IX. SUOMENNOKSIA.

Neidon tunnustus.

(Käännös Saksasta.)

Ihana oli iltanen, Me käyskelimme niityllä; Jo päivä kerran viimeisen Myhäili mailleen mennessä. — Lehdossa linnut lauleli Ja ilmassa viserteli — Ja kukkasjoukko nurmessa Kaikk' ilmat täytti hajulla.

Mun mielen' ol' juhlallinen Ja kuitenkin iloissahan; Mä silloin oisin tahtonut Halailla kaiken maailman! — Me haastelimme ahkeraan, Mitä — en muista ollenkaan! Hän astui aina vieressän' Ja katseli mun silmiän'.

Mä häneen kerran vilkahdin — En tiedä miksikä sen tein — Hän kättän' tuossa kaappaskin Ja suuta suihkas huulillein! Ja min' en vastustellutkaan, Mä hälle suuta annoin vaan! Ja viel' en oikein tajua, Mi mielehen' lie juohtunna!

Sen tiedän varmaan kuitenkin: Ei pahaa ollut mielessän'! Sen tehtyä kuin ennenkin Ol' puhdas tunto syämessän'! — Ois toinen tiellen' sattunut, Sitäkin oisin suudellut — Vaan — jos ois tullut toinen mies Tok' en ois tehnytkään ken ties!

Nuoruus.

(Runeberg'in mukaan.)

Valloista, mit' onpi taivaan alla, Tuonen vaan on vankall' asemalla; Tuoni kourallaan armottomalla Kaikki luodut tempoaa.

Jos sä kammot Tuonen hirmutöitä, Nuorukainen, nauti hetkilöitä! Iki-onni sulle hedelmöitä Taitaa tuokiossakin.

Maan ja taivahan sä tuokiossa Syliis suljet, ilon nautinnossa. Riemus mennehetkin muistelossa Suloisina säilyvät.

Vaan ei aatos, sääntöjensä orja, Tunne nauttii mitä hetki tarjoo. Tunne hetkess' ainoassa korjaa Kylvöt vuosituhatten.

Riemuele! Iloon sinut luonut Luoja on, siks sydämen on suonut. Tuntees pyhään temppeliin ei tuonut Vanhuus viel' oo pakkastaan.

Mutta pian — voi! pirahteleepi Hetki, onneas mi suojeleepi. Vanhuus joutuu — mitä tarjoileepi Suvi sulle, nauttios!

Nauti, kevähäs kukoistaessa! Kukat riutuu myrskyin riehuessa; Synkkäin talvi-öiden joutuessa Katoo päivä kultakin.

Riemun hetki ainoo, katoovainen, Itkuun ei oo luotu, nuorukainen! Eikä veres nuori, purppurainen Syötäväksi surujen.

Kuule lemmen ääntä kutsuvaista, Vienoa, vaan kaikki voittavaista! Syleillessäs kultaas armahaista, Mailma kaikk' on sylissäs.

Lehtiensä lomat täynnä marjaa, Viiniköynnös suloisesti varjoo: Köyhäkin, kun nauttii, min se tarjoo, Autuasna astuvi.

Lemmi! Syämes liekki vielä liehuu; Juo! kuu maljassasi viini kiehuu; — Naura, laula, riemuitse ja riehu! Vanhuus joutuu vaivoineen.

Lorelei.

(Heine.)

En tiedä mistähän lienee, Näin mieleni murheinen! Kenties sen tarina tiennee Tää vanhan-aikuinen.

Jo vilpas ol' illan ilma, Rein tyynenä rienteli, Ja vuorien takaa silmä Viel' auringon välkkyili.

Ja kalliolla neiti Tuoss' istui ihana, Ja hajallehen heitti Hän kultahiuksensa.

Ja laulua kummallista Hän lauleli sukeissaan. Voi sitä ken lumoavaista Kuul' laulua kerrankaan!

Venheessä poika sousi — Het' iskuin palavin Silmänsä tuohon nousi, Ei katsonut kareihin.

Ma luulen kitahansa Sen poikasen pyörre vei. — Sen lumous-laulullansa On tehnyt Lorelei.

Louhikäärmeen[8] tappaja.

(Schiller.)

Miks rientää kansa kohisten Kuin koski kautta katujen? Tuliko Rhodossa nyt riehuu, Kun sekaisin näin kaikki kiehuu? Ritarin ratsuilleen ma nään Keskellä kansajoukon tään, Ja, ihme, hänen jäljestähän Otusta kummaa vedetähän, Kuin louhikäärme muodoltaan! Kas kita kuinka irvistääpi! Urosta ynnä saalistaan Vuorottain kansa ällistääpi.

Tuhansin äänin huudetaan: »Tulkaatte syöjää katsomaan, Mi nieli karjaa, nieli kansaa! Täss' sankari on, voittajansa! Mont' ennenkin on lähtenyt, Petoa tappaa käennyt, Eip' yhtään heistä nähty jälleen; Ylistys uljahalle tällen!» Näin luostarille saavutaan. Johannes-ritarit jo tässä, Kiireesti kokoon tultuaan, On neuvokuntaa pitämässä.

Nuor' urho kainoin askelin Nyt astuu eteen mestarin; Muu kansa huutain huikeasti, Tuugeikse jälkeen saaliin asti; Ja nuorukainen lausuu näin: »Ritarin tehtävän mä tein: Mä louhikäärmeen, maamme turman, Tuon tänne, se sai multa surman. Taas auk' on matkustajan tie, Iloisna karjat ulos juoksee; Vaaratta polku on, mi vie Vuorelle armokuvan luokse.»

Mut päämies silmin ankarin Näin nimeää: »Työn sankarin Teit ritarina uljahana; Miehuus on miehen kunniana. Vaan mik' ens' tehtävä on sen, Ken soturina Kristuksen On saanut ristin viittahansa?» Tään kuullen vaalistuvi kansa. Mut punastuen kumartaa Ja lausuu jalo nuorukainen: »Ken ristin tahtoo omistaa, Ens työkseen olkoon kuuliainen.»

»Sen säännön», vastaa mestari, »Rohkeesti rikoit, poikani. Totellen hillitöntä mieltä, Teit työn sä, minkä laki kieltää!» Tähänpä toinen: »Valtias, Oi päätä vasta kuultuasi La'inhan tosimieltä myöten Ma luulin tekeväni työtän'! En huimapäänä lähtenyt, Kuin taistelun tään päätin koittaa. Ma pedon olen pyytänyt Tempuilla sukkeloilla voittaa».

»Viis säädystämme, vahvimmat Uskomme tukipatsahat, Jo oli saaneet surman tästä, Kun kielsit meit' yrittämästä. Mut harmi, halut sotaisat Sydäntän' yhä kalvoivat; Viel' unissainkin kaiken yötä Mä läähättäin tein verityötä. Ja koska aamu aina vaan Toi uuden huolen, uuden vaivan, Hurjistui mielen' tuskistaan. Ma päätin koittaa nimeen taivaan».

»Mi nuorukaista kaunistaa? Mist' urho parhaan maineen saa? — Näin mietin. — Missä töiss' on nähty Nuot miehet, joist' on runot tehty, Jotk' epä-usko pakanain Asetti säätyyn jumalain? Rohkeilla retkillään he monta Petoa tappoi luonnotonta, He kävi kimppuun leijonain Ja paini Minotauroin kanssa, Kernaasti vertaan vuodattain, Kun voivat auttaa vertaistansa».

»Ja kristittykö miekallaan Sais tappaa Sarasenin vaan? Vain kaataa epäjumaloita? Ei, pahat kaikki pitää voittaa; Hän luotu onpi voimallaan Hädästä kaikest' auttamaan! Mut' taito voiman apun' olkoon, Miehuuden oppaaks äly tulkoon. Näin mietin usein, katsomaan Kun pedon jälkiä ma läksin. Soi Herra viimein neuvoaan; Riemulla huusin; nyt sen keksin»:

»Eteesi astuin, nimesin: Mun tekee mieli kotihin — Sanasi, Herra, luvan antoi; Mun laiva meren yli kantoi. Ja kotirantaan päästyäin, Ma käskin sepän kiirehtäin Minulle kuvaa laittamahan, Kuin louhikäärme muodoltahan. Lyhyitten jalkain nojallen Hän paksun rungon rakentaapi, Ja rautapaidan suomuisen Sen selkä varjoksensa saapi».

»Pitkäksi kaula koikistuu, Ja niinkuin Manan portin suu On ammollansa kita suuri, Kuin saalistaan se haukkais juuri. Ja reunaa myöten uhkaavat Terävät piikkihampahat; Miekalta näyttää hiotulta Sen kieli, silmät iskee tulta. Ja viimein häntä määrätön Kaikk' kierrelty on renkaillensa, Kuin ois jo surmakääröhön Se saanut miehen ratsuinensa».

»Näin kaikki tarkkaan kuvataan, Harmaalla häijyks maalataan: Kuin sisälisko eestä, takaa Kuin käärme näyttäin, otus makaa. Valmiiksi saatuani sen, Kaks koiristani valitsen, Kaks vahvaa, nopsaa, taitavata Myös metsähärän murtajata; Niit' ärsyttelen yhä vaan, Kehoittain vimmaan kiihtyneitä Kuvahan hampain tarttumaan, Ja käskyilläni neuvon heitä».

»Miss' alta hampaan sija on, Kun vatsa onpi suomuton, Siihenpä käsken tarttumahan, Terävin hampain haukkaamahan. Mä itse, ase pivossan', Kiihoitan oivaa orhian', Arabilaista suvultansa, Ja kun se hirnuu tulissansa, Kannukset pistän kupeesen, Ja louhikäärmeen päälle karkaan; Ikäänkuin tappaakseni sen Kädestä peitsen heitän tarkkaan».

»Vaikk' orhi kuorsuu kauhistuin Ja karkaa pystyyn vaahtosuin, Ja koirat vinkuu tuskissahan, En lakkaa, koitan uudestahan. Kuukautta kolme peräkkäin Heit' yhä harjoittelin näin, Siks kun he taipui työlle tällen, Palasin sitten tänne jälleen. Vast' aamu kolmas mulle nyt Rannoilla näillä kerkes koittaa; En paljon yhtään levännyt, Niin harras halu oli voittaa».

»Sill' uusi murhe kotimaan Kiihdytti vihan' uudestaan: Kaks paimenta, mi eksyi suolla, Taas löyttiin raadeltuna tuolla. Nyt päätöksen teen joutuisaan, Totellen sydäntäni vaan. Ma käsken kantapoikiani, Käyn selkään ratsun neuvomani, Myös jalot koirat kanssan' vien, Ja ankaran sun kieltos tähden Ma kuljen salaa syrjätien. Ilolla taisteluun näin lähden».

»Sä tiedät, Herra, kappelin, Min käsky jalon mestarin Rakensi vuoren kukkulalle, Mist' yltää silmät avaralle. Se pien' on, näölt' arvoton, Mut ihmekuva sisäll' on: Maria neitsyt lapsen kanssa, Edessä viisaat polvillansa. — Huipulle jyrkkä porras vie, Astinta sata vaivalloista; Mut vaivasi, kun loppuu tie, Jesuksen näkö kohta poistaa».

»Juurella tämän kallion On luola jylhä, pohjaton, Suon sumust' aina kosteana! Siin' ei näy päivää, kuutakana. Sen sisälläpä päivät, yöt, Mielessä aina murhatyöt, Sikiö Manalan tuo häijy likellä temppeliä väijyy. Ja tuhotietä kulkemaan Kun sattuu vaeltaja raukka, Jo karkaa peto piilostaan Ja saaliikseen sen kohta haukkaa».

»Edellä tuiman taistelon Viel' astun vuorikirkkohon; Mä Kristus-lasta rukoelen, Synneistä itsen' puhdistelen. Vaan sitten rautahaarniskan Jo puen päällen' kirkkahan; Ma tempaan peitsen käteheni, Ja astun alas toimelleni. Jäljelle kantapojat jää, Viimeiset käskyni kun saivat; Orihin selkään hyppään mä. Nyt varjelkohot mua taivaat».

»Kun joudun siitä lakeaan, Jo koirat kohta haukkumaan; Pelolla kuorsuu ratsu parka, Paikalt' ei lähde, pystyyn karkaa. Näenpä aivan liki tuossa Jo inhoittavan kimpun suossa: Paisteessa päivän peto makaa. Sen päälle koirat käyvät takaa; Mut nuolina he pakenee, Kun häijyn ulvonnan he kuuli, Ja käärme kidan aukaisee, Ja siitä huokuu myrkkytuuli».

»Mä heitä jälleen rohkaisen, He vimmoin tarttuu käärmeesen; Mä itse kaikin voimin viskaan Mun peitseni; se sattuu niskaan, Mut voimatta, kuin puikko ois, Se hyppää suomuksilta pois. En ennätäkään heittää toista, Kun silmää basiliskinmoista Otuksen julman säikähtäin, Ja suusta suitsuuvaista tulta, Oriini karkaa taaksepäin — Nyt toivo raukeaa jo multa!»

»Selästä ratsun hyppään pois — Kenties viel' apu miekast' ois, — Mut lyönnit kaikki käyvät hukkaan, Kivinen kuor' ei naarmistukaan. Nyt pedon häntä heilahtaa, Mun alas maahan paiskahtaa. Jo näen kidan ammollansa, Jo haukkaa mua hampahansa — Mut koirat käärmeen kupeesen Taas käyvät kiinni vimmattuna; Se pysähtyypi ulvoen, Kivusta niinkuin halvattuna».

»Kun vielä heidän kanssahan Se puuhaa, ylös kavahdan. Näen paljaan paikan, joutuisasti Syvälle siihen kahvaan asti Mun miekkan painuu, aukaisten Verien mustan lähtehen. Nyt vaipuu peto, kaatuissansa Mun raskahalla rungollansa Myös peittäin. Pääni pyörtyvi. Kun jälleen herään uusin voimin, Näen raadon tuon, näen poikani, Mi mua hoitaa hellin toimin».

Ja riemu kauan hiltynyt Rinnoista raikahtavi nyt, Kun urho sai sanoneheksi. Ja paisuin kymmenkertaiseksi Kaiusta seinäin, tuhannet Sekaisin pauhaa sävelet. »Hän kruunun ansainnut on!» huutaa Myös ritarit kaikk' yhtä suuta; Ja kansa sadoin kiitoksin Hän osoittaa, mi pedon kaati. Mut synkk' on silmä mestarin, Hän vaiti-olemista vaatii.

Ja virkkaa: »Kätes vahva löi Tään pedon, joka meitä söi; Sun jumalaks on kansa tehnyt; Ma säätys tuhoks olen nähnyt. Sydämes käärmeen ilmi luo, Mi vielä häijymp' on kuin tuo. Sen, joka myrkyttävi mielet, Ja nostaa riidat, pahat kielet; Tää henki uppiniskainen, Pyhimpäin käskyin halventaja, Mi ratkoo joka sitehen, Se maailman on hajoittaja!»

»Uljaan' on Sarasenikin, Vaan kuuliaisuus pantihin Merkiksi kristityn. Kas täällä, Miss', orjan halpa hame päällä, On taivaan Herra astunut, Tää sääty onpi ottanut Vaikeimman käskyn täyttääksensä: Kurissa pitää sydämensä! — Sä lähde silmistäni pois, Sinussa turhuus valtaa mieltä! Kuin Herran ristin pitää vois, Ken ikeen kantaaksensa kieltää?»

Vimmoissa kansa möyryää, Niin että seinät tärähtää, Anteeksi ritaritkin anoo. Ei nuorukainen mitään sano, Hän riisuu vaatteet ritarin, Suun painaa käteen mestarin, Ja lähtee. — Hellästipä huutaa Tää jälkeen: »Poikan', anna suuta! Myös tämän kestit taistelon, Mi kovimmasti voimas koitti. Heh risti taas. Se palkka on Nöyryyden, itsensä mi voitti».

Sataa.

(Petöfi.)

Kas, sataa, sataa, sataa, Sataapi suuteloita! Sataapi huulilleni Makeita pisaroita.

Ja sadesumun kautta Myös välähtääpi tulta; Salamat nuot ne säihkyy Sun silmistäsi, kulta!

Jop' ukon jyrinääkin Uhaten kuuluu tuosta; Toruen äitis tulee. Voi, pakoon täytyy juosta!

Runoni.

(Petöfi.)

No kaikkiapa kuuluu! Vai runon' aina vaan Matelis maata myöten, Ei ilmaan kohoiskaan? — Se tosin maassa mataa, Kun niin mun käskyn' on; Pujahteleepa joskus Se myös maan rakohon. Ja usein sukeltaa se Syvimpään syvyyteen Syvimmän valtameren, — Inehmo-sydämeen. Mut kun taas käskein lausun: »Nyt kohoo korkeellen!» Koht' ilmaan lentäin laulaa Se niinkuin leivonen. Viel' yllyttäin kun huudan: »Ylemmä nouse vaan!» Se kohoo kotkain kanssa Lennossa kilpaamaan. Väsyvät kotkat viimein, Ei väsy runoni. Nyt taivaan pilvein rataa Jo tuolla kulkevi. Ja eipä viihdy kauan Parvessa pilveinkään; Se kohti taivaan kantta Jo lähtee lentämään. Ja pimennyt par'aikaa Jos päivän paiste ois, Sivuitse suhauttain Runoni ehtii pois. Sivuitse suhauttain Pimeesen päivään luo Vain yhden katseen, kohta Kirkasna paistaa tuo. Vaan runon' yhä nousten Ei viivy vieläkään; Se saapuu tähti-tarhaan Kaikista äärimpään. Ja siellä, mihin loppuu Jo luomat Jumalan, Se kaikkivallallansa Luo uuden maailman!

Lausuisiko joskus Luoja mulle.

(Petöfi.)

Lausuisiko joskus Luoja mulle: »Itse valitse, mun poikasein, Minkä kuolon soisit itsellesi!» Rukoelisinpa Hältä näin:

Tulkoon kuolo, kosk' on raitis syksy, Koska päivä vielä kultailee Keltalehtiä, ja kevät-lintu Lähtölauluansa laulelee.

Tulkoon kuolo, hiljaa, huomaamatta, Tulkoon käynnin kuulumattomin, Niinkuin luontoakin syksy hiljaa Vaivuttaapi talvis-unihin.

Lähtölaulun silloin ihanaisen Vielä laulaisin kuin lintunen, Laulun, mikä sielun pohjaan tuntuis, Kuuluis ylimpäänkin taivaasen.

Ja kun laulu lakkaa, silloin tullos Huuliani kiinni sulkemaan, Suutelollas sulkemaan, oi neito, Kallein mulle tyttäristä maan!

Jos en näin saa — tahtoisinpa kuolla Kosk' on armas aika keväinen, Sotakevät, jolloin ruusut puhkee, Veriruusut rinnast' urhojen.

Jolloin torvi, sodan satakieli, Laulaa kesken savun, salamain. Silloin kuolo tulkoon, veri-ruusu Puhjetkoon myös minun rinnastain.

Ja kun ratsun selästä ma vaivun, Paina suukkos mulle huulihin, Sulje huulen', Impi Vapauden, Taivaan tyttäristä kallehin!

Mer' ompi noussut!

(Petöfi v. 1848.)

Mer' ompi noussut, kansain Mer' aava, vimmainen. Niin taivasta kuin maata Se pelästyksiin saattaa, Julmasti möyryten.

Kuulepas pauhu hurja, Katsopas kuohu tuo! Jos epäillyt sä lienet, Nyt toki viimein tiennet: Pois kahleens' kansa luo!

Mer' ärjyy, ulvoo, vonkuu, Kuin peto raivoton; Nieluunsa laivan vetää, Ei pakoon päästä ketään, Kaikk', kaikki hukass' on!

Hei! riehu vaan näin, riehu, Kuin Noan aikoihin! Sun pohjas milloin näytä, Vaahtoines milloin täytä Ain' ylös taivaisin!

Ja taivaan kanteen sitten Tää oppi kirjoita: Kyll' laiva päällä kulkee, Ja meren alleen polkee, Vaan mer' on herrana!

Sodasta näin unta.

(Petöfi.)

Sodasta menn' yönä näin mä unta: Unkari se kutsui poikiaan; Miekka verinen, kuin muinoin, kulki, Arpakapulana halki maan.

Joka mies, kell' ykskin tippa verta Sydämessään, tuosta riemahti; Vapauden seppeleen — ei halpaa kultaa — Palkaks oli saava soturi.

Ja hääpäivämme se oli päivä, Sinun armas tyttösen' ja mun; Maamme suojaks kuoloon mennen jätin Autuutemme juuri aljetun.

Näin hääpäivänänsä kuoloon mennä — Eikö, armas, kauhea se ois? — Kuitenkin, jos tulis siks, en toisin, Kuin täss' unessan' mä tehdä vois!

Tytön ikävöiminen.

(Virolainen kansanlaulu.)

Kaukana on kultaseni, Armas aaltojen takana; Kauas läksi, kaukan' onpi, Mont' on vastusta välillä: Meri aaltoinen, avara, Viisi järveä viluista, Kuusi kuivaa nummimaata, Suota seitsemän syveä, Kahdeksan karjan aroa, Kosken kymmenen kohina. Minä en saata sinne mennä, Hän ei saata tänne tulla. Viikkoon en saa häntä nähdä, Kuukauteen hänestä kuulla, Vuoden päiviin vieress' olla, Suojassa armaan sylissä, Kullan kainalon tuessa. Kaukana on kultaseni, Armas aaltojen takana; Kauas läksi, kaukan' onpi. Vie'ös, tuuli, terveiseni, Lennätä lempisanani, Pilvi, pitkeä ikeä, Laine, lauhkeeta eloa. Niin monta terveistä hänelle, Kuin on lehtiä lepässä, Kuin on kuusessa havuja, Koivun urpia keväillä. Niin monta terveistä hänelle, Kuin on laineita meressä, Taivahassa tähtösiä! Niin monta terveistä hänelle Kuin mietteitä mielessäni; Niin monta terveistä hänelle Kuin suomista syömessäni.