SISÄLLYS:

1. Luostarimuurien sisällä. 2. Naisenryöstö. 3. Vaaralliset kirjeet. 4. Suomalaiset. 5. Synnin palkka täytyy hänen armonsakin pitää hyvänään. 6. Synnin palkka, millaisena se lankeaa jalosukuiselle rouvalle. 7. Pilvet vetäytyvät kokoon.

1.

LUOSTARIMUURIEN SISÄLLÄ.

Oli kylmä ja kuulas tammikuun päivä 1512; lumi narisi kävelijäin jaloissa ja auringon säteet säkenöivät jäätyneillä ikkunaruuduilla, sillä Vadstenassa oli jo ehditty sellaisia hankkia kaikkiin hyvävaraisiin taloihin, ja useimmat talot olivat hyvissä varoissa, siitä sai kaupunki kiittää luostarista koituvia suuria etuja.

Mutta kiittämättömyys on yhtä vanha kuin maailmakin, eikä Vadstena tehnyt mitään poikkeusta säännöstä, varsinkin kun kaupungilla oli suotuisammat ja paremmat olot kuin kaikilla muilla kaupungeilla ja sentähden suuremmat vaatimukset.

Mainittuna päivänä kohtasivat toisensa raatimies Reinhardin emäntä ja matami Elsa Olavintytär, juuri kun edellinen palasi torilta ja jälkimäinen oli aikeissa sinne tekemään ostoksia viikon varalle.

"Herran siunausta, sisko!" virkkoi jälkimäinen hieman pisteliäästi, harmissaan siitä, että tuli liian myöhään.

"Suuri kiitos, mutta tänään ei ole saatavissa mitusen mitään; kaikki menee luostariin kuten tavallisesti."

"Minusta näyttää siskon kori olevan täysi."

"Lampaan puolikas vain, muutamia nauriita ja lohen palanen, sellaista kyllä saa koko päivän."

"Mitäs vielä pitäisi!"

"Hyvänen aika, sellaisia makupaloja kuin luostariväelläkin on."

"Sellaisesta minä en välitä!"

"Kyllä minun vain täytyy sanoa, että aina kun Ingeborgini tulee sieltä, on hänellä niin paljon kerrottavaa siitä, mitä niillä siunatuilla sisarilla on pöydässään, ja kun kerran on varaa, miksei laittaisi yhtä mainiota itselleen."

"Mutta kun nyt kaikki menee sinne?"

"Niin, sanos muuta. Voiko sisko ajatella, että tänään, paukkuvassa talvipakkasessa, tuli puutarhuri kulettaen vihanneksia, yhtä tuoreita kuin oltaisiin keskellä kesää."

"Eikö se ole Jumalan pilkkaamista?"

"Mitäs muuta sitten!"

"Miehelläni on ollut työtä luostarista. Kunnianarvoisat veljet olivat sangen tyytyväiset siihen, ja niin kutsuttiin hänet eräänä päivänä syömään päivällistä."

"No, sisko!" Raatimiehen emäntä teki samoja eleitä kuin kissa ilmaistessaan tyytyväisyyttään.

"Kyllä se oli ollut mainiota!"

"Hienoa tietysti?"

"Kaikkea muuta!"

"Mitä nyt?"

"Mitä heillä oli ruokana? kysyin minä, kun hän tuli kotiin. Hän ärähti vihaisesti: Kärvennettyä lampaanlapaa ja hapankaljaa saadakseni ei minun tarvitse mennä luostariin!"

"Eikä saada kotonakaan!"

"Niin juuri minäkin sanoin, mutta siihen ei hän vastannut mitään, niin hän oli poissa suunniltaan."

"No, mutta eikö sitten ollut muuta mitään?"

"Tavallista ruisleipää!"

"Ja sitten?"

"Ei Jumalan jyväistäkään enempää."

"Moista en ole kuullut koskaan!"

"Mutta mieheni kosti."

"Kuinka niin?"

"Hän kutsui muutamia kunnianarvoisista isistä vieraikseen."

"Sillille ja leivälle?"

"Ei, me laitoimme pöydän koreaksi!"

"No, mitä he sanoivat?"

"Söivät ja joivat vain!"

"Mutta totta kai he sanoivatkin jotakin?"

"Sanoivat, etteivät olleet koskaan voineet niin hyvin."

"Entä kaikki herkut, mitkä menevät luostariin?"

"Ne menevät abbedissalle ja sisarille."

"Voiko se olla mahdollista?"

"Sitä en usko."

"Niin, en minäkään."

"Vaikken tahdo sanoa mitään."

"En minäkään! Onhan Ingeborgini ja monet muut hänen kanssansa oppineet luostarissa nypläyksen ja paljon muuta; nunnat ovat aina valmiit neuvomaan, kun heitä pyytää; mutta abbedissa pakottaa maan kantamaan hedelmiä, kun se tahtoo levätä, ja hänellä on tuoksuvia ruusuja keskellä talvea."

"Kuinka ikinä se voisi olla mahdollista!"

"Se on silkkaa totta, rakas sisko, enkä suinkaan tahdo sanoa sanaakaan siunattua abbedissaa ja siunattua luostaria vastaan, mutta kyllä sentään ihmettelen itsekseni, onko oikein ja Jumalalle otollista, että ihmiset pakottavat maan kasvamaan talvella sellaista, minkä Jumala tahtoo kasvavan ainoastaan kesällä."

"Tuollaisesta kai eivät ymmärrä meikäläiset yksinkertaiset ihmiset mitään", vastasi Elsa sisko. "Paljon on muutakin pulmallista."

"Mitä niin?"

"Oh, ei juuri mitään!"

"Kyllä, jotakin se on!"

"Täytyy lukita kieli hampaiden taa."

"Odotahan hieman; minä heitän vain korin ovesta sisään, sitten tulen mukaan torille; olen unhottanut jauhot…" Ja raatimiehen emäntä riensi tiehensä.

Seppämestari Eliaanpoikaa pidettiin kaupungissa suuressa arvossa, ja hänen muijansa, Elsa Olavintytär, sai sentähden osakseen suurta kunnioitusta ja luottamusta; tiedettiin hyvin, että hänellä oli paljon tiedossaan.

Hän jatkoi verkkaan taivallustaan; hän näytti olevan yhtä kärkäs puhumaan kuin toinen kuulemaan, eikä kestänyt monta minuuttia, ennenkuin hänen ja raatimiehen emännän nähtiin, kummallakin kori kainalossaan, käsikynkässä ja innokkaasti puhellen palaavan torille.

"Noo?" kysyi raatimiehen emäntä innokkaasti.

"En tiedä, onko minulla lupa…"

"Kenen tähden?"

"Se voi olla samantekevää!" Elsa tahtoi vapauttaa käsivartensa, mutta raatimiehen emäntä piti sen kiinni.

"Mitä tämä merkitsee!" huudahti hän. "Enkö minä kertonut siskolle nimismiehestä ja Pietari Räätälin leskestä, samoin riidasta konfessorin ja abbedissan kesken? Mutta maailmassa ei ole mitään kiitollisuutta!" Ja raatimiehen emäntä otti käsiliinansa taskustaan, levitti sen ja kuivaili silmiään, jonka jälkeen hän sen laittoi laskoksilleen ja pisti takaisin taskuun. "Jollei sisko tahdo sanoa mitään, niin vaikene kernaasti minusta nähden!" lisäsi hän jättämättä siltä toisen käsivartta.

"Lupaako sisko olla vaiti?"

"Niinkuin muuri."

"Veli Mathias…"

"Lasimestari?"

"Niin!"

"Hän on laittanut ruudut meillekin."

"Jollei häntä olisi ollut, emme kai olisi koskaan saaneet mitään lasi-ikkunoita. Minun mieheni mielestä oli synti laittaa niin kovin valoisaa, ja kun isillämmekin on ollut ainoastaan lyijyruutuja, niin voimmehan mekin niihin tyytyä."

"Ihan kuten meilläkin!"

"Mutta veli Mathias sanoi…"

"Ja perheenäiti sanoi hänkin sanansa…?"

"Tietysti sekin vaikutti."

"Veli Mathias käy usein teillä?" Raatimiehen emännän katse oli kiinnitettynä Elsaan.

"Kaarinallani on niin hyvä halu opetella latinaa, ja veli Mathias lukee hänen kanssaan."

"Kaarina on sorja neito."

"Oh, herrapa hänet tiennee!"

"Kysy Mathiaalta!"

Elsa katsoi ällistyneenä raatimiehen rouvaan. "Mitä sanotte?" kysyi hän. "Ettekö tiedä, että Kaarina on kunniallinen tyttö?"

"Se ei suinkaan estä, että veli voi mielistyä häneen."

"Kaikella siveydellä ja kunniallisuudella; Kaarina voi hyvin sietää häntä."

"Sanotaan, että ensimäinen mestarisälli on kosinut Kaarinaa?"

"Herra paratkoon, hän ei tahdo ottaa häntä!" huokasi äiti.

"Kuka siihen on syypää?"

"Hän on niin nuori!"

"Kahdeksantoista; paras ikä!"

"Luuletteko, että Mathias…"

"Niin luulee koko kaupunki!"

Nyt tempasi Elsa käsivartensa irti. "Täälläkään ei siis anneta raukan olla rauhassa!" huudahti hän.

"Vilpittömiä ystäviä arvostellaan väärin!"

"Mathias kyllä saa kuulla kunniansa…"

"Älä vain mainitse minua…"

"En, tietysti!… Mutta sanoa se juuri nyt, kun hän tahtoo tehdä meille niin suuren palveluksen…"

"Minkä sitten?"

"Siitähän juuri piti kertoanikin…"

"No, kerro sitten…"

Tällävälin olivat molemmat juttelevat naiset ehtineet torille; luostari näkyi sinne, ja molemmat huomasivat nyt erään munkin, joka, kaapuunsa kääriytyneenä ja huppukaulus vedettynä pään ylitse, hitaasti ratsasti torin poikki. Hevonen ja ratsastaja näyttivät yhtä upiuupuneilta; edellinen ilmaisi hirnahtaen tyytyväisyytensä luostarin nähdessään, ja jälkimäinen heitti huppukauluksen taaksepäin ja katseli eräänlaisella uteliaisuudella ympärilleen.

"Isä Laurentius!" huudahtivat molemmat naiset.

Munkki käänsi päätänsä, tunsi heidät ja nyökäytti ystävällisesti päätänsä.

Naiset niiasivat maahan asti.

"Vieraanne on tullut, Elsa muori!" sanoi munkki hiljaa ja jatkoi sen jälkeen matkaansa.

"Pyhä Maria!" huudahti tämä ja riensi kotia kohden niin nopein askelin, ettei raatimiehen emännän maksanut koettaakaan häntä seurata.

Sillävälin oli munkki saapunut luostariin ja soittanut. Portti avattiin hänelle ja hänen ratsulleen.

Luostaripiha oli melkein neliskulmainen. Kolmella reunalla oli rakennuksia, neljänneltä, joka oli kadulle päin, teki asuinrakennusta melkoista korkeampi kivimuuri mahdottomaksi nähdä ulkomaailmaan. Siitä huolimatta eivät veljet eivätkä siskot olleet suljetut maailmasta pois, vaan ainoastaan suojatut uteliailta katseilta ja — kenties monetkin — vaaralliselta kiusaukselta ikävöidä ja huoata menetettyä vapauttaan.

Vadstena oli kaksoisluostari, jossa oleskeli sekä miehiä että naisia. Mainitun luostarirakennuksen toisella puolen oli puutarha, ja sen päässä oli jälleen korkea muuri, joka oli naisten ja miesten alueen rajana. Molemmilla luostareilla oli oma kappelinsa, mutta kirkko oli välillä ja yhdisti molemmat. Sinne puutarhasta vievä sisäänkäytävä oli muurilla aidattu kahtia, niin ettei veljillä ja sisarilla ollut mitään yhteyttä keskenään.

Yleinen sisäänkäytävä kirkkoon oli kadulta, vastapäisellä puolella. Täällä oli myös ruokasali, kokoussaleja ja muita huoneita.

Luostarin alue käsitti siis koko neljänneksen, ja sinne oli sisäänkäytävät kaikilta neljältä puolelta.

Ylin johtaja oli abbedissa, hänen alapuolellaan oli konfessori, joka oli veljien ylin valvoja, samoinkuin prioritar oli sisarten. Viimeksimainittujen luku nousi nykyään kuuteenkymmeneen, mutta vakinaisten veljien kolmeenkymmeneen.

Palaamme miesluostarin pihaan.

Kellonsoitto oli tehnyt vaikutuksen, jota saattoi odottaakin. Kaikissa ikkunoissa näkyi päitä ja kyseltiin uteliaina toisiltaan: "Kukahan tulija lienee?"

Munkki oli jälleen vetänyt huppukauluksen päänsä ylitse, joko kylmän tähden tai muusta syystä. Nyt heitti hän sen nopeasti taapäin ja silmäili ujostelematta ympärilleen.

"Veli Laurentius!" kajahti kaikkien suista.

"Niin, veljet, Laurentius, joka kiittää Jumalaa ja pyhää Birgittaa siitä, että on täällä jälleen!" virkkoi munkki astuessaan alas ratsailta. Mutta sen jälkeen oli hänen ilmeisesti vaikea seista jaloillaan.

"Pidä hyvä huoli elukka parasta!" sanoi hän palvelevalle veljelle, joka tuli ottamaan vastaan hevosta. "Sen veroista ratsua saa kauan etsiä!" Näin sanoen taputti hän hevosta lautasille ja määräsi, miten sitä oli hoidettava.

"Veli Laurentius!"

Kun hän kääntyi, näki hän suurimman osan veljistä seisovan ympärillään.

"Niin, nyt alan saada aikaa tervehtiä." Ja hän pudisti heidän kaikkien kättä.

"Tervetuloa kotiin!"

"Niin, tervetuloa!" huusivat kaikki.

"Kiitos, kiitos!"

"Oletko kokenut kovia?"

"Sellaiset pakkaset!"

"Vaivalloiset tiet?"

"Monia ikävyyksiä taipaleella?"

Kysymykset satelivat hänen ylitseen.

"Kova nälkä saapuessa perille!" huudahti Laurentius tömistellen jalkojaan. "Nälkä ja kylmä samalla kertaa, onko kukaan teistä sitä kokenut?"

Kaikki nauroivat, ja veli vietiin heti ruokasaliin, missä takassa paloi suuri loimotteleva valkea ja pöytään tuotiin hyvä ateria, jossa ei suinkaan ollut vain kärvennettyä lampaanlapaa ja hapankaljaa.

Ja veli Laurentius söi ja joi kuten mies, joka ei ole moniin viikkoihin astunut katetun pöydän ääreen; hänen utelias ympäristönsä sai tyytyä yksitavuisiin vastauksiin, joihin hän sekoitti kysymyksiä, niin että kun tahdottiin tietää, oliko hän koko ajan ollut terve, tuli vastaukseksi:

"Jotakuinkin, mutta täällä?"

"Miten milloinkin."

"Abbedissa?"

"Heikko terveys, herra paratkoon!"

"Toivotaan, että kevät palauttaa hänen terveytensä. Ja kunnianarvoisa äiti, prioritar?"

"Terve ja reipas kuten aina!"

"Pyhä Birgitta olkoon kiitetty! Ja kaikkien meidän isämme, kunnianarvoisa konfessori?"

"Hänellä on juuri nyt neuvottelu abbedissan kanssa."

"Sitten tahdon sillävälin hieman levähtää. Veli Pentti kenties herättää minut, kun aika tulee?"

Puhuteltu nyökäytti myöntävästi päätänsä; hän oli nuorin veljistä, ainoastaan muutamia vuosia yli kahdenkymmenen, valkokiharainen ja sinisilmä. Hän muistutti munkiksi pukeutunutta tyttöä, ja munkit sanoivatkin häntä leikkisästi "sisareksi".

Mutta silloin leimahtivat lempeät sinisilmät todellisia vihansalamoita ja hän pyysi vastaisuudessa päästä pilanteosta, jota hän ei sanonut aikovansa sietää.

Veli Laurentius näytti ottavan hänet erityiseen huomaansa, ja noustuaan pöydästä lähteäkseen selliinsä viittasi hän salavihkaan nuorta veljeä seuraamaan.

"Mitä uutta?" kysyi hän heti kun he olivat ehtineet selliin.

"Ei mitään tärkeä."

"Mutta kuitenkin jotakin?" vastasi munkki terävästi tähystellen nuorta veljeä.

Tämä seisoi maahan luoduin silmin.

"No, saanko vastauksen?"

"Se koskee ainoastaan minua!"

"Moista ei sinun tarvitse sanoa, näen sen, mutta tahdon tietää, mitä se on."

"Säästäkää minua, kunnianarvoisa isä!"

"Silloin kutsutaan sinut ripille!"

"Miksi tahdotte repiä vertavuotavaa haavaa!" huudahti nuorukainen. "Katsokaa ja arvostelkaa, olenko ollut sääliväinen itseäni kohtaan!" Ja hän avasi pukunsa ja näytti ruoskimalla hirveästi haavoitetun ruumiin.

"Miksi kaikki tämä?" kysyi Laurentius hämmästyksissään.

"Karkoittaakseni pahat ajatukset."

"Sinä rakastat?"

"Niin, kovaksi onneksi!"

"Ketä?"

"Täytyykö minun sanoa se?"

"Käsken sen!"

"Erästä nuorta porvarin tytärtä."

"Hänen nimensä?"

"Kaarina Eliaantytär."

"Rikkaan seppämestarin tytär?"

"Juuri hän!"

"Sinä olet kohdannut hänet ainoastaan kadulla?"

"Minä käyn melkein joka päivä hänen isänsä talossa… Silloin kohtaamme toisemme!"

"Mitä tekemistä sinulla siellä on?"

"Veli Mathias opettaa hänelle latinaa."

"No ja sitten?"

"Hän tahtoo aina minut mukaan!"

"Mitä varten?"

"Muuten ei hän saisi olla kahdenkesken Kaarinan kanssa."

"Sinusta ei hän siis välitä?"

"Ei, minun ollessani läsnä voi hän puhua rakkaudestaan Kaarinan kanssa, ja Kaarina…"

"Se miellyttää häntä?"

"Kaarina rakastaa minua!"

"Onko hän sanonut niin?"

"Kerran sanoillakin, mutta joka päivä katseillaan. Ainoastaan saadakseen nähdä minua kuuntelee hän veli Mathiaan viekkaita sanoja."

"Eikö veli Mathiaan rakkaus ole yhtä oikeutettu kuin sinunkin?"

"Kyllä, ja yhtä rikollinen!… Minä pakenisin Kaarinan näkyvistä, mutta kuitenkin pysyn siellä suojellakseni häntä… häntä uhkaa suuri vaara."

"Mistä sen tiedät?"

"Veli Mathias on tehnyt minut uskotukseen."

"Onko hän sokea?"

"On, paitsi rakkaudelleen."

"Mikä on hänen aikeensa?"

"Ryöstää Kaarina pois."

"Hän uskaltaa?"

"Hän tahtoo, että minun on se tehtävä."

"Heh, panna pukki puutarhuriksi! Olet kai suostunut?"

"Omatuntoni on kieltänyt sen."

"Se on kunniaksi omalletunnollesi. Vaiti, joku tulee!"

Muuan palveleva veli ilmoitti, että konfessori oli palannut ja tahtoi mielellään puhutella veli Laurentiusta ad privatum.

"Vastaa, että tulen hetimiten", vastasi tämä, "kunhan vain ensin otan esiin muutamia kirjeitä."

"Milloin on sinun ensi kerran mentävä sinne?" kysyi hän Pentiltä, heidän jäätyään kahden.

"Huomenna!"

"Se ei saa tapahtua!"

"Älkää kieltäkö minua!" huudahti Pentti epätoivoissaan. "Mieluummin kadun kaksinkerroin, ennenkuin sallin hänen mennä sinne yksin."

"Hän ei enää tule sinne menemään."

"Voitteko estää sen?" huudahti nuorukainen riemuiten.

"Voin estää hänet näkemästä enää tyttöä."

"Millä tavoin?"

"Sitä en vielä tiedä, mutta huomiseen on vielä aikaa. Jätä minut nyt!"

Muutamia minuutteja myöhemmin tapaamme veli Laurentiuksen jälleen istumassa pienen pöydän ääressä luostarin kirjastossa. Vastapäätä häntä istuu konfessori, kunnianarvoisa maisteri Nikolaus Ragvaldinpoika, ja kuuntelee tarkkaavaisesti toisen sanoja.

"Julius toinen ei ole meille erittäin suosiollinen", sanoi hän. "Pietarinropo ei paisu meidän maassamme niin suureksi kuin pyhä valtaistuin toivoisi."

"Kootaanhan kuitenkin suuria summia."

"Mutta tie on pitkä täältä Roomaan ja suuri osa ei pääse kuunaan perille. Siitä huolimatta birgittiinikunta on suuressa arvossa ja meidän hospitaalimme Roomassa on niin hyvin hänen pyhyytensä kuin kardinaalienkin erityisessä suosiossa."

"Mutta se maksaa suuria summia."

"Tosin kyllä, mutta ei kunniakaan ole vähäinen."

"Emme ole vielä saaneet ketään ruotsalaista pyhimystä, paitsi pyhää Birgittaa."

"Minulla oli armo puhua siitä hänen pyhyydelleen, ja hän teki minulle ymmärrettäväksi, että se riippuu pääasiallisesti siitä, tahdommeko ja voimmeko maksaa."

"Pyhän Katarinan jäännösten juhlallisesta arkkuunkätkemisestä maksoimme kaksi tuhatta tukaattia", puuttui konfessori vilkkaasti puheeseen. "Pyhäksijulistus nousisi varmaankin vähintään kuuteen tuhanteen; mutta sellainen juhla lisäisi niin suuressa määrin toivioretkeläisten lukua, että me heiltä varsin pian saisimme kokoon, mitä menettäisimme."

"On eräs toinen syy, joka kenties on vielä tärkeämpi ja merkitsevämpi", virkkoi Laurentius erityisellä äänenpainolla. "Tarkkaavalta katsojalta ei voi jäädä huomaamatta ajan vieraantuminen kirkosta."

"Mitä sanotte?" puuskahti konfessori. "Saksassa oleskellessani kuulin siitä yhtä ja toista. Toivokaamme ja uskokaamme, että pyhä neitsyt ja kaikki pyhimykset iät kaiket suojelevat ja varjelevat ainoaa autuaaksi tekevää uskoa, mutta meidän, hänen halpojen palvelijainsa, asia on kaikin voimin tukea ja kannattaa, mitä ajan pahuus tahtoo repiä maahan. Erittäinkin on meidän asiamme lohduttaa ja tukea heikkoja ja epäileväisiä. Uudet pyhimykset herättäisivät uutta eloisuutta, enkä minä ole säästänyt vaivojani saavuttaakseni, mihin niin kauan olemme pyrkineet."

"Skaaran piispan, Brynolfin, täytyy ensin tulla kysymykseen!" huudahti konfessori.

"Samaa kunniaa vaaditaan Linköpingin piispalle, Nikolaus Hermanninpojalle."

"Arkkipiispa pitää innokkaasti Turun piispan, Hemmingin puolta."

"Ja meidän hurskas abbedissamme Skenningen luostarisisaren, Ingridin puolta. Kolme ensiksimainittua ovatkin jo kätketyt arkkuun. Minä tuon mukanani luvan siihen siunatulle, hurskaalle Ingrid sisarelle."

"Onko se mahdollista!" huudahti konfessori.

"Toivon, että ilo siitä saa kunnianarvoisan äitimme olemaan välittämättä kustannuksista."

"Ovatko ne sitten hyvin suuret?"

"Kahdeksan tuhatta tukaattia."

"Kahdeksan tuhatta…!" toisti konfessori hämmästyksissään.

"Hurskaan sisaren ei katsottu, huolimatta suurista ansioistaan, niin hyvin ansaitsevan niin suurta armoa, ettei hyviä töitä tarvittaisi ostaa lisäksi. Pyhä isä on itse alentanut hintaa. Kardinaalit arvelivat, että se oli liian alhainen."

"Abbedissa saa määrätä siitä! Meidän menomme ovat nykyään liian suuret… kaikkialle tahdotaan laittaa luostareita meidän mallimme mukaan; meidän täytyy lähettää sekä veljiä että sisaria monille eri seuduille… Sellainen kysyy melkoisia kustannuksia."

"Ja on suureksi kunniaksi!"

"Totta kyllä, mutta suuria herroja ei näy heidän omatuntonsa estävän riistämästä pakkoveroa köyhältä luostariltamme. Kukaan ei ole tosin mellastanut samoin kuin kuningas Kristian I, mutta vanha Sten herrakin lainasi meiltä viisi tuhatta tukaattia."

"Joita hän ei maksanut."

"Sitä eivät sellaiset herrat tee koskaan."

"Kunhan he vain tunnustavat olevansa velassa, on se jo enemmän kuin maksaminen."

"Tapasitteko herra Kustaa Trollea?"

"Kyllä Roomassa!"

"Noo?"

"Hän lupaa olla luostarille suosiollinen."

"Ja ehto?"

"Sokea totteleminen!"

"Arkkipiispa?"

"On hänen vallassaan!"

"Millä keinoin?"

Munkki silmäili ympärilleen. Hän nousi, astui äänettömin askelin lattia poikki, avasi muutamia ovia ja sulki ne jälleen. Sen jälkeen palasi hän pöydän luo, istuutui jälleen ja sanoi: "Hän pelkää!"

"Mitä?"

"Myrkkyä!"

"Kenen taholta?"

"Italiattaren."

"Onko se uhannut?"

"Monet kerrat!"

"Eikö hän aja pois naista?"

"Hän ei uskalla!"

"Mutta eikö tämä kaadu hänen kanssaan?"

"Kustaa herra kannattaa naista."

"Moista syöjätärtä?"

"Se toimittaa hänen asioitaan!"

"Mutta palkka?"

"Pyhäksijulistus!"

"Hänelle!"

"Niinpä niin!"

Konfessori purskahti nauruun, joka äkkiä katkesi hänen nähdessään Esran varoittavan liikkeen.

"Onko nainen aivan poissa järjiltään?" kysyi hän.

"Se on hänen piintynyt mielijohteensa, ja Pietarinropo, jonka hän vuosittain maksaa, on niin sievoinen, että jos hänet voisi saada pyhäksi julistetuksi jo elinaikanaan, tekisi Kustaa herra sen, jos suinkin mahdollista, ennenkuin luopuisi siitä runsaasta uhrista, jonka hän antaa."

"Kaikki hänen herraltaan varastettua."

"Mitä se Kustaa herraa liikuttaa."

"Nyt on Jaakko herra tiellä?"

"Siitäpä näyttää!"

"Mutta onko Kustaa herra itse varma?"

"Tuntuu olevan. Isä, herra Erik Trolle, ajaa hänen asiaansa."

"Eikö hänellä ole kylliksi omissaan?"

"Jos hänestä tulee valtionhoitaja, tapahtuu se pojan laskuun."

"Tuleeko pojasta sitten sekä arkkipiispa että valtionhoitaja?"

"Onhan niin ollut laita kerran ennenkin!"

"Vähäksi siunaukseksi maalle."

"Mutta kirkolle!"

"Mitä se voittaisi?"

"Kaikkea!"

"Kuinka tarkoitatte, veli?"

"Ei voi kieltää, että kirkko on valtionhoitajain aikana menettänyt arvoaan; meidän tarvitsee menetetty saada takaisin, jollemme mieli joutua perikatoon."

"Millä tavoin?"

"Kansa on saanut liian paljon valtaa, se tahtoo ajatella ja päättää itse, syrjäyttäen meidät."

"Kuinka niin?"

"Katselkaa ympärillenne?… Olemmeko enää määräävässä asemassa, onko kirkonkirouksella, onko synninpäästöllä samaa merkitystä kuin Albrekt kuninkaan aikana?"

"Ei, Jumala meitä auttakoon!"

"Sokea usko ja luottamus on poissa, kukin tahtoo itse ymmärtää ja nähdä omilla silmillään."

"Totta, totta!"…

"Tiedättekö, että Saksassa puhutaan raamatun kääntämisestä, sen tekemisestä joka miehen omaisuudeksi?"

"Mahdotonta, mahdotonta!"

"Kuitenkin on laita niin!"

"Kuka uskaltaisi moista?" kysyi konfessori kalveten kauhusta.

"Uuden ajan miehet, joille ei mikään ole pyhää; sentähden täytyy meidän seista lujana muurina, kilpilinnana, joka pystyy kaikkia hyökkäyksiä vastustamaan."

"Se on välttämätöntä!"

"Sentähden täytyy meidän liittyä Kustaa herraan."

"Niin kyllä, mutta…"

"Mutta?"

"Hän on Tanskan ystävä."

"Niin on!"

"Sanotaan, että nuorella kuninkaalla ja Kustaa herralla on Saksassa ollut kohtaus keskenään."

"Niin olen kuullut minäkin."

"Onko Kristian kuningas kirkon ystävä?"

"Niin hän sanoo."

"Mutta onko hän sitä todella?"

"Kukapa tietää. Ken edistää hänen etujaan, on luonnollisesti hänen ystävänsä."

"Se on totta."

"Jos kirkko tekee niin, on hänellä suurempi syy sitä rakastaa ja suojella."

"Olette siis sitä mieltä, että meidän pitäisi…"

"Pysytteleidä keskellä tietä, kallistumatta puoleen tai toiseen. Ei ole suosittava toista enemmän kuin toistakaan, vaan pidettävä silmällä tapausten kulkua."

Konfessori istui pitkän hetken mietteissään. "Vaiherikkaat ajat näyttävät olevan edessämme", sanoi hän. "Mutta ettekö nyt tahdo mennä rouva abbedissan luo? Hän voisi muuten panna pahaksensa pitkän viipymisen."

Laurentius nyökäytti päätänsä myöntymisen merkiksi, ja molemmat kulkivat kirkon läpi, sitä tietä päästäkseen Sisarluostariin.

Luostarin abbedissana oli tätä nykyä tuskin kolmenkymmenen vuotias Märeta Turentytär; mutta veljien ja sisarten kesken kuiskailtiin, että hänen hyvin läheinen ystävänsä, kahdenkymmenenvuotias Anna Fickentytär, se oikeastaan oli valtias.

Nämä molemmat olivat jo saapuneet vastaanottohuoneeseen, minkä ainoana koristeena oli Maariankuva, jonka edessä paloi muutamia kynttilöitä. Huonekalustoa oli ainoastaan yksinkertainen puupöytä ja sen edessä muutamia tuoleja.

Puvut olivat yhtä vakavat. Alimmaisena oli valkoinen paita, jonka melkein kokonaan peitti harmaa hihallinen hame; sitä piteli vyötäröltä kiinni musta nahkavyö. Etupuolella riippui scapulare, harmaa, kapea vaatekaistale; olkapäillä kannettiin harmaata kaapua, jota rinnalta piti kiinni yksi ainoa puunappi. Valkoinen palttinahuntu oli kiedottuna otsan, poskien ja leuan ympäri ja kiinnitetty niskaan; suuri valkoinen kaulus suojeli hartioita ja niskaa. Valkoisen hunnun päälle oli kiinnitetty päälaelta ja korvallisilta neuloilla toinen musta huntu; lopuksi oli pään ympäri kääritty valkoinen nauha, ja tämän molemmat päät olivat ristissä päälaella kruunun muodossa. Kaikki risteyskohdat olivat merkityt pienillä punaisilla vaatetilkuilla, jotka olivat kuvaavinaan Kristuksen viittä haavaa. Kaavun vasemmalla puolen oli myös kiinnitetty punainen risti. Abbedissan erotti muista nunnista ainoastaan se kultaristi, jota hän kantoi kaulassaan.

Abbedissa oli vaipunut eräälle tuolille pöydän ääreen; hänen edessään oli suuri kirja avoinna, mutta katse oli jäykästi kiintynyt yhteen ainoaan pisteeseen; hän ei näyttänyt ajattelevan kirjan sisältöä.

Huntu, joka kietoi hänen kasvojaan, ei ollut näitä valkoisempi; niillä oli kärsimyksen ja tuskan ilme, joka melkein teki kipeää katsojaan; mutta sisar, joka käveli kärsimättömästi huoneessa edestakaisin, oli nähnyt sen siksi kauan, ettei hän siihen erikoisemmin kiintynyt.

Anna Fickentytär ei suinkaan ollut kaunis, mutta hänen kasvoissaan kuvastui levoton, jäntevää toimintaa ikävöivä sielu.

"Olihan siunatun äitimme, pyhän Birgitan selvä tahto, että luostarin abbedissalla on oleva määräämisoikeus niin sisar- kuin veljeskunnassakin", virkkoi hän sangen kiihkeästi.

"Sitähän ei ole kukaan kieltänyt."

"Mutta määräyksiäni ei noudateta."

"Olet liian ankara…"

"Eikö veli Laurentius matkustanut teidän käskystänne Roomaan rukoilemaan pyhäksi julistusta autuaille vainajillemme. Hän on vihdoin palannut melkein vuoden poissaolon jälkeen, eikä hän ensiksi riennä teidän luoksenne."

"Konfessori…"

"On teidän käskynne alainen… Jos me sisaret liitymme häntä vastaan, ei hän voi mitään; me voimme hänet pakottaa ottamaan eronsakin."

"Unhotat, että hän voi kieltää synninpäästön."

"Jos siihen on syynä ainoastaan yksityinen kosto, niin valitamme Linköpingin piispalle, ja hän ei voi kieltäytyä asettumasta puolellemme."

"Luulenpa heidän jo tulevan."

Anna vetäisi nopeasti hunnun kasvoilleen. "Onko minun mentävä?" kysyi hän.

"Ei, pysy vain paikoillasi; minä tarvitsen sinua."

Nuori tyttö kumartautui ja suuteli kiihkeästi abbedissan kättä.

"Seuraajattareni!" kuiskasi tämä.

Kuului hiljainen koputus.

"Sitä tietä!" jupisi Anna.

Ovi avautui, ja konfessori ja Laurentius astuivat sisään.

Tavallisten tervehdysten jälkeen pyysi abbedissa äskentulleita istumaan. "Sisar Anna saa olla läsnä", sanoi hän; "tahdon, että hän ottaa osaa neuvotteluun."

Molemmat miehet vilkaisivat toisiinsa.

"Veli Laurentius tulee ainoastaan tilintekoon", rohkeni konfessori huomauttaa.

"Alkakoon hän heti!"

Ja veli Laurentius puhui matkan vaikeuksista ja siitä, miten vaikea hänen oli päästä pyhän isän puheille, sekä vihdoin tämän suostumuksesta siunatun sisar Ingridin arkkuunkätkemiseen.

"Vihdoinkin!" huudahti Anna, pannen kätensä ristiin.

"Pyhä neitsyt olkoon kiitetty!" huokasi Märeta sydämensä pohjasta ja kohotti silmänsä taivasta kohden.

"On vielä muuan este", huomautti konfessori.

"Me olemme jo voittaneet niin monta."

"Ja voimme raivata pois loputkin", lisäsi Anna.

"Pyhän Katarinan juhla on kesäkuussa; voisimme kai myöhempään syksyllä viettää tämän?" kysyi abbedissa, ja hänen poskilleen lehahti hento puna.

Keltään läsnäolijoista ei se jäänyt huomaamatta, ja Anna puuskahti vilkkaasti: "Miksi viivytellä niin kauan, mikä estää sitä tapahtumasta jo toukokuussa?"

"Lupa on ensin saatava ja maksettava."

"Onko summa suurikin?" kysyi abbedissa.

Konfessori katsoi Laurentiukseen.

"Kahdeksan tuhatta tukaattia!" vastasi tämä.

"Se ei ole mahdollista!"

"Sillä hinnalla on ostettava täyte täydellisyyteen."

"Siunattu sisar oli täydellinen."

"Hänen pyhyytensä on toista mieltä."

"Pyhän Katarinan puolesta maksettiin ainoastaan kaksi tuhatta ja Brynolf piispan puolesta ainoastaan kuusitoista sataa."

"Niin harvinaisen pyhän miehen…"

"Miesten ja naisten välillä tekee pyhä istuin huomattavan erotuksen", tuumi Laurentius.

"Meidän täytyy luopua siitä", sanoi abbedissa huoaten syvään. "Luostari ei ole niin rikas, että se voisi kestää sellaisen menon."

Viimeiset sanat tulivat melkein kuiskaamalla; lieneekö niin syvä mielenliikutus johtunut hurskaan toiveen uhraamisesta vai muusta syystä.

"Tahdon katsoa, eikö joku korkeista sukulaisistani ole aikeissa matkustaa Roomaan", puuskahti sisar Anna. "Pyhän isän luo ei ole maallikkojen vaikeampi päästä kuin hengellistenkään, ja edelliset kenties saavat hänet alentamaan vaatimuksiaan hänen rakastetun tyttärensä Birgitan tähden."

Keskustelun katkaisi erään palvelijattaren astuminen sisään. Hän ilmoitti, että luostariin oli saapunut muuan ylhäinen rouva paivelijoineen ja pyysi puhutella abbedissaa.

Tämä viittasi Annalle, joka heti meni ottamaan vierasta vastaan.

"Jolloinkin toiste jatkamme tätä keskustelua. Olen ajatellut, että jos hänen pyhyytensä soisi meidän rouvan rovon käytettäväksemme…"

"Se tulo on jo ennen otettu laskuihin", keskeytti konfessori. "Parempi olisi, jos papit tahtoisivat sitoutua määrättyyn vuotuiseen maksuun…"

"On kenties vielä toinenkin keino", keskeytti Laurentius. "Mikä niin?"

"Jos luostari rupeaisi myymään…"

"Mitä?"

"Ajatus ei ole vielä selvä; sen tarvitsee kypsyä."

"Antaa sen sitten kypsyä!" sanoi abbedissa ja jätti molemmat miehet hyvästi. He menivät samaa tietä kuin olivat tulleetkin; mutta tuskin olivat he poissa, kun Märeta heittäytyi rukousjakkaralle madonnan eteen.

"Oi, Jumalan äiti, anna anteeksi, anna anteeksi!" huudahti hän. "Sinä näet tähän syntiseen, syylliseen sydämeen; sinä tiedät, että siellä on toinen kuva kuin sinun, että maalliset ajatukset liikkuvat mielessä, jonka pitäisi olla omistettu palvelemaan ainoastaan sinua. Mutta sinä tiedät myös, että minut vastoin tahtoani on pakoitettu tähän tärkeään paikkaan. Halvimpana luostarin palvelijattarista olisin tahtonut palvella ja palvoa sinua… Silloin olisit kenties ollut minulle armollinen heikkouteni tähden, mutta nyt… nyt!… Oi, älä anna luostarin kärsiä minun syntieni tähden; en toivo mitään hartaammin kuin että pääsisin täältä, ja toivon pian saavani siihen tilaisuuden…"

"Rukoilen sinua kaikkien ihmisten puolesta, mutta erittäinkin niiden, jotka surevat ja kärsivät. Älä vihastu minuun, kun samaan rukoukseen suljen hänet, jonka nimeä en uskalla lausua, mutta jota rakastan rajattomalla rakkaudella. Minä tiedän, että hän vastaa rakkauteeni, ja minä iloitsen ja riemuitsen siitä; mutta se on synti, hirveä synti, tiedän sen, mutta en voi enkä tahdo siitä luopua. Rankaise minua niin ankarasti kuin tahdot, tee yöni unettomiksi ja katkeroita päiväni nimettömällä tuskalla… Oi, minä tahdon kärsiä kaiken, kestää kaiken valittamatta, laupeutta rukoilematta. Valvo ainoastaan hänen ylitsensä, suo hänelle kaikkea sitä onnea, mitä maailma voi tarjota, ja taivuta hänet — unhottamaan — mi-nut… Oi, anna minulle voimaa rukoilla tätä viimeistä oikein vilpittömästi, sisimmästä sydämestäni… Minä tiedän, että se on koituva kuolemakseni, mutta sitä halajan ja kaihoan kaikkein enimmän maailmassa, sillä kuolemassa voimme jälleen yhdistyä."

Märeta oli vaipunut alas jakkaralle. Rukous ei enää puhennut sanoihin, se oli ainoastaan hiljaista palvomista; hän ei huomannut, että ovi avautui ja muuan henkilö astui sisään.

Tämä ilmaisi läsnäolonsa hiljaisella rykäisyllä; mutta kun abbedissa kääntyi häntä kohden, niin hän melkein pelästyi; hän näki kyyneltyneet, melkein vääristyneet kasvot edessään.

Märeta veti hunnun syrjään kasvoiltaan, samalla nousten. Kummissaan siitä, ettei nähnyt Annaa luonaan, ojensi hän kätensä tarttuakseen kellonnauhaan.

"Suokaa anteeksi!" huudahti vieras nopeasti ja torjuvalla liikkeellä. "Rukoilen, että saisin keskustella teidän armonne kanssa kahdenkesken."

"Nimenne?"

"Pernilla Klauntytär. Herrani ja isäntäni on jalo ritari Sten Kristerinpoika, Nyköpingin linnan ja läänin haltija."

Luostarimuurien sisälle voi sinnekin hiipiä sekä hyvä että huono maine; Pernilla rouva luki sen torjuvasta liikkeestä, jonka nunna teki.

"Mitä haluatte?" kysyi abbedissa.

"Ennen kaikkea pyydän saada istuutua; olen aivan menehtymäisilläni väsymyksestä niin pitkän matkan jälkeen aina Nyköpingistä asti… ja ratsain."

"Nyköpingistä?" toisti abbedissa. "Olette sitten ollut kauan taipaleella?"

"Ainoastaan viikon, teidän armonne."

"Olette kai toivioretkellä… jonkun pyhimyksemme luo?"

"Korkeimman heistä kaikista, pyhän Birgitan luo; samoin kuin hän tahdon hylätä kaikki maalliset ilot ja erota rakastetusta puolisosta, kuuluakseni ainoastaan Jumalalle."

"Mikä siihen on syynä?" Märeta viittasi häntä istumaan, istuutuen itsekin.

Pernilla heittäytyi abbedissan jalkoihin. "Sallikaa minun tehdä täydellinen tunnustus", sanoi hän ja kätki päänsä käsiinsä.

"Puhukaa!"

"Lankoni, herra Pietari Turenpoika…"

"No, hän…"

"Hän jäi leskeksi neljä kuukautta sitten."

"Olen kuullut sen",

"Sisareni kutsui minut luoksensa muutamia viikkoja ennen kuolemaansa… Pietari herra oli matkoilla… Vietin sisareni kanssa yhdessä yöt ja päivät… Vasta silloin opimme oikein tuntemaan ja rakastamaan toisiamme… Pietari herra ei palannut kotiin ennenkuin muutamia päiviä ennen hänen kuolemaansa, ja ainoa sana, jonka hän kuuli hänen huuliltaan, oli alinomaan toistettu nimeni… Kun hän oli kuollut, tahtoi Pietari herra, että minun olisi kerrottava kaikki, mitä vainaja oli sanonut… Hän ei väsynyt koskaan kuulemaan, ja kun herrani kirjoitti ja pyysi häntä vieraakseen Nyköpingin linnaan, seurasi hän minua sinne…"

"Miksi keskeytätte?"

"Minua melkein hävettää sanoa, että hän rakastui minuun mitä tulisimmin. Minä olin nuoruudessani rakastanut häntä; se tuli lemmenjuomasta, jonka muuan noitaämmä oli sekoittanut, ja jonka me leikillä tyhjensimme yhdessä… Käsittämätöntä oli, että se vaikuttaisi niin kauan jälkeenpäin."

"Nyt tahdotte mennä luostariin paetaksenne häntä."

"Jos väistyn hänen näkyvistään, toivon hänen ajanoloon unhottavan…"

"Haluatteko jäädä tänne?"

"Päättäkää ja määrätkää minusta; tahdon kaikessa taipua tahtoonne."

"Onko herranne suostunut?"

"Hän ei tiedä tästä mitään."

"Ei mitään?"

"Näen häntä niin harvoin."

"Mistä sellainen johtuu?"

"Aina siitä pitäen kuin hän toipui kovasta sairaudestaan, oleskelee hän harvoin kotosalla; luulen, että tuleva valtionhoitajan vaali se riistää kaikki hänen ajatuksensa… Ratkaisu lienee jo tiedossanne?"

"Siitä en tiedä mitään", virkkoi abbedissa hänelle tavattomalla vilkkaudella.

"Olettehan toki kuullut Arbogan kokouksesta?"

"En."

"Matkalla kuulin, että siellä oli ollut sangen kiihkeää; kuitenkin oli pian päästy vaalista yksimielisyyteen, ja melkein miestuumin oli valittu jalo herra Erik Trolle."

"Ja nuori herra Sten Sture?"

"Hän oli vaatinut, että hänelle ensin lähetettäisiin suojeluskirja."

"Se luultavasti tehtiin."

"Herrainkokous lienee tosiaankin laatinut sellaisen."

"Onko joukossa arkkipiispakin?"

"Hän ja Skaran piispa Vincent, Vesteråsin Otto piispa ja Linköpingin tuomiorovasti Hannu Brask. Maallisista herroista ovat mukana kaikki, jotka kuuluvat rauhanpuolueeseen… Vieläpä muuan yli tavallisen luvunkin", lisäsi Pernilla rouva teennäisellä hämmennyksellä ja luoden silmänsä maahan.

"Ketä tarkoitatte?"

"Herra Pietari Turenpoikaa!"

"Hänkin!"

"Luulen hänen tehneen sen minun tähteni."

"Ah, te olette tanskanmielinen."

"Niin olen!"

"Mutta Pietari herra on ollut ruotsalainen."

"Hän on tehnyt käänteen kuten niin monet muutkin; tavallisesti me naiset näytämme tietä."

"Entä sisarenne?"

"Hän myönsi minun olevan oikeassa."

"Kuolinvuoteellaan?"

"Niin", vastasi Pernilla syvästi punastuen.

"Kavahtakaa itseänne, pelaatte rohkeaa peliä!"

"Mitä tarkoitatte, hurskas äiti?"

"Näytätte pitävän hyvinä kaikkia keinoja, jotka vievät asettamaanne maaliin."

"Eikö niin olekin?"

"Ei minun mielestäni."

"Luulin, ettei kirkko sitä ainoastaan sallinut, vaan vieläpä käskikin."

"Siinä petytte!"

"Mutta, kunnianarvoisa äiti…"

Marmorikasvoille tuli eloa, raukeat silmät leimahtivat. "Missä tarkoituksessa olette tullut tänne?" kysyi abbedissa. "Alan luulla, ettette ole sitä tehnyt saadaksenne neuvoja ja valaistusta autuutenne asioissa. Teidän mielipiteenne sopivat hyvin vähän yhteen meidän mielipiteidemme kanssa, ja neuvon teitä etsimään täällä luostarissa joltakin muulta sitä kannatusta, mitä ette tule koskaan saamaan minulta!"

"Karkoitatteko minut pois?"

"Teidän itsenne tähden."

"Nytkö heti?"

"Olkoon teillä vapaus viipyä täällä huomispäivään."

"Sitä odotinkin teidän hyvyydeltänne." Abbedissa oli uudestaan tarttumaisillaan kellonnauhaan, ja uudestaan esti Pernilla hänet siitä.

"Pidätte kenties minua seikkailijattarena", sanoi hän.

"Ja minun täytyy tyytyä siihen, kunnes olen onnistunut vakuuttamaan teidät siitä, että se asia, jonka puolesta tahdon antaa henkeni, tarkoittaa ainoastaan maan onnea."

"Sitä ette voi!"

"Luuletteko sitten, että nuori Sten herra on luostarien ja kirkon todellinen ystävä?"

"Minulla ei ole mitään syytä sitä epäillä."

"Mistä sitten johtui riita arkkipiispan ja edellisen valtionhoitajan välillä?… Sanon teille, että he kaikin keinoin pyrkivät saamaan käsiinsä yhtä hyvin hengellisen kuin maallisenkin vallan."

Abbedissa näytti epätietoiselta.

"Tanska sitä vastoin", jatkoi Pernilla rouva, "on kirkolle alamainen, ja kuningas on sen uskollisin ystävä ja palvelija. Samoin tulisi olemaan laita täälläkin; ilmoittakaa vain mitä etuja tahdotte, ja nuori kuningas on ne myöntävä."

"Tyhjillä lupauksilla?"

"Nimikirjoituksellaan ja sinetillään!"

"Jotka hän tulevaisuudessa kieltää."

"Pyytäkää sitten heti mitä tahdotte, ja minä vastaan, että saatte sen."

"Olette silloin sangen mahtava?"

"Koettakaa ensin ja päättäkää sitten."

"Sanokaa minulle mieluummin, mitä hän vaatii korvaukseksi."

"Ei paljoa…"

"Mitä sitten?"

"Teidän uskollisuuttanne ja ystävyyttänne."

"Se olisi maanpetos!"

"Eikö Kristian prinssi ole valittu Ruotsin kuninkaaksi, missä on silloin petollisuus?"

Abbedissa epäröi kotvan… "Niin tärkeässä asiassa ei ole heti tehtävä päätöstään", sanoi hän. "Minun on neuvoteltava…"

"Konfessorin kanssa!" puuskahti Pernilla.

"Omantuntoni kanssa", vastasi Märeta arvokkaasti. "Jääkää yöksi luostarin vieraaksi. Huomenna annan vastaukseni joko itse tai asiamiehen kautta." Nyt soi kello, ja kohta astui sisar Anna sisään.

"Jätän vieraamme sinun huostaasi", sanoi abbedissa.

Pernilla rouva teki syvän kumarruksen, ja Annan vihjauksesta poistui hän huoneesta ennen tätä.

"Oletko kuullut?" kuiskasi abbedissa.

"Kaiken!"

"Tutkistele häntä."

"Kyllä koetan…"

"Kenties ovat kahdeksan tuhatta tukaattia käsissämme."

"Mutta hinta?"

"Mene, mene… Ratkaise minun puolestani."

Sisar Anna vei vieraan mukanaan erääseen huoneeseen, joka oli sisustettu vieraiden vastaanottamista varten. Istuimet oli täällä päällystetty silkillä, kallisarvoinen matto peitti lattian, ja seinillä riippuivat seinäverhot, jotka taidokkaat kädet olivat luostarissa valmistaneet.

Vierasta odotti katettu pöytä, ja Pernilla rouva tunnusti itsekseen, että sekä ruokalajit että viini vetivät vertoja parhaimmille mitä voi saada.

Sisar Anna hoiti itse tarjoilua; mutta tapa, jolla hän teki sen, pani Pernillan epäilemään, eiköhän hänellä vain ollut jalosukuinen neitsyt edessään. Hän paloi halusta tietää sen.

"Ettekö tahdo ottaa osaa ateriaani, hurskas sisar?"

"Kiitän teitä, mutta se on vastoin luostarisääntöjä".

"Täällä eletään hyvin."

"Vierasta täytyy kunnioittaa."

"Mutta talonväki…"

"Tyytyy yksinkertaisempaan ruokaan."

"Juotte kai viiniä?"

"Se on ainoastaan sairaita ja vieraita varten", sanoi sisar täyttäen lasin uudelleen.

"Kiitän teitä, mutta pelkään melkein, että se päihdyttää…" Hän piti lasia ylhäällä valoa vasten. "Sellaista viiniä saa ainoastaan luostarissa… Kas, kuinka se säkenöi! Maljanne!"

"Suuri kiitos!"

"Ette ole sanonut minulle nimeänne."

"Sisar Anna."

"Tarkoitan maallista nimeänne."

"Sen olen unhottanut; se on liian halpa muistettavaksi."

"Tiedätte kyllä, että on nimiä, joilla on sangen hyvä kaiku."

"Kuten esimerkiksi Oxenstjerna…"

"Mainitkaa useampia."

"Minä en tunne ketään."

"Olettehan sentään syntyisin tästä maasta?"

"En!"

"Ettekö?… Tanskasta kenties?"

Anna käänsi päänsä pois vastaamatta mitään.

Pernillan silmät loistivat viinistä ja iloisesta hämmästyksestä. "Hyvä, erittäin hyvä!" sanoi hän hiljaa.

Neitsyt korjasi ruuat pöydältä ja järjesteli sen jälkeen huonetta. "Tahdotteko, että otan tänne ompelukseni, vai oletteko mieluummin yksin?" kysyi hän.

"Olisin teille kiitollinen, jos tahtoisitte olla täällä", vastasi Pernilla.

Anna otti esille taidokkaan reikäompeluksen ja askarteli äänetönnä.

"Täällä on niin sievää kuin rouva Kristina Gyllenstjernan kotona", puuskahti Pernilla rouva, joka uteliaasta katseli ympärilleen.

"Oletteko ollut siellä?"

"En, mutta te?"

"Minä, joka olen niin halpa!"

"Mutta olettehan ollut Kööpenhaminassa?"

"Hyvin mahdollista!"

"Oletteko nähnyt kuningattaren?"

"Kummanko?"

Pernilla nauroi… Viinikö lienee vaikuttanut vai mahtoiko hän tosiaankin ymmärtää väärin tarkoituksen; hän kuiskasi äkkiä Annalle: "Dyvekan!"

Tämä hätkähti, mutta malttoi mielensä ja oli olevinaan kuin ei olisi kuullut mitään.

"Hän se oikeastaan on kuningatar."

"Vai niin!"

"Hän, tai oikeastaan äiti, Sigbrit rouva."

"Sitä en tiennyt."

"Ettekö ole ollut siellä pitkiin aikoihin?"

"En."

"Tahdotteko palvella minua?"

"Riippuu asianhaaroista."

"Minä maksan hyvin!"

"Mitä minun on tehtävä?"

"Urkittava!"

"Ja sitten?"

"Ilmoitettava minulle!"

"Mitä?"

"Kaikki, mikä voi koitua Tanskan eduksi."

"Mitä se on?"

"Ennen kaikkea tahdon tietää abbedissan sisimmät ajatukset."

"Hän ei sano niitä."

"Sanoo kyllä rippi-isälleen."

"Luultavasti."

"Onko se konfessori?"

"Minun ei ole lupa sitä sanoa."

"Huomaan, ettei teihin ole luottamista."

Anna ei vastannut mitään, ja Pernilla pelkäsi paljastaa itseään… Muutamain minuuttien kuluttua sanoi edellinen:

"Onko Sigbrit myös kaunis?"

Hänellä on joku tuuma mielessään, mietti Pernilla, täytyy mennä häntä vastaan. "Sigbrit rouva oli tavattoman kaunis siihen aikaan, kun hän oleskeli Ruotsissa…"

"Sanotaan, että hän on hyvin viisaskin."

"Viisaampaa naista ei ole. Mutta hän vihaa aatelistoa ja ylhäisiä, erittäinkin Ruotsin."

"Miksi niin?"

"Eräs ylhäinen herra on hänet pettänyt."

"Ja aikooko hän nyt kostaa kaikille?"

"Niin, ja verisesti."

"Voiko hän sen myös tehdä?"

"Hän ei valikoi keinoja."

"Ja etsii välikappaleita — yksin luostareistakin?"

"Hän maksaa hyvin!"

"Antaako hän kahdeksan tuhatta tukaattia?"

"Kahdeksan tuhatta…?"

"Niin, vähemmästä en palvele häntä."

"Mitä voitte tarjota vastikkeeksi?"

"Myyn sieluni! Eikö hän juuri sitä tahdo ostaa?"

"Onko se niin paljon arvoinen?" kysyi Pernilla katkeroituneena.

"Riippuu kysynnästä!" vastasi Anna. "Tarvitsen sen summan, en suurempaa enkä pienempää."

"Mihin tarkoitukseen?"

"Se on minun salaisuuteni."

"Voitteko tehdä vastaavia palveluksia?"

"Mitä palveluksia olisi tehtävä?"

"Toteltava meidän tahtoamme!"

"Ja kenties menetettävä henkensäkin?"

"Jos niin tarvitaan!"

"Se aina vapauttaisi teidät pitämästä antamianne lupauksia!"

"Sinä tahdot vetäytyä pois."

"Minä asetan ehtoni."

"Mutta sinä voit pettää minut, kun olen mennyt."

"Ettekö tekin voi antaa minua ilmi?"

"Niin, sen voin tehdä ja teenkin, jos…"

"Vaikenemme kyllä molemmat."

"Kas, tässä!" sanoi Pernilla rouva ja otti esiin sormuksen; "piilota tämä. Lähetä se minulle, kun sinulla on jotakin ilmoitettavaa, ja minä tulen varmasti."

Anna otti sormuksen ja pani sen pieneen vaatepussiin, jota hän kantoi povellaan. Sen jälkeen jatkoi hän ompelemistaan virkkamatta sanaakaan.

Pernilla katseli häntä kummissaan. "Suostutko ehdotukseeni?" kysyi hän.

"En tiedä, aikapahan näyttää."

"Mutta sinä olet ottanut sormuksen!"

"Tahdotteko saada sen takaisin?"

"En!… Mutta minä tahdon puhutella konfessoria."

"Se käynee vaikeaksi."

"Etkö voi ilmoittaa hänelle?"

"Sisarilla ei ole mitään yhteyttä veljien kanssa."

"Mutta teillä on salateitä."

"Niille tarvitsee sirotella kultaa!"

Pernilla otti yhden tukaatin ja pani sen pöydälle. Sisar näki sen ja kohotti kummissaan katseensa.

"Eikö se riitä?"

"Ei!"

"Kuinka monta haluat!"

"Kahdeksan tuhatta!"

"Ei, tämä on rajatonta hävyttömyyttä!" Ja tuohtunut nainen otti tukaatin ja alkoi juosta huoneessa edestakaisin.

Samassa soitettiin iltamessuun. Anna nousi heti, toivotti rauhallista yötä ja lähti. Pernilla rouva katsoi epäröiden hänen jälkeensä; lähtisikö hänkin messuun ja samalla tiellä kenties voisi valmistaa tilaisuuden tavata konfessoria?… Tuumasta ei tällä kertaa tullut tointa, sillä ovi osoittautui olevansa lujasti lukossa eikä kolkutusta kuultu; kaikki sisaret olivat kirkossa, sieltä kuului laulu hiljaa ja juhlallisena; se anoi taivaan rauhaa levottomille ihmissieluille, mutta tämä rauha ei tullut Pernillan osaksi; hän jatkoi kävelyään edestakaisin, riihottomasti harmissaan turhasta matkasta ja siitä, että oli antanut puijata itsensä, hän, joka oli puijannut niin monta… Ja heidän etunenässään Hemming Gaddin ja Pietari Turenpojan… Niin uskomattomalta kuin se voi näyttääkin, oli laita tosiaankin niin, että viisas, valistunut ritari, surun valtaamana jalon emäntänsä manalle menosta ja kiitollisena siitä huolenpidosta, jota Pernilla oli hänelle omistanut, vähitellen ja aivan tietämättään salli kietoa itsensä niihin verkkoihin, joita Pernilla kutoi hänen ympärilleen. Hän oli siinä lujassa uskossa, että ne uudet onnettomuudet, jotka uhkasivat isänmaata, vaara, joka koitui hallituksen uskomisesta tuskin kahdenkymmenenvuotiaalle nuorukaiselle, ne saivat hänet liittymään rauhanpuolueeseen. Että Pernilla oli suurennellut vaurioita ja esittänyt vaaran paljon uhkaavampana kuin se oli, sen hän olisi kieltänyt, jos joku olisi häneltä sitä kysynyt. Pernilla oli tuskin koskaan ilmaissut omaa mielipidettään, vaan ainoastaan kysellyt hänen mieltään ja sen jälkeen tehnyt hänen ajatuksensa omikseen.

Hän ei ollut koskaan ennen uskonut, että Pernilla oli niin viisas ja samalla kertaa niin hento ja rakastettava; nainen: hän sai hänet häpeämään sitä kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä, jota oli ennen osoittanut; hänen vaalintansa sulostutti hänen yksinäistä elämäänsä. Jossain määrin hyvittääkseen tämän katsoi hän velvollisuudekseen tehdä myönnytyksiä Pernilla rouvalle, ja tämähän pyysi ainoastaan, että hän uskoisi hyvää Tanskan maasta ja kansasta…

Niin pitkälle oli Pernilla ehtinyt… Itsekseen hän nauroi ritarin yksinkertaisuudelle; tämä vaipui hänen silmissään sitä alemmaksi, mitä enemmän taipui hänen tahtonsa mukaan; mutta vielä riemuitsi hän voitostaan ja odotti kärsimättömästi Hemming Gaddin palaamista isänmaahan, valjastaakseen hänetkin voittovaunujensa eteen. Hän välitti vähät siitä, että hänen oma herransa alkoi kallistua sotapuolueeseen, ei niin, että hän teki jonkun tavallisista käänteistään, mutta hän ilmaisi niin suurta tyytymättömyyttä tanskalaisiin ja puhui niin suurella kunnioituksella ja ihailulla nuoresta herra Sten Sturesta, että saattoi ennustaa tulevaa rintamanmuutosta.

Mutta, kuten sanottu, Pernilla ei pitänyt herraansa niin tärkeänä, että olisi kiinnittänyt häneen huomiota. Hän oli kerran Kööpenhaminassa vieraillessaan tosiaankin tehnyt tuttavuutta Sigbrit rouvan kanssa, ja nämä molemmat sisarussielut olivat yhdessä laatineet sen suunnitelman, joka Pernillan oli nyt pantava toimeen.

Tehdä luostarit suosiollisiksi tanskalaiselle hallitukselle, se oli samaa kuin avata varmin ja oikoisin tie viholliselle; niiden vaikutus oli yhtä suuri yli koko maan: se tunkeutui ikäänkuin ilmassa niin hyvin matalaan majaan kuin palatsiinkin. Sigbrit rouva käsitti sen, hän antoi sentähden kultaa ja ennen kaikkea lupauksia tarkoituksen edistämiseksi. Nuori kuningas hyväksyi kaikki hänen ehdotuksensa, ja Pernilla rouva sai melkoisia summia käytettäväkseen.

Vadstena oli tärkein, suurimmassa arvossa pidetty luostari, ja monet sen abbedissoista olivat tehneet itsensä tunnetuiksi tanskalaisista mieltymyksistään. Märeta rouvasta ei oltu varmoja, sentähden oli Pernillan urkittava ilmi hänen mielensä; mutta hän antoi alusta alkaen iskun itselleen ja herätti ainoastaan epäluuloa ja vastenmielisyyttä. Vilppi ja viekkaus olivat ainoat hänen käyttämänsä keinot, mutta täällä eivät ne olleet auttaneet mitään: hänet oli voittanut viekkaudessa kaksi naista, joille hänen tulonsa oli odottamaton… Tämä ajatus ajoi unen hänen vuoteestaan, ja kun hän vihdoin vaipui levottomaan unenhorrokseen, oli hän unissaan seisovinaan suurella torilla vieraassa kaupungissa, suunnattoman ihmisjoukon ympäröimänä. Keskellä toria oli mestauslava ja sillä — piispa Hemming Gadd. Hän näki kuinka pyöveli tahtoi solmia siteen tämän silmien eteen ja kuinka tämä repäisi sen pois ja heitti sen ammottelevaan väkijoukkoon ja huusi viitaten Pernillaan: "Tuolla on se, joka on saanut minulle tämän häpeän, joka on syypää siihen, että minä kuolen isänmaani kavaltajana!" Mutta Pernilla ei ollut mitään huomaavinaan; hän katseli ympärilleen samoin kuin muutkin, keksiäkseen, kehen hän viittasi.

"Minä vihaan Tanskaa kuolemaan saakka!" huudahti piispa. "Jumala siunatkoon ja varjelkoon Ruotsia!"… Nyt lyötiin rumpua, jotta hänen puheensa estyisi kuulumasta, mutta hän vain nauroi sille, ja mahtavan äänensä koko voimalla hän huudahti: "Hyvästi, kurja maailma!" Sen jälkeen laski hän päänsä pölkylle, valkoiset hapset liehuivat tuulessa, mestauspiilu välähti, se putosi, ja pää vieri maahan… Se vieri aina Pernillan jalkoihin, hänen täytyi katsoa vanhoihin, ryppyisiin kasvoihin… Puoliavoimet huulet, jotka olivat lausuneet niin monia merkillisiä sanoja, olivat nyt muuttuneet sinertäviksi… Mutta silmät näyttivät tahtovan lävistää hänet, eikä hän voinut paeta, jalat olivat kuin naulatut kiinni maahan, hänen täytyi seista paikoillaan ja katsoa näihin sammuneihin silmiin… Se oli hirveä piina… Hän vääntelehti päästäkseen pois sieltä, hän tahtoi huutaa apua, mutta kieli teki tenän… Hän kärsi hornan tuskia… Hän teki epätoivon ponnistuksen… Vihdoinkin pääsi huudahdus hänen vapisevilta huuliltaan ja — hän heräsi.

Oli valoisa päivä.

Samassa astui sisar Anna sisään.

"Otaksun, että olette nukkunut hyvin?" sanoi hän.

"En, olen nähnyt mitä hirveimpiä unia ja kamalimpia näkyjä."

"Sepä ikävää."

"Se oli kai viinin vaikutusta."

"Unet voivat myös olla merkkejä."

"Minä en usko moista."

Sisar Anna pani kellon pöydälle ja sanoi, että rouva sai soittaa, kun tahtoi syödä aamiaista. Sen jälkeen aikoi hän mennä.

"Milloin voin tavata abbedissaa?"

"Minä kysyn häneltä."

"Kohta sen jälkeen tahdon lähteä matkalle."

"Kello on nyt yhdeksän."

"Lähden yhdentoista aikaan."

"Ilmoitamme kyllä palvelijoillenne."

Sisar Anna meni, mutta Pernilla rouva ei voinut vapautua unestaan. Kamalat silmät tuijottivat yhä häntä kohden, eikä hän olisi mistään hinnasta maailmassa enää jäänyt toiseksi yöksi luostariin.

Ainoa nunna, joka näyttäytyi, oli sisar Anna; hän piti huolta hänen palvelemisestaan ja vastaili kysymyksiin ainoastaan yksikantaan.

Aamiaisen jälkeen uudisti Pernilla pyyntönsä saada tavata abbedissaa.

"Hän käskee ilmoittaa, ettei hän tänään voi ottaa vastaan ketään", sanoi Anna.

"Mutta kenties huomenna?"

"Onhan teillä vapaus jäädä odottamaan."

"Aikani ei valitettavasti sitä salli", vastasi Pernilla. "Ja minä luotan sormukseeni."

"Minä lähetän sen kerran."

Niin he erosivat. Pernilla oli harmista halkeamaisillaan, ja kun hän ratsasti ulos luostaripihasta, tunsi hän luostaria kohtaan kaikkea muuta kuin suopeita tunteita. Hän ratsasti talon nurkan ympäri ja oli juuri lähtemäisillään torin poikki, kun huomasi erään munkin, joka tuli luostarin toiselta puolen.

Oli silmänräpäyksen asia heittäytyä alas ratsultaan ja jättää se palvelijoille. Pernilla riensi munkkia vastaan läähättäen: "Kunnianarvoisa isä!"

"Mitä haluatte, tytär?"

"Isä Laurentius!"

"Rouva Pernilla Klauntytär!"

"Olette siis jälleen kotona?"

"Kuten näette!"

"Olisinpa sen tiennyt!"

"Mitä silloin?"

"Silloin olisin heti kääntynyt teidän puoleenne."

"Voinko siis tehdä jotakin?"

Viekkaus ei ollut auttanut mitään. Pernilla jätti nyt kaiken teeskentelyn ja sanoi kursailematta:

"Eikö Vadstenan luostarin täydy hänen pyhyytensä paavin ja Ruotsin kirkon etujen tähden kaikin voimin edistää unionia Tanskan kanssa?"

"Tai rauhanystäviä."

"Eikö se ole samaa?"

"Ei suinkaan."

"Tarkoitatteko, että kirkko saisi suurempia etuja rauhanystäviltä?" kysyi Pernilla kummissaan.

"Sitä tarkoitan!"

"Riippuu siitä kuka tarjoaa enimmän!"

"Sehän se ratkaisee."

"Tanskan kuningas antaa juhlallisia lupauksia."

"Kirkolla on monia nälkäisiä suita, se ei voi sentähden tyytyä lupauksiin."

"Kultaa siis!"

"Mieluimmin kultaa!"

"Kaikki tehdyt palvelukset palkitsen runsaasti."

"Mutta käsirahat?"

"Annan teille sata tukaattia."

"Kahdeksan tuhatta, ja me olemme teidän!"

Pernilla oli aivan kuin puusta pudonnut. Ilvehdittiinkö hänen kanssaan… vai miksi hänen korviaan aina kuumennettiin tällä sanalla?… "Pidätte palvelustanne hyvässä hinnassa, isä", sanoi hän sangen terävästi. "Mutta luulenpa, että olette taipuvainen tinkimään, melkoisesti tinkimään."

"Ei hitustakaan!"

"Silloin emme puhu siitä enempää." Ja sanomatta edes jäähyväisiä palasi Pernilla hevosensa luo, nousi ripeästi satulaan ja ratsasti kaupungista, yhtä ymmällä kuin suutuksissaan siitä, mitä oli tapahtunut.

Isä Laurentius seisoi yhä samalla paikalla; hän katsoi ratsastajattaren jälkeen ja jupisi itsekseen:

"Hänestä voisi tulla välittäjä… kylvö on tehty, meidän on annettava aikaa, jotta se ehtii orastamaan."

Verkkaisin askelin jatkoi hän matkaansa eräälle sivukadulle, josta kuului reipas vasarain kalke sepän pajasta; ja kauas näkyivät säkenet, jotka sinkoilivat ilmaan, kun tulipunaista rautatankoa hartiavoimin muokattiin alasimella.

"Jumalan rauhaa, mestari Elias!"

"Kaikki pyhimykset! Isä Laurentius!" Ja seppä heitti vasaran syrjään, temmaten lakin päästään.

"Äsken kotiutunut! Sentähden minua miellyttää hieman katsella ympärilleni täällä rakkaassa Vadstenassa."

"Täällä on kai hyvin vähäpätöistä verraten siihen ihanuuteen, mitä kunnianarvoisa isä on nähnyt?"

"Tosin kyllä; mutta kellekäpä ei kotikuusi suloisimmin humisisi, vai kuinka, mestari?"

"Tietysti!" vastasi tämä raapien korvallistaan. "Vaikka voihan silläkin olla puolensa jos toisensakin."

"Luulin, että teillä on onnellinen koti?"

"Ei mitään syytä valittamiseen! Eukko on hyvä ja tyttö samaten!… Kenties liiankin hyvä muutamain mielestä", lisäsi hän ja pyyhki nokisella työmekkonsa hihalla hikistä otsaansa, jolle siten tuli yhä enemmän taikamaisia salamerkkejä.

"Kuinka vanha tyttärenne on?"

"Äsken täyttänyt viisitoista."

"Tiedonhaluinen?"

"Liiaksikin säätyynsä nähden."

"Antaa hänen päästä maailmaan!"

"Eukko ei tahdo…"

"Riippuu kai…"

"Aivan niin! Hän pelkää maailman armottomia käsiä."

"Voisin tehdä erään ehdotuksen."

"Vai niin!" vastasi seppämestari jotensakin kylmäkiskoisesti. Katse, jonka hän heitti isä Laurentiukseen, näytti melkein sanovan: "Olen saanut sellaisista kyllikseni."

Toinen ymmärsi heti tarkoituksen: "Se ei ole alkuaan minun — vaan abbedissan."

"Abbedissan? Se on toinen asia. Sellaista kunniaa ja onnea kuin että Kaarina pääsisi luostariin ja saisi oppia siveyttä ja tapoja… pyhä Santa Birgitta, sitä emme ole konsanaan uskaltaneet ajatella."

"Ajatelkaa nyt!"

"Eikö kunnianarvoisa isä tahtoisi mennä sisälle ja ilmoittaa itse heille tämän onnen?"

"Sen teen mielelläni."

Isä Laurentius oli tosiaankin utelias näkemään nuorta tyttöä, ja sitä paitsi oli hänellä omat tuumansa.

Elsa muori otti hänet vastaan jo portaissa; hän oli nähnyt isän menevän pajaan ja aavisti, että tämä tahtoi tavata häntäkin, vaikkakin hän erehtyi käynnin syyhyn nähden.

Kun hän polvistui suutelemaan kunnianarvoisan isän lievettä, laski tämä siunaten kätensä hänen päälaelleen ja seurasi häntä sitten kamariin.

Siellä seisoi Kaarina, ja isä Laurentius hämmästyi aikalailla. Suloisempaa näkyä ei voinut päästä katselemaan. Sielukkaat silmät, joita väliin peittivät pitkät ripset, korkea otsa, hieno nenä, hymyilevät purppurahuulet, jotka avautuessaan paljastivat kaksi helmiriviä kauniine kaiteineen, pieni, soma, leuka, poskien pehmeä pyöreys ja kasvojen koko ihastuttava soikio oli vaalean hiuskehyksen ympäröimänä. Isä Laurentius ei ihmetellyt nuoren Pentin rakkautta, ja hän tunsi melkein olevansa taipuvainen antamaan veli Mathiaalle anteeksi.

Tyttö oli luultavasti tottunut siihen, että häntä ihailtiin, sillä munkin eleet eivät häntä vähimmässäkään määrin hämmästyttäneet; hymyillen katseli hän isä Laurentiusta ja näytti sydämensä pohjasta nauttivan tämän kummastuksesta.

"Pian, Kaarina, nouda haarikka kirsimarjajuomaasi", käski äiti. "Pyydämme kunnianarvoista isää sitä maistamaan."

Tyttö riensi ulos täyttämään käskyä, mutta ensin heitti hän katseen ulos kadulle; näytti kuin hän olisi odottanut jotakin.

Heti hänen mentyään riensi Elsa vastakkaiselle ovella ja pilkisti avaimenreiästä sisään.

"Jalo ritari makaa vielä", sanoi hän.

"Makaa?… Onko hän sairas?"

"Hän ei tullut kotiin ennenkuin aamulla."

"Missä hän on sitten viettänyt yönsä?"

"Minä en tiedä — mutta…"

"Puhukaa ujoilematta, Elsa muori."

"Hän oli juovuksissa!"

"Onko se mahdollista!"

"Ei hän tahtonut mennäkään levolle. Onneksi oli mieheni jo mennyt pajaan, niin ettei hän tiennyt mitään…" Hän keskeytti sammaltaen.

"Te salaatte jotakin, Elsa muori."

"Kaarina parkani."

"Ihastuiko ritari häneen?"

"Onnettomuudeksi!"

"Kertokaa…"

"Kaarinan täytyi piiloutua kellariin, ja vasta sitten kun ritari oli turhaan etsinyt häntä, voin hänet saada menemään levolle."

"Onko Kaarina nyt mennyt kellariin?"

"Kyllä, kirsimarjajuomaa noutamaan."

"Sulkekaa hänet sitten uudestaan sinne, kunnes olemme päättäneet keskustelumme, — mutta tehkää se heti."

"Tahdon sanoa hänelle, että ritari on ylhäällä jälleen, niin hän jää sinne vapaasta tahdostaan." Elsa riensi täyttämään saamaansa käskyä.

Isä Laurentius oli keksinyt Kaarinan kadulle tähystelevän katseen; hän tiesi, että juuri tähän aikaan oli odotettavissa tavallinen vierailu luostarista, ja muutamien minuuttien kuluttua havaitsikin hänen tarkka katseensa veli Mathiaan ja Pentti teinin, jotka lähestyivät nopeasti, kummallakin kirja kainalossaan. Tämän johdosta hän lähettikin Elsa muorin sulkemaan nuoren tyttärensä kellariin.

Elsa palasi muutamain sekuntien kuluttua. "Tyttö oli iloinen saadessaan jäädä sinne", sanoi hän.

"Pidä nyt yhtä kanssani kaikessa!" kuiskasi isä Laurentius.

Molemmat uudet vieraat astuivat sisään ja näyttivät joutuvan aika hämilleen nähdessään Laurentiuksen.

Elsa ei hänkään ollut vähemmässä määrin ymmällä; hän ei oikein tiennyt, kuinka käyttäytyä.

Laurentius katsoi vuorotellen toisesta toiseen; hän nautti heidän hämmennyksestään. "Ette kai tiedä, mitä on tapahtunut?" sanoi hän veli Mathiaalle.

"En, mitä sitten?"

"Elsa muorilla on ylhäisiä vieraita."

"Ketä sitten?"

"Herra Erik Abrahaminpoika (Lejonhufvud)."

"Vai niin!"

"Siitä voi koitua hänen talolleen monia ja suuria etuja."

"Erik herra on Ruotsin kavaltaja."

"Naimisensa kautta Paul Laxmandin tyttären kanssa tuli hänestä Tanskan kuninkaan mies."

"Paul Laxmand, hänhän joutui epäsuosioon."

"Hänen omaisuutensa otettiin takavarikkoon."

"Ja Erik herran emäntä on kuollut aikoja sitten; kenties hän nyt onkin siitä syystä niin nuoren kuninkaan suosiossa."

"Miksi tulee hän tänne?"

"Sanotaan, että hän aikoo mennä luostariin."

"Ja sentähden…"

"Hän tahtoo uskotella meille, että hän on sentähden tullut tänne", lisäsi Laurentius.

"Uskotella?"

"Asianlaita on se, että hän on mitä hurjimmin hurmaantunut nuoreen Kaarinaan…"

"Vastahan hän on nähnyt hänet eilen…"

"Huhut, juorut…! Kaarinan tähden hän on tullut tänne, ja hehku on leimahtanut ilmiliekkiin…"

"Pyhä neitsyt!"

"Kuka pelasti hänet?" huudahti Pentti, kalpeana kauhusta ja mielenliikutuksesta.

"Elsa kääntyi minun puoleeni… Minä sen tein!"

"Missä hän on nyt?"

"Se on minun salaisuuteni!"

"Tiedättehän sen tekin, rakas äiti?" kysyi veli Mathias liikutuksella, jota hän ei voinut salata.

"Kyllä, minä tiedän sen!"

"Ettekö tahdo uskoa sitä minulle?"

"Sitä en uskalla."

Pentti seisoi kalmankalpeana; ei sanaakaan päässyt hänen yhteenpuristuneilta huuliltaan.

"Elsa on vannonut vaikenevansa ja hänen täytyy pitää valansa", puuttui Laurentius ankarasti puheeseen. "Mitä tyttöön tulee, täytyy sen ilahuttaa teitä molempia, että hän on päässyt varmaan turvaan, samoin kuin hän minun kauttani kiittää teitä molempia saamastaan opetuksesta; jos hänestä vastaisuudessa tulee luostarineitsyt, on se koituva hänelle suureksi siunaukseksi."

"Niin olen minäkin ajatellut!" huokasi Mathias.

"Tahdotteko nyt jättää meidät! Minulla on vielä jotakin sanottavaa Elsalle, mutta se voi tapahtua ainoastaan kahdenkesken ja salaripissä."

Mathias ja Pentti lähtivät, molemmat syvästi masentuneina.

Laurentius riensi sulkemaan oven ritarin huoneeseen, niin ettei hän voinut tulla ulos. "Kutsu heti tänne miehesi ja tyttäresi", käski hän Elsa muoria.

Tämä riensi ulos ja palasi heti takaisin Kaarina mukanaan. Muutamia minuutteja myöhemmin astui seppäkin sisään.

Kaarinan posket hehkuivat helakanpunaisina; hän näytti tuntevan tulvehtivaa iloa.

Isä Laurentius ei voinut käsittää syytä siihen, mutta ei hänellä ollut aikaa sitä ajatellakaan; täytyi toimia ja toimia ripeästi.

"Tein erehdyksen", sanoi hän, "kun taivutin Elsa muorin ottamaan vieraan ritarin taloonsa; tunnen ylen vähän maailmaa, kun unhotin, ettei karitsa käyskentele rauhassa, kun susi on saanut sen näkyviinsä. Nyt tahdon kuitenkin korjata, mitä olen rikkonut, ja jos Kaarina voi vauriotta tulla luostariin tänä iltana messun jälkeen, menen takaukseen, että abbedissa on ottava hänet hoiviinsa."

Vanhemmat voivat tuskin löytää sanoja ilmaistakseen kiitollisuuttaan, mutta Kaarina ei näyttänyt ottavan siihen osaa.

"No, tyttö, etkö kiitä?"

"En minä tahdo ruveta nunnaksi…" mutisi hän hiljaa kaulahuivinsa nipukkaa nypelöiden.

"Tyhmä lapsi, voiko suurempaa onnea tulla osaksesi?" kysyi äiti.

"Jaloimmat rouvat ja neitsyet tavoittelevat sitä", lisäsi isä Elias.

Kaarina ei virkkanut sanaakaan, mutta puna läikehti hänen poskillaan.

"Täytyy kulua vuosia ennenkuin siitä voi olla kysymystä", sanoi Laurentius; "nyt on hänet ensin pelastettava uhkaavasta vaarasta."

"Messun jälkeen vien hänet kirkosta mukanani ylös luostariin", sanoi Elsa.

Perheen siunausten saattamana palasi Laurentius luostariin. Elsa muoria kiellettiin ilmoittamasta ritarille hänen käynnistään.

Luostariin palattuaan kutsutti munkki heti Pentin luokseen, tämä oli menetellyt suorastaan vastoin hänen tahtoaan ja käskyään ja häntä oli sentähden rangaistava.

Suuri oli hänen hämmästyksensä nuorukaista nähdessään. Tavallisesti niin raukeat silmät säteilivät ilosta, poskilla oli raikas puna, hän kantoi päänsä pystyssä; koko mies oli saanut voimaa ja jäntevyyttä… Mitä maksoi puhua hänelle rangaistuksesta, se ei häntä lainkaan liikuttaisi.

Laurentius kysyi sen sijaan: "Mitä on tapahtunut?"

Silloin vaipuivat silmät maahan ja pää painui.

"Pentti!"

"Isä!"

"Sinä et vastaa."

"Sallikaa minun vaieta!" Hän kohotti rukoillen katseensa, ja molemmat silmät olivat täynnä kyyneliä.

"Oletko antanut muita lupauksia kuin minulle?"

Nuorukainen lankesi polvilleen. "Anteeksi, anteeksi!"

"Puhu! Käsken sinua!"

"Hän on vannonut minulle ikuista rakkautta!"

"Milloin?"

"Äsken, kun olimme siellä!"

"Ethän sinä voinut tavata häntä."

"Kun meidän piti palata kotiin, tarttui liepeeni erääseen kellarinluukkuun, kuten luulin; kumarruttuani alas irroittaakseni sen, kurottautui hän ylös minua kohden. 'Uskollista rakkautta aina kuolemaan', kuiskasi hän. 'Aina kuolemaan!' toistin minä".

Laurentius pani käden silmilleen; mitä hän oli tahtonut estää, sitä hän oli sen sijaan edistänyt.

"Totista veljen ja sisaren rakkautta", huudahti hän innotellen, katse suunnattuna taivasta kohden. "Kaarina ei rupea koskaan nunnaksi."

"Kyllä, jos hänellä on kutsumusta siihen."

"Jääkö hän tänne luostariin?"

"Sitä en tiedä."

"Hän ei saa enää nähdä häntä."

"Minä lähden vartioimaan kellarin edustalle."

"Hän ei ole enää siellä!"

"Poissa jo?"

"Ja varmassa turvassa!"

"Sisarluostarissa?"

"Se on varmin ja tyynin satama syntisen maailman rajusäitä vastaan! Kirkossa saat aina kohdata hänet ja sieltä on teidän yhteinen ylistyslaulunne kohoava pyhälle neitsyelle… saatte kuulla toistenne askeleet, toistenne hiljaiset huokaukset ja, sinä alttariaitiosta, hän lehteriltä, toivottaa toisillenne pyhän neitsyen siunausta ja autuasta rauhaa, jota hän yksin antaa."

Pentti tunsi aivan kuin huumausta, hän imi sieluunsa tätä suloista myrkkyä… Voisiko hän ajatellakaan luostarin jättämistä niin kauan kuin Kaarina oli täällä… Mahdotonta, mahdotonta!… Jos Kaarina päätti jäädä tänne, silloin tahtoi hänkin tehdä niin, sillä ainoastaan hänen läheisyydessään tahtoi hän elää ja — kuolla!

Isä Laurentius saattoi nyt huoletta jättää hänet; siinä haltioitumistilassa, jossa nuorukainen oli, ei ollut mitään pelättävää; ja hänen täytyi ajatella Kaarinan saattamista turvaan.

Laurentiuksen tehtävänä oli ilmoittaa konfessorille ne asiat, jotka olivat alistettavat abbedissalle; tämä saattoi sitten, joko itse tai yhdessä anojan kanssa, esittää asian. Mutta milloin konfessori ei ollut saapuvilla, oli Laurentiuksen, hänen lähimpänä miehenään, mieskohtaisesti pyrittävä abbedissan puheille. Jo edellisenä päivänä oli hän aikonut tehdä sen, mutta konfessori oli aina saapuvilla.

Nyt lähetti hän erään veljistä ilmoittamaan konfessorille, että jalo ritari herra Erik Abrahaminpoika oli saapunut kaupunkiin ja asettunut asumaan seppä Eliaanpojan luo; aivan liian vaatimaton asunto niin ylhäiselle herralle.

Konfessori oli aivan samaa mieltä ja lähti heti tarjoamaan ritarille arvokkaampaa asuntoa luostarista. Nyt oli tie Laurentiukselle avoinna ja hän lähti sisarluostariin.

Abbedissa näytti hänestä melkein heikommalta kuin edellisenä päivänä. Kuinka monet kerrat olikaan hän mietiskellyt tämän naisen elämän salaisuutta; kukapa ei nähnyt, että sellainen oli olemassa, mutta mikä?… Hän ei ollut ilmaissut sitä edes ripissäkään, minkä isä Laurentius tiesi konfessorin kautta; mutta hän toivoi voivansa päästä sen perille tavalla tai toisella… Ne kokeet, joita hän oli tähän asti tehnyt, olivat kaikki epäonnistuneet; nyt oli hänen koetettava uutta keinoa.

"Kunnianarvoisa äiti", sanoi hän, "minä tulen pyytämään suurta suosiota."

"Kenelle?"

"Lapselle, nuorelle tytölle, jota uhkaa suuri vaara."

"Onko hän yksin maailmassa?"

"Hänellä on vanhemmat, mutta he eivät voi mitään." Sitten kertoi hän Kaarinan tavattomasta kauneudesta, kuinka muuan vieras ritari oli ihastunut häneen eikä suinkaan haikailisi viedessään hänet väkivallalla mukanaan.

"Se ei koituisi hänelle hyväksi", huudahti Märeta vihastuneena. "Välttääkseen kaikkia riitoja saa tyttö tulla tänne; kun ritari on matkustanut pois, saa hän palata vanhempainsa luo."

"Ei, jalo rouva, sitä ei hän saa."

"Miksei?"

"Siksi, että muuan nuori, vielä vihkimätön luostariveli on mielettömästi rakastunut häneen."

"Vielä vihkimätön, sanotte — mikä estää sitten häntä lähtemästä luostarista?"

"Hänestä lupaa tulla veljeskuntamme kaunistus."

"Se tulee hänestä ainoastaan silloin, jos hän vapaasta tahdostaan ja koko sielustaan antautuu siihen."

"On vielä toinenkin syy."

"Ja se on?"

"Hän on avioton lapsi!"

"Vaikkapa!"

"Hänen äitinsä on luovuttanut hänet luostarille."

"Sovittamaan, mitä äiti itse on rikkonut?"

"Niin kyllä!"

"Julmaa, sydämetöntä! Äidin nimi?"

"Kirsti Gyllenstjerna."

"Erik Trollen emäntä?"

"Niin!"

"Pyhä neitsyt!"

"Lapsi syntyi ennen hänen menoaan avioliittoon. Hän oleskeli Skon luostarissa, ja muuan nuori maalari…"

"Vaietkaa, vaietkaa… Olen kuullut siitä, mutta en pitänyt sitä mahdollisena… Abbedissa oli vetänyt hunnun kasvoilleen, hän piteli kiinni tuolinselustasta ja vapisi kovasti; kertomus oli ilmeisesti häntä pöyristänyt."

"Kutsunko jonkun?"

"Ei, se menee pian ohitse… Mutta se syntivelka, joka painaa maata, näyttää minusta niin suurelta, niin kauhealta… että sitä täytyy kohdata rangaistuksen salamain."

"Ainahan ne väliin näyttäytyvät."

"Mikä on nuoren miehen nimi?"

"Pentti."

"Tietääkö hän itse syntyperästään?"

"Olen sanonut, että hän on löytölapsi."

"Jos hän ymmärtäisi omaa onneaan, käsittäisi hän, että ainoastaan täällä on rauhaa."

"Kyllä hän sen tulee myöhemmin käsittämään."

"Kuinka vanha hän on?"

"Kahdenkymmenen."

"Elämänsä ovella siis!… Suljen hänet joka päivä rukouksiini!… Ja tekin, veljeni, rukoilkaa hänen puolestaan, hartaasti ja väsymättä."

"Sen teen!"

"Mitä nuoreen tyttöön tulee, otan hänet huostaani. Tahdon puhutella hänen äitiään…"

"Hän tuo hänet luostariin."

"Se on hyvä!"

"Tahtooko teidän armonne ottaa vastaan ritarin?"

"Tulkoon vain!"

Laurentius oli odottanut hänen kysyvän nimeä, mutta sillä ei hän näyttänyt pitävän lukua.

Oli siis vain sanottava jäähyväiset. Lähdettyään tuumi hän itsekseen: "Onneton rakkaus, mutta kehen? Se olisi tärkeä tietää…"

Abbedissa oli antanut käskyn, että se nuori tyttö, joka kohta messun jälkeen pyytäisi päästä hänen puheilleen, oli heti päästettävä sisään.

Elsa ja Kaarina heittäytyivät hänen jalkoihinsa ja suutelivat hänen hameensa lievettä. Tavallisella hyvyydellään nosti hän heidät pystyyn eikä näyttänyt lainkaan loukkautuvan siitä syvästä surusta, jota molemmat ilmaisivat.

"Hän on meidän ainoa lapsemme!" sanoi Elsa. "Sentähden tuntuu niin katkeralta erota hänestä."

"Täytyykö minun välttämättä ainaiseksi jäädä luostariin?" nyyhkytti Kaarina.

"Ei! Se tulee aina riippumaan sinusta itsestäsi!"

Kuinka monia kiitoksia ja siunauksia lausuttiinkaan! Vihdoinkin oli Elsa sanonut jäähyväiset ja mennyt. Kaarina oli abbedissan kanssa kahden.

Tämä paloi ikävästä puhutella häntä yksityisesti, kuulla sanoja, jotka muinen olivat soineet hänen korvissaan kuten suloisin soitto. Sentähden sai Kaarina kertoa lyhyen tarinansa, ja siinä kerrottiin ainoastaan katseista, ilman sanoja; mutta kuitenkin olivat ne ymmärtäneet toisiaan niin hyvin, että kun hän kuiskasi kellarinluukusta, luvaten uskollista rakkautta kuolemaan saakka, niin tiesi hän, ei ainoastaan, että hänet ymmärrettiin, vaan myös, että toinen katkoisi kaikki muut siteet, paitsi sitä, joka yhdisti heidät toisiinsa.

Eikä Märetalla ollut voimaa häntä keskeyttää; huntuunsa kietoutuneena hän kuunteli salaisella ihastuksella. Raukka, kuusitoistavuotiaana oli hänet erotettu yljästään, jonka hän itse oli valinnut, ja viety Vadstenan luostariin. Hänet oli opetettu tottelemaan pienestä pitäen ja hän teki sen silloinkin kun tuska kalvoi kovimmin.

Hänen verraton sävyisyytensä ja lempeytensä voitti hänelle vähitellen kaikkien kunnioituksen ja rakkauden. Kun edellinen abbedissa kuoli, valitsi niin veljes- kuin sisarkuntakin hänet yksimielisesti hänen seuraajakseen — hänen korkea yhteiskunnallinen asemansa teki hänet siihen oikeutetuksi — mutta hän kieltäytyi kauan. Tottuneena aina antamaan myöten suostui hän lopulta, kuitenkin ainoastaan sillä ehdolla, että Anna Fickentytär aina tulisi seisomaan hänen rinnallaan. Tämä, jolla oli terävä ymmärrys ja luja tahto, oli enemmän pelätty kuin rakastettu, mutta kun hän oli sukulaissuhteissa maan korkeimpain sukujen kanssa, tulisi hän kaikesta päättäen pian astumaan Märetan tilalle. Ainoastaan kaksi vuotta oli tämä ollut abbedissana ja sillaikaa monet kerrat ilmaissut toiveensa, että saisi vetääntyä sisarten vaatimattomaan piiriin ja jättää Annalle sen paikan, joka hänelle oikeastaan kuului.

Kaarina oli aikoja sitten päättänyt kertomuksensa. Abbedissa istui aivan hiljaa; Kaarinasta melkein tuntui siltä, kuin hän olisi nyyhkyttänyt. Pyhä neitsyt, jospa hän olisi rohennut astua esiin ja kysyä, mikä suru saattoi vuodattaa niin jalon rouvan silmistä niin katkeria kyyneliä.

"Olet sanonut minulle, Kaarina, ettet tahdo jäädä luostariin. Mihin sitten halusi palastaa?"

"Ulos maailmaan!"

"Se on paha ja vaarallinen!"

"Juuri siksi tahdon sitä koetella."

"Etkö ensinkään pelkää?"

"En hitustakaan!"

"Mutta jos lankeat?"

"Silloin kai saan nousta jälleen."

"Sitä eivät kaikki voi."

"Pitäisin tietenkin aina pyhän Jumalan äidin ja vanhempani silmieni edessä."

"Luuletko sen auttavan?"

"Totta kai sekin, mutta tiedän myös, mikä auttaa paremmin."

"Mikä niin?"

"Rakkauteni!"

"Madonnaan?"

"Ja Penttiin! Hänen tähtensä uskon melkein voivani nostaa vuoria."

"Ansaitseeko hän sellaisen rakkauden?"

"Aivan varmasti!"

"Mutta jos petyt?"

"Niin silloin palaan tänne takaisin."

"Olet silloin saanut kylliksesi maailmasta?"

"Enemmän kuin kyllikseni! Mutta sitä ei tapahdu koskaan", lisäsi hän ja kuivasi pois muutamia kirkkaita kyyneliä, jotka oli kihottanut hänen silmiinsä kuvittelu, että Pentti saattaisi olla hänelle uskoton. "Minä olen hassu", sanoi hän nauraen, "hän on tuhat kertaa parempi kuin minä."

"Sinä unhotat, että hän kuuluu luostariin."

"Minä ajattelen yöt ja päivät, kuinka hän"… tässä hän keskeytti ja loi silmänsä maahan.

"Nyt häpeät omaa ajatustasi…"

"Ainoastaan lausua sitä teille, äiti."

"Voisitko ilmaista sen maalliselle äidillesi?"

"Sen olen tehnyt!"

"Ja hän vastasi?"

"Että jos Pentti tahtoi ruveta sepäksi kuten isäkin…"

"Väärin teki hän, joka toi sinut tänne tuollaisin miettein", virkkoi abbedissa tyytymätönnä.

"Hän pelkäsi ritarin pahoja aikeita."

"Hänen nimensä?"

"Herra Erik Abrahaminpoika."

"Lejon—huf—vud?"

"Niin, se hän lienee!"

"Oleskeleeko hän teidän luonanne?"

"Eilisestä alkaen… Pyhä madonna! Kuinka te kalpenette… olette varmaan sairas!"

"Anna minulle pullo ja lusikka tuolta pöydältä." Lääke näytti rauhoittavan häntä… "Jätä minut nyt, Kaarina", sanoi hän. "Mene priorittaren luo ja pyydä sisar Annaa kahden tunnin kuluttua tulemaan tänne luokseni."

Kaarina meni ja abbedissa jäi yksin. Kauan istui hän ikäänkuin horroksiin vaipuneena, vihdoin kohosi väsynyt katse: "Niin, tämä on jumalallista oikeutta", kuiskasi hän. "Minä riipuin vielä maailmassa, tämä syntinen sydän ei luopunut vielä rikollisesta rakkaudestaan, ja rangaistus, vaikka se haavoittaakin kuolettavasti, katkaisee samalla maailmaan kiinnittävän siteen. Pyhä Jumalan äiti, nyt kuulun sinulle varmasti, nyt ei minua enää mikään sido maailmaan!"

Ja kun hän polvistui rukousjakkaransa ääreen, oli hänen rukouksensa riemuitsevaa kiitosta ja ylistystä; siinä vääntelehti marttyyri okaissaan ja siunasi niitä.

Kun sisar Anna astui sisään, kummastutti häntä päättäväisyys, joka kuvastui näillä kasvoilla, jotka tavallisesti ilmaisivat ainoastaan hervottomuutta ja välinpitämättömyyttä. "Te olette kutsunut minua", sanoi hän.

"Ilmoittaakseni sinulle, että jo tänään kirjoitan Linköpingin tuomiorovastille, etten ole kyllin arvokas siihen korkeaan paikkaan, joka minulle on annettu, ja että minä Kristuksen haavojen tähden pyydän heti päästä siitä vapaaksi."

"Et kyllin arvokas?" änkytti Anna. "Salaripissä tahdon ilmaista kaiken. Vastaa minulle nyt, Anna: oletko valmis?"

"Jos minut kutsutaan!"

"Olen siitä vakuutettu! Ei ole ketään ansiokkaampaa! Mutta oman itsesi tähden, omantuntoni rauhan tähden, vastaa minulle suoraan: oletko tuntenut maallista rakkautta?"

"En!" vastasi Anna ja kohotti ylpeästi päänsä pystyyn. "Tunnen sitä ainoastaan halveksivani!"

"Rakkahin sisar, tuomitse lempeästi niitä raukkoja, jotka kärsivät katkeria tuskia."

"Oletko sinäkin kärsinyt, Märeta?"

"Olen, kovaksi onneksi!" Hän painoi päänsä Annan olkapäätä vasten ja itki hiljaa.

"Kärsitkö vieläkin?"

"En, kaikki pyhimykset olkoot kiitetyt; kipu on temmattu pois juurineen, sentähden vuotaa sydän verta."

"Älä anna sen vuotaa kuiviin!"

"Jälellä olevat päiväni olen omistava kiitokseen ja ylistykseen!"

"Onko ihmetyö tapahtunut…?"

"Yksinkertaisimmatkin asiat voivat Jumalan äidin vaikutuksesta muuttua ihmetöiksi; olen kokenut sen."

Nyt kutsuivat kirkonkellot iltamessuun.

"Kuules, kuules!" huudahti Märeta innostuksella. "Koskaan ei kutsu ole ollut minulle tervetulleempi!"

Mutta juuri kun hän oli lähtemäisillään huoneesta, ilmoitti muuan palvelijatar, että konfessori halusi puhua abbedissalle erittäin tähdellisestä asiasta.

"Mikään ei ole tähdellisempää kuin Jumalan ja pyhän neitsyen palvelus!" vastasi abbedissa. "Aamulla varhain otan vastaan konfessorin."

Ja lukuisan sisarparven seuraamana lähti abbedissa kirkkoon. Konsanaan eivät hänen rukouksensa olleet olleet palavammat, konsanaan hänen laulunsa soinut heleämmin; sisaret vaikenivat sitä kuunnellakseen… He tunsivat melkein vaistomaisesti, että hänen sielunsa, kaikista maallisista siteistä vapautuneena, riemuiten liiteli valkoisin, kevein siivin taivasta kohden.

Mutta yö ei tuonut unta abbedissalle, hän tiesi, mitä huomispäivä toisi mukanaan. Silloin saisi hän nähdä jälleen sen miehen, jota hän oli rakastanut niin palavalla kiihkeydellä ja jota hän nyt halveksi. Hän oli antanut anteeksi sen, että tämä mies meni naimisiin, mutta tämä Kaarinaa juttu todisti hillitöntä elämää, ja sellainen herätti hänen halveksumistaan ja samalla häpeää siitä, että oli lahjoittanut sydämensä arvottomalle! Nyt oli hänen saavutettava takaisin oma arvonsa ja samalla näytettävä miehelle, kuinka vähän tämä tunsi häntä.

Hienolla vaistolla, joka arvaa toisten ajatukset, oli Märeta ymmärtänyt, että jos Erik herra tuli toimittamaan jotakin asiaa Vadstenan luostariin, teki hän sen luottaen siihen vaikutukseen, joka hänellä vielä oli Märetaan. Mies ymmärsi kyllä, ettei luostarissa voi unhottaa: siellä elää kukin muistoissaan, on köyhä tai rikas riippuen niistä!… Kuinka hän nyt tunsikaan katumusta siitä, että hurskaan Ingrid sisaren arkkuunkätkeminen oli ollut hänellä niin tähdellinen senkin tähden, että se toisi ritarin luostariin. Hänen läheinen sukulaisuutensa autuaan vainajan kanssa oikeutti, jopa velvoittikin hänet siihen, ja Märetaa kalvoi ikävä saada häntä vielä kerran nähdä. Tämä salainen, kauan haudattu toivomus oli lopulta muuttunut päähänpiintymäksi, hän ei voinut siitä vapautua… se seurasi häntä yötä päivää.

Se oli kahle, joka piteli häntä kiinni maailmassa, se olisi voinut vetää hänet perikatoon, mutta pyhä Birgitta oli varmaan rukoillut Jumalan äitiä hänen puolestaan, ja hän pelastui!…

Ritari tuli itsestään, hän näyttäytyi oikeassa olemuksessaan eli sellaisessa, millaiseksi hän oli muuttunut, ja hyvien henkien vaikutuksesta oli Märeta saanut siitä tiedon ajoissa, ja samassa kuin ritari menetti hänen kunnioituksensa, katosi rakkauskin pois.

Eikö tämä kaikki ollut ihmetyö, vaikkakin saatu aikaan mitä yksinkertaisimmin ja luonnollisimmin keinoin.

Märeta tunsi niin syvää kiitollisuutta, että hän tahtoi ainoastaan uhrata itsensä, ja hän tahtoi sen tehdä kokonaan.

Luostarin sääntöjen mukaan oli abbedissalla, kun vieraat henkilöt saivat pääsyn hänen luokseen, oikeus pitää huntunsa alhaalla, mutta mitään kieltoa ei ollut kasvojeni pitämisestä paljastettuina. Hän tahtoi käyttää tätä vapautta hyväkseen, mies sai nähdä nämä kalpeat vanhettuneet kasvot, tuntematta piirrettäkään nuoresta, eloisasta tytöstä; mies sai kohdata kylmän, vieraan katseen silmistä, jotka niin monta kertaa olivat rakastavaisesti kohdanneet hänen silmänsä; hän sai lopuksi kuulla tahdonlujuutta siltä, jolla muinaisina päivinä ei ollut muuta tahtoa kuin hänen.

Konfessori oli jo edellisenä päivänä kirjallisesti pyytänyt että ritari, herra Erik Abrahaminpoika pääsisi abbedissan puheille ja hän oli määrännyt ajan kello kuudeksi seuraavana aamuna rukouksen jälkeen.

Märeta valmistui siihen palavasti rukoillen; kun Anna kysyi, tarvittiinko häntä, vastasi hän: "Ei saapuvilla, mutta läheisyydessä."

Kun palvelijatar ilmoitti, että konfessori ja ritari odottivat ruokasalissa, tahtoi Anna vetää hänen huntunsa kasvoille. "Ei", vastasi hän. "Tahdon nähdä itse ja toivon myös, että minutkin nähdään."

Jalo ja arvokas oli ryhti, jolla hän vastasi konfessorin ja ritarin tervehdykseen ja sen jälkeen asettui paikalle, joka kuului hänelle.

Konfessori otti sananvuoron ja lausui, että sen yleisen levottomuuden aikana, mikä vallitsi maassa valtionhoitajan vaalin aikana, pidettiin tärkeänä tietää, kumpaako puoluetta luostareissa kannatettiin, kun niiden vaikutus ulkopuolelleenkin oli yleisesti tunnettu.

Ritari puuttui sen jälkeen puheihin; hän ei kieltänyt, että hän oli Tanskan mies, päinvastoin piti hän sen kunnianaan ja tahtoi kaikin voimin edistää sen etuja. Nyt oli hän matkalla etsiäkseen käsiin harvat ruotsalaiset ystävänsä, ja hänen sydämensä oli silloin ensimäiseksi kaikista vetänyt hänet Vadstenaan.

Märeta piti pienet silmänsä lujasti kiinnitettyinä häneen; jos Märeta oli vanhentunut, ei toinenkaan ollut sitä tehnyt vähemmän, mutta lisäksi oli hänen ulkonäössään jotakin halpaa, jota siinä ei ollut ennen näkynyt. Kun hän oli lopettanut, virkkoi abbedissa kylmästi:

"Teillä on siis sukulaisia täällä?"

"Minulla on täällä se, joka on minulle ollut kallein kaikista!"

"Miksi tulette sitten tänne?"

Konfessori heitti pikaisen katseen ritariin; tämä oli kenties ollut sangen avomielinen, kenties kerskaillenkin puhunut muinaisista päivistä, mutta uhmaileva kysymys loukkasi häntä ja hän vastasi siihen rohkeasti samalla tavalla:

"Juuri sentähden!"

Vaikka Märetakin tunsi iskun, ei kuitenkaan kukaan voinut lukea sitä hänen marmorimaisista kasvoistaan. Ainoastaan hieman ylvähtävämmin kuin tavallisesti hän vastasi: "Teille ei näytä olevan tunnettua, että minulla on täällä määräämisoikeus!"

Erik herra huomasi poikenneensa väärälle tielle ja lisäsi pehmeällä ja alistuvalla äänellä:

"Rohkenin toivoa, ettei minua ole kokonaan unhotettu!"

Märeta näki neljä silmää kiinnitettynä itseensä, mutta hän vastasi yhtä tyynesti kuin ennenkin: "Mikä on nykyisyyden jälkipuolella, sitä ei ole minulle olemassa… se on aikoja sitten ja ainaiseksi unhotettu!"

Ritari karahti punaiseksi. Hän sammalsi muutamia epäselviä ja ajatuksettomia sanoja.

Konfessori katsoi täytyvän tulla hänelle avuksi ja virkkoi sentähden: "Kunnianarvoisa abbedissamme tulee varmaan osanotolla kuuntelemaan teitä, herra ritari; isänmaan asia on myös meidän."

"Puhukaa esteettömästi!" lisäsi abbedissa.

Ritari kertoi Arbogan kokouksesta, jossa herra Erik Trolle oli valittu valtionhoitajaksi, hän lisäsi myös, että Sten Svantenpoika, saatuaan turvakirjan, lopulta oli saapunut ja saanut viimeiseksi kaikista merkitä nimensä sen valtakirjan alle, joka lähetetään hengellisille ja maallisille herroille, joiden oli mentävä Halmstadissa Tanskan kuninkaiden lähettiläiden kanssa pidettävään kokoukseen.

"Milloin se pidetään?" kysyi konfessori.

"Helmikuussa, mutta se ei kuten tavallisesti vie mihinkään, ei ainakaan tärkeimmässä suhteessa: se ei tule vaikuttamaan mitään vaaliin."

"Eikö se ole jo ratkaistu?"

"Valtakunnan ylhäisimpäin miesten puolelta, jalo rouva, mutta ei kansan, joka, Jumala paratkoon, on saanut vallan, mikä uhkaa syöstä maan ajalliseen ja iankaikkiseen perikatoon."

"Totta on", huokasi konfessori, "että kunnioitus kirkkoa ja sen palvelijoita kohtaan on viime aikoina kärsinyt suurta vauriota, ja juuri penseitä ja välinpitämättömiä herättääkseen arkkipiispa uskollisten kanssa kaikin voimin harrastaa uusien pyhimysten julistamista."

"Sellaisen täytyy saavuttaa kannatusta!"

"Omin varoin emme voi mitään. Hurskas rouva äitimme on erittäinkin harrastanut Skenningen siunatun sisar Ingridin pyhäksijulistusta, mutta tuo suuri summa, kahdeksan tuhatta tukaattia…"

"Sen voin minä hankkia", sanoi ritari.

Märeta ei voinut olla hätkähtämättä, mutta hän huomasi myös, että konfessorin hämmästys oli teeskennelty, tämä tiesi asiasta jo ennen ja oli siis sovittu hänen yllättämisestään.

Juuri sentähden kävi hän niin paljon varovaisemmaksi. "Sellainen summa vaatii suurta hyvitystä", sanoi hän.

"Se ei vaadi mitään! Siunattu Ingrid oli läheinen sukulaiseni, ja ken auttaa hänen kirkastamistaan, hän voi saada synninpäästön monille synneille."

"Kaikille!" huokasi konfessori.

"Ainoastaan siinä tapauksessa, että omat tulolähteeni näyttäytyisivät riittämättömiksi, täytyy minun kääntyä kruununprinssin puoleen", lisäsi ritari. "Ja hän on oleva iloinen voidessaan antaa Ruotsille ja erittäinkin Vadstenan luostarille tämän todistuksen suopeudestaan."

"Kiitokseksi siitä suojeluksesta, jota Tanskan kuningattaret ovat saaneet täällä?" kysyi abbedissa.

"Hän kyllä sanoo kerran itse syyn", virkkoi ritari jälleen. "Mutta mielelläni tahtoisin viedä hänelle terveiset, että hänellä on täällä ystäviä, jotka urhoollisesti seisovat hänen puolellaan."

"Niitä hänellä on!" huudahti konfessori.

"Todistakaa se sitten!"

"Millä tavoin?"

"Lähettäkää hänelle mitä hyvänsä, josta voin sanoa: Tämä tulee Vadstenasta."

Konfessori katsoi Märetaan.

"Meillä ei ole mitään oikeutta riistää luostarilta kalleuksiaan", sanoi hän. "Jo Kristian otti sitä paitsi kruunun ja muita kalleuksia."

"Parempi on antaa", huomautti ritari.

"Viisaus kenties sitä vaatii", lisäsi konfessori.

"Suoraan sanoen olen matkustanut tänne kuninkaan käskystä."

"Luostariako ryöstämään?" kysyi Märeta.

"Vaatimaan näytettä sen alamaisuudesta."

"Miksette käänny arkkipiispan puoleen?"

"Hän vaikenee ja suostuu."

"Minut on asetettu hoitamaan ja varjelemaan luostaria enkä minä voi suostua varkauteen, sitä halveksittavampaan, kun se sisältää maanpetoksen!"

"Ah, te kannatatte siis tuota pojannulikkaa", puuskahti Erik herra vimmastuneena, "häntä joka tahtoo tekeytyä maan herraksi. Mutta ennenkuin se hänelle onnistuu, tahdon vaikka itse tehdä pyövelin tehtävän. Vaeltakoon hän vain vapaasti ympäri maata ja puhua paukutelkoon talonpoikaiselle roskajoukolle, sillävälin on minun hyvä ystäväni ja veljeni, jalo ritari Knut Alfinpoika sieppaava hänen viehkeän emäntänsä — ja jos hän kerran saisikin sen takaisin, ei sillä liene suurtakaan arvoa hänen silmissään."

Konfessori kalpeni pelästyksestä. "Ajatelkaa sanojanne, ritari", sanoi hän.

Abbedissa oli noussut. "Menkää!" käski hän ankarasti, "älkääkä enää näyttäytykö täällä!"

"Kyllä, Märeta, minä olen palaava!" huudahti hän vimmoissaan. "Mutta en ennenkuin luostarin portit on hakattu maahan; silloin vien täältä mukanani — en sinua, vaan nuorimman ja kauneimman nunnan."

Konfessori teki kaiken voitavansa viedäkseen hänet ulos, hän rimpuili vastaan kaikin voimin.

Abbedissa soitti kiihkeästi.

Kaarina riensi sisään.

"Niin, hänet, hänet minä otan!" huusi ritari ja syöksyi pelästynyttä tyttöä kohden.

Tyttö turvautui abbedissaan.

"Seiso paikoillasi!" käski tämä. "Tahdon nähdä, uskaltaako hän minun ollessani läsnä." Hän tarttui ristiin ja kohotti sen melkein uhkaavasti, kietoen toisen käsivartensa suojelevasti tytön ympärille.

Ritari näytti todellakin hieman pelästyvän, ja kun luostarin palvelijat joukolla tulla tölmähtivät sisään, lähti hän mielisuosiolla konfessorin mukaan.

Märeta näytti jähmettyneen jääksi, hän seisoi liikkumatonna risti kädessään, oli kuin inhottava näky ei ottaisi hänen silmistään väistyäkseen.

Anna, joka melkein heti oli tullut paikalle, puhui tyynnyttäviä sanoja, mutta Märeta katseli häntä ainoastaan jäykin katsein, ja vasta sitten, kun Anna tarttui ristiä pitelevään käteen, alkoi elinlämpö palata; käsivarsi vaipui alas ja pää painui ystävän rinnalle.

"Hirvittävää, kamalaa!" kuiskasi hän.

"Se on nyt ohitse!"

"Niin, ainaiseksi!"

"Häntä on rangaistava ankarasti."

"Millä tavoin?"

"Se on teidän määrättävä."

"Vankeuteen!"

"Niin, luostarivankilaan."

"Kuinka kauaksi?"

"Viikoksi."

"Se on liian vähän."

"Siinä on kylliksi."

"Saanko ilmoittaa tahtonne konfessorille?"

"Ei, tahdon tehdä sen itse."

Kaarina, joka sillävälin oli levännyt polvillaan Märetan edessä, kohotti nyt itkien kasvonsa häntä kohden. "Minäkin olen rikkonut", valitti hän.

"Miksi tulit sisään."

"Kuulin kiihkeitä ääniä ja kellonkilinän… pelkäsin, että jokin vaara uhkasi teitä…"

"Lapsi parka, se uhkaa sinua paljon suuremmassa määrin, mutta pyhä neitsyt on ilmoittava minulle, mitä minun on tehtävä."

Puolta tuntia myöhemmin pyysi konfessori jälleen tavata abbedissaa. Hän oli sangen hämillään ja sanoi, että ritari, joka oli aamulla juonut lasin viiniä, oli sen jälkeen tuntenut pyörrytystä, kova lämmin huoneessa oli puolestaan tehnyt tehtävänsä saattaakseen hänet tykkänään ymmälle… Heti ulkoilmaan päästyään palasi hän tasapainoonsa… Hän oli nyt aivan epätoivoissaan ja rukoilee abbedissalta anteeksi.

"Toivooko hän pääsevänsä rangaistuksetta?" huudahti Märeta.

"Hän alistuu teidän armonne oikeudenmukaiseen tuomioon, mutta panee toivonsa teidän suureen lempeyteenne."

"Sitä ei hän ansaitse."

"Se onneton tila, jossa hän oli, saattoi hänet sanomaan perättömiä asioita, niin esimerkiksi herra Knut Alfinpojasta ja Herra Sten Sturesta, jota hän suuresti kunnioittaa…"

"Tapahtuiko tämä kaikki houretilassa?"

"Hän vannoo sen Kristuksen haavojen kautta."

"Sitten oli kai samaa laatua hänen aulis lupauksensakin?"

Konfessori oli kuin puulla päähän lyöty. "Luulen", änkytti hän, "että se oli vilpittömästi tarkoitettu."

"Pyytäkää häntä sitten jättämään tuo suuri summa Tanskan kuninkaalle… Sellaiset syntirahat eivät ole soveliaat pyhään tarkoitukseen."

"Mutta, teidän armonne…"

"Tahdotteko tietää rangaistuksen?"

"Rangaistuksen?"

"Joka on aiottu ritarille?"

"Pidättekö kiinni siitä?"

"Järkähtämättömästi!"

"Mutta kuningas…?"

"Kirkon laki!"

"Tosin kyllä, mutta…"

"Vietäköön hänet luostarin syvimpään vankikoppiin."

"Siihen hän ei alistu."

"Hänen täytyy!" huudahti abbedissa.

"Tahdotteko myös kantaa seuraukset, jalo rouva?"

"Sen teen!"

"Mutta ajatelkaa, että tämä tietää välirikkoa Tanskan kanssa!"

"Ajatelkaa sitä kuuliaisuutta, mihin olette minulle velvollinen!"

Konfessori teki syvän kumarruksen ja lähti; täällä oli turha vaiva puhua järkeä, tuumaili hän itsekseen ja melkein samat sanat toisti hän ritarille ja veli Laurentiukselle, jotka istuivat kirjastossa loimottelevan takkavalkean ääressä.

"Ei voi kieltää, että ritari on pahoin hairahtunut", virkkoi viimeksimainittu.

"Minun sappeni nousi päähäni", vastasi edellinen. "En voi kuunaan sietää naisten loruja."

"Sen mukaan, mitä itse sanoitte…"

"Niin, muinaisina aikoina; kun hän kielsi sen, ajoi se sapen vereeni, mutta hän on muuttunut yhtä paljon ulkonaisesti kuin sisäisestikin."

"Minua ihmetyttää, ettei hänellä kuten tavallisesti ollut huntua kasvoillaan."

"Luultavasti tahtoi hän näyttää vastakohdan kokonaisuudessaan, mutta jos hän tahtoo niskoitella, niin voin minäkin tehdä samoin. Lupaukseni…"

"Siitä hän vapauttaa teidät."

"Se ei ole mahdollista!"

"En laske leikkiä."

"Ja luostarin lahja prinssille?"

"Sen hän antaa teille yksityisesti."

"Minulle?"

"Teidät pannaan vankeuteen."

"Minut?"

"Niin kuuluu käsky."

"Sitä ei noudateta!"

"Täytyy!"

"Tekö uskaltaisitte…"

"Meidän täytyy, herra ritari!"

"Ja me teemme teidän vankeutenne niin lieväksi kuin mahdollista", lisäsi Laurentius.

"Juuri nyt on aikani tärkeämpi kuin koskaan, minun täytyy pitää silmäni auki kaikille puolin ja vastustaa ja estää Sten Sturen hankkeita… Olen luvannut elävänä tai kuolleena jättää hänet tanskalaisten käsiin ja olen pitävä sanani paremmin kuin appiukkoni, kun hän sitoutui tekemään minut Ruotsin rikkaimmaksi mieheksi."

"Ainakaan ei häneltä liene puuttunut tahtoa siihen?"

"Mutta ymmärrystä! Hän oli houkkio."

"Olette sentään kuninkaan ystävä?"

"Niin, nuoren kuninkaan! Hän on luvannut minulle kaikkityyni takaisin, heti kun tuon hänelle hopeavadilla…"

"Johannespään?"

"Juuri sen!"

"Tulkaa nyt, herra ritari!"

"Mihin?"

"Vankeuteen!"

"Viekää minut sinne väkivallalla, jos voitte!" huusi Erik ja vetäisi miekkansa, jota hän heilutti.

"Me voimme kutsua apua ja vaikkakin se voi maksaa muutamia naarmuja, jäätte alikynteen. Oma etunne vaatii, että seuraatte mielisuosiolla."

Ritari tuumaili tuokion, sitten vetäisi hän esiin täytelään rahakukkaron. "Kultaa!" sanoi hän viitaten välkkyviin rahoihin, jotka kiiluivat kukkaron silmukoista. "Siinä, ottakaa!"

Konfessori ja Laurentius katsoivat toisiinsa. "Luulenpa, että epäröitte?"

Ensiksimainittu soitti kelloa ja muuan palveleva veli astui sisään.

"Onko lyhty sytytetty?"

"Kyllä, kaikki on kunnossa!"

"Seuratkaa meitä, herra ritari!" sanoi konfessori.

"Totelkaa ja minä pelastan teidät!" kuiskasi Laurentius.

Ritari päästi kirouksen ja kaikki neljä menivät luostarin portaita alas.

Sillävälin oli abbedissa innolla kirjoittanut kirjettä; monta kertaa täytyi hänen keskeyttää, joko käsiliinallaan kuivatakseen pursuvia kyyneleitä tai haudatakseen kasvonsa siihen ja hillittömästi itkeäkseen…

Vihdoin oli pitkä kirje valmis, hän taittoi sen kokoon ja kirjoitti päällekirjoituksen.

"Jalolle ja yleväsukuiselle rouva Kristina Gyllenstjernalle."

Sen jälkeen painoi hän siihen suuren vahasinetin.

"On mahdollista", tuumi hän itsekseen, "ettei hänen armonsa arkkipiispa hyväksy toimenpidettäni, mutta luulen varmasti, että pyhä jumalanäiti silmäilee sitä mielihyvällä ja sentähden jätän kaikki epäilykset mielestäni."

Nuori Kaarina Eliaantytär oli abbedissan tahdon mukaan ilolla jäänyt huoneeseen hänen luokseen. Tytöllä oli luettavanaan suuri kirja, jossa kerrottiin pyhimyksistä, ja hän näytti kovasti kiintyneen siihen.

Silloin kutsui abbedissa häntä: "Tahdon lähettää sinut pois tämän kirjeen keralla", sanoi hän.

Kaarina otti kirjeen ja luki päällekirjoituksen: "Onko hän nuoren herra Sten Sturen puoliso?" kysyi hän. "Eikö hän asu Tukholmassa?"

"Kyllä, niin luulen!"

"Ja minä saan…" hän punastui ilosta ja hämmästyksestä, "… tahdotteko todellakin…?"

"Uskollinen palvelija tulee mukaasi."

"Onko minun tuotava vastaus?"

"Toivoisin mieluummin, että Kristina tahtoisi pitää sinut palveluksessaan."

"Oletteko pyytänyt häneltä sitä? Oi, kuinka suuressa kiitollisuuden velassa olenkaan teille!" Ja hän suuteli Märetan vaatteen liepeitä ja lopuksi hänen käsiään.

Mutta tämä veti hänet syliinsä; nuoren tytön suudelmat ja hyväilyt lämmittivät häntä, ja kyyneleet lankesivat kasteena sairaalle sydämelle.

"Tule onnelliseksi!" sanoi hän. "Ja ennen kaikkea tule hyväksi! Rukoilen joka päivä madonnaa puolestasi niin kauan kuin elän… rukoilen, että hän vahvistaisi sinua kiusauksissa."

"Rukoilkaa hänenkin puolestaan", kuiskasi Kaarina.

Mutta nyt sysäsi Märeta hänet luotaan. "Ymmärtämätön lapsi, et tiedä mitä sanot. Mene, kutsu portinvartijasisar."

Tämä, jota tavallisesti sanottiin Ursula muoriksi, nautti suurta arvoa luostarissa. Hän oli ollut naimisissa katonpanijan kanssa, joka ollessaan työssä luostarissa oli pudonnut maahan ja ruhjoutunut kuoliaaksi. Hän jätti jälkeensä lesken ja kolme poikaa, kaikki ilman turvaa; heidät luettiin sen ajan käsityksen mukaan luostarin väkiin, eikä uskollisempia, vilpittömämpiä palvelijoita voinut olla.

Ursula muori oli lisäksi kaikkien neuvonantaja ja useimmissa tapauksissa tiesikin hän neuvon kaikkeen. Mutta ei siinä kyllin, hän edusti eräänlaista järjestysvaltaakin, sen vallan oli hän tosin itse vallannut, mutta kukaan ei sitä häneltä kieltänyt.

Kaksoisluostarissa syntyy aina eräänlaista kilpailua ja urkintaa. Munkkikunta ei suinkaan aina hyväksynyt sitä etusijaa, joka sisarustolla oli, ja viimeksimainittu piti edellistä ankarasti silmällä. Ursula muori oli pyytämättä ottanut tämän silmälläpidon huostaansa.

Saamansa kutsun johdosta saapui hän heti abbedissan luo. Näki hänen kasvoistaan, että hänellä oli jotakin sanottavaa, mutta hänen ei sopinut heti alkaa; hän ainoastaan niiasi syvään.

"Voitteko hankkia minulle varman lähettilään Tukholmaan, sisar Ursula?" kysyi abbedissa.

"Minulla on kolme pitkää poikaa, ja kenen heistä teidän armonne vain tahtoo lähettää, niin…"

"He ovat sangen nuoria."

"Sellainen ei ole mikään este nykyisillä pahoilla säillä ja teillä."

"Mutta tiedättehän, etteivät nuoruus ja viisaus…"

"Vai niin, tarvitaanko sitäkin?"

"Etsin varmaa saattajaa tälle nuorelle tytölle."

"Eikös se ole Elias sepän tytär?"

"Niin on!"

"Silloin ei varmaankaan ole kukaan soveliaampi pitämään hänestä huolta kuin hänen isänsä."

"Tepä sen sanoitte! Ja minä kun en tullut sitä ajatelleeksi! Kuinka viisas oletkaan, Ursula!"

"Kokenut vain maailmaa hieman enemmän kuin se, joka ei koskaan ole nähnyt siitä mitään!" vastasi eukko.

"Tahdotteko mennä noutamaan tänne mestari Eliaan, tai vielä parempi, jos sanotte hänelle terveisiä minulta, että hän laittautuu valmiiksi matkalle, ja kun hän on valmis, tulee tänne tyttöä noutamaan."

"Kuinka pian?"

"Mieluimmin jo huomenna!"

"Sitten on minun paras lähteä heti."

"Mutta asia on pidettävä salassa."

"Arvaan kyllä sen!"

Mutta Ursula seisoi yhä paikoillaan.

"Onko teillä vielä jotakin sanottavaa?" kysyi abbedissa mennen hänen luoksensa.

"Kyllähän minulla… mutta ainoastaan teidän korvienne kuullen."

"Mene, Kaarina, ja kysy priorittarelta, voitko olla hyödyksi; ilmoita minulle, kun soitetaan rukoukseen."

Kaarina loi pelästyneen katseen Ursulaan mennessään hänen ohitsensa.

"Veljien puolella tiedetään, että hän on täällä!" sanoi eukko vikisten Kaarinan jälkeen.

"No, entä sitten?"

"Se voi olla kylläkin vaarallista."

"Millä tavoin?"

"En puhu nyt hänestä, tuosta nuoresta teinistä, vaan toisesta…"

"Nimi?"

"Veli Mathias!"

"Hänkin?"

"Hän se on vetänyt nuorenkin mukanaan."

"Veli Mathias kuuluu tosin maallikkoveljiin, mutta joka tapauksessa heittää varjon koko veljeskunnan ylle, kun hän tekee itsensä syypääksi moiseen."

"Koko kaupunki on puhunut siitä useita kuukausia."

"Konfessorinkin täytyisi silloin tietää se?"

"Kun ei ole tehty mitään valitusta, katsoo hän mieluummin sormien läpi."

"Minä en tee niin!" sanoi Märeta.

"No, entä ritari sitten?"

"Hän istuu vankeudessa!"

"Jaa, niin sanotaan…"

"Mitä tarkoitat?"

"Että jollei hän jo ole sieltä poissa, pääsee hän pian."

"Mistä sen tiedät?"

"Luukas poikani näytti tulta vangille, kun tämä meni alas, ja hän näki kullan välkkyvän."

"Kuka sen otti?"

"Olen luvannut, etten sano sitä."

"Petosta siis, petosta luostarin sisälläkin!"

"Älkää ilmaisko minua!"

"Sen lupaan! Sano, onko hän jo poissa?"

"Luukas luulee, että hänet päästetään tänä yönä!"

"Ja he uskaltavat?"

"Luottavat siihen, ettette tahdo enää nähdä häntä."

"En olisi tahtonutkaan."

"Jollei minua olisi lähetettykään noutamaan, olisin tullut tänne kuitenkin", lisäsi Ursula; "sydäntäni viilsi, kun kuulin, että tehdään vastoin käskyjänne… Mutta jos tahdotte, niin hankin muutamia jänteviä miehiä, ja sen lupaan, että he kyllä pitävät miehen kiinni…"

"Ei, Ursula, luostarin arvo joutuisi vaaraan, jos maailma pääsisi tietämään, että kavaluus on löytänyt tiensä pyhien muurien sisällekin. Lähteköön ritari täältä; rikolliset toveruskunnan piirissä eivät sitä vastoin saa jäädä rankaisematta."

"Mutta ritari on iskenyt silmänsä kauniiseen Kaarinaan, ja häntä uhkaa suuri vaara."

"Hänen suojelemisensa kuuluu hänen isälleen; riennä hänen luokseen, Ursula, valmista häntä vaaroihin, sano että hän laittautuu matkakuntoon ja vie tyttärensä täältä huomisiltana messun jälkeen, silloin se voi tapahtua aivan huomaamatta."

"Kyllä, sen teen!" Ja Ursula riensi pois täyttämään saamaansa tehtävää.

Mutta Märeta tunsi mielipahaa ja suuttumusta, jota hän ei voinut voittaa… Tämä hänelle uskotun vallan ja johdon halveksuminen oli enemmän kuin hän saattoi ja sai sietää. Luostarin säännöt oli väkivaltaisesti rikottu, se vaati rangaistusta.

Piispa Hemming Gadd oli paavillisella käskyllä erotettu virastaan. Espanjalainen kardinaali Jakobus Arborensis, joka hänen jälkeensä oli saanut paikan, ei koskaan välittänyt hiippakunnan asioista eikä edes maassa käynytkään. Sentähden oli kirkollisissa kysymyksissä käännyttävä tuomiorovastin puoleen, ja vihkimisiin oli kutsuttava piispoja vieraista hiippakunnista.

Abbedissa oli muutamia kertoja ennenkin kääntynyt tuomiorovasti Hannu Braskin puoleen; hän tiesi, että tämä oli yhtä ankara kuin oikeudenmukainenkin; hänen käsiinsä saattoi hän turvallisesti uskoa asiansa.

Hän kirjoitti siis ja pyysi tuomiorovastia niin pian kuin suinkin käymään Vadstenan luostarissa; siellä odotti sangen tärkeä kysymys hänen ratkaisuaan.

Mutta ei ollut millään tavoin valmistettava konfessoria eikä ketään veljistä; sentähden oli kirje lähetettävä heidän tietämättään. Ursula kutsuttiin vielä kerran saapuville.

Hän kertoi, että Kaarinan vanhemmat olivat itkeneet ilokyyneliä saatuaan tiedon siitä huolenpidosta, jota abbedissa osoitti heidän Kaarinalleen; isä tulisi tarkoin noudattamaan, mitä hänelle oli käsketty, ja mitä tytön varjelemiseen tuli, niin tahtoi hän nähdä eivätkö yhdet sepänkäsivarret siihen riittäneet. Hän saapuisi messuun noutamaan tyttöään ja Tukholmasta palattuaan tekisi tarkan selon matkastaan.

"Se kaikki on hyvin, Ursula, mutta tahtoisin, että joku pojistasi seuraisi kappaleen matkaa mukana. Tahdon lähettää kirjeen Linköpinkiin."

"Erik voisi viedä sen."

"Ja tuoda vastauksen tullessaan?"

"Siitä kyllä vastaan."

"Mutta asia on pidettävä salassa."

"Kuten haudassa."

Märeta jätti kirjeen Ursulalle, ei edes Annakaan saanut tietää siitä mitään; hän näki tiensä selvänä eikä tahtonut neuvotella kenenkään kanssa.

Ero abbedissasta maksoi Kaarinalle monta katkeraa kyyneltä; hän pyysi ja sai luvan kirjoittaa abbedissalle ja kertoa kaikesta siitä uudesta mitä kohtaisi.

Pontevuudella, joka oli aivan uutta hänelle, järjesti Märeta seuraavina päivinä erinäisiä luostarin asioita, ja väliajat käytti hän rukoukseen. Luostarissa on pieninkin tapaus tärkeä, ja siitäkös supatettiin ja supatettiin, kuinka abbedissa, joka ennen oli ollut sangen toimeton, oli nyt käynyt niin päättäväiseksi.

Sisar Anna oli ainoa, joka tiesi syyn, mutta hän piti sen omina tietoinaan ja valmistautui hiljaisuudessa siihen tärkeään virkaan, joka hänen olisi otettava vastaan.

Kasvaneena ankarassa ja lemmettömässä kodissa, jossa jokainen vienompi tunne tukahutettiin, ei hän ollut koskaan nauttinut suurempaa vapautta kuin luostarissakaan. Täällä olivat kaikki yhtä korkealla, ja hänen hyvä käytännöllinen ymmärryksensä teki hänet pian huomatuimmaksi kaikkien sisarten rinnalla. Edellinen abbedissa oli neuvotellut usein hänen kanssaan ja nykyinen turvautui häneen alituiseen. Vadstenan luostari oli siten hänen maailmansa, hänen valtapiirinsä, ainoa, jota hän rakasti ja jonka etuja hän tahtoi edistää.

Oli tosiaankin laita siten kuin Ursula oli kertonut; ritarille oli valmistettu tilaisuus paeta vankeudesta. Konfessori ja veli Laurentius olivat yksimieliset siitä, että hänen pidättämisestään voisi luostarille koitua auttamatonta vahinkoa; se oli melkein hansikas vasten kasvoja prinssi Kristianille, jonka lähettiläs hän oli, ja prinssin kanssa haluttiin monesta syystä pysyä hyvissä suhteissa.

Abbedissa ei saisi koskaan tietää tästä omavaltaisesta toimenpiteestä, ja jos saisikin, voisihan aina syyttää puutteellista valvontaa.

Herätti tosin jonkun verran kummastusta se, että abbedissa oli kaksi kertaa vastannut olevansa estetty, kun konfessori oli halunnut häntä puhutella, mutta siihen ei kiinnitetty mitään erikoista huomiota.

Sentähden herätti sitä suurempaa huomiota, kun tuomiorovasti lukuisine seurueineen saapui odottamatta myöhään illalla.

Hannu Brask ympäröi jo nyt mielellään itsensä melkoisella loistolla; kukaan ei ole pitänyt suuremmassa arvossa kuin hän sen merkitystä, että on joku kirkon ruhtinaista.

Se kunnioitus, millä hänet otettiin vastaan, oli sekoitettu pelon tunteella; tuntui ikäänkuin olisi ukkosta ilmassa, vaikkei ollutkaan mitään pilviä näkyvissä.

Vielä pahempaa tuli, kun saatiin tietää, että hän oli tullut abbedissan hartaasta pyynnöstä; se oli tapahtunut konfessorin tietämättä.

Abbedissalle ilmoitettiin heti, että tuomiorovasti määräsi keskustelun seuraavaksi päiväksi messun jälkeen.

Sillävälin otti tuomiorovasti selkoa olosuhteista luostarissa. Konfessori oli pitänyt päiväkirjaa ja voi sitä paitsi antaa tietoja monista muista luostareista, jotka oli perustettu samojen sääntöjen mukaan kuin Vadstenakin ja joiden kanssa hän oli sen johdosta ollut lähemmässä yhteydessä.

Hannu Braskilla oli suuri kyky nähdä ihmisten läpi, hän näki heti, että hänellä tässä miehessä oli edessään kyvykäs välikappale, mutta ei ajattelevaa, itsenäistä miestä. Abbedissakohan häntä mahtoi käyttää hyväkseen vai kuka muu?

Kun tuomiorovasti meni levolle, ja konfessori lähti hänen luotaan, kohtasi viimeksimainittu veli Laurentiuksen. Molemmat menivät yhdessä kirjastoon, jossa parhaiten oltiin häiriytymättä.

"Oletteko sanonut hänelle kaiken?"

"Sitä en uskaltanut!"

"Hän saa tietää sen huomenna!"

"Luuletteko todellakin…?"

"Panen pääni pantiksi, että salaisuus on keksitty."

"Sitä minäkin pelkään; mitä muuta varten tuomiorovastia olisi kutsuttu?"

"Mikä silloin on tarkoituksena?"

"Eroitaa minut toimestani!"

"Mahtaisiko sitä tarkoittaa!"

"Minä olen kuitenkin, mikäli olen voinut, koettanut olla sekä hänen että veljien mieleen."

"Niin todellakin olette ollut, ja jos olisitte ollut avomielinen tuomiorovastille, luulen, että hän olisi asettunut puolellemme; monet merkit viittaavat siihen, että hän on Tanskan ystävä."

"Nyt on liian myöhäistä!"

"Kenties ei!"

"Jos tiedätte keinon, niin sanokaa!"

"Sysätkää syy minun niskoilleni."

"Teidän?"

"Olkaa uskovinanne että ritari on vielä vankeudessa."

"Mutta en ymmärrä…"

"Minä olen ottanut pitääkseni huolta vartioimisesta, ja hän on päässyt vapaalle jalalle joko minun laiminlyöntini tähden tai sitten suostumuksellani…"

"Silloin olette hukassa!"

"Enhän kuitenkaan voi vapautua kaikesta syyllisyydestä."

"Tosin kyllä, mutta…"

"Joudun kumminkin siilien osalliseksi, parempi silloin, että otan koko syyn niskoilleni, niin te pääsette vapaaksi."

"Tiedän tuskin, voinko ja saanko ottaa vastaan sellaista ystävän palvelusta."

"Tehkää se epäröimättä!"

Seuraavana aamuna, kun kellot kutsuivat messuun, eivät kirkkoon rientäneet ainoastaan luostarin asukkaat, vaan koko kaupungin asujamet; tieto tuomiorovastin saapumisesta oli nopeasti levinnyt; pidettiin varmana, että hän toimittaisi messun, ja kaikkina aikoina on uudella ollut jotakin houkuttelevaa mukanaan.

Eivätkä toiveet pettäneetkään. Hannu Braskin mahtava ääni kumahteli kautta holvien, melkein kuin tuomiopasuuna; se herätti sekä pelkoa että ihailua, luultiin melkein salaman iskevän alas syntisiin. Silloin alkoivat urut soida ja sävelet yhtyivät enkelien kuoroon, joka lupasi sovitusta katuville ja rauhaa maahan, ihmisille hyvää tahtoa…

Kirkosta palasi kukin kotiaan puhumaan siitä mitä oli kuullut ja nähnyt. Abbedissa lähti sisar Annan seuraamana ruokasaliin; siellä kokous oli pidettävä.

Tälläkin kertaa näyttäytyi Märeta ilman huntua. Se oli jotakin niin tavatonta, että se hämmästytti yksin Hannu Braskiakin, mutta hän vaikeni.

Konfessori oli kutsuttu olemaan läsnä, ja abbedissa pyysi anteeksi, ettei hän voinut olla ilman Annaa.

Sen jälkeen hän puhui; kertoi ritarin käynnistä, tarjouksesta, jonka hän oli tehnyt, ja sitten lahjasta, jota hän oli vaatinut Kristian prinssille.

"Tämä näyttää minusta hävyttömältä!" keskeytti tuomiorovasti.

Mutta Märeta jatkoi kertoen siitä kiukusta, jonka kielto oli synnyttänyt, ja lopuksi siitä loukkauksesta, jonka hän oli saanut osakseen.

"Ja mikä oli rangaistus?" kysyi Hannu herra suuttuneena.

"Luostarin vankila!"

"Onko hän vielä täällä?"

"Juuri sentähden olen pyytänyt teidän armoanne tulemaan. Olen antanut käskyn, että hänet on tuotava tänne ja luulen hänen odottavan ulkona."

Konfessori olisi tällä hetkellä toivonut kasvoilleen hunnun, josta Märeta ei välittänyt; hän silmäili nähtävällä levottomuudella ovea kohden.

Abbedissa pyysi tuomiorovastin suostumusta ja sen jälkeen helähti soittokello.

Kaikkien silmät olivat kiintyneet oveen.

Viipyi kotvan, ennenkuin se avautui. Veli Laurentius astui sisään allapäin ja katse maassa.

"Vanki?" huusi tuomiorovasti.

"Poissa!"

"Karannut?"

"Niin!"

"Milloin se tapahtui?" kysyi abbedissa.

"Yöllä vangitsemisensa jälkeen!"

"Kenen huolena oli vartioiminen?" kysyi tuomiorovasti.

"Minun, teidän armonne!"

"Ja te olette ollut siitä vaiti?"

"Toivoin voivani pitää sen salassa."

"Ettekö ole sanonut sitä edes konfessorillekaan?"

"En kenellekään."

"Tiedättekös, veljeni, näyttää epäiltävältä, että hänen pakonsa on tapahtunut teidän myötävaikutuksellanne."

Munkki seisoi hiljaa ja liikkumatonna.

"Puolustautukaa!" huusi Braskin jyrisevä ääni.

"En voi."

"Olette päästänyt hänet pakoon?"

"Niin, armollinen herra."

"Ja uskallatte sanoa sen?"

"Se on totta!"

"Mikä teidät on kiusannut siihen?"

"Vakaumukseni!"

"Teidän on ainoastaan toteltava!"

"Jos kirkkoa ja luostaria uhkaa suuri vaara, onko minun ensin kysyttävä lupa, ennenkuin riennän niitä pelastamaan?"

"Mistä vaarasta puhutte?"

"Erik herra tuntuu olevan prinssi Kristianin lähin mies, hän ei suinkaan kerro asioita sellaisina kuin ne todella ovat, vaan ainoastaan puhuu häväistyksestä, jonka on kärsinyt. Tanskalaisten mieliala kiihtyisi siitä yhä enemmän, ja seuraukset lankeaisivat takaisin ennestäänkin kovasti koetellulle isänmaallemme."

"Miksette neuvotellut asiasta esimiestenne kanssa?"

"He ovat toimineet velvollisuutensa ja omantuntonsa mukaan, minä en tahtonut kylvää epäilystä! Mutta, suoraan sanoen, en kadu tekoani, ja jos se olisi tekemättä, tekisin sen vielä tänäänkin. On toinen asia, että menettelyni on rikollinen lain mukaan ja minä alistun nöyrästi siihen rangaistukseen, joka minulle tuomitaan."

Näin sanoen lankesi hän polvilleen.

Tuomiorovasti oli silminnähtävästi hämmästynyt; oli vaarassa, ettei hän mennyt vihollisen puolelle.

Märeta huomasi sen; hänen viittauksestaan käski tuomiorovasti Laurentiuksen mennä.

"Vastuu tästä lainrikoksesta kohtaa ensi sijassa konfessoria", virkkoi abbedissa. "Mutta se on tapahtunut minun ollessani laitoksen johdossa ja sentähden en ole enää kyllin arvokas siihen korkeaan paikkaan, joka on vielä hallussani."

"Tuomitsette ankarasti itseänne, hurskas sisar", huudahti tuomiorovasti. "Teillä ei ole mitään syytä."

"Teidän armonne unhottaa loukkauksen, jonka olen saanut kärsiä; niin kauan kuin se on sovittamatta, ei minun sovi olla sisarten johdossa; minun täytyy kätkeytyä alimpain joukkoon…"

"Mutta silloinhan täytyy minunkin…" mutisi konfessori.

"Mikä teille on soveliasta, sen tietänette itse."

"Abbedissa on oikeassa", virkkoi tuomiorovasti: "Jos hän pysyy aikeessaan luopua korkeasta paikastaan, silloin täytyy konfessorinkin tehdä se."

"Pysyn siinä niin lujasti", virkkoi Märeta jälleen, "että pyydän teidän armoanne heti määräämään vaali- ja vihkimispäivän."

Konfessori katsoi olevansa velvollinen yhtymään samaan pyyntöön.

"Tulen tekemään tästä Laurentiuksesta konfessorin Vadstenaan!" tuumi tuomiorovasti itsekseen palatessaan Linköpingiin.

2.

NAISENRYÖSTÖ.

Pienessä kamarissa Tukholman linnassa seisoi kaunis Kaarina, nyttemmin muuttuneena oikeaksi hovineidoksi. Hänen isänsä, seppämestari, istui hajalla säärin muutamalla niistä pikku tuoleista, jotka koristivat huonetta; tuolin näytti olevan vaikea kannattaa häntä, ja väliin natisikin se aika tavalla hienoissa liitoksissaan.

Ei isä eikä tytär kuitenkaan kiinnittänyt, siihen mitään huomiota; edellinen, joka oli nyt hohtavan puhdas, näytti pienessä kamarissa viihtyvän niin hyvin, että hänen oli mitä vaikein siitä erota, eikä sitä voinut ihmetellä kukaan, ken näki sen kauniin ruusun, joka piteli kiinni hänen kaulaliinaansa, Kaarinan puhuessa väliin itkien ja väliin nauraen:

"Ja sitten on teidän sanottava äidille, että niin hyviä, kuin siunattu Kristina rouva on ollut minua lapsi parkaa kohtaan, voivat ainoastaan pyhät enkelit olla."

"Niin, niin!" nyyhkytti isä.

"Muistattehan itsekin kuinka hän otti minut vastaan, kuinka kiihtynyt hän oli luettuaan abbedissan kirjeen… Niin, ette suinkaan unhota antaa kirjettäni hänelle ja toivottaa puolestani tuhansia hyviä öitä."

"Onkohan noilla väliä!"

"Sitten täytyy teidän luvata pian kirjoittaa."

"Sitä minä en tosin voi, mutta…"

"Penttihän voi auttaa teitä."

"Mutta silloin he saisivat heti tietoonsa…"

"Että minä olen jalon Kristina rouvan luona. No, mitäs se tekisi?"

"Eipä suuria; täällä on hyvä vartioväki."

"Luottakaa siihen!"

"Minä pyydän Penttiä."

"Antakaa hänelle tämä lippu, isä; siinä ei ole mitään sinettiä, kuten näette, ja siinä lukee vain: 'Minulla on täällä niin hyvä, että toivon ainoastaan, että kaikki ne, jotka minulle ovat rakkaat, olisivat täällä ottamassa osaa onneeni!'"

"Tarkoitat tietysti minua ja muoria, vai?"

"Kylläpäs olette kova arvailemaan, isä!" sanoi Kaarina ja kätki punastuvat kasvonsa isän rintaan.

"Annan kyllä hänelle lapun, siitäpähän näkee, että olet tottelevainen ja hyvä tytär."

"Rakas isä!"

"Ja sitten on sinun kirjoitettava."

"Kirjoitan yhtä usein kuin Penttikin."

"Pentti?"

"Teidän puolestanne, tietysti!…"

"Niin, niin, tupamme tulee kyllä tuntumaan tyhjältä…"

"Mutta sitten on juhlahetki sekä siellä että täällä, kun kirje tulee. Ajatteles vain, isä; minä saan lukea teidän kirjeenne aivan yksin; kuinka elävästi sitä vastoin näenkään, miten te istutte suuressa nojatuolissa ja äiti rukkinsa ääressä, jonka hän antaa seista, jottei menisi ainoatakaan sanaa hukkaan Pentin lukiessa takkavalkean loimossa; voin aivan nähdä, kuinka kyynelet tulevat äidin silmiin, kun puhun, kuinka hyvä minulla on, eivätkä ne ole kaukana teiltäkään, rakas isä, sen voin nyt huomata."

"Kuinka sinä pystyt senkin kuvailemaan!" Ja karkean sepänkouransa selkäpuolella pyyhkäisi hän pois pari suurta kyyneltä. "Mutta nyt kaikki kuvailu sikseen! Jumala olkoon kanssasi!"

Kaarina sai oikean sepänpusun, ja sitten lähti ukko tiehensä, ankarasti kiellettyään Kaarinaa seuraamasta… On itsestään selvää, että tämä ensin veti itkuvirttä, sitten ajatteli hän, oliko kenties unhottunut lähettää joku tervehdys Ingridille, Märtalle, Eevalle ja kokonaiselle tuttujen sarjalle. Onneksi ei hänellä ollut syytä siinä suhteessa nuhdella itseään, ja mitä nyt tuli kirjelappuun Pentille… Tietysti ei ollut aivan oikein tehty lähettää sitä, mutta äiti ja isäkin olivat kerran olleet nuoria ja Kaarina muisti monia viattomia pikku kepposia, joita muori oli kertonut tehneensä päästäkseen tapaamaan… Eikä suinkaan ollut vaarallista, vaikka hän teki samoin kuin hekin.

Pienen kamarin nurkassa oli Maariankuva, sen eteen hän lankesi polvilleen ja rukoili, kuten nuori sydän käski, kaikkien niiden puolesta, jotka hänelle olivat rakkaat, ja iloisena ja varmana rukouksen kuulemisesta nousi hän jälleen pystyyn, ja pian helähtelivät pienessä kamarissa iloiset sävelet, ei tiedetty oikein, tulivatko leivosen kieleltä vai — nuoren tytön.

Mutta ilo, joka leijailee ylhäällä katonharjan alla, viihtyy harvoin suurissa, upeissa suojissa; jos se joskus sinne tuleekin, pakenee se pian sieltä, se ei kotiudu koskaan, ei parhaimpienkaan luo.

Kun viimeksi näimme Kristina Gyllenstjernan, oli hän nuori ja onnellinen morsian; Örebrossa oleskellessaan oli hän tuntenut ainoastaan onnea ja autuutta. Surusanoma Svante Niilonpojan kuolemasta iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kun hänen nuori puolisonsa matkusti hänen luotansa tuntemattomia kohtaloita kohden, silloin näytti elämä hänelle ensi kerran tuimia kasvojaan. Hän ei piilottunut, ei pelästyneenä paennut, vaan katsoi sitä rohkeasti silmiin. "Vaikkapa se olisi kammottavin villipeto, ei se voi minulle mitään, jollen itse anna perään, pelosta tai arkuudesta… Rohkeutta sentähden, rohkeutta vain taistelemaan hyvää taistelua, ja Herra on antava voiton…"

Päätös vei tekoihin, Kristina ei seissut toimetonna; hänen herransa asia oli isänmaan asia; sen parasta oli hänenkin kaikin voimin edistettävä, ja hän teki sen siinä määrin kuin voi.

Palattuaan herrainkokouksesta Arbogasta, jossa Erik Trolle oli valittu valtionhoitajaksi, viipyi Sten herra ainoastaan muutamia päiviä Tukholmassa järjestäen kaupungin puolustusta äkkiyllätyksen varalta; sen jälkeen riensi hän ylämaahan, Taalaihin ja Vestmanlantiin, tiedustelemaan, mitä tukea hän saattoi odottaa siinä tapauksessa, että ratkaisu riippui keihään kärestä.

Sillaikaa istui Kristina Tukholman linnassa. Ne viestit ja kirjeet, jotka sinne saapuivat hänen herralleen, oli hänen otettava vastaan, avattava ja vastattava niihin, jos voi, tai varman lähettilään mukana toimitettava Sten herralle. Kaikessa oli hänen toimittava suurella viisaudella ja varovaisuudella; vilpittömän Jöns Jönsinpojan kanssa, jolla Tukholmassa oli linnalupa, oli hänen neuvoteltava monissa asioissa, mutta eräissä tapauksissa toimittava itse, kuten viisaus vaati.

Kirjeiden ja lähettilästen kautta sai Sten herra häneltä tietää, että Halmstadissa oli kokous pidetty; mutta kun Lyypekistä odotetut lähettiläät eivät ajoissa saapuneet, tahtoivat ruotsalaiset saada kokouksen lykätyksi. Nuori kuningas oli vastannut, että lyypekkiläisiä ei tarvittu ratkaisemaan Ruotsin asioita, mutta lopulta täytyi hänen antaa perään, ja nyt oli lähin kokous pidettävä Malmössä pääsiäisen aikaan. Mutta ei siinä kyllin, kokouksia määrättiin pidettäväksi kaikkialla maassa eikä suinkaan vähimmän Tukholmassa. Valtionhoitajan vaalilla Arbogassa ei ollut mitään merkitystä, sille oli saatava lujuutta ja arvonantoa, ja sentähden koetettiin kaikilta tahoilta haalia kannattajia. Kristinan oma isä, herra Niilo Erikinpoika, pyysi häntä ilmoittamaan herralleen, että kaikille linnanpäälliköille lähetettiin kirjeitä, joissa kehoitettiin vaikuttamaan siihen suuntaan, että lopullinen valtionhotajanvaali päättyisi hyvin.

Kristinan sydän vuoti verta, mutta hän ei salannut herraltaan mitään. Ei hätiköivällä levottomuudella, vaan tyynesti ja totuudenmukaisesti hän kertoi, mitä oli annettu hänen esitettäväkseen. "Tahdon ainoastaan, rakas herra, että tietäisitte, mitä sanotaan, aivan kuin olisitte täällä läsnä", kirjoitti hän. "Tiedätte kyllä, että ketä Herra tahtoo varjella, sen auttaa hän kaikista vaaroista, kuinka suuria ne lienevätkin."

Pian tämän jälkeen kirjoitti hän hänelle uudestaan, että oli saapunut kirje Turun linnan voudilta. Tämä kehotti varomaan arkkipiispaa, johon hänen mielestään ei ollut luottamista.

"Tämä näyttää minusta melkein uskomattomalta", kirjoitti Kristina; "onhan tuo vanha herra osoittanut sekä teille että minulle niin suurta suopeutta; minä haluaisin niin sydämestäni matkustaa Stäketiin hänen puheilleen."

Kohta tämän kirjeen jälkeen sai hän kirjeen Vadstenan luostarin abbedissalta. Tämä varoitti kavalista salajuonista ja mainitsi kaksi miestä, joita kohtaan Kristina tunsi melkein yhtä suurta kammoa.

Herra Erik Abrahaminpojan oli hän tavannut muutamia kertoja sisarensa, Cecilia rouvan luona; ja tämän miehen näkeminen oli herättänyt hänessä melkein sanomatonta kauhua, samalla kuin se tungetteleva ihailu, jota tämä oli osoittanut hänelle, oli loukannut hänen naisellista kainouttaan.

Mitä herra Knut Alfinpoikaan tuli, tunsi hän tätä kohtaan ainoastaan halveksumista; mutta sellainen ihminen saattaa mennä pitkälle hävyttömyydessä ja julkeudessa; hän oli kerran ennenkin hommaillut salavehkeitä, mikään ei estänyt häntä yrittämästä vielä kerran.

Märta rouva oli yhä edelleen Vesteråsissa, Kristina päätti kutsua hänet Tukholmaan; aina siihen asti, kunnes hänen herransa palaisi, tahtoi hän olla alinomaa kotona, hyvin tietäen, että Sten herra saattoi kestää kaikki muut vastoinkäymiset, mutta ei sitä, jos jotakin pahaa tapahtui hänelle.

Tiedämme jo, että hän oli suurella hyväntahtoisuudella luvannut ottaa Kaarinan hoiviinsa. Nuoren tytön kauneus hämmästytti häntä kuten kaikkia muitakin, ja abbedissan kirje niistä vaaroista, joille hän oli joutunut alttiiksi, lisäsi yhä enemmän sitä osanottoa, jota Kristina oli ensi hetkestä tuntenut häntä kohtaan.

Nuorta rouvaa ilahutti suuresti kuulla puhuttavan Märetasta; hän oli lapsena nähnyt tämän ja tiesi että hänet oli pakoitettu kantamaan huntua. Tytön kuvaukset tästä kalpeasta, surullisesta nunnasta liikuttivat häntä kyyneliin saakka.

Eräänä päivänä sai hän Cecilia rouvan vieraakseen. "Minä tulen ainoastaan tuomaan huonoja uutisia", sanoi tämä.

"Niitä on helpompi kestää, kun ne tuotte te, rakkahin sisar", vastasi Kristina.

"Herra Pietari Turenpoika…"

"Hänkin on luopio, tiedän sen."

"Hän on näyttänyt herralleni erään kirjeen, jonka hän on saanut Hemming piispalta…"

"Hänkin!" huudahti Kristina surullisesti. "Se olisi totisesti katkerinta kaikista."

"Kirje voidaan selittää eri tavoin. Hän oli vähäistä ennen saanut tiedon Svante herran kuolemasta ja on nyt sangen epätietoinen, palaako hän Ruotsiin vai ei."

"Onko siinä kaikki?"

"Ei, hän sanoo, että ne uudet sukulaisuus-suhteet, joihin Sten herra on liittynyt, riittänevät kylliksi tasoittamaan hänelle tietä, ja vanhat ystävät ovat nyttemmin tarpeettomat ainakin toistaiseksi."

"Häntä on luultavasti loukannut se, ettei hän ole saanut mitään kirjettä Steniltä… Kirjoitan heti tästä ja samoin vielä kerran Märta rouvalle, hänellä on aina ollut suuri vaikutus piispaan; nyt täytyy hänen pyytää häntä tulemaan tänne, ei meidän, vaan Ruotsin tähden; hän on niin monta kertaa uskaltanut henkensä ja verensä rakkaan isänmaan puolesta, tehköön hän loppuun saakka samoin."

"Niin, Märta rouva on oikea henkilö."

"Minä tahtoisin, että hän opettaisi minulle suuren taitonsa voittaa ihmisiä; sillä hän pystyy siihen."

"Ei kaikkiin nähden."

"Sano minulle, Cecilia, millä mahdilla rouva Pernilla Klauntytär tekee valloituksia?"

"Varmaankin imartelulla."

"Herra Pietari Turenpojanko myös?"

"Sitä en ymmärrä…"

Kristina pani kätensä sisarensa käteen. "Tahdotko auttaa minua?" kysyi hän.

"Missä suhteessa?"

"Häntä kääntämään."

"Se on mahdotonta!"

"Ei, koska se on tapahtunut kerran ennenkin."

"Kuinka se kävisi päinsä?"

"Meidän täytyy miettiä keinoja."

"Pelkään, että ryhdymme turhaan työhön; ajatukset eivät saa uutta suuntaa toisten vakuutteluista, vaan omasta mielijohteesta."

"Mutta Pernilla rouva…"

"Hän on pannut Pietari herran pään pyörälle — mutta millä, sitä minä en tiedä; jonakin päivänä herää hän houreistaan… silloin vaihtuu nykyinen ystävyys vihollisuuteen."

"Uskotko niin todellakin?"

"Olen siitä vakuutettu."

"Sitten on meidän odotettava aikaa; mutta piispa…"

"Hänelle pitää Sten herran kirjoittaa niin pian kuin mahdollista; ja luulenpa, että olisi hyvä, jos Märta rouva sanoisi sanansa hänkin."

"Ole varma siitä, että hän tekee sen. Märta rouvalle on Sten sangen rakas, paljoa rakkaampi kuin hänen toiset lapsipuolensa."

"Tiedätkö, että Knut herra on Tukholmassa?"

"Tosiaankin?" virkkoi Kristina hämmästyneenä.

"Luulen melkein, että hän tahtoo pysyä tuntemattomana", sanoi Cecilia. "Niin minusta ainakin tuntui."

"Hänet karkoitti aikoinaan valtionhoitaja Tukholmasta; nykyään ei hän pelkää ketään."

"Pelkäätkö häntä, Kristina? Sinun poskesi kalpenivat niin yhtäkkiä, rakas sisar."

Kristina pani abbedissan kirjeen hänen käteensä.

"Ryhdy varokeinoihin; pane joku häntä urkkimaan."

"Täytyykö minun?"

"Mitä luulisit Sten herran tekevän?"

"Olen melkein iloinen, ettei hän ole täällä."

"Tosin on aina parasta, jos meillä naisilla on ymmärrystä puolustaa itiämme."

Cecilia rouva sanoi jäähyväiset, mutta hän ei sanonut itsellään olevan mitään rauhaa, jollei joka päivä saanut kuulla Kristina rouvasta.

Kristina riensi kirjoittamaan herralleen, pyytäen hartaasti, että tämä heti tahtoisi lähettää kirjeen tai viestinviejän Lyypekkiin ja taivuttaa Hemming piispan tulemaan pian takasin. "Rakkahin ystäväni", kirjoitti hän, "en muuten usko, että kaikki voi luonnistua sinulle hyvin."

Kristina painoi sinetin ja lähetti kirjeensä; sen jälkeen tunsi hän mielensä tyynemmäksi.

Tavallisesti vietti hän koko aamupäivän salakamarissa; siellä otti hän vastaan vierailut, jotka koskivat hänen herraansa, luki ja kirjoitti kirjeitä. Hänen neitsyensä ja piikasensa askaroivat sillaikaa kukin itsekseen tai myös yhdessä naistuvassa luotettavan valvonnan alaisena, mutta iltapäivisin kokoontuivat kaikki linnansuojiin ja silloin huviteltiin lukemisella, soitannolla ja joskus karkelolla ja leikeillä.

Märta rouva oli neuvonut nuorta poikapuoltaan heti ympäröimään itsensä hovilla; hän tiesi, että kuta useampia sinne vedettiin, sitä suuremmaksi kasvoi Sten Sturen kannattajain luku, ja hovi-ilmalla oli vetovoimaa epäröiviinkin.

Kristinan täytyi sentähden, vaikkakin raskaalla mielellä, antaa loistavia juhlia; mutta se arvokkuus ja sulo, jota hän silloin osoitti, voitti hänen herralleen ystäviä, joita hän ei kenties olisi muuten saavuttanut koskaan.

Eräässä näistä juhlista herra Knut Eskilinpoika, muuan valtionhoitajanvaaliin Arbogassa osaa ottaneista herroista, sanoi hänelle: "Olen tänään kirjoittanut Sten herralle ja pyytänyt häntä palaamaan Tukholmaan; hänen ei ole kuultava huonoja neuvonantajia, vaan sovittava neuvoston kanssa, silloin toivon kaiken tulevan hyväksi jälleen".

"Minä luulin, että juuri neuvosto se oli kääntynyt pois Sten herrasta", virkkoi Kristina kainostellen.

"Kenties oli niin, mutta mielipiteet siitä, mitä on tehtävä, ovat erilaiset."

"Sanotaan, että täällä on kaksi puoluetta."

"Toinen vahvenee, kun toinen heikkenee; ja minä voin hyvin sanoa, ettei teillä, jalo rouva, ole siinä niinkään vähäinen osa."

"Minullako?" kysyi Kristina vilpittömällä kummastuksella.

"Sten herraa vastaan oikeastaan on ainoastaan hänen nuoruutensa. Mutta te olette osoittanut, että ymmärrystä, työkykyä ja lujaa ja vakavaa tahtoa voi olla nuorillakin, ja voin hyvin sanoa, että sinä lyhyenä aikana, jonka olette oleskellut täällä, on teidän viisautenne ja vaatimaton käytöksenne voittanut herrallenne suuremman voiton kuin hän olisi voinut saavuttaa millään talonpoikaisjoukolla."

Kristinan silmissä loisti kostea kimmellys, kun hän vastasi: "Ilahuttavampia sanoja ei kukaan olisi voinut sanoa minulle ja sydämestäni kiitän teitä niistä!"

"Sten herra tekee kyllä oikein, kun hankkii talonpojat ja vuorimiehet puolelleen", lisäsi ritari. "Mutta linnanherrat ovat tähän asti olleet sangen horjuvia."

"Tiedän, että hän on kirjoittanut heille."

"Mutta kirjeihin ei ole pantu huomiota; on tahdottu odottaa ja katsastella."

"Sillävälin joutuu valtakunta perikatoon."

"On päätetty pitää uusi kokous Upsalassa; siellä aiotaan puhua rahvaalle, mutta on vaarassa, ettei sekään vie mihinkään. Herra Erik Trollesta ei tule koskaan kansan miestä."

"Älkää panko pahaksenne yksinkertaista kysymystäni", sanoi Kristina lempeästi: "Mutta selittäkää minulle, mistä tulee, että niin monet ruotsalaiset tahtovat jättää isänmaan Tanskan valtaan?"

"Siihen vaikuttavat monet syyt", vastasi ritari, ja pilvi vetäytyi hänen kasvoilleen. "On niitäkin, jotka ovat siinä nähneet Ruotsin ainoan pelastuksen. Ettekö tiedä, että ahnaat kädet ovat aikoja sitten olleet ojolla tarttuakseen saaliiseen. Me olemme kerran koettaneet saksalaista hallitusta, mihin se vei?"