SISÄLLYS: (continued 5)

Tänään pakenivat neitsyet toisiaan, nyt oli urkiskeleminen lopussa, jokainen tahtoi toimia yksikseen; ikäänkuin sattumalta oli heidän kohdattava maisteri; saattoihan heitäkin houkutella kaunis kuutamo, ja nyt heräsi jokaisen mielessä toivo, että hän oli maisterin rakkauden esine; mitä muuten olisi tuo kädenpuristus merkinnyt?

Maisteri oli asettunut tarkastelemaan paikkaan, mistä saattoi huomata linnan kolme uloskäytävää, ja jokaisesta näki hän tulevan nuorekkaan olennon, katsovan varovaisesti ympärilleen ja sitten rientävän pois, yhden puistoon, toisen linnan lehmuskäytävään, kolmas seisoi kauan epäröiden ja kiisi sitten kuin pelästynyt lintunen tornille päin, mihin pian katosi näkyvistä.

Kaikki kolme olivat kääriytyneet huntuihin; hänen oli siis mahdoton erottaa heitä toisistaan, mutta viimeksimainittu näytti hänestä enimmän muistuttavan Ingeborgia; hän oli pikimmin kaikkien katseiden katveessa ja hänen jälkeensä haukka suuntasi ajonsa.

Hän oli kuitenkin Erika parka, joka tuskin oli ehtinyt ulos portista ennenkuin katui rohkeuttaan ja melkein tietämättä mitä teki riensi torniin.

"Olen tehnyt suuren synnin", tuumi hän, "mutta pyydän madonnaa antamaan sen anteeksi".

Tuskin oli hän ajatellut ajatustaan loppuun, kun kuuli askelia portaissa.

Hän kuunteli vavisten ja pamppailevin sydämin; hunnun veti hän tiiviimmin ympärilleen.

Seuraavana sekuntina oli maisteri sisällä, sitä seuraavana oli hän kietonut käsivartensa Erikan ympärille.

"Päästäkää minut!" sanoi tämä vavisten.

"Etkö ole tullut minun tähteni?"

"Antakaa minun mennä!"

"Vastaa, vastaa!"

"Oi, olkaa armelias!"

"Pois huntu, tahdon nähdä sinut!" Ja säälimättömin käsin tempaisi hän sen pois. "Erika!" sanoi hän pettyneenä odotuksissaan. "Älä kiellä, että rakastat minua!" Ja tytön rimpuilemisesta huolimatta tahtoi hän häntä suudella.

"Päästäkää neitsyt!" kuului vakava ääni.

Didrik Slagheck hämmästyi niin, että noudatti heti kohta kehotusta.

Erika kääntyi, ja munkin nähdessään heittäytyi hän polvilleen, huudahtaen: "Pelastakaa minut!"

Maisteri seisoi tuokion kahden vaiheella, sitten juoksi hän nopeasti portaita alas ja riensi linnan lehmuskäytävään. Nyt kohtasi hän Ingeborgin; tämä oli heittänyt hunnun taaksepäin, hän tunsi hänet heti.

"Kaunis neitsyt", sanoi hän, "saan siis vielä kerran nähdä teidät."

"Niin", vastasi Ingeborg värisevin äänin; maisteri oli näkevinään kyyneliä hänen silmissään.

"Ingeborg!" kuiskasi hän.

"Kuinka uskallatte!"

"Minä rakastan sinua!" hän polvistui neitsyen eteen.

"Minulleko olette laulanut?"

"Etkö sitä tiennyt?" Ja hän tahtoi tarttua neitsyen käteen, mutta tämä vetäisi sen pois.

"En ole teille epäsuopea", sanoi hän kainon hämillään. "Pyytäkää minua isältäni."

"Hän on hylkäävä pyyntöni; seuratkaa minua Kööpenhaminaan, tulkaa puolisokseni, ja sitten palaamme tänne naineina!" Hän oli hypähtänyt pystyyn ja tahtoi kietoa käsivartensa neitsyen vyötärölle, mutta tämä vapautti itsensä hänestä. "Moisen ehdotuksen voitte tehdä kevytmieliselle tytölle ettekä jalosukuiselle neitsyelle!" huudahti hän loukatulla ylpeydellä.

"Ingeborg, Ingeborg!" kuului Erikan ääni.

"Menkää, menkää, joku tulee!"

"En ilman sinua!" Maisteri tahtoi tarttua Ingeborgiin, mutta ketterästi kuin naaraspeura juoksi tämä siihen suuntaan, josta ääni kuului. Maisteri ei uskaltanut seurata häntä pitkältä, jottei joutuisi itse kiikkiin, mutta nyt kuohui raivo hänen sielussaan, hänhän oli ollut niin varma asiastaan, livistäisivätkö nyt kaikki kolme hänen käsistään?

Hän seisoi puiston portilla ja sieltä tuli juuri Margareta. "Ah", sanoi tämä, "tapaanko siis teidät sentään, ja yksin!"

"Minä odotin teitä!"

"Se ei ole totta!"

"Kautta kunniani!"

"Mutta minua te kai silloin…"

"Niin, teitä minä rakastan!"

"Ei, tosiaankin! Silloin vasta sisareni tulevat mustasukkaisiksi!"

"Mitä sanotte siitä, neitsyt?"

"Että se huvittaa minua suuresti."

"Siinäkö kaikki?"

"Mitä muuta tahdotte?"

"Teidän rakkauttanne!"

"Ettehän ole jalosukuinen?"

"Se ei estä minua teitä rakastamasta. Teidän täytyy tulla omakseni!" sanoi Didrik maisteri tarttuen neitsyen käsiin; Margareta näki uhkaavan katseen siitä pelästymättä, ja sanoi vain: "Täytyy?"

"Isänne kulkee tuolla alhaalla puistokäytävää; rakas Margareta, seuratkaa minua hänen luoksensa."

"Sen teen mielelläni", sanoi Margareta ujostelematta. "Mutta en teidän vankinanne! Tarjotkaa minulle käsivartenne."

Mutta samassa, kun maisteri päästi neidon, oli tämä tiposen tiessään, torni oli lähin pakopaikka, ja sinne hän riensi. Sen edessä seisoivat Erika ja Ingeborg, jotka pelästyksissään olivat kuunnelleet keskustelua uskaltamatta tulla esiin ja ottivat nyt ilolla hänet vastaan.

Mutta kaikki kolme kuulivat ne hirveät kiroukset, joita ryöväri päästeli, ja ne koston uhkaukset, joita hän lateli. He kietoivat käsivartensa toistensa ympärille ikäänkuin saadakseen suojaa, ja sitten hiipivät he hiljaisin askelin ylös torniin.

Siellä otti heidät vastaan isä Johannes; mutta kun hän sai tietää, että hirmuinen vihollinen oli lähistössä, sytytti hän lyhdyn ja meni alas sulkemaan rautaovea. Onneksi oli avain saatavissa, ja suuremmaksi varmuudeksi jätettiin se sisäpuolelle lukkoon. Mutta kun isä Johannes palasi takaisin kammioon, näki hän kolme vankeustoveriaan polvillaan alttarin ääressä, he kiittivät madonnaa pelastuksestaan, ja sitten avasivat he sydämensä toisilleen ja madonnalle, he kertoivat kuinka pahoja ja ilkeitä olivat olleet, ja niin onnettomia sitten!

"Hän olisi onnistunut viemään minut, jollei kunnianarvoisaa isää olisi ollut!" huudahti Erika. "En tahdo tekeytyä paremmaksi kuin olen… olisin kyllä seurannut häntä."

Ingeborg taisteli nähtävästi itsensä kanssa… "Kun minä näin hänen tulevan lehmuskäytävää, tunsin sellaista iloa ja ylpeyttä, että olin melkein puoleksi voitettu; mutta hänen äänensä ei ollut niin mielistelevä kuin tavallisesti, hänen silmänsä melkein pelottivat minua, ja kun Erika huusi, oli aivan kuin heräisin hirveästä unesta".

"Minun tunnustukseni ei ole niin pitkä", sanoi Margareta. "Jollei hän olisi ollut niin tuhma ja päästänyt käsiäni ja antanut minulle tilaisuutta paeta, niin olisin hänen antanut kantaa itseni pois!"

"Mutta mitähän isä sanoo?"

"Täytyykö meidän välttämättä tunnustaa?"

"Eihän kukaan ole nähnyt meitä!"

"Jumala on nähnyt!" huomautti Johannes.

Sisarukset katsoivat toisiinsa, ja aivan kuin yhteisestä mielijohteesta lankesivat he kaikki munkin jalkoihin ja pyysivät häntä opettamaan oikean tien.

"Se on rakkauden ja luottamuksen tie", sanoi Johannes. "Kun nämä molemmat ovat mukananne, ette koskaan joudu eksyksiin."

Ja nuoret neitsyet lankesivat toistensa syliin; he pyysivät itkien toisiltaan anteeksi ja lupasivat tästedes uskollisesti pitää yhtä puolta. Isälleen tahtoivat he mielellään tunnustaa suuren hairahduksensa, mutta pelkäsivät tehdä sitä äidilleen.

"Hän ei anna meille koskaan anteeksi!" sanoi Ingeborg. "Jos sallitte minun sanoa hänelle kaiken, niin lupaan taivuttaa hänetkin antamaan anteeksi", sanoi Johannes. He suostuivat lopulta siihen.

Aikoja sitten oli heidän aika palata linnaan, mutta vaikka Johannes tarjoutui heitä seuraamaan, olivat he kaikki niin peloissaan, että kaikki kolme tahtoivat jäädä yöksi torniin.

Mutta samassa kuului ulkoa kiihkeitä ääniä, ja näkyi valon kimmellystä. Johannes avasi luukun, ja näki tuotavan esiin satuloituja hevosia ja ääni sanoi: "Lähden itse mukaan heitä etsimään."

"Jos etsitte neitsyitä, niin ovat he täällä!" Tuli tuokioksi aivan hiljaista; sitten nousi yleinen riemu.

Tieto oli heti juoksutettu Kirsti rouvalle, hän ja Erik herra riensivät torniin, jonka oven Johannes avasi.

"Kuka te olette?" kysyi linnanherra.

"Minä vastaan hänestä! Kunnianarvoisa isä, oletteko ottanut tyttäreni huostaanne?"

"Täällä ylhäällä he ovat. Tulkaa!"

Kyyneliä ja syleilyjä… rakkautta uhkuvia sanoja… lupauksia ja vakuutuksia. Kukaan ei päässyt oikein viisaaksi siitä, mitä toinen tarkoitti, ja kuitenkaan eivät he olleet tunteneet koskaan toisiaan niin hyvin.

Kuinka isä Johannes joutuikaan nuorten hartaan kiitollisuuden esineeksi. "Jos hän tahtoisi ainaiseksi jäädä luoksemme, muuttuisimme vaikka enkeleiksi häntä miellyttääksemme", sanoi Margareta.

Erika ja Ingeborg yhtyivät rukouksineen siskoon, mutta isä Johannes sanoi, ettei hän joutanut kauaksi jäämään, sillä työ ja taistelu kutsui.

Eräänä päivänä pyysi Kirsti rouva, että Johannes tulisi hänen makuukamariinsa.

"Olen kärsinyt suuren häviön", sanoi hän. "En tiedä, kuinka olisin voinut kestää sen ilman teitä."

"Tahdotteko sanoa, millainen se on?"

"Tein sen tuhmuuden, että näytin taideteoksen kaikessa loistossaan Erik herralle."

"Ja saatoitte sen?"

"Hän otti sen minulta ja heitti tuleen. Sen jälkeen hän poistui huoneesta vihoissaan."

"Olitte tehnyt pahoin hänelle!"

"Ja siksi on hän nyt riistänyt minulta sen, jota pidin niin suuressa arvossa." Ja hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, hän oli harmista poissa suunniltaan.

"Katsokaa, Kirsti rouva, ettei hänellä ole teille enempää anteeksi annettavaa kuin teillä hänelle."

"Mies noudattaa ainoastaan himojaan. Naisen sitä vastoin täytyy kärsiä ja kieltäytyä."

"Monta kertaa otamme itse kuormamme kannettavaksemme."

"Tiesin, että katsoisitte minun olevan väärässä, mutta jottette tekisi sitä kaikessa, niin tässä on tämä!" Hän ojensi sormuksen.

"Sitä juuri olen täällä odotellutkin", sanoi isä Johannes. "Vastatkaa nyt minulle: mitä voin tehdä poikani hyväksi?"

"Kirjoittakaa Vadstenan luostarin priorille, taivuttakaa hänet luopumaan kaikista etsiskelyistä."

"Onko minun silloin elettävä tietämättömyydessä siitä, missä hän on?"

"Tahdotteko tietää hänen riutuvan jossakin vankilassa. Pyhän Birgitan luostareita on vieraissakin maissa, ja niillä on sielläkin valta kytkeä hänet kahleihin."

"Kirjoitan heti, kiellän heitä satuttamasta kättänsä poikaani."

"Oletteko varma, että he noudattavat tahtoanne?"

"Ette tunne kullan voimaa!… Mutta kuinka voin saada tietoja pojastani?… Ilman en voi sietää elämää."

"Hän on luvannut kirjoittaa minulle."

"Lähetättekö silloin heti minulle hänen kirjeensä?"

"Sen lupaan!"

"Kiitos!"

Joulu oli pian käsissä, mutta turhat olivat kaikki kokeet saada isä Johannes jäämään Ekholmaan. "On majoja, joihin ei pilkahda ainoatakaan valonsädettä", sanoi hän. "Niihin tahdon mennä." Ja niin lähti isä Johannes uudestaan taipaleelle, jättäen kaipaavia ja siunaavia sydämiä jälkeensä.

Koskaan ei ollut niin lukuisia vieraita kutsuttu Ekholmaan kuin täksi jouluksi; kolme kosijaakin tulivat katsomaan valittujaan.

Kolme sisarusta olivat viime aikoina suuresti muuttuneet, he olivat käyneet oikuttomammiksi, nöyremmiksi, erittäinkin teki aivan hyvää sydämelle katsoa heidän suhdettaan toisiinsa.

Kosinnat esitettiin ensin Kirsti rouvalle ja hän suostui niihin heti, näytellen jokaisen tyttärensä myötäjäisiä.

Itse ilmoitti hän asiasta herralleen; tämän mielestä asialla ei ollut kiirettä ja sitä paitsi oli kysyttävä tytärten omaa mieltä. Kirsti rouva sanoi itse tahtovansa puhua siitä heille.

Eräänä päivänä joulun jälkeen oli Ekholmassa vietettävä suuria pitoja. Vieraita oli kutsuttu läheltä ja kaukaa paitsi kaikkia niitä, jotka jo olivat linnassa. Suurempaa, loistavampaa juhlaa ei ollut siellä vietetty koskaan Kirsti rouvan aikana.

Kun nuoret neitsyet menivät pukeutumaan, löysivät he yllätyksekseen kolme valkoista silkkipukua, yhden kullekin.

Palvelijattaret sanoivat heille, että kun he olivat puetut, oli heidän mentävä Kirsti rouvan luo, joka odotti heitä makuukamarissa.

Hän oli viime aikoina ollut heitä kohtaan paljon ystävällisempi kuin ennen, mutta luottamussuhdetta ei heidän välilleen ollut syntynyt koskaan.

Nyt valmistautuivat he melkein vavisten tottelemaan, ihmetellen, mitä oli tuleva.

"Minusta tuntuu", kuiskasi Margareta, "kuin olisimme teuraseläimiä, joita viedään uhrattaviksi."

Kirsti rouva oli pukeutunut mustaan samettipukuun, joka oli rikkaasti reunustettu kultapitseillä, ja tukassaan oli hänellä helmiä ja kultaa, sommitettuna melkein ruunun muotoon.

Hän oli upea nähdä eivätkä tyttäret voineet tukahduttaa ihailun huudahdusta.

Mutta heidät nähdessään täyttyivät hänen silmänsä kyynelistä ja hän syleili heitä yhtä toisensa jälkeen hänelle tavattomalla hellyydellä.

"Rakkaimpani", sanoi hän. "Minulla on tuskastuttava uutinen kerrottavana teille… Kauan on se ollut minulle tuttu, mutta en tahtonut päästää sitä teidän tietoonne ennenkuin minulla oli apukeino."

"Mikä se on, rakas äiti?"

"Tuo kurja Didrik Slagheck…"

"Onko hän tullut takaisin?"

"Pahempaa kuin se; hän on kertonut…"

"Meistä?"

"Että te olitte kaikki kolme rakastuneet häneen."

"Ah!" Ja häpeästä punastuen peittivät he päänsä toistensa syliin. Tämä oli viime aikoina tullut heidän tavalliseksi pakopaikakseen.

"Teidän hyvä nimenne ja maineenne olisi ollut ainaiseksi mennyttä", sanoi hän, "jollen olisi keksinyt keinoa häväistyksen hälventämiseksi."

"Mikä se on?" valitti Erika.

"Avioliitto!"

"Minä en rakasta ketään!" huudahti Ingeborg.

"Ketä nuorta miestä ehdotatte, rakas äiti?" kysyi Margareta uteliaana.

Mutta Kirsti rouvan kasvot synkistyivät. "Tahdon pelastaa teidän menetetyn arvonne", sanoi hän. "Tahdotteko te mieluummin kantaa häpeän ja pilkan?"

"Ei! Ei koskaan!"

"Mieluummin menen naimisiin kenen kanssa tahansa."

"Minä myös. Minä myös!"

"Voitte olla varmat siitä, etten ole valinnut halpasyntyisiä miehiä tyttärilleni. Tule, Erika!" Hän otti pöydältä myrttiruunun ja pani sen polvistuvan tytön päähän. "Sinut olen luvannut jalolle ritarille, herra Algot Sparrelle. Et tule elämään kovin kaukana täältä ja voit väliin nähdä vanhaa isääsi."

"Minä tottelen!" sammalsi Erika ja suuteli äidin kättä, mutta kun hän nousi, oli hän kalpea kuin kuolema. Sulhanen ei häntä miellyttänyt.

"Nyt on sinun vuorosi, Ingeborg." Tämä polvistui äidin eteen, ja äiti pani seppeleen hänen päähänsä sanoen: "Sinut olen luvannut jalolle herra Knut Hermelinille."

Ingeborg nousi nopeasti. "Samantekevää!" jupisi hän.

"Kolmas teurasuhri!" ajatteli Margareta, kun hän meni ja polvistui äitinsä eteen.

Kun tämä pani seppeleen hänen päähänsä, havaittiin se niin suureksi, että pää mahtui lävitse. "Mitä sellainen merkitsee?" kysyi tyttö. "Se merkitsee, että samoin kuin sen teen sopivaksi sinulle", vastasi Kirsti rouva solmitessaan seppelettä liitteelle, "niin on sinunkin sovittauduttava niihin uusiin olosuhteihin, joihin joudut. Olen luvannut sinut valtaneuvos Mortensenille."

Margareta hypähti pystyyn, hänen silmänsä säkenöivät, mutta ne sattuivat sisariin ja melkein valitushuudoin lankesivat he toistensa syliin.

Kirsti rouva viivyttelihe muutamia minuutteja ennenkuin lisäsi:

"Tänään teidät kihlataan!"

"Olemme valmiit", sanoi Ingeborg kylmästi. "Kuulkaa minua loppuun!… Isänne haluaa, että häitä viivytetään, mutta minä tahdoin, että ne vietetään ennenkuin jätän teidät."

"Jätätte…?"

"Olen päättänyt katumuksentekijänä lähteä Roomaan… Siellä tahdon kiittää myös tyttärieni ihmeellisestä pelastuksesta."

"Äiti!"

Kaikki kolme lankesivat hänen jalkoihinsa ja syleilivät hänen polviaan. Hän rakasti heitä sittenkin, sitä eivät he koskaan olleet uskoneet.

Hän tiesi, että hän petti heitä, tiesi, ettei hän lähtenyt heidän tähtensä, ei katuakseen ja rukoillakseen, vaan ainoastaan etsimään rakastettua poikaansa. Mutta tällä hetkellä tarvitsi hän rakkautta, ja hän tunsi katumusta yksipuolisen hellyytensä tähden, jota hän ei jakanut tasan kaikille lapsilleen… Sentähden vastasi hän nyt heidän suudelmiinsa ja hyväilyihinsä, ja tyttäret, jotka luulivat tunteneensa häntä väärin, he selittivät nyt, että he kaikessa tahtoivat mukautua rakkaan rouva äitinsä tahtoon.

Kun Erik herra astui sisään tulevien vävyjensä kera, näki hän ainoastaan iloisia kasvoja. Nuoret morsiamet ojensivat ujosti, mutta epäröimättä kätensä tuleville herroilleen, ja vaikkei kukaan näistä enää ollutkaan ensi nuoruudessaan, olivat he kaikki kunnioitettuja miehiä, jotka olivat mielissään päästessään sukulaisuuteen niin mahtavan herran kuin herra Erik Trollen kanssa, ja samoin tyytyväiset saadessaan niin nuoret, kauniit emännät.

Juhlia seurasi päivä toisensa jälkeen, ja nuo kolme juhlinnan esinettä tunsivat itsensä onnellisemmiksi ja tyytyväisemmiksi päivä päivältä. Elähtänyt sulhanen korvaa onnensa loistavilla lahjoilla, ja Erikan, Ingeborgin ja Margaretan, joita oli näihin asti pidetty lujilla, tarvitsi nyt tuskin ilmaista toivomuksiaan ennenkuin ne täyttyivät.

7.

PILVET VETÄYTYVÄT KOKOON.

Valtionhoitaja Sten Sture, linnanpäällikkö Jöns Jönsinpoika ja piispa Hemming Gadd istuivat yhdessä Tukholman linnan salakamarissa syventyneinä neuvotteluun.

"Kirje sisältää, että kuningas jo tammikuussa matkusti Ribesta Ålborgiin", sanoi Jöns Jönsinpoika. "Skjernin ylitse mentäessä oli hevonen kompastunut hänen allaan ja hän oli äkkiarvaamatta pudonnut veteen."

"Raitis kylpy oli kai hänelle liian kylmä", huomautti piispa Hemming.

"Hän lienee maannut muutamia päiviä sairaana Ålborgissa, ja kuten sanottu, kuoli hän helmikuun 20 päivänä."

"Rauha Venäjän kanssa on vahvistettu", virkkoi Sten herra, "mutta suurin en siihen luota, jollen enemmänkin Puolassa puhenneihin levottomuuksiin, joiden pitäisi antaa suuriruhtinaalle työtä kylliksi."

"Voimme iloita siitäkin, että Tanska ja hansakaupungit ovat joutuneet tukkanuottasille keskenään", puuttui piispa puheeseen. "Vanha hyvä sananlasku sanookin, että kun varkaat riitelevät, niin talonpoika saa lehmänsä takaisin."

"Epäilen, tahtovatko he antaa meille mitään takaisin? mutta meidän on tyydyttävä siihen, että saamme pitää, mitä meillä vielä on."

"Odotetaan, että kruunaus tulee tapahtumaan jo tässä kuussa", lausui Jöns Jönsinpoika. "Ensin Kööpenhaminassa ja sitten Trondhjemissä."

"Luulenpa", arveli piispa, "että hän tahtoo hieman lämmitteleidä vaatteissaan ennenkuin ryhtyy mihinkään meitä vastaan. Tanskalaiset ovat menettäneet aivan liian paljon sotaan Ruotsia vastaan, etteivät ottane siihen osaa muuten kuin pakosta."

"Luuletteko, että voimme toivoa pysyväistä rauhaa?"

"Minä näen kyllä, että meidän täytyy valmistautua sotaan", virkkoi Sten Sture. "Kysymys on vain, täytyykö siihen nousta heti vai suodaanko meille rauhaa muutamia vuosia järjestääksemme sisäisiä asioitamme."

"Siitä tulee aseellinen rauha."

"Niin minäkin luulen."

"Minua ilahuttaa, että olemme samaa mieltä. Olen tästä asiasta kirjoittanut arkkipiispalle ja neuvotellut hänen kanssaan, eikö olisi kutsuttava neuvosto koolle ratkaisemaan suuria kysymyksiä."

"Hän ei luonnollisesti tahdo."

"Päinvastoin, hän on sitä mieltä, että niin erityisen tärkeissä asioissa täytyy kokoontua kaikkien valtaneuvosten Suomesta, Länsi-Göötanmaalta, Värendistä ja Smålannista."

"Aiotteko tehdä niin?"

"Aioin kutsua kokouksen kesäksi."

"Mutta eikö hänen armonsa matkusta Suomeen?"

"Ensi avovedellä. Pyhäksi julistus on aiottu tapahtumaan toukokuussa, ja heinäkuun alussa täytyy piispan olla täällä takaisin."

"Onko enää kuulunut mitään hänen aikomuksestaan luopua arkkipiispanistuimesta?"

"Onneksi ei."

"Ei hän eroakaan muuten kuin pakosta."

"En minä ainakaan pakota."

"Mutta ne, jotka juonittelevat teitä vastaan; on siis paras koettaa sitä estää."

"Kuulen teidän ensi kerran harrastavan piispan pysymistä paikoillaan."

"Kahdesta pahasta valitsee mieluummin pienemmän pahan. En ole koskaan sanonut, että hän on hyvä, mutta en myöskään kiellä, ettei ole olemassa pahempiakin."

Ilmoitettiin muutamia neuvosherroja ja keskusteltiin sen jälkeen erinäisistä valtakunnan asioista… Lähdemme siksi aikaa rouvasväen puolelle tervehtimään vanhoja ja uusia ystäviä.

Siellä tapaamme Kristina rouvan; lapsi lepää hänen sylissään, ja hän katselee sitä onnekkain katsein. Kaunis oli hän katsella morsiuspuvussaan, mutta paljoa kauniimpi on nuori äiti esikoisensa sylissään. Hän puhua lepertelee ja leikittelee poikansa kanssa, ja poika hymyilee hänelle ikäänkuin ymmärtäisi jo rakkauden ihmeellistä kieltä.

Jakkaralla hänen jalkojensa juuressa istuu Anna Bjelke, hän ja Kristina sopivat ihmeteltävän hyvin keskenään, mutta jokin painaa raskaana Annan mieltä; Kristina näkee sen, mutta turhaan on hän koettanut houkutella salaisuutta neitsyen huulilta.

Leikitellessään lapsen kanssa näkee hän, kuinka Annan silmät miettivästi tuijottavat avaruuteen, ikäänkuin etsisi hän ratkaisua synkkiin arvoituksiin.

"Missä sinä nyt olet, Annaseni… Viipurissa kenties."

"Enpä juuri."

"Missäs sitten?"

"Povariakan luona."

"Povasiko hän sinulle?"

"Povasi", vastasi tyttö kalveten.

"Ei pidä uskoa moisiin", sanoi Kristina nähden vaikutuksen, minkä hänen kysymyksensä oli tehnyt. "Sen tekee vasten tahtoaan."

"Mutta täällä ei sinulla pitäisi olla aikaa moisiin ajatuksiin; minä ajattelen kovin paljon itseäni ja liian vähän niitä lupauksia, mitä olen antanut äidillesi."

"Jalo rouva…"

"Mitä nyt, Annaseni…"

"Rakkahin Kristina, et tiedä, kuinka vähän rakastan karkeloita ja huveja."

"Se on kiittämätöntä", sanoi Kristina veitikkamaisesti. "Kiittämätöntä?"

"Niin, sillä sinä et tiedä kuinka monet haluavat onnen käydä kerallasi karkeloon."

"Ah…" Mutta nyt palasi puna nuolen nopeudella hänen poskilleen, ja salatakseen sitä painoi hän päänsä Kristinan syliin, pienokaisen viereen.

"Siellä on ensiksikin sisarenpoikani, nuori herra Kustaa Erikinpoika", jatkoi Kristina olematta näkevinään mitään. "Uljas ritari, eikö totta?"

"Kyllä!"

"Hän sanoo aina, ettei ole nähnyt koskaan kauniimpaa neitsyttä kuin nuoren Anna Bjelken."

"Minäkin pidän hyvin paljon Kustaa herrasta."

"Sitten on Maunu, Bron herra, ja Åke, Göksholman herra."

Nuori tyttö värisi.

"Molemmat rakastavat sinua, Annaseni."

"Onko se varmaa?"

"Eivätkö he ole sanoneet sitä sinulle."

"Eivät!… Mutta…"

"Mutta?"

"Heidän silmänsä ovat sanoneet sen minulle."

"Ne ovat puhuneet totta."

"Hirveää!" kuiskasi Anna.

"Miksi niin?" kysyi Kristina nauraen. "Onhan sinulla vapaa valta valita."

"Tosin kyllä."

"Heidän isänsä ei toivo mitään korkeampaa."

"Niin hän sanoo!"

"Epäiletkö hänen sanojaan?"

Nyt kohotti Anna päätänsä. "Olen sangen onneton!" sanoi hän.

"Miksi? Rakkahin Anna, olen äitisi sijassa, luota minuun."

"Lupaan sen."

"Silloin sanon sinulle, mitä en uskaltaisi uskoa omalle äidillenikään: olen jo sidottu heidän isäänsä, Kalmarin linnanpäällikköön."

"Mitä sanot?"

"Minun pitäisi alistua kohtalooni, mutta kuitenkin suren sitä, sillä sydämeni on kiintynyt toiseen, jota on rikos rakastaa."

"Poikaan?"

"Niin!"

"Olen aivan hämmästynyt! Vanha Juhana Maunun poika on rohennut kosia sinua, kun hän sanoi olevansa poikiensa onnen silmämääränään."

"Älkää syyttäkö häntä!"

"Jos hänellä on mitä puolustusta, niin sanokaa; moinen epäluulo on hirveä."

Anna kertoi ennustuksesta, joka hänelle oli lausuttu, samoin siitä, joka oli kohdannut Juhana herraa heti hänen Suomeen saavuttuaan. "Hänen sukunsa kohtalo oli täyttyvä", oli sanottu. Valtionhoitajakin oli kuullut sen.

"Minun täytyy kysyä häneltä siitä!"

"Tunsin tosin itseni väliin kauhun lyömäksi, mutta minä tahdoin mennä kohtaloani kohden; jos minut oli valittu välikappaleeksi, en saanut vetäytyä pois, ja niin seurasin mukana Tukholmaan."

"Eikö äitisi tiennyt mistään?"

"Silloin olisi hän kieltänyt minua matkustamasta. Mutta kuulehan nyt edelleen. Matkalla… meillä oli vastatuuli ja tarvitsimme kolme viikkoa tullaksemme tänne… Mutta aika ei käynyt minulle pitkäksi. Juhana herra huolehti minusta kuten hellin isä; tulimme pian hyvin läheisiksi tuttaviksi keskenämme ja eräänä päivänä…"

"Miksi keskeytät?"

"Niin, meistä tuli hyvin hyvät ystävät. Eräänä päivänä, kun näin hänet suruissaan, kysyin häneltä syytä. 'Tiedätte minun salaisimmat toiveeni', sanoi hän, 'ja ne toiveet, joita olen kiinnittänyt teihin. Nyt pelkään vetäväni teidät samaan onnettomuuteen, joka painaa raskaana koko sukuani.'"

"Hän oli oikeassa", huudahti Kristina.

"En unhota koskaan sitä iltaa, se oli leppoisa kesäilta, aurinko laski ihaninnaan; istuimme ylhäällä kannella, ja maailma näytti minusta niin kauniilta… Juhana herra piti kättäni omiensa välissä; hän puhui molemmista pojistaan ja toivomuksestaan, että voisin rakastaa jompaakumpaa heistä. 'Se riippuu kai hieman heidänkin mieltymyksestään!' huomautin minä nauraen. Hänen ehdotuksensa miellytti minua sillä kertaa paremmin kuin sitä ennen. 'He tulevat molemmat rakastumaan teihin', sanoi hän. 'Kuinkas silloin käy?' kysyin minä nauraen. Hän kalpeni ja sanoi: 'Puhun tuhmuuksia'. Sitten ei hän tahtonut puhua siitä sen enempää, mutta minua se ei miellyttänyt ja minä sanoin suoraan: 'Seuraan teitä hyvässä ja vilpittömässä tarkoituksessa, sillä uskon sen olevan Jumalan tahdon, ja sen täyttäminen on korkein haluni; mutta sitä vastoin vaadin, että annatte minulle koko luottamuksenne ettekä salaa mitään!'"

"Niin kertoi hän ensin omasta isästään, kuinka hän Engelbrektin murhan jälkeen oli aivan kuin poissa järjiltään; sitten kuinka hänen kuolemansa jälkeen kummitteli Göksholmassa; ovia temmattiin auki ja paiskattiin jälleen kiinni, ja siitä huoneesta, missä Maunu herra veti viimeisen henkäyksensä, kuului joka yö valitusta ja voihkintaa.

"Turhaan manattiin, turhaan pidettiin messuja vainajan sielun hyväksi, hän ei sittenkään näyttänyt löytävän rauhaa. Äitinsä käskystä lähti Juhana herra matkoille vierailun maihin; kun hän palasi kahden vuoden kuluttua, olivat hänen molemmat sisarensa naimisissa ja hänen äitinsä kehotti häntä innokkaasti etsimään emäntää; nyt oli Göksholmassa tyyntä ja hiljaista, hän saattoi hyvin tuoda sinne puolisonsa. Juhana herra oli jo nähnyt Ermegård rouvan nuoren tyttären ja syttynyt rakkaudesta häneen. He menivät naimisiin, ja hän vei nuoren vaimonsa Göksholmaan."

"Tämä synnytti hänelle jalon Åken!" puuttui Kristina kertomukseen. "Samalla heitti hän henkensä."

"Juhana herran oma äiti taivutti hänet jättämään lapsensa kasvatettavaksi isoäidilleen. 'Lähetä hänet pois Göksholmasta,' sanoi hän. Sitten taivutti äiti hänet suruaan haiven taakseen vierailemaan molempien naitujen sisartensa luona, mutta näille kirjoitti äiti, että he koettaisivat saada hänet kiinnittämään sydämensä johonkin nuoreen ja kauniiseen neitsyeen. Se onnistui, ja ennenkuin vuosi oli lopussa vei hän Birgitta rouvan Göksholmaan. Vanha äiti oli siitä suunnattomasti iloissaan, ja nuori emäntä ja hän kiintyivät siinä määrin toisiinsa, että vanhus kuolinvuoteellaan kutsui niin miniänsä kuin poikansakin kuulemaan tunnustusta, jonka sanoi tahtovansa antaa."

"Sitä odotinkin", virkkoi Kristina.

"Hän tunnusti, että hän heti lähetettyään lapsen kotoa pois oli lähettänyt noutamaan vanhaa mustalaista, joka oli kuuluisa siitä, että osasi lukea tulevaisia asioita niin hyvin tähdistä kuin eläinten sisälmyksistäkin. Hän tuli ja eli erakkona kokonaisen kuukauden Göksholman läheisyydessä. Sillävälin jatkuivat kummittelut kuten ennenkin. Emäntä sanoi mustalaiselle sen, ja hieman epäröityään sanoi tämä olevansa valmis muuttamaan siihen huoneeseen, jossa Maunu herra oli kuollut ja joka siitä lähtien oli ollut aivan käyttämätönnä. Hän tahtoi jäädä sinne sisälle kahdeksaksi päiväksi, jollaikaa ei kukaan saanut astua sisään, ei vaikka hän itse huutaisi avaamaan. Kun aika oli kulunut, saisi emäntä yksin tulla hänen luokseen, ja silloin hän ilmaisisi siitä, mitä oli tutkistellut tietoonsa, niin paljon kuin olisi ii anelle sallittua."

"Olet niin kiihtynyt, Annaseni!" virkkoi Kristina.

"Kuulkaahan vielä. Vanha rouva sanoi, ettei kenenkään ihmisen tarvinnut tietää, mitä hän oli kuullut siellä sisällä, eikä hän tahtonut sitä ilmaistakaan. Määrätyn ajan kuluttua avasi hän oven kuolinhuoneeseen ja astui sisään. Mustalainen makasi lattialla pitkin pituuttaan, hän luuli äijän kuolleeksi, mutta hänen vaalinnastaan heräsi tämä uudestaan eloon, näytti kuitenkin vanhenneen kymmenisen vuotta. 'Kummittelu on lopussa', sanoi hän, 'tuomio on langetettu ja se on peruuttamaton!' — 'Sanokaa minulle se!' — 'Suku on sammuva, kuoleva sukupuuttoon!' — 'Mutta lapseni?' — 'Kuolevat ilman jälkeläisiä ja voimatta sovittaa vihastunutta heimohenkeä.' — 'Voiko sitä kukaan?' — 'Puhdas, viaton neitsyt voi tehdä sen.' — 'Millä keinoin?' — 'Velka on isänmaalle ja sille se on maksettavakin?' — 'Miten?' — 'Rakkaudella ja uhraavaisuudella!' — 'Kuka, kuka on sen tekevä?' — 'Eikö Jumala nähnyt edeltäpäin Abrahamin polttouhria? Minäkin olen nyt sidottu teihin, ja muuan sukuni jälkeläinen on valitulle osoittava oikean tien. Riippuu hänestä itsestään, tahtooko hän sitä vaeltaa.' — 'Mikä on saava hänet siihen?' — 'Kutsumus, joka tulee yksin Jumalalta. Tapaukset ovat sidotut yhteen, kuten A. ja B toisiinsa, tahto määrää teon."

"A ja B?" kysyi Kristina hämmästyneenä.

"Kun Juhana herra kertoi äitinsä sanat, tunkeutuivat ne miekan tavoin läpi sieluni. Tunsin, että ne olivat puhutut minulle. Pyysin häntä jatkamaan, ja niin kertoi hän, kuinka hänen äitinsä ei ollut ottanut uskoakseen ennustukseen, vaan oli kiirehtinyt naittamaan lapsiaan. 'Tyttäreni', sanoi hän, 'ovat tosin vielä lapsettomia, mutta sinulla Juhana, on poika ja minä toivon, että tulet saamaan useampiakin.' Vanha rouva kuoli, mutta hänen ennustuksensa kävi toteen; Juhana herra sai kaksi poikaa ja yhden tyttären."

"Paitsi vanhinta, Åkea!" lisäsi Kristina

"Julma kohtalo, joka jokaisella kertaa rikkoi hänen sydämensiteensä, asetti Juhana herran ja hänen emäntänsä silmien eteen sen uhkaavan ennustuksen, minkä he melkein kaksikymmenvuotisen onnellisen avioliittonsa aikana olivat unhottaneet. Kuten anoppinsakin, tahtoi myös Birgitta rouva, että hänen lapsensa menisivät aikaisin naimisiin. Märta ei ollut vielä kuusitoistavuotias, kun hän yhdistyi Åke Jörgeninpojan kanssa."

"Eikö Åke herra ole hyvä häntä kohtaan?"

"Kyllä, mutta hän on ajoittain aivan kuin järjiltään. Sanotaan, että hän näkee näkyjä."

"Tietääkö hänen isänsä siitä?"

"En usko sitä. Kun Åke herra oli Suomessa, lienee hän ollut sen aikaa tavattoman reipas, ja kuitenkin oli Åke herra pelästynyt hänen surkastuneen ulkonäkönsä johdosta."

"Hänhän on tuskin kahdenkymmenenvuotias!"

"Mutta tuskin koskaan iloinen, hän samoin kuin veljensäkin."

"Heidän onnettomasta rakkaushistoriastaan olen kuullut kerrottavan", vastasi Kristina.

"Heidän äitiinsä koski se syvästi, ja hän päätti neuvotella erään viisaan suomalaisen naisen kanssa, joka eli silloin."

"Valmyran?"

"Tunsitko hänet?"

"Olen nähnyt hänet lapsena ollessani."

"Hän oli sanonut, että he tulisivat vielä uudestaan rakastumaan ja samaan neitsyeen kuten ensi kerrallakin; kenen neitsyt asettaisi etusijaan, hän olisi kuoleman oma, ja toinen kulkisi rauhatonna ympäri maailmaa, mutta kuitenkin oli Bjelke-suvun pelastus ikuisesta kadotuksesta riippuvainen avioliitosta tämän neitsyen kanssa."

"Tämän sanoi sinulle Juhana herra?"

"Samoin senkin, että tämä synkkä ennustus koski hänen emäntäänsä niin kovin, että tämä kohta kuoli."

"Suuri täytyy hänen luottamuksensa sinuun olla, ja rehellisesti on hän menetellyt, kun ei ole mitään salannut."

"Ennustus ei minusta olekaan niin synkkä; näen tien, mutta en, minne se vie."

"Oletko valmis tietä vaeltamaan?"

"Olen!"

"Mutta sydämesi, Annaseni?"

"Täytyy ensin oppia tottelemaan."

"Tottelevaisuutta se vaatiikin!"

"Olen jättänyt kohtaloni Jumalan käsiin", vastasi tyttö, ja hurskas katse kohosi kohden kirkasta maaliskuun taivasta. "Hän auttaa minua nyt kuten aina."

"Jääthän luokseni?"

Vastauksen sijaan otti Anna kirjeen taskustaan, se oli Gunillalta ja sisälsi hänen toivomuksensa, että rakas tytär kevätlaineiden mukana palaisi hänen luoksensa. "Luulen muuten, että kesä on minulle päiväpaisteeton", kirjoitti hän.

"Anna minun määrätä", sanoi Kristina. "Tahdon taivuttaa Gunilla rouvan tulemaan tänne."

"Sitä ei hän tee! Noudattaakseni hänen toivomustaan täytyisi minun palata."

"Kosijasi seuraavat mukana."

"Pelkään sitä melkein, ja ken tietää, mitä silloin tapahtuu."

"Aavistatko onnettomuutta?"

"Vielä enemmän, minusta jo tuntuu tämä suku omaltani; minun täytyy valvoa ja suojella sitä. Sentähden pelkään, etten voi matkustaa, vaan minun täytyy jäädä tänne."

"Niin, tänne minun suojelukseni alaisena!… Minä kirjoitan Gunillalle; ja kiitos luottamuksestasi."

Nuoret naiset syleilivät toisiaan ja lupasivat pysyä lujina, mitä kohtaisivatkin.

Niin jäi Anna Bjelke edelleen Kristina rouvan hovineitsyeksi ja uskotuimmaksi ystäväksi. —

Ja suloisena ja rakastettavana kuten aina liikuskelee hän suuressa seurasalissa, jossa nuoriso huvittelee leikkien. Sormuksen kiertäessä ympäri kulkee etsijä sisäpuolella sidotuin silmin ja on hänen siten valittava se neitsyt, jonka kanssa saa sen jälkeen käydä karkeloon.

Sekä Maunu että Åke olivat olleet piirin sisällä; nuori parvi pyöri iloisesti ympäri ja lauloi sydämensä halusta:

"Riennä, riennä vikkelään armastasi etsimään! Tullos, joudu tännepäin, armas, hän on täällä näin!"

Nyt pysähtyi piiri ja nuorukainen kulki sokkona onneaan etsimään. Neitsyt, jonka hän valitsi, oli hänen kultansa ja tarttui hänen käsivarteensa, kun sitten nuori parvi pari parilta retkeili ympäri salia laulaen:

"Omansa nyt on kullakin, omani on jo mullakin. Hei, pikku kulta, hei, ei erota me, ei!"

Oli tavallista, että ne nuoret, joiden luultiin pitävän toisistaan, nokkelasti vietiin yksiin, ja sanottiinpa, että tämä leikki oli vienyt monet vakavaan liittoon.

Lieneekö sen saanut Annan nokkeluus vai onneton kohtalo aikaan, mutta kumpikaan rakastuneista ritareista ei ollut onnistunut saamaan kiinni nuorta neitsyttä, ja he katsoivat molemmat kateellisina siihen nuorukaiseen, jonka käsivarrella hän karkeloi kautta salin laulaen:

"Hei, pikku kulta, hei, ei erota me, ei!"

Tanssin päätyttyä riensi Maunu herra hänen luoksensa. "On väärin, että täytyy valita sokkona", sanoi hän, "kun sydän näyttää oikein."

"Ikäänkuin ei sekin voisi pettyä."

"Toiveissaan?… Se on totta."

"Tarkoitin uskossaan!"

"Voisitteko pettää itsenne?"

"Pyhä Jumalan äiti minua auttakoon, etten koskaan tekisi muita lupauksia kuin mitä voin pitää."

"Nyt viittailette johonkin, jalo neitsyt?"

"Mestaroitte sanoja, ritari. Se osoittaa epäluuloa!"

"Ei teitä kohtaan!"

"Itseänne kohtaan sitten, ja se ei ole parempi."

"Saanko sanoa teille syyn?"

"Olen niin nuori", vastasi Anna vältellen. "En kenties ymmärtäisi teitä."

"Mutta isäni on sanonut…"

"Kysykää sitten häneltä neuvoa, hän voi kyllä selittää. Mutta nyt alkaa tanssi jälleen, ojentakaa minulle kätenne."

Ja Annan iloinen hymyily hälvensi pilvet ritarin otsalta. "Vielä", ajatteli hän, "ei kaikki toivo ole mennyttä, hän ei ole vielä tehnyt päätöstään."

Kun herra Juhana Maununpoika oli Suomesta palattuaan sanonut molemmille pojilleen, että hän toivoi jommankumman heistä kiinnittävän sydämensä nuoreen Anna Bjelkeen, vastasivat molemmat, että he tahtoivat pysyä muistoilleen uskollisina ja sitä paitsi tunsivat ennustuksen. Veljesvihan kirousta olivat he kokeneet eivätkä enää tahtoneet uudestaan jättäytyä sen uhriksi.

"Sisareni ja ainoa tyttäreni ovat lapsettomia", sanoi Juhana herra. "Onko silloin sukuni kuoleva sukupuuttoon vain siksi, että joku povariämmä on niin ennustanut? Ette ole kumpainenkaan halukkaat avioliittoon, ja nyt edellytätte, että tämän nuoren neitsyen on valloitettava teidät molemmat, vaikka voin hyvin sanoa, että voitte valita viidestäkymmenestä. Jollei hän ole mieliinne, niin etsikää muita morsiamia älkääkä antako tuon onnettoman ennustuksen kauemmin pitää teitä vallassaan!"

"Silloin saatte itse ottaa suomalaisen tytön, isä!" sanoi Maunu herra nauraen.

"Sitä ei hän tahtone."

"Kuka tietää; olette vielä muhkea herra."

"Sopikaamme siitä, että menemme kaikki kolme yhdellä kertaa naimisiin!" huudahti Åke.

Mutta Annan ensi näkeminen teki lopun kaikesta ilvehtimisestä; he sanoivat tosin alussa kumpikin luopuvansa tytöstä toisen tähden, mutta sikäli kuin hänen kuvansa kiintyi syvemmälle heidän sydämiinsä, lakkasivat he puhumasta hänestä… He alkoivat pelätä ja välttää toisiaan ja tunsivat jo hirvittävän aavistuksen siitä, mitä oli tuleva… Urhoollisesti taistelivat he heräävää mustasukkaisuutta vastaan ja osoittivat toisilleen teeskenneltyä ystävyyttä.

Tämä se vei heidän isänsä harhaan; hän näki, että molemmat tavoittelivat Annaa, mutta hän ei ymmärtänyt heidän intohimonsa kiihkeyttä eikä arvannut, kummalle Anna antoi etusijan.

Kun Anna oli lopettanut tanssin Maunu herran kanssa, riensi tämä etsimään isäänsä.

Silloin lähestyi Åke.

Anna kääntyi nopeasti eikä ollut häntä näkevinään, mutta kuinka pikku sydän pamppaili! Åken katse oli surullinen, se oli illan kuluessa moneen kertaan etsinyt hänen katsettaan, vaikkei hän ollut sitä näkevinään… Mitähän hänellä nyt mahtoi olla hänelle sanottavaa?

"Jalo neiti, minulla on muuan kysymys teille!"

"Minulle?…"

Äänen piti kuulua kylmältä.

"Olen valloittanut jotakin, joka kuuluu teille."

"Valloittanut?"

"Toinen tahtoi sen viedä."

"Todellakin?" Pyhä madonna, tiesikö Åke, mitä liikkui hänen povessaan, hän ei ollut ilmaissut sitä sanoin eikä katsein!

"Riippuu nyt teistä, saanko pitää sen."

"Ei, ei!" huudahti Anna kiihkeästi.

"En edes niin vähäpätöistä esinettä."

"Vähäpätöistä?"

"Olette oikeassa, mikään ei ole vähäpätöinen, mitä kerran on kuulunut teille, ei kantamanne nauharuusukaan."

"Antakaa se minulle takaisin!"

Åke otti pienen vaaleanpunaisen, litteäksi painetun ruusukkeen poveltaan ja suuteli sitä kunnioittavasti. "Tähän ainakin oli minulla oikeus", sanoi hän.

Helakasti punastuen otti Anna sen hänen kädestään; kuinka mielellään olisi hän tahtonut sanoa: "Pitäkää se!" Mutta Anna Bjelke oli ponteva tyttö, hän ei tahtonut antaa myöten, ei pettää velvollisuuttaan, mutta hän rakasti Åkea, ja hän tahtoi mielellään opettaa tälle, mitä tämän oli hänen mielestään tehtävä. "Tulkaa ja keskustelkaamme hieman!" sanoi hän.

Kun Åke oli istuutunut hänen rinnalleen, virkkoi hän paljon suuremmalla kiihkeydellä kuin mitä oli ennen osoittanut: "Olette niin jalo ritari, että tahdon antaa teille suuremman luottamuksen osoituksen kuin olen suonut kenellekään."

"Veljeni…" kuiskasi Åke kalveten.

Anna luki Åken silmistä, kuinka tämä rakasti häntä, sentähden vapisi ääni hieman, kun hän äkkiä keskeytti: "Mitä minulla on sanottavaa, ei koske lähemmin veljeänne kuin ketään muutakaan, mutta koska olette keskeyttänyt ajatusjuoksuni, on teidän nyt ensin vastattava kysymykseen: Ettekö usko, että jokaiselle ihmiselle on määrätty osansa työstä tässä maailmassa?"

"Kenties osansa kärsimyksistäkin."

"Ei ole mikään helppo tehtävä kantaa oikein kumpaakaan. Nyt on laita niin, että minäkin olen saanut osani."

"Niin nuorena! Kuinka sen jo tiedätte?"

"Se on minulle ennustettu."

"Ja te uskotte siihen?"

"Eikö Jumala voi käyttää monia keinoja?"

"Kyllä."

"Minulle ei ole ilmoitettu surua eikä iloa, mutta sitä vastoin suuri tehtävä."

"Ja te tahdotte omistautua sille?"

"Niin tahdon!"

"Uhrata koko elämänne onnen?"

"Iäisyys on pitempi."

"Tulette vielä jonakin päivänä toisiin ajatuksiin."

"Juuri siinä, etten niin tekisi, tahdon pyytää teitä minua uskollisesti auttamaan."

"Minua?… Ah, neitsyt, ettekö sitten tiedä…"

"— — että rakastan teitä!" tahtoi hän sanoa, mutta Anna esti sen. "Kyllä, minä tiedän", sanoi hän, "että muuan synkkä ennustus lepää sukunne yllä! Otaksukaa nyt, että olisin teidän sisarenne tai äitinne, emmekö silloin tekisi työtä yhdessä vierittääksemme pois taakan?"

"Toivoisin mieluummin, että olisitte puolisoni!"

"Entäs ennustus?"

"Tunnetteko sen? Sentähden siis…"

Taasenkin keskeytti Anna hänet. "Minä tiedän tieni, toivoisin teidänkin tietävän omanne!"

"Opettakaa minulle se!"

"Täyttäkää velvollisuutenne älkääkä vaatiko mitään maailmalta."

"Kuiva viisaus niin nuorilta huulilta."

"Tehkää se ilolla ja se on oleva teille kylliksi."

"Ette voi aavistaa, neitsyt, kuinka raskaasti suru on minua painanut; olen, kuten sanottu, täyttänyt velvollisuuteni niin pitkälle kuin olen voinut enkä pyytänyt eläviltä enempää kuin… haudan. Silloin sain nähdä teidät, ja elämä muuttui ikäänkuin päivän valaisemaksi, tunsin itseni jälleen ja toiveet heräsivät kevään kukoistuksen keralla… Kun te menette, on elämä käyvä yhtä synkäksi ja talviseksi kuin ennenkin."

"Mutta minä en menekään!" huudahti Anna kärsimättömästi salatakseen liikutustaan.

"Kuinka, jäättekö tänne?" Åke tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä tutkivasti silmiin.

"Se ei ilahuta teitä?"

"Oi, onnellinen veljeni!"

"Tahdon olla hänelle ja teille uskollinen ystävä ja sisar ja pitää sen rakkaimpana, joka iloisimmin mielin käy kieltäymyksen raskasta tietä."

"Mikä on tarkoituksenne?"

"Sen kyllä tulevaisuudessa ymmärrätte; siihen mennessä täytyy teidän ainoastaan luottaa minuun… ja olla rauhallinen!"

"Oi, Anna, Anna!"

"Olette minun rakas veljeni, ainoa uskottuni!"

"Ja Maunu?"

"On myöskin sydäntäni lähellä!"

"Kumpi on lähempänä?"

Äänessä oli jotakin tuskallista; Anna ei uskaltanut vastata: "Sinä!"… Mutta varmaankin oli hänen katseensa täytynyt ilmaista salaisuuden, sillä Åken silmistä pilkahti ikäänkuin ilon säde, ja kun hän riensi pois nuoren neitsytparven luo, poistui Åke huoneesta taivaan autuutta uhkuvin sydämin. Oli kyllin siinä, että Anna rakasti häntä, hän ei tarvinnut sillä hetkellä mitään enempää.

Mutta vielä samana iltana sanoi Juhana herra Annalle: "Olette neuvonut Maunun luokseni, kaunis neitsyt; saanko vastata puolestanne?"

"Kun aika tulee!"

"Ja milloin se tulee?"

"Kun olen täyttänyt seitsemäntoista vuotta!"

"Olette jo viisaampi kuin monet kahdenkymmenen vuotiaana."

"Minä tarvitsenkin aikaa tehdäkseni päätökseni."

"Teidän vaalinne ei ole vielä tehty?"

"Kenties!" sanoi Anna ja ojensi hänelle kätensä.

Oli jotakin niin lapsellista tässä yksinkertaisessa teossa, että ritari tunsi itsensä aivan liikutetuksi: "Ettekö tahdo avata sydäntänne minulle?" kysyi hän.

"Sen olen jo tehnyt."

"Sanokaa minulle silloin…"

"En ennen määrättyä aikaa."

"En tiedä, mitä hän kantaa mielessään!" sanoi Juhana herra, vietyään vastauksen Maunulle; "mutta siksi vilpitön hän on, että olisi antanut heti kiellon, jos sellainen olisi hänen aikomuksensa. Vaikeampaa olisi ennustaa, kummanko teistä hän pitää parempana."

"Tahdon toivoa, ettei se ole Åke."

"Rakastatko häntä niin suuresti?"

"On aivan kuin kaikki voimat, sekä hyvät että pahat, olisivat tulleet liikkeeseen sielussani", vastasi Maunu. "Pelkään, ettei se pääty hyvin, jos vielä kerran joudumme kilpakosijoina vastatuksin."

"Åken rakkaus on kyllä tyynempää laatua", vastasi isä kalveten. "En voinut uskoa, että molemmat rakastuisitte häneen."

"Entä ennustus?"

"En ole uskonut sitä."

"Olisi hyvä, jos olisitte tehneet sen. Ette olisi silloin mananneet esiin vaaraa, joka voi käydä meille voittamattomaksi."

"Mutta ettehän ole kumpikaan kuohahtelevia nuorukaisia, vaan nuoria ajattelevia miehiä, jotka voivat ottaa järkensä vangiksi, kun tunne tahtoo katkoa ohjakset."

"Mutta jospa se kirous, mikä meitä painaa, onkin juuri siinä, ettemme tätä voi! Ette tiedä, isä, kuinka kuohuu ja palaa sisälläni. Siellä on kuin mitkäkin noitakarkelot, ja raivottaret huutavat minulle: 'Hän, hän yksin voi pakottaa meidät asettumaan!'"

"Apu voi siis tulla ainoastaan ulkoa päin?"

"Niin häneltä!"

"Toivon Åken olevan viisaamman!"

Hänessäkin oli muutos tapahtunut. Hän ei ollut enää huokaileva uneksija, ja kun hän väliin vanhan tavan mukaan oli vaipumaisillaan surullisiin mietteihin, silloin riistäytyi hän äkkiä irti ja riensi etsimään toimintaa.

Niin hyvin hän kuin hänen veljensäkin oli molemmat valittu valtakunnan neuvostoon, josta kunniasta he saivat kiittää isänsä suuria ansioita. Näistä herroista tosin oli monille ainoastaan arvo pääasia ja he välittivät vähät maan asioista; ei molemmilla veljeksilläkään ollut siihen suurin halua. Maunu vietti enimmät ajat Göksholmassa, huvitellen metsästyksellä ja kalastuksella, Åke taasen oleskeli milloin Kalmarissa, milloin Tukholmassa tai veljensä luona, väliin puuhaillen opinnoissa, mutta yhtä usein mietiskelyihin vaipuneena, tekemättä mitään. Nyt näytti hän tulleen toisiin ajatuksiin, mieleen tuli joustavuutta, halua ja tahtoa toimintaan. Sen kuuli, sen näkikin.

Maunu havaitsi sen kateudella ja pelolla; siihen saattoi olla ainoastaan yksi syy, sen hän tiesi, sen tunsi. Olisiko Anna pitänyt Åken parempana, oliko hän onnen poika? Mutta miksi hän oli sitten vaiti? Maunu ei olisi voinut olla, eikä hän uskonut sitä Åkestakaan, ja kun hän koetti viekkaasti johtaa keskustelun sille suunnalle, saattoi tämä aivan avomielisesti sanoa, että kun hän ei luultavasti saa sitä naista, jota rakastaa, jää hän naimattomaksi, mutta mielellään tahtoi hän toiminnallaan osoittaa, että oli tytön arvoinen. Maunu tuumiskeli, olikohan Anna antanut hänen veljelleen rukkaset ja olikohan hän itse neitsyen salaisen rakkauden onnellinen esine.

Niin liitelivät ajatukset ristiin ja rastiin, mutta selvyyteen ei hän päässyt.

Jäiden lähtiessä palasi Juhana herra paikalleen Kalmariin. Maunu herra matkusti Göksholmaan, melkein samaan aikaan kuin Kristina rouva poikansa ja hovineitojensa kera lähti Ekaan vanhempiensa vieraiksi. Sten herra oli luvannut hänkin tulla siellä käymään, mutta tärkeät valtakunnan asiat pidättivät häntä nykyään Tukholmassa.

Åkekin jäi sinne; häneltä ei alkanut työtä ja huolehtimista puuttua.

Niiden hoippuvain luopioiden joukossa, jotka kuuluivat milloin toiseen, milloin toiseen puolueeseen, oli nykyään jo korkeaan ikään ehtinyt Niilo Boonpoika (Griip). Jo Sten Sture vanhemman aikana oli hän ajoittain ollut Kristian kuninkaan mies, ajoittain valtionhoitajan. Viimeisessä valtionhoitajan vaalissa oli hän kuulunut Trollepuolueseen, eikä häntä oltu nähty sen koommin.

Nyt ilmestyi hän jälleen Tukholmaan. Hänet nähtiin usein yhdessä herra Pietari Turenpojan kanssa, joka äskettäin oli tullut Nyköpingistä ja aikoi Stäkeholman linnaan, jonka hän oli saanut Sten Sturelta läänityksenä.

Åke Juhananpoika oli niin uusi tulokas valtion palvelukseen, ettei hänen vielä katsottu kuuluvan mihinkään puolueeseen, ja valtionhoitajana ei hän suinkaan ollut sidottu siihen, joka nykyään oli vallalla. Hänen sukulaisuussuhteensa tekivät hänet, voittamisen arvoiseksi, ja herra Niilo Boonpoika teki kokeen häntä lähennellä.

Hänet otettiin vastaan kaikella kunnioituksella hänen ikäänsä kohtaan ja tuttavuus oli pian tehty.

Vanha herra menetteli hyvin varovaisesti, hän käytti isänmaanrakkautta kuten kuoripojat suitsutusta, sen oli huumattava mieli ja tehtävä ilma utuiseksi. Åke herra huomasi, että oli ukkosta ilmassa, mutta hän ei tiennyt, menisikö rajuilma ohitse vai oliko se puhkeava.

"Vaikeat ajat!" alotti Niilo herra.

"Kauppa Lyypekin kanssa käy vilkkaasti."

"Ei todista mitään, nuori ritari!"

"Muutamia hollantilaisiakin laivoja on täällä."

"He eivät tule enää tämän jälkeen!"

"Miksi eivät? Maksetaanhan heille hyvin."

"Tanskan kuningas ei tahdo!"

"He eivät tarvitse hänen lupaansa!"

"Luuletteko tämän hallituksen kauan pysyvän paikoillaan?"

"Kukapa sen tietää?"

"Kaikki ne, jotka voivat nähdä tulevaisuuteen."

"Sitä minä en voi!"

"Sen kyllä uskon."

"Suoraan sanoen, en usko kenenkään muunkaan voivan sitä tehdä."

Niilo Boonpoika hymyili ylimielisesti. "Mitä luulette sitten tarkoitettavan valtiollisella viisaudella?" kysyi hän.

"Suoraan sanoen: sitä en tiedä."

"Olette lapsi…"

"Politiikassa?… Sen myönnän."

"Joka tarvitsee opetusta."

"Eiköhän se ala käydä, kunhan saan olla muutamia vuosia neuvostossa mukana", vastasi Åke.

"Se ei ole oikea paikka."

"Eikö?"

"Muutamilta harvoilta todellisilta ystäviltä opitte enemmän."

"Minulla ei ole yhtään sellaista."

"Haluatteko sitä?"

"Hyvähän se olisi."

"Jos tahdotte luottaa minuun, niin vien teidät huomenna pieneen piiriin todellisia isänmaan ystäviä!"

"Täällä Tukholmassako?"

"Me pidämme kokouksiamme täällä nykyään. Niitä muutellaan asianhaarojen mukaan."

"Sen voin ymmärtää."

"Voi kai luottaa teidän vaiteliaisuuteenne!"

"Jollei voisi, ei Niilo Boonpoika olisi tehnyt minulle sellaista tarjousta!"

"Hyvä, sangen hyvä!" toisti tämä nauraen. "Siis, nuori mies, olemme yhtä mieltä!"

"Toivon aina olevani sitä teidän kanssanne!"

"Yhä parempaa ja parempaa. Yhtykää minuun huomenna Suurtorilla, vähäistä ennen viittä iltapäivällä."

"Olen siellä jo neljän aikaan!"

He pudistivat toistensa kättä, ja Niilo Boonpoika riensi pois.

"Älähän nyhtäise, ennenkuin nykäisee!" jupisi Åke onkimiesten neuvon mukaan. "Ihmettelen, mimmoisten valkoisten lintujen mukaan hän aikoo minut viedä, mutta pidänpähän silmäni avoinna. Suloinen sisareni ei ole enää saava syytä sanoa, että kulen nukkuen läpi elämän!… Merkillistä on, että minä, joka en ole koskaan välittänyt elämän selkkauksista, kaipaan nyt ottamaan osaa niihin; tahdon olla mukana taisteluissa, ja jos niin vaaditaan, puukkosilla toisten kanssa. Onko rakkaudella voima viedä miestä sellaisiin? Kaunis Anna, onko sinutkin aiottu valkyriaksi?"

* * * * *

Aivan Pohjoisportin vieressä oli jokseenkin suuri talo, pääty kadulle päin kuten tavallisesti. Tämä oli koristettu kaikenlaisilla pikku koristeilla ja suurilla ja pienillä ikkunoilla. Tohtori Nikolaus Ryting, joka oli kuningas Kaarle Knuutinpojan kansleri, oli itse ollut rakennusmestarina ja sitten muutaman vanhan palvelijan kera asunut talossa. Hänen kuolemansa jälkeen oli talo seissut asumatonna useita vuosia; väitettiin, että kansleri rakasti niin suuresti entistä maallista kotiaan, ettei tahtonut sitä jättää edes kuoltuaankaan, ja sentähden jälkeläiset jättivät sen häiritsemättömästi hänen haltuunsa.

Luultavasti kyllästyi hän lopulta taloon ja muutti sieltä pois; hänestä herettiin puhumasta, ja ne jotka vilkaisivat talon päätyyn viidennentoista sataluvun alussa, eivät tienneet tohtori Nikolaus Rytingistä mitään muuta kuin mitä olivat kuulleet isoäidiltään, jotka olivat olleet nuoria vuosien 1430 ja 1450 välillä.

Sentähden ei herättänytkään mitään erityistä huomiota, kun portti eräänä päivänä 1512 avattiin; suuret puuluukut otettiin pois, aukot varustettiin kehyksillä ja lasiruuduilla, joita tosin vielä pidettiin ylellisyytenä, mutta jotka alkoivat kuitenkin olla jotensakin tavallisia varakkaamman väen asunnoissa.

Talo pantiin asuttavaan kuntoon, mutta kuka sen teki tai kuka omistaja oli, siitä eivät uteliaat voineet saada mitään tietoa. Jokainen, jolta kysyttiin, vastasi: "En tiedä", ja siihen täytyi toistaiseksi tyytyä.

Mutta nyt tapahtui merkillisin kaikista: juuri kun odotettiin nähtävän uusien asukkaiden tulo, sulettiin ja salvattiin talo uudestaan ja se oli yhtä hiljainen kuin ennenkin.

Aamulla anivarhain eräänä heinäkuun päivänä 1513, juuri kun kello löi yksi pyhän Klaran kappelissa, avasi tohtorin talon pienen portin muuan vieras henkilö, joka otti avaimen ja sulki portin sisäpuolelta. Sen jälkeen meni hän ylös taloon, avasi ne luukut, jotka antoivat pihaan päin, mutta ei ainoatakaan kadunpuolista ikkunaa. Sen sijaan ripusti hän suuret hevosenloimet niiden eteen, mutisten partaansa uusista tavoista, jotka ovat Jumalalle kauhistus.

Suuri huone, joka oli pihan puolella, puhdistettiin lopuksi tomusta ja hämähäkin verkoista, ja sen jälkeen ladottiin pöydälle suuri joukko pikareita.

Mies sytytti sitten lampun, jonka oli tuonut mukanaan, avasi pienen luukun ja valaisi varovaisesti eteensä ennenkuin lähti alas.

Kun hän nousi ylös jälleen, retuutti hän mukanaan suurta koria, täynnänsä savipulloja. Kaksi kertaa palasi hän noutaen samanlaisen taakan. Lattia-aukko sulettiin huolellisesti ja lamppu sammutettiin.

"Tietäisivätpä tästä tuolla ulkona!" sanoi hän silmäillen halukkaasti tuomiaan pöytäkoristeita… Hän epäröi hieman ja tarttui sen jälkeen muutamaan savipulloista, joka heti katosi hänen väljän vaippansa peittoon; sen jälkeen hän riensi pois.

Kello mahtoi olla jo kuuden paikkeilla aamulla ja jokusia kulkijoita näkyi kadulla. Lauta-aidan pienestä raosta tähysteli mies, milloin tie oli avoin; silloin riensi hän kadulle, sulki portin jälkeensä ja oli tuossa tuokiossa kadonnut näkyvistä.

Kukaan ei ollut häntä huomannut eikä kukaan tiennyt, mitä oli tapahtunut.

Saman päivän illalla avasi sama mies portin uudestaan, mutta nyt ei hän sitä sulkenut, vaan asettui itse vahtiin. Vähitellen tuli useampia miehiä, jotka jupisivat sanasen hänen korvaansa ja pääsivät sen jälkeen heti sisään. Kaikki nämä olivat kääriytyneet vaippoihin ja hatut olivat vedetyt aivan korviin, niin että oli mahdoton heitä tuntea. Hetken kuluttua täytyi luvun olla täysi, sillä mies sulki portin ulkopuolella töllistelevän ja ihmettelevän joukon nenän edessä.

Sen jälkeen riensi hän ylös saliin.

Se oli nyt ilman hänen hommaansa hyvin valaistu. Jokainen vieras oli tuonut mukanaan paksun vahakynttilän ja pannut sen palamaan eteensä savipullon suuhun; se sai siis käydä myös korkista.

Mieliala alusta alkaen oli sangen vilkas, otettiin pois korkit ja täytettiin pikarit, juotiin ja kilistettiin ja kiitettiin vaahtoavaa juomaa. Mutta kun oli siten jatkettu hetkinen, vaati muuan vieraista puhevuoroa.

"Tiedätte, jalot herrat", sanoi hän, "missä tarkoituksessa olemme tänne kokoontuneet!"

"Tiedämme, tiedämme!" huusivat kaikki.

"Uudistakaamme kaikki lupauksemme!" Hän ojensi ylös oikean käsivartensa. "Uhraamme hengen ja veren isänmaalle!"

"Kuka tahtoo sananvuoron?"

"Minä!" vastasi herra Niilo Boonpoika ja nousi. "Vanhimpana, kun herra Erik Trollea ei saatu matkustamaan tänne, kuuluu minulle ensiksi lausua iloni, mitä tunnen nähdessäni ne jalot miehet, jotka eivät arastele vaivoja eivätkä rasituksia, kun on neuvoteltava, mitä tällä hetkellä täytyy tehdä vanhan, kunniakkaan Ruotsin hyväksi. Niin hyvää tehtävää varten olkaa kaikki tervetulleet!"

Sen jälkeen tyhjensi Niilo herra pikarinsa pohjilleen.

Muutamat vastasivat maljaan, toiset nauroivat.

"Kenellä on tämän jälkeen sanan vuoro?"

"Herra Pietari Turenpojalla!" huusivat useat äänet.

"Ei, kiitos, se on minulla!" Ja herra Abraham Lejonhufvud nousi koko jättiläiskoossaan, mutta aivan kuin hän ei olisi voinut sitä pitää pystyssä, nojasi hän molemmin käsin pöytään, niin että hän oli aivan kumaraisillaan puhuessaan. "Minä vihaan hallitusta, joka Ruotsilla nykyään on!" huudahti hän. "Vihaan valtionhoitajaa ja koko hänen sukuaan, paitsi itseäni." (Sutkaus palkittiin yleisellä naurulla.) "Vihaan kaikkia niitä lakeja, jotka Sturein hallituksen aikana on saatettu voimaan, sillä ne ovat hävittäneet kaiken hyvän järjestyksen ja, kuten muistossa siunatun Hannu kuninkaan oli tapana sanoa: 'tehneet herroiksi heidät, jotka olivat aiotut rengeiksi.' Pois kaikki uudet tavat, me tahdomme saada takaisin sen hyvän ajan, jolloin vierailin ilmaiseksi missä hyväksi katsoin, jolloin myin tiun talonpoikia kauniista hevosvaljakosta, ja jolloin miehet eivät uskaltaneet napista, jos miellyin vaimoon tai tyttäreen! Niin on laita Tanskassa ja niin on oleva täälläkin!"

Kuului naurua ja murinaa sekaisin.

"Minä sanon samaa kuin Abraham Lejonhufvud!" huudahti Didrik Slagheck nousten. "Syleillä kauniita naisia, se on parasta mitä tiedän, ja…"

"Vaiti, vaiti… Se ei kuulu tähän!" huusivat useat.

"Hän on juopunut, hän ei tiedä mitä puhuu", huusivat toiset. "Herra Pietari Turenpoika puhukoon."

"Minä olen Kristian kuninkaan mies ja tahdon nähdä, kuka täällä riistää sanat suustani!" jyrisi maisteri ukkosen äänellä. "Kun aloin puhua naisista, tein sen siksi, että halveksin heitä kaikkia yleensä ja erittäin täällä Ruotsissa."

Taasenkin kuului murinaa ja melua.

"Sanon teille, että lähetän heidät kaikki tuhannen kattilaan", huusi maisteri. "Ja sinä päivänä, jona ratsastan tänne korkean herrani rinnalla ja lasken satoja irralleen hakattuja päitä hänen jalkoihinsa…"

"Vaiti, vaiti! Viekää hänet pois!" huudettiin melkein yhteen ääneen, ja Knut Alfinpoika, joka istui toisella puolen pöytää, riensi hänen luoksensa ja kuiskasi: "Tule, tule! Päissäsi puhut päättömäksi sekä itsesi että minut."

Maisteri seurasi vastahakoisesti, ja tyyneys palasi vähitellen.

Nyt nousi herra Kaarle Alfinpoika puhumaan.

"Puhun sekä omasta että veljeni puolesta", sanoi hän, "kun tunnustan avoimesti, ettei meistä kumpikaan voi sietää herra Sten Sturea. Olemme molemmat kasvaneet hänen kanssansa yhdessä; mielenkaunaa oli jo alusta alkaen ja se on lisääntynyt vuosien mukana, kunnes lopulta, kyllästyneinä elämään yksissä, lähdimme Tanskaan. Yksityisistä syistä, joita veljelläni on tyytymättömyyteen, en tahdo puhua, mutta sen voin sanoa, että pidämme Tanskaa oikeana isänmaanamme, ja Kristian kuninkaan uskollisina alamaisina tahdomme tehdä kaiken voitavamme saattaaksemme hänet täysiin oikeuksiinsa Ruotsissa."

Tämän jälkeen seurasi muutamia laimeita käsien taputuksia ja sen jälkeen innokkaita huutoja: "Herra Pietari Turenpoika!"

Kun ei tehty mitään vastaväitteitä, nousi hän.

Iäkkäät kasvot olivat säilyttäneet jaloutensa, mutta niillä lepäsi väsymyksen ilme, joka herätti osanottoa. Ei äänikään ollut oikein varma, kun hän alotti:

"Olen niin kauan kuin muistan ollut Sturein ystävä, monessa verisessä ottelussa seisoin Svante Niilonpojan rinnalla, ja Sten Sture vanhemman aikana niitin ensimäiset laakerini. Nykyisestä nuoresta valtionhoitajasta en ole kuullut muuta kuin hyvää, ja olen vakuutettu siitä, että hänellä on parhaat tarkoitukset… Nuoruudestaan huolimatta on hän vakava ja ajattelevainen…"

"Emme ole tulleet tänne kuulemaan hänen ylistystään!" huusivat useat äänet.

"Onko Pietari herra hänen ystävänsä?"

"Silloin on hänkin petturi!"

"Antaa hänen jatkaa!"

"Puhukaa!"

"Mutta Ruotsi tarvitsee rauhaa, ja Kristian kuningas on sanoin ja kättä lyöden luvannut olla maalle hyvä ja oikeutta harrastava kuningas; sellaisilla perusteilla olen ruvennut… hänen miehekseen."

Ritari vaipui alas paikoilleen, hän oli vaivoin lausunut viimeiset sanat ja silminnähtävästi silloin kalvennut.

Salissa tuli aivan hiljaista.

Silloin nousi pöydän alapäästä vadstenalainen munkki. Risti, jota hän kantoi, osoitti hänet arvoltaan prioriksi. "En tahdo ehättää kenenkään edelle", sanoi hän, "mutta en myöskään luopua oikeudestani ilmaista mieleni tässä jalossa kokouksessa. Tahtooko vielä joku sitä ennen lausua jotakin?"

Yleinen äänettömyys.

"Isä Laurentiuksella on puheenvuoro", selitti Pietari herra seuran puhemiehenä.

"Pyhän kirkkomme ainoana läsnäolevana edustajana on minun sekä oikeuteni että velvollisuuteni puhua sen puolesta", huudahti priori. "Kaikki muut ovat valittaneet maallista vääryyttä ja sortoa, minä tahdon sanoa sanasen siitä velttoudesta ja välinpitämättömyydestä, joka on saanut sijan hengellisissä asioissa, jotka ennen muuta olisi pidettävä pyhinä.

"Tiedämme, että tietämätön kansa katsoo ylös siihen, jolla on korkein valta. Hänen on sentähden joka päivä annettava Jumalalle kunnia ja tunnustettava suuret syntinsä ja viheliäisyytensä Kristuksen huoneen haltijoille maan päällä. Täten ei kuitenkaan tapahdu, Sten Sture ei käy joka päivä ripillä eikä rukoile kansan nähden; hän ei ole pyhältä isältä anonut aneita kaikista synneistään, eikä mikään todista, ettei hän ole kerettiläinen ja arvoton tekopyhä, sillä hän tekeytyy kuin tahtoisi meille uskotella olevansa hyvä kristitty. Sentähden sanon, että huono esimerkki vaikuttaa, että se hiipii ruton tavalla kansan keskuuteen ja että tämä on oikea syy, miksi jumalanpelko ja pyhäinpalvelus yhä enemmän vähenee… Jalot herrat ja ritarit, sanon teille tämän ilman ihmispelkoa ja uudistaisin sanani, vaikka valtionhoitaja itse seisoisi rinnallani ja heiluttaisi pyövelinmiekkaa pääni ylitse; toivoisin vain, että ääneni kuuluisi yli Ruotsin maan.

"Kirkon pyhä lippu voi liehua vapaana ainoastaan kuninkaallisen lipun rinnalla, sillä kuten kirkko on alkujaan Jumalasta, niin on kuningasvaltakin."

Nousi rajaton riemastus; puhuja oli lausunut, mitä kaikki tarkoittivat.

Nyt oli varsinainen neuvottelu alettava, mutta kun maisteri Didrik Slagheck ei voinut ottaa siihen osaa, ja hän Kristian kuninkaan lähettiläänä oli liian tärkeä henkilö jätettäväksi ottamatta lukuun, päätettiin neuvottelu lykätä seuraavaan yöhön, jolloin oli kokoonnuttava samassa paikassa, mutta ilman mitään juominkeja.

Silloin löi herra Niilo Boonpoika pöytään ja pyysi esittää erään kysymyksen: "Eräs jalo ja suuressa arvossa pidetty ritari, jonka suvusta suurimmat tanskalaisystävät olivat nousseet, halusi päästä liittolaisten joukkoon."

"Kuka hän on? Hänen nimensä?"

"Valtaneuvos Åke Juhananpoika."

"Hän on Sten Sturen ystävä!"

"Kuten isäkin!"

"Veli on samoin!"

"Mitä tietää hän meistä?"

"Onko häneen luottamista?"

"Kelpaako hän mihinkään?"

Kysymykset satelivat Niilo herran yli ja hän vastasi aikalailla hämillään: "Olen luullut, että siitä olisi suurta hyötyä, jos vaikuttavia miehiä vedettäisiin puolueeseemme."

"Mihin hän on tyytymätön?"

"Jokin syy täytyy olla hänen tekemäänsä käänteeseen; mikä se on?"

"Luulen, ettei hänellä vielä ole omaa mielipidettä."

"Silloin on häntä muokattava."

"Mutta ensin on hänen tehtävä vala."

Enemmistö myönsi, että Åke herra oli voittamisen arvoinen, mutta häntä täytyi valmistaa.

"Sanotaan", huomautti Abraham Lejonhufvud, "että niin hän kuin hänen veljensäkin kosivat kaunista veljentytärtänne, Pietari herra; eikö yllyttämällä heitä toisiaan vastaan voisi tehdä neitsyen suostumuksen puolueasiaksi? Sellaisilla keinoilla on tavallisesti tepsivä vaikutus."

"En ole tavannut veljentytärtäni enkä tahdo sekaantua hänen sydämensä asioihin", vastasi ritari kylmästi ja jyrkästi.

"Minä, joka olen asian ulkopuolella, voisin tehdä sen", virkkoi Kaarle Alfinpoika.

"Tahdottehan pitää salassa olonne täällä."

"Yhden paljastus vie useampiin."

"Åke herrasta voi tulla petturi!"

"Ei oteta, ennenkuin häntä enemmän tunnetaan!"

"Hylkäätte hänet siis?"

"Niin, niin!"

"Pyydän tehdä erään vastaväitteen", sanoi isä Laurentius pehmeällä äänellä. "Tietääkseni ei ole joukossamme ketään, joka ei olisi tunnettu tanskalaisystäväksi. Jos olisi joku, joka purjehtii väärällä lipulla, olisi se meille arvaamattomaksi hyödyksi, etupäässä niiden tietojen tähden, joita välittömästi voisimme saada."

"Totta, aivan totta!"

"Pirukaan ei liene teitä ovelampi", huusi Abraham herra nauraen. "Mutta ken mielii saada ritarin hankkimaan nuo tiedot, hänen täytyy itsensä olla ovela lurjus, ja teidän täytynee itse ottaa homma huostaanne, jos mieli toivoa menestystä."

Kunnianarvoisa isä ei näyttänyt olevan oikein tyytyväinen edellytyksiin, kun hän vastasi: "Jollette tahdo minua auttaa, herra Abraham Lejonhufvud, niin ottanee jalo herra Kaarle Alfinpoika suorittaakseen paholaisen tehtävän."

Tämä suostui heti, mielissään luottamuksesta, ja herra Niilo Boonpoika otti tehdäkseen tuttavuutta herra Åke Juhananpojan kanssa.

Sen jälkeen erottiin, kun ensin oli seuraavan yön kokous määrätty alkavaksi kymmenen aikaan.

* * * * *

Me tiedämme, että Niilo Boonpoika ja Åke olivat määränneet kohtauksensa viidenlyömäksi; molemmat olivat saapuneet täsmälleen ja menivät Suurtorilta yhdessä Harmaaveljesluostariin, johon heidät heti päästettiin sisälle.

Niilo herra kertoi, että hän Tukholmassa käydessään melkein aina asui ystäviensä, harmaaveljien luona; samalla vei hän vieraansa ruokasaliin, jossa kaksi henkilöä oli jo ennaltaan.

"Kunnianarvoisa isä Laurentius, Vadstenan luostarin priori, ja jalo herra Kaarle Alfinpoika, jotka molemmat haluavat tehdä tuttavuutta kanssanne", sanoi Niilo Boonpoika vieden ritarin heidän luoksensa.

Kun tervehdykset oli vaihdettu, istuutuivat kaikki neljä penkille pöydän ääreen.

Pöydällä oli kaksi pulloa ja neljä pikaria. Niilo herra täytti pikarit ja toivotti vieraat tervetulleiksi.

Åkesta tuntui, ettei hän ollut koskaan maistanut niin tulista viiniä, ja hän päätti olla varuillaan.

Isä Laurentius kyseli hänen äitivainajastaan; sanoi tunteneensa hänet ja ylisti hänen hyveitään ja hurskasta mieltään. Sen jälkeen johti hän keskustelun muihin sukusuhteihin, kertoi, että Vadstenassa oli vielä munkki, joka oli ollut siellä siihen aikaan, kun Åke herran isoisää siellä hoidettiin.

Åke herra mainitsi, ettei hän ollut kuullut koskaan siitä puhuttavan.

"Ettekö tiedä sitäkään, että hän oli mielenvikainen?" kysyi munkki.

"Kyllä, mutta en ole kuullut hänen oleskelleen Vadstenassa siihen aikaan."

"Kenties on isännekin siitä tietämätön, ja se selittää, ettei hän ole koskaan kysellyt luostarissa hänestä."

"Siellä on siis jotakin tiedettävää?"

"Erinäisiä kirjoituksia."

"Eivätkö ne kuuluneet hänen emännälleen?"

"Ne ovat kirjoitetut seiniin huoneessa, jossa hän asui."

"Ovatko ne säilyneet?"

"Täydellisesti! Luostari lukeekin ne kallisarvoisimpain aarteidensa joukkoon."

"Mielipuolen miehen ajatukset!"

"Näimme hänessä marttyyrin!"

"Todellakin?"

"Mitä hän on kärsinyt, ja syyttömästi kärsinyt, sen kenties tulee jälkimaailma käsittämään ja tunnustamaan."

"Hänen lähimmät sukulaisensa tahtoisivat sen mielellään; verivelka painaa raskaasti heitä."

"Hänelle siitä tulee pyhimyssäteikkö."

"Kunnianarvoisa isä, tekisitte suurimman hyväntyön kuin mitä milloinkaan olette tehnyt, jos voisitte todistaa sen."

"Täällä en voi sitä todistaa, mutta jos tahtoisitte käydä köyhässä luostarissamme…"

"Olen heti valmis!"

"Malttakaa, kunnes voin tulla mukaan."

"Älkää odotuttako kauan. Ette voi aavistaa, mitä toiveita olette herättänyt."

"Tunnen nuorison!"

"Sillävälin tahdon kirjoittaa isälleni."

"Totelkaa neuvoani älkääkä tehkö sitä ennenkuin voitte ilmoittaa hänelle jotakin."

"Olette oikeassa, minä vaikenen."

"Sitä paitsi tarvitsette aikaa."

"Kuinka kauan?"

"Suunnilleen kuusi kuukautta."

"Laskeakseni muutamia piirrelmiä?"

"Se on kokonainen sielunhistoria, laadittu kahden vuoden kuluessa… Sen selittäminen on sekä pitkällistä että vaivalloista."

Åken pää painui alas. "Kenties turhaan!" ajatteli hän.

"Pelkään sitä paitsi", sanoi Laurentius, "etteivät voimanne siihen riitä."

"Kuinka niin?"

"Teidän täytyisi elää eristettyä elämää, kukaan muu kuin minä ei saisi käydä luonanne."

"Miksi sellainen ankaruus?"

"Se on järkähtämätön ehto, jotta voisitte ymmärtää sieluntoiminnan mielipuolisuuden takana, pystyisitte erottamaan kullan kuonasta. Minun täytyy sanoa teille, että useat ovat yrittäneet, mutta eivät onnistuneet."

"Mikä on syynä?"

"Heiltä on puuttunut tärkein."

"Ja se on?"

"Rakkauden kaikkivoittava voima!"

"Se on minulla!"

"Siksi että olette hänen vertansa; mutta teiltä puuttuu sen sijaan kärsivällisyyttä, sitkeyttä."

"Tahdon saavuttaa ne."

"Ajatelkaa tarkoin!"

"Olen tehnyt päätökseni!"

"Kuulkaa ensin ehtoni. Annan teille keinot lukea sydämen syvimpiä salaisuuksia ja pestä puhtaaksi isänne muiston; mutta vaadin sitä vastoin, että kuudeksi kuukaudeksi tykkönään vetäydytte pois maailmasta ja poistutte luostarista ainoastaan silloin, kun teitä siihen kehotan. On teidän yksityisasianne keksiä syy poissaoloonne, ainoastaan nämä läsnäolevat ystävät tietävät olinpaikkanne ja he eivät sitä ilmaise."

"Seuraan teitä, milloin vain haluatte."

"Olkaa sitten valmis viikon kuluttua."

"Eikö ennen?"

"Voitte muuttaa mieltänne!"

"Sitä en tee."

Sen jälkeen siirtyi keskustelu muihin asioihin, mutta Åke pysyi ainoastaan äänettömänä kuulijana; hänen sielunsa ja ajatuksensa täytti se suuri tehtävä, joka häntä odotti.

Isä Laurentius nousi ensiksi; hän sanoi, että häntä odottivat tärkeät tehtävät, kysyi Åke herran asuntoa ja lupasi muutamain päivien perästä käydä lähemmin sopimassa.

Toisetkin erosivat. Herra Niilo Boonpoika lähti Kaarle herran kera kokoukseen Pohjoisportille. Seuraamme heitä.

Maisteri Didrik Slagheck ei tällä kertaa ollut ainoastaan selvä, hän oli myös kalpeana harmista hairahduksensa johdosta edellisenä iltana ja esiintyi nyt yhtä tyynesti ja myöntyväisesti kuin Ekholmassakin oleskellessaan.

Hän pyysi heti puhevuoroa ja kertoi, miten he herra Erik Trollen kanssa olivat kirjoittaneet melkein jokaiselle pappismiehelle Ruotsissa, joten voitiin olla varmat asian menestyksestä. Herra Pietari Turenpoika sanoi isänmaan menestyksen tähden sitoutuvansa ajan tullen luovuttamaan Stäkeholman linnan ja läänin Kristian kuninkaalle tai hänen luottamusmiehelleen, samoin Sten Kristerinpoika Nyköpingin linnan. Herrat Abraham Lejonhufvud ja Knut Alfinpoika, isä Laurentius, vanha Niilo Boonpoika vakuuttivat samoin kukin kohdaltaan tekevänsä kaiken voitavansa.

"Mutta kysymys on: milloin hän tulee?" kysyi herra Sten Kristerinpoika kääntyen maisteriin.

"Teidän on aina oltava valmiit."

"Viipyy se vielä ainakin vuosikauden", lisäsi Abraham herra. "Meillä on ensin kruunajaiset ensi kesänä ja sitten häät."

"Laivasto ei ole vielä kunnossa", virkkoi Kaarle Alfinpoika. "Eikä kuningas viitsi kohottaa kättään ennenkuin voi lyödä niin että tuntuu."

"Meillä kyllä siellä varustaudutaan, saatte uskoa!" virkkoi maisteri hieroen tyytyväisenä käsiään. "Vastaan siitä, että tulette hämmästymään."

"Luulenpa suurimman hämmästyksen kohtaavan Kristian kuningasta itseään, kun hän tapaa kaikki kaupunginportit avoinna ottamassa häntä vastaan", sanoi Niilo herra.

"Sitä tuskin saattaa odottaa!" sanoi Pietari herra kuivasti, sillä mairittelu tuntui hänestä liian äitelältä. "Emme saa unhottaa, että Ruotsin rahvaallakin on sanottavaa sananen, eikä se tule koskaan sanomaan 'tervetuloa' Tanskan kuninkaalle ja tanskalaisille miehille!"

"Silloin koristamme maantiet hirsipuilla!" huusi Didrik Slagheck hurjasti.

"Katsokaa, ettette itse joudu hirtettyjen joukkoon!" vastasi Pietari herra samaan sävyyn.

Kaikki syöksähtivät pöydästä pystyyn, näytti siltä kuin kipinästä syttyisi ilmiliekki. Rajuilma oli uhkaavimmillaan, kun ovi äkkiä avautui ja vartioiva palvelija syöksyi sisään huutaen:

"Petosta!"

Tuokiossa olivat kaikki kynttilät sammutetut ja seura oli pimeässä.

Salissa oli niin hiljaista, että saattoi kuulla hiiren rapinan.

Kuului naputus ovelle vastakkaiselta puolelta… kaikkien silmät suuntautuivat sinne.

Ovi lennähti auki aivan kuin taikaiskulla ja Hiljaa nähtiin astuvan esiin vanhan, iän käyristämän miehen, joka kantoi palavaa lamppua toisessa ja paperia toisessa kädessään. Puku oli vanhanaikuinen ja kasvonpiirteet ankarat ja kalmankalpeat.

Kaikkien silmät olivat aivan kuin kasvaneet kiinni häneen.

Samassa löi kirkonkello kaksitoista. "Nikolaus Ryting!" huusi muuan läsnäolijoista. Kummitus kohotti päätänsä, ja nyt näkyi avattu kurkku, mistä riippui pitkiä matoja.

Kauhusta kirkuen syöksyi koko seura ovelle ja alas portaita.

Monet menivät heti koteihinsa.

Toiset, jotka tyynnytti valoisa heinäkuun yö, pysähtyivät talon edustalle puhelemaan, kyselemään, neuvottelemaan keskenään… Kuka oli valinnut sellaisen kokouspaikan… Luultavasti ei oltu luettu riittävän monia messuja hänen sielulleen… Jokainen tahtoi avustaa sitä varojensa ja tilaisuuden mukaan, ja jokainen toivoi, ettei hänelle tapahtuisi mitään pahaa rangaistukseksi siitä, että oli tahtomattaan häirinnyt tohtorin vierailuja maallisessa kodissaan, jota hänen kuoltuaan oli tuskin koskaan puhdistettu ja joka sentähden vielä kuului hänelle.

Ja yhdessä kulki suurin joukko kaupunkia kohden, he pysytteleivät kiinni toisissaan, ikäänkuin peläten vieläkin kohtaavansa jonkun kummituksen, joka varmaan täydellisesti säikyttäisi heidät kuoliaiksi.

Kun Pietari Turenpoika oli muiden kanssa syöksynyt alas kadulle, alkoi hän tuntea häpeää heikkoutensa johdosta. Toisten pelästys oli ikäänkuin yllättänyt hänet ja temmannut mukaansa, mutta niin pian kuin hän oli ehtinyt tyyntyä, pälkähti hänen päähänsä, että kenties he olivat joutuneet petoksen uhreiksi. Häntäkin tosin pelotti aika tavalla, mutta sitä pontevasti vastustaen juoksi hän takaisin pihaan, harppaili ylös pimeitä portaita ja tarttui oveen. Kummallista, se oli lukittu sisäpuolelta eikä auennut millään neuvoin.

Sitä tempoessaan ja kiskoessaan tunsi hän selvään, että joku oli hänen läheisyydessään… Hän huitoi käsivarsillaan ympärilleen, mutta tunsi ainoastaan ihmeteltävän kylmää ilmaa… Hänen mieleensä hiipi kauhun tunne, mutta myös harmi siitä, ettei ollut ottanut kynttilää mukaansa. Tulukset hänellä oli, mutta ei mitään halua iskeä tulta täällä ylhäällä… Hän päätti sentähden tehdä sen alhaalla pihalla… Hän tunsi melkein kiusausta pistää koko hökkelin tuleen, päästäkseen siten salaisuuden perille.

Tuntien melkolailla hermostunutta pelkoa, että häntä ajetaan takaa, tahtoi hän rientää alas portaista… Silloin tunsi hän jotakin kiertyvän jalkojensa ympärille, hän tahtoi ne nopeasti irroittaa ja syöksyi suinpäin alas.

Hänen saamansa sysäys sai hänet tuokioksi tainnoksiin, mutta kun hän avasi silmänsä, huomasi hän makaavansa porrasten alapäässä, ulko-oven edessä; ulkona lepäsi suuri piha heinäkuun hämärässä. Hän tunnusteli jalkojaan ja käsivarsiaan, mutta niitä ei tuntunut vaivaavan mikään; nopeasti hypähti hän pystyyn ja etsi käsillään esinettä, joka oli aiheuttanut hänen kaatumisensa, mutta hän ei löytänyt mitään, ja harmissaan kiirehti hän palaamaan kaupunkiin, edes kertaakaan katsomatta taipaleella taakseen.

* * * * *

Åke Juhananpoika oli kuin kuumeissaan; hänen ymmärryksensä ei pitänyt mahdollisena puhdistaa isoisän kunniaa, mutta hän ei kuunnellut sitä. Mitä hyötyä olisi munkille siitä, että pettäisi hänet, ja jos hän oli puhunut totta, jos verivelka voitiin poistaa, silloin ei hänen tarvinnut kauemmin antautua taikauskoisen pelon valtoihin, silloin voisi hän iloisella rohkeudella sanoa Anna Bjelkelle: "Minulla ei ole kenenkään syyllisyyden kuormaa kannettavanani, ennustus on voimaton, ja minä tiedän, että rakastat minua, Anna, tehkäämme silloin luja liitto. Jumala ja pyhä neitsyt antavat sille siunauksensa, ja rakkauden onni suodaan osaksemme."

Oli tosin suuri koetus luopua kaikesta yhteydestä Annan kanssa, vieläpä kaikista tiedoistakin, mutta hän käsitti, että kaikki sellaiset tulisivat vaikuttamaan häiritsevästi hänen työhönsä luostarissa. Parempi sentähden täydellinen eristäytyminen, se veisi hänet pimeydestä valoon.

Hän ilmoittaisi ainoastaan kirjallisesti isälleen matkasta, jolle aikoi lähteä ja jolta palaisi vasta kuuden kuukauden kuluttua.

Pitkän odotuksen jälkeen tuli isä Laurentius eräänä päivänä sanomaan ritarille, että hän oli päättänyt lähteä määrättynä päivänä. He kohtaisivat toisensa aivan kaupungin portin edustalla, mutta ritari ei saanut ottaa mukaansa ainoaakaan palvelijaa eikä siis matkatavaroitakaan enempää kuin hevonen jaksoi kantaa.

Åke oli niin iloissaan siitä, että munkki vihdoin saapui, että hän olisi suostunut epäröimättä mihin tahansa. Kaikki tarpeelliset sopimukset tehtiin, ja munkki jätti hänet.

Valmistukset olivat pian tehdyt. Kirjeen isälleen tahtoi hän jättää pöydälleen, siitäpähän löytäisivät. Kuinka mielellään olisi hän kirjoittanut Annallekin, mutta siihen ei hänellä ollut mitään oikeutta…

Niin saapui vihdoin lähtöpäivä… Hän seisoi ikkunan ääressä katsellen, kun palvelija kuormitti hevosen selkään ne vähät matkatavarat, jotka hän aikoi ottaa mukaansa. Hän oli jo valmis juoksemaan alas portaista ja lähtemään. Silloin astui äkkiä sisään muuan mies ratsumiespuvussa ja luppahattu päässään.

"Olettehan herra Åke Juhananpoika?" kysyi vieras.

"Se olen!"

"Valtionhoitajan ystävä?"

"Sydämestäni ja sielustani!"

"Silloin tietenkin tahdotte palvella häntä?"

"Jos voin… mutta…"

"Täällä on vaara tarjolla!"

"Millainen?"

"Kapina! En ole voinut saada varmaa tietoa, miten laajaperäinen se on, mutta tarvitaan johtajaa."

"Entä linnanpäällikkö?"

"Hän makaa sairaana! Sten herra on matkustanut pois… Minä olen äskettäin palannut kotiin ja työtä on ollut aivan sylirysyltä… en tiedä kenen puoleen kääntyisin… Silloin tulin sattumalta ajatelleeksi teitä ja riensin heti tänne… Tulkaa, herra, nyt heti!"

"Mahdotonta… Tärkeä asia kutsuu minua."

"Tärkeämpikö kuin isänmaan asia?"

Åke taisteli itsekseen. "Ketkä ovat kapinan synnyttäjät?" kysyi hän kiihkeästi.

"Molemmat Alfinpojat!"

"Jumalan kiitos!… Molemmat ovat he liian mitättömiä voidakseen mitään!"

"Niin sanotaan palavasta lastustakin, ja kuitenkin voi se sytyttää suuren tulipalon."

Ritari oli kahden vaiheella. "Seuratkaa minua tulliin", sanoi hän. "Henkilö, joka siellä on vastassani, saa ratkaista, voinko kääntyä takaisin vai en."

Ratsumies suostui heti, hän veti hattunsa syvään yli silmien ja seurasi jalkaisin.

Matkalla kertoi hän lyhyesti ja täsmällisesti, että mellakan syynä oli levinnyt huhu, että kaikki suhteet hansakaupunkien kanssa oli rikottu etteikä enää useampia laivoja tulisi sieltä.

"Mutta ne laivankapteenit, jotka ovat täällä, voivat kai selittää moisen huhun perättömyyden?"

"Onnettomuus on, että nämä ovat joko itsekin johdetut harhaan tai osaksi ostetut."

Mies jutteli sellaisella reippaudella, että Åke ei malttanut olla sanomatta: "Minusta näytätte itse kykenevän siitä asiasta suoriutumaan."

"Minä olen ainoastaan palvelija", vastasi hän yksinkertaisesti.

"Ette kai Sten herran?"

"Niin olen!"

"Kenties sama Esbjörn, josta hän on puhunut?"

"Onko hän tosiaankin puhunut minusta?" kysyi tämä luoden ritariin iloisen katseen.

"Vähän ennen Ekaan lähtöään kuulin hänen sanovan: Esbjörn on vasen käteni, ja kaipaan häntä enemmän kuin voin sanoa."

"Vasen käsi ei ole ollut toimetonna", vastasi tämä tyytyväisesti hymyillen.

He olivat ehtineet portille, ja Esbjörn, joka tähän asti oli pysyttäytynyt hevosen rinnalla, vetäytyi nyt taammas, niin etteivät he näyttäisi kulkevan yhtä matkaa. Isä Laurentius oli jo tullut.

Ritari ratsasti hänen luokseen ja he puhelivat kauan hiljaa keskenään. Munkki kääntyi moneen kertaan katsomaan ratsumiestä, mutta alas vedetty hattu peitti tämän kasvot, jotka kuvastivat mitä suurinta hämmästystä hänen nähdessään munkin.

Hetkisen neuvottelun jälkeen lähestyi ritari häntä. "Se on minulle mahdotonta!" sanoi hän. "Minä en voi kääntyä takaisin! Mutta tässä, ottakaa sinettini, antakaa käskyt minun nimessäni; olen varma, ettette käytä sitä väärin."

Esbjörn otti sen vastaan. "Oletteko maininnut nimeäni?" kysyi hän ritarilta.

"En vielä!"

"Älkää sitä sitten tehkökään! Tahdotteko ottaa vastaan neuvon?"

"Mielelläni!"

"Olkaa varuillanne, ja Jumala teitä auttakoon!"

Niin kauan kuin molemmat ratsastajat olivat näkyvissä, seisoi Esbjörn paikoillaan ja katsoi heidän jälkeensä. "Mitähän sillä ketulla nyt on mielessään?" jupisi hän itsekseen. "Hyvä, että minulla on käsissäni jokunenkaan säie vyyhdestä, se voi vielä kerran kelvata johtolangaksi."

Palattuaan kaupunkiin meni Esbjörn heti linnaan ja pyysi yksityisesti puhutella Jöns Jönsinpoikaa. Tämä oli, kuten sanottu, vakavasti sairas, mutta hyvin tunnettu palvelija otettiin kuitenkin vastaan, ja hänen antamansa kertomus teki mitä vilkkaimman vaikutuksen linnanpäällikköön.

"Viimeisinä öinä on suuria joukkoja ollut koolla sekä muurmestarien että seppien kokoustalossa", sanoi hän. "En tahdo sanoa, että joitakin ammattilaisista on ottanut niihin osaa, mutta heidän oppilaansa ja irtain väki on tehnyt niin, vaikkei heillä lainkaan pitäisi olla pääsyä sinne. Oluesta ei ole ollut puutetta, eikä jutuista ja rähinästäkään; on juteltu, että humalan tuonti kiellettäisiin ja tämä ainoastaan rahvaan ahdistamiseksi. Sellainen on nostattanut pahaa verta… Lopuksi on tehty sangen nokkela suunnitelma."

"Kuka on tehnyt?"

"Missä säkki on, jääköön sanomatta, mutta pussit ovat nimeltään Kaarle ja Knut Alfinpoika."

"Millainen suunnitelma on?"

"Aiotaan vallata alukset."

"Mitä?"

Jöns Jönsinpoika nousi.

"Ne ovat ilman miehistöä."

"Tiedän sen!"

"Neljä saksalaista laivaa, jotka ovat täällä, ovat kaikki lahjotut."

"Onko se mahdollista!"

"Niiden miehistö jaetaan ruotsalaisiin laivoihin, ja he auttavat näitä vietäessä satamasta. Mihin sitten aiotaan matka suunnata, sitä en tiedä niin tarkoin."

"Tietysti Kööpenhaminaan."

"Voi kyllä käydä niinkin."

"Mutta kuka on sieluna tässä yrityksessä?"

"Luulen niitä olevan kaksikin."

"Heidän nimensä!"

"Abraham Lejonhufvud ja Didrik Slagheck."

"He ovat siis yhä Tukholmassa?"

"Niin, herra!"

Jöns Jönsinpoika yritti nousta, mutta vaipui voimatonna vuoteeseen.

"Minä en voi mitään", sanoi hän. "Ja onnettomuudeksi olen niin vähän ajatellut kapinan mahdollisuutta, että olen tällä haavaa päästänyt poistumaan kaupungista kaikki ne, joille olisin voinut uskoa päällikkyyden."

"Asia kai täytyy pitää salassakin?"

"Niin salassa kuin mahdollista. — Miehistöä täällä on kylliksi."

"Herra Pietari Turenpoika. Niilo Boonpoika ja Sten Kristerinpoika ovat täällä."

"Mutta kehenkään heistä ei ole luottamista."

"Linnanvouti?"

"Ei hänellä olisi rohkeutta."

"Onko ketään muuta?"

"Kyllä muuan."

"Kuka, herra? Riennän hänen luokseen."

"Ei tarvita, hän on jo täällä!"

"Täällä?"

"Sinähän se olet, Esbjörn!"

"Minäkö?"

"Joka olet asian keksinytkin."

"Sitä en tehnyt minä!"

"Kukas sitten?"

"Eräs suomalainen merimies, joka on ottanut pestin saksalaiseen alukseen."

"Ja hän on kääntynyt sinun puoleesi?"

"Me tutustuimme toisiimme Viipurissa mennä syksynä."

"Sovi sitten hänen kanssaan, tai päätä itse, miten tahdot toimia."

"Sen olen jo kyllä ajatellut."

"Annas kuulla?"

"Tahtoisin suurimmassa salaisuudessa piilottaa kaksikymmentä miestä jokaisen aluksen lastiruumaan. Kannelle pantaisi kaksi avattua oluttynnyriä. Saksalaiset saisivat, kuten määrätty on, hoitaa alusta matkalle lähtiessä, mutta kun he olisivat vetäneet kylliksi olutta nahkaansa ja sen jälkeen pistetty heidät tyrmään, silloin olisi minulla muutamia meripoikia käsillä, jotka toisivat meidät tänne takaisin."

"Tuuma on hyvä, Esbjörn, pane se toimeen."

"Saanko?"

"Sinä olet ainoa, joka pystyy siihen."

"Voinhan koettaa!"

"Milloin tahdot miehistön?"

"Siitä annan tiedon."

Kun Esbjörn oli lähtenyt linnanpäällikön luota, pysähtyi hän neuvotonna holvikäytävään, hän raapi päätään ja hänen kasvonsa punehtuivat… Sen jälkeen kulki hän muutamia askelia ja pysähtyi jälleen ilmeisesti epäröiden.

"Täytyy kai minun", jupisi hän itsekseen ja lähti sen jälkeen naisparvelle päin. Hän näytti hyvin tietävän, missä hovineitosilla oli huoneensa, hän avasi oven ja astui rohkeasti sisään.

Keskellä lattiaa seisoi kaunis Outi ja kuunteli punaisena helottavin poskin mitä muutama linnanpäällikön hovipojista hänelle sanoi. Esbjörnin astuessa sisään päästi hän pelästyksen huudon.

Hovipoika mutisi muutamia epäselviä sanoja ja riensi pois.

"Kuinka säikäytit minua, Esbjörn, ja kuinka aikani onkaan käynyt pitkäksi sinun ollessasi poissa."

"Sitä en usko!" sanoi Esbjörn pilkallisesti.

"Senkötähden, että tuo nuori poika toi minulle viestejä Ekasta? Minun on lähdettävä sinne muutamain päivän kuluttua."

"Unhotit tarjota hänelle kestitystä?" Esbjörn viittasi pieneen pöytään, joka oli katettu kahdelle, siinä oli viinejä ja leivoksia, rusinoita ja manteleja.

"Se ei ollut hänelle", vastasi Outi jälleen punastuen "vaan eräälle Kristina rouvan neitosista, joka on hyvä ystäväni. Nyt on hän sanonut, ettei tulekaan, niin että voit kernaasti pitää hyvänäsi!"

Outi veti pöydän esiin ja he istuutuivat vastatusten. "Kas niin, syö ja juo nyt!"

Esbjörn tekikin työtä käskettyä. Hän aivan ahtoi suunsa täyteen. Outin nakertaessa jotakin kakkua tai imeskellessä rusinaa, pisteli hän niitä poskeensa tusinoittain, samoin tyhjensi hän lasinsa heti kun toinen oli sen täyttänyt, mutta sanomatta sanaakaan.

Lautaset olivat melkein tyhjät, kun Outi virkkoi nyreissään: "Ruokahaluun nähden ei ole valittamista, mutta kuinka hirveän harvasanainen sinä olet!"

Esbjörn vihelteli vastaamatta.

"Mikä sinua vaivaa?"

Esbjörn oli lakaten syömästä kääntynyt tyttöön päin ja katseli häntä päästä jalkoihin. "Ei voi kieltää, että olet kaunis", sanoi hän melkein valittavalla äänellä.

Outi purskahti helskyvään nauruun. "Ikäänkuin se ei olisi hänelle mieliin!"

"Kuules, Outi, kuinka kauan olemme olleet tuttavat."

"Sitten viime syksyn, tietääkseni, kun tulimme laivalla Viipurista."

"Niin, se on totta."

"Muistan kyllä illan, kun sanoit minulle…"

"Sinähän ensin sanoit…"

"Samantekevää, kuka sanoi, kunhan tuli sanotuksi."

"Muistan, kuinka kävin hämilleni, kun kiedoit käsivartesi kaulaani ja suutelit minua."

"Jos tein sen silloin, niin en tee enää. Niin että nyt sen tiedät"… Outi pyörähti ympäri ja oli niin vihoissaan, että alkoi itkeä.

"En sitä tahdokaan!" sanoi Esbjörn yhtä valittavalla äänellä kuin ennenkin.

"Mitä nyt, Esbjörn?" kysyi Outi kummissaan.

"Mieltäni painaa niin raskaasti!"

"Mikä?"

"Kun olen myynyt sinut!"

"Myynyt minut!"

"Minun oli pakko!"

"Kenelle?"

"Turolle!"

"Onko hän täällä?"

"Ja yhtä hassastunut sinuun kuin ennenkin."

"Sen kyllä uskon!"

"Hän kysyi ja minä vastasin, kuten laita olikin, että sinä ja minä vedimme yhtä köyttä; se koski häneen kovasti, mutta kun sitten tahdoin, että hän tekisi minulle suuren palveluksen, niin hän vastasi ensin suoraan ei ja sitten, että jos hän sai sinut välikäisiksi, taipuisi hän mihin ikinä tahdoin."

"Ja niin sinä suostuit?"

"Niin, olihan minun pakko."

"Mutta, näetkös, siitä ei tule mitään, minä en ole vaihtotavaraa."

"Voithan sentään nähdä hänet ennenkuin päätät."

"Hän on kai entisensä?"

"Ei, tyttöseni, en olisi kuunaan häntä tuntenutkaan!"

"Kuinka saan hänet nähdä?"

"Minä tuon hänet tänne."

"Ei, kiitos, siitä syntyisi vain juoruja, mutta sano hänelle, että hän tunnin kuluttua kohtaa minut Kapplingebolmassa; voi olla hauskaa nähdä vanhaa tuttavaa; jos muuten tunnenkaan hänet tai hän minut", lisäsi Outi nauraen ja punastuen.

"Oh, luulenpa, että se käy kuin tanssi molemmin puolin!" vastasi Esbjörn. "Hyvästi, Outi, ja onnea vain!"

Ja hän meni alukselle, jossa onneksi tapasi Turon. Tämä joutui ilosta aivan pois suunniltaan, syöksyi alas kojuunsa muuttamaan pukuaan ja peseytymään puhtaaksi.

Kun hän tuli takaisin oikein kuultavana, menivät he yhdessä maihin, ja kohta tulla tepsutteli Outikin.

"Nyt minä menen", sanoi Esbjörn, "muuten voisin oli haitaksi." Mutta hän meni ainoastaan kadun kulmaan, josta saattoi nähdä, kuinka Outi ensin näytti aikovan mennä Turon ohitse, ikäänkuin ei tuntisi häntä, ja sitten pelästyi, kun tämä tuli häntä vastaan.

"Kuinka hän on viekas", ajatteli Esbjörn… Ei kestänyt kauan ennenkuin he pitelivät toisiaan käsivarresta, Turo näytti aivan tahtovan ahmia tyttöä silmillään.

"Niin, nyt hän on saanut tytön", huokasi Esbjörn. "Voisipa vain hänet pitääkin."

Samana iltana tuli Turo hänen luokseen. "Nyt on hän minun", sanoi hän. "Hän ei ole koskaan rakastanut sinua, vaikka olet sitä kuvitellut… Hän käskee kysyä, onko hänen annettava kihlat takaisin?"

"Saavat mennä kaikki samaan kauppaan!"

"Se on kunnon menettelyä. Mutta luota siihen, että minäkin pysyn sanassani."

"Pahoin kävisi sinulle, jos rikkoisit sen!"

"Hän lähtee ylihuomenna. Olen kapteenilta pyytänyt lomaa saadakseni siihen asti olla hänen kanssaan yksissä!"

"Niin, ennen en minäkään sinua tarvinne." Niin he erosivat.

Esbjörnin pää pyrki ensi tunteina painumaan riipuksiin, mutta hän ajatteli lesken ropoa, tuumien, ettei hyvän asian puolesta ollut mikään uhri liian raskas, ja niin nosti hän päänsä pystyyn, harkiten itsekseen, miten viisaimmasti menettelisi siinä tärkeässä asiassa, joka oli hänen huostassaan.

Maisteri Didrik Slagheck se oli laatinut rohkean alusten valtaussuunnitelman, ja veljesten Alfinpoikain oli pantava se toimeen. Nuorempi, Knut, oli hyvin perehtynyt olosuhteihin ja hän oli Tukholmassa ollut persoonallisessa yhteydessä kaltaistensa tyhjäntoimittajaan ja muun vähemmän hyvämaineisen väen kanssa. Heidän avullaan ja liian suuren varmuuden johdosta, missä viranomaiset tätä haavaa olivat, näytti yritys hyvin voivan onnistua. Kokouksissa oli tosin tehty vaikenemislupaukset, mutta monet puolinaiset viittaukset olivat saaneet liikkeelle huhuja, joihin kukaan ei, niiden mielettömyyden tähden, kääntänyt mitään huomiota.

Esbjörn sai tiedon Turolta; ja hänen rajaton uskollisuutensa herraansa kohtaan vei hänen toimiin, jotka jo tiedämme. Turosta tuli sen jälkeen hänen vakoilijansa ja apulaisensa; hän olisi antanut Esbjörnin puolesta henkensäkin, jos olisi tarvittu. Luontevan notkealla esiintymisellään oli hän tehnyt itsensä tunnetuksi kaikilla laivoilla ja oli kussakin hankkinut vähintään yhden kannattajan sille vastakapinalle, jota suunniteltiin.

Mutta Didrik Slagheck ja Abraham Lejonhufvud, jotka tiesivät, että mitä kymmenen tietää, sen tietää koko maailmakin, käsittivät sangen hyvin, mihin vaaraan he joutuisivat, jos suunnitelma tulisi ilmi. He lähtivät sentähden edeltäpäin Tukholmasta, sanoen tahtovansa valmistautua ottamaan pientä laivastoa vastaan Kööpenhaminassa. Veljekset Alfinpojat luvattiin ottaa loistavasti vastaan, kun he vallattujen alusten päällikköinä purjehtisivat tanskalaiseen satamaan.

Nämä molemmat kiirehtivät kärsimättömästi lähtöä, ja osanottajat varustautuivat siihen kuten harvinaiseen huvitukseen. Vihdoin määrättiin päivä.

Esbjörn tiesi sen myös, ja valepukuisina menivät hänen sotamiehensä aluksiin.

Vaikkei Jöns Jönsinpoika ollut läheskään toipunut, ei hän voinut eikä tahtonut olla toimetonna. Sairasvuode täytyy jättää, kun tulipalo uhkaa, ja suuttumus teki hänet melkein terveeksi. Itse määräsi hän päälliköt, jotka johtaisivat kutakin sotilasjoukkoa ja antoi ankaria ja tarkkoja määräyksiä.

Elokuu oli jo puolitiessään ja yöt jotensakin pimeät. Katkaisevana kahdeksantenatoista päivänä satoi hienosittain. Linnanpäällikkö oli nähnyt kaikki pienet osastot, kun ne lähtivät yksi kerrallaan, ja alhaalla laiturilla valvoi Esbjörn menoa laivoihin.

Useimmat salaliittolaiset tulivat yksitellen, jotkut kaksittain; kullekin oli määrätty paikkansa edeltäpäin, ja niin pian kuin kapteenilla olisi täysi miesluku, piti hänen heti lähteä.

Esbjörn oli pukeutunut merimiespukuun, hän oleskeli milloin laivoilla, milloin maajalassa, mutta aina pitäen tarkoin silmällä kaikkea mitä tapahtui. Hän oli laskenut suunnilleen kolmisensataa henkilöä, ja neljä laivaa oli jo lähtenyt.

Turon tiedonantojen mukaan ei salaliittolaisten luvun pitänyt olla paljoakaan suurempi, mutta hän oli varma siitä, etteivät molemmat ylipäälliköt olleet vielä tulleet ja heitä odotettiin.

Mutta odotus kävi pitkäksi; jos vaara uhkasi, täytyi jokaisen ajatella puolestaan, ja kaikki laivat, kymmenen luvultaan, lähtivät vesille. Ainoastaan yksi lyypekkiläislaiva oli jälellä veljesten varalta.

Esbjörn seurasi viimeisen mukana.

Syy, mikseivät veljekset Alfinpojat olleet saapuneet ajoissa, oli yksinkertaisesti se, että taipaleella olivat Jöns Jönsinpojan lähettiläät käyneet heidän kimppuunsa ja urhoollisesta vastarinnasta huolimatta voittaneet heidät ja vieneet heidät palvelijoineen linnanpäällikön eteen.

He koettivat alussa häikäilemättä kieltää, ei ainoastaan osallisuutensa, vaan kaiken tiedonkin salaliitosta; mutta epävarmuus siitä, kuinka paljon Jönsinpoika jo tiesi, sai aikaan epäröimistä ja ristiriitaisuutta heidän lausunnoissaan ja oli kylliksi aiheuttamaan heidän vangitsemisensa. Kaikista vastalauseista ja uhkauksista huolimatta pistettiin heidät talteen.

Seuraavana päivänä puolipäivän korvilla palasivat laivat; uutinen siitä, mitä oli tapahtunut, oli koonnut paljon väkeä satamaan.

Esbjörn ilmoitti, että kaikki oli käynyt hänen laskujensa mukaan, verta ei ollut vuotanut lainkaan, ja vangittujen kesken vallitsi suuri pelko ja hätä sen rangaistuksen tähden, joka heitä odotti. "He ovat kaikki pelkkiä raukkoja", sanoi hän, "ja ansaitsevat kunnon panoksen ruutia."

"Sentähden emme niille sellaista annakaan", vastasi linnanpäällikkö. "Mutta pelko ei ole heille pahitteeksi. Kukaan vieras ei saa tulla laivoihin ja sotamiehet seisovat vartioimassa."

Jöns Jönsinpoika, joka tahtoi että asia tulisi tunnetuksi niin vähän kuin mahdollista, kutsui muutamia valtaneuvoksia linnaan pitämään sotaoikeutta.

Veljekset tuotiin sisään, mutta molemmat katsoivat olevansa siksi merkitseviä miehiä, ettei heitä vastaan ryhdyttäisi mihinkään. He käyttivät sentähden ylvästä ja häikäilemätöntä kieltä, arvellen, että Tanskan kuningas kostaisi verisesti, jos vähimmässäkään määrin loukattaisiin heitä, hänen uskollisia alamaisiaan ja hartaita ystäviään! Itsensä tähden oli siis linnanpäällikön paras päästää heidät vapaaksi.

Mutta tämä löi nyrkkiä pöytään ja sanoi: "Vaikkapa Kristian kuningas itse seisoisi Tukholman porttien edustalla, täytyisi minulla kuitenkin olla aikaa vapauttaa maa kahdesta kavaltajasta, ja sen aion nyt tehdä." Sen jälkeen kutsutti hän heti kaksi upseeria ja käski näiden, kuuden miehen kera kummankin, olla tunnin kuluttua valmiit panemaan sotaoikeuden tuomion täytäntöön. Kun nämä olivat poistuneet, kääntyi hän neuvosherroihin ja pyysi heitä kuulustelemaan vankeja; siitä, mihin hän sen jälkeen aikoi ryhtyä, oli hän valmis itse vastaamaan, samoinkuin neuvosherrat saivat vastata langettamastaan tuomiosta.

Hänen ripeä esiintymisensä ei jättänyt tekemättä vaikutustaan; neuvosherrat sanoivat olevansa täysin vakuutetut kavalluksesta, ja molemmat veljekset lankesivat polvilleen rukoillen henkeään.

Jöns Jönsinpoika vaati heidät alusta loppuun tunnustamaan rikollisuutensa ja sitten allekirjoitutti heillä paperin, missä he nöyrästi pyysivät anteeksi ja sitoutuivat, etteivät koskaan ilman erityistä lupaa astu Ruotsin maaperälle. Äsken niin ylpeät aatelismiehet saivat alistua siihen nöyryytykseen, että heidät vietiin samaan saksalaiseen laivaan, jonka olivat itselleen varanneet, ja kapteeni sai käskyn viedä heidät Kööpenhaminaan. "Kristian kuningas maksakoon matkan, mikäli katsoo sen kannattavan."

Mutta seuraavana päivänä päästettiin vapaaksi kaikki vangit, kun ne ensin olivat ilmaisseet nimensä ja asuinpaikkansa sekä saaneet vakavan varoituksen vastaisen varalle.

Ja kuten uitetut koirat luikkivat he tiehensä laivoista. Laillisten viranomaisten heitä kohtaan osoittama halveksuminen synnytti naurua yksityisissä piireissä, ja se oli tuntuvampi rangaistus kuin mikään muu.

Saksalaistenkin kanssa sopi Jöns Jönsinpoika rauhallisesti, he saivat maksaa melkoisen sakon, jonka he sanoivat aikovansa ottaa takaisin Kööpenhaminassa.

* * * * *

Samana päivänä, jona Turon oli lähdettävä sen laivan mukana, mihin hän kuului, tuli hän sanomaan jäähyväiset Esbjörnille.

"Oletko nyt tyytyväinen?" kysyi hän.

"Entäs sinä?"

"Luulenpa melkein, että hän suostuu ensi syksynä menemään kanssani naimisiin, ja silloin muutamme takaisin kotiin."

"Älä luota siihen, että hän pitää sanansa."

"Sinä epäilit häntä, sentähden kyllästyi hän sinuun!"

"Ohoh, vai se oli syynä!"

"Etkä jättänyt häntä koskaan rauhaan."

"Enkö?"

"Siksi antoi hän sinulle lupauksensa."

"Oh, ajatteles!"

"Sitten luuli hän, että minä olin hänet unhottanut."

"Hän tunsi maailman!"

"Mutta ei minun sydäntäni; en olisi ikinä sietänyt, että hän olisi ollut toisen oma. Kuules, Esbjörn, sinä tapaat hänet kyllä ennen minua."

"Voinhan tavatakin."

"Kas tässä!" Turo otti esiin pienen käärön, jota hän kantoi povellaan, purki pois rievun toisensa jälkeen ja sai vihdoin pienen kerän käsiinsä. "Tiedätkös, mitä tässä on?" kysyi hän sangen tyytyväisesti ja leveästi hymyillen.

"Ei, sitä en tiedä."

Turo keri ja keri, ja vihdoin tuli paksu ja leveä kultasormus ilmoille. "Tämän saat jättää hänelle minulta, sano samalla paljon rakkaita terveisiä."

"Se on maksanut paljon!" sanoi Esbjörn ihaillen.

"Koko pestin!"

"Eikö sinulla ole jälellä mitään?"

"En tarvitsekaan nyt, kun lähden merille."

"Teet paljon hänen tähtensä!"

"En niin paljon kuin hän ansaitsee."

"Luuletko niin?"

"Kuules nyt, Esbjörn, älä sano hänestä ainoatakaan pahaa sanaa; sitä en siedä kuulla — ymmärrätkö!"

"Toimitan kyllä asiasi!"

"Kiitos!… Ja sitten… sitten voit väliin pitää häntä silmällä… Lupaatko sen?"

"Täytyy kai minun!"

"Näetkös!"… ja tällöin leimahtivat Turon silmät melkein hurjasti. "Hän on minulle niin rakas, ettei kävisi hyvin, jos jokin erottaisi meidät."

Mutta kun Esbjörn sitten jäi yksin, toivoi hän, että tämä päättyisi hyvin.

* * * * *

Muutamia päiviä myöhemmin kutsuttiin tämä uskollinen palvelija linnanpäällikön luo.

"Meidän on teitä kiittäminen siitä, että tuo hullu koiranjuoni tehtiin tyhjäksi", sanoi hän. "Kas tässä!" Hän viittasi pöydälle korkeaan rahakasaan. "Tässä on, mitä saksalaiset ovat saaneet maksaa sekaantumisestaan; teen vain mitä oikein on, kun annan ne sinulle."

"Suurkiitosta!" sanoi Esbjörn.

"No, ota sitten ne!"

"Ettekö tahdo tallettaa ne minulle?"

"Jos sitä haluat."

"Tahdon ansaita enemmän!"

"Oletko käynyt ahneeksi?"

"Eipähän muutenkaan."

"Aiotko kenties ostaa talon ja tilan?"

"Niin aion!"

"Täällä Tukholmassako?"

"Tahdon mielelläni saada haltuuni vanhan talon Pohjoisportin pielessä", sanoi hän viekkaasti.

"Rytingin kummitustalon?"

"Juuri sen!"

"Etkö pelkää?"

"En vähintäkään."

"Mutta siellähän kerrotaan tapahtuvan kummallisia asioita."

"Niin tapahtuukin!"

"Tiedätkö siitä jotakin?"

"Ehkäpä!"

"Sano sitten minulle, eivätkö salaliittolaiset ole siellä pitäneet kokouksiaan?"

"Eivät näitä viimeisiä; nämä olivat vain houkkokokouksia edellisten rinnalla."

"Sielläkin on siis ollut salaliitto, josta minä en ole tiennyt mitään?"

"Olin siihen aikaan täällä muutamia kertoja ja etsin teitä, mutta ette ollut tavattavissa."

"Mikset kääntynyt jonkun muun puoleen?"

"Sitä en uskaltanut tehdä pelkkien epäluulojen nojalla."

"Et siis tiedä mitään varmaa?"

"Kun tulin tänne Tukholmaan, tapasin erään vanhan maanmiehen; olimme ennen maailmassa olleet paljon yksissä, ja kun hän kertoi olevansa herra Niilo Boonpojan palveluksessa, mutta halusi toista herraa, huomasin hänellä olevan mielessään jotakin, mitä ei tohtinut tuoda ilmoille… Menimme yhdessä erääseen oluttupaan, ja nyt kirposi hänen kielensä… Sain tietää, että Rytingin talossa pidettiin salaisia kokouksia ja kuultuani osanottajani nimet ymmärsin heti mistä oli kysymys. Yksi kokous oli jo pidetty, toinen oli pidettävä seuraavana päivänä; pyysin häneltä päästä mukaan, mutta puhuin kuuroille korville… Mietiskelin jo, kuinka voisin pujahtaa taloon, kun hän, luullakseni oluen vaikutuksesta, uskoi minulle salaisuutensa, että oli löytänyt aarteen vanhasta talosta, mutta ei tiennyt kuinka saisi aikaa korjatakseen sen, sillä hänen herransa otti avaimen niin pian kuin hän tuli sieltä. 'Säikäytä silloin pois hänet ja toiset', sanoin minä ja lupasin häntä auttaa. Seuraavana päivänä huomasin hänen olevan ikäänkuin katumapäällä, humala oli selvinnyt; mutta minä en hellittänyt, minun täytyi päästä taloon… Muuan vanha kuva, joka riippui seinällä, osoitti minulle, miltä tohtori näytti, ja niin tuli minusta kummitus…"

"Tosiaankin!" sanoi Jöns Jönsinpoika nauraen. "Sitä en odottanut. Kuulitko heidän keskusteluaan?"

"En mitään yhtenäistä, mutta pois olen heidät ajanut, ja toveristani tuli aarteenkaivaja."

"Ja nyt tahdot ostaa talon?"

"Luulen, että se on hyvä olla olemassa…"

"Tahdon tehdä minkä voin. Jäätkö nyt Tukholmaan?"

"En, lähden täältä huomenna."

"Ekaan?"

"Sinne en kai tule."

"Luulin Sten herran sinua kutsuneen?"

"Työni suoritettuani odottaa hän minua."

"Sinulla on siis toinenkin homma käsillä?"

"Niin, ja se on tuskin alkanut."

Esbjörnin rehellisillä kasvoilla kuvastui huolestumisen ilme, kun hän sanoi jäähyväiset ja lähti.

Hän oli luvannut Sten herralle ja Kristina rouvalle, ettei tule kotiin ennenkuin on saanut joitakin tietoja Kaarinasta, ja kaikki hänen etsiskelynsä olivat tähän asti olleet turhat; nyt tahtoi hän lähteä Sten Sture vanhemman perustamaan Mariefredin luostariin, joka oli myös kaksoisluostari, eikä siis ollut mahdotonta, että Kaarina oli viety sinne.

Kun hän satuloi hevostaan, hirnui tämä tyytyväisyydestä. Esbjörn taputti sitä lautasille. "Toivoisin sinun tietävän oikean tien", sanoi hän. "Minä en sitä totisesti tiedä."

Kun hän oli tullut kaupunginportin ulkopuolelle, antoi hän melkein tietämättään hevosen mennä mihin tahtoi, sillävälin vaipui hän itse ajatuksiin… Outi ei voinut olla tuppautumatta hänen mieleensä; kieltämättä oli hän ollut mielissään, kun häntä pidettiin parhaimpana niistä monista, jotka tyttöä ihastelivat, ja mieleen hänestä oli, kun hänellä oli jotakin sanottavaa niin kauniiseen tyttöön nähden… Oli aivan kuin hänen elämänsä olisi saanut jonkin arvon, merkityksen, mitä sillä ei ennen ollut.

Ja sitten hän myi hänet!

Niin, ei hän sitä juuri katunut; Turolla oli tavallaan suurempi oikeus tyttöön… Mutta nyt oli hän niin sydämestään vakuutettu, että tämä olisi hänelle uskoton. Turo ei voinut pitää häntä silmällä, ja jos Esbjörn joskus häntä varoittaisi, kuka tiesi, välittäisikö hän siitä?… Esbjörn näki hänen hehkuvat poskensa, kun hän seisoi hovipojan edessä, ja muisto siitä pisti hänen sydämeensä.

Sellaisissa ajatuksissa kului useita tunteja; kun hän vihdoin heräsi unelmistaan, ei hän tiennyt missä oli. Kauniilla metsätiellä hän vain oli, ja hevonen jyrsi ruohoa ojanreunalta.

Silloin huomasi hän kappaleen matkan päässä henkilön, joka makasi joko nukuksissa tai sairaana. Esbjörn laskeusi ratsailta ja meni lähemmäksi; kuinka hän iloisesti hämmästyikään näin odottamatta nähdessään isä Johanneksen! Vanhus nukkui tosiaankin, nukkui vanhurskaan tyyntä ja hiljaista unta. Esbjörnistä tuntui siltä kuin matkalaisesta, joka on löytänyt vaelluksensa määrän. Hänen kanssaan voisi hän neuvotella, hänelle tehdä selkoa siitä, mitä oli hommannut ja kuinka kaikki hänen vaivannäkönsä olivat olleet turhat.

Kun Johannes heräsi, kohtasi hänen katseensa heti Esbjörnin, mutta hän tuijotti häneen kuin olisi nähnyt näyn, virkkamatta sanaakaan.

"Ettekö tunne minua?" kysyi tämä.

"Kyllä, tunnen toki!"

"Miksi näytätte sitten niin ihmettelevältä!"

"Ojentakaa minulle kätenne!"

Esbjörn teki niin.

"Niin, se on tosiaankin ihmiskäsi!" Vanhus nousi istualleen. "Herra on rajattomassa armossaan tehnyt ihmeen", sanoi hän. "Ennenkuin paneusin nukkumaan, rukoilin häntä tänään kuten niin monena edellisenäkin päivänä, että hän tahtoisi näyttää minulle tien, jolla kohtaisin teidät, ja katso, rukoukseni on tullut kuulluksi!"

"Merkillisintä kuitenkin on, että ajatuksemme ovat yhtyneet", huudahti Esbjörn. "Minäkin tarvitsen teitä."

"Ettekö ole löytänyt mitään?"

"En mitään!"

"Oletteko ollut Skossa?"

"Maksaako se vaivaa?"

"Luulen hänen olevan siellä!"

"Silloin lähden heti sinne."

"Olkaa valmis kohtaamaan esteitä tiellänne."

"Sen kyllä voin uskoa."

Johannes kertoi käynnistään siellä ja kuinka hänet oli petetty.

Kun Esbjörn sai tietää, että kaikki tämä oli tapahtunut pian kymmenen kuukautta sitten, puuskahti hän: "Ajatelkaas, jos hänet nyt jo onkin viety sieltä. Se ei ole mahdotonta!"

"Olen kyllä pelolla ajatellut sitä moneen kertaan, mutta kun herra laski minut sairasvuoteeseen, ymmärsin, että hänellä oli omat tarkoituksensa; kun nyt Hänen johdatuksestaan tapaan teidät täällä, käsitän ja tunnustan sen selvemmin kuin ennen."

"Jos lähtisimme yhdessä Skohon?"

"Minä olen ollut siellä, uusi vierailuni herättäisi epäluuloja…"

"Rakas isä, miettikäämme tarkoin asiaa."

"Jos voimme löytää aiheen, seuraan mielelläni."

"Sen tiedän."

Esbjörn taivutti Johanneksen ottamaan hänen hevosensa, itse seurasi hän jalkaisin lähimpään tupaan, missä he päättivät levätä yön.

Johannes kertoi, kuinka hän oli sairastanut vuoteen omana useita kuukausia. Köyhä talonpojan vaimo ja hänen poikansa olivat häntä hoitaneet. "Se on ollut siunattua aikaa", sanoi hän ja kohotti katseensa taivasta kohden.

"Ei kai teille sentään tullut leipää taivaasta?"

"Ei leipää, mutta rauhaa; Jumalan rauhaa levottomaan sydämeen."

"Mutta eiväthän hekään voineet elää leivättä?"

"On ihmeellistä, kuinka sekin tulee ennemmin alistuvaiselle, jumaliselle työmiehelle kuin tyytymättömälle ja uhmailevalle. Tulin kotiin, jossa oli puute välttämättömimmästäkin, ja kun lähdin sieltä kolmen kuukauden kuluttua, oli jo pantu talteen säästörahojakin."

"Millä ihmeellä saitte moista aikaan?" kysyi Esbjörn epäillen.

"Minun ansioni olivat vähäiset. Nauttiessani heidän huolenpitoaan, opetin heille että työn menestyksen ehto oli tyytyväinen ja jumalaapelkääväinen mieli."

"Ja he käsittivät sen?"

"Vähitellen! Kun erosimme, olivat he siitä vakuutettuja…"

Seuraavana aamuna sanoi Esbjörn, että jos Johannes tahtoi seurata häntä Skohon ilmaisematta kuka oli, luuli hän sen voivan olla hyödyksi.

"Antaudun mielelläni sinun johdettavaksesi, poikani", vastasi Johannes. "Sinä tunnet maailmaa paremmin kuin minä."

Niin lähtivät he Skohon.

Perille saavuttua sanoi Esbjörn, että hän saattoi vanhaa, sairasta munkkia, joka tarvitsi lepoa. Luostarin portit avattiin heti ja heille osoitettiin muuan pihahuone.

Mutta siten ei ollut paljoa voitettu; hänen täytyi tietää, oliko Kaarina tosiaankin luostarissa.

Sentähden ilmoittautui hän toimittamaan askareita luostarissa; jos hänen vanha sukulaisensa koituikin luostarille taakaksi, ei hän ainakaan tahtonut tehdä niin.

Kysyttiin, mitä työtä hän osasi, ja hän vastasi: "puutarhanhoitoa".

Syksy lähestyi, korjuuaika oli käsissä, ja työväkeä tarvittiin. Esbjörn otettiin sentähden töihin.

Hän aikoi tehdä itsensä tunnetuksi, kuulustella ja kenties päästä itse näkemään oliko Kaarina siellä. Johannes arvasi sen, mutta ei tiennyt mitään varmuudella.

Hänelle määrättiin porkkanamaa korjattavaksi, mutta se oli kappaleen matkan päässä luostarista, ja vaikka hän väliin saattoikin nähdä nunnien kulkevan ulos ja sisälle, olisi hänen ollut mahdoton erottaa ketään, vaikkakin hunnut olivat usein heitetyt taaksepäin, varsinkin noviiseilla, joiden joukosta hän etsi Kaarinaa.

Iltaisin työnsä päätettyään, kun hän palasi Johanneksen luo, löysi hän tämän ahkerasti punomasta koreja pajunvarvuista.

"En ole niin sairas, etten voisi tehdä jotakin hyödyllistä", tuumi hän. "Ja milloin en rukoile tai lue, askartelen mielelläni."

Kun Esbjörn kysyi, oliko hän oppinut tämän nuoruudessaan, vastasi hän: "En, vasta viime kesänä; opin sen niiltä hyviltä ihmisiltä, jotka hoitivat minua. Se oli heidän elatuskeinonsa, ja minusta on ihmeen miellyttävää antaa käsien tehdä työtä, ajatusten ladellessa lähellä ja kaukana, taivaassa ja maan päällä."

"En ole löytänyt mitään tänäänkään", täytyi Esbjörnin sanoa.

"Ethän vain ole väsynyt?"

"En, isä, ensin tahdon päästä varmuuteen."

"Rukoilen joka päivä, että saisit varman tiedon asiasta! Näen lapsi rukan joka päivä silmieni edessä. Ken ei mene luostariin omasta halustaan, hän on kiusauksessa langeta raskaimpaan kaikista synneistä, harhauskoon! Jumalaa täytyy etsiä vapaudessa, muuten ei häntä löydä koskaan."

Esbjörn jatkoi työtään, ja kun porkkanamaa oli jotensakin suuri ja hän yksinään sen kimpussa, oli hän ahertanut jo kokonaisen viikon, kun ensi kerran tuli muuan palveleva sisar noutamaan kasan porkkanoita.

"Enkö saa kantaa niitä puolestanne?" kysyi hän niin tyynellä äänellä kuin voi.

"Tehkää se, mutta ottakaa silloin muutamia nauriitakin mukaan."

Nunna meni sen jälkeen puutarhan toiselle reunalle, josta hänen oli noudettava jotakin muuta.

Esbjörn tiesi, että jos hän viipyisi vielä hetkisen, saisi hän nähdä noviisit, joilla juuri tähän aikaan oli tavallisesti vapaahetkensä.

Sentähden nouti hän hyvin hitaasti, mitä oli käsketty, ja lähti niiden kera kyökkiin.

Siellä oli useita nunnia.

Muuan heistä sanoi sävyisästi, ettei hänen ollut lupa astua sisälle, hänen olisi jätettävä ulos portaille mitä toi.

"Kyllä muistan, sisar", vastasi hän nöyrästi ja poistui heti.

Ulkona seisoi useita noviiseja, he vetivät alas huntunsa hänet nähdessään, mutta hän näki, että heidän katseensa seurasivat häntä, ja ajatteli, että jos Kaarina oli heidän joukossaan, tuntisi hän kyllä hänet ja keksisi jonkun keinon ilmaistakseen itsensä.

Siitä pitäen kului tuskin ainoatakaan päivää, jona hän ei syystä tai toisesta olisi kulkenut luostaripihan poikki, ja kun hän tällöin ei näyttänyt välittävän muusta kuin mitä hänellä oli käsillään, lakattiin pian kiinnittämästä huomiota häneen.

Se todellinen hyöty, jota Esbjörn saattoi tehdä luostarille, vaikutti, että mielellään siedettiin hänen seuralaistaankin, isä Johannesta. Tämä kävi joka päivä kirkossa ja teki kauniita koreja, jotka Esbjörn lahjoitti luostarille, mutta hän ei puhunut koskaan kenenkään kanssa, ei näyttänyt koskaan kasvojaan ja pysyttäytyi väliajat alituiseen pienessä luostarikammiossaan, johon ei päässyt kukaan muu kuin Esbjörn.

He olivat nyt oleskelleet luostarissa lähemmäs kuukauden eivätkä tienneet vielä mitään.

"Tämä elämä, alituinen istuskeleminen paikoillaan, ei tee teille hyvää isä… Teidän täytyisi lähteä täältä."

"Oletko menettänyt kaiken toivon?"

"Jos hän olisi täällä, olisi hänen pitänyt tuntea minut."

"Hän voi olla sairas."

"Niin kauan?"

"Tai kenties hän pelkää!"

"Se ei ole Kaarinan luonteen mukaista."

"Mutta luostarikuri."

"Niin, se ei ole lempeä, mutta mitä on tehtävä?"

"Odotettava!"

"Kuinka kauan?"

"Kunnes löydämme hänet!"

"Tai kunnes tulemme vakuutetuiksi, ettei hän ole täällä… Minun täytyy keksiä jotain uutta."

"Ole vain varovainen!"

"Olen kyllä."

Lopetettuaan edellisen työnsä sai Esbjörn tehtäväkseen korjata hedelmiä; tällöin pani hän eri koriin kaikkein kauneimmat omenat. Tavallisina vapaahetkien aikana kantoi hän korit kyökkiin ja nuoret noviisit tulivat tavallisesti häntä vastaan valitsemaan muutamia hedelmiä. Heitä puhuttelematta osoitti hän heille parhaat ja meni heti sen jälkeen, luomatta edes katsettakaan nuoreen parveen.

"Se on vaikeaa!" tuumi hän yksikseen. "Mutta on merkillistä, mitä kaikkea voi, kun oikein päättää."

Nuorin noviiseista oli kahdentoistavuotias Märta Sparre; hän oli sukua abbedissalle eikä suinkaan aiottu jäämään luostariin, ja sentähden oli hänellä suurempi vapaus kuin toisilla; mitä nämä halusivat, se annettiin hänen toimitettavakseen.

Eräänä aamuna, kun Esbjörn istui ylhäällä omenapuussa, kuuli hän erään nunnan sanovan:

"Heitä tänne minulle kaikkein kauneimmat omenat."

"En tiedä, kuka 'minä' on!"

"Märta Sparre!"

"Prioritar on sanonut, ettei kukaan saa enempää kuin kaksi."

"Mutta kaikkien muidenkin on saatava."

"Kenen muiden?"

"Margareta Erikintyttären!"

"Siinä kaksi, ketä vielä?"

"Iliana Krummedik."

"Vielä kaksi; löydättekö ne?"

"Kyllä!"

"Anna ja Birgitta Folkesson."

"Neljä siis."

"Ja sitten Ingeborg Åkentytär."

"Kaksi!"

"Niin, eikä enempää tarvitakaan!"

"Kuudelle vain?"

"En välitä muista!"

"Eikö ole pidettävä yhtä paljon kaikista?"

"Anna sitten kaksi Ermegård Trillelle."

"Kas, tuossa!"

"Ja sitten vielä viimeiselle, sillä nyt ei tosiaankaan ole enää useampia."

"Kuka 'viimeinen' on?"

"Hänen nimeään ei saa mainita, mutta me sanomme häntä väliin vainajaksi!"

"Onko hän sairas?"

"Sitä en tiedä, sillä meidät on kielletty häntä puhuttelemasta; mutta hän on niin kalpea."

"Tuossa on vielä kaksi!"

"Kauneimmat mitä olen saanut! No, koska olet niin kiltti meitä kohtaan, saa hän ne!"

Sen sanottuaan hän riensi pois.

Kuinka Esbjörn ikävöikään iltaa saadakseen kertoa uutisensa isä Johannekselle! Merkitsikö se mitään, ei hän tiennyt, mutta olihan ainakin mahdollista, että kalpealla tarkoitettiin Kaarinaa.

Mutta Johanneksella oli itsellään jotakin ilmoitettavaa, sen näki Esbjörn heti astuttuaan kammioon.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi hän vilkkaasti.

"Olen nähnyt hänet!"

"Missä?"

"Kirkossa."

"Näkikö hän teidät?"

"Hän tunsi minut!"

"Saitteko häntä puhutella?"

"Hän ei ollut yksin!"

"Mutta hänen pitäisi keksiä joku keino."

"Jollei se ole hänelle aivan mahdotonta, keksii hän kyllä sen."

Seuraavana aamuna oli Esbjörn jälleen omenankorjuussa, ja Märta Sparre tuli noutamaan veroaan. Hänen eteensä putosi neljätoista kappaletta. "Täältä puuttuu kaksi!" sanoi hän. "Tiedättehän, että meitä on kahdeksan."

"Vainajat eivät syö!"

"Mutta eihän hän ole kuollut!"

"Hyvin sairas siis?"

"Surusta!" kuiskasi tyttö.

"Mitä hänellä on surtavaa, kun on niin hyvä?"

"Hän vihaa luostaria!"

"Ovatko pahat sukulaiset panneet hänet tänne?"

"Hän sanoo, että he etsivät ja surevat häntä."

"Tietäisinpä vain hänen nimensä!"

"Sitä en saa sanoa!"

"Mutta alkukirjaimet?"

Hän pudisti päätänsä.

"Saat tämän kauniin omenan?"

Niin houkutteli käärme Eevaa.

"K.E.", kuiskasi Märta ja sieppasi nopeasti omenan.

"Kaarina Eliaantytär!" vastasi Esbjörn samassa.

Tyttö karahti tulipunaiseksi, mutta ei vastannut mitään.

"Olen hänen sukulaisensa, jaloin kaunis neitsyt, ettekö voisi auttaa minua häntä tapaamaan?"

"Se on mahdotonta!"

"Minä tuon viestejä hänen äidiltään."

"Märta, Märta!" huudettiin pihasta.

Hän riensi pois.

"Huomenna!" oli Esbjörn sanonut, mutta hän ei tiennyt, oliko tyttönen edes kuullut sen. Muutamia minuutteja seisoi hän epäröiden ja riensi sitten isä Johanneksen luo kertomaan tiedostaan.

Mutta vanhus ei ollut kammiossaan.

"Luultavasti kirkossa", ajatteli Esbjörn ja tunsi halua mennä sinne.

Ovessa hän kohtasi vanhan palvelijattaren, jonka oli ennen nähnyt kyökissä ja pannut merkille hänen surulliset kasvonsa. Mutta nyt oli hän aivan epätoivoissaan, kävi melkein hurjistuneen näköisenä Esbjörniä vastaan ja sanoi puoliääneen: "Mitä tahdotte Kaarina Eliaantyttärestä?"

Kysymys tuli aivan liian äkkiä, eikä Esbjörn tiennyt sanoa muuta kuin kysyi: "Mitä se teille kuuluu?"

"Olen hänen äitinsä!"

"Kaarinan äiti!" sammalsi Esbjörn hämmästyneenä.

"Samoin kuin te olette herra Kaarle Alfinpojan lähetti!"

"Mikä hittolainen teille on sellaista uskotellut?"

"Hurskas abbedissa itse on sen sanonut! Jollei teitä olisi ollut, olisin saanut aikoja sitten lapseni takaisin."

"Taasen juonia! On totta, että etsin Kaarinaa, mutta minut on Kristina rouva lähettänyt."

"Nyt valehtelette!"

"Kuulkaas! Jos tahdotte yksin pitää huolen hänen pelastuksestaan, lähden täältä heti?"

Nainen näytti epäröivän. "Menkää täältä", sanoi hän. "Koetan sitten tavata teitä."

Nainen riensi muutamasta sivuovesta luostariin, Esbjörn taasen astui kirkkoon.

Siellä oli isä Johannes muutaman sivualttarin edessä polvistuneena rukoukseen. Ylhäällä pääkuorissa oli useita nunnia parhaillaan kiinnittämässä seppeleitä alttarin ympärille; keskellä lattiaa seisoi ruumisalttari, mutta ruumiskirstua ei ollut vielä tuotu.

Esbjörn oli sattumalta kuullut, että muuan vanha nunna, joka oli kauan ollut sairaana, oli äskettäin kuollut, ja hän saattoi ymmärtää, että aiottiin viettää hänen hautajaisiaan… Mutta eiköhän täällä ilmautuisi tilaisuutta nähdä ja puhutella Kaarinaa? Keskustelu hänen äitinsä kanssa oli osoittanut Esbjörnille, ettei isä Johanneksen ja hänen olonsa luostarissa ollut mikään salaisuus; luultavasti oli isä tunnettu, mutta jottei ilmaistaisi mitään pelkoa, oli annettu heidän jäädä luostariin ja tyydytty ainoastaan pitämään heitä silmällä.

Esbjörnin täytyi myöntää, että nunnaluostarissa meneteltiin vielä ovelammin kuin munkkiluostarissa, sillä mitä hän oli nyt havainnut, ei hän ollut osannut ajatellakaan. Seistessään näihin ajatuksiin syventyneenä tunsi hän, kuinka käsi laskettiin hänen olalleen.

Muuan luostarin palvelija viittasi häntä seuraamaan.

Heidän oli yhdessä kannettava ruumisarkku kirkkoon.

Pieni huone, jossa se oli, oli verhottu kauttaaltaan mustiin, ja palavat kynttilät, jotka sitä ympäröivät, tuikkivat ainoastaan himmeästi paksun suitsutuksen läpi, joka täytti huoneen.

Abbedissa seisoi lukuisain nunnien kera kirstun ympärillä, mutta muuan noviisi oli polvillaan sen vieressä itkien katkerasti. Läsnäolijat veisasivat virttä "De profundis", papin pitäessä ristiä ruumiin pään kohdalla. Kirkosta kuuluivat urkujen sävelet.

Esbjörniä neuvottiin kantamaan jaloista, mutta samassa kuin hän kumartui tarttuakseen kirstuun, nousi noviisi ja hän tunsi — Kaarinan.

Heidän silmänsä kohtasivat sekunniksi toisensa; Kaarinan kasvojen surullisuuden takaa pilkahti ilon säde, mutta kaikki tyyni kesti ainoastaan silmänräpäyksen; jokaisen täytyi käydä toimeensa. Kun kantajat olivat tehneet tehtävänsä, täytyi heidän poistua kirkosta.

"Abbedissa on lähettänyt sanan, että meidän on heti poistuttava luostarista!" olivat ensimäiset sanat, joilla Johannes otti Esbjörnin vastaan.

"Kaarina on täällä, olen nähnyt hänet."

"Silloin voimme käyttää oikeuttamme."

Esbjörnillä oli hallussaan paperi, joka oikeutti omistajansa saamaan selon, keitä nunnia luostarissa oli, ja isä Johanneksen oli arkkipiispa valtuuttanut vapauttamaa Kaarina Eliaantyttären, jos tämä itse sitä halusi eikä ollut vielä ottanut huntua.

Johannes lähti heti pyrkimään abbedissan puheille, mutta hänelle vastattiin, että abbedissa oli kiinni hautajaishommissa, kuitenkin ottaisi hän ilolla munkin vastaan seuraavana päivänä.

Yön kuluessa odottivat he Kaarinan äidin käyvän heidän luonaan, mutta tämä ei tullut.

"Meidän pitäisi nyt olla varmat asioistamme", sanoi Esbjörn, "ja sentään epäilen suuresti, saammeko hänet mukaamme."

"Minä en tiedä mitään esteitä, jos hän itse tahtoo."

Seuraavana aamuna menivät he yhdessä ruokasaliin, jossa abbedissa heti tuli heitä vastaan.

"Olette tahtonut pysyttäytyä meiltä salassa, kunnianarvoisa isä", sanoi hän. "Toivon ettette ole löytänyt mitään arkkipiispalle valitettavaa."

"Yhtä vähän löytänyt kuin etsinytkään! Ainoastaan tämä on asiani." Hän antoi paperinsa.

Abbedissa luki sen tarkkaavaisesti. "Tahdotteko sanoa, miksette ole antanut sitä ennen minulle?"

"Sallikaa minun jättää vastaamatta."

"Se on oikeutenne!"

"Tahdotteko lähettää noutamaan nuorta tyttöä."

"Ensin tahdon kuitenkin sanoa, ettei hän voi tulla mukaan."

"Eikö minulla ole hänen armonsa valtuutus?"

"Hänen äitinsä tahto merkitsee enemmän!"

"Ja kieltääkö hän?"

"Hän tahtoo itse pitää huolen tyttärestään."

"Sallitteko minun puhutella heitä molempia?"

"Toiseen nähden ei minulla ole mitään määräysvaltaa; kuitenkin luulen, että hän mukautuu tahtooni."

Abbedissa soitti, ja ikäänkuin olisivat sitä odottaneet, astuivat Kaarina ja hänen äitinsä sisään.

Nuori, kaunis tyttö oli nyt enää ainoastaan oma varjonsa… Silmät olivat vaipuneet maata kohden, ja muinoin niin eloisat kasvot olivat ikäänkuin kivettyneet yhteen ainoaan valitushuutoon.

Isä Johannes katseli häntä osanotolla. "Kaarina Eliaantytär!" sanoi hän lempeästi.

"Isä!" vastasi tämä polvistuen.

"Sinulla on vapaus lähteä luostarista!"

"Tiedän sen!"

"Tahdotko tulla mukanani?"

"Äitini…"

"Minäkin olen häntä etsinyt ja vihdoin löytänyt, kunnianarvoisa isä!" puuskahti tämä. "Kenenkään ei pidä ihmetellä, vaikka tahdon itse pitää huolta lapsestani."

"Siihen on teillä täysi oikeus!"

"Kristina rouva käski minun etsiä teitä vaivojani säästämättä", puuttui Esbjörn äkkiä puheeseen. "Poiketkaa nyt kotimatkalla Tukholmaan häntä tapaamaan."

"En, en!" huudahti äiti luoden silmäyksen abbedissaan. "Hän houkuttelisi minua jäämään tänne ja minä tahdon saada lapseni takaisin!"

"Emmekä uskokaan, että tulet hänen puolestaan", lisäsi Kaarina luoden salamoivan silmäyksen Esbjörniin.

"Nyt olette kuulleet sen heiltä itseltään", sanoi abbedissa tavallisella leppeydellään. "Minulla ei ole mitään oikeutta pakottaa eikä houkutella."

"Minun tehtäväni on pääasiallisesti päättynyt, on vain yksi asia enää jälellä." Isä Johannes otti sormuksen esille. "Kaarina Eliaantytär, olen luvannut antaa tämän sinulle muistoksi ja tuoda paljon terveisiä."

"Keneltä?"

"Pentiltä!" kuiskasi Esbjörn.

Kaarina päästi huudon ja painoi sormuksen huuliaan vasten. "Kas, kas!" sanoi hän näyttäen kallisarvoista lahjaa.

"Kuka on antanut sen?" kysyi äiti.

"Gyllenstjernojen vaakuna!" huudahti abbedissa. "Mistä se tulee?"

"Ystävältä, joka toivoi, että Kaarina tahtoisi ottaa takaisin vapautensa!" sanoi Johannes.

"Kyllä, kyllä, minä tahdon!" huudahti Kaarina. "Isä, ota minut mukaan, minä seuraan sinua."

Esbjörn näki uhkaavan katseen, jonka abbedissa loi äitiin, ja kuitenkin tämä virkkoi pelosta vavisten:

"Tyttäreni, olit antanut minulle lupauksesi…"

"Mutta hän ei ole mikään tanskalaisten lähetti; ja hän tuo minulle tietoja siltä, jota sydämeni rakastaa! Tule, tule, äitini, häntä täytyy meidän seurata."

"Viekää hänet heti huoneeseensa", käski abbedissa. "Hän on sairas! Huomenna puhumme tästä enemmän!" Ääni oli ankara ja käskevä.

Äiti seisoi epäröiden, hän katsoi olevansa velvollinen tottelemaan, mutta rakkaus tyttäreen puhui äänekkäämmin.

Kaarina oli herännyt eloon, päättäväisyyteen ja uhmaan. Hän piteli lujasti isä Johanneksen kädestä ja sanoi: "Jumalan äidin tähden, älkää lähtekö luotani."

Johannes kääntyi abbedissaan. "Käytän nyt teidän omia sanojanne", virkkoi hän. "Teillä ei ole mitään oikeutta pakottaa tai houkutella."

"Ainoastaan sillä, jolta olen ottanut vastaan kevytmielisen tytön, on oikeus ottaa hänet takaisin!" huudahti vihastunut nainen. "Ja minulla on kyllä keinoja saattaakseni tahtoni voimaan!" Hän ojensi kätensä tarttuakseen soittokelloon, mutta Esbjörn sieppasi sen ennen häntä ja kohtasi pelottomasti hänen uhkaavan katseensa.

"Jalo rouva, päättäkää asia hyvällä!" sanoi hän ja vetäisi taskustaan linkkuveitsen, jonka terän avasi.

"Uhkaatteko henkeäni?"

"Tahdon ainoastaan estää teidät kutsumasta väkeä soittamalla, huudoilla tai muulla hälinällä."

"Tuollaista väkeä teillä on mukananne?" sanoi abbedissa halveksivasti Johannekselle.

"Hän on uskollinen palvelija, eikä teillä ole mitään pelättävää, kun vain täytätte velvollisuutenne."

"Niin juuri teen, kun olen luovuttamatta kirkon vihittyä."

"Sellainen en ole!" huudahti Kaarina. "Kaikista kestämistäni kärsimyksistä huolimatta olen kieltäytynyt rupeamasta nunnaksi."

"Arkkipiispan käsky velvoittaa minut kuuliaisuuteen!" virkkoi Johannes. "Ja kehotan teitä oman etunne tähden taipumaan ajoissa."

"Kenties teen sen, mutta en nyt; tarvitsen ajatusaikaa!"

"Kuinka kauan?"

"Älkää lähtekö luotani?" pyysi Kaarina peloissaan.

"Huomiseen!"

"Mahdotonta!" tokaisi Esbjörn.

"Tunti kumminkin!"

Samassa vetäytyi abbedissa loitommaksi Esbjörnistä, ikäänkuin tämä olisi seissut häntä liian lähellä, mutta ovela, maailmaa kokenut mies aavisti pahaa; Johanneksen puhuessa lohdutuksen sanoja Kaarinalle ja äidin seistessä aivan masentuneena, pitämättä lukua mistään, huomasi Esbjörn, kuinka abbedissa vei kätensä seinään joko etsiäkseen salaista soittojohtoa tai salaovea, mutta samalla näytellen mielenliikutusta, jonka tähden muka oli tuen tarpeessa.

"Sallikaa minun tukea teitä, kunnianarvoisa rouva", sanoi Esbjörn vetäen armottomasti pois hänen kätensä.

Jos häntä olisi pistänyt käärme, ei vaikutus olisi voinut olla tehoisampi. "Kuinka uskallatte koskea minuun?… Menkää, menkää heti näkyvistäni."

"Emmehän muuta toivokaan."

"Mutta nämä naiset jäävät tänne!"

"Kaarina Eliaantytär seuraa minua!" vastasi isä Johannes suurella vakavuudella. "Täällä ei häntä pidätä mikään; teidän valtanne hänen ylitseen on lakannut arkkipiispan käskyn johdosta, ja minä käsken teitä hänen nimessään sitä tottelemaan."

Lieneekö abbedissa saanut uuden aatteen vai mikä sen lienee vaikuttanut, mutta hän sanoi vain: "Tapahtukoon tahtonne!"

"Antakaa sitten käskynne!"

"Ennenkuin jätän teille kellon", sanoi Esbjörn, "tahdon vain sanoa, että seison tässä takananne paljastettu veitsi kädessäni, ja jos teidän antamanne käskyt jättävät oikeaan merkitykseensä nähden tilaa pienimmällekään epäilykselle, olette, niin totta kuin elän, puhunut viimeisen sananne tässä maailmassa."

Äänessä ja katseessa oli niin hirveää vakavuutta, ettei abbedissa vastannut mitään, ja kun hänen soittonsa johdosta muuan palveleva nunna astui sisään, käski hän, että luostarin portit olivat heti avattavat isä Johannekselle ja hänen palvelijalleen ynnä Kaarina Eliaantyttärelle ja hänen äidilleen.

Mutta kun he tahtoivat ottaa häneltä jäähyväiset, torjui hän heidät halveksien luotaan, ainoastaan isä Johannekselle soi hän kitsaan tervehdyksen.

"Kunnianarvoisa äiti!" sanoi Esbjörn. "Vielä on yksi jälellä; että seuraatte arkkipiispan asiamiestä portille."

Tähänkin täytyi abbedissan mukaantua, ja vapautetuille oli vihdoinkin ilo kuulla salvat työnnettävän eteen sisäpuolelta ja olla itse ulkona Jumalan vapaassa luonnossa. Oli ihana syyspäivä, linnut lauloivat, kellastuneet lehdet karkeloivat maassa ympäri, mutta monia tuhansia keltaisia, punaisia ja vihreitä oli vielä puissa jälellä, ja auringonsäteet leikkivät niillä ja hyväilivät niitä. Kaikki pensaat peitti kevyt hämähäkin harso, miljoonain miljoonia pikku tähtiä välkkyi niissä ja myriaadit siipiäiset muodostivat ikäänkuin päiväntien ilmassa.

Kaarinan valtasi niin syvä ilo, että hän lankesi polvilleen, pani rukoillen kätensä ristiin ja huudahti: "Oi, Jumala, kuinka maailma on kaunis!"