SISÄLLYS: (continued 3)

"Onko tässä vähemmän mukavuuksia kuin mihin olette tottunut?" kysyttiin pisteliäästi.

"Sellaisista välitän vähät, mutta yksin tahdon olla."

"Kuka teitä on häirinnyt?"

"Sen tietänette paremmin kuin minä! Teidän asianne; olisi valvoa, etteivät mitkään vakoilevat silmät tänne tähystelisi."

"Oletteko huomannut sellaista?"

Nunna meni häntä lähemmäksi. "Hetki sitten", sanoi hän, "seisoi ritari Alfinpoika täällä oven ulkopuolella ja kyseli muutamia kirjeitä, jotka olivat joutuneet hukkaan majatalossa; vastasin hänelle, että hän oli ottanut sen ainoan, minkä näin… Puhuttuaan vielä niitä ja näitä meni hän; nostin sattumalta silmäni ylöspäin ja näin silmäparin, joka ilkeästi katseli minua."

"Kolosta?"

"Siellä on luukku!"

"Se ei ole totta!"

"Tiedätte kyllä sen!"

Pernilla joutui aivan vimmoihinsa, hän kutsui muutaman palvelijattaren ja käski hänen juosta heti vintille ja tähystelemään tarkoin hänen osoittamaansa paikkaa, oliko siellä tosiaankin mitään luukkua tai aukkoa.

Kaarina seisoi tyynesti odottaen. Pernilla rouva katseli häntä palavin katsein.

Kesti muutamia minuutteja, jonka jälkeen pieni luukku tosiaankin avattiin. "Täällä on ollut joku äskettäin", virkkoi palvelijatar. "Paikka oli raivattu niin puhtaaksi, että se pisti heti silmiin."

Ankara rouva kalpeni harmista, se oli suurempi nöyryytys kuin hän saattoi sietää. "Luovutan teille oman makuukamarini ja vartioin itse oven edessä!" sanoi hän liikutuksesta vapisevalla äänellä.

"Teidän asianne on määrätä", vastasi Kaarina, "minun noudattaa tahtoanne."

Uusi huone, jonne hänet vietiin, oli yhtä porraskerrosta alempana, Pernilla rouvan oman sänkykamarin takana; täällä ei hän voinut toivoa enää Penttiä näkevänsä, mutta hän oli myös vapautunut ritarista, ja mahdollisuus päästä pakoon oli suurempi kuin ylemmässä kerroksessa, jossa suuret rautaovet pidettiin huolellisesti sulettuina ja ikkunasta saattoi nähdä ainoastaan pihamaalle.

Pernilla rouva vakuutti, että täällä saattoi hän olla täydessä turvassa kaikilta vakoilevilta katseilta ja epämieluisilta vierailuilta. "Suuremmaksi varmuudeksi tahdon itse pitää avaimen", sanoi hän, "ja katsoa, ettei mitään tule teiltä puuttumaan."

Kaarina kuuli hänen sulkevan oven jälkeensä. Ja Kaarina istui kuin lintu häkissään, vuodattaen vetreitä vesiä; sinä iltana itki hän itsensä nukuksiin.

Kun Pernilla rouva kertoi ritarille mitä oli tapahtunut ja ivallisesti lisäsi, että hänen täytyi tuntea suurta osanottoa katumuksentekijätärtä kohtaan, niin ritari punastui korviaan myöten ja kysyi kiihkeällä uteliaisuudella, kukahan kutsumaton todistaja mahtoi olla.

"Se on minulle aivan käsittämätöntä", sanoi Pernilla, "ja merkillisintä on, etten ole koskaan kuullut tästä salaluukusta, jonka kautta saa tietää mitä haluaa."

"Se voi vastaisuudessa olla teille hyödyksi."

"Mutta se on vahvistanut epäluuloani, että nunnalla on kirjeet hallussaan."

"Minä olen vakuutettu vastakohdasta."

"Niin, te."

Pernilla rouvan äänensävy ajoi uudelleen veret ritarin kasvoihin. "No niin, en viitsi salata sitä, minkä kuitenkin olette arvannut… Rakastan kaunista tyttöä melkein mielettömästi."

"Kuka hän on?"

"Hän sanoo olevansa Kristina rouvan halpa palvelijatar, mutta se voi olla vain keksittyä."

"Antakaahan minulle vain tilaisuus nähdä hänet."

"Sen täytyy tapahtua hänen omalla suostumuksellaan; en salli ikinä häntä loukattavan."

"Jättäkää se asia minun huolekseni ja ajatelkaa sen sijaan vakavasti sitä keskustelua, joka meillä huomenna tulee olemaan Sten herran kanssa… Minusta tuntuu, että olemme jo liiaksi haaskanneet aikaa tuohon tyttöseen."

"Ette ole koskaan rakastanut, tai olette unhottanut, että sellainen tunne, kun se ensi kertaa kaikella tenhollaan: valtaa miehen mielen, valtaa sen kokonaan."

"Mitä teillä on valittamista, kuuluuhan tyttö teille. Mutta ei kai sitä tärkeää asiaa, jonka tähden olette tullut tänne, ole suinkaan sentähden jätettävä syrjään."

"Hän on minulle vielä ainoastaan kuin ihanin kangastus", huudahti ritari. "Ainoastaan tuokion olen katsellut tätä ihmeellistä kaunotarta, mutta se oli kylliksi iäksi kytkeäkseen minut kahleihin."

"Nyt pelkäätte, että hän on pettänyt teidät ja että hänellä vakuutuksistaan huolimatta ovat sittenkin kirjeet."

"Se on mahdollista!"

"Huomenna saatte siitä varmuuden."

Ja aivan varhain, ennenkuin Kaarina oli noussut, saapui Pernilla rouva hänen luokseen. Hän toi täydellisen puvun ja pyysi Kaarinaa ainakin siksi päiväksi pukeutumaan siihen.

Kaarina oli heti valmis; hän tiesi syyn eikä hänellä ollut mitään salattavaa.

"Enkö saa pitää edes huntuani?" kysyi hän.

"Saatte sen kyllä takaisin, täällä olette yksin, teitä ei näe kenenkään muun silmä kuin minun."

"Aika käy minulle hyvin pitkäksi; ettekö tahtoisi lähettää minulle luuttua tai jotakin ompelusta."

"Saatte molemmatkin ja lisäksi muutamiksi tunneiksi huoneen, josta on vapaa näköala."

Hän avasi salaoven ja viittasi Kaarinaa seuraamaan. Se vei suureen huoneeseen, jossa oli lasi-ikkunat torille päin. Tyttö päästi ilohuudon. "On kuin olisin kotona!" sanoi hän.

"Missä on kotinne?"

Kaarina ei tiennyt, oliko hänen vastattava kysymykseen; paras sentähden vaieta.

"Oletteko aatelisneitsyt?"

"Ottaisitteko minut silloin suojelukseenne?"

"Ettekö seuraa ritaria mielellänne?"

Mitä oli hänen vastattava?… "Hän tahtoo ainoastaan minun turmiotani!" kuiskasi hän hiljaa.

"Askarrelkaa täällä niin hyvin kuin voitte; saammepahan toiste puhella."

Pernilla rouva meni ja Kaarina jäi yksin.

Ankarinkaan tutkinto ei ollut vienyt mihinkään, kirjeitä ei löytynyt nuoren tytön hallusta, ja koskei hänellä ollut yhteyttä kenenkään kanssa, ei hän ollut voinut niitä jättää kenellekään hallustaan.

Kun hän kertoi tästä ritarille, säteilivät tämän silmät tyytyväisyydestä. "Te olette nähnyt hänet!" sanoi hän.

"Hän on aatelissukua?"

"Mistä sen tiedätte?"

"Oletteko koskaan nähnyt sellaista metsäkukkaa?"

"Kuinka tahansa, hänen täytyy tulla omakseni."

Sten herra keskeytti keskustelun; hän kertoi, että Erik herran puoluelaiset luopuivat yhä suuremmin joukoin ja että toive et hänen valinnastaan valtionhoitajaksi kävivät yhä synkemmiksi. Ei ainoastaan rahvas, vaan monet herroistakin liittyivät nuoreen Sten Stureen.

"Olen vihannut häntä lapsuudestani saakka", huudahti ritari Kaarle Alfinpoika. "Silloin täytyi minun alistua, nyt en sitä tee. Tanskan nuori kuningas odottaa ainoastaan hyviä tietoja täältä, hyökätäkseen suuren sotajoukon kera maahan."

"Jospa vain olisi ollut mahdollista saada Erik herra valituksi, olisimme voittaneet aikaa", tuumi Sten herra.

"Ja saaneet pappishallituksen", huomautti ritari. "Miksi tarvitaan sellaisia kiertoteitä, kun voimme mennä suoraan maaliin. Mitä on tiellä?"

"Linnanpäälliköt lähettävät toinen toisensa jälkeen uskollisuuden ja alamaisuuden vakuutuksiaan."

"Senhän tekin olette tehnyt!"

"Katsoin olevani siihen pakotettu, jotten herättäisi epäluuloja, mutta sellainen merkitsee vähän."

"Mitä teidän mielestänne olisi tehtävä?"

Linnanpäällikkö kiemurtelihe neuvotonna. "Odotettava vielä vähän", vastasi hän, "kunnes vaali on tapahtunut."

"Odotettava eikä koskaan muuta kuin odotettava!" huudahti Pernilla rouva. "Tahdotteko kuulla minunkin ehdotustani?"

"Kyllä, kyllä!"

"Kuningas Kristianin on miehitettävä vahva laivasto uusilla sotureilla ja purjehdittava suoraa päätä tänne salmelle. Nyköping joutuu heti hänen käsiinsä; silloin saa hän kiinnekohdan itse valtakunnan sydämessä ja voi sieltä edelleen laajentaa valtaansa."

"Teidän pitäisi istua kuninkaan sotaneuvostossa", huudahti Kaarle herra ihaillen.

Mutta Sten herra kävi kalmankalpeaksi pelästyksestä. "Se voi maksaa pääni!" huudahti hän.

"Myöskin korottaa teidät valtakunnan korkeimpiin virkoihin. Kuningas ei olisi kiittämätön."

"Siitä menen minä takaukseen", tokaisi ritari. Silloin kuultiin muutaman ratsastajan laskettavan laukkaa linnanpihaan. "Minun lähettilääni!"

"Minä otan hänet vastaan! Odottakaa minua täällä, se ei kestä monta minuuttia." Pernilla rouva meni.

Ritari odotti kärsimättömästi hänen palaamistaan, mutta Sten herra kärsi kadotuksen tuskia. Tukholmassa oleskellessaan oli hän luopunut rauhanystäväin puolueesta ja liittynyt kansanpuolueeseen; hän oli tehnyt sen vakaumuksesta ja todellisella tyydytyksellä, ja nyt tahdottiin hänet vetää takaisin ja hän oli aivan liian arka avoimesti tunnustaakseen käännöstään.

Pernilla rouva tuli takaisin, ja hänen kasvoillaan saattoi havaita pettymystä. Mutta siitä huolimatta heitti hän päänsä yhtä ylpeästi taaksepäin kuin tavallisesti, sanoessaan: "Kirjeet ovat poissa!"

"Poissa?" toisti ritari.

"Mitkä kirjeet?"

"Ette tiedä niistä mitään, herra; mutta tunsin riittävästi teidän ajatustapaanne voidakseni toimia tietämättänne. On laadittu toinen suunnitelma, minkä mukaan kuninkaalle valmistettaisiin tilaisuus tulla Hallannin rajalta valtakuntaan."

"Ja olette ollut siitä kirjevaihdossa?"

"Teidän nimessänne!"

"Pannaksenne minut päiviltä!?"

"Sellainen vaara voi olla tarjolla nyt, kun kirjeet ovat joutuneet hukkaan."

"Minä olen hukassa!" ähkyi hän.

"Ei nyt, kun kohtalo on kerran julistanut päätöksensä", virkkoi Pernilla rouva. "Oma arkuutenne pakottaa toimintaan…"

"Ei koskaan, ei koskaan", valitti Sten herra.

"Lykätkää sitten syy minun niskoilleni", huudahti Pernilla. "Minä tunnustan avoimesti, ettette ole tiennyt mitään. Teidän tähtenne sallin heittää itseni vankeuteen, se kääntää huomion teistä pois eikä kukaan ymmärrä meidän pelanneen samaa peliä, ennenkuin Kristian kuningas on päässyt maan herraksi."

Mies tuijotti kummissaan häneen. "Tahdotteko todellakin sitä?" kysyi ritari.

"Otan mieluimmin täyden askeleen", virkkoi peloton nainen jälleen. "Nyt olen ottanut auttaakseni Tanskan oikeuksiinsa ja sitä paitsi kostaakseni monet yksityiset vääryydet. Jos tahtoo saavuttaa tarkoituksensa, ei auta niin tarkoin katsoa keinoja."

Sten herra tunsi itsensä masennetuksi, nöyryytetyksi. Hänen pikku vaimonsa oli ihmeellisesti kasvanut päätään pitemmäksi häntä, ja hänestä tuntui melkein varmuutta lähentelevältä otaksuminen, että vaimo oli tästedes tuleva hänen herrakseen.

Mutta kun pääasiasta oli päästy yksimielisyyteen, oli vielä keskusteltava erikoisseikoista. Oltiin heti yksimieliset siitä, ettei mitään kirjeenvaihtoa saanut tapahtua; oli lähetettävä varmoja suullisia viestejä, mutta viestinviejät itse pidettävä tietämättöminä niiden sanojen merkityksestä, joita heidän oli kuletettava. Jotta kaikki epäluulon aiheet poistuisivat, tahtoi Pernilla rouva, että hänen herransa näön vuoksi liittyisi sotapuolueeseen.

Sten herra painoi päänsä aivan pöytään kiinni ja häpesi, eikä hän suinkaan vähimmässä määrin hävennyt omaa itseään; mutta kun hän oli kohottanut jälleen päänsä, sanoi hän tahtovansa ajatella asiaa lähemmin.

Muuan tärkeimmistä henkilöistä, joiden kanssa oli neuvoteltava, oli Erik Trolle. Pernilla rouva tiesi, että hän nykyään oleskeli Ekholmassa, mutta luultavasti matkustaisi pian Tukholmaan juhannuksen aikaan pidettäväksi aiottuun kokoukseen.

Kaarle Alfinpoika oli soveliain menemään hänen luokseen, eikä hän ollutkaan siihen haluton; mutta kuitenkin tahtoi hän saada muutamia tunteja ajatusaikaa.

Kun hän jäi yksin Pernilla rouvan kanssa, sanoi tämä hänelle: "Jättäkää neitsyt minun huostaani palaamiseenne saakka. Menen takaukseen hänen turvallisuudestaan."

"Mutta minä en aiokaan palata takaisin. Menen pienellä aluksella pitkin Mälaria ja sitten Itämerelle."

"Voitteko viedä tytön mukananne Ekholmaan?"

"Minun täytyy!"

"Sama satu ei kelpaa Kirsti rouvalle kuin minulle. Hänen sanotaan käyneen hyvin ankaraksi."

"Ilman häntä en lähde!"

"Olettehan aivan kuin lumottu!"

"Niin olenkin! Kenties oli jokin lumovoima siinä oluessa, jonka majatalon eukko minulle tarjosi. Siitä pitäen olen poissa järjiltäni."

"Joiko hänkin siitä?"

"Hän ainoastaan kostutti huuliaan ja antoi sitten juoman muutamalle palvelijoistani."

"Onko se vaikuttanut häneenkin?"

"Herran nimessä! Sanottepa jotakin; se on vaikuttanut!"

"Silloin olette noidutut molemmat."

"Hänestä kyllä pian pääsen!"

"Päinvastoin; käyttäkää häntä vainukoirana, sillä kukaan ei palvele teitä paremmin."

"Kuinka viisas olette, Pernilla rouva… Sen tosiaan tahdon tehdä; mutta sanokaa minulle nyt: millä tekosyyllä ottaisin hänet mukaan?"

"Jättäkää hänet Mariefredin luostariin."

"Mutta jos hän tahtoisikin jäädä sinne?"

"Silloin ette uskaltaisi kieltää."

"Jospa voisi…"

"Mitä tarkoitatte?"

"Taivuttaa hänet…"

"Mihin?"

"Antakaahan minun miettiä asiaa." —

Sillävälin oli Kaarina pitänyt tarkkaavaisesti silmällä mitä tapahtui torilla, mitä henkilöitä tuli linnaan ja meni sieltä; kaikesta ja kaikkialta etsi hän pelastusta, mutta ei löytänyt sitä mistään.

Hän näki lähettilään palaavan vaahtoavalla ratsulla, ja hän tiesi, että kun tämä ei tuonut mitään mukanaan, niin hänet, tyttö parka, pantaisiin yhä varmempain telkien taa. "Kuka tietää, mihin pimeään luolaan minut heitettäisiin, jollei ritari olisi ihastunut kauneisiin kasvoihini", tuumi hän itsekseen. "Mutta jos kauneuden lahja on annettu pelastuksekseni, ei se ole koskaan koituva turmiokseni."

Kaksi kertaa näki hän Penttinsä kulkevan torin poikki; hän näytti surulliselta ja vakavalta.

"Mitään keinoa pakoon ei hän ole vielä löytänyt; ei, ei, täällä pidetään siksi ankaraa vartiota."

Muuan munkki kulki edestakaisin linnan edustalla; hän oli harmaaveli, mutta Kaarina luuli hänet tuntevansa käynnistään. Sen täytyi olla erehdys, hän ainoastaan muistutti jotakuta.

"Kaikki pyhät enkelit, hän on isä Laurentius! Mitä hän tahtonee? Tuleeko hän pelastamaan häntä?" Kaarina alkoi huitoa käsillään herättääkseen munkin huomiota; mutta vaikka tämä katsoi usein ylös linnaan, ei hän katsonut sinne, missä Kaarina oli. Jospa hän avaisi ikkunan ja huutaisi?

Ah, se oli mahdotonta; ikkuna oli lujasti kiinni; huutaa olisi kyllä voinut, mutta jos se kuultiin linnassa, mitä Pernilla silloin sanoisi?

Hänen täytyi kuitenkin tehdä se, kun munkki tuli lähemmäksi. "Isä Laurentius!"… Ah, hän kohotti päätänsä, katsoi vasten kasvoja, mutta ei eleelläkään osoittanut häntä tuntevansa; jatkoi vain tietään yhtä tyynesti kuin ennenkin. Oliko se tosiaankin erehdys, eikö munkki ollut isä Laurentius, vai eikö tämä välittänyt hänestä? Taasenkin heräsi yksinäisyyden tunne ja suuret, kuumat kyyneleet vierivät nuorille, kalpeille kasvoille.

Silloin astui Pernilla rouva mitä rattoisimmasti hymyillen huoneeseen.

"Ikävä surmaa teidät", sanoi hän, "eikä se minua kummastuta, mutta minä tuon parannuksen."

"Miksei minua tahdota päästää vapaaksi?" puuskahti Kaarina nyyhkyttäen. "Mitä pahaa minä olen tehnyt?"

"Ettekö tiedä, kaunis lapsi, että ritari rakastaa teitä?"

"Niin hän sanoo."

"Ketä rakastaa, sen tahtoo pitää omanaan."

"Mutta minä en ole hänen orjattarensa."

"Hän tahtookin tehdä teidät valtijattarekseen."

"Siitä en välitä."

"Kuinka vanha olette?"

"Täytin kuusitoista äskettäin."

"Sitä arvelinkin kokemattomuudestanne päättäen."

"Minut on kasvatettu kunniallisuuteen ja hyviin tapoihin."

"Silloin tiedätte myös, mitä synti on?"

"Olisi synti seurata ritaria."

"Jollette voi saada häntä toisiin ajatuksiin."

"Onko sellainen mahdollista?"

"Kenties! Riippuu siitä, mikä valta teillä on hänen ylitseen."

"Antakaa minulle vapauteni takaisin, jalo rouva, teiltä en voi kieltää mitään!" Ja hän heittäytyi polvilleen ja syleili Pernilla rouvan polvia.

"Sitä en voi minä, vaan eräs toinen, jonka luo tahdon teidät lähettää."

"Kuka se on?"

"Nouse ylös ja kuuntele tarkoin, mitä tahdon sanoa. Ritari aikoo matkustaa pohjoiseen päin, Ekholmaan, vierailemaan herra Erik Trollen ja hänen emäntänsä luo."

"Saanko minä jäädä siksi aikaa tänne?"

"Minä ehdotin sitä; mutta hän ei tahdo erota teistä, vaan että teidän on palveluspojaksi puettuna seurattava häntä."

"Sitä en tee!"

"Ajatelkaahan tarkoin! Rouva Kirsti Gyllenstjerna…"

"Hän on sukua Kristina rouvalle?"

"Kyllä hän on, mutta lisäksi sangen ankara tavoiltaan; jos turvaudutte häneen, olette varmasti pelastettu. Päättäkää nyt itse."

"Kai minun täytyy sitten!"

"Saanko sanoa sen ritarille?"

"Ei, tahdon tehdä sen itse!"

"Noudanko hänet?"

"Tulkaa itsekin mukaan."

"Sen lupaan."

Suuri on naisellisen viattomuuden voima. Ritari säteili ilosta, kun hän astui Kaarinan luo ja kuitenkin loi hän silmänsä maahan neidon tyynen katseen edessä. Mutta hänen täytyi nopeasti kohottaa ne jälleen nähdäkseen hänet. Jollei Pernilla rouva olisi ollut saapuvilla, olisi hän heittäytynyt Kaarinan jalkoihin ja kiittänyt tätä siitä, että oli pannut pois inhoittavan hunnun.

"Herra ritari, jalo rouva on ilmottanut minulle teidän käskynne."

"Ei, Kaarina, vaan rukoukseni!"

"Taivun tahtoonne; mutta teen sen yhdellä ehdolla…"

"Se hyväksytään etukäteen!"

"Antakaa minulle jokin terävä ase."

"Mitä varten?"

"Puolustautuakseni tai surmatakseni itseni!"

"En koskaan!"

"Se on ehto."

"Kuinka julma olet!"

"Antakaa se hänelle; mitäpä moinen merkitsee?" kuiskasi Pernilla rouva salavihkaan. "No hyvä, saat sen."

"Puukkonne!"

"Mitä ajattelet; se on terävä."

"Juuri siksi sopii se minulle."

Hymyillen päästi ritari sen vyöltään. "Lupaa minulle, ettet koskaan vedä sitä tupestaan", sanoi hän.

"Se saattaa suuresti riippua teistä."

"Yhäkö aiotte lähteä jo huomenna, herra ritari?" kysyi Pernilla rouva.

"Lähtisin mieluummin jo tänä iltana. Yöt ovat valoisat ja silloin matkustaa huomaamattomammin."

"Mutta yöt ovat kylmät. Tarvitsemme aikaa hankkiaksemme vaatteita palveluspojallenne."

Niin määrättiin lähtö seuraavaksi päiväksi. Pieni matkue lähti aamulla varhain; etunenässä ritari ja nuori palveluspoika, jolla oli ohut naamio, sen jälkeen neljä palvelijaa; mutta Pernilla rouva sanoi itsekseen, että varmaankin oli nuorin heistä maistanut taikajuomaa, niin kaihoisin katsein tähysteli hän kaunista hovipoikaa. "Käyttääköhän hän tosiaankin veistään, jos tarvis sattuu?" kysyi hän itsekseen, mutta ei näyttänyt löytävän vastausta.

He ratsastivat alussa jotensakin reippaasti. Ritari koetti alottaa keskustelua, mutta Kaarina oli nähnyt niin suruisen katseen Pentin silmissä, että se vei häneltä kaiken ilon ja hän vastaili sentähden lyhyeen ja yksikantaan tai vaikeni tykkönään.

Se ärsytti ritaria, mutta vieraassa maassa täytyi hänen olla varovainen; tyttö saattoi saada tilaisuuden päästä häneltä pakoon. Täytyi olla varuillaan, jos he kohtaisivat joitakin matkalaisia. Pikku Kaarina olikin luottanut siihen, mutta heitä vastaan tuli ani harvoin korkeintaan parisen miestä ja hekin näyttivät kaikkea muuta kuin taistelunhaluisilta. Hänen toiveensa näyttivät pahoin menevän myttyyn.

Myöhään illalla saapuivat he Mariefrediin. Niin ylhäinen herra olisi voinut saada yösijan itselleen ja palvelijoilleen luostarissa, mutta hän ei uskaltanut, vaan mieluummin sijoittui viheliäiseen majataloon kaupungin ulkopuolelle.

Nuori hovipoika oli melkein puolikuoliaana väsymyksestä; palvelija Pentti kantoi hänet käsivarsillaan sisälle majataloon; hänet pantiin penkille ja tyyny pään alle. "Jää tänne luokseni!" kuiskasi Kaarina.

"Kukaan ei saa minua täältä hengissä", vastasi Pentti.

Ritari pyysi jotakin syödäkseen, mutta saatavissa oli tuskin mitään ja hän tuli siitä yhä huonommalle tuulelle. Hänen käskystään tuotiin lattialle olkikupo, hän heittäytyi olille pitkäkseen ja käski Penttiä menemään toveriensa luo.

Silloin kohotti hovipoika päätään. "Odota, minä tulen mukaan."

"Sinä jäät tänne!" huusi ritari vimmoissaan.

"Silloin jää hänkin."

"Miksi?"

"Suojelemaan minua."

Ritari palasi kiroillen makuukselleen.

"Kas tuossa!" sanoi Kaarina ojentaen puukon Pentille. "Puolusta minua, jos niin tarvitaan!"

Sitten vaipui hän tyyneen uneen, mutta ritari ei tehnyt niin; ainakin kaksikymmentä kertaa kohottautui hän katsomaan kutsumatonta vartijaa, joka yhä istui samalla paikalla veitsi kädessään.

Mutta aamun koitteessa pysähtyi vielä muuan ratsu majatalon eteen ja ratsailta laskeutui varovasti vanha munkki ja astui tupaan.

Hän lähestyi ritaria nöyrästi ja pyysi pientä lahjaa veljeskunnalleen.

Kaarina kiepsahti heti pystyyn; hän oli tuntenut isä Laurentiuksen.

"Minä en anna mitään!" huusi ritari.

"Ja te, nuori hovipoika?"

"Annan kaiken, mitä minulla on, kunnianarvoisa isä." Ja hän otti muistokoteloisen, jota hän kantoi povellaan ja johon oli kätketty pyhäinjäännös. "Siunatkaa minua, isä!"'

"Ole huoletta, tyttäreni!" kuiskasi munkki salavihkaan ja lausui sitten pyhät sanat.

Ritari näytti olevan hämillään. "En tahdo olla huonompi kuin palveluspoikanikaan", sanoi hän ja pani muutamia tukaatteja munkin käteen.

Tämä kätki ne nopeasti. "Aiotteko mennä Arbogan joen ylitse?" kysyi hän.

"Miksi sitä kysytte?"

"Minä aion mennä samaa tietä, ja puhutaan kovista tulvista."

"Silloin täytyy kahlata ylitse."

"Siihen lienee se liian leveä. Mutta sitähän te ette voi tietää. Puheestanne kuulee, ettette ole ruotsalainen, herra."

"Kuinka tahansa, aion mennä ylitse."

"Minä teen seuraa", vastasi munkki. "Minua ilahuttaa, ettei tarvitse matkustaa yksin."

Ritari ei rohennut kieltää tätä pyyntöä, mutta hän ei paljoakaan välittänyt seurasta; hänestä näyttivät melkein vaarat lisääntyvän; hän epäili Penttiä, munkkia, kaikkia, keitä kohtasi.

Matkalla lauttauspaikalle käski hän ankarasti palveluspoikaansa seuraamaan itseään; mutta niin pian kuin he olivat joutuneet kuulomatkan päähän, sanoi hän Kaarinalle, ettei hän enää kauemmin sietänyt tämän kylmyyttä; Kaarinan oli sanottava, tahtoiko kuulua hänelle.

"Onko minulla varaa valita?" kysyi Kaarina.

"Sinun on vastattava kysymykseeni."

"Uudistakaa se Tanskassa, mutta jättäkää minut nyt rauhaan."

"Lupaatko silloin?"

"Lupaan!"

"Silloin toivon ajalle siivet! Oi, Kaarina, tiesin kyllä, ettet voi olla tunteeton. Jospa ymmärtäisit, kuinka kärsin, kun näen muiden katseet kiinnitettyinä sinuun. Tuo Pentti…"

"Palvelijanne?"

"Anteeksi, anteeksi! Hän on vain halpa palvelija, mutta hänen rohkeutensa on rangaistava."

"Ei ennen kuin olemme tulleet tanskalaiselle maaperälle."

"Olet oikeassa! Tapahtukoon kuten tahdot!"

Lauttauspaikalle saavuttaessa havaittiin, että tulva oli ollut aivan mitätön, ja ylimeno oli sekä helppo että hauska. Kesäkuu oli juuri alkanut ja luonto oli keväisessä morsiuspuvussaan.

Pikku Kaarina oli niin vaipunut katselemaan luonnon ihanuutta, ettei hän huomannut kolmea paria silmiä, jotka hyvin erilaisin tuntein omistivat hänelle ihailunsa.

Matkan jälleen jatkuessa pysyttäytyi munkki lähellä hänen ratsuaan.

"Kuinka kauan saamme olla teidän seurassanne, kunnianarvoisa isä?" kysyi ritari, joka toivoi munkin kauas pois, mutta ei uskaltanut häntä karkoittaa.

"Aion Ekholmaan."

"Erik Trollen luo?"

"Hänen jalon emäntänsä luo. — Ensi viikolla palaan Nyköpingiin."

"Tuletteko sieltä?"

"Kyllä, ja vien mielelläni viestejä ja tervehdyksiä, jos teillä on niitä lähetettävänä."

"Voihan sattua että onkin, ja olen teille kiitollinen tarjouksestanne."

Päivän kallistuessa iltavinoon saapui pieni parvi Ekholmaan; puistoon saapuessa kuului iloisten äänten hälinää; lukuisa nuorisoparvi huvittelihe pallonheitolla ja monet osoittivat niin suurta taitavuutta, että pallo usein lensi ilmaan puiden latvojen korkeuteen ennenkuin putosi takaisin maahan.

Nuori palveluspoika katseli huvitettuna hilpeää leikkiä; se oli ilmeisesti aivan uutta hänelle, mutta hänen oli seurattava herraansa, ja niin jäivät ilot pian näkyvistä. Linnaan saavuttaessa riensi Erik herra vastaanottamaan vierastaan kaikin tavanmukaisin kunnianosoituksin. Hän esitti hänet emännälleen, joka ojensi kätensä suudeltavaksi.

Kauniista Kirstistä oli tullut suuri rouvan lylleröinen, joka oli sangen hyvin säilynyt, mutta lisäksi saanut pyhyyden maineen, jota hän piti suuressa arvossa.

Hänen kolme tytärtään olivat kaikki kauniita, valkotukkaisia impiä, vaikkakin heidän äitinsä ja Erik herran tukka oli tumma. Hurskas rouva oli sentähden, varsinkin heidän lapsuutensa aikana, saanut paljon häväistystä osakseen, nyt luuli hän asian olevan jo jotakuinkin unohtuneen. Kaikki kolme kutsuttiin tervehtimään ritaria, eikä hän säästänyt kauniita ja imartelevia sanoja.

Kaarina oli saanut käskyn seurata uutta herraansa ja hän teki sen, ihastuneena näytelmästä, joka hänellä oli silmiensä edessä.

Puistoissa ja ruusutarhoissa vilisi kauniita naisia ja upeita ritareita; mitä hän oli nähnyt Tukholman linnassa, ei voitu tähän verratakaan; täällä oli kaikki paljon upeampaa, ja pienet hovipojat, jotka juoksivat ympäri täysin hopeapikarein ja puettuna toiselta puolen valkoiseen, toiselta punaiseen, näyttivät hänestä oikeilta pieniltä ihmeotuksilta.

Mutta samanlaista ihailua kuin hän tunsi herätti hänkin puolestaan. "Onko rakkaudenjumalatar lähettänyt teille jonkun hovipojistaan?" kysyi Erik herra ritarilta.

"Olen ostanut hänet lahjaksi emännälleni", vastasi tämä. "Missä on niin harvinaista tavaraa?"

"Hän on erään köyhän naisen poika, en tiedä mistä."

"Mikä on nimesi, poika?" kysyi Kirsti rouva ja pani kätensä hänen päänsä päälle.

Kaarina epäröi. "Pentti, jalo rouva!" vastasi hän. Miksi jalo rouva kalpeni; olihan se tavallinen nimi, ensimäinen minkä hovipoika keksi. "Mistä olet?" kysyi rouva hiljaa. "Vadstenasta!"

"Ah!"

"Pyhä Birgitta, mikä teitä vaivaa? Kasvonne käyvät niin kalpeiksi, jalo rouva!"

"Tule luokseni illalla, tahdon puhua kanssasi."

"Puhukaa, siitä herralleni, hän kieltäisi sen minulta."

Kaarle Alfinpoika oli nähnyt, mutta ei kuullut mitään; kuinka hän kirosikaan heikkouttaan, kun oli tuonut Kaarinan keskelle tätä suurta seuraa, jossa tytön tarvitsi sanoa ainoastaan sananen tullakseen riistetyksi häneltä pois. Eikä hän tiennyt seurasiko tyttö häntä mielisuosiolla; hän ei ollut tehnyt mitään kiinnittääkseen, sitoakseen tämän itseensä, vaan ajatellut ainoastaan mieletöntä intohimoaan. Nyt täytyi hänen nähdä, kuinka ei ainoastaan talon nuoret tyttäret, vaan useat ritaritkin ja niiden joukossa vanha Erik herra kiertyivät piiriin hänen kauniin ruumiinsa ympärille, kuinka muuan tarttui hänen kauniisiin kutreihinsa, toinen taputti hänen kaunista poskeaan ja kuinka hänen punastuksensa ja hämmennyksensä nostatti naurunpuuskia. Kirsti rouva katseli häntä tarkasti.

"Leikki ei näytä teitä miellyttävän", sanoi hän ritarille.

"Myönnän, ettei se sitä tee."

"Kutsukaa poika tänne!"

"Antino tänne…" Hehän eivät olleet sopineet mistään nimestä… Millä nimellä hän huutaisi?

Kirsti rouva katseli häntä kummissaan ja kun iloisessa piirissä helähti uusi nauru, huusi rouva itse jokseenkin tuikeasti: "Pentti!"

Pentti? Oliko tyttö ottanut sen nimen.

Hovipoika oli nopeasti paikalla! Hän lankesi kunnioittavasti polvilleen ja sanoi, kyynelten vieriessä pitkin hänen poskiaan: "Jalo rouva!"

Kirsti rouva katseli ensin polvistuvaa, sitten ritaria ihmettelevän näköisenä. "Eikös teitä seurannut tänne joku munkki?" kysyi hän.

"Kyllä, jalo rouva!"

"Tiedättekö hänen nimensä?"

"Sitä hän ei sanonut."

"Missä hän on nyt?"

"En tiedä?"

"Mene kysymään ja ilmoita minulle!"

Hovipoika suuteli hänen hameensa lievettä ja pikemmin lensi kuin juoksi linnaan.

"Ettekö tahdo jättää häntä minun huostaani siksi aikaa kuin oleskelette täällä?" kysyi Kirsti rouva.

"Olen niin tottunut häneen", sammalsi ritari silminnähtävästi hämillään.

"Näettehän, mille hän joutuu alttiiksi."

"Käsken hänet pysymään huoneessani, hän ei saa enää näyttäytyä."

"Sellaista voin käskeä minä, ette te; totelkaa sanojani ja uskokaa, että se on paras neuvo." Äänessä oli jotakin ankaraa, melkeinpä uhkaavaa.

Kaarle herra tahtoi ainakin tehdä välttämättömyydestä hyveen ja sanoi täydellä turvallisuudella jättävänsä hovipoikansa hänen haltuunsa, kuitenkin oli hänellä ensin sanottavana tälle yksityisesti muutamia sanoja.

"Niin monta kuin haluatte, siihen on teillä oikeus."

Mutta Kaarle herra näki Kirsti rouvan silmistä, että tämä oli arvannut hänen salaisuutensa, kenties suunnitteli ryöstää kallisarvoisen aarteensa! Kuinka kirosikaan hän hulluuttaan, että oli ottanut Kaarinan mukaansa; varman vartioston mukana olisi hänen pitänyt lähettää tyttö Skåneen siellä odottamaan hänen palaamistaan. Nämä ajatukset välähtivät salaman nopeudella hänen päässänsä; hänen oli niin pian kuin suinkin toimitettava asiansa ja sen jälkeen heti lähdettävä matkalle Tanskaan.

Kun hän sanoi Kirsti rouvalle, että hänellä oli tärkeitä asioita ilmoitettavana Erik herralle, osoitti Kirsti rouva suurta mielenkiintoa, mutta lisäsi, että hänen herransa joutui kiihtyneeseen mielentilaan, milloin hänet pakotettiin puuttumaan valtiollisiin asioihin; häntä täytyi sentähden aina valmistaa edeltäpäin, mutta varmaankin keskustelu voisi tapahtua huomenna aamupäivällä. Kuitenkin toivoi Kirsti rouva, että ritari tahtoisi etukäteen ilmoittaa hänelle mistä oli kysymys, niin hän voisi johdattaa herransa mielen asiaan.

Kirsti rouva viittasi ritarin tulemaan erääseen lehtimajaan, ja siellä kertoi Kaarle Alfinpoika hänelle siitä rohkeasta suunnitelmasta, joka oli tehty auttaakseen Kristian kuninkaan Ruotsin valtakuntaan.

"Puolestani tahdon tehdä kaiken voitavani sitä edistääkseni. Viivytte kai täällä vielä huomispäivän?" kysyi Kirsti rouva.

"Toivon pääseväni niin pian kuin mahdollista!"

"Olisimme voineet kutsua naapureita kokoukseen, mutta luulen, että asia on pidettävä niin salassa kuin mahdollista. Se tekee menestyksen varmemmaksi."

Nyt saapui Erik herra luo, hän sanoi leikkisästi, ettei hän voinut kauemmin sallia emäntänsä olevan ritarin kanssa kahdenkesken. Niin monet vuodet kuin he olivatkin olleet naimisissa, oli hän yhä edelleen mustasukkainen.

Ja niin vedettiin Kaarlo herra nuoren, hilpeän parven sekaan. Hän ei rohennut kysyä palveluspoikaansa ja turhaan tähysteli hän häntä kaikkialta.

* * * * *

Kun Kirsti rouva lähetti Kaarinan etsimään munkkia, ajatteli hän ensiksi pyrkiä pakoon, mutta hänen täytyi saada mukaansa Pentti, jonka kanssa hän ei ollut saanut vaihtaa sanaakaan.

Hän kyseli kaikilta, keitä tapasi, mutta kukaan ei sanonut häntä nähneensä. Jos hän olisi lähtenyt tiehensä siinä kirjavassa puvussa, jossa oli, olisi hän pian joutunut kiinni ja kenties joutunut viedyksi takaisin; mutta kuitenkin täytyi sen tapahtua, maa poltti hänen jalkojensa alla, ja sitä paitsi oli hänellä tärkeä salaisuus, jonka hän tahtoi ilmaista.

Hänen täytyi tehdä päätöksensä: jäädä tänne tai lähteä yksin. Hänen rinnassaan sykki pieni rohkea sydän, eikä hän epäillyt kauempaa; varovasti hiipi hän muuatta takatietä metsää kohden. Siellä oli vanha, rappeutunut rakennus, johon hän pahimmassa tapauksessa saattoi piiloutua.

Juuri juostessaan sen ohitse kuuli hän ensin hätäisen huudahduksen ja sitten:

"Kaarina!"

"Kaikki hyvät pyhimykset! Pentti!"

"Etkö voi nähdä minua!"

"Näen vain paksun muurin!"

"Kiitos veitsellesi, olen voinut tehdä siihen pienen reiän, mutta se suurenee pian."

"Kuka on sulkenut sinut sinne?"

"Isä Laurentius!"

"Minkätähden?"

"Tiedänkös minä! Luultavasti viedäkseen minut takaisin luostariin, koska olen karannut sieltä."

"Kuinka annoit sulkea itsesi sinne?"

"Hän pyysi minua viemään ruokaa eräälle vangille ja minä suostuin mielelläni; hän avasi itse oven ja kun minä pöllöpää menin edeltä sisälle, sulki hän oven heti jälkeeni."

"Sanomatta mitään?"

"Minä tietysti kolkutin ja jyskytin, päästäkseni ulos. 'Ole hiljaa ja tyynesti', sanoi hän. 'Se tapahtuu sielusi iankaikkiseksi pelastukseksi!'"

"Etkö tuntenut häntä, Pentti?"

"Kyllä, mutta hän kehotti minua niin innokkaasti suojelemaan sinua; sillä hän minut petti."

"Ja nyt täytyy sinun mennä takaisin luostariin."

"Ole huoletta, minä karkaan uudestaan."

"Minä menen takaisin Kirsti rouvan luo, hän kyllä antaa sinulle vapautesi."

"Jos hän tahtoo suojella sinua, niin en pelkää mitään omasta puolestani."

"Sen hän kyllä tekee. Ah, Pentti, minä luulin, että sinä ja minä voisimme nyt yhdessä paeta."

"Missä on ritari?"

"Pyydystetty omiin verkkoihinsa!"

"Sinä et rakasta häntä, Kaarinani?"

"Minä en rakasta ketään muuta kuin omaa Penttiäni."

"Ja lupaat olla minulle uskollinen?"

"Aina kuolemaan!"

"Silloin tahdon olla tyyni!"

"Täytyykö meidän todellakin erota?"

"Vielä yksi täytyy sinun luvata minulle."

"Kaikki mitä tahdot!"

"Älä rupea koskaan nunnaksi!"

"Kuinka voi sellaista pälkähtää päähäsikään", sanoi Kaarina nauraen kyyneltensä lomitse.

"Vanno minulle se!"

"Minkä kautta?"

"Madonnan ja meidän rakkautemme!"

Kaarina lankesi polvilleen ja kohotti kätensä taivasta kohden: "Pyhä neitsyt", sanoi hän. "Rakkauteni sinuun on erottamaton rakkaudestani häneen; vannon, etten koskaan suostu mihinkään tekoon, joka erottaisi minut kummastakaan rakkaimmistani!"

"Kiitos, armahin, ja nyt hyvästi!"

Ja Kaarina palasi takaisin linnaan, jossa häntä jo oli etsitty.

Kuinka ritarin silmät salamoivatkaan hänet nähdessään! Hän ei suinkaan näyttänyt olevan tykkönään lumottu; Kirsti rouva näki sen aivan hyvin, ja synnynnäisellä halveksumisen tunteella, jolla jokainen naissilmä katsoo langenneihin, silmäili nyt kaikkea muuta kuin virheetön Kirsti Gyllenstjerna alas kauniiseen lapseen, joka polvistui hänen edessään.

"Olen etsinyt munkkia kaikkialta", sanoi hän, "mutta häntä ei löydy mistään."

Niin äänessä kuin katseessakin oli surun ja epätoivon ilme; se sai heltymään kovimmankin sydämen.

"Sinä olet väsynyt, lapsi parka", sanoi hän. "Mene heti levolle." Hän kuiskasi käskynsä eräälle piikasistaan ja tämä viittasi hovipojan seuraamaan.

Sillävälin keskusteli ritari nuorten neitsytten kanssa, mutta hän piti tarkoin silmällä Kaarinaa, ja kun tämä oli taasen menemäisillään, huudahti hän jotensakin kiihkeästi: "Pentti!"

Kaarina tosin hätkähti, mutta loittoni yhä kääntämättä edes päätänsäkään.

"Siinä näette, mikä uppiniskainen mieli hänellä on, mutta kyllä minä sen pian masennan", sanoi ritari ja riensi hänen jälkeensä. "Etkö kuullut, että minä huusin?"

"Se ei ollut minun nimeni!"

"Ei sinun?"

"Sanokaa se ääneen!"

"Kaarina!"

"Kovemmin, että kaikki kuulevat!"

"Sinä tahdot täältä pois?"

"En, nyt tahdon jäädä tänne!"

Kuinka hän sanoi sen! Ja ritari selitti sen edukseen! "Kaikkien silmät ovat kiintyneet meihin, Kaarina", sanoi hän. "He vainuavat salaisuuttamme, mutta ainoastaan sen tahdon sanoa sinulle, että upeampi ja suurempi kuin Ekholma on oleva se kartano, jonka tahdon lahjoittaa sinulle saavuttuamme Tanskaan. No, etkö sano mitään?"

Kaarina katsoi häneen kyyneltynein silmin. "Tahdotteko haudata minut sinne?" kysyi hän.

"Tahdon piilottaa sinut koko maailmalta."

"Sallikaa minun nyt mennä, heidän katseensa polttavat minua!" Ja hän juoksi neitosen jälkeen, joka oli odottanut häntä.

Kun Kirsti rouva oli vapautunut vieraistaan, kutsui hän heti luokseen neitosen, joka oli saattanut hovipoikaa. Tämä näytti olevan niin hämillään, että hänen täytyi heti kysyä häneltä: "Mitä on tapahtunut?"

"Armollinen rouva, hän on tyttö!"

"Tiesin sen!"

"Hän pyysi heti saada muutaman puvuistani, ja kun hän oli vapautunut pojan puvustaan, heitti hän sen maahan ja huudahti: 'Pernilla rouva se minut suostutteli, miksi seurasinkaan hänen neuvoaan?'"

"Pernilla rouva?"

"Niin hän sanoi."

"Kutsu hänet heti tänne."

Kun Kaarina tuli, heittäytyi hän Kirsti rouvan jalkoihin, pyytäen ja rukoillen, että tämä pelastaisi hänet.

Kirsti rouvaa hämmästytti ensin niin tytön kauneus, että hän unhotti kuunnella hänen puhettaan, mutta hän kuuli hänen nimeävän Kristina rouvan ja silloin sai Kaarina kertoa kaiken.

"Mitä tahdot nyt minun tekevän?"

"Pelastakaa minut ritarilta."

"Oletko hänen vankinsa?"

"Hän on ryöstänyt minut!"

"Mutta sinulla on vapautesi milloin vain tahdot."

"Saanko siis lähteä täältä?"

"Heti paikalla!"

"Kaikki hyvät enkelit teitä varjelkoot!… Mutta minun on vielä pyydettävä erään toisen puolesta."

"Kenen?"

"Pentin!"

Taasenkin leimahti puna Kirsti rouvan poskille. "Etkö itse sanonut nimeksesi Pentti?" kysyi hän.

"Sentähden, että aina ajattelen häntä."

"Kuka ja missä hän on?"

"Hän on rappeutuneessa tornirakennuksessa metsänreunassa."

"Kuinka on hän sinne joutunut?"

"Munkki on sulkenut hänet."

"Mikä munkki?"

"Isä Laurentius."

"Onko hän täällä?"

"Hän tuli mukanamme!"

"Vai niin, hän teki sen!"

"Pentin ja minun on lähdettävä yhdessä. Sanokaa sana vain, jalo rouva, ja hän saa heti takaisin vapautensa."

"Missä on kunnianarvoisa isä?"

"Olen etsinyt häntä turhaan!"

"Meidän täytyy odottaa, kunnes hän tulee."

"Mutta minä en voi lähteä ilman häntä."

"Silloin saat olla täällä, eihän sovi nuoren tytön yksin lähteä taipaleelle keskellä yötä."

"Uskallan mieluummin senkin ennenkuin uudelleen joudun ritarin käsiin", vastasi Kaarina surullisella vakavuudella.

"Sinun ei tarvitse sitä tehdä ilman suostumustasi, mutta minusta näytti hän pitävän sinua suuressa arvossa."

"Hän tarjosi minulle kartanon, suuremman ja upeamman kuin Ekholma", vastasi Kaarina nauraen.

"Eikä se sinua houkutellut?"

"En ota mitään lahjoja ritarilta."

"Etkä rakasta häntä?"

"En rakasta ketään muuta kuin Penttiäni!"

Taasenkin näytti Kirsti rouva tuskallisesti liikutetulta. "Sinun?" sanoi hän ihmeellisellä äänensävyllä.

"Niin, olemme vannoneet toisillemme rakkautta ja uskollisuutta."

"Eikö sinun Pentilläsi ole mitään vanhempia?"

"Hän on poloinen luostarilapsi. Isä Laurentius otti hänet huolenpitoonsa… Jalo rouva, voi olla mieleltään vaikka kuinkakin jumalinen ja nöyrä eikä sittenkään viihtyä luostarissa. Pentti oli messuteini, ja se oli paljon, mutta hän väsyi kuitenkin, hänen mielensä palasti sotamieheksi tai sepäksi… Isäni on seppä, ja luulenpa, että Penttikin olisi rakkaudesta minuun ryhtynyt siihen ammattiin, mutta sitten… sitten…"

"Miksi et kerro edelleen?"

"Häpeä sanoa, että useammatkin kuin ritarin täällä on vallannut samanlainen rakkaus."

"Sinuunko?"

"Hurskas abbedissa lähetti minut Kristina rouvan luo… Pentti ei voinut viihtyä Vadstenassa, kun minä jouduin pois, ja niin tuli hän jälestä Tukholmaan ja saapui paraiksi pelastamaan armollista rouvaa. Sen jälkeen lähti hän etsimään minua, ja hyvä Jumala johdatti hänen askeleensa niin ihmeellisesti, että hän heti kohtasi ritarin, joka otti hänen palvelukseensa; ja se täytynee minun sanoa: jollei hän olisi tullut, olisin minä tuskin eläväin joukossa."

"Pentti on siis pelastanut henkesi?"

"Niin on, jalo rouva."

"Silloin olet velkapää kiitollisuuteen häntä kohtaan!"

"Enempäänkin!"

"Tahdotko maksaa sen hänen todelliseksi hyväkseen?"

"Sellaista ei Pentti kysyisi, hän tietää sen!"

"Jos hän nyt sanoisi: meidän täytyy erota!"

"Sitä ei hän sano koskaan!" vastasi Kaarina sellaisella vakuuttavalla varmuudella, jonka ainoastaan lujin usko saattaa antaa.

"Mene nyt levolle, lapsi!" sanoi Kirsti rouva. "Puhumme huomenna enemmän."

Kaarina suuteli ojennettua kättä ja meni, tosin kyllä suruisin sydämin, mutta kuitenkin valoisain toiveiden elähyttämänä; sentähden laskeutui uni kuin keveä huntu hienoille silmänluomille ja hän nukkui lapsen tyyntä unta.

Kirsti rouva sitä vastoin käveli levottomasti edestakaisin makuuhuoneessaan… Menneisyys silmäili uhkaavana häntä kohden, hän luuli ainaiseksi jättäneensä sen taakseen ja nyt ilmestyi se hänen tielleen.

Kuinka hartaasti oli hän toivonut saavansa pojan ja avioliitossaan oli hän synnyttänyt ainoastaan tyttäriä; mutta hänen esikoisensa… lapsi, joka täytyi pitää salassa maailmalta, oli poika!… Hän olisi kernaasti luopunut toisista, kun vain olisi saanut hänet, saanut näyttää hänet, loistaa hänen kanssaan maailman edessä… Varmaankin oli hänellä hänen luonteensa, hänen ylpeä mielensä; mikä ilo asettaa hänet vihattua poikapuolta vastaan, nähdä hänen ottelevan tämän kanssa vallasta ja sanoa, tämä on sielu minun sielustani… minun ajatuksiani hän lausuu, minun harrastusteni puolesta taistelee… Turhia hulluja unelmia! Luostarissa täytyy hänen piillä, sinne oli hän antanut hänet sovittaakseen syntejään… sentähden oli hänen poikansa koko elämä omistettava rukoukseen ja katumusharjoituksiin… Hän oli ponnistellut ja taistellut itsensä kanssa karkoittaakseen hänet ajatuksistaan, hän oli uskonut mitä hänelle oli kerrottu, ettei poika tahtonut vaihtaa pois nykyistä taivaallista rauhaansa maailman taisteluihin ja levottomuuteen… Hän oli ihmetellyt sitä, sillä hän muisti omasta nuoruudestaan, kuinka levottomasti sydän oli sykkinyt luostarin muurien sisälläkin… Ja nyt onkin hänen poikansa katkaissut kahleensa sanoen: "Tahdon olla vapaa!" Se oli oikein… hän itse olisi tehnyt samoin… Rakkaus on raivannut, näyttänyt tien; puhdas, viaton rakkaus!… Mutta kirottu, rikollinen kietoisi hänet jälleen kahleihin ja kirjoittaisi tulikirjaimin synkälle taivaankannelle: "Älä katso eteenpäin, älä ulos elämään, vaan taaksepäin, missä ainoastaan kamalat pääkallot irvistelevät vastaasi. Äitisi on niiden joukossa, sinun täytyy sovittaa mitä hän on rikkonut, sentähden että hän on synnyttänyt sinut elämään! Sinä olit osa hänestä, hän ei päästä sinua, luurangon käsivarsin pitelee hän sinusta kiinni. 'Katso, olen paljon syntiä tehnyt', sanoo hän, 'mutta sinä voit pelastaa minut kirottujen tuskasta, ja poikanani olet velvollinen siihen… Se ei ole totta, että kukin seisoo tai kaatuu omana herranaan… Eikö ole olemassa synninpäästö ja syntien anteeksiantaminen… Sinä olet minun aneeni… Sinun tähtesi on minulla oikeus vaatia synninpäästöä… Isä Laurentius on luvannut sen minulle tästä hinnasta ja sentähden, rakastettu poikani, täytyy sinun jäädä luostariin.'"

Niin hurjina ja kapinallisina kiitivät ajatukset Kirsti rouvan sielussa; hän ei epäillyt hetkeäkään, että hänen poikansa se oli, jota tornissa vankina pidettiin… hänen oma, rakkain lapsensa… Hän heittäytyi lattialle ja vääntelehti katkerimmissa tuskissa, hän itki katumuksen ja epätoivon tulikuumia kyyneliä… Hän hypähti pystyyn ja pui voimattomassa raivossa nyrkkiä sille maailmalle, jota hän samalla kertaa halveksi ja pelkäsi… Se pakotti hänet julmuuteen ja hänen sydämensä oli rakkautta tulvillaan… Unta ei tullut nimeksikään hänen silmiinsä ja aamu tapasi hänet kalpeana riutunein kasvoin.

Palvelijatar astui sisään ja näki koskemattoman vuoteen, mutta se ei ollut mitään tavatonta; Kirsti rouvan kuultiin usein vaeltavan edestakaisin makuukamarissaan yön hiljaisina hetkinä, mutta siitä huolimatta hän päivisin täytti perheenäidin velvollisuutensa. Palvelijatar saattoi sentähden pelottomasti ilmoittaa, että kunnianarvoisa isä Laurentius Vadstenasta odotti ulkona.

"Pyydä häntä astumaan sisään!"

Isä astui sisään ja ensi silmäys sanoi hänelle, että Kirsti rouva tiesi kaiken.

"Mitä on meidän tehtävä?"

"Vietävä hänet takaisin luostariin."

"Miksi on hän saanut tulla tänne?"

"Olen pelännyt, että hän tekisi vastarintaa."

"Eikö hän voi sitä tehdä täälläkin?"

"Ei, jos te autatte minua!"

"Minä?"

"Äidin rukoukset ja kyyneleet…"

"Äidin!… Tarkoitatte siis…?"

"Että teidän on nähtävä ja puhuteltava häntä."

"Pyhä madonna! Nähtävä ja puhuteltava häntä?! Ja sen sanotte te!… Oi, jospa tietäisitte, kuinka mielelläni, kuinka mielelläni! Puristaa hänet syliini, hukuttaa hänet suudelmiini!… Mutta minä en vastaa itsestäni!… Kuka voi vastustaa äidin rukouksia ja kyyneliä… Olen pyytänyt teitä pitämään hänet kaukana minusta… Te olette tuonut hänet tänne… Vastatkaa itse seurauksista!"

Munkki tuijotti häneen hämmästyksestä sanatonna. "Onko se täyttä totta?" kysyi hän vihdoin.

"Oi, te ihmishirviö, joka ette pysty käsittämään, mitä äidin täytyy tuntea, kun ensi kerran painaa rakastetun, kaivatun, itketyn lapsensa rinnoilleen!… Poikani, esikoiseni! Onko maailmassa nimeä, joka soi suloisemmin?"

"Kutsunko vieraanne ja Erik herran kuulemaan niitä huudahduksia?"

"Niin, häpeän te olette maalannut silmieni eteen, maailman arvostelun kurja pelko on se kahle, jolla olette kytkenyt kieleni ja menettelyni. Te minut taivutitte antamaan käteni Erik herralle, vaikkakin tiesitte, että olin sidottu toiseen pyhimmällä siteellä!"

"Sukulaisenne ja ystävänne!"

"Niin, olitte välikappaleena heidän kädessään… Houkuttelitte minut valapatoksi, houkuttelitte minulta lapseni… Tiedättekö nyt mitä siitä on seurannut… Olen ollut rakkaudelleni uskollinen… koko maailma tietää sen… mutta kukaan ei uskalla sanoa sitä, sillä minä olen suuressa arvossa pidetyn Erik Trollen puoliso ja hän kantaa mieluummin kunniattomuuden kuin häpeän… Mutta jos vien poikani heidän joukkoonsa, jos sanon: Hän on minun, minun! Kenelläkään ei ole oikeutta häneen! — Silloin kääntäisivät he kaikki minulle selkänsä!… Oi, kuinka halveksin ihmisiä ja kuinka halveksin teitä, kunnianarvoisa isä!"

Ei tapahtunut usein, että isä Laurentius kalpeni, mutta nyt kävi hän melkein valkeaksi. "Mielettömissä purkauksissanne ette ole huomannut, mitkä aseet olette jättänyt käsiini", sanoi hän äänellä, joka vapisi liikutuksesta.

"Luuletteko minun olevan taitamattoman lapsukaisen, joka ei tiedä, ettei ilman todistajia voida mitään todistaa."

"Voin pakottaa teidät valalle."

"Olenhan tehnyt ennenkin väärän valan!" He seisoivat vastatusten molemmat leimuavin silmin. Silloin sanoi Laurentius hiljaisella, kuiskaavalla äänellä: "Minulla on poikanne henki kädessäni."

"Hänen henkensä?"

"Sanon teille, hän ei pääse tornista elävänä."

"Tahdotte pelotella minua!"

"Vannon sen sieluni autuuden kautta!"

"Laupias Jumala!" Hän tahtoi syöksyä ulos.

Mutta munkki tarttui lujasti hänen käsivarteensa. "Tahdotteko sokeasti syöksyä perikatoon tai kuulla neuvoa?"

"Tahdon pelastaa poikani hengen!"

"Se on minun kädessäni."

"Hän ei siis ole kuollut!"

"Valekuollut, mutta minä voin herättää hänet."

"Oi, tehkää se heti!" Ja hän heittäytyi maahan kietoutuen munkin polviin.

Isä Laurentius epäröi. Jollei hän olisi pelännyt, mihin polvistuva leijonatar saattoi hurjassa raivossaan ryhtyä, olisi hän rangaissut tätä herjauksistaan vielä enemmän; nyt sanoi hän vain: "Nouskaa ja kuulkaa minua!"

Toinen totteli heti.

"Hän ei herää niin kauan kuin on täällä."

"Mutta tahdoittehan, että minun piti…"

"En tuntenut teitä silloin!"

"Antakaa minun nähdä hänet!"

"Mitä se hyödyttäisi?"

"Ettekö voi käsittää, mitä äidinsydän tuntee?" huudahti Kirsti rouva kyynelissään. "Antakaa minun sulkea nukkuva lapseni syliini vielä kerran ja minä olen siunaava teitä kuolinhetkenäni!…"

"Niinpä vannokaa, että sitten sokeasti taivutte tahtooni!"

"Sen vannon pyhän neitsyen kautta!"

"Muistakaa, että hänen henkensä on käsissäni."

"En unhota sitä koskaan."

"Tulkaa sitten heti."

Ainoastaan palvelusväki oli liikkeessä, linnan muut asukkaat eivät olleet lähteneet makuuhuoneistaan, kun Kirsti rouva huntuun kääriytyneenä ja ainoastaan hurskaan munkin seuraamana nopein askelin riensi torirakennukseen; sen takana oli kappeli, jossa usein pidettiin rukouksia.

Kun he olivat loitonneet linnan näkyviltä, otti munkki esiin jotakin, joka näytti ohuelta, läpinäkyvältä kankaalta, mutta josta pingotettuna muodostui lyhty; hän pani siihen kynttilän ja sytytti sen.

Millä vapisevalla kärsimättömyydellä odottikaan Kirsti valmistuksia… Vihdoin pisti munkki avaimen oveen ja avasi sen.

Hän meni edeltä varovaisin askelin, mutta hämmästyi aikalailla nähdessään kirkkaan valonsäteen, joka lankesi holvista sisään.

Lattialla makasi Pentti, uni näytti yllättäneen hänet aivan odottamatta, hän makasi selällään pitkin pituuttaan ja piti kädessään Kaarinalta saamaansa veistä, jonka terä vielä oli muurisavessa.

Valonsäde lankesi nuorekkaille kauneille kasvoille. Niistä loisti terveys ja elämänhalu; hänen suunsa oli hieman avoinna, ja sieltä näkyi kaksi valkoista hammasriviä.

Kirsti rouva lankesi polvilleen aivan kuin alttarin eteen… Hän uskalsi tuskin vetää henkeään, ihmettely, ihailu valtasi hänet.

"Pyhä neitsyt, kuinka hän on kaunis!" sanoi hän koskettaen nuorukaisen kiharoita… Mutta minuutti minuutilta kävi hän rohkeammaksi, hän kohotti nuorukaisen päätä ja painoi sen rintaansa vasten: "En muista, kun viimeksi pidin sinua sylissäni, etkä tule muistamaan tätäkään!" Ja hän painoi hänet povelleen, hyssytteli häntä kuin lasta ja suuteli hänen otsaansa ja silmiään.

"Oi, saisinpa vain ne edes kerrankaan nähdä!" sanoi hän. Kuuliko nuorukainen unissaan äitinsä katkeran valituksen vai mikä aiheutti, että hän katsoi äkkiä ylös? Ihmetellen silmäili hän Kirsti rouvaan, mutta sulki silmänsä uudelleen ja nukkui yhtä raskaasti kuin ennenkin.

"Tulkaa, tulkaa", toisteli munkki. "Olemme jo viipyneet liian kauan!"

Kirsti rouva vetäisi nopeasti kallisarvoisen sormuksen sormestaan ja pani sen nuorukaisen sormeen.

"Muistoksi!" sanoi hän. "Rikollisimmalta ja onnettomimmalta kaikista äideistä."

Varovasti laski hän hänet maahan ja painoi kätensä vasten hänen sydäntään… Hän ei tuntenut sen lyöntiä, jotakin oli tiellä, hän tempaisi pois muutamia papereita ja heitti ne syrjään… Nyt, nyt kuuli hän sydämen lyövän tyynesti ja hiljaa… Oi, Jumala, kuinka hän rakasti häntä!

Ja vielä kerran antautuen rajun surunsa valtaan, hukutti hän sydänkäpysensä suudelmiin ja hyväilyihin, eikä nähnyt, että munkki nopeasti tarttui papereihin ja kätki ne huolellisesti.

Lempeämmin, mutta yhtä päättävästi kuin ennenkin, sanoi munkki: "Oman kunnianne ja poikanne elämän tähden on teidän lähdettävä heti täältä."

Kirsti rouva katsoi häneen lohduttomin ilmein; mutta katse, jonka hän kohtasi, ei ilmaissut mitään sääliä; oli kysymys hänen lapsensa hengestä, kuinka voisi hän epäröidä… Hän hypähti pystyyn ja riensi ulos aivan kuin pakenisi itseään.

Munkki ei sulkenut ovea jälkeensä.

Kirsti rouva kääriytyi huntuunsa, ja molemmat palasivat linnaan.

"Kuinka kauan hän viipyy täällä?" kysyi Kirsti rouva.

"Tuolla tulee ritari teitä vastaan", vastasi munkki. "Hänellä on jotakin ilmoitettavaa."

Kaarle Alfinpoika näytti liikutetulta. Hän sanoi, että Märta rouvalta saapunut pikaviesti pakotti hänet heti lähtemään Vesteråsiin, kuitenkin toivoi hän voivansa palata samana päivänä. Hän aikoi viedä mukanaan ainoastaan yhden palvelijan ja pyysi, että toiset saisivat olla täällä, kunnes hän palaisi.

"Silloin on meidän lykättävä neuvottelumme huomiseen", sanoi Kirsti rouva. "Pyydän teitä viemään tervehdykseni Märta rouvalle."

Ei ollut mitään aihetta keskustelun jatkamiseen, ja Kirsti rouva ja munkki jatkoivat matkaansa.

"Tyttö on edelleen teidän turvissanne?" virkkoi munkki.

"Tänään saa hän mennä!"

"Mennä! Mitä ajattelette?"

"Hänen kohtalonsa on minulle tosin samantekevä, mutta en tahdo jättää häntä ritarille."

"Se ei ole ollut minunkaan tarkoitukseni!"

"Hän on paljon onnellisempi kuin minä, sillä Pentti tuntee hänet ja rakastaa häntä; minua sitä vastoin…"

"Sanokaa hänelle, että nuorimies on kuollut."

"En", vastasi Kirsti rouva väristen. "Sitä en tee!"

"Silloin puhuttelen häntä itse."

"Tehkää se ja vapauttakaa minut hänestä niin pian kuin mahdollista… Minua kiduttaa hänen läheisyytensä."

Muuan palvelijatar, joka ilmoitti, että nuori tyttö oli jo moneen kertaan kysynyt eikö hän saanut puhutella jaloa rouvaa, sai käskyn seurata kunnianarvoista isää hänen luoksensa.

Kaarina otti isän vastaan päiväpaisteisesti hymyillen, hän oli jo edeltäpäin tullut siihen päätökseen, että isä ottaisi hänen ja Pentin suojelukseensa ja veisi heidät molemmat takaisin Kristina rouvan luo, joka runsaasti palkitsisi hänet.

"Iloitse, tyttäreni, autuuden hetki on lyönyt!" Sellainen oli munkin ensi tervehdys.

"Niin, rakas isä, tiedän, että vapaus on tänään tuleva osaksemme", sanoi Kaarina. "Ja nöyrästi ja koko sydämestäni olen kiittänyt pyhää neitsyttä."

"Hän on saanut vapauden!"

"Kuka? Penttikö?"

"Inhimillinen viisaus on voimaton!" huokasi munkki ja katsoi taivasta kohden.

"Mitä tarkoitatte, isä?"

"Kokematon nuorukainen pelkäsi, että minä vihastuisin häneen sentähden, että hän poistui luostarista… Minä tahdoin pitää hänet siellä ainoastaan sentähden, että tiesin, mitkä vaarat uhkasivat…"

"Penttiäkö?"

"Hän oli ylhäistä sukua ja hänen henkeään tavoiteltiin, sillä hän oli monien tiellä."

"Kaikki pyhimykset!"

"Sentähden lähdin matkalle suojellakseni häntä… Tapasimme toisemme…"

"Nyköpingissä?"

"Hän oli kuuro varoituksilleni."

"Mitä hänestä tahdotaan?"

"Seurasin mukana tänne… jossa hänen kohtalonsa oli ratkaistava."

"Mitä tarkoitatte, isä?" kysyi Kaarina pelästyneenä.

"Hänen henkeään tavoiteltiin, kuten sanoin, ja täällä oli hän heidän vallassaan."

"Tehän hänet sulitte torniin, houkuttelitte hänet sinne väärillä uskotteluilla."

"Pelastaakseni hänet vainoojiltaan!"

"Se onnistui?"

"Onnettomuudeksi oli hänellä veitsi huostassaan."

"Minä olin antanut sen hänelle!"

"Hän oli tehnyt läven muuriin."

"Sen tiedän, hän puhutteli minua."

"Sitten on häntä puhutellut toinenkin."

"Toinen?"

"Hänen äitinsä!"

"Kaikki hyvät enkelit olkoot kiitetyt! Hän on siis täällä! Sanokaa minulle, isä, kuka hän on?"

"Kuulehan vielä. Äiti kertoi hänelle hirveän salaisuuden… Hänen olemassaolonsa oli rikos ja sen tuleminen tunnetuksi tuottaisi häpeää ja kunniattomuutta rikkaalle ja ylhäiselle suvulle."

"Äiti teki julmasti sanoessaan sen hänelle, voin käsittää, kuinka hän kärsii."

"Ei enää luullakseni… Sillä useita tunteja sitten, kun menin torniin…"

"Missä tilassa hänet tapasitte?"

"Kuolemaisillaan."

Kaarina tuijotti häneen ikäänkuin ei ymmärtäisi hänen sanojaan. "Ette kai tahdo sanoa, että hän on kuollut?" kysyi hän väristen.

"Viimeisinä sanoinaan lausui hän teidän nimenne."

Ei, että ei Kaarina uskonut, hän ei voinut sitä uskoa… Ja munkki näki epäluuloa hänen silmissään, vielä ei tyttö ollut hänen vallassaan.

"Hän teki siis teon teidän veitsellänne; no, silloin ymmärrän hänen sanojensa merkityksen."

"Ja ne olivat?"

"Ettei minun olisi annettava teille veistä takaisin."

"Miksen saisi päättää päiviäni kuten hänkin?"

"Teidän on elettävä rukoillaksenne hänen sielunsa puolesta!"

Mutta Kaarina torjui vielä luotaan tämän kamalan ajatuksen. "Onko hän vielä tornissa?" sanoi hän.

"Hänen hartaasta rukouksestaan annoin hänet viedä heti pois täältä."

"Mihin?"

"Se on minun salaisuuteni."

"Tahdon nähdä hänet vielä kerran."

"Hän on kieltänyt sen!"

Ei, Kaarina ei uskonut munkkia!… "Hänellä oli hallussaan muutamia kirjeitä, jotka kuuluivat minulle."

"Ne jätti hän minun käsiini."

"Antakaa tänne!"

"Jätettäväksi oikeille omistajilleen."

"Se on minun huolehdittavani."

"Ette tapaa heitä."

"Enkö ole vapaa ja saa mennä minne tahdon?"

"Ette!"

"Jalo rouva Kirsti Gyllenstjerna on luvannut ottaa minut suojelukseensa."

"Ritaria vastaan, mutta pitemmälle ei hänen valtansa ulotu."

"Ja kuka estää minut palaamasta Kristina rouvan tai vanhempieni luo?"

"Sen teen minä."

"Te, isä?"

"Tiedätte vaarallisen salaisuuden."

"Minä!"

"Olette lukenut kirjeet, vaikkette sanonut osaavanne lukea. Valhe rankaisee itsensä."

"Se oli velvollisuuteni!"

"Samoin kuin on minun tehdä teidät vaarattomaksi."

"Onko minunkin kuoltava?"

"Ei, mutta rukoiltava kuolleiden puolesta."

"Mihin aiotte viedä minut?"

"Luostariin!"

"Ja tehdä minusta nunnan?"

"Onko parempaa osaa!"

"Ei koskaan!" huudahti Kaarina. "Ei koskaan!"

"Aika on saattava teidät toisiin ajatuksiin."

"Siinä petytte suuresti!"

"Hänen tähtensä…"

"Niin, hänen tähtensä tahdon elää, sillä hän ei ole kuollut; sydämeni huutaa sen tuhansin äänin."

"Rakennatte löysälle hiedalle! Mutta olkaa nyt valmis; tunnin kuluttua lähdemme."

"Jos kieltäydyn seuraamasta?"

"Seuraatteko mieluummin ritaria?"

"Ei, mieluummin hautaan!"

"Luostariin…"

"Ikäänkuin se ei olisi samaa."

Ja vähäistä myöhemmin sanoi isä Laurentius jäähyväiset Kirsti rouvalle, joka oli kalvennut varjokseen ja valitti kovaa päänsärkyä. Hän antoi munkille runsaita lahjoja ja lähetti kaksi palvelijaa häntä saattamaan. Nuori tyttö käärittiin pyhiinvaeltajan vaippaan, joka hänen täytyi pian olla valmis vaihtamaan noviisinpukuun ja samalla sanomaan jäähyväiset kaikille elämäntoiveille.

Mutta ennenkuin isä Laurentius lähti Ekholmasta, oli hän pitänyt huolen siitä, että valekuollut vietiin pois. Muutamia Vesteråsin luostarin palvelijoita oli hänen apunaan, ja kun Kirsti rouva vielä kerran hiipi torniin, löysi hän oven avoinna; näytti kuin siellä ei koskaan olisi ollut ketään kätkettynä.

Käytyään pikimmiten kasvatusäitinsä puheilla lasketti Kaarle herra kaikista viipymispyynnöistä huolimatta täyttä laukkaa takaisin Ekholmaan. Täällä tapasi hän ensiksi kaikista Erik herran, ja tämä viivyttelemättä ilmoitti hänelle säälittelevin sanoin kauniin hovipojan päätöksen ruveta nunnaksi. Kun ritari, aivan poissa suunniltaan, sanoi etsivänsä häntä yli koko Ruotsin maan, silloin puhui toinen niistä vapauksissa ja oikeuksista, jotka Ruotsissa kuuluivat kaikille, ja herra Kaarle Alfinpoika katsoi lopulta parhaaksi palata Tanskaan; mutta harmi asui hänen sielussaan ja hän vannoi verisesti kostavansa.

4.

SUOMALAISET.

Valtionhoitajanvaalin jälkeen Tukholmassa seurasi harvinaisen tyyntä; oli kuin puolueet tarvitsisivat lepoa ja ajatusaikaa; nyt oli katsottava mitä edelleen tulisi tapahtumaan.

Tyyneyttä ei kestänyt kauan. Oli tullut tavaksi, että niin pian kuin Tanska tahtoi käydä taisteluun Ruotsia vastaan, alotti se yllyttämällä venäläiset rauhanrikkomukseen.

Tähän aikaan saapui huhuja levottomuuksista Venäjän rajalla, ja Sten Sture päätti matkustaa sinne jo elokuun lopulla.

"Niin jätät minut taaskin", sanoi Kristina.

"Etkö ole minun toverini, ja eikö meidän molempain pidä kantaa päivän kuorma ja helle?"

"Se ei ole minusta tuntunut koskaan niin raskaalta."

"Lupaa minulle vain yksi!"

"Ja se on?"

"Älä anna ryöstää itseäsi!"

Kristina hymyili kyynelsilmin. "Ihmettelen, kuinka monta vartijaa sinä lienet asettanut minulle."

"He ovat kaikki voimattomia, jollet itse tahdo."

"Enkö tahtoisi! Olen menettänyt kaksi uskollista palvelijaa; hyvän, kauniin Kaarinani…"

"Ja hänen kauniin sulhonsa!"

"En lakkaa koskaan nuhtelemasta itseäni…"

"Löydämme heidät kyllä kerran."

"Tiedätkö mitään keinoa?"

"Yhden ainoan!"

"Ja se on?"

"Jättäkäämme asia Esbjörnin huostaan."

"Voiko häntä erottaa sinusta?"

"Ei suinkaan se ole niin vaarallista."

"En salli sitä."

"Kenties palattuani takaisin?"

"Niin, kenties silloin!"

Ainoastaan pieni määrä palvelijoita ja asemiehiä seurasi nuorta valtionhoitajaa. Hän oli pyytänyt piispa Hemming Gaddiakin seuraamaan; ja tämä levoton sielu, joka kaipasi alituista toimintaa, oli suostunut vastaväitteittä. Valtionhoitajan mukana seuraavien herrojen joukossa oli myös urhoollinen Kalmarin linnan päällikkö, Juhana Maununpoika; tällä hetkellä oltiin jotensakin varmoja tanskalaisiin nähden, ja muutamat ruotsalaiset laivat, joita ei oltu lähetetty pois Suomesta, herättivät hänessä halun matkustaa sinne ja ottaa selon syistä tähän.

Kun laivat laskivat maihin Turun edustalla, otettiin valtionhoitaja vastaan kaikella sillä kunnioituksella, jota hänen arvonsa vaati. Linnanpäällikkö, pormestari ja neuvosto monien maan herrojen keralla toivottivat hänet tervetulleeksi jo rannalla, ja uusi piispa, tohtori Arvi Kurki otti hänet koko kapitulin kera vastaan tuomiokirkossa. Kaikkiin teki hänen yksinkertaisen koruton, jalo esiintymisensä mitä parhaimman vaikutuksen, ja hänen lausumansa toivomus, että heti käytäisiin käsiksi niihin asioihin, joista oli neuvoteltava, osoitti ettei hän ollut tullut vieraspitoihin, vaan vakavain, maalle tärkeäin asiain tähden.

Uuden piispan sanottiin olevan sangen oppineen herran, mutta sitä sydämellistä lempeyttä, joka oli jalolle Johannes Olavinpojalle ominainen, ei hänellä ollut. Kaikista kirkon ja maan asioista ei hänellä mikään ollut niin sydämellään kuin Turun piispan, laajalti kuulun Hemmingin arkkuunkätkeminen ja pyhäksijulistus. Hän sanoi olevansa suuresti huolissaan, ettei arkkipiispa — kivulloisuutensa tähden — omistanut tälle asialle kaikkea sitä intoa, jonka se ansaitsi. Mitä kustannuksiin tuli, oli Suomen kirkolla, kiitos siitä monien herrojen rouvien runsaille avustuksille, riittävästi varoja menoihin Roomassa, ja hurskaat sielut tulisivat kyllä anekirjoja vastaan täysin määrin suorittamaan kustannukset omassa maassa.

Piispa Hemming Gadd toi mukanaan pienen pyhäinjäännöslippaan, jonka hän oli saanut Roomasta, ja hurskas isä ilmaisi siitä kiitollisuutensa; hän näytteli kallisarvoisia pyhimyskoristuksia, jotka oli suureksi osaksi saatu Tanskasta. Kuningatar Margareta, Erik ja Kristian olivat kaikki antaneet runsaita lahjoja. Suojeluskirjoja ja erivapautuksia oli myös saatu sieltä.

"Silloin kai odotetaan siellä myös kiitollisuutta?" kysyi Hemming Gadd jokseenkin pisteliäästi.

"Mitä kirkko antaa, ei koidu ajallisten pyyteiden, vaan ainoastaan sielujen hyväksi."

"Sitä tietysti tarkoitin minäkin."

"Niin innokkaiden piispojen aikana voittaa kai kristinusko Suomessa yhä enemmän jalansijaa?" kysyi Sten herra.

"Me rakennamme vuosittain uusia alttareita ja kappeleita täällä rintamailla, mutta loitommalla takamailla rehottaa vielä pakanuus."

"Maalliselle vallalle kuuluu järjestyksen pito heidän keskuudessaan."

"Se tekeekin siinä suhteessa voitavansa. Maa on jaettu seurakuntiin, joissa on kussakin kirkkopappinsa, mutta pitäjät ovat niin suuria, että muutamissa on talonpojilla aina 12—15 peninkulman matkoja kirkolle, ja ne tulevat sinne mahdollisesti joka neljäs vuosi, monet kenties eivät koskaan."

"Mutta silloin ovat seurakunnat liian suuret ja ne täytyy jakaa."

"Neuvosto lupasi sen 1504, mutta vielä ei ole tehty mitään", huokasi piispa.

"Minä muistutan siitä; olemme velvolliset edistämään kirkon ja kristinuskon vaurastumista!" huudahti Sten herra vilkkaasti.

"Sitä kirkko odottaakin teiltä; niin ovat teidän jalot edeltäjänne tehneet."

"Me luotamme siihen, että kirkko on maan hallitukselle voimakkaana tukena."

"Rakastavainen äiti ei sysää pois lapsiaan, jotka nöyrällä sydämellä etsivät häntä; hän lieventää heidän hengellistä hätäänsä ja huoliaan."

"Mutta ajallisia, kunnianarvoisa isä?"

"Lasten on tehtävä työtä äidin hyväksi."

"Mutta jos hän on rikas eikä heillä ole mitään?"

"Tahtovatko he imeä hänen nisänsä tyhjiksi?"

"Ainoastaan, että hän jakaa heille yltäkylläisyydestään."

"Mitä on ruumiin terveys sielun terveyttä vastaan? Pyhät messut, vihityt kynttilät, alttaripalvelus, esirukoukset, kas siinä ne runsaat lahjat, joita kirkko antaa lapsilleen, mutta ryöstää häneltä varat siihen, heittää raskaat elatushuolet hänen niskoilleen, se on samaa kuin tehdä hänet synninpalvelijaksi, eikä hän ole koskaan siihen suostuva, samoin kuin toivon, ettette te, jalot herrat tule sitä koskaan vaatimaankaan."

"Toivon voivani estää sodan Venäjän kanssa; mutta jollei se onnistuisi, on maa niin rutiköyhtynyt, että katson kirkon velvolliseksi vointinsa mukaan estämään, ettei julma vihollinen tee jälleen Suomen kansaa pakanoiksi. Herra ei ole salliva moista tihutyötä."

"Mutta jos niin tapahtuu, mitä silloin teette?"

"Rukoilemme!"

"Odotatteko ihmetyötä?"

"Sellaisia on tapahtunut ennenkin!"

"On kai, mutta vain siellä, missä kaikki inhimillinen apu oli tehoton."

"Me panemme toimeen juhlakulkueita ja pidämme viisikymmentä messua, että pyhä Jumalan äiti kääntäisi sodan kauhut pois maastamme."

"Ja minä koetan hyvillä perusteilla hieroa sovintoa ja rauhaa; mutta jollei se onnistu, silloin, kunnianarvoisa isä, palaan vielä kerran tähän asiaan."

Siihen keskustelu päättyi.

"Papit rakastavat tavaraa ja kultaa melkein enemmän kuin maailman lapset!" sanoi Sten Sture, kun hän kertoi tästä keskustelustaan uskotulle ystävälleen Hemming Gaddille.

"He pitävät maata taivaan etupihana, ja kun he yksin ovat saaneet pääsyn sinne, ovat makeanleivänpäivät jo maan päällä tulevat heidän osakseen", vastasi tämä.

Mutta herra Arvi Kurki jupisi itsekseen: "Joutuisipa Ruotsi Tanskan vallan alle, silloin ei Suomella olisi mitään pelättävää Venäjältä!… Ruotsalaiset pyristelkööt vastaan kuinka paljon tahansa, siihen lopulta joudutaan, siihen joudutaan!"

Kokouksessa, joka sen jälkeen pidettiin raatihuoneella, valitettiin, miten vaikea oli kantaa veroja alemmalta kansalta. He eivät tahtoneet tehdä palkkatyötä muille ja heidän paras tulolähteensä oli kerjääminen, jota harjoitettiin hyvin yleisesti.

Muuan edellisen piispan, Johannes Olavinpojan, veli, jolla oli suuria maatiloja Suomessa, mutta joka nyt oli vanhuutensa päiviksi muuttanut Turkuun, missä hänet oli heti valittu raatiherraksi, sai nyt sanoiksi:

"Minun aikanani oli suhde isännän ja palvelijan välillä sekä tavan että selvän lain kautta tarkoin määrätty; muuttaminen ei tullut koskaan kysymykseen; mihin palvelija tuli, siellä hän pysyi ja sai niukan toimeentulonsa, ylhäisempäin luona palkollisten tuvassa, alempain luona yhdessä isäntäväen kanssa. Uppiniskaisuutta, tottelemattomuutta ja laiskuutta vastaan tiedettiin varma parannuskeino. Vitsa tekee hyviä lapsia; sentähden oli hyvä järjestys talossa. Pikku pojille oli hyvän tavan mukaan annettava juotavaa kuin haukalle, ruoskaa kuin aasille, ruokaa kuin haralle ja vaatetta kuin jäärälle. Ken siten menetteli omien lastensakin kanssa, hän kyllä tiesi pitää palvelijansakin kurissa. Työttömiä nähtiin harvoin, ja kenelle tarjottiin palveluspaikkaa eikä hän sitä ottanut vastaan, häntä ei saanut kukaan suosia. Sellainen oli vanha hyvä tapa, mutta nyt, kun veltto leväperäisyys on saanut yhä enemmän jalansijaa, tulevat pahat ajat, ja ken ei tuki puroa, hänellä on työ ja tuska padotessaan jokea. Sitä mieltä minä olen!"

Vanhan mielipidettä kuunneltiin kaikella sillä kunnioituksella, jota hänen ikänsä vaati.

Toiset arvelivat, että povariakoilla ja noidilla oli niin suuri vaikutus, että kaikki oma voima lamaantui; ennustettua onnea odottaessa ei välitetty nykyisyydestä, ja jos oli ennustettu pahoja, ei katsottu maksavan vaivaa taistella vastaan.

"He ovat kuitenkin kristittyjä ihmisiä", väitti Sten herra.

"Useimmat, jotka ovat kastattaneet itsensä, ovat tehneet sen tottelevaisuudesta, mutta harvat ovat menneet kasteelle omasta halustaan. Loistavat kirkonmenot hivelevät heidän silmiään, mutta ne, jotka harvoin tai eivät koskaan tule kirkkoon, ne pitävät parempina vanhoja jumaliaan."

"Ja uhrit!" virkkoi vanha Olavinpoika; "ette voi aavistaa, kuinka he riippuvat kiinni uhreissaan."

"Mitä he uhraavat?"

"Nuoria eläimiä."

"Ja lapsia!"

"Kamalaa! Eikö sitä voida estää?"

"Ketkäpä muut tunkeutuvat syvälle metsiin kuin ne, jotka siellä asuvat ja elävät!"

"Viipurin linnanpäällikkö, jalo Erik Turenpoika, oli lähellä nähdä uhrattavan tyttärensäkin."

"Olen kuullut siitä, mutta siitähän on nyt jo kauan. Ei suinkaan näitä kauheuksia enää jatkettane?"

"Kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu erämaissa ja suurissa, sankoissa metsissä."

"Eikö munkeillakaan ole tapana siellä liikuskella?"

"Jokunen kai siellä joskus käy, mutta se kuuluu harvinaisuuksiin. Siellä on vähän voitettavaa."

"Sekö siis on tarkoitus?"

"Useimmilla!"

"Mutta on poikkeuksia, kunnioitettavia poikkeuksia", huudahti muuan läsnäolijoista.

"Ei yksi kärpänen kesää tee!" jatkoi vanha Olavinpoika.

"Mutta se on kevään merkkinä!"

"Eivät sellaiset kärpäset!"

"Kuinka tarkoitatte?"

"Vaikkapa minua pidettäisiinkin kerettiläisenä, tahdon sanoa mielipiteeni, kun minulta kerran kysytään. Jotta kristinusko voittaisi jalansijaa, olisi täytynyt alusta alkaen menetellä toisin kuin on tapahtunut."

"Millä olisi pitänyt alkaa?"

"Teoilla!"

"Mutta uskonoppi?"

"Olisi ollut osoitettava teoissa."

"Todellakin!"

"Kun Johannes lähetti oppilaansa Kristuksen luo, kysyivät he: 'Oletko sinä se, joka tuleva on, vai onko meidän toista odotettava?' Hän vastasi: 'Tulkaa ja katsokaa: sokeat näkevät, sairaat parannetaan ja köyhille saarnataan evankeliumia.'"

"Sitä saarnataan nytkin."

"Ei, ainoastaan lakia! Nyt sanotaan: Sinun pitää tai sinun ei pidä —!"

"Paha, jos niin on!"

"Teoillaan hän voitti oppilaansa."

"Ajat ovat muuttuneet", puuttui toinen puheeseen; "se kävisi liian hitaasti."

"Mutta paljon varmemmin!"

"Minusta tämä jalo herra tuntuu olevan oikeassa", virkkoi Sten herra vakavasti.

"Uskokaa minua, elämän vakavimmat kysymykset ovat vetääntyneet vinoon, sentähden on kaikki muukin epäjärjestyksessä."

"Piispan veli puhuu noin!" huudahti muuan läsnäolijoista.

"Mitä lähempänä lähdettä on, sitä helpommin näkee, mistä se tulee, ja minä sanon, että se vesi, joka on tarkoitettu terveydeksi kaikille kansoille maan päällä, on samennettu lukemattomalla joukolla ihmislisäyksiä."

"Hän on kerettiläinen!"

"Hän ei saa olla täällä!"

"Jos piispa saisi tietää…"

"Hän puhuu vanhuuden heikkoudessaan!"

"Älkää kuunnelko häntä!"

"Näen kyllä, kuinka laita on", jatkoi vanhus; "puheeni on teille kauhistus; mutta täytyyhän minun kerran puhua mitä olen kantanut mielessäni, voinpa sanoa, pian kaksikymmentä vuotta."

"Hän täyttää pian kahdeksankymmentä!"

"Pian kahdeksankymmentä, hyvät herrat! Olin kolmenkolmattavuotias, kun vapaasta tahdostani kastatin itseni. Edelläkäyneet hyvät opinnot tekivät minut kykeneväksi itse lukemaan pyhiä kirjoja, ja minun sydämeni ja mieleni ihastui 'valkoiseen Kristukseen'!"

"Hän tunnustaa sen!"

"Käsitin, ettei pelkkä ihminen voinut puhua eikä toimia kuten hän; mutta niiden, jotka rupesivat hänen palvelijoikseen, olisi seurattava häntä kieltäymyksissä ja suurissa teoissa… Hänen ensimäiset oppilaansa tekivätkin niin, mutta seuraajat eksyivät pian jäliltä…"

"Älkää kuunnelko häntä!"

"Antakaa minun puhua heistä, jotka eivät minun tavallani omasta vapaasta tahdostaan kääntyneet kristinuskoon, vaan karjan tavoin ajettiin lähteelle juomaan, hätisteltiin sinne ottamaan vastaan pyhää kastetta…"

"Se ei ole totta!"

"Se on totta, sanon minä! Nämä vanhat silmät ovat nähneet sen. Tiedättekö, mitä silloin tapahtui? Epäilykset heräsivät, tuumin itsekseni: 'Mihin noin pakotetaan, se on harvoin hyvää', ja minä mietin mielessäni, ettenköhän ollut luopunut paremmasta huonomman tähden."

"Kerettiläinen, kerettiläinen!"

"Niin, minä olin kerettiläinen", huudahti vanhus, "mutta rehellinen kerettiläinen! Minä näin monia uusia kristittyjä, jotka elivät kuin pakanat, ja niiden joukossa monia sananjulistajiakin. Minä tahdoin elää paremmin, ja kun luokseni tuli sadottain osaksi alustalaisiani, osaksi vieraita valittamaan hätäänsä, sanoin heille: 'Palatkaamme vanhoihin jumaliimme.'"

"Ah, se oli siis totta!" huudahtivat monet.

"En pelosta, mutta saadakseni olla rauhassa, pidin asian omina tietoinani; mutta minä kartoin yhteyttä uuden ajan miesten kanssa."

"Ja Johannes piispa?"

"Hän kenties aavisti asian oikean laidan, mutta ei siitä kysellyt koskaan. Väkeni tahtoi tehdä minut ylipapikseen; minä kieltäydyin kauan… mutta annoin vihdoin perään…"

Kuului murinaa kautta salin.

"Toivoin voivani johdattaa heidät oikealle tielle, valistaa ja parantaa heitä… Alussa kävi kaikki hyvin… saarnani suuntautui siihen, että meidän on elettävä kuten opetammekin, ken ei tee niin, hän on väärä opettaja."

"Eikö kristinoppi opeta samoin?"

"Omituista kyllä, huomasin pian, että olin ammentanut raamatusta ne opit, joita saarnasin. En muista nyt, kauhistuinko siitä vai ihastuin; kuulijani kuuntelivat minua kauan, mutta se, että on annettava anteeksi vihamiehilleen, rukoiltava niiden puolesta, jotka meitä vihaavat ja vainoavat, se herätti heissä ynseyttä ja harmia. He sanoivat minun saarnaavan uutta oppia. Minä en voinut sitä kieltää, mutta sanoin heille, että tein niin syvimmästi vakuutettuna tämän opin totuudesta… Siitä hetkestä vetäytyivät he minusta pois yhä enemmän. Ne, joilta kysyin syytä siihen, vastasivat, että he luulivat minun olevan salaisessa yhteydessä veljeni kanssa ja ajavan hänen asioitaan. Eräänä päivänä sanoin heille, että olin täysin vakuutettu, että Kristuksen oppi oli ainoa tosi ja oikea, ja minä tahdoin mielelläni todistaa, että niin oli, jos he tahtoivat kärsivällisesti kuunnella minua. Monet menivät tiehensä, mutta minun täytyy tunnustaa, että suurin joukko jäi…

"Saarnasin heille ulkona metsässä vähintäänkin kerran viikossa, ja voin hyvin sanoa, että kuulijaini luku lisääntyi… Niin jatkui lähes viisi kuukautta; jos olisin saanut jatkaa yhtä monta vuotta, olisi työlläni kenties ollut menestystä; mutta silloin onnettomuudeksi tuli kaksi munkkia samoilemaan niille seuduin. Olen tuntenut muutamia sellaisia rehellisiä ja oikeinajatteleviakin, mutta olen myös nähnyt veitikoita heidän joukossaan, ja nämä olivat pahimpia; he kylvivät rikkaruohoa vainiooni, he saarnasivat Kristusta ja elivät syntistä, häpeällistä elämää… He olivat pettäneet minut kuten kaikki muutkin; me melkein hukutimme heidät hyvänsuopiin lahjoihin… En huoli sanoa teille, kuinka he niistä meitä kiittivät… No, me ajoimme heidät pois… mutta silloin oli luottamus lopussa… Minua hävetti, kun olin antanut narrata itseäni, ja seurakuntani vetääntyi minusta pois… Täällä on äskettäin mainittu hirveä uhripäivä, jolloin ritari Turenpojan nuori tytär oli vähällä saada surmansa… Olin saanut siitä tiedon ja riensin sinne… Turhat olivat kaikki rukoukseni ja esitykseni… minunkin syntini olivat sovitettavana, omat ja monien muiden!… Kysytte onko useampia sellaisia uhreja tapahtunut, ja minä sanon teille, ettei mene ainoatakaan vuotta ilman jotakuta sellaista, tosin ei niin suurta, mutta kuitenkin riittävää täyttämään jokaisen mielen pelolla ja kauhulla. Ja uskokaa sanani, niin tulee jatkumaan siihen päivään, jona opitaan saarnaamaan teoilla yhtä hyvin kuin sanoillakin."

Vanhus oli aivan innoissaan puhunut asiastaan; kokoon kutistuneet kasvot, kalpeat, ryppyiset posket ja palavat silmät antoivat sanoille vielä tehoisamman vaikutuksen.

Kun hän oli lopettanut, istuutui hän maahan ja sulki silmänsä; oli kuin hänen työnsä olisi lopussa.

Salissa vallitsi haudan hiljaisuus; jokaisella näytti tällä hetkellä olevan kylliksi omissa ajatuksissaan.

Sten Sture otti vihdoin sananvuoron.

"Se, mitä jalo ritari on meille puhunut", virkkoi hän, "on niin ajattelemisen arvoista, että se hyvin ansaitsee mitä vakavinta miettimistä, mutta kun opin ja elämän yhtäläisyyttä ei vaadita ainoastaan yhdeltä luokalta, vaan se kuuluu kaikille, niin on meidän jokaisen painettava hänen sanansa mieleemme."

Sen jälkeen neuvoteltiin mihin keinoihin oli ryhdyttävä sodan sattuessa, mutta edellinen keskustelu oli tehnyt mieliin niin syvän vaikutuksen, ettei enää voitu oikein puuttua muihin asioihin.

Erottaessa pyysi pormestari, ettei valtionhoitaja panisi pahakseen, mitä oli tapahtunut; se oli ollut yllätys kaikille.

"Ja merkillisesti olosuhteita valaisevaa", vastasi Sten Sture.

"Mitähän piispa sanoo!"

"Luuletteko vanhuksen voivan joutua siitä kärsimään?"

"Se vaara on tarjolla!"

"Täytyykö piispan se tietää?"

"Katsokaas tuonne!" Vähintään puolet raatiherroista riensivät piispantaloon.

"Olisin halukas ottamaan hänet mukaani!"

"Se olisi hänen pelastuksensa!"

"Ilmoittakaa siitä sitten piispalle. Sanokaa, että olen vienyt ritarin mukanani, saadakseni hänen avullaan varmuuden, missä määrin hänen sanoihinsa on luottamista."

"Teidän armonne pelastaa hänet vankeudesta."

"Tahdotteko heti ilmoittaa vanhukselle toiveeni?"

"Kyllä!"

"Lähdemme aamulla anivarahin."

"Saako hän käyttää ajoneuvoja?"

"Kuinka vain katsoo mukavimmaksi."

Seuraavana aamuna tapahtui lähtö, mutta vanha Olavinpoika ratsasti reippaalla ratsulla, jota hän vaikeuksitta ohjasti. Hemming piispa liittyi heti hänen seuraansa; tässä oli hän tavannut mieleisensä miehen, ja heidän iällään oli tuskin kymmenen vuoden eroa.

Matkan määränä oli Viipuri, mutta matkalla halusi valtionhoitaja tutustua maan olosuhteihin; oli myös mahdollista, että hän saattoi yhtyä odottamiinsa venäläisiin lähettiläihin.

Juhana Maununpoika kertoi Sten Sturelle, että ruotsalaisten laivojen lähettäminen oli riippunut väärinkäsityksestä; asia oli nyt ratkaistu molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi. "En ole koskaan tavannut niin suurta auliutta ja suopeutta kuin täällä", sanoi hän.

"Minua ilahuttaa kuulla sitä, ja ilahuttaisi vielä enemmän, jos matkaa jatkaessa saisitte syytä sanoa samaa", vastasi Sten herra.

"Toteutuneeko silloin ennustus?"

"Ennustus?"

"Niin, minulle on ennustettu."

"Täälläkö?"

"Ensi tuntina saavuttuani."

"Kuka ennusti?"

"Sitä en tiedä."

"Aivanhan puhutte arvoituksia."

"Kun astuin majataloon, avasi nuori tyttö oven kahteen kamariin ja kysyi kummanko tahdoin. Toisen oven päällä oli kirjaimet A.B. Ilman mitään varsinaista syytä valitsin sen. Tyttö nauroi ja pyysi minua astumaan sisään."

"Oliko siinä kaikki?"

"Pöydällä oli rukouskirja; kun avasin sen, olivat kannessa kirjaimet A.B. Seinällä oli muuan puunleikkaus, jossa oli samat kirjaimet ja yläpuolella kreivillinen kruunu."

"Yhä merkillisempää."

"Kun tyttö saapui valmistamaan illallistani, kysyin häneltä, mitä kirjaimet merkitsivät. 'Teitä odottaa suuri onni,' sanoi hän. Minä kysyin millainen se olisi, mutta sitä ei hän tahtonut sanoa."

"Ja molemmat kirjaimet?"

"Ne pyysi hän pitämään mielessäni."

"Läpi elämän?"

"Hän uskoi, että minun kohtaloni ratkaistaisiin jo täällä", vastasi ritari nauraen.

"Ja oliko siinä kaikki?"

"Olen nähnyt myös unta!"

"A.B:stä."

"Kenties on hänen nimensä se!"

"Aha! Siinä siis arvoituksen ratkaisu."

"Nuori, kaunis tyttö minulle, viisikymmeniselle, kolmen täysikasvuisen lapsen isälle."

"Arvasin sen."

"Onneksi seisoi hän niin korkealla, etten voinut häntä ylettää."

"Eikö hän kumartunut alas?"

"Ei, mutta hän viittasi minulle."

"Ja silloin?"

"Minä tein turhia yrityksiä päästäkseni ylös; hän seisoi jyrkällä kallion reunalla."

"Onnistuiko se vihdoin?"

"Niin, mutta silloin minä heräsin!"

"Aivan liian aikaisin!" huudahti Sten nauraen.

"Koetinkin nukkua uudestaan, mutta turhaan. En voinut lakata häntä ajattelemasta."

"Ja näittekö hänet selvään?"

"En, hunnun lävitse vain."

"Rakastuitte siis siihen?"

"Hän veti minua puoleensa vastustamattomana voimalla. Minua ihmetyttää, täytyykö minun vielä kerran…"

"Mennä naimisiin? Onhan sellaista nähty."

"Hänen nimensä on A.B."

"Siis ensimäinen A.B., jonka tapaamme!"

"Sitä en ole sanonut!"

Ja he jatkoivat matkaansa leikkiä laskien, molemmat vanhukset taasen kiihkeästi keskustellessaan tuontuostakin pysähtyivät pitkiksi hetkiksi, perusteellisemmin esittääkseen syitään ja vastasyitään.

Esbjörn ratsasti herransa luo. "Suuri joukko väkeä on kokoontunut tuonne metsän reunaan", sanoi hän.

"Luultavasti aikovat he luostarikirkkoon", vastasi tämä. Sillä lähestyttiin Naantalia.

"Ilmoitanko piispalle?"

"Tee se!"

Mutta kun vanha Olavinpoika sai kuulla tämän, sanoi hän: "Se koskee minua!"

"Teitä?"

"Saattepas nähdä!"

"Tarvitseeko meidän vetää miekat maalle?" kysyi Hemming leikitellen.

"Antaa olla sillään!"

Pieni parvi vetääntyi lähemmäksi herraansa. Kokoontunut joukko näytti nousevan muutamiin satoihin miehiin, naisia ja lapsia seassa.

Ne seisoivat tiheään puristuneina, äänettöminä ja liikkumattomina.

"Antakaa minun mennä edeltä!" sanoi vanhus.

Oli merkillistä nähdä, kuinka nopeasti hän jätätti seuraajansa monilla sylillä.

Kun hän lähestyi, tuli joukkoon elämää ja liikettä, he juoksivat esiin, suutelivat hänen käsiään ja takkiaan ja ilmaisivat melkein lapsellista iloa.

Kun Sten Sture seurueineen lähestyi joukkoa, näytti vanhus antavan heille joitakin ohjeita, joita seuraamaan eivät he näyttäneet halukkailta.

"Viekö tämä tie Naantaliin?" kysyi valtionhoitaja heitä tervehtien.

"Kyllä vie!" virkkoi muuan lähimmistä. "Aiotteko sinne?"

"En!"

"Mitä varten olette sitten niin joukolla kokoontuneet tänne tielle?"

"Kuulimme hänen tuossa tulevan."

"Kuka toi sanan?"

"Sellaiset kulkevat ilmassa!"

"Mitä tahdotte hänestä?"

"Sanottiin, että hänet on vangittu."

"Eikä ole."

"Niin hänkin sanoo, mutta kuka moista voi uskoa!"

"Ettekö usko edes häntäkään?"

"Emme kaikessa!"

"Mutta tahdotte kuitenkin häntä suojella?"

"Niin tahdomme!" huusi koko joukko.

"Hän on ollut aivan kuin isämme!"

"Ainoa, mitä meillä on!"

"Hän on ruokkinut nälkäiset."

"Ja vaatettanut alastomat!"

"Ilman häntä olisimme menehtyneet!" huudettiin kilvan.

"Ja nyt tulette häntä kiittämään?"

"Pyytämään, että hän palaisi takaisin luoksemme!"

"Sitä en tee!" sanoi vanhus liikutuksella, jota hän turhaan koetti salata.

"Tila on asumatonna!"

"Antaa sen vain olla!"

"Me viljelemme sitä teille!"

"Näettekös, isä, hän itkee'" kirkui muuan tuskin yhdeksänvuotias tyttönen, joka oli tarttunut kiinni hevosen harjaan.

Isä kuiskasi jotakin tytön korvaan ja nosti hänet hevosen lautasille.

"Kasta minut!" huusi tyttö hänelle.

Kalpeille poskille lehahti puna, ja silmät leimahtivat. "Kiittämättömät!" virkkoi hän vapisevalla äänellä, nosti tytön maahan ja tahtoi sen jälkeen jatkaa tietänsä.

Mutta muutamat asettuivat hänen tielleen, toiset tarttuivat hevosen suitsiin, suurin joukko taasen heittäytyi maahan huutaen: "Älkää menkö luotamme, ainoa ystävämme, isämme ja hyväntekijämme!"

Ja vastarinta kävi yhä heikommaksi: "Ettekö sitten voi auttaa minua?" kysyi hän jälestä tulevilta.

"Tiedättekös", sanoi Sten Sture, "minä asetun mieluummin kansan puolelle!"

Nousi rajaton riemuhuuto.

"Onko hän uusi valtionhoitaja?"

"Niin nuori herra!"

"Ja niin lempeäsilmäinen!"

"Tahtooko hän myös auttaa meidän hätäämme!"

"Vuoden sato on ollut pieni!"

"Me saamme talvella nähdä nälkää, kuten tavallisesti!"

"Mitä, ettekö häpeä; alatteko heti kerjätä. Ottakaa taloni ja viljelkää sitä parhaanne mukaan; mutta minua ette näe enää koskaan tässä elämässä!" huusi Olavinpoika melkein vimmoissaan.

Hän ponnisteli epätoivoisesti päästäkseen vapaaksi, mutta kansa ei päästänyt häntä.

"Me emme tahdo mitään!" huusivat he.

"Me kyllä näemme nälkääkin, kun vain tulette."

"Minä tekisin sen teidän sijassanne", sanoi Hemming Gadd. "Siitä olisi hyötyä."

"Voitte tuskin palata Turkuun", sanoi valtionhoitaja. "Piispa ei anna teille koskaan anteeksi."

"Tiedän sen!"

"Nämä rakastavat teitä!"

"Mutta heidän kiittämättömyytensä?"

"Se täytyy teidän antaa anteeksi ja unhottaa."

"Sen olen tehnyt aikoja sitten", kuiskasi hän. "Mutta en tahdo sitä tunnustaa."

"Tehkää se minun tähteni."

"Mielelläni! Sanokaa se heille!"

"Rakkaat ystävät!" sanoi Sten. "Minulla on se suuri ilo, että saan antaa teille takaisin ystävänne ja isänne!"

Ihastuksella ei ollut mitään rajoja, huudettiin ja kiruttiin, siunailtiin ja hypeltiin, itkettiin ja naurettiin.

Kun ensi riemastus oli hieman asettunut, jatkoi Sten: "Luvatkaa minulle ja hänelle, ettei hänen tarvitse koskaan katua sitä uhrausta, minkä hän on nyt tehnyt teidän tähtenne!"

"Ei koskaan, ei koskaan!" huusivat kaikki yhteen suuhun.

"Herra Jumala siunatkoon teitä kaikissa puuhissanne!" huudahti vanhus, kun erotessa puristi Sten Sturen kättä. "Teitä en unhota niin kauan kuin elän, ja voin hyvin sanoa, että teidän vaikutuksestanne nyt näen rakkaimman toiveeni täytettynä."

"Emme kai näe enää koskaan toisiamme", sanoi Hemming.

"Olisi ihme, jos niin tapahtuisi."

Vanha Olavinpoika lähti suuren joukon ympäröimänä taivaltamaan kapeaa metsätietä eteenpäin; kauan kuului iloisia ääniä, mutta vähitellen hälvenivät ne avaruuteen.

"Mitä merkillisiä ihmisiä!" huudahti Hemming piispa. "He ainakin muistavat hyvät työt!"

"Mitä se todistaa?"

"Että he vielä ovat luonnontilassa. Odottakaas vain viitisenkymmentä vuotta niin he ovat samaa maata kuin mekin."

"Tarkoitatteko, että sivistys vie pois ihmisten hyvät ominaisuudet?"

"Sen seuraukset koituvat alussa ja pitkän aikaa kiroukseksi ihmiskunnalle!"

"Eikö tieto ole valoa?"

"Valo voi vaikuttaa sellaista päivänsokeutta, että joutuu eksyksiin helpommin kuin pimeässä."

"En jaksa sitä käsittää."

"Mies, joka ymmärtää käyttää veistä, vuolee sillä taideteoksen, kokematon käyttää samaa työkalua ottaakseen hengen lähimäiseltään. Siinä esimerkki; työase on sama, temppu on sen käyttämisessä."

"Sehän juuri on opittava!"

"Mutta mitään oppia ei saavuteta, jos tukehdutamme synnynnäiset oikeuskäsitteet. Sentähden saavutetaan korkein sivistys silloin, kun ihminen ehtii niin pitkälle, että hän tieten tahtoen tulee siksi, miksi luonto on hänet aikonut. Mutta sellaista ei tapahdu ennenkuin ajan täyttyessä."

"Näette pitkälle eteenne!"

"Niin näkee se, joka tahtoo unhottaa menneisyyden eikä usko nykyisyyteen", vastasi Hemming lyhyeen.

Naantalissa ei viivytty pitkään. Käytiin birgittalaisluostarissa, jossa pidettiin erittäin juhlallinen messu valtionhoitajan läsnäolon johdosta, ja sen jälkeen neuvoteltiin pikku kaupungin eturivinmiesten kanssa läänin asioista. Siinä kaikki, mitä voitiin toimittaa.

Matkaa jatkettiin Satakuntaan ja Raumalle. Sten Sture kulki samaa tietä kuin monta vuotta ennen häntä jalo Erik Turenpoika merkillisellä kuninkaankulullaan. Hän kävi ensi kertaa Suomessa, ja sen mahtava kauneus vaikutti tenhoisasti hänen nuoreen mieleensä.

Ihmeellisesti vaikutti rannattomain sankkojen metsien näkeminen. Niissä kulki kuin meren pohjalla, missä vallitsi keskeytymätön, yksitoikkoinen hiljaisuus; korkealla heidän päidensä yläpuolella suhisi tuuli puiden latvoissa tai pilviä piirtäväin honkien latvuksissa.

Tuontuostakin tapasivat retkeilijät ikäänkuin käytävänä alaisihin maaemihin pienen metsäjärven, jonka jyrkkärantaiselle pinnalle ei koskaan tuulenhengähdys eksynyt ja jonka tummaa kuvastinta röyhelsi ainoastaan ahvenen loiskahdus tai yksikseen ajelehtavan kuikan uinti.

Pieni matkue oli laskeutunut ratsuiltaan; maan asukkaat opastivat heitä osaksi jalkapolkuja, osaksi mutkittelevia teitä määrätylle kokouspaikalle.

Ihmiskieli mykistyy luonnon ihmeiden edessä, ja matkalaisemme tunsivat melkein seisovansa iäisyyden oven edessä, he ymmärsivät kansan uskon metsän jumaliin ja haltioihin, joiden hahmon odotti näkevänsä minä hetkenä tahansa ja joiden ääniä odotti kuulevansa tuulen suhinassa… Taasenkin kuului metsäpuron lorina; tie vei sinne päin, se näytti olevan aivan lähellä, mutta silmä ei kohdannut muuta kuin kanervikkonummea ja sen kasvattamia honkia runko rungon vieressä.

Nummen ääreltä vilkkui vihdoin kimaltelevaa aallokkoa lehdon lehdeksien lomitse, mutta se oli niin syvällä rinteen alla, että täytyi toisella käsivarrella tarttua lähimmän puun oksiin ja sitten jalallaan kopeloida kiintokohtaa alempana seisovan puun tyvestä siten päästäkseen alemmaksi. Mutta kun arveluttava taival oli tehty, silloin näki tyynen vesikuvastimen täydessä kirkkaudessaan, ylhäältä ainoastaan muutamien sylien levyisen vyön sinitaivasta ja molemmilla puolin melkein läpitunkemattoman runko- ja lehtikudoksen.

"Moista en ole nähnyt koskaan!" huudahti Sten Sture.

"Minä tunnen seudun ja tiedän, että paras on vielä jälellä!" selitti piispa.

Nyt täytyi taivaltaa jotensakin pitkältä tiheää metsää, mutta yhtäkkiä, aivan kuin taikaiskulla, aukeni maisema mitä ihanimmaksi ja vaihtelevimmaksi tauluksi, jossa näkyi saaria ja niemiä virranherantojen, kenttien ja kumpujen kietomina. Kaikkialla valoa ja varjoa päivän mukaan muuttelehtamassa; tummia petäjikköjä ja kuusikkoja, jotka näkyivät loitompaa taivaan rannalta, ja helakampia koivulehtoja, jotka seppelöivät karuja vuoria. Kaikkialla järvenkielekkeitä, niittyjä, laaksoja ja viheriöitseviä kukkuloita alati vaihtelevissa värivivahduksissaan.

Aurinko oli laskemaisillaan, sen lumoihanat sädesoihdut heijastelivat järven pinnassa, karkeloiden kuin revontulten loimut vuoteelta, johon taivaan kuningatar vaipui levolle; veden ylle laskeutui tummansiintäviä, helottavia vöitä, siellä ja täällä katkaisten taivaalta heijastelevan rusopunaisen loimon, jota vastaan niemien ja saarien tummuus taisteli. Ilma oli tyyni ja leppoisa, ja rastaan livertelivät iltahymnejään… Täällä odottivat hevoset.

"Tällaisessa luonnossa on elämällä ja kuolemalla jotakin arvoa", huudahti Hemming Gadd.

"Minusta tuntuu ihmeelliseltä, ettei täällä ole mitään ihmisasuntoja!" sanoi Sten.

Muuan oppaista ilmoitti, että aivan metsänreunassa oli siellä suuri kota.

"Voimmeko saada siellä yösijaa?"

"Kyllä, jos haluatte!"

"Menkäämme sitten sinne."

Se oli jotensakin suuri pirtti; ulospäin näytti se kuin hirsikasalta. Tuvassa oli muutamia pieniä, mataloita ikkunaluukkuja, mutta oli ilman lattiaa ja savureikä oli kuten tavallisesti keskellä kattoa. Katonrajassa leijaili tai pikemmin riippui harmaa läpinäkymätön savupilvi. Kun ovi avautui, huomasivat ulkona seisovat äänettömän ihmisjoukon. Muutamat naisista istuivat rukkiensa ääressä, toiset puuhailivat taikinakaukalon ja padan ääressä; muutamat miehet tekivät tuohivirsuja, toiset kiskoivat päreitä. Parvi lapsia peuhasi lattialla kirkuen ja hälisten.

Summattoman suuri valkea räiskyi takassa, ja tulella riippui iso kattila, jossa iltaruokaa keitettiin.

Mutta keskelle permantoa oli myös tehty valkea ja sen ääressä seisoi olento, mies tai nainen, joka oli kiireestä kantapäähän tuohipuvussa; äänestä saattoi kuulla, että hän oli mies, hän joikui eräänlaista yksitoikkoista laulua, johon vastasi toinen olento, luultavasti nainen, joka seisoi kappaleen matkan päässä tulesta. Molemmat tekivät kummallisia liikkeitä käsillään, osaksi ilmassa, osaksi toisiaan vastaan, ja läsnäolijain huomio oli melkein yksinomaan kiintynyt heihin. Savupilven läpi huomasivat matkalaiset hetken kuluttua lasten takaa uunin aukosta ukonpään, joka uteliaasti tirkisteli mustalaisiin.

Kukaan ei ollut pannut merkille Sten herraa ja hänen seuruettaan, ennenkuin he seisoivat keskellä pirttiä.

Silloin päästi mustalaisakka kirkaisun.

Kaikki kodassa läsnä olevat heittivät pois mitä heillä oli käsillään ja lähestyivät pyhää tulta; tungos oli niin kova, että matkalaisemme, jotka tietysti vetääntyivät syrjempään, joutuivat aivan lähelle ovea. Alkoi eräänlainen vuorolaulu tuohipukuisen miehen ja mustalaisakan kesken. Ukko kyseli laulaen, ja akka vastaili laulaen, selitti näkevänsä nuoren jalokiville välkkyvän, kullalle kiiltävän ja hopealle hohtavan nuoren sankarin lähtevän vesille laivoillaan, mukanaan etevimmät miehensä. Merimatkan jälkeen nousee hän maihin, ihanille ikirannoille. Miehen kysymykseen, eikö tuuli ja myrsky tuo pian nuorta sankaria tänne luoksemme, vastasi nainen vastakysymyksellä, miten päivänpoika otettaisiin vastaan. Kun mies selitti otettavan hänet vastaan suurimmalla kunnioituksella, lauloi akka:

"Sankari tuvassa täällä, päivänpoika pirtissämme!"

"Täällä?" huusi koko joukko ja syntyi hirveä meteli. Mutta tietäjäakka tunkeutui joukon läpi Stenin luo.

"Herra!" sanoi hän kumartaen kolme kertaa. "Et ole meille tuntematon, vaikka ruumiillisin silmin näemmekin sinut ensi kerran."

"Kenenä pidätte minua sitten?"

"Päivänpoika! Sankari!" huusi mies.

"Ruotsin ja Suomen valtionhoitaja, jalo ritari, herra Sten Sture!" huudahti Hemming Gadd, joka tahtoi tehdä kohtauksesta lopun.

"Jumala! Jumala!"

"Pyhä neitsyt häntä suojelkoon!"

Ensi ällistyksen hieman tasoituttua joutuivat matkustavaiset, mutta etupäässä Sten Sture, aivan rajattoman uteliaisuuden esineiksi.

Vanhuksista lapsiin saakka halusivat he ainoastaan katsella häntä, tarttua hänen käteensä ja sanoa hyvää päivää! Kaikissa huomasi hän saman surumielisen vakavuuden, joka on niin ominainen piirre Suomen kansassa.

Niihin kysymyksiin, joita heille tehtiin, vastasivat he ainoastaan yksikantaan tai eivät ensinkään.

Ateriaan, joka vieraille tarjottiin, kuului vain suolakalaa ja velliä, mutta he tarjosivat sen sellaisella hyvänsuonnilla ja sydämellisyydellä, että teki aivan hyvää sydämelle sitä nähdä, ja tyytyivät sen jälkeen itse paksuun ruisjauhopuuroon ja tilkkaseen väkihapanta piimää.

Turhaan koetti Sten taivuttaa isäntäväkeä ottamaan osaa siihen runsaaseen ateriaan, jonka hän ja hänen miehensä olivat saaneet; he kieltäytyivät itsepintaisesti, joko sitten kainoudesta tai synnynnäisestä vaistosta, ettei heillä saanut olla toisin kuin heidän muullakaan väellään.

Muiden keräännyttyä nuoren herran ympärille oli piispa puuttunut juttusille mustalaisten kanssa, ja monet tulivat heitäkin kuulemaan. Hän kysyi heiltä, kuinka he olivat saaneet tiedon valtionhoitajan saapumisesta.

"Olemme lukeneet sen tähdistä!" sanoi mies.

"Senkin, että hän tulisi tänne?"

"Se oli edeltä määrätty!"

"Missä tarkoituksessa!"

"Jumala sen tietää!"

"Oletteko kristitty?"

"Olemme kaikki kastetut pitäjässämme", vastasi akka. "Muuten emme saisi oleskella siellä."

"Pappiko niin on sanonut?"

"Niin, armollinen herra!"

"Kuitenkin pidätte kiinni pakanuudestanne?"

"Eihän ole haitaksi useammatkaan jumalat", sanoi mies huoaten.

"Meikäläisille köyhille raukoille on se hyvään tarpeeseen", lisäsi akka. "Jollei yksi Jumala ole sillä tuulella, että auttaisi, niin voihan olla toinen."

"Ennusteleminen taitaa olla tuloisa ammatti?"

"Ei aina!"

"Kuinka niin?"

"Riippuu ennustuksen laadusta!"

"Se riippuu teistä?"

"Ei, vaan kohtalosta!"

"Tehän olette kohtalo!"

Molemmat mustalaiset katsoivat toisiinsa, virkkoivat muutamia sanoja ja kääntyivät pois.

"Jos olen loukannut teitä", sanoi piispa, "tein sen vastoin tahtoani."

"Puhutte asiasta, jota ette ole kokenut."

"Ettekö puhu vain, miten teistä näyttää parhaalta?"

"Onko kaksia samannäköisiä kasvoja?"

"Tai kahta samanlaista kättä?"

"Luulen sen olevan harvinaista."

"Siitä kirjasta me luemme!"

"Tahdotteko lukea minunkin kädestäni?"

Piispa ojensi miehelle kätensä ja hän tarttui siihen ja katseli sitä tarkkaavaisesti. Sitten puhui hän kiivaasti akalle omalla kielellään.

Tämä vastusti häntä, piispasta tuntui akka sanovan miehelle, ettei hän tiennyt mitä sanoi. Mies alkoi uudestaan tutkistella käden viivoja, sitten päästi hän sen hiljaa, jupisi muutamia sanoja ja taivutti päänsä.

"Ettekö salli minunkin katsoa?" sanoi nainen. Mutta tuskin oli hän heittänyt katseen ojennettuun käteen ennenkuin pelästyneenä kiinnitti katseensa piispaan ja kysyi vapisevalla äänellä: "Miksi olette tullut tänne?"

"Ettekö voi siis sanoa minulle mitään?"

"En!" vastasi nainen.

"Emme tahdo!" lisäsi mies.

"Miksi ette?"

"Se voisi käydä meille kalliiksi."

"Vaiti!" huusi mies.

"Alan ymmärtää. Taitaa olla huonoja merkkejä?"

"Me olemme viheliäisiä hutiluksia…"

"Ei, ei mutta me emme uskalla puhua."

"Ja jos nyt lupaan, ettei teille tapahdu mitään pahaa?" sanoi piispa.

Nyt alkoi kiivas keskustelu miehen ja vaimon kesken, mies tahtoi saada vaimon vaikenemaan, mutta nähtävästi oli valta akalla, sillä ukko vetääntyi syrjään, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Saat itse vastata seurauksista."

Heidän vilkkaat liikkeensä ja kasvojensa eleet olivat piispaa suuresti huvittaneet, ja kun akka jälleen astui esiin, ojensi hän heti tälle kätensä.

Akka tarttui siihen ja katseli vielä kerran piirteitä suurimmalla tarkkaavaisuudella.

"Teitä odottaa jotakin hirveää!"

"Täälläkö?"

"Tässä maassa!"

"Nytkö pian?"

"Se viipynee vielä kahdeksan, yhdeksän vuotta."

"Silloin olen luultavasti kuollut!"

Vielä kerran katsoi akka hänen kättään. "Te heitätte pois menneisyyden ja nykyisyyden."

"Mitä saan sijaan?"

"Ette mitään!"

"Puheesi on hämärää, eukko, kuten kaikki ennustukset", sanoi piispa nauraen.

"Noudattakaa neuvoani!"

"Kuinka se kuuluu?"

"Älkää tulko enää Suomeen."

"Luultavasti en sitä teekään."

"Tiedättekö", sanoi akka, "että olen nähnyt tähtenne!"

"Onko minullakin sellainen?"

"Se on jokaisella ihmisellä; teidän on ollut kirkas ja loistava, nyt tunnen sen."

"Minustako?"

"Silmistänne, niissä on sukulaisside."

"Minun tähteni on ollut loistava, sanot, nyt olen minä käynyt vanhaksi."

"Se ei ole mikään syy!"

"Eikö?"

"Se ei ole laskenut eikä mennyt pois, mutta se on piiloutunut pilven taa."

"Meneekö pilvi ohitse?"

"Riippuu itsestänne!"

"Voinko tehdä jotain sen suhteen?"

"Murtautua lävitse."

"Siitä pidän huolen!"

"Jollette olisi niin vanha, sanoisin, että se, joka pitää teitä vankina…"

"Sitä ei tee kukaan!"

"Eräs nainen tekee sen."

"Mene helkkarissa tiehesi!" huudahti Hemming ja tyrkkäsi hänet luotansa. Mutta katuen kiivauttaan kääntyi hän ja sanoi antaen eukolle tukaatin: "Et tiennyt, että se oli kirkon palvelija, joka ojensi sinulle kätensä ja sanoi: 'Povaa minulle!'"

"Jalo herra", vastasi eukko, "he ovat halukkaimpia moiseen!"

"Olisihan minun pitänyt arvata se", jupisi Hemming itsekseen. "Siitähän puhutaan yleisesti."

Sten Sture pakinoi yhä innokkaasti ympärillään olijoiden kanssa, ja piispa meni ulos ummehtuneesta kodasta, nauttiakseen raittiista yöilmasta.

Taivas oli kirkas ja tähdet kimaltelivat. "Vai niin, yksi noista tuolla on muka siis läheisissä suhteissa minuun?… En kiellä, että minusta olisi hyvin mieluista, jos saisin vaikkapa vain sadastuhannesosanakin jostakin tähdestä yhä vieläkin elää Ruotsin taivaalla… Mitähän tulevina aikoina sanottaneenkaan Hemming Gaddista? Että hän oli raaka ja sivistymätön eikä suinkaan vähimmässäkään määrin pappi. Sen arvostelun lausuvat virkaveljeni minusta ja he ovat oikeassa, ei voi kieltää, että he ovat oikeassa.

"Luojan kiitos, he eivät muodosta enemmistöä. Sitten on meillä suurmiehet ja valtakunnan aatelisto. He kiroilevat ja sadattelevat minua, sillä minä en ole koskaan tahtonut käydä heidän asioillaan, yhtä vähän kuin kuninkaidenkaan, noiden verenimijöiden, joita vihaan kuolemaan saakka!"

"Mitä on jälellä? Kansa, ainoastaan kansa! Sitä olen rakastanut ja palvellut, siinäkin olen pettänyt papillisen valani, että Ruotsi on ollut morsioni ja rakastettuni, sen tähden olen taistellut ja verta vuotanut, en ole antanut väkivaltaisten sitä raiskata; ja sen omat pojat on pakotettu kuuliaisuuteen ja kunnioitukseen… Sen pitäisi siis pitää minut kiitollisessa muistossa. Monta ihailijaa on sillä ollut — toisia se saa… Riippuu siitä, minkä arvoisia he ovat. Mutta ennustus, kirottu ennustus…? Hullutusta; voin saada surmani miekasta, mitäs siitä?… Kuolemaa en pelkää, mutta pettää…? Ei mikään käärme, olipa kätkeytynyt mihin soppeen tahansa, voi saada minua siihen, sen vannon sinulle, tähteni!" Ja piispa ojensi kätensä ja katsoi taivaalle… "Oliko se näköhäiriö, vai eikö pudonnut muuan tähti?" Hän hätkähti ja jupisi: "Alkaa tulla kylmä!" Sitten lähti hän kotaan.

Seinään kiinnitetylle penkille oli valmistettu vuode ylhäisimmille vieraille. Mutta ennenkuin mentiin levolle, piti piispa rukouksen. Ritari ja hänen miehensä polvistuivat kodan yhdelle seinämälle, kun taasen lukuisa kansanjoukko asettui muuanne huoneeseen.

Hemming Gaddilla oli sana vallassaan. Lieneekö nyt ollut joku erityinen syy, joka antoi ajatuksille vakavamman käänteen, mutta hän rukoili kaikkien niiden puolesta, jotka tunsivat kiusausta pahaan. "Ja kaikkien laita on niin", huudahti hän. "Kukaan ei käy vapaana, kukaan ei voi sanoa herran edessä, että hänen kaikki ajatuksensa ovat puhtaat, ja sentähden tarvitsemme kaikki hänen apuaan ja lujaa tukeaan! Ken seisoo, hän katsokoon, ettei kaadu…" Hän rukoili sydämen hartaudella, sillä hän tunsi itse olevansa hädässä ja tiesi mikä hauras tuki oma voima oli… Sellaista saarnaa ei ollut ennen kuultu, kuului pelkkää itkua ja nyyhkytystä, ja saarnan päätyttyä keräännyttiin hänen ympärilleen suutelemaan hänen käsiään ja liepeitään. Piispa oli joutunut vähintään yhtä suuren huomion esineeksi kuin valtionhoitajakin.

Mustalaisetkin tulivat esiin hyvin arastellen. "Te voitte tutkia sydämet ja munaskuut!" sanoivat he.

"Mitä teitä liikuttaa minun puheeni, ettehän ole kristittyjä?"

"Kyllä, kun te saarnaatte!"

"Ja kun omanne tekevät sen?"

"Silloin kuuntelemme heitä!"

"Älkää panko pahaksenne", kuiskasi akka.

"Luulit voivasi minua pelotella?"

"Selitin vain, mitä luin tähdistä, mutta tiedän kyllä, että on olemassa voima, joka tekee kaikki ennustukset tyhjiksi."

"Mitä tiedätte siitä?"

"Puhuittehan juuri siitä."

"Meidän on jokaisen kohdaltamme omistettava se hyväksemme!"

Varhain seuraavana aamuna näki Sten herra hämmästyksekseen miesten ja naisten syöksyvän ulos ovesta puolialastomina; piispa teki heille seuraa useiden hänen omien miestensä keralla. Ainoastaan vanha ukko ja lapset jäivät uunille, ja samoin jäi kotaan herra Juhana Maununpoika muutamain harvojen hänen asemiestensä keralla.

"Mihin he livistivät?" kysyi Juhana herra.

"Saunaan!" vastasi asemies nauraen.

"Oletteko te ollut siellä?"

"En, minun käskettiin odottaa."

"Siellähän on jotakin nähtävää!" sanoi Sten. "Tulkaa, lähtekäämme heti sinne."

Nopeasti pukeuduttuaan lähtivät molemmat herrat.

Vähän matkan päässä oli pienempi suojus, jossa oli ainoastaan yksi huonehökkeli, minkä ovenposkeen oli laitettu uuni päällekkäin ladotuista kivistä. Uuni oli lämmitetty niin kovasti, että kivet aivan hehkuivat, sitten kaadettiin niille vettä, kunnes höyrypilvi täytti koko saunan.

Sen peräseinällä oli kaksi jyrkeää hirsipalkkia, toinen ylempänä toista. Ylimmällä istui tulisessa kuumuudessa miehiä ja naisia niin paljon kuin sinne mahtui eivätkä näyttäneet olevan löylystä millänsäkään, pieksivät vain koivuvihdoilla voimiensa takaa itseään.

Kun Sten herra ja hänen seuralaisensa avasivat oven, lehahti kuuma löyly heitä vastaan ja alastomat usvan kietomat ihmisruumiit olivat niin tympäisevä näky, että he kiireimmiten vetäytyivät takaisin.

Mutta Hemming tohtori tuli heti sen jälkeen ulos täydellisessä luonnontilassa ja ruumiiltaan punaisena kuin keitetty rapu.

"Tämä on itse terveys", sanoi hän. "Tällainen kylpy tekee minut viittä vuotta nuoremmaksi."

"Minä kylven mieluummin tuolla virrassa tai katselen tätä ihanaa maisemaa."

"Sellaisia meillä on pitkin matkaa täällä."

"Lähtekäämme sitten ajoissa taipaleelle." Osoitettu vierasvaraisuus palkittiin runsailla lahjoilla ja köyhässä lappalaiskodassa ei koskaan unhotettu puhua tästä merkillisestä vierailusta.

Matka kautta Satakunnan avasi matkalaisille monta luonnonihanaa taulua, mutta Sten Sturella oli myös tilaisuus tutustua kansaan. Kansa eli kurjasti, viheliäisissä hökkeleissä, leipänä oli enimmäkseen pettua, käsitöitä tehtiin enimmäkseen vain tuohesta, siitäkin vain kotitarpeiksi. Yleensä elettiin etupäässä metsästyksellä ja kalastuksella, kansa oli hiljaista ja kärsivällistä, melkeinpä välinpitämätöntä köyhyydestään.

Porista kävi matka Kokemäenjoen yli Hämeenlinnaan. Siellä oli linnalupa Åke Yrjänänpojalla, joka oli urhea, oikeamielinen herra, lämpimästi kiintynyt Sturen sukuun ja vihainen kaikelle sorrolle. Hämeenlinnassa viivyttiin kolme kokonaista päivää; sen jälkeen lähdettiin pitkälle taipaleelle Porvooseen.

Siellä odotti useita kirjeitä, jotka olivat tulleet meritse. Kristina rouva kertoi kirjeessään, että kaikki osoittivat hänelle hyvyyttä ja suopeutta; Märta rouva oli vihdoin saapunut vierailulle hänen luokseen ja lähetti monia terveisiä jalolle rouva Gunilla Beselle, herra Erik Turenpojan leskelle. "Minä en tosin häntä tunne", kirjoitti Kristina, "mutta Märta rouva puhuu hänestä niin paljon hyvää, että se on suuresti minua ilahuttanut, ja minulle olisi sangen rakasta, jos rakkaan Annani, joka oli morsiusneitona häissäni, äitinsä uskoisi minun huostaani; valvoisin häntä äidin silmillä."

Pormestari ja neuvosto kirjoittivat myös uudelle valtionhoitajalle hartaasti vakuuttaen uskollisuuttaan ja rakkauttaan ja toivottaen Jumalan siunausta.

Strengnäsin piispa Mathias oli hänkin kirjoittanut. Hän aikoi mikkelinmessun (syyskuun 28 päivän) aikaan viettää kahden sisarentyttärensä häitä, ja he toivoivat kaikki, että valtionhoitaja ja Kristina rouva kunnioittaisivat niitä läsnäolollaan; mutta nyt oli Kristina rouva kirjoittanut, että jollei Sten herra ollut siihen aikaan vielä palannut, ei hänkään voinut eikä tahtonut olla juhlassa läsnä. He pyysivät nyt Sten herraa ilahuttamaan heitä rakkaalla ja sangen tervetulleella vierailullaan.

Tönne Erikinpojalta saapui pikalähetti Viipurista tuoden tiedon, että venäläisiä rauhanhierojia odotettiin minä päivänä tahansa.

"Sitten emme mekään odotuta itseämme", sanoi Sten herra kirjeen luettuaan.

Matka Porvoosta Viipuriin kävi kautta suurten metsien, soiden ja rämeiden, mutta paitsi piispaa oli koko parvi nuorta väkeä; kuitenkaan ei kukaan ollut reippaampi tunkeutumaan läpi kuin hän, ja hilpeästi ja kevein mielin tehtiin taivalta.

Parin peninkulman päässä Viipurista oli oppaan erehdyksen johdosta tehty melkoinen mutka, niin että nyt lähestyttiin linnaa idästä, vaikka olisi pitänyt tulla lännestä. Oli kirkas ja kaunis syysaamu, ja auringon säteet hiipivät siellä ja täällä melkein yhteenkasvaneiden korkeain honganlatvusten välitse.

Silloin toi tuuli useain äänten hälinää matkalaisten korviin.

"Mitähän se lienee?"

Metsätie oli sangen kapea ja ainoastaan perätysten, yksi erällään, saattoivat he päästä eteenpäin.

"Kenties joku eksynyt, samoinkuin mekin", sanoi valtionhoitaja. "Ratsastakaa edeltä, herra ritari!"

Näitä sanoja seurasi silmäys herra Juhana Maununpoikaan, joka riensi täyttämään käskyä ja lasketti täyttä nelistä eteenpäin.

Silloin kuului naisen kirkaisu.

"Seuraa häntä, Esbjörn!"

Nämä molemmat kohtasivat merkillisen näyn, kun he muutamain minuuttien kuluttua tulivat muutamaan metsän aukeamaan.

Kaksi miestä tahtoi vetää mukanaan nuoren naisen, joka pani vastaan, minkä suinkin voi; hänen huutonsa se oli kuultu.

Mutta hieman loitompana istui ratsullaan sangen nuori ja kaunis neitsyt. Hän näytti kovasti kiihtyneeltä, hänen silmänsä melkein leimusivat ja sieraimet laajenivat nopeasta hengityksestä.

"Tuollaiselta täytyisi sodanjumalattaren näyttää", ajatteli ritari ensi näkemältä.

"Päästäkää hänet!" käski neitsyt viitaten tyttöön, joka vaikeroiden makasi maassa.

"Hän on minun lapseni ja minä teen häneen nähden mitä haluan", vastasi vanhempi miehistä.

"Hän on antanut tytön minulle, ja sen on tultava vaimokseni", lisäsi nuorempi ja koetti nostaa tyttöä pystyyn.

Mutta tyttö kirkui ja rimpuili vastaan.

"Olette kurja raukka, Turo, kun tahdotte väkipakolla ottaa itsellenne vaimon", sanoi neitsyt halveksivasti.

Mies päästi tytön ja kääntyi päin. "Siten ei ole vielä kukaan minua nimennyt", sanoi hän.

"Minä teen sen!"

Hän lähestyi neitsyttä, hitaasti, hiipien, muistuttaen metsän petoa, joka valmistuu hyökkäykseen. Neitsyt katseli häntä yhä yhtä pelottomasti ja uhkaavasti kuin ennenkin.

Ritari ja Esbjörn olivat tähän asti jääneet huomaamatta. Nyt ratsasti edellinen nopeasti esille.

"Pois täältä!" huusi hän ja ohjasti hevosensa Turon ja nuoren neitsyen väliin.

"Kuka te olette?" kysyi neitsyt hämmästyneenä.

"Kaunis neitsyt, minä…"

"Joka pyytämättä sekaannutte toisten asioihin", lisäsi hän ylpeästi.

"Minä luulin…"

"Kai niin, etten voisi itse selviytyä… Kiitos vain!" Näin sanoen käänsi hän ratsunsa ja käänsi siten kasvonsa ritarista. "Tulkaa tänne, Turo", sanoi hän.

Mies lähestyi nöyrästi. Alla silmin kuunteli hän neitsyen nuhteita.

Oli mahdotonta kuulla sanoja, mutta punasta, joka läikähteli syntisen kasvoilla, saattoi ritari ymmärtää, ettei neitsyt säästänyt kovia sanoja ja soimauksia.

Sillävälin oli pieni parvi lähestynyt. Sen nähdessään näytti neitsyt joutuvan hyvin kummiinsa, mutta sattumalta osuivat hänen silmänsä Sten Stureen, ja hän huudahti iloisella hämmästyksellä:

"Valtionhoitaja!"

"Ja ken te olette, kaunis neitsyt?"

"Ettekö tunne minua?"

"Anna Bjelke!"

"Niin vain!" huudahti hän iloissaan.

"Umpusta on niin nopeasti puhennut ruusu, että pelkäsin erehtyväni."

"Miten tulette tätä tietä?"

"Eksyimme oikealta."

"Tuolta vasemmalta löydätte suuren maantien Viipuriin; minä tulen heti jälestä."

Hän punastui hieman, nähtävästi olisi hänestä ollut mieluisempaa, jos he olisivat menneet edeltä.

Tytön isä seisoi vielä samalla paikalla; hänen kasvoillaan oli lohduton, välinpitämätön ilme; tuskin oli hän luonut katsettakaan ratsumiesparveen; muljottavat silmät olivat aivan kuin naulatut maahan.

Tyttö makasi liikkumatonna paikoillaan.

Nuoremmalla miehellä, sulhasella, oli jotakin väijyvää katseessaan ja olennossaan; katseli kaikkea ja kaikkia tuskin kääntäen päätään; kuitenkin lähestyi hän huomaamatta heimolaisiaan.

Esbjörn oli laskeutunut ratsailta; hän kulki miehen jälestä; kukaan ei voinut käsittää syytä siihen. Silloin kumartui sulhanen äkkiä maahan. "Nouse pois, Outi", sanoi hän; "puhelkaamme asiasta lähemmin."

Tyttö kohotti päätänsä ja varasi hänen ojennettuun käteensä; mutta samassa sieppasi hän tytön syliinsä ja olisi ollut poissa, jollei Esbjörn olisi sitä estänyt. Syntyi painiskelu; tyttö liukui jälleen maahan, mutta miehet taistelivat aivan kuin henkensä edestä.

Eivät mitkään huudot, eivät mitkään kiellot ottaneet auttaakseen. Esbjörn, joka oli ryhtynyt taisteluun suurella tyyneydellä, jatkoi sitä lisääntyvällä innolla, ja suomalainen punoutui hänen ympärilleen ikäänkuin ei aikoisi päästää otettaan ennenkuin vihollisensa surmattuaan.

Sten Sture ei tahtonut menettää uskollista palvelijaansa, eikä hän tiennyt miten vapauttaisi hänet. Piispa sanoi, että se oli kaunein kaksintaistelu mitä hän oli milloinkaan nähnyt, ja arveli, että olisi vahinko sitä keskeyttää.

Vanha suomalainen oli vihdoinkin saanut silmänsä maasta; hän seurasi taistelua ahnain katsein.

Anna Bjelke oli hypännyt alas ratsailta ja hänellä näytti olevan hyvä halu lähestyä taistelevia, mutta Outi pidätti häntä siitä.

Samassa syöksyi vanha nainen metsästä esiin; yksi ainoa katse, ja hän heittäytyi suin päin taistelevain väliin, huudahtaen: "Poikani, poikani!"

Silloin päästi suomalainen otteensa. "Äiti, mitä täällä teet?" sanoi hän.

"Etkö ollut luvannut…"

"En voi elää ilman häntä!"

"Eikö tyttö ole ostettu?"

"On kyllä!"

"Ja maksettu!"

"Runsaalla mitalla."

"Silloin on hän sinun!"

"Hän ei tahdo!"

"Hänen täytyy!"

"Minulla on liian monta vastassani!"

Nainen silmäili ympärilleen. Nopea katse lennähteli yhdestä toiseen, kunnes se lopulta pysähtyi Outiin, joka yhä edelleen piteli kiinni Anna Bjelkestä. Tämä pani suojelevasti kätensä tytön pään päälle.

"Tällä kertaa ovat he vahvemmat", sanoi nainen pojalleen. "Toisella kertaa on vuoro meidän… Tule, lähtekäämme!"

Koko ratsumiesparvi oli laskeutunut ratsailta; muutamat palvelijat ottivat Esbjörnin huostaansa.

Naisen sanoihin: "Tule, lähtekäämme!" vastasi Sten Sture käskevästi: "Ei vielä!" Sen jälkeen kääntyi hän isään ja kysyi: "Onko totta, mitä nainen sanoo, että olet myynyt lapsesi?"

"Hädän tähden!"

"Mikset tehnyt työtä?"

"Olin sairas."

"Ja hän?"

"Hän hoiti minua."

"Mitä sait korvaukseksi!"

"Puolikon jauhoja."

"Oliko siinä kaikki?"

"Kaikkiko?" matki mies. "Sainhan rikkaiden tavoin syödä leipää koko talven. Se ei ainoastaan pelastanut henkeäni, se teki minut terveeksi jälleen."

"Suostuitko sinä kauppaan?" kysyi Sten Sture sitten nuorelta tytöltä, joka nyt seisoi isän vieressä.

"En siitä tiennytkään."

"Moiset asiat eivät hänelle kuulu", puuttui eukko puheeseen.

"Hän tiesi, että rakastin häntä!" puuskahti Turo. "Ja sinä tiesit, etten sietänyt sinua!"

"Tyttö kysyi minulta, miten maksaisimme jauhot, ja minä vastasin: 'Aikapahan tuo neuvot'", puuttui vanha isä puheeseen. "En ikinä uskonut, että tyttö tuottaisi häpeää isälleen!"

Tyttö kohotti pelästyneenä katseensa; hän oli ilmeisesti epätietoinen, mitä hänen oli tehtävä.

"Ettekö tiedä, että ihmiskauppa on kielletty?" kysyi ritari ankaralla äänellä.

Eukko sai sanoiksi: "Vaihtokauppa on tavallinen!"

"Ainoastaan kauppatavaroilla."

"Olen perehtynyt lääketaitoon ja näin, että hän menehtyisi, vanha mies. Poikaani vaivasivat lemmentuskat, ja vaikka Outi on ainoastaan köyhä tyttö, päätin tehdä hänet miniäkseni."

"Ja silloin houkuttelitte minua jauhoilla!"

"Enkö sanonut teille, etten koskaan menisi hänelle hyvällä?" huudahti Outi.

"Sentähden keitin lemmenjuoman! Voi minua, että sen tein!" huudahti eukko ja repi harmaita hiussuortuvia, jotka peittivät hänen päätään.

"Lemmenjuoman?" kysyi Outi kummissaan. "Minä join sen, eikös niin?" kuiskasi poika. "Tulit huoneeseen ennen häntä ja tyhjensit sen tietämättäni."

"Oi, äiti, äiti!"

"Mutta hänen on tultava sinulle", huusi eukko, "tai saa isä maksaa, mitä on saanut."

"Mikä oli jauhojen hinta?"

"Kymmenen äyrityistä!"

"Kas tuossa!" sanoi ritari. "Siinä on rahat." Hän pani ne eukon käteen.

"Mutta isän lupaus?" sanoi eukko epäröiden.

"Siitä hän on vapaa", vastasi ritari.

Eukko katsoi sääliväisesti poikaansa.

Tämä oli oikea epätoivon kuva, samalla kuin hänen veriset kasvonsa ja revityt vaatteensa näyttivät melkein hirvittäviltä.

"Meillä ei ole enään mitään oikeutta", sanoi Turo.

"Mutta minä vihaan häntä viimeiseen hengenvetooni!" kirkui eukko ja meni nyrkki sojossa kohden Outia, joka ilmeisellä ilolla oli kuunnellut sananvaihtoa. Eukon uhkaavat sanat kuullessaan väistyi hän arasti syrjään.

Jos joku olisi kaiken tämän aikana tarkannut Anna Bjelkeä, olisi hän huomannut, kuinka neitsyen rypistyneet kulmat ilmaisivat mitä suurinta tyytymättömyyttä. Nyt ei hän voinut kauemmin vastustaa kärsimättömyyttään. "Turo!" huusi hän.

Tämä kohotti katseensa häneen toivottoman näköisenä.

"Etkö häpeä, mies mukamas, moista kurjaa heikkoutta! Kuinka voit luulla kenenkään naisen ikinä rakastavan moista raukkaa?"

Asemiesten joukosta kuului hyväksymisen huminaa.

Turo punastui; hän heitti heihin pikaisen katseen ja sanoi hämmentyneenä: "Se on lemmenjuoman syy."

"Mutta oma heikkoutesi on antanut sille tehon, jota sillä ei muuten olisi ikinä ollut."

"Minä en voi vapautua sen vaikutuksesta."

"Voit kyllä, mutta et tahdo."

"Tahdon kyllä", sanoi Turo epäröiden.

"Eikö teillä ole tapana, että kosija antaa kihloja?"

"On!"

"Mitä sinä olet antanut?"

"Hän on alinomaa torjunut minut pois."

"Oletko tuonut hänelle mitään metsän antimia?"

"En!"

"Oletko uskaltanut henkesi ja veresi hänen tähtensä?"

"Vasta tänään!"

"Hän oli niin varma asiastaan", huomautti äiti.

"Ja sentähden osti hän tytön", virkkoi Anna halveksivasti. "Hyi, hyi, Turo! Se on häpeä, joka sinun on pestävä pois."

"Voinko tehdä sen?"

"Jos vain tahdot!"

Ensi kerran katsoi hän suoraan Annaan ja sanoi: "Sanokaa minulle, mitä minun on tehtävä?"

"Lupaatko myös totella?"

"Sen teen!"

"Lähde sitten heti täältä."

"Mihin?"

"Maailma on suuri!"

"Minä en kelpaa mihinkään."

"Pestaudu merimieheksi."

"Merimieheksi!" Nuoren miehen silmät kirkastuivat.

"No, etkö kelpaa siihen?"

"Kyllä, merimieheksi tahdon ruveta!"

"Ja jättää minut yksin pirttiimme!" huusi eukko.

"Teidän täytyy kärsiä rangaistus siitä syntisestä juomasta, jonka valmistitte", vastasi Anna. "Oikeastaan saatte iloita, että poikanne on tullut parempiin ajatuksiin. Jonakin päivänä saattaa hän palata parempana ihmisenä."

"Onko Outi silloin…" Turo katkaisi lauseensa, mutta melkein rukoilevina kääntyivät hänen silmänsä Annasta häneen.

"Outilla on vapautensa, hänellä kuten sinullakin, ja ensi askel, jolla voit näyttää olevasi mies, on, ettet kysele moista."

"Tulette olemaan minuun tyytyväinen", sanoi Turo. "Tule, äiti!"

"En luota häneen", sanoi Anna valtionhoitajalle, joka seisoi häntä lähinnä.

"Mitä tahdotte vielä tehdä?"

"Kuulehan, vaimo!" huusi Anna äidille. "Tule lähemmäksi, tahdon sanoa sinulle jotakin."

Tämä totteli vastahakoisesti.

"Olen kai sinusta menetellyt ankarasti?"

"Hän on ainoa lapseni."

"Eikö tyttö ole hänen ainoansa!"

"Sehän jääkin hänelle!"

"Ei, tyttö seuraa minua!"

"Se on oikein."

"Mutta silloin jää isä yksin."

"Saa hyvin jäädäkin!"

"Minä en sitä soisi…"

"Ettehän vain tahtone…?"

"Kyllä, tahdon, että sinä, joka saat syödä oikeaa leipää vuodet läpeensä, annat hänelle poikasi osan."

"Vaikka juuri heidän tähtensä menetän poikani! Ei, neitsyt sitä en tee."

"Ajattelehan tarkoin! Jos poikasi tulee takaisin, ei hän tee sitä sinun tähtesi, vaan tytön tähden."

Se tepsi; eukko kääntyi ympäri. Turo seisoi metsän reunassa ja odotti häntä, mutta Outi ja hänen isänsä olivat menneet Turon luo, ja sovinnolla puristivat he toistensa kättä.

Eukko näytti aika hämmästyneeltä ja kääntyi melkein kunnioituksella Annaan. "Olette sangen viisas ikäiseksenne, neitsyt", sanoi hän. "Toimikaa ja menetelkää kuten hyväksi katsotte."

Anna nyökkäsi tyytyväisenä ja meni suoraa päätä keskustelevain luo. "Tiedättekös mitä, vaari", sanoi hän, "minua haluttaa ottaa Outi kotiin luokseni."

Tyttö päästi ilohuudon.

Molemmat miehet näyttivät aivan pelästyneiltä.

"Jottei teidän elämänne kävisi kovin ikäväksi", lisäsi neitsyt, "muuttakaa siksi aikaa Turon äidin luo; mitä muutoksia tapahtuu Turon palattua, siitä on syytä puhua vasta silloin."

"Tahdotko silloin?" kysyi Turo.

"Mistä minä sen nyt vielä tietäisin!" Mutta Outi puristi hänen kättään erotessa ja seurasi sitten iloisena neitsyttä.

"Luulenpa, että olemme tulleet ihmeiden maahan!" huudahti piispa sillä välin. "Metsän kuningatar säätää täällä lakia alamaisilleen."

"Ja tekee sen yhtä viisaasti kuin viehättävästikin", lisäsi Sten Sture. "Katsokaas vain, kuinka nöyrästi he näyttävät mukautuvan hänen tahtoonsa."

Herra Juhana Maununpoika ei virkkanut sanaakaan, mutta hänen silmänsä, korvansa ja kaikki aistimensa näytti vallanneen rajaton ihastus.

Kun neitsyt palasi takasin, säteilivät kauniit, nuorekkaat kasvot tyytyväisyydestä. "Tämä on jo viides palvelijatar, mitä olen vuoden kuluessa tuonut rouva äidilleni", sanoi hän nauraen; "mutta nyt täytyy, teidän jalot herrat, mennä edeltä, sillä minä en tahdo jättää Outia yksin jälkeen, ja satulassani ei ole tilaa kahdelle."

"Joku palvelijoistani saa antaa hänelle ratsunsa", sanoi Sten herra. "Hän ehtii sillä perille yhtä pian kuin mekin."

Niin tapahtui, ja pieni matkue lähti sen jälkeen liikkeelle.

Valtionhoitaja ja piispa ratsastivat neitsyen molemmin puolin, mutta aivan heidän jälestään tuli ihastunut linnanpäällikkö, herra Juhana Maununpoika.

"Teettekö useinkin tällaisia uskaliaita retkiä?" kysyi Sten Sture.

"Minulla ei ole vähintäkään pelättävää", vastasi neitsyt. "Luultavasti metsän hengettäret suojelevat teitä", lisäsi piispa.

"Lankoni, jalo herra Tönne Erikinpoika sanoo, että sen tekee nimitys, joka on annettu minulle."

"Ja kuinka se kuuluu?"

"A.B."

"A.B.!" toisti Sten Sture.

"A.B!" huokasi Juhana Maununpoika.

"Mitä se merkitsee?"

"Sitä en tiedä, enkä sitäkään kuka sen on minulle antanut, mutta sillä nimellä olen tunnettu laajalta ympärinsä, sanotaan", lisäsi Anna neitsyt nauraen.

"Siitä saimme jo Turussa todisteen", sanoi Sten herra ja heitti katseen taakseen syvästi punastuvaan Juhana Maununpoikaan.

"Se täytyy teidän toisella kertaa kertoa minulle", sanoi Anna. "Sallikaa minun nyt näyttää teille ne Saimaan kanavan kaivokset, jotka jalo isäni alotti."

Ja hän näytteli kaivantoa melkein kunnioituksella ja puhui sitten siitä suuresta hyödystä, mitä työllä oli tarkoitettu.

Keskustelun vielä jatkuessa oli ehditty lähelle linnaa. "Tulette väärältä päin, jalo herra", sanoi Anna Sten Sturelle puolustellen; "lankoni on lähtenyt länteen päin teitä vastaan."

"Minulle on yhtä mieluista, että ensin saan tervehtiä teidän rouva äitiänne ja Tönne herran jaloa emäntää."

"Suuri kiitos; mutta juhlalliset vastaanottajaiset?"

"Niistä mielelläni luovun!"

Mutta samassa paukkuivat tykinlaukaukset valleilta; joku oli huomannut lähestyvän parven. Linnanportit lennähtivät auki ja pian oltiin suurella pihalla.

Gunilla rouva ja nuori linnanrouva riensivät ottamaan kunnioitettua vierasta vastaan; linnanpäällikkökin oli kuullut laukaukset ja palasi takaisin täyttä neliä, suuren ja loistavan parven seuraamana.

Monet suomalaiset herrat olivat liittyneet häneen saadaksensa tervehtiä uutta valtionhoitajaa, ja Sten Sturella oli pian ympärillään suuri joukko vakavia miehiä, jotka tahtoivat hänen kanssaan neuvotella maan asemasta.

Heistä kaikista oli Venäjä kuin lumivyöry, joka uhkasi peittää koko maan, eikä heistä ollut mikään tärkeämpää kuin että se saataisiin käännetyksi uusiin uomiin. Kun sentähden Sten herra sanoi heille, että hän oli saapunut niiden sotaisten suunnitelmien johdosta, joita hän pelkäsi erittäinkin Tanskan kruununprinssin hautovan, jo tietäen, että Tanskan toimenpiteet aina alkoivat liitolla Venäjän kanssa, ja että hän nyt tahtoi nämä tehdä tyhjiksi uudella rauhanliitolla itäisen naapurin kanssa, silloin olivat kaikki suomalaiset herrat sitä mieltä, että se oli viisaasti toimittu, ja kun he erosivat hänestä, tuumivat he keskenään, että harvoin kai oli niin nuori herra osoittanut niin suurta neuvokkuutta.

Herra Juhana Maununpoika oli ennaltaan tuttu Gunilla rouvan kanssa, ja se ihailu, mitä ritari osoitti hänen nuorelle tyttärelleen, ei lainkaan vähentänyt sitä osanottoa, jolla Gunilla rouva kuunteli vanhaa tuttuaan.

"Voin hyvin sanoa", virkkoi ritari, "että olen kuin runko, jonka kaikki oksat kuivuvat; se onneton ennustus, joka on lausuttu suvustani, uhkaa täyttyä."

"Onhan teillä kaksi poikaa?"

"Jotka molemmat ovat päättäneet olla menemättä naimisiin."

"He voivat tulla toisiin ajatuksiin."

"Sellainen oli heidän äiti vainajansa korkein ja hartain toivo. Sen täyttyminen riippuu kai teistä, jalo rouva."

"Minusta?"

"Ja teidän kauniista tyttärestänne."

"Anna on vielä hyvin nuori."

"Viehkeämpää neitsyttä en ole nähnyt, ja hänen reipas, raikas olentonsa täytyy ihastuttaa jokaista."

"Aikapahan näyttää, herra ritari."

"Jos nyt jollakin verukkeella saisin nuorimman poikani, Åken, matkustamaan tänne?"

"Onko hän yhtään velipuoleensa, tuohon nuoreen sankariin, ritari Åke Hannunpoikaan?"

"Sama sydämen hellyys on molemmilla, mutta viimeksimainitulla ilmenee se enemmän luonteessa. Suurin onni, mikä häntä voisi kohdata, olisi, jos hän saisi niin jalon emännän kuin teidän tyttärenne."

Gunilla rouva istui kotvan ajatuksissaan. "Anna on nuorin ja voinpa sanoa rakkain lapseni", virkkoi hän. "Melkein kuin ihmeellä pelastui hän kolmivuotiaana väkivaltaisesta kuolemasta; onko minun jätettävä hänet alttiiksi niille vaaroille, jotka uhkaavat…?"

"Tarkoitatte kai, jalo rouva, jos hän yhdistää kohtalonsa Engelbrektin murhaajan pojanpoikaan?"

"Anteeksi, tämä on kipeänarka asia. En kiellä, että ennustus, josta puhutte, herättää minussa pelkoa. Mutta toiselta puolen kunnioitan teitä ja poikianne suuresti, ja jos nuoret mieltyvät toisiinsa, kieltää minua velvollisuus ja omatunto asettamasta esteitä heidän tielleen."

"Kiitos! Unhotatte toisen mahdollisuuden: että neitsyt on kutsuttu pelastavaksi enkeliksi suvullemme."

"Hänen jalolle isävainajalleen olisi se varmaan ollut mieleen."

Kaksi päivää valtionhoitajan tulon jälkeen saapuivat venäläiset lähettiläät.

Alinomainen riitakysymys rajanmääräämisestä herätettiin taasen eleille, mutta Sten herra todisti oikeutensa niin hyvillä syillä ja esitti sellaisella menestyksellä molemminpuoliset edut, jotka koituisivat molempain maiden hyväksi, jos voitaisiin sopia pysyväisestä rauhasta, että venäläiset lähettiläät suostuivat sopimukseen, jonka seuraavana vuonna oli suuriruhtinas itse vahvistava yhdessä niiden lähettiläiden kanssa, jotka valtionhoitaja tätä tarkoitusta varten sitoutui lähettämään Moskovaan.

Mutta niin hyvään päätökseen ei päästy pian; kahden viikon ajan pidettiin päivittäin neuvotteluja, ja niiden jatkuessa silmäilemme hieman ympärillemme Viipurissa.

Outista oli tullut Annan palvelijatar, eikä hän näyttänyt lainkaan kaipaavan sitä hurjaa metsäelämää, jota oli tähän asti viettänyt. Myrskyisellä ilolla hän vaihtoi köyhän pukunsa ja tuohivirsunsa niihin käytettyihin vaatteihin, jotka Anna antoi hänelle, ja ihaillen katsoi hän sitä kaunista kuvaa, joka lähteestä heijastui. Koko linannväki näytti olevan samaa mieltä, ja naisekas miellytyshalu nautti täysin siemauksin helposti saavuttamistaan voitoista.

Mutta Esbjörniin hän pani erityistä arvoa; kun hän kiitti tätä pelastuksestaan, loi hän katseita, jotka kävivät läpi rehellisen saksalaisen luiden ja ytimien, mutta kuitenkaan ei tämä karttanut tulta, vaan kärpäsen tavoin etsi jokaista tilaisuutta palaakseen.

Viikkokausi Viipuriin saapumisen jälkeen syöksyi Outi eräänä aamuna varhain nuoren valtijattarensa luo ja heittäytyi hänen jalkoihinsa.

"Älkää antako heidän viedä minua täältä!" huudahti hän epätoivoissaan ja kyynelsilmin.

"Kenen? Keiden?"

"Isäni ja Turon; he tulevat molemmat!"

"Luultavasti sinun puheillesi."

"Ei, minä en tahdo… Minua pelottaa."

"Niin kiittämättömäksi et saa osoittautua! Minä menen ottamaan heidät vastaan, mutta sinä tulet heti, kun kutsun."

Nuori neitsyt meni ja kuunteli kärsivällisesti vanhuksen valitusta, kuinka hän kaipasi tytärtään.

"Eikö teillä ole hyvä ilman häntäkin?" kysyi Anna.

"Kyllä, mutta Saara muori tarvitsee häntä."

"Hänen mielestään", puuttui Turo puheeseen, "voisi Outi tulla kotiin, kun minä lähden pois".

"Se pitäisi hänen sanoa itsensä."

Anna lähetti häntä noutamaan, mutta kuinka hän kummastuikaan nähdessään Outin vanhoissa ryysyissään ja tukka vanukkeissa.

Hän tervehti molempia miehiä yhtä arasti ja vieraasti kuin hänellä oli ennen tapana ja kertaakaan kohottamatta silmiään.

He eivät siitä hämmästyneet, mutta Anna sitä enemmän; Outi näytti hänestä olevan oikea taituri teeskentelyn alalla, ja sellainen ei häntä miellyttänyt. Hän jätti heidät yksin, jottei näyttäisi tahtovansa vaikuttaa päätökseen, joka oli tehtävä, ja vakuutettuna siitä, ettei Outi millään syillä antaisi taivuttaa itseään.

Kun hän palasi hetken kuluttua, löysi hän Outin itkemästä ja molemmat miehet sangen kiihtyneinä.

"Hän ei tahdo!" huudahti vanhus.

"Vaikka olen luvannut hänelle, etten palaa koskaan takaisin", lisäsi Turo.

"Jolleipä olisikaan muuta!" nyyhkytti Outi.

"Vaiti!" jupisi ukko.

"Etkö juuri sillä ehdolla saanut sitä tietoosi!" liitti Turo kuiskaten.

"Mutta minä tahdon ja minun täytyy sanoa se!" huudahti Outi. "Teitä uhkaa suuri vaara, jalo neitsyt."

"Minuako?" kysyi Anna kummissaan.

"Äiti tahtoi sanoa sen Outille, jotta hän sitten voisi varoittaa teitä", virkkoi Turo.