SISÄLLYS: (continued 2)

"Tanskalaiseen, joka ei ollut parempi."

"Totta kyllä; mutta kun me emme ole kyllin vahvoja suojellaksemme ja puolustaaksemme itseämme…"

"Entä Brunkebergin taistelu, kun vihollinen oli jo aivan valtakunnan sydämessä?"

"Se oli ihmetyö…"

"Joka aina voi uudistua siellä, missä on yksimielisyyttä ja isänmaanrakkautta", vastasi Kristina innokkaasti. "Kuka ajattelee itseään, kun on pelastettava, mikä on rakkainta ja kalleinta? Eikö ole kaunista uhrata henkensä ja verensä sen puolesta? Ja jos herrasmiehiä samoinkuin talonpoikiakin elähyttää tämä tunne, voidaankohan silloin Ruotsia valloittaa?"

Ritari kumarsi päätänsä. "Sitä en usko", sanoi hän. "Ja luultavasti se tämä sisäinen, salainen vakaumus vähitellen vetää yhä useampia pois rauhanpuolueesta."

"Sanoitte, että siihen vaikuttavat monet syyt."

"Arkkipiispalle ja papeille ovat määräävät kirkon tai oikeammin sanoen omat edut."

"Mutta niitähän ei mitenkään loukata?"

"Tunnetaan ikäänkuin ilmassa, että jokin sellainen uhkaa. Olen kuullut arkkipiispan itsensä sanovan, että valta, joka ei nouse, vaipuu, vaikkakin huomaamatta… Nyt pelätään sellaista."

"Voiko Tanskan kuningas estää sitä?"

"Hän voi myöntää suuria etuja ja edelleen lisätä kirkon mahtia."

"Jos se olisi hyödyksi maalle ja vaikuttaisi syvempää jumalisuutta, pitäisi tosiaankin niin tapahtua."

"Piispa Hemming Gadd on sitä mieltä, että papit juuri vastustavat valistusta; sentähden, että valtionhoitajat ovat kasvattaneet kansaa ajatteleviksi ihmisiksi, on heidän hallituksensa pappien kauhistus. He näkisivät — piispan mielestä — mieluummin, että rahvas olisi sielutonta karjaa."

"Olen varma, että hän liioittelee!" sanoi Kristina. "Niin pahoin ei voi olla."

"Mutta, jalo rouva, teidän oma sukupuolenne ei ole vähässä määrin syypää tanskalaisten vaikutusvaltaan."

"Tarkoitatte kai ritarinarvoa?"

"Jota nyt vähintäänkin satakunta asemiestä odottelee; kuitenkin lohduttaisivat he mielensä helpommin kuin heidän vaimonsa, jotka huokailevat rouvantitteliä kaivaten enemmän kuin iankaikkista autuuttaan… On valitettavaa, mutta kuitenkin totta, että he vaikuttavat sangen suuresti."

"Ajatelkaas, jos he kaikki asettaisivat isänmaan asian etusijaan!"

"Niin, silloin olisin kanssanne yhtä mieltä siitä, että se olisi voittamaton… Onneksi ei ole monta sellaista, jotka ovat Pernilla Klauntyttären kaltaisia."

"Hän on voimallinen pahassa!"

"Niin voimallinen, että yltyy liikoihin ja vaikuttaa hyväksi; niin on hän nyt tehnyt omaan herraansa nähden."

"Herra Sten Kristerinpoikaan?"

"Hän ei enää kuulu rauhanpuolueeseen."

"Onko se mahdollista?"

"Paljon häneen ei tosin ole luottamista; mutta kuitenkin on hän nyt tanskalaisvihollinen."

"Mitä silloin sanoo Pernilla rouva?"

"Hän pilkkaa herraansa!"

"Ja tämä sietää sen?"

"Kun Pernilla rouva saapuu Nyköpinkiin, lähtee herra sieltä. He eivät näe enää koskaan toisiaan."

"Hirveää!"

"Ei voinut käydä toisin."

"Merkillistä, että meillä naisilla voi olla sellainen valta."

"Se on suurempi kuin itse tiedättekään, ja se on hyvä!"

"Nyt olette väärässä; jos tuntisimme ja ymmärtäisimme sen oikein, emme käyttäisi sitä niin usein väärin!"

"Kuinka vähän tunnette maailmaa! Luuletteko, etteivät ne rouvat ja neitsyet, jotka nyt liikkuvat tuolla linnansuojissa, mieluummin kumartuisivat kuningattaren edessä kuin jalon rouva Kristina Gyllenstjernan, vaikkapa hän pystyisikin miekka kädessä puolustamaan ruotsalaisten oikeutta vihollisten sortoa vastaan?"

"Herra Knut Eskilinpojan oma emäntä ei tunnusta todeksi sellaista arvostelua", vastasi Kristina hymyillen. "Mutta sydämellisesti kiitän teitä niistä lohduttavista sanoista, joita olette puhunut, ja tahdon siitä kirjoittaa herralleni."

Mutta jo seuraavana päivänä sai Kristina hämmästyksekseen ottaa vastaan herra Sten Kristerinpojan; tämä ei ollut yhtään hämillään mutta näytti siihen sijaan olevan sangen kiihtyneessä mielentilassa.

"Tulen Nyköpingistä", sanoi hän; "ja vaikka olen siitä jo kirjoittanut Sten herralle, tahdon sanoa sen teillekin. Arkkipiispa tekee pahaa niin paljon kuin voi; häneltä on saapunut kirjeitä Itä-Göötanmaalle, ettei kenenkään ole tehtävä valaa, ennenkuin hän lähettää sanan, kuka on tuleva valtionhoitajaksi."

"Eikö hän ole siksi määrännyt herra Erik Trollen?"

"Se vanha kettu juonittelee minkä voi, mutta se ei estä sitä, että kaikki luopuvat hänestä; mitä selvemmin hän osoittaa, mihin hän tähtää, sitä vähemmän saavuttaa hän luottamusta. Niilo Boonpoika, joka ajaa hänen vaaliaan, onnistuu paremmin alamaassa meidän seuduillamme, sillä hän varoo näyttämästä, mitä piilee pohjalla."

"Mitä se sitten on?" kysyi kokematon Kristina rouva.

"Pappisvalta! Herra Erik Trolle on ainoastaan kilpenä, pojan on suoritettava tehtävä."

"Herra Kustaa Trollen?"

"Tulevan valtionhoitajan!"

"Tarkoitatte kai arkkipiispan?"

"Molempain…"

"Onko se pappien toivomus?"

"Ei kaikkien! Strengnäsin piispa Mathias…"

"Eikö hän ole niiden valtuutettujen joukossa, joiden on lähdettävä Malmöhön rauhantekoa varten?"

"Se ei estä häntä muuttamasta mieltään. Olosuhteet voivat tosiaankin olla sellaiset, että jonkun aikaa pitää kiinni talutusnuorasta ja seuraa muiden mukana; se voi tulla tavaksi, niin sanoakseni toiseksi luonnoksi. Mutta sitten yhtäkkiä saa auki silmänsä, suomukset putoavat pois ja näkee kaiken selvästi!… Voin hyvin sanoa, että teidän herranne käynti luonani Nyköpingissä ei niinkään vähän vaikuttanut minuun. Niin nuori herra ja niin miehekäs ajatustapa — se pakoitti vertailuihin, ja kun lisäksi tuli arvoton menettely, jota hän sai kokea omassa talossani…"

"Siitä minä en tiedä mitään!"

"Koituu hänelle sitä suuremmaksi kunniaksi, kun hän on siitä ollut vaiti, mutta minä en voi sovittaa rikosta muuten kuin rupeamalla hänen miehekseen, ja sen tahdon tehdäkin. Mitä Mathias piispaan tulee, ei hän vielä tiedä siitä mitään; hän on kirjoittanut minun voudilleni ja kehoittanut häntä puhumaan kansalle teidän asianne puolesta."

"Piispa voi vaikuttaa paljon kokouksen päätökseen."

"Älkää luottako häneen siinä suhteessa. Ken tuntee puukonterän kurkullaan, hän puhuu sen mieltä myöten, joka pitelee päästä. Jos läsnä on Hannu kuningas tai hänen poikansa, osaavat tanskalaiset kyllä pitää huolen siitä, että päätös tulee sellainen kuin he tahtovat; ainoa, mitä ruotsalaiset voivat, on aikailu ja vitkastelu, mutta sitä oli tehty nyt niin monta vuotta, ettei se enää käy päinsä. Kristian kuninkaan kanssa ei ole leikittelemistä hänenkään!"

"Juuri siksi uskoin, että ruotsalaiset neuvosherrat osoittaisivat, että he osaavat puhua vakavan sanan."

"Aina te naiset tahdotte kannustaa toimintaan, olipa kysymys hyvästä tai pahasta."

"Minähän vain kysyn…"

"Aluksi, niin… kunnes käsivarsi on koholla; mutta sitten olette valmiit sanomaan: iske pois!"

"Sanon niin ainoastaan silloin, kun on kysymys isänmaan puolustuksesta!"

"Mutta jos olisitte synnyltänne tanskalainen?"

"Silloin en rupeaisi petturiksi!"

"Sitä minäkin sanon! Jos minulla on kaksi isänmaata, en saa pettää toista toisen tähden. Jospa tietäisitte, missä helvetissä elän…"

"Olen kuullut siitä puhuttavan."

"Kehnon miehen kanssa on vaikea olla tekemisissä, mutta ilkeä nainen on koko piru, jollei olekin paholainen itse, sillä hän voi väliin tekeytyä aivan valkeuden enkeliksi, enkä tiedä, onko kukaan muu hornan henki saanut sitä kykyä."

Muuan uusi vierailu vapautti Kristina rouvan jatkamasta tätä keskustelua, mutta kun Sten herra lähti, sanoi hän hänelle hyvästellessään: "Olkaa varuillanne, teitä uhkaa suuri vaara; tahtoisin, mutta en voi sitä estää."

Kristina ei tullut kysyneeksi, millainen vaara oli, mutta hänen mieleensä muistui äkkiä abbedissan kirje, ja hänessä heräsi epäluuloja sen johdosta, että Knut, joka oli useita viikkoja oleskellut Tukholmassa, ei vielä ollut käynyt hänen luonaan.

Muutamia päiviä sen jälkeen saapui myöhään eräänä iltana muuan Sigrid rouvan palvelija Ekasta; hän oli äkkiä sairastunut ja toivoi, että Kristina rouva tahtoisi tulla hänen luoksensa. Lähettiläs oli samoin tuonut kirjeen Cecilia rouvalle; tämä oli luvannut viipymättä lähteä Ekaan.

Kristiina seisoi neuvotonna ja pelästyksissään; hänen sydämensä veti häntä äidin luo, mutta velvollisuus vaati hänen läsnäoloaan linnassa… Saattoi saapua kirjeitä ja viestejä, joihin oli vastattava… Olikohan hänellä oikeutta herransa tietämättä ja suostumatta… Hänellä ei ollut ketään, kenen kanssa neuvotella, paitsi Ceciliaa; hän päätti sentähden lähteä tämän luo.

Hän käski kantotuolinsa esiin; mukaan ei saanut tulla ketään muita kuin Kaarina. Helmikuu oli lopuillaan ja ilma kylmä; hän kääreytyi turkiksilla reunustettuun vaippaansa ja niin hän kuin Kaarinakin peittivät kasvonsa tiheillä mustilla hunnuilla.

Lunta ei ollut satanut hyvään aikaan ja kadut olivat liukkailla jäätiköillä, sentähden kantajat kulkivat Kristinan kärsimättömästä mielestä aivan liian hitaasti.

Juuri heidän päästyään ulos linnanportista kaatui muuan miehistä; tämä sai aikaan hieman viivykkiä ja Kaarina raotti uudinta nähdäkseen, oliko mies loukannut itseään. Kristina oli niin kiintynyt ajatuksiinsa, ettei hän pannut sitä merkille.

"Jalo rouva, kääntykäämme takaisin", kuiskasi Kaarina ja vetäisi nopeasti päänsä takaisin. "Mitä ajattelet?"

Kantajat lähtivät jatkamaan taivallustaan. "Ette siis pelkää…"

"Mies ei suinkaan ole loukkautunut, koska he voivat heti jatkaa matkaa."

"Mutta toiset?"

"Mitkä toiset?"

"Ne, jotka kävivät käsiksi kantotuoliin."

"Sitä minä en huomannut."

"Ettekö kuullutkaan mitään?"

"En! Mitä sitten?"

"Muuan sanoi: 'Joko nyt heti?' Silloin vastasi toinen: 'Näin lähellä linnaa? Tehdään, kuten oli sovittu!'"

"Pyhä neitsyt!" Nyt ymmärsi Kristina, että hänet oli pyydystetty ansaan; mistä hän saisi apua? Kadut olivat autiot ja tyhjät. Olisipa hänellä ollut edes veitsi, mutta hänellä ei ollut mitään, ei mitään puolustaakseen itseään… Mutta tyyneyttään, neuvokkuuttaan ei hän siltä menettänyt.

"Jos voit pelastua, Kaarina", kuiskasi hän, "niin ota selko, mihin minut viedään ja kerro sisarelleni Cecilialle."

"Ei, ette te saa joutua heidän saaliikseen… pian, jalo rouva, vaihtakaamme pukuja."

"Tahdot siis…?"

"Pelastaa teidät, vaikkapa se maksaisi henkeni…"

"Kiitos! Ole varma, etten ennen lepää, ennenkuin olen saanut sinut takaisin."

Nopeasti vaihtoivat he pukuja; se oli juuri tehty, kun samassa kuului kaukaista melua; se tuli siltä kadulta, jolle kantajat kääntyivät.

"Nyt on tosi edessä!" kuiskasi Kaarina.

"Ole luja! Pyhä neitsyt sinua suojelkoon!"

Lähemmäksi tultua erotti kadulla kovaa sananvaihtoa. Muuan toivioretkeläinen tahtoi mennä katua eteenpäin, mutta hänet estivät useat muut henkilöt. Kantotuolin tultua näkyviin muuttui riita tappeluksi, mutta toivioretkeläinen ei antanut perään, hänen nyrkkinsä jakeli iskuja kaikille puolin.

Vähän matkan päässä heistä laskettiin kantotuoli maahan.

Muuan kantajista avasi oven: "Jalo rouva, ei ole mahdollista päästä eteenpäin."

"Minä odotan!" vastasi Kristina tyynesti.

"Jos tahdotte astua alas, on olemassa salakäytävä…"

"Tulkaa, tulkaa joutuin!" huusi melkein käskevästi toinen ääni.

"Olen sanonut, että odotan."

"Pakoitatte siis meidät käyttämään väkivaltaa!" Ja vieras tarttui Kristinaan ja veti hänet kantotuolista hänen vastarinnastaan välittämättä.

Muuan toinen tempasi Kaarinan sieltä.

Molemmat puristautuivat kiinni toisiinsa. Kristina oli langennut polvilleen, hän kietoi käsivartensa Kaarinan ympärille, hän tiesi, että nyt menettäisi hänet.

Molemmat olivat pelästyksestä sanattomat.

Kaksi jälkimäistä kantajaa taistelivat urhoollisesti, mutta etumaiset olivat nähtävästi asestettuja, sillä he luopuivat melkein heti aseistaan.

Taistelu jatkui yhtä äänettömästi kuin kiihkeästikin. Väkivallan tekijät pelkäsivät, että vieraita henkilöitä tulisi ryöstämään heiltä saaliin, mutta ahtaan kujan sulkivat yhdeltä puolen molemmat pelottomat kantajat ja toiselta puolen toivioretkeläinen ja hänen kaksi vastustajaansa. Ei ollut mitään mahdollisuutta päästä tiehensä molempien naisten kanssa, ja johtaja, joka ainoastaan vartioi heitä, odotti kärsimättömästi taistelun loppua; sen päätös oli selvä, taistelihan kuusi kolmea vastaan.

Mutta joko toivioretkeläinen oli pansaroitu tai joillakin taikakeinoilla varattu haavoittumista vastaan, mitkään iskut tai pistot eivät vain häneen pystyneet; voimakkaan nyrkkinsä iskulla löi hän muutaman vastustajistaan maahan ja tempasi aseen hänen kädestään.

"Nyt, poikani, leikimme toista leikkiä", huusi hän. "Teistä molemmista suoriudun minä pian, ja hän tuolla loitommalla saa luottaa apuuni!"

Ääni, jolleivät itse sanat, tunkeutui aina molempien naisten korviin saakka.

"Pentti!" huusi Kaarina aivan poissa suunniltaan.

Jollei tämä olisi samassa lyönyt toista vastustajaansa maahan, on luultavaa, että tämän äänen helähdys olisi sekunniksi herpaissut hänen käsivartensa… Kolmas vastustaja pakeni suinpäin, peläten kai taistelevansa itse pirua vastaan.

Melkein samassa olivat molemmat kantajat lyödyt maahan. Johtaja otti luullun Kristinan käsivarsilleen, potkaisi palvelijattaren syrjään, niin että hän vaipui maahan, ja riensi pois kantamuksineen. Kun toivioretkeläinen saapui paikalle, näytti se autiolta ja tyhjältä, tähtien himmeän valon pimittivät pilvet, mutta hän kuuli hiljaista valitusta ja sitä kohden mentyään löysi hän vihdoin muutaman ihmisen makaamasta maassa.

Hän hipaisi kasvoja kädellään… ne olivat naisen kasvot… "hienot kuin Kaarinani!" kuiskasi hän. Kaarina ei mennyt koskaan hänen mielestään, hänen tähtensä hän oli paennut luostarista ja tullut tänne…

"Kaarina!" kuului häipyvä kuiskaus naisparan huulilta.

Pentti nosti hänet varovasti… hän oli vaipunut tainnoksiin… "Pyhä Birgitta, mihin on minun hänet vietävä?" tuumi hän itsekseen. "Olenhan itsekin täällä muukalainen"… Mutta yhden hän sentään tunsi, hänet, jonka tähden oli tullut, jonka äänen oli äsken luullut kuulleensa… hänen luoksensa tahtoi hän kantaa vieraan, hän kyllä keksisi jonkun keinon…

Linnan portilla paloi lyhty, ainoa, mitä kaduilla näkyi. Hän meni valoa kohden, kolkutti portille, ja se avattiin. Mutta kun hän kysyi, voiko hän tavata muutaman hovineidon, nimeltään Kaarina, silloin nauroi vahtimies ja vastasi, ettei niin myöhään otettu vastaan vieraita; muuan toinen, joka oli kuullut kysymyksen, lisäsi, että "jos oli kysymys Kaarinasta, joka oli kotoisin Vadstenasta, niin oli hän tunti sitten mennyt pois jalon Kristina rouvan mukana."

"Päästäkää minut sitten sisään", sanoi Pentti, joka yhä seisoi ulkona taakkansa käsivarrellaan, "ja kiittäkää pyhää neitsyttä siitä, ettei ole tapahtunut suurta onnettomuutta…" Tajuton laskettiin varovaisesti muutamalle vahtihuoneen penkille, ja kun hänen kasvoiltaan otettiin verentahraama huntu, pääsi kaikilta pelästyksen ja kauhun huuto.

"Kristina rouva!…"

Pienestä, otsassa olevasta haavasta norui hieno verisuihku. Sen oli saanut aikaan kannus tai kengänkannan naula.

Nyt nousi suuri hälinä. Pentillä oli riittävästi ymmärrystä ryhtyäkseen heti haavaa sitomaan, ja neidot ja palvelijattaret tulivat kiireimmiten ottamaan sairasta huostaansa.

Hänet kannettiin varovaisesti huoneihinsa, lähetettiin lääketaituria noutamaan ja Cecilia rouvalle lähetettiin sana suuresta onnettomuudesta, joka oli tapahtunut.

Sillävälin täytyi Pentin kerta toisensa jälkeen kertoa taistelusta, johon hän niin odottamatta oli joutunut osaaottamaan. "Minua kiellettiin menemästä kujaa eteenpäin", sanoi hän, "ja minä olisin taipunut siihen, jolleivät he olisi sitä vaatineet niin äänekkäin ja epäkohteliain sanoin, että minussa heräsi halu vastarintaan."

Mutta Kaarina oli seurannut Kristina rouvan mukana, hän oli ollut kuulevinaan hänen äänensäkin, mihin oli hän joutunut?

Siitä ei voinut antaa tietoja kukaan muu kuin rouva Kristina, ja hän makasi yhä tajutonna.

Lääkäri sai kauan puuhailla ennenkuin onnistui saamaan hänet hereille, mutta hän oli niin raukea ja heikko kovasta verenvuodosta, että lääkäri sanoi: "Jos haava olisi ollut sitomatta vielä viisi minuuttia, olisi hän nyt ollut kuollut! Hän on aivan kuin ihmeellä pelastunut."

Ja pelastaja oli Pentti. Kun hänelle sanottiin, että ritari Sten Sture aivan jumaloi nuorta puolisoaan ja varmaan jalosti palkitsisi hänen urhoollisuutensa, niin Pentti ajatteli Kaarinaansa, joka oli hänelle rakkain maailmassa. Missä mahtoi hän olla?… Jos hän olisi kuullut hänen äänensä, olisi hän varmaan rientänyt hänen luoksensa.

Kun Kristina heräsi tajuntaan, näki hän ensiksi Cecilian. Hän hymyili, mutta ei voinut vielä puhua.

Ja yhä edelleen täytyi Pentin odottaa… ainoastaan odottaa.

Linnanpäällikkö kuulusteli häntä ankarasti, mutta hänellä ei ollut mitään muuta sanottavaa kuin mitä oli jo kertonut. Pahempaa oli, kun hänen täytyi tehdä selkoa itsestään; hän tunnusti heti, että hän oli karannut luostarista ja lähtenyt Tukholmaan tavatakseen Kaarinan, sillä he rakastivat toisiaan.

Mutta kun linnanpäällikkö sanoi, että hän oli velvollinen lähettämään hänet takaisin luostariin, silloin repesivät Pentin silmät selälleen.

"Minulle on sanottu, että olen tehnyt hyvän työn, kun olen pelastanut jalon Kristina rouvan hengen", sanoi hän. "Ja nyt tahdotte tehdä minulle mitä suurimman tuhon".

"Etkö käsitä, että kunnianarvoisat isät tulevat valittamaan minua vastaan arkkipiispalle?"

"Eihän heidän tarvitse tietää mitään…"

"Etkö luule sellaisen tapauksen tulevan tunnetuksi?"

"Pakenen maastakin mieluummin kuin palaan luostariin."

"On toinenkin keino."

"Ja se on?"

"Että rupeat sotamieheksi."

"Niin aionkin."

"Silloin annan sinulle heti pestirahan ja teen sinusta linnamiehen."

"Olkoon menneeksi!"

"Mikä on nimesi?"

"Pentti!"

"Tästä lähtien Pentinpoika!"

"Kiitos! Sehän on samantekevää!"

"Mene nyt, hanki toinen puku."

"Olenko varma munkkien juonilta?"

"Saat itse katsoa eteesi, mutta minulla on oikeus ottaa sinut takaisin, jos joudut heidän valtaansa."

"Sitä kyllä varon."

Linnanpäällikkö kutsui erään vahtimiehen ja pyysi häntä menemään Pentin kanssa räätäliin.

Mutta tämä seisattui ovelle ja meni takaisin uuden herransa luo. "Olen tehnyt kaiken tämän Kaarinan tähden", sanoi hän. "Hänestä en luovu koskaan."

"Sitä sinun ei tarvitsekaan."

"Mutta minä en tiedä, missä hän on!"

"Maltahan mieltäsi, hän tulee kyllä takaisin."

"En malttanut luostarissa enkä malta täälläkään; minun täytyy päästä häntä etsimään, muuten…"

"Muuten?"

"Tässä on rahat takaisin?"

"Onko sinusta mieluisempaa, että sinut lähetetään luostariin?"

"Ei!"… Hän otti rahat takaisin… "Mutta sen sanon, että jollei hän tule pian niin minä karkaan."

"Jos joudut kiinni, niin sinut ammutaan!"

"Parempi sekin kuin elämä hänestä erillään."

"Ota nyt järkesi vangiksi, luota siihen, että teen puolestasi mitä suinkin voin."

"Kiitos!" Ja hän seurasi mukana räätäliin.

Cecilia rouva ilmaisi linnanpäällikölle epäluulonsa Knut Alfinpoikaan nähden. Oli hyvin luultavaa, että syyllinen oli hän, sillä hän oli piileskellyt eikä tiettävästi käynyt Tukholmassa kenenkään sukulaistensakaan luona. Kristina rouvaa oli varoitettu häneen nähden, mutta ei voitu vielä saada mitään tietoa, kuinka kaikki oli tapahtunut; sairas ei ollut virkkanut sanaakaan ja lääkäri oli ankarasti kieltänyt tekemästä hänelle mitään kysymyksiä.

Vasta kolmantena päivänä oli Kristina joltisesti toipunut. Hänen ensi kysymyksensä oli:

"Tietääkö Sten herra mitään?"

"Ei!" vastasi Cecilia rouva. "Mutta nyt tahdon kirjoittaa, että olet ollut sairaana, mutta olet nyt parempi."

Kristina katseli ympärilleen. "Missä on Kaarina?"

"Eikö hän ollut mukanasi?"

"Niin, se on totta…"

Seurasi pitkä äänettömyys, muisto heräsi, mutta sen elvyttämä synkkä kuva loi sille varjonsa takaisin… Kesti useita tunteja ennenkuin Kristina voi palata asiaan ja kuitenkin saattoi nähdä, kuinka lakkaamatta hän sitä ajatteli; mutta ennenkuin hän puhui, täytyi hänen — tehdä kaikki selväksi itselleen.

Silloin kertoi hän lyhyin, usein katkonaisin sanoin tarkasti kaikesta mitä oli tapahtunut… Ensin väärennetty kirje Ekasta… hänen päätöksensä käydä Cecilian luona… kuinka Kaarina huomasi petoksen… hänen uhrautuvaisuutensa… Hän muisti senkin, kuinka hän oli koettanut pidättää Kaarinaa, kun ryövärit riistivät hänet mukaansa… Kaarina oli huutanut nimen "Pentti", sitten ei hän tiennyt enää mitään. Cecilia kysyi, eikö hän ollut tuntenut ääntä. "Luulen, että se oli Knut herran ääni!" vastasi hän. Ensi kerran keskustellessaan linnanpäällikön kanssa kertoi Cecilia rouva hänelle tapauksen kulun, ja hän kertoi Cecilia rouvalle, että eräs ylhäinen herra oli syöttänyt heitä suurilla lupauksilla, mutta kun tämä oli naamioitu eikä luvattua palkkiota saataisi ennenkuin työn tehtyä, ei syyllisestä eikä luvatusta palkkiosta ollut kuulunut mitään. Urkkijainsa kautta oli Jöns Jönsinpoika saanut varmuuden, että nuori herra Knut Alfinpoika todellakin oleskeli kaupungissa; muutamia viikkoja takaperin oli hän lähtenyt sieltä, mutta palannut takaisin rouva Pernilla Klauntyttären seurassa kolme päivää ennen tuhotyön tapahtumista. Samana yönä oli hän kadonnut eikä häntä sen jälkeen oltu nähty. "Ja nuori tyttö?"

"Hänestä en ole kuullut mitään."

"Hän on luultavasti vienyt hänet mukanaan", sanoi Cecilia rouva.

"Tai riistänyt hänet hengiltä", lisäsi Jöns Jönsinpoika.

"Se olisi hirveää, ja pelkään pahoin, ettei Kristina rouva saa mitään rauhaa ennenkuin on saanut varmuuden hänen kohtalostaan."

"Se lienee vaikea työ, mutta onneksi on muuan henkilö, jota asia koskee lähemmältä kuin Kristina rouvaa."

"Ja hän on?"

"Tämä Pentti!" Ja linnanpäällikkö kertoi, mitä me jo tiedämme.

Kun Kristina kuuli tästä, tahtoi hän välttämättä nähdä ja puhutella pelastajaansa, ja nuori sotamies sai mennä hänen luoksensa.

Molemmat sisarukset kummastuivat hänet nähdessään, niin jaloja piirteitä ei oltu nähty kansanmiehillä… Kuuluiko hän heidän omaan sukuunsa?… Näissä miehekkäissä piirteissä oli Gyllenstjernalainen vivahdus.

Kristina kiitti häntä siitä, mitä hän oli tehnyt hänen hyväkseen. "Tiedän kyllä, että olisitte tehnyt samoin kenen muun puolesta tahansa", sanoi hän. "Mutta se ei vähennä minun velkaani, ja parhaiten luulen sen maksavani, kun saatan teidät tilaisuuteen etsiä hänet, jota sydämenne rakastaa ja jota minun on kiittäminen enemmästä kuin hengestäni!"

Nuori sotamies lankesi hänen jalkoihinsa ja hän ojensi hänelle kätensä suudeltavaksi.

Se oli aivan liian suuri kunnianosoitus, mutta siihen oli sotamiehen ulkonäkö syypää; varmaan oli hän jokin muu kuin minä esiintyi.

Tehtyään vaitiololupauksen sai hän tietää epäillyn ryöstäjän nimen; minne tämä oli vienyt Kaarinan, sitä ei ollut helppo arvata, häntä sai hänen oma viekkautensa ja viisautensa opastaa.

"Olen syntynyt luostarissa, jalo rouva", vastasi Pentti. "Ja huonosti olisin elänyt aikani, ellen olisi oppinut mitään. Olette antanut minulle matkarahoja, minulla on vapauteni toimia miten hyväksi näen, olkaa varma siitä, että olen onnistuva hankkeessani!"

Ilosta säteilevin kasvoin sanoi hän jäähyväiset; hän oli äsken täyttänyt kaksikymmentä vuotta, koko maailma oli avoinna hänen edessään, saattoiko hän epäillä mahdollisuutta löytää etsimänsä? Jos Kaarina olisi seissut linnanportilla ja odottanut häntä, ei se olisi häntä ihmetyttänyt, pikemmin harmittanut, kun etsittävä löytyi niin pian; hän tahtoi mielellään taistella ja saada rakastettunsa voiton palkaksi.

Kaarina ei seissutkaan linnanportilla odottamassa; Pentti oli saava toivonsa täysin määrin täytetyksi.

Mutta kun hän oli mennyt, sanoi Cecilia rouva: "Katsoitko hänen käsiään, Kristina?"

"Ne olivat voimakkaat ja punaiset."

"Niiden muoto oli sellainen, jollaista tapaa ainoastaan muutamissa aatelissuvuissa, erittäinkin Gyllenstjernan." Kristinan sydän vuoti verta hänen ajatellessaan Kaarina parkaa. Mikä kohtalo häntä odotti, kun hän oli joutunut niin tunnottoman ihmisen kuin tuon Knutin käsiin?

"Mitä sinä olisit tehnyt, Kristina?"

"Tappanut itseni!"

"Aseitta?"

"Aina löytää jotakin, kun vakavasti tahtoo, ja minä luotan siihen, että Kaarinakin tekee niin."

Mutta päivät ja viikot kuluivat, Kaarinaa ei kuulunut eikä hänen etsijäänsä, ja Kristina rouva sai pian muita ja tärkeämpiä asioita ajateltavakseen.

Nuori Sten herra jatkoi matkusteluaan ympäri maan; kaikkialla oli paljon korjattavaa ja muutettavaa, ja sitten tahtoi hän kaikkialla kuulustella, keihin hän saattoi luottaa. Maaliskuun lopulla pidettiin jälleen kokous Upsalassa. Sinne saapui monia rauhanystävistä ja rahvasta oli kutsuttu kosolta. Herrat pitivät kiinni jo toimitetusta valinnasta, mutta ei käynyt laatuun näyttää rahvaalle sellaista omavaltaisuutta; sentähden oli asetettava niin, että rahvaan miehet uskoivat kaiken tapahtuvan heidän omalla suostumuksellaan.

Useat herroista pitivät puheita raatihuoneella; he puhuivat, ettei koskaan ollut ollut vallassa niin jaloa herraa kuin Erik Trolle ja jos hän tahtoi ryhtyä maan asioihin, kävisi kaikki paremmin kuin tähän asti.

Talonpojat ja vuorimiehet kuuntelivat tarkkaavaisesti, heidän nähtiin suurin joukoin seisoskelevan yhdessä ja juttelevan. Koskaan eivät he käyttäneet monia sanoja, sellainen ei ollut ruotsalaisten tapa. Ei, puolesta sanasta he ymmärsivät toisensa. Kun sitten herrat tulivat kysymään heidän mieltään, vastasivat he vain:

"Kun Tanskaan lähetetyt lähettiläät palaavat takaisin, valitsemme me päämiehen lain ja vanhan tavan mukaan." Havaittiin kyllä, etteivät he kiinnittäneet mitään huomiota jo tapahtuneeseen vaaliin; se oli uudistettava, sillä kansa tahtoi kaikessa sanoa sanansa, ja vaikeus oli ainoastaan siinä, miten muokata mieliä niin, että tuleva vaali olisi vain edellisen vahvistus; mutta ruotsalaiset miehet olivat siihen aikaan samoin kuin ruotsalainen rautakin niin kovasta aineesta, että se saattoi taittua, mutta ei koskaan taipua. Vähitellen on toinen näistä muuttanut laatuaan, tiedätte kyllä kumpi!…

Määrättyyn aikaan kokoonnuttiin Malmöhön. Hannu kuningas oli saapunut itse monien korkeain tanskalaisten herrojen keralla ja Lyypekistä oli saapuvilla useita neuvosherroja.

Ruotsin valtuutetut olivat Strengnäsin piispa Mathias, Holger Kaarlonpoika ja Pentti Ambjörninpoika.

Ensiksikin tehtiin rauha Tanskan ja Lyypekin välillä, sitten aselepo Ruotsin kanssa, ja sen oli kestettävä vuoden 1513 juhannukseen. Silloin oli kahdentoista tanskalaisen ja kahdentoista ruotsalaisen neuvosherran yhdyttävä Kööpenhaminassa, täyttämään joku vuoden 1509 sopimuksen ehdoista: joko uudelleen tunnustettava Hannu kuningas tai valittava hänen poikansa Kristian kuninkaaksi, tai maksettava vuotuista veroa kolmetoista tuhatta markkaa kuninkaalle ja kuningattarelle, kunnes uskollisuudenlupaus tehtäisiin.

Lyypekkiläisten oli heidänkin oltava läsnä tässä kokouksessa; mitä he määräisivät, siihen olisi molempain puolueiden alistuttava, jollei, olisi hansakaupungeilla oikeus käyttää voimakeinoja.

Huhtikuun 23 päivänä kirjoitettiin sopimus, monet Ruotsin herroista olivat saapuneet kaupunkiin osoittaakseen kuninkaalle kunnioitustaan, ja kaikki olivat sitä mieltä, ettei Ruotsi voinut saada parempaa herraa; suurta vääryyttä oli hänelle tehty tähän asti, mutta nyt oli se hyvitettävä. Rauhanpuolueen ystävät palasivat kukin omilleen, lujasti päättäneinä vetää miekkansa maalle, jos niin tarvittiin, ei Ruotsin puolesta, vaan Tanskan kuninkaan.

Tähän aikaan palasi Sten Sture Tukholmaan; nuori herra oli kaikkialla saanut suopeutta ja luottamusta osakseen, ei sentähden ollut ihme, vaikka hänen kasvonsa loistivat ilosta ja tyytyväisyydestä ja että hän valoisin toivein katsoi tulevaisuuteen.

Ja hänen jalo, ylevämielinen vaimonsa tuli häntä vastaan syli täynnä rakkautta; oli aivan kuin päiväpaistetta näiden molempain ympärillä, ja yhä enemmän lisääntyi niiden luku, jotka tahtoivat näissä päivänsäteissä lämmitellä.

Tukholmassa pidettiin useita neuvoston kokouksia; yhtä pontevasti kuin isänsä, mutta tyyneydellä, joka suuresti muistutti ensimäistä Sten Sturea, puolusti nuori Sten sodan jatkamista. "Jos", sanoi hän, "vain käymme navakasti käsiksi, on unionikysymys pian ratkaistu, mutta onnettomuus on siinä, että me toimimme liiaksi laahustaen; kunhan tanskalaiset menettävät muutamia kahakoita, jättävät he meidät rauhaan. Jos tahdomme päästä toivottuun tulokseen, emme saa karttaa keinoja, jotka vievät siihen. On kysymys siitä, tahdommeko pysyä vapaana ja itsenäisenä kansana, vai tuleeko Ruotsista Tanskan alusmaa. Molempia olemme jo koettaneet, mutta jos viimeinen vaihtopuoli saa enemmän kannattajia, silloin tahdon vähemmistön kera uhrata henkeni ja vereni taisteluun kristinuskon pyhän asian puolesta julmia turkkilaisia vastaan. Kenellä ei enää ole isänmaata puolustettavana, hänen ainoa keinonsa on kuolla!"

Ja ne, jotka omassatunnossaan tunsivat itsensä syyllisiksi, loivat silmänsä maahan eivätkä voineet vastata mitään; epäilevät ja horjuvat pääsivät varmuuteen ja päätökseen; lujalla kädenlyönnillä sitoutuivat he seisomaan tai kaatumaan taistelussa maan puolesta.

Mutta turhaan koetti Sten herra päästä pubeihin arkkipiispan kanssa. Kaksi kertaa matkusti hän Stäketiin häntä tapaamaan, mutta molemmilla kerroilla sanottiin hänen armonsa olevan sairaana eikä voivan ottaa vastaan ketään vieraita.

Silloin hän kirjoitti hänelle ja pyysi, että hän Jumalan ja pyhän neitsyen tähden tahtoisi ajatella maan asemaa ja minkä vaaran hajaannus ja eripuraisuus toisi mukanaan, ja kuinka tärkeää oli, että herrat ja kansa liittyisivät lujaan liittoon vihollisen pahoja aikeita vastustamaan.

Vastaus tuli; se sisälsi, että piispan heikko terveys oli seuraus siitä levottomuudesta maan tähden, mikä vaivasi häntä yöt ja päivät. Kernaasti antaisi hän henkensä jos siten voisi turvata maan rauhaa ja onnea… "Joka päivä", kirjoitti hän, "rukoilen pyhältä neitsyeltä valoa siihen pimeyteen, joka peittää näköni, häneltä rukoilen selvyyttä epäilyksissä, mutta jotten antaisi houkutella itseäni oikealle tai vasemmalle, olen luopunut ilosta neuvotella rakkaiden ystävien kanssa. Ainoastaan siinä valossa, mikä tulee ylhäältä, tahdon etsiä ratkaisua suureen kysymykseen."

"Se vanha kettu", sanoi Sten. "Kuinka hän kiemurtelee kaikille tahoille."

Kristina, joka oli lukenut kirjeen, arveli, että arkkipiispa pelkäsi.

"Mistä sen päätät?"

"Erinäisistä lauseista. Luulen, että hän ottaisi sinut kyllä mielellään vastaan, jos vain uskaltaisi."

"Kukas estäisi?"

"Sitä en tiedä."

"Et kenties ole väärässä", sanoi hänen herransa kotvan mietittyään. "On tosiaankin muuan henkilö, jota hän pelkää suuresti."

"Kuka se on?"

"Nainen, joka on kaksi kertaa tavoitellut henkeäni."

"Mistä syystä?"

"Sitä en tiedä!"

"Mutta täytyyhän olla joku syy."

"Tiedän vain yhden, joka voi antaa siitä tietoja."

"Nainen hänkin?"

"Ei, vanha munkki Mariefredin luostarista."

"Jossa vanha Sten herra lepää."

"Olen varma, että hän on rukoillut monta rukousta hänen haudallaan; he viihtyivät hyvin keskenään."

"Hänen nimensä?"

"Isä Johannes!"

"Minä kirjoitan hänelle", sanoi Kristina. "Jollei hän voi tulla tänne, menen minä hänen luoksensa."

"Ei ole sanottua, että hän tahtoo ilmaista mitään; mutta sen tiedän, että hän kerran pelasti henkeni."

"Silloin antaa hän parhaan neuvon. Saanhan tässä asiassa tehdä mitä hyväksi näen?" kysyi Kristina rukoillen herraansa sielukkailla silmillään.

"Tarvitseeko toisen käden kysyä toiselta neuvoa?" sanoi hän. "Eikö sama tahto johda molempia?"

Ja niin lähetti Kristina viestinviejän kysyen, voiko isä Johannes tulla Tukholmaan tai kohdata häntä Mariefredin luostarissa.

Ei kulunut nyt ainoatakaan päivää, jona eivät neuvosherrat, kauppakaupunkien miehet ja talonpojat olisi käyneet Sten herran luona puhuakseen hänen kanssansa tulevista vaaleista; puolueiden välit kävivät yhä kireämmiksi; eripuraisuus neuvoston kesken lisääntyi; erilaiset mielipiteet veivät yksityisiin loukkauksiin, ja mielten katkeroitumista havaittiin pian kaikissa yhteiskuntaluokissa.

Toukokuun 18 päiväksi oli Upsalaan määrätty suuri kokous, herrasmiesten oli miehissä saavuttava sinne, ja tiedettiin, ettei rahvaskaan jäisi pois. Sten herra epäröi kauan; hänestä oli viisaampaa pysyä sieltä poissa; mutta hänen ystävänsä kehottivat häntä menemään mukaan ja hän päättikin tehdä niin.

"Oi, kuinka mielelläni tahtoisin olla mukana!" sanoi Kristina.

"Mitähän silloin sanottaisiin?"

"Vähät minä siitä välitän."

"Mutta minä teen sen, Kristina. Minun suloiseen emäntääni ei saa sattua moitteen varjoakaan."

"Olisiko siis väärin, jos tulisin mukaan?"

"Se on vastoin vanhaa tapaa!"

Mutta ennen matkalle lähtöään oli Sten herralla ilo toivottaa isä Johannes tervetulleeksi. Vanhus oli lähtenyt viestintuojan mukaan. "En tiedä, onko huomispäivä enää minun", sanoi hän. "Sentähden lähdin heti."

Kristina ei voinut kääntää silmiään munkista, koskaan ei ollut hän nähnyt vanhusta, joka olisi herättänyt hänessä syvempää kunnioitusta; katseessa, kasvojen piirteissä kuvastui sellainen Jumalan rauha, joka saavutetaan ainoastaan kovilla taisteluilla, kalliisti ostetuilla voitoilla.

Kun nuoret kiittivät häntä siitä, että hän oli tullut, vastasi hän: "Antakaa minulle tilaisuus olla teille hyödyksi, silloin olen minä teille kiitollinen."

Sten Sture näytti hänelle arkkipiispan kirjeen ja muistutti myrkytysyrityksestä Upsalassa.

"Muistan sen aivan hyvin", sanoi hän.

"Mutta mitä on minun tehtävä tulevaisuudessa estääkseni kaikki pahat hankkeet?" huudahti Kristina. "Minä en välitä niiden syiden tutkimisesta, sillä olen varma siitä, ettei Sten herra ole tehnyt mitään kunniatonta tekoa, tahdon vain estää pahojen vehkeiden menestyksen tämän jälkeen."

"Jumalahan ne sallii…"

"Tosin kyllä… mutta…"

"Hän valvoo niitä…"

"Sitähän minäkin tahdon!"

"Ette kuten hän; teidän on vain tarkattava hänen viittauksiaan ja noudatettava niitä."

"Jos näen, mistä vaara tulee, eikö minun täydy koettaa sitä torjua?"

"Ei väärin keinoin, ei pelkästä ilmiannosta, ilman todistuksia. Ihmiset tulevat sanomaan teille, että Sten herra pelastui pelkästä sattumasta, minä sanon teille, että se tapahtui Jumalan sallimuksesta; mitä maailma sanoo sattumaksi, ne ovat solmuja niissä näkymättömissä langoissa, joilla kuolevaisia tietämättään johdetaan. Ne pysähdyttävät heidät kiireisessä riennossaan, ne saavat heidät katsomaan ympärilleen tai taakseen, joskus ajattelemaankin tilaansa… Olkaa varma siitä, ettei se ollut tarkoituksetta, kun sattuma tai solmu esti heidät juuri siinä, missä se tapahtui."

"Mutta eikö se tieto, jonka nyt olen saanut, ole sellainen solmu, joka sisältää kehotuksen: ota vaari!"

"Tosin täytyy teidän ottaa vaari siitä, kuinka ihmeellisesti hyvä Jumala on suojellut teidän herraanne, ja uskoa, että hän tulee tekemään sen yhä eteenkinpäin. Silloin ette hätiköi turhaan pelkonne vallassa, vaan täytätte velvollisuutenne niin pitkälle kuin voitte ja jätätte lopun Jumalan käteen."

"Olette oikeassa", vastasi Kristina nöyrästi.

"Rakas isä, jääkää hänen luokseen, kunnes palaan Upsalasta", pyysi Sten herra.

"Sen teen mielelläni."

Niin Sten herra lähti.

Seuraamme hänen mukanaan.

Oli juuri Eerikin messun aika, ja suuren markkinaväen joukossa nähtiin runsaasti rahvastakin.

Herrat molemmista puolueista olivat saapuneet miehissä, ylhäisin heidän joukossaan oli herra Erik Trolle; hänellä oli mukanaan lukuisa ja upeasti varustettu seurue ja hän retkeili moneen kertaan kautta katujen tyydyttääkseen uteliaita katsojia.

Itse muistutti hän enemmän luurankoa kuin elävää ihmistä. Melkein lihattomat luut roikkuivat jotensakin holtittomina hevosen selässä. Näytti kuin ruumis olisi ollut seiväs, pari varpua käsivarsina, ja tällä ristikolla riippui korea, melkein pramea ritarinpuku. Kasvojen laitteeseen oli varmaankin Erik herralla oma osansa, niin nuorekkailta ne näyttivät loitolta katsoen, töyhdötetyn hatun alla, mustien kiharain alla, jotka tekivät ne vielä silmiinpistävämmiksi.

Talonpojat katselivat häntä ihaillen, ne, jotka tunsivat hänet ennen, eivät tunteneet häntä enää, ja ne, jotka näkivät hänet ensi kerran, tuumivat hänen näyttävän enemmän linnunpelättimeltä kuin korkealta herralta.

Poloinen vanha herra, kuinka mielellään hän olisikaan tahtonut olla kaikesta erillään, mutta Kirsti rouva ja Kustaa herra olivat ensi kerran lyöneet tuumansa yhteen; molemmat olivat sanoneet, että hänestä täytyi tulla valtionhoitaja, ja silloin ei auttanut sanoa vastaan. Edellinen oli luvannut kantaa enemmän kuin puolet taakasta, jälkimäinen vapauttaa hänet siitä tykkönään; tulevaisuus sai ratkaista, kumpi heistä oli pääsevä hallitsevaan asemaan.

Nuoremmat aatelismiehetkin luopuivat pian hänestä, sellaista valtionhoitajaa ei tahdottu saada, ja muutamien päivien kuluttua ainoastaan papit ja vanhat ylhäisaatelit asettivat hänet "nuoren penikan" Sten Svantenpojan edelle.

Kaupunki vilisi ihmisiä täytenään, kaikki odottivat levottomasti huomispäivää (toukokuun 18 päivää). Sanottiin, että itse arkkipiispakin tulisi puhumaan, ja kaikki olivat uteliaat kuulemaan hänen mieltään.

Sten herra oli majoittunut vaatimattomaan majataloon kaupungin ulkopuolelle, mutta niin pian kuin hänen saapumisensa tuli tunnetuksi, tuli väkeä kaikista kansanluokista häntä tapaamaan. He tahtoivat kuulla hänenkin puhuvan. "Minun ajatukseni tunnette!" sanoi hän. "Ettekö nyt tahdo kuulla mitä arkkipiispalla ja herroilla on sanottavaa?"

Mutta talonpojat arvelivat, ettei tori ollut riittävän suuri niin paljoille kuulijoille; jos sentähden Sten herra tahtoi pitää puheensa Kuninkaanniityllä, niin saattoivat ne, jotka enemmän pitivät hänestä, mennä sinne, herrojen puolueen jäädessä torille.

Monet tahtoivat kuulla kumpaakin puolta; sentähden päätettiin, että alhaalla Kuninkaanniityllä oli puhuttava tuntia myöhemmin kuin torilla.

Suurella loistolla meni arkkipiispa raatihuoneelle, kansa kokoutui ympärille nähdäkseen hänet, ja silloin sanottiin siksi ääneen, että hänkin sen kuuli: "Kuinka hän on vanhettunut!"

Samat sanat oli hän itse sanonut moneen kertaan, mutta häntä ei miellyttänyt, että muutkin toistivat ne, ja sentähden leimahti puna kalpeille, sairaalloisille poskille, korkea, hieman kumarainen vartalo ojentui suoraksi, ja ylipapin arvokkuudella tervehti hän lukuisia neuvosherroja ja muita rauhanpuolueeseen kuuluvia ritareita, jotka raatihuoneen portailla ottivat hänet kumarrellen vastaan… Kun katse tutkivasti tarkasteli parvea kauttaaltaan, tunsi hän heidät kaikki… He olivat hänen nuoruudessaan olleet nuoria, kunnianhimoisia ja pelottomia; nyt olivat useimmat melkein ukkoja; mihin olivat loistavat nuoruudentoiveet hälvenneet? Tuuli oli ne vienyt… Urhakka nuoruuden rohkeus, joka luuli pystyvänsä kaikki esteet voittamaan?… Se oli langennut lehtien tavoin syysmyrskyssä… Kas, noita velttoja piirteitä, nipottavia suupieliä… Ah, Jaakko Ulfinpoika kohosi vieläkin tuumaa korkeammaksi, näiden kaltainen ei hän tahtonut olla… Ketterin askelin nousi hän portaita ylös; portaiden yläpäässä seisoi herra Erik Trolle, melkein kaikkien muiden irvikuvana… ja tällainen oli se seurue, jonka keskellä hänen oli astuttava kansan eteen, näiden puolesta hänen oli puhuttava, ainoastaan heidän, sillä ketään nuoria ei ollut joukossa, sanottiin heidän kaikkien menneen Kuninkaanniitylle.

Ahtaalle tunkeutunut kansanjoukko seisoi sillävälin kärsivällisesti odottaen, mitä oli tuleva; arkkipiispa huomasi, että suurin osa oli rahvasta, ja se luotti häneen; hänen oli puhuttava etupäässä näille.

Ja kirkkaalla äänellä, jolla vielä oli jälellä paljon entisestä soinnustaan, puhui hän maan arveluttavasta asemasta. Tämän käsittäen kai monet olivatkin tänne saapuneet neuvottelemaan tärkeästä asiasta?

"Niin, aivan niin!" huusivat monet äänet.

"Tahdotte valtakunnan herrojen kanssa valita uuden valtionhoitajan?" kysyi hän.

"Niin tahdomme!"

"Siksi olemme tulleet!"

"Paljon olemme asiaa tuumineet ja harkinneet", jatkoi arkkipiispa. "Tässä tarvitaan miestä, jolla on kokemusta ja syvä käsitys asioista, miestä, joka yhtä pontevasti voi johtaa puhetta neuvoskamarissa kuin käyttää miekkaakin maan vihollisia vastaan… Jos tiedätte siihen kenen arvokkaammaksi, sanokaa se vapaasti. Mutta uskotut miehet neuvostosta, jotka ovat täällä läsnä, ovat yhtyneet kannattamaan herra Erik Trollea päälliköksi ja valtionhoitajaksi, ja olisi varmaan maalle suureksi siunaukseksi, jos te kaikki kunnon miehet, mihin säätyyn ja asemaan kuulunettekin, tahtoisitte yhtyä meidän kanssamme valitsemaan hänet maan herraksi ja päälliköksi!"

Arkkipiispa vaikeni, talonpojat olivat vaiti ja katselivat toisiaan; silloin kuului muminaa, joka kasvoi kasvamistaan.

Melkein vastapäätä piispaa, alhaalla torilla, seisoi muuan itägööttalainen, karkeatakkinen ja karkeakasvoinen, mutta molempien kudos oli lujaa. Hän katsoi ylös kunnianarvoiseen isään ja virkkoi leveällä itägööttalaismurteellaan niin kovasti, että se kuului yli torin: "Me emme halua miestä Trollen suvusta, Trollet ovat kaikki Tanskan väkeä."

"Ei, ei, emme tahdo heitä!" huusi koko joukko.

Ja niinkuin mahtava virta, joka purkautuu uuteen uomaan, aaltoili koko joukko Kuninkaanniittyä kohden.

Sitä vaikutusta, jonka talonpoikain vastaus oli tehnyt herroihin, ei voi kuvata, se oli kummastusta, harmia ja suuttumusta.

"Sellaista seuraa, kun annetaan talonpojille sananvaltaa!" huusi Holger Kaarlonpoika iskien kätensä miekankahvaan.

Herrat vetääntyivät takaisin raatihuoneeseen ja siellä huudettiin kilvan.

"Sallimmeko asian riippua heistä?"

"Annammeko myöten talonpoikaiselle roskajoukolle?"

"Mitä on tehtävä?"

"Avattava tie Hannu kuninkaalle!"

"Niin teki rohkea Jöns Pentinpoika!"

"Mutta minä olen rauhan mies!" huudahti piispa.

"Minä olen antanut myöten ainoastaan toisten toivomuksesta", vakuutti herra Erik Trolle.

"Talonpojat tahtovat saada nuoren Sten Sturen!"

"Me emme huoli koskaan hänestä!"

"Ei, emme koskaan!"

"Hänen armonsa on samaa mieltä!"

"Minä kunnioitan hänen hyviä ominaisuuksiaan", virkkoi arkkipiispa; "mutta minä en voi — en uskalla jättää niin tähdellistä tehtävää niin nuoriin ja kokemattomiin käsiin."

"Voiko joku toinen tulla kysymykseen?"

Kaikki katselivat toisiaan; siellä oli ainoastaan kumaraisia hartioita ja kaljupäitä.

"Arvelen siis, että annamme Sten herran koettaa", huudahti herra Sten Kristerinpoika. "Ei voi käydä pahemmin kuin että hän taittaa niskansa."

"Niin, tehköön hän sen!"

"Ei, ei, ei!" kirkui suuri enemmistö. "Se ei saa tapahtua!"

"Mitäs tahdotte tehdä?"

"Näyttää, että valta on herrojen!"

"Emmekä anna perään!"

"Erik Trollesta on tuleva valtionhoitaja!"

"Valtakunnan herrat tekevät hänet siksi!"

"Mutta kansa?"

"Sen täytyy taipua!"

"Varovasti, jalot herrat", virkkoi arkkipiispa; "asia ei ole läheskään menetetty, mutta on välttämätöntä, että menettelemme suurimmalla varovaisuudella."

"Meidän täytyy pitää uusi kokous!"

"Niin, se meidän täytyy!"

"Mutta missä?"

"Tukholmassa!"

"Minä sanon teille, kuinka se on käynyt!" huudahti herra Erik Abrahaminpoika, joka myös oli joukossa. "Alhaalla torilla oli suuri joukko Sturen puoluelaisia talonpoikien valepuvussa; he ovat houkutelleet muun karjan mukanaan, ja meidän kärsimämme tappio on saatu aikaan vilpillä ja petoksella."

"Niin, niin!"

"Ei, ei!"

"Se on niin!" huudahti toinen vimmoissaan. "Minä tiedän, että hänellä kaikkialla, yksinpä luostarissakin, on palkkajuhtansa; mutta meidän täytyy voittaa hänet viekkaudella."

"Sen teemme!"

"Minä lupaan kostaa…"

"Tässä on kysymys isänmaasta eikä yksityisistä suhteista", virkkoi piispa jälleen. "Luulen sentähden olevan oikeinta, että jätämme viimeksimainitun kokonaan pois mielestämme."

"Minä puolestani", vastasi Erik Trolle, "en tunne mitään kaunaa nuorta Sten herraa vastaan; naimisensa kautta rouva Kristina Gyllenstjernan kanssa on hän sukulaisuudessa minun kanssani, ja jollei minun poikani olisi…"

"Se ei kuulu tähän!"

"Missä kokous pidetään?"

"Tukholmassa!"

"Milloin?"

"Viikon päästä?"

"Ei, se on liian pian!"

"On valmistauduttava!"

"Puhuttava talonpojille!"

"Uhata heitä on parempi!"

"On luvattava alentaa veroja…"

"Sitä emme uskalla."

"Luvata on yhtä, pitää toista!"

"Kaikki keinot ovat hyviä, kun ne vain vievät maaliin."

"Minä ehdottaisin kokouksen pidettäväksi aivan juhannuksen edellä", virkkoi Erik herra jälleen; "silloin talonpoikien kanssa on helpoin tulla toimeen, ja minä olen pannut merkille, että lämpö tekee heidät ikäänkuin pehmeämmiksi ja puheliaammiksi."

"No, juhannuksen edellä siis", huusivat useat nauraen.

"Me pidämme yhtä kuten yksi mies!"

"Kuten yksi mies!"

"Ken vilpistelee, hän on petturi."

"Petturi!"

"Onko Sten Kristerinpoika mukana?"

"Voitteko sitä epäillä?"

"Mutta sanoittehan äsken…"

"Minä sanoin — sanon paljon, mitä en oikeastaan ajattele, mutta että tulisin pettämään puolueen, johon olen kuulunut, se olisi raukkamaisuutta, ja raukka en ole."

Herrat erosivat; monet heistä kääriytyivät kaapuihinsa ja lähtivät heti kaupungista; heitä ei liikuttanut se mitä Kuninkaanniityllä hommattiin.

Täällä oli alusta alkaen ollut suuri joukko rahvasta ja arkkipiispan puheen jälkeen tuli yhä enemmän. Mutta suuri joukko herrojakin oli liittynyt Sten herraan; he olivat kaikki nuoria ja voimakkaita miehiä ja tekivät senkin tähden edullisemman vaikutuksen kansaan.

Sten herra kulki ympäri ja puhutteli heitä; hän sanoi, että valtakunnalla täytyi olla päämies.

"Sen kyllä käsitämme", vastasivat he.

"Tahdotteko herra Erik Trollen siksi?"

"Ei, emme ketään tanskalaista miestä!"

"Kunpa et vain olisi niin nuori!"

"Hän vanhenee päivä päivältä!" huusi muuan taalalainen.

Ympärillä seisovat nauroivat.

"Toivottavasti myös viisastun ja saavutan enemmän kokemusta", lisäsi Sten herra. "Mutta älkää siltä luulko, että tahdon puhua omaan pussiini. Että rakastan Ruotsin maata ja kansaa, sen tietää hän, joka näkee ihmisten sydämeen; mutta hän tietää myös, että jos tietäisin, kuka parhaiten voi turvata maan onnea ja menestystä, tekisin kaikkeni taatakseni hänelle vallan."

"Jospa voisit varmasti hankkia meille rauhan."

"Kas, näetkös, siitä juuri kenkä puristaa", virkkoi eräs toinen; "toinen puolue sivelee suutamme rauhan ja levon lupauksilla."

"Nähdä peltotilkkunsa viljelemättömänä ja vihollisten tallaamana, ei tietää, näkeekö isänsä majan poltettuna vai muuten hävitettynä, joka kerta ottaessaan miekan vyölleen ja lähtiessään puolustamaan maata olla valmis iäksi jättämään vaimonsa ja lapsensa, se mielestäni tekee jotensakin yhtä kipeää sarkakauhtanan kuin ritarikaavunkin alla."

"Jos niin uskot", vastasi Sten, "niin tiedät myös, että me kaikki kärsimme yhtä suuresti, mutta sinun puheesi on niin erilaista kuin tavallisesti kuulen ruotsalaisilta talonpojilta, että minua haluttaisi tietää, mistä olet kotoisin."

"Kaukaa Smålannin seuduilta."

"On kai sinulla naapureita mukanasi?"

"Ei tietääkseni."

"Tai joku muu, joka voi mennä sinusta takaukseen?"

"Miksi se on tarpeen?"

"Tunteeko täällä kukaan smålantilaista?"

"Ei!" huusivat useat äänet.

"Hän on jutellut täällä siitä, kuinka väärin me kärsimme", tokaisi muuan vuorimies.

"Siinä hän on oikeassa", tuumi toinen.

"Ei kaikessa", väitti muuan vanha talonpoika.

"Mutta enimmäkseen, vaari!"

"No, onko tuo teistä talonpojan tapaista; eikö hän kärsi suurinta sortoa, kun on kysymys isänmaasta, ja eikö hän tee sitä valittamatta?" kysyi Sten herra.

"Mihinkäs pääsee!"

"Sentähden sanon teille, ettei tämä ole talonpoika. Riisu nyt takkisi ja näytä oikea karvasi."

Mies ei näyttänyt olevan siihen halukas; hän kiemurteli ja teki vastaväitteitä.

"Tahdotko apua?"

Kysymys tepsi; kauhtana putosi pois ja sen alla oli munkinkaapu.

"Arvasinhan sen", sanoi Sten. "Mistä olette, isäseni?"

"Köyhä kerjäläismunkki."

"Joka on ottanut kylvääkseen rikkaruohoa nisuvainioon."

"Olen puhunut sorrettujen puolesta…"

"Täällä on useampiakin samankarvaisia", huusi muuan läsnäolijoista, ja nyt nähtiin väkijoukossa merkillistä levottomuutta; parisenkymmentä päätä erosi muusta joukosta ja pyyhälsivät kiirekynttä Kuninkaanniityltä länteen päin. Ei ole hyvä sanoa, oliko mukana sekin, jota Sten oli puhutellut; mutta hän oli kadonnut.

Kuului naurua ja murinaa vuoronperään; muutamain mielestä oli lähtö sangen hassunkurinen, toiset arvelivat, että valepukuiset munkit olisivat kernaasti saaneet jäädä paikoilleen ja sanoa ääneen, mitä olivat kuiskutelleet rahvaan korviin; mutta täten tulivat ajatukset kääntyneiksi pois siitä, mikä oli kokouksen tarkoitus. "Se kai saa jäädä toiseen kertaan", sanottiin.

Muutamat suurtalonpojat, jotka Sten tunsi persoonallisesti, sanoivat hänelle: "Ottakaa linnat älkääkä hellittäkö niitä; me kyllä pidämme selkänne vapaana!"

Nuoret neuvosherrat olivat samaa mieltä. Örebro ja Tukholma olivat jo heidän käsissään. Kalmari oli tärkein saada haltuun. Nuori Kustaa Kristerinpoika tarjoutui omin miehin tekemään äkkiyllätyksen ja valtaamaan linnan. Sten herra suostui siihen hieman epäröityään; itse tahtoi hän tehdä retken pitkin rannikkoa.

Niin päättyi Upsalan kokous. Sten Sture palasi Tukholmaan, aikoen sieltä lähteä suunnitellulle retkelle etelään.

Sten herran ollessa poissa olivat isä Johannes ja Kristina ehtineet tehdä tuttavuutta keskenään. Johannes oppi Kristinassa tuntemaan naisen, joka jo oli varustautunut taisteluun. Hän oli avioliittonsa alusta alkaen pyhittänyt elämänsä korkeille velvollisuuksille; Sten herra ei tarvinnut ainoastaan uskollista, rakastavaa puolisoa, vaan myös työtoveria, joka jakoi hänen huolensa ja vaivansa.

Molemmat olivat omistautuneet isänmaan palvelukseen, molemmat olivat valmiit taistelemaan ja kaatumaan sen puolesta.

Kun siten tähtää katseensa elämän suuriin tarkoituksiin, näyttävät kaikki tavalliset suhteet äärettömän pieniltä; niissä askaroi sentähden, että ne ovat renkaita kokonaisuudesta, mutta mikään rengas ei saavuta etusijaa toisista; kokonaisuuden tasaisen, sopusuhtaisen kehityksen täytyy olla työn maalina. Isä Johannes muisteli mielessään naisihanteitaan, mutta kukaan heistä ei ollut Kristinan kaltainen, ja kuitenkaan ei hän tahtonut myöntää, että hän oli näitä korkeammalla; erotuksen täytyi siis johtua erilaisista olosuhteista. Ihmeelliseltä tuntui kuitenkin kuulla kahdeksantoistavuotiaan naisen olevan täysin valmistuneen tuleviin taisteluihin. Kuvitelmissaan näytti hän aavistavan uhkaavaa tulevaisuutta, mutta hän katsoi sitä kohden marttyyrin iloisella varmuudella, että kuolema on voiton kruunu; hän kulki vaaroja vastaan kirkkain ja avoimin otsin ja ikäänkuin luottavasti julistaen: "Katso, Herran palvelijatar!"

Kristinalle oli isä Johannes viisaudenlähde, josta hän ammensi vastauksia kysymyksiinsä ja lohdutusta epäilyksissään. Nuorekas voima uskoo tavallisesti itsestään liian paljon, sillä ei ole kärsivällisyyttä odottaa, se tahtoo astua sallimuksen sijaan. Mutta nöyrä mieli on altis opetuksesta ojentumaan, ja kun hurskas pappi kertoi Kristinalle, kuinka kokemus oli hänelle opettanut, että kansan samoin kuin yksityistenkin koettelemukset ja vastoinkäymiset ainoastaan ovat keinoja kaikkivaltiaan kädessä hänen suurten tarkoitustensa toteuttamiseksi, silloin taivutti hän nöyrästi päätänsä ja sanoi: "Minä, hupakko, kun luulin ymmärtäväni moista ja sisimmässä sydämessäni kapinoin Jumalan johdatusta vastaan."

"Ajatelkaa, että hänelle on tuhannen vuotta niinkuin yksi päivä, rangaistus ja palkinto ei jää siltä tulematta, vaikka se viipyy; jollei se tapahdu meidän aikanamme, tapahtuu se jälkeentulevaistemme aikana. Sen tähden sanotaan sanassa: 'Isäin pahatteot tulevat lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen'."

"Se on totta!"

"Muistakaa Jumalan lupausta Abrahamille, että hänen siemenestään ovat kaikki kansat maan päällä siunatuiksi tulevat; eikö tämä viittaa siihen, että mitä emme saa nähdä täällä, se ilmestyy meille toisessa maailmassa?"

"Olen aina ajatellut, että kun kerran tulemme sinne ylös, emme sitten enää paljon kysele, mitä täällä alhaalla tapahtuu.

"Minusta tuntuu, kuin tämä maailma olisi ainoastaan himmeä kuvajainen siitä elämästä, joka odottaa meitä ylhäällä. Täällä käymme koulua, päästötodistuksen saamme astuessamme siihen suureen oppilaitokseen, jossa jokainen saa asteen ja paikan, mikä oikeuden mukaan kuuluu harjoitettujen opintojen perusteella."

"Missä aineissa?"

"Niin elämässä kuin tietämisessäkin; molemmat voivat yhtä hyvin tapahtua Jumalan kunniaksi. Kaikki riippuu siitä maalista, minkä täällä alhaalla asetamme päämääräksemme."

"Kuinka tarkoitatte?"

"Jos palvelija on tehnyt työtä ainoastaan ruuan ja juoman edestä ja edistääkseen omia etujaan, on hän jo saanut toivomansa palkinnon."

"Niin, se on totta!"

"Mutta jos kaikki tämä maallinen on sivuasia, jos Jumalan kunnia ja ihmiskunnan parannus on hänen ajatustensa ja toiveidensa johtotähtenä, silloin saa hän usein häväistystä osakseen, ja vaikkei hän ristiinnaulitun vapahtajamme tavoin kärsisikään kuolemaa teoistaan, täytyy hänen kuitenkin niiden tähden kovia kokea; ja sentähden laskee hän illalla väsyneen päänsä levolle, sillä hän tietää ja tuntee, että mitä hän on täällä kylvänyt epätäydellisyydessä, sen on hän siellä niittävä jalostuneempana ja paljon hyödyllisempänä kuin oli täällä alhaalla saattanut kuvitellakaan."

"Entä ne monet, joiden täytyy ajatella ainoastaan jokapäiväistä leipää, joiden on kannettava päivän kuorma ja helle?"

"Hekin tekevät tietämättään Herran työtä; eikö hän ole itse sanonut, että tilkkanen vettä, annettuna hänen nimessään, on teko, jota totisesti ei jätetä unhoon?"

"Sentähden, että hän tuomitsee toisilla perusteilla kuin me ihmiset!" huudahti Kristina. "Oi, kuinka paljon siitä, mikä on suurta meidän silmissämme, onkaan oleva pientä ja merkityksetöntä siellä ylhäällä!"

"Pieni asia on sentähden taistella ja kilvoitella!" virkkoi isä Johannes nöyrästi. "Olisipa työllä vain se merkitys, joka vie Herran luo."

"Johdatatte ajatukseni arkkipiispaan."

"Surkutelkaa häntä, jalo rouva!"

"Onko hän sitten onneton?"

"Onnettomampi kuin voitte kuvitellakaan."

"Mutta jos hän tietää oikean tien?"

"Niin taistelevat monet voimat hänen sielussaan. Ken on paljon nauttinut tämän elämän hyvyyttä, hän ei tahdo mielellään eritä täältä… Siteet, jotka kiinnittävät maahan, tulevat yhä useammiksi ja lujemmiksi."

"Sehän on merkillistä!"

"Mutta vanha totuus!"

"Ja piispa Hemming?"

"Niin, hän!" vastasi vanhus ja parisen kyyneltä kimmelsi hänen silmissään. "Olen kenties rakastanut häntä liian paljon!"

"Minä melkein pelkään häntä!"

"Kuinka niin?"

"Se on itsellenikin käsittämätöntä; Sten herralle on hän hyvin rakas; Märta rouva sanoo häntä parhaaksi ystäväkseen, ja kun minä panen käteni hänen käteensä, tunnen ainoastaan voittamatonta pelkoa."

"Piispa on tehnyt maalle suuria palveluksia."

"Tiedän sen!"

"Ja kokenut paljon kiittämättömyyttä!"

"Keneltä?"

"Suurmiehiltä; hän on aina seissut valtionhoitajan ja kansan puolella."

"Se on totta!"

"Hän ei ole suuria välittänyt omasta hengestään, kun on ollut puolustettava isänmaata."

"Mutta hänen virkansa?"

"Sen hän on tosin lyönyt laimin, mutta ei oman voiton, ei minkään maallisen syyn tähden; tulonsa on hän käyttänyt sotaan, eikä ruotsalaisempaa sydäntä syki kenenkään rinnassa."

"Ette siis tiedä…?"

"Mitä?"

"Että rouva Pernilla Klauntytär…"

"En tiedä, mitä tarkoitatte."

"Hän on saanut piispan valtaansa."

"Piispan?"

"Ettekö sitä tiedä?"

"Kuulen sen ensi kerran!"

"Hän tahtoo kääntää hänet tanskalaisten puolelle."

"Se ei onnistu!"

"Minusta se, että piispa niin kauan viivytteleikse palatessaan Ruotsiin, juuri osoittaa, että se on onnistunut."

"Oletteko kirjoittanut?"

"Sten herra on tehnyt sen, mutta missä todellinen hätä on ovella, siellä todellisen ystävän pitäisi tulla kutsumatta."

"Älkää tuomitko liian ankarasti; kukaan ei tiedä, mikä voi olla esteenä."

"Kunhan ei vain olisi tahto!"

Samassa astui sisään muuan hovipoika ja ilmoitti piispa Hemming Gaddin.

"Pyydä, piispaa astumaan sisään", sanoi Kristina; mutta hän lisäsi sanantuojan mentyä: "Olin väärässä, isä, mutta tahdon hyvittää sen."

Hemmingin olennossa oli jotakin vierasta, kun hän astui huoneeseen. Vanhaan munkkiin ei hän kiinnittänyt huomiota; hän kääntyi yksistään Kristinan puoleen, kun hän sanoi, että hänen Sten herralta saamansa kirje ei ollut viivyttänyt eikä jouduttanut hänen matkaansa. Tehtävän, jonka hän oli ottanut suorittaakseen Lyypekissä, oli hän täyttänyt ja oli nyt menossa vanhaan Rönöhönsä, mihin aikoi asettua.

"Sitä ette kai aio näin toivottomina aikoina?" sanoi Kristina. "Täällähän on sota ovella."

"Siihen on olemassa ainoastaan yksi lääke, mutta siitä ei jalo herranne tahtone tietää mitään."

"Neuvot, joita elektus Hemming Gadd antaa, eivät voi olla muuta kuin hyviä — ja niitä kuuntelen aina ilolla."

"Enpä juuri usko; sitä paitsi ei Sten herra kuulemma ole kotona eikä minun aikani salli viivytellä."

"Ei edes tervehtiäksenne vanhaa ystävää", sanoi Kristina viitaten isä Johannekseen.

"Vanhaa ystävää?…"

"Jonka kenties olette unhottanut!"

"Isä Johannes!"

"Piispa Hemming!"

He olivat toistensa sylissä; siihen syleilyyn sisältyi paljon muistoja…

"Meidän oli siis sittenkin tavattava toisemme!"

"Jumalan tahto!"

"Niin, minun ei se ainakaan ollut, sillä sanon teille suoraan, että jos olisin tiennyt teidän olevan täällä, en olisi tullut."

Kristina arveli, että nämä molemmat mieluimmin jäisivät kahden, ja hiipi sentähden hiljaa ulos.

"Ja miksi, rakas piispa, olisitte tehnyt niin?" kysyi Johannes hymyillen lempeää, kaunista hymyään.

"Onko minun sanottava teille ajatukseni?"

"Sen teitte aina ennen!"

"Ennen ei ole nyt!"

"Mutta nyt voi olla kuten ennen!"

"Mahdotonta!"

"Mikäs estää?"

"Olitte silloin ystäväni!"

"Niin olen vieläkin!"

"Luuletteko ajan seisseen paikoillaan?"

"Olisiko teissä äkkiä tapahtunut suuri muutos?"

"Ahaa, jokos huomaatte!"

"Ajattelin sitä jo ensi näkemältä."

"Mistä sen huomaa?"

"Tahdotte salata jotakin."

"Mitä se olisi?"

"Odotan saavani sen tietää."

"Ette ole rippi-isäni."

"Mutta uskottu ystävänne!"

"Tahdotteko uskotella, että minulla on sellaisia?"

"Epäilettekö sitä?"

"Petos, iva ja häväistys ovat ainoat ominaisuudet, joihin olen tutustunut täällä maailmassa; totta on, että voin vielä lisätä kaksi: — valheen ja viekkauden, silloin on lista kirjoitettu täyteen."

"Minkä alle näistä panette minun nimeni?"

"Heh, yksi poikkeus ei todista mitään."

"Olette vuodattanut vertanne isänmaan puolesta, olette ollut puhemies, jota kansa on mieluimmin kuunnellut, olette johdattanut kansaa taisteluun maan vihollisia vastaan; mutta olette myös seissut kansan puolella ja puolustanut sen oikeutta, kun on tarvittu. Tanska pelkää yksin teitä paljon enemmän kuin muita ruotsalaisia yhteensä, ja suurmiehet, niin hengelliset kuin maallisetkin, tietävät, että he ovat pelin voittaneet sinä päivänä, jona heidän ei enää tarvitse teitä pelätä."

Piispa vääntelehti kuin tulisilla hiilillä. "Tehän olette oikea piru!" sanoi hän.

"Kuinka niin, piispa?"

"Tahdotte ärsyttää minua!"

"Olenko väärässä?"

"Jos olisittekin, liikuttaisi se vähät minua! Mutta tiedättekö, kuinka minua on palkittu?"

"Oletteko tehnyt jotakin palkan toivossa?"

"Olen ihminen minäkin."

"Että pikkumaisuus ja turhamaisuus rehki maallista palkintoa tavoitellen, sen tiesin, mutta minusta on aina tuntunut, kuin te olisitte sellaista paljon korkeammalla."

Hemming Gadd taisteli itsekseen. "Nyt kuulette, etten ollut niin!" huudahti hän.

"Kuulen vain, että olette kovassa kiusauksessa!"

"Olen jo antanut myöten!"

"Ettehän toki!"

"Sitten teen sen nyt!"

"Sitä ette tee!"

"Mitä pirua te puhutte!" Hän polkaisi hurjasti lattiaa ja naulasi silmänsä pappiin.

"Tiedän, että kaikkivaltias Jumala on armahtava teitä äärimäisessä hädässänne samoinkuin te armahditte verta vuotavaa isänmaatanne!"

Ja vanha mies lankesi polvilleen, hän kohotti vapisevat kätensä taivasta kohden ja jatkoi: "Sinä, Herra, joka kaiken voit, taivuta hänen mielensä ja sydämensä, älä anna hänen tehdä tekoa, jota hän on kerran katuva tai tuomitseva, herätä jälleen eloon kaikki ne jalot ja suuret voimat, jotka liikkuvat hänen sielussaan! Vähän merkitsee se, että hänen kunniansa aurinko ihmisten edessä peittyisi pilviin! Tuhat kertaa pahempaa olisi, jos hän pettäisi sinut, Herransa ja mestarinsa. Hänen sielunsa autuuden tähden rukoilen, auta häntä vaikeana koettelemuksen hetkenä!"

Piispa kuunteli yhteen puristunein huulin, hän tahtoi paaduttaa sydäntään… mutta ääni, joka puhui, oli hänelle niin tuttu, se herätti hänen elämänsä kauneimmat ja parhaat muistot; Johanneksesta ei hän voinut sanoa, että tämä olisi koskaan pettänyt, ja lisäksi tuli, että sanat saivat vastakaiun hänen omassa povessaan; siellä asui petturi, jonka hän luuli aikoja sitten vaienneen, mutta joka nyt huusi äänekkäästi: "Älä rupea itse siksi, mitä olet tuominnut muissa!"

Johannes oli lopettanut, hän nousi pystyyn.

Piispa katseli häntä synkin katsein.

Johannes vastasi niihin nöyrällä, melkein rukoilevalla esiintymisellä. "Hemming!" kuiskasi hän.

Nyt suli viimeinenkin jäänriite. "Sinä olet voittanut!" huudahti piispa ja avasi sylinsä…

Koskettamatta sanallakaan, mikä oli saanut aikaan sellaisen muutoksen hänen mielentilassaan, alkoi piispa innokkaasti puhua, mihin oli ryhdyttävä maan puolustukseksi; oli aivan kuin kaikki hänen ajatuksensa olisivat syöksyneet valloilleen yli keinotekoisten patojen; Ruotsin kunnia ja sen puolustus vihollista vastaan, jota hän nyt näytti vihaavan yhtä paljon kuin ennenkin, oli ainoa asia, jolle hän eli ja josta välitti.

Seuraavana aamuna palasi Sten herra; hänen ilonsa ja hämmästyksensä oli suuri, kun hän tapasi vanhan rakkaan ystävänsä ja huomasi hänet mieleltään yhtä ystävälliseksi kuin ennenkin.

"Teitä meidän on siitä kiittäminen", sanoi Kristina isä Johannekselle.

"Minä puin ainoastaan hänen omat toivomuksensa sanoihin", vastasi tämä. "Hän tahtoi itse."

Mutta nyt oli turha vaiva yrittääkään saada Johannesta viipymään kauemmin. "Minulla on paljon toimitettavaa", sanoi hän, "ja minun täytyy kiiruhtaa."

"Onko kysymys arkkipiispasta?" kuiskasi Hemming.

"Ajattelin käydä hänenkin luonaan."

"Se vanha kettu!"

"Hän ei ole onnellinen!"

"Eiköhän oikeastaan ole lohduttavaa tietää se."

"Ei minusta!"

"Ansaitseeko hän mitään onnea?"

"Kenties olisi hän silloin parempi!"

"Olenko minä onnellinen, minä?"

"Enemmän kuin ennen!"

"Olen menettänyt ystävän!"

"Ja saanut tunnonrauhan!"

"Jääkää luokseni!"

"En nyt, mutta minä tulen takaisin."

"Milloin?"

"Milloin kutsutte!"

"Mutta jollen kutsu?"

"Niin tulen kuitenkin!"

"Minä kulen nyt sitä uutta tietä, jolle olen lähtenyt, mutta jos vielä kerran petyn, niin en vartoa, mitä tulee tapahtumaan", jupisi Hemming.

"Ettekö tahdo ilmoittaa minulle, ennenkuin teette päätöksenne?"

"Sen lupaan."

"Kiitos!"

"Sen mitä olette sanonut minulle, isä, tulen muistamaan niin kauan kuin elän", sanoi Kristina, kun hurskas Johannes oli jäähyväisiksi lukenut siunauksen hänen ylitsensä.

Niin lähti vanhus matkalle, levittääkseen rauhaa ja yksimielisyyttä kaikkialle, mihin ikinä menikin.

Piispa kummasteli niitä tietoja, joita Sten Sture jo oli saanut valtion asioista; kun hän viimeksi oli häntä puhutellut, oli hän ainoastaan hentomielinen poikanen, sitten rakastunut nuorukainen, nyt oli hänestä tuota päätä tullut ajatteleva mies, joka leimuavalla innolla puhui joko voittavansa tai kuolevansa.

Omituista kyllä sopi tämä seitsemänkymmenenkahden vuotisen miehen omiin mielipiteihin paremmin kuin molempain edeltäjäin varovaisempi käsitys oli koskaan sopinut; sitä juuri Hemming Gadd tahtoi, että asia kerrankin saataisiin loppuun, ja hän toivoi vain, että Ruotsin suurmiehet asettuisivat Tanskan lipun alle, saadakseen ilon hakata heidät kaikki maahan.

Sten Sturen ottaessa Kalmarin haltuunsa lupasi piispa puhua maan todellisille ystäville, että nämä saapuisivat aiottuun kokoukseen Tukholmaan kesäkuun lopulla. Tällä tarkoitti hän erittäinkin rahvasta, jonka keskuudessa hänellä vielä oli suuri vaikutusvalta kuten ennenkin.

Tässä tarkoituksessa lähti hän kiireesti kaupungista. Surullista sanoa: hän pelkäsi! Sankari, joka ei räväyttänyt silmäänsäkään, kun vihollisen miekka heilui hänen päänsä ylitse, hän mieluummin vältti naissilmien vihastunutta katsetta. Tosin tuumi hän itsekseen: "En ole luvannut mitään, hän voi kyllä olla oikeassa siinä, että jollen nyt tahdo tehdä sitä, niin on se minun asiani eikä hänen."

Ja niin lähti hän matkalle sanomatta jäähyväisiäkään; se harmitti Pernilla rouvaa, joka sanoi saapuneensa Tukholmaan ottaakseen hänet vastaan. Pernilla rouva ei tahtonut, että piispa menisi linnaan, ja kun tämä pysyi lujana aikeessaan, pumppusi hän vanhan miehen mieleen niin paljon myrkkyä ja sappea, että sen piti riittämän katkaisemaan kaikki ystävyyssiteet, ja kuitenkin miekkonen pyydystettiin. Tekikö sen kenties Kristina rouva?

Pernilla rouva olisi tuntenut itsensä imarrelluksi, jos olisi tietänyt, ettei kellään naisella ollut eikä kukaan voinut saada niin onnetonta vaikutusvaltaa piispa Hemming Gaddiin kuin Pernilla Klauntytär, ja tämän salaisuus oli, että molemmat tunsivat samaa kaivelevaa kaunaa ihmisiä kohtaan; piispan katkeruus johtui hänen kokemuksistaan, Pernilla rouvan sattumuksista, jotka melkein kaikki riippuivat hänestä itsestään.

Taasenkin oli Kristina jätettynä yksin; hänen täytyi päivittäin ottaa vastaan useita vieraita; mitä lähemmäksi ratkaisu joutui, sitä jyrkemmin seisoivat puolueet vastatusten.

Linnanpäällikkö lujitti vartioväkeä, levottomuutta herättäviä huhuja liikkui kaupungissa; julkea yritys ryöstää pois Kristina rouva saatettiin uudistaa tai yrittää jotakin samantapaista. Kaarinasta ja reippaasta nuoresta miehestä ei ollut kuulunut kerrassaan mitään; mutta Vesteråsista Märta rouvalta saapui kirjeitä, jotka ilmoittivat, että Knut Alfinpoika oli käynyt hänen luonaan. Hän oli kovasti valittanut niitä vääryyksiä, joita häntä vastaan oli tehty, ja sanonut, ettei hän koskaan alistu sellaiseen.

Kun silloin Märta rouva oli suoraan nuhdellut häntä hänen halpamaisesta teostaan, oli hän osoittanut suurta hämmästystä ja selittänyt kaiken pelkiksi kuvitelmiksi, jotka olivat syntyneet Kristina rouvan omissa aivoissa.

Häntä olisi kyllä haluttanut matkustaa Tukholmaan pannakseen tämän tilille, mutta tämäkin sai lykkäytyä tulevaisuuteen.

Kuta pitemmälle kesäkuu kului, sitä enemmän matkustajia saapui Tukholmaan. Trollepuolueella oli tyyssijansa Harmaamunkkiluostarissa, mutta heidän nähtiin usein retkeilevän ympäri suurissa joukoissa, ja väliin he suvaitsivat vaatia pakkokestitystä jonkin rikkaan porvarin talossa, mikä herätti suurta harmia ja tyytymättömyyttä.

Rahvastakin saapui lukuisammin kuin Upsalaan, he pitivät myös kokouksiaan, mutta mieluimmin ulkona lakeilla kentillä. Ettei elektus ollut menettänyt vaikutusvaltaansa heihin, sen huomasi selvään siitä vilkkaasta mielenkiinnosta, jolla he kuuntelivat hänen puhettaan, ja siitä sydämellisyydestä, jolla he tervehtivät häntä.

Sten herra palasi yhdessä nuoren Kustaa Kristerinpojan kanssa; Kalmari oli vallattu; saavuttiin kotiin työtä päättämään.

Arkkipiispakin saapui pääkaupunkiin, kuten tavallisesti loistavan seurueen keralla, mutta hän ei mennyt linnaan, vaan Harmaamunkkiluostariin.

Siellä pidettiin päivittäin kokouksia ja puhuttiin paljon siitä, mihin oli ryhdyttävä. Arkkipiispa ja rauhanystävät olivat järkähtämättä sitä mieltä, että oli valittava valtionhoitajaksi Erik Trolle eikä ketään muuta; se oli ainoa mahdollisuus hankkia maahan lepoa ja rauhaa.

Sellaista ei Sten Sture pystynyt toimittamaan, ja sentähden eivät he voineet suostua siihen, että maa joutui hänen valtaansa. Sentähden laadittiin kirje, joka oli lähetettävä kaikkiin maanääriin; se kuului seuraavasti:

"— — — Katsoen siihen suunnattomaan vahinkoon ja tuhoon, jota Ruotsin asujamet ovat kärsineet pitkällisten sotien aikana valtakuntien välillä, ja koska kaikkivaltiaan Jumalan armosta, jos vain nämä asujamet itse osaavat viisaasti katsoa eteensä, nyt on keinoja saavuttaa pysyväinen rauha, ja kun lisäksi tarkan harkinnan jälkeen on huomattu, että sota on enimmäkseen jatkunut vain muutamain voitonjanon, järjettömyyden ja röyhkeyden tähden, niin että ne ovat tehneet tyhjiksi monet hyvät sovittelut; kunniasanoja, allekirjoituksia ja sinettejä ei ole pidetty, rahvaanmiehelle, köyhälle ja rikkaalle, korvaamattomaksi vahingoksi ja häviöksi; sentähden olemme me kaikki pyhän kolminaisuuden nimessä tulleet yksimielisyyteen ja lupaamme ja määräämme keskenämme, että sen sovinnon ja rauhan, joka äskettäin on tehty Malmössä, tahdomme kaikki ja kukin kohdaltamme lujasti ja rikkomattomasti pitää ja hengellämme ja kaikella voimallamme auttaa, että se pidetään kaikissa kohdissaan ja pykälissään."

Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta panivat tähän sydämensä aivoituksen ja lupasivat alamaisuutta Tanskalle; he tahtoivat kaikin voimin lujittaa valtaa, jonka tunsivat murtuvan jalkojensa alla; he lisäsivät vielä: "Ja toivomme, Jumalan avulla, voivamme pitää tämän liiton niin vilpittömänä ja lujana, etteivät rakkaat kanssaveljemme, jotka eivät ole läsnä, ja samoin rahvaan miehet Ruotsin valtakunnassa, köyhät tai rikkaat, ketään erottamatta, voi nousta sitä vastaan millään tosisyyllä. Jos joku tahtoisi tehdä sen, tahdomme häntä rangaista, kuten Ruotsin laki säätää rangaistavaksi sitä, joka kantaa nurjaa kilpeä omia ja valtakunnan herroja vastaan."

Mutta rahvas ja kauppakaupunkien miehet eivät ottaneet suopeudella vastaan kirjettä eikä herrojen hommia; huuto, että valtionhoitaja oli valittava, kävi yhä yleisemmäksi. Sten Sture, Hemming Gadd ja hänen muut ystävänsä oleskelivat kaupungissa, he koettivat ryhtyä neuvotteluihin; mutta Trollepuolue paloi harmista ja kostonhalusta, he olivat päättäneet mihin hintaan tahansa viedä tahtonsa läpi. He haarniskoivat ja asestivat sentähden asemiehensä ja suuri joukko rataspyssyjä työnnettiin alas Harmaamunkkisillalle, kaikkien suut käännettyinä kaupunkia kohden.

Sten herra ei tiennyt siitä mitään; hän oli ystävineen linnassa; he keskustelivat, mitä oli tehtävä; silloin saapui hänen uskollinen Esbjörninsä, jonka muistamme edellisiltä ajoilta; hän kertoi taistelun hälinästä, jota kuului Harmaamunkkisaarelta, ja siellä tehdyistä varustuksista.

"Jääkää tänne ja antakaa minun mennä!" huudahti Hemming Gadd. "Lupaan, että siitä tulee pian loppu."

Kustaa Kristerinpojan, monien muiden herrojen ja suuren miesjoukon seuraamana riensi hän Harmaamunkkisaarelle; kaikilta tahoilta oli uteliaita rientänyt lisäksi; oli myöhäinen ilta, lämmin heinäkuun päivä, ja monet olivat melkein puolialastomat, muutamat päissäänkin.

Linnanpäällikkö Jöns Jönsinpoika, herra Kustaa Kristerinpoika ja Hemming piispa kaupungin puolelta; herra Knut Eskilinpoika, Pietari Turenpoika ja asemies Niilo Klaunpoika Harmaamunkkisaarelta riensivät nopeasti väliin; he kysyivät, sopiko ruotsalaisten miesten taistella keskenään; eivätkö he olleet sopineet, että vaali toimitetaan kaikella tyyneydellä, tekisivätkö he nyt itsensä koko maan pilkan esineiksi. Hemming Gadd puhui myös muutamia leimuavia sanoja, kysyen, tahtoiko rauhanpuolue alottaa hallituksensa saamalla aikaan verenvuodatusta omien maanmiestensä kesken, ja Pietari Turenpoika sai sen jälkeen ase miehet kääntämään rataspyssynsä takaisin ja panemaan pois miekat.

Siten näytti suurin voimannäyte olevan suoritettu; Harmaamunkkisaarella pysyttiin hiljaa, neuvottelut eivät vieneet mihinkään tulokseen.

Silloin saapui tieto, että melkein kaikki linnat meripuolella olivat joutuneet Sten herran haltuun, ja silloin päätettiin suostua siihen, mitä ei voitu estää. Herra Erik Trolle teki välttämättömyydestä hyveen, hän pujahti pois kaupungista, jottei — kuten sanoi — läsnäolollaan saisi aikaan eripuraisuutta.

Niin määrättiin vaali heinäkuun 23 päiväksi.

Monia päiviä ennen oli jokaisella selvillä, kuinka se päättyisi. Vaalipäivän aamuna sanoi Sten Sture nuorelle puolisolleen:

"Minun mieltäni painavat suruiset aavistukset!"

"Katso tuonne ylös, rakas herra", vastasi Kristina ja viittasi kirkkaan siintävälle suvitaivaalle.

"Hän kaiken kääntää parhaaksemme, kun häneen luomme toivehemme!"

"Olet oikeassa!" vastasi Sten. "Jos olen tehnyt kaiken voitavani päästäkseni Ruotsin valtionhoitajaksi, niin tietää Jumala ja pyhä neitsyt, etten ole sitä tehnyt niinkään maallisten etujen tähden, vaan uskollisesta rakkaudesta."

"Niin, uskollista rakkautta Ruotsin maalle ja kansalle olemme kerran ennen luvanneet, mutta uudistamme lupauksemme tänään emmekä varmaan tule sitä koskaan pettämään."

"Kun sinä olet rinnallani, tunnen itseni vahvaksi."

"Ei, Sten! Meidän täytyy olla vahvoja kunkin kohdaltamme", vastasi Kristina tuskallisesti. "Ajatteles, jos Hän vaatii sitä!"

"Silloin auttaa hän varmaan sitä, joka jää yksin", vastasi Sten ja suuteli häntä otsalle.

Mutta kun hän oli mennyt, lankesi Kristina polvilleen ja rukoili… rukoili, kuten suurimmassa hädässä rukoillaan, sen puolesta, joka hänelle oli rakkain maan päällä; rukoili menestystä sille suurelle tehtävälle, jota hän oli mennyt ottamaan suoritettavakseen, ja siunausta sille kansalle, jonka isäksi hän oli tuleva…

Ja kun ilohuudot linnan edustalla ilmaisivat hänelle, että Sten Sture nuorempi oli valittu Ruotsin valtionhoitajaksi, silloin rukoili hän tälle voimaa, että hänestä tulisi arvokas jälkeläinen suurille edeltäjilleen, ettei hän koskaan ryhtyisi mihinkään väärään tekoon, ei tuntisi kateutta eikä ynseyttä; antaisi mielellään anteeksi, vaatisi enemmän itseltään kuin muilta ja ennen kaikkea ei koskaan tekisi tekoa, jota tarvitsisi salata itseltään tai maailmalta.

Hän ei tahtonut koskaan lakata rukoilemasta hänen puolestaan, omasta puolestaan ei hän rukoillut…

Vaalitaistelu ei ollut ollut pitkä; verrattain pieni vähemmistö äänesti herra Erik Trollea; kun häntä kaivattiin, sanottiin hänen matkustaneen pois kaupungista, jottei antaisi aihetta eripuraisuuteen.

Useat neuvosherroista, monet aatelismiehet ja kaikki talonpojat, vuorimiehet, kauppakaupunkien miehet, raatimiehet ja melkein kaikki linnanpäälliköt äänestivät Sten herraa; mutta piispoista ja papeista ei niin tehnyt kukaan muu kuin tohtori Hemming Gadd.

Vaalin päätyttyä seurasivat valtaneuvokset valtionhoitajaa ylös linnaan, jonne tämä oli kutsunut niin monta kuin suojiin sopi upeihin vieraspitoihin.

Alussa ilmeni sulaa sopua käytöksessä ja eleissä; mutta sitä mukaa kuin viini nousi vierasten päihin, esiintyi oikea mieliala. Harmi ja ynseys kiehkeää vaahdon tavoin päälle, ja sydämen kyllyydestä suu puhuu.

Herra Erik Abrahaminpoika oli ollut niiden joukossa, jotka olivat kiihkeimmästi vastustaneet Sten Sturen valintaa; mutta se ei estänyt, kun hän sentään tuli valituksi, jaloa ritaria tuppautumasta mukaan juominkeihin. Tuomiorovasti Hannu Brask, joka ei ollut unhottanut hänen pakoaan Vadstenan luostarista, silmäili häntä tuikeasti, mutta se ei vaikuttanut mitään. Kovalla äänellä, jotta niin monet kuin suinkin kuulisivat, kertoi hän juhlista Kööpenhaminan linnassa; mitään sellaista ei ruotsalainen valtionhoitaja voinut saada aikaan.

Lähimpänä istuvat koettivat äänekkäin puhein hälventää hänen sopimattomia huomautuksiaan kuulumattomiin; mutta hän huusi heidän ylitseen, että kun Hannu kuningas tulee Ruotsiin, kutsuu hän heidät vielä äveriäämpiin vieraspitoihin.

Silloin nousi nuori Kustaa Kristerinpoika ja kysyi, eikö Erik herra ollut ajettava linnasta tiehensä, jollei hän tahtonut lähteä hyvällä.

Seurasi kiihkeä vastaus, sananvaihto kävi yhä kiihkeämmäksi, vieraat tahtoivat välittää rauhaa, mutta Erik herra veti miekkansa maalle ja haavoitti Kustaa herraa niin pahoin, että tämä heti kaatui kuoliaana maahan. Nytkös nousi yleinen hälinä, kaikki huusivat kilvan, papit ja osa neuvosherroista hiipivät pois. Monet vaativat että Erik herra oli vangittava, toiset tahtoivat, että hän saisi mennä vapaana, ja miestä temmottiin jo kahtakäteen; silloin sai joku hänet ulos eräästä ovesta, munkkikaapu heitettiin hänen harteilleen ja hänet vietiin mustainveljesten luostariin.

Niin oli Ruotsi nyt saanut uuden valtionhoitajan.

3.

VAARALLISET KIRJEET.

Kun herra Knut Alfinpoika otti luullun Kristinan käsivarsilleen ja riensi hänen kerallaan pois, seurasi tämä vastustelematta; olihan pelastettava rakas rouva, eikä Kaarina pelännyt lainkaan omasta puolestaan.

Lähimmässä kadunristeyksessä odotti kolme satuloitua hevosta ja palvelija. Nuori nainen nostettiin yhden hevosen selkään, Knut herra ja palvelija ottivat kumpikin omansa, ja nyt lasketettiin hurjinta nelistä eteenpäin.

Niin jatkettiin ratsastusta pysähtymättä useita peninkulmia; ei puhuttu sanaakaan; oli ilmeistä, että ryöväri pelkäsi, että häntä ajetaan takaa, pelko lamautti hänen kielensä.

Yö oli jotensakin synkkä, matka kävi vuoroon raivattua tietä, vuoroon metsätietä myöten; Kaarinalle olivat ne aivan tuntemattomia; opas sitä vastoin näytti olevan aivan varma asiastaan.

Vihdoin pysähdyttiin erään pitkän rakennuksen eteen; toinen miehistä puhalsi pilliin. Kohta sen jälkeen avattiin matala tuvanovi ja soihdun loimo valaisi pimeään yöhön.

"Älkää peljätkö, ihanin ruusu!" virkkoi Knut herra nostaessaan Kaarinan satulasta; "teille ei tehdä mitään pahaa; rakkauttanne en ole koskaan epäillyt enkä sentähden ole teille nyreissäni siitä mitä on tapahtunut."

Kaarinan täytyi nauraa itsekseen, sillä jalon ritarin puhuessa kuuli hän tämän äänen vapisevan, joko sitten pelosta tai jostakin muusta tunteesta.

"Te itkette, rakkahin!" jatkoi hän. "Oi, Kristina, sanokaa minulle, itkettekö kaipauksesta!"

"Väsymyksestä!" kuiskasi toinen.

"Minä kurja, kun en sitä ajatellut!" Hän vei saaliinsa nokiseen tupaan; sen perällä oli kamari, joka oli hieman siistimpi.

Talon ainoat asujamet näyttivät olevan mies ja nainen; viimeksimainittu katseli Kaarinaa epäilevin katsein, mies lähti ottamaan hevosia haltuunsa. Opas tömisteli palelevia jalkojaan ja vaati lämmintä olutta.

Sillävälin oli Knut herra puuhaillut matkalaukkunsa ääressä ottaen sieltä muutamia viinipulloja ja ruokatavaroita. Kaarina seisoi epäröiden, heittäisikö hän nyt pois valepukunsa; mutta silloin saatettaisiin hänet ajaa ulos keskellä yötä, ja hän kaipasi lepoa. Hänen katseensa sattui kamarin oveen, siinä oli avain lukossa tuvan puolella jos hän ottaisi sen pois ja sulkisi sisäpuolelta, olisi hän turvassa. Teko seurasi tuumaa, ja hän oli yksin.

Kohta naputti Knut ovelle; hän kehotti juomaan ainakin lasin viiniä.

"Ei!" oli ainoa vastaus, minkä hän sai. "Antaa hänen nukkua!" kuuli Kaarina toisen sanovan; "ajatelkaa, että meillä on huomenna pitkä matka."

Kaarina katseli ympärilleen, voisiko hän täältä paeta; mutta kamarissa oli ainoastaan pieni lyijyikkuna, joka oli ylhäällä seinällä. Pienellä öljylampulla, joka paloi pöydällä, valaisi hän huoneessa ympäriinsä, nähdäkseen eikö ollut mitään muuta ulospääsyä, — ei, ei mitään. Hän kuuli, että miehet olivat tuvassa asettuneet ruualle; he puhuivat hiljaa, luultavasti siksi, etteivät häntä häiritsisi. Hän tunsikin itsensä sangen väsyneeksi, vuode näytti jotakuinkin houkuttelevalta, ja hän aikoi painautua pitkäkseen hetken levätäkseen, ei suinkaan nukkuakseen.

Mutta nuoruus otti oikeutensa; hän nukkui raskaasti, ja kun hän heräsi, loisti aurinko jo pienestä lyijyikkunasta. Oli sangen merkillistä, hän ei tiennyt, oliko hän uneksinut vai todellakin kuullut ulkoa kiihkeitä ääniä, aivan kuin useampain henkilöiden kiivasta puhelua; hänestä tuntui kuin he olisivat painiskelleet keskenään, mutta sen jälkeen oli tullut hiljaista eikä hän tiennyt mitään enempää.

Nyt ei hän kuitenkaan enää tahtonut kantaa väärää lippua; hänen täytyi tosin pukeutua Kristina rouvan turkisvaippaan, koskei hänellä ollut mitään muutakaan päällysvaatetta, mutta omat kasvonsa tahtoi hän näyttää, se tekisi käänteen asiassa. Sentähden astui hän hunnutonna tupaan.

Siellä makasi hujanhajan rikkilyötyjä savipulloja ja pikareita, ylösalaisin kaadettu pöytä oli sysätty nurkkaan; kaikki osoitti, että oli tapahtunut taistelu.

"Se ei siis ollut unta", ajatteli Kaarina; "olen todellakin kuullut sen, mutta ainoastaan unenhorroksessa."

Tuvassa ei ollut ketään; hän sai tilaisuuden katsella ympärilleen; hän oli nähtävästi jossakin huononpuolisessa majatalossa, mutta missä? Ulkoa näkyi ainoastaan metsää, korkeaa petäjikköä ja hongikkoa.

"Jospa voisin päästä pakoon?" Se ajatus iski hänen päähänsä kuin salama; hän avasi oven; hänen edessään oli; metsä; hän otti muutamia arkoja askelia ja alkoi sitten juosta minkä jaloista lähti.

"Seis!" kajahti uhkaava ääni.

Mutta se ainoastaan siivitti hänen askeliaan.

Nyt alkoi ajo; otus parka oli pian pyydystetty; hän oli: kaatunut ja loukannut jalkansa; nyt täytyi hänen alistua siihen, että roteva mies otti hänet käsivarsilleen ja kantoi hänet takaisin tupaan; mutta häntä ei viety kamariin, jossa oli viettänyt yönsä, vaan ylös pahanpäiväisiä portaita pieneen ylishuoneeseen, jossa mies laski hänet varovasti maahan. "Luulenpa, että pakohoureet ovat haihtuneet päästänne", sanoi hän itsetyytyväisesti naurahtaen.

"Millä oikeudella pidätte minua täällä?" kysyi Kaarina.

"Siihen saa ritari itse vastata."

"Pyytäkää sitten häntä tulemaan!"

"Tahtoa ei kyllä puutu", sanoi mies luoden häneen ilmeisesti ihailevan katseen. "Mutta hänelle on tullut esteitä."

"Viipyykö hän kauan?"

"Aina kauemmin kuin itse toivoisi."

"Menkää hankkimaan minulle jotakin syötävää."

"Siitä saa akka alhaalla pitää huolen, mutta tahdon tehdä sen tällä kertaa."

Kaarina oli taas yksin, jalkaa koski, varmaankin oli se nyrjähtänyt; ripeällä liikkeellä saattoi sen saada jälleen paikoilleen, mutta kuka tekisi sen hänelle; vanha nainen kenties?

Vihdoin tämä saapui tuoden aamiaisen. Kaarina oli pelkkää ystävällisyyttä, ja kun eukko vastasi myöntävästi kysymykseen, ymmärsikö hän jäsenvammoja, ojensi Kaarina hänelle pelottomasti jalkansa ja pyysi häntä vetämään sen heti sijoilleen.

"Mitä annatte minulle siitä?"

"Minulla ei ole rahaa mukanani."

"Mutta tuo turkisvaippa?"

"Se ei ole minun."

"Kenenkäs sitten?"

"Jalon rouva Kristina Gyllenstjernan."

"Ettekö te ole hän?"

"Ainoastaan hänen palvelijattarensa."

"Sen olette sepittäneet kokoon!"

"Totta se on, mutta auttakaa nyt jalkaani!"

"Ei mitään ilmaiseksi!"

"Ottakaa sitten vaippa; hän antaa kyllä minulle anteeksi."

Vanhus myhäili. Hän veti jalan sijoilleen; se teki sangen kipeää, ja Kaarina tunsi, että tulisi viipymään useita päiviä ennenkuin hän voisi varata jalallaan. Eukko oli mennyt ja vienyt turkisvaipan mukanaan; nuori tyttö oli jäänyt yksin.

Mihin oli hänen nyt ryhdyttävä? Kun hän katseli ympärilleen huoneessa, huomasi hän useita esineitä, jotka kaikki viittasivat siihen, että ritarilla oli täällä ylhäällä asuntonsa. Maahan heitettynä makasi taskuliina, johon oli ommeltuna kirjaimet K. A.

Ei siis mitään epäilystä.

Silloin kuuli hän alhaalta puhetta, eukko kuului siellä kertovan miehelleen, mitä Kaarina oli hänelle sanonut, että hän oli ainoastaan halpa palvelijatar eikä suinkaan jalo rouva Kristina Gyllenstjerna.

Mutta sitä ei tahtonut uskoa kukaan, mitä varten olisi hänen silloin tarvinnut juosta tiehensä? Miehet näkivät tässä todistuksen, että hän oli hyvin viekas ja häntä oli kohdeltava mitä suurimmalla varovaisuudella.

"Jos laita on kuten hän sanoo", huomautti nainen, "niin ritari ei kenties annakaan luvattua palkintoa."

"Saittehan hänen turkisvaippansa?"

"Mutta hänellä ei ole enää mitään antamista!"

"Minä menen ritarin puolesta takaukseen", virkkoi opas jälleen. "Sanotaan, että Kristina rouva on kaunis, ja kaunis on tämäkin; hän on siis oikea. Suuremmaksi varmuudeksi tahdon itse ottaa selkoa."

Kaarina kuuli miehen kompuroivan portaita ylös. Hän ymmärsi, että tässäkin oli vaara tarjona.

"Kuinkas täällä on laita?" kysyi mies jotensakin kursastelematta astuen muitta mutkitta huoneeseen.

"Kenen käskystä tulette?" kysyi Kaarina hallitsijattaren katseella ja äänellä.

"Ajattelin… luulin… jos ritari…"

"Kun haluan jotakin, kutsun teidät", jatkoi Kaarina; viitaten oveen.

"Joo, kyllä hän ainakin on ylhäinen naisihminen, ja vieläpä ylpehintä lajia", kuuli Kaarina hänen sanovan alhaalla kyökissä; oltiin yhtä mieltä, että hän oli tahtonut pettää heitä; kallisarvoisen turkin lahjoittaminen oli sekin tavallaan todistus siitä.

Kaarina käsitti, että hänen oli paras pitää se nimi ja arvo, joka hänelle oli annettu; ne saattoivat häntä täällä suojella, ja pyhä neitsyt ja kaikki hyvät enkelit johduttaisivat kyllä hänen päähänsä, mitä hänen oli tehtävä; päästäkseen ritaria pakoon.

Nainen kantoi ylös hänen ruokansa ja kysyi, tahtoiko hän saada voidetta jalalleen; mutta se oli hyvin kallista, sanoi hän, ja se täytyi noutaa pitkän matkan päästä eräästä luostarista.

Mutta Kaarina vastasi, että ne kivut, mitkä madonna oli antanut hänen kestettäväkseen, tahtoi hän kärsivällisesti kantaa eikä pyrkiä niitä millään maallisilla lääkkeillä lieventämään.

Täten menetti Brita muori voiton, jonka hän oli jo laskenut hyväkseen, ja ahneus oli siksi pääpiirteenä hänen luonteessaan, ettei hän tuntenut suurtakaan kunnioitusta moisia omantunnon syitä kohtaan.

Harmissaan päätti hän jättää laittamatta vuoteen yöksi. Kaarina huusi moneen kertaan, mutta hän ei tullut; tyttö paran täytyi ryömiä sängyn luo; se oli luultavasti sellaisenaan kuin ritari oli sen jättänyt. Kun Kaarina oli noussut ja aikoi ottaa tyynyn, putosi jotakin maahan; se oli pieni käärö, jota Kaarina ei epäröinyt avata. Sieltä putosi useita kirjeitä; muutamat niistä olivat osoitetut Knut Alfinpojalle, muuan rouva Pernilla Klauntyttärelle, samoin muuan herra Erik Trollelle. Nyt kaikkosi uni Kaarinan silmistä, hänen täytyi heti lukea ne; saattoihan ritari palata minä silmänräpäyksenä tahansa ja silloin oli myöhäistä. Heti toimeen siis!

Ja hän luki ja luki; hänelle avautui uusi maailma, aivan kuin hän olisi nähnyt olosuhteita, joista ei ennen ollut uneksinutkaan. Uusi päivä koitti, ennenkuin hän oli lopettanut, ja vasta silloin, kun hän kuuli Britan tulevan tuomaan aamiaista, pisti hän merkilliset kirjeet kasaan ja piilotti ne huolellisesti tyynyn alle.

"Kaikki hyvät enkelit, kuinka kalpea te olette!" huudahti Brita nuoren naisen nähdessään. "Tosin täällä on kylmä, mutta hyvä uni tavallisesti…"

Kaarina ei viitsinyt puhua; hän katseli naista ja sitten laittamatonta vuodetta.

"Syyttäkää itseänne!" sanoi tämä naurahtaen hämillään. "Miksi tahdoitte uskotella minulle, että olitte ainoastaan halpa palvelijatar. Nyt vasta tahdon lämmittää ja järjestää kaiken parhain päin."

Kaarina söi ja joi hyvällä halulla; hän tunsi tarvitsevansa kaikki voimansa ajatellakseen, mitä oli tehtävä.

Kirjeet, nämä hirveät kirjeet, sisälsivät täydellisen suunnitelman salaliitolle, joka ei tarkoittanut enempää eikä vähempää kuin Kristian kuninkaan kutsumista valtakuntaan; viekkaudella ja petoksella oli tie avattava, ja ne, jotka olivat liittoutuneet asiassa toimimaan, olivat herra Erik Trolle, herrat Kaarle ja Knut Alfinpoika ja rouva Pernilla Klauntytär. Kirjeissä sanottiin, että monia muita oli mukana hankkeessa, erittäinkin pappeja, mutta he, yhtä vähän kuin arkkipiispakaan, tahtoivat tehdä mitään sitoumuksia, vaan jättää kaiken riippumaan olosuhteista. Herra Sten Kristerinpoikaan ja Pietari Turenpoikaan saattoi myös varmasti luottaa.

Jos Sten Sture vastoin luuloa saisi vilpillä ja viekkaudella enimmät äänet valtionhoitajanvaalissa, silloin oli suunnitelma heti pantava toimeen; jos sitä vastoin herra Erik Trolle saisi enimmät äänet, silloin viivytettäisiin asiaa sopivaan aikaan tai siihen asti, kunnes katsottaisiin maan edun sitä vaativan.

Pikku Kaarina parka — ei ollut ihme, että hänen nuori päänsä tuntui menevän pyörälle; kuinka hän pääsisi Tukholmaan ilmoittamaan tästä Sten herralle ja Kristina rouvalle?

Kirjeissä puhuttiin myös eräästä hengenmiehestä; häntä nimitettiin ainoastaan vadstenalaiseksi papiksi. Kaarina tunsi heidät kaikki ja ihmetteli ketä mahdettiin tarkoittaa. Isä Laurentiuksen sanottiin heistä olevan ovelimman; olisiko hän petturi?

Kaarina koetti varata jalallaan; se oli tosin vaikeaa, mutta ei mahdotonta; se tulisi kyllä terveeksi jälleen. Mutta kirjeet? Hänen olisi täytynyt säilyttää ne; ne olivat paremmat todistukset kuin hänen sanansa. Kaarina oli rohkea tyttö eikä hän olisi epäröinyt laskea petturin omien silmien eteen todistuksia heidän rikollisuudestaan. Mutta tuossa tuokiossa tulisi Brita muori laittamaan vuodetta, hän löytäisi kirjeet, ja vaikkei hänen epäiltäisikään niitä lukeneen, otettaisiin ne varmaan pois.

Taasen kuuli hän hänen tulevan. Nopeasti heittäytyi hän vuoteelle.

Vanhus tuli sisään kantaen täyden sylyyksen jyrkeitä halkoja, jotka hän pani takkaan.

"Nyt aioin laittaa vuoteen", sanoi hän.

"Lämmittäkää ja antakaa minun nukkua."

Vanhus totteli ja meni.

Kaarina nukahti todellakin; mutta hän heräsi siihen, että muuan kipinä räiskähti hänen kädelleen.

Hän nousi istualleen; hänen katseensa kiintyi loimottavaan takkavalkeaan; ajatukset tulivat; mitähän jos hän… mutta koko talo palaisi poroksi; sitä ei hän tahtonut; hän otti muutaman hiilen ja pani sen tyynylle; tyyny ja vuode syttyi pian; hän antoi sen palaa ja kätki huolellisesti kirjeet; sitten päästi hän kovan kirkunan, niin että koko kartano kajahti, ja kun väkeä saapui, kertoi hän heränneensä liekkien ympäröimänä.

"Voi teitä", sanoi hän, "ritari kyllä saa tietää, kuinka olette menetelleet kanssani."

Tuli oli pian sammutettu, mutta koko huone savua täynnä. Kaarina sai jälleen entisen huoneensa tuvan perällä, mutta sinne päästyään valitti hän, että säikähdyksen johdosta oli jalka pahentunut; nyt täytyi hänen pysyä aivan liikahtamatta.

Hän oli laskenut saavansa vielä kerran lukea nuo kirjeet, päättääkseen niistä mihin hänen oli ryhdyttävä; mutta vähänväliä avasi Brita oven ja tirkisti sisään; hän näytti pelkäävän, että luultu Kristina Gyllenstjerna ryhtyisi johonkin epäiltävään hommaan; ja niin täytyi hänen edelleen pysyä paikoillaan, vaikkakin hänen sydämensä läpätti huolissaan.

Niin kului kaksi päivää; Kristina kuuli oppaan puhuvan, että hänen oli lähdettävä matkalle tiedustelemaan mitä ritarista oli tullut; eikö tämä ollut luvannut tulla takaisin jo toisena päivänä ja nyt oli jo kulunut neljä.

Vihdoin viidentenä päivänä hän lähti, moneen kertaan kehotellen isäntäväkeä pitämään vankia tarkoin silmällä.

Hän ratsasti pois varhain aamulla. Kaarina toivoi seuraavana yönä voivansa pujahtaa tiehensä, hänen jalkansa oli nyt aivan terve, mutta, hän oli ollut siksi varovainen, että oli salannut sen, hälventääkseen Brita muorin epäluuloja.

Muutamia tunteja myöhemmin kuuli hän ääniä ulkoa, useampia ratsastajia pysähtyi pihalle ja astui ratsailta. Joukon esimies astui sisälle tupaan ja kysyi jaloa herra Knut Alfinpoikaa.

"Ei täällä ole! En ole kuullut sellaista nimeä koskaan ennen", murisi Brita muori.

"Viiden haavan kautta, olette kyllä kuullut ja tiedätte, ketä tarkoitan!" huusi mies vimmastuneena. "Pian, sano minulle, missä hän on, tai minun kelpo miekkani vaientaa kavalan kielesi ainaiseksi."

"Ankara ritari, älkää tehkö minua onnettomaksi!" ulvoi eukko. "Mitä tahdotte tietää?"

"Enkö ole jo sanonut sitä?"

"Hän lähti täältä viikko sitten."

"Mihin?"

"Sitä en tiedä! Kaksi miestä nouti hänet, hänet pakotettiin seuraamaan vastoin tahtoaan."

"Niinkö…"

Vieras myhäili.

"Ja nainen."

"Tuolla sisällä!"

Kaarina oli kuunnellut ja kuullut kaiken; nyt oli kysymys hänestä.

Kuului muutamia keveitä napsauksia ovelle, mutta kun niihin ei vastattu, avautui ovi ja ritari astui sisään. Kaarinaa kummastutti se yhtäläisyys puheenlaadussa ja ulkomuodossa, mikä oli hänen ja Knut herran välillä; kun vieras ei ollut hän itse, täytyi sen olla hänen veljensä.

Vieras ei näyttänyt olevan vähemmän hämmästynyt nuoren tytön nähdessään; samalla kuin häntä ihmetytti tämän tavaton kauneus, näytti hän tulevan johonkin epämieluiseen loppupäätökseen. "Te ette ole rouva Kristina Gyllenstjerna?" sanoi hän suurimman hämmästyksen ilmeellä.

"Ainoastaan hänen palvelijattarensa!"

"Kuinka te olette joutunut tänne?"

"Siitä voinee Knut herra parhaiten antaa tiedon."

"Eikö Kristina rouva seurannut vapaasta tahdostaan?"

"Voitteko uskoa sellaista?" virkkoi Kaarina suuttuneena.

"Niin minulle on sanottu."

"Viekkaudella hänet houkuteltiin; kun me käsitimme juonen, vaihdoimme nopeasti vaatteita. Se pelasti hänet."

"Ja sinä?…"

"Minua on pidätetty täällä sentähden, että minua luultiin jaloksi rouvaksi; nyt kun juoni on paljastettu, lienen kai vapaa."

"Älä luule; ensiksikin on sinulla liian lipakka kieli voidaksesi vaieta siitä mikä on pidettävä salassa, toiseksi ei niin pian päästetä kauneinta lintua, minkä on saanut käsiinsä, ei ainakaan ennenkuin on leikattu siivet."

"Mitä tahdotte minusta!" huudahti Kaarina kiihkeästi. "Tahdon heti palata Tukholmaan."

"Siitä saamme puhua toisella kertaa", sanoi mies, katsellen häntä samanlaisin silmin kuin susi katsoo karitsaa, jota pitää kynsissään.

Mutta Kaarina muisti, että isä Mathias oli luostarissa katsellut häntä samoin, ja hän katsoi ritariin uhkaavasti kuten silloinkin, melkein kuin olisi tahtonut sanoa: "Varokaa itseänne!"

Ritari purskahti nauruun: "Sinä olet melkein menetettyä aarrettamme ehompi, ja omasta puolestani en ole tyytymätön asian tällaiseen käänteeseen."

Tämän jälkeen avasi hän oven tupaan.

"Jalon rouvan ratsu on heti satuloitava; me lähdemme täältä."

"Minä olen valmis!" vastasi Kaarina.

"Vaippanne…?"

"Olen lahjoittanut sen pois!"

"Kenelle?"

"Hänelle tuossa."

Ritari katsoi kummissaan yhdestä toiseen. "Noin puettuna ette voi lähteä matkalle", sanoi hän. "Teidän täytyy ottaa sotilastakki, jollette tahdo ottaa omaanne takaisin."

"Riippuu siitä, tahtooko hän antaa sen."

Brita muori oli kovissa tuskissa.

"Se on jo myyty", änkytti hän vapisevalla äänellä.

"Kenelle?"

"Muutamalle kauppasaksalle!"

"Miksi lahjoititte sen pois?"

"Jalkani nyrjähti sijoiltaan, hän veti sen jälleen paikoilleen eikä minulla ollut mitään muuta, millä palkita se."

"Toimita vaippa takaisin viidessä minuutissa", huusi ritari, "tai, kautta kelpo miekkani, en ole yhtä armelias kuin äsken."

Brita muori vääntelehti tuskissaan, hän heitti rukoilevan katseen Kaarinaan, mutta tämä seisoi tyynenä ja kylmänä; ritari laski kätensä miekan kahvalle, ja silloin riensi eukko arkulle nurkkaan ja avasi sen. Hitaasti otti hän turkin esiin. "Kauppasaksa tekee kai minut onnettomaksi", sanoi hän, "sillä hän on sen jo maksanut."

Ritari tempasi sen hänen kädestään, silloin putosi muuan paperi lattialle, hän otti sen ja katsoi kysyvästi Kaarinaan. "Se putosi vaipan taskusta", sanoi hän.

"Kuuluu kai Kristina rouvalle", sanoi Kaarina tyynesti. "Minä en osaa lukea."

Ritari avasi sen. Se oli sama väärennetty kirje, jonka Knut herra oli lähettänyt Kristinalle ja jossa kutsuttiin häntä äitinsä sairasvuoteen ääreen. Kaarina arvasi, mitä se sisälsi, mutta oli liian viisas sitä tunnustaakseen.

Ritarin lukiessa kirjettä, avautui tuvan ovi ja muuan ritarin palvelijoista astui sisään; Kaarina kohotti välinpitämättömästi silmänsä… Kaikki hyvät henget, voiko hän uskoa silmiään, eikö tuossa ollut Pentti, hänen rakastettu Penttinsä!… Pentti antoi hänelle salavihkaan merkin, mutta se ei ehtinyt estää pääsemästä huudahdusta hänen huuliltaan.

Ritari kääntyi nopeasti ja kysyi mikä häntä vaivasi. "Oi, miksi en ole vapaa kuin ilman lintu, kuinka nyt lentäisinkään."

"Mihin?"

"Hänen luoksensa, jota minun sydämeni rakastaa!"

"Saatte valita nyt uuden!"

"En koskaan!"

"Älkää luulko pääsevänne minulta!"

"Sitä en tahdokaan."

"Mitä, joko muuttui mielenne?"

"Seuraan teitä kernaasti!"

"Mistä se johtuu?"

"Ette näytä minusta enää pelottavalta, tunnen itseni turvalliseksi ja tyyneksi!"

Brita muori tuli tuoden lämmintä olutta, jota ritari oli tilannut, ja iloissaan Kaarinan ystävällisistä sanoista heitti hän mummolle muutamia tukaatteja, jotka tämä ahnaasti otti lattialta.

Ritari tahtoi taivuttaa Kaarinan juomaan mukana.

"Kilistäkää sitten kanssani!" vastasi tämä.

Ritari oli ihastunut tytön hilpeään, huolettomaan käytökseen, mutta kun tämä oli maistanut pikarista, ojensi hän sen nuorelle sotamiehelle, joka seisoi ovella. "Tyhjentäkää se!" käski hän, mutta katse puhui aivan toista kieltä.

"Miksi jätit sen hänelle, etkä minulle", huudahti ritari harmistuneena.

"Ajattelin, että te sallisitte tarjota teille oman lasinne", vastasi Kaarina luoden silmänsä maahan.

"Voitko epäillä, etten teekin niin!" Mutta joko ritarin tai neidon varomattomuudesta putosikin pikari lattiaan.

"Aika rientää, lähtekäämme heti matkalle", huusi ritari pahoilla mielin.

Kaarina nousi jälleen ratsaille. Naisellisella kainoudella veti hän hunnun kasvoilleen, mutta ritari seurasi hänen rinnallaan ja heidän jälestään neljä palvelijaa, niiden joukossa hänen Penttinsä.

Turvallinen tietoisuus tästä täytti hänen sydämensä ilolla; mitä oli hänellä nyt enää pelättävää, Pentti kyllä puolustaisi häntä, jos jokin vaara uhkaisi… Ja oli niin suloista raikkaassa aamuilmassa kiitää eteenpäin tulisella ratsulla, että nuori sydän sykki nopeammin ja nauttien hetkestä antoi kunkin päivän surra itsestään.

Mitäpä merkitsi, vaikka ritari kuiskaili helliä lemmensanoja hänen korvaansa… Jos hän tahtoi hassutella, niin tehköön sen vain huvikseen… Pentti tiesi, ettei hänen sydämensä tulisi koskaan kuulumaan kenellekään muulle kuin hänelle.

"Mikä on nimesi, kaunis neitsyt?" kysyi ritari.

"Kaarina!" vastasi hän.

"No niin, kaunis Kaarina, aion ottaa sinut mukanani Tanskaan."

"Mitäs minä siellä?"

"Elät minulle, ainoastaan minulle! Saat kaiken, mitä vain haluat ja tahdot."

"Paitsi vapautta!"

"Häkki tehdään kullasta ja jalokivistä."

"Oletteko naimisissa, herra?"

"Mitäs sinä siitä…"

"Onhan se hyvä tietää."

"Sinä yksin olet valtijattareni."

"Mutta jos siitä koituu surua eräälle toiselle?"

"Älä välitä tästä toisesta."

"Minä valmistan mieluummin iloa kuin surua."

"Sentähden on sinun valmistettava minulle suurin ilo. Olin aikonut jättää sinut muutamain uskottujen palvelijain huostaan siksi aikaa kuin tärkeissä asioissa kävisin muutamain ystäväin luona, mutta minun on mahdotonta erota sinusta. Lupaa minulle, Kaarina, että pidät tätä inhottavaa huntua, joka estää minut näkemästä häikäisevän ihanaa impeäni… Kukaan muu ei saa nähdä häntä; minä sanon, että olet ylhäissukuinen neitsyt, jota luostarilupaus velvoittaa olemaan näyttämättä kasvojaan kenellekään. Suostutko siihen?"

"Minun kai täytyy voidakseni seurata!"

"Kiitos näistä sanoista! Kerran, korkeintaan kaksi kertaa päivässä tulen minä käymään luonasi."

"Ei suinkaan; sama laki, joka koskee muita, koskee teitäkin; tai tahdotteko, että minua halveksien katsotaan yli olan ja sanotaan…"

"Kaarina, en voi elää teitä näkemättä."

"Teidän täytyy! Voin sallia ainoastaan, että lähetätte viestejä, esimerkiksi tuon pojaksi puetun immen mukana, jolle annoin olutpikarin."

"Hän näyttää miellyttävän sinua!"

"Teitä vielä enemmän!"

"Ah, oletko mustankipeä, Kaarina!"

"Hänelle!"

"Mutta kun sanon sinulle!"

"Antakaa hänet minulle palvelijattareksi."

"Sitä kyllä varon tekemästä."

"En siitä välitäkään."

"Mutta hän saa olla viestinviejänäni."

"Kuten haluatte!" Kaarina kannusti ratsuaan, hänen päähänsä pisti ratsastaa edelle.

Ritari tavoitti hänet pian. "Et kysy lainkaan, mihin menemme?"

"Minusta on se samantekevää."

"Nyköpingiin!"

"En tunne ketään siellä."

"Pernilla rouva on menehtyä uteliaisuudesta sinut nähdessään, mutta hän ei saa tietää mitään."

"Rouva Pernilla Klauntytär?"

"Mistä tiedät hänen nimensä?"

"Veljenne on hänen erittäin hyvä ystävänsä."

"Veljeni?"

"Herra Knut Alfinpoika!"

"Mistä tiedät, että hän on veljeni?"

"Kaksi marjaa eivät voi olla enemmän toisiinsa."

"Harmikseni on niin; sillä ajatustapaamme nähden olemme sangen erilaiset."

"Se on mahdollista!"

"Knut herra voi nykyään oleskella Vesteråsin linnassa; jos niin on, toivon sinun välttävän häntä."

"Häntä kuten kaikkia."

Matkaa jatkettiin päivä päästään; päivällisen aikaan vain hieman levähdettiin. Kaarina ei saanut enää muuta kuin vaihtaa ainoan katseen Penttinsä kanssa, ja silloin näki hän hänen kasvoillaan sellaisen mustasukkaisuuden ilmeen, että se häntä aivan pelästytti; olivathan he molemmat vihollisensa vallassa ja ainoastaan viekkaus ja viisaus saattoi heidät pelastaa.

Myöhään illalla saapuivat he Nyköpingiin. Herra Kaarle Alfinpoikaa oli nähtävästi odotettu, mutta ei katumuksentekijätärtä; kallisarvoinen turkisvaippa viittasi säätyläisnaiseen ja Pernilla rouva tahtoi mielellään tietää, kuka oli piilottunut mustan, läpinäkymättömän hunnun alle. Ritari ei juuri ollut tunnettu niin puhtaista tavoista, että olisi voinut uskoa jonkun jalon rouvan tai neitsyen turvautuvan hänen hoiviinsa. Pernilla rouva vei sentähden itse vieraansa kamariin, joka hänelle oli järjestetty, odottaen, että kaihtava huntu nyt putoaisi, mutta Kaarina piti sen yhä kasvoillaan, puhuen lupauksesta, jota ei saanut rikkoa.

"Nukutteko myös hunnutettuna?" kysyi Pernilla rouva pisteliäästi…

"Tekisin niin", vastasi Kaarina, "jollen nukkuisi hyvin sulettujen ovien takana."

Silloin jätettiin hänet vihdoinkin yksin, ja hän oli min väsynyt, niin väsynyt.

Hän rukoili pyhää madonnaa, hän ajatteli Penttiä ja valmistautui menemään levolle, kun hän kuuli jonkun sivelevän seiniä käsillään ikäänkuin tunnustellen eteensä… Kukahan se oli?… Ritariko vai Pentti?

Silloin kuiskasi ääni: "Kaarina."

"Pentti!"

"Aseta kynttilä niin, että näen avaimenreiän."

Kaarina teki niin.

"Pane nyt korvasi reiälle!"

"Puhu, rakas!"

"Sinun on aamulla varhain pyydettävä puhutella linnanpäällikköä, pyri hänen suojelukseensa ja hän lähettää sinut takaisin Kristina rouvan luo."

"Joko on linnanpäällikkö ritarin hyvä ystävä ja silloin ei valitukseni auta mitään, tai kenties muutenkin varotaan täyttämästä pyyntöäni."

"Silloin on sinun karattava täältä, ja minä valmistan jo tänä yönä sinulle tilaisuuden siihen…"

"Oletko mustasukkainen, Pentti?"

"Niin, että voin tulla hulluksi!"

"Epäiletkö minua?"

"En sinua… mutta…"

"Pane nyt korvasi avaimenreikään ja kuule, että minä rakastan sinua yli kaiken maailmassa; mutta minä rakastan myös Kristina rouvaa ja hänen herraansa, jota en ole koskaan nähnyt; näitä molempia uhkaa suuri vaara, ja jollemme voi sitä torjua, täytyy meidän ainakin hankkia varmoja todistuksia, niin että he itse voivat ryhtyä varokeinoihin."

"Mistä tämän tiedät?"

"Herrasi on luvannut lähettää sinut tänne tuomaan viestejä; huomenna sanon sinulle sen."

"Sehän on mahdotonta…"

"Tule sitten huomenillalla uudestaan."

"Mikset voi nyt heti?"

"Minä kuolen väsymyksestä, Pentti."

"Ja minä kun en tullut sitä ajatelleeksi! Hyvää yötä, armahin!"

"Kaikki hyvät enkelit varjelkoot sinua, Pentti!"

Niin kuuli hän hänen hiipivän jälleen tiehensä.

Mutta seuraavana aamuna, kun hän vahvistunein voimin oli noussut vuoteeltaan ja lukenut aamurukouksensa, otti hän kallisarvoisen käärön esiin; hän tahtoi vielä kerran lukea läpi ne kirjeet ja sitten jättää ne Pentille, joko säilytettäviksi tai vietäväksi heti herra Sten Sturelle.

Syötyään suuruksensa, omasta pyynnöstään omassa huoneessaan, ripusti hän käsiliinan avaimenreiän eteen ja alkoi lukea.

Sillaikaa käymme tekemässä pienen katsauksen muuanne linnaan.

Herra Sten Kristerinpoika oli äskettäin palannut Upsalasta, jossa hän näön vuoksi oli ollut rauhanpuolueen mukana, mutta vielä näytti niin epävarmalta, mille puolelle voitto lopulta kallistuisi, että hän katsoi viisaimmaksi vetäytyä toistaiseksi leikistä pois ja matkustaa takaisin Nyköpingiin.

Täällä tapasi hän kummakseen Pernillan, jonka hän luuli olevan Tukholmassa.

Epäonnistunut yritys ryöstää pois Kristina rouva oli pannut tykkönään mullinmallin hänen laskunsa, mutta se oli myös niin Tukholmassa kuin laajassa ympäristössäkin synnyttänyt suuttumuksen myrskyn ja pahantekijää etsittiin suurella innolla. Pernilla rouvalle oli tehty jotensakin tungettelevia kysymyksiä, ja hän piti lopulta omaan turvallisuuteen nähden varmimpana palata takaisin Nyköpingiin. Täälläkin odotti häntä yllätys; naisenryövääjä oli hänen omassa talossaan, mutta vangittuna.

Tosin oli hän vähäistä ennen kirjoittanut herra Kaarle Alfinpojalle, että jos ritari pani toimeen päätöksensä palata Ruotsiin, niin hän asetti Nyköpingin linnan tämän käytettäväksi siinä tapauksessa, ettei hän itse sattuisi olemaan siellä; ja nyt oli Kaarlo herra käyttänyt tätä hyväkseen tavalla, joka antaisi hyvää pohjaa liikkuville huhuille, että hän, Pernilla rouva, salaisuudessa suosi Knut herran tuumia.

Kun linnanvouti kertoi hänelle mitä oli tapahtunut, käski hän tämän pitämään asian salassa kaikilta, yksin hänen omalta herraltaankin; mutta tämän odottamatta palattua kotiin, tunsivat molemmat yhtä suurta pelkoa, että toinen näkisi läpi, mitä toinen koetti salata. Syyllisyyden tunto teki molemmat pehmeämmiksi ja taipuvammiksi, ja niin tapahtui, etteivät puolisoiden välit olleet koskaan olleet paremmat sitten heidän avioliittonsa ensiaikojen jälkeen.

Sten herra oli aivan tietämätön siitä, että Knut Alfinpoika oli linnassa, puhuessaan siitä häpeällisestä teosta, josta tätä syytettiin.

Silloin saapui Kaarlo herra! Tämä herra oli monet vuodet oleskellut Tanskassa ja oli ystävällisissä väleissä prinssi Kristianin kanssa. Hän katsoi, että häntä oli pidetty Ruotsissa liian vähässä arvossa ja suostui mielellään niihin suunnitelmiin, joita tehtiin sen kukistamiseksi; kruununprinssi ei alussa luottanut häneen ja hän paloi halusta jollakin pontevalla teolla osoittaa urhoollisuutensa uudelle isänmaalleen, jossa hän toivoi voivansa saavuttaa sekä kunniaa että rikkautta. Hänen miehekäs ryhtinsä ja edullinen ulkomuotonsa saavutti kaunotarten suosion, ja hän nai korkeasukuisen tanskalaisen neitsyen, jolla oli runsaasti maatiloja ja kultaa, ainoita mitä hän tavoitteli.

Nuori aviomies teki itsensä pian tunnetuksi kevytmielisestä elintavastaan; mutta lisäksi hän kunnostautui monilla ritarillisilla urotöillä ja osoittautui siten olevansa Kristian prinssin arvoisa hengenheimolainen. Tämä kiintyi yhä enemmän häneen; ainoa mikä heitä erotti, oli, ettei hän uskonut Kaarle herran olevan oikean ruotsivihollisen.

Silloin sai tämä veljeltään kirjeen, jossa veli kertoi saaliista, minkä aikoi pyydystää, sekä kysyi, mitä siitä Tanskassa ajateltaisiin.

Ritari puhui asiasta kruununprinssille ja tämä nauroi makeasti tuumalle. Jos Knut herra onnistui yrityksessään, olisi kyllä Kööpenhamina riittävän vahva suojelemaan häntä saaliineen.

Mutta sen jälkeen alkoi Kaarle herran mieli palastaa sieppaamaan saalis veljeltä pois. Hän ei ollut koskaan uskonut tämän vakuutuksia, että Kristinan sydän oli ollut hänen ennenkuin Sten Sturen. Veljekset eivät olleet koskaan olleet ystävykset keskenään; ainoa yhdysside heidän välillään oli nykyään kirjevaihto Knutin ja sisaren välillä. Mutta kirjeet osoittivat heikkoa luonnetta ja huikentelevaa mieltä; Knutin arvoa sukulaisten silmissä alensi yhä enemmän se, ettei hänestä tullut mitään, vaan hän ajatteli ainoastaan huvituksiaan; mitta tuli kukkuroilleen, kun hänet Sten Sturen häiden edellä melkein karkoitettiin valtakunnasta.

Hän oleskeli sen jälkeen Skånessa, kantaen kostoa. Hän oli kirjevaihdossa Tukholmassa ainoastaan Pernilla rouvan kanssa, ja tämä ilahutti häntä sellaisilla uutisilla kuin ettei Kristina rouva ollut onnellinen, että hän oli käynyt sangen vakavaksi ja muulla sellaisella.

Niiden tuttavuuksien joukosta, joita hän oli tehnyt Kööpenhaminassa käydessään, kiintyi hän etupäässä herra Erik Abrahaminpoikaan, tähän juonittelijaan, joka voittaakseen takaisin sen, mitä hänen appensa perilliset olivat vääryydellä menettäneet, alentui mitä alhaisimpaan imarteluun ja koiran tavoin nuoli kättä, joka löi syyttömästi.

Hänelle uskoi Knut aikeensa ryöstää pois Kristinan; Erik herra vastasi nauraen, että jollei Knut olisi hänen ystävänsä, ehättäisi hän ennemmin, sillä vaikka Kristina olikin hänen sukulaisensa, tunsi hän itse halua tekemään samoin, niin suuresti hän miellytti häntä.

Kaarle ritari oli toinen, jolle salaisuus uskottiin. Kristinan täytyi totisesti olla harvinainen kaunotar, koska kaikki olivat häneen niin ihastuneet! — Hän oli ollut mukana laatimassa urotyön suunnitelmaakin; hän tiesi siis, missä veli tulisi pysähtymään matkalla; niin pian kuin saalis temmattaisiin häneltä pois, lähetettäisiin heti pikaviesti Kaarle herralle, joka kohta saapuisi ottamaan sen haltuunsa. Ryövärit olivat saaneet hyvän maksun, ja he tekivät tehtävänsä herransa tyytyväisyydeksi. Knut herra istui vankeudessa Nyköpingin linnassa ja luuli kaiken tapahtuneen vihollistensa puuhasta.

Kun ritari huomasi, ettei hänen käsiinsä ollutkaan joutunut Kristina rouva, vaan ihmeen ihana neitonen, unhotti hän harminsa epäonnistuneen valtiokaappauksen johdosta antautuakseen ainoastaan ihailulleen ja orastavalle rakkaudelleen. Monia kauniita naisia oli hän nähnyt, mutta ketään niistä ei voinut verrata Kaarinaan, paitsi Dyvekaa; mutta hän ei ollut enää nuori. Kaarle herra ei voinut edes lyhyeksikään aikaa erota valloittajastaan immestä; hän tahtoi aina olla varma, että Kaarina oli hänen hallussaan, ja niin vei hän hänet mukanaan. Hän mukautui yksin tytön oikkuihin, ettei hän saanut tätä nähdä; hän ei tahtonut kieltää tältä mitään, kunhan vain saavuttaisi hänen rakkautensa mihin hintaan tahansa.

Nämä suloiset unelmat täytyi nyt kuitenkin joksikin aikaa sysätä syrjään, veli täytyi tyydyttää ja Tanskan etuja edistää.

Aamulla saapumisensa jälkeen, kun hän ensin oli keskustellut kahdenkesken Pentin kanssa, lähti hän vankilaan Knut herran luo.

Tämä puhkesi kiihkeään itkuun hänet nähdessään. "Sinä täällä!" huusi hän. "Silloin odottaa minua surma ulkona oven edessä."

"Tulen pelastamaan sinua!"

Ilo oli nyt yhtä kiihkeä. Hän tiesi kyllä, sanoi hän, ettei veli jättäisi häntä vihollisten käsiin, vaan rientäisi hänen avukseen.

Kaarle herra kertoi nyt jutun, kuinka muuan urkkija oli saanut riittävän tiedon kaikista Knutin aikeista. Kristina rouvaa oli myös varoitettu ja tämä oli ryöstättänyt häneltä muutaman alhaisen neidon, saadakseen syytä häntä vastaan. Pelastaakseen rakkaan veljensä aiotusta häväistyksestä oli Kaarle lähettänyt palvelijansa vangitsemaan ja viemään hänet pois ennenkuin sotamiehet Tukholmasta ehtivät saapua; mutta he olivat vielä etsiskelemässä ja hänen oli sentähden varman saattueen kera lähdettävä jo tänään palausmatkalle Tanskaan.

"Minä tulen mukanasi!" huudahti Knut. "Ja vedät minunkin niskoilleni saman palkinnon, joka on luvattu päästäsi?" kysyi ritari. "Onko tosiaankin uskallettu?"

"Mitäpä tässä maassa ei uskallettaisi!"

"Milloin saamme kostaa?"

"Pian, toivoakseni. Heti kun olen pitänyt huolen siitä, että pääset täältä pois, keskustelen linnanpäällikön kanssa suunnitelmastamme."

"Kirjeeni…" virkkoi Knut kalveten.

"Niin, niissä on koko suunnitelma esitettynä."

"Alusta loppuun", lisäsi edellinen lisääntyvällä levottomuudella ja melkein vavisten.

"Olethan jättänyt ne Pernilla rouvalle?" kysyi veli, panematta huomiota hänen liikutukseensa.

"En!"

"Mikset?"

"Luulin niiden olevan teillä."

"Nehän jätettiin sinulle sitä varten."

"Se on totta!"

"Anna ne sitten tänne!"

"Minulla ei ole niitä."

"Missäs ne ovat!"

"Majatalossa!"

"Oletko jättänyt ne?" huusi ritari. "Vietiinhän minut sieltä väkivallalla!… Luulin vihollisten tehneen sen… kuinka saatoin silloin…"

"Mikset ilmoittanut Pernilla rouvalle?"

"Sellaisessa levottomuudessa, jossa olen elänyt, unhottaa moiset."

"Tai ajattelee ainoastaan itseään! Et kai edes tiedä, mihin olet pannut ne?"

"Tyynyn alle!"

"Yhä parempaa! Silloinhan ensiksi tuleva löytää ne! Kurja, sinä olet toimittanut meidät kaikki päiviltä pois!" Ja ritari syöksyi jälleen pystyyn; hän kutsui uskotuimman palvelijansa; tämän oli matkustettava yötä päivää noutaakseen kallisarvoiset paperit.

Ritari uskoi asian Pernilla rouvalle. Tämä otti asian tyynemmin kuin hän oli odottanut. "Tanska on näkevä siitä, että olemme luotettavia ystäviä", sanoi hän.

"Mutta se maksaa kenties henkemme!"

"Niin, jos jäämme tänne ja annamme ottaa sen."

Sillävälin olivat pelätyt kirjeet Kaarinan helmassa; hän luki ne yhden toisensa jälkeen ja koetti naulata sisällön pieneen päähänsä.

"Ne hylkiöt", sanoi hän itsekseen, "kuinka he tahtovat pettää tämän rakkaan maan… Mutta minä en ymmärrä, miksi kruununprinssi tahtoo tehdä sen alusvaltioksi… Jos hän voi valloittaa sen, niin pakoittaa hän kai kansa paran kuuliaisuuteen, tahtoipa se tai ei… Ja kyllä hän saa olla varma siitä, että kuuliaisuus on lopussa niin pian kuin ruotsalaiset tuntevat itsensä kyllin vahvoiksi katkaistakseen kahleet. Nuo korkeat herrat ovat sentään hyvin yksinkertaisia, kun luulevat ketään voittavansa pelolla… Silmäinpalvelijoita, se on totta, mutta kääntyvätpäs he vain pois, min kuuliaisuus haihtuu kuin savu tuuleen."

Pikku Kaarina syventyi ensi kertaa elämässään filosofisiin mietiskelyihin; hän oli ammentanut ne omasta kokemuksestaan ja osaksi myös isänsä. Sen jälkeen huolellisesti pannessaan kirjeet kasaan toisteli hän mielessään kunkin sisältöä erikseen; siitä saattoi olla hyötyä, tuumi hän hiljaa itsekseen.

Silloin koputti joku ovelle.

"Pentti!" kuiskasi hän ilosta punastuen, ja paketti sai solahtaa hameentaskuun. "Avaa pian!"

"Kenelle?"

"Kaarina!"

Niin ei voinut mainita hänen nimeään kukaan muu kuin Pentti. Salpa vedettiin syrjään, mutta kuinka hämmästyikään hän nähdessään edessään vanhan pitkän palvelijattaren. Hän katsoi häntä tarkemmin; se oli tosiaankin Pentti, naiseksi puettuna.

"Jopas nyt", sanoi Kaarina ja kääntyi pois.

"Sitä odotinkin", virkkoi toinen katkerasti. "Sinua kyllästyttää nähdä minua… Ritari tiesi, mitä teki."

"Älä pane pahaksesi, Pentti", pyysi Kaarina hämmennyksissään; "hämmästys sen vain sai aikaan; tiedäthän, että rakastan sinua yksin yli kaiken."

Ja aivan kuin naisellinen puku olisi häntä vähemmän ujostuttanut, painoi hän päänsä Pentin rintaa vasten ja tämä painoi ensimäisen rakkauden suudelman neitseellisille huulille.

"Rakas Penttini", sanoi Kaarina, "meidän ei ole lupa ajatella itseämme; mutta sano minulle vain, millä ihmeellä olet joutunut ritarin seurueeseen?"

"Hän oli melkein ensimäinen, jonka tapasin lähdettyäni sinua etsimään. Suuresta yhtäläisyydestä, joka hänellä oli Knut herrasta saamani kuvan kanssa, päättäen luulinkin miestä ensin häneksi. Kysyin, eikö hän tahtonut ottaa minua palvelukseensa; sovimme pian… Ensin tulin melkein hulluksi ilosta sinut nähdessäni, mutta kun kuulin sinun kuuntelevan ritarin kauniita puheita ja näin hänen katseensa kiintyneenä sinuun…"

"Sitä täytyy sinun vielä kauan sietää", puuskahti Kaarina. "Mutta jos luotat minuun, niin sitä vähättelet. Kuule nyt tarkoin, mitä minulla on sanottavaa. Siellä majatalossa, jossa löysitte minut…"

"No, miksi keskeytät?"

"Etkö kuullut?"

"Mitä sitten?"

"Kolinaa…"

"Minä en kuullut mitään."

"Kenties peloissani olin vain kuulevinani."

"Kerro edelleen."

"Siellä löysin tämän!" sanoi Kaarina ottaen esiin kallisarvoisen käärön. "Mitä se on?"

"Kirjeitä!" vastasi hän. "Ja mitä tärkeimpiä."

"Kuinka sen tiedät?"

"Olen lukenut ne."

"Toisten kirjeet?"

"He tahtovat saada pahaa aikaan, mutta meidän täytyy se estää", sanoi Kaarina ja piiloitti jälleen käärön.

"Mitä voimme tehdä?"

"Sinä enemmän kuin minä… kuules nyt, mitä olen ajatellut…"

Hän tähysteli jälleen ympärilleen; huoneeseen lankesi kirkas toukokuun päivän valo eikä ollut mitään pelättävää; mutta samassa päästi Pentti huudahduksen; hän oli kohottanut silmänsä kattoa kohden; siellä oli pieni luukku, josta katsoi kaksi silmää alas häneen. Hänen huudahduksensa johdosta putosi luukku heti kiinni.

"Mitä se oli?" kysyi Kaarina pelästyneenä.

"Silmäpari… Näin ne selvään ja tunsinkin ne… olen nähnyt ne monta monituista kertaa… mutta missä, missä?"

"Ovatko ne poissa nyt?" kysyi Kaarina vavisten.

"Ovat, katto on eheä kaikkialta."

"Kas, tässä", sanoi hän ottaen esiin tähdelliset kirjeet; "kätke sinä ne, mutta niin hyvin, ettei kukaan voi löytää niitä… Älä kanna niitä mukanasi, mutta älä jätä niitä kenenkään toisen säilöön."

"Ole huoletta!" sanoi Pentti ja pani ne povelleen; "täältä ei niitä löydä kukaan; mutta noilla silmillä on luultavasti kielikin palveluksessaan ja se voi estää kaikki enemmät käyntini täällä luonasi. Rakkahin Kaarina, etkö tahdo, että pakenemme täältä?"

"Jos voit saada siihen tilaisuuden, niin minä seuraan."

"Tahdon ainakin tehdä kaiken mitä voin."

"Nyt täytyy meidän erota!"

"Olen unhottanut ritarin viestin, ettei hän voi enää kauemmin elää sinua näkemättä."

"Sano sitten, että hän pukeutuu kärsivällisyyden sotisopaan; minä näytän hänelle esimerkkiä."

"Ja minun, Kaarina, onko minun pidettävä tätä pukua?"

"Ei, Pentti, sinun on kieltäydyttävä sitä enää ottamalta; sano, että minä olen nauranut sinulle vasten naamaa."

"Jospa tietäisit, kuinka vaikea on erota sinusta."

"Sitäkö en tietäisi?" sanoi Kaarina syvällä tunteella. "Mutta me olemme vaarojen ympäröimät ja meidän täytyy olla varovaisia."

"Niinpä hyvästi sitten!" sanoi Pentti ojentaen hänelle kätensä.

Kaarina painoi siihen omansa. Syleily, vielä suudelma ja niin he erosivat.

Vähän uneksivat he, miten ja missä he ensi kerran painaisivat poven povea vasten.

Nuorelle Kaarinalle kangasteli elämä ihanimmassa ruusuhohteessaan. Keväinen kukkeus vallitsi hänen mielessään ja ulkona luonnossa, ja aurinko säteili lämpimästi, ei polttavasti. Hän tahtoi olla onnellinen, sanomattoman onnellinen armaan Penttinsä rinnalla. Jos Pentti nyt olisi ollut täällä, olisivat he istuneet vieretysten käsi kädessä. Hän hymyili omille ajatuksilleen; unelma oli liian suloinen, niin ettei siitä tehnyt mieli herätä — hänelle ei ollut aikaa eikä tilaa olemassa.

Silloin koputettiin ovelle jälleen.

Tulisiko Pentti takaisin? Hänelle oli vain tämä ainoa olemassa. Hän lähestyi ovea varpaisillaan ja kysyi leikkisästi, aivan kuin lapsi, kun äiti panee kätensä hänen silmilleen:

"Kuka se on?"

"Avaa heti!"

Se oli ritari.

Eikö tuntunut aivan siltä kuin olisi pudonnut taivaasta maahan? Kaarina puri hampaansa yhteen ja polkaisi pienellä jalallaan uhmaavasti lattiaan.

"No, mikset tottele?"

"Siksi, että muistan sopimuksemme."

"Sellaisista minä en välitä."

"Mutta minä teen sen."

"Minä käsken sinua!"

"Käskekää palvelijoitanne."

"He murtavat oven auki."

"Silloin heittäydyn minä alas ikkunasta."

"Sitä et tee!"

"Koettakaapas!"

"Mutta minun täytyy puhutella sinua!"

"Mitäs nyt sitten teette?"

"Tahdon nähdä silmäsi."

"Ettekö tiedä, että minulla on huntu?"

"Minä revin sen pois."

"Silloin menen linnanpäällikön luo; hän ottaa minut, katumuksentekijän, suojelukseensa."

"Minä sanon hänelle, kuka olet."

"Silloin on hän velvollinen päästämään minut vapaaksi."

"Kaarina, sinä päätät minun päiväni."

"Eipä kuulu siltä."

"Mikset tahdo päästää minua sisälle?"

"Ettekö ole itse ilmoittanut minut luostarisisareksi; ottaako sellainen vastaan vieraita?"

"Väliin."

"Priorittaren ollessa läsnä, mutta ei yksin."

"Onko minun mentävä Pernilla rouvan luo?"

"Tehkää se!"

"Tahdotko sitten puhutella minua?"

"Tahdon vastata kysymyksiinne."

"Hunnuttomin kasvoin?"

"Huntu tiiviisti sulettuna."

"Odotahan, minä kyllä rankaisen."

"Ja minä — voin kuolla!"

Ritari vaikeni tuokion; sanat näyttivät tekevän vaikutuksensa. Sen jälkeen virkkoi hän aivan toisella äänellä: "Suloinen, rakas Kaarina!"

"Herra ritari!"

"Sano, että rakastat minua!"

Kaarina vaikeni.

"Sinä et vastaa?"

"Odotan, että sanoisitte minulle, millä ritarillisilla urotöillä olette saavuttanut oikeuden siihen."

Taasenkin syntyi lyhyt hiljaisuus. "Minkä vallan olettekaan saanut ylitseni!" sanoi sitten ritari. "Tulin tänne ilmoittaakseni erään tärkeän asian, nyt pitäisi minun jättää sinut siitä tietämättömäksi ja minä seison ovesi edessä kuin mikäkin palvelija."

"Kuka estää teitä puhumasta?"

"Pyydä sitä sitten minulta."

"Rakas ritari, aika käy minulle niin pitkäksi. Ettekö tahdo ilmoittaa minulle uutistanne?"

"Ajattele nyt tarkoin ja vastaa kuten asia on. Etkö siellä majatalossa oleskellessasi löytänyt mitään kirjeitä?"

"Kirjeitä!" toisti Kaarina.

"Ah, äänesi vapisee!"

"Olette hyvin häpeämätön!" huudahti Kaarina polkaisten jalkaa lattiaan. "Itsehän te löysitte sen."

"Minäkö? Nyt hourit."

"Petollinen ritari, ja sitten hän vielä tahtoo, että minun pitäisi häntä rakastaa!" Kaarina nyyhkytti ääneen.

"Tämähän voi viedä järjen! Avaa ovi!"

"Lyökää se sisään — ja noutakaa ruumiini kadulta."

"Koetas muistella, Kaarina, milloin, missä tilaisuudessa olisin ottanut kirjeet."

"Kun Brita muori otti turkin kirstusta, putosi se lattialle ja silloin…"

"Ah, nyt muistan…"

"Joko vihdoinkin."

"Mutta kysymys on useammista kirjeistä, jotka olivat sidotut kääröön."

"Niistä minä en tiedä mitään."

"Niin, onhan totta, että Knut herran huone oli ylhäällä ja sinä oleskelit alhaalla."

"Minä olin ensin ylhäällä, kunnes onnettomuus tapahtui."

"Mikä onnettomuus?"

"Tulipalo!"

"Kuinka se tapahtui?"

"Tulinen hiili lennähti vuoteeseen; minä nukuin ja olin: vähällä joutua liekkien uhriksi."

"Sinäkö Kaarina?"

"Hyvien henkien vaikutuksesta heräsin; kuinka ponnistelunkaan voidakseni sammuttaa… Lopulta onnistui se minulle… Heitin palavat tyynyt takkaan… Se oli hirveä hetki ja silloin… Pyhä neitsyt, muistelen, että silloin…"

"Mitä, Kaarina, mitä?"

"Kuulin paperin rapinaa, mutta sen täytyi olla kuvittelua, mistäs ne olisivat tulleet?"

Ritari vaikeni tuokion. "Tahdon mielelläni uskoa, että olet viaton", sanoi hän. "Valmistaudu ankaraan tutkintoon."

"Minulla ei ole mitään salattavaa!"

"Jos sinulla on, niin anna tänne; kukaan ei saa tietää siitä mitään."

"Sallikaa minun puhutella linnanpäällikköä!" huudahti Kaarina.

Ritari meni vastaamatta, mutta Kaarina seisoi yhä kuin lattiaan kiinni kytkettynä. Kaikki oli siis tullut ilmi ja nuo samaiset, silmät, jotka olivat katselleet ylhäältä katosta ja nähneet käärön, kertoisivat tietystikin salaisuuden… Mutta pelon mukana heräsi uhma. Kaarina ei aikonut lainkaan langeta jalkoihin, päinvastoin tahtoi hän panna kovan kovaa vastaan. Sentähden ei hän odottaisi hyökkäystä, vaan kävisi itse hyökkäämään… Se antaisi hänelle aikaakin.

Pernilla rouva ja hänen molemmat vieraansa odottivat suurella levottomuudella lähettiläänsä palaamista, mutta kun Knutin asema kävisi vielä vaarallisemmaksi, jos kirjeet joutuisivat vääriin käsiin, päätettiin, että hän talonpoikaistakkiin puettuna ja päässään suuri lerppahattu lähtisi aivan yksin tiehensä. Vahvin ratsu annettiin hänen käytettäväkseen, ja samana iltana ratsasti hän huomaamatta pois.

Kaarle herra huokasi helpotuksesta; hän ei ollut hänelle niinkään vähän haitaksi! Jos todellinen vaara uhkasi, panisi hän Kaarinan eteensä hevosen lautasille ja kiitäisi matkoihinsa. Pernilla rouvalla oli omat aavistuksensa, ettei uskotellun nunnan laita ollut aivan oikein, ja kun ritari melkein tahtomattaan tuli tunnustaneeksi, että neito oli hänkin ollut tuossa kovan onnen majatalossa, silloin arvasi hän oikean laidan, vaikkei se selittänytkään hänelle kuka hunnutettu kaunotar oli; mutta hän kyllä ottaisi siitä selon, sen päätti hän itsekseen.

Hän oli sanonut ritarille, että "jos nunna (Pernilla käytti sitä nimitystä) oli oleskellut majatalossa, täytyi myös hankkia varmuus siitä, eikö hän ollut ottanut tärkeitä papereita haltuunsa."

Ritari ei voinut kieltää sen kohtuullisuutta ja sentähden valmisti hän Kaarinaa.

Tuskin tunnin kuluttua sen jälkeen toi muuan palvelijatar sanan "nunnalta"; tämä pyysi puhutella linnanpäällikköä tai hänen puolisoaan.

Sten herraa, joka läänin asioiden tähden oli ollut matkoilla muutamia päiviä, ei odotettu kotiin ennenkuin seuraavana päivänä. Mutta jos hän olisi ollut kotonakin, olisi Pernilla rouva sanonut: "Mitä neitonen tahtoo?"

"Antaa hänen tulla tänne!" huudahti ritari.

"Että hän jollakin juonella vapautuisi vaarallisista kirjeistä? Saattepas nähdä, että palaan niiden keralla."

"Rientäkää sitten heti!"

Kun Pernilla rouva astui huoneeseen, käveli nuori nainen kiihkeästi edestakaisin; hän näytti olevan sangen kiihoittuneessa mielentilassa.

"Mitä haluatte, hurskas sisar?" kysyi Pernilla ironisella nöyryydellä.

"Pyytäisin heti saada toisen huoneen!"