SISÄLLYS: (continued 4)

"Miksei hän voi itse sanoa sitä minulle?"

"Siksi, että siitä on tullut sana matkojen takaa."

"Uhkaavasta vaarastako?"

"Siitäkin."

"Kuules nyt, Turo, en siedä moista salamyhkäistä puhetta; mitä aiotte minulle sanoa, on janottava suoraan."

"Mustalaisiahan niitä on tullut."

"Teillekö?"

"Ne eivät tohdi tänne."

"Ja nyt tahtoo Saara muori, että minun on povuutettava."

"Ei, he sitä tahtovat!"

"He tuntevat siis minut?"

"Siltä kuulostaa."

"Rouva äitini ei rakasta moista, ja ilman hänen suostumustaan en mene heidän luokseen."

"Juuri siksi olisi Outi voinut tulla puolestanne."

"Täytyyhän minun!" huudahti tyttö.

"Mikä pakottaa?" kysyi Anna.

"Eivätkö he sano, että teitä uhkaa suuri vaara, ja kuinka voin silloin epäillä?"

"Sanon kuten on", puuskahti ukko. "Saara muori tietää, että noituus on kielletty, ja kun hän antautuu niin suureen vaaraan, olisi siitä paras palkkio saada Outi takaisin."

"Miksette sano, että se on minun tähteni?" lisäsi Turo katkerasti.

"En sano muuta kuin minkä tiedän."

"Mutta kuinka voi povariakka ennustaa kohtaloni, kun en itse ole läsnä?" kysyi Anna uteliaasti.

"Outi ottaisi mukaansa jonkin vaatekappaleen, jota olette pitänyt edellisenä päivänä."

"Määräsikö hän jonkun varman ajan?"

"Tänä iltana seitsemän aikaan, silloin on alakuu alimmillaan."

"Täytyykö minun tulla yksin."

"Saatte ottaa mukaanne niin monta kuin haluatte."

"Sanokaa sitten, että jos saan äitini suostumuksen, niin tulen varmasti."

Kun molemmat miehet olivat menneet, riensi Outi muuttamaan pukuaan, Anna taasen meni äitinsä luo; siellä tapasi hän sisarensa ja herra Juhana Maunonpojan; näille kertoi hän nyt, mitä oli tapahtunut ja lisäsi, että hän tahtoi mielellään noudattaa kutsua.

Mutta Gunilla rouva ei ollut siihen lainkaan halukas.

Silloin kertoi Juhana herra mustalaismatkueesta, joka oli tavattu matkalla Satakunnan lävitse, ja lisäsi, että yhtä yksinkertaisia kuin he olivat olennoltaan, yhtä ihmeellisiä olivat heidän ennustuksensa.

"Antakaa minun mennä!" pyysi Anna innokkaasti.

"Ajattele, mille vaaroille antaudut alttiiksi!"

"Minun ei tarvitse mennä yksin."

"Ettekö tahdo sallia, että minä tulen saattajaksenne, jalo neitsyt?" kysyi ritari.

"Tahdotteko tosiaankin?"

"Totisesti olisi se minulle suuri ilo."

"Silloin ette kai epäröi, rakas äiti?"

"Menkää sitten, mutta muistakaa, että minä lasken tunteja teidän palaamiseenne saakka."

Aikaisin aamupäivällä lähdettiin taipaleelle. Annan ja ritarin mukana seurasi muuan neito ja kolme palvelijaa, paitsi kahta opasta; oli kolme peninkulmaa taivallettava ja tie oli paikoittain kehno ja vaivalloinen.

Anna oli ilosta poissa suunniltaan; hän kertoi ritarille, että hän oli aina halunnut povuuttaa, mutta hänen äitinsä ei ollut sitä sallinut; nyt oli hänen ritaria kiittäminen siitä ja halusi voivansa osoittaa, kuinka kiitollinen oli.

"Jahkahan nyt ensin nähdään, miten tyytyväinen olette ennustukseen!" sanoi ritari.

"Kuinkas te olitte ennustukseenne?" kysyi Anna. "Se oli minusta aivan liian arvoituksellinen."

"Ettekö voi sanoa sitä minulle?"

"Te epäilisitte sanojani."

"Miksi moista luulette?"

"Minulle ennustettiin, että A.B. päättäisi sukuni kohtalon."

"A.B. — sehän olen minä!"

"Sen olette jo sanonut minulle!"

"Mutta silloin — silloin…?"

"Siksi voisin uskoa, että meidän kohtaloltamme näkymättömät siteet vetävät yhteen."

Anna ei vastannut, hän painoi kannukset ratsun kylkiin ja lasketti sylen verran edelle.

Ritari antoi hänen tehdä mielensä mukaan. "Minun ei olisi pitänyt sanoa sitä hänelle", ajatteli hän.

Mutta puolentunnin ratsastuksen jälkeen hiljensi Anna ratsuaan, niin että se jälleen tuli ritarin ratsun rinnalle. "Voitteko antaa minulle anteeksi?" kysyi hän.

"Minkä? Ettehän ole mitään rikkonut!"

"Olen pahoin palkinnut teidän hyvyytenne, että tulitte mukaan; mutta teidän sananne tuntuivat minusta kummallisilta."

"Se ei minua kummastuta."

"Nyt alkaa minua pelottaa, mitä povariakka on sanova… Ajatelkaas, jos hän sanoisi — samaa."

"Kääntykäämme takaisin!"

"Pelkäättekö?"

"Niin, että teidän otaksumisenne kenties toteutuu."

"Ettekö tahdo sitä?"

"Teidän tähtenne!"

"Voiko välttää kohtaloaan?" kysyi Anna katsoen tutkivasti ritariin.

"Sitä en tiedä."

Samassa pelästyi Annan ratsu jotakin putoavaa oksaa, nousi takajaloilleen ja oli heittämäisillään maahan ratsastajattarensa, joka oli aivan valmistumaton niin nopeaan liikkeeseen. Ritari tapasi onneksi kiinni suitsista ja tyynnytti muutamin sanoin säikähtyneen hevosen, ennenkuin antoi ohjakset takaisin nuoren tytön käsiin.

"Konsanaan en ole käyttäytynyt niin tuhmasti", sanoi Anna punastuen häpeästä. "Nyt olette tosiaankin osoittanut olevanne kohtaloni."

"Paremman ja kauniimman tahdon teille valmistaa."

Oli jo pimeä, kun he saapuivat Saara muorin tuvalle, mutta tervassoihtuja oli kiinnitetty useihin paikkoihin, niin puihin tien varteen kuin ulkopuolelle tuvan seiniinkin. Useita henkilöitä näkyi liikuskelevan tuvan ympärillä ja ritari huudahti äkkiä:

"Näettekö nuo tuohipukuiset olennot, ne ovat samat, jotka ennustivat meille Satakunnassa."

"Onko se mahdollista?"

"He eivät ole vielä meitä nähneet; ratsastakaa yksin perille, minä jään tänne ja tulen perästä."

Anna nyökäytti hyväksyvästi päätänsä ja riensi noudattamaan neuvoa. Kun hän pysähdytti ratsunsa tuvan oven eteen, seisoi tuohipukuinen nainen hänen edessään. "Terve tuloa!" sanoi hän.

"Kiitos!"

"Jalo neitsyt, mihin olette jättänyt seuralaisenne?" kysyi nainen sitten.

"Onhan minulla useampiakin, kuten näette!" Ja Anna viittasi palvelijaparveen, joka lähestyi.

"Jollei heitä ole useampia kuin nämä, täytyy teidän sydämenne olla niin kiintynyt johonkin toiseen kuvaan, että seuraa tieten tai tietämättänne mukana, mihin ikinä menettekin!"

"Alatteko jo ennustuksenne?" kysyi Anna, joka koetti pysyä tyynenä.

"Hetki on käsissä ja minä tunnen hengenvoiman täyttävän mieleni", huudahti akka tarttuen nopeasti Annan käteen ja vieden hänet mukanaan tupaan. Täällä olisi ollut aivan pimeää, jollei lattialla olisi ollut pata, josta leimusi sinertävä liekki, mikä levitti ihmeellistä loimoa huoneeseen.

"Kas, kas! Tuli on syttynyt itsestään, tulkaa katsomaan, mitä kohtalo on määrännyt osaksenne!"

Ja hän ojensi hänelle pienen pikarin ja sanoi ihmeellisellä tenhoäänellä: "Juokaa!"

Mutta Anna ei tahtonut, hän työnsi sen luotaan. Silloin sattui hänen katseensa tietäjättären silmiin, hän tunsi että tämä sai sellaisen vallan hänen ylitseen, että sitä oli mahdoton vastustaa; hän tahtoi kääntää pois silmänsä, mutta tahtomattaan kääntyivät ne takaisin ja ulkoa kuului ihmeellinen yksitoikkoinen laulu… Huoneeseen levisi melkein huumaava lemu, ja noidan silmät suurenivat suurenemistaan, yhä pelottavammaksi kävi ääni, joka huusi hänelle: "juokaa, juokaa!"

Hän tahtoi pudottaa pikarin lattiaan, mutta se ikäänkuin tarttui hänen käteensä, hän ei voinut sitä pudottaa, ja yhä hurjemmin kaikui joiunta ulkona, yhä tenhoavammin valtasi hänet uhkaava katse ja huoneen jokaisesta nurkasta tuntui kuuluvan huutoja: "Juo, juo!"

Ja hän vei juoman huulilleen ja joi!

Sillä oli mieto yrtinmaku, se täytti hänet ihmeellisellä sulotunteella ja hänen täytyi tyhjentää pikari pohjilleen. Hänen tietämättään sulkeutuivat hänen silmänsä, hän ei nukkunut, ei kaatunut, oli kuin ilma itse pitäisi häntä pystyssä, sillä mitään kosketusta ei hän tuntenut… Vihdoin saattoi hän raottaa silmäluomiaan… Noita oli poissa… laulu oli vaiennut… hän seisoi yksin huoneessa, mutta kattilasta, joka oli lattialla, nousivat siniset liekit yhä korkeammalle ja korkeammalle…

Silloin huomasi hän niiden joukossa punaisen liekin, joka ikäänkuin levittäytyi ja kietoutui toisten ympäri, näyttäen ikäänkuin pyrkivän muotoon pukeutumaan. Mutta siniset liekit eivät sitä sallineet, ne rimpuilivat silminnähtävästi vastaan, ne lieskahtelivat Annaa kohden vilahdellen ihmiskasvojen hahmossa, ja ne huusivat kaikki hänelle: "Sovitusta, sovitusta!"

Samassa oli kuin punainen liekki herpautuisi, se vaipui kasaan, ja siihen sukeutui ihmispää, joka pisti esiin verilätäköstä. Sekin kiinnitti katseensa Annaan ja huusi: "Sovitusta, sovitusta!"

Muuten niin rohkea tyttö tunsi sanomatonta kauhua, mutta hänen ponteva luontonsa voitti lamaannuksen ja hän kysyi: "Mitä minun on tehtävä?"

Hälvenikö lumous vai mikä sai aikaan, että hänen ympärillään tuli aivan pimeää? Hän ei tiennyt enää, oliko se totta vai ainoastaan unta, että hän oli näkevinään vanhan ritarin, joka sanoi, että hänen sukuaan painoi suuri verivelka; ketään suvun jäsenistä ei oltu löydetty ansiokkaaksi pesemään sitä pois; hän, Anna, voi sen tehdä, jos tahtoi uhrata kaiken maallisen ilon ja onnen niin jalon tehtävän tähden.

"Mitä on minun tehtävä?" kysyi Anna uudelleen.

"Kulkekaa sitä tietä, joka eteenne aukeaa, menkää emännäksi sille, joka ensiksi teille kätensä ojentaa!"

Ritari puhui edelleen sodasta ja vainosta, suuresta jalosta teosta, jota Annalta odotettiin ja joka oli maksava velan isänmaalle. Mutta hän muisti sitä ainoastaan pilkahduksittain; nyt oli hänen todellakin täytynyt kaatua ja sen jälkeen vaipua syvään uneen, sillä hän heräsi siihen, että kuuli Saara muorin sanovan:

"Nyt, neitsyt, on aika nousta!"

Kun hän katseli ympärilleen, havaitsi hän makaavansa pehmeällä sammalvuoteella; aamuaurinko loisti tuvanovesta sisään, kun sen samassa ulkoa avasi herra Juhana Maununpoika.

"Kaikki hyvät henget olkoot kiitetyt siitä, että olette jälleen terve ja reipas!" sanoi hän mennen lähemmäksi.

Anna pani hymyillen kätensä hänen käteensä ja nousi vuoteesta, mutta yhtä nopeasti tempaisi hän sen takaisin muistaessaan uniritarin ennustuksen; hän oli itse ainoastaan kuudentoista vuotias, ja viisikymmeninen, kuten Juhana Maununpoika, ei hänen tuleva herransa saanut olla.

Kun ritari ei aavistanut hänen ajatuksiaan, ei hän myöskään voinut arvata syytä kiihkeään liikkeeseen.

Hän kertoi, kuinka oli pitkän odotuksen jälkeen vihdoinkin tullut metsästä esiin; mustalaiset olivat tervehtineet häntä kuten vanhaa tuttavaa, mutta neuvoneet, että neitsyt oli jätettävä rauhaan seuraavaan aamuun saakka, kolmanteen kukonlauluun.

"Minä lähetin heti palvelijan ilmoittamaan äidillenne", lisäsi hän, "ja itse olen todellisen ritarin tavoin valvonut, ettei mitään pahaa teille tapahtuisi."

Anna kiitti häntä, mutta hän voi töin tuskin palata tavalliselle reippaalle tuulelleen. Vähitellen onnistui se hänelle, ja silloin sanoi hän Saaralle, että häntä kovasti kadutti kun oli tullut povuuttamaan; eivät mustalaisetkaan olleet siitä suurin hyötyneet, kun hän oli yhtä vähän antanut kuin hekään pyytäneet häneltä mitään. He odottivat kai jossain läheisyydessä?

"Ei", vastasi puhuteltu. "He ovat lähteneet täältä eivätkä kyllä palaa koskaan."

"Eiväthän he vain liene tulleet minun tähteni?"

"Ei kaikkea maailmassa tehdä viheliäisen voiton janosta", vastasi Saara. "Heillä ovat heilläkin jumalansa, jotka sanovat: 'Menkää!' ja he menevät; 'Tulkaa!' ja he tulevat."

Tämä puhe ei tyynnyttänyt sitä levottomuutta, joka täytti Annan sielun. Hän vaihtoi sentähden puheenaihetta ja kysyi, milloin Turo lähtisi.

Mutta Saara muori halusi mieluummin, että Turo jäisi kotiin, ja hän sanoi lopulta suoraan, että jos Outi tahtoi tulla heille, saisi hänen vanha isänsäkin jäädä heidän luokseen, uunilla oli tilaa yllinkyllin ja ainahan riitti leipää ja velliäkin neljälle suulle; mutta jos tyttö niskoitteli, silloin täytyi vanhuksen lähteä tiehensä, sillä oli kylliksi kerjäläisiä hänettäkin.

Annan silmät leimahtivat hänen tätä kuunnellessaan, mutta tyynesti ja varmasti tuli vastaus.

"Outin isä saa seurata mukanani; Viipurissa on tietääkseni kyllin tilaa!"

"Ja Outi?" jupisi Turo. "On isänsä luona!"

"Enkö sitä jo sanonut teille, äiti!" Eukko nyökyttelihe edestakaisin. "Ole huoletta, poikani, minä kyllä neuvon keksin!"

"Älkää koettakokaan noutaa häntä takaisin", virkkoi Anna. "Ette tiedä, mihin minä pystyn."

"Ole mies, Turo", sanoi ritari pannen kätensä hänen olalleen.

Sillävälin oli Outin vanha isä noussut, hän keräsi kasaan kaiken mitä tahtoi viedä mukanaan.

"Ei!" huudahti nuorukainen kiihkeällä päättäväisyydellä. "Ei vanhuksen ole lähdettävä, vaan minun!"

"Kun minä olen luvannut keksiä neuvon…?"

"Siitä tulee vain viekkaita juonia… Ei, nyt pidän kiinni siitä, mitä olen sanonut…"

"Hyvin puhuttu, Turo!" huudahti Anna. "Viipurissa on juuri muuan laiva lastattuna, seuraa sen mukana."

"Saanko minä?" kysyi nuorukainen ilosta säteillen. "Saanko tulla heti mukaan?"

"Antaa hänen tulla", kuiskasi ritari Annalle. "Muuten asetetaan uusia esteitä."

Anna suostui ja nyt alkoi kiihkeä näytelmä. Saara muori itki ja parkui, uskomattomalla nopeudella poimien esiin vaatteita, kenkiä, veitsiä ja kaikenlaisia esineitä, joita hänen mielestään pojan oli otettava mukaan.

Tämä valitsi parhaat ja pienimmät, heitellen muut syrjään. Mukaan sai tulla niin paljon kuin sopi tuohikonttiin, ei enempää. Oli hänellä parempi takkikin, sen pani hän päälleen ja sanoi sitten: "Nyt olen valmis!"

Jäähyväisiksi sanoivat äiti ja ukko vain lyhyen "Jumala siunatkoon!" Äiti ripusti taikaesineen hänen kaulaansa, sen oli suojeltava häntä kaikkia vaaroja vastaan.

Niin lähtivät Anna ja ritari vihdoinkin taipaleelle; Turo oli heidän saattueensa joukossa.

Mutta neitsyen ajatukset palasivat pian siihen, mitä hän oli itse kokenut, ne levittivät synkän pilven hänen otsalleen ja kalvensivat ruusut hänen poskiltaan. Ritarin käytyä kyselemään, kertoi hän näystä, kuvaili, ei ainoastaan kasvojen piirteet, vaan niiden muodonkin, tukan värin ja kapotakin, johon ritari oli puettu, vieläpä sinetöidyn kirjeenkin, joka oli hänen vasemmassa kädessään.

"Mutta tuohan on kantaisäni, jota kuvailette", huudahti ritari kummissaan.

"Kanta-isän-ne…"

"Itä-Göötanmaan laamanni Boo Niilonpoika! Minulla on hänen kuvansa Kalmarin linnassa, samoin puettuna kuin olette sanonut. Vahinko, ettette kai koskaan tule sinne, niin että saisin näyttää sen teille."

"Niin, sitä en kai tee koskaan", sanoi Anna vetäen syvään henkeään.

"Kuitenkin tuntuu minusta ihmeelliseltä se, että minullekin on tavallaan ennustettu teistä."

"Millä tavoin?"

"Ensin kirjaimet A.B., jotka kohtasin ja joiden sanottiin liittyvän sukuni kohtaloon."

Anna taivutti vain päätänsä, mutta kuinka kalpeaksi hän oli käynyt, nuori neitsyt!

"Sitten povaus."

"Povaus?"

"Samat mustalaiset, jotka kohtasitte tänä yönä, ennustivat minulle teistä, tosin hyvin hämärin sanoin, mutta teidän omat sananne opastivat minua… Ne antoivat minulle rohkeutta esittää äidillenne sydämeni hartaimman toivomuksen!" Ritari oli niin kiintynyt juttuunsa, ettei pannut merkille Annan mielenliikutusta, jota tämä ei voinut salata.

"Mitä äitini vastasi?" kysyi Anna.

"Pelkään, ettei se häntä miellyttänyt, mutta hän suostui kuitenkin siihen, että poikani saisivat itse tulla tänne ja koettaa onneaan; ratkaisu on yksistään teistä riippuvainen."

Kuinka puna palasi poskille!… Hänen poikansa, sehän voisi käydä laatuun… Hän arveli antaa etusijankin sille, joka häntä enimmän miellyttäisi.

Lieneekö nyt kaunis aamu vai äsken heränneet iloiset ajatukset niin rynnänneet nuoreen mieleen, mutta hän viserteli ja ilkamoi kuin pieni laululintu, ja ritari kysyi ihastuksissaan:

"Ettekö tahdo tulla mukana Ruotsiin?"

"Valtionhoitaja on tuonut sellaisia terveisiä äidilleni Kristina rouvaltakin."

"No, ja —?"

"En tiedä, suostuuko äiti."

"Ja te itse?"

"Minä tottelen!"

"Sama se jomminkummin?"

Kuinka Anna punastui! "Mielelläni tahdon vielä kerran nähdä vanhan Ruotsin."

"Kiitos niistä sanoista! Pitäkää nyt minua isänne vanhana ystävänä ja sallikaa minun kursailematta tehdä teille tähdellinen kysymys."

"Kysykää, kyllä vastaan!"

"Onko teillä ketään armasta ystävää", vastasi hän helkkyvällä naurulla.

"Ei muita?"

"Ei niin ketään!"

"Kaikki hyvät henget olkoot kiitetyt! Antakaakin sitten minulle sananne, että pidätte sydämenne vapaana, kunnes opitte tuntemaan poikani."

"Entä jollen miellytä heitä?"

"Sitä en pelkää!"

"Mitä silloin tekisitte?"

"En voi ajatella mahdottomia."

"Aikapahan näyttää."

"Mutta ettekö tahdo luvata mitään?"

"Kenties pitääkseni sitä enemmän!" vastasi Anna värähtävällä äänellä, sillä jälleen palasivat yölliset haavekuvat hänen mieleensä; eikö hän ollut melkein lupautunut ritarille itselleen?…

Hän ei ollut tuntenut ainoastaan kauhua lausutun ennustuksen johdosta, vaan salaista ihastustakin; kun hän seuraavana päivänä oli yksin pienessä kamarissaan ja ajatukset esteettömästi askartelivat menneisyydessä, silloin ei ollut maailmassa mitään onnea, jota hän ei olisi tahtonut vaihettaa siihen ihmeelliseen, hirvittävään, joka häntä odotti… Tuskia, katkerimpiakin kärsimyksiä tahtoi hän kestää ainoastaan saadakseen tehdä yhden ainoan suuren teon… Mutta millainen se olisi? Oliko hänen kannettava hehkuvaa rautaa, kuten muinen oli tapana, tai pidettävä kättään liekkien yllä, kunnes se kärventyi? — —

Kamala oli se synti, jonka Maunu Pentinpoika teki, kun hän murhasi jalon Engelbrektin, ja sentähden oli siunaus kaikonnut hänen suvustaan; se oli muinoin suuri ja lukuisa, nyt oli jälellä vain yksi ainoa poika. Herra Juhana Maununpojan molemmat sisaret olivat kuolleet lapsettomina; kaksi hänen pojistaan eli vielä, mutta kansan kesken puhuttiin yleisesti, että heihin nimi oli sammuva.

Annaa kutsuttiin sovittamaan suurta syntiä… millä tavoin?… Juhana herra tahtoi, että hän antaisi kätensä sille hänen pojistaan, joka häntä enimmän miellyttäisi mutta siinä ei ollut mitään uhrausta, jotakin muuta täytyi sen siis olla; hänen täytyi antaa henkensä, mutta minkä puolesta, minkä puolesta?

Hänen parhaallaan toistellessa samaa kysymystä, ainakin jo sadatta kertaa, kutsuttiin hänet äitinsä luo. Tämä jätti hänen itsensä ratkaistavaksi, tahtoiko hän mennä valtionhoitajan mukana Tukholmaan ja jäädä talveksi rouva Kristina Gyllenstjernan luo.

Anna vuoroon kalpeni, vuoroon punastui, kuunnellessaan kunnioittavasti ja alasluoduin silmin rouva äitiään. "Me elämme täällä hiljaista ja yksinäistä elämää", sanoi tämä. "Tiedän hyvin, että jalosukuiselle neitsyelle on hyödyllistä nähdä maailmaa, ja parempiin käsiin kuin Kristina rouvan en voi sinua uskoa, kun en ole itse kyllin vahva sinua seuraamaan enkä siskojesikaan tähden voi tulla mukaan."

"Jos tahdotte sen lykättäväksi johonkin toiseen vuoteen, rakas äiti…"

"Kuka tietää, onko sellaista seuraa silloin tarjona?"

"Se on totta!"

"Mielelläni tahtoisin kuitenkin tietää, kuinka se miellyttää sinua."

"Hän, Kristina rouva, on ratkaiseva kohtaloni", ajatteli Anna ja vastasi sentähden nöyrästi: "Rakas äiti, minkä te hyväksi näette, se miellyttää minua parhaiten!"

"Matkusta sitten, siunattu lapseni!" sanoi Gunilla rouva sulkien hänet syliinsä. "Tiedän tosin, että täällä tulee hyvin tyhjää sinun mentyäsi, mutta meidän yhteiset rukouksemme muodostavat sillan pyhän neitsyen luo, ja hänen luonaan me tapaamme toisemme!… Miksi itket, Anna, pelkäätkö sinä?"

"Ei, äiti, minä en pelkää mitään."

"Herra Juhana Maununpoika on sinulle sangen suopea, ja hän on luvannut ottaa tyttäreni suojelukseensa…"

"Niin, minä tiedän…"

"Kuinka puna väreilee poskillasi, onko hän… onko hän kenties sanonut sinulle…"

"Kaiken, rakas äiti, kaiken!" Anna vaipui polvilleen ja peitti päänsä äidin helmaan.

"Se ei tapahtunut minun suostumuksellani", virkkoi Gunilla rouva tyytymätönnä. "Olisin toivonut, ettet sinä olisi tiennyt hänen suunnitelmistaan."

"Jos ne ovat saaneet rakkaan äitini hyväksymisen, on parempi, että tunnen ne edeltäpäin."

"Sinä saat valita vapaasti!"

Kun Anna sitten lähti äitinsä luota, tunsi hän itsensä ikäänkuin vihityksi kohtaloonsa; hän oli samana hetkenä lakannut olemasta iloinen, huoleton lapsi; salaperäisen synkän tulevaisuuden ajatteleminen oli hänen muutamissa päivissä kypsyttänyt naiseksi; mutta jottei paljastaisi itseään, teeskenteli hän iloisuutta, jota ei enää tuntenut.

Herra Juhana Maununpoika oli suurella hyväntahtoisuudella ottanut Turon suojelukseensa; hän lahjoitti hänelle aivan uuden puvun ja hankki hänelle pestin laivalla.

Vaikkakin Outin ensi tunne hänet nähdessään oli halu pukeutua vanhaan pukuunsa, niin luopui hän siitä pian, ja kun hän näki uuden merimiespuvun pukevan poikaa mainiosti, katsoi hän hyväksi veikistellä hänellekin.

Turo ei niin helposti muutellut tuuliaan, hän rakasti Outia nyt kuten ennenkin, mutta tytön käytös sai hänet uskomaan, että tämä oli hänelle nyt suopeampi.

Eräänä iltana, kun Esbjörn oli mennyt alas rannalle, oli Outi rientänyt jälestä saadakseen salavihkaa häntä puhutella, mutta pelästyksekseen kohtasikin hän Turon.

"Tuletko minun tähteni?" sanoi Turo.

"Niin, kyllä, mutta minun täytyy heti mennä…"

"Ei mitään niin kiirettä!" Ja hän kietoi kiihkeästi käsivartensa tytön ympärille.

"Päästä minut, Turo, aivanhan tukehdutat minut!"

"Sano pian, että rakastat minua!"

"Kyllä, kyllä!"… Hän ei tohtinut muuta.

"Lupaatko olla minulle uskollinen, kunnes tulen takaisin?"

"Kyllä, lupaanhan minä!"

"Suutele sitten minua!"

Ei nytkään Outi tohtinut kieltäytyä, mutta hän pelkäsi niin, että Esbjörn tulisi, ja kun hän oli päässyt irralleen, juoksi hän tiehensä minkä jaloista pääsi. Kuinka häntä pelottikaan!…

Laiva, jolle Turo pääsi, oli purjehtinut merille.

Neljä oivallista alusta odotti ainoastaan tuulta. Valtionhoitaja oli tehnyt linnanpäällikön kanssa kaikki tarpeelliset sopimukset; hän oli Gunillalle luvannut pitää mitä hellintä huolta hänen nuoresta tyttärestään, joka kalpeana, mutta ihmeteltävän tyynenä sanoi jäähyväiset sukulaisille ja ystäville.

Hemming piispa piti silmällä yksistään tuulenkäänteitä; hän myönsi ikävöivänsä kotiin vanhaan Ruotsiin, vaikkakin oli valmis siihen, ettei enää tulisi Suomea näkemään.

Herra Juhana Maununpojan jalot, iäkkäät kasvot säteilivät riemusta, hänen katseensa ei jättänyt Annaa, hänen hiljaisella äänellä vakuuttaessa itkevälle äidille, että valvoisi neitsyttä isän hellyydellä.

Vihdoinkin kääntyi tuuli… Matkalaiset riensivät laivoihin… Jäähyväissanat vaihdettiin, valkoiset liinat liehuivat vielä muutamina nopeasti häipyvinä minuutteina, ja sitten ei enää näkynyt rantaa kaivattuine ja kaipaavine ystävineen.

5.

SYNNIN PALKKA TÄYTYY HÄNEN ARMONSAKIN PITÄÄ HYVÄNÄÄN.

Isä Johannes oli pitänyt lupauksensa Sten Sturelle ja hänen jalolle emännälleen. Tukholmasta lähti hän Stäketiin, jossa tiesi arkkipiispan oleskelevan; mutta tämä oli sillä kertaa niin heikossa tilassa, että se teki kaikki keskustelut mahdottomaksi.

Hurskaan miehen näkeminen näytti kuitenkin olevan hänen armolleen sangen tervetullut. Sanotaan, että hukkuva pitää kiinni oljenkorrestakin. Ja kun Jaakko herra pitkillä, laihoilla sormillaan piti kiinni Johanneksen kädestä ja kuiskaten pyysi tätä jäämään luoksensa, luki hurskas mies ylipaimenensa silmissä niin hätäisen rukouksen, että hän olisi kuullut sitä, vaikkapa hänen Kristina rouvalle antamansa lupaus ei olisikaan vaatinut häntä jäämään, kunnes arkkipiispa toipui siinä määrin, että saattoi puuttua vakavaan keskusteluun.

Tiedämme edellisestä, että isä Johannes oli ainoa hengellinen, jota kohtaan rouva Bonti tunsi jakamatonta kunnioitusta, mikä oli sekoitettu melkoisella pelolla. Kukaan ei ollut antanut niin suurta arvoa hänen hyville teoilleen kuin Johannes, eikä kukaan ollut niin ankara ripissä. Kun hän nyt sai tietää, että isä tulisi jäämään heidän luoksensa, kenties useiksi viikoiksi, meni tosin muuan hänen suunnitelmistaan myttyyn, mutta rouva Bontilla oli kyky yhdistää tuuma toiseen, ja hän oli aina pyrkinyt vetämään isä Johannesta puolelleen. Sentähden ei hän väittänytkään mitään sitä hänen armonsa tahtoa vastaan, että isä Johannes tulisi asumaan ja oleskelemaan arkkipiispan oman huoneen edessä olevassa huoneessa. Siellä oli piispalla kallisarvoinen kokoelma käsikirjoituksia, ja Johannes halusi tutustua niihin.

Pitkän vaihtelevan elämänsä aikana oli hän vähimmin kaikista puuhaillut lukuhommissa. Hänen aikansa oli aina vienyt työ ja toiminta, ja hänen julistamansa neuvo ja opit olivat kummunneet ainoastaan hänen omasta rikkaasta, rakkautta uhkuvasta sydämestään. Hänestä oli raamatun oppi yhtä yksinkertainen kuin ylhäinenkin; hän eli kuten opettikin, ja hänen tuntemansa sielunrauha, iloinen luottamus, jolla hän odotti vapahdusta, ei jättänyt tilaa millekään epäilyksille.

Nyt hän jo ensi iltana otti hyllyltä muutaman vanhan, tomuisen pergamenttikäärön. Hän sytytti lampun ja unhotti tutkistelussaan koko maailman. Hän luki sivun toisensa jälkeen eikä tiennyt, että yön tunnit menivät menoaan, hän eli menneissä ajoissa, luki uskontaisteluista, joita oli taisteltu muissa maissa.

Kun hän nousi pöydän äärestä, oli aurinko jo korkealla taivaalla. Hän riensi kappeliin rukoilemaan. Jumalan omassa huoneessa täytyi hänen kiittää häntä siitä, että hän oli antanut ihmisille sellaisen voiman, että he olivat voineet levittää tietoa kaiken isästä ja luojasta. Hän rukoili palavasti, että ikuinen valo valaisisi monia sydämiä, niin että he vuorostaan voisivat levittää valoa toisille; ennen kaikkea rukoili hän, että jos kerran ihmissielu on saanut tiedon valosta, hän ei enää antaisi houkutella itseään pahaan ja vetäisi monia muitakin mukanaan.

Johannes oli lukenut ainoastaan uskonsankareista, ja ne kärsimykset, joita nämä olivat kestäneet, mutta hän pelkäsi, hän tiesi, että myöhemmillä ajoilla oli muutakin kerrottavaa, ja hän tahtoi olla sitä ajattelematta niin kauan kuin voi.

Hänen armonsa arkkipiispa oli viettänyt yhtä unettoman yön kuin Johanneskin; mutta kun tämä oli elänyt muinaisten aikojen runsaissa muistoissa, vaivasivat edellistä nykyisyys ja uhkaavat tulevaisuuden kuvat. Pöydällä hänen vieressään oli kaksi kirjettä; toinen oli herra Erik Trollelta, toinen hänen pojaltaan, äskennimitetyltä Linköpingin tuomiorovastilta, joka nykyisin oleskeli Roomassa.

Edellinen kirjoitti, että hän edelleen alistui hänen armonsa tahtoon. Hänen armonsa oli tahtonut, että hänen oli tavoiteltava valtionhoitajanpaikkaa, ja kunnianarvoisa isä oli vastannut siitä, että hän saisi sen. Hän ei tiennyt, miksi niin ei ollut tapahtunut; jos hän oli tahtomattaan joutunut hänen armonsa epäsuosioon, niin suretti se häntä suuresti, ja hän pyysi ainoastaan tietää, mitä hän oli rikkonut, jotta hän tulevaisuudessa voisi olla varuillaan. Häntä uskollisempaa ystävää ei arkkipiispalla ollut.

"Eikö hän sitten tiedä, että minä en voinut mitään?" ajatteli Jaakko herra vääntelehtäen levotonna vuoteellaan; mutta ei häntä enimmän huolestuttanut tämä kirje, vaan toinen.

Kustaa herra kiitti tuomiorovastiksi nimittämisestä; mutta hän unhotti kaiken mikä koski häntä itseään ajatellakseen ainoastaan hänen armoaan. Sten Sturen valitseminen valtionhoitajaksi oli kaikkien kirkon miesten keskuudessa herättänyt niin suurta tyytymättömyyttä, että hän vapisi ajatellessaan seurauksia. Yötä ja päivää makasi hän rukouksissaan pyhän madonnan edessä, rukoillen että hän tahtoisi torjua kaikki vaarat, mitkä uhkasivat Ruotsin kirkon ylipäätä, mutta, lisäsi hän, "kuka ei tiedä, että petos ja vilppi hiipivät pimeydessä, ja vaikkakin olen kaukana, vainuan vaaroja kaikkialla, enkä voi kyllin kehottaa teidän armoanne olemaan varuillaan; meillä on, Jumala paratkoon, esimerkkejä, jotka kehottavat mitä suurimpaan varovaisuuteen."

Arkkipiispa luki ja hikoili; myrkkymalja ja tikari häämöittivät hänen silmiensä edessä; hän vapisi henkensä tähden, kun hänellä oli vieraita ympärillään tai hän oli yksin huoneessaan, päivin ja öin tunsi hän samaa pelkoa. Hän ei luottanut enää edes rouva Bontiinkaan; tämän katseessa piili pidätettyä uhkaa; nainen tiesi tai ainakin aavisti, että hän olisi mielellään tahtonut hänestä päästä, jos vain olisi voinut.

Isä Johannes oli kenties ainoa, jota hän ei epäillyt; sentähden tunsi hän melkein iloa häntä nähdessään, ja hänestä tuntui lohduttavalta ajatella, että sai pitää hurskaan papin kauemman aikaa luonaan; mutta siitä huolimatta olivat jo ensi yönä hänen saapumisensa jälkeen synkät ajatukset palanneet, jos mahdollista kiduttavampina, hellittämättömämpinä kuin ennen.

Isä Johanneksen näkeminen, kun tämä viattoman ilon kirkastamin kasvoin astui hänen huoneeseensa kirjastosta, vaikutti häneen niin syvästi, että hän purskahti itkuun. Johannes oli epätietoinen, palaisiko takaisin vai jäisikö huoneeseen; mutta Jaakko herra ojensi hänelle kätensä ja sanoi:

"Älkää menkö; minä tarvitsen teitä!"

Johannes katseli häntä osaaottavasti: "Ette ole nukkunut paljon tänä yönä?" sanoi hän.

"En vähääkään!"

"Oletteko sairas?"

"En, mutta synkät ajatukset…"

"Entä rukous?"

"Ei se tahdo auttaa ihmisten pahuutta vastaan."

"Meidän täytyy jättää asiamme Herran haltuun."

"Niin tahdon tehdäkin ja vetäytyä syrjään niin pian kuin vain voin."

"Kuinka tarkoitatte, kunnianarvoinen?"

"Että sauva käy minulle liian raskaaksi; lasken sen pois."

"Se ei kummastuta minua!"

"Voisin kai vielä jatkaa kuten tähänkin asti", lisäsi arkkipiispa nousten vuoteelle istualleen, "mutta ette tiedä, mitkä vaarat minua ympäröivät."

"Vaarat?"

"Minun henkeäni tavoitellaan!"

"Ketkä niin tekevät?"

"Ne, jotka luulevat, että minulla olisi jotakin osaa Ruotsille niin onnettomaan valtionhoitajan vaaliin."

"Sitä ei usko kukaan."

"Piispat ja papit uskovat."

"Ettekö äänestänyt kuten hekin?"

"Mutta tulos, tulos!"

"Eihän se siitä lainkaan riippunut."

Jaakko Ulfinpoika punastui suuttumuksesta. "Oli ensi kerta elämässäni", sanoi hän, "etten ollut voittavan puolueen etunenässä. Minut on lyöty."

"Sentähden, että toimitte vastoin vakaumustanne."

"Mitä sanotte?"

"Olettehan kuten jokainen muukin isänmaan ystävä käsittänyt, että Sten Sture oli kelpoisampi valtionhoitajaksi kuin herra Erik Trolle."

"Ylhäisaateli asetti hänet etusijaan."

"Ainoastaan vanhat."

"Minä kuuluin heihin."

"Teidät houkuteltiin siihen."

"Kirkon tähden!"

"Eikö kirkon tule olla kansan asian etunenässä, ja eikö kansan paras vaadi pysymään Tanskasta erillään?"

"Siitä ei ole kysymys!"

"Eikö Upsalan kokouksessa sanottu, ett Trollet kuuluvat tanskalaisiin; sentähden heitä ei siedetä. Ah, herra, olittehan Sten Sture vanhemman ystävä; herra Svante Niilonpoika voi myös turvautua teihin; mitä poika on rikkonut teitä vastaan?"

"Ei mitään, ei mitään!"

"Tiedän kyllä, että kaksi kertaa on hänen henkensä ollut vaarassa teidän linnassanne…"

"Panetteko sen minun syykseni?"

"Jumala minua siitä varjelkoon, mutta luulin teidän kuitenkin tahtovan pyyhkiä pois muiston siitä…"

"Muistaako hän sen vielä?"

"Sitä en usko, mutta te teette sen, herra."

Arkkipiispa vaikeni muutamia minuutteja. "Olen mennyt liian pitkälle voidakseni palata takaisin", sanoi hän. "Sitä paitsi on liian suuri se häväistys, että minut on voitettu; jos ojentaisin käden sovintoon, sanottaisiin, että olen katsonut olevani siihen pakotettu; kunniani kieltää sen, ja ainoa keino, joka minulla on jälellä, on siis poistua näyttämöltä."

"Oletteko myös valinnut itsellenne seuraajan?"

"Herra Kustaa Trolle."

"Eikö hän ole Tanskan ystävä?"

"Sitä en tiedä, mutta hän on läheisessä sukulaisuudessa Sten Sturen kanssa, molemmat ovat nuoria ja minusta näyttävät he sopivan hyvin toisilleen."

"Tietääkö Sten herra siitä?"

"Ei, aika ei ole vielä käsissä. Tahdon odottaa vielä muutamia vuosia, kunnes Kustaa herra joutuu valmiiksi."

"Ja sillaikaa olette jyrkästi valtionhoitajaa vastaan, kuten tähänkin asti?"

"Aion välttää häntä."

"Eikö teillä ole mitään valittamista häntä vastaan?"

"Ei, ei mitään!"

"Ja kuitenkin…"

"Elkää minua kiusatko."

"Tahdon ainoastaan muistuttaa teitä siitä pyhästä opista, jota itse saarnaatte."

"En ole sitä unhottanut."

"Minusta näyttää, että olette unhottanut sen sovelluttamisen!"

Arkkipiispa teki kärsimättömyyden liikkeen. "Minä siedän teiltä enemmän kuin monelta muulta", sanoi hän. "Mitä Sten herraan tulee, olisi hänen ollut mukaannuttava tahtooni; kun ei niin ole tapahtunut, saa kukin kulkea tietänsä; minä en tule koskaan kulkemaan hänen polkujaan eikä maksa puhua siitä", virkkoi hänen armonsa ja teki torjuvan liikkeen kääntyen tyytymätönnä pois.

"Tarkoitatteko nyt, että minun on mentävä eikä enää palattava?" kysyi isä Johannes yhtä nöyrästi ja yhtä tyynesti kuin tavallisesti.

"Kuinka voitte ajatella moista; ettekö sitten näe, että olen vanha mies poloinen, joka ei voi hillitä itseään?" Ja taasenkin purskahti hän itkuun.

Johannes seisoi ymmällä; sääli ja vastenmielisyys taistelivat hänen sielussaan, mutta edellinen sai voiton kuten tavallisesti. "Menen ainoastaan kirjastoon", sanoi hän ikäänkuin anteeksi pyytäen.

"Tehkää se; minun täytyy tänään kirjoittaa muutamia kirjeitä, joista sitten tahdon puhua kanssanne."

Mutta Johannes tarvitsi hyvän aikaa ennenkuin pääsi tarpeeksi tasapainoon voidakseen syventyä rakkaihin käsikirjoituksiin. Tosin ei hän vielä epäillyt mahdollisuutta saada piispan toisiin ajatuksiin, mutta hän käsitti, kuinka hervottomaksi ja voimattomaksi tämä oli käynyt, välikappaleeksi muiden käsissä, ilman omaa arvostelua ja omaa tahtoa. "Hän tekee oikein, kun tahtoo erota", sanoi hän itsekseen. "Hänen aikansa on ohitse!"

Hän avasi vanhan käsikirjoituksen ja vaipui lukemiseen. Kotvan kuluttua laskeutui käsi hänen olalleen ja toinen pää kurottautui hänen ylitseen.

"On sääli häiritä teitä hartaassa tutkistelussanne, mutta nyt täytyy teidän kuitenkin palata nykyisyyteen ja kuulla, mitä minulla on sanottavaa. Ennen kaikkea on teidän luettava nämä kirjeet."

Tunnemme jo niiden sisällön.

Kun Johannes jätti ne takaisin, sanoi hän: "Kunnianarvoisa isä, älkää tehkö Kustaa Trollesta Ruotsin arkkipiispaa, hän saattaa onnettomuutta maahan."

"Mistä sen päätätte?"

"Hänen kirjeistään."

"Nehän koskevat ainoastaan minua persoonallisesti?"

"Te olette hänen tiellään."

"Nyt erehdytte tykkönään. Herra Kustaa Trolle on minulle tottelevainen, kuuliainen poika."

"Silloin ei hän kirjoittaisi noin!"

Hänen armonsa seisoi tuokion äänetönnä, sitten naulasi hän silmänsä Johannekseen. "Mitä nyt puhutte, on varmaankin yhteydessä halunne kanssa sovittaa minut valtionhoitajan kanssa!"

"Sanotte luottavanne minuun ja uskotte minusta kuitenkin moista kaksimielisyyttä?"

Äänessä oli sellaista nuhtelevaa vakavuutta, että ylipappi heti ojensi hänelle kätensä.

"Älkää panko pahaksenne", sanoi hän. "Ajatelkaa sanojani!"

"Pidät siis niistä kiinni?"

"Sen teen!"

"Sellaista kiittämättömyyttä!"

"Sitä olen nähnyt niin paljon maailmassa, että olen lopulta käynyt epäluuloiseksi."

"Mutta varoitukset?"

"Ovat aiotut herättämään teissä pelkoa; siten on teidät saatava eroamaan."

"Mutta Erik Trollen kirjeet?"

"Niiden on nukutettava teidät varmuuteen." Arkkipiispa istui liikkumatonna ja tuijotti eteensä… "Olenko minä lyöty sokeudella?" sanoi hän. "Olette luottanut liiaksi toisiin."

"Kas tässä!" Hänen armonsa otti kaksi kirjettä. "Olen äsken vastannut kirjeihin. Kustaa herralle olen sanonut, että nyt heti tahdon vetäytyä syrjään." Hän repi kirjeen pieniksi palasiksi.

"Tämän teen sinun neuvostasi, Johannes. Ethän luule kenenkään tahtovan ahdistaa henkeäni?"

"Ainakaan ei uhkaa mikään vaara siltä taholta, jolta pelkäätte."

"Mutta muualta, arvelet?"

"Toivon, ettei muualtakaan!"

"Etkö ole varma?"

"Jos olette toisia niin kovasti pelänneet, niin älkää rajattomasti luottako toisiin. Tutkikaa itse ja tuomitkaa!"

Piispan silmät tähystelivät vaanien ympäri huonetta, hän kulki kissamaisin askelin ovelta toiselle, kuunteli, availi niitä hiljaa ja katsoi varovasti oven taakse; sen jälkeen työnsi hän syrjään pienen seinäluukun, jonka olemassaolosta ei Johannes ollut tiennyt mitään, ja katsoi sen lävitse. Hän palasi yhtä varovasti kuin oli hiipinyt ympäri ja sanoi kuiskaten: "Sinä tarkoitat rouva Bontia?"

Johannes oli hämmästyksestä poissa suunniltaan. "Epäilettekö häntä?" sanoi hän melkein tietämättänsä.

"Hiljaa!" Taasenkin vilkuivat silmät ympäri huonetta. "Niin, minä epäilen häntä."

"Ja pidätte kuitenkin hänet paikoillaan?"

"Se on varmempaa kuin päästää hänet menemään!"

"Mutta tuollainen elämä?"

"Se on helvetti!"

Hänen päänsä painui alas rinnalle; Ruotsin kirkon pää oli tällä hetkellä inhimillisen kurjuuden surullisin kuva. Hurskas munkki, joka seisoi hänen rinnallaan, tunsi syvintä sääliä.

"Jospa voisin tehdä jotakin hyväksenne!" sanoi hän.

Piispa kohotti äkkiä päänsä. "Taivuttakaa hänet ripille!" sanoi hän.

"En minä voi häntä pakottaa."

"Se tyynnyttäisi minut jälleen!" Piispa ojensi rukoillen käsivartensa munkkia kohden.

"Mahdollisesti pyytää hän sitä itse!"

"Jääthän tänne siihen asti?"

"Jos niin haluatte!"

"Minulla ei ole ainoatakaan ystävää, ainoatakaan uskottua, sentähden tunnen itseni niin yksinäiseksi kirkossa, vaikkakin tuhansien ympäröimänä, yksinäiseksi rukouksissa, sillä minulla ei ole ketään, jonka puolesta erikoisesti rukoilisin, yksinäiseksi tiellä hautaan, sillä kukaan ei tule minua kaipaamaan!… Elämä on minusta raskas ja sietämätön, mutta minä pelkään aina saavani seista yksin; kenpä tiesi, tunteeko minua kukaan haudan tuolla puolen."

"Ikuinen laupeus tekee sen."

"Olen lukemattomia kertoja luvannut sen muille, mutta itse en ole koskaan oikein uskonut siihen… Valtaan ja kunniaan päästäkseni minä vain antauduin papilliseen kutsumukseen… Kuolemani jälkeen tullaan sanomaan, että olin laumani todellinen paimen, sillä minä olen valvonut kirkon parasta ja pitänyt ankaraa kirkkokuria kaikkiin ulkonaisiin muotoihin nähden, kaikkeen, joka pistää maailman silmiin. Mutta oikea Kristuksen palvelija en ole ollut — vaan kuten kaikki muutkin — valkoiseksi sivuttu hauta, sisältä täynnänsä kuolleiden luita!" Piispa oli näin puhuessaan langennut polvilleen ja kätki kasvonsa käsiinsä.

"Kiittäkää ja ylistäkää silloin Herraa siitä kärsimyksestä, jonka hän panee kannettavaksenne", lausui lempeä Johannes. "On suuri Herran armo, kun saa jo täällä alhaalla sovittaa, mitä on rikkonut, ja teidän ikävöimisenne, pelko, jota tunnette, näyttää minusta olevan kaihoamanne sovituksen kajastus."

"Kuinka voin sen saavuttaa?"

"Rukouksen kautta!"

"Ei se auta!"

"Siksi, ettette rukoile kuten hukkuva pelastusta, ette kuten suurimpaan hätään joutunut armoa kuolemattomalle sielullenne."

Piispa taisteli kovaa taistelua; sanat, jotka hän tahtoi lausua, häpesivät raivata tietä hänen huultensa ylitse; kalpeat huulet kävivät vielä kalpeammiksi ennenkuin hän voi sanoa: "Ei mitään rukouksen kuulemista ilman uskoa!"

"Herra on armahtava teidän epäuskoanne. Toisin ei voi olla."

"Eikö se teitä hämmästytä?"

"Jos teillä olisi usko, ajattelisitte ja toimisitte Kristuksen hengessä."

"Eikö se ole nyt jo liian myöhäistä?"

"Ei ole koskaan liian myöhäistä kääntyä väärältä tieltä oikealle."

"Kuinka pitkälle voin vielä ehtiä?"

"Jättäkää kaikki Herran käteen; tehkää mitä teidän tulee ja jättäkää muu hänen haltuunsa!"

"Rukoilkaa puolestani!"

Ja Johannes rukoili valoa sielun pimeyteen, sydämen puhdistusta ja parannusta, voimaa toimintaan hyvän edistämiseksi maan päällä, apua Herralta kiusausten vastustamiseen, ja vihdoin armoa ja kaikkien syntien anteeksi antamista.

Molemmat vanhukset tunsivat vetoa toisiinsa eikä arkkipiispa ollut pitkiin aikoihin viettänyt niin tyyniä ja rauhallisia päiviä kuin nyt.

Jokapäiväinen yhdessäolo Johanneksen kanssa vaikutti niin hyvin Jaakko herraan, ettei hän ainoastaan saanut takaisin yölepoaan, vaan paremman terveydenkin. Joka päivä käyviä vieraita ei enää evätty pääsemästä puheille; hänen armonsa ryhtyi uudestaan kirkon asioihin ja näytti tekevän sen vakavuudella, jota kauan oli kaivattu.

Sillävälin jatkoi Johannes tutkistelujaan yhä kasvavalla harrastuksella; paljon, mikä siihen asti oli ollut salattua, selvisi nyt hänelle.

Mutta ei siinä kyllin: hänen oleskelunsa arkkipiispan luona antoi aiheen monelle, jotka eivät rohenneet kääntyä suoraan kunnianarvoisen isän puoleen, turvautua häneen. Rouva Bonti oli tähän asti ollut tällaisena välittäjänä, mutta koko ympäristö vihasi häntä siinä määrin, että hänen puoleensa käännyttiin ainoastaan pakosta, ja nyt hän nyreissään vetäytyi syrjään, kehottaen kääntymään arkkipiispan ystävän ja uskotun, hurskaan isä Johanneksen puoleen.

Eräänä päivänä, kun hän tavallisuuden mukaan puuhaili kirjastossa, sanottiin, että muuan Vadstenan munkki itsepintaisesti pyrki hänen puheilleen.

Isä Johannes pani heti käsikirjoituksen pois ja meni tulijaa vastaan.

Tämä piti yhä edelleen hilkan kasvoilleen vedettynä, kunnes jäi papin kanssa kahden. Silloin heitti hän sen nopeasti pois ja paljasti nuorekkaat, mutta itkusta ja epätoivosta aivan vääristyneet kasvot. Ennenkuin Johannes ehti sitä estää, oli hän heittäytynyt hänen jalkoihinsa ja huudahti: "Jollette pelasta minua, olen hukassa!"

"Nouskaa ja sanokaa minulle, mitä haluatte."

"Neljä päivää sitten vihittiin minut papiksi Vadstenan kirkossa ja seuraavana päivänä karkasin sieltä… Nyt ajetaan minua takaa, mutta ennen surmaan itseni, kuin palaan."

"Teidän täytyy tehdä minulle säällisesti selkoa."

"Mutta sillaikaa tunkeutuvat kenties vanginvartijani sisälle, he kytkevät minut kahleihin ja panevat kapulan suuhuni; mutta sanon teille, että sitä ennen syntyy verinen taistelu." — Ja nuori mies asettui puolustusasentoon.

"Olette sairas tai kärsitte nälkää; noudan teille vahvistavan juoman."

"Joka uuvuttaa minut pitkälliseen uneen? Luuletteko etten ymmärrä munkkien metkuja… Ah, te ette suinkaan ole parempi kuin kaikki muutkaan."

Johannes ihmetteli, oliko mies täydessä tajussaan, mutta nuoret kasvot kuvastivat niin katkeraa, niin rajatonta tuskaa, että hänen sydämensä täytti sääli, ja jos hän voi auttaa, tahtoi hän kernaasti, nyt kuten aina.

"Koettakaa nyt luottaa minuun", sanoi hän.

"Vannokaa, ettette jätä minua vainoojilleni."

"Lupaan sen."

"Vannokaa!"

"Jollette luota lupaukseeni, ei teidän ole luotettava valaanakaan."

Pöydällä oli puukko. "Kas tuossa, ottakaa se", sanoi Johannes.

"Kiitos, se riittää kyllä meille molemmille", sanoi mies pistäen sen vyöhönsä.

"Kertokaa nyt tyynesti ja selvään, niin että voin ymmärtää kuka on oikeassa."

"Alotanko aivan alusta?"

"Tehkää niin."

"En muista aikaisimmastakaan lapsuudestani muuta kuin Vadstenan luostarin; kunnianarvoisa konfessori ja isä Laurentius ottivat minut hoitoonsa."

"Silloin olette saanut oppia."

"Olen lukenut kirkkoisiä latinaksi, jopa muutamia hepreaksikin."

"Se on kunniaksi opettajillenne."

"Mutta minun haluni paloi maailmalle, ja minä itkin sinä päivänä, jona minusta tehtiin messuteini."

"Ja siitä ette virkkanut mitään?"

"Kyllä, mutta isä Laurentius lohdutti minua sillä, että se menisi pian ohitse; viihdytyksekseni sain joka päivä kantaa muutamia lukukirjoja eräälle isistä, joka antoi opetusta mestari Eskilinpojan kauniille tyttärelle."

"No, silloin ymmärrän…"

"Ei voinut käydä toisin… Niin kauan kuin sain joka päivä nähdä Kaarinan, en välittänyt mistään muusta, mutta sitten meni hän Tukholmaan, eikä kestänyt kauan ennenkuin lähdin jälestä."

"Sen voin uskoa!"

"En saanut nähdä hänestä enempää kuin vilahduksen; hän antoi ryöstää itsensä pois pelastaakseen jalon rouva Kristina Gyllenstjernan."

"Ah!" sanoi Johannes ylen kiintyneenä asiaan. "Siitä olen jo kuullut!"

"Minä rupesin sotamieheksi linnanvartioväkeen, ollakseni varma luostariin nähden, ja Kristina rouvan suostumuksella lähdin sitten etsimään Kaarinaani."

"Löysittekö hänet?"

"Aivan kuin ihmeen kautta. Kaksi haukkaa taisteli kauniista kyyhkystäni."

"Heidän nimensä?"

"Se, jota seurasin, oli herra Kaarle Alfinpoika. Hän vei Kaarinan Ekholmaan, herra Erik Trollen kartanoon."

"Ja sitten?"

"Sitten en enää tiedä mitään!" huudahti nuorukainen katkerimmalla tuskalla. "Isä Laurentius tuli tielleni; sillä petollisella verukkeella, että saisin nähdä äitini, houkutteli hän minut viettämään yön vanhassa, rappeutuneessa tornissa. Niin teinkin, syötyäni ensin sen annoksen, minkä hän oli minulle antanut. Minut valtasi vastustamaton uni, ja kun heräsin neljäkolmatta tuntia myöhemmin, huomasin olevani jossakin kajuutassa sidottuna käsistä ja jaloista. Alus oli liikkeessä, mutta minä en voinut nähdä ulos. Minua ruokittiin kuin lasta. Ruuassa oli kai jotakin unettavaa, sillä en voi selvästi muistaa mitään aina siihen päivään, jona heräsin Vadstenan vankilassa."

"Pyhä neitsyt!"

"Isä Laurentius istui vieressäni ja valeli ohimoitani; hän puhui ystävällisesti."

"Eikö hän selittänyt?"

"Alussa tahtoi hän minulle uskotella, että kaikki oli vain unta, mutta kun hän huomasi, että hänen vakuutuksensa olivat vähällä tehdä minut hulluksi, silloin käänsi hän kelkkansa; hän sanoi luvanneensa äidilleni tehdä minusta papin ja lupauksensa oli hänen pidettävä. Minä panin uhman uhkaa vastaan ja sanoin, ettei mikään mahti maailmassa saa minua suostumaan."

"Teitte oikein! Ilman sisäistä kutsumusta ei kenenkään pitäisi vihityttää itseään pyhään virkaan."

"Isä Laurentius oli toista mieltä; kun rukoukset ja esitykset eivät mitään auttaneet, ryhtyi hän toisiin keinoihin. Hän kertoi, että Kaarina oli luostarissa ja että hän oli suostunut rupeamaan nunnaksi. Nähdä en häntä saanut, mutta luulen, että se oli hänen äänensä, jonka kuulin sanovan: 'Jos lupaatte vapauttaa hänet, niin otan hunnun.' Silloin annoin myöten pelastaakseni hänet pettämästä valaansa, sillä hän oli luvannut minulle, ettei koskaan rupea nunnaksi."

"Hirveää!"

"Koko juhlamenoista ja antamistani lupauksista en tiedä mitään, minä kulin kuin unissani ja sanoin ja tein vain mitä käskettiin! Mutta sitten sain epätoivon voiman asettua sortajiani vastaan. Pääsin pujahtamaan pakoon luostarista ja läksin tieheni kuin mielipuoli tietämättä mihin. Osaksi olen ajanut talonpoikain rattailla tietämättä heidän matkansa maalia. Eilen sain tietää, että olin tullut lähelle Upsalaa, silloin päätin mennä arkkipiispan luo. Tiesin hänen käskevän minua palaamaan takaisin luostariin, mutta sitä en tee koskaan; jolleivät pyövelini tahdo minua surmata, teen sen itse."

Isä Johannes istui mietteissään, nuoren papin asema näytti hänestä todellakin epätoivoiselta. Niin arvottomasti kuin häntä olikin kohdeltu, kuului hän nyt kuitenkin kirkolle koko loppuiäkseen.

Hän mietti tätä niin hartaasti, ettei kuullut monien äänten hälinää ikkunan alla. Pentti sitä vastoin kuuli heti.

"Nyt he tulevat minua noutamaan", sanoi hän vetäisten puukon tupestaan.

Johannes hypähti ikkunaan. Sen edessä seisoi tosiaankin neljä vadstenalaisveljeä, ympärillään joukko palvelijoita, ja kaikkien silmät olivat naulatut ylös kirjaston ikkunaan.

Nopeasti vetäytyi hän takaisin ja avasi oven piispan huoneeseen. "Menkää tuonne!" käski hän.

Pentti totteli heti.

Johannes istuutui jälleen paikalleen pöydän ääreen ja koetti lukea, mutta kirjaimet hyppelivät pergamentilla, hän ei voinut niitä erottaa.

Silloin saapui muuan piispan palvelijoista; hän katseli kummissaan ympärilleen ja sanoi: "kunnianarvoisa isä!"

"Mitä tahdotte?"

"Vadstenalainen veli?"

"Tuleeko hän takaisin?"

"Onko hän sitten mennyt?"

"On, kuten näette."

"Hän oli karkuri."

"Niinkö!"

"Tiedättekö, mihin hän lähti?"

"En kysynyt sitä."

Isä Johannes alkoi jälleen lukea ja näytti tahtovan olla rauhassa.

Palvelija, joka näki oven avattuna hänen armonsa makuuhuoneeseen, heitti ohimennen sinne uteliaan katseen. Hänen korkea herransa istui lepotuolissaan; palvelija näki ainoastaan käsivarren, joka liikkui hiljaa eteenpäin, mutta arvellen, että piispa tahtoi olla rauhassa, työnsi hän hiljaa oven kiinni ja riensi ulos.

Johannes kääntyi pelästyneenä ympäri; oliko salaisuus paljastettu?… Silloin astui Pentti häntä vastaan, puettuna dominikaanikaapuun.

"Saanko ottaa tämän?" kysyi hän. "Olisin pelastettu, jos pääsisin huomaamatta täältä."

"Kun Herra on ollut meille avullinen tähän asti, on hän varmaan edelleenkin. Mihin aiotte lähteä?"

"Sitä en tiedä!"

"Teidän täytyy poistua maasta!"

"Ilman rahoja?"

"Tahdon antaa ne varat mitä minulla on."

"Kunhan vain pääsen vieraalle maaperälle, keksin kyllä aina keinoja."

"Autan siinä ja tahdon antaa suosituksia."

"Minulle, jota ette tunne?"

"Teitä on kohdeltu niin julmasti, että tahdon mielelläni hyvittää mikäli voin."

"Armahtakaa sitten Kaarina parkaani!"

"Mistä löydän hänet?"

"Kenties Vadstenasta, mutta en tiedä sitä varmasti; kenties minua on petetty."

"Tahdon etsiä!"

"Sanokaa hänelle myös, että minulta on varastettu kirjeet, jotka hän antoi minulle."

"Olivatko ne tärkeitä?"

"Salaliitto valtionhoitajaa vastaan; eikä se ollut vieras arkki piispallekaan."

"Tiedättekö sen tarkoituksen?"

"En minä, mutta Kaarina tietää sen!"

"Olkaa huoletta, kyllä etsin hänet."

"Kas tässä", sanoi Pentti ja veti esiin sormuksen, jota hän kantoi punonnaisesta riippumassa povellaan. "Ottakaa tämä ja antakaa se Kaarinalle; sinä yönä, jona makasin tornissa Ekholmassa, oli se pantu käteeni, en tiedä kuka sen teki. Kenties en palaa koskaan takaisin, säilyttäköön hän sen muistona… Sanokaa, etten unhota häntä koskaan."

"Kyllä teen, kuten haluatte", vastasi Johannes ja otti sormuksen kätkien sen huolellisesti.

Suuri vaiva oli hänellä piilottaessaan lopun päivästä kaikkien silmiltä salaperäistä vierastaan, mutta kun ilta pimeni, vei hän hänet rantaan ja hankki veneen, joka veisi hänet Upsalaan.

Pentti oli pyytänyt ja saanut luvan vastaisuudessa ilmoittaa isä Johannekselle millaiseksi hänen kohtalonsa muodostui, ja tämä lupasi kaikkialta etsiä Kaarinaa.

"Tiedän, että tästedes saan ajatella häntä ainoastaan siskonani", sanoi Pentti syvällä liikutuksella.

Kun isä Johannes iltapimeällä palasi yksin linnaan, sykki hänen sydämensä ilosta ajatellessaan nuoren papin pelastusta, mutta isä Laurentius suututti häntä niin suuresti kuin hänen lempeä mielensä voi vihoitella.

Mutta isä Johannes joutui yhä enemmän melkein jumaloimisen esineeksi väestön kesken Stäketin ympäristössä. Hänen persoonansa teki kaikkiin valtavan vaikutuksen; hänen iäkkäät, ikäänkuin kyynelten läpi hymyilevät kasvonsa, ne ystävälliset sanat, joilla hän kaikkia puhutteli, ne lohtuperusteet, joita hän julisti kaikille, jotka kävivät hänen luonaan. Kaikki tämä antoi hänelle ihmisten silmissä jonkunlaisen pyhimyskehän.

Eikä suinkaan vähimmässä määrin rouva Bontille. Tämä tunsi hänet jo nuoruudestaan, oli aina uskonut, että hänen esirukoustensa kautta he kerran olivat pelastuneet vaarallisesta merihädästä. Mutta niin kummallinen ja mutkikas oli tämän naisen ajatusjuoksu, että hän itsekin luuli olevansa jossakin määrin osallinen isä Johannesta ympäröivään sädekehään. Kun hänet, murhayrityksen johdosta nuorta Sten Sturea vastaan, isä Johanneksen ankarasta käskystä ajettiin pois piispantalosta, kantoi hän kärsivällisesti häväistyksensä. Mutta kun isä muutamien kuukausien kuluttua näki hänet siellä jälleen eikä puhunut ankarasti, vaan ainoastaan varoittavasti ja neuvovasti, tapahtui se hänen mielestään siksi, että isä Johannes tiesi hänen olevan yhden taivaan valituista.

Hän ymmärsi, että ainoastaan tottumuksen voima ja pelko olivat ne siteet, jotka pitivät arkkipiispan kiinnitettyinä häneen; häntä ei suinkaan rakastettu; vihaa ja halveksumista olisi koko maailma osoittanut hänelle, jos vain olisi uskaltanut!…

Isä Johannes yksin oli aina ollut hänelle ystävällinen ja hyvä, hän ja vielä eräs toinen.

Mutta tämä toinen tarvitsi häntä, hän kävi tämän asioilla, samoinkuin tämäkin oli luvannut edistää hänen asiaansa.

Jo piispantalossa oleskelunsa aikana oli herra Kustaa Trolle osoittanut hänelle kunnioitusta ja suosiota. Kerran, kun hän kiukkunsa puuskassa oli toivottanut onnettomuutta ja tuhoa kaikille vihollisilleen, oli Kustaa herra sanonut hänelle, että kuta kauemmin kosto viipyi, sitä suloisemmalta se oli tuntuva; hän malttoi mielensä, samoin oli tehtävä hänenkin. Siitä päivin tuli rouva Bonti hänen uskotukseen, hän kertoi Sturein olevan hänen pahimpia vihollisiaan; hänellä ei ollut mitään onnea, ennenkuin he olivat hävitetyt maan päältä; tämä ei ollut mikään synti, sillä hän tiesi, että hekin tavoittelivat hänen henkeään ja samoin vihasivat häntä kuolemaan saakka.

Niin sopivat he keskenään, että auttaisivat toisiaan. Rouva Bontin oli yllytettävä arkkipiispa Stureja vastaan, hänen oli valmistettava Kustaa herralle tietä Ruotsin kirkon korkeimpaan arvoasemaan, ja kun tämä oli vihdoin saavuttanut maalinsa, silloin hänkin saavuttaisi omansa! Jos hän olisi voinut kiduttaa kuoliaaksi tai ruhjoa vastustajansa, olisi hän mieluimmin tehnyt sen, mutta kun tähän ei ollut mitään mahdollisuutta, oli hänen omalla ylennyksellään saatava heille aikaan mitä katkerinta nöyryytystä.

Kustaa herra oli luvannut tehdä hänestä abbedissan mihin luostariin hän itse halusi ja hänen kuolemansa jälkeen — pyhäksijulistuksen!

Kuten pyhä Birgitta tahtoi hänkin tulla jumaloivan palvomisen esineeksi.

On totta, että Kustaa herra oli koettanut saada hänet luopumaan abbedissa-kutsumuksesta; mitä pyhäksijulistukseen tuli, tuumi hän, että se tulisi maksamaan suunnattomasti.

Mutta moinen ei rouva Bontia säikäyttänyt, hän sitoutui vuosittain lähettämään suuria summia Roomaan, ja hän piti lupauksensa; Kustaa herra oli löytänyt kultakaivoksen, joka oivallisesti palveli hänen omia suunnitelmiaan ja josta hän ammensi vähintäkään arvelematta.

Tämän lisäksi antoi eukko hänelle varmoja tietoja kaikesta mitä tapahtui, eikä suinkaan säästänyt räikeitä ilmiantoja itseään vanhaa arkkipiispaa vastaan.

Mutta hyvistä toiveistaan huolimatta ei vallanhimoinen nainen ollut tyyni; rouva Bonti toivoi, että niin pyhä mies kuin isä Johannes painaisi ikäänkuin sinetin hänen toiveilleen.

Mutta kuinka saada hänet siihen?

Naisviekkaus toivoi löytäneensä keinon.

Hän pyysi ripittäytyä isä Johannekselle.

Tämä suostui, vaikkei epäröimättä; mitä hän tulisi tunnustamaan?

Isä Johannes ei häntä vielä tuntenut.

Hän valitsi varhaisen aamuhetken ennenkuin hänen armonsa oli vielä noussut.

Kun pappi astui rippituoliin, oli hän siellä jo ennen, ja kuului katkerasti itkevän.

Lempein, rakkautta henkivin sanoin kehotti isä Johannes häntä vilpittömästi ja peittelemättä tunnustamaan kaikki syntinsä, se antaisi, sanoi hän, "rauhaa ja tyynnytystä hänen sydämelleen."

"Minä olen suuri syntinen", sammalsi hän.

"Niin olemme kaikki Jumalan edessä!"

"Olen puhunut petollisesti."

"Kenelle?"

"Arkkipiispalle…" kyynelet tukehuttivat äänen.

"Puhukaa selvemmin."

"Hän on antanut minulle rahoja."

"Mihin tarkoitukseen?"

"Lähetettäväksi köyhille sukulaisilleni!"

"Olette kai tehnyt sen?"

"En, en!" Uusia kyyneliä.

"Miksi ette?"

"Ne menivät Varnhemin kirkon kalkkiin."

"Niinkö!"

"Ja pyhän Birgitan pyhimyslippaaseen."

"Siihenkin!"

"Rukousnauhaan pyhän Erikin kappeliin."

"Hänen armonsa on täytynyt lahjoittaa teille suuria summia."

"Ah, kunnianarvoisa isä, niin suuria summia on varattuna tähän siunattuun piispantaloon, että puolillakin niistä olisin voinut yllinkyllin tyydyttää kaikki kohtuulliset tarpeet; lopuilla olen ostanut pyhäinjäännöksiä ja muita kalleuksia, joita olen lahjoittanut monille kirkoille, kappeleille ja pyhänhengen majoille."

"Hänen armonsa tietämättä?"

"Tahdoin hänen tietämättään pestä pois ne synnit, jotka kenties vielä häntä painavat."

"Mitä olette tehnyt omaksi hyväksenne?"

"Niillä pienillä säästöillä, joita olen voinut tehdä kolmenviidettä vuoden kuluessa, olen, kuten kenties tiedätte, rakennuttanut talon Upsalaan."

"Muistan kyllä sen."

"Kun ette te tahtonut sitä, ajattelin muiden kera asettua sinne asumaan."

"Miksette ole tehnyt sitä?"

"Hänen armonsa ei ole sallinut."

"Eikö?"

"Huokaillen ja kyynelin olen rukoillut häneltä sitä."

"Haluatteko sitä vielä?"

"En, nyt olen luvannut jäädä tänne viimeiseen asti, mutta taloni tahdon luovuttaa pyhänhengen majaksi sairaille ja apua tarvitseville."

"Mitä ajattelette sitten omaan kohtaanne nähden?"

"Aion mennä luostariin."

Syntyi pitkä äänettömyys, sellaista rippiä ei isä Johannes ollut odottanut, ja hän sanoi pettymykseen vivahtavalla äänellä: "Missä ei mitään ole rikottu, siellä ei ole mitään anteeksi annettavaakaan."

"Olenhan toiminut ilman hänen armonsa suostumusta?"

"Jolleivät teidän sukulaisenne tarvinneet hänen lahjojaan, oli teidän joko annettava ne takaisin tai käytettävä ne muulla tavalla."

Isä Johannes poistui rippituolista, ovela nainen ei ollut onnistunut häntä pettämään, hän tunsi sen itse ja hänen täytyi sentähden jatkaa.

Jo samana päivänä pyrki hän uudestaan puheille.

Johannes suostui.

"Jos minä tiedän suuresta rikoksesta, mutta olen vannonut olla vaiti, mitä on minun tehtävä?" kysyi rouva Bonti nöyrästi.

"Koetettava estää sitä."

"Mutta valani?"

"Koskee sellaisessa tapauksessa persoonaa, mutta ei asiaa."

"En voi tehdä mitään."

"Uskokaa sitten asianne jollekin."

"Sitä en uskalla!"

"Mutta uskallatte kantaa vastuun?"

"Mitä ilmaisen, sitä ei koskaan anneta minulle anteeksi!"

"Ketä pelkäätte enemmän, Jumalaa vai ihmisiä?"

"Hätä on ajanut minut tänne."

"Ripissä ei teillä ollut mitään ilmaistavaa!"

"Pelko sitoi kieleni —"

"Sitooko se vieläkin?"

"Niin!"

"Menkää sitten kammioonne ja rukoilkaa; kun olette tulleet käsittämään velvollisuutenne, palatkaa takaisin ja minä tahdon kuulla teitä."

"Tahdotteko myös ottaa vastuun?"

"Sen tahdon!"

"Kuinka raskas se lieneekin?"

"Jumala on antava minulle voimaa sitä kantamaan."

"Ja luuletteko minun sallivan sen? Ei, kunnianarvoinen isä, luottamukseni tahdon antaa teille, mutta jos jokin vaara on tarjolla, niin tahdon yksin kantaa siitä vastuun."

Johannes katseli häntä kummissaan, tätä ei hän ollut odottanut.

"Kas tässä", sanoi rouva Bonti ottaen esiin muutamia kirjeitä. "Lukekaa nämä ja päättäkää, missä levottomuudessa ja pulassa olen elänyt viime kuukausina."

"Nämä kirjeet ovat kaikki tyyni osoitetut hänen armolleen arkkipiispalle."

"Täällä ovat myös hänen vastauksensa."

"Kuinka ovat ne tulleet teidän haltuunne?"

"Se on minun salaisuuteni."

"Vilpillä?"

"Ne koskevat isänmaatanne!"

"Ilmoitan hänen armolleen tai jätän ne hänelle."

"Ette tee sitä, kun olette ne lukenut." Näin sanoen poistui rouva Bonti huoneesta. Isä Johannes seisoi hämmästyksen lyömänä, koskaan ennen ei hän ollut joutunut moisiin seikkailuihin; kuinka voisi hän ymmärtää, mikä tässä oli viekastelua, mikä totta? Epäröiden piteli hän kirjeitä kädessään; lukisiko hän ne vai ei?

Kaikki olivat suletut suureen päällystään, ja siinä oli avonainen paperi, jossa luki:

"Suurehkolla summalla olen ostanut takaisin nämä tärkeät kirjeet vadstenalaiselta veli Laurentiukselta; teidän armonne tahdon ja käskyn mukaan lähetän ne nyt uskollisen palvelijan mukana ja piirrän

Teidän armonne nöyrä ja kuuliainen

Pernilla Klauntytär."

Samat kirjeet siis, mitkä oli ryöstetty nuorelta mieheltä; viheliäisen voiton tähden oli ne myyty oikeille omistajilleen, mutta nämä punoivat pahoja juonia maata ja valtakuntaa vastaan… Tunkeutuisiko Johannes nyt heidän salaisuuteensa ja sitten antaisi heidät ilmi?…

Tämä ajatus oli hänelle vastenmielinen; tosin olivat sinetit murretut, mutta ilmiantajaksi ei hän tahtonut ruveta, ja jos hän luki kirjeet, oli hän velvollinen syyttämään —?… Mutta tyttö, jota hän oli luvannut etsiä, tiesi niiden sisällön ja oli valmis sen ilmaisemaan… Hän tekisi kaikkensa toimittaakseen tytölle vapauden ja hänen armonsa itse olisi hänelle siinä avullinen; viekas osasi isä Johanneskin olla, mutta ei samalla tavoin kuin muut.

Kirjekäärö sai jälleen sulkeutua ja se kädessään meni hän piispan luo.

Tämä piteli jotakin paperia kädessään, mutta pani sen pois Johanneksen nähdessään.

"Kas tässä", sanoi tämä, "mitä minulle on uskottu." Näin sanoen antoi hän avoimen käärön.

Piispa otti sen nopeasti. Nähtyään, mitä se sisälsi, karahti hän punaiseksi ja sanoi: "Kuinka on tämä tullut sinun käsiisi, Johannes?"

"En saanut sitä teille jätettäväksi."

"Oletko lukenut…?"

"Ainoastaan pikku lapun."

"Ja miksei enempää?"

"En tahtonut ruveta ilmiantajaksi."

"Omasta puolestani ei minulla ole mitään pelättävää", tuumaili piispa, "mutta näille toisille saattoi paljastus aiheuttaa hengen ja omaisuuden menetyksen; heidän tähtensä kiitän sinua. Mitä vaadit hyvitykseksi?"

"Paljon!" vastasi Johannes ilmeekkäin katsein ja äänin… "Arvaatte kai sen."

Jaakko Ulfinpoika nyökkäsi myöntävästi, mutta samalla repi hän kovan onnen kirjeet pieniksi paloiksi, jotka hän sitten heitti palavaan uuniin. "En sentään kaikkea", virkkoi hän kohottaen uteliaan katseensa.

"Teidän täytyy myöntää minulle valta käydä kaikissa naisluostareissa Ruotsissa."

"Missä tarkoituksessa?"

"Muuan lapsi parka on teljetty luostariin, ja minun täytyy hänet vapauttaa."

"Onko hän ylhäissukuinen?"

"Onneksi ei."

"Mutta hurskas Johannes, kuinka vähän tunnetkaan luostareita, jos luulet voivasi löytää sieltä mitä tahdotaan salata."

"Se on kuitenkin ainoa keinoni."

Piispa kirjoitti pyydetyn valtuutuksen: "Oletko tyytyväinen, rakas ystävä?" kysyi hän.

"Nyt täytyy teidän armonne päästää minut menemään?"

"Nyt, kun tarvitsen sinua enemmän kuin milloinkaan! Etkö näe, että siitä lukuisasta joukosta, joka liikkuu täällä talossani, puhuttelen harvoin ketään… Kaikki täytyy minun päättää yksin, sentähden ovat päiväni ilottomat ja yöni unettomat… Istu tähän vierelleni, niin tahdon sanoa sinulle jotakin."

Johannes istuutui piispan rinnalle ja tämä tarttui hänen käteensä. "Noilla kirjeillä, jotka nyt ovat palaneet tuhaksi, ei ollut enää mitään varsinaista merkitystä, kun kerran koko suunnitelmasta oli jo luovuttu, mutta hän, joka jätti ne sinulle, teki sen ilmeisesti saadakseen eripuraisuutta välillemme."

"Sitä en usko."

"Siksi, ettet tunne maailmaa! Paha tarkoitus on kuitenkin kääntynyt hyväksi, sillä se, että jätit kirjeet minulle, niitä edes lukemattakaan, tiedätkös, Johannes, sellainen ystävyyden todiste tuli ensi kertaa osakseni."

"Suurentelette pikku asioita."

"Ja tämä huolimatta siitä pahasta, mitä olen tehnyt sinulle."

"Jumala on kääntänyt kaiken hyväksi!"

"Niin, hänen vaikutuksestaan katson sinun tänne tulleen; sinä olet järkyttänyt omaatuntoani, ja jokainen keskustelu välillämme on ollut kuin kylvö, josta monet siemenet ovat nousseet oraalle… Mutta siellä oli ennen paljon ohdakkeita, jotka tukehduttivat hyvän kylvön, pahin niiden joukossa oli epäluulo… En, totta pulmakseni, ole koskaan luottanut kehenkään ihmiseen, enkä siis voinut luottaa sinuunkaan, Johannes."

"Kuinka onneton olette ollut!"

"Siinä olet oikeassa!"

Piispa otti paperin, jota oli lukenut Johanneksen astuessa sisään.

"Olemme tähän asti puhuneet ainoastaan menneistä ajoista, nyt kerron sinulle nykyisistä asioista."

"Mutta ei minulla ole kykyä neuvoa teitä!"

"Sinun lamppusi on sytytetty ikuisella valolla; minun lamppuani sitä vastoin ympäröivät alusta alkaen maalatut lasi-ikkunat, inhimilliset töherrykset turmelivat Jumalan työn… Sentähden on sinun nyt kuultava ja tuomittava sen lahjan mukaan, joka sinulle on suotu… Valtionhoitaja on palannut Suomesta; olen äskettäin saanut häneltä kirjeen, jossa hän sanoo päättäneensä varman rajankäynnin Venäjän kanssa, ja lopullinen rauha vahvistetaan ensi vuonna… Mutta kas tässä…" Hän otti uudelleen paperin. "Tämä asiakirja osoittaa, että on tehty Tanskan ja Venäjän välillä liitto, joka tarkoittaa ainoastaan sotaa ja vainoa Ruotsia vastaan. Kaikki ne lupaukset, joita Sten herra on saanut, ovat olleet ainoastaan vääriä uskotteluja, joiden tarkoituksena on hälventää kaikki epäluulot, kunnes myrsky puhkeaa."

"Hirveää!"

"Onnettomaan Suomeen uhkaavat raakalaiset vielä kerran tulvehtia hävittämään ja polttamaan."

"Eikö tätä vastaan voida tehdä mitään?"

"Hannu kuninkaan hallituskumppani, Tanskan kruununprinssi, on kirjoittanut minulle siitä. Hän antaa minulle tiedoksi, ettei hän koskaan tule luopumaan vaatimuksistaan Ruotsiin nähden, ja kysyy sitten, enkö mieluummin tahdo antaa apuani rauhalliseen ratkaisuun, kun aika vielä on, kuin viivytellä siksi, kunnes tulee hätäpakko!"

"Milloin se tulisi!"

"Kun hän asevoimin on päässyt köyhän, verta vuotavan maamme herraksi."

"Se on tähän asti voinut puolustautua."

"Mutta sitä uskotaan nyt pelottavammin kuin koskaan."

"Sten herra on urhokas ja viisas nuori herra."

"Ei urhous eikä viisaus voi mitään hiipivää kavaluutta vastaan."

"Uhkaavatko nekin."

"Sten herran molemmat velipuolet vihaavat häntä kuolemaan saakka ja ovat vannoneet hänet tuhoavansa."

"Hän on tehnyt heille ainoastaan hyvää."

"Kateuttahan se on. Samoin herra Erik Abrahaminpoika…"

"Olen kuullut hänestä puhuttavan…"

Arkkipiispa tähysteli ympäri huonetta ikäänkuin pelkäisi kuuntelevia korvia. "Hän on vannonut ristin kautta ottavansa Sten herran hengiltä!"

"Kenelle hän on vannonut!"

"Sigbrit rouvalle."

"Hänelläkin on tässä osansa!"

"Hänellä on osansa Kristian kuninkaan vihassa, kaikissa niissä onnettomuuksissa, jotka poloista maatamme uhkaavat."

"Sten herran asiat näyttävät synkiltä!"

"Luuletteko, että siinä on jo kaikki? Entä herra Sten Kristerinpoika ja hänen emäntänsä?"

"Onko Pernilla rouva tosiaankin vaarallinen?"

"Pelkään hänen olevan vaarallisemman kuin luullaankaan. Mutta en ole vielä maininnut hänen vaarallisinta ja mahtavinta vihollistaan."

"Herra Erik Trollea?"

"Hänen poikaansa Kustaata!"

"Josta aiotte tehdä seuraajanne?"

"Hän pyrkii siksi!"

"Se olisi eripuraisuuden herättämistä."

"Toivon päinvastaista. Jollei hän saa täällä mitään valtaa, tulee hänestä Tanskan uskollisin ystävä. Mutta jos hänestä tulee Ruotsin kirkon korkein mies, on hänellä yhtä paljon sanottavaa kuin valtionhoitajallakin ja hänen kunnianhimonsa täytyy olla tyydytetty."

"Se on vaarallista peliä."

"Hänen on tehtävä vala ja vannottava uskollisuutta maalliselle esimiehelle!"

"Mitä aihetta hänellä on vihaan? Ovathan he sukulaisuudessa keskenään."

"Mitäpä moinen autti? Etkö ymmärrä, että täytyy tuntua katkerimmalta häväistykseltä, niin hänestä kuin minustakin, kun rauhanpuolue kärsi häpeällisen tappion valtionhoitajan vaalissa. Kustaa herralle oli se sitä tuskallisempaa, kun hänen oman iäkkään isänsä täytyy väistyä syrjään nuoren Sten Svantenpojan tieltä."

"Koko kansa asetti hänet etusijaan."

"Vaikkapa!"

"Ja hän oli kelpoisin!"

"Häväistys se oli sittenkin, ja se on pestävä pois."

"Millä tavoin?"

"Minä eroan!"

"Ja jätätte tilaa Kustaa herralle?"

"Minun täytyy!"

"Mikä pakottaa?"

"Tahdon kuolla — luonnollisen kuoleman."

"Luulette siis, että…?"

"Kustaa herra ei kammo mitään keinoja."

"Jumala meitä kaikkia auttakoon!"

"Siinä, Johannes, on sisäisin syy kaikkeen siihen levottomuuteen, kaikkiin niihin epäilyksiin, jotka minua kalvavat. Olen kenties ollut horjuvainen koko aikani, mutta nyt tiedän, että tahdon päästä lepoon, ja nyt ei anneta minulle mitään lepoa."

"Mutta olettehan luvannut kääntää sydämenne Sten herran puolelle!"

"Niin teenkin, mutta varovasti ja paljastamatta sydämeni sisimpiä ajatuksia."

"Miksei avoimesti ja rehellisesti?"

"Luottaisivatko minuun silloin ketkään ja voisinko silloin johtaa tapauksia?"

"Mutta täytyyhän ainakin Sten herran tietää…"

"Ei mitään! Hän on nuori ja varomaton; tahdon hänen tietämättään todistaa olevani hänen ystävänsä."

Sellainen kaksinaisuus ei ollut rehellisen Johanneksen mieleen, ja kun ylipappi muutamia päiviä myöhemmin kertoi saaneensa valtionhoitajalta hartaan pyynnön, että hänen armonsa tahtoisi kastaa äskensyntyneen pojan, silloin teki hänelle kipeää, kun piispa sanoi, että mainituista syistä täytyi hänen vastata kieltävästi pyyntöön.

Sten herran lähettilään mukana oli myös palvelija, joka pyysi puhutella Johannesta.

Tämä antoi hänelle kirjeen, jonka pyysi heti lukemaan ja siihen vastaamaan. Kirje oli tällainen:

"Kunnianarvoisa isä!

Jalo Kristina rouva lähettää teille minun, nuorimman hovineitonsa, kautta tuhannet terveiset. Ensin pyytää hän minua sanomaan teille, että Jumalan äiti armossaan on lahjoittanut hänelle pojan, ja tämän suuren siunauksen tähden tahtoo hän kiittää ja ylistää öin ja päivin. Mutta hänen oma onnensa vie ajatukset kaikkiin niihin, jotka kärsivät hänen tähtensä. Kirjeessänne — josta hän sydämellisesti kiittää — olette maininnut, että tahdotte lähteä etsimään hänen entistä palvelijatartaan ja ystäväänsä, Kaarina Eliaantytärtä; häntä on liikuttanut kyyneliin saakka, kun tahdotte antautua sellaiseen vaivaan. Mutta, kunnianarvoisa isä, ettekö tahdo saada siinä tehtävässä apua? Mies, joka tuo tämän kirjeen perille, on nimeltään Esbjörn, hän on Sten herran uskollisin palvelija ja suorittaa kaiken mitä hänen tehtäväkseen uskotte.

Tämän on Kristina rouvan käskystä kirjoittanut teidän kuuliainen ja nöyrä palvelijattarenne

Anna Erikintytär Bjelke."

Kun Johannes kohotti katseensa sirosti kirjoitetusta kirjeestä, kohtasi hän rehellisen silmäparin.

"Nimesi on Esbjörn?"

"Niin on!"

"Tiedätkö mistä on kysymys?"

"On etsittävä Kristina rouvan neitosta!"

"Oletko nähnyt hänet?"

"Monet kerrat!"

"Silloin on hänellä etu, jota ei ole minulla", ajatteli Johannes mennen pöydän luo häiritsemättä harkitakseen tarkoin, mitä oli tehtävä.

"Ihanampaa impeä en ole nähnyt koskaan", jatkoi Esbjörn. "Ja voin hyvin ymmärtää sen katkeran surun, mitä lapsettomain vanhempain täytyy kärsiä. Kristina rouva lähettää heille monia todistuksia suopeudestaan, mutta luulen niiden surua lisäävän eikä vähentävän. 'Kun joku vieras piti häntä niin suuressa arvossa', sanovat he, 'eikö meidän ikävöimisemme silloin täydy tuntua tuhat kertaa katkerammalta?'"

"Asuvatko he Vadstenassa?"

"Isä on kaupungin taitavin seppä!"

"Ovatko he ottaneet selkoa, ettei tytär vain ole luostarissa?"

"Siellä ei hän ole!"

"Kuinka sen tiedätte?"

"Tytön isä ei sitä uskonut, mutta äidillä oli epäluulonsa, ja hän tutkisteli. Vaikka Kaarina olisi ollut kätkettynä syvimpään vankilaan, olisi hän löytänyt hänet… Kuten sanottu, siellä ei hän ole."

"Onko äiti lakannut etsimästä?"

"Sitä ei hän tee koskaan."

"Mutta ei ole löytänyt jälkeäkään?"

"Ei tähän asti."

"Jos te nyt auttaisitte?"

"Luulen olevan parasta, että kukin toimii omin nokkinsa… Minulla on oma tapani nuuskia."

"Kukaan ei voine tehdä sitä kuten äiti… Kas tässä — tässä on valtakirja, joka omistajalleen avaa kaikki luostarinportit… Se on arkkipiispan allekirjoittama, pidä se itse tai anna äidille, miten hyväksi näet."

"Annan sen äidille."

"Kiitän sinua siitä."

"Tietäisinpä vain, mistä Kaarina vietiin."

"Ekholmasta."

"Ja isä Laurentius oli hänen saattajanaan?"

"Niin luulen."

"Siinä on ensimäinen johtolanka."

"Toivoisin voivani antaa sinulle useampia."

"Osaan kyllä niitä hankkia."

Esbjörn sanoi hyvästit ja lähti; nyt ei isä Johanneksen tarvinnut laskea omalletunnolleen, vaikka jäikin joksikin aikaa piispantaloon; Kaarina oli saanut varmemman vapauttajan kuin hän oli ollut, ja Jaakko herraa tarvitsi joka päivä tukea pysymään lujana sillä uudella tiellä, jolle hän oli kääntynyt.

Mutta jos vilpitön Johannes ihmetteli, mistä rouva Bontin kummallinen käytös mahtoi johtua, niin ei tämäkään vähemmän pelästynyt nähdessään luottamussuhteen arkkipiispan ja Johanneksen välillä. Hän ei ollut koskaan ajatellut, että edellinen saisi kirjeet sillä tavoin käsiinsä… Tiesiköhän piispa kenties senkin, että ne olivat tulleet häneltä?

Siitä pitäen pelkäsi hän isä Johannesta yhä enemmän, sillä tämä oli lukenut aivan liian selvään hänen ajatuksensa; koska mies tahtoi kulkea eri teitään, saattoi hän käydä vaaralliseksi, ja sentähden täytyi hänen poistua niin pian kuin suinkin.

Sillävälin tunsi piispa mielenrauhaa ja tyyneyttä, jollaista ei moniin vuosiin ollut tullut hänen osakseen; hänelle oli jotakin uutta lausua siten suoraan ajatuksiaan, ja hän teki sen sydämensä pohjasta, kiertelemättä, kaartelematta.

Hän kertoi Johannekselle tulevasta Kööpenhamian kokouksesta. Strengnäsin ja Skaran piispojen oli mentävä sinne. "Vincentius hoippuu molemmille puolin", sanoi hän. "Pohjaltaan on hän Sture-suvulle uskollinen, mutta hänen asemansa ja hänen virkaveljiensä painotus vetää häntä Tanskaan. Mathias herra taasen kuuluu synnyltään maan suurmiehiin ja sillä perusteella myös rauhanpuolueeseen."

"Mutta jos te nyt avoimesti siirtyisitte Sten herran puolelle, eivätkö silloin kaikki piispat seuraisi teitä?"

"Sitä en usko."

"Nyt teette vääryyttä itsellenne."

"Tiedäthän, kuinka mahtava Kustaa herra on."

"Jo?"

"En tiedä, onko hänen isänsä tai hän itse maksanut suuret rahat, mutta niin suuri valta hänellä jo on, että jos tulisi valittavaksi hänen ja minun välillä, olen varma siitä, että hän saisi enimmät äänet kaikkialla maassa."

"En luullut häntä kovin tunnetuksi."

"Kysykää rouva Bontilta…"

"Ahaa, häneltä?"

Piispan poskille lehahti puna, mutta sitten sanoi hän hiljaa: "Etkö luota häneen?"

"En paljoa."

"En minäkään, ja on mahdollista, että hän on erehtynyt."

"Hän siis on sen sanonut?"

"Monet muut myös. Ketä piispoista puhuttelenkin, kohottavat he Kustaa herran pilviin."

"Eikö se voi olla siksi, että luullaan teidän olevan hänelle suosiollisen?"

"Tosin kyllä."

"Hän on oleskellut talossanne."

"Lähes kaksi vuotta."

"Tarvitaanko enempää!"

"Siitä ajasta se alkoi."

"Mikä?"

"Epäluulo, pelko…"

"Minkätähden?"

"Että olin tiellä."

"Ettekö vain pettänyt itseänne?"

"Yöjuomalla oli ihmeellinen maku. Käskin palveluspoikani juoda sen."

"Entäs sitten?"

"Seuraavana aamuna oli hän kuollut!"

"Kaikki hyvät pyhimykset!"

"Ettekö itse pelastanut Sten herran hengen?"

"Tuleeko se kaikki samalta taholta?"

"Voitteko sitä epäillä?"

"Silloin hän vihaa teitä!"

"Niin, kuolemaan saakka!"

"Mutta miksi?"

"Hän oli kauan kiusannut minua, että tekisin hänestä abbedissan; eräänä päivänä jouduin vihasta pois suunniltani ja vannoin pyhän ristin kautta, ettei se tulisi koskaan tapahtumaan."

"Mutta lähetittehän hänet Sten herran murhayrityksen jälkeen pois; miksi otitte hänet jälleen takaisin?"

"Kustaa herran pyynnöstä."

"Niinkö!"

"Hän sanoi tietävänsä, että minua uhkasi suuri vaara; tämä nainen yksin saattoi sen torjua."

"Oma pelkonne on siis heidän liittolaisensa."

"Luuletko, etten sitä tiedä? Juuri siksi tahdon päästä pois täältä…"

"Alan ymmärtää sen."

"Mitä arvelet, jos tekisin tarkastusmatkan ylämaahan päin?"

"Onko teillä voimia siihen?"

"Täällä tunnen itseni vangiksi sekä ruumiiltani että sielultani; kun pääsen pois, tulee minusta vapaa ja uusi ihminen."

"Matkustakaa sitten!"

"Olisin kenties matkustanut Tukholmaan toimittamaan kasteen, mutta palata sitten takaisin ja olla pakotettu tekemään tiliä kaikesta."

"Alistutteko siihenkin?"

"Kun vampyyri imee verta, houkuttelee hän minulta ilmi kaiken minkä tiedän… nainen on minun paha omatuntoni, syyni ja rangaistukseni… Kun olimme molemmat nuoria, tein suuren vääryyden häntä kohtaan, nyt kostaa hän ja kostaa hirveästi."

"Ettekö te voi vapautua hänestä?"

"En tiedä, käyttääkö hän kenties joitakin taikakeinoja; väliin tunnen kiusausta sitä uskomaan… Ne kuukaudet, jotka olette ollut täällä, ovat tehneet minut kymmentä vuotta nuoremmaksi, mutta nyt on pelko palannut uudestaan."

"Häntäkö pelkäätte?"

"Nukuit raskaasti viime yönä, Johannes."

"Niin, se on totta."

"Etkö kuullut mitään?"

"En, en mitään."

"Sen arvasinkin!"

"Tiedättekö syyn?"

"Olit saanut unijuoman."

"Mistä sen päätätte?"

"Kuinka et muuten olisi kuullut, että hän oli täällä yöllä, heti kun olit sammuttanut lamppusi."

"En kuullut mitään!"

"Hän istui tuossa sänkyni vieressä ja ruikutti ikuisesti samaa, kuinka hän kärsi helvetin tuskia sekä minun että omien syntiensä tähden, kysyen, mitä aioin tehdä antaakseni hänelle sovitusta."

"Tahdon häntä puhutella."

"Ei, siitä joutuisin vain uusille nuhteille alttiiksi; älä ota iltajuomaasi tänä iltana, vaan tule tänne hänen alotettuaan."

"Tuleeko hän joka yö?"

"Kun hän on nyt keksinyt keinon päästäkseen pelätystä kuulijasta, ottanee hän kyllä vahinkonsa takaisin. Hän ei ole enää sinulle erittäin suosiollinen."

"Se ei minua kummastuta."

"Olet Sten Sturen ystävä eikä sinuun ole sentähden luottamista, sanoi hän. Kirjeet, tunnusti hän, olit saanut häneltä."

"Se on totta."

"Jätettäviksi minulle… Hän tiesi, että ne olisivat sitä tervetulleemmat… Mutta häntä suretti, että niin oli laita hän tiesi ansaitsevansa kiitollisuuttani."

"Sanoiko hän niin?"

"Sanasta sanaan!"

"Kaikki pyhimykset meitä varjelkoot!"

"Eikö totta, hän herättää pelkoa sinussakin?"

"Kuka ei pelkäisi syvyyden lähettilästä, mutta minä manaan pahan hengen ja teen sen teidän ollessanne läsnä!"

"Uskallatko tehdä sen?"

"Tahdon näyttää sen ja samalla ilmaista, mitä en tähän asti ole tahtonut sanoa."

"Teetkö syytöksen häntä vastaan!"

"Jota hän ei voi tehdä tyhjäksi!"

"Kiitos, Johannes; et voi uskoa, kuinka suuresti olen toivonut sellaisen löytäväni!"

"Tulette olemaan tyytyväinen!"

"Mutta sen jälkeen en jää kotiin. Tunnen halua lähteä matkalle jo muutaman päivän perästä… Upsalasta matkustan Skohon… sinun on tultava sinne mukanani."

"Mutta sitten eroamme!"

"Tahdotko sitä välttämättä?"

"Minun täytyy mennä Ekholmaan."

"Se on totta, lupasin, että veisit sinne viestin minulta."

"Niin."

"Saat sen Skossa."

"Muistutan teitä siitä."

"Sieltä matkustan Suomeen. Elämäni tärkeimpiin tehtäviin luen siunatun piispa Hemming vainajan pyhäksijulistuksen ja arkkuunkätkemisen. Kallisarvoinen arkku on nyt valmis, ja ensi toukokuussa vietetään juhla Turun tuomiokirkossa. Sen jälkeen teen luultavasti totta aikeestani laskea pois piispansauvan."

Mutta sinä iltana ei kuulunut mitään pelätystä vierailusta piispan makuukamariin.

Isä Johannes ei uskaltanut maistaa iltajuomaansa eikä mennä levolle, hän istui odottaen ja rukoili hartaasti ja nöyrästi, että löytäisi oikeat sanat herättääkseen syntisen vaimon nukkuvan omantunnon, mutta sillä kertaa odotti ja rukoili hän turhaan.

Seuraavana aamuna ilmoitti piispa päätöksensä lähteä ensi viikolla matkalle. Stäketistä lähtisi hän jo seuraavana aamuna; hän määräsi, kuinka monta hänen asemiehistään ja palvelijoistaan tulisi mukaan, ja antoi kaikki muut tarpeelliset käskyt.

Rouva Bonti kutsuttiin saapuville Johanneksen ollessa läsnä, hän näytti niin nöyrältä ja masentuneelta herransa lähdöstä kuultuaan, että tunsi kiusausta uskomaan hänen ikävöimisensä vilpittömäksi.

Mutta kun hän oli lähtenyt, sanoi Jaakko herra: "Sanon sinulle, Johannes, hänellä on jotakin pahaa mielessään."

"Sitä en luule!"

"Et tunne häntä, mutta minä, joka olen tottunut lukemaan hänen kasvoistaan, päätän kokemuksesta."

"Sitä en ymmärrä."

"Mutta tahdothan auttaa minua?"

"Sen tahdon."

"Vaikkapa siihen yhtyisi vaarakin."

"Silloinkin!"

"Tulkaa tänne yöksi ja minä menen teidän vuoteeseenne."

"Eivätkö palvelijanne ilmaise vaihdosta?"

"Se ei saa tapahtua ennenkuin he ovat menneet."

"Hyvä on."

Piispan toivomusta noudatettiin; kun poikanen oli tuonut hänelle iltajuoman ja poistunut, niin hänen armonsa hiipi varpaisillaan, melkein kuin pahantekijä, kirjastoon ja isä Johannes painautui upeaan vuoteeseen. Mutta kun hän vaipui pehmeille patjoille, tuntui hänestä, ettei mielihyvä vastannut kaikkea sitä levottomuutta ja huolta, jota vuoteen omistajan täytyi joka päivä tuntea.

Sopimuksen mukaan oli hänen nautittava myös iltajuoma, ja isä Johannes teki sen ensin suljettuaan sielunsa Jumalan haltuun.

Hän nukkui heti kuten tavallisesti.

Hän heräsi valittavaan ääneen ja valoon, joka lankesi hänen silmiinsä, kun uutimet vedettiin syrjään. "Sanon, että teidän täytyy kuulla minua", sanoi ääni.

"Puhukaa!"

"Hän pettää teidän armoanne ja ilmaisee kaikki teidän salaisuutenne rakkaalle Sten herralleen… Karkurin, jota vadstenalaiset veljet etsivät, piilotti hän tai teki näkymättömäksi pirunkeinoillaan, ja kun tuli yö, vei hän hänet itse rannalle ja hankki veneen, jolla karkuri luikki tiehensä. Kalastaja on tänään tunnustanut sen itse minulle; hän sanoi myös, että karkuri joutui kiinni, vaikka hän pääsi uudestaan vapaaksi, eikä kukaan tiedä, mihin hän on livistänyt…"

"Herra olkoon kiitetty!" ajatteli Johannes.

"Kerron vielä enemmänkin siitä tekopyhästä. Kun täällä oli lähetystö kutsumassa teitä Sten herran lasta kastamaan, pujahti muuan heistä hänen luoksensa, mutta minä hiivin ovelle ja kuulin kaiken. Hänen jumalaton aikeensa on ryöstää joku nunna luostarista ja hän on hankkinut teidän armonne suostumuksen tunkeutuakseen kaikkialle ja ottaakseen, ken häntä enimmän miellyttää."

"Nyt valehtelette!"

Rouva Bonti hätkähti, hän ei ollut tähän asti välittänyt edes katsoa makaavaan, nyt teki hän sen; silmät ikäänkuin ryömivät ulos reijistään, ja liekö hän luullut sen olevan noituutta tai jotakin muuta, mutta äärimäisen kauhun huudolla syöksyi hän ovelle.

Mutta Johannes tunsi samalla joutuvansa sanomattoman tuskan valtoihin, hän oli niin hädissään kuin olisi tehnyt jonkin suuren rikoksen, ja hän tutkisteli melkein kauhulla itseään… Silloin muisti hän juoman ja nöyrän sydämen tyynellä luottamuksella lankesi hän rukousjakkaralle polvilleen ja rukoili… Silloin kuuli hän hiljaisia askelia takanaan ja ymmärsi, että rouva Bonti tuli takaisin. Oli unhottanut lamppunsa pöydälle palamaan, mutta ei uskaltanut häiritä rukoilevaa, vaan poistui yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.

Johannes nousi, sammutti lampun ja palasi vuoteeseen, jossa hän pian nukkui vanhurskaan tyyntä häiritsemätöntä unta.

Seuraavana aamuna, kun linnan kaikki asukkaat olivat kokoontuneet sen edustalle, puuttui rouva Bonti joukosta, ja muutamat palvelijat kuiskailivat keskenään, että koko yön oli valkea palanut hänen huoneessaan ja hänen oli kuultu kulkevan siellä edestakaisin ja ylös ja alas portaita. Arkkipiispan kysyttyä kertoi Johannes mitä oli tapahtunut ja piispa aivan nautti ajatellessaan sitä pelästystä, jota eukko oli mahtanut tuntea, mutta kun hän sai kuulla juoman vaikutuksesta, sanoi hän kalveten: "Olen hänen vallassaan, hän on jolloinkin toisella kertaa antava minulle kuolettavan myrkyn."

"Miksette laita häntä pois?"

"Hän tai se toinen lähettäisi jonkun muun, jota kenties en arvaisi epäillä."

Upsalaan saavuttua tahtoi Johannes mennä tavalliseen majataloonsa, mutta hänen armonsa tahtoi, että hän asuisi piispantalossa; muuten sai hän pitää täyden vapautensa. Jaakko Ulfinpoika oli näinä päivinä hyvässä terveydessä, hän kävi tuomiokapitulissa ja jakeli käskyjä, mitä oli tehtävä hänen ollessaan poissa. Joulukuu oli alullaan, mutta hänen armonsa tulisi takaisin ennen joulua; sitoutuipa hän itse toimittamaan messunkin tuomiokirkossa ensimäisenä joulupäivänä.

Vihdoinkin lähdettiin matkalle Skohon, johon oli lähetetty viestinviejä kaksi päivää ennen valmistamaan abbedissaa hänen armonsa saapumiseen ja tulevaan tarkastukseen.

Arkkipiispa otettiin mitä juhlallisimmin vastaan. Kellot soivat. Abbedissa oli häntä vastassa jo pihalla, ja suuressa luostarisalissa tervehtivät nunnat häntä juhlallisin lauluin. Toivotettuaan heille siunausta meni hän kirkkoon, joka oli tilaisuuteen erityisesti koristettu, ja toimitti itse messun.

Sen jälkeen puhui hänen armonsa abbedissalle muutamia sanoja, ja molemmat menivät yhdessä sakaristoon, jossa luostarin kaikki kalleudet säilytettiin.

Sillävälin odotti isä Johannes tilaisuutta sanoa jäähyväiset korkealle esimiehelleen; vanhus oli iloinen saadessaan jälleen tarttua vaellussauvaansa ja palata entiseen yksinkertaiseen, mutta luonnonraittiiseen elämäänsä. Se, jota hän nyt oli viettänyt monia kuukausia, näytti hänestä samanlaiselta kuin linnun elämä kullatussa häkissä, minkä ulkopuolella kissa alituiseen vaanii saalistaan. Mitä onnea on ihmisellä, jonka on pakko alituiseen ajatella itseään?… Isä Johannes saattoi sen käsittää, hän, joka koko elinaikansa oli ajatellut ainoastaan muita ja elänyt muille.

Koko seurakunta oli poistunut kirkosta ja hän oli siellä yksin. Talviaurinko heitti muutamia kalpeita säteitä pääalttarin ristille; sen yläpuolelle oli maalattu silmä, josta valo tunkeutui sisälle, ja niin taitavasti oli kaikki laadittu, että aivan luuli näkevänsä, miten silmä vilkkui.

Alttari oli upeasti koristettu keinotekoisilla kukilla ja tuija-seppeleillä, mutta liina niiden alla oli hienointa luostarityötä.

Isä Johanneksen katse siirtyi esineestä toiseen; hän näki, mutta näkemänsä ei herättänyt hänessä mitään tunteita. Verkkaan meni hän oikeanpuoliseen sivukuoriin. Siellä oli alttarin yllä taulu, joka oli esittävinään Mariaa. Hänellä oli kaikki pyhän neitsyen tunnusmerkit, mutta ei hänen kasvojaan; tässä kuvassa ei näkynyt mitään neitseellistä viattomuutta, ei nöyryyttä, joka olisi muistuttanut merkitsevistä sanoista: "Katso, Herran palvelijatar!" Tunsi pikemmin itsensä houkutelluksi ajattelemaan Saban kuningatarta, niin ylpeästi ja ylväästi katseli kuva taulusta. Ne, jotka muistavat Johanneksen hänen nuoruudestaan, tietävät, että hänkin oli maalari, mutta se Mariankuva, joka vielä yhä eli hänen sydämessään, oli puun ylin ja viattomin kukka, johon päivän silmä ensiksi ja mieluisimmin katsoi alas, se oli hurskas ja todellinen nainen!

Melkein inholla kääntyi hän pois taulusta.

Silloin huomasi hän rinnallaan nuoren tytön, joka katseli häntä rukoilevin silmin.

Tyttö oli puettu noviisin pukuun ja näytti hyvin nuorelta, mutta Johannesta kummastutti hänen tavaton kauneutensa, joka teki vaikutuksensa huolimatta mitä suurimman hädän ilmeestä, joka kuvastui jokaisesta piirteestä.

"Pelastakaa minut!" rukoili hän langeten isä Johanneksen jalkoihin.

"Mitä haluat lapsi parka?" kysyi Johannes lempeästi kohottaen hänet pystyyn.

"Auttakaa minut pois täältä!"

"Oletko täällä vastoin tahtoasi?"

"Minut on tuotu väkisin!"

"Tämä on vastoin luostarisääntöjä!"

"Eufemia!" kajahti tuikea ääni käytävästä, ja muuan vanha nunna tuli näkyviin.

Nuori noviisi heittäytyi heti maahan alttarikehän ääreen ja oli rukoilevinaan.

Mutta vartijatar riensi esiin ja tarttui hänen käsivarteensa. "Miksi et vastaa?" kysyi hän äänellä, joka oli kaikkea muuta kuin lemmekäs.

"Minä rukoilin pyhää neitsyttä, hurskas sisar", vastasi vapiseva tyttö.

Nunna jupisi muutamia sanoja vetäen hänet mukanaan. Lapsi parka heitti ohitse mennessään nopean, rukoilevan katseen Johannekseen. Mutta tuskin olivat molemmat poissa näkyvistä, kun Johannes kuuli kiihkeän valitushuudon, joka luultavasti johtui kouraantuntuvasta ojennuksesta.

Johannes tahtoi rientää jälkeen, mutta ovi, josta he olivat menneet, vei luostariin ja se oli jo lukittu… Hän kuunteli… kaikki oli hiljaa.

"Väkivaltaa ja julmuutta kaikkialla!" ajatteli hän. "Sellaisilla keinoillako tahdotaan pitää yllä uskoa Kristukseen ja evankeliumiin?… Eikö pyhä kirkko ole aiottu kaivatuksi tyyssijaksi, ja se tehdään vankilaksi…"

Hän rukoili Herralta apua ja valaistusta tässä sekasoassa… Äkkiä välähti ajatus hänen sielussaan… Nuori tyttö, joka oli anonut hänen suojelustaan… mitähän, jos hän kenties oli Kaarina Eliaantytär… Tämän nimi oli tosin Eufemia, mutta nimenmuutokset eivät luostareissa olleet ollenkaan harvinaisia, varsinkin jos oli jotakin salattavaa.

Kuinka hän katuikaan, ettei ollut pidättänyt noviisia ja heti vaatinut selitystä; häneltä pappina ja erittäinkin arkkipiispan seuralaisena ei suinkaan olisi voitu sitä kieltää.

Arkkipiispa ja abbedissa menivät sakaristoon ja Johannes meni heitä vastaan; nyt ei hän päästäisi tilaisuutta käsistään.

"Kunnianarvoisa rouva!" sanoi hän. "Luostarin noviisien joukossa on muuan Eufemia nimeltään."

"Se on totta, isä."

"Hänen armonsa luvalla pyydän, että tahdotte heti kutsua hänet tänne."

Abbedissa näytti joutuvan ymmälle, mutta kun arkkipiispa yhtyi pyyntöön, lähestyi hän hitaasti luostariovea.

"Luulen, että ryöstetty tyttö on täällä", kuiskasi Johannes piispalle.

Sama nunna, joka äsken oli näyttäytynyt, saapui uudestaan. Abbedissa neuvoi hänet Johanneksen puoleen.

"Haluan puhutella nuorta sisarta, jonka äsken veitte täältä", sanoi tämä.

"Sisar Eufemiaa! Ah, kunnianarvoisa isä, hänen laitansa on taasen hyvin huonosti."

"Onko hän sairas?"

"Hänen mielensä on vialla; silloin päästää hän kovia huutoja. Kunnianarvoisa rouva äiti tietää, mitä meidän kaikkien täytyy kärsiä hänen tähtensä."

Abbedissa kumarsi myöntävästi päätänsä, mutta Johannes ei enää uskonut ehdottomasti, vaan sanoi suurella varmuudella: "Viekää minut hänen luoksensa!"

Nyt luuli hän olevansa varma asiastaan; ikäänkuin miehen viisaus koskaan vetäisi vertoja naisen viekkaudelle; vanha Johannes oli ainoastaan alottelija siinä suuressa koulussa, missä opitaan kokemusta.

Abbedissa virkkoi suurella varmuudella: "Tämä myöntyväisyys menee aivan liian pitkälle. Sanokaa Eufemialle, että käsken hänen tulla heti tänne."

Nunna riensi pois käskyä täyttämään.

Sillävälin kertoi abbedissa arkkipiispalle eräästä ylhäisaatelisesta tanskalaisesta rouvasta, joka oli kirjoittanut hänelle ja pyytänyt, että hänet vihittäisiin nunnaksi Skoluostariin.

"Hän lupaa antaa suuria lahjoja", kertoi abbedissa. "Mutta vielä enemmän ilahuttaa minua tämä todistuksena siitä suuresta arvosta, jossa luostarimme, Jumalan kiitos, on Tanskassa."

Hänen armonsa ilmaisi tyytyväisyytensä, mutta Johanneksen kaikki ajatukset olivat kiintyneet nuoreen tyttöön, jonka surulliselle kohtalolle hän toivoi voivansa antaa uuden käänteen… Noviisi tuntui hänestä viipyvän hyvin kauan, mutta vihdoin saapui nunna tuoden hänet mukanaan, mutta nyt oli hän hunnutettu.

Abbedissa aikoi mennä häntä vastaan, mutta arkkipiispa sanoi: "Antakaa isä Johanneksen häntä puhutella." Kun tämä tuli lähemmäksi, näki hän, kuinka lapsukainen vapisi aivan kuin haavanlehti:

"Onko nimesi Eufemia?" sanoi Johannes lempeästi. "Niin, kunnianarvoisa isä!" kuiskasi tyttö. "Syntymäpaikkasi?"

"Vesterås!"

Puhuiko hän totta, vai valehteliko pelosta? "Miksi vapiset noin?" kysyi Johannes osanotolla. Tyttö purskahti rajuun itkuun.

"Kas niin, nyt hänelle tulee jälleen muuan tavallisia puuskiaan", huudahti nunna tarttuen hänen käsivarteensa.

Mutta Johannes käski ankarasti, että nunna pysyisi syrjässä, ja kysyi sen jälkeen vielä kerran: "Lapsi, mitä pelkäät? Ole vain levollinen!"

"Antakaa minun mennä!" sanoi hän kietoen hunnun tiiviimmin ympärilleen.

Mutta epäluulo oli herännyt, ja se johti Johanneksen oikeaan, kun sai hänet tempaamaan noviisilta hunnun. Nunna päästi kauhun huudon.

Tyttö oli vaipunut lattialle ja peitti kasvonsa käsiinsä. Hämmästys oli vienyt Johannekselta puhelahjan, hän tarvitsi melkein kokonaisen minuutin ennenkuin kykeni sanomaan: "Petosta!"

"Mitä se on, Johannes?" kysyi arkkipiispa. "Se on mahdollista", vastasi hän, "että tälläkin on Eufemia nimenään, mutta hän ei ole sama, joka oli täällä sisällä hetkinen sitten."

"Meillä ei ole toista", väitti abbedissa.

Johannes seisoi lyötynä, masennettuna. "Jättäkää asia minun huostaani!" sanoi ylipappi hiljaa ja lisäsi sen jälkeen kuuluvammalla äänellä: "Luostarin asiat ovat hyvissä käsissä; tule, Johannes ystäväiseni, minulla on tärkeitä asioita sinulle uskottavana."

Mutta kun nämä molemmat olivat kahden kesken, arkkipiispalle järjestetyssä huoneessa, silloin kysyi tämä, kuinka kaikki oli tapahtunut, ja sanoi sen jälkeen:

"Täällä on jotakin, mitä tahdotaan salata, ja kävisi varmaan vaikeaksi minullekin urkkia totuus esille. Sellaisissa tapauksissa tekee viisaimmin, kun katsoo läpi sormien ja luottaa johtavain henkilöiden tunnontarkkuuteen, mutta sinun tähtesi koetan kyllä saada selvän asian oikeasta laidasta."

"Minä en voi mitään", huokasi Johannes.

"Viipykää muutamia päiviä ja…"

"Ei, nyt heti lähden taipaleelle."

"Ekholmaan?"

"Niin, sinne aion."

"Kas tässä, tunnetko tämän?"

Se oli vahaluonnos Suurkirkon "Ritariin ja lohikäärmeeseen".

"Mies parka sanoi minulle, että hän oli tehnyt sellaisen", jatkoi piispa. "Mutta se oli varastettu häneltä, ja siten vei toinen myös kunnian hänen työstään. Kuinka luonnos on tullut Skohon, en tiedä, mutta nyt on sinun vietävä se Kirsti rouvalle, jolle se oikeudella kuuluu; hän kyllä tulee sen säilyttämään perhekalleuksien joukossa."

Piispa pani taideteoksen takaisin laatikkoon. "Aiot nyt siis todellakin jättää minut, Johannes?"

"Niin, herra, minun täytyy!"

"Mene sitten rauhassa ja kiitos kaikesta!"

"Vähän olen voinut tehdä teidän hyväksenne!"

"Enemmän kuin kukaan muu!… Olet muuten luvannut tulla, milloin kutsun."

"Ja te olette luvannut kallistaa minulle kuulevan korvan."

Vielä kerran puristivat he toistensa kättä, ja arkkipiispa meni sen jälkeen neuvotteluun abbedissan ja priorin kanssa luostarin tileistä; hän toivoi tällöin pääsevänsä luostarineitsyen salaisuuden perille; abbedissa taasen tuumi, kuinka voisi parhaiten johtaa hänet harhaan. Mutta tällaikaa taivalsi isä Johannes tietä eteenpäin, suruissaan siitä, ettei ollut voinut tehdä mitään lapsi raukan pelastukseksi.

6.

SYNNIN PALKKA, MILLAISENA SE LANKEAA JALOSUKUISELLE ROUVALLE.

Ekholmaan tuli alituiseen kirjeitä ja viestejä Tanskasta, ja kun sinne saapui alituiseen vieraita, ei siihen kiinnitetty niin suurta huomiota, että niiden joukossa oli niin monia tanskalaisiakin.

Mutta vieraiden joukossa oli muuan henkilö, josta hän itsekseen oli suuressa epävarmuudessa, miten häntä oikeimmiten oli kohdeltava.

Hän oli maisteri Didrik Slagheck Kööpenhaminasta, syntyään Westfalista. Hänellä oli kaunis ulkomuoto ja miehekäs ryhti ja jotakin hyvin kohteliasta esiintymisessään; mutta ne tiedot, jotka oli leimattu maisterin arvolla, olivat ainoastaan kuin hänen sielunsa raakuuden ja turmeltuneen luontonsa kultaus.

Tätä miestä ei ollut lähettänyt Erik herran luo Hannu kuningas eikä Kristian prinssi, vaan Sigbrit rouva, ja hän sanoi sen suoraan ja ujostelematta, lisäten, että tämä oli mahtavin rouva Tanskassa.

Erik herra oli kuullut sanottavan sen ennenkin, mutta ei koskaan niin suoraan ja kerskailevasti.

Hän ei uskaltanut eikä tahtonutkaan ajaa Didrik herraa tiehensä; sentähden sulkeutui hän hänen kanssansa salakamariin, hienoin viini kellarista kannettiin pöytään, jotta kielten kannat oikein höltyisivät, sillä Erik herra tahtoi kuulla maisterilta hänen maansa asioista. Eikä Didrik herra ollutkaan tuppisuu, hänen oli helppo puhua ja mielellään hän joi hyvää viiniä. Sellaiseen näytti hän tottuneen, sillä kuinka tiheään hän pikaria kallistelikin, ei se suurin häntä haitannut. Mutta yhä avomielisemmin kertoi hän tanskalaisten pyyteistä ja hovielämästä.

Mutta vihdoin vieras sanoi kursailematta, että hän oli uninen, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän nukkui suu selällään ja kuorsasi äänekkäästi.

Erik herra istui tuolillaan ja tuijotti vieraaseensa ja ajatteli miten selviytyä hänestä… Mitä hän oikeastaan lienee tahtonut? Asiaansa ei hän ollut sanonut… kenties ei hänellä sellaista ollutkaan; Erik herra päätti häneltä kysyä siitä suoraan, päästäkseen miehestä kuitiksi.

Huoneeseen oli tullut melkein pimeä, mutta Erik herra ei kiirehtinyt soittamaan valoa; hän ei tahtonut, että palvelija kuulisi vieraan päästämät vastenmieliset äänet, jotka loukkasivat hänen herransa korvaa, Erik herra piti ankarasti kiinni säädyllisyydestä, ja näin karkea, sievistymätön vieras olisi muissa olosuhteissa heitetty ulos ovesta. Vihdoin kuitenkin loppui hänen kärsivällisyytensä ja soittokello helisi kimakasti.

Samassa lakkasi kuorsaaminenkin.

Palvelija avasi oven.

"Valoa!" käski maisteri.

Erik herra hypähti suuttumuksesta. Tämä häpeämätön tekeytyi herraksi hänen talossaan!

"Oletteko nukkunut, rakas isäseni?" kysyi vieras.

Erik herra nieli suuttumuksensa ja vaikeni.

Heti sen jälkeen astui sisään palvelija tuoden sytytetyn lampun, jonka pani pöydälle.

"Tahdon, ettei minua häiritä ennenkuin soitan", virkkoi Erik herra hänelle tavattomalla tuimuudella.

"Ilmoittakaa, että myöhemmin tulemme naisten puolelle", huusi Didrik hänen jälkeensä.

"Täällä jakelen ainoastaan minä käskyjä", vastasi Erik herra tulisesti.

"Tahdoin säästää teiltä vaivan."

Erik herra sai yskänpuuskan, hän nousi ja istuutui kohta penkille loitommaksi pöydästä toivoen vieraansakin tekevän samoin.

Mutta tämä ei hievahtanutkaan paikaltaan.

"Aiotteko nukkua vielä?"

"En, olen jo nukkunut tarpeeksi."

"Silloin tahtoisin tietää, mikä oikeastaan on syynä käyntiinne."

"Ettekö sitä arvaa?"

"En, se on minulle mahdotonta!"

"Silloin vaikenen huomiseen, jotten häiritsisi yölepoanne, rakas isäseni."

Taasenkin tämä hävytön puhuttelu… Mutta Erik herra päätti pysyä tyynenä. "Mieluummin toivoisin saavani sen tietää jo tänä iltana!" sanoi hän.

"Todellakin?"

"Lasken hyvin harvoin leikkiä."

Maisteri purskahti rajuun nauruun, ja hän kävi melkein karmosiinin punaiseksi kasvoiltaan.

Erik herra sitä vastoin kalpeni. Hänestä tämä meni liian pitkälle.

"Ai, tosiaankin, olenko antanut teille kirjeen tulevalta arkkipiispalta?"

"Tulevalta ark-ki-piis-pal-ta?"

"Tässä se on! Kautta sieluni, olin sen unhottanut."

Erik herra otti kiireimmiten kirjeen, se oli tosiaankin hänen pojaltaan ja sisälsi, että hänen rakkaan isänsä olisi osoitettava maisteri Didrik Slagheckille kaikkea suopeutta ja kohteliaisuutta; hän ei ollut ainoastaan oppinut mies, vaan hänellä oli myös niin suuri vaikutusvalta Kööpenhaminan hovissa, että Kustaa herra luuli menestyksensä olevan suuresti hänestä riippuvaisen.

Kun Erik herra oli lopettanut lukemisen, pani hän kirjeen kasaan ja sanoi lempeällä ja aivan muuttuneella äänellä: "Poikani puhuu teidän suurista ansioistanne, ja voin hyvin sanoa, etten ole koskaan niitä epäillyt. Ja kun halusin, että te sanoisitte syyn tänne tuloonne, en sitä suinkaan tehnyt päästäkseni teistä vapaaksi, vaan sitä pikemmin voidakseni suostua toivomuksiinne."

"Nyt puhutte mieleni mukaan; ja pyydän teitä etukäteen olemaan varma kiitollisuudestani."

"Nuoret ovat tulevaisuuden herrat, ja mikä voi olla meille vanhoille mieluisempaa kuin palvella heitä."

"Kautta pyhän Gregoriuksen, ettekö puhu aivan kuin itse Sigbrit rouva: 'Vanhan on väistyttävä antaakseen tilaa nuorelle', sanoo hän."

"Tosiaankin… aivan oikein…"

"Mutta missä on tulevaisuus, ellei orastavissa avuissa! Pankaa kuninkaan poika ja kerjäläisen lapsi samaan kehtoon, niin molemmat ovat kasvoiltaan yhtä punaiset, yhtä rumat; mutta antaapas heidän kasvaa miehiksi ja heidän tekonsa määräävät heidän arvonsa!"

"Yhtä suuri kuin hämmästyttäväkin totuus."

"Hyväksyttekö sen?"

"Voinkohan muuta?"

"Tiedätte kai myös, että ajan suuret ajattelijat ovat melkein kaikki lausuneet samaan suuntaan. Savonarola sanoo, ettei ihmisen sisäinen arvo ole suinkaan riippuvainen ulkonaisista suhteista; Gerhard de Groot, että hän on löytänyt parempia kristittyjä köyhien kuin rikasten joukossa; puhumattakaan itsestään Aristoteleesta, joka arvelee, ettei tervettä ja voimakasta ihmissukua voi syntyä ennenkuin ihmiset ojentavat toisilleen kätensä lujaan ja veljelliseen liittoon!"

"Oivallisesti sanottu!"

"Katsomatta rikkauksiin!"

"Kulta on pelkkää heinää!"

"Ja korkeaan sukuperään!"

"Jumalan edessä olemme kaikki alhaisia!"

"Meidän täytyy olla niin toistemmekin edessä!"

"Niin täytyy!"

"Ei ainoastaan sanoissa, vaan teoissakin!"

"Mitä arvoa on sanoilla ilman tekoja?"

"Muistutatte ihmeellisesti jaloa Amalrik Benalaista… Olen varma, että tunnette hänet."

Erik herran päätä aivan huimasi; nuo suuret nimet olivat tosin hänelle tuttuja, mutta heidän oppejaan ei hän tuntenut lähemmin; sentähden vastasi hän melkoisella arkuudella:

"Olen muistavinani, että hän eli… eli…"

"Innocentius III:nnen aikana", puuttui maisteri puheeseen. "Esiintyi neljännessä lateraanisessa kirkolliskokouksessa… Tiesin kyllä, Erik herra, että olette oppinut ja monitietoinen herra… Olisinko muuten niin tärkeässä asiassa kääntynytkään teidän puoleenne?"

"Ettehän ole vielä minulle sanonut, mikä asianne on!" huudahti ritari nauraen ja sangen mielissään siitä edullisesta käsityksestä, joka vieraalla näytti olevan hänestä.

Tämä oli äkkiä kohonnut merkilliseksi henkilöksi Erik herran silmissä; ei ainoastaan pojan mielipide maisterista, vaan vielä enemmän se oppi, jonka hän ykskaks oli tuonut ilmoille, sai ritarin siihen vakuutukseen, että hän oli ennen tykkönään erehtynyt mieheen nähden.

"En ole sanonut teille, miksi olen tullut, olen sitä viivyttänyt, ja voitteko uskoa, että teen niin vieläkin, niin raskaana kuin se painaakin omaatuntoani."

"Nuori mies, puhukaa minulle, kuten ystävälle."

"Sen tahdon tehdä!… Tulen Sigbrit rouvan kehotuksesta yksinkertaisesti kosimaan tytärtänne."

"Ty-tär-tä-ni…?" Jos ukkonen olisi iskenyt huoneeseen, ei Erik herra olisi pahemmin hämmästynyt.

"Sanon teille suoraan, että minulla on suuret vaatimukset, sentähden tahdoin ensin oppia teidät persoonallisesti tuntemaan, ja sanon suoraan, että olette mieleiseni mies." Erik herra teki syvän kumarruksen. "Mutta asian täytyy jäädä meidän kesken, kunnes olen nähnyt tyttärenne."

"Minä en sitä ilmaise!"

"Ovatko he kauniita?"

"E-ei!" Erik herra toivoi tällä hetkellä, että he olisivat olleet rumia kuin synti.

"Riippuu mausta, arvelette kai, ja olette oikeassa kuten aina; kuitenkin toivon teidän hyväksyvän kosintani."

"Emäntäni…"

"Hänen hyväksymisensä tulen kyllä saamaan."

"Tyttärillänikin on sananen sanottavana."

"Sallikaa sanoani, että teidän nykyaikaiset aatteenne ovat vielä nuoremmat kuin minun, mutta minä alistun niihin ja toivon, että se menestys, joka minulla tähän asti on ollut kaunotarten joukossa, on tälläkin kertaa minua seuraava."

Erik herra toivoi aivan päinvastoin, mutta hän ei uskaltanut sitä sanoa.

"Tahdotteko nyt viedä minut heidän luokseen?"

"Yhden asian tahdon sanoa etukäteen: en pakota heitä."

"Sitä en pyydäkään!"

"Tulkaa sitten!"

Ekholman kaunis rouvastupa oli tällä kertaa tyhjä vieraista; ainoastaan talon nuoret tyttäret ja heidän piikasensa olivat siellä, mutta jo kauas kuului heidän hilpeä naurunsa.

"Mitähän siellä ilakoitaneen?" jupisi Erik herra ja avasi äkkiä oven.

Koko hilpeä parvi oli lattialla, he leikkivät Sislan ristiäisiä sydämensä pohjasta.

Mutta vieraan nähdessään pyrähtivät he pelästyneiden lintujen lailla eri suuntiin. Tuskin minuutin kuluttua istuivat jalosukuiset neitsyet kunniasijalla suuressa kaaressa, palvelijat taasen sijoittuivat huoneen äärimäiseen soppeen, ja kaikki tarttuivat neuloihin vielä vapisevin käsin, mutta läähättävä hengitys, leimuavat posket ja vaivoin pidätetty naurunhalu osoitti, kuinka hauskaa heillä oli ollut.

Erik herra viipyi muutamia silmänräpäyksiä ennenkuin hän meni tyttäriensä luo: "Missä on teidän rouva äitinne?"

"Salakamarissa!" sanoi yksi.

"Ei, vaan makuuhuoneessa", oikaisi toinen.

"Hän ei sanonut voivansa oikein hyvin!" lisäsi kolmas.

Erik herra kääntyi nopeasti, hän riensi vieraansa ohitse ja ulos ovesta sanomatta sanaakaan.

Mutta jos hän luuli tämän seisovan kärsivällisesti paikoillaan ja odottavan hänen paluutaan, tunsi hän häntä vähän. Tuskin oli Erik herra kadonnut, ennenkuin maisteri astui reippaasti esiin.

"Kauniit neitsyet", sanoi hän rohkeasti. "Olen herra isänne vieras, tämä lienee teille kylliksi, ettette pane pahaksenne, vaikka pyydänkin päästä mukananne karkeloon… Tulkaa, tulkaa!"

Ja nyt viritti hän äänekkään laulun: "Sellestä Simo käy kosiin…" ja ojensi kätensä heitä kohden.

Sanat ja sävelet tekivät tehtävänsä, epäröiminen ei kestänyt kauan, minuutin kuluttua oli koko parvi jälleen jalkeilla ja nyt pyörittiin iloisessa piirissä, ja kaikki ottivat hilpeästi osaa karkeloon.

Mutta maisteri käyskenteli piirin keskellä, joka sai pyöriä hänen ympäritseen. Hän veti piiriin nuorista neitsyeistä yhden toisensa jälkeen, karkeloi hänen kanssaan muutamia pyörähdyksiä ja suuteli sitten kunnioittavasti hänen kättään. Hän oli jo ehtinyt kolmanteen, kun ovi uudestaan avautui ja Erik herra astui emäntänsä keralla sisään.

Nyt tosin tanssi taukosi, mutta se oli saanut eräänlaisen oikeutuksen, ja kaikki seisoivat paikoillaan lattialla, ainoastaan muukalainen erosi muista ja meni Kirsti rouvan luo, jonka edessä hän kohteliaasti notkisti polvensa sanoen:

"Rangaiskaa minua, minä yksin olen rikollinen!"

"Nouskaa, maisteri Didrik Slagheck!" vastasi Kirsti rouva, samalla kuin hänen ankara katseensa sai niin hyvin hänen tyttärensä kuin palvelijattaretkin kiireisesti palaamaan ompelustensa ääreen. "Kun kissa on poissa, hyppelevät hiiret pöydällä, se on yhtä vanha juttu kuin maailmakin."

"Ainoastaan sillä erotuksella, että ne nyt pysyvät lattialla", vastasi Didrik ja tahtoi tarttua Kirsti rouvan käteen viedäkseen sen huulilleen, mutta tämä vältti sen. "Herrani on kertonut minulle teistä", lisäsi sydämystynyt rouva, "ja hän on sanonut myös asianne."

"Ja myös ehdon!" puuttui Erik herra hätiköiden puheeseen. "Olen myös maininnut kirjeen pojaltani, Kustaa herralta."

"Pysykäämme ainoastaan pääasiassa, ja kun luulen teidän tahtovan pian saada vastauksen, niin saatte sen heti… Tunnetteko tätä herraa?" kysyi hän tyttäriltään viitaten vieraaseen.

Se nopea katse, jonka he loivat häneen, kohtasi rukoilevan hymyn kauniista ilmeikkäistä silmistä, ja punastuen vastasivat he kainosti: "Emme!"

"Maisteri Didrik Slagheck Tanskasta", jatkoi Kirsti rouva, joka hänkin oli nähnyt äänettömän katseleikin ja siitä yhä ärtynyt. "Sigbrit rouva, kuuluisan Dyvekan äiti, on lähettänyt, hänet kosimaan jotakin teistä!… Mitä sanotte sellaisesta, tyttäreni?"

Nyt punasi harmin puna heidän poskensa, ja he kääntyivät kaikki pois.

"Sallittakoon minun sanoa muutamia sanoja puolustuksekseni", virkkoi Didrik. "Sigbrit rouva tiesi, että sydämeni oli vallannut palava rakkaus yhteen teistä, suloiset neitsyet, en ole maininnut, että mennä kesänä näin tämän viehkeän neitsyen, ja siitä päivin ei hän ole poistunut ajatuksistani. Hyvä Sigbrit rouva sai minut uskomaan hänelle syyn suruuni ja sen jälkeen sanoi hän: 'Jalo rouva Kirsti Gyllenstjerna on ennakkoluulottomin rouva koko Ruotsissa, hän ei ole vihastuva teihin, vaikkapa hän ei suostuisikaan antamaan teille tyttärensä kättä.'"

"Se ei estä teitä jäämästä tänne kunnioitettuna vieraana!" puuttui puheeseen Erik herra, joka ei ollut unhottanut poikansa kirjettä eikä miehen merkitystä.

"Jos te sallitte?" virkkoi Didrik, syvästi kumartaen Kirsti rouvalle.

"En ole niin ennakkoluuloton, että minulla olisi muuta tahtoa kuin herrani tahto", vastasi tämä.

Ja niin jäi Didrik maisteri Ekholmaan. Ritari pyysi häntä sentähden, että poikansa halusi sitä. Kirsti hyväksyi sen siksi, että hän luki enemmän maisterin katseesta kuin sanoista, että hänen oma elämäntarinansa oli tälle tuttu; sitä paitsi oli hän antanut vastauksen, nyt hän myös oli näyttävä, että pystyi viemään tahtonsa perille.

Kolmella nuorella neitsyellä ei ollut sanoja kyllin teräviä ilmaisemaan heidän paheksumistaan ja suuttumustaan. Että tämä aateliton mies oli uskaltanut kohottaa silmänsä heihin, se oli tosiaan niin suuri loukkaus, että se täytyi rangaista, ja he tahtoivat itse pitää siitä huolen.

Olisivatpa he vain tienneet, ketä heistä hän rakasti! Tässä näyttäytyi vanha juttu omenasta, jonka käärme tarjosi Evalle: jokainen luuli salavihkaan, olevansa valittu. He olivat sopineet siitä, että sen, jolle hän uskalsi puhua rakkaudestaan, oli osoitettava hänelle äärimäistä halveksumistaan, ja jokainen heistä opetteli hyvin näyteltävänsä osan ja paloi halusta päästä sitä suorittamaan.

Sillävälin vältti maisteri heitä kaikkia kolmea; kunnioittavainen tervehdys, suruinen katse, siinä kaikki, mitä hän ilmaisi, mutta väliin yön hetkinä he kuulivat hänen kauniin äänensä ikkunansa alta; silloin lauloi hän kaihoisia lemmenlauluja, ja kuuden-, seitsemän- ja kahdeksantoistavuotias sydän sykkäili häntä vastaan vasta heränneellä salaisella rakkaudella.

Melkein koko päivän vietti maisteri yhdessä ritarin kanssa; he kirjoittelivat ja lähettelivät kirjeitä kaikkien suurempain seurakuntain pastoreille ja kaikkien luostarien abboteille; he puhuivat niistä suurista eduista, jotka nyt tulisivat kirkon osaksi siinä tapauksessa, että Kustaa Trolle määrättäisiin arkkipiispaksi, kun vanha Jaakko Ulfinpoika pian tulisi eroamaan, ja kehottivat kaikkia Jumalan ja kristinopin ystäviä yksimielisesti äänestämään häntä.

Erik herra tunsi päivä päivältä uuteen neuvonantajaansa yhä suurempaa luottamusta. Heidän yhdessäolonsa ensimäisen päivän muisto tuntui hänestä vain pahalta unelta; mies, joka hänellä nyt oli edessään, oli kohtuullinen elintavoissaan, ei näyttänyt vähintäkään välittävän hänen tyttäristään, mutta työskenteli sitä vastoin väsymättömästi ritarin asian puolesta.

Uudestaan ja uudella innolla alkoi kirjevaihto siitä, että Kristianille viekkaudella toimitettaisiin pääsy Ruotsiin; herätettiin uudelleen vanha ehdotus, että purjehdittaisiin Nyköpingiin, tunkeuduttaisiin sieltä maahan ja hankittaisiin luja jalansija Vesteråsissa.

Sentähden alkoi uudelleen kirjevaihto Pernilla rouvan kanssa; hänen oli taivutettava Sten herra suostumaan tehtyyn ehdotukseen; nyt ei enää luotettu niin varmasti häneen. Maisteri kirjoitti itse kaikki kirjeet puhtaaksi ja pani oman nimensä alle, niin ettei Erik herralla olisi mitään pelättävää, vaikka kirjeet keksittäisiinkin, mutta ainoastaan luotettavia palvelijoita valittiin niitä viemään, ja niin jatkuivat vilkkaasti neuvottelut Vesteråsin ja Ekholman välillä.

Kirsti rouvakin tyyntyi maisteriin nähden, vaikkei hän täysin luottanutkaan tytärtensä naiselliseen ylpeyteen; hänen epäluulojaan herätti se, että hän näki heidän urkkivan toisiaan, mutta se antoi toiselta puolen turvallisuuttakin, mustasukkaisuudella on terävät silmät, ja jos kaikki kolme unelmoivat samasta miehestä, ei vaara saattanut olla erittäin suuri. Sitä paitsi oli Kirsti rouvalla suunnitelmansa valmiina, ja hävyttömälle poikapuolelleen, joka oli kirjoittanut isälleen, että tämä suostuisi maisterin toivomuksiin, hänelle tahtoi Kirsti rouva näyttää, että hän päätti laskut ilman isäntää.

Kuten kipinästä voi syttyä tuhoava palo, niin voi eripuraisuuden siemen kantaa katkerat hedelmät. Nuoret neitsyet toivoivat kaikki kolme olevansa Didrik maisterin salaisen rakkauden esineenä ja kadehtivat salaa toisiaan. Yhdellekään heistä ei hän ollut sanonut: "Sinua minä rakastan!" mutta kuitenkin luulivat he kaikki kolme, että hänen valittunsa oli saanut tietoonsa kalliin salaisuuden, mutta ei sitä ilmaissut. Yölliset tervehdyslaulut valoivat öljyä tuleen, eikä tapahtunut harvoin, että sisarukset puhkesivat kiihkeihin soimauksiin toisiaan vastaan ja puhuivat vilpistä ja petoksesta. Ei kuulunut enää mitään iloista naurua rouvasväen tuvasta, mutta usein nähtiin kalpeita kasvoja ja itkettyneitä silmiä.

"En tiedä, mistä johtuu", sanoi Erik herra Kirsti rouvalle, "että tyttäremme ovat menettäneet hilpeän mielensä; he istuvat kenties liian paljon sisällä."

"On aika naittaa heidät."

"He ovat hyvin nuoria."

"Siitä ei haittaa."

"Onko joitakin kosijoita ilmoittautunut?"

"Erika annetaan Algot Sparrelle."

"Vai niin!"

"Ingeborg Knut Hermelinille."

"Leskelle?"

"Ja Margareta tanskalaiselle valtaneuvos Mortensenille."

"Joka voisi olla hänen isänsä!"

"Sitä paremmin on hän valvova puolisoaan."

"Eiväthän he tunne näitä herroja!"

"He tulevat tänne heti joulun jälkeen."

"Jolleivät he silloin mielly toisiinsa?"

"Siitä ei kysymystä. Määräämisoikeus kuuluu teille ja minulle, Erik herra, ja minä olen jo vastannut, että me suostumme."

"Mutta minä en ymmärrä, miksi moinen kiire."

"Siksi, että on vaara tarjona."

"Vaara?"

"Ettekö näe sitä?"

"Maisteri on viaton."

"Viatonhan on pirukin, kun hänellä on papinkaapu pukinsorkkansa peittona."

"Mutta eihän hän puhuttele heitä koskaan."

"En tiedä, mitä keinoja hän käyttää… Ja tunnustan, että uskoisin kuten tekin, jollen näkisi sitä onnetonta vaikutusta, mikä hänellä on heihin. Olen puhutellut heitä kutakin erikseen, he epäilevät toisiaan, mutta näyttää kuin siihen ei olisi syytä."

"Niin, mutta silloin…"

"Täytyy tyttäreni toimittaa pois täältä, koska te niin itsepäisesti tahdotte pitää täällä oman ja Kustaa herran ystävän."

"Vaikea on minun pyytää häntä matkustamaan."

"Sitä ei nyt enää tarvitakaan…" Ja Kirsti rouva jätti herransa yksin.

Tämä seisoi aivan kuin puusta pudonneena. Maisteri oli käynyt hänelle hyvin tärkeäksi, hän tiesi tuskin, miten voisi tulla toimeen ilman häntä; mutta erota nuorista, kauniista tyttäristään, elämänsä päivänsäteistä, heittää heidät pois vieraille edes kysymättä heidän mieltään, se näytti Erik herrasta hyvin kovalta, ja hänen sydämensä vuoti verta sitä ajatellessakin.

Uskottuna oli Didrik maisterilla tanskalainen neitonen, joka oli neitsytten palveluksessa. Tämä toi hänelle päivittäin tietoja heistä, ja hän ymmärsi heissä herättämänsä mielentilan niin hyvin kuin olisi alituiseen ollut heidän seurassaan.

Ruotsiin oli hän matkustanut aikeissa ruveta Erik herran vävyksi; Kirsti rouvan ei hänen mielestään pitänyt olla kovin tarkkatuntoinen. Sitten tuli hän toisiin ajatuksiin, hän käsitti, että oli tarpeen olla melkoisen varovainen; lisäksi tuli kostonhalu, ylpeä rouva oli hänestä aivan liian koppava.

Leikki alkoi muuten häntä huvittaa, hän luuli melkein olevansa pelin herrana. He olivat ihastuneet häneen kaikki kolme, hänen tarvitsi ainoastaan valita. Vanhin, Erika oli kaino olento, ilman itsenäisyyden vivahdustakaan. Ingeborgilla sitä vastoin oli luja tahto, ja Didrik oli muutamia kertoja keksinyt hänen katseensa kiintyneenä itseensä kysyvällä kärsimättömyydellä; tämä neitosista häntä enimmän miellyttikin.

Margareta oli kaunein, mutta melkein liiaksi lapsi… kuitenkin hän epäröi.

Hän käsitti, ettei hän saisi heistä ketään vanhempain suostumuksella, sentähden tahtoi hän ryöstää valittunsa, viedä hänet Kööpenhaminaan ja siellä vihityttää, sitten heti palata Ekholmaan, saada aikaan sovinnon ja jatkaa toimintaansa, kuten tähänkin asti, mutta silloin paljon suuremmalla täysivaltaisuudella. Se pakko, johon hän oli tähän asti alistunut, alkoi käydä sietämättömäksi, ja nyt oli aika panna suunnitelma toimeen; se oli liian hyvin valmistettu voidakseen epäonnistua.

Eräänä päivänä ilmoitti hän Erik herralle, että muuan tärkeä kirje kutsui hänet takaisin Kööpenhaminaan ja hänen täytyi matkustaa jo kolmen päivän perästä.

Tämä, joka vähää ennen oli saanut rouvansa ilmoitukset, tunsi sekä iloa että kaipausta.

"Lupaa minulle tulla pian takaisin!" sanoi hän.

"Toivotteko sitä todellakin?"

"Koko sydämestäni; ette ole se mies, joksi ensi päivänä teidät luulin."

"Minut on muuttanut oleskelu yksissä teidän kanssanne."

"Imartelette!"

"Asia on kuitenkin niin!"

"Jospa tietäisitte, kuinka se minua ilahuttaa. Minäkin olen teihin kiintynyt enemmän kuin luulettekaan."

Samana yönä oli tervehdyslaulu samalla kertaa jäähyväislaulu… Se kuului niin valittavalta, niin tuskalliselta, että kolme nuorta sydäntä vuoti verta ja kolme silmäparia suli kyyneliin, mutta he eivät ilmaisseet suruaan toisilleen, luottamus oli aikoja sitten kaikonnut, mustasukkaisuus ja kateus olivat ainoat tunteet, mitä he tunsivat toisiaan kohtaan.

Mutta aamulla sanoi Kirsti rouva tyttärilleen: "Tahdon sanoa teille: älkää osoittako mitään hämmästystä, kun maisteri sanoo teille tänään jäähyväiset; hän lähtee huomisaamuna varhain matkalle."

Nuoret neitsyet pukeutuivat vapisevin käsin; he tunsivat sellaisen painon sydämillään, että tuskin saattoivat vetää henkeään; mutta he vaikenivat ja kärsivät, odottaen levottomasti pelättyä erohetkeä.

Ateriain aikana oli maisteri aina huvittavalla keskustelullaan ymmärtänyt vetää huomion puoleensa; hän saattoi kertoa mitä hullunkurisimpia kaskuja, mutta se tapahtui useimmiten jonkun ylhäisaatelisen kustannuksella, ja kun Kirsti rouva eräänä päivänä siitä terävästi huomautti, vastasi hän, että sillä oli luonnollinen syynsä siinä, että hän eli ainoastaan näiden keskuudessa. Mutta puhui hän onnettomasta rakkaudestakin ja kuvaili suurella kaunopuheisuudella huokailevan rakastajan surua, kun hänen täytyi jättää valittunsa.

Mutta tänä viimeisenä päivänä oli hän tavattoman vaitelias, ja ainoastaan silloin, kun ritari tyhjensi jäähyväispikarin kiittäen yhdessäolosta ja toivoen, että hän tahtoisi pian tulla takaisin, vastasi hän, että hänen sydämensä jäi Ekholmaan; koskaan ei hän voi unhottaa niitä onnellisia päiviä, jotka oli siellä viettänyt; "sentähden", sanoi hän, "tahdon tänä iltana kirkkaassa kuutamossa katsella ympärilleni ja…"

Mielenliikutus tukehdutti äänen, ja hän riensi tyhjentämään pikarinsa.

Kirsti rouvalle sanoi hän jäähyväiset kunnioittavasti kuin kuningattarelle. Ritari puristi hänet syliinsä ja puhui kaipauksestaan. Alasluoduin katsein lähestyi hän kolmea sisarusta, jotka kukin vuoroonsa ojensivat hänelle kätensä jäähyväisiksi; mutta hänen kädenpuristuksensa oli niin; merkitseväinen, että se ajoi veret heidän kalpeille poskilleen.

Tällaikaa oli muuan palvelija kuiskannut Kirsti rouvalle, että ulkona oli vanha, munkki, joka innokkaasti pyysi häntä puhutella. Varmaankin oli tullut tietoja Vadstenasta, josta hän ei ollut kuullut mitään pitkiin aikoihin. Nyt saisi hän tietää esikoisestaan, rakkaasta lapsestaan, jonka hän oli pakoitettu kieltämään… Kuinka hänen sydämensä sykki levottomuudesta ja ikävästä… Kaikki muu kävi hänelle samantekeväksi, ja hän unhotti pitää silmällä tyttäriään. Hän meni heidän kanssaan naisten puolelle, mutta vilkaisi vain heidän töitään ja neuvoi, mitä oli laitettava valmiiksi illan kuluessa, sitten valitti hän pahoinvointia ja vetääntyi makuukamariin.

Kirsti rouva pelkäsi, että seinilläkin olisi kasvot, kun oli kysymys hänen elämänsä syvimmästä salaisuudesta, sentähden vei hän munkin mukanaan torniin. Hän oli sisustuttanut kammion, joka oli ollut hänen poikansa vankilana, rukouskappeliksi. Sinne oli pystytetty pyhän neitsyen kuva, ja sen edessä oli pieni alttari. Lujuudella, joka on ainoastaan naissydämellä, oli hän voinut salata maailmalta ja lähimmiltäänkin ne tuskat ja omantunnon nuhteet, jotka raatelivat hänen sieluaan; mutta täällä, yksin Jumalansa, haavoitetun omantuntonsa kanssa, oli hänen epätoivonsa saanut vapaasti päästä valloilleen.

Monet yöt oli hän täällä viettänyt rukoillen ja huokaillen ja levähtänyt ainoastaan muutamia tunteja penkillä, jonka oli laitattanut alttarin taakse. Päivän koitteessa palasi hän makuukamariinsa, ennenkuin palvelijat ehtivät häntä kaivata.

Tähän tornikammioon vei hän munkin, isä Johanneksen, siellä tahtoi hän kuulla, mitä tällä oli ilmoitettavana.

"Mistä tulette, kunnianarvoisa isä?" oli hänen ensimäinen, levoton kysymyksensä.

"Viimeksi Skosta."

"Skosta?" toisti hän hämmästyneenä.

Johanneksen mieleen johtui, että Kirsti rouva tiesi jotakin Kaarinasta, ja vastasi sentähden: "Olin luvannut viedä tärkeän viestin nuorelle Kaarina Eliaantyttärelle."

"Keneltä?" kuiskasi Kirsti rouva.

"Nuorelta mieheltä, jonka nimi on Pentti."

"Tuletteko Vadstenasta?"

"En, Stäketistä; olen oleskellut siellä useita kuukausia."

"Mutta nuori mies, josta puhutte?"

"Hän pyysi minua viemään tämän sormuksen…"

Kirsti rouva tempasi sen kiihkeästi käsiinsä. "Minulle!" huudahti hän.

"Nuorelle tytölle Skohon!" vastasi Johannes ja tahtoi ottaa sormuksen takaisin.

Mutta toinen ei sitä antanut. "Hänen täytyy rakastaa tyttöä hyvin suuresti!" sanoi hän katkerasti.

"Hänellä ei luultavasti ole ketään toista rakastettavaa", sanoi Johannes lempeän nuhtelevasti.

Kirsti rouva pani kätensä silmilleen. "Oletteko tullut minua kiusaamaan?" kysyi hän.

"En, ainoastaan pyytämään apua."

"Hänellekö?"

"Niin, onnettomalle nuorelle miehelle."

"Onnettomalle?"

"Ette kai tiedä, että hänet on vihitty papiksi?"

"Tiedän, että hänestä piti tulla se."

"Vastoin tahtoaan!"

"Hänen äitinsä oli antanut lupauksen…"

"Äitiään ei hän tuntenut eikä rakastanut, mutta kyllä erään toisen naisen."

"Joka ei koskaan ole kuuluva hänelle."

"Papinvala kieltää sen, ja minä toivon, että hän on pitävä sen, vaikkakin hän on paennut luostarista."

"Paennut?"

"Vihkimisen jälkeisenä päivänä."

"Pyhä madonna!" Äiti parka vaipui melkein tiedotonna maahan.

Isä Johannes antoi hänen levähtää kotvan. Sitten kertoi hän Pentin saapumisesta Stäketiin, kuinka hän oli vähällä joutua kiinni ja takaisin luostariin, ja kuinka hän oli sanonut siinä tapauksessa riistävänsä hengen itseltään.

"Eikö ole mitään, eikö mitään, mitä voin tehdä?" kysyi syvästi musertunut nainen.

"Tulin tänne neuvomaan sitä teille", vastasi Johannes.

"Mitä on minun tehtävä?"

"Ennen kaikkea antakaa minulle sormus takaisin."

"Jotta annatte sen tytölle? En koskaan!"

"Se oli nuoren miehen!"

"Mutta hän oli saanut sen minulta."

"Kenties teidän ainoa lahjanne, ja tahdotteko hänet kieltää käyttämästä sitäkin, miten hyväksi näkee?"

"Siinä on minun vaakunani! Tunteideni kuohussa uskoin sen hänelle; tiesin, toivoin, että salaisuuteni olisi hänelle pyhä, mutta en salli, että hän jättää sen vieraan käsiin — halvan naisen käsiin."

"Olen luvannut noudattaa hänen toivomustaan, enkä petä lupaustani."

"Puhumme siitä sittemmin", keskeytti Kirsti kärsimättömästi. "Sanokaa minulle nyt, mitä minun on tehtävä?"

"Ensin sormus!"

"Ette tiedä mitään; juonittelette vain, mutta minä en mene ansaan."

"Luuletteko niin sittenkin, kun olen jättänyt teille tämän?" Isä Johannes avasi laatikon. "Hänen armonsa arkkipiispa lähettää teille tämän", sanoi hän.

Hämmästys ja ilo punasivat Kirsti rouvan posket. "Tiesin, että luonnos löytyisi!" huudahti hän. "Oi, miksei se löytynyt kaksikymmentä vuotta sitten; silloin olisi hänen kunniansa ollut pelastettu, kaikki olisi käynyt toisin… kuinka on se joutunut oikeaan?"

"Sitä en tiedä…"

"Mutta hänen armonsa lähettää sen minulle?… Sisältyykö siihen anteeksianto ja unhotus, vai onko se ivaa ja pilkkaa?… Ah, julma, viheliäinen maailma, kuinka halveksinkaan sitä ja sen arvosteluja!"

"Ja kuitenkin uhraatte kaiken sille?"

"Luuletteko minun tekevän sen itseni tähden?… Se tapahtuu säälistä tyttäriäni kohtaan ja uhmasta poikapuoltani vastaan, hän kun uskaltaa tänne lähettää aatelittoman kosijan yhdelle heistä… Näen kyllä, kuinka hän punoo juoniaan, mutta hänen ensi kerran palatessaan ovat linnut jo lentäneet pesästä tiehensä."

Hänen silmänsä iskivät tulta. "On totta", sanoi hän, "että minä kuohun kostonhalusta, mutta se johtuu palavasta rakkaudesta, joka minun täytyy tukehuttaa… Hän… Pentti!… Poikani", lisäsi hän kuiskaten, "on ainoa, jota rakastan koko maailmassa, ja hänet täytyy minun hylätä… uhrata… Sillä minulla ei ole mitään nimeä, ei mitään yhteiskunnallista asemaa hänelle tarjottavaksi; sentähden täytyi hänestä tulla pappi… Silloin olisin voinut raivata hänelle tien, ja nyt tulette ja sanotte, että hän on rikkonut papillisen valansa ja häntä ajetaan takaa karkurina. Ja minulle, joka rakastan häntä enemmän kuin kaikkea maailmassa, ette tahdo sanoa mihin hän on mennyt tai keinoa hänen pelastuksekseen!" Hän heittäytyi maahan alttarin eteen. "Pyhä madonna, sinä yksin ymmärrät ne tuskat, jotka raatelevat sydäntäni!"

Isä Johannes ei ollut koskaan nähnyt näin ylen hurjaa naisluonnetta, ja hän tunsi sekä sääliä että harmia. Mutta myöten ei hän aikonut antaa.

Kun Kirsti rouva oli lopettanut rukouksensa ja noussut pystyyn, sanoi hän: "Jäättehän tänne yöksi?"

"Se on aikomukseni."

"Palaamme tähän keskusteluun huomenna."

"Olen valmis siihen."

"Seuratkaa nyt minua!"

"Jos sallitte, jään tänne."

"Mutta täällä on kylmä."

"Sitä en pelkää; huone on minulle rakas, ja täällä tahdon rukoilla."

"Mitä tiedätte tästä huoneesta?"

"Sanon teille sen huomenna. Menkää nyt ja tehkää rauha omantuntonne kanssa."

Kirsti rouva meni, ja isä Johannes rukoili jokaisen levottoman sielun puolesta, joka on joutunut harhapoluille. Sitten istui hän katsellen kuunsäteitä, jotka ensin yksi toisensa jälkeen pilkistelivät suuresta, avoimesta ikkunaluukusta, kunnes lopulta täysi valo virtasi sisään ja täytti koko huoneen.

* * * * *

Kirsti rouvan jätettyä tyttärensä tarttui jokainen heistä innokkaasti työhönsä, mutta palvelijattaret eivät kuulleet sanaakaan heidän huuliltaan.

Hetken kuluttua valitti Ingeborg päänsärkyä; hänen täytyi mennä levolle.

Erika sanoi, että hänellä oli suuri halu lukea kaunis legenda pyhästä Katarinasta; hän tiesi missä se oli ja lähti sitä etsimään.

Mutta kun Margareta jäi yksin, sanoi hän, että hän oli nähnyt unta, että hänen sitrastaan olivat kaikki kielet katkenneet, ja hänen täytyi heti katsoa, oliko todellakin laita niin.