TOINEN OSA.

I.

Napoleon oli alkanut sodan Venäjää vastaan siksi, ettei hän voinut olla tulematta Dresdeniin, ei voinut olla huumautumatta kunnianosotuksista, ei voinut olla pukeutumatta puolalaiseksi, antautumatta vaikutelmarikkaan kesäaamun valtaan eikä hillitä vihansa vihuria Kurakinin ja sitte Balashevin läsnäollessa.

Aleksanteri oli kieltäytynyt kaikista keskusteluista siksi, että hän tunsi itsensä mieskohtaisesti loukatuksi. Barclay de Tolly koetti johtaa armeijaa parhaimpansa mukaan siksi, että olisi täyttänyt velvollisuutensa ja ansainnut suuren sotapäällikön maineen. Rostof oli hyökännyt ranskalaisten kimppuun siksi, ettei hän voinut hillitä haluaan saada ajaa huimaa vauhtia tasaisella tantereella. Ja samaan tapaan, persoonallisten ominaisuuksiensa, tottumustensa, erinäisten seikkojen ja tarkotusperien tähden toimivat kaikki ne lukemattomat henkilöt, jotka tähän sotaan ottivat osaa. He pelkäsivät, himoitsivat kunniaa, iloitsivat, vihasivat ja mietiskelivät sillä edellytyksellä, että he tietävät, mitä tekevät ja tekevät sen itsensä hyväksi. Vaan kaikki olivat he tahdottomia historian välikappaleita ja tekivät itseltään salattua, vaan meille käsitettävää työtä. Tämmöinen on kaikkien käytännöllisten toimimiesten ainainen kohtalo ja se on sitä ahtaampi, kuta korkeammassa yhteiskunnallisessa asemassa he ovat.

Nyt ovat v:n 1812 toimimiehet aikoja sitte poistuneet paikoiltaan, heidän omakohtaiset pyyteensä ovat kadonneet jäljettömiin ja edessämme ovat vain sen ajan historialliset tulokset.

Mutta jos otaksutaan, että Europan ihmisten täytyi tunkeutua Napoleonin johdolla Venäjän sydämeen ja siellä sortua, niin käy meille tämän sodan ihmis-osanottajien mieletön, julma ja itsensä kanssa ristiriidassa oleva toiminta selväksi kokonaisuudessaan.

Sallimus pakotti kaikki nuo ihmiset heidän omia etuja ajaessaan vaikuttamaan yhden suuren lopputuloksen saavuttamiseen, josta ei yhdelläkään ihmisellä (ei Napoleonilla eikä Aleksanterilla, saatikka sitte jollakulla muulla sotaan osaaottaneella) ollut vähintäkään aavistusta.

Nyt meille on selvää, mikä v. 1812 oli syynä ranskalaisen armeijan perikatoon. Ei kukaan rupea väittämään vastaan, että syynä Napoleonin ranskalaisten joukkojen perikatoon oli yhdeltä puolen heidän marssinsa myöhäisenä vuodenaikana ja valmistuksitta talviretkeä varten Venäjän sydämeen ja toiselta puolen luonne, jonka sota otti venäläisten kaupunkien polttamisen ja Venäjän kansassa vihollista kohtaan herätetyn vihan vaikutuksesta. Siihen aikaan ei kukaan voinut ei ainoastaan nähdä sitä (mikä nyt näyttää ilmeiseltä), että vain tämän kautta voi tuhoutua 800-tuhantinen maailman parhain ja parhaimman sotapäällikön johtama armeija joutuessaan tekemisiin kahta vertaa heikomman, kokemattoman ja kokemattomien sotapäälliköiden johtaman venäläisen armeijan kanssa; ei kukaan ei ainoastaan nähnyt tätä — vaan kaikki ponnistukset venäläisten puolelta tarkottivat aina sen ehkäisemistä, mikä yksistään olisi voinut pelastaa Venäjän, ja ranskalaisten puolelta, Napoleonin kokemuksesta ja niin kutsutusta sotaisesta nerosta huolimatta, tarkottivat kaikki ponnistukset sitä, että kesän lopulla olisi ehditty tunkeutua Moskovaan saakka eli toisin sanoen tehdä se, minkä täytyi jouduttaa heidän perikatonsa.

Vuotta 1812 koskevissa historiallisissa teoksissaan puhuvat ranskalaiset kirjottajat hyvin mielellään siitä, miten Napoleon oli pitänyt vaarallisena marssia liian kauas, miten hän etsimällä oli etsinyt tappelua, miten hänen marsalkkansa olivat häntä kehottaneet pysähtymään Smolenskiin y.m.s. johtopäätöksiä, jotka todistavat, että muka silloinkin jo olisi oivallettu retken vaarallisuus. Venäläiset kirjottajat taas kertovat vielä mieluummin, miten sodan alusta pitäen oli olemassa semmoinen suunnitelma, jonka mukaan Napoleon oli houkuteltava Sisä-Venäjälle, ja yksi sanoo sen olleen Pfuelin, toinen jonkun ranskalaisen, kolmas Tollin, neljäs itse keisari Aleksanterin laatiman. Kaikki viittaavat muistiinpanoihin, ehdotelmiin ja kirjeisiin, joissa todellakin löytyy vihjauksia tämmöiseen menettelytapaan. Mutta nämä viittaukset niin ranskalaisten kuin venäläistenkin puolelta sen ennalta huomaamiseen mikä on tapahtunut, tuodaan esiin vain sen johdosta, että itse tapaus on näyttänyt ne oikeiksi. Jos tapausta ei olisi tapahtunutkaan, niin olisi nuo vihjaukset unohdettu, kuten on unohdettu tuhansia ja miljoonia vastakkaisia vihjauksia ja arveluja, jotka siihen aikaan olivat vallalla, mutta jotka osottautuivatkin sopimattomiksi ja siksi joutuivat unhotuksiin. Jokaisen tekeillään olevan tapauksen kulusta ja päättymisestä on niin paljon arveluja, että päättyipä se tavalla tai toisella, on aina ihmisiä, jotka sanovat: "johan minä silloin sanoin, että niin se käy", vaan unohtavat samalla kokonaan, että lukemattomien arvelujen joukossa oli ollut aivan vastakkaisiakin.

Arvelut siitä, että Napoleon tunsi sotalinjansa laventamisen vaarallisuuden ja että venäläiset tahtoivat houkutella vihollisen maan sisään, ovat nähtävästi tätä lajia ja historioitsijat voivat vain kovasti pinnistellen selittää, että Napoleonin päässä oli ollut mainittu ajatus ja venäläisillä sotapäälliköillä mainittu suunnitelma. Kaikki tosiasiat puhuvat aivan suorastaan noita arveluja vastaan. Venäläisillä ei näet koko sodan aikana ollut aikomusta houkutella ranskalaisia Sisä-Venäjälle, päinvastoin toimittiin ainoastaan siihen suuntaan, että heidät olisi voitu pysähdyttää heti Venäjän rajan yli päästyään. Napoleon ei suinkaan pelännyt sotalinjansa laajentamista, vaan hän päinvastoin iloitsi jokaisesta edistysaskeleestaan ja etsi taistelua hyvin laiskasti, eikä ollenkaan niin kuin edellisillä retkillään.

Meidän armeijamme joutuvat aivan sodan alussa toisistaan erilleen ja ainoa päämäärä, johon me pyrimme, on niiden yhdistäminen, vaikka peräytymiseen ja vihollisen sisämaahan houkuttelemiseen nähden armeijojen yhdistäminen ei ollut ollenkaan edullista. Rakennetaan sitte suuremmoinen Drissan leiri Pfuelin suunnitelman mukaan ja etemmä ei aijota peräytyä. Hallitsija nuhtelee ylipäälliköltä jokaisesta peräytymisaskeleesta. Keisarin mieleen ei johdu edes aavistusta, että Moskova poltettaisiin, saati sitte, että vihollinen pääsisi Smolenskiinkaan saakka. Vaan kun armeijat ovat yhdistyneet, vihottelee keisari siitä, että Smolensk on anastettu ja poltettu eikä ole antauduttu sen muurien edustalla ratkaisevaan taisteluun.

Näin ajattelee hallitsija, mutta kaikki venäläiset sotapäälliköt ja muutkin venäläiset ovat vihoissaan siitä, että meidän joukkomme peräytyvät sisämaahan.

Armeijat palotettuaan marssii Napoleon maan sydäntä kohti ja jättää käyttämättä muutamia tilaisuuksia, jolloin hän olisi voinut tapella. Elokuussa hän on Smolenskissa ja ajattelee ainoastaan sitä, miten pääsisi etemmä, vaikka, kuten nyt näemme, hänen etenemisliikkeensä olivat hänelle turmiolliset.

Tosiasiat puhuvat päivänselvästi, ettei Napoleon oivaltanut Moskovan retken vaarallisuutta eikä Aleksanteri eivätkä venäläiset sotapäälliköt ajatelleet silloin Napoleonin houkuttelemista, vaan ajattelivat päinvastoin. Napoleonin houkutteleminen maan sydämeen ei tapahtunut kenenkään suunnitelmasta (kukaan ei edes uskonut sen mahdollisuuteen), vaan tapahtui se mitä monimutkaisimpien sotaan osanottaneiden ihmisten juonien, tarkotusten ja mielitekojen vaikutuksesta, koska he eivät oivaltaneet sitä, mikä olisi ollut oivallettava eivätkä myöskään sitä, mikä oli Venäjän ainoa pelastus. Kaikki tapahtuu odottamatta. Armeijat joutuvat hajalleen sodan alussa. Me koetamme yhdistää ne ilmeisessä tarkotuksessa saada taistella ja ehkäistä vihollisen eteneminen. Mutta näissä yhdistämispuuhissa, karttaen taistelua maailman voimakkaimman vihollisen kanssa ja vastoin tahtoa peräytyen terävän kulman edestä, me vedämme ranskalaiset Smolenskiin. Eikä siinä kyllin, että me peräydymme terävän kulman edestä siitä syystä, että ranskalaiset marssivat kummankin armeijan välissä, vaan tuo kulma kärjistyy entistään terävämmäksi ja me peräydymme yhä edelleen siitä syystä, että Barclay de Tolly on saksalainen eikä ole suosittu, on vastenmielinen Bagrationille (jonka on asetuttava hänen päällikkyyteensä) ja Bagration, komentaessaan 2:sta armeijaa, koettaa mahdollisimman kauan viivyttää yhdistymistään Barclayhin, jotta ei tarvitseisi asettua hänen johtonsa alaiseksi. Bagration viivyttelee yhtymistään (vaikka se oli kaikkien päälliköiden päätarkotus) siitä syystä, että hän mielestään tällä liikkeellä saattaa vaaraan koko armeijan ja että hänen on kaikista edullisinta marssia enemmän vasemmalle ja etelämmäksi sillä tavoin hätyyttääkseen vihollista siipi- ja selkäpuolelta sekä täydentääkseen joukkonsa Ukrainissa. Vaan tuntuu siltä, että hän oli keksinyt tämän menettelyn siksi, ettei hän tahtonut alistua vihatun ja yhtä arvoastetta häntä alemman saksalaisen Barclayn johtoon.

Keisari on armeijan keskuudessa sitä varten, että elähyttäisi sen intoa, vaan hänen läsnäolonsa ja tietämättömyytensä, mitä tekisi ja mitä panisi toimeen, sekä neuvonantajien ja suunnitelmien suunnaton paljous hävittävät 1:sen armeijan toimintatarmon ja armeija peräytyy.

Päätettiin pysähtyä Drissan leiriin, vaan Paulucci, joka himosi ylipäällikkyyttä, saakin yht'äkkiä vaikutetuksi Aleksanteriin niin voimakkaasti, että Pfuelin suunnitelma hylätään ja asiain johto annetaan Barclayn käsiin. Mutta kun Barclay ei herätä luottamusta, rajotetaan hänen toimintavaltaansa. Armeijat ovat hajallaan, johdon eheyttä ei ole, Barclay ei ole suosittu. Tästä saksalaisen ylipäällikön vieromisen ja armeijan hajallaan olemisen sekasotkusta johtuu yhdeltä puolen epäröivä, veltto toiminta ja taistelun karttaminen (josta ei olisi voinut pidättyä, jos armeijat olisivat olleet koossa eikä ylipäällikkönä Barclay) ja toiselta puolen yhä lisääntyvä viha saksalaisia kohtaan sekä isänmaallisen hengen viriäminen.

Ja lopuksi, hallitsija matkustaa armeijasta, jonka seikan ainoaksi ja otollisimmaksi tekosyyksi valitaan ajatus, että hänen on herätettävä pääkaupunkien kansa nousemaan kansalliseen sotaan. Tämä hallitsijan matka Moskovaan saa Venäjän voimat kasvamaan kolmenkertaisiksi.

Hallitsija poistuu armeijan keskuudesta siitä syystä, että hän olisi haitannut ylipäällikön vallan kokonaisuutta ja hän toivoo, että sen jälkeen ryhdytään tarmokkaasti toimimaan. Mutta armeijan päällikköjen asema huononee ja sotkeutuu entistä pahemmaksi. Bennigsen, suuriruhtinas ja kenraali-adjutanttien lauma jää armeijaan pitämään silmällä ylipäällikön toimia ja kannustamaan hänen tarmoaan, vaan Barclay, joka tuntee olevansa entistä ahtaammalla kaikkien näiden hallitsijan silmien katsannon alla, käy yhä varovammaksi, pelkää toimia uskaliaasti ja karttaa taistelua.

Barclay edustaa ja puoltaa varovaisuutta. Tsesarevvitsh viittaa petokseen ja vaatii ratkaisevaa taistelua. Ljubomirski, Bronnitski, Vlotski ja muut senkaltaiset lietsovat tämän sotkun ja hälinän semmoiseksi mylläkäksi, että Barclay lähettää sillä tekosyyllä, että hänen on toimitettava hallitsijalle muutamia asiapapereita, puolalaiset kenraali-adjutantit Pietariin ja ryhtyy avoimeen taisteluun Bennigsenin ja suuriruhtinaan kanssa.

Smolenskissa armeijat vihdoinkin yhtyvät, niin paljo kuin Bagration hangottelikin sitä vastaan.

Bagration ajaa vaunuilla talon eteen, jossa Barclay asuu. Barclay panee upseerivyön vyötäreilleen, tulee vastaan ja esittää raportin arvossa ylemmälle Bagrationille. Bagration koettaa olla ylevämielinen ja arvonsa ylemmyydestä huolimatta alistuu Barclayn johtoon, mutta on tämän jälkeen vielä eripuraisempi. Bagration lähettää hallitsijan käskystä hänelle virallisen kertomuksen. Hän kirjottaa Araktshejeville: "Tehköön hallitsijani miten tahtoo, mutta minä en voi mitenkään tulla toimeen ministerin (Barclayn) kanssa. Lähettäkää minut Herran nimessä jonnekin vaikka rykmentin päälliköksi, täällä minä en voi olla. Koko pääkortteeri on täynnä saksalaisia, niin että venäläisen on mahdoton elää eikä mistään ole mitään tolkkua. Minä luulin palvelevani yksistään hallitsijaa ja isänmaata, vaan todellisuudessa onkin niin, että palvelen Barclayta. Ja sitä en tosiaankaan tahdo". Bronnitskien, Wintzingerodein ja muiden heidänlaistensa hääräilevä parvi myrkyttää yhä enemmän ylipäälliköiden välejä ja yksimielisyys hataroituu hataroitumistaan. Smolenskin luona hankkiudutaan ryntäämään ranskalaisten kimppuun. Eräs kenraali lähetetään tutkimaan asemaa. Tämä kenraali, joka vihaa Barclayta, menee hyvän ystävänsä, armeijaosaston päällikön luo ja istuttuaan hänen luonaan kokonaisen päivän palaa Barclayn luo ja moittii taistelutannerta aivan yksityiskohtia myöten, vaikka hän ei ollut sitä nähnytkään.

Sillä aikaa kun riidellään ja väitellään tulevasta taistelupaikasta, sillä aikaa kun me etsimme ranskalaisia erehdyttyämme heidän olinpaikastaan, yllättävät ranskalaiset Nevjerovskin divisioonan ja marssivat aina Smolenskin muurien alle.

Nyt on ryhdyttävä äkkiarvaamatta taisteluun, jotta pelastettaisiin liikeyhteys. Taistelu taistellaan. Tuhansia surmataan kummallakin puolella.

Smolensk jätetään vastoin hallitsijan ja koko kansan tahtoa. Mutta Smolenskin polttivat asukkaat itse, jotka heidän kuvernöörinsä oli pettänyt, ja kurjuuteen joutuneet asukkaat lähtevät muille esimerkin antaen Moskovaan ja ajattelevat vain omia tappioitaan sekä yllyttävät vihaa vihollista kohtaan. Napoleon marssii edelleen, me peräydymme ja saavutetaankin juuri se, jonka piti lannistaa Napoleon.

II.

Seuraavana päivänä poikansa lähdön jälkeen kutsui ruhtinas Nikolai Andrejevitsh ruhtinatar Marian luokseen.

— No, oletko nyt tyytyväinen? — sanoi ruhtinas hänelle, — Rakensit riidan isän ja pojan välille! Kyllä kait! Sitähän sinä toivoitkin! Minuun se koskee kovasti. Olen vanha ja heikko ja sittenkin tahdoit sitä. Niin, iloitse, iloitse nyt...

Tämän jälkeen ei ruhtinatar Maria nähnyt isäänsä kokonaiseen viikkoon. Hän oli sairas eikä näyttäytynyt huoneestaan.

Ihmeekseen huomasi ruhtinatar Maria, että vanha ruhtinas ei laskenut sairautensa aikana luokseen edes m:lle Bouriennea. Tihon yksinään hoiteli häntä.

Viikon kuluttua tuli ruhtinas näkyviin ja alkoi taas entisen elämänsä. Hän teetti uusia rakennuksia, laitatti puutarhoja, osotti erityistä intoa toimintaan ja lopetti suhteensa m:lle Bourienneen. Hänen muotonsa ja kylmyytensä ruhtinatar Mariaan tuntui puhuvan viime mainitulle: "sinä olet pannut omiasi minusta ja valehdellut ruhtinas Andreille minun suhteestani tuohon ranskattareen ja saanut minut riitaan pojan kanssa, vaan nytpä näet, etten välitä sinusta enempää kuin ranskattarestakaan".

Toisen puolen päivästä vietti ruhtinatar Maria Nikolushkan luona, pitäen silmällä tämän lukuja, opettaen hänelle venäjän kieltä ja soittoa ja keskustellen Dessallesin kanssa. Toisen puolen päivästä hän oli kirjojen, hoitajamummon ja jumalisten ihmisten parissa, joita toisinaan pujahti hänen luokseen takaoven kautta.

Sodasta ajatteli ruhtinatar Maria niin, kuin sodasta naiset ajattelevat. Hän oli peloissaan veljensä puolesta, joka oli sodassa, kauhistui ihmisten julmuutta, joka pani heidät tappamaan toisiaan, mutta ei käsittänyt tämän sodan merkitystä, sillä se näytti hänestä samallaiselta kuin kaikki entisetkin sodat. Hän ei ymmärtänyt tämän sodan merkitystä, vaikka hänen puhetoverinsa Dessalles, joka oli korviaan myöten kiintynyt sodan kulkuun, koetti selvitellä hänelle mietteitään, vaikka hänen luonaan käyvät jumaliset ihmiset omalla tavallaan ja kauhistuneina kertoivat kansan suusta kuulemiaan huhuja antikristuksen hyökkäyksestä ja vaikka Julie, nykyään ruhtinatar Drubetskaja, joka oli taas ryhtynyt hänen kanssaan kirjevaihtoon, kirjotteli hänelle Moskovasta isänmaallisia kirjeitä.

"Kirjotan teille venäjäksi, hyvä ystäväni", kirjotti Julie, "sillä minä tunnen vihaa kaikkia ranskalaisia ja samoin heidän kieltäänkin kohtaan, jota en voi kuulla, en puhua... Me olemme täällä Moskovassa kaikki riemuissamme ihastuksesta jumaloimaamme keisariin.

"Minun mies parkani saa nähdä vaivaa ja nälkää juutalaisissa hökkeleissä, mutta uutiset, joita minulla on kerrottavana, innostuttavat ja elähyttävät minua.

"Olette varmaankin kuulleet Rajevskin sankarityöstä, kun hän syleillen kahta poikaansa oli sanonut: 'kuolen heidän kanssaan, vaan en horju!' Ja todellakaan emme me horjuneet, vaikka vihollinen oli ollut kahta vertaa voimakkaampi. Kulutamme aikaamme, miten voimme. Mutta sodassa on, kuten ainakin sodassa. Ruhtinatar Alina ja Sophie istuvat pitkät päivät minun luonani ja me elävien miesten onnettomat lesket saamme työn lomassa aikaan mainioita keskusteluja. Teitä vain puuttuu"... j.n.e.

Ruhtinatar Maria ei ymmärtänyt tämän sodan merkitystä pääasiallisesti siitä syystä, ettei vanha ruhtinas puhunut siitä koskaan, ei pannut sille mitään merkitystä ja ivallisesti nauroi päivällispöydässä Dessallesille, kun tämä puhui sodasta. Ruhtinaan sävy oli niin tyyni ja vakuuttava, että ruhtinatar Maria uskoi häntä muitta mutkitta.

Koko heinäkuun oli vanha ruhtinas erinomaisen toimelias, jopa innostunutkin. Hän perkautti uuden puutarhan pohjan ja alkoi teettää uutta rakennusta palvelusväkeä varten. Eräs seikka, joka erityisesti huoletti ruhtinatar Mariaa, oli se, että vanha ruhtinas nukkui niukasti ja luovuttuaan tavastaan nukkua omassa kabinetissaan muutti joka ainoa päivä yösijaansa. Milloin hän käski levittämään kenttäsänkynsä galleriaan, milloin jäi riisuutumatta torkkumaan sohvalle tai voltaire-malliseen nojatuoliin vierashuoneeseen, jolla aikaa hänelle luki Petrusha-poika eikä m:lle Bourienne. Toisinaan hän vietti yönsä ruokasalissa.

Elokuun 1 p:nä saapui ruhtinas Andreilta toinen kirje. Ensimäisessä kirjeessään, joka oli tullut kohta hänen lähtönsä jälkeen, pyysi ruhtinas Andrei nöyrästi anteeksi isältään sitä, mitä hän oli tälle sanonut ja päästä uudestaan hänen suosioonsa. Tähän kirjeeseen vastasi vanha ruhtinas ystävällisellä kirjeellä, jonka jälkeen hän pysyi erillään ranskattaresta. Toisessa kirjeessään, jonka ruhtinas Andrei oli lähettänyt Vitebskin luota sen jälkeen, kun ranskalaiset olivat vallanneet kaupungin, hän lyhyesti kuvaili koko sodan vaiheet kartan avulla, jonka hän oli piirtänyt kirjeeseen ja lausui mielipiteitään sodan vastaisesta kohtalosta. Tässä kirjeessä huomautti ruhtinas Andrei isälleen tämän vaaranalaisesta asemasta lähellä sotanäyttämöä, sillä se oli aivan joukkojen liikuntalinjalla ja kehotti häntä muuttamaan Moskovaan.

Kun Dessalles samana päivänä päivällistä syödessä mainitsi, että ranskalaiset olivat kuulemma marssineet jo Vitebskiin, johtui vanhan ruhtinaan mieleen poikansa kirje.

— Sain vasta kirjeen ruhtinas Andreilta, — sanoi hän ruhtinatar Marialle, — oletko lukenut?

— En, mon père,[56] — vastasi ruhtinatar pelästyneenä.

Hän ei ollut voinut lukea kirjeitä, kun hän ei ollut kuullut edes niiden saapumisesta.

— Hän kirjottaa sodasta, — sanoi ruhtinas sillä tavaksi käyneellä pilkallisella hymyllä, jolla hän oli aina puhunut nykyisestä sodasta.

— Mahtaa olla hyvin mieltäkiinnittävä, — sanoi Dessalles, — ruhtinashan on tilaisuudessa...

— Sepä hauskaa! — sanoi m:lle Bourienne.

— Menkääpäs hakemaan se tänne, — sanoi ruhtinas m:lle Bouriennelle. — Se on siellä pienellä pöydällä imupaperin alla.

M:lle Bourienne hypähti iloisesti paikaltaan.

— Ei, ei, — kiljasi ruhtinas äkäisesti, — mene sinä Mihail Ivanitsh!

Mihail Ivanovitsh nousi ja meni kabinettiin. Mutta samassa kun hän tuli takasin, heitti vanha ruhtinas levottomasti ympärilleen katsellen pyyhinliinan käsistään ja meni itse.

— Ei mitään osata ja kaikki sotketaan.

Sillä aikaa kun hän viipyi kabinetissa, silmäilivät ruhtinatar Maria, Dessalles, m:lle Bourienne ja vieläpä Nikolushkakin ääneti toisiaan. Vanha ruhtinas palasi nopein askelin Mihail Ivanovitshin seuraamana kirje ja piirustuksia kädessä. Nämä hän pani pöydälle viereensä eikä antanut kenenkään lukea kirjettä päivällisen kestäessä.

Kun oli siirrytty vierashuoneeseen, antoi hän kirjeen ruhtinatar Marialle ja levitettyään uusien rakennusten piirustukset eteensä, joita hän alkoi silmäillä, käski tyttärensä lukea kirjeen ääneen. Kirjeen luettuaan loi ruhtinatar Maria isäänsä kysyvän katseen. Ruhtinas tarkasteli piirustuksia nähtävästi ajatuksiinsa vaipuneena.

— Mitäs te, ruhtinas, siitä ajattelette? — uskalsi Dessalles kysyä.

— Minäkö? ... — kysyi ruhtinas aivan kuin vastenmielisesti ajatuksistaan heräten, mutta silmiään rakennuspiirustuksista nostamatta.

— Voi olla hyvin mahdollista, että sotanäyttämö vähitellen lähenee meitä...

— Ha-ha-haa! Sotanäyttämö! — sanoi ruhtinas. — Minä olen sanonut ja sanon nytkin, että sotanäyttämönä on Puola eikä vihollinen koskaan pääse Niemeniä etemmäksi.

Dessalles katsahti kummissaan ruhtinaaseen, joka puhui Niemenistä, vaikka vihollinen oli jo Dnjeperin rannoilla. Mutta ruhtinatar Maria, joka oli unohtanut Niemenin maantieteellisen aseman, ajatteli, että hänen isänsä puhui totta.

— Lumien sulaessa he hukkuvat Puolan nevoihin. He eivät näe eteensä, — sanoi ruhtinas nähtävästi ajatellen v:n 1807 sotaa, joka, kuten hänestä tuntui, oli ollut vasta äsken. Bennigsenin olisi pitänyt marssia ennemmin Preussiin, asiat olisivat käyneet toisin...

— Mutta, ruhtinas, — virkkoi Dessalles arasti, — kirjeessä puhutaan Vitebskista...

— Niin, kirjeessäkö? Niin ... — sanoi ruhtinas tyytymättömästi. — Niin ... niin... — Hänen kasvonsa äkkiä synkistyivät. Hän vaikeni hetkisen. — Niin, hän kirjottaa, että ranskalaiset lyötiin ... minkä joen luona se olikaan?

Dessallesin silmät vaipuivat alas.

— Ruhtinas ei kirjota siitä mitään, — sanoi hän hiljaa.

— Eikö kirjota? En suinkaan minä sitä ole keksinyt.

Kaikki olivat hyvän aikaa ääneti.

— Niin ... niin... No, Mihaila Ivanovitsh, — virkkoi ruhtinas äkkiä, kohotti hieman päätään ja osotti jotain kohtaa piirustuksissa, — kerroppas, miten tämän tahdot muuttaa...

Mihail Ivanovitsh astui piirustusten luo, ja kun ruhtinas oli hetkisen pakissut hänen kanssaan piirustuksista, katsahti hän vihaisesti ruhtinatar Mariaan ja poistui kabinettiinsa.

Ruhtinatar Maria näki Dessallesin hämmästyneenä katsovan hänen isäänsä, huomasi hänen äänettömyytensä ja kummasteli, että ruhtinas oli unohtanut poikansa kirjeen vierashuoneen pöydälle. Mutta hän ei ainoastaan pelännyt puhua ja kysyä Dessallesilta syytä tämän hämmästykseen ja äänettömyyteen, vaan pelkäsi ajatellakin sitä.

Illansuussa tuli Mihail Ivanovitsh ruhtinaan käskystä hakemaan ruhtinatar Marialta ruhtinas Andrein kirjettä, joka oli unohtunut vierashuoneeseen. Ruhtinatar Maria antoi kirjeen. Hän uskalsi kysyä, vaikka vastenmielisestikin Mihail Ivanovitshilta, mitä hänen isänsä tekee.

— Puuhailee vain, — sanoi Mihail Ivanovitsh kunnioittavan ivallisesti hymähtäen, mikä sai ruhtinatar Marian kalpenemaan. — Ovat hyvin huolissaan uudesta rakennuksesta. Lukivat vähän, vaan nyt, — jatkoi Mihail Ivanovitsh matalalla äänellä, — työskentelevät kirjotuspulpetin ääressä luultavasti testamenttia tarkastaen. (Viime aikoina oli ruhtinaan yhtenä mielitoimena ollut tarkastella papereitaan, joiden piti jäädä hänen kuolemansa jälkeen ja joita hän nimitti testamentiksi).

— Entä lähetetäänkö Alpatitsh Smolenskiin? — kysyi ruhtinatar Maria.

— Kyllä, hän on jo kauan aikaa odottanut lähtöä.

III.

Kun Mihail Ivanovitsh toi kirjeen kabinettiin, istui ruhtinas silmälasit päässä ja verho silmien ja kynttelien edessä avatun kirjotuspulpetin ääressä paperitukku etäälle työnnetyssä kädessä ja luki hieman juhlallisessa asennossa papereitaan (remarque,[57] kuten hän sanoi), jotka piti toimittaa hallitsijalle hänen kuoltuaan.

Mihail Ivanovitshin astuessa huoneeseen oli hänen silmissään muistojen kyyneleitä siltä ajalta, jolloin hän oli kirjottanut sen, mitä nyt luki. Hän otti Mihail Ivanovitshin kädestä kirjeen, pisti sen taskuunsa, korjasi paperit pois ja kutsui kauan odotelleen Alpatitshin.

Hän oli kirjottanut paperiliuskalle kaikki, mitä oli ostettava Smolenskista ja kävellen pitkin lattiaa ovensuussa odottavan Alpatitshin ohi rupesi antamaan määräyksiä.

— Ensiksikin postipaperia, kuuletko, kahdeksan kirjaa tämän mallin mukaan; kultareunainen malli ... ja välttämättömästi samallaista; lakkaa, sinettilakkaa Mihail Ivanovitshin lapun mukaan.

Hän käveli taas vähän aikaa ja katseli muistikirjaansa.

— Sitte kuvernöörille itselleen annettava kirje kiinnityksestä.

Vielä tarvittiin saranoita uuden rakennuksen oviin, välttämättömästi semmoista kuosia, jonka hän itse oli keksinyt. Sitte oli tilattava rasia testamentin säilyttämistä varten.

Määräyksien antaminen Alpatitshille oli kestänyt kolmatta tuntia. Ruhtinas ei laskenut vieläkään Alpatitshia. Hän kävi istumaan, vaipui ajatuksiinsa, sulki silmänsä ja torkahti. Alpatitsh liikahti.

— No, ala nyt mennä; jos tarvitsen, lähetän sanan.

Alpatitsh läksi. Ruhtinas meni taas kirjotuspulpetin luo, vilkasi sen sisään, kopeloi papereitaan, pani pulpetin kiinni ja istuutui kirjottamaan kirjettä kuvernöörille.

Oli jo myöhä, kun hän lopetti kirjeen ja sulki sen. Hänen mielensä teki mennä levolle, mutta hän tiesi, ettei hän saa unta ja että vuoteessa nousee hänen mieleensä mitä pahimpia ajatuksia. Hän huudahti Tihonin luokseen ja läksi kävelemään huoneisiin sanoakseen tälle, mihin hänelle oli laitettava makuusija täksi yöksi. Hän kulki paikasta toiseen joka nurkkaa mittaillen.

Ei missään näyttänyt hyvältä ja kaikista vastenmielisin oli kabinetin sohva. Tämä sohva kammotti häntä luultavasti niiden raskaiden ajatusten tähden, jotka hänessä olivat liikkuneet sillä viruessaan. Missään ei ollut hyvä, vaan paras oli sentään sohvakammion nurkka pianon takana: siinä hän ei ollut vielä koskaan maannut.

Tihon toi tarjoilijan kanssa vuodetarpeet ja alkoi laittaa vuodetta.

— Ei niin, ei niin! — ärjäsi ruhtinas ja vetäsi vuoteen hyvän matkaa ulomma nurkasta, vaan työnsi samassa takasin nurkemmaksi.

"No, nyt olen viimeinkin saanut kaikki kuntoon ja käyn levolle", ajatteli ruhtinas ja käski Tihonin riisumaan hänet.

Ruhtinas rypisteli tuskallisesti kasvojaan ponnistellessaan nuttua ja housuja päältään, pääsi viimein vapaaksi pukimista, laskeutui raskaasti vuoteelle ja näytti vaipuvan ajatuksiinsa halveksivasti katsellessaan kuivettuneita, keltasia jalkojaan. Ajatuksiin hän ei ollut kuitenkaan vaipunut, vaan viivyttelihe jonkun hetken ennen sitä vaivaa, minkä noiden jalkojen nostaminen ja vuoteeseen painautuminen tuotti. "Oh, kyllä on raskasta! Oh, jottapa päättyisivät joutuin nämä vaivat ja te minut päästäisitte!" ajatteli hän. Huuliaan puristaen antautui hän tuohon vaivaan kahdennenkymmenen tuhannen kerran ja kallistui pitkälleen. Vaan tuskin hän oli tämän tehnyt, kun vuode määräperäisesti alkoi liikkua hänen allaan edestakasin aivan kuin raskaasti hengittäen ja kolisten. Tämmöistä tapahtui hänelle melkein joka yö. Hän avasi umpeen painumaisillaan olevat silmänsä.

— En saa rauhaa, kirotut! — murisi hän vihaisesti aivan kuin jotakuta tarkottaen. "Niin, niin, vielä oli jokin tärkeä asia, jotain tärkeää jätin minä yöksi. Saranat? Ei, niistä sanoin. Ei, jotain, mitä se nyt olikaan vierashuoneessa. Ruhtinatar Maria valehteli jotain. Dessalles — pässinpää — puheli jotain. Taskussa ... en jaksa muistaa".

— Tishka, mistä päivällisellä puhuttiin?

— Ruhtinas Mihailista...

— Ole vaiti. — Ruhtinas läimäytti kädellään pöytään. — Nyt muistan, ruhtinas Andrein kirje. Ruhtinatar Maria luki. Dessalles puhui jotain Vitebskista. Nyt luen.

Hän käski tuomaan kirjeen taskusta ja siirtämään pienen pöydän, jolla oli limonaadia ja vahakyntteli, vuoteen viereen ja pantuaan silmälasit nenälleen hän alkoi lukea. Lukiessaan kirjettä nyt yön hiljaisuudessa ja vihreän verhon alta tuikkavassa himmeässä valossa käsitti hän ensi kerran silmänräpäykseksi sen merkityksen.

— Ranskalaiset ovat Vitebskissa, neljän päivän marssin jälkeen he voivat ehtiä Smolenskiin; mahdollisesti voivat jo ollakin siellä. Tishka! — Tihon kavahti. — Ei, ei tarvitse, ei tarvitse! — huudahti hän.

Hän piilotti kirjeen kynttelijalan alle ja ummisti silmänsä. Ja hänelle kajasti Tonava, valoisa puolipäivä, kaislikko, venäläinen leiri ja hän — nuori kenraali, jolla ei ollut ainoatakaan ryppyä kasvoissa, reipas, verevä, — hän astuu Potjomkinin kirjavaan telttaan ja polttava kateuden tunne suosikkiin palaa hänen rinnassaan yhtä leimuavana kuin silloinkin. Ja hän muistelee kaikkia niitä sanoja, jotka silloin lausuttiin, kun hän ensi kerran kohtasi Potjomkinin. Ja hänelle kuvastuu lihava, kellahtavakasvoinen, pienikasvuinen, paksu nainen — keisarinna, tämän hymy ja sanat, kun hän ensi kerran suosiollisesti otti hänet vastaan ja muistuvat mieleen keisarinnan kasvot ruumisalttarilla sekä se yhteentörmäys Subovin kanssa, joka silloin tapahtui keisarinnan ruumisarkun ääressä oikeudesta päästä suutelemaan vainajan kättä.

"Ah, joutuin, joutuin takasin tuohon aikaan ja rientäköön tämä nykyisyys loppuunsa pian, pian ja rauhaan heistä!"

IV.

Lisijagori, ruhtinas Nikolai Andrejevitsh Bolkonskin maatila oli 60 virstan päässä Smolenskista, sen takana, ja kolmen virstan päässä Moskovan maantiestä.

Samana iltana, jolloin ruhtinas oli antanut määräyksiä Alpatitshille, ilmotti Dessalles ruhtinatar Marialle, jota hän oli pyytänyt saada tavata, että kun ruhtinas ei ollut aivan terve eikä ryhdy minkäänlaisiin toimenpiteisiin turvallisuutensa varalta ja kun ruhtinas Andrein kirjeestä oli käynyt ilmi, että Lisijagorissa asuminen ei olisi aivan turvallista, hän kunnioittavimmin pyytää ruhtinatarta itseään kirjottamaan Alpatitshia myöten kirjeen Smolenskin läänin kuvernöörille pyynnöllä, että tämä ilmottaisi ruhtinattarelle asioiden tilan ja vaaran suuruuden, joka Lisijagoria saattaisi uhata. Dessalles kirjotti ruhtinatar Marian puolesta tämän kirjeen, jonka ruhtinatar allekirjotti ja joka annettiin Alpatitshin toimitettavaksi kuvernöörille. Jos vaaraa oli olemassa, piti Alpatitshin palata kiiruimman kautta.

Kun Alpatitsh oli saanut kaikki määräykset, astui hän talonväen saattamana valkea untuvalakki päässä (ruhtinaallinen lahja) ja keppi kädessä vanhan ruhtinaan tavoin pihalle, jossa häntä odottivat nahkakuomuiset kärryt ja näiden edessä kolme kylläistä kimoa hepoa.

Aisakellon kieli oli sidottu kiinni ja kulkusiin työnnetty paperia. Ruhtinas ei sallinut kenenkään ajaa Lisijagorissa aisakellossa. Mutta Alpatitsh piti mielellään kelloa ja kulkusia pitkillä taipaleilla. Alpatitshin palvelusväki, kirjuri, konttoristi, kyökkipiika, astioiden pesijä, kaksi mummoa, kasakkapoika, renkiä ja kaikenmoista muuta talonväkeä oli häntä saattamassa.

Tytär asetteli hänen selkänsä taa ja istuimelle pehmeitä patjoja. Vanha käly pisti salaa kärryihin nyytin. Eräs renki auttoi hänet käsipuolesta istumaan,

— Niitä akkoja, niitä akkoja, osaa ne hääriskellä! — virkkoi Alpatitsh ähkien ja puhkien samaan nopeaan tapaan, jolla ruhtinaskin puhui, ja nousi kärryihin.

Annettuaan viimeiset määräykset töistä tällä kertaa ruhtinasta matkimatta, otti Alpatitsh lakin kaljusta päästään ja risti silmänsä kolmeen kertaan.

— Jos niin kuin jotain sattuisi ... tulkaa takasin Jakof Alpatitsh, Kristuksen tähden älkää meitä unohtako, — huudahti hänelle hänen vaimonsa tarkottaen huhuja sodasta ja vihollisesta.

— Akat ne loruaa, akat ne loruaa! — mutisi Alpatitsh itsekseen ja läksi ajamaan. Hän katseli ympärillään avautuvia viljavainioita, joista muutamilla aaltoili kellervä ruis, muutamilla seisoi vihreä kaura vankkana kuin seinä, muutamat olivat vielä mustia, koska niitä vasta alettiin kerrata.

Alpatitsh ajoi ihastellen tämän vuotisten toukoviljojen harvinaisen lupaavaa satoa, katsasteli ruissaroille, joilla muutamin paikoin oli jo alettu leikkuu, mietiskeli kylvöä ja korjuuta koskevia seikkoja ja kertasi ajatuksissaan ruhtinaan antamat toimitukset, ettei mitään unohtuisi.

Syötettyään hevosia kahdesti taipaleella saapui Alpatitsh illalla 4 p:nä elokuuta kaupunkiin.

Matkan varrella oli Alpatitsh tavannut kuormastoja ja sotaväkeä. Smolenskia lähestyessään hän kuuli kaukaista ammuntaa, josta hän ei kuitenkaan ollut milläänkään. Paljon enemmän hän ihmetteli erästä Smolenskin lähellä ollutta oivallista kaurahalmetta, jota sotamiehet niittivät nähtävästi rehuksi ja jonka liepeillä nämä olivat leirissä. Tämä seikka ihmetytti Alpatitshia kovasti, mutta omia asioitaan ajatellessaan unohti hän sen pian.

Kaikki Alpatitshin elämänharrastukset olivat jo alun neljättäkymmentä vuotta pysyneet ruhtinaan tahdon rajoissa, joista hän ei ollut milloinkaan poikennut. Kaikki se, mikä ei koskenut ruhtinaan käskyjen täyttämistä, ei häntä huvittanut vähääkään eikä ollut edes häntä varten olemassakaan.

Saavuttuaan illalla 4 p:nä elokuuta Smolenskiin ajoi hän Dnjeperin toisella rannalla olevaan Gatshenin esikaupunkiin erääseen majataloon ja jäi Ferapontovin piharengin luo, jonka luona hän oli asustanut kaupunkinmatkoillaan kolmisenkymmentä vuotta. Ferapontof oli kolmekymmentä vuotta sitte älynnyt ostaa ruhtinaalta Alpatitshin kautta metsäpalukan, alkanut pitää kauppaa ja nyt oli hänellä oma talo, majapaikka ja jauhopuoti. Ferapontof oli jykevä, mustanpuhuva, punainen, neljänkymmenenvuotias mies, huulet turpeat, nenä tursistunut pallukka ja aika makkulat mustien, murjottavien silmien alla.

Ferapontof seisoi pumpulipaita ja liivit päällä puodin edessä, joka antoi kadulle. Huomattuaan Alpatitshin hän tuli tämän luo.

— Terve tulemasta, Jakof Alpatitsh. Muut lähtevät kaupungista, vaan sinä tulet kaupunkiin, — sanoi isäntä.

— Mitenkä niin lähtevät? — kysäsi Alpatitsh.

— Sitähän minäkin, että tyhmiä ovat. Sitä ranskalaista pelkäävät.

— Akkojen juttuja, akkojen juttuja! — virkkoi Alpatitsh.

— Niinhän minäkin ajattelen, Jakof Alpatitsh. Olen sanonut, että kun on käsky olla sitä laskematta, niin pitää se uskoa. Ja musikatkin pyytävät kolme ruplaa kuormakyydistä — etteivät häpeäkään!

Jakof Alpatitsh kuunteli hajamielisesti. Hän pyysi teekeittiön ja heiniä hevosille ja juotuaan teen kävi nukkumaan.

Koko yön kulki majapaikan ohi sotaväkeä. Seuraavana päivänä pani Alpatitsh päälleen herrasliivit, joita hän piti ainoastaan kaupungissa, ja läksi asioilleen. Aamu oli kirkas ja jo kahdeksalta oli kuuma. Mainio viljankorjuupäivä, kuten Alpatitsh ajatteli. Kaukaa kaupungin takaa oli kuulunut ammuntaa aikaisesta aamusta pitäen.

Yhdeksännen tunnin alkaessa yhtyi kiväärien laukauksiin tykkien jyskettä. Kaduilla oli paljo kansaa, joka kiirehti jonnekin, paljo sotamiehiä, mutta, kuten muulloinkin, seisoivat kauppiaat puotiensa ovilla, issikat toimittivat tavallista ajoaan ja kirkoissa pidettiin jumalanpalvelusta. Alpatitsh kävi puodeissa, virastoissa, postissa ja kuvernöörin luona. Virastoissa, postissa, puodeissa juteltiin sotaväestä ja vihollisesta, joka jo oli käynyt kaupungin kimppuun. Kaikki kyselivät toisiltaan, mitä tehdä ja kukin koetti tyynnyttää toistaan.

Kuvernöörin talon edustalla tapasi Alpatitsh suuren joukon kansaa, kasakoita ja kuvernöörin matkavaunut. Portailla kohtasi Alpatitsh kaksi aatelisherraa, joista hän tunsi toisen. Tuttava aatelismies, entinen ispravnikka, puheli kiihkeästi:

— Ei tässä enää ole leikin tekoa. Hyvä, ken on yksin. Yksi pää, vaikka köyhäkin — on yksi, vaan kun on kolmetoista henkeä perettä ja omaisuus siinä sivussa... Sen ne ovat saaneet aikaan, että kaikki tuho perii. Mitä päällikköjä he ovat enää tämän jälkeen?... Hirttäisin mokomat rosvot...

— No, älähän toki, — virkkoi toinen.

— Kuulkoot, minä viis siitä! Ei suinkaan tässä koiria olla, — sanoi entinen ispravnikka ja katsahdettuaan taakseen näki Alpatitshin.

— Aa, Jakof Alpatitsh, mitäs sinä täällä teet?

— Hänen ruhtinaallisen ylhäisyytensä asiaa on kuvernöörille, — vastasi Alpatitsh ylpeästi nostaen päänsä pystyyn ja työntäen kätensä povelleen, minkä hän teki aina, kun puhui ruhtinaasta. — Suvaitsivat käskeä ottamaan selkoa asioiden tilasta, — jatkoi Alpatitsh.

— Ota vaan! — sähähti eräs tilanomistaja. — Sen ovat tehneet, ettei saa kuormahevosia, ei mitään!... Siinä on nyt selvä, kuuletko? — sanoi hän osottaen suuntaan, jolta ammuntaa kuului.

— Kaikki hukka perii ... rosvot! — virkkoi hän taasen ja laskeutui portailta.

Alpatitsh pudisti päätään ja nousi rappuja ylös. Vastaanottohuoneessa oli kauppiaita, naisia ja virkamiehiä, jotka ääneti silmäilivät toisiaan. Kabinetin ovi avautui, kaikki nousivat seisoalleen ja lähenivät ovea. Ovesta lennähti virkamies, puheli jotain erään kauppiaan kanssa, huudahti luokseen erään paksun virkamiehen, jolla oli risti kaulassa ja katosi taas oven taa nähtävästi karttaen kaikkia kysymyksiä ja häneen suunnattuja kasvoja. Alpatitsh siirtyi lähemmä, ja kun virkamies ilmestyi uudelleen, työnsi hän kätensä napitetun nuttunsa poveen, kääntyi virkamieheen ja antoi tälle kaksi kirjettä.

— Herra parooni Aschille kenraali-ylipäällikkö ruhtinas Bolkonskilta, — julisti hän niin juhlallisesti ja pontevasti, että virkamies kuunteli ja otti kirjeet.

Muutamien minuuttien kuluttua pääsi Alpatitsh kuvernöörin luo, joka sanoi hänelle kiireissään:

— Ilmota ruhtinaalle ja ruhtinattarelle, ettei minun tiedossani ole ollut mitään, minä olen menetellyt korkeimpien käskyjen mukaisesti — tästä saat... — Hän antoi Alpatitshille paperin. — Muuten, kun ruhtinas on sairas, neuvoisin minä muuttamaan Moskovaan. Olen itse juuri lähdössä. Ilmota...

Kuvernööri ei ehtinyt loppuun. Ovesta lennähti pölyttynyt, hiestynyt upseeri ja alkoi puhua jotain ranskaksi. Kuvernöörin kasvoille nousi kauhu.

— Mene, — sanoi hän päätään nyökäyttäen Alpatitshille ja alkoi kysellä jotain upseerilta.

Ahneita, säikähtyneitä, avuttomia katseita suuntautui Alpatitshiin, kun tämä saapui kuvernöörin kabinetista. Alpatitsh läksi tahtomattaankin kuunnellen läheistä ja yhä yltyvää ammuntaa suoraapäätä ja nopein askelin majapaikkaan. Paperi, jonka kuvernööri oli antanut Alpatitshille, oli seuraavan sisältöinen:

"Vakuutan teille, ettei Smolenskin kaupunkia odota vielä pieninkään vaara eikä ole luultavaa, että se tulisi kaupunkia uhkaamaankaan. Yhdeltä puolen minä ja toiselta ruhtinas Bagration marssimme yhdistyäksemme Smolenskin edustalla ja tapahtuu tämä yhdistyminen 22 p:nä, jonka jälkeen molemmat armeijat yhteisvoimin ryhtyvät puolustamaan kansalaisiaan teille uskotussa läänissä, kunnes heidän ponnistustensa kautta saadaan isänmaan vihollinen karkotetuksi tai kunnes heidän urhoollisista riveistään on tuhottu viimeinenkin sotilas. Te näette tästä, että teillä on täysi oikeus tyynnyttää Smolenskin asukkaita, sillä se, jota kaksi niin urhoollista sotajoukkoa suojelee, voi olla vakuutettu näiden voitosta". (Barclay de Tollyn kirjelmä Smolenskin siviilikuvernöörille parooni Aschille v:lta 1812).

Kansaa tungeksi levottomana kaduilla.

Kaikenmoisilla talouskaluilla täytettyjä kuormia ilmestyi tuon tuostakin porteista ja läksi liikkumaan pitkin katuja. Ferapontovin naapuritalon pihassa seisoi kuormia ja naiset ulvoivat ja hääräilivät hyvästellessään. Pihakoira haukkua rähisi ja pyöriskeli hevosten edessä.

Alpatitsh tuli pihaan nopeammalla vauhdilla kuin hän tavallisesti kulki ja meni suoraan hevostensa luo. Kuski makasi. Hän herätti hänet ja käskettyään valjastamaan hevoset meni sisään. Isännän puolelta kuului lapsen itkua, naisen surkeaa valitusta ja Ferapontovin vihaista, käheää kiljuntaa. Kyökkipiika paipatteli etuhuoneessa kuin pelästynyt kana, kun Alpatitsh astui sisään.

— Henkihieveriin pieksi ... emännän tappoi!... Niin kovasti pieksi ja survoi!...

— Minkä tähden? — kysyi Alpatitsh.

— Pyysi lähtemään. Tietäähän sen, naiset... Saata minut pois, sanoo, älä jätä kuolemaan pienten lasten kanssa, sanoo, kaikki muutkin, sanoo, ovat menneet... Mitäs mekään, sanoo? Mutta kun puhalsi pieksämään. Ja niin pieksi ja niin vatvoi!

Alpatitsh nyökäytti aivan kuin hyväksyvästi päätään näihin sanoihin ja tahtomatta tietää sen enempää astui isäntäväen puolen vastapäätä olevan huoneen ovea kohti, missä hänen ostoksensa olivat.

— Hirviö, tappaja! — huusi samassa laiha, kalpea nainen lapsi sylissä ja päästä temmattu huivi käsissä riuhtautui ovesta ja juoksi rapuista alas pihalle.

Ferapontof tuli jälestä, vaan huomattuaan Alpatitshin alkoi korjailla liiviään ja tukkaansa, haukahti ja meni Alpatitshin jälestä huoneeseen.

— Joko matkalle? — kysyi hän.

Kysymykseen vastaamatta ja isäntään katsomatta kysyi Alpatitsh selkäperin tavaroitaan kokoillen, paljoko hän oli velkaa olostaan.

— Keretään se selvittää! No, olitkos kuvernöörillä? — kysyi Ferapontof. — Minkälainen päätös tuli?

Alpatitsh vastasi, ettei kuvernööri ollut sanonut hänelle mitään varmaa.

— Ei ole helppoa meikäläisen miehen lähteä liikkeelle, — sanoi Ferapontof. — Maksa Dorogobushiin 7 ruplaa kuormasta. Johan minä sanoin, ettei niillä ole häpyä! Selhvanof osasi oikeaan ja möi torstaina jauhonsa armeijaan yhdeksästä ruplasta kulin. Mitenkäs teenjuonnin on? — lisäsi hän.

Sillä aikaa kun hevosia valjastettiin, joi Alpatitsh Ferapontovin kanssa teetä viljanhinnoista, vuodentulosta ja suotuisista korjuu-ilmoista pakisten.

— On se alkanut jo hiljetä, — sanoi Ferapontof juotuaan kolme kupillista teetä ja pöydästä nousten, — meikäläiset ovat varmaankin päässeet voiton puolelle. Kun on sanottu, ettei saa laskea, niin ei siinä auta mikään. Voima se puolensa pitää... Tässä viime viikolla kertoivat, että Matvei Ivanitsh Platof oli niitä ajanut Marinajokeen ja kahdeksankotoista tuhatta ne sanoivat sen upottaneen yhtenä päivänä.

Alpatitsh kokosi ostoksensa, antoi ne kuskille, joka oli tullut sisään ja maksoi isännän saatavan. Portilta kuului poistuvien kärrynpyörien, kavioiden ja kulkusten ääniä.

Päivä oli kallistunut hyvän joukon iltapuoleen. Toinen puoli katua oli varjossa, toiseen paistoi aurinko vielä kirkkaasti. Alpatitsh vilkasi ikkunasta ulos ja oli menossa ovelle. Äkkiä kuului kummallinen ääni: etäistä vinguntaa ja jysähdys. Heti tämän jälkeen alkoi kumista pitkäveteistä kanuunanammunnan jymyä, josta ikkunat helisivät.

Alpatitsh meni kadulle, jota myöten kaksi miestä juoksi sillalle päin. Useilta tahoilta kuului tykinluotien ulvontaa ja jysähdyksiä ja kranaattien pauketta, joita putoili kaupunkiin. Mutta nämä äänet eivät kuuluneet paljon miltään eivätkä ne vetäneet asukkaiden huomiota puoleensa itse ampumisen jyrinän rinnalla, jota kuului kaupungin ulkopuolelta. Tämä oli pommitusta, jonka Napoleon oli käskenyt alkaa viidettä käydessä kaupunkia vastaan 130:sta tykistä. Kansa ei alussa käsittänyt pommituksen merkitystä.

Putoavien tykinluotien ja kranaattien äänet herättivät alussa vain uteliaisuutta. Ferapontovin vaimo, joka tähän saakka oli yhä ulissut katoksen alla pihassa, vaikeni nyt ja tuli lapsi sylissä portille, katseli ääneti kansaa ja kuunteli ääniä.

Portille tuli myöskin kyökkipiika ja puotimies. Kaikki koettivat iloisen uteliaina tavottaa silmillään heidän päittensä päällitse kiitäviä luotia. Kulman takaa tuli muutamia ihmisiä vilkkaasti keskustellen.

— Siinä vasta voima on! — puheli yksi. — Katon ja nurkan löi murskaksi niin kuin ei mitään.

— Ja maatakin myllersi kuin sika, — sanoi toinen, — oli se aika mälli ja kiireen antoi! — lisäsi hän nauraen. — Hyvä että hypähdit syrjään, muuten se olisi kääntänyt tallukkasi pystyyn.

Väkeä kerääntyi näiden miesten ympärille. He kertoivat, miten aivan heidän vieressään oli tykin luoti osunut taloon. Sillä välin lenteli lakkaamatta väkijoukon päiden yli milloin tykinluotia äkkiä ja synkästi vongahtaen, milloin kranaattia miellyttävästi ja pitkään vinkuen. Mutta ei ainoakaan pudonnut lähelle, kaikki hurisivat yli. Alpatitsh nousi kärryihin. Isäntä seisoi portilla.

— Mitä sinä siellä töllistelet! — kiljasi hän kyökkipiialle, joka käärityin hihoin, punaisessa hameessa ja paljaita kyynäspäitään heilutellen oli menossa kadun kulmaan kuuntelemaan, mitä siellä kerrottiin.

— Ihmeitä ja kummia, — virkkoi hän, mutta kuultuaan isäntänsä äänen, hän kääntyi takaisin hameensa liepeitä oikoen.

Taasen alkoi vinkua jotain, tällä kertaa aivan lähellä ja yht'äkkiä välähti kuin ylhäältä singahtanut lintu tulenleimahdus keskellä katua, pamahti ja peitti kadun savupilveen.

— Ilkiö, mitä sinä teet? — huusi isäntä kyökkipiian luo juosten.

Samassa silmänräpäyksessä kuului useilta tahoilta naisten surkeaa parkumista, lapsi parahti säikähdyksestä itkuun ja kalpein kasvoin, vaijeten tungeskeli väki kyökkipiian ympärillä. Väkijoukosta kuului kaikista äänekkäimmin kyökkipiian voihke ja valitus.

— Oi-voi-voi, rakkaat ihmiset! Kyyhkyiseni valkoiseni! Älkää antako kuolla! Kyyhkyiseni valkoiseni!...

Viiden minuutin kuluttua ei kadulla ollut enää ketään. Kyökkipiika, jolta kranaatinsirpale oli ruhjonut lonkan, kannettiin kyökkiin. Alpatitsh, tämän kuski, Ferapontovin vaimo lapsineen ja piharenki istuivat kellarissa ja kuuntelivat. Tykkien jyminä, luotien vinkuna ja kyökkipiian surkea voihke, joka kuului muita ääniä ylinnä, ei tauonnut hetkeksikään. Emäntä hyssytteli ja koetti asettaa lastaan, kyseli toisinaan surkealla äänellä muilta kellariin tulleilta, missä hänen isäntänsä oli, joka oli jäänyt kadulle. Kellariin saapunut puotimies sanoi hänelle, että isäntä oli mennyt väkijoukon kanssa kirkkoon, jossa oli pystytetty Smolenskin ihmeitätekevä pyhäinkuva.

Hämäränsuussa alkoi tykkien jyske hiljetä. Alpatitsh nousi kellarista ovelle. Äskeinen kirkas iltataivas oli nyt savupilvien peitossa. Näiden pilvien läpi pilkisti oudosti korkealla olevan nuoren kuun sirppi. Taannoisen tykkien kammottavan, vaan nyt vaijenneen jyskeen jälkeen tuntui kaupungissa vallitsevan hiljaisuus, josta kuului ainoastaan aivan kuin kautta koko kaupungin levenneiden askeleiden kolinaa, voihketta, kaukaisia huutoja ja tulipalojen rusketta. Kyökkipiian valitus oli nyt tauonnut. Kahdeltapuolen hulmusi tulipalojen mustia savupilviä. Kadulla kulki ja juoksi eri suuntiin sotamiehiä monenkarvaisissa puvuissa kuin säretyn muurahaiskeon asukkaita. Alpatitshin nähden pujahti useita näistä Ferapontovin pihaan. Alpatitsh meni portille. Eräs rykmentti, jolla oli kova kiire, tukkesi kadun takasin marssiessaan.

— Kaupunki luovutetaan, matkustakaa pois, — sanoi hänelle eräs upseeri ja samassa huusi sotamiehille:

— Minä annan teille luvan käydä pihoissa!

Alpatitsh palasi tupaan, huusi kuskia ja käski lähtemään. Alpatitshin ja kuskin jälestä läksivät kaikki Ferapontovin palvelijat. Huomattuaan savun ja tulipalojen liekkiä, jotka alkoivat selvästi näkyä illan hämärässä, alkoivat naiset, jotka tähän saakka olivat olleet ääneti, kovasti paipattaa tulipaloja nähdessään. Samallaista valitusta kuului muiltakin seuduin katua. Alpatitsh selvitteli vapisevin käsin kuskin kanssa hevosten sotkeutuneita ohjia ja vetohihnoja.

Portista ulos päästyään huomasi Alpatitsh, miten Ferapontovin puodissa, jonka ovet olivat selällään, kymmenkunta sotamiestä kovasti puhellen täytti säkkiään ja rensseleitään vehnäjauhoilla ja auringonkukan siemenillä. Samaan aikaan saapui Ferapontof kadun puolelta puotiinsa. Nähtyään sotamiehet hän aikoi ärjäistä näille jotain, vaan äkkiä pysähtyi, tarttui tukkaansa ja alkoi kauheasti voivotellen nauraa hohottaa.

— Viekää, pojat, viekää kaikki, jotteivät saatanat saisi! — kiljasi hän, ja tarttui itsekin säkkeihin ja heitteli niitä ulos.

Muutamat sotamiehet pelästyivät ja juoksivat ulos, toiset jatkoivat saaliin jakoa. Ferapontof huomasi Alpatitshin.

— Loppu tuli Venäjästä! — kiljui hän. — Alpatitsh! Loppu tuli! Panen itse palamaan! — Ferapontof juoksi pihalle.

Sotaväkeä tuli kadun täydeltä, niin ettei Alpatitsh voinut ajaa ohi, vaan täytyi jäädä odottamaan. Ferapontovin vaimo istui lapsineen myöskin kärryillä odotellen pääsyä liikkeelle.

Oli jo pimeä yö. Taivaalla tuikkivat tähdet ja paistoi nuori kuu, jonka kasvoja silloin tällöin savun liepeet pyyhkäisivät. Dnjeperin rantaäyräällä täytyi Alpatitshin ja emännän kuormien, jotka olivat verkkaan liikkuneet sotamiesten ajoneuvojen vieressä, taasen pysähtyä. Vähän matkan päässä tienristeyksestä, johon kuormat olivat pysähtyneet, paloi muutamassa kujassa talo ja puoteja. Tulipalo oli jo lopullaan. Leimut toisinaan sammahtivat ja painuivat mustan savun sekaan, toisinaan yhtäkkiä hulmahtivat kirkkaaseen liekkiin, joka valaisi tienristeykseen kokoutuneen väen kasvoja kammottavan selväpiirteisesti. Palopaikan lähellä vilisi ihmisten mustia haamuja ja tulen taukoamattoman ruskeen seasta kuului puhelua ja huutoja. Kun Alpatitsh huomasi, ettei hänen kuormansa vielä kohtakaan pääsisi liikkeelle, nousi hän kärryiltä ja meni kujaan tulipaloa katsomaan. Sotamiehiä kulki lakkaamatta edestakasin palopaikan ohi ja Alpatitsh näki, kuinka kaksi sotamiestä ja eräs mies pörrökarvaisessa sinellissä kiskoivat liekeistä palavia hirsiä ja vetivät niitä kadun poikki naapuripihaan; toiset kantoivat heiniä.

Alpatitsh meni suureen väkijoukkoon, joka seisoi erään korkean, palavan makasiinin luona. Seinät olivat yltäyleensä liekkien vallassa, takaseinä luhistunut maahan, lautakatto romahtamaisillaan sisään, kurkiaisia nuoli lieska. Väkijoukko nähtävästi odotti hetkeä, jolloin katto lopullisesti romahtaisi. Sitä odotti myöskin Alpatitsh.

— Alpatitsh! — kuului äkkiä tuttu ääni.

— Batjushka, teidän ylhäisyytenne, — vastasi Alpatitsh, joka silmänräpäyksessä oli tuntenut nuoren ruhtinaansa äänen.

Ruhtinas Andrei, jolla oli leveä viitta päällä, oli väkijoukon takana pikimustan hevosen selässä ja katsoi Alpatitshiin.

— Miten olet joutunut tänne? — kysyi hän.

— Teidän ... teidän ylhäisyytenne, — hätäili Alpatitsh ja alkoi itkeä voivotella... — Teidän ... teidän ... olemmeko jo hukassa? Isä...

— Miten olet joutunut tänne? — toisti ruhtinas Andrei.

Samassa hetkessä välähti kirkas leimu, jolloin Alpatitsh näki nuoren herransa kalpeat, nääntyneet kasvot.

Alpatitsh kertoi, kuinka hänet oli lähetetty ja kuinka hän hädin tuskin oli päässyt lähtemään kaupungista.

— Miten on, teidän ylhäisyytenne, olemmeko hukassa? — kysyi hän taas.

Ruhtinas Andrei repäsi mitään vastaamatta muistikirjastaan lehden ja kirjotti siihen lyijykynällä polveaan vasten sisarelleen:

"Smolensk luovutetaan, Lisijagorin valtaavat viholliset viikon kuluttua. Matkustakaa heti Moskovaan. Vastaa minulle heti, milloin lähdette, viestimiehen kautta Usvjaschiin."

Annettuaan paperilapun Alpatitshille toisti ruhtinas Andrei hänelle vielä suullisesti, miten ruhtinaan, ruhtinattaren, pojan ja kotiopettajan matkavalmistukset oli toimitettava ja miten ja mihin hänelle oli vastaus heti lähetettävä. Hän ei ollut ehtinyt sanoa kaikkea, kun hänen luokseen ratsasti esikuntapäällikkö seurueineen.

— Oletteko eversti? — huusi esikuntapäällikkö saksalaisella ääntämistavalla ja ruhtinas Andreille tutulla äänellä. — Teidän läsnäollessanne sytytetään rakennuksia palamaan ja te seisotte toimettomana! Mitä se merkitsee? Saatte vastata, — huusi Berg, joka nyt oli ensimäisen armeijan jalkajoukkojen vasemman siiven päällikön esikunnan päällikön apulainen, — "erittäin mieluisa paikka ja aina näkösällä", kuten Berg sanoi.

Ruhtinas Andrei katsahti häneen, mutta mitään vastaamatta jatkoi Alpatitshille:

— Sano siis että odotan vastausta kymmenenteen päivään saakka ja jos en siksi saa vastausta, että kaikki ovat matkustaneet, täytyy minun hylätä kaikki toimet ja tulla itse Lisijagoriin.

— Minä sanon, ruhtinas, vain sen tähden, — virkkoi Berg, joka nyt tunsi ruhtinas Andrein, — että minun on täytettävä käskyt, sentähden että aina täytän käskyt täsmällisesti... Älkää suvaitko panna pahaksenne, — selitteli Berg.

Liekeissä alkoi jotain rätistä. Leimut laantuivat tuokioksi. Mustaa, paksua savua tuprusi katosta. Kumeata rusketta kuului liekeistä ja jotain raskasta luhistui alas.

— Hu-huu! — ulvoi väkijoukko aivan kuin vastaukseksi makasiinin romahdukselle, joka levitti palaneen viljan hajua. Leimut roihusivat ylös ja valasivat tulipalon ympärillä seisovien eloisan ihastuneita ja väsyneitä kasvoja.

Mies, jonka päällä oli pörrökarvainen sinelli, nosti kätensä ylös ja huusi:

— Sillä tavalla, pojat! Sillä tavalla!...

— Se on isäntä itse, — kuului ääniä.

— No niin, — jatkoi ruhtinas Andrei Alpatitshille, — kerro nyt kaikki, mitä olen sinulle puhunut. — Sanaakaan virkkamatta Bergille, joka vaieten odotti hänen vieressään, hän nykäsi hevostaan ja ajoi kujaan.

V.

Smolenskista peräytyivät joukot edelleen. Vihollinen seurasi kintereillä. 10 p:nä marssi rykmentti, jota ruhtinas Andrei komensi, maantietä myöten sen tiehaaran ohi, josta valtatie erosi Lisijagoriin. Kuumuutta ja kuivuutta oli kestänyt neljättä viikkoa. Joka päivä oli taivaalla vaeltanut pilven höyväläisiä ja toisinaan pimentäneet auringonkin paistamasta. Vaan iltasin oli taivas selvennyt ja aurinko oli painunut tummanpunervaan usvaan. Maa sai virkistystä ainoastaan runsaasta yökasteesta. Tekemättä jäänyt vilja paahtui ja jyvät karisivat. Suot kuivuivat pohjaa myöten. Elukat ulvoivat nälissään, kun päivän polttamilla niityillä ei ollut mitään syömistä. Ainoastaan öisin ja metsissä, kun kaste ei ollut ehtinyt kuivua, oli viileätä. Mutta maantiellä, jota myöten joukot marssivat, ei ollut viileää öisinkään eikä metsienkään kohdalla. Kastetta ei näkynyt tomuisella hiekkaperällä, jota oli neljännes arssinan paksulta. Niin pian kuin aamu alkoi hämärtää, alettiin marssi. Kuormasto ja tykistö kulki äänettömästi pyöränrumpuja ja jalkaväki keträksiään myöten pehmeässä, tukehduttavassa, kuumassa porossa. Osa poroa ryöppysi jaloissa ja pyörissä, toinen osa tuprusi ilmaan ja jäi pilveksi sotaväen päälle, imeytyi silmiin, hiuksiin, korviin, sieramiin ja varsinkin keuhkoihin. Kuta korkeammalle aurinko yleni, sitä korkeammalle nousi pölypilvi ja hienon, kuuman pölyn läpi voi katsoa aurinkoon, joka vapaasti paistoi taivaalla, paljailla silmillä. Aurinko häämötti hehkuvana tummana pallona. Tuulta ei ollut ja ihmiset olivat pakahtua seisovan ilman rasituksesta. Mutta he marssivat marssimistaan sidotuin nenin ja suin. Kun tultiin kylän kohdalle, syöksyivät kaikki kaivolle, vedestä tapeltiin ja se juotiin pohjamutia myöten.

Ruhtinas Andrei oli rykmentin komentaja ja rykmentin pitäminen hyvässä kunnossa, miesten hyvinvointi ja käskyjen saaminen ja antaminen huvittivat häntä suuresti. Smolenskin palo ja luovuttaminen oli merkillinen ajankohta ruhtinas Andreille. Hänen vihansa kiihtyi siinä määrin viholliseen, että hän unohti sisäisen surunsa. Hän oli kokonaan uponnut rykmentin asioihin, huolehti sotamiestensä ja upseeriensa edestä ja kohteli näitä lempeästi. Rykmentissä kutsuttiin häntä meidän ruhtinaaksemme, hänestä ylpeiltiin ja häntä rakastettiin. Mutta hyvä ja lempeä hän oli ainoastaan oman rykmenttinsä väelle, Timohinelle y.m., aivan uusille ja oudoille ihmisille ja vieraassa henkilöpiirissä, ihmisille, jotka eivät voineet tietää eivätkä ymmärtää hänen entisyyttään. Vaan niin pian kun hän joutui tekemisiin entisten tuttujensa, esikuntalaisten kanssa, nousivat hänen harjaksensa heti pystyyn, hän muuttui vihaiseksi, ivalliseksi ja halveksivaksi. Kaikki se, joka häntä sitoi entisyyden muistoihin, inhotti häntä ja sen vuoksi koetti hän suhteissaan entiseen maailmaan olla vain tekemättä väärin ja täyttää velvollisuutensa. Tosin esiintyi ruhtinas Andreille kaikki synkässä valossa — varsinkin sen jälkeen, kun Smolensk oli hyljätty (jota hänen käsityksensä mukaan olisi voinut ja pitänyt puolustaa) 6 p:nä elokuuta ja kun hänen isänsä piti sairaana paeta Moskovaan ja jättää hävityksen jalkoihin rakastamansa ja kukoistavaksi kasvattamansa Lisijagori. Mutta tästä huolimatta voi ruhtinaan ajatusten esineenä olla muukin, joka oli aivan erillään yleisistä kysymyksistä ja se oli hänen — rykmenttinsä. 10 p:nä elokuuta saapui se joukko-osasto, jossa hänen rykmenttinsä oli, Lisijagorin kohdalle. Ruhtinas Andrei oli pari päivää sitte saanut tiedon, että hänen isänsä, poikansa ja sisarensa olivat muuttaneet Moskovaan. Vaikka hänellä ei ollut mitään tekemistä Lisijagorissa, päätti hän omituisen halunsa pakotuksesta saada repiä auki sydämensä haavoja, että hänen täytyi pistäytyä Lisijagorissa.

Hän käski satuloida hevosen ja läksi eräästä levähdyspaikasta ratsain kotikyläänsä, jossa hän oli syntynyt ja viettänyt lapsuutensa ajan. Ajaessaan lammen ohi, jossa kymmeniä naisia oli aina ollut karttuamassa ja huuhtomassa pyykkiä, huomasi ruhtinas Andrei, ettei lammen rannalla ollut ketään ja pieni lautta, joka oli vettä puolillaan, uiskenteli kumollaan keskellä lampea. Ruhtinas Andrei ajoi vahtituvan luo. Kiviportilla ei ollut ketään ja tuvan ovi oli auki. Puutarhan käytäville oli kasvettunut ruohoa ja englantilaisessa puistossa oli vasikoita ja hevosia. Ruhtinas Andrei ajoi kasvihuoneelle. Sen ikkunat oli säretty ja astioissa kasvavista puista oli muutamia kaadettu kumoon, muutamat olivat kuivettuneet. Hän huusi Tarasia, puutarhuria. Mutta kukaan ei vastannut. Kierrettyään kasvihuoneen ympäri huomasi hän, että kaunis pisteikköaita oli säretty ja hedelmät, luumut, kiskottu oksineen päivineen. Vanha musikka (ruhtinas Andrei oli lapsuudessaan nähnyt hänet portilla) istui vihreällä penkillä niinitallukoita punomassa.

Hän oli kuuro eikä ollut kuullut ruhtinas Andrein lähestymistä. Hän istui samalla penkillä, jolla tavallisesti vanha ruhtinas oli ennen istuskellut, ja hänen vieressään riippui katkoutuneen ja kuivettuneen magnoliumpensaan oksilla niinisäikeitä.

Ruhtinas Andrei ratsasti asuinrakennukselle. Puutarhasta oli hakattu muutamia vanhoja lehmuksia ja muuan täplikäs hevonen kuleksi varsoineen ruusupensaitten välissä aivan kartanon edessä. Kartanon ovet ja ikkunat olivat laudotetut. Yksi ala-ikkuna oli auki. Eräs poika, joka oli huomannut ruhtinas Andrein, juoksi kartanoon. Kun Alpatitsh oli toimittanut perheen matkalle, oli hän jäänyt yksinään Lisijagoriin. Hän istui kotona ja lueskeli Pyhän marttyyrien elämäkertaa. Saatuaan tietää ruhtinas Andrein tulosta astui hän silmälasit nenällä ja nuttuaan kiinni pannen ulos, riensi nopeasti ruhtinaan luo mitään sanomatta, purskahti itkemään ja suuteli ruhtinas Andrein polvea.

Sitte hän käännähti pois harmistuneena heikkoudestaan ja rupesi kertomaan asioiden tilasta. Kaikki kalleudet ja arvoesineet oli viety Bogutsharovaan. Vilja, noin 100 tshetverttia, oli niinikään korjattu talteen. Heinän ja toukoviljan olivat ottaneet ja niittäneet vihantana — sotamiehet. Musikat olivat joutuneet puille paljaille. Muutamat olivat menneet heistäkin Bogutsharovaan, pieni osa oli jäänyt paikoilleen.

Ruhtinas Andrei ei malttanut kuulla loppuun, vaan kysyi:

— Milloinka isä ja sisar matkustivat? — tarkottaen, milloin nämä olivat matkustaneet Moskovaan.

Luullen, että kysyttiin lähtöä Bogutsharovaan, vastasi Alpatitsh, että olivat lähteneet 7 p:nä, jonka jälkeen hän taas alkoi puhella talousasioista ja kysellä ohjeita.

— Saisikohan myydä sotaväelle kuittia vastaan kauraa? Meillä on sitä jälellä vielä 600 tshetverttia, — kyseli Alpatitsh.

"Mitä vastaisin?" ajatteli ruhtinas Andrei katsellen vanhuksen auringonpaisteessa kiiltävää kaljua päätä, ja päättäen hänen kasvojensa ilmeestä, että vanhus itsekin piti kysymyksiään sopimattomina tällä hetkellä, vaan kyselihän muuten vain ja tukehduttaakseen omaakin suruaan.

— Myy vain, — sanoi ruhtinas Andrei.

— Jos suvaitsitte nähdä epäjärjestystä puutarhassa, — sanoi Alpatitsh, — niin ei sitä ole voinut ehkäistä. Kolme rykmenttiä on marssinut tästä ja ollut yötä, varsinkin rakuunoita. Minä olen kirjottanut päällikön nimen ja arvon muistiin valituksen tekemistä varten.

— No, mitä sinä nyt aijot? Jäätkö paikoillesi, jos vihollinen valtaa tilan? — kysyi ruhtinas Andrei.

Alpatitsh käänsi kasvonsa ruhtinas Andreihin, katsahti häneen ja sitte yht'äkkiä nosti kätensä juhlallisesti pystyyn.

— Hän on minun turvani, tapahtukoon Hänen tahtonsa! — virkkoi hän.

Joukko musikoita ja talon palvelijoita tuli niittyä myöten paljastetuin päin ruhtinas Andreita kohti.

— No, hyvästi sitte! — sanoi ruhtinas Andrei kumartuen Alpatitshia kohti. — Matkusta sinäkin pois, vie mukanasi, minkä voit ja käske kansan mennä Rjasanin lääniin tai Moskovan tienoille.

Alpatitsh painautui hänen jalkaansa vasten ja alkoi itkeä. Ruhtinas Andrei irrotti jalkansa hellävaroin, nykäsi hevostaan ja läksi nelistämään pitkin lehtokäytävää.

Kuuro ukko istui penkillään yhtä osattomana kuin kärpänen ruumiin kasvoilla ja koputteli tallukan pohjaa. Kaksi tyttöstä juoksi ruhtinas Andreita vastaan samalta taholta, hameen helmuksissa luumuja, joita he olivat ottaneet kasvihuoneen puista. Huomattuaan nuoren herran sieppasi vanhempi tyttö säikähtyneenä nuorempaa toveriaan kädestä ja piilottautui tämän kanssa koivun taa ehtimättä poimia takasin helmuksista pudonneita vihreitä luumuja.

Ruhtinas Andrei käännähti pelästyneenä ja nopeasti poispäin, ettei olisi näyttänyt, että hän oli heidät huomannut. Hänen kävi sääli tuota pelästynyttä, sievää tyttöstä. Hän pelkäsi katsahtaa tyttöön, mutta samalla häntä vastustamattomasti halutti kurkistaa. Uusi, riemukas ja lohduttava tunne valtasi hänet, kun hän näihin tyttöihin katsoessaan käsitti olevan muita, hänelle ventovieraita ja kuitenkin yhtä laillisia inhimillisiä harrastuksia kuin ne, jotka häntä askaroittivat. Noiden tyttösten mieli paloi nähtävästi hartaasti yhteen asiaan — saada viedä ja syödä vihreät luumunsa kiinni joutumatta ja ruhtinas Andrei toivoi yhdessä heidän kanssaan menestystä heidän yritykselleen. Hän ei voinut olla vieläkin kerran katsahtamatta tyttöihin. Luullen jo olevansa turvassa hypähtivät tytöt lymypaikastaan ja hennoilla äänillään jotain piipattaen he juosta livistivät tiehensä helmuksiaan kannattaen pitkin ruohokkoa, että ahavoituneet paljaat jalat vatvoivat yhtenä vilinänä.

Ruhtinas Andrei oli hieman virkistynyt päästyään loittonemaan maantien poropilvistä. Kaukana Lisijagorin takana hän tuli taas samalle tielle ja tapasi rykmenttinsä levähdyspaikalta erään pienen lammen rannalla. Kello kävi kahta. Aurinko, pölyn läpi häämöttävä punainen pallo, paahtoi sietämättömän tulisesti ja poltti selkää mustan nutun läpi. Pöly pysyttelihe ennallaan pysähtyneiden, hälisevien sotamiesten päiden päällä. Tuulta ei ollut.

Hänen mielensä teki veteen — niin likaista kuin se olikin. Hän katsoi lammikkoon, josta kaikui huutoa ja hohotusta. Pieni, sameavesinen, ruohottunut lammikko oli noussut ainakin kaksi neljännestä, sillä se oli täynnä alastomia, valkeita, pulikoivia ihmisruumiita, joiden kädet, kasvot ja kaulat olivat tiilenruskeat. Koko tuo alaston, valkea ihmislihan paljous pulikoi hohottaen ja hihkuen likaisessa rapakossa kuin haaviin sullotut kalat. Ilolta kuulosti pulikoiminen, vaan sen tähden se oli erityisen surullista.

Muuan nuori, valkoverinen 3:nen komppanian sotamies — ruhtinas Andrei tunsi vielä hänet — jolla oli nauha jalassa nilkan ylipuolella, otti silmiään ristien muutamia askeleita taapäin saadakseen aimo vauhdin ja sitte pulskahtaakseen veteen. Toinen musta ja aina rääsyinen ali-upseeri teutaroi vyötäreitään myöten vedessä ja riuhtoi jäntevätä ruumistaan, pärskyi mielissään ja valeli ranteisiin saakka mustuneilla käsillään vettä päähänsä. Kuului ruumisten läiskettä toisiaan vasten, hihkuntaa, uhuilemista ja porua.

Rannoilla, lammessa, kaikkialla oli valkoista, tervettä, jäntereistä lihaa. Upseeri Timohin, jolla oli punainen nenän nappula, hankasi ruumistaan pyyhinliinalla ja rupesi häpeilemään, kun älysi ruhtinas Andrein, mutta uskalsi kuitenkin puhutella.

— Jopa olisi mainiota, teidän ylhäisyytenne, jos tekin suvaitsisitte! — sanoi hän.

— Likaista on, — sanoi ruhtinas Andrei naamaansa rypistäen.

— Me puhdistamme teille hetipaikalla. — Ja Timohin juoksi alasti käskemään muita pois.

— Ruhtinas tulee.

— Kuka? Meidänkö ruhtinas? — kysyttiin ja kaikki kiiruimman kaupalla kapuamaan lammesta, niin että ruhtinas Andrei sai vasta suurella vaivalla heidät rauhottumaan. Hän päätteli paremmaksi huuhdella itseään ladossa.

"Liha, ruumis, chair à canon",[58] ajatteli hän katsellen omaakin alastonta ruumistaan ja vavahteli jonkun verran myöskin veden viileydestä, mutta etupäässä jostain käsittämättömästä inhosta ja kauhusta nähdessään tuon äärettömän lihapaljouden, joka likaisessa vedessä pulskaroi.

7 p:nä elokuuta kirjotti ruhtinas Bagration pysähdyspaikassaan Mihailovkassa Smolenskin tiellä seuraavaa:

"Arvoisa herra kreivi Aleksei Andrejevitsh."

(Hän kirjotti Araktshejeville, mutta tiesi, että hallitsija tulee lukemaan hänen kirjeensä ja sen vuoksi punnitsi hän juurtajaksain jokaisen sanansa, mikäli hän sen kykeni tekemään).

"Luulen, että ministeri on jo ilmottanut Smolenskin luovuttamisesta viholliselle. Kipeätä, surkeaa, ja koko armeija on vimmoissaan siitä, että kaikista tärkein paikka hylättiin syyttä suotta. Minä puolestani pyytelin häntä mieskohtaisesti mitä vakuuttavimmin, lopulta kirjotinkin, mutta ei mikään saanut häntä suostumaan. Vannon teille kunniani kautta, että Napoleon oli semmoisessa umpisokkelossa, jommoiseen harvoin joutuu, ja hän olisi voinut kadottaa puolet armeijaansa, mutta ei vallottaa Smolenskia. Meidän joukkomme tappelivat ja tappelivat harvinaisen lujasti. Minä pidätin ja kuritin heitä 15 tuhannella yli 35 tuntia, vaan hän ei tahtonut pysyä paikoillaan 14 tuntia. Tämä on häpeällistä ja tahra armeijallemme eikä hänen minun mielestäni pitäisi elääkään maailmassa. Jos hän ilmottaa, että mieshukka on suuri, niin se ei ole totta; mahdollisesti 4 tuhannen paikoilla, ei enempää, vaan tuskinpa sitäkään. Minkä mahtaa, vaikka olisi kymmenenkin — onhan sota. Sitä vastoin menetti vihollinen suunnattoman paljon.

"Olisiko maksanut vaivaa kestää vielä kaksi päivää? Ainakin olisivat he poistuneet itsestään, sillä heillä ei ollut vettä juottaa väkeään ja hevosiaan! Hän antoi minulle sanansa, ettei peräydy, mutta äkkiä lähetti sanan, että poistuu yöllä. Sillä tavoin ei voi sotia ja me voimme kohta johdattaa vihollisen Moskovaan...

"On liikkeellä huhu, että te tuumitte rauhaa. Herra varjelkoon rauhasta! Sopia semmoisten uhrausten jälkeen ja semmoisten järjettömien peräytymisten jälkeen on sama, kuin että te asetatte koko Venäjän itseään vastaan eikä kukaan meistä ilkeä häpeän tähden kantaa univormua. Jos kerran asiat ovat näin — täytyy tapella niin kauan kuin Venäjä jaksaa ja väki pysyy jaloillaan...

"Yhden on oltava komentajana eikä kahden. Teidän ministerinne saattaa olla hyvä ministeristössä, mutta kenraali on enemmän kuin huono — viheliäinen. Ja hänelle on uskottu koko meidän Isänmaamme kohtalo; suokaa anteeksi, että kirjotan röyhkeästi. Näkyy, ettei se rakasta hallitsijaa, vaan haluaa meidän kaikkien perikatoa, joka neuvoo solmimaan rauhaa ja ministeriä armeijan komentajaksi. Minä kirjotan teille totuuden: valmistakaa nostoväkeä. Sillä ministeri johtaa mitä mestarillisimmalla tavalla vieraan kansan perässään pääkaupunkiin. Suurta epäilyä herättää koko armeijassa herra sivus-adjutantti Wolzogen. Hänen sanotaan olevan enemmän Napoleonin kuin meidän miehemme ja hän antaa kaikessa neuvoja ministerille. Minä en ole ainoastaan kohtelias häntä kohtaan, vaan tottelen häntä kuin korpraali, vaikka olen häntä vanhempi. Tämä koskee kipeästi, mutta rakastaessani hyväntekijääni ja hallitsijaani — tottelen. Sääli vain hallitsijaa, joka uskoo semmoisille mainion armeijan. Ajatelkaa, että me olemme peräytyessämme menettäneet väkeä uupumuksesta ja hospitaaleissa on kuudettatoista tuhatta, vaan jos olisi hyökätty eteenpäin, ei olisi sitäkään. Sanokaa Jumalan nimessä, mitä meidän Venäjämme — meidän äitimme sanoo, kun näin pelkäämme ja mistä syystä me luovutamme niin hyvän ja uhrautuvan Isänmaamme roistoille ja sytytämme jokaiseen alamaiseen vihaa ja häpeää. Mitä arkailisimme ja ketä pelkäisimme? Minun ei ole syyni, että ministeri on horjuvainen, arka, tolkuton, hidas ja hänellä on kaikki huonot ominaisuudet. Koko armeija itkemällä itkee ja haukkuu häntä pahanpäiväisesti."

VI.

Kaikki ne lukemattomat jaotukset, joita voi havaita elämän ilmiöissä, voidaan erottaa semmoisiin, joissa on vallitsevana sisällys ja semmoisiin, joissa on vallitsevana muoto. Tämmöisiin, vastakohtana maaseudun, kunnan, läänin, jopa Moskovankin elämään, voi viedä Pietarin elämän, varsinkin salonki-elämän. Tämä elämä oli muuttumaton. V:sta 1805 me sovimme ja riitaannuimme moneen kertaan Bonaparten kanssa, laadimme perustuslakia ja kumosimme niitä, vaan Anna Pavlovnan ja Helenan salongit olivat pysyneet aivan samallaisina, kuin ne olivat olleet toinen 7 ja toinen 5 vuotta sitte. Entiseen tapaan puheltiin Anna Pavlovnan luona Bonaparten käsittämättömästä menestyksestä ja nähtiin niin hyvin hänen menestyksessään kuin myöskin Europan hallitsijoiden hänelle osottamassa hemmottelussa ilkeä salaliitto, jonka ainoana tarkotuksena oli tuottaa ikävyyttä ja häiriötä sille hovipiirille, jonka edustaja oli Anna Pavlovna. Aivan samalla tavalla kuin v. 1808 puheltiin ja ihasteltiin v. 1812 Helenan luona, jota itse Rumjantsef oli kunnioittanut käynneillään ja jota hän piti osittain älykkäänä naisena, suuresta kansasta ja suuresta miehestä ja surkuteltiin välien rikkoutumista Ranskan kanssa, joiden välien piti kuitenkin rakentua rauhalla niiden mielestä, jotka kävivät Helenan salongissa.

Viime aikoina, sen jälkeen kun hallitsija oli tullut armeijasta, muuttui mieliala näissä seurasalongeissa jonkun verran levottomaksi ja tehtiinpä mielenosotuksiakin puolin ja toisin, mutta salonkien suunta jäi entiselleen. Anna Pavlovnan seurapiiriin otettiin ranskalaisista vain juurevia legitimistejä ja isänmaallisuutta osotettiin siten, ettei pitänyt käydä ranskalaisessa teatterissa. Sotatapauksia seurattiin ahneesti ja meidän armeijastamme levitettiin mitä edullisimpia huhuja. Helenan rumjantsevilaisessa, ranskalaisessa seurapiirissä peruutettiin huhuja vihollisen ja sodan julmuuksista ja punnittiin kaikkia Napoleonin sovintoyrityksiä. Yleensä esiintyi sota Helenan salongissa tyhjänpäiväisinä mielenosotuksina, jotka päättyvät rauhaan, ja tässä salongissa vallitsi Bilibinin mielipide, joka nyt oli Pietarissa Helenan kotiväkeä (jokaisen viisaan henkilön piti olla hänen luonaan), ettei ruuti, vaan ruudin keksijät ratkaisevat asian. Tässä seurapiirissä naurettiin ivallisesti ja hyvin järkevästi, jos kohta varsin varovasti, Moskovan juhlapäiviä, josta tieto oli saapunut Pietariin hallitsijan kanssa.

Anna Pavlovnan seurapiirissä oltiin sitävastoin ihastuksissaan moskovalaisten juhlista ja ilosta ja niistä puhuttiin, kuten Plutarkos puhui vanhoista. Ruhtinas Vasili, joka yhä oli entisissä tärkeissä viroissaan, muodosti renkaan, joka yhdisti nämä kaksi vastakkaista seurapiiriä. Hän kävi ma bonne amie[59] Anna Pavlovnan luona ja kävi dans le salon diplomatique de ma fille,[60] ja kun hän myötäänsä kulki yhdestä leiristä toiseen, sotkeutui hän usein sanoissaan ja puhui Helenan luona sitä, mitä olisi pitänyt puhua Anna Pavlovnalla ja päinvastoin.

Kohta hallitsijan tulon jälkeen puheli ruhtinas Vasili kerran Anna Pavlovnalla sota-asioista ja moitti ankarasti Barclay de Tollya, mutta ei osannut sanoa, kuka olisi ollut nimitettävä ylipäälliköksi. Eräs vieraista, joka tunnettiin nimellä un homme de beaucoup de mérite[61] ja joka kertoi nähneensä Pietarin nostoväen päälliköksi äsken valitun Kutusovin, uskalsi varovasti lausua arvelunaan, että Kutusof olisi se mies, joka täyttäisi kaikki vaatimukset.

Anna Pavlovna hymähti surullisesti ja huomautti, ettei Kutusof ollut tuottanut hallitsijalle mitään muuta kuin ikävyyttä.

— Minä koetin puhumalla puhua aatelisklubissa, — keskeytti ruhtinas Vasili, — mutta minua ei kuunneltu. Minä sanoin, ettei hänen valintansa nostoväen päälliköksi ole hallitsijan mieleen. Mutta minua ei kuultu.

— Se on suorastaan vastustamisvimmaa — jatkoi hän. — Ja mistä syystä? Kaikki johtuu siitä, että me haluamme apinoida moskovalaisten tyhmää iloa, — sanoi ruhtinas Vasili sotkeutuen hetkeksi ja unohtaen, että moskovalaisten iloa olisi pitänyt pilkata Helenan luona, vaan Anna Pavlovnalla olla niistä ihastuksissaan. Mutta hän samassa korjasi erehdyksensä. — Onko nyt Kutusovin, Venäjän vanhimman kenraalin, sopivaa istua rahatoimikamarissa, et il en restera pour sa peine.[62] Voiko nimittää ylipäälliköksi miestä, joka ei voi nousta satulaan, nukkuu neuvotteluissa, miestä, jolla on mitä huonoimmat tavat! Kyllä hän sai hyvän maineen Bukarestissa! En puhu hänen ominaisuuksistaan kenraalina, mutta voiko tämmöisenä hetkenä nimittää miestä, joka on raihnas ja sokea, aivan sokea? Kylläpä on kaunis, sokea kenraali! Hän ei näe mitään. Vaikka sokkosilla oltaisi ... ei kerrassaan mitään!

Kukaan ei väittänyt vastaan.

24 p:nä heinäkuuta olivat hänen sanansa aivan paikallaan. Mutta 29 p:nä heinäkuuta suotiin Kutusoville ruhtinaallinen arvonimi. Ruhtinaallisen arvonimen antaminen saattoi tarkottaa sitäkin, että hänestä haluttiin päästä irti ja siitä syystä oli ruhtinas Vasilin arvostelu hänestä edelleenkin paikallaan, vaikka hän ei sitä nyt lausunutkaan julki. Mutta 8 p:nä elokuuta kutsuttiin kokoon komitea, jossa oli kenraali-sotamarsalkka Saltikof, Araktshejef, Vjasmitinof, Lopuhin ja Kotshubei ja jonka oli harkittava sota-asioita. Komitea päätti, että huono onni johtui päällikkyyden keskinäisestä eriävyydestä ja huolimatta siitä, että komiteajäsenet tiesivät Kutusovin olevan vastenmielisen hallitsijasta, ehdotti komitea Kutusovin nimitettäväksi ylipäälliköksi. Samana päivänä nimitettiin Kutusof armeijan ja sotajoukkojen miehittämän alueen täysivaltaiseksi ylipäälliköksi.

9 p:nä elokuuta tapasi ruhtinas Vasili Anna Pavlovnalla l'homme de beaucoup de mérite. L'homme de beaucoup de mérite liehakoi Anna Pavlovnaa, sillä hän halusi tulla nimitetyksi naisopiston kuraattoriksi. Ruhtinas Vasili astui huoneeseen onnellisen voittajan ja tarkotustensa perille päässeen miehen näköisenä.

— Eh bien, vous savez la grande nouvelle. Le prince Koutouzoff est maréchal.[63] Kaikista erimielisyyksistä on tehty loppu. Olen niin onnellinen, niin iloinen! — puheli ruhtinas Vasili. — Enfin voilà un homme,[64] — lisäsi hän merkitsevästi ja tiukasti silmäillen kaikkia, jotka vierashuoneessa olivat.

Vaikka l'homme de beacoup de mérite halusikin itselleen paikkaa, ei hän kuitenkaan voinut olla huomauttamatta ruhtinas Vasilille tämän tuonnoista moitetta. (Se oli epäkohteliaasti sekä ruhtinas Vasilia, joka oli Anna Pavlovnan vierashuoneessa, että Anna Pavlovnaa kohtaan, joka myöskin ilostui tiedosta, mutta hän ei voinut hillitä itseään).

— Mais on dit qu'il est aveugle, mon prince[65] — sanoi hän muistuttaen ruhtinas Vasilille tämän sanoja.

— Allez donc, il y voit assez,[66] — sanoi ruhtinas Vasili kumealla, nopealla äänellään ja yskien, kuten hän aina teki ratkaistessaan vaikeita kysymyksiä.

— Allez, il y voit assez, — toisti hän. — Ja varsinkin siitä, — jatkoi hän, — olen minä erityisen iloinen, että hallitsija on antanut hänelle täyden vallan armeijoihin ja koko maahan, vallan, jota ei vielä milloinkaan ole ollut yhdelläkään ylipäälliköllä. Hän on toinen itsevaltias, — päätti hän voitokkaasti hymyillen.

— Suokoon Jumala, suokoon Jumala, — sanoi Anna Pavlovna.

L'homme de beaucoup de mérite, joka oli vasta nousukas hovipiirissä, halusi imarrella Anna Pavlovnaa ja sen vuoksi hän tahtoen puolustaa hänen entistä mielipidettään tuosta arvostelusta sanoi:

— Sanotaan, ettei hallitsija ollut mielellään antanut tuota valtaa Kutusoville. On dit qu'il rougit comme une demoiselle à laquelle on lirait Joconde,[67] en lui disant: le souverain et la patrie vous décernent cet honneur.[68]

— Peut-être que le coeur n'était pas de la partie,[69] — sanoi Anna Pavlovna.

— Oo, ei suinkaan, — puolusti ruhtinas Vasili lämpimästi. Nyt oli Kutusof hänestä miesten paras. Ruhtinas Vasilin mielestä ei Kutusof ollut ainoastaan hyvä, vaan kaikki häntä jumaloivatkin. — Ei se ole mahdotonta, sillä hallitsija osasi ennen pitää häntä suuressa arvossa, — sanoi hän.

— Suokoon vain Jumala, — virkkoi Anna Pavlovna, — että ruhtinas Kutusof ottaisi todellisen vallan käsiinsä eikä sallisi kenenkään pistää seipäitä pyörien väliin — des bâtons dans les roues.

Ruhtinas Vasili oivalsi heti, ken oli kenenkään. Hän sanoi supattaen:

— Tiedän varmasti, että Kutusof oli välttämättömänä ehtona vaatinut, ettei perintöruhtinas tsesarevitsh olisi armeijassa. Vous savez ce qu'il a dit à l'empereur?[70]

Ja ruhtinas Vasili kertoi sanat, jotka Kutusof oli muka lausunut hallitsijalle: "minä en voi häntä rangaista, jos hän tekee jotain kelvotonta enkä palkita, jos hän tekee hyvin".

— Oo! Hän on mitä viisain mies tuo Kutusof, je le connais de longue date.[71]

— Kerrotaan myöskin, — sanoi l'homme de beaucoup de mérite, jolla ei vielä ollut hovitahdillisuutta, — että ruhtinas oli pannut välttämättömäksi ehdoksi, ettei hallitsijakaan kävisi armeijassa.

Samassa kun hän oli näin sanonut, käännähti ruhtinas Vasili ja Anna Pavlovna silmänräpäyksessä hänestä ja surullisesti huoaten hänen tyhmyyttään katsoivat toisiinsa.

VII.

Samaan aikaan, kun tämä tapahtui Pietarissa, olivat ranskalaiset jättäneet Smolenskin taakseen ja saapuivat yhä lähemmä Moskovaa. Napoleonin historioitsija Thiers, samoin kuin muutkin Napoleonin historioitsijat, kertoo koettaessaan puolustaa sankariaan, että Napoleon tuli tahtomattaan marssineeksi Moskovan muurien edustalle. Hän on yhtä oikeassa kuin kaikki muutkin historioitsijat, jotka etsivät historiallisten tapausten selityksiä yhden miehen tahdosta. Hän on yhtä oikeassa kuin venäläisetkin historioitsijat, jotka vakuuttavat, että Napoleon tuli houkutelluksi Moskovaan venäläisten sotapäällikköjen taitavuuden kautta. Paitsi retrospektivisyyden (takasin vaikuttavuuden) lakia, joka esittää kaiken entisen valmistuksena tapahtuneelle tosiasialle, on tässä huomattava myöskin keskinäisyyden suhde, joka sotki koko asian. Hyvä pelaaja, joka on joutunut tappiolle shakkipelissä, on vakuutettu siitä, että hänen tappionsa johtui hänen omasta virheestään ja hän koettaa etsiä tuota virhettä pelin alusta, mutta unohtaa, että koko pelin kestäessä on pitkin matkaa tapahtunut samallaisia virheitä ja ettei ainoakaan hänen siirroistaan ollut täydellinen. Se virhe, johon hän kiinnittää huomionsa, näkyy hänelle vain siksi, että vastapelaaja on käyttänyt sitä hyväkseen. Kuinka paljon mutkikkaampi onkaan sotapeli, jota käydään jonkun ajanjakson tunnettujen olosuhteiden vallitessa, jossa ei yksi tahto johda raukeita koneita, vaan jossa kaikki johtuu erilaisten mielivaltaisuuksien lukemattomista yhteentörmäyksistä!

Smolenskin jälkeen etsi Napoleon tappelua Dorogobushin takana Vjasman luona, sitte Tsarevo-Saimishtshen luona. Mutta tapahtui, etteivät venäläiset lukemattomien asianhaarojen yhteentörmäyksen tähden voineet ryhtyä tappeluun ennen kuin Borodinossa, 112 virstan päässä Moskovasta. Napoleon antoi määräyksen marssia Vjasmasta suoraa päätä Moskovaan.

Moscou, la capitale asiatique, de ce grand empire, la ville sacrée des peuples d'Alexandre, Moscou avec ses innombrables églises en forme de pagodes chinoises,[72] — tämä Moscou ei antanut rauhaa Napoleonin ajatuksille. Vjasman ja Tsarevo-Saimishtshen välisellä matkalla ratsasti Napoleon kaartin, vartioväen, paashien ja adjutanttien seurassa englantilaiseen kuosiin ruokotulla haalavan keltaisella tasa-astujallaan. Esikunta-päällikkö Berthier oli jäänyt jälemmä kuulustelemaan erästä ratsuväen ottamaa venäläistä vankia. Nelistäen ja tulkki Lelorme d'Ideville mukanaan hän saavutti Napoleonin ja pysähdytti iloisin kasvoin hevosensa.

— Eh bien?[73] — sanoi Napoleon.

— Un cosaque de Platoff[74] sanoo, että Platovin joukko yhtyy suureen armeijaan ja että Kutusof on nimitetty ylipäälliköksi. Très intelligent et bavard![75]

Napoleon hymyili, käski antamaan kasakalle hevosen ja tuomaan hänen luokseen. Hän halusi puhua itse vangin kanssa. Muutamia adjutanttia ratsasti hakemaan ja tunnin kuluttua ajoi ranskalaisessa satulassa Napoleonin eteen Denisovin Rostoville luovuttama linnaorja Lavrushka. Hänen päällään oli upseerinpalvelijan lyhyt takki, naama oli humalansekainen, veijarimaisen iloinen. Napoleon käski hänen ratsastaa rinnallaan ja alkoi kysellä:

— Oletteko kasakka?

— Kasakka, herra upseeri.

"Le cosaque ignorant la compagnie dans laquelle il se trouvait, car la simplicité de Napoléon n'avait rien qui put révéler à une imagination orientale la présence d'un souverain, s'entretint avec la plus extrême familiarité des affaires de la guerre actuelle",[76] sanoo Thiers kertoessaan tästä tapauksesta. Lavrushka oli tosiaankin juonut edellisenä päivänä itsensä ihan täyteen, jättänyt herransa päivällisettä, saanut aika selkäsaunan ja oli sitte lähetetty hakemaan kylästä kanoja, mutta oli täällä ryhtynyt rosvoamaan ja joutunut ranskalaisten vangiksi. Lavrushka oli yksi niitä raakoja, julkeita lakeijoja, jotka olivat nähneet jos jotakin, jotka pitivät velvollisuutenaan tehdä kaikki viekkaasti ja häpeämättömästi, jotka olivat valmiit toimittamaan herralleen minkälaisen palveluksen tahansa ja jotka ovelasti arvasivat herrasväen huonot ajatukset, varsinkin kunnianhimon ja pikkumaisuuden.

Jouduttuaan Napoleonin seuraan, jonka persoonan Lavrushka hyvin ja helposti tunsi, ei hän ollenkaan häikäillyt, vaan koetti kaikin voimin olla uusien isäntiensä mieliksi.

Hän tiesi varsin hyvin, että se oli itse Napoleon, vaan Napoleonin läsnäolo ei voinut hämmästyttää häntä enemmän kuin Rostovin tai ruoskia punovan vääpelinkään läsnäolo, sillä hänellä ei ollut kerrassaan mitään semmoista, jota häneltä ei olisi voinut riistää yhtä hyvin hänen oma vääpelinsä kuin Napoleonkin.

Hän lörpötteli kaikki, mitä upseerien palvelijoiden kesken oli jututtu. Paljon oli niissä perääkin. Mutta kun Napoleon kysyi häneltä, että mitä venäläiset oikeastaan ajattelevat, luulevatko he voittavansa Bonaparten tai ei, rupesi Lavrushka siristelemään silmiään ja miettimään.

Hän huomasi kysymyksessä piilevän hienon viekkauden, kuten Lavrushkan tapaiset ihmiset aina ja kaikessa haistoivat viekkautta, ja sen tähden hän murjotti vähän aikaa ääneti.

— Jos niin kuin että taistelu on tullakseen, — sanoi hän miettivästi, — ja kahtapuoleen, niin te voitatte. Siinä ei ole tinkimistä. Vaan jos kuluu kolme päivää, niin silloin sen samaisen päivän perästä, tuota, siitä taistelusta tulee pitkä juttu.

Napoleonille käännettiin hänen sanansa näin: "si la bataille est donnée avant trois jours, les français la gagneraient, maisque si elle serait donnée plus tard, Dieu sait ce qui en arriverait",[77] käänsi Lelorme d'Ideville hymyillen. Napoleon ei hymyillyt, vaikka hän näytti olevan mitä parhaimmalla päällä, vaan käski toistamaan nuo sanat itselleen.

Lavrushka huomasi tämän ja hauskuttaakseen häntä sanoi hän olematta tuntevinaan Napoleonia:

— Kyllähän teillä on Bonaparte, hän on antanut koko maailmalle selkään, vaan me olemme toista maata ... — sanoi hän itsekään tietämättä, miten ja mistä syystä hänen sanoihinsa pujahti lopulta kehaisevaa isänmaallisuutta.

Tulkki käänsi tämän Napoleonille ilman viimeisiä sanoja ja Bonaparte hymähti: "Le jeune cosaque fit sourire son puissant interlocuteur",[78] sanoo Thiers. Ratsastettuaan muutaman askeleen ääneti kääntyi Napoleon Berthieriin sanoen, että hän tahtoo nähdä minkä vaikutuksen tekee sur cet enfant du Don[79] tieto siitä, että henkilö, jonka kanssa tuo enfant du Don puhuu, on itse keisari, se sama keisari, joka kerran oli kirjottanut pyramideihin kuolemattoman voittajanimensä.

Tieto annettiin.

Lavrushka (huomattuaan, että tämä tehdään saattaakseen hänet ymmälle ja että Napoleon luulee hänen säikähtävän) tekeytyi uusien isäntiensä mielinouteeksi hetipaikalla ihmetteleväksi, hölmistyneeksi, mullisteli silmiään ja laittoi naamansa semmoiseksi, kuin se hänellä tavallisesti oli silloin, kun häntä vietiin saamaan selkäänsä. "A peine l'interprête de Napoléon", sanoo Thiers, "avait-il parlé, que le cosaque, saisi d'une sorte d'ébahissement ne proféra plus une parole et marcha les yeux constamment attachés sur ce conquérant, dont le nom avaint pénétré jusqu'à lui, à travers les steppes de l'Orient. Toute sa loquacité s'était subitement arrêtée, pour faire place à un sentiment d'admiration naïve et silencieuse. Napoléon, après l'avoir récompensé, lui fit donner la liberté, comme à un l'oiseau qu'on rend aux champs qui l'ont vu naître".[80]

Napoleon ajoi edelleen haaveksien siitä Moskovasta, joka niin kovasti askaroitti hänen mielikuvitustaan, vaan l'oiseau qu'on rendit aux champs qui l'on vu naître[81] riensi etuasemille mietiskellen etukäteen valmiiksi semmoista, jota ei ollut tapahtunut ja jonka hän kertoisi tovereilleen. Sitä, mitä hänelle todellisuudessa oli tapahtunut, ei hän tahtonut kertoa siitä syystä, ettei se tuntunut hänestä kertomisen arvoiselta. Hän ajoi kasakkojen luo, tiedusteli, missä oli Platovin osastoon kuuluva rykmentti ja illansuussa hän löysikin isäntänsä Nikolai Rostovin, joka majaili Jankovassa ja joka juuri oli noussut ratsulle lähteäkseen Iljinin kanssa ajelemaan naapurikyliin. Hän antoi toisen hevosen Lavrushkalle ja otti tämän mukaansa.

VIII.

Ruhtinatar Maria ei ollut Moskovassa eikä myöskään turvassa, kuten ruhtinas Andrei luuli.

Alpatitshin tulon jälkeen Smolenskista heräsi vanha ruhtinas kuin unesta. Hän käski kokoamaan kylistä nostokkaita, jotka hän asesti, ja kirjotti ylipäällikölle kirjeen, jossa hän ilmotti tälle aikeestaan jäädä Lisijagoriin viimeiseen saakka ja puolustautua sekä jätti ylipäällikön asiaksi ryhtyä tai olla ryhtymättä toimenpiteisiin Lisijagorin puoltamiseksi, jossa tulee vangituksi tai tapetuksi yksi Venäjän vanhimpia kenraaleja. Tämän jälkeen hän sanoi kotiväelleen jäävänsä Lisijagoriin.

Mutta vaikka hän olikin näin päättänyt, ryhtyi hän varustamaan ruhtinatar Marian, Dessaillen ja pikku ruhtinaan matkaa Bogutsharovoon ja sieltä Moskovaan. Ruhtinatar Maria, joka hätääntyi isänsä kuumeentapaisesta, unettomasta toimeliaisuudesta, joka nyt oli ilmestynyt entisen huolettomuuden sijaan, ei mitenkään voinut jättää häntä yksinään, vaan ensi kerran elämässään uskalsi olla alistumatta vanhan ruhtinaan tahtoon. Ruhtinatar Maria kieltäytyi lähtemästä ja silloin joutui hän ruhtinaan vihan raju-ilman jalkoihin. Vanha ruhtinas muistutti hänelle kaikki, missä hän oli tehnyt väärin häntä kohtaan. Koettaessaan syyttää tytärtään sanoi hän tälle, että hän oli hänet kuihduttanut, riitaannuttanut hänet poikansa kanssa, että hänellä oli häntä vastaan inhoittavia epäluuloja, että hän oli ottanut elämäntehtäväkseen hänen elämänsä myrkyttämisen. Lopulta vanha ruhtinas ajoi hänet ulos kabinetistaan sanoen, että jollei ruhtinatar Maria lähde, on se hänestä samantekevä. Vanha ruhtinas sanoi, ettei hän tahdo tietää yhtään mitään tyttärensä olemassaolosta, vaan varottaa jo edeltäpäin, ettei hän saisi tulla hänen silmiensä näkyviin. Se, ettei vanha ruhtinas vastoin ruhtinatar Marian odotusta ollut käskenyt laittamaan häntä matkalle väkivaltaisesti, vaan oli ainoastaan kieltänyt häntä ilmestymästä hänen näkyviinsä, ilahdutti ruhtinatar Mariaa. Hän nimittäin tiesi tämän olevan todisteena siitä, että ruhtinas kuitenkin iloitsi sydämmensä salaisimmassa sopukassa, ettei hän ollut matkustanut, vaan jäi kotiin.

Nikolushkan lähdön jälkeisenä päivänä pukeutui vanha ruhtinas aamulla täyteen univormuun lähteäkseen ylipäällikön luo. Kärryt olivat jo odottamassa. Ruhtinatar Maria näki, miten hän täydessä univormussa ja kaikki kunniamerkit rinnassa astui ulos ja meni puutarhaan tarkastamaan asestettuja musikkoja ja talon palvelijoita. Ruhtinatar Maria istui ikkunan ääressä kuunnellen hänen sanojaan, jotka tulivat puutarhasta. Äkkiä hyöksähti lehtikujasta muutamia hätääntyneitä miehiä.

Ruhtinatar Maria kiiruhti rapuille, kukkapolulle ja lehtikäytävään. Häntä vastaan tuli suuri joukko nostokkaita ja talon palvelusväkeä ja joukon keskellä retuuttivat muutamat miehet kainaloista pientä ukkoa täydessä univormussa ja kunniamerkeissä. Ruhtinatar Maria juoksi hänen luokseen, ja kun käytävän lehmusseinämien lomitse lankeava valo loi lipattavan, harsoisen varjon vanhuksen kasvoille, ei hän saanut täyttä selvää, minkälainen muutos niissä oli tapahtunut. Ainoa, minkä hän huomasi, oli se, että vanhuksen kasvojen entinen ankara, päättävä ilme oli muuttunut araksi ja nöyräksi sävyksi. Huomattuaan tyttärensä hän liikutti voimattomia huuliaan ja ärähti. Oli mahdoton käsittää, mitä hän tahtoi. Hänet kannettiin käsivaroin kabinettiin, jossa hänet nostettiin samalle sohvalle, jota hän viime aikoina oli niin kovasti pelännyt.

Lääkäri, joka oli käyty hakemassa, laski hänestä samana yönä verta ja ilmotti, että ruhtinas oli saanut halvauksen oikeaan puoleensa.

Lisijagorissa oleminen kävi päivä päivältä yhä vaarallisemmaksi ja toisena päivänä kohtauksen jälkeen vietiin ruhtinas Bogutsharovoon. Lääkäri seurasi mukana.

Kun he saapuivat Bogutsharovoon, oli Dessaille jo matkustanut pikku ruhtinaan kanssa Moskovaan.

Vanha ruhtinas virui yhä samanlaisena, ei parempana eikä pahempana, halvauksen runtelemana kolme viikkoa Bogutsharovossa ruhtinas Andrein rakennuttamassa uudessa talossa. Vanha ruhtinas oli tajuttomassa tilassa; hän virui kuin runneltu ruumis. Lakkaamatta hän sopersi jotain kulmakarvojaan ja huuliaan tempoen eikä voitu tietää, ymmärsikö hän, mitä hänen ympärillään tapahtui vai ei. Ainoa, mikä tiedettiin varmaan, oli se, että hän kärsi ja tunsi tarvetta puhua jotain. Vaan mitä se oli, siitä ei kukaan saanut selvää. Oliko se jokin sairaan puolihöperön oikku, koskiko se asioiden yleistä kulkua tai perheseikkoja, sitä ei voitu käsittää.

Lääkäri sanoi, ettei hänen osottama levottomuutensa merkinnyt sen erikoisempaa, vaan että siihen oli fyysilliset syynsä. Mutta ruhtinatar Maria ajatteli (ja se, että hänen läsnäolonsa aina enensi sairaan levottomuutta, vahvisti hänen luuloaan), että hän halusi sanoa jotain hänelle. Hän kärsi nähtävästi sekä ruumiillisesti että henkisesti. Paranemisen toivoa ei ollut. Mahdotonta oli lähteä häntä viemään minnekään. Ja mitä, jos hän olisi kuollut tielle? "Eiköhän olisi parasta, jos loppu joutuisi, kaiken loppu!" ajatteli ruhtinatar Maria toisinaan. Hän piti yöt päivät ja melkein nukkumatta silmällä sairasta ja, kauheata sanoa, usein piti hän häntä silmällä toivomatta löytävänsä huojennuksen merkkejä, vaan haluten näkevänsä lähestyvän lopun merkkejä.

Niin outoa kuin ruhtinatar Mariasta olikin tuntea itsessään tuo tunne, oli se kuitenkin hänessä. Vaan ruhtinatar Mariasta oli paljoa kauheampaa se, että hänessä olivat isänsä sairastumisesta asti (tai eiköhän aikasemminkin, eiköhän siitä pitäen, kun hän jotain odottaen jäi hänen luokseen) heränneet kaikki nukkuneet ja unohtuneet persoonalliset toiveet ja halut. Se, mikä ei ollut tullut hänen päähänsä vuosikausiin — ajatukset vapaasta elämästä tarvitsematta pelätä isää, jopa ajatukset rakkaudesta ja perheonnesta — kieppui nyt hänen mielikuvituksessaan kuin saatanan kiusaukset. Niin hartaasti kuin hän koettikin seistä vastaan nousi alituisesti kuitenkin hänen päähänsä kysymyksiä siitä, miten hän sen jälkeen järjestää elämänsä. Tämä oli saatanan kiusausta ja ruhtinatar Maria tunsi sen. Hän tiesi, että ainoa ase sitä vastaan oli rukoukset ja hän koetti rukoilla. Hän polvistui rukousasentoon, katsoi jumalankuviin, luki rukouksen sanoja, mutta ei voinut rukoilla. Hän tunsi, että nyt hänet oli vallannut toinen maailma — jokapäiväisen elämän, työn ja vapaan toiminnan maailma, joka oli suora vastakohta sille henkiselle maailmalle, johon hän ennen oli ollut hautautunut ja jossa parhaimman lohdun oli rukous antanut. Hän ei voinut rukoilla eikä voinut itkeä ja elämän huolet kietoivat hänet pauloihinsa.

Bogutsharovossa viipyminen kävi vaaralliseksi. Joka puolelta kerrottiin lähenevistä ranskalaisista ja eräässä kylässä 15 virstan päässä Bogutsharovosta olivat ranskalaiset sotarosvot ryöstäneet erään maatilan.

Lääkäri vaati, että sairas piti toimittaa etemmä. Läänin aatelismarsalkka lähetti ruhtinatar Marian luo virkamiehen pyytämään häntä matkustamaan mitä pikemmin. Bogutsharovoon saapunut ispravnikka pyysi samoin ja sanoi, että ranskalaiset olivat 40 virstan päässä Bogutsharovosta, että kylissä jo kiertelee ranskalaisten julistuksia ja että jos ruhtinatar ei lähde isänsä kanssa ennen 15 päivää, ei hän vastaa seurauksista.

Ruhtinatar päätti lähteä 15 p:nä. Matkavalmistukset ja kaikellaisten määräysten antaminen, joita kaikki kyselivät häneltä, veivät häneltä koko päivän. 14 ja 15 p:n välisen yön hän vietti tavallisuuden muukaan riisuutumatta sen huoneen viereisessä huoneessa, jossa hänen isänsä oli. Hän heräsi monta kertaa ja kuuli hänen ähkimistään, soperrustaan, vuoteen natinaa ja lääkärin ja Tihonin askeleita, kun nämä kääntelivät häntä. Useita kertoja hän nousi kuuntelemaan oven taa ja hänestä tuntui, että sairas mutisi nyt entistä äänekkäämmin ja kääntelihe useammin. Ruhtinatar Maria ei voinut nukkua, vaan tuli monta kertaa oven taa kuuntelemaan haluten mennä sisään, vaan ei uskaltanut tehdä sitä. Vaikka ruhtinas ei ollut puhunut, oli ruhtinatar Maria kuitenkin nähnyt ja hän tiesi, miten ikävää vanhuksesta oli pieninkin pelon ilmaus hänen tähtensä. Hän huomasi usein, miten tyytymättömästi vanha ruhtinas käänsi päätään pois hänen katseestaan, joka toisinaan oli tahtomatta ja pitkän aikaa suunnattuna häneen. Hän tiesi, että hänen öinen käyntinsä vihottaisi sairasta.

Mutta milloinkaan ei hänestä ollut tuntunut niin ikävältä ja niin pelottavalta kadottaa hänet kuin nyt. Hän muisteli elämäänsä hänen kanssaan ja jokaisessa ruhtinaan teossa ja sanassa hän löysi rakkautta häneen. Silloin tällöin ryöstäytyi hänen aatoksiinsa näiden muistojen lomissa saatanan kiusauksia, ajatuksia siitä, miten käy ruhtinaan kuoltua ja minkälaiseksi muodostuu hänen uusi, vapaa elämänsä. Mutta hän karkotti inhoten nuo ajatukset luotaan. Aamupuoleen vanha ruhtinas tuli levollisemmaksi ja ruhtinatar Maria nukahti.

Hän havahtui myöhään. Se vilpittömyys, joka on tavallista herätessä, osotti hänelle selvästi sen, mikä isän sairaudessa eniten kiinnitti häntä. Kun oli herännyt, kuunteli hän miten oven takana oli ja kuultuaan sairaan ähkimisen, sanoi hän raskaasti huoaten itselleen, että siellä oli entisellään.

— Mitä tästä tulee? Mitä minä olen halunnut? Haluan hänen kuolemaansa, — huudahti hän inhosta itseensä.

Hän pukeutui, peräytyi, luki rukoukset ja meni ulkorapuille. Näiden eteen oli tuotu ajopelit ilman hevosia ja niihin ladottiin tavaroita.

Aamu oli lämmin, harmaa. Ruhtinatar Maria jäi rapuille, häntä kauhistutti hänen henkinen saastaisuutensa ja hän koetti järjestää ajatuksiaan, ennenkuin menisi isänsä luo.

Lääkäri laskeutui rappuja ja tuli hänen luokseen. — Nyt on hänen parempi olla, — sanoi lääkäri. — Olen etsinyt teitä. Yhtä ja toista voi käsittää hänen puheestaan. Pää on selvempi. Mennään. Hän kutsuu teitä...

Ruhtinatar Marian sydän alkoi tästä tiedosta lyödä niin ankarasti, että hän kalpeana nojautui ovea vasten, ettei olisi kaatunut. Nähdä hänet, puhella hänen kanssaan, joutua hänen katseensa esineeksi nyt, kun ruhtinatar Marian koko sielu oli täynnä noita kauheita, rikollisia kiusauksia — oli tuskallisen iloista ja hirveää.

— Mennään, — sanoi lääkäri.

Ruhtinatar Maria meni isänsä huoneeseen ja astui vuoteen ääreen. Vanha ruhtinas lepäsi korkeassa selkänojossa pienet, luisevat ja punasinervien, kyhmyisten suonien peittämät kädet peitteen päällä, vasen silmä suoraan eteen katsoen, oikea kieroon painuneena, huulet ja kulmakarvat liikkumattomina. Hän oli kuihtunut tavattoman laihaksi, pieneksi ja säälittäväksi. Hänen kasvonsa näyttivät kutistuneilta tai luhistuneilta ja niille oli laskeutunut ryppyjen tiheä verkko. Ruhtinatar Maria astui luo ja suuteli hänen kättään. Ruhtinaan toinen käsi rutisti tyttären kättä niin kovasti, että huomasi hänen kauan odottaneen tytärtään. Hän nyki kättä ja hänen kulmakarvansa ja huulensa liikahtelivat vihaisesti.

Ruhtinatar Maria katsoi häneen pelokkaasti ja koetti arvata, mitä hän häneltä tahtoi. Kun ruhtinatar Maria muutti asentoaan niin, että ruhtinaan vasen silmä osui hänen kasvoihinsa, tyyntyi ruhtinas tuokioksi eikä laskenut hänestä tätä silmäänsä. Sitte alkoivat hänen huulensa ja kielensä liikkua, kuului ääniä ja hän alkoi puhua arasti ja rukoilevasti tyttäreensä katsoen nähtävästi peloissaan, ettei tämä ymmärrä.

Ruhtinatar Maria jännitti kaiken huomionsa ja katsoi häneen. Se koomillinen vaikeus, jolla ruhtinas liikutti kieltään, sai ruhtinatar Marian painamaan katseensa alas ja vaivoin voi hän tukahduttaa kurkkuunsa nousseet kyyneleet. Vanha ruhtinas sanoi jotain useaan kertaan toistaen sanojaan. Ruhtinatar Maria ei voinut niitä ymmärtää, mutta hän koetti päästä arvaamalla perille siitä, mitä ruhtinas puhui ja toisti kysyvästi jokaisen sanan.

— Gy-gy ... gä ... gä ... — toisti hän useaan kertaan.

Oli mahdoton ymmärtää näitä ääniä. Tohtori luuli jo arvaavansa ja toistaen hänen sanansa kysyi: pelkääkö ruhtinatar? Sairas puisteli kieltävästi päätään ja hoppusi samaa...

— Sydäntä, sydäntä särkee, — arvasi ja sanoi ruhtinatar Maria.

Vanha ruhtinas äännähti myöntävästi, tarttui tyttären käteen ja rupesi sitä painamaan eri kohtiin rintaansa vasten aivan kuin etsien kädelle oikeaa paikkaa.

— Ajatuksia! Sinusta ... sinusta ... — sanoi hän sitte paljoa paremmin ja käsitettävämmin kuin ennen, sillä nyt hän oli vakuutettu siitä, että häntä ymmärrettiin.

Ruhtinatar Maria painoi päänsä hänen kättään vasten koettaen salata kyyneleitään.

Sairas siveli hänen tukkaansa.

— Kutsuin sinua koko yön ... — sai hän sanotuksi.

— Jos olisin tiennyt ... — sanoi ruhtinatar Maria kyyneltensä läpi. — Pelkäsin tulla.

Sairas puristi hänen kättään.

— Etkö nukkunut?

— En, en nukkunut, — sanoi ruhtinatar Maria päätään kieltävästi heilauttaen.

— Rakkaani ... tai armaani ... — ruhtinatar Maria ei voinut selvästi erottaa; mutta katseesta päättäen sanoi ruhtinas jonkun hellän, hyväilevän sanan, jommoisia hän ei ollut milloinkaan puhunut. Sitte hän sanoi:

— Mikset tullut?

"Ja minä, minä toivoin hänen kuolemaansa!" ajatteli ruhtinatar Maria.

Sairas oli vaiti.

— Kiitos sulle ... tyttäreni, ystäväni ... kaikesta, kaikesta ... anna anteeksi ... kiitos ... anna anteeksi ... kiitos! — Ja kyyneleitä kieri hänen silmistään. — Kutsukaa Andrjushaa, — sanoi hän äkkiä ja jotain lapsellisen arastelevaa ja epäluuloista kuvastui hänen kasvoillaan tätä sanoessaan.

Hän näytti ymmärtävän itsekin, ettei hänen kysymyksessään ollut järkeä. Siihen käsitykseen tuli ainakin ruhtinatar Maria.

Sairas katsahti häneen ihmettelevän arasti.

— Missä hän on?

— Hän on armeijassa, mon père,[82] Smolenskissa.

Vanha ruhtinas sulki silmänsä ja oli kauan ääneti. Sitte hän aivan kuin vastaukseksi epäilyynsä ja vakuudeksi siitä, että hän nyt käsitti ja muisti kaikki, nyökäytti päätään ja avasi silmänsä.

— Niin, — sanoi hän selvästi ja hiljaa. — Mennyttä on Venäjä! Tuhon oma!

Ja hän itki taas ja kyyneleitä vuoti hänen silmistään. Ruhtinatar Maria ei myöskään voinut hillitä itseään, vaan purskahti itkuun katsoessaan isänsä kasvoihin.

Ruhtinas sulki taas silmänsä. Hänen nyyhkytyksensä päättyi. Hän teki merkin kädellään silmiään kohti. Tihon ymmärsi merkin ja kuivasi hänen silmänsä.

Sitte hän avasi silmänsä ja sanoi jotain, jota pitkään aikaan ei kukaan voinut käsittää, vaan Tihon lopulta ymmärsi ja selitti. Ruhtinatar Maria etsi näiden sanojen ajatusta siitä mielentilasta, jossa ruhtinas oli puhunut vähää ennen. Hän luuli ruhtinaan puhuneen Venäjästä tai ruhtinas Andreista tai hänestä itsestään tai pojanpojasta tai kuolemastaan. Tämän tähden hän ei voinut saada kiinni sanojen ajatusta.

— Pukeudu valkeaan pukuusi, minä pidän siitä, — oli vanha ruhtinas sanonut.

Kuultuaan nämä sanat alkoi ruhtinatar Maria itkeä katkerasti, vaan lääkäri tuli ja otti häntä kainalosta ja vei huoneesta terrassille pyytäen häntä rauhottumaan ja ryhtymään matkavalmistuksiin. Sen jälkeen kun ruhtinatar Maria oli lähtenyt ruhtinaan luota, alkoi tämä taas puhua pojastaan, sodasta, hallitsijasta, liikutteli vihaisesti kulmakarvojaan, alkoi öristä yhä sekavammin ja häntä kohtasi toinen ja viimeinen halvaus.

Ruhtinatar Maria jäi terrassille. Sää oli ihana. Aurinko paistoi kuumasti. Hän ei jaksanut käsittää, ei kyennyt ajattelemaan eikä tuntemaan mitään muuta kuin palavaa rakkautta isäänsä, semmoista rakkautta, jommoista, kuten hänestä tuntui, hän ei ollut vielä kokenut tähän hetkeen saakka. Hän kiiruhti puutarhaan ja juoksi itkien alas lammikolle ruhtinas Andrein teettämiä uusia lehmus-käytäviä myöten.

— Niin, minä ... minä ... minä toivoin hänen kuolemaansa! Toivoin, että loppuisi pian... Minä tahdoin päästä rauhaan... Vaan miten käy minun? Mitä on minun rauhastani, kun häntä ei ole! — mutisi ääneen ruhtinatar Maria nopein askelin käyden ja rutistaen käsillään rintaansa, josta hyrskymällä hyrskyi itkun vuo.

Kierrettyään puutarhan ympäri ja jouduttuaan takasin talolle huomasi hän, että häntä vastaan tuli m:lle Bourienne (joka oli jäänyt Bogutsharovoon eikä tahtonut jatkaa matkaa) ja eräs tuntematon mies. Tämä oli piiripäällikkö, joka oli saapunut kädestäpitäen huomauttamaan ruhtinatar Marialle pikaisen lähdön välttämättömyyttä. Ruhtinatar Maria kuuli, mitä hän puhui, vaan ei ymmärtänyt mitään. Hän vei piiripäällikön sisään, kehotti käymään aamiaiselle ja istuutui itsekin pöytään hänen kanssaan. Sitte, pyydettyään anteeksi piiripäälliköltä, hän meni isänsä ovelle. Lääkäri tuli levottomin kasvoin häntä vastaan ja sanoi, ettei saanut mennä sisään.

— Poistukaa, ruhtinatar, poistukaa!

Ruhtinatar Maria meni taas puutarhaan ja istuutui mäen alle lammen rannalle semmoiseen paikkaan, ettei kukaan voinut nähdä häntä. Hän ei tiennyt, kauanko hän oli nurmella istunut. Polulta kuului naisen juoksevia askeleita ja se sai hänet heräämään. Hän nousi ylös ja huomasi, että Dunjasha, hänen sisäkkönsä, joka nähtävästi oli juossut häntä etsimässä, pysähtyi äkkiä aivankuin pelästyen neitinsä kasvoja.

— Olkaa hyvä, ruhtinatar ... ruhtinas ... — sanoi Dunja äänellä, joka katkesi.

— Heti paikalla, tulen, tulen, — virkkoi ruhtinatar hätäisesti ja antamatta Dunjashan sanoa loppuun sanottavaansa ja koettaen olla katsomatta Dunjashaan hän juoksi talolle.

— Ruhtinatar, Jumalan tahto tapahtuu, teidän täytyy olla valmis kaikkeen, — sanoi piiripäällikkö, joka tuli ovella häntä vastaan.

— Antakaa minun olla, se ei ole totta, — kirkasi ruhtinatar hänelle vihaisesti.

Lääkäri tahtoi pysähdyttää hänet. Hän sysäsi hänet tieltään ja juoksi ovelle. "Mitä varten nuo ihmiset ovat pelästyneitä eivätkä anna minun mennä? Minä en tarvitse ketään! Ja mitä tekemistä heillä on?" Hän aukasi oven ja kirkas päivänvalo tuossa ennen hämärässä huoneessa sai hänet kauhistumaan. Huoneessa oli naisia ja lapsenhoitaja. Kaikki nämä astuivat syrjään vuoteen äärestä, kun ruhtinatar Maria astui huoneeseen. Ruhtinas lepäsi vuoteella entisellään. Mutta hänen levollisten kasvojensa ankara muoto sai ruhtinatar Marian pysähtymään kynnykselle.

"Ei, hän ei ole kuollut, se on mahdotonta!" sanoi ruhtinatar Maria itselleen ja astui isänsä luo ja karkottaen kauhun, joka hänet oli vallannut, hän painoi huulensa ruhtinaan poskeen. Vaan samassa hän astui taapäin. Hellyyden tunne, jota hän oli tuntenut itsessään häntä kohtaan, katosi silmänräpäyksessä ja muuttui kammottavaksi peloksi siitä, mitä hänen edessään oli. "Häntä ei enää ole! Häntä ei ole, vaan tuossa, samassa paikassa jossa hän oli ollut, oli nyt jotain vierasta, vihaista, jokin hirveä, pöyristyttävä ja inhottava salaisuus!" Ruhtinatar Maria peitti silmänsä käsillään ja kaatui lääkärin syliin.

Tihonin ja lääkärin läsnäollessa pesivät naiset ruhtinaan maalliset jäännökset, käärivät pään liinalla, ettei suu olisi jähmettynyt auki ja toisella liinalla haaristuneet jalat. Sitte he pukivat univormuun ja kunniamerkkeihin kääpistyneen pienen ruumiin ja nostivat sen pöydälle. Yöksi asetettiin arkun ympärille palamaan kyntteliä, arkulle pantiin peite, permannolle ripoteltiin katajoita, hengettömän, kuivettuneen pään alle pantiin painettu rukous ja nurkassa istui pappi psalmia lukien.

Kuten hevoset teutaroivat, tungeksivat ja korskuvat hevosen raadon ympärillä, samoin tungeksi vierashuoneessa ruumisarkun ympärillä sekä vierasta että omaa väkeä — piiripäällikkö, vouti ja akkoja. Ja kaikki ristivät silmiään äimistynein kasvoin ja pelästyneinä, kumartelivat ja suutelivat vanhan ruhtinaan kylmää, jäykistynyttä kättä.

IX.

Bogutsharovo oli ollut aina siihen saakka, kun ruhtinas Andrei oli asettunut siihen asumaan, syrjätila ja Bogutsharovon musikat olivat aivan toista luontoa kuin Lisijagorin. He erosivat näistä sekä puhetavassa että vaateparressa ja tavoissa. Heitä kutsuttiin arolaisiksi. Vanha ruhtinas oli heitä kehunut kestäviksi työmiehiksi kun he olivat käyneet Lisijagorissa auttamassa viljankorjuuta tai kaivamassa lampia ja ojia, vaan ei pitänyt heistä heidän viileytensä tähden.

Vaikka ruhtinas Andrei oli viime kerran Bogutsharovossa käydessään toimittanut paljo uutta — sairashuoneen, koulun ja vähentänyt veroja, ei se ollut taltuttanut heidän tapojaan, vaan päinvastoin paaduttanut niitä piirteitä heidän luonteestaan, joita vanha ruhtinas oli sanonut viileydeksi. Heidän keskuudessaan liikkui aina hämäräperäisiä puheita, milloin heidän siirtämisestään kasakoiksi, milloin uudesta uskosta, johon heidät käännetään, milloin jonkunlaisista tsaarin lupauskirjeistä, milloin valasta Pavel Petrovitshille v. 1797 (josta kerrottiin, että jo silloin oli annettu vapaus, mutta herrat olivat sen riistäneet pois), milloin Pietari Feodorovitshin tulemisesta tsaariksi 7 vuoden perästä, jonka hallitessa kaikki tulee olemaan vapaata ja niin yksinkertaista, ettei ole mitään hätää. Huhut Bonaparten sodasta ja hänen hyökkäyksestään maahan muodostuivat heidän ajatuksissaan samallaiseksi hämäräksi kuvitukseksi antikristuksesta, maailmanlopusta ja täydellisen vapauden tulosta.

Bogutsharovon ympäristöllä oli suuria kyläkuntia, jotka olivat joko valtion omia tai maksoivat veroa suurtilallisille. Itsenäisiä tiluksia oli näillä seuduin hyvin vähän. Niin ikään oli hyvin vähän kartanojen varsinaista palvelusväkeä ja lukutaitoisia. Tämän seudun talonpoikien elämässä oli huomattavissa paljon selvemmin ja voimakkaammin kuin muissa niitä venäläisen rahvaan elämän salaisia virtauksia, joiden syitä ja tarkotuksia eivät aikalaiset voi selittää. Yksi näitä ilmiöitä oli 20 vuotta sitte tämän seudun talonpoikien keskuudessa syntynyt muuttohalu joillekin lämpimille virroille. Sadat talonpojat, niiden joukossa bogutsharovolaisiakin, alkoivat äkkiä myydä karjaansa ja muuttaa perheineen jonnekin kaakkoon päin. Lintujen lailla, jotka lentävät kaukaisten merien taa, riensivät nämäkin ihmiset vaimoineen ja lapsineen kaakkoa kohti, missä ei kukaan heistä ollut käynyt. Muutamat joukot läksivät suurina joukkokuntina matkalle, jotkut yksitellen lunastivat itsensä vapaiksi, useat karkasivat ja kaikki, ken jalkasin, ken ajaen riensivät sinne lämpimille virroille. Mutta monet joutuivat kiinni, heitä rangaistiin ja lähetettiin Siperiaan. Monet kuolivat tielle nälästä ja vilusta, monet palasivat takasin itsestään ja koko liike alkoi asettua itsestään ja ilman nähtävää syytä, kuten se oli alkanutkin. Mutta salaiset virtaukset liikkuivat edelleenkin kansassa ja ne kasvoivat uudeksi voimaksi, joka oli leimahtava näkyviin yhtä outona, äkkinäisenä, mutta samalla luonnollisena ja väkevänä ja kursailemattomana ilmiönä kuin edelliselläkin kerralla. Nyt, v. 1812, ei lähellä kansan sydäntä oleva ihminen voinut olla huomaamatta, että nuo salaiset virtaukset ryöppysivät voimakkaina ja olivat puhkeamaisillaan ilmiliikkeeksi.

Alpatitsh, joka oli tullut Bogutsharovoon vähää ennen vanhan ruhtinaan kuolemaa, huomasi, että kansassa kuohui ja että täällä aroalueella, päinvastoin kuin mitä oli tapahtunut Lisijagorissa 60 virstan suuruisella alalla, josta kaikki talonpojat olivat paenneet (jättäen kylänsä kasakkojen hävitettäviksi), bogutsharovolaiset talonpojat, kuten kerrottiin, olivat tekemisissä ranskalaisten kanssa, saivat näiltä jonkunlaisia papereita, joita he levittivät keskuudessaan ja jäivät paikoilleen. Hän sai kuulla luotettavilta kartanonpalvelijoilta, että kruunun kuormaa äskettäin kulettanut Karp-niminen musikka, jolla oli suuri vaikutusvalta kyläläisiin, oli tuonut tullessaan sen tiedon, että kasakat hävittivät kyliä, joista ihmiset pakenivat, vaan että ranskalaiset eivät näitä koskeneet. Alpatitsh tiesi myöskin, että eräs toinen musikka oli eilen tuonut Vislouhovosta, missä majaili ranskalaisia, eräältä ranskalaiselta kenraalilta julistuksen, jossa asukkaille ilmotettiin, ettei heille tultaisi tekemään mitään vahinkoa ja että he maksaisivat kaikesta, minkä ottaisivat, jos vain pysyvät paikoillaan. Todistuksena tästä oli musikalla Vislouhovosta saamansa 100 ruplan paperi (hän ei tiennyt, että ne olivat vääriä rahoja), joka hänelle oli maksettu heinistä etukäteen.

Kaikista tärkein asia, jonka Alpatitsh oli saanut tietoonsa, oli se, että samana päivänä, jolloin hän oli käskenyt voudin kokoamaan kyyditsijöitä ruhtinattaren tavaroiden kulettamista varten Bogutsharovosta, oli aamulla pidetty kylässä kokous, jossa oli päätetty olla lähtemättä kyytiin ja jäädä odottavalle kannalle. Vaan toiselta puolen ei aika sietänyt odottamista. Piiripäällikkö oli ruhtinaan kuolinpäivänä, 15 p:nä elokuuta, vaatinut ruhtinatar Mariaa matkustamaan samana päivänä, koska vaara kävi yhä uhkaavammaksi. Hän oli vielä sanonut, ettei hän 16 p:n jälkeen voi vastata mistään. Ruhtinaan kuolinpäivänä matkusti piiripäällikkö pois, mutta lupasi tulla seuraavana päivänä hautajaisiin. Mutta hän ei voinutkaan saapua seuraavana päivänä, koska ranskalaiset olivat hänen saamiensa tietojen mukaan lähteneet liikkeelle ja hän ehti hädintuskin saattaa perheensä ja arvokkaimman omaisuutensa maatilaltaan jaloista pois.

Kaksikymmentä vuotta oli Bogutsharovoa hallinnut kylänvanhin Dron, jota vanha ruhtinas oli kutsunut Dronushkaksi.

Dron oli yksi niitä sekä ruumiillisesti että henkisesti vankkoja musikkoja, joille sopivan ajan tullen kasvaa tuuhea parta, jotka siitään muuttumatta elävät 60-70 vuoden ikäisiksi ilman ainoatakaan harmaata haventa tai lähteneen hampaan koloa ja jotka ovat 60 vuoden ikäisinä yhtä suoria ja voimakkaita kuin 30 vuoden ikäisinä.

Kohta lämpimille virroille siirtymisen jälkeen, johon Dron oli ottanut osaa, kuten muutkin, oli hänestä tehty Bogutsharovon kylänvanhin — pormestari — ja siitä pitäen oli hän hoitanut tätä virkaa nuhteettomasti 23 vuotta. Musikat pelkäsivät häntä enemmän kuin herraa. Herrasväki, vanha ja nuori ruhtinas ja tilanhoitaja kunnioittivat häntä ja kutsuivat häntä pilalla ministeriksi. Koko palveluskautensa aikana ei Dron ollut kertaakaan juovuksissa eikä sairaana. Ei koskaan, ei unettomien öiden eikä minkäänlaisten vaivojen jälkeen hän osottanut pienintäkään väsymyksen merkkiä, ja vaikka hän ei osannut lukea eikä kirjottaa, ei hän unohtanut ainoatakaan rahalaskua eikä myymäänsä jauhopuutaa suunnattoman suurista makasiineista eikä ainoatakaan viljakuhilasta Bogutsharovon peltojen jokaisella desjatinalla.

Tämän Dronin kutsui nyt hävitetystä Lisijagorista saapunut Alpatitsh luokseen ruhtinaan hautajaispäivänä ja käski hänen hankkia 12 hevosta ruhtinattaren vaunuja varten ja 18 kuormankulettajaa tavaroille, joita piti lähteä viemään Bogutsharovosta. Vaikka musikat olivatkin veroa maksavaa väkeä, ei tämän käskyn toimeenpanon olisi pitänyt Alpatitshin mielestä käydä vaikeaksi, koska Bogutsharovossa oli 230 perhekuntaa ja musikat olivat varakkaita. Mutta kuultuaan, mistä oli kysymys, loi Dron katseensa maahan. Alpatitsh mainitsi hänelle muutamia tuttujen musikkojen nimiä ja käski näiltä ottamaan hevosia.

Dron vastasi, että näiden musikkojen hevoset olivat ajossa. Alpatitsh mainitsi muita musikoita. Vaan ei näilläkään ollut Dronin puheesta päättäen hevosia, joista toiset olivat kyyditsemässä kruunun tavaroita, toiset taas vähäväkisiä, kolmansien hevoset olivat kuolleet rehun puutteesta. Dronin mielestä oli mahdoton saada sekä vaunuhevosia että kuormahevosiakaan.

Alpatitsh oli tarkkaavasti katsonut Droniin ja rypistellyt naamaansa. Kuten Dron oli mallikelpoinen kunnan vanhin — musikka, samoin oli Alpatitshkin niinä 20 vuotena, jolloin hän oli hoitanut ruhtinaan tiloja, tullut mallikelpoiseksi tilanhoitajaksi. Hänen vaistonsa oli kehittynyt tavattoman teräväksi käsittämään sen rahvaan tarpeita ja pyyteitä, jonka kanssa hän oli tekemisissä ja siksi hän oli erinomainen tilanhoitaja. Katsahdettuaan Droniin, hän oivalsi heti, etteivät Dronin vastaukset ollenkaan ilmaisseet hänen ajatuksiaan, vaan ilmaisivat sen Bogutsharovon kyläkuntalaisten yleisen mielialan, joka oli vallannut kunnanvanhimmankin. Mutta tämän ohella hän tiesi, että varakoituneen ja kunnan vihaaman Dronin oli horjuttava kahden leirin välillä — herrasleirin ja talonpoikien. Tämän horjumisen havaitsi hän Dronin katseessa ja sen vuoksi astui Alpatitsh äreän näköisenä aivan Dronin eteen.

— Kuulehan, Dronushka, — sanoi hän. — Älä sinä turhia latele minulle. Hänen ruhtinaallinen ylhäisyytensä Andrei Nikolajevitsh itse antoivat minulle määräyksen, että joka mies on laitettava pois eikä kukaan saa jäädä vihollisen kanssa ja siihen on olemassa tsaarin käsky. Vaan jos ken jää, se on tsaarin kavaltaja. Ymmärrätkö?

— Ymmärrän, — vastasi Dron yhä maahan katsoen.

Alpatitsh ei tyytynyt tähän vastaukseen.

— Hoi, Dron, ei hyvä peri! — sanoi Alpatitsh päätään punoen.

— Teillä on valta ja voima, — virkkoi Dron surullisesti.

— Älä kantturoi, Dron, — toisti Alpatitsh vetäen poveltaan käden, jolla hän teki juhlallisen liikkeen permantoon Dronin jalkojen eteen. — Ei siinä kyllä, että näen sinun lävitsesi, vaan minä näen sinun allesikin kolmen arssinan syvyydeltä kaikki lävitse, — sanoi hän katsahtaen permantoon Dronin jalkoihin.

Dron joutui hämilleen, vilkasi hätäisesti Alpatitshiin ja loi taas silmänsä alas.

— Älä huoli enää loruilla, vaan sano kyläläisille, että alkaisivat hankkiutua lähtemään Moskovaan ja toisivat huomenaamuksi hevoset ruhtinaan tavaroille. Äläkä mene kokoukseen. Kuuletko?

Dron lankesi yhtäkkiä maahan.

— Jakof Alpatitsh, erota minut! Ota avaimet itsellesi, vaan erota minut Kristuksen tähden!

— Loruja! — sanoi Alpatitsh ankarasti. — Minä näen kolme arssinaa sinun allesi, — toisti hän tietäessään, että hänen mestarillinen mehiläishoitonsa, kauran oikean kylvöajan oivaltaminen ja se, että hän oli 20 vuotta osannut kelvata vanhalle ruhtinaalle, olivat jo aikapäiviä hankkineet hänelle velhon maineen ja että kolmen arssinan päähän ihmisen alle voivat ainoastaan velhot nähdä.

Dron nousi ylös ja aikoi jotain sanoa, mutta Alpatitsh keskeytti.

— Senkö lempo on ajautunut teidän päähänne? Häh? Mitä te ajattelette? Häh?

— Minkä minä kansalle mahdan? — sanoi Dron. — Kovasti ovat ärtyneet. Ja johan minä olen niille sanonut...

— Sitähän minäkin, — sanoi Alpatitsh. — Juovatko? — kysyi hän lyhyesti.

— Yhtä päätä ärtyvät, Jakof Alpatitsh, toisen tynnyrin ovat tuoneet...

— Kuule siis. Minä lähden tästä ispravnikan luo, vaan mene sinä ja ilmota kansalle, että lakkaisivat ja että toimittaisivat hevoset.

— Ymmärrän, — vastasi Dron.

Muuta ei Jakof Alpatitsh vaatinut. Hän oli hallinnut kansaa siksi kauan, että tiesi, että parhain keino saada kansa tottelemaan oli siinä, ettei näyttäisi pienintäkään epäilyksen merkkiä siitä, ettei häntä tahdottaisi totella. Saatuaan Dronin nöyrästi vastaamaan: "ymmärrän" tyydytti tämä Jakof Alpatitshia, joskaan hän ei ainoastaan epäillyt, vaan olipa melkein vakuutettukin siitä, ettei hevosia sotaväen avutta tuotaisi.

Niin kävikin, hevosia ei oltu tuotu illaksi. Kylässä oli pidetty kapakan luona kokous ja siinä päätetty ajaa hevoset metsään. Mitään virkkamatta tästä ruhtinattarelle käski Alpatitsh riisumaan ne hevoset, jotka olivat tuoneet Lisijagorista hänen tavaroitaan ja valjastamaan ne ruhtinattaren vaunujen eteen. Itse hän läksi päällysmiesten puheille.

X.

Ruhtinatar sulkeutui isänsä hautajaisten jälkeen huoneeseensa eikä laskenut ketään luokseen. Oven taa hiipi eräs tyttö sanomaan, että Alpatitsh oli tullut kysymään lähtöä koskevia neuvoja. (Tämä tapahtui ennen Alpatitshin ja Dronin välistä keskustelua). Ruhtinatar Maria kohahti hieman sohvalta, jolla hän lepäsi ja sanoi suletun oven takaa, ettei hän lähde minnekään eikä milloinkaan ja pyysi, että hänen annettaisiin olla rauhassa. Sen huoneen ikkunat, jossa ruhtinatar Maria oli, antoivat länteen. Hän lepäsi sohvalla kasvot seinään päin näplien sormillaan nahkatyynyn nappia ja näki ainoastaan tuon tyynyn. Hänen sekavat mietteensä olivat kohdistuneet yhteen asiaan: hän ajatteli sitä, ettei kuolema saalistaan takasin anna, ajatteli sitä henkistä saastaisuuttaan, jota hänessä ennen ei ollut, vaan joka oli ilmennyt isän sairauden aikana. Häntä halutti rukoilla, mutta ei uskaltanut, ei uskaltanut siinä mielentilassa, jossa hän nyt oli, kääntyä Jumalan puoleen. Hän virui kauan samassa asennossa.

Aurinko oli pyörähtänyt talon toiselle puolelle ja sen säteet lankesivat nyt avoimista ikkunoista viistoon huoneeseen valaisten osan sitä nahkatyynyä, johon ruhtinatar Maria katsoi. Ajatusten kulku pysähtyi äkkiä. Hän kohosihe itsetiedottomasti hieman sohvasta, korjaili tukkaansa, nousi sitte ylös, meni ikkunan ääreen ja tahtomattaan hengitti keuhkoihinsa kirkkaan, joskin tuulisen illan vilvasta ilmaa.

"Niin, nyt sopii sinun ihailla iltaa! Häntä ei enää ole eikä kukaan sinua häiritse", sanoi hän itselleen, laskeutui tuolille ja retkahti pää ikkunanlautaa vasten.

Joku mainitsi hiljaa ja hellästi hänen nimensä puutarhan puolelta ja suuteli hänen päätään. Hän nosti silmänsä. Se oli m:lle Bourienne, jolla oli musta puku surunauhoineen. Hän oli hiljaa lähennyt ruhtinatar Mariaa, suuteli sitte tämän päätä ja rupesi itkemään. Ruhtinatar Maria katsahti häneen. Kaikki entiset kolahdukset hänen kanssaan muistuivat ruhtinatar Marian mieleen, muistui sekin, miten hän oli viime aikoina muuttunut m:lle Bouriennelle, ei sietänyt nähdä tätä ja mitenkä väärin hän oli siis sydämessään soimannut m:lle Bouriennea. "Ja minunko, minunko tosiaan, joka toivoin hänen kuolemaansa, on tuomittava ihmisiä!" ajatteli hän.

Ruhtinatar Marian mieleen kuvastui elävästi m:lle Bouriennen asema, kun tämä oli viime aikoina elänyt erillään hänen seurastaan, mutta samalla ollut riippuvainen hänestä. Ja hänen kävi häntä sääli. Ruhtinatar Maria katsahti häneen lempeän kysyvästi ja ojensi kätensä. M:lle Bourienne rupesi samassa itkemään, suutelemaan ruhtinattaren kättä ja puhumaan tätä kohdanneesta surusta, johon hänkin otti osaa. Hän puhui siitä, että ainoana lohtuna hänen surussaan oli se, että ruhtinatar salli jakaa sen hänen kanssaan. Hän puhui, että kaikkien entisten väärinkäsitysten täytyi nyt hävitä suuren surun vaikutuksesta, että hän tuntee itsensä puhtaaksi kaikkien edessä ja että hän näkee sieltä hänen rakkautensa ja kiitollisuutensa. Ruhtinatar kuunteli häntä käsittämättä hänen sanojaan, vaan silloin tällöin katsahtaen häneen ja kuunnellen hänen äänensä kaikua.

— Teidän asemanne on kahdenkertaisesi kauhea, rakas ruhtinatar — sanoi m:lle Bourienne hetken vaijettuaan. — Minä ymmärrän, ettette ole voineet ettekä voi ajatella itseänne, mutta minun rakkauteni pakottaa minut sen tekemään... Kävikö Alpatitsh teidän luonanne? Puhuiko hän teille lähdöstä? — kysyi hän.

Ruhtinatar ei vastannut. Hän ei käsittänyt, kenen oli lähdettävä ja mihin.

— Tiedättekö, chère Marie, — sanoi m:lle Bourienne, — tiedättekö, että olemme vaarassa, että ranskalaisia on ympärillämme. Matkustaminen on nyt vaarallista. Jos lähdemme matkalle, joudumme melkein varmasti vangiksi ja Herra ties...

Ruhtinatar Maria katsoi ystävättäreensä eikä käsittänyt tämän puhetta.

— Ah, jospa ken tietäisi, miten minusta nyt on kaikki samantekevää, — sanoi hän. — En millään muotoa tahtoisi lähteä hänen luotaan... Alpatitsh kertoi mulle jotain matkasta... Puhelkaa hänen kanssaan, minä en kykene en kerrassaan mihinkään...

— Minä olen puhellut hänen kanssaan. Hän toivoo, että huomenna joudumme lähtemään, mutta minä luulen, että nyt olisi parasta pysyä täällä, — sanoi m:lle Bourienne. — Sillä olisihan teidänkin mielestänne, chère Marie, kauheaa joutua matkalla sotamiesten tai kapinoivien talonpoikien käsiin.

M:lle Bourienne otti käsipussistaan ranskalaisen kenraalin Rameaun julistuksen (paperi ei ollut tavallista venäläistä paperia), jossa sanottiin, etteivät asukkaat pakenisi kodeistaan ja että ranskalaiset viranomaiset tulevat osottamaan heille kaikkea suojelusta. Hän antoi paperin ruhtinattarelle.

— Minun mielestäni olisi parasta kääntyä tuohon kenraaliin, — sanoi m:lle Bourienne, — ja minä olen varma siitä, että teitä kohdellaan kaikella kunnioituksella.

Ruhtinatar Maria luki paperin ja kyyneleetön itku värisytti hänen kasvojaan.

— Kenen kautta olette saaneet tämän? — kysyi hän.

— Luultavasti on saatu tietää nimestäni, että olen ranskalainen, — vastasi m:lle Bourienne punastuen.

Ruhtinatar Maria nousi paperi kädessä ikkunan äärestä, läksi kalpein kasvoin huoneesta ja meni ruhtinas Andrein entiseen kabinettiin.

— Dunjasha, kutsukaa luokseni Alpatitsh, Dronushka tai kuka tahansa! — sanoi ruhtinatar. — Ja sanokaa Amalia Karlovnalle, ettei hän tulisi minun luokseni, — lisäsi hän kuultuaan m:lle Bouriennen äänen. — Joutuin matkaan! Mitä pikemmin matkaan! — puheli ruhtinatar kauhuissaan ajatuksesta, että hän voisi joutua ranskalaisten käsiin.

"Jos ruhtinas Andrei tietäisi, että hän on ranskalaisten vallassa! Että hän, ruhtinas Nikolai Andrejevitsh Bolkonskin tytär, pyytäisi herra kenraali Rameaun osottamaan hänelle suojelustaan ja käyttäisi hyväkseen ranskalaisen kenraalin hyväntahtoisuutta!" Tämä ajatus sai hänet kauhistumaan, pani hänet vapisemaan, punastumaan ja tuntemaan niin syvää vihaa ja ylpeyttä, ettei hän ollut koskaan moista kokenut. Kaikki se, mikä hänen asemassaan oli raskasta ja varsinkin loukkaavaa, välähti elävästi häneen mieleensä. "Ne, ranskalaiset asettuvat tähän taloon; herra kenraali Rameau ottaa ruhtinas Andrein kabinetin; rupeavat huvikseen selailemaan ja lukemaan hänen kirjeitään ja paperiaan. M:lle Bourienne lui fera les honneurs de Bogutsharovo. Minulle annetaan armosta pieni huone. Sotamiehet repivät isän tuoreen haudan riistääkseen hänen kunniamerkkinsä. He kertovat minulle voitoistaan venäläisistä, osottavat teeskenneltyä osanottoa suruuni"... ajatteli ruhtinatar Maria, ei kuitenkaan omilla ajatuksillaan, vaan tuntien itsensä velvolliseksi ajattelemaan itsensä puolesta isänsä ja veljensä ajatuksilla. Hänestä itsestään oli samantekevää, jäipä hän minne tahansa ja kävipä hänen miten kävikään, mutta samalla tunsi hän olevansa isävainajansa ja ruhtinas Andrein edustaja. Sen vuoksi hän tahtomattaan ajatteli heidän ajatuksillaan ja tunsi heidän tunteillaan. Mitä he sanoisivat ja tekisivät nyt, sen tunsi hän nyt välttämättömäksi tehdä. Ruhtinas Andrein kabinettiin mentyään hän koetti asettua veljensä ajatuskannalle ja miettiä asemaansa.

Elämän vaatimukset, joiden hän oli luullut hautautuneen isänsä kanssa, nousivat yhtäkkiä ja aavistamattoman voimakkaina ruhtinatar Marian eteen ja ne valtasivat hänet kokonaan.

Mielenliikutuksesta punaisena hän käveli huoneessa edestakasin vaatien puheilleen milloin Alpatitshia, milloin Mihail Ivanovitshia, milloin Tihonia, milloin Dronia. Dunjasha, lapsenhoitaja ja palvelustytöt eivät voineet sanoa mitään siitä, missä määrin oli perää m:lle Bouriennen puheissa. Alpatitsh ei ollut kotona, hän oli mennyt viranomaisten luo. Arkkitehti Mihail Ivanovitsh, jonka ruhtinatar Maria kutsutti puheilleen ja joka ilmestyi hänen luokseen unisin silmin, ei osannut sanoa sinne eikä tänne. Vanha kamaripalvelija Tihon, jonka kasvot olivat kuihtuneet ja kuopahtaneet ja joilla oli lähtemättömän surun leima, vastasi kaikkiin ruhtinatar Marian kyselyihin: "ymmärrän" ja hädintuskin jaksoi hillitä itkuaan ruhtinattareen katsoessaan.

Viimein tuli huoneeseen kunnanvanhin Dron ja tehtyään ruhtinattarelle syvän kumarruksen jäi seisomaan pihtipieleen.

Ruhtinatar Maria astui hänen luokseen.

— Dronushka, — sanoi ruhtinatar, joka näki hänessä totisen ystävän, saman Dronushkan, joka oli joka kerran Vjasman markkinoilta tuonut hänelle erinomaisia rinkilöitään. — Dronushka, nyt onnettomuutemme jälkeen... — alkoi hän, vaan vaikeni, kun ei jaksanut puhua enempää.

— Kaikki olemme Jumalan kädessä, — sanoi Dron huoaten.

He olivat hetken vaiti.

— Dronushka, Alpatitsh on lähtenyt jonnekin eikä minulla ole kenen puoleen kääntyisin. Onko totta, kuten minulle on kerrottu, etten voi matkustaa pois.

— Miksette voisi, teidän ylhäisyytenne voi kyllä matkustaa, — sanoi Dron.

— Minulle on sanottu, että vihollisen tähden on vaarallista. Minä en, veikkonen, kykene mihinkään, en käsitä mitään eikä ketään ole kanssani. Tahtoisin välttämättömästi lähteä matkalle tänä yönä tai aikaseen huomenaamulla.

Dron oli ääneti. Hän vilkasi kulmiensa alta ruhtinatar Mariaan.

— Ei ole hevosia, — sanoi hän, — puhuin siitä jo Jakof Alpatitshillekin.

— Miksi ei ole? — kysyi ruhtinatar.

— Kaikki on Jumalan rangaistuksen tähden, — vastasi Dron. Ne hevoset, mitä oli, vietiin sotaväkeen ja muut ovat kuolleet, semmoinen on nyt vuosi. Vähät hevosia syöttämään, kunhan ei itse nälkään kuolisi! Kolmin päivin saavat syömättä värjöttää. Ei ole mitään, kaikki ovat köyhtyneet.