TOINEN OSA. (continued 2)

Ruhtinatar Maria kuunteli tarkkaavasti, mitä Dron hänelle puhui.

— Ovatko kaikki köyhtyneet? Eikö ole leipää? — kysyi hän.

— Nälkään ovat monet ihmisetkin kuolleet, — sanoi Dron, — vieläkö sitte hevosia...

— No miksi et ole mitään puhunut, Dronushka? Voihan auttaa. Teen kaikki, minkä voin...

Ruhtinatar Mariasta oli kauheaa ajatella, että nyt, tämmöisenä hetkenä, jolloin hänen sydäntään ahdisti katkera murhe, voi olla rikkaita ja köyhiä ja etteivät rikkaat voineet auttaa köyhiä. Hän muisti hämärästi kuulleensa puhuttavan, että on olemassa kartanon viljaa ja että sitä annetaan musikoille. Hän tiesi myöskin, ettei hänen isänsä eikä veljensä olisi kieltäytyneet auttamasta heitä. Hän vain pelkäsi jollain tavoin erehtyvänsä sanoissaan viljan jakamisesta, jonka hän tahtoi panna toimeen. Hän tunsi suurta iloa siitä, että hän sai tilaisuuden semmoiseen toimeen, jonka tähden häntä ei hävettänyt unohtaa suruaan. Hän rupesi tiedustelemaan Dronushkalta yksityiskohtia musikkojen puutteesta ja siitä, mitä oli kartanolla omaa Bogutsharovossa.

— Taitaahan meillä olla tallella kartanon, veljen viljaa? — kysyi ruhtinatar.

— Kartanon vilja on kaikki säästössä, — sanoi Dron ylpeästi, — meidän ruhtinaamme ei käskenyt myydä.

— Anna se musikoille, anna niin paljon kuin he tarvitsevat, minä lupaan sen veljeni nimessä, — sanoi ruhtinatar Maria.

Dron ei vastannut mitään, vaan huokasi syvään.

— Jaa sinä heille se vilja, jos se heille riittää. Jaa kaikki. Minä käsken sinua veljeni nimessä ja sano heille että se, mikä on meidän, on myöskin heidän. Me emme sääli heiltä mitään. Sano heille niin.

Dron katsoi kiiluvin silmin ruhtinattareen sillä aikaa, kun tämä näin puheli.

— Erota minut, matushka. Jumalan nimessä! käske ottamaan minulta avaimet, — pyysi hän. — Kaksikymmentäkolme vuotta olen palvellut enkä ole pahaa tehnyt, erota Jumalan nimessä!

Ruhtinatar Maria ei käsittänyt, mitä hän häneltä tahtoi ja miksi pyysi erottamaan itseään. Hän vastasi Dronille, ettei hän ollut milloinkaan epäillyt hänen uskollisuuttaan ja että hän on valmis tekemään kaikkensa hänen ja musikkojen hyväksi.

XI.

Tunnin kuluttua tämän jälkeen tuli Dunjasha ilmottamaan ruhtinattarelle, että Dron oli saapunut ja kaikki musikat olivat kokoutuneet ruhtinattaren käskystä makasiinin luo tahtoen puhella neidin kanssa.

— Mutta enhän minä ole heitä kutsunut, — sanoi ruhtinatar, — minä vain sanoin Dronushkalle, että jakaisi heille viljaa.

— Käskekää Jumalan tähden, ruhtinatar matushka, ajamaan ne pois älkääkä menkö heidän luokseen. Kaikki on petosta, — puheli Dunjasha, — vaan kun Jakof Alpatitsh saapuu, sitte lähdetään matkalle, mutta älkää te suvaitko...

— Mikä petos? — kysyi ruhtinatar ihmeissään.

— Sitä en minä tiedä, mutta kuulkaa Herran nimessä minua. Tahi kysykää lapsenhoitajalta. Eivät kuulu suostuvan lähtemään teidän käskystänne.

— Sinä taidat puhua muita asioita. Enhän minä ole milloinkaan käskenyt heitä lähtemään... — sanoi ruhtinatar Maria. — Kutsu Dronushka tänne.

Dron tuli ja vahvisti Dunjashan sanat: musikat olivat tulleet ruhtinattaren käskystä.

— Mutta enhän ole heitä kutsunutkaan, — sanoi ruhtinatar. — Sinä kai olet kertonut heille väärin minun sanani. Minähän sanoin vain, että olisit antanut viljaa.

Dron huokasi mitään vastaamatta.

— Jos käskette, niin he poistuvat, — sanoi hän.

— Ei suinkaan, minä lähden heidän luokseen, — sanoi ruhtinatar Maria.

Dunjashan ja lapsenhoitajan pyynnöstä välittämättä meni ruhtinatar ulkorapuille. Dronushka, Dunjasha, lapsenhoitaja ja Mihail Ivanovitsh kulkivat hänen perässään.

"Ne luulevat varmaankin, että olen tarjonnut heille viljaa sillä ehdolla, että he jäisivät paikoilleen, vaan itse läksisin tieheni hyläten heidät ranskalaisten käsiin", ajatteli ruhtinatar Maria. "Minä lupaan heille kuukauden muonan ja asunnot Moskovan läänissä. Olen vakuutettu, että Andrei uhraisi minun sijassani enemmänkin", ajatteli hän lähestyessään hämärässä rahvasjoukkoa, joka seisoi viljamakasiinin luona.

Joukko liikahtihe tiukempaan ryhmään ja päät paljastuivat nopeasti. Ruhtinatar Maria astui aivan heidän eteensä silmät maahan luotuina ja jalat helmuksiin sotkeutuen. Häneen suunnattiin niin monta erilaista nuorta ja vanhaa silmää ja hänen edessään oli niin paljo erilaisia kasvoja, ettei ruhtinatar nähnyt yksiäkään kasvoja erikseen ja tuntiessaan olevansa pakotettu yht'äkkiä puhumaan kaikkien kanssa ei hän tiennyt miten olla. Mutta äskeinen tietoisuus siitä, että hän on isänsä ja veljensä edustaja, loi häneen taas miehuutta ja hän alkoi rohkeasti puhua.

— Minua suuresti ilahduttaa, että tulitte, — alkoi ruhtinatar silmiään nostamatta ja tuntien, että hänen sydämensä löi nopeasti ja ankarasti. — Minulle kertoi Dronushka, että sota on syössyt teidät kurjuuteen. Se on meidän yhteinen surumme enkä minä sääli mitään auttaakseni teitä. Olen itse lähdössä, koska täällä on vaarallista ... ja vihollinen on lähellä ... koska... Minä annan teille kaikki, ystäväni, ja pyydän teitä ottamaan kaiken, kaiken viljamme, ettette puutetta näkisi. Vaan jos teille on sanottu, että minä annan teille viljaa sillä ehdolla, että teidän olisi jäätävä paikoillenne, niin ei se ole totta. Päinvastoin pyydän teitä lähtemään kaikkine tavaroinenne lähelle Moskovaa ja siellä otan asiakseni ja lupaan teille, ettette tule puutetta kärsimään. Te tulette saamaan sekä kodin että viljaa.

Ruhtinatar pysähtyi. Joukosta kuului vaan huokauksia.

— Minä en tee tätä teille omassa nimessäni, — jatkoi ruhtinatar, — vaan isä vainajani nimessä, joka oli teille hyvä herra ja veljeni ja hänen poikansa puolesta.

Hän pysähtyi taas. Ei kukaan keskeyttänyt hänen äänettömyyttään.

— Surumme on yhteinen ja kantakaamme se yhteisesti. Kaikki, mikä on minun, on myöskin teidän, — sanoi hän silmäillen hänen edessään seisovia kasvoja.

Kaikki silmät katsoivat häneen yhtäläisin ilmein, jonka merkitystä hän ei voinut ymmärtää. Oliko se uteliaisuutta, uskollisuutta, kiitollisuutta tai pelkoa ja epäluottamusta — yksi ja yhteinen oli kuitenkin ilme, joka paistoi kaikkien kasvoilta.

— Hyvin tyytyväisiä olemme hyvyydestänne, mutta kartanon viljoihin emme kajoa, — kuului ääni takaa.

— No, miksi ette? — kysyi ruhtinatar.

Kukaan ei vastannut, ja kun ruhtinatar Maria silmäili joukkoa, huomasi hän, että kaikkien silmät, joita hänen katseensa oli kohdannut, heti painuivat alas.

— Miksi ette tahdo? — kysyi hän uudelleen.

Ei kukaan vastannut.

Ruhtinattaren tuli vaikea olla tuosta äänettömyydestä. Hän koetti kohdata jonkun katseen.

— Miksi ette puhu? — kysyi ruhtinatar eräältä vanhalta ukolta, joka sauvan turvissa seisoi hänen edessään. — Sano, jos luulet, että jotain vielä on tarvis. Minä teen kaikki, — sanoi hän kohdattuaan tämän katseen.

Mutta ukko, aivankuin suuttuen tästä, painoi päänsä syvään ja virkkoi:

— Mitäs suostumista tässä on, emme tarvitse viljaa.

— Miksi hylkäisimme kaiken? Ei suostuta! Ei suostuta!... Ei tule mitään. Me säälimme sinua, vaan suostumusta et saa. Lähde itse, yksinäsi... — kuului joukosta eri tahoilta.

Ja taasen oli kaikkien kasvoilla yksi yhteinen ilme, mutta nyt se ei suinkaan ollut uteliaisuuden eikä kiitollisuuden, vaan suuttuneen päättäväisyyden ilme.

— Te ette ehkä ole ymmärtäneet minua, sanoi ruhtinatar Maria surullisesti hymyillen. — Miksi ette halua lähteä? Minä lupaan kodin ja ravinnon. Vaan täällä vihollinen tuhoo teidät...

Mutta hänen äänensä tukehtui joukon ääniin.

— Meidän suostumustamme ei tule, tuhotkoon! Emme ota viljaasi, ei suostuta!

Ruhtinatar Maria koetti taas saavuttaa jonkun katsetta joukosta, mutta ei ainoankaan silmät katsoneet häneen. Hänen tuli outo ja vaikea olla.

— Kylläpä osaa opettaa! Että ei muuta kuin ota ja lähde! Hylkää kodit ja konnut ja mars vankeuteen! Vai niin! Kyllä minä muka viljaa annan! — kuului ääniä joukosta.

Ruhtinatar Maria läksi apein mielin joukosta ja meni sisään. Sanottuaan vielä kerran Dronille, että huomiseksi on saatava hevosia, hän poistui huoneeseensa ja jäi yksin ajatustensa seuraan.

XII.

Kotvan istui ruhtinatar Maria tänä yönä avoimen ikkunan edessä huoneessaan kuunnellen musikkojen puhelun sorinaa, jota kuului kylästä, mutta hän ei ajatellut heitä. Hän tunsi, että miettipä hän heidän kohtaansa kuinka paljon tahansa, ei hän heitä ymmärtäisi. Yksi asia jännitti hänen ajatuksiaan ja se oli hänen surunsa, joka nyt, sen jälkeen kuin tämän elämän huolet olivat katkaisseet siltä kären, oli siirtynyt menneisyyden piiriin. Nyt hän jo kykeni liikkumaan muistojen mailla, kykeni itkemään ja saattoi rukoilla. Auringon laskettua oli tuuli tauonnut. Yö oli hiljainen, raikas. Kahtatoista käydessä alkoi puheen sorina heiketä. Lauloi kukko. Lehmuksien latvuksien takaa pilkisti täysikuu. Kasteen valkea, vilpoinen sumuharso alkoi nousta ja kylä ja kartano vaipui hiljaisuuden helmaan.

Äskeisen menneisyyden — isän sairauden ja viimeisten hetkien — kuvia väikkyi yksi toisensa perään hänen mielessään. Ja murheen samentamin ilontuntein hän pysähtyi näihin kuviin, karkottaen kauhistuneena mielestään vain yhden ainoan kuvan isänsä kuolemasta, jota hän — hän tunsi sen — ei jaksanut elää muistossaan tänä hiljaisena, salaperäisenä yön hetkenä.

Milloin kuvastui hänen mieleensä se hetki, jolloin isä oli saanut halvauksen ja häntä talutettiin kainaloista Lisijagorin puutarhassa ja jolloin hän sopersi jotain jäykistyneellä kielellään, tempoi harmaita kulmakarvojaan ja levottoman arasti katsoi häneen.

"Hän halusi jo silloinkin sanoa minulle samaa, mitä hän mulle puhui kuolinpäivänään", ajatteli hän. "Hän ajatteli aina samaa, jota hän minulle puhui". Ja nyt muistui hänen mieleensä yksityiskohtiaan myöten se yö Lisijagorissa — yö, jonka edellisenä päivänä halvaus oli tapahtunut — jolloin ruhtinatar Maria onnettomuutta aavistaen jäi vastoin isänsä tahtoa tämän luo eikä lähtenyt matkalle. Sinä yönä hän ei ollut nukkunut, oli varpaillaan hiipinyt alas isänsä huoneen ovelle ja kuunnellut tämän puhelua. Raukein äänin oli isä puhellut Tihonin kanssa. Oli puhellut jotain Krimistä, lämpimistä öistä, keisarinnasta. Hänen mielensä oli nähtävästi tehnyt pakista. "Vaan miksi hän ei kutsunut minua? Miksei hän sallinut minun olla Tihonin sijasta puhelemassa?" ajatteli ruhtinatar Maria. "Nyt hän ei enää sano kenellekään, mitä hänen sydämellään silloin oli. Ei koskaan enää palaja minulle eikä hänelle tuo hetki, jolloin hän olisi tyhjentänyt mielestään kaiken sen, joka sieltä pyrki ulos ja minä olisin häntä kuunnellut ja ymmärtänyt. Miksi en silloin mennyt hänen huoneeseensa?" ajatteli hän. "Ehkä hän silloin olisi sanonut juuri sen, mitä hän sanoi kuolinpäivänään. Olihan hän Tihonin kanssa puhellessaan pari kertaa kysynyt minua. Hän halusi nähdä minua ja minä seisoin oven takana. Surullista ja raskasta oli hänen keskustella Tihonin kanssa, joka ei häntä ymmärtänyt. Muistan, kun hän kertoi Tihonille Liisasta kuin elävästä ihmisestä — hän oli unohtanut, että Liisa oli kuollut — ja Tihon oli huomauttanut, että Liisaa ei enää ollut. Silloin oli hän ärjäissyt kovasti: 'jumalani!' Miksi en silloin mennyt sisään? Mitäpä hän olisi minulle tehnyt? Mitä minä olisin kadottanut? Mahdollista, että hän olisi silloin tyyntynyt ja sanonut minulle tuon sanan." Ja ruhtinatar mainitsi ääneen sen hellän sanan, jonka isä oli hänelle sanonut kuolemansa edellä. "Rakkaani!" toisti ruhtinatar tuon sanan ja purskahti kyyneliin, jotka kevensivät sydäntä. Hänen silmiinsä kuvastuivat isän kasvot. Vaan eivät ne kasvot, jotka hän tunsi siitä pitäen, kun hän muisti itseään ja jotka hän aina näki kaukaa, vaan ne kasvot, arat ja väsyneet, jotka hän kumartuen lähelle isän suuta paremmin kuullakseen hänen sanansa ensi kerran näki läheltä kaikkine ryppyineen ja yksityiskohtineen.

"Rakkaani", toisti ruhtinatar Maria.

"Mitä hän ajatteli, kun tuon sanan sanoi? Mitä hän ajattelee nyt?" nousi äkkiä ruhtinattaren mieleen kysymys ja vastaukseksi siihen näki hän edessään isänsä se ilme kasvoilla, joka hänellä oli ollut ruumisarkussa levätessään liinalla käärityin päin. Ja se kammo, joka oli silloin hänet vallannut, kun hän oli isäänsä koskenut ja tullut vakuutetuksi siitä, ettei siinä ollutkaan hänen isänsä, vaan jotain salaperäistä ja vastenmielistä, valtasi hänet nytkin. Hän halusi ajatella muuta, halusi rukoilla, vaan ei voinut tehdä mitään. Suurin, avoimin silmin hän tähysteli kuutamoa ja varjoja, odotti joka tuokio näkevänsä isän kalmankasvot ja tunsi, että hiljaisuus, joka vallitsi talon ympärillä ja talossa, kahlitsi hänet paikoilleen.

— Dunjasha! — kuiskasi hän. — Dunjasha! — kirkasi hän hurjasti ja riistäydyttyään irti hiljaisuuden syleilystä hän läksi juoksemaan palvelijattarien huonetta kohti, josta häntä vastaan riensi lapsenhoitaja ja palvelustyttöjä.

XIII.

17 p:nä elokuuta läksivät Rostof ja Iljin vankeudesta äsken palanneen Lavrushkan ja lähettihusarin seurassa majailupaikastaan Jankovasta, joka oli 15 virstan päässä Bogutsharovosta, ratsastelemaan koetellakseen Iljinin ostamaa uutta hevosta ja tiedustellakseen, olisiko kylistä saatavissa heiniä.

Bogutsharovo oli ollut kolme viime päivää kahden vihollisarmeijan välissä siten, että sinne voi yhtä helposti pistäytyä niin venäläisten jälkijoukkojen kuin ranskalaisten etujoukkojenkin puolelta. Sen vuoksi halusi Rostof huolellisena eskadroonan päällikkönä ehtiä ennen ranskalaisia hankkimaan muonaa, jota vielä Bogutsharovossa oli.

Rostof ja Iljin olivat mitä parhaimmalla tuulella. Matkalla Bogutsharovoon, ruhtinaalliselle maatilalle, jossa he toivoivat tapaavansa suuren palveluskunnan ja sieviä tyttöjä, utelivat he milloin Lavrushkalta Napoleonista ja nauroivat hänen jutuilleen, milloin ajoivat kilpaa Iljinin hevosen tapoja tunnustellen.

Rostof ei tiennyt eikä voinut ajatellakaan, että se kylä, jonne hän oli menossa, oli sen saman Bolkonskin maatilaa, joka oli ollut hänen sisarensa sulhanen.

Rostof ja Iljin laskivat vielä yhden kerran ratsunsa kilpaan pitkin Bogutsharovon edustalla olevaa loivaa rinnettä. Rostof pääsi edelle ja nelisti ensimäisenä Bogutsharovon kylän kadulle.

— Sinä pääsit edelle, — sanoi hiestä punehtunut Iljin.

— Koko ajanhan minä olin edellä, niityllä olin ja täällä, — vastasi Rostof silittäen vaahtoutunutta donilaistaan.

— Minäpä olisin tällä ranskalaisellani, teidän ylhäisyytenne, — sanoi Lavrushka takaapäin, nimittäen ranskalaiseksi valjastammaansa, — päässyt edelle, vaan en ilennyt häpäistä.

He ajoivat käyden erään makasiinin luo, jonka edessä seisoi suuri joukko musikkoja.

Muutamat musikoista paljastivat päänsä, muutamat katsoivat tulijoihin lakit päässä. Kaksi vanhaa, pitkää musikkaa, joilla oli ryppyiset kasvot ja harvat parrat, tuli ulos kapakasta iloisin naamoin ja laulaen jotain kömpelöä laulua lähenivät upseereja.

— No, pojat! — sanoi Rostof naurahtaen. — Onkos heiniä?

— Ihan yhtänäköisiä... — sanoi Iljin.

— Ilo-oo-hoi-se-e-essa see-e-u-uu... — veteli toinen musikka iloisin naamoin.

Eräs musikka tuli joukosta Rostovin luo.

— Kumpiakos te olette? — kysyi musikka.

— Ranskalaisia, — vastasi Iljin piloillaan. — Ja tämä tässä on itse Napoleon, — lisäsi hän osottaen Lavrushkaan.

— Venäläisiä taidatte olla? — uudisti musikka kysymyksensä.

— Onkos paljokin teikäläistä voimaa täällä? — kysyi eräs toinen pienenläntä musikka lähestyen upseereja.

— Paljon, paljon, — vastasi Rostof. — Mitäs te olette tänne kokoontuneet? — lisäsi hän. — Onko juhla?

— Ukkoset ovat kokoontuneet kunnan asioissa, — vastasi musikka poistuen hänen luotaan.

Herraskartanolta tulevalla tiellä näyttäytyi kaksi naista ja mies, jolla oli valkea lakki päässä. Nämä tulivat upseereja kohti.

— Punapukuinen on minun! Muut ei saa houkutella! — sanoi Iljin huomattuaan, että Dunjasha juoksi suoraapäätä hänen luokseen.

— Meikäläisen pojan se on! — virkkoi Lavrushka silmää iskien Iljinille.

— No, kaunottareni, mistä kysymys? — sanoi Iljin hymyillen.

— Ruhtinatar käski kysymään, mitä rykmenttiä te olette ja mikä teidän nimenne on.

— Tämä on kreivi Rostof, eskadroonapäällikkö, vaan minä olen teidän nöyrin palvelijanne.

— See-eu-raa-assa... — veteli humalainen musikka iloisin naamoin ja Iljiniin katsoen, joka puheli tytön kanssa. Kohta Dunjashan jälestä tuli Rostovin luo Alpatitsh, joka jo hyvän matkan päässä oli ottanut lakin päästään.

— Uskallan häiritä teitä, herra upseeri, — sanoi hän kunnioittavasti, mutta suhteellisen halveksuvasti upseerin nuoruuden tähden ja työntäen kätensä povelleen.

— Minun herrattareni, tämän kuun 15 p:nä kuolleen kenraali-ylipäällikkö ruhtinas Nikolai Andrejevitsh Bolkonskin tytär, joka on joutunut ikävään asemaan noiden ihmisten raakamaisen käytöksen tähden — hän viittasi musikoihin — pyytää teitä käymään luonaan... Ettekö suvaitseisi, — sanoi Alpatitsh surullisesti hymähtäen, — siirtyä vähän syrjemmä, sillä muuten ei oikein sovi, kun...

Alpatitsh osotti kahteen musikkaan, jotka vilhuivat hänen takanaan kuin paarmat hevosen pelissä.

— Aa! Alpatitsh... Jakof Alpatitsh... Hoo, suo anteeksi Herran nimessä! — puhelivat hänelle musikat iloisin naamoin.

Rostof katsahti päihtyneisiin musikkoihin ja hymähti.

— Tai ehkä tuo huvittaa teidän armoanne? — virkkoi Jakof Alpatitsh arvokkaan näköisenä ja osottaen vapaalla kädellään ukkoihin.

— Mitäs huvia siitä olisi? — virkkoi Rostof ja siirtyi etemmä. — Mistä on kysymys? — kysyi hän.

— Uskallan ilmottaa teidän armollenne, että täkäläinen raaka rahvas ei tahdo laskea neitiä lähtemään maatilalta ja uhkaa riisua hevoset vaunujen edestä, niin että aamusta asti on kaikki ollut valmista, vaan ruhtinatar ei pääse lähtemään.

— Se on mahdotonta! — huudahti Rostof.

— Minulla on kunnia puhua teille aivan puhdasta totta, — vakuutti Alpatitsh.

Rostof laskeutui satulasta ja jätettyään hevosensa husarin huostaan, läksi Alpatitshin kanssa talolle kysellen tältä mennessä asian yksityiskohtia. Ruhtinattaren eilen tekemä viljatarjous musikoille ja hänen keskustelunsa Dronin ja kokouksen kanssa olivat tosiaankin pilanneet asian siinä määrin, että Dron oli lopullisesti luovuttanut avaimet, yhtynyt musikkoihin eikä ollut tullut Alpatitshin pyynnöstä saapusalle ja että kun ruhtinatar oli aamulla käskenyt valjastaa hevoset lähteäkseen liikkeelle, olivat musikat tulleet suurella joukolla makasiinin luo ja lähettäneet sanomaan, ettei saanut lähteä ja että he riisuvat hevoset. Alpatitsh oli mennyt puhelemaan heidän kanssaan, mutta hänelle oli vastattu (eniten oli puhunut Karp, Dron ei ollut tullut näkyviin joukosta), ettei ruhtinatarta saanut laskea, koska muka oli semmoinen käsky annettu. Vaan jos ruhtinatar jää paikoilleen, palvelevat he häntä entiseen tapaan ja tottelevat kaikessa.

Sinä hetkenä, jolloin Rostof ja Iljin olivat ajaneet tietä myöten, oli ruhtinatar Maria lapsenhoitajan, palvelustyttöjen ja Alpatitshin epuutuksesta välittämättä käskenyt valjastamaan hevoset ja aikonut lähteä. Mutta kun oli huomattu ratsumiesten läheneminen, joita luultiin ranskalaisiksi, olivat kyytimiehet livistäneet tiehensä ja talossa syntyi naisten parku.

— Batjushka! Oma isämme! Jumala sinut lähetti! — kuului ihastuneita ääniä, kun Rostof astui eteisen läpi.

Ruhtinatar Maria istui sinä hetkenä, jolloin Rostof saatettiin hänen luokseen, masentuneena ja voimattomana salissa. Hän ei jaksanut käsittää, ken tulija oli, mitä varten tuli ja miten hänen itsensä käy. Vaan huomattuaan tulijalla venäläiset kasvot ja pitäen häntä tavasta, jolla hän oli astunut sisään, ja hänen ensimäisistä lausumistaan sanoista oman maan miehenä, loi ruhtinatar Maria häneen syvän, säteilevän katseensa ja alkoi puhua katkonaisella, mielenliikutuksesta väräjävällä äänellä. Rostovista tuntui tämä kohtaus jonkunverran romanttiselta. "Turvaton, surun murtama neito, joka on jätetty oman onnensa nojaan raakojen, kapinallisten musikkojen käsiin! Ja mikä kohtalon oikku onkaan heittänyt minut tänne!" ajatteli Rostof ruhtinatarta kuunnellessaan ja häneen katsoessaan. "Mikä lempeys ja jalous hänen piirteissään ja sanoissaan!" ajatteli hän kuunnellessaan ruhtinattaren arkaa kertomusta.

Kun ruhtinatar alkoi kertoa, että kaikki oli tapahtunut hänen isänsä hautajaisten jälkeisenä päivänä, rupesi hänen äänensä värisemään. Hän käännähti hieman poispäin, vaan sitte, peläten, ettei Rostof millään tavalla luulisi hänen sanojensa tarkottavan liikuttaa Rostovin sydäntä, hän katsahti upseeriin kysyvän säikähtyneenä. Rostovin silmiin oli kiertynyt kyyneleitä. Ruhtinatar Maria huomasi sen ja katsoi Rostoviin kiitollisena sillä säteilevällä katseellaan, joka pakotti unohtamaan hänen kasvojensa rumuuden.

— En kykene ilmaisemaan, ruhtinatar, miten onnelliseksi tunnen itseni siitä, että sattumalta jouduin tänne ja että olen tilaisuudessa osottamaan teille palvelustani, — sanoi Rostof nousten. — Suvaitkaa lähteä ja minä takaan teille kunniani kautta, ettei ainoakaan ihminen uskalla tuottaa teille ikävyyttä, jos vain sallitte, että lähden teitä saattamaan, — ja kunnioittavasti kumartaen, kuten kumarretaan naisille, joissa on kuninkaallista verta, hän suuntasi askeleensa ovelle.

Kunnioittavalla esiintymisellään Rostof aivan kuin osotti, että vaikka hän pitäisikin tuttavuutta ruhtinattaren kanssa onnena, ei hän halunnut käyttää hyväkseen ruhtinattaren onnetonta asemaa lähentyäkseen häntä.

Ruhtinatar Maria oivalsi tämän hienotunteisuuden ja pani sille suurta arvoa.

— Olen hyvin, hyvin kiitollinen, — sanoi ruhtinatar hänelle ranskaksi, — ja toivon, että kaikki se on ollut vain väärinkäsitystä ja ettei kukaan ollut siihen syyssä. — Ruhtinatar herahti yht'äkkiä itkemään. — Suokaa minulle anteeksi, — sanoi hän.

Rostovin kasvot rypistyivät, hän kumarsi syvään vielä kerran ja läksi.

XIV.

— No, oliko kaunis? Ei veikkoseni, minun punapukuiseni se vasta jotain on ja Dunjasha on hänen nimensä...

Mutta katsahdettuaan Rostovin kasvoihin Iljin vaikeni. Hän huomasi, että hänen sankarinsa ja päällikkönsä ajatukset liikkuivat muissa maailmoissa.

Rostof katsahti vihaisesti Iljiniin ja läksi mitään virkkamatta astumaan nopein askelin kylään päin.

— Kyllä minä niille näytän, kyllä ne nyt saavat, rosvot, — puheli hän itsekseen.

Alpatitsh ehätti, minkä kerkesi Rostovin perästä ja saavuttikin hänet viimein.

— Minkä päätöksen olette suvainneet tehdä? — kysyi hän päästyään Rostovin rinnalle.

Rostof pysähtyi ja nyrkkiään puristellen pysähtyi uhkaavin katsein Alpatitshin eteen.

— Päätöksen? Minkä päätöksen? Vanha varis! — ärjyi Rostof. — Miten olet hoitanut tehtäväsi? Häh? Musikat kapinoivat, vaan sinä et kykene estämään! Sinä itse olet petturi! Kyllä minä tuommoiset tunnen, nylen joka ikisen... — ja aivan kuin peläten tuhlaavansa tyhjän päiten vihansa leimut hän jätti Alpatitshin ja läksi nopeasti edelleen.

Tukahdutettuaan loukkauksen tunteen koetti Alpatitsh juoksujalassa pysytellä Rostovin jälissä ja puheli hänelle omia ajatuksiaan. Hän sanoi, että musikat olivat paatunutta, uppiniskaista väkeä, että tällä hetkellä olisi hyvin varomatonta ryhtyä vastarintaan ilman sotilasjoukkuetta ja että parasta taitaisi olla lähettää ensin noutamaan semmoinen.

— Kyllä minä niille näytän sotilasjoukkueen ja vastarinnan... — murisi Nikolai mielettömänä ja läähättäen järjettömästä, eläimellisestä vihasta sekä halusta saada purkaa vihansa vimma.

Ollenkaan ajattelematta, mitä hän oikeastaan tekisi ja itsetiedottomasti hän kulki nopein, päättävin askelin väkijoukkoa kohti. Ja kuta lähemmä hän saapui, sitä enemmän alkoi Alpatitshista tuntua, että hänen varomaton menettelynsä saattaa viedä hyviin tuloksiin. Samoin tuntui myöskin musikoista, jotka katsoivat Rostovin nopeaa ja rohkeaa tuloa ja päättäviä, tuimia kasvoja.

Sen jälkeen kun husarit olivat tulleet kylään ja Rostof oli mennyt ruhtinattaren luo, oli väkijoukossa tapahtunut hajaannus ja syntynyt eripuraisuutta. Muutamat musikat alkoivat puhella, että tulijat olivat venäläisiä ja kunhan ne vain eivät loukkautuisi siitä, ettei neitiä oltu laskettu lähtemään. Dron oli myöskin tätä mieltä, mutta niin pian kun hän oli ilmaissut ajatuksensa, hyökkäsi Karp ja useita muita musikoita entisen kylänvanhimman kimppuun.

— Vähäkö sinä vielä olet kyläkuntaa kaluamalla kalunnut? — huusi Karp hänelle. — Sinua se ei liikuta yhtään. Sinä piilotat hyvyytesi ja viet pois, vaan meidän kotimme saavat jäädä hävityksen jalkoihin. Mitäs sinä siitä välität!

— Kun on sanottu, että järjestyksen pitää olla, niin sen pitää olla. Ei askeltakaan minnekään, ei hiventäkään liikuttaa eikä kulettaa pois ja sillä hyvä! — huusi eräs toinen.

— Omaa poikaasi kävi sääli, vaikka vuoro oli hänen, — virkkoi yht'äkkiä eräs pieni äijä vihaisena Dronille, — vaan minun Vanjkani sotaan lähetit. Kuolema tässä on edessä!

— Kuolema on edessä!

— Kunnasta en ole luopunut, vaan sen puolta pidän, — virkkoi Dron.

— Vai puolta pidät! Mikäs vatsasi on pullistanut?

Vielä puhui kaksi musikkaa omiaan. Niin pian kuin Rostof oli tullut joukon eteen Iljinin, Lavrushkan ja Alpatitshin seuraamana, astui Karp esiin sormet vyön alle työnnettyinä ja suu hymyn kierteessä. Dron vetäytyi sitä vastoin takariveihin ja ukot painautuivat kiinteämmäksi ryhmäksi.

— Kuka teistä on kylän vanhin? — kiljasi Rostof ollessaan vielä hyvän matkan päässä joukosta.

— Kylänvanhinko? Mitäs te hänellä teette? — kysyi Karp.

Samassa lennähti lakki hänen päästään ja pää nyrjähti kallelleen voimakkaasta iskusta.

— Lakit pois päästä, petturit! — kaikui Rostovin jymeä ääni. — Missä on kylän vanhin? — kiljui hän vimmatusti.

— Vanhinta, vanhinta tahtoo... Dron Saharitsh, teitä kutsutaan, — kuului sieltä täältä hätäisen nöyriä ääniä ja päät alkoivat paljastua.

— Me emme kapinoi, järjestystä vain valvomme, — virkkoi Karp ja takaapäin kuului samassa muutamia ääniä.

— Kun ukot ovat kerran päättäneet...

— Vai jupisemaan! Kapinoitsijat! Rosvot! Petturit! — karjui Rostof hurjasti ja tarttui Karpia ryntäisiin. — Sitokaa tämä mies! — huusi hän, vaikkei ollut muita sitojia kuin Lavrushka ja Alpatitsh.

Lavrushka juoksi kuitenkin Karpin luo ja tarttui häntä selkäpuolelta käsiin.

— Suvaitsetteko käskeä kutsumaan sotaväkeä mäen takaa? — kysäsi hän.

Alpatitsh kutsui nimeltä kahta musikkaa sitomaan Karpia. Musikat tulivat nöyrästi ja alkoivat riisua vöitään.

— Missä kylän vanhin on? — ärjyi Rostof.

Kalpein, synkin kasvoin astui Dron esiin joukosta.

— Sinäkö olet kylän vanhin? Köysiin, Lavrushka! — huusi Rostof, niin kuin ei tämäkään käsky olisi voinut kohdata vastustusta.

Ja kaksi musikkaa alkoi tosiaankin sitoa Dronia, joka aivan kuin auttaen näitä riisui oman vyönsä ja antoi sen heille.

— Kuulkaa nyt kaikki muut, mitä sanon, — virkkoi Rostof. — Hetipaikalla mars kotiinne ja varokaa, ett'ette päästä äännähdystäkään.

— Emmehän me mitään pahaa tehneet. Tyhmyyshän se sokaisi. Hullutusta alusta loppuun... Johan minä sanoin, että se on sopimatonta, — kuului toinen toistaan moitiskelevia ääniä.

— Enkös minä jo teitä varottanut, — virkkoi Alpatitsh päästyään taas täysiin oikeuksiinsa. — Ei se semmoinen kelpaa!

— Omaa tyhmyyttämme, Jakof Alpatitsh, — vastattiin ja ukot alkoivat hajaantua kylään kukin omalle taholleen.

Kumpikin sidottu musikka vietiin herraskartanoon. Kaksi juopunutta musikkaa hoipersi näiden jälestä.

— Hee, annahan kun vähän tirkistelen sinua! — sanoi toinen näistä Karpille.

— Ei sitä sillä tavalla sovi herroille pullikoida! Hölmö! — vakuutteli toinen.

Kahden tunnin kuluttua seisoi kuormarattaita Bogutsharovon kartanon pihalla. Musikat kantoivat nopeasti herrasväen tavaroita pihalle ja latoivat niitä kuormiin. Dron, joka oli ensin teljetty latoon, vaan laskettu sieltä pois ruhtinattaren käskystä, hääräili nyt pihalla ja komenteli musikoita.

— Älä pane sitä noin pahasti, — puheli eräs pitkä musikka pyörein, hymyilevin kasvoin ottaessaan sisäkön käsistä erään suuren lippaan. — Rahaa se tämäkin maksaa. Eihän sitä silleen saa viskata eikä köyden alle asettaa, se hankautuu. Enkä minä semmoista suvaitse. Vaan että kaikki olisi kunnollisesti ja laillisesti. Näin se pitää panna, kulin alle ja sitte peite päälle. No nyt se on hyvä.

— Kirjoja, kirjoja! — virkkoi eräs toinen mies, joka kantoi ruhtinas Andrein kirjastokaappeja. — Älä koske! Raskaita pahuukset ovat! Aimo jänkäleitä!

— On kirjotettu, ei kyläilty! — sanoi pyöreänaamainen musikka merkitsevästi silmää iskien ja osottaen päällimmäisinä oleviin sanakirjoihin.

Rostof, joka ei halunnut tartutella tuttavuuttaan ruhtinattareen, ei mennyt tämän luo, vaan jäi kylään odottamaan hänen lähtöään. Kun ruhtinatar Marian vaunut olivat saapuneet näkyviin, nousi Rostof ratsulleen ja saattoi häntä ratsain kahdentoista virstan päähän olevalle tielle, joka oli meidän joukkojemme hallussa. Eräässä majatalossa Jankovassa jätti hän hyvästit ruhtinattarelle ja uskalsi ensi kerran suudella hänen kättään.

— Minua aivan hävettää, — vastasi hän punastuen ruhtinatar Marialle, kun tämä ilmaisi hänelle kiitollisuutensa pelastuksestaan (kuten hän nimitti Rostovin tekoa), — kuka sotilas hyvänsä olisi tehnyt samoin. Jos meidän olisi sodittava vain musikkojen kanssa, emme laskisi vihollista niin pitkälle, — sanoi hän jostain syystä punastuen ja koettaen muuttaa puheenaihetta. — Olen onnellinen, että sain tilaisuuden tutustua teihin. Hyvästi, ruhtinatar, toivon teille onnea ja mielen rauhaa ja toivon tapaavani teidät onnellisemmissa oloissa. Ellette tahdo pakottaa minua punastumaan, niin pyydän, ettette kiittäisi minua.

Mutta vaikka ruhtinatar ei enää kiittänytkään suullisesti, kiitti hän häntä kiitollisuutta ja hellyyttä sädehtivien kasvojen ilmeellä. Ruhtinatar ei voinut uskoa, ettei hänellä ollut syytä kiittää Rostovia. Päinvastoin oli hän aivan varma siitä, että jollei Rostovia olisi ollut, niin olisi hän ehdottomasti joutunut hukkaan kapinoitsevien musikkojen ja ranskalaisten tähden ja että hän oli hänen pelastuksensa tähden antautunut ilmeiseen ja kauheaan vaaraan. Epäilemätöntä oli sekin, että Rostof oli erittäin jalosydäminen mies, joka oli osannut ymmärtää hänen asemansa ja surunsa. Rostovin lempeät ja rehelliset silmät, joihin oli noussut kyyneleitä, silloin kun hän itse vesissä silmin oli puhellut hänen kanssaan kovasta kohtalostaan eivät lähteneet hänen mielestään.

Kun hän oli eronnut Rostovista ja jäänyt yksinään, oli ruhtinatar Maria yhtäkkiä tuntenut kyyneleitä silmissään ja samassa oli hän odottamatta kohdannut kummallisen kysymyksen, rakastaako hän Rostovia.

Vaikka ruhtinattaren osa matkan varrella ei ollut kadehdittava, huomasi Dunjasha, joka ajoi hänen kanssaan samoissa vaunuissa, että ruhtinatar usein pisti päänsä vaunujen ikkunasta ulos ja hymyili jollekin iloisen surullisest.

"Mitähän olisi, jos minä rakastuisin häneen?" ajatteli ruhtinatar Maria.

Niin paljon kuin häntä hävettikin tunnustaa itselleen, että hän oli ensinnä rakastunut mieheen, joka ehkä ei koskaan tulisi häntä rakastamaan, rauhoitti hän kuitenkin itseään ajatuksella, ettei sitä saisi kukaan eikä milloinkaan tietää ja ettei hän ole syyssä, jos kenellekään mitään virkkamatta rakastaisi elämänsä loppuun saakka sitä, johon hän oli rakastunut ensimäisen ja viimeisen kerran.

Toisinaan ruhtinatar muisteli hänen katsettaan, osanottoaan ja sanojaan ja hänestä tuntui, ettei onni olisi aivan saavuttamattomissa. Ja niinä hetkinä huomasi Dunjasha, että ruhtinatar hymyillen katseli vaunujen ikkunasta.

"Miksi hänen piti tulla Bogutsharovoon ja tulla juuri tuona hetkenä!" ajatteli ruhtinatar. "Miksi piti hänen sisarensa erota ruhtinas Andreista?" Ja kaikessa tässä näki ruhtinatar Maria Sallimuksen tahdon.

Vaikutus, jonka ruhtinatar oli tehnyt Rostoviin, oli erittäin miellyttävä. Kun hän muisteli ruhtinatarta, valtasi hänet iloinen tunne ja kun toverit, saatuaan tietää hänen seikkailustaan Bogutsharovossa, laskivat pilaa siitä, miten hän heinän haussa ollessaan olikin siepannut yhden Venäjän rikkaimmista morsiamista, suuttui hän. Hän suuttui nimenomaan siitä, että ajatus naida hänen mielestään viehättävä, lempeä ruhtinatar Maria, oli useasti tunkeutunut hänen mieleensä vastoin hänen tahtoaan. Nikolai ei voinut ajatella itselleen parempaa puolisoa kuin ruhtinatar Maria oli, sillä tämä naimiskauppa olisi tehnyt hänen äitinsä kreivittären onnelliseksi ja parantanut hänen isänsä asiat sekä vielä — Nikolai tunsi sen — tehnyt onnelliseksi ruhtinatar Marian.

Mutta Sonja? Ja tehty lupaus? Tämän tähden juuri suuttui Rostof, kun hänelle tehtiin pilaa ruhtinatar Bolkonskajasta.

XV.

Kun Kutusof oli ottanut armeijojen päällikkyyden käsiinsä, johtui hänen mieleensä ruhtinas Andrei ja hän lähetti tälle käskyn tulla pääkortteeriin.

Ruhtinas Andrei saapui Tsarevo-Saimishtsheen samana päivänä ja samana hetkenä, jolloin Kutusof ensi kertaa tarkasti sotajoukkoja. Ruhtinas Andrei pysähtyi kylään pappilan pihaan, jossa ylipäällikön vaunut seisoivat ja istahti penkille porttipieleen odottamaan Hänen Armoaan, joksi kaikki nyt kutsuivat Kutusovia. Kentältä kylän takaa kuului milloin rykmenttien soittokuntien säveleitä, milloin lukemattomien äänien kiljuntaa, kun ne huusivat hurraata uudelle ylipäällikölleen. Portilla, noin 10 askeleen päässä ruhtinas Andreista, seisoi myöskin kaksi upseerinpalvelijaa, kuriiri ja hovimestari, jotka olivat tulleet siihen ruhtinaan poissaollessa päivää paistattamaan. Eräs mustanpuhuva, tuuheaviiksinen, pieni husari-everstiluutnantti ratsasti portille ja kysyi ruhtinas Andreihin katsahtaen, majailiko Hänen Armonsa tässä ja kohtako hän tulisi.

Ruhtinas Andrei vastasi, ettei hän kuulu Hänen Armonsa esikuntaan ja on myöskin äsken tullut. Husari-everstiluutnantti kääntyi koreapukuiseen palvelijaan ja ylipäällikön palvelija sanoi hänelle sillä erityisellä halveksivaisuudella, jolla ylipäällikköjen palvelijat tavallisesti puhuttelevat upseereja:

— Mitä? Hänen Armonsako? Luultavasti saapuu kohta. Mitäs asiaa teillä olisi?

Husari-everstiluutnantti myhähti partaansa palvelijan esiintymistavan johdosta, laskeutui satulasta, heitti hevosensa saattajansa huostaan ja meni hieman kumarrettuaan Bolkonskin luo. Bolkonski siirrähti syrjemmä. Husari-everstiluutnantti istuutui hänen viereensä.

— Tekin taidatte odottaa ylipäällikköä? — alkoi hän puhella Bolkonskille. — Kaikki kuuluvat pääsevän puheille, Luojan kiitos. Hukassa olisi oltukin niistä makkaramestareista! Jermolof ei suotta pyrkinyt saksalaiseksi. Nyt taitavat venäläisetkin saada äänensä kuuluviin. Muuten, piru vieköön, ei olisi tiennyt, miten olisi käynyt. Yhä peräydyttiin, yhä peräydyttiin. Olettekos tekin saanut marssia? — kysyi hän.

— On täytynyt, — vastasi ruhtinas Andrei, — ottaa osaa ei ainoastaan peräytymiseen, vaan myöskin menettää peräytyessä kaikki, mikä on minulle ollut kallista, maatiloista ja kotitalosta ... sekä isästä puhumattakaan, joka kuoli surusta. Olen smolenskilainen.

— Aa? Oletteko Te ruhtinas Bolkonski? Erittäin hauska tutustua: everstiluutnantti Denisof, yleisemmin tunnettu nimellä Vaska, — sanoi Denisof puristaen ruhtinas Andrein kättä ja erityisen tarkasti häntä kasvoihin tähystäen. — Niin, olen kuullut, — virkkoi hän osaaottavasti ja hetken vaijettuaan jatkoi: — Siinä se on nyt se skytialainen sota. Hyvähän se on sekin, mutt'ei niille, jotka saavat pelastaa oman nahkansa, miten taitavat. Ja te olette ruhtinas Andrei Bolkonski? — Hyvin hauskaa, ruhtinas, hyvin hauskaa tutustua, — lisäsi hän taas surullisesti hymyillen hänen kättään puristaen.

Ruhtinas Andrei tunsi Denisovin Natashan kautta, kun tämä oli kertonut ensimäisestä sulhasestaan. Tämä muisto, yhtä katkera kuin suloinenkin, vei hänet niihin sairaloisiin tunnelmiin, jotka häntä eivät olleet vaivanneet enää pitkiin aikoihin, mutta jotka kuitenkin piilivät hänen sydämensä syvyydessä. Viime aikoina oli hän saanut kokea niin paljo yhtä ja toista muuta, oli nähnyt Smolenskin luovutuksen, käynyt Lisijagorissa, saanut äskettäin tietää isänsä kuolemasta, etteivät entiset muistot olleet kotvaan aikaan elpyneet eloon, ja jos joskus olivat elpyneet, ei niillä ollut entisen vaikutuksen voimaa. Ja Denisovillekin oli se muistojen sarja, jonka hänessä Bolkonskin nimi valveille viritti, kaukaista, runollista entisyyttä, jolloin hän illallisen ja Natashan laulun jälkeen oli tehnyt rakkaudentunnustuksen viisitoista vuotiaalle tytölle. Denisof vain hymähti tuon ajan ja rakkautensa muistoille ja siirtyi heti siihen, joka nyt kuumasti hänen mieltään poltti. Se oli hänen sotasuunnitelmansa, jonka hän oli sommitellut peräytymisretken aikana etuvartioasemilla. Hän oli esittänyt sen Barclay de Tollylle ja oli nyt saapunut esittämään sitä Kutusoville. Suunnitelma perustui siihen, että ranskalaisten toimilinja oli liian laaja ja että sen sijaan tai yhteydessä sen kanssa, että olisi pidetty rintamaa toiminnassa ja siten koetettu sulkea tie ranskalaisilta, pitäisi kohdistaa vastarinta heidän liikeyhteytensä ehkäisemiseksi. Hän ryhtyi selittelemään ruhtinas Andreille suunnitelmaansa.

— He eivät jaksa pitää hallussaan koko linjaansa. Se on mahdotonta ja minä takaan, että katkaisen heidän yhteytensä. Antakoot minulle viisisataa miestä, niillä minä heidät murran ihan varmaan! Yksi sotatapa on partiosota.

Denisof nousi ylös ja käsillään viittoen selitti Bolkonskille suunnitelmaansa. Keskellä selitystä kuului armeijan tarkastuspaikalta huutoa, joka tällä kertaa oli hajanaisempaa, yleisempää ja sekottui soitonsäveliin. Kylästä kuului töminää ja huutoja.

— Hän tulee, — huudahti eräs portinpielessä seisova kasakka, — tulee!

Bolkonski ja Denisof siirtyivät lähemmä porttia, jonka vieressä seisoi joukko sotilaita (kunniavartio) ja he näkivät Kutusovin, joka läheni tietä pitkin pienellä tummanruskealla ratsullaan. Tavattoman suuri kenraaliseurue ajoi hänen jälessään. Barclay ajoi melkein hänen rinnallaan. Joukko upseereja juoksi seurueen jälessä ja ympärillä hurraata huutaen.

Kutusovin edellä ratsasti muutamia adjutantteja pihaan. Kärsimättömästi hevostaan nykien, joka tasa-askelin lipui hänen raskaan ruumiinsa alla, ja myötäänsä päätään nyökytellen hän nosteli kättään valkealle kaveljeerikaartin lakille (se oli valkeareunuksinen ja lipaton), jommoinen hänellä oli päässä. Ratsastettuaan kunniavartion eteen, jona oli uljaita krenatööriä, enimmäkseen kavaljeeria, ja joka teki hänelle kunniaa, hän hetkisen katseli heitä ääneti ja tarkkaavasti tuikein päällikkökatsein ja kääntyi sitte kenraali- ja upseerijoukkoon. Hänen kasvonsa muuttuivat äkkiä teräviksi. Hän nytkäytti olkapäitään kummastelevasti.

— Ja noin kelpo väki saa yhä vain peräytyä ja peräytyä! — sanoi hän. — No, näkemään asti, kenraali, — lisäsi hän ja ajoi pihaan ruhtinas Andrein ja Denisovin ohi.

— Hurraa, hurraa, hurraa! — huudettiin hänen takanaan.

Siitä pitäen, jolloin ruhtinas Andrei oli viimeksi nähnyt Kutusovia, oli tämä entisestään paksunnut, turvonnut ja rasvottunut. Mutta valkeat silmät, arpi ja väsymyksen ilme hänen kasvoissaan ja vartalossaan olivat yhä ennallaan. Hänen päällään oli pitkä univormutakki (letti riippui hienossa nahkahihnassa olan yli) ja päässä valkea kavaljeerikaartin lakki. Istuessaan riuskan ratsunsa selässä hän heilui ja hytkyi raskaasti. "Fiu... fiu... fiu"... vihelteli hän tuskin kuultavasti pihaan ajaessaan. Hänen kasvoillaan kuvastui iloinen tyytyväisyys siitä, että pääsee levähtämään esiintymisensä vaivoista. Hän veti toisen jalkansa jalustimesta, sai sen nojauduttuaan koko ruumiillaan hevosta vasten ja kasvojaan murtaen hädin tuskin kääntymään satulan yli, ponnisti polvellaan ja ähkien laskeutui kasakkojen ja adjutanttien käsiin.

Hän suori hieman pukuaan, katsahti ympärilleen ja vilkaistuaan ruhtinas Andreihin näöstä häntä tuntematta alkoi astella hytkyttää portaille. "Fiu... fiu... fiu"... vihelteli hän ja katsahti uudelleen ruhtinas Andreihin, jonka kasvojen vaikutus vasta muutamien sekuntien kuluttua (kuten usein tapahtuu vanhoille ihmisille) selveni hänelle kuvaksi tutusta henkilöstä.

— Aa, terve, ruhtinas! Terve, veikkonen, lähdetään, — virkkoi hän väsyneesti ja ympärilleen silmäillen ja nousi raskaasti portaille, jotka natisivat hänen painostaan.

Hän aukoi nuttunsa napit ja istuutui rappueteisessä olevalle penkille.

— Mitenkäs isä jaksaa?

— Eilen sain tiedon hänen kuolemastaan, — vastasi ruhtinas Andrei lyhyesti.

Kutusof loi hämmästyksestä suurenneet silmänsä ruhtinas Andreihin, paljasti sitte päänsä ja risti silmänsä.

— Rauha hänen tomulleen! Tapahtukoon Herran tahto meille kaikille! — Hän huokasi raskaasti rintansa täydeltä ja vaikeni tuokioisen. — Minä rakastin ja kunnioitin häntä syvästi ja otan kaikesta sydämestäni osaa kohtaloosi.

Hän syleili ruhtinas Andreita, rutisti häntä rasvaista rintaansa vasten eikä laskenut häntä pitkään aikaan irti. Kun hän sitte päästi ruhtinas Andrein, huomasi tämä, että hänen venyneet huulensa vapisivat ja silmissä kiilsi kyyneleitä. Kutusof huokasi ja tarttui molemmin käsin penkkiin noustakseen.

— Lähdetään minun luokseni puhelemaan, — virkkoi hän.

Samaan aikaan nousi Denisof, joka ujosteli päällikkökään yhtä vähän kuin vihollista, kilisevin kannuksin ja rohkeasti rappueteiseen, vaikka adjutantit vihaisesti supattaen koettivat pysähdyttää hänet. Kutusof nojasi vielä käsin penkkiin ja katsoi tyytymättömänä Denisoviin. Denisof ilmotti nimensä ja sanoi, että hänellä oli esitettävänä hänen ylhäisyydelleen hyvin tärkeä asia isänmaan edun nimessä. Kutusof rupesi katsomaan Denisoviin väsynein katsein ja harmistuneena nostettuaan kätensä penkiltä ja asetettuaan ne vatsalleen hän toisti:

— Isänmaan edun nimessä? Anna sitte kuulua, mitä se on.

Denisof punastui kuin tyttö (oli hyvin outoa nähdä puna noilla karvaisilla, vanhoilla juopon kasvoilla), vaan alkoi rohkeasti esittää suunnitelmaansa vihollisen kulkuyhteyden katkasemisesta Smolenskin ja Vjasman välillä. Denisof oli asunut niillä seuduin ja tunsi paikat hyvin. Hänen suunnitelmansa tuntui kieltämättömän hyvältä, varsinkin siihen vakuuttavaan voimaan nähden, jota ilmeni hänen sanoissaan. Kutusof katseli jalkoihinsa ja toisinaan vilkasi naapurimökin pihaan aivan kuin olisi odottanut sieltä tulevan jotain vastenmielistä. Mökistä, jonne hän katseli, astuikin Denisovin puheen aikana eräs kenraali salkku kainalossa.

— No, — kysyi Kutusof kesken Denisovin selitystä, — oletteko jo valmis?

— Olen, teidän ylhäisyytenne, — vastasi kenraali.

Kutusof pyöritti päätään aivan kuin tuumien: "miten yksi mies ehtiikin kaikki!" ja rupesi sitte jälleen kuuntelemaan Denisovia.

— Annan venäläisen upseerin rehellisen kunniasanan, — puhui Denisof, — että katkasen Napoleonin kulkuyhteyden.

— Mitä sukua on sinulle yli-intendentti Kirill Andrejevitsh Denisof? — keskeytti Kutusof.

— Setä, teidän ylhäisyytenne.

— Soo, olimme hyviä ystäviä, — sanoi Kutusof iloisesti. — Hyvä on, hyvä on, veikkonen; jää tänne esikuntaan; huomenna pakistaan.

Nyökäytettyään Denisoville päätään kääntyi Kutusof poispäin ja ojensi kätensä ottamaan papereita, jotka Konovnitsin oli hänelle tuonut.

— Eikö teidän ylhäisyytenne suvaitseisi käydä tänne huoneisiin, — sanoi päivystävä kenraali tyytymättömällä äänellä, — olisi välttämätöntä tarkastaa karttoja ja allekirjottaa muutamia papereita.

Eräs adjutantti tuli sisästä ilmottamaan, että asunto oli täydessä kunnossa. Mutta Kutusovin mieli näytti tekevän mennä sisään vasta asioista vapauduttuaan. Hän rypisteli kasvojaan.

— Ei, käske, veikkonen, tuoda pöytä tähän. Minä katson täällä, — sanoi hän. — Ole sinä tässä, — lisäsi hän ruhtinas Andreille.

Ruhtinas Andrei jäi rappueteiseen ja kuunteli päivystävän kenraalin esittelyä.

Esittelyn aikana kuuli ruhtinas Andrei sisästä naisen supatusta ja silkkihameen kahinaa. Katsahdettuaan muutamia kertoja sinne päin hän huomasi oven takana ryhdikkään, punaposkisen ja kauniin naisen, jolla oli vaaleanpunainen puku ja punasinervä silkkihuivi päässä sekä lautanen kädessä ja joka nähtävästi odotteli ylipäällikön tuloa sisään. Kutusovin adjutantti selitti kuiskaten ruhtinas Andreille, että se oli talon emäntä, papin rouva, joka aikoi tarjota hänen ylhäisyydelleen leipää ja suolaa. Hänen miehensä oli tervehtänyt ylipäällikköä risti kädessä kirkossa, vaan rouva kotona... "Erittäin viehättävä nainen", lisäsi adjutantti hymyillen. Kutusof liikahti nämä sanat kuultuaan. Hän kuunteli päivystävän kenraalin esittelyä (sen pääesineenä oli Tsarevo-Saimishtshen aseman arvostelu) samalla tavalla, kuin äsken oli kuunnellut Denisovia ja samalla tavalla, kuin seitsemän vuotta sitte oli kuunnellut Austerlitzin sotaneuvottelua. Hän näytti kuuntelevan vain siksi, että hänellä oli korvat, jotka eivät voineet olla kuulematta, vaikka toisessa niistä olikin tukku tervaköyden rohtimia. Näki kuitenkin selvästi, ettei mikään siitä, mitä päivystävä kenraali hänelle esitteli, voinut vähimmässäkään määrässä herättää hänessä mielenkiintoa eikä ihmetyttää häntä, vaan hän tiesi edeltäpäin kaikki, mitä hänelle sanottiin ja kuunteli tätä kaikkea vaan siitä syystä, että se piti kuunnella loppuun samoin kuin parhaillaan toimitettava messu. Kaikki, mitä Denisof oli sanonut, oli ollut asiallista ja järkevää. Se, mitä päivystävä kenraali puhui, oli vielä asiallisempaa ja järkevämpää, mutta huomasi, että Kutusof halveksi sekä tietoa että järkeä ja tiesi jotain muuta, jonka piti ratkaista asia — jotain muuta, joka ei riippunut järjestä eikä tiedosta. Ruhtinas Andrei seurasi tarkkaan ylipäällikön kasvonilmeitä, vaan ainoa ilme, jonka hän niissä havaitsi, oli ikävystyminen ja malttamattomuus siitä, mitä mahtoi merkitä naisen supatus oven takana sekä myöskin halu noudattaa sopivaisuutta. Silminnähtävästi halveksi Kutusof järkeä ja tietoa, jopa isänmaallista tunnettakin, joka oli ilmennyt Denisovin sanoissa, mutta hän ei halveksinut järjellä, ei tunteella eikä tiedolla (koska hän ei koittanutkaan niitä näyttää), vaan hän halveksi niitä jollain muulla. Hän halveksi niitä vanhuudellaan ja elämänkokemuksellaan. Ainoa määräys, jonka Kutusof omasta puolestaan teki esittelyn johdosta, koski venäläisten joukkojen sotarosvoutta. Päivystävä kenraali esitti esittelynsä loputtua hänen ylhäisyydelleen allekirjotettavaksi paperin, joka koski korvauksen vaatimista erään tilanomistajan pyynnöstä armeijan päälliköiltä vihantana niitetystä kaurasta.

Kutusof maiskutteli huuliaan ja pyöritteli päätään, kun tämä asia oli esitetty.

— Uuniin ... tuleen. Ja minä sanon sinulle kerta kaikkiaan, veikkoseni, — virkkoi Kutusof, — kaikki tuommoiset jutut tuleen. Niittäkööt viljaa ja polttakoot puita terveydekseen. En sitä käske enkä salli, mutta en rupea rankaisemaankaan. Ilman sitä ei tule aikaan. — Hän vilkasi vielä kerran paperiin. — Oo, sitä saksalaista huolellisuutta! — virkkoi hän päätään heiluttaen.

XVI.

— No, nyt ovat kai lopussa, — sanoi Kutusof viimeistä paperia allekirjottaessaan. Hän nousi raskaasti ylös ja oikoen valkean, paksun niskansa laskoksia hän läksi menemään elostunein kasvoin ovea kohti.

Papin rouvan kasvoille lennähti veri, kun hän sieppasi lautasen käteensä, jota hän ei ollut vielä ehtinyt tarjota, vaikka oli jo hyvän aikaa yritellyt. Nyt ojensi hän sen syvään kumartaen Kutusoville.

Kutusovin silmät sirkistyivät. Hän hymähti, kosketti kädellään rouvaa leuasta ja sanoi:

— Kas, mikä kaunotar! Kiitos, kyyhkyseni.

Hän otti housuntaskusta muutamia kultakolikoita ja pani ne rouvan lautaselle.

— No, mitä kuuluu? — sanoi Kutusof mennessään häntä varten varustettuun huoneeseen.

Rouva meni rusoposkiensa kuopuksilla hymyillen hänen jälestään huoneeseen. Adjutantti tuli ruhtinas Andrein luo ulos ja pyysi häntä aamiaiselle. Puolen tunnin kuluttua kutsuttiin ruhtinas Andrei Kutusovin luo. Kutusof virui nojatuolissa sama avattu nuttu päällään. Hänellä oli kädessä ranskalainen kirja, jonka hän ruhtinas Andrein astuessa sisään pisti kiinni. Se oli madame de Genlisin teos Les chevaliers du Cygne, kuten ruhtinas Andrei näki päällyslehdestä.

— Käy istumaan, käy istumaan, puhellaan, — sanoi Kutusof. — Surullista, hyvin surullista. Mutta pane mieleesi, ystäväni, että minä olen sinun isäsi, toinen isäsi...

Ruhtinas Andrei kertoi Kutusoville kaikki, mitä hän tiesi isänsä kuolemasta ja siitä, mitä hän oli nähnyt Lisijagorissa siellä käydessään.

— Mihin onkaan jouduttu! — virkkoi Kutusof äkkiä kiihkeästi, nähtävästi saaden ruhtinas Andrein kertomuksesta selvän kuvan siitä asemasta, jossa Venäjä nyt oli.

— Mutta annahan ajan kulua, — lisäsi hän vihaisin kasvoin, mutta tahtomatta jatkaa keskustelua, joka häntä kiihdytti hän sanoi: — olen kutsunut sinut tänne palvelemaan minun luonani.

— Kiitän teidän ylhäisyyttänne, — vastasi ruhtinas Andrei, — mutta pelkään, etten enää kelpaa esikuntiin, — sanoi hän hymyillen, jonka Kutusof huomasi.

Kutusof katsahti häneen kysyvästi.

— Suurin syy on kuitenkin siinä, — jatkoi ruhtinas Andrei, — että olen perehtynyt rykmenttiini ja mieltynyt upseereihin ja miehetkin taitavat olla mieltyneet minuun. Minun olisi sääli jättää rykmentti! Jos kieltäydyn kunniasta palvella teidän luonanne, niin uskokaa...

Älykäs, suopea ja samalla ivalliseen vivahtava hymy kohahti Kutusovin pulleille kasvoille. Hän keskeytti Bolkonskin.

— Ikävää, olisin tarvinnut sinua. Mutta olet oikeassa, olet oikeassa. Emme täällä miehiä tarvitse. Neuvonantajia on aina kosolta, mutta kelpo miehiä on vähän. Eivät rykmentit olisi semmoisia, jos kaikki neuvonantajat palvelisivat rykmenteissä, kuten sinä. Muistan sinut Austerlitzista asti... Muistan, muistan lipun ja... — sanoi Kutusof ja mielihyvän puna lennähti ruhtinas Andrein kasvoille näiden sanojen johdosta.

Kutusof veti häntä kädestä lähemmä itseään, kurotti poskeaan suudeltavaksi ja ruhtinas Andrei näki taas vanhuksen silmissä kyyneleitä. Vaikka ruhtinas Andrei tiesikin, että Kutusof oli hyvin herkkä kyyneltymään ja hellittelee ja säälittelee häntä näyttääkseen osanottoaan hänen isänsä kuoleman johdosta, tuntui ruhtinas Andreista kuitenkin erittäin hyvältä se, että Kutusof muisteli Austerlitzia.

— Kule omaa tietäsi ja Jumala kanssasi. Tiedän, että sinun tiesi on maineen tie. — Hän oli hetken vaiti.

— Minun oli sinua ikävä Bukarestissa, olisin tarvinnut sinua. — Kutusof muutti puheenainetta ja alkoi kerroskeila Turkin sodasta ja solmitusta rauhasta. — Kylläpä sain moitosta kyllikseni, — sanoi Kutusof, — sain sekä sodasta että rauhasta ... ja kaikki koitui oikeaan aikaan. Tout vient à point à celui qui sait attendre.[83] Eikä siellä ollut sen vähempää neuvonantajia kuin täälläkään... — jatkoi hän palaten neuvonantajiin, jotka näyttivät kiinnittävän hänen ajatuksiaan. — Oh, ne neuvonantajat, ne neuvonantajat! Jos niitä olisi kaikkia kuunnellut, emme olisi siellä Turkissa saaneet rauhaakaan aikaan eikä sotakaan olisi päättynyt. Ellei Kamenski olisi kuollut, olisi hän ollut mennyttä miestä. Hän hyökkäili linnotuksia vastaan kolmenkymmenen tuhannen miehen voimalla. Ei ole vaikeaa vallottaa linnotus, vaan vaikeaa on voittaa sota. Mutta siihen eivät ole tarpeen hyökkäykset eikä rynnäköt, vaan kärsivällisyys ja aika. Kamenski lähetti Rushtshukiin sotaväkeä, mutta minä lähetin vain ne (kärsivällisyyden ja ajan) ja vallotin useampia linnotuksia kuin Kamenski, pakotinpa vielä turkkilaiset syömään hevosen lihaa. — Hän nyökytteli päätään. — Ja saat uskoa minun sanani, että minä, — jatkoi Kutusof innostuen ja rintoihinsa lyöden, — panen ranskalaisetkin syömään hevosen lihaa. — Ja hänen silmänsä kiilsivät taas kyynelistä.

— Mutta täytynee kai tappeluunkin antautua? — sanoi ruhtinas Andrei.

— Täytyy, täytyy, jos kaikki sitä tahtovat... Mutta usko pois, veikkonen, ettei ole noiden kahden soturin voittanutta, kärsivällisyyden ja ajan. Ne tekevät kaikki. Mutta neuvonantajat n'entendent pas de cette oreille, voilà le mal.[84] Yhdet tahtovat, toiset eivät tahdo. Mitä tehdä? — kysyi hän nähtävästi toivoen vastausta. — Mitä sinä käskisit tekemään? — toisti hän ja hänen silmistään paistoi syvä, älykäs piirre.

— Minä sanon itse, mitä on tehtävä, — virkkoi hän, koska ruhtinas Andrei ei ottanut vastatakseen. — Sanon sinulle itse, mitä on tehtävä ja mitä teen. Dans le doute, mon cher, — hän oli tuokioisen vaiti, — abstiens toi,[85] — lisäsi hän sitte.

— No, hyvästi nyt, ystäväni. Muista, että kaikesta sydämestäni otan osaa kovaan kohtaloosi ja etten ole sulle mikään ylhäisyys enkä ruhtinas enkä edes ylipäällikkö, vaan isä. Jos tarvitset, tule suoraan luokseni. Hyvästi, poikaseni!

Kutusof taas syleili ja suuteli häntä. Ruhtinas Andrei ei ollut vielä ehtinyt päästä ovesta, kun Kutusof huokasi helpotuksesta ja ryhtyi uudelleen lukemaan keskenjäänyttä romaania Les chevaliers du Cygne.

Miten ja mistä syystä tämä kaikki oli tapahtunut, sitä ei ruhtinas Andrei olisi voinut selittää mitenkään, mutta kohtauksen jälkeen Kutusovin kanssa palasi hän rykmenttiinsä rauhottuneena asioiden yleisen tilan suhteen jo siihenkin nähden, kenen käsiin niiden johto oli uskottu. Kuta enemmän hän oli huomannut puuttuvan persoonallisuutta tuolta ukolta, johon näytti jääneen yksistään intohimojen totutut tavat ja järjen sijaan (joka ryhmittää tapaukset ja tekee johtopäätöksiä) ainoastaan kyky tyynesti tarkastaa tapausten kulkua, sitä rauhallisemmin hän ajatteli, että kaikki käy, kuten pitääkin. "Hänessä ei ole mitään omaa. Hän ei keksi mitään eikä ryhdy mihinkään", ajatteli ruhtinas Andrei, "mutta hän kuuntelee kaikki, mitä hänelle esitetään, panee kaikki mieleensä, järjestää kaikki paikoilleen, ei ehkäise mitään hyödyllistä eikä salli mitään vahingollista. Hän käsittää, että on olemassa jotain, joka on paljon väkevämpi ja merkitsevämpi kuin hänen tahtonsa — tapausten välttämätön kulku. Ja hän osaa nähdä ne, osaa ymmärtää niiden merkityksen ja tämän merkityksen tähden osaa olla ottamatta osaa noihin tapauksiin, kieltäytyä oman tahtonsa noudattamisesta, joka on suunnattu muuanne. Mutta ennen kaikkea", ajatteli ruhtinas Andrei, "uskon häneen siksi, että hän huolimatta ranskalaisesta romaanista ja ranskalaisista sananlaskuista on venäläinen mies ja siksi, että hänen äänensä värisi, kun hän sanoi: 'mihin onkaan jouduttu!' ja että hänen äänensä tapaili itkua, kun hän puhui siitä, että 'panee heidät syömään hevosen lihaa'." Tähän tunteeseen, joka vallitsi kaikissa, kenessä selvempänä, kenessä hämärämpänä, perustuikin se yksimielisyys ja yleinen hyväksyminen, joka vastoin hovipiirien mielipidettä tuli kansan ylipäälliköksi valitseman Kutusovin osaksi.

XVII.

Hallitsijan lähdön jälkeen Moskovasta kulki tämän kaupungin elämä tavallista kulkuaan ja sen kulku oli niin jokapäiväisen tavallista, että oli vaikea muistaa noita isänmaallisen riemun ja innostuksen menneitä päiviä ja uskoa, että Venäjä oli vaarassa ja että englantilaisen klubin jäsenet olivat myöskin isänmaan poikia, jotka ovat valmiit uhraamaan sen hyväksi vaikka mitä. Ainoa seikka, joka muistutti isänmaallisen innostuksen korkeita hetkiä hallitsijan käydessä Moskovassa, oli se, että oli vaadittu lahjottamaan väkeä ja rahaa, mutta nämäkin lahjotukset muuttuivat, niin pian kuin ne olivat tehdyt, lailliseksi, viralliseksi muodollisuudeksi ja tuntuivat välttämättömiltä.

Vaikka vihollinen läheni lähenemistään Moskovaa, ei moskovalaisten käsitys asemastaan tullut ollenkaan vakavammaksi, vaan päinvastoin entistään kevytmielisemmäksi, kuten on tavallista semmoisten ihmisten kesken, jotka näkevät suuren vaaran olevan tulossa. Vaaran lähetessä kuuluu ihmisen sydämessä aina kaksi yhtä voimakasta ääntä, joista toinen sanoo aina järkevästi, että ihminen harkitseisi vaaran laatua ja punnitsisi keinoista, joilla sen voisi välttää. Toinen sanoo vielä järkevämmin, että on liian raskasta ja tuskallista ajatella vaaraa, koska asioiden arvaaminen ja tapausten pyörteistä pelastuminen ei ole ihmisen vallassa, joten on parasta kääntää selkänsä pahoille päiville ennen niiden tuloa ja pysyä hauskoissa ajatuksissa. Yksinään ollessaan antautuu ihminen useimmiten edellisen, vaan muiden parissa ollen jälkimäisen äänen johdettavaksi. Näin oli nytkin asianlaita moskovalaisten kesken. Ei oltu pitkiin aikoihin pidetty Moskovassa iloa semmoista kuin tänä vuonna.

Rostoptshinin lehtisiä, joiden ylälaitaan oli kuvattu kapakka, kapakoitsija ja moskovalainen porvari Karpushka Tshigirin, joka sotaväestä tultuaan ja juotuaan muutamia liikoja ryyppyjä kapakassa sai kuulla, että Bonaparte aikoo muka tulla hätyyttämään Moskovaa, äkämystyi tästä, haukkui pahoilla sanoilla kaikki ranskalaiset, tuli kapakasta ulos ja rupesi puhumaan väkijoukolle, luettiin, ja arvosteltiin rinnan Vasili Lvovitsh Pushkinin viimeisten bouts-rimésien[86] kanssa.

Näitä lehtisiä keräydyttiin lukemaan klubiin, tavallisimmin nurkkahuoneeseen ja useita miellytti se, miten Karpushka oli ivannut ranskalaisia sanoen, että ne pöhöttyvät kaalista, halkeavat puurosta, läkähtyvät hapankaalikeitosta, että ne ovat kaikki kääpiöitä ja että mikä akka tahansa kykenee semmoisia heittämään kolme miestä hangolla tantereseen. Muutamat eivät hyväksyneet tämmöistä puhetapaa ja sanoivat sitä tyhmäksi ja ilkeäksi. Kerrottiin, että Rostoptshin oli karkottanut Moskovasta ranskalaiset ja kaikki muutkin muukalaiset ja että niiden joukossa oli ollut Napoleonin urkkijoita ja yllyttäjiä. Mutta tästä kerrottiin pääasiallisesti siitä syystä, että saatiin toistaa miehestä mieheen niitä sukkeluuksia, joita Rostoptshin oli lasketellut toimittaessaan muukalaisia matkalle. Nämä lähetettiin lotjalla Nishni Novgorodiin ja Rostoptshin sanoi heille: "rentrez en vous-même, entrez dans la barque et rien faites pas une barque de Charon".[87] Kerrottiin, että Moskovasta oli jo lähetetty pois kaikki virastot ja samalla tokaistiin Shenshinin sukkeluus, että jo yksistään tästä täytyy Moskovan olla kiitollinen Napoleonille. Kerrottiin, että Mamonoville nousee hänen rykmenttinsä maksamaan 800 tuhatta, että Besuhof oli hukannut nostokkaisiinsa vielä enemmän, mutta että parhain puoli Besuhovin menettelyssä oli se, että hän itse pukeutuu sotisopaan, ajaa köröttää ratsain rykmenttinsä edessä eikä ota pääsymaksua keltään, jotka tulevat häntä katsomaan.

— Te ette anna armoa kenellekään, — virkkoi Julia Drubetskaja kooten ja hypistäen liinatukkua hienoilla sormillaan, jotka olivat täynnä sormuksia.

Julia aikoi matkustaa seuraavana päivänä Moskovasta pois ja piti nyt jäähyväisillatsuja.

— Besuhof est ridicule,[88] mutta hän on hyväsydäminen ja miellyttävä. Mikä nautinto on olla noin caustique?[89]

— Sakko, — sanoi eräs nuori mies, joka oli nostokkaan puvussa, jota Julia kutsui mon chevalier[90] ja joka oli lähdössä hänen kanssaan Nishniin.

Julian seurapiirissä samoin kuin monissa muissakin Moskovan seurapiireissä oli päätetty puhua ainoastaan venäjää ja ne, jotka erehdyksestä pistivät ranskalaisia sanoja puheeseensa, saivat maksaa määrätyn sakon hyväntekeväisyyskomitean hyväksi.

— Toinen sakko gallisismista, — sanoi muuan venäläinen kirjailija, joka istui vierashuoneessa. — "Nautinto olla" ei ole venäjää.

— Te ette anna armoa kenellekään, — jatkoi Julia nostokkaalle välittämättä kirjaniekan huomautuksesta.

— Caustique'ssa erehdyin, — sanoi hän, — ja maksan sakon, mutta siitä nautinnosta, että sain sanoa teille totuuden, olen valmis suorittamaan lisämaksun. Gallisismeista en vastaa, — sanoi hän kirjaniekalle, — sillä minulla ei ole rahaa eikä aikaa ottaa opettajaa ja opetella venäjää, kuten ruhtinas Galitsinilla.

— Kas, siinähän tekin olette, virkkoi Julia. — Quand on... Ei, ei, — sanoi hän nostokkaalle, — ettepäs saakaan minua kiinni. Kun puhutaan auringosta, nähdään sen säteet, — virkkoi emäntä ystävällisesti hymyillen Pierrelle. — Vast'ikään puhuimme teistä, — sanoi Julia suuren maailman naisille ominaisella valehtelemiskyvyllä. — Me puhelimme, että teidän rykmentistänne varmaankin tulee parempi kuin Mamonovin.

— Ah, älkää puhuko minulle rykmentistäni, — virkkoi Pierre suudellen emännän kättä ja käyden istumaan hänen viereensä. — Olen saanut siitä kylläni.

— Te kai itse rupeatte sen päälliköksi? — kysyi Julia viekkaasti ja ivallisesti vaihtaen katsetta nostokkaan kanssa.

Nostokas ei enää uskaltanut Pierren läsnäollessa olla caustique ja hänen kasvoilleen nousi epätietoinen piirre siitä, mitä Julian katse oli tarkottanut. Pierren hajamielisyydestä ja hyväntahtoisesta pehmeydestä huolimatta lopetti Pierren persoonallisuus kaikki ivanteonyritykset hänen läsnäollessaan.

— Ei, — vastasi Pierre naurahtaen ja kookasta, paksua ruumistaan silmäillen. — Minusta tulisi mainion hyvä maalitaulu ranskalaisille ja toisekseen en luule jaksavani nousta satulaan.

Niistä henkilöistä, joita valittiin keskustelun esineeksi, jouduttiin nyt puhumaan Rostovilaisista.

— Hyvin huonot kuuluvat olevan heidän asiansa, — sanoi Julia. — Ja itse kreivi on ihan saamaton. Rasumovskilaiset aikoivat ostaa hänen talonsa ja maatilansa, vaan kaupat yhä venyvät. Hän pyytää liian korkeaa hintaa.

— Minä taas kuulin, että kaupat tehdään näinä päivinä, — sanoi joku seurasta. — Mutta mieletöntähän nyt on ryhtyä ostokauppoihin Moskovassa.

— Miksi? — kysyi Julia. — Luuletteko tosiaankin, että vaara uhkaa Moskovaa?

— Minkä tähden te lähdette Moskovasta?

— Minäkö? Mikäs kumma se on? Minä lähden siksi ... siksi, että kaikki muutkin lähtevät ja toisekseen — en ole mikään Jeanne d'Arc enkä amatsoni.

— Ei suinkaan, ei suinkaan. Antakaa minulle vielä tilkkuja.

— Jos hän osaa järjestää asiansa, niin saa hän maksetuksi kaikki velkansa, — jatkoi nostokas Rostovista.

— Hyväsydäminen ukko, mutta hyvin pauvre sire.[91] Ja miksi he viipyvät täällä näin kauan? Johan he aikoivat muuttaa maalle aikoja sitte. Natalia taitaa olla nyt terve? — kysyi Julia Pierreitä viekkaasti hymyillen.

— He odottavat kotiin nuorinta poikaansa, — sanoi Pierre. — Hän pääsi kasakaksi Obolenskin väkeen ja matkusti Bjelaja Tserkoviin. Siellä muodostetaan rykmenttiä. Mutta nyt ovat he siirtäneet hänet minun rykmenttiini ja odottavat hänen saapuvan joka päivä. Kreivi on jo aikoja sitte ollut menollaan maalle, mutta kreivitär ei suostu mitenkään lähtemään Moskovasta, ennen kun poika saapuu.

— Minä näin heidät toissapäivänä Arharovilla. Natalia on taas tullut kauniiksi ja iloiseksi. Hän lauloi erään romanssin. Miten helposti eräät ihmiset unohtavatkin kaikki.

— Mitä unohtavat? — kysäsi Pierre tyytymättömästi.

Julia hymähti.

— Tiedättekö kreivi, että semmoisia ritareja kuin te tapaa ainoastaan madame Suzan romaaneissa.

— Minkälaisia ritareja? — kysyi Pierre punastuen.

— No, no, hyvä kreivi, c'est la fable de tout Moscou. Je vous admire, ma parole d'honneur.[92]

— Sakko! Sakko! — sanoi nostokas.

— Olkoon menneeksi.

— Qu'est ce qui est la fable de tout Moscau?[93] — sanoi Pierre vihaisesti ja nousi seisomaan.

— Älkää nyt joutavia, kreivi. Tiedättehän te!

— Minä en tiedä mitään, — vastasi Pierre.

— Mutta minä tiedän, että te olitte hyvissä väleissä Natalian kanssa ja sen vuoksi... Ei, minä pidän paljon enemmän Verasta. Cette chère Véra.[94]

— Non madame,[95] — jatkoi Pierre tyytymättömällä äänellä. — En ollenkaan ole ottanut näyteltäväkseni neiti Rostovan ritarin osaa enkä ole heillä käynyt kokonaiseen kuukauteen. Minä en käsitä teidän ankaruuttanne...

— Qui s'excuse — s'accuse[96] — vastasi Julia hymyillen ja liinatukkua heiluttaen ja viimeisen sanan pitääkseen hän samassa muutti puheainetta. — Kuulkaahan, sain äsken tietää, että Maria Bolkonskaja parka oli saapunut eilen Moskovaan. Tiedättekö, että hän on kadottanut isänsä?

— Niinkö! Missä hän on? Tahtoisin hyvin mielelläni nähdä hänet, — virkkoi Pierre.

— Olin eilen koko illan hänen luonaan. Hän matkustaa tänään tai huomenaamulla veljenpoikansa kanssa läheiselle maatilalleen.

— Mitenkä hän jaksaa? — kysyi Pierre.

— Hän suree kovasti. Vaan tiedättekö, ken hänet pelasti? Se on kokonainen romaani. Nikolai Rostof. Hänet oli saarrettu, aijottu surmata ja hänen väkeään oli haavotettu. Silloin oli Rostof saapunut ja pelastanut...

— Vielä romaani, — sanoi nostokas. — Tämä yleinen pako on tehty aivan varmaan siitä syystä, että kaikki vanhatpiiat pääsisivät miehelään. Catiche on yksi, ruhtinatar Bolkonskaja toinen.

— Tiedättekö, että minä tosiaankin ajattelen, että hän on un petit peu amoureuse du jeune homme.[97]

— Sakko! Sakko! Sakko!

— No, mitenkä se sitte olisi sanottava venäjäksi?

XVIII.

Kun Pierre oli tullut kotiinsa, annettiin hänelle kaksi samana päivänä tuotua Rostoptshinin lehtistä.

Yhdessä puhuttiin siitä, että huhu kreivi Rostoptshinin kiellosta saada lähteä Moskovasta oli väärä ja että kreivi Rostoptshin oli päinvastoin iloinen, että rouvat ja kauppiaiden vaimot matkustivat Moskovasta pois. "Kuta vähemmän pelkoa, sitä vähemmän uutisia", sanottiin lehtisessä, "mutta minä takaan hengelläni, ettei vihamies pääse Moskovaan." Nämä sanat osottivat ensi kerran Pierrelle selvästi, että ranskalaiset tulevat Moskovaan. Toisessa lehtisessä sanottiin, että meidän pääkortteerimme oli Vjasmassa, että kreivi Wittgenstein oli voittanut ranskalaiset, vaan että kun monet asukkaat haluavat nousta aseisiin, niin on heille varattu arsenaalissa paljon aseita: miekkoja, pistooleja ja pyssyjä, joita jokainen saa halvalla hinnalla. Lehtisten äänilaji ei nyt enää ollut niin ilvehtivä, kuin se oli esiintynyt Tshigirinin pakinoissa. Pierre vaipui mietteisiin näiden lehtisten johdosta. Se pelottava ukkospilvi, jonka hän kaikesta sydämmestään toivoi tulevaksi ja joka samalla synnytti hänessä vastustamatonta kauhua, oli nyt nähtävästi tulossa.

"Ryhtyäkö sotapalvelukseen ja matkustaa armeijaan tai odottaako?" kysyi Pierre sadannen kerran itseltään. Hän otti korttipakan pöydältä ja alkoi panna pasiansia.

— Jos tämä pasiansi sujuu aivan loppuun, — puheli hän itselleen korttia seaten ja katsoen ylös, — jos sujuu loppuun, niin sitte ... mitä sitte?

Hän ei ehtinyt päättää, mitä sitte tapahtuisi, kun kabinetin oven takaa kuului vanhan ruhtinattaren ääni, joka kysyi, saisiko tulla sisään.

— Niin se merkitsee, että minun on mentävä armeijaan, — päätteli Pierre itsekseen. — Käykää vain sisään, — lisäsi hän ruhtinattarelle.

(Vanha ruhtinatar, jolla oli korkea vartalo ja kivettyneet kasvot, asui edelleenkin Pierren talossa. Kaksi nuorinta oli joutunut naimisiin).

— Anteeksi, mon cousin,[98] että tulin luoksenne, — sanoi hän nuhtelevan levottomalla äänellä. — Täytyy lopultakin tehdä jotain. Mitä tämä tämmöinen on. Kaikki ovat lähteneet Moskovasta, kansa kapinoi, miksi me sitte jäisimme tänne?

— Ei suinkaan, minun tietääkseni, ma cousine, on kaikki hyvin, — sanoi Pierre sillä totutulla leikillisyydellä, jolla Pierre, joka aina hieman hämillään näytteli ruhtinattaren hyväntekijän osaa, tavallisesti puhutteli ruhtinatarta.

— Vai kaikki hyvin! Minulle kertoi juuri Varvara Ivanovna, mitenkä meidän joukkomme kunnostautuvat. Ei tosiaankaan siedä kunniata heille lukea. Ja kansakin näkyy kapinoivan ja rupeaa tottelemattomaksi. Yksin minun palvelustyttönäkin on alkanut napista. Jos tätä menoa kestää, saamme varoa nahkaamme. Kaduilla ei uskalla liikkua. Vaan pahinta on se, että ranskalaiset voivat yllättää meidät minä päivänä tahansa. Mitä me odotamme? Minä pyydän teiltä, mon cousin, vain yhtä asiaa: toimittakaa minut Pietariin. Olinpa minkälainen tahansa, mutta bonapartelaisen vallan alle en taivu.

— Johan nyt jotain, ma cousine, mistä te olette saaneet tietonne? Päinvastoin...

— Minä en taivu teidän Napoleoninne valtaan, tehkööt muut mitä tahansa... Ja jos te ette tahdo suostua...

— Suostunhan minä, käsken heti ryhtymään matkavalmistuksiin.

Ruhtinatarta nähtävästi harmitti, ettei hän voinut kenellekään purkaa vihaansa. Jotain mutisten hän istuutui tuolille.

— Teille on kerrottu asioita väärin, — sanoi Pierre. — kaupungissa vallitsee täydellinen hiljaisuus eikä vaarasta ole mitään tietoa. Näistä luin juur'ikään... — Pierre näytti lehtisiä ruhtinattarelle. — Kreivi kirjottaa panevansa henkensä pantiksi siitä, ettei vihollinen pääse Moskovaan.

— Se teidän kreivinne, — sanoi ruhtinatar äkäisesti, — on ulkokullattu ilkiö, joka on itse villinnyt kansan kapinaan. Hänhän juuri on kirjottanut noissa typerissä lehtisissään, ettei ole väliä, ken joutuu kiinni, kunhan vaan raahataan tukasta putkaan (ja miten tyhmää se on!) Ken ottaa kiinni, sille kiitos ja kunnia. Semmoisen palveluksen hän on tehnyt. Varvara Ivanovna kertoi, että hän oli vähällä jäädä päästään, kun oli ulkona puhunut ranskaa...

— Niin, se nyt on semmoista... Te ajattelette asioita liian raskaasti, — sanoi Pierre ja alkoi levittää korttia.

Vaikka pasiansi onnistui aivan lopulleen, ei Pierre kuitenkaan lähtenyt armeijaan, vaan jäi autioon Moskovaan ollen yhä edelleenkin entisen pelon, epäröimisen, kauhun ja samalla ilon vallassa jonkin hirveän odotuksesta ja tulosta.

Seuraavana päivänä illansuussa matkusti ruhtinatar, ja Pierren luo saapui hänen taloutensa ylihoitaja, joka toi sen tiedon, ettei hänen vaatimiaan rahoja rykmentin varustamiseksi saisi muuten, kuin että yksi tila täytyisi myydä! Ylihoitaja oli muuten sitä mieltä, että rykmenttipuuha vie Pierren perikatoon. Pierren oli vaikea salata hymyään kuunnellessaan ylihoitajan arveluja.

— Myykää vain, — virkkoi hän. — Minkäs sille mahtaa, en voi enää muuttaa asiaa!

Kuta huonommaksi yleisten asiain ja varsinkin Pierren omien asiain tila kävi, sitä hauskemmalta tuntui Pierrestä ja sitä enemmän hän varmentui odottamansa onnettomuuden tulosta. Pierren tuttavista ei Moskovassa ollut enää paljo ketään. Julia oli matkustanut pois, niin ikään ruhtinatar Maria. Läheisistä tuttavista olivat vain Rostovilaiset jälellä, mutta heillä ei Pierre käynyt.

Tänä päivänä läksi Pierre hieman hauskutellakseen ja virkistyäkseen Vorontsovan kylään katsomaan erästä suurta ilmapalloa, jonka oli määrä nousta ilmaan seuraavana päivänä. Pallo ei ollut vielä valmis. Pierre sai kuulla, että sitä rakennettiin hallitsijan tahdosta. Hallitsija oli kirjottanut pallosta kreivi Rostoptshinille:

"Aussitôt que Leppich sera prêt, composez lui un équipage pour sa nacelle d'hommes sûrs et intelligents et dépêchez un courrier du général Koutousoff pour l'en prévenir. Je l'ai instruit de la chose".

"Recommandez, je vous prie, à Leppich d'être bien attentif sur l'endroit, où il descendra la première fois, pour ne pas se tromper et ne pas tomber dans les mains de l'ennemi. Il est indispensable qu'il combine ses mouvements avec le général-en-chef".[99]

Vorontsovasta kotiin palatessaan huomasi Pierre Bolstnaja toria ajaessaan väkeä Mestauspaikan luona, pysähtyi ja nousi kärryistä. Tässä toimitettiin erään ranskalaisen kokin ruumiinrangaistusta, johon hän oli tuomittu vakoilemisesta. Toimitus oli juuri suoritettu ja pyöveli irroitti penkiltä surkeasti ruikuttavaa paksua miestä, jolla oli ruskea poskiparta, siniset sukat ja viheriät liivit. Toinen rikollinen, laiha ja kalpea mies seisoi vieressä. Kasvoista päättäen oli kumpikin ranskalainen. Sairaloisen kalpein kasvoin, jommoiset oli laihalla ranskalaisellakin, työntäytyi Pierre väkijoukon läpi.

— Mitä tämä on? Ketä, mistä syystä? — kyseli hän.

Mutta joukko, jossa oli virkamiehiä, pikkuporvareita, kauppiaita, musikkoja ja naisia, oli niin ahneesti kiintynyt katsomaan, mitä Mestauspaikalla tapahtui, ettei kukaan vastannut hänen kysymyksiinsä. Paksu mies ojentui pystyyn, kohotteli olkapäitään synkin kasvoin ja koettaen näyttää lujamieliseltä alkoi pukea päälleen liiviään ympärilleen katsomatta. Vaan äkkiä alkoivat hänen huulensa vavista ja hän purskahti itkuun itselleen vihoitellen, kuten itkevät kuumaveriset aikaihmiset. Väkijoukko alkoi puhella kovaäänisesti tukehduttaakseen, kuten Pierrestä tuntui, itsestään säälintunteen.

— Ruhtinasväen kokkia näkyy olevan...

— No, musjöö, taisipa venäläinen voide vähän kirveliä ranskalaista selkää ... oliko hapanta? — ilkkui eräs kansliakirjuri, joka seisoi Pierren rinnalla, silloin kun ranskalainen alkoi itkeä.

Kirjuri katseli ympärilleen nähtävästi odottaen joukosta vastakaikua sukkeluudelleen. Muutamat remahtivat nauruun, muutamat katsoivat pelästyneinä pyöveliin, joka riisui toista.

Pierre sihisteli nenäänsä, murti suutaan ja rutosti käännähtäen läksi takasin kärryjen luo koko ajan sekä kulkiessaan että kärryihin istuutuessaan jotain itsekseen mutisten. Matkan kestäessä hän vavahteli tuontuostakin ja kivahteli niin kovasti, että kuski kysyi:

— Mitä suvaitsette käskeä?

— Mihin sinä oikeastaan ajat? — kiljasi Pierre kuskille, joka käänsi Lubjankan kadulle.

— Te käskitte ajamaan ylipäällikölle, — vastasi kuski.

— Pöllö! Elukka! — ärjäsi Pierre. Harvoin oli hän käyttänyt tämmöisiä sanoja kuskiaan haukkuessaan. — Kotiinhan minä käskin. Aja joutuin, lurjus! Jo tänä päivänä täytyy päästä kaupungista, — lisäsi Pierre itsekseen mutisten.

Nähdessään suomitun ranskalaisen ja väkijoukon, joka tungeksi Mestauspaikan ympärillä, päätti Pierre lopullisesti, ettei hän enää voi jäädä Moskovaan, vaan lähtee jo tänään armeijaan ja hänen päätöksensä oli niin jyrkkä, että hänestä tuntui, kuin hän olisi jo ehtinyt ilmoittaa sen kuskille tai että tämän olisi pitänyt tietää se itsestään.

Kotiin tultuaan alkoi Pierre antaa käskyjä kaikkitietävälle, kaikkiosaavalle ja koko Moskovan tuntemalle kuskilleen Jefstavjevitshille, että tämä jouduttaisi kaikki valmiiksi, sillä yöllä lähtee hän Moschaiskiin armeijaan ja että sinne lähetettäisiin hänen ratsunsa. Kun kaikkia valmistuksia ei voitu suorittaa sinä päivänä, täytyi Pierren Jefstavjevitshin ehdotuksesta lykätä lähtönsä toiseen päivään, jotta vaihtohevoset ehtisivät joutua määräpaikoilleen.

24 päivä valkeni selkeänä huonon sään jälkeen ja puoleltapäivin läksi Pierre Moskovasta matkalle. Seuraavana yönä sai Pierre kuulla Perhuskovassa, jossa muutettiin hevosia, että illalla oli ollut suuri taistelu. Kerrottiin, että Perhuskovassakin oli maa vavissut ammunnan ankaruudesta. Pierren kysymykseen, ken oli voittanut, ei kukaan osannut vastata mitään. (24 p:nä tapahtui Shevardinon taistelu). Aamun sarastaessa saapui Pierre Moschaiskiin.

Täällä olivat kaikki talot majotetut täyteen sotaväkeä ja siinäkin majatalossa, jossa Pierreä vastassa oli hänen kuskinsa ja ratsupalvelijansa, kuhisivat kaikki huoneet upseereja.

Moschaiskissa ja sen takana liikkui ja majaili sotaväkeä kaikkialla. Kasakkoja, jalka- ja ratsuväkeä, kuormia, laatikoita ja tykkiä vilisi joka taholla. Pierre koetti jouduttaida etemmä ja kuta kauemma hän tuli Moskovasta, kuta syvemmälle hän vaipui sotajoukkojen mereen, sitä voimakkaammin hänet valtasi levoton hätä ja ennen tuntematon iloinen tunne. Tämä oli samallainen tunne kuin sekin, jota hän oli tuntenut aatelin kokouksessa hallitsijan tulon aikana — tunne siitä, että välttämättömästi oli tehtävä jotain ja uhrattava jotain. Hänet oli vallannut hyväilevä tunne siitä tietoisuudesta, että kaikki se, mikä muodosti ihmisten onnen: elämänmukavuudet, rikkaus, jopa itse elämäkin, — on joutavaa, jonka mielellään hylkää jonkun muun rinnalla... Mutta minkä rinnalla, sitä ei Pierre voinut selvittää itselleen eikä hän koettanutkaan selvittää itselleen, ketä ja mitä varten hänestä tuntuu erityisen suloiselta uhrata kaikki. Se, mitä varten hän haluaa uhrata kaikki, ei askaroittanut hänen ajatuksiaan, vaan itse uhrautuminen loi häneen tuon lämpimän tunteen.

XIX.

24 p:nä oli taisteltu Shevardinon redutin luona. 25 p:nä ei ammuttu ainoatakaan laukausta kummaltakaan puolelta ja 26 p:nä tapahtui Borodinon taistelu.

Mitä varten ja miten ryhdyttiin Shevardinon ja Borodinon taisteluihin? Mitä varten ryhdyttiin Borodinon taisteluun? Sillä ei ollut ranskalaisille enemmän kuin venäläisillekään pienintäkään merkitystä. Sen lähimpänä seurauksena venäläisille oli ja täytyi olla — se, että me joudutimme Moskovan tuhoa (jota me pelkäsimme kaikista eniten maailmassa), ja — ranskalaisille se, että he jouduttivat kokonaisen armeijan tuhoa (jota he puolestaan pelkäsivät kaikista eniten maailmassa). Tämä seuraus oli jo silloinkin aivan päivänselvä, vaan siitä huolimatta päätti Napoleon taistella täällä ja Kutusof puolestaan yhtyi siihen.

Jos sotapäällikköjä olisivat johtaneet järkisyyt, niin luulisipa Napoleonista olleen selvääkin selvemmän, että hän, marssittuaan 2,000 virstan taipaleen taa ja ryhtyessään taisteluun, jossa hän menettää ainakin neljännen osan armeijastaan, kulkee varmaa perikatoaan kohti. Yhtä selvää olisi pitänyt olla Kutusovistakin, että hän taipuessaan taistelemaan ja pannessaan alttiiksi armeijan neljännen osan häviön, aivan varmaan menettää Moskovan. Kutusoville oli tämä matemaattisen selvää ja yhtä selvää kuin sekin, että jos minulla tammipelissä on yhtä nappulata vähemmän ja minä ajan, niin minä varmasti joudun tappiolle, josta syystä minun ei ole ajettava.

Kun vastapelaajalla on 16 nappulaa ja minulla 14, olen minä noin kahdeksatta osaa häntä heikompi; vaan kun minä ajan 13 nappulalla, pääsee hän kolme kertaa minua voimakkaammaksi.

Ennen Borodinon taistelua suhtautuivat meidän voimamme ranskalaisten voimiin lähipitäen kuin viisi kuuteen, mutta taistelun jälkeen kuin yksi kahteen; toisin sanoen, ennen taistelua kuin 100 tuhatta 120 tuhanteen ja taistelun jälkeen kuin 50 tuhatta 100 tuhanteen. Älykäs ja kokenut Kutusof taipui kuitenkin taisteluun. Napoleon, tuo nerokas sotapäällikkö, joksi häntä on sanottu, taisteli taistelun, menetti neljännen osan armeijastaan ja venytti linjansa entistä pitemmäksi. Jos sanotaan, että Napoleon oli aikonut Moskovan, kuten Wieninkin vallottamisella päättää sodan, on tätä vastaan olemassa monia todistuksia. Napoleonin omat historioitsijat kertovat, että hän oli aikonut palata takasin jo Smolenskista, että hän tunsi asemansa venyneen liian loitoksi ja ettei Moskovan vallotus päätä sotaa. Sillä Smolenskista käsin hän oli nähnyt, mille kannalle olivat Venäjän kaupungit jääneet hänen suhteensa, kun hän ei saanut ainoatakaan vastausta lukuisiin ilmotuksiinsa, että hän halusi ryhtyä näiden kanssa keskusteluihin.

Ryhtyessään ja taipuessaan Borodinon taisteluun menetteli Kutusof ja Napoleon aikeettomasti ja mielettömästi. Vaan historioitsijat ovat sittemmin toteutuneiden tosiasioiden nojalla koonneet taitavasti sommiteltuja todistuksia sotapäällikköjen kaukonäköisyydestä ja nerokkuudesta, miesten, jotka kaikista maailman suurtapausten aikeettomista jouduttajista olivat mitä orjallisimpia ja aikeettomimpia välikappaleita.

Klassilliset kansat ovat meille jättäneet sankarirunoelmia, joissa sankarit muodostavat historian koko ydinkohdan, vaan me emme vieläkään voi tottua siihen, ettei sellaisella historialla ole mitään merkitystä meidän ajan ihmiskunnalle.

Toiseen kysymykseen: miten ryhdyttiin Borodinon ja sitä ennen suoritettuun Shevardinon taisteluun, on olemassa niinikään aivan määrätty ja kaikille tunnettu, mutta aivan väärä esitys. Kaikki historioitsijat kuvaavat asian seuraavalla tavalla:

Venäjän armeija, peräytyessään Smolenskista, muka haeskeli parhainta asemaa päätaistelua varten ja semmoinen asema löydettiinkin muka Borodinon luona.

Venäläiset lujittivat muka ennakolta tämän aseman rakentamalla varustuksia maantien (joka vei Moskovasta Smolenskiin) vasemmalla puolen melkein suoraviivaisesti sitä kohti Borodinosta Utitsaan kulkevassa suunnassa, juuri siihen samaiseen paikkaan, jossa taistelu tapahtui.

Tämän aseman etupuolelle varustettiin muka vihollisen liikkeiden silmälläpitoa varten luja etuasema Shevardinon muinaiskalmistoon. 24 p:nä Napoleon muka hyökkäsi etuasemaa vastaan ja vallotti sen; 26 p:nä ryntäsi hän koko Venäjän armeijan kimppuun, joka seisoi varustuksissa Borodinon kentällä.

Näin puhutaan historioissa, vaan kaikki tämä on aivan väärää, josta jokainen voi helposti tulla vakuutetuksi, jos vain tahtoo tunkeutua asian ytimeen.

Venäläiset eivät haeskelleet mahdollisimman parhainta asemaa, vaan päinvastoin kulkivat peräytyessään monen aseman ohi, jotka olivat Borodinoa paremmat. He eivät pysähtyneet ainoallekaan näistä asemista sekä siitä syystä, ettei Kutusof tahtonut jäädä asemaan, jota hän ei ollut itse valinnut, että siitä syystä, ettei armeijaan ollut vielä yhtynyt Miloradovitsh nostoväkineen ja vielä monesta muustakin lukemattomasta syystä. Totena pysyy kuitenkin se, että sivuutetut asemat olivat vahvempia ja ettei Borodinon asema (se, jossa taistelu taisteltiin) suinkaan ollut vahva, vaan ei edes ollut miltään kannalta katsottuna sen kummallisempi asema kuin mikä muukaan Venäjän valtakunnan paikka tahansa, jonka umpimähkään voi näyttää kartalta neulalla.

Venäläiset eivät suinkaan varustaneet asemaansa Borodinon kentällä maantiestä vasempaan suoraviivaisessa suunnassa (eli sitä paikkaa, jossa taistelu tapahtui) vaan he eivät edes kertaakaan ennen elok. 25 päivää 1812 olleet ajatelleet, että taistelu tapahtuisi juuri siinä paikassa. Tätä todistaa ensiksikin se, ettei tässä paikassa suinkaan ollut 25 p:nä varustuksia, vaan ettei edes 25 p:nä alotettuja saatu valmiiksi 26 p:nä. Toiseksi Shevardinon redutin asema: Shevardinon redutilla, joka sijaitsi sen aseman etupuolella, jossa taisteluun ryhdyttiin, ei ollut mitään merkitystä. Miksi lujitettiin tämä redutti kaikkia muita paikkoja vahvemmaksi? Ja miksi sitä puolustaessa 24 p:nä myöhään yöhön saakka tuhlattiin kaikki ponnistukset ja menetettiin 6,000 miestä? Vihollisen silmälläpitoon olisi riittänyt kasakkapartio. Kolmantena todistuksena siitä, ettei asemaa, jossa taistelu taisteltiin, oltu ennalta päätetty ja ettei Shevardinon redutti ollut tämän aseman etuasema, on se, että Barclay de Tolly ja Bagration olivat 25 päivään saakka siinä uskossa, että Shevardinon redutti oli aseman vasen siipi ja että itse Kutusof sanoo tiedonannossaan, joka hätäkäteen kirjoitettiin taistelun jälkeen, Shevardinon reduttia aseman vasemmaksi siiveksi. Vasta hyvän aikaa jälestäpäin, kun kaikessa rauhassa kirjotettiin tiedonantoja Borodinon taistelusta, keksittiin (arvattavasti erehtymättömänä pidetyn ylipäällikön erehdysten oikasemiseksi) se väärä ja omituinen selitys, että muka Shevardinon redutti oli ollut etuasemana (jota vastoin se oli ollut vain vasemman siiven varustettu asema) ja että me muka olimme antautuneet Borodinon taisteluun varustetussa ja edeltäpäin valitussa asemassa ollen, kun taistelu sitä vastoin tapahtui aivan aavistamattomalla ja melkein varustamattomalla paikalla.

Asia on nähtävästi ollut näin: asema oli valittu pitkin Kolotsha-joen suuntaa, joka katkaisee maantien, mutta ei suoraviivaisesti, vaan muodostaen terävän kulman sen kanssa, niin että vasen siipi oli Shevardinossa, oikea Novoje Selon kylän luona ja keskustassa Borodinossa, Kolotsha- ja Voina-jokien yhtymäkohdan kulmauksessa. Tämä asema, jota Kolotsha-joki suojeli ja jossa Smolenskista Moskovaan vievää tietä lähenevän vihollisen eteneminen oli venäläisen armeijan ehkäistävä, on päivänselvä jokaiselle, joka katsoo Borodinon kenttää, vaikka unohtaisikin, miten taistelu tapahtui.

Kun Napoleon saapui 24 p:nä Valujevaan, ei hän nähnyt (kuten historioissa sanotaan) venäläisten asemaa Utitsan ja Borodinon välillä (hän ei voinut nähdä asemaa, kun sitä ei ollutkaan) eikä nähnyt myöskään Venäjän armeijan etuasemaa, vaan venäläisten jälkijoukkoja haeskellessaan hän joutui venäläisten aseman vasemmalle siivelle — Shevardinon redutille ja venäläisten aavistamatta marssitti joukkonsa Kolotsha-joen yli. Kun venäläiset eivät ehtineet ryhtyä ratkaisevaan taisteluun, vetivät he vasemman siipensä takasin asemastaan, jossa sen oli aikomus puolustautua, jos asettuivat uuteen asemaan, jota ei oltu etukäteen määrätty eikä varustettu. Päästyään Kolotsha-joen yli maantien vasemmalta puolen, siirsi Napoleon koko tulevan taistelun oikealta vasemmalle (venäläisten taholta lukien) ja määräsi sen paikaksi Utitsan, Semenovskojen ja Borodinon välisen tasangon (jolla ei ollut sen kummempia aseman etuja kuin millä muulla Venäjän tasangolla tahansa) ja tällä tasangolla suoritettiin 26 p:nä elok. koko taistelu. Pääpiirteissään laadittuna on luullun ja tapahtuneen taistelun kulku seuraava:

Ellei Napoleon olisi 25 p:n illalla käynyt Kolotsha-joella eikä käskenyt hetimmiten jo samana iltana ryhtymään rynnäkköön reduttia vastaan, vaan vasta seuraavana aamuna, niin ei kukaan olisi epäillyt, että Shevardinon redutti oli meidän asemamme vasempana siipenä ja taistelu olisi tapahtunut niinkuin me sitä odotimme. Siinä tapauksessa olisimme me luultavasti vieläkin tiukemmin puolustaneet Shevardinon reduttia, vasenta siipeämme, hyökänneet Napoleonin keskustan tai oikean siiven kimppuun ja 24 p:nä olisi suoritettu yleinen taistelu siinä asemassa, joka oli ennalta määrätty ja varustettu. Mutta koska hyökkäys meidän vasenta siipeämme vastaan tehtiin illalla kohta meidän jälkijoukkojemme peräytymisen jälkeen s.o. heti Gridnevajan taistelun jälkeen ja koska venäläiset sotapäälliköt eivät tahtoneet tai ehtineet alkaa saman 24 p:n illalla yleistä taistelua, niin Borodinon taistelun ensimäinen ja tärkein toimi meni mitättömäksi jo 24 p:nä ja nähtävästi joudutti 26 p:n tappion.

Shevardinon redutin menettämisen jälkeen jäimme me seuraavana aamuna aivan ilman vasemman siiven asemaa ja sen vuoksi oli meidän pakko oikaista vasen siipemme ja lujittaa sen asema umpimähkään.

Eipä siinä kyllä, että venäläiset joukot olivat 26 p:nä vain heikkojen, keskeneräisten varustusten turvissa, vaan tämän aseman epäedullisuutta enensi vielä sekin, että venäläiset sotapäälliköt, jotka eivät välittäneet vasemman siiven aseman kadottamisesta ja koko tulevan taistelualan siirtymisestä oikealta vasemmalle, jäivät entiseen, liiaksi laajaan asemaansa Novoje Selon ja Utitsan välille, josta syystä heidän oli taistelun aikana liikutettava joukkoja oikealta vasemmalle. Tällä tavoin voivat venäläiset taistelun kestäessä pitää koko ranskalaista armeijaa vastassa, jonka voima oli suunnattu meidän vasenta siipeämme vastaan, kahta vertaa heikommat voimat.

(Penjatovskin liikkeet Utitsaa vastaan ja Uvarovin liikkeet ranskalaisten oikean siiven puolella olivat taistelun kulusta erillään olevia toimia). Näin siis tapahtui Borodinon taistelu toisin, kuin (koettamalla salata meidän sotapäällikköjemme virheitä ja tämän johdosta vähentämällä Venäjän sotajoukkojen ja kansan mainetta) se on kuvattu tapahtuneen. Borodinon taistelu ei tapahtunut valitussa eikä varustetussa asemassa vain jonkun verran ranskalaisia heikommilla voimilla, vaan Borodinon taisteluun, Shevardinon redutin menettämisen tähden, antautuivat venäläiset avoimella, melkein varustamattomalla tasangolla ranskalaisia voimia kahta vertaa heikommilla voimilla eli toisin sanoen semmoisissa olosuhteissa, joissa ei ainoastaan ollut mahdotonta tapella kymmentä tuntia, vaan olipa mahdotonta suojella armeijaa kolmeakaan tuntia, jottei se olisi joutunut tuhon ja paon omaksi.

XX.

Aamulla elokuun 25 p:nä läksi Pierre Moschaiskista. Eräässä tavattoman jyrkässä ja väärässä alamäessä, joka vei kaupungista vasemmalla kädellä olevan kirkon ohi, jossa parhaillaan pidettiin jumalanpalvelusta, nousi Pierre ajopeleistä ja läksi kulkemaan jalan. Hänen takanaan laskeutui mäkeä alas eräs ratsurykmentti laulajat etunenässä ja häntä vastaan nousi kuormajono, jossa kuletettiin haavottuneita eilisestä taistelusta. Hevosmiehet, joina oli musikoita, kiljuivat hevosille ja suomivat niitä piiskoilla sekä juoksivat puolelta toiselle. Raskaat kärryt, joilla haavottuneita sotamiehiä virui ja istui kolmi- ja nelikunnittain, keikkuivat ankarasti jyrkässä ylämäessä, jota oli kivitetty viskomalla kivimöhkäleitä sinne tänne. Kalpeat haavottuneet, joiden siteinä oli rääsyjä, pitelivät huuliaan pusertaen ja synkin kasvoin kiinni kärryjen laidoista, mutta siitä huolimatta tärisytti ja viskeli heitä kovasti toinen toistaan vasten. Melkein kaikki katsoivat lapsellisen uteliaina Pierren valkeaa lakkia ja vihreää hännystakkia.

Pierren kuski ärhenteli kovaäänisesti kuormanajajille, jotta nämä ajaisivat tien toista laitaa. Ratsurykmentti laskeutui laulaen mäenrinnettä, joutui ihan Pierren ajopelien taakse ja tukkesi tien. Pierre pysähtyi ja painautui syväuomaisen tien seinämää vasten. Mäen laki oli niin korkealla, ettei sen takaa auringonsäteet ylettyneet uomaan, jossa oli kylmää ja kosteaa. Pierren yllä henkäili kirkas elokuunaamu ja helkkyi reippaiden laulujen kaiku. Eräs kuorma haavottuneita pysähtyi tienposkeen Pierren viereen. Kuormanajaja, jolla oli niinitöppöset jalassa, juoksi läähättäen kuorman luo, asetti kiven raudoittamattomien takapyörien alle ja rupesi kohentelemaan seisahtuneen hevosensa valjaita.

Eräs haavottunut vanha sotilas, jonka käsi oli kääreissä ja joka paarusti kuorman takana, tarttui kärryjen laitaan terveellä kädellään ja katsahti Pierreen.

— No, mitenkäs tässä käy, tähänkö jäädään vai Moskovaanko vetäydytään?

Pierre oli niin syvissä ajatuksissa, ettei hän kuullut kysymystä. Hän katseli vuoroin ratsurykmenttiin, joka nyt oli joutunut vastakkain haavottuneiden kuormajonon kanssa, vuoroin kärryihin, jotka seisoivat hänen vieressään ja joissa tuli kaksi haavottunutta ja kolmas oli pitkällään. Ja Pierrestä tuntui, että siinä hänen edessään, noissa haavottuneissa oli hänen mieltään askaroittaneen arvoituksen selitys. Toinen istuvista sotamiehistä oli luultavasti saanut haavan poskeensa. Koko pää oli turottu rievuilla ja toinen poski oli pullistunut vähilleen lapsen pään kokoiseksi. Suu ja nenä olivat vääristyneet sivulle. Tämä sotamies katsoi kirkkoon ja risti silmiään. Toinen, nuori poika, rekryytti, vaaleaverinen ja niin valkea kuin ei hänen ohuissa kasvoissaan olisi ollut pisaraakaan verta, katseli hellämielisesti hymyillen Pierreen. Kolmas virui vatsallaan, joten hänen kasvonsa olivat piilossa. Ratsuväen laulajat kulkivat parhaillaan kuorman ohi.

— Ah! Jo-jopa ohrainen otti ... sen pätöisen pään... Ja maalla vierahalla ollen... — lauloivat he erästä sotilaslaulua.

Kaiun heläjävät soinnut värisivät korkeudessa aivan kuin heitä matkien, mutta toisessa ilosävyn lajissa. Ja auringon hehkuvat säteet, nekin muuta iloa eläen, kultasivat vastakkaisen rinteen lakea. Vaan rinteen alla, haavottuneiden kuorman ja läähättävän hevosen seutuvilla oli kosteaa, sumuista ja surullista.

Sotamies, jonka poski oli turvoksissa, katsahti tuikeasti laulaviin ratsumiehiin.

— Senkin keikarit! — virkkoi hän nuhtelevasti.

— Nykyisin näkee musikkaväkeäkin eikä yksistään sotamiehiä! Musikkakin ajetaan yhteen joukkoon, — sanoi Pierrelle surullisesti hymyillen sotamies, joka seisoi kuorman takana. — Ei näytä välillä pantavan... Kaiken kansan väellä tahtovat rynnistää. Ja Moskova on kaikki kaikessa.

Sotamiehen sanojen epäselvyydestä huolimatta käsitti Pierre täydellisesti, mitä hän oli tahtonut lausua ilmi ja hän nyökäytti hyväksyvästi päätään.

Ahdinko selveni, Pierre astui mäen alle, nousi ajopeleihinsä ja jatkoi matkaansa.

Pierre silmäili kummallekin puolen tietä etsien tuttuja kasvoja, vaan kaikkialla oli erilajisten sotilaiden outoja kasvoja, jotka kaikki ihmeissään silmäilivät hänen valkoista lakkiaan ja vihreää hännystakkiaan.

Ajettuaan nelisen virstaa kohtasi hän ensimäisen tuttavan ja ilostui suuresti. Tämä oli muuan armeijan ylilääkäreistä. Hän ajoi puoleksi katetuissa vaunuissa erään nuoren lääkärin kanssa ja huomattuaan Pierren käski kasakan, joka istui kuskipukilla tavallisen kuskin asemasta, pysähdyttämään hevoset.

— Kreivi! Teidän ylhäisyytenne, miten te olette täällä? — kysyi tohtori.

— Teki mieli tulla katsomaan...

— Kyllä onkin katsomista...

Pierre nousi vaunuistaan ja rupesi puhelemaan tohtorin kanssa, jolle hän selitti aikovansa ottaa osaa taisteluun.

Tohtori kehotti Pierreä kääntymään suoraan hänen armonsa puoleen.

— Mitäs te jäisitte tietymättömille teille taistelun aikana, — sanoi hän vaihtaen silmäyksiä nuoren toverinsa kera, — kun hänen armonsa kuitenkin tuntee teidät ja ottaa teidät suosiollisesti vastaan. Menkää vain hänen luokseen, — lisäsi tohtori.

Tohtori näytti väsyneeltä ja hänellä tuntui olevan kiire.

— Niinkö luulette? Ajattelin vielä kysyä teiltä, missä päävarustukset ovat, — sanoi Pierre.

— Päävarustukset? — ihmetteli tohtori. — Ne eivät tosiaankaan kuulu minun alaani. Kunhan ajatte Tatarinovan ohi, siellä taitavat jotain myllertää. Nouskaa hautakummuille, niiltä näkyy, — sanoi tohtori.

— Sieltäkö jo näkyy? Jos te joutaisitte...

Tohtori keskeytti hänet ja peräytyi lähemmä vaunujaan.

— Läksisin kyllä saattamaan, mutta jumaliste — työtä on tätä myöten (tohtori osotti kurkkuaan) ja täytyy joutua armeijaosaston päällikön luo. Tiedättekö, meidän tilamme? Huomenna, kreivi, on taistelu. Satatuhantista armeijaa kohti täytyy laskea vähintäinkin 20 tuhatta haavottunutta. Vaan meillä ei ole paareja, ei vuoteita, ei haavureita eikä lääkäreitä edes kuudelle tuhannelle. Kymmeniä tuhansia kärryjä on, mutta tarvitaan sitä muutakin. Saa tehdä, minkä parhaaksi näkee.

Outo ajatus siitä, että niistä tuhansista reippaista, terveistä, nuorista ja vanhoista miehistä, jotka äsken olivat iloisin ihmettelyn tuntein katselleet hänen lakkiaan, oli 20 tuhatta joutuva varman kuoleman ja haavojen uhriksi (ehkä juuri ne, jotka hän oli nähnyt), — sai Pierren hämmästyksiinsä.

"He kuolevat ehkä huomenna, miksi he siis ajattelevat muuta kuin kuolemaa?" Ja samassa kuvastui hänen mieleensä laskeutuminen Moschaiskin mäestä, haavottuneiden kuormat, kaiku, auringon säteet ja ratsuväen laulu.

"Ratsuväki rientää taisteluun, tapaa haavottuneita ja hetkeäkään ajattelematta, mikä heitä odottaa, kulkevat he haavottuneille silmää iskien näiden ohi. Kaikkiaan on heistä 20 tuhatta vihitty kuolemaan, vaan he ihmettelevät minun lakkiani! Kummallista!" ajatteli Pierre ajaessaan Tatarinovaa kohti.

Erään suurtilallisen kartanon luona, joka oli vasemmalla puolen tietä, seisoi ajopeliä, kuormarattaita, joukko upseerien palvelijoita ja vahtisotilaita. Hänen armonsa oli pysähtynyt kartanoon. Pierren tullessa hän ei kuitenkaan ollut saapuvilla eikä esikuntalaisistakaan ollut paljo ketään saapuvilla. Kaikki olivat menneet jumalanpalvelukseen. Pierre ajoi edelleen Gorkiin päin.

Päästyään kyläkadulle näki Pierre ensi kerran musikkanostokkaita, joilla oli risti lakissa ja valkeat paidat päällä ja jotka kovaäänisesti rupatellen ja nauraa hohottaen työskentelivät terhakasti ja hikisinä oikealla puolen tietä suunnattoman suurella, nurmettuneella hautakummulla.

Muutamat heistä kaivoivat lapioilla mäkeä, muutamat kulettivat lautoja myöten multaa käsikärryillä, toiset taas seisoivat toimettomina.

Kaksi upseeria oli kummulla heitä ohjailemassa. Kun Pierre näki musikat, joita kaikesta päättäen näytti vielä huvittavan heidän uusi sotilasammattinsa, muistui taas hänen mieleensä haavottuneet sotamiehet ja hänelle kävi selväksi, mitä se sotamies oli tarkottanut, joka oli puhunut kaiken kansan väellä rynnistämisestä. Nähdessään noiden parrakkaiden musikkojen työskentelevän taistelukentällä kummallisen kömpelöine saappaineen ja hikisine niskoineen ja avoimine paidankauluksineen, joiden alta näkyi punottuneet solisluut, teki tämä Pierreen paljoa voimakkaamman vaikutuksen kuin mikään muu, minkä hän oli tähän asti nähnyt tai kuullut hetken juhlallisuudesta ja merkityksestä.

XXI.

Pierre nousi vaunuistaan ja meni työskentelevien nostokkaiden ohi sille hautakummulle, jolta tohtorin sanojen mukaan näkyi taistelukenttä.

Kello oli 11 aamulla. Aurinko paistoi vasemmittain Pierren taitse ja sen säteet valaisivat suunnattoman suuren näyttämön, joka amfiteatterin tapaisesti kohoten avautui hänen eteensä.

Pitkin tämän amfiteatterin ylintä kohtaa koukerteli vasemmalla Smolenskin maantie. Se pujottautui kirkonkylän läpi, joka lepäili 500 askeleen päässä alangolla kummun edustalla. (Se oli Borodino). Tie kulki kylän alla sillan yli ja nousi sitte töyräs töyräältä ja notko notkolta yhä ylemmä noin kuuden virstan päässä häämöttävää Valujevan kylää kohti, jossa Napoleon majaili. Valujevan takana painui tie kellahtavan metsän uumeniin taivaanrannalla. Metsästä, joka kasvoi koivua ja kuusta, kimalteli tien suunnan oikealta puolen Kolotskin luostarin risti ja kellotorni. Etäisyyden sinisessä hämyssä näkyi metsän ja tien kummallakin puolen nuotiotulien savua ja sekä meidän että vihollisen väen epämääräisiä joukkoja. Oikealla puolen oli Kolotsha- ja Moskova-joen äyräiden seutu rotkoista ja vuorista. Vuorten välistä siinsi kaukaa Bessubovon ja Saharjinon kylät. Vasemmalla oli seutu tasaista, siellä välkkyi viljavainioita ja siinsi savuava, poltettu Semenovskin kylä.

Kaikki, mitä Pierre näki sekä oikealla että vasemmalla, oli niin epämääräistä, ettei kentän kumpikaan puoli tyydyttänyt täydelleen hänen kuvitteluaan. Katsoipa minne hyvänsä, taistelukenttää ei näkynyt, vaan näkyi peltoja, ketoja, sotajoukkoja, metsiä, nuotiotulien savua, kyliä, hautakumpuja ja puroja. Ja vaikka Pierre olisi miten haeskellut, ei hän voinut havaita missään varustuksia eikä erottaa omia joukkoja vihollisista.

"Pitää, kysyä asiantuntevalta", ajatteli hän ja kääntyi erääseen upseeriin, joka uteliaana silmäili hänen jykevää, epäsotilaallista vartaloaan.

— Sallikaa minun kysyä, — sanoi hän upseerille, — mikä tuo kylä on tuossa?

— Burdino vai mikä se on? — kysäsi upseeri vuorostaan toveriltaan.

— Borodino, — vastasi toveri oikaisten.

Upseeri, josta näytti olevan mieleen saada hieman keskustella, läheni Pierreä.

— Ovatko nuo meikäläisiä? — kysyi Pierre.

— Ovat ja tuolla etempänä ovat ranskalaiset, — vastasi upseeri. — Tuolla, tuolla ne näkyvät.

— Missä, missä? — kysyi Pierre.

— Paljaalla silmällä näkee. Tuolla noin.

Upseeri osotti kädellään savuja kohti, jotka siinsivät vasemmalta joen takaa ja hänen kasvoilleen nousi samallainen ankaran totinen ilme kuin Pierre oli nähnyt häntä vastaan tulleiden kasvoilla.

— Vai nuo ne ovat ranskalaisia! Entä tuolla? — Pierre näytti vasemmalle erästä kumpua kohti, jonka luona häämötti sotaväkeä.

— Ne ovat meikäläisiä.

— Vai meikäläisiä! Entä tuolla? — Pierre osotti kädellään erästä toista kaukaista kumpua kohti, jolla yleni suuri puu ja jonka äärestä häämötti kylä ja nousi nuotiosavuja.

— Se on se, — vastasi upseeri (se oli Shevardinon redutti). — Eilen se oli meidän, vaan nyt se on hänen.

— No, entä meidän asemamme?

— Pääasema? — toisti upseeri tyytyväisyydestä hymyillen. — Voin antaa teille täydellisen selvityksen, sillä minä olen rakentanut melkein kaikki meidän varustuksemme. Meidän keskustamme nähkääs on Borodinossa, tuossa noin. — Hän osotti kohtisuoraan kylään, jossa oli kirkko. — Tuolla on kaalamo Kolotshan yli. Tuolla taas, kuten näette, notkelmassa, missä vielä näkyy lyödyn heinän karheita, on silta. Siinä on meidän keskustamme. Oikea siipemme on taas tuolla. (Hän viittasi kädellään jyrkästi oikealle rotkoihin päin). Siellä on Moskova-joki ja sinne olemme rakentaneet kolme reduttia, hyvin vahvoja. Vasen siipi ... — tässä upseeri pysähtyi. — Sitä on, nähkääs, vaikea selittää... Eilen oli meidän vasen siipemme tuolla noin, Shevardinossa, tuolla juuri, missä on tammi. Vaan nyt olemme siirtäneet vasemman siiven takasin. Sitte näette te tuolla etäällä kylän ja savua, se on Semenovskoje ja täällä myöskin, — hän osotti Rajevskin kumpua. — Mutta tuskinpa taistelu täällä syntyy. Että hän olisi marssittanut joukkonsa tänne, on petos. Hän varmaankin kiertää Moskvan oikean puolitse. Ja taisteltiinpa missä tahansa — monia meistä huomenna puuttuu! — sanoi upseeri.

Eräs vanha ali-upseeri, joka oli tullut upseerin luo tämän kertoessa, odotti ääneti päällikkönsä puheen loppua, mutta tässä kohden hän tyytymättömän näköisenä upseerin kertomuksen johdosta keskeytti hänet.

— Vallituskoria pitäisi käydä, — sanoi hän äreästi.

Upseeri näytti aivan kuin joutuvan hämilleen huomatessaan, että vaikka saakin ajatella, miten monia huomenna tulee puuttumaan, ei siitä kuitenkaan olisi sopinut puhua.

— Niin pitäisi, lähetä taas kolmas komppania hakemaan, — virkkoi upseeri hätäisesti.

— Kukas te olette, lääkärikö, vai...

— En, ilman vain olen täällä, — vastasi Pierre.

Ja Pierre läksi kummulta nostokkaiden ohi.

— Kirotut! — mutisi hänen jälestään tuleva upseeri nenäänsä pihistäen nostokkaiden ohi juostessaan.

— Tuolla tulevat!... Jo tulevat... Kas tuolla... Kuvaa kantavat ja koht'sillään joutuvat tänne... — kuului ääniä yht'äkkiä ja upseerit, sotamiehet ja nostokkaat läksivät juoksemaan pitkin maantietä.

Borodinon kylästä nousi mäenrinnettä kirkkokulkue. Sen etunenässä marssi pölyisellä maantiellä joukko jalkaväkeä paljastetuin päin ja maata kohti ojennetuin kiväärein. Jalkaväen takaa kuului kirkkolaulua.

Nostokkaat ja sotamiehet juoksivat Pierren ohi kulkuetta vastaan paljain päin.

— Matushkaa tuodaan! Puolustajaamme... Iverskin jumalanäitiä!...

— Smolenskin matushkaa, — oikasi joku.

Nostokkaat, niin kylässä olleet kuin nekin, jotka olivat työskennelleet patterilla, hylkäsivät lapionsa ja riensivät kirkkokulkuetta vastaan. Pölyistä tietä marssivan pataljoonan kintereillä kulki messupukuisia pappeja — eräs vanhus korkea lakki päässä apulaisineen ja kirkkoköörineen. Näiden takana kantoivat upseerit ja sotamiehet suurta puitteissa olevaa pyhäinkuvaa, jolla oli mustat kasvot. Tämä pyhäinkuva oli otettu Smolenskista ja siitä pitäen oli sitä kuletettu armeijan mukana. Kuvan takana ympärillä ja edessä hääriskeli paljain päin maahan asti kumartelevaa sotaväkeä.

Kummulle päästyään kuvakulkue pysähtyi. Miehet, jotka pitelivät kuvaa pyyhinliinoista, vaihtuivat, apupapit sytyttivät uudelleen suitsutusastiat ja hartaushetki alkoi. Auringon polttavat säteet porottivat melkein suoraan ylhäältä. Heikko, raikas tuulenhenkonen leyhytteli avoimien päiden hiuksia ja nauhoja, joilla pyhäinkuva oli koristettu. Messun säveleet soivat heikosti avarassa ilmassa. Kuvan ympärillä oli ääretön joukko avopäisiä upseeria, sotamiehiä ja nostokkaita. Papin ja hänen apulaisensa takana seisoivat arvohenkilöt. Eräs kaljupäinen kenraali, jolla oli kaulassa Yrjön risti, seisoi aivan papin selän takana ja silmiään ristimättä (oli nähtävästi saksalainen) koetti kärsivällisesti odottaa hartaushetken päättymistä, koska hän piti tarpeellisena kuulla sen loppuun asti luultavasti Venäjän kansan isänmaallisen innostuksen virittämiseksi. Muuan toinen kenraali seisoi sotilaallisen ryhdikkäässä asennossa rinta röyhällään ja ympärilleen silmäillen. Näiden arvohenkilöiden joukossa huomasi Pierre, joka seisoi loitompana musikkojen joukossa, muutamia tuttuja kasvoja, vaan hän ei katsonut heihin. Hänen huomionsa oli kokonaan kiintynyt pyhäinkuvaan katsovien sotamiesten ja nostokkaiden vakaviin kasvoihin. Niin pian kuin uupuneet apulaispapit (he lauloivat kahdettakymmenettä messua) alkoivat messuta vetelästi ja totuttuun tapaan: "varjele, jumalanäiti, palvelijasi onnettomuuksista" ja pappi ja djakon yhtyivät säveleeseen: "niin kuin me sinuun Herrassa turvaamme, kuten lujaan muuriin ja puolustajaamme", — syttyi taas kaikkien kasvoille sama tietoisuuden ilme lähenevän hetken vakavuudesta, jonka hän oli nähnyt Moschaiskin mäessä ja josta oli näkynyt merkkiä melkein kaikkien häntä vastaan tulleiden kasvoilla. Ja yhä tiheämpään kumartuivat päät alas, heilahtelivat hiukset, kuului huokauksia ja ristinmerkin lyöntejä rintoihin.

Kuvan ympärillä oleva väki peräytyi äkkiä taapäin ja Pierre joutui puristuksiin. Joku, luultavasti hyvin tärkeä henkilö ainakin siitä päättäen, että hänen tieltään kaikki siirtyivät nopeasti syrjään, läheni pyhäinkuvaa.

Lähenevä henkilö oli Kutusof, joka oli ollut asemaa tarkastamassa. Tatarinovoon palatessaan saapui hän nyt messuun. Pierre tunsi heti Kutusovin tämän erityisestä, kaikista muista eroavasta muodosta.

Pitkässä takissaan, joka verhosi hänen tavattoman paksua ruumistaan, avoimin valkein päin ja vuotaneen silmän valkuainen turvollaan astui Kutusof hytkyvin polvin piirin keskeen ja pysähtyi papin taa. Hän risti silmiään tavalliseen totuttuun tapaan, koetti kädellään maata ja raskaasti huoahtaen painoi raskaan päänsä kumarruksiin. Kutusovin takana oli Bennigsen ja seurue. Vaikka olikin saapuvilla ylipäällikkö, joka herätti kaikkien korkeimpien arvohenkilöiden huomiota, jatkoivat nostokkaat ja sotamiehet häneen katsomatta rukoilemistaan.

Kun messu oli päättynyt, meni Kutusof pyhäinkuvan luo, laskeutui raskaasti polvilleen, kumarsi maahan asti eikä pitkään aikaan kyennyt raskautensa ja heikkoutensa tähden nousemaan pystyyn. Hänen harmaa päänsä tutisi ponnistuksista. Viimein hän nousi ja lapsellisen naivisti kurottaen huuliaan suuteli kuvaa sekä kumarsi uudelleen nojaten kädellään maahan. Kenraalit seurasivat hänen esimerkkiään, sitte muut upseerit, lopuksi työntäytyivät sotamiehet ja nostokkaat toisiaan tyrkkien, tömistellen, puhkaen ja punehtunein kasvoin.

XXII.

Tungoksessa heiluessaan silmäili Pierre ympärilleen.

— Kreivi, Pjotr Kirilitsh! Mikä teidät on tuonut tänne? — kuului jonkun ääni.

Pierre katsahti taakseen. Boris Drubetskoi läheni hymyillen Pierreä puhdistaen käsillään polviaan, jotka hän oli liannut luultavasti kumartuessaan suutelemaan pyhäinkuvaa. Boris oli komeassa puvussa, jossa oli merkkiä sotaisasta asusta: hänen päällään oli pitkä takki ja palmikon nauha laskeutui olan yli samoin kuin Kutusovillakin.

Tällä välin oli Kutusof mennyt kylään ja istuutunut erään talon seinustan siimekseen penkille, jonka eräs kasakka juoksujalassa oli kiidättänyt hänen alleen ja toinen peittänyt matolla. Suuri, loistava seurue seisoi ylipäällikön ympärillä.

Pyhäinkuvaa lähdettiin kulettamaan edelleen väkijoukon seuratessa jälestä. Pierre pysähtyi noin kolmenkymmenen askeleen päähän Kutusovista keskustelemaan Boriksen kanssa.

Pierre selitti aikovansa ottaa osaa taisteluun ja haluavansa tutustua asemaan.

Tehkää, niin kuin minä neuvon, — sanoi Boris. — Je vous ferai les honneurs du camp.[100] Kaikista parhaiten te näette sieltä, missä kreivi Bennigsen tulee olemaan. Minä näet olen hänen käytettävänään. Olen hänen esittelijänsä. Tai jos tahdotte kiertää koko aseman ympäri, niin lähtekää meidän kanssamme, me olemme juuri lähdössä vasemmalle siivelle. Sitte tullaan yhdessä takasin, ja olkaa hyvä, minulle yöksi. Tehän olette Dmitri Sergejevitshin tuttu? Hän majailee tuolla, — hän osotti Gorkin kylän kolmatta taloa.

— Minun mieleni tekee nähdä oikea siipi, jonka sanotaan olevan hyvin lujan, — sanoi Pierre. — Tahtoisin alkaa Moskova-joelta ja sitte kautta koko aseman.

— Sen kyllä ehditte jälestäkin päin, tärkein on vasen siipi...

— Niin, niin. Mutta missä ruhtinas Bolkonskin rykmentti on? Ettekö voisi neuvoa? — kysyi Pierre.

— Andrei Nikolajevitshinko? Tiemme antaa juuri siitä ohi, minä vien teidät hänen luokseen.

— Mitenkä vasemman siiven laita on? — kysyi Pierre.

— Sanoakseni teille totuuden, entre nous,[101] meidän vasemman siipemme laita on, Herra paratkoon, niin ja näin, — vastasi Boris ja vakuuttavasti alentaen äänensä lisäsi: — kreivi Bennigsen oli aivan toisissa aikeissa. Hän aikoi lujittaa tuon kummun tuolla aivan toisella lailla, mutta... — Boris kohautti olkapäitään. — Hänen armonsa ei tahtonut tai oli hänelle puhuttu pötyä. Nähkääs... — vaan Boris ei ehtinyt jatkaa, sillä Pierren luo tuli Kutusovin adjutantti Kaisarof. — Aa! Paisij Sergejitsh, — sanoi Boris sulavasti hymyillen Kaisaroville. — Minä tässä koettelen selitellä kreiville asemaa. Ihmeellistä, miten tarkalleen hänen armonsa on osannut oivaltaa ranskalaisten aikeet!

— Tarkotatteko vasenta siipeä? — kysyi Kaisarof.

— Sitä juuri. Meidän vasen siipemme on nyt hyvin, hyvin luja.

Vaikka Kutusof oli ajanut esikunnasta kaikki liiat henkilöt pois, oli Boriksen onnistunut pysyä pääkortteerissa Kutusovin tekemien muutostenkin jälkeen. Hän oli asettunut kreivi Bennigsenin palvelukseen. Kreivi Bennigsen, kuten kaikki muutkin, joiden käytettävänä Boris oli ollut, piti nuorta ruhtinas Drubetskia kerrassaan suuriarvoisena henkilönä.

Armeijan päällikkyydessä vallitsi kaksi jyrkkärajaista puoluetta: Kutusovin puolue ja Bennigsenin esikuntapäällikön puolue. Boris oli viimemainittua puoluetta eikä kukaan kyennyt hänen laillaan matelevasti kunnioittamaan Kutusovia ja samalla antamaan ymmärtää, että ukko on huono ja että Bennigsen johtaa kaikkea. Nyt oli tullut taistelun hetki, jonka oli joko muserrettava Kutusof ja siirrettävä ylivalta Bennigsenin käsiin tahi vaikka Kutusof suoriutuisikin voittajana, annettava tietää, että kaikesta on kuitenkin kiittäminen Bennigseniä. Joka tapauksessa jaettaisiin huomispäivän johdosta suuria palkintoja ja uusia miehiä nostettaisiin etunenään. Tämän tähden pysyi Boris jännitetyn hilpeänä koko sen päivän.

Kaisarovin jälestä tuli Pierren luo muitakin hänen tuttavistaan, niin ettei hän ehtinyt vastata tulvanaan tehtyihin kyselyihin Moskovan kuulumisista eikä myöskään kuunnella kaikkea, mitä hänelle kerrottiin. Kaikkien kasvoilla oli eloisa, levoton piirre. Pierrestä tuntui kuitenkin siltä, että muutamien kasvoilla kuvastuvan levottomuuden syy piili enimmäkseen oman edun ja menestyksen arvoituksissa. Hänen päästään ei lähtenyt myöskään se toinen kasvojen ilme, jonka hän oli huomannut eräiden muiden kasvoilla ja joka ei ollut kertonut omista eduista, vaan yleisistä, elämän ja kuoleman arvoituksista. Kutusof huomasi Pierren ja ryhmän, joka oli kertynyt tämän ympärille.

— Käskekää hänet tänne, — sanoi Kutusof.

Adjutantti ilmotti hänen armonsa käskyn ja Pierre läksi menemään penkkiä kohti. Mutta ennen häntä ilmestyi Kutusovin eteen eräs sotamies-nostokas. Se oli Dolohof.

— Mitenkä tuo on tullut tänne? — kysyi Pierre.

— Se on semmoinen nauta, joka työntäytyy joka paikkaan! — vastattiin Pierrelle. — Se on alennettu entisestä arvostaan, vaan nyt tekee mieli hypähtää takasin. On tehnyt jotain ehdotuksia ja viime yönä hiipinyt vihollisen ketjuun... Muuten reima poika!

Pierre otti lakin päästään ja kumarsi kunnioittavasti Kutusoville.

— Minä luulin, että kun minä suullisesti tulen ilmoittamaan teidän armollenne, te voitte ajaa minut tieheni tai sanoa, että jo tiedätte, mitä minulla on ilmotettavana ja silloin tuli minusta loppu... — puheli Dolohof.

— Vai niin.

— Vaan jos minä olen oikeassa, niin hyödytän isänmaata, jonka edestä olen valmis kuolemaan.

— Vai niin.

— Ja jos teidän armonne tarvitsee miestä, joka ei nahkaansa säästä, niin suvaitkaa muistaa minua... Ehkä kelpaan teidän armollenne.

— Vai niin, vai niin, — toisteli Kutusof katsoen Pierreen nauravalla silmällään, joka vetäytyi sirhalleen.

Silloin astui Boris hovimiehen sukkelin liikkein Pierren rinnalle päällikköjen eteen ja sanoi Pierrelle mitä luonnollisimman näköisenä ja matalahkolla äänellä aivan kuin jatkaen äskeistä keskustelua:

— Vaikka ovat nostokkaita, ovat pukeutuneet puhtaisiin, valkoisiin paitoihin valmistautuessaan kuolemaan. Semmoista sankariutta, kreivi!

Boris sanoi tämän Pierrelle nähtävästi siitä syystä, että hänen armonsa olisi kuullut hänen sanansa. Hän tiesi, että Kutusof ottaisi varteen nuo sanat ja hänen armonsa kääntyikin häneen:

— Mitä sinä nostoväestä puhut? — sanoi hän Borikselle.

Uudenmaanläänin Sosiaiidemokratinen Vaalipiiritoimikunta,

— Ne, teidän armonne, ovat valmistautuessaan huomispäivää ja kuolemaa varten pukeutuneet valkoisiin paitoihin.

— Soo!... Ihmeellistä, verratonta väkeä, — virkkoi Kutusof, sulki silmänsä ja heilutteli päätään. — Verratonta väkeä! — toisti hän huoaten.

— Haluatteko haistaa ruutia? — sanoi hän Pierrelle. — Miellyttävä haju. Minulla on kunnia olla teidän puolisonne jumaloitsija, voiko hän hyvin? Tarjoan majani käytettäväksenne.

Vaan samassa rupesi Kutusof, kuten usein tapahtuu vanhoille ihmisille, katselemaan hajamielisesti ympärilleen aivan kuin unohtaen kaikki, mitä hänen piti sanoa tai tehdä.

Sitte hän nähtävästi muistaen, mitä hän etsi, kutsui luokseen Andrei Sergejevitsh Kaisarovin, adjutanttinsa veljen.

— Kuule, mitenkä se runo olikaan. Mitä se Maria kirjottikaan runossaan Gerakovista: "Pääset joukkoon opettajaksi..." Anna tulla, anna tulla... — virkkoi Kutusof nauruun aikovan näköisenä.

Kaisarof luki... Kutusof nyökytteli hymyillen päätään runon tahdissa.

Pierren poistuessa Kutusovin luota tuli Dolohof hänen viereensä ja tarttui hänen käteensä.

— Olen hyvin iloinen nähdessäni teidät täällä, kreivi, — sanoi hän Pierrelle kovalla äänellä ja muista välittämättä sekä erityisen pontevasti ja juhlallisesti. — Sen päivän aattona, jolloin ei tiedä, kenen meistä sallitaan jäädä eloon, olen iloinen saadessani sanoa teille, että minun mieltäni painavat ne väärinkäsitykset, joita meidän välillämme on ollut ja minä toivoisin, ettei teillä olisi mitään minua vastaan. Pyydän, että suotte minulle anteeksi.

Pierre katsoi hymyillen Dolohoviin tietämättä, mitä sanoisi. Dolohof syleili ja suuteli Pierreä vesissä silmin.

Boris virkkoi jotain kenraalilleen ja kreivi Bennigsen ehdotti Pierrelle, että tämä läksisi hänen kanssaan rintamaan.

— Se huvittaa teitä, — sanoi hän.

— Huvittaa suurestikin, — vastasi Pierre.

Puolen tunnin kuluttua matkusti Kutusof Tatarinovoon, vaan Bennigsen läksi seurueen kanssa, jota seurasi myöskin Pierre, rintamaan.

XXIII.

Gorkista laskeutui Pierre maantietä myöten sillalle, jonka upseeri oli kummulta käsin osottanut Pierrelle olevan aseman keskustan ja jonka luona virran partaalla oli tuoreelle haisevaa niitettyä ruohoa. Sillan yli he ajoivat Borodinon kylään, josta kääntyivät vasemmalle ja tulivat sitte lukuisten sotajoukkojen ja tykkien ohi päästyään erään korkean kummun luo, jolla nostokkaat kaivoivat maata. Tämä oli redutti, jolla ei kuitenkaan ollut vielä nimeä, mutta joka sitte sai Rajevskin redutin eli kumpupatterin nimen.

Pierren huomio ei juuri kiintynyt tähän reduttiin. Hän ei tiennyt, että tästä paikasta tulisi hänelle Borodinon kentän merkillisin paikka. Sitte he ajoivat alavan notkelman yli Semenovskojeen, jossa sotamiehet kanneskelivat tupien ja riihien viimeisiä hirsiä. Sitte kulki matka ylä- ja alamäkiä edelleen erään rakeen runteleman ruispellon poikki pitkin erästä jälkeä, jonka tykkiväki äskettäin oli polkenut peltojen pientarille, flescheille,[102] joita niin ikään vasta luotiin.

Bennigsen pysähtyi flescheille ja alkoi katsoa (eilen vielä meidän käsissämme olleeseen) Shevardinon reduttiin päin, jolla näkyi muutamia ratsumiehiä. Upseerit sanoivat, että siellä oli Napoleon tai Murat. Kaikki katsoivat ahnaasti ratsasparveen. Pierre katsoi myöskin sinne koettaen arvata, ken noista tuskin näkyvistä miehistä oli Napoleon. Jonkun ajan kuluttua ratsumiehet laskeutuivat kummulta ja katosivat näkyvistä.

Bennigsen alkoi selittää eräälle hänen luoksensa tulleelle kenraalille meidän joukkojemme asemaa. Kuunnellessaan Bennigsenin selitystä koetti Pierre jännittää kaiken huomiokykynsä saadakseen käsityksen tulevan taistelun oikeasta laidasta, mutta katkeruudekseen hän tunsi, ettei hänen kykynsä siihen riittänyt. Hän ei käsittänyt rahtuakaan. Bennigsen taukosi puhumasta ja huomattuaan selitystä kuuntelevan Pierren, sanoi hän tälle äkkiä:

— Tämä ei luullakseni huvita teitä ollenkaan?

— Päinvastoin, hyvinkin paljon! — vastasi Pierre jonkun verran totuudesta poiketen.

Flescheiltä he poikkesivat vielä enemmän vasemmalle pitkin tietä, joka poimuili tiheässä, matalassa koivumetsässä. Keskellä metsää tulla tupsahti heidän eteensä valkeakäpäläinen ruskea jänis, joka suuren hevosjoukon töminästä ällistyi niin kovasti, että pitkän aikaa puikki tietä myöten heidän edellään herättäen yleistä huomiota ja rattoisuutta ja vasta sitte, kun monissa äänin kiljaistiin jänölle, oikasi se tiepuoleen ja katosi tiheikköön. Kulettuaan metsässä pari virstaa he tulivat aukealle, jolla Tutshkovin joukko-osasto seisoi, jonka tehtävänä oli vasemman siiven puolustaminen.

Täällä vasemman siiven äärimmäisellä kärellä puhui Bennigsen paljon ja innostuneesti ja teki, kuten Pierrestä näytti, erään sotatieteellisesti hyvin tärkeän muutoksen. Tutshkovin joukkojen aseman edessä oli ylänne. Tälle ylänteelle ei oltu sijotettu sotaväkeä. Bennigsen moitiskeli tätä virhettä aika lailla ja sanoi, että oli mieletöntä jättää seutua hallitseva kumpu miehittämättä ja sijottaa väki sen sijaan kummun taa. Muutamat kenraalit lausuivat saman mielipiteen. Eräs kenraali varsinkin puhui erityisen sotilaallisen kiihkeästi, että väki on asetettu siihen melkein kuin teurastettavaksi. Bennigsen käski omassa nimessään siirtämään sotajoukot ylänteelle.

Tämä toimenpide vasemmalla siivellä saattoi Pierren entistä enemmän epäilemään kykyään käsittää sota-asioita. Kuunnellessaan Bennigseniä ja kenraaleja, jotka eivät olleet hyväksyneet joukkojen asemaa ylänteen takana käsitti Pierre heidät täydellisesti ja yhtyi heidän mielipiteeseensä. Vaan juuri tämän tähden hän ei jaksanut käsittää, miten se, joka oli määrännyt joukot mäen taa, oli voinut tehdä niin silmiinpistävän ja törkeän erehdyksen.

Pierre ei tiennyt, ettei tätä osastoa ollut määrätty siihen puolustamaan asemaa, kuten Bennigsen luuli, vaan se oli määrätty suojaisaan paikkaan väijyksiin eli toisin sanoen pistetty piiloon, jotta se hetken tullen yhtäkkiä syöksähtäisi vihollisen kimppuun.

XXIV.

Ruhtinas Andrei loikoi tämän elok. 25 p:n kirkkaana iltana pää käden nojassa eräässä Knjaskovon kylän säretyssä ladossa, joka oli hänen rykmenttinsä aseman toisessa päässä. Hän katseli luhistuneen seinän raosta pitkin aitaviertä kasvavan, kolmenkymmenen vuotisten koivujen riviä, joiden alimmat oksat olivat karsitut, viljavainiolle, jolla näkyi hajonneita kauralyhteitä ja viidakkoon, josta tupruili nuotioiden — sotamiesten keittiöiden — savua.

Niin ahtaalta, kaikille vieraalta ja raskaalta kuin ruhtinas Andreista tuntuikin hänen elämänsä, tunsi ruhtinas Andrei tällä hetkellä samoin kuin seitsemän vuotta sitte ennen Austerlitzin taistelua itsensä levottomaksi ja ärtyneeksi.

Hän oli saanut kaikki tarpeelliset käskyt huomista taistelua varten ja oli jakanut ne joukolleen. Nyt ei hänellä enää ollut mitään tehtävää. Mutta ajatukset, kaikista tavallisimmat, selvät ja siksi kaameat ajatukset eivät jättäneet häntä rauhaan. Hän tiesi, että huominen taistelu on oleva kammottavin kaikista niistä taisteluista, joihin hän oli osaa ottanut ja kuoleman mahdollisuus kuvastui elävästi, melkein varmasti, välittömästi ja pelottavasti hänen mieleensä, kuvastui riippumattomana elämän huolista ja nostamatta ajatuksia siitä, minkä vaikutuksen se tekee muihin, kuvastui yksistään hänen oman itsensä, oman olentonsa suhteen. Ja tämän kuvittelun korkeimmillaan ollessa välähti äkkiä kaikki se, joka ennen oli häntä rasittanut ja hänen aatoksiaan askaroittanut, hyytävän kylmään, häikäisevään valoon, jossa ei ollut varjoja, ei taustaa, ei ääriviivojen erotusta. Koko elämä kuvastui hänelle taikalyhtynä, jonka lasin läpi hän oli kauan jo keinotekoisen valon avulla katsellut. Nyt hän äkkiä näki lasitta ja kirkkaassa päivänvalossa nuo kömpelötekoiset kuvat. "Niin, niin, siinä ne ovat nuo valhekuvat, jotka minua ovat innostaneet, ihastuttaneet ja ruhjoneet", puheli hän itselleen selaillen mielikuvituksessaan elämänsä taikalyhdyn tärkeimpiä kuvia ja katsellen niitä tuossa hyytävässä, valkeassa valaistuksessa — kuoleman kirkkaan ajatuksen valossa. "Siinä ne ovat nuo kömpelötekoiset kuvat, jotka ovat näyttäneet kumman ihanilta ja salaperäisiltä. Maine, yhteinen hyvä, rakkaus naiseen, isänmaahan, miten suurilta näyttivätkään mulle nuo kuvat ja miten syvä ajatus niihin olikaan kätketty! Ja kaikki kuvastuu nyt arkiaikaisena, kelmeänä ja kömpelönä sen aamun hyytävässä valkeassa valossa, jonka tunnen itselleni sarastavan". Varsinkin kolmeen hänen elämänsä suurimpaan suruun kiintyivät hänen ajatuksensa. Ne olivat lempi, isän kuolema ja ranskalaisten hyökkäys, jonka jaloissa oli puolet Venäjää. — "Lempi!... Tuo neito, joka minusta tuntui henkivän salaperäisten voimien valtavuutta! Rakastinhan häntä, rakensin hänen kanssaan runollisia lemmen ja onnen suunnitelmia. Oi, suloinen poika!" virkkoi hän ääneen vihaisesti. "Minä uskoin jonkinlaiseen ihanteelliseen rakkauteen, jonka piti säilyttää minulle hänen uskollisuutensa kokonaisen vuoden, sillä aikaa kun olin poissa. Kuin satujen hennon kyyhkysen piti hänen riutua eron ikävässä. Vaan kaikki on tapahtunut paljoa tavallisemmin... Miten hirveän tavallista, inhottavaa!"

"Isä puuhaili Lisijagorissa ja luuli, että paikka, maa, ilma ja musikat olivat hänen omiaan. Vaan tuli Napoleon ja tietämättä hänen olemassaolostaan potkaisi hänet kuin lastun tieltään ja rappiolle joutui isän Lisijagori ja koko hänen elämänsä. Mutta ruhtinatar Maria sanoi, että se oli koettelemus, joka oli ylhäältä lähetetty. Mitä hyötyä on koettelemuksesta, kun isää ei enää ole eikä tule olemaan? Ei koskaan tule häntä olemaan! Ei ole häntä enää. Ketä varten siis koettelemus? — Isänmaa, Moskovan tuho! Ja huomenna minut surmaa — ei suinkaan ranskalainen, vaan joku oma mies, kuten eilenkin eräs sotamies ampui aivan korvan juuressa. Ja ranskalaiset tulevat, tarttuvat minun päähäni ja jalkoihini ja viskaavat minut kuoppaan, jotten jäisi haisemaan heidän nenänsä alle; ja uusia elämän muotoja muodostuu, jotka ovat yhtä tavallisia muillekin enkä minä tule niistä tietämään eikä minua tule enää olemaan."

Hän tähysti koivuihin, joiden kellanvihreät lehvät ja valkeat varret välkkyivät auringon säteissä. "Kuolla... Että minut tapettaisiin ... huomenna... Ettei minua enää olisi... Että kaikki muu jäisi, vaan minua ei enää olisi." Hänen mielessään väikkyi elävästi kuva siitä, ettei hän enää olisi elävien joukossa. Ja välkkyvät koivut, joista lankesi varjoja, villavat pilvet, nuotiotulten savut — kaikki hänen ympärillään muuttui hänestä muuksi ja näytti kammottavalta ja uhkaavalta. Kylmät väreet karsivat selkäpiitä. Hän kavahti rutosti pystyyn, läksi ladosta ja alkoi kävellä.

Ladon takaa kuului ääniä.

— Ken siellä? — huudahti ruhtinas Andrei.

Punanenäinen kapteeni Timohin, Dolohovin entinen komppanianpäällikkö, mutta nyt, kun upseereista oli puute, pataljoonanpäällikkö, astui arasti latoon. Hänen jälestään tuli rykmentin adjutantti ja rahastonhoitaja.

Ruhtinas Andrei nousi nopeasti ylös, kuunteli kaikki mitä upseereilla oli virka-asioissa sanottavaa, antoi näille vielä muutamia käskyjä ja aikoi laskea heidät menemään, kun ladon takaa kuului tuttu, supattava ääni.

— Que diable![103] — sanoi jotain vasten kompastuneen miehen ääni.

Kun ruhtinas Andrei vilkasi ulos, huomasi hän lähenevän Pierren, joka oli kompastunut erääseen riukuun, josta oli vähällä kaatua. Ruhtinas Andreista ei yleensä ollut hauskaa tavata oman maailmansa ihmisiä ja varsinkaan Pierreä, joka herätti hänessä eloon niiden raskaiden hetkien kaikki muistot, jotka hän oli elänyt viime kerralla Moskovassa käydessään.

— Soo, katsoppas sitä! — sanoi hän. — Mikä sen tänne toi? Sepä odottamatonta!