KOLMAS OSA. (continued 3)

Kun hän palasi huoneeseen istui Pierre samalla paikalla, jossa hän ennen oli istunut pää kumarruksissa käsivarassa. Hänen kasvonsa olivat kärsivän näköiset ja todellakin hän kärsi tänä hetkenä. Kun kapteeni oli poistunut ulos ja Pierre jäänyt yksikseen, palasi hän yhtäkkiä järkiinsä ja se asema, jossa hän äsken oli ollut, virkosi taas selvänä hänen mieleensä. Ei se, että Moskova oli vallotettu eikä sekään, että nuo onnelliset voittajat isännöivät kaupungissa ja esiintyivät hänen suojelijanaan, rasittaneet häntä tänä hetkenä, niin raskaalta kuin nämäkin seikat hänestä tuntuivat, mutta hänelle tuotti tuskaa hänen oman heikkoutensa tunteminen. Muutama viinilasi ja keskustelu tuon sydämellisen kapteenin kanssa olivat haihduttaneet Pierrestä sen kärjistyneen synkän mielentilan, jossa Pierre oli ollut nämä viime päivät ja joka oli välttämätöntä hänen aikeensa toteuttamista varten. Pistooli, tikari ja kauhtana olivat valmiit, Napoleonin tulo tapahtuu huomenna. Yhä edelleenkin piti Pierre hyödyllisenä ja kunniakkaana surmata suurin pahantekijä, mutta hän tunsi, ettei hän nyt sitä tee. Miksi? Sitä hän ei tiennyt, mutta hänestä vain tuntui siltä, ettei hänestä ole aikeensa toteuttajaksi. Hän taisteli heikkouden tunnettaan vastaan, mutta tunsi samalla hämärästi, ettei hän sitä voi poistaa ja että hänen entiset synkät ajatuksensa kostosta, surmasta ja itsensä uhraamisesta olivat haihtuneet ensimäisen ihmisen kosketuksesta kuin tuhka tuuleen.

Kapteeni astui huoneeseen viheltäen jotain säveltä. Ranskalaisen loruileminen, joka äsken oli huvittanut Pierreä, tuntui hänestä nyt vastenmieliseltä. Sekä ranskalaisen vihellyksen sävel että hänen käyntinsä ja ne liikkeet, joilla hän kierteli viiksiään, tuntuivat nyt Pierrestä loukkaavilta. "Minä lähden heti paikalla pois enkä sano enää sanaakaan", ajatteli Pierre. Mutta vaikka hän ajattelikin näin, istui hän kuitenkin ennallaan samalla paikalla. Jokin kummallinen heikkouden tunne esti häntä nousemasta paikaltaan. Hän kyllä tahtoi nousta, mutta ei voinut tehdä sitä eikä lähteä pois.

Kapteeni sitä vastoin näytti hyvin iloiselta. Hän kulki kaksi kertaa huoneen päästä toiseen. Hänen silmänsä välkkyivät ja viikset hieman liikahtelivat, aivan kuin hän olisi itsekseen hymyillyt jollekulle hupaiselle päähänpistolle.

— Charmant, — sanoi kapteeni äkkiä, — le colonel de ces württembergeois! C'est un allemand; mais, brave garçon s'il en fut. Mais allemand. (Hän istuutui vastapäätä Pierreä.) A propos, vous savez donc l'allemand, vous?[258]

Pierre katsahti häneen ääneti.

— Comment dites vous asile en allemand?[259]

— Asile? — toisti Pierre. — Asile en allemand — Unterkunft,[260]

— Comment dites-vous?[261] — kysyi kapteeni uudestaan nopeasti ja epäilevästi.

— Unterkunft, — toisti Pierre.

— Onterkoff, — virkkoi kapteeni ja katsoi muutaman tuokion Pierreen nauravin silmin. — Les allemands sont de fiéres bêtes. N'est-ce pas, m-r Pierre?[262] — päätti hän.

— Eh bien, encore une bouteille de ce bordeau moscovite, n'est-ce pas? Morel, va nous chauffer encore une petite bouteille, Morel![263] — huudahti kapteeni iloisesti.

Morel toi kyntteliä ja pullon viiniä. Kun kapteeni katsoi Pierreen tulen valossa, näytti häntä hämmästyttävän puhetoverinsa omituinen kasvojen ilme. Ramball astui vilpittömästi surkutellen ja osaaottavan ilme kasvoilla Pierren luo ja kumartui hänen ylitsensä.

— Eh bien, nous sommes tristes? — sanoi hän koskettaen Pierreä kädestä. — Vous airai-je fait de la peine? Non, vrai, avez vous quelque chose contre moi? — kyseli hän. — Peut être rapport à la situasion?[264]

Pierre ei vastannut mitään, vaan katsoi pehmeästi ranskalaisen silmiin. Ranskalaisen osanotto tuntui Pierrestä hyvältä.

— Parole d'honneur, sans parler de ce que je vous dois, j'ai de l'amitié pour vous, Puis-je faire quelque chose pour vous? Disposez de moi. C'est à la vie et à la mort. C'est la main sur le coeur que je vous le dis[265] — sanoi hän rintoihinsa lyöden.

— Merci,[266] — sanoi Pierre.

Kapteeni katsahti terävästi Pierreen ja samalla tavoin kuin hän oli katsonut silloin, kun hän oli saanut tietää, mikä oli saksaksi turvapaikka ja hänen kasvonsa alkoivat yhtäkkiä säteillä.

— Ah! dans ce cas je bois à notre amitié![267] — huudahti hän iloisesti ja kaatoi kaksi lasia viiniä.

Pierre otti täytetyn lasin ja joi sen, Ramball joi toisen, puristi vielä kerran Pierren kättä ja painautui pöytää vasten miettivän surumieliseen asentoon.

— Qui, mon cher ami, voilà les caprices de la fortune, — alkoi hän puhua. — Qui m'aurait dit que je serai soldat et capitaine de dragons au service de Bonaparte, comme nous l'appellions jadis. Et cependant me voilà à Moscou avec lui. Il faut vous dire, mon cher, — jatkoi hän semmoisen henkilön surullisella ja tasaisella äänellä, joka aikoo ruveta kertomaan pitkää tarinaa, — que notre nom est l'un des plus anciens de la France.[268]

Ja kapteeni kertoi Pierrelle ranskalaisen kevyellä lapsellisella avomielisyydellä esi-isistään, lapsuudestaan, poikavuosistaan ja miehistymisestään sekä kaikki sukulaisuus-, omaisuus- ja perhesuhteensa. "Ma pauvre mère" näytteli tietysti tärkeää osaa hänen kertomuksessaan.

— Mais tout ça ce n'est que la mise en scène de la vie, le fond s'est l'amour! L'amour! Nest-ce pas, m-r Pierre? — sanoi hän vilkastuen. — Encore un verre.[269]

Pierre joi taas ja täytti lasinsa kolmannen kerran.

— Oh! Les femmes, les femmes![270] — huudahti kapteeni ja katsoen Pierreen vetristynein silmin hän alkoi puhua rakkaudesta ja rakkausseikkailuistaan.

Näitä oli hyvin paljon, siitä ei ollut epäilemistäkään, kun katsoi upseerin tyytyväisiin ja kauneisiin kasvoihin ja näki sen juhlallisen eloisuuden, jolla hän puheli naisista. Siitä huolimatta, että kaikilla Ramballen rakkausjutuilla oli se likaisuuden luonne, jossa ranskalaiset näkevät rakkauden ehdotonta suloa ja runollisuutta, kerroskeli kapteeni juttunsa niin vilpittömän vakuuttavasti kuin yksistään hän olisi tuntenut ja kokenut rakkauden kaikki suloiset nautinnot ja hän kuvaili naisia niin houkuttelevasti, että Pierre kuunteli häntä mielenkiintoisesti.

Oli silminnähtävää, että l'amour, josta ranskalainen niin kovasti piti, ei ollut sitä alhaista eikä yksinkertaista lajia rakkautta, jota Pierre oli kerran tuntenut puolisoaan kohtaan eikä sitä hänen itsensä pingoittamaa romanttista rakkautta, jota hän tunsi Natashaa kohtaan (kumpaakin näitä lajia rakkautta halveksi Ramball yhtä paljon) — toinen oli l'amour des charretiers, toinen l'amour des nigauds[271] Se l'amour, jota ranskalainen ihaili, oli pääasiallisesti suhteiden luonnottomuudessa naiseen ja mielettömyyksien moninaisuudessa, jotka antoivat aistille sen suurimman sulouden.

Niinpä kertoi kapteeni liikuttavan tarinan rakkaudestaan erääseen hurmaavaan 35 vuotiseen markiisittareen ja samalla kertaa ihanaan, viattomaan 17 vuotiseen lapseen, hurmaavan markiisittaren tyttäreen. Äidin ja tyttären jalomielisyyden taistelu, joka oli päättynyt siten, että äiti uhraten itsensä oli esittänyt tyttärensä puolisoksi rakastajalleen, läikytti vielä nytkin kapteenin mieltä, vaikka se olikin enää vain kaukainen muisto. Sitte hän kertoi erään toisen tapauksen, jossa aviomies oli näytellyt rakastajan osaa, vaan hän (rakastaja) aviomiehen osaa ja muutamia hassunkurisia tapauksia souvenirs d'Allemagnesta, jossa asile merkitsee Unterkunft ja jossa les maris mangent de la choux croûte ja jossa les jeunes filles sont trop blondes.[272]

Viimeinen Puolassa tapahtunut seikkailu, joka vielä oli tuoreena kapteenin muistossa ja jonka hän kertoi vilkkain kädenliikkein ja hehkuvan punehtunein kasvoin, oli se, että hän oli pelastanut erään puolalaisen hengen (yleensä ilmenivät kapteenin kertomuksissa hengenpelastamiskohtaukset tiheään). Tämä puolalainen oli uskonut hänen haltuunsa hurmaavan puolisonsa (parisienne de coeur)[273] samaan aikaan, kuin hän itse oli astunut ranskalaisten palvelukseen. Kapteeni oli onnellinen, hurmaava puolatar tahtoi karata hänen kanssaan. Mutta jalomielisyyden tunne pakotti kapteenin palauttamaan vaimon tämän miehelle, jolloin hän oli sanonut viimemainitulle: je vous ai sauvé la vie et je sauvé votre honneur![274] Kun kapteeni toisti nämä sanat, pyyhki hän silmiään ja puisti itseään aivan kuin karkottaen itsestään heikkouden, joka hänet oli vallannut tätä liikuttavaa tapausta muistaessaan.

Kuten usein tapahtuu myöhäisenä illan hetkenä ja viinin vaikutuksesta, tarkkasi Pierre nytkin kuunnellessaan kapteenin kertomuksia kaikkea sitä, mitä kapteeni puheli, ymmärsi kaikki ja samalla kertaa piti silmällä monia omiakin muistojaan, jotka yhtäkkiä jostain syystä valveutuivat hänen mielessään. Kun hän kuunteli näitä rakkauden tarinoita, muistui hänen mieleensä aivan odottamatta hänen oma rakkautensa Natashaa kohtaan ja selaillen mielikuvituksessaan tämän rakkauden kuvia vertaili hän niitä ajatuksissaan Ramballen kertomuksiin. Seuratessaan kertomusta velvollisuuden taistelusta rakkauden kanssa näki Pierre edessään pienimmätkin yksityiskohdat viimeisestä kohtauksestaan Suharevin tornin luona rakkautensa esineen kanssa. Silloin tämä kohtaus ei ollut tehnyt häneen minkäänlaista vaikutusta. Hän ei ollut edes kertaakaan muistellut sitä, mutta nyt hänestä tuntui, että tässä kohtauksessa oli ollut jotain hyvin merkillistä ja runollista.

"Pjotr Kirilitsh, tulkaa tänne, minä tunsin teidät", — kuuli Pierre nyt Natashan lausumat sanat, näki edessään hänen silmänsä, hymyn, matkapäähineen, jonka alta oli välähtänyt näkyviin hiuskierre ... ja jotain liikuttavaa ja ihanaa kuvastui hänen mieleensä kaikesta tästä.

Lopetettuaan kertomuksensa hurmaavasta puolattaresta kysyi kapteeni Pierreltä, oliko hän koskaan tuntenut moista uhrautumisen tunnetta rakkauden tähden ja kateutta aviomiestä kohtaan.

Tämä kysymys herätti Pierren ajatuksien maailmasta, hän nosti päänsä ja tunsi, että hänen välttämättä oli lausuttava julki hänen mieltään askaroittaneet ajatukset. Hän sanoi, että hän oli koko elämänsä rakastanut ja vieläkin rakastaa yhtä ainoata naista ja ettei tämä nainen koskaan voi tulla hänen omakseen.

— Tiens![275] — sanoi kapteeni.

Sitten selitti Pierre, että hän oli rakastanut tätä naista aikuisimmasta nuoruudestaan pitäen, mutta hän ei ollut uskaltanut ajatella häntä, koska nainen oli ollut liian nuori ja hän itse oli ollut laiton lapsi, jolla ei vielä ollut mitään nimeä. Sittemmin, kun hän jo oli saanut nimen ja rikkautta, ei hän ollut uskaltanut ajatella tuota naista siitä syystä, että hän oli rakastanut häntä liian paljon ja asettanut hänet liian korkealle kaiken muun maailman yläpuolelle ja tällä tavoin sanomattoman paljon korkeammalle itseään.

Tultuaan tähän kohtaan kertomustaan kysäsi Pierre kapteenilta, ymmärsikö hän tätä.

Kapteeni teki kädenliikkeen, joka ilmaisi, että jollei hän käsittänytkään, niin pyysi hän kuitenkin jatkamaan.

— L'amour platonique, les noages...[276] — mutisi hän.

Pierren kieli laukesi nyt kahleistaan — liekö se tapahtunut viinin vaikutuksesta tahi avomielisyyden tunteen tarpeesta tahi sitte ajatuksesta, ettei tuo mies tunne eikä tule tuntemaan ainoatakaan hänen kertomuksensa toimivista henkilöistä tahi sitte kaikki nämä yhteensä. Ja hän kertoi sammaltavin kielin ja kiiluvin silmin jonnekin kauvas katsoen koko elämäntarinansa: naimiskauppansa, Natashan lemmentarinan hänen parhaaseen ystäväänsä, Natashan petoksen ja kaikki omat vaatimattomat suhteensa viimemainittuun. Ramballen kysymysten johdosta hän kertoi senkin, mitä hän alussa oli salannut — asemansa ylhäisessä maailmassa, jopa ilmaisi kapteenille nimensäkin.

Pierren kertomuksesta hämmästytti kapteenia kaikista eniten se, että Pierre oli hyvin rikas, että hänellä oli Moskovassa kaksi palatsia ja että hän oli hyljännyt kaiken hyvyytensä eikä ollut matkustanut Moskovasta pois, vaan jäänyt kaupunkiin salaten nimensä ja arvonsa.

Vasta myöhään yöllä läksivät he yhdessä ulos kadulle. Yö oli lämmin ja valoisa. Vasemmalla puolen taloa kuumotti ensimäisen Moskovassa alkaneen tulipalon kajastus Petrovkajalta. Oikealla puolen oli korkealla nuoren kuun sirppi ja kuun vastapäisellä puolella riippui se valoisa pyrstötähti, joka liittyi Pierren sydämessä yhteen hänen rakkautensa kanssa. Portilla seisoi Gerasim, kyökkipiika ja kaksi ranskalaista. Kuului näiden naurua ja keskustelua kielellä, jota he eivät ymmärtäneet. He katsoivat kaupungista kumottavaa kajastusta.

Suuren kaupungin etäisessä osassa olevassa tulipalossa ei ollut mitään pelottavaa.

Katsoessaan korkealle tähtiä kiiluvalle taivaalle kuuhun, pyrstötähteen ja kajastukseen valtasi Pierren riemukas tunne. "Oi, miten hyvin on kaikki, mitä muuta enää tarvitsee?" ajatteli hän. Vaan äkkiä, kun hän muisti aikeensa, meni hänen päänsä sekasin, hän sai pahoinvoinnin kohtauksen, niin että hänen oli nojauduttava aitaa vasten, jottei olisi kaatunut.

Jättämättä hyvästejä uudelle ystävälleen poistui Pierre hoippuvin askelin portilta, palasi takasin huoneeseensa, laskeutui sohvalle ja nukkui heti.

XXX.

Syyskuun 2 p:nä alkaneen ensimäisen tulipalon kajastusta katselivat kaupungista pakenevat asukkaat ja keräyvät sotajoukot eri tahoilta ja erilaisin tuntein.

Rostovilaisten matkue oli pysähtynyt täksi yöksi Mitishtshiin kahdenkymmenen virstan päähän Moskovasta. He olivat lähteneet syyskuun 1 p:nä matkalle niin myöhään, tie oli ollut niin täynnä kuormia ja sotaväkeä ja niin paljon oli unohdettu kaikenmoisia esineitä, joita hakemaan oli täytynyt lähettää miehiä, että sinä yönä oli päätetty pysähtyä viiden virstan päähän Moskovasta. Seuraavana aamuna oli herätty myöhään ja taasen oli ollut niin paljon esteitä, että oli päästy ainoastaan Bolshaja Mitishtshiin saakka. Kello 10 illalla sijottuivat Rostovien herrasväki ja kaikki heidän mukanaan matkustavat haavottuneet mikä minnekin suuren kylän taloihin ja mökkeihin. Kun Rostovilaisten palvelijat ja kuskit sekä haavottuneiden upseerien sotamiespalvelijat olivat saaneet herrasväkensä korjuuseen, syöneet iltasensa ja illastaneet hevosensa, keräytyivät he kuistille.

Naapurimökissä virui Rajevskin haavottunut adjutantti musertunein rantein ja kauhea tuska, jota se tuotti hänelle, sai hänet surkeasti yhtä mittaa voihkimaan ja nämä voihkeet kaikuivat kaameina yön syksyisessä pimeydessä. Ensimäisen yön oli tämä adjutantti viettänyt samassa talossa, jossa Rostovilaiset olivat olleet. Kreivitär oli sanonut, ettei hän ollut voinut sulkea silmiään haavottuneen voihkeelta ja Mitishtshissa oli kreivitär mennyt kaikista huonoimpaan mökkiin ainoastaan siitä syystä, että olisi päässyt erilleen tuosta haavottuneesta.

Eräs miehistä näki yön pimeydestä portin edessä seisovien vaunujen korkean ryhmän takaa toisen heikon tulipalon kajastuksen. Yksi kajastus oli jo kauan aikaa ollut näkyvissä ja kaikki tiesivät, että siellä paloi Malaja Mitishtshi, jonka Mamonovin kasakat olivat sytyttäneet.

— Mutta tuohan on toinen tulipalo, — virkkoi upseerin palvelija.

Kaikki rupesivat katsomaan kajastukseen päin

— Vastahan kerrottiin, että Mamonovin kasakat olivat sytyttäneet Malaja Mitishtshin.

— Senkö? Ei, ei se tuo ole Mitishtshissä, tuo on etempänä.

— Katsokaapas, niin näyttää kuin olisi Moskovassa.

Kaksi miestä laskeutui kuistilta, meni vaunujen taa ja istuutui sen astinlaudalle.

— Tuo on vasempana, Mitishtshi on tuollapäin ja kajastus näyttää olevan aivan toisella taholla.

Muutamia miehiä yhtyi edellisiin.

— Hoo, miten hulmuilee, — virkkoi eräs, — se on Moskovan tulipalosta. Näyttää olevan joko Sushtshevskajalla tahi Rogoschkajalla.

Kukaan ei vastannut tähän huomautukseen. Hyvän aikaa katselivat kaikki ääneti uuden tulipalon kaukana loimuavia leimuja.

Vanha ukko kreivin kamaripalvelija (joksi häntä sanottiin), Damla Terentjitsh, tuli miesten luo ja huusi Mishkaa.

— Mitä sinä täällä hölmäilet, mullikka!... Jos kreivi sattuu jotain tarvitsemaan, ei ole ketä käskee. Mene korjaamaan vaatteita.

— Minä vaan tulin hakemaan vettä, — sanoi Mishka.

— Mitäs te, Danila Terentjitsh luulette, eikös se tuo näytä niinkuin Moskovasta? — kysyi eräs lakeija.

Danila Terentjitsh ei vastannut mitään ja kaikki muutkin olivat taas kauan aikaa ääneti. Kajastuksen loimu leveni ja hulmusi yhä korkeammalle.

— Jumala armahtakoon!... Tuulee ja semmoinen kuivuus ... — kuului taas ääni.

— Huu, miten ryöhyilee. Herra Jumala! Naakkojakin näkyy. Jumala meitä syntisiä armahtakoon.

— Totta ne sen sammuttavat.

— Kukas sen sammuttaisi? — kuului Danila Terentjitshin ääni, joka tähän saakka oli ollut vaiti. (Hänen äänensä oli tyyni ja pitkäveteinen.) — Moskovassa on kuin onkin, hyvät veljet, — sanoi hän, — se valkea äitimme se on ... — hänen äänensä katkesi ja hän alkoi yhtäkkiä itkeä nyyhkyttää.

Ja oli kuin kaikki olisivat odottaneet ainoastaan tätä käsittääkseen sen merkityksen, joka tuolla kumottavalla kajastuksella oli heihin nähden. Kuului huokauksia, rukousten sanoja ja vanhan kreivin kamaripalvelijan itkunnyyhkytystä.

XXXI.

Kamaripalvelija meni kreivin luo ja ilmotti tälle, että Moskova palaa. Kreivi pani päälleen viitan ja meni ulos katsomaan. Yhdessä hänen kanssaan meni ulos myöskin Sonja, joka ei ollut riisuutunut ja m-me Schoss, Natasha ja kreivitär jäivät kahden kesken huoneeseen. (Petja ei enää ollut perheessä, hän oli mennyt rykmenttinsä mukana, joka oli lähtenyt Troitsiin.)

Kreivitär rupesi itkemään, kun hän sai kuulla sanoman Moskovan palosta. Natasha istui kalpeana ja tuijottavin katsein penkillä pyhäinkuvien alla (samalla paikalla, jonne hän oli istuutunut tänne tultua), ei kiinnittänyt minkäänlaista huomiota isän sanoihin. Hän kuunteli adjutantin lakkaamatonta voihkinaa, joka kuului kolmen talon takaa.

— Oi kauheata! — sanoi Sonja, joka palasi pihalta kohmettuneena ja säikähtyneenä. — Minä luulen, että koko Moskova on tulessa, kajastus on kammottava! Natasha, katsohan, nyt näkyy jo tästä ikkunastakin, — sanoi hän sisarelle haluten häntä nähtävästi jollain tavoin saada virkoamaan.

Mutta Natasha katsahti häneen aivan kuin ymmärtämättä sitä, mitä häneltä kysyttiin ja alkoi taas tuijottaa uunin kylkeen. Natasha oli ollut tässä kivettyneessä mielentilassa aamusta asti, siitä samasta hetkestä asti, jolloin Sonja kreivittären ihmeeksi ja suureksi harmiksi oli jostain aivan käsittämättömästä syystä katsonut tarpeelliseksi ilmottaa Natashalle, että ruhtinas Andrei oli haavottunut ja että hän oli heidän matkueessaan. Kreivitär suuttui Sonjaan niin ankarasti, ettei hän ollut melkein milloinkaan suuttunut niin kovasti. Sonja oli itkenyt ja pyytänyt anteeksi ja ikään kuin nyt koettaen parantaa pahaa työtään puuhaili hän lakkaamatta sisarensa ympärillä.

— Katsoppas Natasha, miten hirmuisesti palaa, — sanoi Sonja.

— Mikä palaa? — kysyi Sonja. — Ah, niin Moskova.

Ja aivan kuin ollakseen loukkaamatta Sonjaa kieltäytymällä katsomasta käänsi hän päätään ikkunaan päin ja katsoi niin, ettei hän voinut nähdä mitään sekä kääntyi sitte taas istumaan entiseen asentoonsa.

— Sinähän et nähnyt mitään.

— Kyllä minä näin — vastasi Natasha äänellä, josta kuulosti harras pyyntö jättää hänet rauhaan.

Sekä kreivitär että Sonja käsittivät hyvästi, ettei Moskova eikä Moskovan palo eikä mikään muukaan voinut merkitä mitään Natashalle.

Kreivi meni takaisin väliverhon taakse ja kävi nukkumaan. Kreivitär tuli Natashan luo, kosketti kämmenensä selällä hänen päätään, kuten hänen oli tapana tehdä silloin, kun hänen tyttärensä oli sairas, kosketti sitten huulillaan hänen otsaansa aivan kuin tunnustellakseen, oliko Natashassa kuumetta ja lopuksi suuteli häntä.

— Oletko sinä kylmettynyt? Sinähän vapiset. Kävisit nukkumaan, — sanoi kreivitär.

— Nukkumaan? — Hyvä on, minä käyn. Minä käyn heti nukkumaan, — vastasi Natasha.

Siitä saakka, kun Natashalle oli tänä aamuna kerrottu, että kreivi Andrei oli vaarallisesti haavottunut ja matkusti heidän mukanaan, oli hän vain ensi hetkinä kysellyt myötäänsä: mihin, miten ja vaarallisestiko hän oli haavottunut sekä saisiko hän nähdä haavottunutta. Mutta sen jälkeen kun hänelle oli sanottu, ettei hän saanut nähdä ruhtinas Andreita, että tämä oli vaarallisesti haavottunut, mutta että hänen henkensä ei ollenkaan ollut vaarassa, lakkasi hän nähtävästi siitä syystä, ettei hän uskonut, mitä hänelle oli sanottu, ja että hän tuli vakuutetuksi siitä, että kysyipä hän mitä tahansa, hänelle vastattaisiin aina samalla tavalla, kokonaan kyselemästä ja puhumasta mitään. Koko matkan oli Natasha istunut silmät suurina, jotka kreivitär niin hyvin tunsi ja joiden ilmettä hän kovasti pelkäsi, hievahtamatta vaunujen nurkassa ja samalla tavalla istui hän nytkin penkillä, jolle oli istuutunut. Kreivitär tiesi varmasti, että Natasha oli saanut päähänsä jonkun ajatuksen ja että hän nyt jotain päätti tahi ehkä oli jo päättänytkin, mutta mitä tämä oli, sitä ei kreivitär tiennyt ja se vaivasi ja pelotti häntä.

— Riisuudu, Natasha, kultaseni. Käy minun vuoteelleni (ainoastaan kreivittärelle oli tehty vuode sänkyyn, m-me Schossin ja kummankin neidin oli nukuttava lattialla heinillä).

— Ei, äiti, minä paneudun tähän lattialle, — sanoi Natasha vihaisesti, meni ikkunan luo ja avasi sen.

Adjutantin voihkeet kuuluivat avoimesta ikkunasta entistä selvemmin. Natasha työnsi päänsä yön kosteaan ilmaan ja kreivitär näki, miten hänen tyttärensä hento kaula vapisi itkun nyyhkytyksistä ja tärisi ikkunanpuitetta vastaan. Natasha tiesi ettei voihkija ollut ruhtinas Andrei. Hän tiesi että ruhtinas Andrei oli samassa joukkueessa kuin hekin toisessa tuvassa eteisen toisella puolella. Mutta sydäntä särkevä lakkaamaton valitus oli pusertanut hänen sydämmestään itkun. Kreivitär ja Sonja katsahtivat toisiinsa.

— Käy nukkumaan, kultaseni, käy nukkumaan, rakkaani, — sanoi kreivitär kepeästi kädellään koskettaen Natashaa olkapäähän. — Käy tosiaankin nukkumaan.

— Ah, niin... Minä käyn heti, heti paikalla, — sanoi Natasha ruveten nopeasti riisuutumaan ja repimään auki hameittensa siteitä.

Saatuaan puvun riisutuksi ja pantuaan päälleen yöröijyn istuutui hän jalat koukussa allaan lattialle valmistetulle vuoteelle, heitti olkansa yli etupuolelle lyhyen, hoikan palmikkonsa ja alkoi järjestää sitä uudelleen. Hoikat, pitkät ja tottuneet sormet liikkuivat nopeasti ja taitavasti suortuvissa, punoivat ja sitoivat palmikon. Natashan pää liikkui totuttuun tapaan vuoroin puolelle vuoroin toiselle, mutta kuumeenomaisesti suurentuneet silmät katsoivat liikkumattomina suoraan eteenpäin. Kun hän oli saanut itsensä yöasuun, laskeutui hän hiljaa heinien päälle levitetylle hurstille vuoteen laitaan lähelle ovea.

— Natasha, käy sinä keskeen, — sanoi Sonja.

— Minä käyn tähän, — vastasi Natasha. — Käykää nyt nukkumaan, — lisäsi hän äreästi. Hän painoi kasvonsa syvälle päänaluseen.

Kreivitär, m-me Schoss ja Sonja riisuutuivat nopeasti ja laskeutuivat vuoteelle. Pieni lamppu jäi vaan valvomaan. Ulkona kuumotti kahden virstan päässä oleva Malaja Mitishthin palo, väkijoukon öisten huutojen humua tulvi kylän kadulta ja kapakasta, jota Mamonovin kasakat olivat hävittämässä, ja lakkaamatta kuului adjutantin surkea voihke.

Pitkän aikaa tarkkasi Natasha hänen korviinsa sekä ulkoa että mökin sisästä kuuluvia ääniä, mutta hän virui hievahtamatta vuoteellaan. Hän kuuli ensin äidin rukouksen ja huokaukset, sängyn narinaa äidin käännellessä, m-me Schossin vanhastaan tuttua vinkuvaa kuorsausta ja Sonjan hiljaista hengitystä. Sitte kreivitär äännähti Natashalle. Natasha ei vastannut.

— Taitaa jo nukkua, äiti, — vastasi Sonja hiljaa.

Hetkisen kuluttua äännähti kreivitär uudelleen, mutta nyt ei enään kukaan vastannut.

Kohta tämän jälkeen kuuli Natasha, että äiti hengitti tasaisesti. Natasha ei liikahtanut vieläkään, vaikka hänen pientä paljasta jalkaansa, joka oli valahtanut peitteen alta ulos, paleli paljaalla lattialla.

Seinänraosta soinnahti sirkan ääni aivan kuin kaikki voittaneen voitonlauluna. Kaukaa kuului kukon kiekumista, johon toinen läheltä vastasi. Kapakan äänet olivat vaijenneet; adjutantin voihke kuului vain ennallaan. Natasha nosti itseään.

— Sonja, nukutko sinä? Äiti! — kuiskasi hän.

Kukaan ei vastannut. Natasha nousi ylös hitaasti ja varovasti, siunasi itsensä ristinmerkillä ja laski varovasti kapean, notkean ja paljaan jalkapohjansa likaiselle, kylmälle lattialle. Palkit narahtivat. Sitte hän juoksi muutamin nopein askelin kuin kissanpoika ovelle ja tarttui sen kylmään kahvaan.

Hänestä tuntui, että jokin jyskää tasaisesti kolhien mökin kaikkiin seiniin: kolhinta oli hänen pelosta tyrmistymäisillään olevan sydämensä jyskytystä.

Hän aukasi oven, astui kynnyksen yli ja laski jalkansa eteisen kostealle, kylmälle maaperälle. Koleus virkisti häntä. Hän kopeloi paljaalla jalallaan eteisessä nukkuvaa miestä, harppasi tämän yli ja avasi sen tuvan oven, jossa ruhtinas Andrei oli. Tuvassa oli pimeä. Peränurkassa sängyn vieressä, jolla jotakin virui, oli penkillä paksulle karrelle palanut talikyntteli.

Jo aamulla, jolloin Natashalle oli ilmotettu ruhtinas Andrein läsnäolo, oli hän päättänyt, että hänen täytyy saada nähdä hänet. Hän ei tiennyt, miksi näkemisen täytyi tapahtua, mutta kun hän tiesi samalla, että näkeminen tulee olemaan tuskallinen, tuli hän yhä vakuutetummaksi siitä, että se oli välttämätöntä.

Koko päivän hän oli elänyt pelkästään siinä toivossa, että hän yöllä saa nähdä ruhtinas Andrein. Mutta kun tämä hetki oli nyt tullut, valtasi hänet kauhu siitä, mitä hän nyt näkee. Miten rujoksi hän on tullut? Mitä hänestä on jälellä? Onko hän samallainen kuin tuo lakkaamatta voihkava adjutantti? On, semmoinen on hänkin. Hän oli Natashan mielikuvituksessa tuon kaamean voihkeen perikuva. Kun Natasha näki nurkassa epäselvän möhkäleen ja luuli ruhtinas Andrein peitteen alla koholla olevia polvia hänen harteikseen, kuvastui hänen mieleensä jokin hirmuinen ruumis ja hän pysähtyi kauhistuneena. Mutta valtava voima veti häntä eteenpäin. Hän otti varovasti yhden askeleen, sitte toisen ja tuli näin keskelle pienen tuvan lattiaa. Penkillä pyhäinkuvien alla virui toinen mies (se oli Timohin) ja lattialla makasi vielä kaksi muuta (nämä olivat lääkäri ja kamaripalvelija).

Kamaripalvelija kohotti itseään ja kuiskasi jotain. Timohin, jonka haavottunutta jalkaa kovasti pakotti, oli valveilla ja katseli silmät ihmeestä suurina äkkiä ilmestynyttä tyttöä, jonka verhona oli paita, yöröijy ja yömyssy. Kamaripalvelijan uninen ja säikähtynyt kysymys: "mitä te tahdotte?" saivat vain Natashan nopeammin lähestymään sitä, mikä nurkassa virui. Niin kammottavan vähän kuin tuo ruumis olikin ihmisen kaltainen, täytyi hänen kuitenkin saada nähdä se. Hän astui kamaripalvelijan ohi. Kynttelin karsi katkesi ja hän näki selvästi kädet peitteen päällä lepäävän ruhtinas Andrein semmoisena, kuin hän oli aina muulloinkin hänet nähnyt.

Ruhtinas Andrei oli samallainen kuin aina ennenkin, mutta hänen kasvojensa tulehtunut väri, sädehtivät silmät, jotka riemukkaina katsoivat Natashaan ja varsinkin hänen lapsen-hento kaulansa, joka oli paljastunut näkyviin käärityn paidankauluksen alta, loivat hänelle erityisen viattoman, lapsellisen muodon, jommoista Natasha ei ollut vielä milloinkaan hänessä nähnyt. Hän astui ruhtinas Andrein luo ja nopein, notkein, nuortein liikkein laskeutui polvilleen.

Ruhtinas Andrei hymyili ja ojensi Natashalle kätensä.

XXXII.

Seitsemän päivää oli kulunut siitä asti, kun ruhtinas Andrei oli vironnut tajuihinsa Borodinon taistelukentän sitoma-asemalla. Koko sen ajan hän oli ollut melkein yhtämittaisessa horrostilassa. Vahingoittuneiden suolien kuumeinen ja tulehtunut tila oli niin arveluttava, että lääkäri, joka seurasi haavottunutta, sanoi niiden vievän ruhtinas Andrein hautaan. Mutta seitsemäntenä päivänä söi sairas mielellään palan leipää teen kanssa ja lääkäri huomasi, että yleinen kuume väheni. Aamupuoleen heräsi ruhtinas Andrei tuntoihinsa. Ensimäisenä yönä Moskovasta lähdettyä oli ollut verrattain lämmin sää, josta syystä ruhtinas Andrei jätettiin yksin vaunuihin, mutta Mitishtshissä oli hän vaatinut, että hänet oli vietävä huoneeseen ja että hänelle annettaisiin teetä. Kipu, jonka mökkiin kantaminen haavottuneelle tuotti, sai hänet äänekkäästi voihkamaan ja vei hänet uudestaan tainnoksiin. Kun hänet sitte oli asetettu kenttäsänkyyn, virui hän pitkän aikaa silmät kiinni ja yhtään liikkumatta. Sitte hän avasi silmänsä ja virkkoi heikolla äänellä: "entäs tee?" Tämä pikkutarpeiden muistaminen hämmästytti lääkäriä. Lääkäri koetti suonta ja huomasi mielipahakseen, että se oli entistä parempi. Mielipahakseen huomasi lääkäri tämän siksi, että hän oli kokemuksesta vakuutettu siitä, ettei ruhtinas Andrei voinut jäädä eloon ja että jollei hän kuole nyt, niin kuolee hän vielä suuremmissa tuskissa jonkun ajan kuluttua. Ruhtinas Andrein mukana kuletettiin häneen Moskovassa yhtynyttä Timohinia, joka oli hänen rykmenttinsä eversti ja jolla oli punainen nenännypykkä. Timohin oli saanut haavan jalkaansa samassa Borodinon taistelussa. Heidän mukanaan matkusti lääkäri, ruhtinaan kamaripalvelija, kuski sekä kaksi sotamiespalvelijaa.

Ruhtinas Andreille annettiin teetä. Hän joi ahneesti ja katsoi kuumeisilla silmillään vastapäätä olevaan oveen ikäänkuin koettaen jotain ymmärtää ja muistella.

— En huoli enää. Onko Timohin siinä? — kysyi hän.

Timohin hiihättäytyi penkkiä myöten hänen luokseen.

— Tässä olen, teidän ylhäisyytenne.

— Mitenkä haava jaksaa?

— Minunko? Siinähän tuo menee. Entäs te?

Ruhtinas Andrei vaipui taas ajatuksiin aivan kuin jotain muistellen.

— Voisikohan saada kirjan? — kysyi hän.

— Minkä kirjan?

— Raamatun. Minulla itselläni ei ole.

Lääkäri lupasi sen hommata ja rupesi kyselemään ruhtinaalta, miten hän jaksoi. Ruhtinas Andrei vastaili kaikkiin lääkärin kysymyksiin väkinäisesti, mutta järkevästi ja sanoi sitte, että hänen alleen pitäisi panna pehmeä alus, sillä muuten oli epämukava ja pakotti kovasti. Lääkäri ja kamaripalvelija nostivat sinellin, joka oli hänen verhonaan ja naamaansa vääristellen mädänneen lihan katkottavasta löyhkästä he rupesivat tarkastamaan tuota kauheaa paikkaa. Lääkäri näytti olevan jostain syystä tyytymätön, korjasi jotain uudelleen ja käänsi sairasta niin, että tämä taas rupesi voihkamaan, meni kääntämisen tuottamasta tuskasta taas tainnoksiin ja rupesi hourimaan. Hän puhui yhtämittaa siitä, että hänelle tuotaisiin joutuin se kirja ja pantaisiin sinne hänen alleen.

— Ja mitä se teille maksaa! — puheli hän. — Minulla itselläni ei sitä ole, käykää hakemassa, olkaa hyvä. Pankaa se hetkiseksi alle, — puheli hän surkealla äänellä.

Lääkäri meni eteiseen pesemään käsiään.

— Se oli tosiaankin hävytöntä, — virkkoi lääkäri kamaripalvelijalle. — Minuutin verran olisi enää vienyt, kun olisi saanut tarkastetuksi lopulleen. Tuska on niin suuri, että minä ihmettelen, miten hän jaksaa kärsiä.

— Taisimmehan me alusen panna, Herra Jesus Kristus, — virkkoi kamaripalvelija.

Ensi kerran oli ruhtinas Andrei käsittänyt, missä hän oli ja miten hänen oli käynyt ja muisti olevansa haavottunut sinä hetkenä, kun vaunut olivat pysähtyneet Mitishtshissä ja kun hän oli pyytänyt päästä tupaan. Mutta mentyään taas sekasin kivusta, virkosi hän muistiinsa toisen kerran silloin, kun hän joi teetä. Tällöinkin kuvastui hänen mieleensä kaikkea sitä muistellessa, mitä hänelle oli tapahtunut, kaikista elävämmin se hetki sitoma-asemalla, jolloin vihatun miehen kärsimyksiä nähdessä hänen mieleensä oli noussut niitä ajatuksia, jotka lupasivat hänelle uuden onnen. Nämä samat ajatukset valtasivat nytkin hänen sielunsa, vaikkakin hämärinä ja sekavina. Hän muisti, että hänellä nyt oli uusi onni ja että tällä onnella oli jotain yhteistä raamatun kanssa. Sen vuoksi oli hän tätä kirjaa pyytänytkin. Mutta huono asento, joka hänen haavalleen oli annettu ja uusi kääntäminen veivät hänet taas sekasin, ja kolmannen kerran hän heräsi eloon vasta keskellä yön hiljaisuutta. Kaikki nukkuivat hänen ympärillään. Sirkka visersi toisessa tuvassa. Kylätiellä joku lauloi ja huusi. Russakoita kuhisi pöydällä, pyhäinkuvilla ja seinillä. Iso kärpänen härhätti hänen päänpohjissaan ja lenteli kynttelin ympärillä, joka oli palanut paksulle karrelle ja joka oli hänen vieressään.

Hänen sielunsa ei ollut säännöllisessä tilassa. Terve ihminen ajattelee, tuntee ja muistaa tavallisesti yht'aikaa lukemattoman joukon esineitä ja hänellä on myöskin valta ja voima valita määrätty sarja ajatuksia tai ilmiöitä sekä kiinnittää tähän yhteen sarjaan koko huomionsa. Terve ihminen voi syvimpienkin mietteiden hetkenä irtautua niistä sanoakseen jonkun kohteliaan sanan huoneeseen tulleelle henkilölle ja sen jälkeen uudestaan palata ajatuksiinsa. Ruhtinas Andrein sielu ei tässä suhteessa ollut säännöllisessä tilassa. Hänen sielunsa kaikki voimat olivat toimeliaammat ja selvemmät kuin koskaan muulloin, mutta ne toimivat hänen tahdostaan riippumatta. Hänen mieleensä tulvi yht'aikaa mitä erilaisimpia ajatuksia ja mielikuvia. Toisinaan alkoivat hänen ajatuksensa työskennellä niin voimakkaasti, selvästi ja syvästi, etteivät ne koskaan ennen olleet kyenneet toimimaan sillä tavoin terveessä tilassa, mutta yhtäkkiä katkesivat ne keskellä työskentelyään ja niiden sijaan tuli jokin aivan odottamaton mielikuva, vaan entiseen ajatukseen palata ei ollut voimia.

"Niin, minulle avautui uusi onni, jota ihmiseltä ei voi riistää pois", ajatteli hän viruessaan hämärässä, hiljaisessa tuvassa ja katsoen eteensä kuumeisen suurilla liikkumattomilla silmillä. "Semmoinen onni, joka ei riipu aineellisesta hyvyydestä eikä aineellisista ulkonaisista vaikutuksista ihmiseen, ainoastaan sielun onni, rakkauden onni! Käsittää voi sen kuka ihminen tahansa, mutta tajuta ja määrätä on sen voinut vain Jumala. Mutta miten on Jumala määrännyt tämän lain? Miksi poika?..."

Ja yhtäkkiä katkesi näiden ajatusten kulku ja ruhtinas Andrei kuuli (tietämättä tapahtuiko se houreessa vai todellisuudessa) jonkin hiljaa kuiskivan äänen, joka herkeämättä toisti määräperäisesti: "i-piti-piti-piti" ja sitte, "i-ti-ti" ja uudelleen "i-piti-piti-piti" ja "i-ti-ti". Samalla kertaa tämän kuiskivan soiton tahdin mukaisesti tunsi ruhtinas Andrei, että hänen kasvojensa yllä, aivan niiden keskikohdalla kasvoi jokin kummallinen ilmarakennus hienoista neulasista tai puikoista. Hän tunsi (vaikka se olikin hänestä rasittavaa), että hänen täytyi huolellisesti pysytellä tasapainoa, ettei tuo ilmarakennus romahtaisi alas. Mutta se romahti kuitenkin, vaan alkoi taas uudestaan hitaasti kasvaa kuiskivan soiton tahdissa. "Nousee, nousee, kasvaa ja yhä nousee!" puhui ruhtinas Andrei itsekseen. Kuunnellessaan kuiskivia ääniä ja tuntiessaan tuon nousevan ja kasvavan puikkorakennuksen olemisen näki ruhtinas Andrei silloin tällöin vilaukselta myöskin kynttelin punaisen valon ja kuuli russakkojen kuhinaa ja kärpäsen surinaa, joka hyppi hänen päänalustaan ja kasvojaan vasten. Joka kerran kun kärpänen koski hänen kasvoihinsa, tuotti se hänelle polttavaa tunnetta. Mutta samassa ihmetytti häntä myöskin se, että vaikka kärpänen pyöri ihan sillä alalla, jossa hänen kasvoilleen kohonnut ilmarakennus oli, ei se sitä kuitenkaan särkenyt. Sitä paitsi oli olemassa vielä yksi tärkeä seikka. Se oli jokin valkea oven suussa, sfinksipatsas ja tämä rasitti häntä myöskin.

"Mutta se on ehkä minun pöydällä oleva paitani", ajatteli ruhtinas Andrei, "ja nuo ovat minun jalkani ja tuo on ovi; mutta miksi kaikki nousee ja liikkuu 'i-piti-piti-piti i-ti-ti-i-piti-piti-piti'... Riittää jo, anna olla, herkeä", sanoi ruhtinas Andrei jollekin vaivaloisesti. Vaan sitte taas alkoi ajatus ja tunne yht'äkkiä juosta tavattoman selvästi ja voimakkaasti.

"Niin, rakkaus (ajatteli hän taas aivan selvästi), mutta ei se rakkaus, joka rakastaa jonkin tähden, jotain varten tahi jostain syystä, vaan se rakkaus, jota minä tunsin ensi kerran silloin kuin minä kuoleman kielissä ollessani näin viholliseni ja sittenkin rupesin häntä rakastamaan. Minä tunsin sitä rakkauden tunnetta, joka on itseään sielun oleellisuutta ja jota varten ei tarvita esinettä. Minä tunnen nytkin tuota autuasta tunnetta. — Rakastaa lähimmäisiään, rakastaa vihollisiaan. Rakastaa kaikkea — rakastaa Jumalaa kaikissa ilmiöissä. Kallista ihmistä voi rakastaa inhimillisellä rakkaudella, vaan vihollistaan voi rakastaa ainoastaan jumalallisella rakkaudella. Ja juuri tämän tähden minä tunsin suurta iloa, kun tunsin rakastavani sitä miestä. Miten hänen lienee nyt? Liekö elossa...

"Inhimillisellä rakkaudella rakastaessa voi rakkaudesta siirtyä vihaan, mutta jumalallinen rakkaus ei voi muuttua. Ei mikään, ei kuolema, ei mikään voi sitä murtaa. Se on sielun oleellisuus. Vaan miten useita ihmisiä minä olen vihannut elämässäni. Enkä ketään kaikista heistä ole rakastanut enkä vihannut niin kovasti kuin sitä naista." Ja samassa kuvastui hänen mieleensä Natasha, mutta toisenlaisena kuin hän ennen oli hänelle kuvastunut: pelkkänä sulona ja iloisena itselleen. Ensi kerran kuvastui ruhtinas Andreille Natashan sielu. Ja hän käsitti Natashan tunteet, käsitti hänen kärsimyksensä, häpeänsä ja katumuksensa. Nyt vasta ruhtinas Andrei ensi kerran käsitti kieltäytymisensä koko hirmuisuuden ja näki heidän väliensä rikkoutumisen koko kaameudessaan. "Jos minä saisin vielä edes yhden ainoan kerran nähdä häntä. Ja kerran vain hänen silmiinsä katsoen saada sanoa"...

"I-piti-piti-piti i-ti-ti i-piti-piti" — puks! rapsahti kärpänen... Ja hänen huomionsa siirtyi yht'äkkiä toiseen todellisuuden ja houreen maailmaan, jossa tapahtui jotain merkillistä. Tässä maailmassa yhä vain kaikki liikkui ennallaan, rakennus oli hajoamatta ja kasvoi ja nousi, kyntteli paloi ennallaan punaisine valokehineen ja sama paita-sfinksi lepäsi oven suussa. Mutta kaiken tämän ohella jokin narahti, tuoksahti raikas ilman tuntu ja uusi valkea, seisova sfinksi ilmestyi ovelle. Ja tämän sfinksin päässä olivat sen saman Natashan kalpeat kasvot ja sädehtivät silmät, jota hän äskenikään oli ajatellut.

"Oo, miten raskas on tämä haihtumaton houre", ajatteli ruhtinas Andrei koettaen karkottaa nuo kasvot pois mielikuvituksestaan. Mutta kasvot seisoivat hänen edessään todellisuuden voimassa ja ne lähenivät häntä. Ruhtinas Andrei halusi palata puhtaan ajatuksen taannoiseen maailmaan, vaan hän ei voinut, sillä houre veti häntä omaan maailmaansa. Hiljainen kuiskiva ääni jatkoi tahdikasta piipitystään, häntä ahdisti ja painoi, jokin kasvoi ja kummalliset kasvot seisoivat hänen edessään. Ruhtinas Andrei kokosi kaikki voimansa noustakseen hereille. Hän liikahti, mutta samassa alkoi hänen korvissaan soida, silmänsä sameni ja hän kadotti tajunsa, kuten veteen viskautunut. Kun hän heräsi, seisoi Natasha polvillaan hänen edessään, se sama elävä Natasha, jota hän oli halunnut rakastaa enemmän kuin ketään muuta ihmistä maailmassa sillä uudella puhtaalla, jumalallisella rakkaudella, joka nyt oli hänelle avautunut. Hän ymmärsi, että siinä oli elävä, todellinen Natasha ja hän ei ihmetellyt, vaan riemuitsi hiljaa. Natasha oli polvillaan ja säikähtyneenä, mutta samalla jähmettyneenä (hän ei voinut liikahtaa) katsoi häneen kyyneleitä pidättäen. Natashan kasvot olivat kalpeat ja liikkumattomat. Ainoastaan niiden alaosassa värisi jotain.

Ruhtinas Andrei huokasi helpotukesta, hymyili ja ojensi kätensä.

— Tekö? — sanoi hän. — Miten onnellista!

Natasha siirtyi polvillaan nopein, mutta varovin liikkein hänen viereensä ja tartuttuaan varovasti ruhtinas Andrein käteen hän kumarsi kasvonsa sen yli ja rupesi sitä suutelemaan huulten tuskin koskiessa käteen.

— Antakaa anteeksi! — sanoi Natasha kuiskaten, nosti päänsä ja loi katseen ruhtinas Andreihin. — Antakaa minulle anteeksi!

— Minä rakastan teitä, — virkkoi ruhtinas Andrei.

— Antakaa anteeksi...

— Mitä anteeksi? — kysyi ruhtinas Andrei.

— Antakaa minulle anteeksi se, mitä minä olen teh ... nyt, — virkkoi Natasha tuskin kuultavasti kuiskaten katkonaisella äänellä ja rupesi entistä tiheämmin suutelemaan ruhtinas Andrein kättä huulten tuskin siihen koskiessa.

— Minä rakastan sinua enemmän ja paremmin kuin ennen, — sanoi ruhtinas Andrei ja kohotti kädellään Natashan kasvoja niin, että hän olisi nähnyt hänen silmänsä.

Nämä silmät, joissa kimmelsi onnen kyyneleitä, katsoivat ruhtinas Andreihin arasti, säälivästi ja riemukkaan rakkaasti. Natashan kalpeat ja laihat kasvot pöhöttyneine huulineen olivat enemmän kuin rumat, ne olivat kammottavat. Mutta näitä kasvoja ei ruhtinas Andrei nähnyt, hän näki sädehtivät silmät, jotka olivat ihanat. Heidän takanaan kuului puhelua.

Pjotr, kamaripalvelija, joka nyt oli täydellisesti herännyt unesta, herätti lääkäriä. Timohin, joka ei ollut saanut unta jalan pakotukselta, oli jo alusta saakka nähnyt kaikki, mitä oli tapahtunut ja huolellisesti peitellen hurstilla pukematonta ruumistaan hän oli ääneti kyyhöttänyt penkillä.

— Mitäs tämä on? — kysyi lääkäri makuusijaltaan nousten. — Suvaitkaa poistua, neiti.

Samaan aikaan alkoi jyskyttää oveen tyttö, jonka tytärtään haikaileva kreivitär oli lähettänyt.

Natasha läksi tuvasta kuin kesken untaan herätetty unessakävijä ja palattuaan toiseen tupaan hän kaatui itkien vuoteelleen.

Tästä päivästä pitäen koko seuraavan Rostovilaisten matkustuksen ajan pysyi Natasha kaikissa levähdys- ja yöpaikoissa luopumattomana haavottuneen Bolkonskin luona ja lääkärin täytyi tunnustaa, ettei hän ollut odottanut neidolta moista lujuutta ja taitoa haavottuneen hoitamisessa.

Niin kauhealta kuin kreivittärestä tuntuikin ajatus, että ruhtinas Andrei voi kuolla (joka oli hyvin luultavaa lääkärin mielestä) matkalla hänen tyttärensä käsiin, ei hän kuitenkaan voinut vastustaa Natashaa. Vaikka haavottuneen ruhtinas Andrein ja Natashan välille muodostuneen lähestymisen tähden johtuikin mieleen, että ruhtinas Andrein parannuttua sulhasen ja morsiamen entinen suhde saattoi uudistua, ei kukaan kuitenkaan puhunut tästä ja kaikista vähimmin Natasha ja ruhtinas Andrei, sillä ratkaisematon, häälyvä kysymys ei ainoastaan Bolkonskin, vaan myöskin koko Venäjän elämästä tai kuolemasta karkotti pois kaikki muut arvelut.

XXXIII.

Pierre heräsi syyskuun 3 p:nä myöhään. Hänen päätään kivisti. Puku, jossa hän oli nukkunut riisuutumatta, rasitti hänen ruumistaan. Ja hänen sydäntään ahdisti sekava tunne jostain häpeällisestä, jonka hän eilen oli tehnyt. Tämä häpeällinen teko oli hänen eilinen keskustelunsa kapteeni Ramballen kanssa.

Kello osotti 11, mutta ulkona näytti olevan hyvin sumuista. Pierre nousi ylös, hieroi silmiään ja nähtyään pistoolin, jonka Gerasim oli pannut takasin pöydälle, muisti Pierre, missä hän oli ja mitä hänen oli tehtävä, juuri tänä päivänä.

"Enköhän jo ole myöhästynyt?" ajatteli Pierre. "Tuskin, hänen tulonsa Moskovaan ei varmaankaan tapahdu ennen kello 12."

Mutta Pierre ei malttanut jatkaa miettimistään siitä, mikä häntä odotti, vaan jouduttautui lähtöön.

Kohenneltuaan pukuaan otti Pierre pistoolin käteensä ja aikoi lähteä. Vaan silloin johtui hänen mieleensä ensi kerran ajatus, miten hän kantaisi ulkona asettaan, ei kai suinkaan kädessä. Ja hankalaa oli piilottaa kookas pistooli leveän kauhtanankin alle. Sitä ei voinut pistää vyön alle eikä kainaloonkaan, niin ettei sitä olisi huomannut. Kaiken lisäksi oli pistooli lataamaton eikä Pierre joutanut sitä enää lataamaan. "Samahan se on tikarikin", sanoi Pierre itselleen, vaikka hän oli usean kerran aikomuksensa täytäntöönpanoa miettiessään päätellyt mielessään, että ylioppilaan pahin erehdys 1809 oli ollut siinä, että hän oli yrittänyt murhata Napoleonin tikarilla. Mutta ikäänkuin Pierren päätarkotuksena ei olisi ollutkaan täyttää aijottu teko, vaan näyttää itselleen, ettei hän peräydy aikomuksestaan, vaan tekee kaikki sen toteuttamiseksi, tempasi hän nopeasti Suharevin tornin luota yht'aikaa pistoolin kanssa otetun tylsän, loville lohkeutuneen tikarin, joka oli viheriässä tupessa ja pisti sen liivinsä poveen.

Vyötettyään kauhtanan kiinni ja vedettyään hatun syvälle silmilleen läksi Pierre menemään pitkin käytävää niin varovasti, ettei kapteeni olisi kuullut ja astui ulos kadulle.

Se tulipalo, jota hän eilen illalla oli katsellut aivan välinpitämättömästi, oli yöllä yltynyt paljoa suuremmaksi. Moskova paloi jo useista paikoin. Tulen vallassa olivat Karetni Rjad, Moskova-joen takainen kaupunginosa, Gostinny Dvor, Povarskaja, lotjat Moskova-joessa ja halkovarastot Dorogomilovin sillan luona.

Pierren tie vei poikkikatuja myöten Povarskajalle ja sieltä Arbatille Nikola Javlennin kirkolle, jonka luona hän oli jo aikoja sitte valinnut mielikuvituksissaan sen paikan, jossa hänen tekonsa piti tapahtua. Useimpien talojen portit ja ikkunaluukut olivat kiinni. Kadut olivat autiot. Ilmassa haisi käry ja savu. Silloin tällöin tuli vastaan levottoman ja aran näköisiä venäläisiä sekä ranskalaisia, joiden ulkoasu ei ollut ollenkaan kaupunkilaisen vaan leirissä olevan näköinen. Kummatkin katsoivat Pierreä oudoin silmäyksin. Venäläisten huomiota herätti paitsi Pierren kookkuus ja paksuus ja omituisen synkän miettivä ja kärsivä kasvojen ilme sekä koko hänen asunsa, myöskin se, etteivät he ymmärtäneet, mihin säätyyn tuo mies oikeastaan kuului. Ranskalaiset taas silmäilivät Pierreä oudostellen varsinkin siitä syystä, että Pierre päinvastoin kuin muut venäläiset, jotka tarkastivat ranskalaisia joko peloissaan tai uteliaina, ei piitannut heistä mitään. Erään talon portilla pysähdytti Pierren kolme ranskalaista, jotka solkkasivat jotain heitä ymmärtämättömille venäläisille ja kysyivät häneltä, eikö hän osaisi ranskaa.

Pierre pudisti kieltävästi päätään ja jatkoi kulkuaan. Eräällä kadulla huusi häntä pysähtymään viheriän laatikon luona seisova vahtisotamies, mutta Pierre tajusi vasta toisesta ankarasta huudosta ja kiväärin kolinasta, kun vahtisotamies otti sen käteensä, että hänen oli kierrettävä toista puolta katua. Pierre ei nähnyt eikä kuullut mitään, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän kuletti kiiruimman kaupalla ja kauhun tuntein aikomustaan mielessään jonain pelottavan raskaana ja hänelle ventovieraana ja pelkäsi, ettei se vain haihtuisi hänestä, josta eilinen päivä oli varottavana esimerkkinä. Mutta Pierren ei oltu suotu viedä mielialaansa eheänä siihen paikkaan saakka, jonne hän oli menossa. Vaikka hänen matkaansa ei olisikaan estänyt mikään ulkonainen seikka, ei hänen aikomuksensa voinut tulla toteutetuksi yksistään siitä syystä, että Napoleon oli jo neljä tuntia sitte kulkenut Dorogomilovin etukaupungista Arbatin kautta Kremliin ja istui nyt parhaillaan äärettömän synkkänä Kremlin palatsin keisarillisessa kabinetissa antaen seikkaperäisiä ja täsmällisiä käskyjä niistä toimenpiteistä, joihin oli viipymättä ryhdyttävä tulipalojen sammuttamiseksi, sotarosvouden ehkäisemiseksi ja väestön rauhottamiseksi. Mutta tätä ei Pierre tiennyt. Asiaansa umpipäihin uponneena hän kärsi ankaraa ahdistusta, kuten ihminen, joka itsepäisesti on ryhtynyt semmoiseen tekoon, jonka mahdottomuus ei ole sen vaikeudessa, vaan sen laadun luonnottomuudessa tekijän omaan luonteeseen nähden. Häntä ahdisti kammo siitä, että hän raukeaa ratkaisevana hetkenä ja kadottaa sen tähden kunnioituksen itseensä.

Vaikkei Pierre nähnyt eikä kuullut mitään, mitä hänen ympärillään tapahtui, kulki hän kuitenkin vaistomaisesti oikeaa suuntaa eikä erehtynyt kaduilta, jotka hänet veivät Povarskajalle.

Mikäli Pierre pääsi lähemmä Povarskajaa, tulvi savua häntä vastaan yhä enemmän. Tuntui jo palon lämmittävää hehkua. Siellä täällä roihusi tulenkielekkeitä näkyviin katonharjojen takaa. Kansaakin näkyi kaduilla jo enemmän ja se oli entistä levottomampaa. Mutta vaikka Pierre tunsikin, että jotain tavatonta tapahtui hänen ympärillään, ei hän kuitenkaan oivaltanut, että hän läheni tulipaloa. Kun Pierre kulki erästä rakentamattoman paikan poikki vievää polkua, jota paikkaa rajotti yhdeltä puolen Povarskaja ja toiselta ruhtinas Grusinskin talon puistot, kaikui yhtäkkiä hänen korviinsa aivan hänen vierestään naisen haikea itku. Pierre pysähtyi aivan kuin unesta heräten ja nosti päänsä.

Kulottuneelle, pölyiselle nurmelle vähän matkaa tiestä oli kaadettu läjään talouskaluja: patjoja, teekeittiö, pyhäinkuvia ja kirstuja. Maassa kirstujen vieressä istui keski-ikäinen, laiha nainen, jonka pitkät etuhampaat pistivät huulien ulkopuolelle ja joka oli puettu mustaan pukuun ja myssyyn. Nainen itki tikahtuakseen ruumistaan heilutellen ja jotain hoputen. Kaksi tyttöä, 10-12 vuoden ikäisiä, joilla oli lyhyet, likaiset mekot ja nutut päällä, katsoivat äitiinsä kalpein, säikähtynein kasvoin. Nuorin lapsi, 7 vuoden korvilla oleva poika, jonka pukuna oli puseropahanen ja vierailta saatu luonnottoman iso kartuusi, itki hoitajamummon sylissä. Paljasjalkainen, likainen palvelustyttö istui kirstulla, oli purkanut vaalavan hiuspalmikkonsa ja nyhti nyt kärventyneitä suortuvia tuontuostakin niitä haistellen. Vaimon mies, pieni kumaraselkäinen kötys, joka oli pikkuvirkamiehen univormussa ja jolla oli kiekeroinen poskiparta sekä sileät, suoraan päähän painetun kartuusin alta näkyvät ohimot, siirteli liikkumattomin kasvoin kirstuja, jotka olivat pinotut päällekkäin ja kiskoi niiden alta joitain vaatekappaleita.

Nainen heittäytyi melkein viskautumalla Pierren jalkoihin, kun hän huomasi hänet.

— Rakkaat ihmiset, oikeauskoiset kristityt, pelastakaa, auttakaa, rakas ystävä!... Auttakaa, auttakaa, — puheli hän itkunsa seasta. — Tyttö!... Lapseni!... Nuorimman tyttöni jättivät!... Paloi poloinen! Oi, voivoi! Sitäkö varten sinua hell... Oi, voi-voi!

— Heitä jo, Marja Nikolajevna, — virkkoi mies hiljaisella äänellä vaimolleen ja nähtävästi vain siksi, että olisi näyttänyt syyttömyytensä vieraan henkilön läsnäollessa. — Tytön on luultavasti sisar pelastanut, ei suinkaan se muualla ole! — lisäsi hän.

— Pölkky, julmuri! — kirkasi nainen vihaisesti ja lakkasi samassa itkemästä. — Sinulla ei ole sydäntä, omaa lastasi et sääli. Joku muu olisi tulestakin ottanut. Mutta sinä olet pölkky, vaan et ihminen etkä isä. Te olette jalomielinen mies, — kääntyi nainen nyyhkyttäen Pierreen, — naapurissa syttyi palamaan ja sieltä hyökäsi tulen meille. Palvelustyttö alkoi huutaa: palaa! Hätä käteen ja tavaroita hamuamaan. Mutta niine hyvinemme hypättiin, mitä päällä oli... Tuossa on, mitä saatiin... Pyhiä esineitä ja myötäjäispatja, muu kaikki on mennyttä kalua. Missä lapset on — Kotitshkaa ei olekaan! Ooo! Oo! Herra Jumala!... — ja hän purskahti taas itkuun. — Kultainen pienokaiseni! Palanut, palanut!

— Mihin, mihin hän jäi? — kysyi Pierre.

Pierren kasvojen elpyvästä ilmeestä päätti nainen, että tämä mies voi häntä auttaa.

— Batjushka! Isä! — parkui nainen Pierren jalkoja syleillen. — Hyväntekijäni, rauhoita edes sydämeni... Aniska, lurjus, mene saattamaan, — huusi hän palvelustytölle suu vihasta ammollaan, jolloin hänen pitkät hampaansa pistivät entistä enemmän näkyviin.

— Saata, saata, minä ... minä ... teen, — virkkoi Pierre hätääntyneellä äänellä.

Likainen palvelustyttö nousi kirstujen luota, kääri palmikkonsa ja huokaistuaan läksi astumaan polkua, jolloin hänen tylsät, paljaat jalkansa vilkuivat hameiden alta. Oli kuin olisi Pierre yht'äkkiä herännyt raskaasta horroksesta. Hän kohotti päänsä pystymmä, hänen silmiinsä syttyi elämän hehku ja läksi nopein askelin tytön jälestä, astui tämän ohi ja tuli Povarskajalle. Katu oli kokonaan mustan savun vallassa. Tulenkielekkeitä roihuili siellä täällä savun seassa. Suuri väkijoukko tungeskeli palon luona. Keskellä katua seisoi ranskalainen kenraali ja puhui jotain hänen ympärillään oleville. Pierre, jonka jälestä laahusti tyttö, aikoi mennä sille paikalle, jossa kenraali seisoi, mutta ranskalaiset sotamiehet estivät hänet.

— On ne passe pas,[277] — huusi hänelle eräs.

— Tänne, setä, — huudahti tyttö, — mennään täältä Nikulinin kautta.

Pierre kääntyi takasin ja läksi vähäväliä hypähdellen tytön jälestä. Tyttö juoksi kadun poikki, kääntyi vasemmalle toiselle kadulle ja päästyään kolmen talon ohi kääntyi oikealle ja meni eräästä portista sisään.

— Se on täällä, — sanoi tyttö.

Ja juostuaan pihan yli avasi hän lauta-aidassa olevan pikku portin, pysähtyi ja näytti Pierrelle pientä puurakennusta, joka roihusi ilmiliekissä. Toinen puoli rakennusta oli luhistunut, toinen vielä paloi ja liekit pursuivat kirkkaina ikkuna-aukoista ja katosta.

Kun Pierre pääsi portille, humahti häntä vastaan kuuma ja hänen oli pakko pysähtyä.

— Mikä, mikä teidän talonne on? — kysyi hän.

— Oi-joi-joi! — alkoi tyttö parkua ja osotti rakennusta. — Tuo tuossa se oli meidän kortteerimme. Paloit, poloinen pesämme. Katitshka, neitiseni ainoiseni, voi-voi-voi! — parkui Aniska, joka tulipalon nähdessään tunsi tarvitsevansa ilmaista omatkin tunteensa.

Pierre koetti työntäytyä lähemmä rakennusta, mutta paahde oli niin kova, että hänen täytyi kiertää rakennus, jolloin hän joutui erään suuren talon luo, josta paloi vasta katon toinen puoli ja jonka luona kiehui joukko ranskalaisia. Alussa ei Pierre ymmärtänyt, mitä nuo ranskalaiset oikeastaan tekivät, jotka näyttivät jotain kanneksivan, mutta huomattuaan edessään erään sotamiehen hosuvan tylsällä säilällään muuatta musikkaa, jolta hän kiskoi revonnahkaturkkia, käsitti Pierre hämärästi, että tässä oltiin ryöstämässä, mutta hän ei joutanut viipymään tässä ajatuksessa.

Romahtelevien seinien ja kattojen ryminä ja roiske, liekkien kohina ja räiske, kansan vilkkaat huudot, myllertävien mustien savupilvien näky, jotka väleensä sakenivat sydensynkiksi, väleensä ohenivat vaaleammiksi ja joissa välähteli säkenien räiskyviä sarjoja sekä paikoin hulmuavia, punaisen hohtavia roihukierteitä, paikoin kullanvälkkyviä, seiniä nuolevia tulikielekkeitä ynnä ankaran kuuman ja savun tuntu ja reippaiden liikkeiden näkeminen — kaikki tämä teki Pierreen tulipalojen tavallisen kiihottavan vaikutuksen. Ja tämä vaikutus tuntui Pierressä sitäkin voimakkaammalta, kun hän tulipalon nähdessään yhtäkkiä tunsi vapautuneeksi ahdistavista ajatuksistaan. Hän tunsi itsensä nuoreksi, iloiseksi, sukkelaksi ja päättäväksi. Hän juoksi rakennuksen ympäri ja aikoi juosta sille puolen sitä, joka vielä oli pystyssä, kun aivan hänen päänsä kohdalla kuului useiden äänien huutoa ja samassa jonkin hänen viereensä pudonneen raskaan esineen rusketta ja helinää.

Pierre katsahti ylös ja näki rakennuksen ikkunoissa ranskalaisia, jotka olivat heittäneet alas piirongin laatikon, joka oli täynnä jonkinlaisia metalli-esineitä. Toiset ranskalaiset sotamiehet, jotka seisoivat maassa, menivät laatikon luo.

— Eh bien, qu'est ce qu'il veut celui-là?[278] — ärjäsi eräs ranskalainen Pierrelle.

— Un enfant dans cette maison. N'avez vous pas vu un enfant?[279] — kysyi Pierre.

— Tiens, qu'est ce qu'il chante celui-là? Va te promener,[280] kuului ääniä ja eräs sotamiehistä, joka nähtävästi pelkäsi, että Pierre sieppaisi heiltä hopea- ja pronssiesineitä, joita oli laatikossa, astui uhkaavasti Pierren eteen.

— Un enfant? — huusi ylhäältä eräs sotamies. — J'ai entendu piailler quelque chose an jardin. Peut-être c'est son moutard, au bon homme. Faut être humain, voyez vous...[281]

— Où est-il? Où est-il?[282] — kyseli Pierre.

— Par ici! Par ici![283] — huusi hänelle ranskalainen ikkunasta ja osotti rakennuksen takana olevaan puutarhaan päin. — Attendez, je vais des cendre.[284]

Hetkisen kuluttua hyppäsi alakerroksen ikkunasta mustasilmäinen ranskalainen, jolla oli omituinen läiskä poskessa ja ainoastaan paita päällä, kosketti Pierren olkapäähän ja juoksi tämän kanssa puutarhaan.

— Dépêchez vous, vous autres, — huudahti ranskalainen tovereilleen, — commence à faire chaud.[285]

Päästyään rakennuksen taa hiekotetulle käytävälle tempasi ranskalainen Pierreä kädestä ja osotti erästä penkkiä. Penkin alla lepäsi 3-vuotinen tyttönen vaaleanpunaisessa mekossa.

— Voila votre moutard. Ah, une petite, tant mieux, — sanoi ranskalainen. — A revoir, mon gros. Faut être humain. Nous sommes tous mortels, voyez-vous,[286] ja läiskäposkinen ranskalainen juoksi takasin toverinsa luo.

Ilosta melkein läkähtyen juoksi Pierre tyttösen luo ja aikoi ottaa lapsen syliinsä. Mutta kun tyttönen, joka oli riisitautinen, äitinsä muotoinen ja epämiellyttävän näköinen, huomasi oudon miehen, läksi hän itkussa suin juoksemaan karkuun. Pierre otti kuitenkin tyttösen kiinni ja nosti syliinsä. Lapsi kirkui haikean vihaisesti, rupesi kätösillään repimään itsestään irti Pierren käsiä ja sylkeä valuvalla suullaan pureksimaan niitä. Pierren valtasi kauhun ja inhon tunne, aivan samallainen kuin se, jota hän tunsi pieniin elukkoihin koskiessaan. Mutta Pierre pakotti itsensä pitämään lasta sylissään ja hän riensi sen kanssa suuren rakennuksen luo. Mutta samaa tietä oli mahdoton päästä takasin. Kun Aniska-tyttökään ei enää ollut näkyvissä, riensi Pierre säälin ja inhon tuntein rutistaen sekä painaen mahdollisimman hellästi rintaansa vasten surkeasti ruikuttavaa, märkää lasta, puutarhan kautta etsimään toista tietä.

XXXIV.

Kun Pierre pihoja ja kujia kierrettyään oli päässyt takasin Grusinskin puutarhan luo Povarskajan kulmaan, ei hän ensi hetkenä tuntenut sitä paikkaa, josta hän oli lähtenyt lasta hakemaan, sillä se oli kasaantunut niin täyteen kansaa ja tulipalosta pelastettuja tavaroita. Paitsi venäläisiä perheitä tavaroineen oli täällä myöskin muutamia erilaisissa pukimissa olevia ranskalaisia sotamiehiä. Pierre ei kiinnittänyt näihin mitään huomiota. Hän jouduttautui etsimään virkamiehen perhettä antaakseen lapsen äidille ja mennäkseen uudelleen pelastamaan muita. Pierrestä tuntui, että hänellä oli jotain vielä paljon ja kiireellistä tekemistä. Kuumuudesta ja juoksusta lämmittyään tunsi Pierre tänä hetkenä suonissaan entistä voimakkaammin sitä nuoruutta, virkeyttä ja päättäväisyyttä, joka hänet oli vallannut silloin, kun hän oli lähtenyt lasta pelastamaan. Tyttönen oli nyt tyyntynyt ja pidellen kätösillään kiinni Pierren kauluksesta hän katseli ympärilleen kuin villi elukan poikanen. Pierre katsahti silloin tällöin tyttöään eikä voinut olla hieman hymyilemättä. Hänestä tuntui, että hän näki jotain liikuttavan viatonta lapsen pelokkaissa, sairaalloisissa kasvoissa.

Kun Pierre saapui taannoiselle paikalle, ei siellä ollut virkamiestä eikä tämän vaimoa. Pierre tunkeutui nopein askelin väkijoukkoon ja tarkasteli ihmisten kasvoja. Tällöin hän tuli huomanneeksi grusialaisen tahi armenialaisen perheen, jonka muodosti kaunismuotoinen, hyvin vanha mies, jolla oli itämaalaiset kasvot, päällä lyhyt umpinuttu ja uudet saappaat, sekä samantyyppinen vanha eukko ja nuori nainen. Tämä aivan nuori nainen näytti Pierrestä idän kauneuden täydellisyydeltä jyrkän kaartuvine mustine kulmakarvoineen ja hämmästyttävän hennonpunaisine ihanine kasvoineen, joilla ei ollut mitään ilmettä. Hujanhajan heitettyjen tavaraläjien ja väkijoukon seassa hän näytti muhkeassa silkkipuvussaan ja heleän sinisessä huivissaan, joka peitti hänen päänsä, hennolta ansarikukalta, joka on heitetty hangelle. Hän istui nyyttien päällä eukon takana ja katsoi liikkumattoman suurine, tummine silmineen, joita kattoivat pitkät ripset, maahan. Hän näytti tuntevan kauneutensa ja oli senvuoksi peloissaan. Nämä kasvot hämmästyttivät Pierreä siinä määrin, että hän kiireestään huolimatta kääntyi aidan viertä kulkiessaan muutamia kertoja katsomaan kaunotarta. Kun Pierre ei löytänyt niitä, joita hän etsi, pysähtyi hän ja rupesi silmäilemään ympärilleen.

Pierre ja lapsi hänen sylissään pistivät nyt entistä enemmän silmiin ja hänen ympärilleen kerääntyi muutamia venäläisiä miehiä ja naisia.

— Oletko kadottanut jonkun, rakas ihminen? — Itse taidatte olla jalosukuisia vai mitä? Kenenkäs se tuo lapsi on? — kyseltiin häneltä.

Pierre vastasi, että lapsi on erään mustapukuisen naisen, joka oli istunut tässä kohden sekä kysyi, eikö kuka tuntisi naista ja mihin hän on poistunut.

— Ne taitavat olla Anferovit, — sanoi eräs vanha djakon kesakkonaamaiselle akalle. — Herra armahtakoon, Herra armahtakoon, — lisäsi hän ominaisella bassoäänellään.

— Eihän ne Anferovia ole, — sanoi akka. — Anferovit läksivät jo aamulla. Lapsi on joko Marja Nikolajevnan tahi Ivanovien.

— Hän sanoo sitä naiseksi, vaan Marja Nikolajevna on rouva, — virkkoi eräs herraspalvelija.

— Ettekös te tunne, hänellä on pitkät hampaat, laiha... — sanoi Pierre.

— Sitte se onkin Merja Nikolajevna. Ne läksivät puutarhaan, kun nuo sudet tähän viskasi, — sanoi akka ranskalaisiin sotamiehiin viitaten.

— Oo, Herra armahtakoon, — tokasi taas djakon.

— Menkää te sinne, ne ovat siellä. Hän se on se sama. Yhä itki ja tuskaili, — sanoi taas akka. — Hän se on. Tuonne noin.

Mutta Pierre ei kuunnellut akkaa. Hän oli muutaman tuokioisen aikaa katsonut silmiään hellittämättä siihen, mitä muutaman askeleen päässä hänestä tapahtui. Hän katseli armenialaista perhettä ja kahta ranskalaista sotamiestä, jotka olivat tulleet armenialaisten luo. Toinen sotamiehistä, pieni, liukaselkeinen mies oli sinisessä sinellissä, joka oli vyötetty nuoralla. Päässä oli korkea patalakki, jalat olivat paljaat. Toinen, joka erityisesti herätti Pierren huomiota, oli pitkä, kumaraharteinen, valkoverinen ja laiha mies, liikkeiltään hidas ja kasvoilla tylsä ilme. Tämä sotamies oli pörhökarvaisessa viitassa, sinisissä housuissa ja jalassa suuret kenkärajot. Pieni ranskalainen, joka oli sinisessä sinellissä ja paljain jaloin, sanoi heti jotain armenilaisten luo mentyään ja tarttui ukon jalkoihin, jolloin viimemainittu heti rupesi riisumaan saappaitaan. Toinen pysähtyi kaunottaren viereen ja katsoi tähän ääneti, liikkumatta, kädet housuntaskuissa.

— Ota, ota lapsi, — virkkoi Pierre tyttöstä ojentaen ja käskevästi ja nopeasti kääntyen akkaan. — Anna sinä hänet heille! — lisäsi hän melkein ärjäsemällä akalle, laski lapsen maahan ja kääntyi taas katsomaan ranskalaisia ja armenialaista perhettä.

Ukko istui nyt jo paljain jaloin. Pieni ranskalainen sotamies oli kiskonut saappaat ukon jalasta ja läiskytteli niitä vastakkain. Ukko puheli jotain itku kurkussa, mutta Pierre kuuli sitä vain ohimennen. Koko hänen huomionsa oli kiintynyt pitkään ranskalaiseen, joka nyt vetelästi heiluen läheni nuorta naista, otti kädet taskustaan ja tarttui kaunottaren kaulaan.

Armenialainen kaunotar istui vain entisessä liikkumattomassa asennossaan pitkät silmäripset painuksissa eikä näyttänyt ollenkaan näkevän eikä tuntevan, mitä sotamies hänelle teki.

Sillä aikaa kun Pierre otti ne muutamat askeleet, jotka erottivat hänet ranskalaisista sotamiehistä, ehti pitkä ranskalainen sotarosvo riistää nuoren naisen kaulassa olevan helminauhan, jolloin nainen tarttui kaulaansa ja kirkasi vihlovalla äänellä.

— Laissez cette femme![287] — sähisi Pierre vimmastuneena, tarttui pitkän ranskalaisen olkapäihin ja heitti tämän syrjään.

Sotamies kaatui, nousi ylös ja juoksi tiehensä. Mutta hänen toverinsa, heitettyään saappaat käsistään, paljasti miekkansa ja astui uhkaavasti Pierren eteen...

— Voyons, pas de bêtises.[288] — karjasi hän.

Pierre oli joutunut semmoiseen vimman huumaukseen, jossa hän ei muistanut mitään ja jossa hänen voimansa kasvoivat kymmenkertaisiksi. Hän hyökkäsi käsiksi paljasjalkaiseen ranskalaiseen ja ennenkuin tämä ehti ojentaa asettaan, löi Pierre hänet nurin ja alkoi peltoa nyrkeillään. Väkijoukosta kuului hyväksymishuutoja, vaan samassa puhalsi kulman takaa ranskalainen ulanipatrulli. Ulanit laskivat juoksujalkaa Pierren ja ranskalaisen luo ja piirittivät nämä. Mitä tämän jälkeen tapahtui, siitä ei Pierre muistanut mitään. Hän muisti vain hämärästi, että hän oli jotain lyönyt, että häntä oli lyöty ja vihdoin tunsi hän kätensä olevan sidotut ja ranskalaisten seisovan hänen ympärillään ja tarkastavan hänen vaatteitaan.

— Il a un poignard, liutenant,[289] — olivat ensimäiset sanat, jotka Pierre tajusi.

— Ah, un arme! — virkkoi upseeri ja kääntyen paljasjalkaiseen sotamieheen lisäsi: — c'est bon, vous direz, tous cela au conseil de guerre. — Sitte hän sanoi Pierrelle: — parlez-vous français, vous?[290]

Pierre katseli ympärilleen veristynein silmin eikä vastannut. Hänen kasvonsa mahtoivat näyttää erityisen pelottavilta, koska upseeri sanoi jotain kuiskaten, jonka jälkeen vielä neljä ulania erosi patrullista ja asettui Pierren kummallekin puolelle.

— Parlez-vous français? — toisti upseeri Pierrelle pysytellen loitolla hänestä. — Faites venir l'interprète.[291]

Väkijoukon takaa tuli pieni miehennaskali venäläisessä siviilipuvussa. Puheesta ja tamineista päättäen tunsi Pierre tämän ranskalaiseksi muutamasta moskovalaisesta myymälästä.

— Il n'a pas l'air d'un homme du peuple,[292] — sanoi tulkki mittaillen Pierreä silmillään.

— Oh, oh! Ça m'a bien l'air d'un des incendiaires, — virkkoi upseeri. — Demandez l'ui ce quil est?[293] — lisäsi hän.

— Kuka olet? — kysyi tulkki. — Sinun pitää vastata päälliköille, — sanoi hän.

— Je ne vous dirai pas qui je suis. Je suis votre prisonnier. Emmenez-moi![294] — sanoi Pierre yht'äkkiä ranskan kielellä.

— Ah, ah! — virkkoi upseeri kasvojaan rypistellen. — Marchons![295]

Ulanien ympärille keräytyi väkeä. Lähinnä Pierreä seisoi kesakkonaamainen akka tytön kanssa. Kun joukkue läksi liikkeelle, työntäytyi hän edelle.

— Mihinkä sinua nyt viedään, veikkoseni? — sanoi akka. — Mihinkäs minä sen lapsen panen, jos se ei ole heidän?

— Qu'est ce qu'elle veut cette femme?[296] — kysyi upseeri.

Pierre oli kuin päihdyksissä. Tämä huumaus vielä yltyi siitä, kun hän näki pelastamansa lapsen.

— Ce qu'elle dit? — kysyi Pierre. — Elle m'apporte ma fille que je viens de sauver des flammes, — sanoi hän. — Adieu![297] — ja tietämättä itsekään, miten häneltä pääsi tämä valhe hän läksi lujin, juhlallisin askelin marssimaan ranskalaisten välissä.

Tämä ranskalainen patrulli oli yksi niitä, joita Dureaunelen määräyksestä oli lähetetty ympäri Moskovaa ehkäisemään sotarosvousta ja varsinkin ottamaan kiinni murhapolttajia, jotka korkeimpien ranskalaisten päälliköiden kesken sinä päivänä syntyneen yleisen mielipiteen mukaan olivat syypäät tulipaloihin.

Muutamia katuja kierrettyään otti patrulli vielä kiinni viisi epäilyttävää venäläistä, — erään kauppamiehen, kaksi seminaarin oppilasta, musikan ja herraspalvelijan sekä näitä paitsi muutamia sotarosvoja. Mutta kaikista epäilyttävistä epäilyttävimmältä näytti kuitenkin Pierre. Kun kaikki kiinniotetut oli tuotu Subovin vallin luona olevaan yöpaikkaan, erääseen suureen taloon, johon oli muodostettu päävahti, sijotettiin Pierre ankarasti vartioituna muista erilleen.