ENSIMÄINEN OSA. (continued 2)

— Ei tässä enää siedä, — sanoi Iljin huomattuaan, ettei Sdrschinskin kertomus miellyttänyt Rostovia. — Sukat ja paita ja kaikki märkänä. Lähden etsimään suojaa. Sadekin taitaa helpottaa.

Iljin läksi ulos, Sdrschinski ajoi matkoihinsa. Viiden minuutin kuluttua juoksi Iljin takasin, että lika roiskui.

— Hurraa! Rostof, lähdetään joutuin. Tuolla on parin sadan askeleen päässä majatalo, meikäläiset ovat kokoutuneet sinne. Pääseehän edes hieman kuivautumaan. Siellä on Maria Genrihovnakin.

Maria Genrihovna oli rykmentin lääkärin puoliso, nuori, viehättävä saksatar, jonka lääkäri oli nainut Puolassa. Joko siksi, ettei tohtorilla ollut liikoja varoja tai ettei hän avioliiton alkuaikoina tahtonut olla erossa nuoresta vaimostaan, kuletti hän tätä mukanaan kaikkialla ja tohtorin mustasukkaisuus tuli yleiseksi pilanteon esineeksi husari-upseerien kesken.

Rostof heitti viitan päälleen, käski Lavrushan tuoda kapineet perästä ja läksi Iljinin kanssa menemään milloin liukkaasta loasta kaatumaisillaan, milloin suorastaan lätäköissä rämpien heikentyneessä sateessa ja illan pimeässä, jota kaukaiset salamat toisinaan valaisivat.

— Rostof, missä olet?

— Täällä. Aika salama! — puhelivat he mennessään.

XIII.

Majatalossa, jonka edessä tohtorin kuomuvaunut seisoivat, oli jo viisi upseeria. Maria Genrihovna, pyylevä, valkeaverinen saksatar, istui yöröijy päällä ja myssy päässä leveällä penkillä etunurkassa. Hänen miehensä tohtori nukkui hänen takanaan. Kun Rostof ja Iljin astui huoneeseen, tervehdittiin heitä iloisin huudahduksin ja honotuksin.

— Hee ... teilläpä ilot on, — sanoi Rostof nauraen.

— Missäs te olette kuhnailleet?

— Kauniita olette! Virtanaan vuotaa heistä vesi! Älkää vain saliamme kastelko.

— Maria Genrihovnan vaatteita ei saa liata, — kuului vastaukseksi.

Rostof ja Iljin riensivät etsimään nurkkaa, jossa he Maria Genrihovnan kainoutta loukkaamatta olisivat voineet pukeutua kuiviin. He olivat menemäisillään väliseinän taa, mutta täällä, pikkuisessa solassa ja kokonaan täyttäen sen istui kolme upseeria korttia lyömässä tyhjällä laatikolla tuikkivan kynttilän valossa. He eivät millään ehdolla tahtoneet luovuttaa paikkaansa. Maria Genrihovna lainasi vähäksi aikaa hameensa verhoksi ja tämän takana riisui Rostof ja Iljin päältään märät vaatteensa ja pukeutui kuiviin Lavrushan avulla, joka oli tuonut tavaramytyt.

Särkyneeseen uuniin tehtiin tuli. Etsittiin lauta, josta laadittiin pöytä kahden satulan väliin, se peitettiin loimella; tuotiin teekeittiö, eväskori ja puoli pulloa rommia, ja kun Maria Genrihovnaa oli pyydetty olemaan emäntänä, alkoivat kaikki hääriä hänen ympärillään. Ken tarjosi hänelle puhtaan nenäliinansa ihanien käsien pyyhkimistä varten, ken työnsi husariviittansa hänen jalkojensa alle, ettei olisi ollut kostea, ken peitti viitalla ikkunan, ettei olisi tuullut, ken hätisteli kärpäsiä hänen miehensä kasvoilta, ettei tämä olisi herännyt.

— Antakaa hänen olla, — virkkoi Maria Genrihovna kainosti ja onnellisesti hymyillen, — kyllä hän nukkuu muutenkin unettoman yön jälkeen.

— Ei suinkaan, Maria Genrihovna, — vastasi upseeri, — tohtorille pitää olla palvelevainen. Ehkä hän säälii minua sitte, kun rupeaa jalkaani tai kättäni leikkaamaan.

Juomalasia oli vain kolme. Vesi oli niin likaista, ettei voinut päättää, milloin tee oli väkevää, milloin laimeaa. Teekeittiöstä tuli vain kuusi lasia, mutta sen hauskempaa oli saada lasinsa järjestyksessä ja vanhemmuuden mukaan Maria Genrihovnan pyöreistä kätösistä, joiden kynnet olivat lyhyet, joskaan ei ihan puhtaat. Kaikki upseerit näyttivät tänä iltana olevan rakastuneet Maria Genrihovnaan. Yksin nekin upseerit, jotka löivät korttia seinän takana, hylkäsivät kohta pelinsä ja siirtyivät teekeittiön ääreen yhtyen Maria Genrihovnan yleiseen hakkailuun. Kun Maria Genrihovna näki itsensä näin loistavan ja kohteliaan nuorukaisparven ympäröimänä, säteili hän onnesta, niin paljon kuin hän koettikin sitä salata ja niin huomattavasti kuin hän pelästyikin jokaisesta nukkuvan miehensä unimielisestä liikkeestä.

Lusikoita oli vain yksi. Sokeria oli kaikista eniten, mutta kun sitä ei ehditty hämmentää, päätettiin, että emäntä hämmentäisi sokerin jokaiselle vuoronperään. Kun Rostof oli saanut lasinsa ja sekottanut siihen vähän rommia, pyysi hän Maria Genrihovnaa hämmentämään.

— Eihän teillä ole sokeriakaan, — huomautti hän yhä hymyillen, aivan kuin kaikki se, mitä hän puhui ja mitä muut puhuivat, olisi ollut hyvin hauskaa ja viitannut muuhunkin.

— Mitäs minä sokerista, kunhan te vain hämmennätte kätösellänne.

Maria Genrihovna suostui ja alkoi etsiä lusikkaa, jonka joku oli siepannut.

— Hämmentäkää sormellanne, Maria Genrihovna, — sanoi Rostof, — sen miellyttävämpää.

— Polttaa! — sanoi Maria Genrihovna mielihyvästä punastuen.

Iljin otti vesiämpärin ja ripautettuaan siihen rommia tuli Maria Genrihovnan luo ja pyysi hämmentämään sormella.

— Tämä on minun kuppini, — sanoi hän. — Jos pistätte sormenne, niin juon kaikki.

Kun teekeittiö oli juotu kuiviin, otti Rostof kortit ja esitti, että pelattaisiin kuningasta Maria Genrihovnan kanssa. Heitettiin arpaa, ken pääsisi Maria Genrihovnan pariksi. Pelin sääntöinä oli Rostovin ehdotuksen mukaan se, että se, joka tulee kuninkaaksi, saisi suudella Maria Genrihovnan kättä, vaan että se, joka jää hännänkannattajaksi, menisi panemaan uuden teekeittiön tulelle tohtoria varten, kun tämä herää.

— Vaan entä jos Maria Genrihovnasta tulee kuningas? — kysyi Iljin.

— Hän on jo muutenkin kuningatar! Ja hänen käskynsä on laki.

Kun peli oli parhaiksi ehtinyt alkaa, nousi Maria Genrihovnan selän takaa yht'äkkiä tohtorin pörhöinen pää. Hän ei ollut nukkunut enää pitkään aikaan, vaan kuunnellut puhetta, jossa hän ei nähtävästi ollut havainnut mitään iloista, naurettavaa eikä huvittavaa. Hänen kasvonsa olivat surulliset ja uniset. Hän ei tervehtinyt upseereja, raaviskeli päätään ja pyysi lupaa saada mennä ulos, koska tie oli tukossa. Heti kun hän oli päässyt ovesta ulos, purskahtivat upseerit remakkaan nauruun, vaan Maria Genrihovna punastui kyyneliin saakka ja semmoisena näytti entistään viehättävämmältä kaikista upseereista. Ulkoa tultuaan sanoi tohtori puolisolleen (joka jo oli lakannut onnellisesti hymyilemästä ja säikähtyneenä tuomiotaan odottaen katsoi mieheensä), että sade oli tauonnut ja että pitää mennä nukkumaan kuomukärryihin, muuten vievät rosvot kaikki.

— Minä panen lähetin vartioimaan ... kaksikin! — sanoi Rostof. — Älkää viitsikö, tohtori.

— Minä menen itse vahtiin! — sanoi Iljin.

— Ei, hyvät herrat, te olette nukkuneet kylläksenne, vaan minä en ole maannut kahteen yöhön, — huomautti tohtori ja istuutui synkkänä rouvansa viereen pelin päättymistä odottaen.

Tohtorin synkkiä, rouvaansa murjottavia kasvoja katsellessa tuli upseerien vielä hauskempi ja useat eivät voineet olla nauramatta, jolle he heti koettivat keksiä kauniin tekosyyn. Kun tohtori oli poistunut rouvineen ja asettunut hänen kanssaan kärryihin, kävivät upseerit levolle majataloon ja peittivät itsensä märillä sinelleillä. Kauan he eivät nukkuneet, vaan vuoroin keskustelivat tohtorin pelästystä ja tohtorinnan iloa muistellen, vuoroin pujahtivat rapuille ja kertoivat siitä, mitä kuomun sisässä tehtiin. Rostovin mieli teki nukkua ja useaan kertaan hän peitti päänsä umpeen, mutta myötäänsä virkistyi hän jonkun huomautuksesta, myötäänsä alkoi juttuaminen uudelleen ja myötäänsä kaikui aiheeton, iloinen naurunhohotus.

XIV.

Kolmatta käydessä ei vielä kukaan ollut nukkunut. Silloin saapui vääpeli, joka toi käskyn lähteä Ostrovnan kauppalaan.

Upseerit nousivat kiireesti ylös yhä vain puhellen ja naureskellen. Taasen täytettiin teekeittiö likaisella vedellä ja pantiin tulelle. Rostof läksi teetä odottamatta eskadroonaan. Aamu alkoi sarastaa, sade oli tauonnut, pilvet hajaantuivat. Tuntui kostealta ja kylmältä, varsinkin kun vaatteet eivät olleet aivan kuivat. Majatalosta ulos tultuaan vilkasi Rostof ja Iljin sarastuksen hämärässä sateesta kiiltävän kuomun sisään, jonka verhon alta tohtorin jalat törröttivät ja jonka keskeltä pilkisti tohtorinnan yömyssy tyynyyn painuneena ja kuului nukkuvien hengitystä.

— Hän on tosiaankin hyvin viehkeä, — sanoi Rostof Iljinille, joka oli lähtenyt hänen kanssaan.

— Kerrassaan hurmaava nainen! — vastasi Iljin kuusitoista-vuotiaan vakavuudella.

Puolen tunnin kuluttua odotti eskadroona tiellä valmiina lähtöön. Komennettiin: "satulaan!" Sotamiehet ristivät silmänsä ja alkoivat nousta ratsuilleen. Ratsastettuaan eskadroonan eteen komensi Rostof: "mars!" ja nelimiehisin rivein läksivät husarit liikkeelle kavioiden läiskyessä rapaisella tiellä, miekkojen kalistessa ja hiljaa keskenään puhellen jalkaväen ja tykkipatterien jälestä pitkin leveää tietä, jonka reunoille oli istutettu koivuja.

Repaleisia, sinipunervia pilviä, joihin sarastus alkoi ruskottaa, kiidätti tuuli nopeasti. Aamu valkeni valkenemistaan. Erotti selvään sen kähärän ruohon, jota tavallisesti kasvaa kyläteillä ja joka vielä oli märkä eilisestä sateesta. Koivujen nipottavat oksat, jotka myöskin olivat märät, heiluivat tuulessa ja pudottivat itseään syrjemmä kirkkaita pisaroita. Yhä selvemmin alkoi erottaa sotamiesten kasvoja. Rostof ratsasti Iljinin kanssa, joka pysyttelihe hänen rinnallaan, tiepuolta koivurivin keskellä.

Sodan aikana oli Rostof ottanut vapauden vaihtaa varsinaisen rintamahevosensa kasakkahevoseen, jommoisella hän nyt ajoi. Hyvänä hevosten tuntijana oli hän äskettäin saanut oivan, kookkaan donilaisen raudikon, jonka selässä häntä ei saanut kukaan kiinni. Tällä hevosella ratsastaminen oli Rostovista sulo nautinto. Hän ajatteli hevosta, aamua, tohtorinnaa, vaan lähenevä vaara ei muistunut kertaakaan hänen mieleensä.

Ennen oli Rostof otteluun mennessään pelännyt. Nyt ei häntä pelottanut vähän vähää. Tämä ei tullut siitä, että hän oli tottunut tuleen (vaaraan on mahdoton tottua), vaan siitä, että hän oli unohtanut tunteittensa hallitsemisen vaaran edellä. Taisteluun mennessään hän oli tottunut ajattelemaan kaikkea muuta, paitsi sitä, minkä olisi luullut eniten ajatteluttavan, nimittäin vaaran lähestymisen. Sotapalveluksensa ensi aikoina hän oli koettamalla koettanut olla pelkäämättä vaaraa ja syyttänyt itseään pelkuriksi, mutta apua ei siitä ollut. Vaan vuosien vieriessä se oli kadonnut itsestään. Hän ratsasti nyt Iljinin rinnalla pitkin koivikkoa, tempoi silloin tällöin lehtiä oksista, jotka sattuivat hotaisemaan hänen käsiään, toisinaan jalallaan hevosen kuvetta kopauttaen tai ojensi jälelleen kääntymättä takanaan ajavalle husarille tyhjiin polttamansa piipun niin levollisen ja huolettoman näköisenä, kuin olisi ollut huviratsastuksella. Häntä säälitti katsoa Iljinin huolestunutta muotoa, kun tämä lakkaamatta puheli levottomasti. Hän tunsi kokemuksesta sen tuskallisen kuoleman pelon tunteen, jonka vallassa nuori kornetti nyt oli ja tiesi, ettei sitä poista muu kuin aika.

Juuri kun aurinko oli ehtinyt pilkistää pilvien takaa puhtaalle taivaan sarakkeelle, laantui tuuli, aivan kuin uskaltamatta häiritä ukkosen jälkeistä, ihanaa kesäaamua. Pisaroita vielä tipahteli, mutta omasta painostaan pystysuoraan — sitte kaikki hiljeni. Aurinko, joka oli jo noussut täydelleen taivaanrannalle, katosi pitkään pilvenkaistaleeseen, joka oli lipunut sen eteen. Mutta muutaman hetken perästä yleni aurinko entistä kirkkaampana pilven ylälaidalle. Kaikki valostui ja alkoi välkkyä. Rinnan valon tulon kanssa kumahti edelläpäin tykinlaukauksia aivan kuin tervehdykseksi sille.

Rostof ei ehtinyt harkita eikä määritellä, miten kaukaa laukaukset tulivat, kun Vitebskista päin nelisti kreivi Ostermann-Tolstoin adjutantti tuomaan sanaa, että oli laskettava ravia samaa tietä edelleen.

Eskadroona sivuutti jalkaväen ja patterikunnan, jotka niin ikään jouduttivat kulkuaan, laskeutui mäenrinnettä alas ja ajettuaan erään aution kylän läpi, nousi uudelleen mäelle. Hevoset alkoivat vaahdota, miehet olivat punehtuneet.

— Seis, ojennus! — kuului edestäpäin jaoston komentajan käsky. — Vasemmalle eteenpäin mars! — komennettiin etupäässä.

Husarit ajoivat jalkaväen rintaman editse aseman vasemmalle siivelle ja asettuivat meidän ulaniemme taakse, jotka olivat ensimäisessä rivissä. Oikealla seisoi meidän jalkaväkemme tiheänä kolonnana reservissä. Näitä ylempänä häämötti mäeltä häikäisevän kirkkaassa aamu-ilmassa meidän tykkimme taivaanrannan viivan kohdalla. Etualalla, laakson takaa siinsi vihollisen kolonnia ja tykkiä. Laaksosta kuului ammuntaa meidän ketjustamme, joka jo oli ryhtynyt taisteluun ja iloisesti räiskytteli vastaukseksi viholliselle.

Rostof ilostui näistä äänistä, joita hän ei ollut kotvilleen kuullut, kuin iloisimman musikin sävelistä. "Tra-ta-ta-tap!" pamahtelivat laukaukset milloin yht'aikaa, milloin nopeasti peräkkäin. Hetkiseksi kaikki hiljeni, vaan sitte uudestaan alkoi rätistä.

Husarit seisoivat paikoillaan tunnin verran. Tykit alkoivat jyskyä. Kreivi Ostermann ratsasti seurueineen eskadroonan taitse, pysähtyi puhuttelemaan rykmentin päällikköä ja läksi sitte tykkien luo mäelle.

Heti Ostermannin lähdettyä komennettiin ulaneille: "kolonnaan, hyökkäykseen — järjestykää!" Heidän etupuolellaan jakautui jalkaväki plutoonittaan kahtia, että ratsuväki olisi päässyt läpi. Ulanit läksivät liikkeelle liehuvin keihäslipuin ja laskivat ravia mäen rinnettä alas ranskalaista ratsuväkeä vastaan, joka näyttäytyi vasemmalla rinteen alla.

Husaria oli käsketty nousemaan mäelle patterin suojaksi, heti kun ulanit olisivat päässeet alas. Samaan aikaan, kun husarit asettuivat ulanien sijaan, singahteli ketjusta luotia, jotka lensivät kauas mihinkään osumatta.

Nämä aikoja sitte kuulemattomat äänet vaikuttivat Rostoviin vieläkin elostavammin ja nostavammin kuin edelliset. Hän kohahti pystymmä, mittaili katseellaan taistotannerta ja otti koko sielullaan osaa ulanien liikkeisiin. Ulanit lennähtivät lähelle ranskalaisia rakunoita, jotain sotkeutui savuun, ja viiden minuutin kuluttua kiidättivät ulanit takasin jonkun verran vasemmalle siitä paikasta, jossa he olivat seisseet. Harmailla hevosilla ratsastavien oranssinväristen ulanien keskessä ja takana näkyi suuri parvi harmailla hevosilla ajavia sinisiä ranskalaisia rakunoita.

XV.

Terävällä metsästäjänsilmällään huomasi Rostof melkein ensimäisenä nuo siniset rakunat, jotka ajoivat takaa meidän ulanejamme. Yhä lähemmä saapuivat hajallisina parvina ulanit ja näitä takaa ajavat ranskalaiset rakunat. Saattoi jo nähdä, miten miehet, jotka kaukaa näyttivät pieniltä, törmäilivät vastakkain ja huitoivat käsillään ja sapeleillaan.

Rostovista tuntui ajometsästykseltä se, mikä hänen silmiensä edessä tapahtui. Vaisto sanoi hänelle, että jos nyt iskisi ulaneilla ranskalaisten rakunain kimppuun, eivät nämä kestäisi hyökkäystä. Mutta jos iskeä, niin iskeä hetipaikalla, muuten menee otollinen hetki ohi. Hän vilkasi ympärilleen. Hänen vieressään seisova ratsumestari ei myöskään laskenut silmistään laaksossa vilisevää ratsuväkeä.

— Andrei Sevastjanitsh, — sanoi Rostof, — kyllä me nuo murjosimme...

— Uljas juttu, — vastasi ratsumestari, — jospa tosiaankin...

Häntä loppuun kuuntelematta sysäsi Rostof hevostaan ja ratsasti eskadroonan eteen. Hän ei ehtinyt komentaa eskadroonaa edes liikkeelle, kun se samojen tunteiden vallassa kuin hänkin läksi hänen jälestään. Rostof ei tiennyt itsekään, miten ja miksi hän teki näin. Hän menetteli nyt samoin kuin metsästykselläkin mitään ajattelematta ja akkiloimatta. Hän näki, että rakunat olivat lähellä, että he ratsastivat hajallaan, hän tiesi, etteivät ne kestä hyökkäystä; hän tiesi, että käytettävissä oli vain yksi ainoa hetki, joka ei koskaan palaisi, jos hän laskisi sen menemään. Luodit vinkuivat niin innostavasti hänen ympärillään, hepo huohotti niin tulisena hänen allaan, ettei hän voinut hillitä itseään. Hän laski heponsa liikkeelle, antoi käskyn eskadroonalle ja kuultuaan samassa tuokiossa eskadroonan levennein rivein puhaltavan perässään hän alkoi laskea täyttä ravia rinnettä alas rakunoita kohti. Tuskin olivat he ehtineet rinteeltä lakealle, kun ravi itsestään muuttui sitä huimemmaksi neliseksi, kuta lähemmä he joutuivat ulaneja ja näiden kintereillä tulevia rakunoita. Rakunat olivat lähellä. Kun etumaiset huomasivat husarit, alkoivat he kääntyä takasin, takimaiset pysähtyivät. Samoilla tunteilla kuin suden kintereillä kiistatessaan ja laskien donilaisensa vinhaan karkuun nelisti Rostof suoraa päätä ranskalaisten rakunain hajallisia riviä kohti. Eräs ulani pysähtyi, muuan jalkamies heittäytyi pitkälleen, ettei olisi musertunut jalkoihin, eräs miehetön hevonen sotkeutui husareihin. Melkein kaikki ranskalaiset rakunat kiisivät takasin. Valittuaan erään harmaalla hevosella ratsastavan ranskalaisen alkoi Rostof laskea hänen jälestään. Tiellä sattui pensas vastaan, nopea hepo lennähti sen yli ja satulassa hevin pysyen huomasi Nikolai, että hän muutamassa silmänräpäyksessä yllättää uhrikseen valitsemansa vihollisen. Ranskalainen, joka puvusta päättäen oli upseeri, nelisti kyyryssä selin ja hätisteli sapelillaan harmaata juoksijaansa. Tuokioisen kuluttua törmäsi Rostovin ratsu takaapäin kiinni upseerin hevoseen, joka oli vähältä syöksyä nurin ja samassa silmänräpäyksessä nosti Rostof itsensäkään tietämättä miksi sapelinsa ja sivalsi ranskalaista.

Samassa hetkessä, kun hän tämän teki, katosi hänen intonsa yht'äkkiä. Upseeri ei ollut pudonnut yksistään sapeliniskusta, joka oli vain lievästi haavottanut kättä ranteen yläpuolelta, vaan etupäässä sysäyksestä ja kauhusta. Rostof pysähdytti heponsa ja etsi silmillään vihollista nähdäkseen, kenet hän oli voittanut. Ranskalainen rakuna-upseeri hyppi toisella jalallaan maassa, toinen oli tarttunut jalustimeen. Hädissään silmiään räpytellen ja kuin joka tuokio uutta iskua odottaen katsahti ranskalainen kauhun vääristämin kasvoin alhaalta ylös Rostoviin. Hänen valkeaveriset, lian tahraamat, kalpeat nuoret kasvonsa kuopikkaine leukoineen ja helakansinisine silmineen olivat kaikkea muuta kuin vihollisen kasvot ja kaikkea muuta kuin taistelutannerta varten luodut, vaan kaikista tavallisimmat kodin kasvot. Ennen kuin Rostof oli ehtinyt päättää, mitä hän ranskalaiselle tekisi, huudahti upseeri: "je me rends".[45] Hän koetti selvittää jalustimeen takertunutta jalkaansa, minkä kerkesi, mutta ei saanut sitä irti eikä myöskään laskenut säikähtyneitä, sinisiä silmiään Rostovista. Paikalle saapuneet husarit pelastivat jalan ja auttoivat hänet satulaan. Husarit häärivät kuka missäkin rakunojen kanssa: eräs, joka oli haavottunut ja kasvot verissä, ei tahtonut antaa hevostaan, toinen istui husarin takana hevosen selkäkamaralla ja piteli husarin vyötäisistä kiinni, kolmas kapusi husarin avustamana tämän ratsulle. Etempänä pakeni ranskalainen jalkaväki myötäänsä ampuen. Husarit ajoivat vankineen joutuisasti takasin. Rostof ratsasti muiden mukana kummallisin tuntein, jotka kouristivat hänen sydäntään. Jotain sekavaa, hämärää, jota hän ei voinut itselleen selvittää, oli noussut hänen mieleensä ranskalaisen upseerin vangitsemisen ja sen iskun tähden, jonka hän miekallaan oli tälle antanut.

Kreivi Ostermann-Tolstoi oli vastaanottamassa palaavia husareja, kutsutti luokseen Rostovin ja lausuttuaan tälle kiitokset lupasi esittää hallitsijalle hänen urhoollisen tekonsa ja anoa hänelle Yrjön ristiä. Kun Rostovia tultiin vaatimaan kreivi Ostermannin luo, muisti hän tehneensä rynnäkön ilman käskyä ja oli varma siitä, että päällikkö vaatii häntä luokseen rangaistakseen omavaltaisesta teosta. Tämän tähden olisi Ostermannin ystävällisten sanojen ja palkinnon lupauksen pitänyt vielä enemmän ilostuttaa Rostovia, mutta äsken syntynyt omituisen sekava tunne vaivasi häntä edelleen. "Mikä kumma minua nyt vaivaa?" kyseli hän kenraalin luota tullessaan. "Iljinkö? Ei, hän on terve ja eheä. Olenko ehkä jotenkin häväissyt itseni? Ei, ei sekään!" Jokin muu häntä rasitti katumuksen tavoin. "Ahaa, tuo kuopukkaleukainen ranskalainen upseeri! Muistanpa, kuinka käteni pysähtyi, kun olin sen kohottanut".

Kun Rostof huomasi saatettavan vankia pois, riensi hän heidän jälkeensä nähdäkseen kuopukkaleukaisen upseerinsa. Tämä istui kummallisessa puvussaan jykevän husarihevosen selässä ja vilhui levottomasti ympärilleen. Hänen haavaansa ei juuri voinut sanoa haavaksi. Hän hymyili väkinäisesti Rostoville ja vilkutti kättään tervehdykseksi. Rostovin oli yhä vain outo ja jostain syystä häpeä olla.

Koko tämän ja seuraavan päivän huomasivat Rostovin ystävät ja toverit, ettei hän ollut tuskaloinen eikä äkäinen, vaan vaitelias ja miettivä. Hän joi vastenmielisesti, pyrki pysyttelemään yksikseen ja yhä tuumiskeli jotain.

Rostof ajatteli yhä vain tuota loistavaa urotyötään, jolla hän ihmeekseen ansaitsi Yrjön ristin, vieläpä urhon maineenkin, mutta jotain oli, jota hän ei jaksanut käsittää. "He pelkäävät meitä entistä enemmän!" ajatteli hän. "Siinäkö se nyt onkin kaikki se, jota sanotaan sankarillisuudeksi? Ja olenko minä tehnyt sen isänmaan hyväksi? Mitä pahaa hän on tehnyt kuopukkoineen ja sinisine silmineen? Ja miten hän säikähti! Hän luuli, että minä tapan hänet. Mistä syystä olisin hänet tappanut? Minun käteni vavahti. Ja minulle annettiin Yrjön risti. En ymmärrä en yhtään mitään!"

Vaan sillä aikaa kun Nikolai punnitsi näitä seikkoja eikä kuitenkaan voinut tehdä selvää tiliä itselleen siitä, mikä hänen mieltään oikeastaan ahdisti, kääntyi hänen virkansa onnen pyörä hänen edukseen. Hänen arvonsa kohosi. Ostrovnan kahakan jälkeen hänelle annettiin pataljoona husareja, ja kun milloin tarvittiin rohkeaa upseeria, pantiin hänet silloin aina valjaisiin.

XVI.

Kun kreivitär oli saanut tiedon Natashan sairaudesta, matkusti hän, vaikka olikin vielä heikko, Petjan ja koko taloutensa kanssa Moskovaan. Koko Rostovin perhe muutti Maria Dmitrijevnan luota omaan taloonsa ja asettui kokonaan asumaan Moskovaan.

Natashan sairaus oli niin vakavaa laatua, että hänen ja hänen omaistensa onneksi muuttui ajatus kaikesta siitä, mikä oli ollut syynä hänen sairauteensa, nimittäin hänen käytöksensä sulhoaan kohtaan ja ero, toisarvoiseksi. Hän oli niin sairas, ettei voitu ajatellakaan, miten paljon hänessä oli syytä tapahtumaan, sillä hän ei syönyt, ei juonut, ei nukkunut, laihtui huomattavasti, ryki ja, kuten lääkärit hienosittain huomauttivat, oli vaaran partaalla. Täytyi vain ajatella sitä, miten saisi hänet paranemaan. Lääkärit kävivät Natashan luona sekä yksitellen että joukottain, puhuivat paljo ranskaa, saksaa, jopa latinaakin, moittivat toinen toistaan, määräilivät mitä erilaisimpia lääkkeitä, joiden olisi pitänyt auttaa kaikissa heille tunnetuissa taudeissa. Mutta ei yhdenkään päähän pälkähtänyt se yksinkertainen ajatus, etteivät he tunteneet sitä tautia, jota Natasha sairasti, kuten ei voida tuntea ainoatakaan tautia, jonka kahleissa elävä ihminen on. Sillä jokaisessa elävässä ihmisessä piilee omat omituisuutensa ja hänellä on aina semmoinen omituinen, oma, uusi, konstikas tautinsa, jota lääketiede ei tunne, — ei suinkaan keuhko-, maksa-, iho-, sydän- eikä hermotauti eikä muukaan sen lajinen, josta lääketieteessä puhutaan, vaan tauti, joka piilee kärsimyksissä. Tämä yksinkertainen ajatus ei voinut johtua lääkärien mieleen (samoin kuin ei noidankaan mieleen johdu, ettei hän taida noitua) siitä syystä, että heidän elämäntyönsä oli lääkitseminen, että he saivat työstään palkan ja että he olivat tätä työtä varten uhranneet elämänsä parhaimman ajan. Mutta tärkein syy oli kuitenkin se, että he huomasivat olevansa hyödyllisiä ja todellakin he olivat hyödyllisiä koko Rostovin huonekunnalle. Eivät he olleet hyödyllisiä siksi, että pakottivat sairaan nieleksimään suurimmaksi osaksi vaarallisia aineita (vaarallisuus ei ollut suuri, koska vaarallisia aineita annettiin pienin erin), vaan he olivat hyödyllisiä, välttämättömiä ja tuikitarpeellisia (syy — miksi aina on ollut ja tulee olemaan luuloteltuja parantajia, poppamiehiä, homeopaatteja ja alopaatteja) siksi, että he tyydyttivät sairaan ja tätä rakastavien henkilöiden henkisiä tarpeita. He tyydyttivät sitä helpotuksen toivon ikuista inhimillistä tarvetta sekä osanottavaisuuden ja toiminnan tarvetta, jota ihminen tuntee kärsimysten aikana. He tyydyttivät sitä ikuista inhimillistä tarvetta, jonka huomaamme pienissä lapsissakin, tarvetta hieroa sitä paikkaa, johon on koskenut. Kun lapsi loukkaa itsensä, juoksee hän heti äidin tai hoitajansa syliin siksi, että häntä suudeltaisiin ja hierottaisiin kipeätä paikkaa. Ja hänen tulee helpompi olla, jos kipeätä paikkaa hierotaan tai suudellaan. Lapsi ei usko, etteivät häntä viisaammat ja vanhemmat kykenisi parantamaan hänen kipuaan. Ja helpotuksen toivo ja osanottavaisuus silloin, kun äiti silittää hänen kuhmuaan, lohduttaa ja tyynnyttää häntä. Lääkärit olivat hyödyksi Natashalle juuri siitä syystä, että hekin tavallaan suutelivat ja hieroivat hänen kipeätä paikkaansa ja vakuuttivat, että se paranee heti, kun palvelija on käynyt Arbatin apteekista ruplalla seitsemälläkymmenellä kopekalla korean laatikollisen pulveria ja pilleriä ja kun sairas ottaa noita lääkkeitä haaleassa vedessä välttämättömästi joka toinen tunti, mutta ei millään muotoa ennemmin eikä myöhemmin.

Mitä olisi Sonja, kreivitär tai kreivi tehnyt ja mitä ajatellut, ellei olisi ollut pilleriä määrätunneilla, lämmintä juotavaa, kanapaistia ja muita lääkärin määräämiä aineita, joiden nauttimisen silmälläpito antoi sairasta ympäröiville askaretta ja lohdutusta? Miten olisi kreivi kestänyt rakkaan tyttärensä sairautta, ellei hän olisi tiennyt, että Natashan sairaus maksoi hänelle tuhansia ruplia ja että hän mielellään uhraa enemmänkin, kunhan vain tytär tulisi terveeksi, ellei hän olisi tiennyt, että jos tytär ei parane, hän ei sittenkään sääli rahaa, vaan vie tyttärensä ulkomaille parantumaan, ellei hän olisi ollut tilaisuudessa kertomaan yksityisseikkoja myöten, miten se ja se lääkäri ei päässyt perille taudista, vaan se pääsi ja se taas kaikista paraiten osasi määrätä taudin laadun? Mitä olisi tehnyt kreivitär, ellei hän toisinaan olisi saanut hieman riidellä sairaalle Natashalle siitä, ettei tämä täsmällisesti noudattanut lääkärin ohjeita?

— Sillä tavalla et koskaan tule terveeksi, — puheli hän huolestuneena ja surunsa unohtaen, — ellet sinä tottele lääkäriä etkä nauti aikanaan lääkettä! Ei se ole leikin asia, että sinä voit minä hetkenä tahansa saada pneumonian, — puheli kreivitär, joka jo mainitessaankin tuon sekä hänelle että muille oudon sanan tunsi suurta helpotusta.

Mitä olisi tehnyt Sonja, ellei hänellä olisi ollut sitä ilontunnetta, ettei hän ensi alussa ollut kolmeen yöhön riisunut päältään, että oli joka hetki ollut valmis toimittamaan täsmällisesti lääkärin määräykset ja että hän nyt valvoi yöt voidakseen pitää silmällä tuntia, jolloin sairaalle piti antaa pilleriä kultaisesta rasiasta? Natashasta itsestäänkin, vaikka hän sanoi, etteivät mitkään lääkkeet häntä paranna ja että ne ovat pelkkää tyhmyyttä, oli hauskaa nähdä, että hänen tähtensä paljon uhrauduttiin ja että hänen piti määrätunteina ottaa lääkkeitä. Hänestä tuntui hauskalle yksin sekin, että laiminlyömällä määräykset voi osottaa, ettei hän luota lääkkeisiin eikä pidä arvossa elämäänsä.

Lääkäri kävi joka päivä, koetti valtimoa, katsoi kieltä ja huolimatta sairaan alakuloisista kasvoista laski leikkiä hänen kanssaan. Mutta kun hän oli poistunut toiseen huoneeseen ja kreivitär ehätti hänen jälestään, otti hän vakavan muodon, nyökytteli miettivästi päätään ja sanoi, että vaikka vaara onkin tarjona, hän sentään luottaa viimeksi määräämänsä lääkkeen vaikutukseen, että on katsastettava ja odotettava ja että tauti on enemmän henkistä laatua, mutta...

Kreivitär koetti aina kaihtaa sekä itseltään että lääkäriltä rahanantoa ja sen vuoksi hän nytkin hiihätti alakäteen lääkärille kultakolikon, jonka jälkeen hän kevennein sydämin meni sairaan luo.

Nataahan taudin tunnusmerkkinä oli se, että hän söi niukasti, nukkui huonosti, ryki eikä milloinkaan näyttänyt virkistyvän. Ja kun lääkärit olivat sanoneet, ettei sairasta saanut jättää ilman lääkärinapua, pidettiin sairasta kaupungin tukehduttavassa ilmassa. Kesällä 1812 eivät Rostovilaiset muuttaneet maalle.

Jos kohta Natasha oli nauttinut suuren määrän pilleriä ja pulveria purkeista ja koreista rasioista, joista madame Schoss, joka sanomattomasti piti tämmöisistä esineistä, oli järjestänyt aimo kokoelman, jos kohta Natasha ei saanutkaan tavallisuuden mukaan olla maalla, teki nuoruus kuitenkin tehtävänsä: Natashan suru alkoi kietoutua eletyn elämän vaikutusten kudelmiin, se ei enää painanut sydäntä entisen tuskallisesti, alkoi muuttua olleeksi ja menneeksi ja Natasha alkoi kostua ruumiillisesti.

XVII.

Natasha oli nyt levollisempi, mutta ei entistään iloisempi. Hän ei ainoastaan karttanut huvin ulkonaisia muotoja: tanssia, ajelua, konserttia ja teatteria, vaan hän ei edes kertaakaan nauranut niin, ettei hänen naurustaan olisi kuulostanut kyyneleitä. Hän ei voinut laulaa. Niin pian kuin hän alkoi nauraa tai koetti laulaa itsekseen, tukahduttivat kyyneleet hänen: katumuksen ja palaamattoman, puhtaan ajan muistojen kyyneleet ja harmin kyyneleet siitä, että hän ilman edestä oli turmellut nuoren elämänsä, joka olisi voinut tulla kauniiksi ja onnelliseksi. Etenkin nauru ja laulu tuntuivat hänestä pyhyydenpilkalta hänen suruaan kohtaan. Kiemailusta ei voinut puhuakaan, sillä eihän hänen tarvinnut siitä pidättyäkään. Hän puhui ja tunsi, ettei hän nyt välittänyt miehistä vähääkään. Sisäinen ääni kielsi häneltä kaiken ilon. Ja muutenkaan ei hänessä ollut entisen toivorikkaan, huolettoman neitoelämänsä harrastuksia eikä mielitekoja. Kaikista useimmin ja kipeimmin hän muisteli syyskuukausia, metsästystä ja joulupyhiä, joita Nikolain kanssa oli vietetty Otradnajassa. Mitä hän olisikaan antanut, jos olisi voinut palauttaa edes yhden päivän noista ajoista! Mutta kaikki oli ainaiseksi lopussa. Aavistus ei valehdellut hänelle, että tuo vapaudentila ja ilojen esteetön nautinto ei enää koskaan palaisi. Mutta elää täytyi.

Hänestä tuntui hyvältä ajatella, ettei hän ole parempi, kuten hän ennen oli ajatellut, vaan huonompi, paljon huonompi kuin kukaan ihminen maailmassa. Vaan eipä siinä kyllin. Hän tiesi tämän ja kyseli itseltään: "mikä edessä odottaa?" Vaan edessäpäin ei ollut mitään. Ei mitään iloa ollut elämässä, joka kuitenkin kului. Natasha näytti koettavan karttaa joutumasta kenellekään taakaksi, mutta itse hän ei tarvinnut mitään. Hän pakeni kaikkia muita omaisiaan paitsi veljeään Petjaa, jonka kanssa hänen oli keveä olla. Tämän kanssa seurusteli hän enimmin kuin kenenkään muun ja toisinaan, kun he olivat kahden kesken, hän nauroi. Hän ei liikkunut kotoa juuri minnekään ja niistä, jotka heillä kävivät, oli hän hyvillään vain yhden käynnistä — Pierren. Tuskinpa voi käyttäytyä hellemmin, varovammin ja samalla vakavammin kuin kreivi Besuhof käyttäytyi häntä kohtaan. Tietämättään tunsi Natasha hänen hienon kohtelunsa ja sen tähden häntä suuresti viihdytti kreivin seura. Mutta hän ei ollut edes kiitollinen hänelle hellyydestä. Ei mikään hyvyys Pierren puolelta tuntunut hänestä tahalliselta. Näytti siltä, että Pierren oli niin luonnollista olla helläsydäminen kaikkia kohtaan, ettei hänen hyvyydessään ollut mitään ansiota. Toisinaan huomasi Natasha Pierren hämmentyvän ja oudostuvan hänen läsnäollessaan ja varsinkin silloin, kun Pierre tahtoi tuottaa hänelle jotain erityistä mielihyvää tai kun Pierre pelkäsi, että keskustelussa sattuisi jollain tavoin johtamaan Natashan raskaihin muistoihin. Natasha huomasi tämän, mutta hän piti sitä aiheutuneena hänen yleisestä hyväsydämisyydestään ja ujoudestaan, joka Natashan käsityksen mukaan oli samallainen häntä kuin muitakin kohtaan. Niiden toivottomien sanojen jälkeen, että jos hän olisi ollut vapaa, olisi hän polvillaan pyytänyt Natashan kättä ja rakkautta, ei Pierre koskaan puhunut tunteistaan Natashalle. Natashastakin tuntui selvältä, että ne sanat, jotka silloin olivat häntä lohduttaneet, olivat lausutut kuten kaikki muutkin merkityksettömät sanat itkevän lapsen tyynnyttämiseksi. Ei suinkaan siitä syystä, että Pierre oli nainut mies, vaan siksi, että Natasha tunsi hänen ja itsensä välillä olevan sen syvän henkisen juovan, jota hän ei tuntenut olevan Kuraginin ja itsensä välillä, — johtunut koskaan Natashan mieleen, että hänen suhteistaan Pierreen voisi syntyä rakkaus hänen tai vielä vähemmin Pierren puolelta eikä edes sitäkään hellää, runollista ystävyyttä miehen ja naisen välillä, josta Natasha tiesi muutamia esimerkkiä.

Pietarin paaston lopulla saapui Agrafena Ivanovna Bjelova, Rostovilaisten naapuri Otradnajasta, Moskovaan rukoilemaan moskovalaisia pyhimyksiä. Hän ehdotti, että Natasha rupeaisi valmistautumaan Herran ehtoolliselle ja Natasha tarttui ilomielin tähän ajatukseen. Vaikka lääkärit olivat kieltäneet Natashaa lähtemästä aamulla varhain ulos, pysyi Natasha päätöksessään paastota ja valmistautua, mutta ei valmistautua niinkuin Rostovilaisten talossa oli tapana eli kuunnella kotona kolme jumalanpalvelusta, vaan niin kuin Agrafena Ivanovna valmistautui eli koko viikon ja laiminlyömättä ainoatakaan ilta-, puolipäivä- tai aamujumalanpalvelusta.

Kreivitärtä miellytti tämä Natashan harras into. Kun eivät mitkään maalliset lääkkeet olleet tehonneet, toivoi hän sydämestään, että rukous auttaisi Natashaa paremmin kuin lääkkeet ja sen vuoksi suostui hän Natashan pyyntöön ja uskoi hänet Bjelovan huostaan, vaikka hän kovasti pelkäsi lääkäriä ja salasi näiltä koko jutun. Agrafena Ivanovna saapui kolmen aikaan herättämään Natashaa, jonka hän useimmiten tapasi valveilla. Natasha pelkäsi, että hän olisi nukkunut aamupalveluksen ajan. Hän peseytyi nopeasti, puki nöyrästi päälleen huonoimman pukunsa ja vanhan viitan ja koleudesta hieman väristen astui autioille kaduille, joille oli valahtanut aamuruskon kirkas hohde. Agrafena Ivanovnan kehotuksesta ei Natasha käynyt valmistautumassa oman seurakuntansa kirkossa, vaan eräässä toisessa, jossa jumalisen Bjelovan sanojen mukaan, oli erittäin ankaroita ja puhtaita elämäntapoja noudattava pappi. Tässä kirkossa oli aina vähän väkeä. Natasha ja Bjelova pysähtyivät tavalliselle paikalleen Jumalan Äidin kuvan eteen, joka oli asetettu vasemman köörilavan taustaan ja uusi nöyryyden alistuva tunne valtasi hänet jonkin korkean, saavuttamattoman edessä, kun hän noina aikaisen aamun hetkinä katsoi Jumalan Äidin mustaan muotoon, joita sekä sen edessä palavat kynttelit, että aamun säteet valaisivat ja kuunteli toimitusta, jota hän koetti seurata ja ymmärtää. Kun hän milloin sanoja ymmärsi, yhtyi hänen rukoukseensa hänen omien tunteittensa vivahdukset ja kun hän milloin ei ymmärtänyt, oli hänestä sen ihanampaa ajatella, että halu ymmärtää kaikki on ylpeyttä, että kaikkea ei voi ymmärtää, että on vain uskottava Jumalaan ja antauduttava Hänelle, joka noina hetkinä — hän tunsi niin — hallitsi hänen sieluaan. Hän risti silmiään, kumarteli ja kun ei sattunut ymmärtämään, rukoili hän suurta syntisyyttään kauhistuen, että Jumala antaisi hänelle anteeksi kaikki, kaikki ja olisi hänelle armollinen. Ne rukoukset, joihin hän useimmin syventyi, olivat katumusrukouksia. Aamun varhaisena hetkenä kotiin palatessaan, jolloin tapasi vain työhönsä meneviä kivimiehiä, katua lakasevia pihamiehiä ja jolloin taloissa vielä nukuttiin, heräsi Natashassa uusi tunne haavojensa parantumisen mahdollisuudesta ja uuden, puhtaan elämän ja onnen koittamisesta.

Koko viikon kuluessa, jolloin hän eli tämmöistä elämää, kasvoi tuo tunne päivä päivältä. Ja se onni, että hän menee Herran ehtoolliselle ja saa tyhjentää sydämmensä, kajasti hänelle niin suurena, ettei hän luullut jaksavansa elää toivottuun, autuaaseen sunnuntaihin saakka.

Vaan tuo onnen päivä tuli, ja kun Natasha tänä hänelle ylen merkillisenä sunnuntaina palasi valkeassa harsopuvussa ehtoolliselta, tunsi hän itsensä ensi kerran monien kuukausien perästä levolliseksi ja kepeäksi astumaan siihen elämään, joka häntä odotti.

Samana päivänä saapui lääkäri tarkastamaan Natashaa. Hän käski nauttimaan edelleenkin niitä viimeisiä pulvereita, joita hän oli määrännyt pari viikkoa sitte.

— Ehdottomasti jatkettava aamuin ja illoin, — sanoi hän nähtävästi tunnollisen tyytyväisenä menestyksensä johdosta. — Säännöllisyyttä on ehdottomasti noudatettava.

— Olkaa huoleta, kreivitär, — sanoi lääkäri sitte, kun hän taitavasti sieppasi kämmenperukkaansa kultakolikon, — kohta hän taas livertelee ja hyppelee. Viimeinen lääke on hänelle tehnyt erittäin, erittäin hyvää. Hän on koko lailla virkistynyt.

Kreivitär katsahti kynsiinsä ja syleskeli iloisin kasvoin saliin mennessään.

XVIII.

Heinäkuun alussa alkoi Moskovassa levitä yhä huolestuttavampia huhuja sodan kulusta. Puhuttiin hallitsijan julistuksesta kansalle ja hänen tulostaan armeijasta Moskovaan. Ja kun heinäkuun 11 päivään ei ollut saapunut julistusta eikä manifestia, niin liikkui niistä ja Venäjän asemasta liijoteltuja huhuja. Kerrottiin, että hallitsija lähtee armeijasta sen takia, että armeija oli vaarassa. Kerrottiin, että Smolensk oli antautunut, että Napoleonilla oli miljoona miestä ja että vain ihme voi pelastaa Venäjän.

Lauantaina heinäkuun 11 p:nä saapui manifesti, jota ei vielä oltu painettu. Pierre, joka oli Rostovilla, lupasi seuraavana päivänä, sunnuntaina, saapua päivälliselle ja tuoda julistuksen ja manifestin, jotka hän saa kreivi Rostoptshinilta.

Tänä sunnuntaina menivät Rostovilaiset tapansa mukaan Rasumovskien kotikirkkoon. Jo 10 aikaan aamulla, kun Rostovilaiset astuivat kirkon eteen pysähtyneistä vaunuista ulos, tuntui kuumassa ilmassa, katukauppiaiden huudoissa, kaupunkilaisten vaaleissa kesäpuvuissa, bulevardin puiden tomuisissa lehdissä, vahtimuuttoon marssivan pataljoonan soitossa ja valkoisissa housuissa, katukivien jyrinässä ja kuuman auringon kirkkaassa hohteessa se kesäinen uuvuttava helle, tyytyväisyys ja tyytymättömyys nykyisyyteen, joka tuntuu erityisen painavana kaupungin kirkkaana, kuumana päivänä. Rasumovskien kirkossa oli koko Moskovan ylhäisö, kaikki Rostovilaisten tuttuja (tänä vuonna oli koko joukko rikkaita perheitä, jotka tavallisesti hajaantuivat kesäksi maalle, jäänyt kaupunkiin aivan kuin jotain odottaen). Kulkiessaan äitinsä rinnalla livreapukuisen lakeijan jälestä, joka teki tietä kirkkoväen keskeen, kuuli Natasha jonkun nuoren miehen äänen, joka liian kovasti supattaen puhui hänestä:

— Tuoko on neiti Rostof, se sama...

— Kyllä on laihtunut, vaan kaunis on vieläkin!

Hän kuuli tai hänestä tuntui, että mainittiin Kuraginin ja Bolkonskin nimiä. Muuten hänestä aina tuntui näin. Hänestä tuntui aina, että kaikki ajattelevat häneen katsoessaan vain sitä, mitä hänelle oli tapahtunut. Vaikka Natasha kulki kärsien ja sydäntä kouristaen, kuten aina väkijoukossa, punasinervässä, mustilla pitseillä koristellussa silkkipuvussaan, kulki hän kuitenkin tavalla, jolla vain naiset osaavat kulkea: sitä tyynempänä ja majesteetillisempana, kuta kovemmin hänen sydäntään repi ja hävetti. Hän tiesi — eikä erehtynytkään siinä, — että hän oli kaunis, mutta nyt se ei tuonut hänelle iloa, kuten ennen. Se oli päinvastoin rasittanut häntä kaikista kovimmin viime aikoina ja varsinkin nyt tänä helteisenä sunnuntaina kaupungissa. "Taas sunnuntai, taas viikko", puheli hän itselleen muistellessaan, kuinka hän oli ollut täällä sinä sunnuntaina, "ja yhä sama elämä ilman elämää ja yhä sama olotila, jossa ennen oli niin kepeätä elää. Olen kaunis, nuori ja, sen tiedän, nyt myöskin hyvä. Ennen olin huono, vaan nyt olen hyvä, sen tiedän", ajatteli hän. "Vaan parhaimmat, parhaimmat vuoteni kuluvat ihan tyhjään, ketään hyödyttämättä". Hän asettui äitinsä viereen ja nyökäytteli päätään lähellä seisoville tuttaville. Totuttuun tapaansa tarkasteli Natasha naisten pukuja, häntä ei miellyttänyt tenue eikä erään lähellä seisovan naisen sopimaton tapa ristiä silmiään lyhyillä merkeillä, harmitteli taasen sitä, että häntä arvostellaan ja että hän itsekin arvostelee, vaan äkkiä hän kauhistui saastaisuuttaan, kauhistui siitä, että hän oli kadottanut entisen puhtautensa.

Jalomuotoinen, siisti pappi-vanhus toimitti jumalanpalvelusta sillä lempeällä juhlallisuudella, joka vaikuttaa rukoilevien sieluihin syvän mahtavasti ja rauhottavasti. Alttariovet sulkeutuivat, verkkaan vetäytyi esivaate kiinni, salaperäinen, hiljainen ääni lausui jotain sieltä. Natashan rintaan nousi käsittämättömiä kyyneleitä ja hurmaavan herpaiseva tunne pani hänen mielensä läikkymään.

"Opeta minulle, mitä minun pitää tekemän, mitä elämälleni tekisin, miten parantuisin ainaiseksi, ainaiseksi!" ... ajatteli hän.

Djakon astui lukupulpetin ääreen, suori peukalo harallaan pitkät hiuksensa messukaapun kauluksen alta ja pantuaan ristin rinnoilleen alkoi kovalla äänellä juhlallisesti lukea rukouksen sanoja:

— Yhteisesti Herraa rukoilkaamme.

"Yhteisesti, kaikki yhdessä, ilman säätyrajoja, ilman vihaa, veljellisen rakkauden yhdistäminä rukoilemme", ajatteli Natasha.

— Ylhäistä elämää ja sielujemme pelastusta!

"Enkelien ja kaikkien henkiolentojen elämää, jotka ovat meidän yläpuolellamme", rukoili Natasha.

Kun rukoiltiin sotajoukkojen puolesta, muisti hän veljeään ja Denisovia. Kun rukoiltiin merellä olevien ja matkustavaisten puolesta, muisteli hän ruhtinas Andreita ja rukoili tämän puolesta, rukoili, että Jumala antaisi hänelle anteeksi sen pahan, jonka hän oli ruhtinas Andreille tehnyt. Kun rukoiltiin niiden puolesta, jotka meitä rakastavat, rukoili hän kotiväkensä, isänsä, äitinsä ja Sonjan puolesta ja ensi kertaa käsitti hän nyt syyllisyytensä näiden edessä sekä tunsi suuren rakkautensa heihin. Kun rukoiltiin niiden puolesta, jotka meitä vihaavat, mietti hän mielessään vihollisia, jotta olisi rukoillut näiden puolesta. Hän luki vihollisiksi isänsä velkamiehet ja kaikki ne, joilla oli tekemistä hänen isänsä kanssa ja joka kerran vihollisia ja niitä ajatellessa, jotka meitä vihaavat, muisteli hän Anatolia, joka oli hänelle niin paljon pahaa matkaansaattanut. Vaikka tämä ei ollutkaan niitä, jotka vihasivat, rukoili hän ilomielin hänenkin kuten vihollisen puolesta. Vain rukouksessa tunsi hän olevansa kyllin voimakas selvästi ja tyynesti muistelemaan sekä ruhtinas Andreita että Anatolia semmoisina ihmisinä, joita kohtaan hänen tunteensa hälvenivät verrattuna pelon ja hartauden tunteeseen Jumalaa kohtaan. Kun rukoiltiin keisarillisen perheen ja synoodin puolesta, kumarsi hän hyvin syvään ja risti hartaasti silmiään ajatellen, että vaikk'ei hän ymmärräkään, ei hän kuitenkaan saata epäillä, vaan rakastaa hallitsevaa synoodia ja rukoilee sen puolesta.

Rukouksen lopetettuaan pani djakon papillisen olkanauhan ristiin rinnoilleen ja lausui:

— Me annamme itsemme ja henkemme Kristus-Jumalan haltuun.

"Annamme itsemme Jumalan haltuun", toisti Natasha sydämessään. "Jumalani, Sinun haltuusi uskon itseni", ajatteli hän. "En tahdo enkä halua mitään, opeta minulle, mitä minun pitää tekemän, miten käyttäisin tahtoni! Ja ota minut, ota minut!" sanoi Natasha heltyneen kärsimättömästi sielussaan ja laski silmiään ristimättä hienot kätensä vaipumaan aivan kuin odottaen, että tuossa tuokiossa jokin näkymätön voima ottaa hänet ja vapauttaa hänet itsestään, apeista mielialoistaan, toivoistaan, syytöksistä, mielihaluista ja virheistään.

Kreivitär katsahti useita kertoja jumalanpalveluksen aikana tyttärensä heltyneisiin kasvoihin ja välkkyviin silmiin ja rukoili Jumalaa, että Hän auttaisi häntä.

Kaikkien odottamatta toi kirkonpalvelija keskellä jumalanpalvelusta ja vastoin tavallista järjestystä, jonka Natasha hyvästi tunsi, jakkaran, saman jakkaran, jolla kolminaisuuden päivänä luettiin polvirukouksia ja asetti sen alttariovien eteen. Pappi astui esiin punasinervässä, korkeassa lakissa, kohensi tukkaansa ja laskeutui vaivaloisesti polvilleen. Kaikki tekivät samoin ja katsoivat toisiinsa kysyvästi. Se oli juuri synoodista saapunut rukous, rukous Venäjän pelastumisen puolesta vihollisen hyökkäyksestä.

— Herra väkevyyden Jumala ja meidän pelastuksemme Jumala, — alkoi pappi sillä heleällä, nöyrällä ja lempeällä äänellä, jolla vain slaavilaiset hengelliset lukijat osaavat lukea ja joka niin vastustamattomasti vaikuttaa venäläiseen sydämeen.

"Herra väkevyyden Jumala ja meidän pelastuksemme Jumala! Katso armossasi ja runsaudessasi Sinun nöyrien lastesi puoleen ja kuule ja auta ja armahda meitä suuressa rakkaudessasi. Katso, vihollinen, joka villitsee Sinun maasi ja koko maailman autioittaa tahtoo, on meitä vastaan noussut. Katso, jumalattomat ihmiset ovat kokoon käyneet, että he Sinun perintösi tuhoisivat ja Sinun oikean Jerusalemisi hävittäisivät, sen Venäjän, johon sinä mielistynyt olet. He tahtovat Sinun huoneesi saastuttaa, alttarisi särkeä ja meidän Pyhät paikkamme häväistä. Kuinka kauan, Herra, kuinka kauan pitää jumalattomain riemuitseman? Kuinka kauan he saavat rikollista valtaansa käyttää?

"Kaikkivaltias Herra! Kuule meitä, jotka Sinua rukoilemme: vahvista Sinun voimallasi meidän hurskasta, itsevaltiasta, suurta hallitsijaamme, meidän keisariamme Aleksanteri Pavlovitshia. Muista hänen oikeamielisyyttään ja lempeyttään, palkitse häntä hänen hyvyytensä jälkeen, jolla hän suojelee meitä, Sinun rakastamaasi Israelia. Siunaa hänen neuvonsa, edesottamisensa ja toimensa; lujita Sinun voimallisella kädelläsi hänen valtakuntansa ja anna hänelle voitto hänen vihollistensa yli, niinkuin Mosekselle Amalekin yli, Gideonille midialaisten yli ja Davidille Goliatin yli. Suojele hänen sotajoukkojaan, pane vaskijoutsia niiden käsivarsille, jotka Sinun nimeesi ovat aseihin ryhtyneet ja vyötä heitä voimallasi taisteluun. Tempaise keihäs ja kilpi ja nouse meitä auttamaan, hävetkööt ja pilkaksi joutukoot, jotka meille pahaa aikovat, olkoot he Sinun uskollisten sotajoukkojesi edessä kuin maan tomu tuulessa ja Sinun väkevä enkelisi vainotkoon heitä ja sysätköön heitä pois. Tulkoon heille vaiva, jota ei he tiedä ja verkko, jonka virittivät, käsittäköön heidät: siihen he langetkoot. Vaipukoot he Sinun palvelijaisi jalkojen eteen ja lannistukoot he meidän sotajoukoistamme, Herra! Sinun pelastuksesi ei väsy paljossa eikä vähässä, Sinä olet Jumala älköönkä Sinua vastaan ihminen mitään mahtako.

"Isä, meidän Jumalamme! Muista Sinun hyvyyttäsi ja armoasi, joka iankaikkisuudesta on. Älä heitä meitä pois kasvoisi edestä, älä vihastu meidän raadollisuutemme tähden, vaan Sinun armosi suuruuden ja Sinun hyvyytesi runsauden tähden peitä kasvos meidän pahoista teoistamme ja synneistämme. Luo meihin puhdas sydän ja anna meille uusi vahva henki. Vahvista meitä kaikkia uskolla Sinuun, lujita toivolla, elähytä totuudella ja keskinäisellä rakkaudella, asesta yksimielisyydellä voiton saamista uskollisesti puoltamaan, jonka meille ja meidän isillemme antanut olet: älköön nousko jumalattomien sauva pyhitettyjen osaa vastaan.

"Herra, meidän Jumalamme! Häneen me uskomme ja Häneen turvaamme. Älä anna meidän häpeään tulla Sinun armosi toivossa ja anna meidän nähdä merkki meidän menestyksestämme; nähkööt ne, jotka meitä ja meidän oikeaa uskoamme vainoovat ja häpeään joutukoot ja hukkukoot ja kaikki maat nähkööt, sillä Sinun nimesi on Herra ja Sinun palvelijoitasi me olemme. Ilmoita meille, Herra, Sinun armosi ja Sinun pelastuksesi anna meille; iloita Sinun palvelijoittesi sydän Sinun armosi tähden. Lyö meidän vihollisemme ja muserra heidät paikalla Sinun uskollistesi jalkoihin. Sillä Sinä olet Sinuun turvaavaisten puolustus ja apu ja voitto ja Sinulle ylistyksen kannamme, Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle nyt ja aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen."

Kun Natashan sielu oli hersynyt herkimmilleen, teki tämä rukous häneen syvän vaikutuksen. Hän kuunteli joka sanan Moseksen voitosta Amalekista, Gideonin midialaisista ja Davidin Goliatista ja Sinun Jerusalemisi hävityksestä ja hän rukoili Jumalaa sillä hellyydellä ja pehmeydellä, jota hänen sydämensä kumpusi kukkuroillaan. Vaan hän ei ymmärtänyt oikein hyvin, mitä hän tässä rukouksessa Jumalalta anoi. Koko hänen sielunsa oli mukana, kun rukoiltiin uutta henkeä, sydämen vahvistamista uskon ja toivon avulla ja näiden herättämistä rakkauden kautta. Hän ei kuitenkaan voinut rukoilla vihollistensa jalkoihin musertamisen puolesta, koska hän vasta muutamia hetkiä tätä ennen oli toivonut, että niitä olisi ollut enemmänkin, jotta olisi rukoillut niiden puolesta, Toisekseen hän ei myöskään voinut epäillä, että luettu polvirukous olisi ollut väärä. Hänen sieluunsa nousi syvä, hätäilevä kauhistus siitä rangaistuksesta, joka olisi ihmisiä kohdannut heidän syntiensä tähden ja hän rukoili Jumalalta, että Hän antaisi heille kaikille anteeksi ja hänelle itselleen levon ja onnen elämässä. Ja hänestä tuntui, että Jumala kuulee hänen rukouksensa.

XIX.

Siitä päivästä saakka, jolloin Pierre Rostovilta lähdettyään ja Nataahan jaloa katsetta muistellessaan, katsoi pyrstötähteä taivaalla ja tunsi, että hänelle avautui jotain uutta, lakkasi hänelle kummittelemasta tuskastuttava kysymys kaiken maallisen turhuudesta ja mielettömyydestä. Tuo kauhea kysymys: miksi, mitä varten? joka vaivasi häntä kesken kaikkia askareitakin, ei muuttunut nyt toiseksi kysymykseksi eikä vastaukseksi entiseen, vaan vaihtui häntä kuvastavaksi ilmiöksi. Jos hän kuuli mitättömiä keskusteluja tai itse otti niihin osaa, jos hän luki tai sai muilta kuulla ihmisten huonoudesta ja mielettömyydestä, ei hän sitä kauhistunut, kuten ennen. Hän ei kysellyt itseltään, mistä syystä ihmiset puuhailivat, kun kaikki päättyy lyhyeen ja tietymättömiin, — vaan muisteli häntä semmoisena, jommoisena hän oli hänet viimeksi nähnyt. Ja kaikki hänen epäilynsä haihtuivat, mutta ei siitä syystä, että hän antoi vastauksen kysymyksiin, vaan siksi, että kuvittelu hänestä vei hänet silmänräpäyksessä toiseen, valoisalle henkisen toiminnan askartelualalle, jolla ei voinut olla väärää eikä vanhurskasta, kauneuden eikä rakkauden maailmaa, jota varten maksoi elää. Esiintyipä hänelle minkälainen elämän ilettävyys tahansa, puheli hän itsekseen: "Olkoon, että N.N. on kavaltanut valtiota ja tsaaria, hän saa valtiolta ja tsaarilta kuitenkin kunniaa palkakseen. Hän loi minuun eilen hymyilevän katseensa ja pyysi käymään ja minä rakastan häntä eikä kukaan saa sitä milloinkaan tietää". Ja hänen sydämessään oli tyyntä ja kirkasta.

Pierre liikkui edelleenkin seurapiireissä, joi entiseen tapaan ja vietti entisen joutilasta, hajanaista elämää. Pitihän hänen paitsi Rostovilla viettämiään hetkiä kuluttaa muu aikansa ja hänen Moskovassa saamansa tottumus ja tuttavuus veti häntä vastustamattomasti siihen elämään, joka hänet oli saanut pyörteisiinsä. Mutta viime aikoina, kun sotanäyttämöltä saapuvat tiedot olivat toinen toistaan huolestuttavampia ja kun Natashan terveys alkoi palautua sekä tämä lakkasi herättämästä hänessä entistä säästeliään säälin tunnetta, joutui hän joutumistaan kummallisen levottomuuden valtaan. Hän tunsi, että se asema, jossa hän oli, ei voinut kestää kauaa, että oli tulossa onnettomuus, jonka täytyi muuttaa koko hänen elämänsä ja kärsimättömästi koetti hän etsiä tuon lähestyvän tuhon tunnusmerkkiä. Eräs vapaamuurarien veljeskunnan jäsen oli hänelle ilmaissut seuraavan, Johannes Evankelistan ilmestyskirjasta johdetun ennustuksen Napoleonista.

Ilmestyskirjan 13:nen luvun 18:ssa värssyssä sanotaan: "Tässä on viisaus. Jolla on ymmärrys, se laskekoon pedon luvun; sillä se on ihmisen luku, ja hänen lukunsa on kuusisataa kuusikymmentä ja kuusi".

Ja saman luvun 5:ssä värssyssä: "Ja hänelle annettiin suu, puhuaksensa suuria asioita ja pilkkoja ja hänelle annettiin valta pitää sotaa kaksiviidettäkymmentä kuukautta".

Ranskalaisilla aakkosilla on juutalaisen lukujärjestyksen tapaan, jonka mukaan kymmenellä ensimäisellä kirjaimella merkitään ykkösiä ja muilla kymmeniä, seuraava lukumerkitys:

Jos kirjotetaan näiden aakkosten mukaan numeroilla L'Empereur Napoléon,[46] saadaan summaksi 666, josta syystä siis Napoleon oli se peto, josta ilmestyskirjassa on ennustettu. Jos sitä paitsi samojen aakkosten mukaan kirjoitetaan quarante deux,[47] toisin sanoen raja, joka oli pantu pedolle puhuaksensa suuria asioita ja pilkkoja, on näidenkin lukujen summa 666, josta seuraa, että Napoleonin vallan raja alkoi vuonna 1812, jolloin Ranskan keisari täytti 42 vuotta. Tämä ennustus hämmästytti kovasti Pierreä ja hän teki usein itselleen kysymyksiä, mikä se lopultakin nostaa rajan pedon eli Napoleonin vallalle. Samojen laskelmien avulla koetti hän löytää vastausta kysymykseensä. Pierre kirjotti vastaukseksi tuohon kysymykseen L'Empereur Alexandre? La nation russe?[48] Lukujen summa tuli kuitenkin suuremmaksi tai pienemmäksi kuin 666. Kerran näitä laskuja tehdessään hän kirjotti oman nimensä — Comte Pierre Besuhoff — mutta numerojen summa oli sopimaton. Hän muutti oikokirjotusta ja pani s:n sijaan z:n, lisäsi de, vaan ei sittenkään päässyt toivomaansa tulokseen. Silloin johtui hänen päähänsä, että jos vastaus hänen ratkaistavaan kysymykseensä olisi hänen nimessään, niin olisi vastauksessa ehdottomasti mainittu myöskin hänen kansallisuutensa. Hän kirjotti le russe Besuhof,[49] vaan laskettuaan yhteen luvut hän sai 671. Vain 5 oli liikaa. 5 on yhtä suuri kuin e, sama e, joka oli heitetty pois artikkelista le sanan l'empereur edellä. Jätettyään, vaikka väärinkin, e:n pois sai Pierre etsimäänsä vastaukseen sanoista l'russe Besuhof tasalleen 666. Tämä keksintö sai hänet levottomaksi. Missä yhteydessä oli hän siihen suureen tapaukseen, josta oli ennustettu ilmestyskirjassa — sitä hän ei tiennyt, mutta hän ei myöskään hetkeäkään epäillyt, että yhteys oli olemassa. Hänen rakkautensa Rostovaan, antikristus, Napoleonin hyökkäys, pyrstötähti, 666, l'empereur Napoléon ja l'russe Besuhof — kaiken tämän täytyi kypsyä keskenään, leimahtaa tulena, syöstä hänet pois siitä moskovalaisten tapojen mitättömästä, velhotusta maailmasta, johon hän tunsi olevansa kiedottu, ja johtaa hänet suuriin sankaritöihin, suureen onneen.

Sen sunnuntain aattona, jolloin rukous oli luettu, oli Pierre luvannut tuoda Rostovilaisille kreivi Rostoptshinilta sekä julistuksen Venäjän kansalle että tuoreimmat tiedot armeijasta. Saavuttuaan aamupuoleen kreivi Rostoptshinin luo tapasi Pierre täällä vast'ikään armeijasta saapuneen kuriirin. Kuriiri oli muuan Pierren moskovalaisia tanssituttavia.

— Auttakaa minua Herran tähden! — sanoi kuriiri, — minulla on kokonainen kontillinen kirjeitä omaisille.

Näiden kirjeiden joukossa oli Nikolai Rostovin kirje isälleen. Pierre otti kirjeen. Sitä paitsi antoi kreivi Rostoptshin Pierrelle hallitsijan juur'ikään painetun julistuksen Moskovan kaupungille, viimeksi armeijalle annetut päiväkäskyt ja viimeisen oman tiedonantonsa. Päiväkäskyjä silmäillessään tapasi Pierre eräässä niistä, jossa oli tietoja haavottuneista, kaatuneista ja palkituista, Nikolai Rostovin nimen, joka oli saanut Yrjön 4:nen luokan ristin Ostrovnan tappelussa osottamastaan urhoollisuudesta sekä samassa päiväkäskyssä ruhtinas Andrei Bolkonskin nimityksen jääkärirykmentin komentajaksi. Vaikka Pierre ei tahtonutkaan muistuttaa Rostovilaisille Bolkonskin nimeä, ei hän voinut hillitä haluaan ilahduttaa heitä tiedolla heidän poikansa palkitsemisesta. Hän jätti itselleen julistuksen, tiedonannon ynnä muut paperit voidakseen itse viedä ne päivälliselle ja lähetti painetun päiväkäskyn sekä kirjeen Rostovilaisille.

Keskustelu kreivi Rostoptshinin kanssa, tämän huolestunut ja hätäilevä esiintymistapa, kuriirin tapaaminen, joka huolettomasti kerroskeli, miten huonosti asiat armeijassa sujuivat, huhut Moskovassa tavatuista vakoojista ja eräästä kaupungissa kiertelevästä paperista, jossa sanottiin, että Napoleon on luvannut ennen syksyä käydä Venäjän molemmissa pääkaupungeissa, keskustelu hallitsijan huomiseksi odotetusta tulosta, — kaikki tämä sai Pierressä uudelleen ja entistä voimakkaammin viriämään sen levottomuuden ja odotuksen kuohun, joka ei ollut hänestä hälvennyt pyrstötähden ilmestymisestä ja varsinkin sodan alkamisesta asti.

Pierren mielessä oli jo kauan ollut antautua sotapalvelukseen ja hän olisi sen tehnytkin, ellei häntä olisi estänyt ensiksikin se, että hän kuului vapaamuurariyhdistykseen, johon häntä sitoi vala ja joka saarnasi ikuisen rauhan ja sodan hävittämisen oppia ja toiseksi se, että kun hän näki moskovalaisten joukottain pukeutuvan sotilaspukuun ja saarnaavan isänmaanrakkautta, häntä jostain syystä hävetti ottaa tuo askel. Pääsyy oli kuitenkin siinä hämärässä kuvittelussa, että hän on l'russe Besuhof, jolla on pedon lukumäärän 666 merkitys, että hänen osanottonsa tuohon suureen tekoon rajan panemisessa pedon vallalle, joka puhui suuria asioita ja pilkkoja, oli ikuisesti määrätty ja ettei hänen tämän tähden pitänyt ryhtyä mihinkään, vaan ainoastaan odottaa, mitä tuleva oli.

XX.

Rostovilaisilla, kuten tavallisesti sunnuntaisin, oli päivällisillä jokunen läheinen tuttava.

Pierre saapui tavallista aikasemmin tavatakseen vain perheen jäsenet.

Pierre oli tänä vuonna lihonut niin kovasti, että hän olisi näyttänyt muodottomalta möhkäleeltä, ellei hän olisi ollut kookaskasvuinen, jykeväluinen ja niin voimakas, että hän näytti helposti jaksavan hallita lihavuutensa.

Ähkien ja jotain mutisten hän astui rappukäytävään. Kuski ei enää kysynyt, pitikö jäädä odottamaan. Hän tiesi, että kun kreivi meni Rostovilaisille, viipyi hän siellä kello 12:teen. Rostovilaisten lakeijat kiirehtivät iloisesti riisumaan hänen päältään viittaa ja ottamaan vastaan kepin ja lakin. Klubitavan mukaan jätti Pierre aina keppinsä ja lakkinsa eteiseen.

Ensimäinen henkilö, jonka hän Rostovilla näki, oli Natasha. Ennen kuin tämä näki hänet, kuuli hän jo eteisestä Natashan äänen. Hän harjotteli salissa äänentapailua. Pierre tiesi, ettei Natasha ollut laulanut sairaudestaan saakka ja sen vuoksi hämmästytti ja riemastutti häntä Natashan ääni. Hän avasi hiljaa oven ja huomasi Natashan, joka oli samassa sinipunervassa puvussa kuin kirkossakin, kävelevän huoneessa ja laulavan. Natasha kulki selin häneen, kun hän avasi oven, mutta kun Natasha samassa pyörähti ympäri ja keksi hänen paksut, ihmettelevät kasvonsa, punastui hän ja meni nopein askelin Pierreä vastaan.

— Tahdon taas yrittää laulaa, — sanoi Natasha. — Onhan sekin askaretta, — lisäsi hän aivan kuin anteeksi pyytäen.

— Sepä mainiota!

— Aika hauskaa minusta, kun tulitte! Minä olen nykyisin niin onnellinen! — sanoi Natasha sillä entisellä virkeydellä, jota Pierre ei ollut nähnyt hänessä pitkiin aikoihin. — Tiedättekö, että Nikolai on saanut Yrjön ristin? Olen hyvin ylpeä hänestä.

— Kyllä, minähän sen päiväkäskyn lähetin. En muuten tahdo teitä häiritä, — lisäsi hän aikoen mennä vierashuoneeseen.

Natasha pysähdytti hänet.

— Kreivi, onko se pahasti, että minä laulan? — sanoi hän punastuen, mutta silmiään alas luomatta kysyvästi Pierreen katsoen.

— Ei ... miksi niin? Päinvastoin... Mutta miksi te minulta kysytte?

— En tiedä itsekään, — vastasi Natasha nopeasti. — Mutta minä en tahtoisi tehdä mitään, joka ei teitä miellyttäisi. Minä luotan teihin kaikessa. Tiedättekö, kuinka tärkeä te minulle olette, kuinka paljon te olette tehneet minun edestäni!... — Hän puhui nopeasti ja huomaamatta, että Pierre punastui näistä sanoista. — Näin samasta päiväkäskystä: hän, Bolkonski (hän lausui tämän sanan sukkelasti kuiskaten) on Venäjällä ja taasen palveluksessa. — Mitä luulette, — sanoi hän nopeasti ja nähtävästi jouduttaen sanojaan voimiensa loppumisen pelosta, — antaako hän minulle milloinkaan anteeksi? Eikö hän tule muistelemaan minua vihalla? Mitä luulette?

— En luule ... — sanoi Pierre. — Hänellä ei ole mitään anteeksi annettavaa... Jos minä olisin hänen asemassaan...

Pierren mieleen välähti muistoja, hänen ajatuksensa lennähtivät silmänräpäyksessä siihen aikaan, jolloin hän Natashaa lohduttaen sanoi tälle, että jollei hän olisi se, mikä hän oli, vaan maailman parhain ihminen, niin pyytäisi hän polvillaan hänen kättään. Entinen surkuttelun, hellyyden ja rakkauden tunne kuohahti eloon ja entiset sanat nousivat hänen huulilleen. Vaan Natasha ei antanut hänelle aikaa lausua niitä.

— Te ... te ... — sanoi Natasha riemukkaasti lausuen sanan te, — olette toista. Hyväsydämisempää, jalomielisempää ja parempaa kuin te en tunne eikä voi ollakaan. Jollei teitä olisi silloin ollut eikä nytkään, en tiedä, miten minun olisi käynyt, sillä...

Natashan silmiin tulvi äkkiä kyyneleitä. Hän käännähti selin, nosti nuotteja silmiensä eteen, alkoi laulaa ja läksi kävelemään pitkin salia.

Samaan aikaan juoksi Petja vierashuoneesta.

Petja oli nyt kaunis, punaposkinen, viisitoistavuotias poika, jolla oli paksut, punaiset huulet ja joka oli Natashan näköinen. Hän valmistautui yliopistoon, mutta oli äskettäin salaa päättänyt toverinsa Obolenskin kanssa, että hän rupeaa husariksi.

Petja kipasi kaimansa luo puhumaan asiastaan.

Hän oli pyytänyt Pierren ottamaan selkoa, otettaisiko hänet husariksi.

Pierre käveli vierashuoneessa häntä kuuntelematta.

Petja kiskasi häntä kädestä herättääkseen hänen huomionsa.

— No, miten on asiani, Pjotr Kirilitsb, sanokaa Herran tähden! Kaikki toivoni on teissä, — sanoi Petja.

— Niin, sinun asiasi. Se husarijuttu? Sanon, sanon. Kohta sanon kaikki.

— No, mitä kuuluu, mon cher,[50] saitteko manifestin? — kysyi vanha kreivi. — Kreivitär oli Rasumovskien kirkossa ja oli kuullut uuden rukouksen. Hyvin hyvän sanoi olleen.

— Olen, — vastasi Pierre. — Huomenna tulee hallitsija... Ylimääräinen aatelin kokous ja kymmenen kustakin tuhannesta rekryyttejä, kerrotaan. Onnittelen teitä.

— Niin, niin, Luojan kiitos. Mitäs armeijasta kuuluu?

— Meikäläiset ovat taas peräytyneet. Smolenskin luona kuuluvat jo olevan, — vastasi Pierre.

— Herra varjelkoon! — sanoi kreivi. — Missäs manifesti on?

— Julistus! Niin, tosiaankin!

Pierre alkoi etsiä taskuistaan papereita, mutta ei löytänyt. Taskujaan kopistellessaan hän suuteli huoneeseen saapuneen kreivittären kättä ja silmäili levottomasti ympärilleen nähtävästi Natashaa odotellen, joka ei enää laulanut ja jota ei kuulunut saliin.

— Ma parole, je ne sais plus ou je l'ai fourré,[51] — sanoi hän.

— Ainahan se hävittää kaikki, — virkkoi kreivitär.

Natasha saapui huoneeseen liikutetuin kasvoin ja kävi istumaan ääneti Pierreen katsoen. Niin pian kuin hän oli ilmestynyt huoneeseen, alkoivat Pierren kolkot kasvot säteillä ja paperia yhä etsiessään hän useaan kertaan silmäili Natashaa.

— Tottavieköön olen unohtanut sen kotiin, lähden hakemaan. Välttämättä...

— Myöhästytte päivälliseltä.

— Ja kuskikin on ajanut pois.

Mutta Sonja, joka oli mennyt etsimään eteisestä paperia, löysi ne Pierren lakista, jonka vuorin väliin hän oli ne huolellisesti kätkenyt. Pierre aikoi ruveta lukemaan.

— Puolisen jälkeen, — sanoi vanha kreivi, joka nähtävästi aavisti niistä suurta nautintoa.

Päivällistä syödessä, jonka aikana juotiin samppanjaa uuden Yrjön ritarin onneksi, kertoi Shinshin kaupungin uutisia: vanhan grusialaisen ruhtinattaren sairaudesta, siitä, miten Métivier oli kadonnut Moskovasta ja siitä, että Rostoptshinin luo oli tuotu joku saksalainen ja ilmotettu, että se oli shampinjooni (niin oli kertonut Rostoptshin itse) ja että kreivi Rostoptshin oli käskenyt laskemaan sen shampinjoonin irti sanoen kansalle, ettei se ollut ollenkaan shampinjooni, vaan tavallinen vanha saksalainen tatti.

— Kiinni kuuluvat jo ottavan, — sanoi kreivi, — johan minä olen sanonut kreivittärelle, että puhuisi vähemmän ranskaa. Nykyisin ei sovi.

— Oletteko kuulleet, — sanoi Shinshin, — että ruhtinas Galitsin on ottanut venäläisen opettajan, venäjää kuuluu opettelevan, — il commence à devenir dangereux de parler français dans les rues.[52]

— Mitenkäs sitte, kreivi Pjotr Kirilitsh, kun nostoväkeä ruvetaan kokoamaan — teidänkin pitää nousta satulaan? — kysyi vanha kreivi Pierreitä.

Pierre oli ajatuksissaan eikä puhunut paljo mitään päivällisen aikana. Hän katsahti kreiviin aivan kuin häntä ymmärtämättä.

— Niin, niin, sotaan! — sanoi hän. — Ei! Mikäs sotilas minä olen! Kaikki, kaikki yleensä on niin kummallista! En tosiaan tiedä itsekään... Olen kovin kaukana sotaisista harrastuksista, mutta nykyisinä aikoina ei voi kukaan vastata itsestään.

Päivällisen jälkeen istuutui kreivi tyytyväisenä ja levollisena nojatuoliin ja pyysi vakavin kasvoin Sonjaa lukemaan, joka oli tunnettu erinomaiseksi lukijaksi.

"Meidän esipääkaupungillemme Moskovalle.

"Vihollinen on hyökännyt suurilla voimilla Venäjän maahan. Se on tulossa tuhoamaan meidän rakasta isänmaatamme", luki Sonja huolellisesti hennolla äänellään. Kreivi kuunteli silmät kiinni ja katkonaisesti hengittäen muutamissa paikoin.

Natasha istui selkä suorana ja katseli tutkivasti ja suoraan vuoroin isäänsä vuoroin Pierreen.

Pierre tunsi häntä tähystävän katseen ja koetti olla kääntämättä silmiään. Kreivitär puisteli paheksivasti ja vihaisesti päätään jokaisen manifestissa olevan juhlallisen lauselman johdosta. Hän näki noissa sanoissa ainoastaan vaaroja, jotka uhkasivat hänen poikaansa ja joita tulisi vielä kauan jatkumaan. Shinshin oli vetänyt suunsa ivalliseen hymyyn ja näkyi valmistautuneen nauramaan sille, mikä ensinnä naurua ansaitseisi: Sonjan lukemiselle, sille, mitä kreivi sanoisi, jopa itse julistuksellekin, ellei otollisempaa tekosyytä ilmenisi.

Luettuaan vaaroista, jotka Venäjää uhkasivat ja toiveista, joita hallitsija kiinnitti Moskovaan ja varsinkin suur-aateliin, luki Sonja vapisevin äänin, joka johtui etupäässä siitä, että häntä hartaasti kuunneltiin, viimeiset sanat: "Me emme viivyttele itse asettua kansamme keskeen tässä pääkaupungissa sekä muillakin valtakuntamme seuduilla neuvotellaksemme kansan asestamisesta ja johtaaksemme nostoväkemme kokoamista, joka niin hyvin tällä hetkellä tukkeaa tien viholliselta kuin myöskin vastaisuudessa hävittää sen kaikkialla, missä se vain ilmestyneekin. Tulkoon tuho, johon hän aikoo syöstä meidät, hänen päänsä päälle ja ylistäköön orjuudesta vapautettu Europa Venäjän nimeä!"

— Niin sen pitää olla! — huudahti kreivi avattuaan kostuneet silmänsä ja muutamia kertoja keskeytyen sohisemisesta aivan kuin hänen nenänsä alle olisi pistetty väkevää, suolaista etikkaa hän lisäsi: — kun hallitsija kerran on sanonut, uhraamme kaikkemme mitään säälimättä.

Shinshin ei ehtinyt laskea miettimäänsä pilaa kreivin isänmaallisuudesta, kun Natasha hypähti paikaltaan ja juoksi isänsä luo.

— Mikä erinomainen isä! — sanoi hän isäänsä suudellen ja katsahti taas Pierreen sillä itsetiedottomalla kokettimaisuudella, joka häneen oli palannut hänen virkistymisensä kanssa.

— Olette aika patriootti! — sanoi Shinshin Natashalle.

— En ollenkaan patriootti, vaan muuten ... — vastasi Natasha loukkautuneena. — Teistä tuntuu kaikki naurettavalta, vaan tässä ei ole ollenkaan pilan sijaa...

— Ei ollenkaan! — toisti kreivi. — Kun hän vain sanoo sanan, menemme joka mies ... Ei tässä olla mitään saksalaisia...

— Huomasitteko, — sanoi Pierre, — että sanottiin: "neuvotellaksemme".

— Olkoonpa mitä varten tahansa...

Petja, johon ei kukaan ollut kiinnittänyt huomiota, astui nyt isänsä eteen ja sanoi tulipunaisena, särkyneellä, vuoroin kimakalla, vuoroin karkealla äänellä:

— Nyt, pappa kulta, minä kysyn lopullisesti — ja äiti myöskin, tehkää mitä tahdotte, — kysyn lopullisesti, että lasketteko minut sotapalvelukseen, sillä minä en voi ... ja siinä kaikki...

Kauhistuneena kohotti kreivitär katseensa taivasta kohti ja sanoi äkäisesti miehelleen:

— Sitä ne sinun sanasi ovat tehneet!

Mutta kreivi sai samassa hetkessä hillityksi itsensä.

— No, no, — sanoi hän, — onpa sinustakin sotilaaksi! Älä tyhmyyksiä ajattele, täytyy oppia.

— Ei se ole tyhmyyttä, pappa kulta. Obolenskin Fedja on nuorempi minua ja menee myöskin ja sitä paitsi en minä voi kuitenkaan oppia nyt, kun... — Petja pysähtyi, punastui, että hikeä nousi, vaan jatkoi kuitenkin: — kun isänmaa on vaarassa.

— Ole jo, tyhmyyksiä...

— Mutta sanoittehan te itse, että kaikkemme uhraamme.

— Petja! Minä sanon sinulle: pidä suusi kiinni, — kiljasi kreivi luoden silmäyksen puolisoonsa, joka kalpeana tuijotti nuorimpaan poikaansa.

— Mutta minäpä puhun ja Pjotr Kirillovitsh myöskin...

— Hölynpölyä, sanon minä sinulle! Eivät korvantauksesikaan ole vielä kuivuneet ja jo sotapalvelukseen tekee mieli! — Kreivi otti paperit luultavasti lukeakseen ne vielä kerran huoneessaan ennen levolle menoaan ja läksi menemään huoneesta. — Pjotr Kirillovitsh, lähdetään tupakoimaan...

Pierren oli vallannut levottomuus ja epäröiminen. Natashan oudosti välkkyvä ja eloisa katse, joka myötäänsä oli tähtäillyt häntä enemmän kuin hellästi, oli saattanut hänet tuohon tilaan.

— Ei, minä taidan lähteä kotiin...

— Kotiin? Tehän aijoitte olla illan meillä... Ja muutenkin olette alkaneet käydä harvoin. Vaan hän tuossa ... — sanoi kreivi suopeasti Natashaa osottaen, — on iloinen ainoastaan teidän aikananne.

— Niin, en muistanut... Minun täytyy ehdottomasti kotiin... Asiat vaatii ... — sanoi Pierre nopeasti.

— No, näkemiin asti sitte, — virkkoi kreivi ja poistui huoneesta.

— Miksi te lähdette? Miksi olette hermostunut? Miksi? ... — kysyi Natasha Pierreitä katsoen häntä tiukasti silmiin.

"Siksi, että rakastan sinua!" aikoi hän sanoa, mutta ei sanonut, punastui korviaan myöten ja loi katseensa maahan.

— Siksi, että minun on parasta käydä teillä harvemmin... Siksi ... ei, toimethan ne vain...

— Miksi? Ei, sanokaa, — oli Natasha alkamaisillaan päättävästi, vaan vaikeni äkkiä.

Säikähtyneinä ja hämmästyneinä katsoivat he toisiinsa. Pierre yritti naurahtaa, mutta ei osannut, hänen hymynsä ilmaisi kärsimystä ja mitään virkkamatta suudeltuaan Natashan kättä hän läksi.

Pierre päätti itsekseen olla enää käymättä Rostovilla.

XXI.

Saatuaan jyrkän kiellon meni Petja huoneeseensa, lukitsi oven ja itki katkerasti. Kun hän sitte tuli juomaan teetä äänettömänä ja synkin, itkettynein silmin, ei kukaan ollut huomaavinaan hänestä mitään.

Seuraavana päivänä saapui hallitsija. Muutamat Rostovin palvelijat saivat luvan mennä katsomaan tsaaria. Tänä aamuna pukeutui Petja kauan, kampaili tukkaansa ja laittoi kauluksensa, kuten oli aikuisilla. Hän rypisteli kasvojaan peilin edessä, viittoi käsillään, kohotteli olkapäitään ja lopuksi, kenellekään mitään virkkamatta, pisti pyhälakin päähänsä sekä läksi kotoaan salavihkaa takaoven kautta, ettei kukaan olisi häntä huomannut. Petja oli päättänyt mennä suoraan sille paikalle, missä hallitsija oli, ja puhua suunsa puhtaaksi jollekulle kamariherralle (Petja arveli, että hallitsijan mukana oli aina kamariherroja), että muka hän, kreivi Rostof, nuoruudestaan huolimatta haluaa palvella isänmaata, ettei nuoruus haittaa olemasta uskollinen ja että hän on valmis... Lähtöä tehdessään oli Petja valmistanut koko joukon kauniita sanoja, jotka hän lausuisi kamariherralle.

Petja arveli, että hänen esittelemisensä hallitsijalle onnistuisi nimenomaan sen nojalla, että hän on lapsi (hän ajatteli lisäksi miten kaikki tulevat ihmettelemään hänen nuoruuttaan). Mutta tämän ohella, kauluksen laitokseen, tukan kampaukseen ja vakavaan, verkkaan käyntiin nähden hän halusi esiintyä aikaihmisenä. Vaan kuta etemmä hän oli kulkenut, sitä enemmän alkoi hänen huomionsa kiintyä Kremliin tulviviin kansajoukkoihin ja sitä mukaa hän unohti aikaihmisten vakavan, verkan käyntitavan. Kremlin lähelle päästyään täytyi hänen ruveta pitämään huolta siitä, ettei olisi tyrkitty, jonka tähden hän pani tanakasti ja uhkaavan näköisenä kätensä vyötäreille koukkuun. Mutta Troitskin porttiholvissa litistivät ihmiset, jotka eivät tienneet, mikä isänmaallinen asia hänet oli ajanut Kremliin, häntä kaikesta huolimatta muuria vasten niin kovasti, että hänen täytyi luopua lujamielisyydestään ja pysähtyä, kunnes hevosilla ajavat olisivat päässeet kumisevan holvin läpi. Petjan vieressä seisoi eräs akka lakeijan kanssa, kaksi kauppiasta ja entinen sotamies. Seistuaan jonkun aikaa porttiholvissa aikoi Petja odottamatta ajopelien pääsyä ohi lähteä liikkeelle ennen muita ja alkoi lujasti töykkiä kyynärpäillään. Mutta vieressä seisova akka, johon hänen kyynärpäänsä ensiksi sattuivat, ärjäsi hänelle tuikeasti:

— Mitä se herraskakara siinä tyrkkii! Etkö näe, ettei muutkaan liiku. Mihin siinä rimpuilemaan!

— Täytyy tässä muidenkin rimpuilla, — sanoi lakeija ja alkaen raivata tilaa kyynärpäillään sulloi Petjan holvin haisevaan soppeen.

Petja pyyhki käsillään hikeä, jota oli noussut hänen kasvoilleen ja kohensi hiestä lionnutta kaulustaan, jonka hän oli kotonaan laittanut semmoiseen asuun, kuin aikaihmisilläkin oli.

Petja tunsi, että hänen ulkomuotonsa oli arveluttavasti muokkautunut ja pelkäsi, että jos hän semmoisessa asussa ilmestyy kamariherrojen eteen, eivät he laske häntä hallitsijan luo. Mutta siirtyä toiseen paikkaan ja korjata itseään oli aivan mahdotonta tungoksen tähden. Eräs kenraali, joka ajoi ohi, oli Rostovilaisten tuttavia. Petja aikoi pyytää hänen apuaan, mutta ajatteli samassa, että se olisi raukkamaista. Kun kaikki ajopelit olivat päässeet ohi, syöksähti kansajoukko liikkeelle ja vei Petjankin välissään torille, joka oli täynnä kansaa. Eikä ainoastaan torilla, vaan sen rinteillä, katoilla ja kaikkialla oli kansaa. Niin pian kuin Petja oli joutunut torille, kuuli hän, kuinka kellojen pauhu täytti koko Kremlin ja kansa iloisesti hälisi.

Yhteen aikaan oli torilla jonkunverran väljää, mutta yht'äkkiä paljastuivat kaikkien päät, kaikki rynnistivät jonnekin eteenpäin. Petjaa kuristettiin niin, ettei hän voinut hengittää ja kaikki huusivat: "hurraa, hurraa, hurraa!" Petja pinnistäytyi varpailleen, tyrkki toisia, mutta ei voinut nähdä mitään muuta kuin kansaa ylt'ympäriinsä. Kaikkien kasvoilta loisti yksi ja yleinen liikutuksen ja riemun ilme. Muuan kauppamiehen vaimo, joka seisoi Petjan rinnalla, nyyhki ja kyyneleet vuotivat hänen silmistään.

— Isä, enkeli, batjushka! — sanoi hän sormillaan silmiään kuivaten.

— Hurraa! — kaikui kaikilta puolin

Hetkisen pysyi kansa paikallaan, vaan sitte uudestaan humahti eteenpäin.

Raivostuneena, hampaitaan kiristellen ja silmät petomaisen luihussa hyöksähti Petjakin eteenpäin, tuuppi kyynärpäillään ja huusi: "hurraa!" aivan kuin olisi tuona hetkenä ollut valmis surmaamaan itsensä ja muut. Mutta hänen kupeillaan työntyi yhtä petomaisia kasvoja ja samalla tavalla huutaen: "hurraa!"

"Vai tämmöistä se hallitsijan haku onkin!" ajatteli Petja. "Ei näy tulevan mitään, että itse antaisin anomuksen hallitsijalle, se olisi liian rohkeaa!" Siitä huolimatta ahtautui hän kuitenkin edelleen ja viimein vilahtikin hänen silmiinsä etumaisten selkien lomitse tyhjä ala, jolla oli punaisella veralla katettu käytävä. Samaan aikaan läikähti väkijoukko taapäin (etualalla työnsivät poliisit liian lähelle tunkeutuneita takasin: keisarillinen kulkue meni palatsista Uspenskin katedraaliin) ja Petja sai yht'äkkiä semmoisen kolhauksen kylkiluitaan vasten, että kaikki pimeni hänen silmissään ja hän meni tainnuksiin. Kun hän tointui, piteli joku pappismies häntä kainaloista toisella kädellään ja toisella koetti estää kansan tungosta.

— Herraspojan olette rutistaneet! — puheli pappi. — Kuuletteko! Hiljempaa!... Täällä on rutistunut!

Hallitsija oli mennyt Uspenskin temppeliin. Tungos hieman väljeni ja pappi kantoi kalpean, puolikuolleen Petjan tsaarin tykille. Muutamat säälittelivät Petjaa, vaan kohta tuli hän koko väkijoukon huomion esineeksi, niin että muutaman hetken kuluttua syntyi hänen ympärillään suuri tungos. Häntä lähinnä olevat rupesivat häntä auttamaan, aukoivat nutun, asettivat tykin alustalle ja nuhtelivat jotakuta niistä, joka oli aiheuttanut ruhjoutumisen.

Kohta palasi Petja täyteen tajuunsa, kasvot venyivät, kipu haihtui ja tämän pienen ikävyyden tähden hän sai paikan tykillä, josta hän toivoi näkevänsä hallitsijan, sitte kun tämä palaisi kirkosta takasin. Petja ei enää ajatellut anomuksensa antamista. Kunhan edes näkisi hallitsijan, olisi hän jo siitäkin onnellinen!

Jumalanpalveluksen kestäessä — kaksi hartaushetkeä oli yhdistetty, toinen hallitsijan saapumisen, toinen Turkin kanssa solmitun rauhan johdosta — kansajoukot vähän hajaantuivat. Alkoi ilmestyä kauppiaita, jotka huusivat kaljaansa, renikoitaan ja valmunsiemenkakkujaan, joista viime mainituista Petja paljon piti. Kuului myöskin tavallista puheen pakinaa. Eräs kauppiaan vaimo näytteli repeytynyttä saaliaan ja kertoi, miten kallis se oli ollut. Toinen kertoi, että kaikki silkkikankaat olivat nykyisin kovasti kallistuneet. Pappi, Petjan pelastaja, keskusteli erään virkamiehen kanssa siitä, kuka ja kuka toimitti jumalanpalvelusta piispan kera. Kaksi nuorta käsityöläistä naureskeli palvelustyttöjen kanssa, jotka jyrsivät pähkinöitä. Nämä keskustelut ja varsinkaan naureskelu tyttösten kera eivät nyt huvittaneet Petjaa ollenkaan, niin mieleisiä kuin ne muuten olivatkin hänelle ikäisekseen. Hän istui korkealla paikallaan yhä vain läikkyvin mielin hallitsijasta ja rakkaudestaan tähän.

Äkkiä kuului joenrannalta tykinlaukauksia (ammuttiin kunnialaukauksia Turkin rauhan johdosta) ja kansa syöksyi suinpäin rantakadulle — katsomaan, kun ammuttiin. Petja aikoi myöskin juosta sinne, mutta pappi, joka oli ottanut hänet suojelukseensa, ei laskenut. Ammuntaa vielä jatkui, kun Uspenskin katedraalista tulvahti upseereja, kenraaleja ja kamariherroja, sitte tuli muita, mutta paljon hitaammin. Taasen paljastuivat päät ja ne, jotka olivat rientäneet katsomaan tykkejä, ehättivät takasin. Lopulta saapui vielä neljä miestä sotilaspuvuissa ja leveät nauhat olan yli ryntäillä. "Hurraa, hurraa!" alkoi kansa huutaa uudestaan.

— Kuka? Kuka? — kyseli Petja surkealla äänellä ympäriltään, mutta kukaan ei vastannut, sillä kaikki olivat kiintyneet katsomiseen. Mutta Petja valitsi noista neljästä yhden, jota hän ilokyynelten samentamien silmiensä tähden ei voinut selvästi erottaa, keskitti häneen riemunsa koko tulvan, vaikka se ei ollutkaan hallitsija, kiljasi haikeasti: "hurraa!" ja päätti, että jo huomenna, maksoipa se hänelle, minkä maksoikaan, hänestä tulee sotilas.

Väkijoukko juoksi hallitsijan perästä, saattoi hänet palatsille ja alkoi hajota. Oli jo myöhäistä eikä Petja ollut syönyt mitään. Hikeä valui karpaloina hänen kasvoiltaan, vaan hän ei vielä lähtenyt kotiin. Hän jäi pienentyneen, mutta vielä verrattain ison kansajoukon kanssa palatsin edustalle hallitsijan päivällisten ajaksi, katseli palatsin ikkunoihin, odotteli jotain ja kadehti yhtä paljon ylhäisiä virkamiehiä, jotka ajoivat portaiden eteen menossa hallitsijan päivällisille, kuin kamaripalvelijoitakin, jotka tarjoilivat pöydässä ja joita vilahteli ikkunoissa.

Syödessä sanoi Valujef, joka oli katsahtanut ulos:

— Kansa yhä vielä toivoo näkevänsä Teidän Majesteettinne.

Päivälliset päättyivät, hallitsija nousi ylös ja biskviittipalaa pureskellen meni balkonille. Petja keskessä syöksähti kansa balkonin alle.

— Enkeli, isä! Hurraa! Batjushka! ... — huusi väkijoukko ja Petja. Ja taasen valahti akkojen ja muutamien herkkäluontoisten miesten sekä Petjan silmistä onnenkyyneleitä.

Jokseenkin suuri biskviittipalanen lohkesi hallitsijan kädestä, kirposi balkonin käsipuulle ja siitä maahan. Eräs lähinnä seisova kuski hyöksähti palasen perästä ja sieppasi sen. Muutamia joukosta ryntäsi kuskin kimppuun. Kun hallitsija näki tämän, käski hän tuomaan kokonaisen lautasellisen biskviittejä, joita hän alkoi heitellä balkonilta. Petjan silmiin nousi veri, hän ryntäsi ottamaan kiinni biskviittejä. Hän ei tiennyt miksi, mutta ottaa kuitenkin piti edes yksi biskviitti hallitsijan kädestä eikä antaa muille perää. Rynnätessään hän keikautti kumoon erään vanhan eukon, joka koetti pyydystää biskviittejä. Mutta eukko ei katsonut itseään voitetuksi, vaikka viruikin maassa. Hän koetti yhä vain tavottaa käsillään biskviittejä, joita ei niihin kuitenkaan osunut. Silloin survasi Petja eukon käden polvensa alle, sieppasi biskviitin ja aivan kuin peläten myöhästyvänsä huusi: "hurraa!" aivan käheällä äänellä.

Hallitsija poistui, jonka jälkeen suurin osa väkijoukkoa alkoi hajaantua.

— Johan minä sanoin, että pitää odottaa — ja niin se kävikin, — puhelivat hajaantujat hyvillään.

Niin onnellinen kuin Petja olikin, oli hänestä kuitenkin surullista mennä kotiin ja tietää, että kaikki tämän päivän nautinnot olivat nyt lopussa. Kremlistä ei Petja mennyt kotiinsa, vaan toverinsa Obolenskin luo, joka oli viidentoistavuotias ja myöskin menossa rykmenttiin. Kotiin palattuaan ilmotti hän päättävästi ja jyrkästi, että jollei häntä lasketa, niin hän karkaa. Seuraavana päivänä läksikin ruhtinas Ilja Andrejevitsh, joka ei sentään ollut kokonaan myöntynyt, puuhailemaan Petjaa jonnekin, jossa ei olisi ollut kovin vaarallista.

XXII.

15 p:n aamulla, kolmantena päivänä edellisen jälkeen, seisoi Slobodskin palatsin edessä tavattoman paljo ajopeliä.

Salit kuhisivat väkeä täynnä. Ensimäisessä oli aatelismiehiä arvopuvuissa, toisessa parrakkaita kauppiaita, kunniamerkkejä rinnoilla ja siniset kauhtanat päällä. Aatelisklubin salissa oli humua ja liikettä. Erään suuren pöydän ympärillä hallitsijan muotokuvan alla istui korkeaselkäisillä tuoleilla ylimpiä ylimyksiä, mutta suurin osa aatelismiehiä käveli salissa.

Kaikki aatelismiehet, jotka olivat niitä samoja, joita Pierre oli nähnyt milloin klubissa, milloin heidän kotonaan, olivat arvopuvuissa, ken Katarinan, ken Paavalin, ken uusissa Aleksanterin aikuisissa, ken tavallisessa aatelispuvussa. Arvopukujen kuosit loivat jonkin omituisen, haaveellisen leiman näihin vanhoihin ja nuoriin mitä erilaisimpiin ja tuttuihin henkilöihin. Erityisen silmiinpistävä oli vanhuksien joukko, jossa oli huononäköisiä, hampaattomia, kaljupäitä, laihoja, muutamilla ihran keltaiset tai ryppyiset kasvot. Nämä istuivat enimmäkseen ääneti paikoillaan, ja jos kävelivät tai puhelivat, niin lyöttäytyivät nuorempien ryhmiin. Kaikkien näiden kasvoilla, kuten Petja oli nähnyt torilla tungeksineen kansankin kasvoilla, oli kaksi silmiinpistävää vastakkaista piirrettä: yhdeltä puolen jonkun juhlallisen odotuksen ja toiselta puolen aivan tavallinen äskeinen leima — bostonpelistä, Petrushka-kokista, Sinaida Dmitrijevnan terveydentilasta y.m. johtunut.

Pierre, joka varhaisesta aamusta asti oli saanut rutistua epämukavassa ja ahtaaksi käyneessä aatelispuvussa, oli salissa. Hän oli liikutuksen vallassa: ei ainoastaan aatelin, vaan myöskin kauppiasten — säätyjen, états généraux — ylimääräinen kokous herätti hänessä koko joukon ammoin sitte häipyneitä, mutta syvälle hänen sieluunsa syöpyneitä ajatuksia Contrat social'ista ja Ranskan vallankumouksesta. Hänen julistuksessa huomaamansa sanat, että hallitsija saapuu pääkaupunkiin neuvottelemaan kansansa kanssa, vahvistivat hänen ajatuksiaan. Ja arvellen, että tässä suhteessa on tulossa jotain tärkeää, jotain semmoista, jota hän oli kauan odottanut, hän käveli, kuunteli ja tutkiskeli pakinaa, mutta ei kertaakaan tavannut niitä ajatuksia, jotka häntä askaroittivat.

Luettiin hallitsijan manifesti, joka herätti riemua, vaan sitte kaikki hajaantuivat keskustelemaan. Tavallisten keskusteluaiheiden ohella kuuli Pierre tarinoitavan siitä, missä kohden aatelismarsalkkojen oli seistävä hallitsijan saapuessa, milloin pidettäisiin juhla hallitsijalle, olisiko jakauduttava kihlakunnittain tai läänittäin j.n.e. Mutta niin pian kuin kosketeltiin sotaa ja aihetta aatelin kokoonkutsumiseen, kääntyi puhe hajanaiseksi ja epämääräiseksi. Kaikki halusivat mieluummin kuunnella kuin puhua.

Muuan keski-ikäinen, miehevä, kaunis henkilö, joka oli virasta eronneen merisotilaan puvussa, puhui eräässä salissa ja hänen ympärilleen keräytyi kuulijoita. Pierre meni joukkoon ja rupesi kuuntelemaan. Kreivi Ilja Andrejevitsh, joka Katarinan aikuisessa sotapäällikön kauhtanassaan ja suopeasti hymyillen asteli joukon keskessä, josta hän tunsi kaikki, tuli myöskin ryhmään ja alkoi kuunnella hyväntahtoisesti hymyillen, kuten hän aina kuunteli ja hyväksyvästi päätään nyökytellen merkiksi siitä, että hän oli yhtä mieltä puhujan kanssa. Entinen meri-upseeri puhui hyvin rohkeasti. Sen näki häntä kuuntelevien kasvojen ilmeestä ja siitäkin, että ne, jotka Pierre tunsi kaikista hiljaisimmiksi ja nöyrimmiksi luonteeltaan, poistuivat puhujan luota tai sanoivat vastaan. Pierre työntäytyi keskelle ryhmää, kuunteli tarkkaan ja sai sen käsityksen, että puhuja oli todellakin liberaali, mutta kokonaan toisellainen, kuin Pierre oli luullut. Merimies puhui erityisen sointuvalla, laulavalla aatelisbarytonilla, jota paitsi hänen äänessään kaikui tottumus vallattomuuteen ja valtaan.

— Mitä sitte, jos smolenskilaiset ovat ehdottaneet hallitsijalle nostoväkeä? Ovatko smolenskilaiset meille mikään käsky? Jos Moskovan läänin jalosukuinen aateli katsoo tarpeelliseksi, voi se osottaa alamaisia tunteitaan hallitsijalle muilla keinoin. Olemmeko jo unohtaneet 1807 vuoden nostokutsunnan! Ainoastaan roistot ja varkaat siitä hyötyivät!

Kreivi Ilja Andrejevitsh nyökytteli päätään hyväksyvästi ja makeasti hymyillen.

— Ovatko meidän nostokkaamme tuottaneet valtakunnalle hyötyä? Ei minkäänlaista! Ovat vain vieneet perikatoon taloutemme. Rekryytin otto menee vielä mukiin, vaan muussa tapauksessa te ette saa takasin ainoatakaan miestä. Aateli ei sääli henkeään, me lähdemme itse viimeiseen mieheen, otamme lisäksi rekryyttejä eikä muuta tarvita kuin hallitsijan sana, niin kaikki kuolemme hänen edestään, — lisäsi puhuja innostuneena.

Ilja Andrejevitsh nieleksi sylkeä pelkästä nautinnosta ja nyki Pierreä, mutta Pierre halusi myöskin puhua. Hän työntäytyi lähemmä ja tunsi innostuvansa tietämättä vielä itsekään, mistä ja tietämättä, mitä sanoisi. Hän avasi jo suunsa puhuakseen, kun eräs puhujan lähellä seisova senaattori, jolla ei ollut ainoatakaan hammasta suussa ja jolla oli älykkäät, vihaiset kasvot, keskeytti Pierren. Tottuneen näköisenä keskustelemaan ja kysymyksiä käsittelemään alkoi hän hiljaa, mutta kuuluvasti:

— Minun mielestäni, arvoisa herra, — sanoi senaattori hampaatonta suutaan mäiskyttäen, — ei meitä ole kutsuttu tänne harkitsemaan, kumpi on sopivampaa hallitsijalle — rekryytin otto vaiko nostoväki. Meidät on kutsuttu tänne vastaamaan siihen julistukseen, jonka hallitsija on suvainnut meille antaa. Vaan harkinnan siitä, rekryytin ottoko vai nostoväki on sopivampi, me jätämme korkeimman vallan tehtäväksi...

Pierre löysi yhtäkkiä tien innostuksensa purkamiseen. Hän raivostui senaattorille, joka esitti tämän näkökannan aatelin tulevissa tehtävissä. Hän astui esiin ja pysähdytti senaattorin. Pierre ei tiennyt, mitä hän puhuisi, mutta alkoi vilkkaasti, toisinaan raivaten ajatuksilleen ilmaisun ranskalaisilla sanoilla ja lausuen venäjää kieliopillisesti.

— Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, — alkoi hän (Pierre oli hyvä tuttu senaattorin kanssa, mutta piti tässä tilaisuudessa välttämättömänä puhutella häntä virallisen kohteliaasti), — vaikka en olekaan samaa mieltä kuin herra... (Pierre takertui sanoissaan. Hän mieli sanoa mon très honorable préopinant)[53] ... herra ... que je n'ai pas l'honneur de connaître,[54] mutta minä otaksun, että aatelissääty on kutsuttu kokoon myötätuntonsa ja ilonsa ilmaisemisen ohella myöskin siksi, että se harkitseisi myöskin niitä toimenpiteitä, joilla me voimme auttaa isänmaata. Minä luulen, — jatkoi hän yhä innostuen, — että hallitsija olisi itsekin tyytymätön, jos hän havaitsisi meidän omistavan vain väkeä, jonka me annamme hänelle ja olevan ... chaire à canon,[55] jota me itsestämme teemme, vaan ei löytäisi meistä ne ... ne ... neuvoa.

Useat poistuivat kuuntelijakunnasta huomattuaan senaattorin halveksivan hymyn ja Pierren puhuvan liian vapaasti. Ainoastaan Ilja Andrejevitsh oli tyytyväinen Pierren puheeseen, samoin kuin meri-upseerin ja senaattorin puheeseen ja ylimalkaan aina viimeksi kuulemaansa puheeseen.

— Ennen kuin harkitsemme näitä kysymyksiä, — jatkoi Pierre, — on meidän minun mielestäni kysyttävä hallitsijalta, kunnioittavimmin pyydettävä Hänen Majesteettiaan ilmottamaan meille, paljoko meillä on väkeä, missä tilassa meidän sotajoukkomme ja armeijamme ovat ja sitte vasta...

Pierre ei saanut lausettaan loppuun, sillä kolmelta eri taholta hyökättiin hänen kimppuunsa. Ankarimmin ahdisti häntä hänen vanha tuttunsa ja hänelle aina ystävällinen hyvä bostoninpelaaja Stepan Stepanovitsh Adraksin. Stepan Stepanovitsh oli aatelispuvussa ja tämä vai liekö muukin vaikuttanut sen, että Pierre näki edessään aivan toisen henkilön. Stepan Stepanovitsh huusi Pierrelle:

— Ensiksikin saan ilmottaa teille, ettei meillä ole oikeutta kysyä sitä hallitsijalta ja toiseksi, jos Venäjän aatelilla olisikin semmoinen oikeus, ei hallitsija voisi meille vastata. Sotajoukot liikkuvat sitä mukaa kuin vihollinenkin, rivit harvenevat ja lisääntyvät...

Eräs toinen, keskikokoinen, noin neljänkymmenen ikäinen henkilö, jonka Pierre oli joskus ennen nähnyt ja tunsi hänet huonoksi kortinpelaajaksi, lähestyi Pierreä ja keskeytti Adraksinin.

— Eikä nyt ole aikaakaan harkitsemaan, — sanoi tämä aatelismies, — vaan täytyy toimia, sillä Venäjällä on sota. Vihollinen tulee tuhoamaan Venäjää, häväisemään isäimme hautoja, raastamaan vaimomme ja lapsemme. — Aatelismies löi rintoihinsa. — Mutta me nousemme kaikki, joka mies lähdemme rakkaan hallitsijamme puolesta! — huusi hän veristyneet silmät muljollaan. Muutamia hyväksyviä ääniä kuului joukosta. — Me olemme venäläisiä emmekä itke vertamme uskoamme, valtaistuinta ja isänmaata puolustaessamme. Mutta joutava hourailu on hylättävä, jos olemme oikeita isänmaan poikia. Me näytämme Europalle, miten Venäjä nousee Venäjän puolesta, — huusi aatelismies.

Pierre aikoi vastata, vaan ei saanut sanaakaan suustaan. Hän tunsi, ettei hänen sanojensa kaiku siitä huolimatta, minkä ajatuksen ne sisälsivät, kantanut niin kuultaviin kuin innostuneen aatelismiehen sanojen kaiku.

Ilja Andrejevitsh nyökytteli hyväksyvästi päätään piirin takana. Muutamat kääntyivät reippaasti kylin puhujaan ja sanoivat hänen lopetettuaan:

— Sillä tavalla! Niin sen pitää olla!

Pierre aikoi sanoa, ettei hän suinkaan tahdo olla uhraamatta rahaa, väkeä eikä itseäänkään, vaan että pitäisi tuntea asioiden tila, jotta niitä voisi auttaa. Mutta hän ei voinut puhua. Useita ääniä puhui ja huusi yht'aikaa, niin ettei Ilja Andrejevitsh ehtinyt kaikille nyökyttää päätään, ryhmä vuoroin hajosi ja suureni, vuoroin erosi pienemmiksi joukoiksi ja lopulta siirtyi yhä puhellen ja hälisten kokonaan saliin suuren pöydän ympärille. Pierren ei vieläkään onnistunut saada puhua, hänet keskeytettiin aina raa'asti, häntä tyrkittiin, käännyttiin pois hänestä kuin yhteisestä vihollisesta. Tämä ei johtunut siitä, että olisi oltu tyytymättömiä hänen puheensa ajatukseen, sehän unohtui monien muiden jälestäpäin pidettyjen puheiden tulvaan, — ei, vaan kokoutuneiden innostamiseksi tarvittiin sekä kouraan tuntuvaa rakkauden että vihan esinettä. Ja Pierrestä tuli viimemainittu esine. Useita puhujia puhui aatelismiehen jälkeen ja kaikki samassa äänilajissa. Monet puhuivat erinomaisen kauniisti ja omintakeisesti.

"Ruskija Vjestnikin" toimittaja Glinka ("kirjailija, kirjailija!" kuului joukosta) sanoi, että "helvettiä on vastustettava helvetillä", että hän "oli nähnyt lapsen, joka oli hymyillyt salaman iskiessä ja ukkosen jyristessä", vaan että "meistä ei tule semmoisia lapsia".

— Niin juuri, ukkosen jyristessä! — toistettiin hyväksyvästi takariveissä.

Joukko siirtyi suuren pöydän luo, jonka ääressä istui komeissa puvuissa ja leveissä rintanauhoissa harmaa- ja kaljupäisiä, seitsenkymmenvuotiaita ylimysvanhuksia, joista Pierre oli nähnyt melkein jokaisen kotona hovinarreineen tai klubeissa bostonia pelaamassa. Pöydän luona jatkoi joukko kovaäänistä puheluaan. Yksi toisensa perästä, toisinaan kaksikin yht'aikaa ja takana kuuntelevien rutistamina tuolien korkeita selkiä vasten julistivat puhujat ajatuksiaan. Takana seisojat lisäilivät, jos puhuja jätti jotain sanomatta. Toiset mietiskelivät ahdingossa ja kuumuudessa päänsä ympäri, eikö heillä olisi jotain sanottavaa, ja kun tapasivat ajatuksen, julistivat sen heti. Pierren tuttavat ylimysvanhukset istuivat paikoillaan katsellen milloin yhteen, milloin toiseen ja heidän kasvojensa ilme kertoi enimmäkseen, että heillä oli hyvin kuuma. Pierre tunsi yhä olevansa kiihoksissa ja yhteinen halu osottaa, ettei mikään ollut liian kallista uhrata, tarttui häneenkin. Hän ei ollut luopunut käsityksestään, mutta tunsi jollain tavalla itsensä syylliseksi ja halusi puhdistautua.

— Minä sanoin vain, että meidän olisi mukavampi tehdä uhrauksia vasta sitte, kun saamme tietää, mistä on puute, — lausui hän koettaen korottaa äänensä muiden yli.

Eräs lähinnä seisova vanhus katsahti häneen, vaan samassa käännähti pois huudosta, jota kuului salin toisesta päästä.

— Moskova tulee antautumaan! Se on oleva sovituksen hinta! — huusi joku.

— Hän on ihmiskunnan vihollinen! — huusi toinen. — Sallikaa minun puhua... Hyvät herrat, te rutistatte minut!...

XXIII.

Samaan aikaan saapui nopein askelin aatelijoukon syrjäytyessä tieltä väkäleukainen, vilkassilmäinen kreivi Rostoptshin kenraalin puvussa ja nauha rinnan yli kulkien.

— Keisari tulee aivan heti, — sanoi hän, — tulen juuri sieltä. Minä luulen, ettei meillä tässä asemassa, jossa nyt olemme, ole paljoa tuumailemisen varaa. Hallitsija on nähnyt hyväksi kutsua kokoon meidät ja kauppiasten, — sanoi kreivi Rostoptshin. — Tuolta tulvii miljoonia (hän osotti kauppiaiden saliin), vaan meidän asiamme on panna liikkeelle nostoväkeä eikä säästää itseämme... Tämä on vähin, jonka voimme tehdä!

Alkoi neuvottelu yksistään niiden ylimysten kesken, jotka istuivat pöydän ääressä. Neuvottelu kävi tavattoman hiljaa. Se tuntui suorastaan surulliselta, sillä äskeisten meluavien äänten jälkeen kuului nyt vain vanhusten ääniä yksitellen, joista yksi sanoi: "suostun", toinen vaihtelun vuoksi: "minäkin olen samaa mieltä", j.n.e.

Sihteerin käskettiin kirjottamaan Moskovan aatelin päätöksenä, että moskovalaiset, kuten smolenskilaisetkin, antavat 10 miestä 1000:sta ja täyden asun. Herrat neuvottelijat nousivat ylös, aivan kuin taakka olisi vierryt heidän harteiltaan, tuolit kalisivat ja he läksivät saliin oikomaan jalkojaan ottaen jotakuta kainalosta ja keskustellen.

— Hallitsija, hallitsija! — kiersi äkkiä kautta salien ja kaikki riensivät ovelle.

Hallitsija astui saliin aatelin muodostamaa leveää käytävää myöten. Kaikilla kasvoilla kuvastui kunnioittava ja säikähtynyt uteliaisuus. Pierre seisoi jokseenkin kaukana eikä voinut tarkkaan kuulla hallitsijan puhetta. Hän käsitti vain siitä, minkä oli kuullut, että hallitsija puhui vaarasta, jossa valtakunta oli ja toiveista, joita hän asetti Moskovan aateliin. Hallitsijalle vastasi joku ilmottaen aatelin äsken tekemän päätöksen.

— Hyvät herrat! — sanoi hallitsija väräjävin äänin.

Kuulijoiden joukosta kuului kahinaa, sitte kaikki vaikenivat ja Pierre kuuli selvästi hallitsijan lempeän, liikutetun äänen, joka sanoi:

— En koskaan ole epäillyt Venäjän aatelin harrasta intoa. Mutta tänään on se mennyt odotuksieni yli. Kiitän teitä isänmaan nimessä. Hyvät herrat, ryhtykäämme toimimaan — aika on kaikista kalleinta...

Hallitsija vaikeni, hänen ympärilleen keräytyi väkeä ja kaikilta tahoilta kuului riemastuneita huudahduksia.

— Niin, kaikista kalleinta ... tsaarin sana, — virkkoi nyyhkivä ääni Ilja Andrejevitshin takana, joka ei ollut mitään kuullut, vaan käsitti kaikki omalla tavallaan.

Aatelin salista meni hallitsija kauppiaiden saliin, jossa hän viipyi kymmenisen minuuttia. Pierre ja monet muut näkivät, että kun hallitsija tuli kauppiaiden salista, kiilsivät hänen silmänsä liikutuksen kyynelistä. Kuten sittemmin saatiin tietää, oli hallitsija juuri alkanut puheensa kauppiaille, kun kyyneleet olivat valahtaneet hänen silmistään, mutta hän oli vapisevin äänin puhunut loppuun. Kun Pierre näki hallitsijan, oli tämä tulossa salista kahden kauppiaan saattamana. Kumpikin itki. Toinen, laiha, oli vesissä silmin, vaan toinen, paksu, itkeä hyrski kuin lapsi ja vakuutteli:

— Ota henki ja omaisuus, Teidän Majesteettinne!

Tänä hetkenä ei Pierre tuntenut mitään muuta kuin halua osottaa, ettei hän sääli mitään ja että hän on valmis uhraamaan kaikki. Hänen mieleensä nousi moite hänen perustuslaillisessa hengessä lausumiensa sanojen johdosta. Kuultuaan, että kreivi Mamonof oli luvannut kokonaisen rykmentin, ilmotti Besuhof samassa kreivi Rostoptshinille, että hän antaa 1000 miestä ja näiden ylöspidon.

Ukko Rostof ei voinut kuivin silmin kertoa puolisolleen, mitä oli tapahtunut. Samalla kertaa hän myöskin suostui Petjan pyyntöön ja läksi itse häntä kirjotuttamaan rykmenttiin.

Seuraavana päivänä matkusti hallitsija pois. Kaikki koolla olleet aatelismiehet riisuivat arvopukunsa päältään, hajosivat koteihinsa ja klubeihin, antoivat voivotellen voudeilleen määräyksiä nostoväen valmistamisesta sekä ihmettelivät, mitä olivat tehneet.