KOLMAS OSA. (continued 2)

— Se samainen meidän entinen sulhasemme. Ruhtinas Bolkonski! — vastasi sisäkkö huoaten. — Kuolemankielissä kuuluu olevan.

Sonja hypähti vaunuista ja juoksi kreivittären luo. Kreivitär, joka jo oli matkatamineissa, hattu päässä ja saali ympärillä, käveli väsyneenä vierashuoneessa odottaen muuta kotiväkiä, jotta olisi hetkinen istuttu sulettujen ovien takana ja rukoiltu ennen lähtöä. Natasha ei ollut huoneessa.

— Maman, — sanoi Sonja, — ruhtinas Andrei on täällä, — hän on haavottunut ja kuolemankielissä. Hän matkustaa meidän kanssamme.

Ruhtinatar säikähtyi, hänen silmänsä lensivät selälleen ja tarttuen Sonjan käteen hän vilkasi ympärilleen.

— Natasha? — virkkoi hän.

Sekä Sonjalle että kreivittärelle merkitsi tämä tieto ensi hetkenä aivan samaa. He tunsivat Natashansa ja kauhu siitä, miten hänen käy, kun hän saa kuulla tämän tiedon, haihdutti heistä kaiken myötätuntoisuuden sitä miestä kohtaan, jota he kumpikin rakastivat.

— Natasha ei vielä tiedä, mutta ruhtinas matkustaa meidän kanssamme, — sanoi Sonja.

— Kuolemankielissä, sanot?

Sonja nyökäytti päätään.

Kreivitär syleili Sonjaa ja heltyi itkemään.

"Herran tiet ovat tuntemattomat!" ajatteli hän tuntiessaan, että kaikessa mikä nyt tapahtui, alkoi näkyä ihmisten silmiltä tähän asti kätketty Kaikkivaltiaan käsi.

— No, äiti, nyt on kaikki valmista. Mikä teidän on? — kysyi Natasha, joka samassa riensi sisään eloisin kasvoin.

— Ei mikään, — vastasi kreivitär. — Jos on valmista, niin lähdetään.

Ja kreivitär painoi päänsä käsipussiaan kohti peittääkseen levottomat kasvonsa. Sonja syleili ja suuteli Natashaa.

Natasha katsahti häneen kysyvästi.

— Mitä tämä on? Mitä on tapahtunut?

— Ei mitään ... ei...

— Jotain hyvin pahaako minulle? Mitä? — uteli herkkäuskoinen Natasha.

Sonja huokasi eikä vastannut mitään. Kreivi, Petja, m-me Schoss, Mavra Kusminitshna ja Vasiljitsh tulivat vierashuoneeseen, ja kun ovet oli sulettu, painautuivat kaikki istumaan. Ääneti ja toisiinsa katsomatta istuttiin muutama sekunti.

Ensimäisenä nousi sitte ylös kreivi, joka äänekkäästi huoahdettuaan alkoi ristiä silmiään jumalankuvaan päin. Kaikki tekivät samoin. Sitte kreivi rupesi syleilemään Mavra Kusminitshnaa ja Vasiljitshia, jotka jäivät Moskovaan ja sillä aikaa kun nämä tavottelivat hänen kättään ja suutelivat häntä olkapäähän, taputteli hän heitä kepeästi selkään ja puheli joitain epäselviä, lempeän lohduttavia sanoja. Kreivitär oli mennyt pyhäinkuvahuoneeseen, josta Sonja tapasi hänet polvillaan sinne tänne seinälle hajalleen jääneiden jumalankuvien edessä. (Sukumuistojen tähden oli kaikista kalleimmat pyhäinkuvat otettu mukaan.) Rapuilla ja pihalla hyvästelivät jälellejääviä matkaan lähtevät, joilla oli aseina Petjan antamia tikaria ja miekkoja ja joiden housunlahkeet olivat saapasvarsien sisässä ja kaikki muuten tiukasti remeleillä ja vöillä vyötetyt.

Nytkin, kuten tavallisesti aina matkalle lähtiessä, oli paljon unohdettu ja huonosti sijotettu ajopeleihin. Kaksi palvelijaa sai pitkän aikaa seista vaunujen avoimen oven ja istuinten kummallakin puolen valmiina auttamaan kreivitärtä istuimelle ja samaan aikaan juoksi tyttöjä tyynyjä ja nyyttiä kulettaen edestakaisin talon ja vaunujen ja muiden ajopelien väliä.

— Ikänään eivät ne muista mitään! — puheli kreivitär. — Tiedäthän sinä, etten minä voi näin istua.

Ja Dunjasha lennähti hammasta purren ja mitään vastaamatta sekä kasvoilla vihainen ilme vaunuihin istuinpaikkaa korjailemaan.

— Kyllä ne ovat väkeä! — virkkoi kreivi päätään pyörittäen.

Vanha kuski Jefim, ainoa mies, jonka kanssa kreivitär uskalsi matkustaa, ei edes viitsinyt kääntyä katsomaan korkealta kuskilaudaltaan, mitä hänen takanaan tapahtui. Hän tiesi kolmekymmen-vuotisesta kokemuksestaan, ettei hänelle vielä kohtakaan sanota: "Jumalan nimeen!" ja että kun näin sanotaan, pysähdytetään hänet kahteen kertaan, lähetetään hakemaan unohtuneita esineitä ja tämän jälkeen pysähdytetään vielä kerta, jolloin kreivitär kurkistautuu vaunujen ikkunasta ja pyytää häntä taivaan nimessä ajamaan varovasti alamäessä. Hän tiesi tämän ja sentähden hän odotti kärsivällisemmin kuin hänen hevosensa (varsinkin kuin vasen ruskea hevonen Sokol, joka kuopi maata ja järsi kuolaimiaan), mitä tuleman piti. Vihdoinkin olivat kaikki päässeet paikoilleen; vaunujen astuimet pantiin kokoon ja kiepautettiin vaunujen sisään, ovi loksahti kiinni, lähetettiin hakemaan erästä unohtunutta rasiaa ja kreivitär kurkistautui ikkunasta sanomaan sanottavansa. Silloin otti Jefim lakin hätäilemättä päästään ja rupesi siunaamaan itseään silmiään ristien. Eturatsastaja ja kaikki muutkin tekivät samoin. "Jumalan nimeen!" sanoi Jefim painettuaan lakin päähään. "Antakaa mennä!" Eturatsastaja läksi liikkeelle. Oikea aisahevonen painaltui länkiinsä, karskahtivat korkeat linjaalit ja hytkähti vaunukoppa. Lakeija hyppäsi kuskilaudalle vaunujen liikkeellä ollessa. Pihasta epätasaiselle kadulle noustessa keikahtivat vaunut kovasti, samoin keikahtivat myöskin muut ajopelit ja matkue alkoi solua katurinnettä ylös. Kaikissa ajopeleissä olijat ristivät silmiään vastapäätä olevalle kirkolle. Moskovaan jäävät palvelijat saattoivat heitä molemmin puolin ajopelejä.

Harvoin oli Natasha niin riemukkaan tunteen vallassa kuin nyt istuessaan vaunuissa kreivittären rinnalla ja silmäillessään hänen ohitsensa verkkaan haipuvia hätääntyneen ja jälelle jäävän Moskovan seiniä. Tuon tuostakin kurkisti hän päätään vaunujen ikkunasta katsellakseen edessä ja takana kulkevaa haavottuneiden jonoa. Melkein kaikista etumaisimpana näkyi ruhtinas Andrein kuomuvaunut. Hän ei tiennyt, ken niissä oli ja joka kerran kun hän koetti arvata oman kuormajononsa paikan, etsi hän katseillaan noita vaunuja. Hän tiesi, että ne olivat kaikista etumaisimmat. Kudrinon luona yhtyi toisiinsa Nikitskajalta, Presnjalta ja Podnovinskilta tulevia samanlaisia kuormajonoja kuin Rostovilaistenkin ja Sadovajan kadulta tulvivat vaunut ja kuormat jo kahdessa rivissä. Suharevan tornin ohi ajaessa huudahti Natasha, joka uteliain ja nopein silmin tarkasteli ajavaa ja jalan kulkevaa yleisöä, yhtäkkiä iloisesti ja hämmästyksissään:

— Hyvänen aika! Äiti, Sonja, katsokaa, tuolla on hän!

— Kuka, kuka?

— Katsokaahan, se on jumaliste Besuhof! — virkkoi Natasha työntäen yläruumiinsa ulos vaunun ikkunasta ja katsoen erästä kookasta, paksua miestä, joka oli kuskin kauhtanassa ja käynnistä ja ryhdistä päättäen valepuvussa oleva herrasmies ja joka rinnan erään kelmeän, parrattoman ukon kanssa, joka oli puettu pörhökarvaiseen sinelliin, oli juuri astumassa Suharevan tornin holvin alle.

— Jumaliste se on Besuhof ... kauhtana päällä ja joku vanha poika mukanaan. Jumaliste, — puheli Natasha, — katsokaa, katsokaa!

— Ei toki, ei se ole hän. Mahdotonta tyhmyyttä!

— Äiti, — huusi Natasha, — minä panen vaikka pääni pölkylle siitä, että se on hän. Sen saatte uskoa. Seisata, seisata! — huusi hän kuskille.

Mutta kuski ei voinut pysähdyttää, sillä Meshtshanskajalta yhtyi nyt kulkueeseen uusia kuormia ja vaunuja ja Rostovilaisille huudettiin, etteivät he pysähtyisi eivätkä pidättäisi muita.

Kaikki Rostovilaiset huomasivat nyt todellakin, vaikka jo oltiin paljoa kauempana, Pierren tai ainakin tavattomassa määrin hänen näköisensä henkilön, joka oli kuskin kauhtanassa ja kulki kadulla pää kumarruksissa ja vakavin kasvoin pienen, parrattoman ukonrähjänän rinnalla, joka näytti lakeijalta. Ukko huomasi kasvot, jotka kurkistelivat häneen vaunuista ja kunnioittavasti koskettaen Pierren kyynärpäätä hän sanoi tälle jotain ja osotti vaunuihin päin. Pierre ei voinut pitkään aikaan käsittää, mitä ukko oli sanonut, sillä niin syviin mietteisiin vaipuneelta hän näytti. Kun hän viimein oli päässyt ukosta perille ja katsahtanut ukon osottamalle suunnalle, tunsi hän Natashan ja samassa tuokiossa, ensimäisen tunteensa valtaan antautuen, hän läksi nopein askelin menemään vaunuja kohti. Mutta kun hän oli kulkenut kymmenkunta askelta, näytti hän jotain muistavan, josta syystä hän pysähtyi.

Vaunujen ikkunasta kurkistavilla Natashan kasvoilla väikkyi kujeileva hymy.

— Pjotr Kirilitsh, tulkaa vain! Me tunsimme teidät! Ihmeellistä! — huusi Natasha ojentaen hänelle kättään. — Mitä te tuolla tavoin? Mitä te tarkotatte?

Pierre tarttui ojennettuun käteen ja kulkiessaan (vaunut liikkuivat pysähtymättä) suuteli sitä kömpelösti.

— Mikä teidän on, kreivi? — kysyi kreivitär ihmettelevin ja surkuttelevin äänin.

— Mikäkö ja miksi — sitä älkää kysykö minulta, — sanoi Pierre vilkaisten Natashaan, jonka säteilevän riemukkaasta katseesta (hän tunsi sen Natashaan katsomatta) tuoksahti häneen neidon suloa.

— Aijotteko te jäädä Moskovaan?

Pierre oli hetkisen vaiti.

— Moskovaan? — sanoi hän sitte kysyvästi. — Niin, Moskovaan. Hyvästi.

— Oi, jos minä olisin mies, jäisin minäkin ihan varmaan teidän kanssanne. Oi, miten mainiota se olisi! — sanoi Natasha. — Äiti, annatteko te minun jäädä?

Pierre katsahti hajamielisesti Natashaan ja aikoi sanoa jotain, mutta kreivitär keskeytti hänet.

— Olemme kuulleet, että te olette olleet taisteluissa.

— Niin, olen ollut, — vastasi Pierre. — Huomenna on myöskin taistelu... — lisäsi hän ja aikoi jatkaa, mutta Natasha keskeytti hänet.

— Mikä teidän oikeastaan on, kreivi? Te ette ole entisen kaltainen...

— Ah, älkää kyselkö, älkää kyselkö; minä en tiedä itse mitään. Huomenna... Ei, ei! Hyvästi, hyvästi, — virkkoi hän, — hirmuinen aika!

Hän jättäytyi vaunuista ja poikkesi jalkakäytävälle.

Natasha kurkisti vielä kauvan aikaa ikkunasta säteilevän lempeä, joskin hieman ivallinen ja riemukas hymy Pierreen suunnattuna.

XVIII.

Siitä pitäen, kun Pierre oli kadonnut kotoaan, asusti hän jo toista päivää Basdejef-vainajan autiossa huoneustossa. Tämä oli tapahtunut seuraavalla tavalla.

Herättyään seuraavana päivänä sen jälkeen, kun hän oli palannut Moskovaan ja käynyt kreivi Rostoptshinin luona, ei hän pitkään aikaan kyennyt käsittämään, missä hän oli ja mitä ihmiset häneltä tahtoivat. Kun hänelle ilmotettiin niiden henkilöiden nimien joukosta, jotka häntä odottivat vastaanottohuoneessa, että häntä haluaa tavata eräs ranskalainen, joka oli tuonut hänelle kirjeen kreivitär Helena Vasiljevnalta, joutui hän yhtäkkiä sen hämmennyksen ja toivottomuuden tunteen valtaan, jonka kahleisiin hän oli taipuvainen vaipumaan. Hänen mieleensä nousi yhtäkkiä, että nyt on kaikki lopussa, kaikki sekasin, kaikki sortunut raunioiksi, ettei ole väärää eikä vanhurskasta, ettei tulevaisuudelta ole mitään odotettavissa ja että tästä asemasta ei ole olemassa minkäänlaista pääsyä. Luonnottomasti hymyillen ja jotain mutisten hän istuutui toisinaan sohvalle ja lyyhistyi siihen avuttomaan asentoon; toisinaan hän nousi kävelemään, meni oven luo ja tirkisti sen raosta vastaanottohuoneeseen, vuoroin taas käsillään viittoen palasi takasin ja ryhtyi lukemaan. Taloudenhoitaja tuli ilmottamaan Pierrelle toista kertaa, että ranskalainen, joka oli tuonut kirjeen kreivittäreltä, halusi kaikenmokomin saada puhutella häntä edes hetken ajan ja että J.A. Basdejevin leskeltä oli käyty pyytämässä, että hänen kirjansa otettaisiin talteen, koska rouva Basdejeva itse oli matkustanut maalle.

— Ahaa, vai niin, heti paikalla, odotahan ... ei sentään! Ei, ei, mene sanomaan, että minä tulen heti, — sanoi Pierre taloudenhoitajalle.

Mutta niin pian kun taloudenhoitaja oli poistunut, otti Pierre lakkinsa, joka oli pöydällä ja poistui kabinetista takaoven kautta. Käytävissä ei ollut ketään. Pierre kulki koko käytävän läpi ulkorapuille asti ja kasvojaan rypistellen ja kummallakin kädellään otsaansa hieroen hän laskeutui rappujen ensimäiselle lavalle asti. Lakeija seisoi paraatiovella. Lavalta, jolle Pierre oli laskeutunut, veivät toiset raput takapuoliselle ulko-ovelle. Pierre läksi näitä myöten ja tuli pihalle. Häntä ei nähnyt kukaan. Mutta niin pian kun hän oli päässyt portille, huomasivat kadulla olevat kuskit, jotka istuivat portin vieressä seisovien vaunujen kuskilaudoilla ja piharenki kreivin, jolle he paljastivat päänsä. Kun Pierre tunsi, että häneen kohdistettiin katseita, menetteli hän kuin kamelikurki, joka piilottaa päänsä pensaaseen, ettei sitä nähtäisi; hän painoi päänsä kumarruksiin ja nopein askelin läksi menemään pitkin katua.

Kaikista niistä tehtävistä, jotka Pierren piti toimittaa tänä aamuna, tuntui hänestä kaikista tärkeimmältä Josef Aleksejevitshin kirjojen ja paperien selvittely.

Hän otti ensimäisen vastaantulevan ajurin ja käski tämän ajamaan Patriarshien Prudille, jossa Basdejevin lesken talo oli.

Myötäänsä silmäillen kaupungista muuttavien kuormia, joita liikkui kaikilla tahoilla hänen ympärillään ja kohennellen paksua ruumistaan, jottei olisi luikahtanut vaappuvien, vanhojen kärryjen istuimelta, rupesi Pierre puhelemaan ajurin kanssa tuntien samanlaista iloa kuin koulusta karannut poika.

Ajuri pakisi hänelle, että tänään jaetaan Kremlistä aseita ja että huomenna ajetaan kaikki kansa Trigorin tulliportin taa ja että siellä syntyy suuri taistelu.

Saavuttuaan Patriashien Prudille etsi Pierre Basdejevin talon, jossa hän ei ollut käynyt pitkään aikaan. Hän pysähtyi portin eteen. Gerasim, sama kelmeä parraton ukko, jonka Pierre oli nähnyt viisi vuotta sitte Torschkissa Josef Aleksejevitshin parissa, saapui avaamaan hänen koputuksestaan.

— Onko herrasväki kotona? — kysyi Pierre.

— Nykyisten olojen tähden matkustivat Sofia Danilovna lapsineen maalle Torschkiin, teidän ylhäisyytenne.

— Minä tulen kuitenkin sisään, minun on järjestettävä kirjoja, — sanoi Pierre.

— Olkaa hyvä, tulkaa vaan; vainajan veli — taivaan autuus hänelle — Makar Aleksejevitsh ovat jääneet tänne, vaan kuten suvaitsette tietää, on heillä se heikkoutensa, — sanoi vanha palvelija.

Makar Aleksejevitsh, kuten Pierre tiesi, oli vähämielinen ja rappiolle itsensä juonut Josef Aleksejevitshin veli.

— Niin, niin, kyllä tiedän. Mennään, mennään... — sanoi Pierre ja astui taloon.

Kookas, kaljupäinen vanha mies, jolla oli pitkä viitta päällä ja jonka nenä oli punainen sekä kalossit paljaissa jaloissa, seisoi eteisessä; huomattuaan Pierren murisi hän jotain partaansa ja meni käytävään.

— Suurijärkinen mies olivat, vaan nyt, kuten suvaitsette nähdä, on heikkous vallannut, — sanoi Gerasim. — Haluatteko kabinettiin? (Pierre nyökäytti päätään.) Siitä pitäen kun kabinetti pantiin sinettiin, on se ollut sillänsä. Sofia Danilovna käskivät, että jos teiltä tullaan, saa antaa kirjoja.

Pierre astui siihen samaan synkkään kabinettiin, jossa hän hyväntekijän eläessä oli Käynyt levottomin, vapisevin mielin. Tämä kabinetti, joka nyt oli paksussa pölyssä ja johon ei oltu kajottu Josef Aleksejevitshin kuoleman jälkeen, oli entistään kolkompi. Gerasim aukasi yhden ikkunaluukun ja hiipi varpaisillaan pois huoneesta. Pierre kulki kabinetin ympäri, meni sitte kaapin luo, jossa oli käsikirjotuksia ja otti sieltä muutamia papereita, jotka aikoinaan olivat olleet veljeskunnan tärkeimpiä pyhyyksiä. Nämä olivat alkuperäisiä skotlantilaisia asiakirjoja, joihin hyväntekijä oli liittänyt huomautuksia ja selityksiä. Hän istuutui tomuttuneen kirjotuspöydän ääreen ja pani eteensä käsikirjotukset, joita hän vuoroin selaili, vuoroin sulki ja siirrettyään ne viimein loitomma luotaan hän laski päänsä käsivaraan ja vaipui ajatuksiin. Gerasim vilkasi muutaman kerran varovasti kabinettiin ja näki, että Pierre istui aina samassa asennossa. Oli kulunut kolmatta tuntia. Gerasim uskalsi viimein kopista ovessa herättääkseen Pierren huomion. Pierre ei sitä kuitenkaan kuullut.

— Suvaitsetteko laskea ajurin menemään?

— Totta tosiaan! — sanoi Pierre heräten ja nopeasti nousten. — Kuulehan, — sanoi hän tarttuen Gerasimin nutun nappiin ja loistavin, kostein, riemastunein silmin katsoen ukkoon alasittain, — kuulehan, tiedätkö, että huomenna tulee taistelu?

— Niin on kerrottu, — vastasi Gerasim.

— Minä pyydän sinua, ettet kerro kellekään, ken olen ja että teet, mitä minä käsken...

— Ymmärrän, — sanoi Gerasim. — Haluatteko syödä.

— En, mutta minä tarvitsen muuta. Minä tarvitsen talonpojan puvun ja pistoolin, — sanoi Pierre yht'äkkiä punastuen.

— Ymmärrän, — vastasi Gerasim hetkisen mietittyään.

Pierre vietti koko loppupäivän yksinään hyväntekijän kabinetissa levottomasti kävellen nurkasta nurkkaan, kuten Gerasim kuuli, ja itsekseen jotain puhellen sekä vietti yönsä kabinettiin laitetulla vuoteella.

Gerasim, joka pitkänä palveluskautenaan oli saanut nähdä monia kummallisia asioita, ei ollenkaan ihmetellyt Pierren muuttoa, vaan näytti olevan tyytyväinen siitä, että hänellä oli ketä palvella. Samana iltana ja vähääkään akkiloimatta sitä, mitä Pierre talonpojan puvulla teki, hankki hän tälle kauhtanan ja takin ja lupasi seuraavana päivänä hommata vaaditun pistoolin. Makar Aleksejevitsh tuli kalossit läiskyen samana iltana kaksi kertaa kabinetin ovelle kurkistamaan sen raosta Pierreen tutkivin katsein. Mutta niin pian kuin Pierre kääntyi häneen, rupesi hän kääriskelemään viittaansa häpeissään ja vihaisena ja poistui nopeasti. Sillä matkalla, jolloin Pierre Gerasimin hankkimassa ja suurentamassa kuskin viitassa oli tämän kanssa menossa ostamaan pistoolia Suharevin tornin luota, oli Pierre tavannut Rostovilaiset.

XIX.

Yöllä 1 p:nä syyskuuta ilmotettiin Kutusovin käsky, että venäläisten joukkojen oli peräydyttävä Moskovan läpi Rjasanin tielle.

Ensimäiset joukot läksivät liikkeelle yöllä. Nämä joukot, jotka marssivat öiseen aikaan, eivät pitäneet kiirettä, vaan liikkuivat hitaasti ja säännöllisesti; mutta ne, jotka läksivät liikkeelle aamun sarastaessa, huomasivat edessään Dorogomilovin siltaa lähestyessään toisella puolella jokea suunnattomia sotaväkilaumoja, jotka sulloivat toisiaan ja ehättivät kiiruimman kaupalla sillan yli sekä nousivat toista rantaa ylös ja ahtautuivat eteenpäin katujen täydeltä ja takanaan näkivät he samallaisen laumojen tungoksen, joka sekin survoutui etumaisten kintereillä. Aiheeton hätä ja häly oli vallannut joukot. Laumat hyökyivät siltaa kohti, sillalle, kahlauspaikkoihin ja veneisiin. Kutusof oli käskenyt viedä itsensä syrjäkatujen kautta toiselle puolelle Moskovaa. Kello 10 seudussa aamulla syyskuun 2 p:nä oli Dorogomilovin etukaupungissa jälellä ainoastaan jälkijoukkoja. Armeija oli jo toisella puolen Moskovaa ja sen takana.

Samaan aikaan, kello 10 aamulla syyskuun 2 p:nä, seisoi Napoleon sotajoukkojensa keskellä Poklonnajan kukkulalla ja mittaili katseillaan edessään olevaa näkyä. Elokuun 26 p:stä alkaen syyskuun 2 p:vään saakka eli toisin sanoen Borodinon taistelusta vihollisen tulemiseen saakka Moskovaan oli kaikkina tämän levottoman ja muistorikkaan viikon päivinä vallinnut se tavaton ja ihmisiä aina ihmetyttävä syksyinen sää, jolloin alhainen aurinko lämmittää kuumemmin kuin keväällä, jolloin kaikki välkkyy puhtaassa ilmassa niin voimakkaasti, että silmiä häikäsee, jolloin rinta terästyy ja raitistuu syksyn tuoksuavaa henkeä hengittäessään, jolloin yötkin vielä ovat lämpimät ja jolloin näiden tummien, lämpimien öiden kultaisia tähtiä sataa taivaalla lakkaamatta.

Syyskuun 2 p:nä kello 10 aikaan aamulla oli tämmöinen sää.

Aamun säteilevä kauneus oli hurmaava. Valtavan suurena avautui Moskova Poklannajan kukkulalta jokineen, puistoineen ja temppeleineen ja oli kuin olisi se taivaan tähtien tavoin väikkyen elänyt omaa elämätään kupooleineen auringon säteissä.

Kun Napoleon näki tämän kummallisen kaupungin oudon rakennustavan omituiset muodot, valtasi hänet se kateelliseen ja levottomaan uteliaisuuteen kallistuva tunne, jota ihmiset kokevat nähdessään semmoisen ventovieraan elämän muotoja, joka ei ole heistä tiennyt mitään. Tuo kaupunki eli nähtävästi täysin voiminsa omaa elämäänsä. Niistä epämääräisistä tuntomerkeistä, joiden perusteella jo pitkänkin matkan päästä erehtymättä erottaa elävän ruumiin kuolleesta, näki Napoleonkin Poklonnajan kukkulalta väräjävää elämää kaupungissa ja hän aivan kuin tunsi tuon suuren kauniin ruumiin hengitystä.

Jokainen venäläinen tuntee Moskovaa katsoessaan, että se on hänen äitinsä; jokaisen ulkomaalaisen, joka sitä katsoo eikä tiedä sen äidillistä merkitystä, täytyy tuntea tuon kaupungin naisellinen luonne ja Napoleon tunsi sen.

— Cette ville asiatique aux innombrables églises, Moscou la sainte. La voilà donc enfin, cette fameuse ville! Il était temps,[196] — sanoi Napoleon ja laskeuduttuaan hevosen selästä käski levittämään eteensä tuon Moscoun kartan ja kutsui luokseen tulkki Lelorme d'Idevillen. "Une ville occupée par l'ennemi ressemble à une fille qui a perdu son honneur",[197] — ajatteli hän (kuten hän oli sanonutkin sen Tutshkoville Smolenskissa). Ja tältä näkökannalta hän katseli edessään lepäävää idän kaunotarta, jommoista hän ei vielä ollut nähnyt. Hänestä tuntui itsestäänkin kummalliselta, että vihdoinkin oli toteutunut hänen ammoinen ja hänestä mahdottomalta tuntunut toivonsa. Välkkyvässä aamuvalossa hän silmäili vuoroin kaupunkia, vuoroin karttaa, josta hän tarkasteli kaupungin erityiskohtia ja sen valtaamisen varmuus värisytti ja kauhisti häntä.

"Mutta olisiko muuten voinut ollakaan?" ajatteli hän. "Tuossa se on tuo pääkaupunki jalkojeni juuressa ja odottaa kohtaloaan. Missä on nyt Aleksanteri ja mitä hän ajattelee? Kummallinen, kaunis, majesteetillinen kaupunki! Ja kummallinen ja majesteetillinen tämä hetki! Missä valossa esiinnynkään minä heille!" ajatteli hän sotajoukoistaan. "Tuossa se nyt on palkinto kaikille noille vähäuskoisille", ajatteli hän silmäillessään läheneviä, lähenneitä ja riveihin järjestyviä sotajoukkojaan. Yksi ainoa sana vain, yksi ainoa käteni viittaus ja tuo des Czars[198] ikivanha pääkaupunki on tuhon oma. Mais ma clémence est toujours promte à descendere sur les vaincus.[199] Minun täytyy olla jalomielinen ja tosi suuri... Mutta ei, se ei ole totta, että olen Moskovassa (johtui yhtäkkiä hänen mieleensä).

Mutta tuossahan se kuitenkin lepää jalkojeni juuressa leikkien ja väristen kultaisine kupooleineen ja ristineen auringonsäteissä. Minä säästän sitä. Raakalaisuuden ja itsevaltiuden ikivanhoille muistopatsaille minä kirjotan oikeuden ja laupeuden suuria sanoja ... Aleksanteri käsittää juuri tämän kaikesta kipeimmin ja minä tunnen hänet. (Napoleonista tuntui, että kaiken sen tärkein merkitys, mitä oli tapahtunut, oli hänen ja Aleksanterin välisessä mieskohtaisessa taistelussa). Kremlin kukkuloilta — niin tuo Kreml — minä julistan heille oikeuden lait, minä näytän heille totisen sivistyksen merkityksen ja minä pakotan bojarien sukupolvet rakkaudella muistelemaan vallottajansa nimeä. Minä sanon lähetystölle, etten ole tahtonut enkä tahdo sotaa, että olen käynyt sotaa ainoastaan heidän hovinsa väärää politiikkaa vastaan, että minä rakastan ja kunnioitan Aleksanteria ja että minä suostun Moskovassa semmoisiin rauhanehtoihin, jotka ovat kyllin arvokkaat sekä minulle että minun kansoilleni. Minä en tahdo käyttää sodan onnea kunnioitetun hallitsijan alentamiseksi. "Bojarit", sanon minä heille, "minä en halua sotaa, vaan haluan rauhaa ja siunausta kaikille alamaisilleni. Tiedänhän muuten, että heidän läsnäolonsa tulee minua innostamaan ja minä puhun heille nyt niinkuin aina ennenkin olen puhunut selvästi, juhlallisesti ja suuremmoisesti. Mutta onko totta että minä olen Moskovassa? On, tuossahan se on!"

— Qu'on m'amène les boyards,[200] — sanoi hän seurueelleen.

Eräs kenraali, jota seurasi loistava seurue, nelisti heti paikalla hakemaan bojareja.

Kului kaksi tuntia. Napoleon söi aamiaisen ja seisoi taas samalla paikalla Poklonnajan kukkulalla lähetystöä odotellen. Hänen puheensa bojareille selveni täydellisesti hänen ajatuksissaan. Tämä puhe uhkui arvokkuutta ja sitä suuruutta, jota Napoleon ymmärsi.

Se jalomielisyyden sävy, jolla Napoleon aikoi toimia Moskovassa, innosti häntä itseäänkin. Hän määräsi mielikuvituksessaan réunion dans le palais de Czars[201] päivät, joina venäläisten ylimysten oli saavuttava Ranskan keisarin ylimysten pariin. Hän määräsi ajatuksissaan semmoisen kuvernöörin, joka osaisi taivuttaa kansan puolelleen. Saatuaan tietää, että Moskovassa oli paljon hyväntekeväisyyslaitoksia, hän päätti mielikuvituksessaan, että kaikki nämä laitokset tulevat saamaan runsaan osansa hänen armonosotuksistaan. Hän ajatteli, että samoin kuin Afrikassa oli pitänyt istua arabialaisviitassa moskeijassa, täytyi nyt Moskovassa olla armollinen, kuten tsaarit. Ja liikuttaakseen venäläisten sydämet pohjaa myöten päätti hän, kuten jokainen ranskalainen, joka ei voi kuvitella mitään hellää mainitsematta ma chère, ma tendre, ma pauvre mère,[202] että hän käskee kirjottamaan kaikkiin näihin laitoksiin suurilla kirjaimilla: "Etablissiment dédié a ma chère Mère".[203] Tahi aivan yksinkertaisesti: "Maison de ma Mère",[204] päätti hän itsekseen. "Mutta olenko todellakin Moskovassa? Onhan se tuossa edessäni, vaan missä viipyy näin kauvan kaupunginlähetystö?" — ajatteli hän.

Tällä välin tapahtui keisarin seurueen takimmaisten miesten kesken hiljaisella äänellä levoton neuvottelu. Lähetystöä hakemaan lähetetty seurue palasi ja toi sen sanoman, että Moskova on tyhjä ja että kaikki ovat sieltä poistuneet. Neuvottelevien kenraalien ja marsalkkojen kasvot olivat kalpeat ja hätääntyneet. Heitä ei pelottanut se, että asukkaat olivat lähteneet kaupungista pois (niin tärkeältä kuin tämä tapaus tuntuikin), vaan heitä pelotti se, miten olisi tästä ilmotettava keisarille, ettei hänen majesteettiaan saatettaisi siihen hirmuiseen asemaan, jota ranskaksi sanotaan ridicule,[205] miten ilmotettaisi hänelle, että hän on turhan tähden odottanut bojareja näin kauan ja että kaupungissa kyllä on juopunutta väkeä, vaan ei ketään muita. He pitivät puhetta siitä, että oli keinolla millä hyvänsä saatava kokoon edes jonkunlainen lähetystö. Jotkut vastustivat tätä mielipidettä ja vakuuttelivat, että varovasti ja viisaasti valmistamalla keisaria hänelle oli kuitenkin ilmotettava totuus kokonaisuudessaan.

— Il faudra le lui dire tout de même...[206] — puhelivat seurueen herrat. — Mais messieurs...

Asema oli sitäkin pulmallisempi, kun keisari mietiskellen jalomielisiä suunnitelmiaan kärsivällisesti käveli edestakaisin kartan edessä ja silloin tällöin katseli käsiensä alta Moskovaan vievää tietä iloisesti ja ylpeästi hymyillen.

— Mais c'est impossible,[207] — sanoivat seurueen jäsenet olkapäitään kohotellen uskaltamatta lausua tuota heidän mielessään pyörivää kauhistavaa sanaa le ridicule...

Mutta tällä välin antoi keisari, joka oli väsynyt turhasta odotuksesta ja vainusi näyttelijän vaistolla, että tuo majesteetillinen hetki venyi liian pitkäksi, sekä alkoi menettää majesteetillisuuttaan, merkin kädellään. Yhdestä tykistä pamahti merkkilaukaus ja useilta eri tahoilta Moskovaa saartavat joukot liikahtivat Moskovaa kohti Tverin, Kalugan ja Dorogomilovin tulliporteille päin. Yhä kiihkeämmin ja kiihkeämmin, toinen toisensa sivu jouduttaen ja juoksujalassa marssivat joukot pölypilviin peittyen ja inahtavien yhteishuutojen ilmoja viiltäessä.

Sotajoukkojen liikkeistä innostuneena ratsasti Napoleon näiden mukana Dorogomilovin portille saakka, mutta täällä hän taas pysähtyi, laskeutui hevosen selästä ja käveli kauan aikaa edestakaisin Kamer-Kollegin vallien luona lähetystöä odotellen.

XX.

Tällä välin oli Moskova tyhjentynyt. Kaupungissa oli vielä väkeä, sinne oli kyllä jäänyt vielä viideskymmenesosa kaikista entisistä asukkaista, mutta sittenkin se oli tyhjä kuin kuolemaansa tekevä, emottomaksi jäänyt mehiläispesä.

Emottomaksi jääneessä pesässä ei ole enään elämää, vaikka se pintapuolisesti katsoen tuntuukin yhtä elävältä kuin muutkin.

Yhtä iloisina kaartelevat mehiläiset puolipäiväauringon kuumassa paahteessa emottoman pesän kuin muiden elollistenkin pesien ympärillä; yhtä metiseltä tuntuu senkin haju etempää ja samalla tavoin lentävät siitäkin mehiläiset ulos. Mutta ei tarvitse muuta kuin että hieman tarkastaa tämmöistä pesää, niin näkee, että elämä on sen jo jättänyt. Sen mehiläiset eivät lentele samalla tavoin kuin elävien pesien elokkaat, sen tuoksu on toinen ja mehiläishoitaja kuulee aivan toisia ääniä. Mehiläishoitajan koputukseen sairaan pesän seinään kuuluu hänelle entisen, silmänräpäyksellisen yhteisvastauksen ja kymmenientuhansien mehiläisten surinan sijasta, jotka uhkaavasti takaruumistaan koukistavat ja joiden siipien navakka lyönti synnyttää tuon elämää uhkuvan hurinan, hajanaista surahtelemista, joka onttona kuuluu kylmän pesän eri sokkeloista. Pesän suulla ei enää tuoksua, kuten ennen, meden ja myrkyn väkevä, lemuava haju, eikä pesästä tulvi täyteläisyyden lämpö, vaan meden tuoksuun sekaantuu tyhjyyden ja mädän äitelä haju. Pesän suulla ei näy enää kuoleman uhalla puolustukseen valmistautuvia, takaruumistaan pystyyn kohottelevia ja hälytystä toitottavia vartijoita. Pois on kadonnut se tasainen ja leppeä ääni ja työn aherruksen tyyni hyrinä, josta kuulostaa kuin kiehunnan sorinaa, vaan sen sijaan kuuluu epäjärjestyksen hajanaista, eripuraista melua. Pesään ja siitä ulos lentää arasti ja viekkaasti mustia, pitkulaisia, meden tahraamia rosvomehiläisiä, jotka eivät pistä, vaan luikkivat vaaraa pakoon. Ennen lenti pesään mehiläisiä ainoastaan täysin taakoin ja poistui siitä tyhjillään, nyt ne lentävät siitä taakat mukanaan. Mehiläishoitaja avaa ala-aukon ja kurkistaa pesän alimaiseen osaan. Ennen riippui alinta pohjaa myöten mustia, kutojan uuraassa työssä ahertavia täysmehuisia mehiläisiä, jotka pitivät toinen toistaan jaloista kiinni ja lakkaamatta työtouhusta kuhisten vanuttivat vahaa, mutta nyt maleksii unisia, kuivettuneita mehiläisiä hajamielisinä pitkin pesän pohjaa ja seinämiä. Pesän pohjalla viruu vahan varisteita, mehiläisten tyhjennyksiä, puolikuolleita, jalkojaan tuskin liikuttelevia ja kokonaan kuolleita, korjaamattomia mehiläisiä.

Mehiläishoitaja avaa pesän yläaukon ja tarkastaa pesän pääpuolta. Kennojen kaikki välykset kiinteinä riveinä täyttävien mehiläisten asemasta hän näkee kyllä taidokkaasti tehtyjen kennojen lokerot, mutta ei enää siinä neitseellisessä muodossa, jossa ne olivat ennen. Kaikki on hunningolla ja ryvetetty. Mustat rosvomehiläiset kuukkivat nopeasti ja varkain välyksissä; pesän omat elokkaat, jotka ovat näivettyneet, lyhyet, veltot ja aivan kuin vanhettuneet, matavat verkkaan ketään häiritsemättä, mitään tahtomatta ja elämän tajun kadottaneina. Kuhnurit, paarmat ja perhoset ropsahtelevat lentäessään aivan tyhjänpäiten pesän seiniä vasten. Silloin tällöin kuuluu eri tahoilta poikas- ja mesikennojen välistä vihaista pörinää. Pari mehiläistä on jossain vanhan tavan ja muistin mukaan pesän siivousaskareissa ja koettaa yli voimiensa huolellisesti raahata pois kuollutta mehiläistä tahi paarmaa itsekään tietämättä, mitä varten oikeastaan he niin tekevät. Jossain toisessa nurkassa pitää toinen mehiläisparvi raukeaa tappelun nahinaa tahi puhdistelee itseään tahi ruokkii toinen toistaan itsekään tietämättä, tekevätkö he sitä vihoissaan vai ystävinä. Kolmannessa kohdassa myllertää useita mehiläisiä yksissä tuumin, hyökkää jonkun uhrin kimppuun ja lyö ja kuristaa sitä. Ja hervonnut tai henkensä heittänyt mehiläinen putoaa ylhäältä kepeästi ja verkkaan kuin höyhen ruumisläjään. Mehiläishoitaja kääntää auki kaksi keskimäistä vahakerrosta nähdäkseen pesän sisään. Entisten tuhansien mehiläisten asemasta, jotka kylki kylessä istuivat yhtenäisenä mustana kihermänä ja uskollisesti noudattivat yhteisen kodin korkeita salaisuuksia, hän näkee nyt satoja unteloisia, puolikuolleita ja nukkuneita mehiläishaamuja. Ne on melkein kaikki kalma pannut niiden itsensä siitä tietämättä siinä heidän pyhätössä kyyhöttäessään, jota he ovat vaalineet, vaan jota ei nyt enää ole. Niistä löyhkää mädän ja kuoleman haju. Vain muutamat niistä liikuttelevat itseään, nousevat, lentävät raukeasti ja istuutuvat vihollisen kädelle eivätkä jaksa kuolla sitä pistäessään, — muut, kuolleet, karisevat kepeästi alas kuin kalan suomut. Mehiläishoitaja sulkee pesän, merkitsee pöntön liidulla ja jonkun ajan kuluttua särkee ja polttaa sen.

Näin tyhjä oli Moskova, kun Napoleon väsyneenä, levottomana ja synkkänä käveli edestakaisin Kamer-Kollegin vallin edessä ja odotteli edes ulkonaista, mutta hänen mielestään kuitenkin välttämätöntä sopivaisuuden noudattamisen ilmaisua, nimittäin lähetystöä.

Siellä täällä eri kolkilla Moskovaa liikuskeli vain tajuttomia ihmisiä entisissä askareissaan, mutta he eivät käsittäneet, mitä he tekivät.

Kun Napoleonille oli tarpeellisen varovasti ilmotettu että Moskova oli tyhjä, katsahti hän vihaisesti ilmottajaan ja käännyttyään poispäin jatkoi kävelemistään äänettömänä.

— Ajopelit. — käski hän.

Hän nousi vaunuihin päivystävän adjutantin kanssa ja ajoi etukaupunkiin. "Moscou déserte! Quel événement invraisemblable"[208] — puheli hän itsekseen.

Hän ei ajanut kaupunkiin, vaan pysähtyi erääseen majapaikkaan Dorogomilovin etukaupunkiin.

Le coup de théâtre avait raté.[209]

XXI.

Venäjän joukot olivat marssineet Moskovan läpi kello kahdesta yöllä kahteen päivällä ja olivat vieneet kintereillään viimeisetkin kaupungista muuttavat asukkaat ja haavotetut.

Suurin tungos sotaväen marssiessa tapahtui Kamennin, Moskvoretskin ja Jauskin silloilla.

Samaan aikaan kun sotajoukot hajaantuneina kahden puolen Kremliä joutuivat seisahduksiin Moskvoretskin ja Kamennin silloilla, kääntyi suuri joukko sotamiehiä pysähdystä ja ahdinkoa hyväkseen käyttäen takasin silloilta ja varastautui kaikessa hiljaisuudessa Vasili Blaschennin kirkon ohi ja Borovidskin porttien kautta takasin Punaisen torin mäelle, jossa he aavistivat saavansa siepata vierasta omaisuutta. Kauppahallien kaikissa käytävissä ja risteyksissä tungeksi yhtä paljon väkeä kuin halvan tavaran ostopaikoilla. Mutta ei kuulunut hallikauppiaiden teeskennellyn imartelevia, houkuttelevia ääniä, ei ollut kantajakaupustelijoita eikä ostavien naisten kirjavaa paljoutta, — näkyi ainoastaan kiväärittömien sotamiesten pukuja ja sinelliä, kun he äänettöminä tulivat kannalmuksineen halleista ja tyhjin käsin menivät niihin. Kauppiaat kuleksivat kuin mielipuolet sotamiesten joukossa, avasivat ja sulkivat puotejaan ja kuljettivat sotamiesten kanssa jonnekin tavaroitaan. Torilla kauppahallien edustalla seisoi rummuttajia, jotka rummuttivat sotamiehiä kokoon. Mutta rumpujen pärrytys ei saanut rosvoavia sotamiehiä kiiruhtamaan, kuten ennen, rumpujen luo, vaan päin vastoin pani heidät loittonemaan niiden luota. Sotamiesten joukossa liikuskeli puodeissa ja käytävillä harmaaviittaisia ja paljaspäisiä miehiä. Kaksi upseeria, joista toinen sinellittä istui laihan tummanharmaan hevosen selässä ja toinen oli sinelli päällä jalkasin, seisoi Iljinkan kulmassa keskenään keskustellen. Eräs kolmas upseeri ratsasti heidän luokseen.

— Kenraali on käskenyt ajamaan kaikki pois keinolla millä hyvänsä. Mitä ihmettä tämä on! Puolet miehistä on tipotiessään.

— Mihinkä sinä?... Mihin te?... — kiljasi hän kolmelle jalkasotamiehelle, jotka kivääreittä ja sinelliensä helmuksia kantaen pujahtivat hänen ohitsensa halleihin. — Seis, lurjukset!

— Siitä sen nyt näette, — vastasi toinen upseeri. — Ei niitä saa kokoon. Tässä täytyy joutua, etteivät viimeisetkin karkaisi.

— Mihinkä sitä pääsee, kun kaikki ovat seisahtuneet sillalle eivätkä pääse hievahtamaankaan. Vai olisikohan asettaa ketju, etteivät viimeiset pääsisi karkaamaan?

— Menkää tuonne! Ajakaa pois ne sieltä! — kiljasi vanhempi upseeri.

Ratsastava upseeri laskeutui hevosen selästä, huusi luokseen rummuttajan ja meni hänen kanssaan hallikäytävään. Muutamia sotamiehiä läksi juoksemaan yhdessä ryhmässä. Eräs kauppias, jolla oli punaisia näppylöitä kasvoissa nenän ympärillä, tuli upseerin luokse kylläisillä kasvoilla tuikea ilme ja nopeasti ja keikarimaisesti käsillään viittoen.

— Herra upseeri, — sanoi hän, — olkaa armollinen ja suojelkaa meitä. Me joudumme ihan puille paljaille tämmöisessä elämässä. Meilläkin on omat etumme. Ei tässä jaksa enää mikään sietää. Kaikki rosvoavat! Olkaa armollinen! Panisitte edes vahdit vartioimaan...

Muutamia kauppiaita tungeksi upseerin ympärillä.

— Hee, mitäs joutavasta jaarittelemaan, — sanoi yksi näistä, joka oli laiha ja ankarakasvoinen, — ottakoot, mitä mieli tekee! — Ja hän teki kädellään voimakkaan liikkeen ja kääntyi upseeriin kylin.

— Hätäkös sinun, Ivan Sidoritsh, on puhua, — virkkoi vihaisesti ensimäinen kauppias. — Olkaa armollinen ja tulkaa, herra upseeri.

— Ei maksa vaivaa! — kiljasi laiha kauppias. — Minulla on tuolla kolmessa huoneessa tavaraa 100 tuhannen edestä. Mikä ne kaikki saa korjuuseen, kun sotaväki on mennyt. Työläs on potkia tutkainta vastaan.

— Olkaa hyvä ja tulkaa, herra upseeri, — jatkoi ensimäinen kauppias kumarrellen.

Upseeri oli kahdenvaiheella ja hänen kasvoillaan kuvastui päättämättömyyden ilme.

— Ei se ole minun asiani! — ärjäsi hän äkkiä ja läksi nopein askelin menemään pitkin hallin käytävää.

Eräästä avonaisesta puodista kuului lyöntejä ja kiroilemista, silloin kun upseeri läheni sitä ja ovesta kimmahti ulos eräs potkaistu mies, jolla oli lyhyt, harmaa kauhtana ja pää sileäksi ajeltu.

Tämä mies juosta kipelsi kyynisillään kauppiaiden ja upseerien ohi. Upseeri hyökkäsi sotamiesten kimppuun, jotka olivat puodissa. Mutta kun juuri tällöin kuului suuren väkijoukon kauheaa huutoa Moskvoretskin sillalta, riensi upseeri puodista torille.

— Mikä nyt on? Mitä on tapahtunut? — kyseli hän, mutta hänen toverinsa nelisti jo huutoja kohti Vasili Blaschennin ohi.

Upseeri nousi hevosensa selkään ja läksi ajamaan toverinsa jälestä. Kun hän oli saapunut sillan luo, näki hän kaksi tykkiä, jotka oli irroitettu laveteista, jalkaväkeä, joka marssi siltaa myöten, muutamia kumoonkaadettuja kärryjä, muutamia hätääntyneitä kasvoja ja nauravia sotamiehiä. Tykkien vieressä seisoi eräs kuorma, jonka eteen oli valjastettu kaksi hevosta. Kuorman takana rimpuili neljä vinttikoiraa ketjuissa. Kuorma oli tavattoman korkea ja sen ylimmällä kohdalla istui jalat ylöspäin käännetyn lastentuolin vieressä eräs akka, joka kirkui vihlovasti minkä kurkusta pääsi. Toverit kertoivat upseerille, että väkijoukon ja akan huuto olivat syntyneet siitä, että kun kenraali Jermolof oli saapunut väkijoukon luo ja saanut tietää, että sotamiehiä kuleksi puotia ryöstämässä ja kaupungin asukkaat ovat tukenneet sillan, oli hän käskenyt tuomaan tykit esille ja uhkaamaan, että niillä ruvetaan ampumaan sillalle. Kuormiaan kaataen ja toinen toistaan sulloen sekä kauheasti ulvoen puhdisti väkijoukko sillan ja siten pääsivät sotajoukot marssimaan edelleen.

XXII.

Itse kaupungissa oli tällä välin tyhjää ja autiota. Kaduilla ei näkynyt paljo ketään. Kaikki portit ja puodit olivat kiinni, siellä täällä kapakkojen luona kuului vain yksityisiä huutoja tai päihtyneiden laulua. Kaduilla ei ajanut ketään ja harvoin kuului jalkamiestenkään askeleita. Povarskajalla oli aivan hiljaista ja autiota. Rostovien suuressa pihassa virui heinän tähteitä ja hevosen lantaa eikä näkynyt ainoatakaan ihmistä. Ne kaksi henkeä, jotka olivat kaikkine hyvyyksineen jääneet Rostovilaisten taloon, olivat suuressa vierashuoneessa. Nämä olivat piharenki Ignat ja kasakkapoika Mishka, Vasiljitshin tyttären poika, joka oli jäänyt ukon kanssa Moskovaan. Mishka oli avannut pianon, jota hän rimputteli yhdellä sormella. Piharenki seisoi itseään röyhistellen ja leveästi hymyillen suuren peilin edessä.

— Tämä vasta lystiä on! Vai mitä, setä Ignat! — puheli poika ja alkoi samassa iskeä näppäimiä kaksin käsin.

— Katsoppas poikaa! — vastasi Ignat ihmetellen ja ihaillen, miten hänen naamansa peilissä vetäytyi yhä leveämpään hymyyn.

— Hävyttömät! Senkin hävyttömät! — kuului heidän takanaan Mavra Kusminitshnan ääni, joka oli hiljaa hiipinyt sisään. — Mokomakin pallinaama siinä irvistelee ikeniään. Vai tänne tulit! Siellä on vielä kaikki korjaamatta ja Vasiljitsh on tukahtumaisillaan työstä. Ala laputtaa.

Vyötään kohennellen ja lakaten hymyilemästä sekä nöyrästi luoden katseensa maahan läksi Ignat huoneesta.

— Täti kulta, minä vaan hiljakseen, — sanoi poika.

— Kyllä minä sinulle näytän hiljakseen, vallaton nulikka! — ärjäsi Mavra Kusminitshna hätyyttäen poikaa kädellään. — Mene panemaan ukolle teekeittiö tulelle.

Mavra Kusminitshna hotasi hieman pölyä pianolta, sulki sen kiinni, läksi raskaasti huokaisten huoneesta ja pani oven lukkoon.

Pihalle tultuaan rupesi Mavra Kusminitshna miettimään, mihinkä hän nyt läksisi, teetäkö juomaan Vasiljitshin luo piharakennukseen tai aittarakennukseen korjaamaan sitä, mitä vielä ei oltu korjattu.

Hiljaiselta kadulta kuului nopeita askelia. Askeleet pysähtyivät portin eteen. Säppi alkoi kolista kädessä, joka koetti sitä avata.

Mavra Kusminitshna meni portille.

— Ketä te tahdotte?

— Kreiviä, kreivi Ilja Andreitsh Rostovia.

— Kukas te olette?

— Minä olen upseeri. Minä tahtoisin häntä tavata, — virkkoi venäläinen miellyttävä herrasääni.

Mavra Kusminitshna avasi portin, jolloin pihaan astui noin 18-vuotinen, pyöreäkasvoinen upseeri, joka muodoltaan oli Rostovilaisten näköinen.

— Jo ovat menneet, veikkoseni. Eilen illalla suvaitsivat lähteä, — sanoi Mavra Kushminitshna lempeästi.

Nuori upseeri, joka näytti olevan kahden vaiheilla, tullako sisään vai ei, napsautti kielellään.

— Miten harmillista! — virkkoi hän. — Kun olisin eilen illalla... Ah, miten ikävää...

Mavra Kusminitshna tarkasteli tällä välin tarkkaavasti ja myötätuntoisesti nuoren upseerin Rostovilaisten sukua muistuttavia kasvonpiirteitä, repaleista sinelliä ja risaisia kenkiä.

— Mitäs te olisitte kreivillä tehneet? — kysyi hän.

— Kyllä olisi ollut tekemistä! — virkkoi upseeri kovin pahoillaan ja tarttui porttipieleen aikeessa lähteä.

Hän kuitenkin pysähtyi epäröiden.

— Minä, — sanoi hän äkkiä, — olen nähkääs kreivin sukulainen ja hän oli aina hyvä minua kohtaan. Kun minä nähkääs (suopeasti ja iloisesti hymyillen hän katsahti sinelliinsä ja jalkineihinsa) olen joutunut repaleiseksi eikä ole yhtään rahaa, sen vuoksi ajattelin tulla pyytämään kreiviltä...

Mavra Kusminitshna ei antanut hänen puhua suutaan puhtaaksi.

— Eikö teillä olisi aikaa odottaa hetkinen, vähän aikaa vaan, — sanoi hän.

Ja heti kun upseeri laski kätensä irti portinpielestä, kääntyi Mavra Kusminitshna menemään nopein kepittävin askelin takapihalle rakennustaan kohti.

Sillä aikaa kun Mavra Kusminitshna oli käymässä rakennuksessaan, käveli upseeri pihalla edestakasin pää painuksissa silmäillen rikkinäisiä jalkineitaan ja suu hienossa hymynkierteessä. "Miten ikävää, etten tavannut setä-ukkoa. Mainion hyvä eukko! Mihinkä se menikään? Mitenkähän saisin tietää, mitä katuja myöten tapaisin suorimmittain sen rykmentin, jonka nyt on marssittava Rogoschkajaan?" ajatteli tällä välin nuori upseeri. Samassa tuli Mavra Kusminitshna näkyviin kulman takaa säikähtynein, mutta samalla päättävin kasvoin ja kantaen käsissään myttyyn käärittyä kirjavaa huivia. Jo muutaman askeleen päässä upseerista hän avasi huivin, otti siitä valkean 25 ruplan setelin ja ojensi sen nopeasti upseerille.

— Jos heidän armonsa olisivat kotona, ei olisi ollut mitään hätää, olisivathan he toki antaneet sukulaisen kaupalla, vaan ehkä tämäkin ... nyt...

Mavra Kusminitshna hämmentyi. Mutta upseeri ei kieltäytynyt ottamasta, vaan tarttui ojennettuun seteliin ja kiitti Mavra Kusminitshnaa.

— Kun he olisivat olleet kotona, kreivi itse, — puheli Mavra Kusminitshna anteeksi pyytävän äänellä. — Kristus olkoon teidän kanssanne, lapsi kulta. Herra teitä varjelkoon, — jatkoi Mavra Kusminitsbna kumarrellen ja upseeria saattaen.

Aivan kuin itselleen nauraen, hymyillen ja päätään heilutellen läksi upseeri juoksemaan melkein täyttä laukkaa tyhjiä katuja pitkin Jauskin sillalle päin tavottaakseen rykmenttinsä.

Vaan Mavra Kusminitshna seisoi vielä kauvan aikaa vesissä silmin suletun portin takana päätään miettivästi nyökytellen ja tuntien, miten hänet yht'äkkiä oli vallannut äidillinen hellyys ja sääli tuntematonta upseeria kohtaan.

XXIII.

Eräästä keskeneräisestä Varvarkan varrella olevasta talosta, jonka alakerrassa oli kapakka, kuului humalaisten huutoa ja loilotusta. Pienessä, likaisessa huoneessa istui penkeillä pöytien ääressä kymmenkunta tehtaantyömiestä. Kaikki olivat päihdyksissä ja lauloivat naamat hiessä, silmät sameina ja suut seposelällään jotain laulua. Kukin veteli omaa säveltään raskaasti ja väkisin eikä ollenkaan nähtävästi siitä syystä, että heitä halutti laulaa, vaan ainoastaan siksi, että osottaisivat olevansa päissään ja että he olivat vapaalla jalalla. Eräs näistä, kookas valkeaverinen, reima nuori mies, jolla oli sininen pusero päällä, seisoi heidän vieressään. Hänen kasvonsa ohuine, suorine nenineen olisivat olleet kauniit, elleivät niiden ilmettä olisi häirinneet hoikat, vastakkain pinnistetyt ja lakkaamatta liikkuvat huulet sekä sameat, synkät ja liikkumattomat silmät. Hän seisoi niiden vieressä, jotka lauloivat, ja nähtävästi jotain ajatellen hän heilutti juhlallisesti ja tempovasti näiden päiden yllä kyynärpäähän asti paljasta valkeaa kättään, jonka likaisia sormia hän koetti luonnottomasti hajottaa eri suuntiin. Hänen puseronsa hiha huljui lakkaamatta edestakasin. Vaan vasemmalla kädellään kohenteli hän sitä myötäänsä huolellisesti, aivan kuin olisi ollut jotain erityisen merkillistä ja tärkeää siinä, että tuon valkean, jänteväsuonisen ja heiluvan käden piti ehdottomasti olla paljaan. Keskellä laulua kuului eteisestä ja ulkoportailta huutoa, tappelua ja iskuja. Pitkä mies viittasi kädellään.

— Stop! — huudahti hän käskevästi. — Tappelu, pojat! — lisäsi hän ja hihaansa yhä kohennellen läksi portaille.

Tehtaantyömiehet läksivät hänen jälestään. Nämä, jotka olivat juoneet kapakassa koko aamun pitkän miehen johdolla, olivat tuoneet kapakoitsijalle tehtaasta nahkoja ja näistä oli heille annettu viinaa. Kun läheisten pajojen sepät olivat kuulleet kapakasta hoilausta ja he luulivat, että kapakka oli ryöstetty, tahtoivat he väkipakolla tunkeutua kapakkaan. Portailla syntyi tappelu.

Kapakoitsija tappeli kynnyksellä erään sepän kanssa ja juuri silloin, kun tehtaan työmiehet tulivat kapakasta ulos, riistäytyi seppä irti kapakoitsijan kynsistä ja kaatui kasvoilleen kiviselle tantereelle.

Toinen seppä koetti rynnistää ovesta sisään puskien rinnoillaan kapakoitsijaa.

Pitkä mies löi paljaalla kädellään ovessa teutaroivaa seppää kasvoihin ja kiljasi vimmatusti:

— Pojat, meikäläisiä lyödään!

Seppä nousi taas jaloilleen ja pyyhkien verta ruhjoutuneilta kasvoiltaan hän ulisi itku kurkussa:

— Tappoivat! Tappoivat... Hyvät ihmiset, jo tappoivat!...

— Taivasten tekijä, miehen ovat lyöneet kuoliaaksi! — voivotteli eräs naapuriportista kadulle tullut akka.

Vereytyneen sepän ympärille keräytyi väkeä.

— Etkö ole saanut kyllääsi ihmisten rosvoamisesta, — kuului joukosta eräs ääni kapakoitsijalle. — Miksi sinä miehen tapoit? Rosvo!

Pitkä mies seisoi rapuilla ja katseli samein silmin vuoroin kapakoitsijaan vuoroin seppiin ja näytti miettivän, kehenkä hän ryhtyisi käsiksi.

— Murhuri! — karjasi hän yhtäkkiä kapakoitsijalle. — Pankaa nuoriin, pojat! —

— Vai niin, vai nuoriin tämä mies pantaisiin! — kiljasi kapakoitsija riistäytyen irti hänen kimppuunsa hyökkäävien käsistä, tempasi hatun päästään ja viskasi sen maahan.

Tämä temppu näytti tekevän jonkinlaisen salaperäisen uhkaavan vaikutuksen, josta syystä tehtaantyömiehet peräytyivät kapakoitsijan kintereiltä ja jäivät epäröiden seisomaan.

— Kyllä minä järjestyksen ja komennon tunnen.

— Minä menen järjestyksenvalvojan luo. Luuletteko etten uskalla mennä? Ei täällä nykyisin saa rosvojen tavoin elää! — ärjyi kapakoitsija ottaen lakin maasta.

— Mennään vaan, vai niin! Mennään vaan ... vai niin! — toistivat toinen toisensa jälkeen kapakoitsija ja pitkä mies ja kumpikin läksi yhdessä menemään katua myöten.

Vereytynyt seppä kulki heidän rinnallaan. Tehtaantyömiehet ja muuta väkeä läksi puhellen ja huutaen näiden jälestä.

Moroseikan kulmassa, erään suuren talon edessä, jonka ikkunat olivat luukuilla suletut ja jonka seinässä oli suutarinkyltti, seisoi parisenkymmentä kalpeakasvoista, laihaa, nääntynyttä suutaria pitkät viitat ja riekaleiset puserot päällä.

— Kyllä on osannut viedä kansan kurjuuteen! — puheli eräs laiha kisälli, jolla oli harva parta ja kulmakarvat rypyssä. — Meidän vertamme on vaan imenyt eikä mitään muuta. Hän on meitä kuletellut ja kuletellut koko viikon. Vaan nyt on vienyt viimeiseen nipukkaan ja itse on matkustanut tiehensä.

Kun kisälli näki väkeä ja vereytyneen miehen, vaikeni hän ja kaikki suutarit liittyivät uteliaina kadulla kulkevaan väkijoukkoon.

— Mihinkä ne ovat menossa?

— Mihinkäkö, oikeutta etsimään tietysti.

— No, eikö meidän väkemme tosiaankaan pitänyt puoltaan.

— Kuinkas muuten! Etkös näe, mitä väki puhuu.

Kuului kysymyksiä ja vastauksia. Kapakoitsija käytti hyväkseen väkijoukon yhä enenevää kasvamista, jättäytyi muista jälelle ja palasi takasin kapakkaansa.

Pitkä mies, joka ei huomannut vihollisensa kapakoitsijan katoamista, heilutteli paljasta kättään ja oli yhä äänessä, jolla hän kiinnitti itseensä kaikkien huomion. Tämän tähden tunkeutuikin kansaa etupäässä hänen ympärilleen, koska luultiin, että häneltä saadaan vastaus kaikkien mielissä palaviin kysymyksiin.

— Näyttäköön, mikä on järjestys ja mikä on laki, sitä vartenhan virkamiehet on asetettu. Vai puhunko minä väärin, oikeauskoiset! — puheli pitkä mies hienosittain hymyillen. — Hän luulee, ettei muka ole virkamiehiä? Ohoo, vai tultaisiko toimeen ilman niitä! Kyllä ne muuten osaisivat rosvota ja ryöstää.

— Mitä joutavista lörpöttelemään! — kuului väkijoukosta. — Ihanko Moskova tosiaankin jätetään puille paljaille? Sinulle on vain joutavia hölytty, vaan sinä olet uskonut. Vähäkö meillä on sotaväkeä. Kuulkaahan, mitä tuolla sanotaan, — puheltiin pitkää miestä osottaen.

Kitai-gorodin muurin luona ympäröi eräs toinen väkijoukko muutamaa pörhöisessä sinellissä olevaa miestä, jolla oli kädessä paperi.

— Julistus! Julistusta luetaan! Julistusta luetaan! — kuului väkijoukosta ja kaikki tulvivat lukijan luo.

Pörhöisessä sinellissä oleva mies luki 31 p:nä elokuuta julaistua lehtistä. Kun kansa piiritti häntä kaikilta puolin, näytti hän joutuneen hämilleen, mutta kun pitkä mies, joka oli tunkeutunut hänen luokseen, vaati häntä lukemaan, alkoi hän hieman värisevin äänin lukea lehtistä uudestaan.

"Minä lähden huomenna aikaiseen hänen ruhtinaallisen armonsa luo", luki hän (Armollisuutensa! — toisti pitkä mies juhlallisesti suutaan murtaen ja kulmiaan rypistellen), "keskustellakseni ja toimiakseni hänen kanssaan ja auttaakseni sotajoukkoja tuhoamaan vihollista. Ruvetkaamme mekin heistä sisua"... jatkoi lukija ja pysähtyi... (Kuulitteko? — huusi pitkä mies ylpeän voitokkaana. — Nyt se selvä saadaan.) "nujertamaan ja noita vieraita hiidenkattilaan toimittamaan. Minä palaan takaisin puolipäiväksi ja sitte käymme käsiksi toimeen. Toimitaan, häisketään ja viholliset väistetään."

Viimeiset sanat luki lukija täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Pitkä mies laski surullisesti päänsä kumarruksiin. Näkyi, ettei kukaan ollut ymmärtänyt näitä viimeisiä sanoja. Varsinkin sanat: "Minä tulen huomenna puolipäiväksi" näyttivät suututtavan sekä lukijaa että kuulijoita. Väkijoukon käsitys oli korkealentoista, vaan nuo sanat olivat liian mauttomia ja tarpeettoman selviä. Ne olivat aivan samanlaisia, kuin kuka hyvänsä heistä olisi osannut sanoa ja sen vuoksi ei niiden olisi pitänyt olla julistuksessa, joka oli lähtenyt korkeimman vallan käsistä.

Kaikki olivat velton äänettömiä. Pitkä mies liikutteli huuliaan ja muutteli jalkojaan.

— Jos olisi kysyä tuolta?... Se onkin hän itse!... Kysytään pois!... Mitenkäs tässä muuten... Kyllä hän sanoo... — kuului äkkiä väkijoukon takimmaisista riveistä ja kaikkien katseet kääntyivät toria myöten ajavaan poliisimestariin, jota saattoi kaksi rakuunaa.

Kun poliisimestari, joka tänä aamuna oli kreivin käskystä ajellut poltattamassa lotjia ja joka tämän tehtävän tähden oli saanut suuren summan rahoja, jotka nyt olivat hänen taskussaan, näki väkijoukon alkavan tulvia häntä kohti, käski hän kuskin pysähdyttämään hevoset.

— Mitäs väkeä tämä on? — huusi hän miehille, jotka hajallaan ja arasti lähenivät hänen ajopeliään.

— Mitä väkeä tämä on, kysyn minä? — toisti poliisimestari, kun hänelle ei vastattu.

— He, teidän ylhäisyytenne, — sanoi pörhöisessä sinellissä oleva mies, — he, teidän ylhäisyytenne haluavat hänen ylhäisyytensä kreivin julistuksen johdosta uhrata henkensä isänmaalle. Mistään metelistä ei ole kysymystä, kuten hänen ylhäisyytensä kreivin käsky kuuluu...

— Kreivi ei ole matkustanut pois, hän on täällä ja antaa teidän huolenpidostanne erityisen määräyksen, — sanoi poliisimestari. — Anna mennä! — sanoi hän kuskille.

Väkijoukko tunkeutui niiden luokse, jotka olivat kuulleet, mitä poliisimestari oli sanonut ja suuntasi katseensa poistuviin ajopeleihin.

Poliisimestari vilkasi tällä välin säikähtyneenä taakseen ja sanoi jotain kuskilleen, jolloin hevoset alkoivat juosta nopeammin.

— Petosta! Lähdetään hänen perästään! — huusi pitkä mies. — Älkää laskeko käsistä, pojat! Tehköön selvän! Ottakaa kiinni! — kuului kiivaita huutoja ja väkijoukko läksi juoksujalassa poliisimestarin perästä.

Kovaäänisesti hälisten seurasi kansa poliisimestarin jälkiä Lubjankaa kohti.

— Herrat ja kauppiaat ovat lähteneet tipotiehensä ja sen tähden hukka perii meidät. Olemmeko me mitään koiria, vai mitä! — alkoi kuulua yhä tiheämmin väkijoukosta.

XXIV.

Illalla syyskuun 1 p:nä palasi kreivi Rostoptshin Kutusovin puheilta Moskovaan suutuksissaan ja loukkaantuneena siitä ettei häntä oltu kutsuttu sotaneuvotteluun, ettei Kutusov ollut pannut mitään arvoa hänen esitykseensä ottaa osaa pääkaupungin puolustamiseen, ja ihmeissään siitä nyt vasta havaitsemastaan leirissä vallitsevasta katsantokannasta, jonka perusteella pääkaupungin rauhallisuutta ja sen isänmaallista mielialaa koskeva kysymys ei osottautunut ainoastaan toisarvoiseksi, vaan myöskin kerrassaan tarpeettomaksi ja mitättömäksi. Iltasen syötyään laskeutui kreivi riisuutumatta levolle, josta hänet kello yhden aikaan yöllä herätti kuriiri, joka toi hänelle kirjeen Kutusovilta. Kirjeessä sanottiin, että koska sotajoukot peräytyvät Rjasanin tielle Moskovan taakse, niin eikö kreivi suvaitseitsi lähettää poliisivirkamiehiä saattamaan sotajoukkoja kaupungin läpi. Tämä tieto ei ollut uutuus Rostoptshinille. Kreivi Rostoptshin nimittäin tiesi ei ainoastaan eilisestä keskustelustaan Kutusovin kanssa Poklonnajan kukkulalla, vaan myöskin jo Borodinon taistelusta saakka, josta pitäen kaikki Moskovaan saapuneet kenraalit olivat puhuneet yhteen ääneen, että taisteluun on mahdoton antautua, ja kun kreivin luvalla joka yö jo kuletettiin pois kruunun omaisuutta ja puolet kaupungin asukkaista olivat matkustaneet pois, että Moskova jätetään viholliselle, mutta tästä huolimatta tämä tieto, joka oli tullut yksinkertaisen kirjeen muodossa, joka sisälsi Kutusovin käskyn ja jonka hän sai yöllä juurikään uneen vaivuttuaan, hämmästytti ja ärsytti kreiviä.

Kun kreivi Rostoptshin jälestäpäin selitti toimintaansa tänä aikana, mainitsi hän useaan kertaan muistiinpanoissaan, että hänellä oli silloin kaksi tärkeätä tarkotusperää: De maintenir la tranquillité à Moscou et d'en faire partir les habitants.[210] Jos otaksumme tämän kahtalaisen tarkotusperän oikeaksi, niin osottautuu Rostoptshinin toiminta moitteettomana. Miksi ei viety pois Moskovasta pyhiä esineitä, tykkiä, patruunia, ruutia ja viljavarastoja; miksi petettiin tuhansia asukkaita sillä, ettei Moskovaa jätetä ja miksi joudutettiin heidän perikatoaan? — Siksi, että olisi valvottu pääkaupungin rauhallisuutta, vastaa kreivi Rostoptshinin selitys. Miksi kuletettiin virastoista suunnattomat joukot tarpeettomia papereita, Leppichin ilmapallo ynnä muita esineitä? — Siksi, että olisi jätetty kaupunki tyhjäksi, vastaa kreivi Rostoptshinin selitys. Tarvitsee vain otaksua, että jokin uhkasi kansan rauhaa, ja silloin on jokainen toimi oikea ja hyväksyttävä... Kaikki hirmuvallan kauhut ovat perustuneet ainoastaan huolenpitoon väestön rauhasta.

Mihinkä perustautui kreivi Rostoptshinin pelko väestön rauhasta Moskovassa 1812? Mitä syitä oli otaksua, että kaupungissa ruvettaisiin metelöimään? Kaupungin asukkaat matkustivat pois, ja peräytyvä sotaväki täytti Moskovan. Mitä syytä oli otaksua, että kansa olisi tämän tähden noussut kapinaan?

Vihollisen edentyessä ei tapahtunut Moskovassa eikä myöskään missään koko Venäjällä mitään kapinan tapaista. 1 ja 2 p:nä syyskuuta oli Moskovassa alun toistakymmentätuhatta asukasta, vaan mitään muuta sen kummempaa ei tapahtunut, kuin että väkeä keräytyi ylipäällikön pihalle, jonne hän itse oli sen saanut tulemaan. On selvää, että vielä vähemmin oli odotettava levottomuutta kansan kesken, jos Borodinon taistelun jälkeen, jolloin Moskovan jättäminen viholliselle kävi selväksi tai ainakin hyvin luultavaksi, Rostoptshin olisi silloin ryhtynyt kulettamaan kaupungista pois kaikki pyhät esineet, ruudin, kaikki muutkin ampumatarpeet ja rahat ja suoraan selittänyt kansalle, että kaupunki jätetään viholliselle eikä ruvennut kiihdyttämään asukkaita aseiden jakamisella ja julistuksillaan.

Rostoptshin, joka oli tulinen ja kuumaverinen mies ja joka aina oli liikkunut ylhäisimmissä hallituspiireissä, ei käsittänyt vähän vähää sitä väestöä, jota hän aikoi hallita, vaikkakin hänen tunteensa olivat isänmaallisia. Aina siitä pitäen kun vihollinen oli marssinut Smolenskiin, kuvitteli Rostoptshin mielessään olevansa kansan tunteiden, "Venäjän sydämen" johtaja. Hänestä ei tuntunut ainoastaan (kuten jokaisesta hallitusmiehestä tuntuu), että hän hallitsi Moskovan asukkaiden ulkonaisia toimia, vaan hänestä tuntui, että hän hallitsi heidän mielialaansakin julistuksiensa ja lehtistensä kautta, jotka olivat kirjotetut sillä hulttiomaisella kielellä, jota kansa keskuudessaan halveksi ja jota se ei ymmärrä silloin, kun se kuulee sitä ylhäältä päin. Kansan tunteiden johtajan ylevä tehtävä miellytti Rostoptshinia siinä määrin ja tähän tehtäväänsä hän oli uppoutunut niin tyyten, että kun tuli pakko jättää Moskova ilman minkäänlaisia sankaritöitä, yllätti tämä hänet aivan aavistamatta ja hän kadotti yhtäkkiä jalkojensa alta sen maaperän, jolla hän oli seisonut ja hän joutui tosiaankin niin ymmälle, ettei tiennyt mitä tehdä. Vaikka hän tiesikin, että Moskova jätetään, uskoi hän koko sielullaan viimeiseen hetkeen saakka, ettei näin tule tapahtumaan ja sen vuoksi ei hän tehnyt tässä tarkotuksessa mitään. Asukkaat matkustivat pois vastoin hänen tahtoaan. Kun virastot muuttivat kaupungista pois, tapahtui tämä ainoastaan virkamiesten vaatimuksesta, johon kreivi vastenmielisesti suostui. Hän itse oli sitä vastoin kokonaan kiintynyt siihen tehtävään, jonka hän oli suoritettavakseen luonut. Kuten usein on sellaisten ihmisten laita, joilla on tulinen mielikuvitus, tiesi hänkin jo aikoja sitten, että Moskova jätetään, mutta hän tiesi tämän ainoastaan järkensä avulla, vaan koko hänen sielunsa vastusti uskomista tähän seikkaan, kun hänen mielikuvituksensa ei voinut mitenkään tottua tuohon uuteen asemaan. Hänen huolellinen ja ponteva toimintansa (missä määrin se oli hyödyllistä ja vaikutti kansaan, on eri asia), oli kokonaan suunnattu ainoastaan siihen, että hän olisi saanut heräämään kansassa saman tunteen, joka hänessä itsessäänkin eli, nimittäin isänmaallisen vihan ranskalaisia kohtaan ja luottamuksen itseensä.

Mutta kun tapaus avautui oikeaan, historialliseen muotoonsa, kun osottautui riittämättömäksi ilmaista viha ranskalaisia kohtaan ainoastaan sanoilla, kun ei voinut ilmaista tätä vihaa edes taistelun muodossa, kun itseluottamus osottautui hyödyttömäksi yksistään Moskovaa koskevaan kysymykseen nähden, kun koko väestö aivan kuin yhtenä miehenä hylkäsi omaisuutensa ja virtasi pois Moskovasta osottaen tällä teollaan kansallisen tunteensa koko voiman, — silloin osottautui Rostoptshinin valitsema tehtävä yhtäkkiä tyhjäksi ja järjettömäksi. Hän tunsi yhtäkkiä joutuneensa yksinäiseksi, heikoksi ja surkuteltavaksi, jolla ei ollut maaperää jalkojensa alla. Kun Rostoptshin unesta herättyään sai Kutusovin kylmän ja käskevän kirjeen, tunsi hän itsensä sitäkin ärtyneemmäksi, kuta enemmän hän tunsi itsensä syylliseksi. Moskovaan oli jäänyt kaikki se, mikä oli annettu hänen tehtäväkseen saattaa kaupungista pois. Mutta kaiken kulettaminen pois oli mahdotonta.

"Kuka on tähän syyssä? Ken on jouduttanut asiat näin pitkälle?" ajatteli hän. "Tietystikään en minä. Minulla oli kaikki valmiina, minä pitelin Moskovaa kovissa kourissa! Ja näin pitkälle ovat he saattaneet asiat! Roistot, kavaltajat!" ajatteli hän määrittelemättä tarkemmin, keitä nuo roistot ja kavaltajat olivat, mutta tuntien pakkoa vihata noita epämääräisiä kavaltajia, jotka olivat syypäät siihen valheelliseen ja raukkamaiseen asemaan, johon hän nyt oli joutunut.

Koko yön antoi Rostoptshin määräyksiä, joita Moskovan kaikilta kulmilta oli tultu häneltä saamaan. Hänen läheisensä henkilöt eivät olleet koskaan nähneet häntä näin synkeänä ja ärtyisenä.

"Teidän ylhäisyytenne, sukutilojen departementista on mies täällä, tirehtööriltä on tultu hakemaan käskyä... Konsistoriosta, senaatista, yliopistosta, kasvatuslaitoksesta; sijainen on lähettänyt sanan ja tiedustelee... Minkä määräyksen annatte palokunnalle? Vankilasta on tultu... Keltaisesta talosta"... ilmotettiin koko yö lakkaamatta kreiville.

Kaikkiin näihin kysymyksiin antoi kreivi lyhyitä ja vihaisia vastauksia, jotka osottivat, etteivät hänen määräyksensä ole enää tarpeen ja että koko hänen huolellisesti valmistama asiansa on nyt jonkun tähden kokonaan turmeltunut ja että tämä joku tulee kantamaan edesvastuun siitä, mitä nyt tulee tapahtumaan.

— Sano sille pöllöpäälle, — vastasi hän sukutilojen departementin tiedusteluun, — että hän jäisi istua kököttämään ja vartioimaan papereitaan. Mitä lempoa sinä kysyt palokunnasta? Onhan niillä hevoset, matkustakoot Vladimiriin, ei kai niitä ranskalaisille jätetä.

— Teidän ylhäisyytenne, hullujenhuoneesta on tullut tarkastaja, mitä käskette hänelle sanoa? —

— Mitäkö käsken? Menkööt kaikki tiehensä eikä mitään muuta... Hullut ovat laskettavat kaupunkiin. Kun kerran hullut komentavat meidän armeijoitamme, niin on kai Jumala niin käskenyt.

Kysymykseen vangeista, jotka istuivat kellareissa ärjäsi kreivi tarkastajalle äkäisesti:

— Pitäisikö sinulle antaa kaksi pataljoonaa olematonta saattoväkeä. Irti joka mies!

— Teidän ylhäisyytenne, siellä on valtiollisiakin: Mjeshkof, Vereshtshagin.

— Vereshtshagin! Eikö sitä vielä ole hirtetty? — kiljasi Rostoptshin. — Hänet on tuotava minun luokseni.

XXV.

Kello 9 aikaan aamulla, jolloin sotaväki jo oli marssinut kaupungin läpi, ei kukaan tullut enään kysymään kreiviltä määräyksiä. Kaikki, jotka vain voivat matkustaa, läksivät omin päinsä ja ne, jotka jäivät kaupunkiin päättivät muilta kyselemättä, mitä heidän oli tekeminen. Kreivi käski valjastamaan hevoset lähteäkseen Sokolnikiin. Hän istui synkkänä, kellankalpeana ja ääneti käsivarret ristissä kabinetissaan.

Jokaisesta hallitusmiehestä tuntuu rauhallisena myrskyistä vapaana aikana, että hänen hallituksensa alainen asujamisto liikkuu ainoastaan hänen ponnistustensa avulla ja tässä oman välttämättömyytensä tietoisuudessa tuntee jokainen hallitusmies parhaimman palkinnon vaivoistaan ja ponnistuksistaan. On selvää, että jokaisesta peräsimessä olevasta hallitusmiehestä tuntuu niin kauvan kun historian meri päilyy tyynenä ja kun hän omasta vuotavasta veneestään käsin nojautuu sauvoimilleen kansan haahteen ja itsekin liikkuu, että se haaksi, jonka turvin hän kulkee liikkuu juuri hänen ponnistuksiensa avulla. Mutta tulla vain myrskyn, nousta ulapan kuohumaan ja lähteä itsensä haahden liikkeelle, silloin on erehtyminen mahdotonta. Haaksi liikkuu jykevää, riippumatonta kulkuaan, sauvoin ei ylety liikkeelle lähteneeseen haahteen ja ohjaaja muuttuu käskijän asemasta, voiman lähteestä mitättömäksi, hyödyttömäksi ja voimattomaksi ihmiseksi.

Rostoptshin tunsi tämän ja se juuri kuohutti hänen vihaansa.

Poliisimestari, jonka väkijoukko oli pysähdyttänyt, saapui yhtaikaa adjutantin kanssa, joka tuli sanomaan, että hevoset olivat valjaissa, kreivin luo. Molemmat olivat kalpeat ja kun poliisimestari oli ilmottanut täyttäneensä saamansa tehtävän, kertoi hän, että kreivin pihalla oli suunnaton väkijoukko, joka halusi nähdä kreiviä.

Sanaakaan vastaamatta nousi Rostoptshin ylös, meni nopein askelin upeaan, valoisaan vierashuoneeseensa, astui balkonin oven eteen, tarttui kahvaan, mutta laski siitä kuitenkin kätensä irti ja meni ikkunan ääreen, josta koko väkijoukko näkyi paremmin. Pitkä mies seisoi eturiveissä ja ankarin kasvoin kädellään huitoen puheli jotain. Veristynyt seppä seisoi hänen vieressään synkin kasvoin. Vaikka ikkunat olivat kiinni, kuului ulkoa äänten hälinää.

— Ovatko vaunut valmiit? — kysyi Rostoptshin poistuen ikkunan äärestä.

— Ovat, teidän ylhäisyytenne, — vastasi adjutantti.

Rostoptshin meni uudestaan balkonin oven eteen.

— Mitä ne oikeastaan tahtovat? — kysyi hän poliisimestarilta.

— Teidän ylhäisyytenne, he sanoivat kokoutuneensa mennäkseen ranskalaisia vastaan teidän käskystänne ja huusivat jotain petoksesta. Väkijoukko on vimmoissaan, teidän ylhäisyytenne. Hädin tuskin pääsin minä niiden käsistä. Teidän ylhäisyytenne, minä uskallan odottaa...

— Kyllä minä tiedän ilman teitäkin, mitä on tehtävä, — kiljasi Rostoptshin vihaisesti.

Hän seisoi balkonin ovella ja katsoi väkijoukkoon. "Tämän ne ovat siis tehneet Venäjälle! Tämän ne ovat siis tehneet minulle!" ajatteli Rostoptshin tuntiessaan, miten hänen sisässään alkoi kuohua hillitön vihanvimma jotakuta kohtaan, jonka syyksi olisi voinut vyöryttää kaiken sen, mikä oli tapahtunut. La voilà la populace, la lie du peuple, ajatteli hän väkijoukkoon katsoessaan: "la plèbe qu'ils ont soulevée par leur sottise. Ils leur faut une victime",[211] tuli hänen mieleensä, kun hän katsoi kädellään huitovaa pitkää miestä. Ja tämä johtui hänen mieleensä juuri sen tähden, että hän itse tarvitsi tuota uhria, tarvitsi itse esinettä, johon kohdistaisi kuohuvan vihansa.

— Ovatko vaunut valmiit? — kysyi hän uudestaan.

— Ovat, teidän ylhäisyytenne. Mitä suvaitsette käskeä Vereshtshaginin suhteen? Hän odottaa rappujen edessä, — virkkoi adjutantti.

— Aa! — kiljasi Rostoptshin aivan kuin hätkähtäen jostain odottamattomasta muistosta.

Samassa aukasi hän yht'äkkiä balkonin oven ja astui päättävin askelin balkonille. Hälinä taukosi samassa, päät paljastuivat ja kaikkien silmät suuntautuivat kreiviin.

— Terve, pojat! — sanoi kreivi nopeasti ja kovalla äänellä. — Kiitos, että tulitte. Tulen heti teidän luoksenne, mutta kaikista ensin täytyy meidän selviytyä ilkiöstä. Meidän täytyy rangaista ilkiö, jonka tähden Moskova on joutunut perikatoon. Odottakaa minua!

Paiskattuaan oven lujasti kiinni palasi kreivi yhtä nopeasti huoneisiin.

Kautta koko joukon alkoi kuulua mielihyvän hyväksyvää puhetta. "Käski selviytymään ilkiöstä! Ja sinä sanot, että se muka on ranskalainen ... kyllä se sinulle järjestyksen näyttää!" puhelivat ihmiset aivan kuin moitiskellen toinen toisensa vähäuskoisuutta.

Muutaman minuutin kuluttua ilmestyi yht'äkkiä paraadiovesta upseeri, joka antoi jonkun määräyksen, josta rakunat ojentuivat rintamaan. Väkijoukko siirtyi balkonin luota uteliaana käytävän eteen. Rostoptshin ilmestyi nyt paraadiovesta vihaisen nopein askelin ja loi ympärilleen hätäisen katseen aivan kuin etsien jotakuta silmillään.

— Missä hän on? — kysyi kreivi.

Ja samassa hetkessä, kun hän sanoi tämän, näki hän talon kulman takaa kahden rakunan välissä tulevan nuoren miehen, jolla oli pitkä hoikka kaula ja metsittyneestä päästä hiukset puoleksi kerityt. Tämä nuori mies oli puettu siniverkaseen kuluneeseen revonnahka-puoliturkkiin, joka aikoinaan oli ollut keikarimaisen korea, ja likasiin, karheasta hamppukankaasta tehtyihin vanginhousuihin, joiden lahkeet olivat puhdistamattomien, läntistyneiden ja ohkasten saappaiden varsissa. Hoikissa, hintelissä jaloissa riippuivat raskaat raudat, jotka rasittivat nuoren miehen epäröiviä askeleita.

— Aa! — sanoi Rostoptshin nopeasti siirtäen katseensa nuoresta miehestä, joka oli ketunnahka-puoliturkissa, ja osottaen ulkorappujen alinta porrasta hän lisäsi: — pankaa hänet tuohon!

Nuori mies astui raskaasti raudat jaloissa kolisten osotetulle portaalle, pyöräytti kaksi kertaa pitkää kaulaansa pidellen kiinni sormillaan turkin puristavasta kauluksesta, huokasi syvään ja liitti nöyrästi valkeat kätensä yhteen vatsansa eteen.

Niiden muutamien tuokioiden ajan, jolloin nuori mies asettautui portaalle, vallitsi äänettömyys. Ainoastaan takimmaisimmissa riveissä, joissa ihmiset olivat litistyneet toinen toisiaan vasten, kuului ähkintää, voihketta, tölmäyksiä ja muuttelehtavien jalkojen töminää.

Odotellessaan, kunnes nuori mies oli asettunut osotetulle paikalle, hieroi Rostoptshin kulmiaan rypistellen kädellään otsaansa.

— Pojat! — sanoi Rostoptshin metallin kirkkaalla äänellä. — Tämä mies, Vereshtshagin, on se sama heittiö, jonka tähden Moskova on joutunut perikatoon.

Nuori mies seisoi nöyrässä asennossa kädet ranteiden kohdalta ristissä vatsan edessä ja hieman kumarruksissa. Hänen kuihtuneet ja muodottomaksi käyneet kasvonsa, joilla kuvastui toivoton ilme, olivat maahan luodut. Kuultuaan kreivin ensimäiset sanat hän nosti verkkaan päätään ja katsoi altapäin kreiviin aivan kuin jotain sanomaisillaan tai ainakin kohdatakseen kreivin katseen. Mutta Rostoptshin ei katsonut häneen. Nuoren miehen hoikassa, pitkässä kaulassa paisui korvantaussuoni mustanpuhuvaksi ja hänen kasvonsa äkkiä punastuivat. Kaikkien silmät tähtäsivät häntä. Hän katsahti väkijoukkoon ja aivan kuin elpynein toivein niistä ilmeistä, jotka hän havaitsi ihmisten kasvoilla, hän hymähti aran surullisesti ja laskettuaan päänsä taas kumarruksiin korjasi hieman asentoaan portaalla.

— Hän on pettänyt tsaarinsa ja isänmaansa, hän on antautunut Bonaparten palvelukseen, hän yksinään kaikista venäläisistä on häväissyt venäläisten nimen ja hänen tähtensä joutuu Moskova perikatoon, — puhui Rostoptshin tasaisella, terävällä äänellä; mutta samassa hän katsahti yht'äkkiä nopeasti alas Vereshtshaginiin, joka yhä edelleen seisoi entisessä nöyrässä asennossa. Ja oli kuin olisi tämä katse reväissyt hänet kappaleiksi ja hän sanoi nostaen kätensä korkealle pystyyn melkein kiljuen:

— Oma tuomionne hänelle langettakaa ja itse pankaa se täytäntöön! Minä annan hänet teille!

Kansa vaikeni ja tunkeutui yhä tiukempaan toinen toistaan puristaen. Pidättää toinen toistaan, hengittää saastuneessa väenkuumuudessa voimatta liikuttaa itseään ja odottaa jotain tietymätöntä, käsittämätöntä ja kauheaa kävi sietämättömäksi. Etumaisissa riveissä seisovat ihmiset, jotka olivat nähneet ja kuulleet kaikki, mitä oli tapahtunut heidän edessään, pidättelivät silmät säikähdyksestä selällään ja ammossa suin kaikin voiminsa takimmaisten pinnistystä.

— Lyökää häntä!... Periköön tuho petturin älköönkä häväiskö venäläisten nimeä! — karjui Rostoptshin. — Hakatkaa! Minä käsken!

Väkijoukko, joka ei ollut kuullut Rostoptshinin sanoja, vaan ainoastaan hänen äänensä vihaisen kaijun, voihkasi ja siirrähti lähemmä, mutta pysähtyi samassa.

— Kreivi! ... — kuului tuokioisen äänettömyyden keskeltä Vereshtshaginin arka ja samalla teatterimainen ääni. — Kreivi, Jumala yksinään tuolla ylhäällä ... — sanoi Vereshtshagin päätään nostaen, vaan samassa tulvahti hänen hoikan kaulansa paksu suoni verta pullolleen ja puna karkasi hänen kasvoiltaan yhtä nopeasti kuin se oli niille sävähtänytkin.

Hän ei sanonut loppuun sitä, mitä oli aikonut.

— Hakatkaa häntä! Minä käsken! ... — kiljasi Rostoptshin yht'äkkiä kalveten samoin kuin Vereshtshagin.

— Miekat esiin! — huudahti upseeri rakunoille ja paljasti samassa miekan huotrastaan.

Kautta koko väkijoukon vyöryi nyt uusi ja entistä väkevämpi aalto, joka etumaisiin riveihin saakka päästyään viskasi etumaisimpina seisovat esiin ja työnsi ne aivan portaiden eteen. Pitkä mies seisoi kivettynein kasvoin ja pystyyn nostettu käsi pysähtyneenä Vereshtshaginin vieressä.

— Hakatkaa, — virkkoi upseeri melkein kuiskaten rakunoille.

Ja samassa iski eräs sotamiehistä vihasta vääristynein kasvoin Vereshtshaginia tylsällä säilällään päähän.

— Aa! — kiljasi lyhyesti ja ihmettelevästi Vereshtshagin ja katsahti säikähtyneenä ympärilleen aivan kuin käsittämättä, miksi hänelle näin tehtiin. Samallainen ihmettelyn ja kauhistuksen voihkaus kuului myöskin väkijoukosta.

— Voi, Herra Jumala! — kuului jonkun surullinen huudahdus.

Mutta heti sen jälkeen, kun Vereshtshaginilta oli ryöstäytynyt kummastuksen huudahdus, pääsi häneltä kivun vihlova vaikerrus ja se joudutti hänen tuhoansa. Ne ihmistunteiden äärimmilleen jännittyneet rajat, jotka tähän asti olivat hillinneet väkijoukkoa, ratkesivat nyt silmänräpäyksessä valloilleen. Rikokseen oli ryhdytty, se täytyi välttämättömästi myöskin päättää. Surkea moitteen vaikerrus hukkui väkijoukon hurjaan ja raivoisaan kiljuntaan. Viimeisen seitsemännen laineen lailla, joka särkee aluksen, humahti takimmaisimmista riveistä tämä viimeinen raivoava aalto, ryöpsähti etumaisten riveihin, mursi ne ja nieli kaikki. Rakuna, joka oli iskenyt, aikoi iskeä uudestaan. Vereshtshagin kirkasi kauhusta, nosti kätensä suojaksi ja viskautui väkijoukkoon. Pitkä mies, jota vasten hän oli tölmähtänyt, kouristi kätensä Vereshtshaginin hoikkaan kaulaan ja hurjasti kiljasten kaatui yhdessä tämän kanssa heidän kimppuunsa ryöpsähtäneen kiljuvan kansanjoukon jalkoihin.

Toiset löivät ja raastoivat Vereshtshaginia, toiset pitkää miestä. Ja tungoksesta puristuneiden ja niiden parku, jotka koettivat pelastaa pitkää miestä, kiihdytti vain kansan raivoa. Pitkään aikaan eivät rakunat kyenneet vapauttamaan vertavuotavaa ja henki heitoksi piestyä tehtaalaista. Ja pitkän aikaa kului kaikesta siitä raivoisasta touhusta huolimatta, jolla väkijoukko koetti päättää alkamansa työn, mutta sittenkään eivät ne, jotka pieksivät, kuristivat ja raastoivat Vereshtshaginia, voineet saada häntä hengiltä, sillä väkijoukko puristi heitä kaikilta puolin ja kiehui yhtenä ryöppynä sekaisin heidän kanssaan antamatta siten mahdollisuutta viimeistää enemmän kuin hylätäkään uhria.

— Kirveellä lyökää!... Joko on hengiltä?... Kavaltaja, Kristuksen myyjä!... Elää ... vielä on elossa... Rosvolle rosvon palkka. Kirveellä, kirveellä... Vieläkö on elossa?

Vasta kun uhri lakkasi taistelemasta ja hänen parkunsa muuttui tasaiseksi, pitkäveteiseksi korinaksi, alkoi väkijoukko hätäisesti ryhmittyä katselemaan maassa viruvaa veristä ruumista. Kukin tuli luo, katseli tehtyä työtä ja kauhistuneena, nuhtelevasti ja ihmeissään sulloutui takaisin.

— Voi, Herra Jumala! Niin on kansa kuin peto, ei ole hengestä väliä! — kuului väkijoukosta. — Ja nuori näkyy olevan mies ... kauppiaitako lienee. Ei ole leikkimistä kansan kanssa!... Sanovat, ettei se olekaan se... Se se on... Voi, Herra Jumala!... Toisen ovat tappaneet! Vähissä hengin kuuluu olevan... Voi kansaa ... ei pelkää pahoja töitä... — puhelivat nyt samat ihmiset katsellessaan sairaalloisen surkuttelevin kasvoin kuollutta ruumista, jonka kasvot olivat sinistyneet, veren ja lian tahrimat ja pitkä, hoikka kaula katkaistu.

Valpas poliisivirkamies, jonka mielestä oli sopimatonta, että ruumis virui hänen ylhäisyytensä pihalla, käski rakunojen laahata ruumiin kadulle. Kaksi rakunaa tarttui ruhjottuihin jalkoihin ja alkoi laahata ruumista. Verinen, lian tahrima, hengetön pää retkotti pitkässä kaulassa maata kyntäen. Kansa kaikkosi loitomma ruumiin lähettyviltä.

Silloin kun Vereshtshagin kaatui ja väkijoukko raivoisasti ulvoen kiehui ja riehui hänen yllään, kalpeni Rostoptshin, vaan sen sijaan, että hänen olisi pitänyt mennä takaportille, jossa hänen hevosensa odottivat, läksikin hän pää painuksissa ja itsekään tietämättä mihin ja miksi, nopein askelin käytävään, joka vei alakerroksen huoneisiin. Kreivin kasvot olivat kalpeat ja hän ei voinut saada asettumaan vapisevaa alaleukaansa, jota värisytti kuin vilutaudissa.

— Teidän ylhäisyytenne, tänne ... mihin suvaitsette?... Tänne olkaa hyvä, — virkkoi hänen takanaan vapiseva, pelästynyt ääni.

Kreivi Rostoptshin ei kyennyt vastaamaan ja tottelevasti kääntyen hän läksi astumaan sinne päin, minne häntä oli neuvottu. Takaportilla seisoivat vaunut. Ulvovan kansanjoukon etäinen humu kuului tännekin. Kreivi Rostoptshin nousi nopeasti vaunuihin ja käski ajamaan ulkopuolelle kaupunkia olevaan taloonsa Sokolnikiin.

Kun kreivi oli päässyt Mjasnitskajalle eikä väkijoukon huutoja enää kuulunut, alkoi häntä kaduttaa. Hänestä oli nyt vastenmielistä muistella sitä levottomuutta ja pelkoa, jota hän oli osottanut alamaistensa edessä. "La populace est terrible, elle est hideuse", ajatteli hän ranskaksi. "Ils sont comme les loups qu'on ne peut apaiser qu'avec de la chair".[212] — "Kreivi! Jumala yksin tuolla ylhäällä!" muistuivat äkkiä hänen mieleensä Vereshtshaginin sanat ja kylmän vastenmielinen tunne väreili pitkin kreivi Rostoptshinin selkäpiitä. Mutta tämä tunne kesti tuokioisen ja kreivi Rostoptshin hymähti halveksivasti itselleen. "J'avais d'autres devoirs", ajatteli hän. "Il fallait apaiser le peuple. Bien d'autres victimes ant péri et pérrisent pour le bien publique";[213] ja hän rupesi ajattelemaan yleisiä velvollisuuksia, joita hänellä oli perhettään ja (hänen huostaansa uskottua) pääkaupunkia kohtaan, sekä myöskin itseään, mutta ei Fedor Vasiljevitsh Rostoptshinina (hän luuli, että Fedor Vasiljevitsh Rostoptshin uhraa itsensä bien publiquen tähden), vaan ylipäällikkönä, vallan edustajana ja tsaarin valtuutettuna. "Jos minä olisin ainoastaan Fedor Vasiljevitsh, ma ligne de conduite aurait été tout autrement tracée,[214] mutta minun on täytynyt säilyttää sekä ylipäällikön henki että arvo." Kepeästi hytkyen vaunujen pehmeällä istuimella ja kuulematta enää kansan hurjia huutoja tyyntyi Rostoptshin ruumiillisesti ja, kuten aina tapahtuu, järki väärensi hänelle yhtaikaa ruumiillisen tyyntymisen tapahtuessa myöskin henkisen tyyntymisen syyt. Ajatus, joka tyynnytti Rostoptshinin, ei ollut uusi. Siitä pitäen, kun maailma on ollut olemassa ja ihmiset ovat surmanneet toisiaan, ei yksikään ihminen ole koskaan tehnyt rikosta itsensä kaltaista vastaan tyydyttämättä itseään tuolla samaisella ajatuksella. Tämä ajatus on le bien publique,[215] muiden ihmisten otaksuttu hyvä.

Ihminen, joka ei ole ollut intohimon vallassa, ei koskaan tunne tätä hyvää, mutta se, joka on tehnyt rikoksen, tietää aina varmasti, mitä tämä hyvä on. Ja Rostoptshin tiesi sen nyt.

Hän ei ainoastaan ollut ajatuksissaan soimaamatta itseään teosta, jonka hän oli tehnyt, mutta hän päinvastoin löysi itsetyytyväisyyden syitä siinä, että hän oli niin onnistuneesti osannut käyttää hyväkseen tuota à propos[216] — rangaista rikoksellinen ja samalla tyynnyttää väkijoukko.

"Vereshtshaginin oli oikeus tuominnut kuolemanrangaistukseen," ajatteli Rostoptshin (vaikka senaatti oli tuominnut ainoastaan pakkotyöhön). "Hän oli ilmiantaja ja kavaltaja, minä en voinut jättää häntä rankaisematta ja siten je faisais d'une pierre deux coups:[217] minä toimitin mielten rauhottamisen tähden kansalle uhrin ja surmautin pahantekijän."

Kun kreivi oli saapunut maataloonsa ja ryhtynyt kotiaskareihin, tyyntyi hän täydellisesti.

Puolen tunnin kuluttua ajoi kreivi nopeilla hevosilla pitkin Sokolnikin kenttää ollenkaan muistelematta sitä, mitä oli tapahtunut ja ajatellen ja mietiskellen vain sitä, mitä tulee tapahtumaan. Hän oli nyt menossa Jauskin sillalle, jonka luona hänelle oli sanottu Kutusovin olevan.

Kreivi Rostoptshin valmisteli ajatuksissaan niitä vihaisia ja purevia moitteita, jotka hän lausuisi Kutusoville viime mainitun petoksen tähden. Hän antaisi tuon vanhan hoviketun tuntea, että edesvastuu kaikista niistä onnettomuuksista, jotka saattavat seurata pääkaupungin jättämisestä ja Venäjän perikadosta (kuten Rostoptshin ajatteli), kohtaa yksistään hänen järjen jättämää vanhaa päätään. Punniskellen tällä tavoin mietteissään, mitä hän Kutusoville sanoisi, kääntelihe Rostoptshin vihaisesti vaunuissa ja katseli tuikeasti ympärilleen.

Sokolnikin kenttä oli autio. Ainoastaan sen laidassa vaivaishuoneen ja keltaisen talon luona näkyi ihmisiä valkeissa puvuissa seisoskelevan ryhmittäin ja muutamia yksinäisiä, jotka olivat samallaisen näköisiä, kulkevan pitkin kenttää jotain huutaen ja käsillään viittoen.

Yksi näistä juoksi suoraapäätä kreivi Rostoptshinin ajopeliä kohti. Sekä kreivi Rostoptshin että kaikki hänen mukanaan olijat, kuski ja rakunat, katsoivat kauhun ja uteliaisuuden sekavin tuntein noita irtipäästetyitä mielisairaita ja varsinkin sitä, joka juoksi heitä kohti.

Houru mies juoksi aika vauhtia pitkät laihat jalat hytkyen ja leveä viitta päällä liehuen, juoksi katsettaan Rostoptshinista hellittämättä, huutaen jotain käheällä äänellään ja viittoen käsillään, että Rostoptshin pysähtyisi. Hourumielisen synkän juhlalliset kasvot, joita parta epätasaisina töyhtöinä peitti, olivat laihat ja keltaiset. Hänen mustat, viirukkaat silmäteränsä vilkkuivat levottomasti saframinkeltaisilla valkuaisilla.

— Seis! Pysähdy! Kuuletko? — huuteli hän vihlovasti ja sitte taas alkoi puhella jotain hengästyneenä nuhtelevin äänin ja kädenliikkein.

Hän pääsi vaunujen kohdalle ja juoksi niiden rinnalla.

— Kolmasti surmattiin minut, kolmasti nousin ylös kuolleista. Ne viskasivat minua kivillä, ristiinnaulitsivat minut... Minä nousen ylös kuolleista ... nousen ... nousen... Minun ruumiini ovat raadelleet. Taivaan valtakunta sortuu... Kolmasti minä sen hajotan ja kolmasti rakennan! — huusi hän yhä kiihtyvämmän kirkuvalla äänellä.

Kreivi Rostoptshin kalpeni yhtäkkiä samoin kuin hän oli kalvennut silloinkin, kun kansajoukko oli ruvennut raastamaan Vereshtshaginia. Hän käännähti poispäin hourumielisestä.

— A ... anna mennä joutuimmin! — kiljasi hän kuskille väräjävin äänin.

Vaunut alkoivat kiitää tulista vauhtia, mutta kauvan kuuli vielä kreivi Rostoptshin takanaan haipuvaa, mieletöntä, sydäntä vihlovaa huutoa, vaan silmiensä edessä hän näki ainoastaan kummastelevan säikähtyneet turkkipukuisen petturin veriset kasvot.

Niin äskeinen kuin tämä muisto olikin, tunsi Rostoptshin kuitenkin nyt, että se oli syöpynyt häneen syvälle sydänveriin asti. Hän tunsi nyt selvästi, ettei tämän muiston verinen jälki koskaan enää liety umpeen, vaan että kuta kauemmin hän elää, sitä vihaisemmin ja raastavammin tulee tämä kaamea muisto elämään hänen sydämessään hänen kuolinhetkeensä saakka. Hän luuli kuulevansa omien sanojensa kaiun: "hakatkaa häntä, te vastaatte päällänne minulle!" — "Miksi minä sanoin nuo sanat? Sanoin ne vahingossa. Olisin voinut olla sanomattakin niitä", ajatteli hän, "silloin ei olisi mitään tapahtunut". Hän näki säikähtyneet, mutta sitte yhtäkkiä julmistuneet rakunan kasvot, joka oli iskenyt miekallaan ja sen äänettömän, aran ja moittivan katseen, jonka revonnahkaturkkinen poika oli häneen luonut... "Mutta enhän tehnyt sitä itseni tähden. Minun täytyi menetellä niin. La plèbe, le traître ... le bien publique",[218] ajatteli hän. Jauskin sillan luona yhä vain tungeskeli sotaväkeä. Oli kuuma. Kutusof istui nyrpeänä ja velttona penkillä sillan korvalla ja sonki palmikkonsa nenällä hiekkaa, kun vaunut rymisten ajoivat hänen eteensä. Kenraalin puvussa ja töyhtöhattu päässä oleva mies astui vilhuvin, puoleksi säikähtynein silmin Kutusovin eteen ja alkoi puhella hänelle jotakin ranskan kielellä. Se oli kreivi Rostoptshin. Hän kertoi Kutusoville tulleensa tänne sen tähden, ettei Moskovaa eikä pääkaupunkia enää ollut olemassa, vaan ainoastaan armeija.

— Olisi ollut aivan toisin, ellei teidän armonne olisi sanonut minulle, ettette te jätä Moskovaa taistelematta vielä kertaa: mitään tämmöistä ei olisi tapahtunut! — sanoi hän.

Kutusof katsoi Rostoptshiniin aivan kuin ymmärtämättä hänelle lausuttujen sanojen merkitystä ja koetti koettamalla lukea sitä merkillistä ilmettä, joka tuona hetkenä väikkyi hänen kanssaan puhelevan miehen kasvoilla. Rostoptshin tuli hämilleen ja vaikeni. Kutusof nyökytti hieman päätään ja laskematta tutkivaa katsettaan Rostoptshinin kasvoilta hän virkkoi hiljaa:

— Niin minä en jätä Moskovaa taistelutta.

Ajatteliko Kutusof jotain aivan muuta näitä sanoja sanoessaan tahi oliko hän tietäessään niiden tyhjänpäiväisyyden sanonut ne suotta, kreivi Rostoptshin ei kuitenkaan vastannut niihin mitään, vaan poistui nopeasti Kutusovin luota. Ja kummallista! Moskovan ylipäällikkö, ylpeä kreivi Rostoptshin, otti käteensä nagaikan, meni sillalle ja alkoi huutaen hajottaa tungeskelevia kuormia.

XXVI.

Neljättä käydessä iltapäivällä marssivat Muratin joukot Moskovaan. Ensimäisenä ratsasti osasto württembergiläisiä husaria, näiden takana ratsasti suuren seurueen keskellä itse Neapelin kuningas.

Arbatin keskikohdalla, lähellä Nikola Javlennin kirkkoa pysähtyi Murat odottelemaan etujoukolta tietoa siitä, miten oli kaupungin linnan "le Kremlin'in" laita.

Muratin ympärille keräytyi pieni joukko väkeä Moskovaan jääneitä kaupungin asukkaita. Kaikki katsoivat arastellen ja hölmistyneinä kummallista, höyhenillä ja kullalla kirjailtua pitkähiuksista päällikköä.

— Tuoko se nyt on se heidän tsaarinsa? Pulska mies! — kuului hiljaista puhelua.

Tulkki ajoi väkijoukon luo.

— Ottakaa lakit päästä... — puhelivat ihmiset toinen toiselleen.

Tulkki kääntyi erääseen vanhaan piharenkiin ja kysyi, oliko vielä pitkältä Kremliin. Piharenki tarkkasi hölmistyksissään hänelle outoa puolalaista puhuntatapaa, ja kun hän ei omaksunut tulkin sanojen kaikua venäläiseksi puheeksi, ei hän ymmärtänyt mitä hänelle sanottiin, vaan hiihätti toisten selkien taa piiloon.

Murat ratsasti tulkin luo ja käski kysymään, missä Venäjän joukot olivat. Eräs venäläisistä ymmärsi, mitä häneltä kysyttiin ja useat alkoivat yhtäkkiä vastailla tulkille yhteen ääneen. Etujoukko-osastosta saapui ranskalainen upseeri, joka ilmotti Muratille, että linnan portit olivat teljetyt ja että siellä luultavasti oli väijytys.

— Vai niin, — virkkoi Murat ja käännyttyään erääseen seurueensa herraan hän käski ottamaan neljä kepeää tykkiä ja ampumaan niillä portteja.

Osa tykistöä erosi kolonnasta, joka seurasi Muratia ja läksi kiitämään nopeaa vauhtia pitkin Arbatia. Laskeuduttuaan Vosdvischenkan päähän pysähtyi tykkijoukko ja asettui torille rintamaan. Muutamia ranskalaisia upseeria komensi järjestämään tykit jonkun matkan päähän toisistaan, jonka jälkeen he rupesivat tarkastamaan Kremliä kaukoputkella.

Kremlistä alkoi kuulua kellojen soittoa iltamessuun ja tämä sai ranskalaiset kuohuksiin. He luulivat, että kellojen soitto kutsui aseisiin. Muutamia jalkasotamiehiä juoksi Kutavjevskin portille. Portti oli teljetty hirsillä ja lautasuojuksilla. Kaksi kiväärin laukausta pamahti portin takaa, heti kun vain ranskalainen upseeri miehineen alkoi lähestyä niitä. Tykkien luona seisova kenraali huusi upseereille muutamia komentosanoja ja upseeri kiiruhti sotamiehineen takasin.

Portin takaa kuului vielä kolme laukausta. Yksi laukauksista osui ranskalaisen sotamiehen jalkaan, jolloin lautasuojuksien takaa kuului muutamia omituisia huudahduksia. Ranskalaisen kenraalin, upseerien ja sotamiesten kasvojen äskeinen iloisen levollinen sävy muuttui yht'aikaa aivan kuin komennosta tuikeaksi ja päättäväksi piirteeksi, joka ilmaisi heidän olevan valmiit taisteluun ja kärsimyksiin. Marsalkasta asti viimeiseen sotamieheen saakka tuntui kaikista heistä, ettei tämä paikka ollutkaan Vosdvischenka, Mohovaja, Kutavja tai Troitskin portit, vaan että se oli uuden, luultavasti verisen taistelutantereen uusi paikka. Ja kaikki valmistautuivat tähän taisteluun. Portin takaa kuuluvat huudot olivat vaijenneet. Tykit asetettiin ampumakuntoon. Tykkimiehet puhalsivat karaistuneihin sytyttimiin. Upseeri komensi: feu![219] ja samassa kaikui kaksi vinkuvaa ääntä. Kartessin luodit roiskivat portin kiviä, hirsiä ja lautasuojuksia vastaan ja kaksi savupilveä alkoi huppelehtia torin yllä.

Muutamia silmänräpäyksiä sen jälkeen, kun pitkin kivistä Kremliä kiirineen kaijun kumina oli vaijennut, kuului kummallisia ääniä ranskalaisten päiden päällä. Suunnattoman suuri naakkaparvi ryöpsähti lentoon muureilta ja alkoi rääkkyen ja suhisevin siivin kaarrella ilmassa. Näiden äänien seasta kajahti yksinäinen ihmishuuto porttiholvista ja savun seasta pisti näkyviin mies, joka oli hatutta päin ja kauhtana päällä. Hänellä oli kivääri, jolla hän tähtäsi ranskalaisiin. "Feu!" toisti tykki-upseeri ja samassa pamahti yht'aikaa yksi kiväärin- ja kaksi tykinlaukausta. Savu salpasi taas portin näkymättömiin.

Lautasuojusten takaa ei enää näkynyt mitään liikettä ja ranskalaisia upseeria läksi jalkaväkeä mukanaan portille. Porttiholvissa virui kolme haavottunutta ja neljä surmautunutta miestä. Kaksi miestä, joilla oli kauhtanat päällä, pakeni kyyrysillään muurien vierustaa pitkin Snamenkalle päin.

— Enlevez-moi ça,[220] — sanoi upseeri osottaen hirsiä ja ruumiita ja ranskalaiset viimeistettyään haavottuneet heittivät ruumiit alas notkoon.

Keitä nämä miehet olivat, sitä ei kukaan tiedä. "Enlevez-moi ça," sanottiin vain heistä, jonka jälkeen heidät viskattiin syrjään ja myöhemmin peitettiin sen verran mullalla, etteivät olisi löyhkäneet. Ainoastaan Thiers on omistanut heidän muistolleen muutamia kauniita sanoja: "Ces misérables avaient envahi la citadelle sacrée, s'étaient emparés des fusils de l'arsenal et tiraient (ces misérables) sur les français. On en sabra quelques uns et on purgea le Kremlin de leur présence".[221]

Muratille ilmotettiin, että tie on puhdistettu. Ranskalaiset marssivat portista sisään ja alkoivat asettua leiriin Senaatin torille. Sotamiehet viskoivat senaatin ikkunoista torille tuoleja ja tekivät nuotioita. Toiset osastot marssivat Kremlin läpi ja sijottuivat Maroseikalle, Lubjankalle ja Pokrovkalle. Kolmannet sijottuivat Vosdvischenkalle, Snamenkalle, Nikolskajalle ja Tverskajalle. Kun ranskalaiset eivät missään tavanneet isäntäväkeä, eivät he asettuneet Moskovaan kuten asetutaan asumaan kaupungin kortteereihin, vaan asettuivat kaupunkiin muodostettuun leiriin.

Vaikka ranskalaiset olivatkin riekaleissa, nälkäisiä, nääntyneitä ja huvenneet puoleksi entisestä lukumäärästään, marssivat he kuitenkin Moskovaan hyvässä järjestyksessä. Jos kohta armeija oli uupunut ja nääntynyt, oli se vielä sittenkin taistelukuntoinen ja uhkaava. Mutta se oli armeijaa vain siihen hetkeen asti, kunnes sen väki ei ollut hajaantunut asuntoihin. Niin pian kun rykmenttien väki alkoi kuleksia rikkaiden autioissa taloissa, silloin hävisi armeija ainiaaksi ja sen sijaan muodostui jotain asukkaiden ja sotamiesten välimuodon väkeä, jota sanotaan sotarosvoiksi. Kun tämä sama väki viiden viikon kuluttua läksi pois Moskovasta, ei se enää muodostanut sotajoukkoa. Se oli vain lauma sotarosvoja, joista jokainen kuletti mukanaan kannalmuksen tai kuorman tavaroita, jotka hänestä tuntuivat arvokkailta ja tarpeellisilta. Ei ainoankaan sotamiehen päämääränä Moskovasta lähtiessä ollut, kuten ennen, vallottaminen, vaan saadun ja anastetun käsissä pysytteleminen. Sen apinan tavoin, joka työnsi kätensä ahdaskaulaiseen ruukkuun ja otettuaan kourallisen pähkinöitä ei avannut nyrkkiään, jottei olisi menettänyt saalistaan sekä siten joutui perikatoon, oli ranskalaistenkin Moskovasta lähtiessään nähtävästi jouduttava perikatoon siitä syystä, että he kulettivat mukanaan ryöstettyä tavaraa, jota heidän oli yhtä mahdoton hylätä, kuin apinan oli mahdotonta avata pähkinöitä täynnä olevaa nyrkkiään. Kymmenen minuuttia sen jälkeen, kun kukin ranskalainen rykmentti oli asettunut johonkuhun kaupungin kortteliin, ei jäänyt jälelle ainoatakaan sotamiestä eikä upseeria. Talojen ikkunoissa vilkkui sinellipukuista väkeä, joka nauraen ja ylpeillen herrasteli huoneesta toiseen; viinikellareissa ja kellarikerroksissa isännöi samallaista väkeä ruokavarojen kimpussa; pihoissa kulki samallaista väkeä aukomassa ja särkemässä aittojen ja tallien ovia; keittiöissä viritettiin tulia, käärityin hihoin alustettiin taikinoita, paistettiin ja keitettiin, peloteltiin, nauratettiin ja hyväiltiin naisia ja lapsia ja tätä väkeä oli kaikkialla niin puodeissa kuin asunnoissakin; mutta sotajoukkoa ei enää ollut.

Samana päivänä antoivat ranskalaiset päälliköt käskyn toisensa jälkeen, että sotaväkeä kiellettäisiin hajaantumasta ympäri kaupunkia, että ankarasti ehkäistäisiin sotarosvous ja asukkaiden väkivaltainen kohtelu ja että jo tänä iltana toimitettaisiin yleinen nimien huuto. Mutta eivät minkäänlaiset toimenpiteet tehonneet ja se väki, joka ennen oli muodostanut sotajoukon, ajelehti pitkin rikasta ja mukavuuksia ja varastoja täynnä olevaa autiota kaupunkia. Samoin kuin nälkäinen susilauma yhtenä röykkönä vaeltaa pitkin lakeata ketoa, mutta niin pian kuin se on osunut uhkuville laitumille, hajaantuu se vastustamattomalla voimalla eri tahoille, hajaantui myöskin ranskalainen sotajoukko yhtä vastustamattomasti pitkin rikasta kaupunkia. Asukkaita ei Moskovassa ollut ja sotamiehet imeytyivät siihen kuin vesi hiekkaan ja hillittömin laumoin valahtivat kaikkiin suuntiin Kremlistä, jonne he olivat ensin saapuneet. Kun ratsumiehet ajoivat jonkun kauppiaan taloon, joka oli hylätty kaikkine hyvyyksineen ja jossa oli pilttuita ei ainoastaan heidän omille hevosilleen vaan muillekin liikenemään, kulkivat he kuitenkin viereiseen taloon ja valtasivat sen, koska se näytti heistä paremmalta, monet valtasivat useampia taloja yht'aikaa, kirjottivat seiniin liidulla, ken ne oli ottanut ja riitelivät jopa tappelivatkin toisten osastojen kanssa. Useat sotamiehet eivät malttaneet asettua paikoilleen, vaan juoksivat kaduille tarkastamaan kaupunkia ja kuultuaan, että kaupunkiin oli kaikki jätetty jälelle, riensivät he sinne, mistä olisi voinut kaapata ilmaiseksi arvokasta tavaraa. Päälliköt kulkivat hillitsemässä sotamiehiä, mutta itsekin innostuivat tahtomattaan samoihin tekoihin. Karjetni Rjadin myymälöihin oli jäänyt ajopelejä ja niissä tungeskeli kenraaleja kuka minkinlaista ajopeliä valiten. Kaupunkiin jääneet asukkaat kutsuivat vieraikseen päälliköitä toivoen täten pääsevänsä turvaan ryöstöiltä. Rikkautta oli niin määrättömän paljon, ettei sillä näkynyt olevan loppua. Kaikkialla sen paikan ympärillä, jonka jokin ranskalainen osasto oli vallannut, oli kosolta tuntemattomia ja valtaamattomia paikkoja, joissa kuten ranskalaisista tuntui, oli vielä enemmän rikkautta. Samoin kuin vesi ja kuiva maa häviää siitä syystä, että sille kaadetaan vettä, hävisi myöskin sotajoukko siitä syystä, että se oli nälkäisenä tullut äveriääseen ja autioon kaupunkiin ja hävisi myöskin äveriäs kaupunki. Sen sijaan tuli saastaa, tuli tulipaloja ja sotarosvoutta.

Ranskalaiset sanoivat syyksi Moskovan paloon au patriotisme féroce de Rostopchine;[222] venäläiset puolestaan ranskalaisten vääräuskoisuutta. Mutta semmoisia syitä, joiden perusteella Moskovan palo olisi luettava yhden tai useamman henkilön viaksi, ei oikeastaan ollut eikä voinut ollakaan. Moskova paloi siitä syystä, että se oli joutunut semmoiseen olotilaan, jonka vallitessa jokaisen puisen kaupungin täytyi palaa siitä huolimatta, onko kaupungissa 130 huonoa paloruiskua tahi ei. Moskovan täytyi palaa siitä syystä, että asukkaat olivat sieltä matkustaneet pois, sen täytyi palaa yhtä välttämättömästi, kuin täytyy palaa höylälastuläjän, johon useiden päivien kuluessa sinkoilee kipunoita. Semmoinen puinen kaupunki, jossa ihmisten asuessa omissa kodeissaan ja poliisin valvoessa järjestystä on tulipaloja melkein joka päivä, ei voinut olla syttymättä palamaan silloin, kun kaupungissa ei ollut omia asukkaitaan, vaan asusti sotaväkeä, joka poltteli piippua, joka viritti nuotioita Senaatin torille senaatin tuoleista ja keitti itselleen ruokaa kaksi kertaa päivässä. Jos esimerkiksi rauhan aikana sotaväkeä asettuu maakylien taloihin, niin heti enentyy sillä paikkakunnalla tulipalojen määrä. Eikö sitä suuremmalla syyllä suurene tulipalojen mahdollisuus autiossa ja puisessa kaupungissa, johon on asettunut ventovierasta sotaväkeä? Ei le patriotisme féroce de Rostopchine eikä ranskalaisten vääräuskoisuus ole tässä vähääkään syypäät. Moskova syttyi palamaan piipuista, keittiöistä, nuotioista ja vihollisten sotamiesten huolimattomuudesta, jotka eivät olleet omissa kodeissaan. Jos olisikin tapahtunut murhapolttoja (mikä muuten on hyvin epäiltävää, sillä tahalliseen sytyttämiseen ei kellään ollut mitään syytä, koska se olisi tuottanut suuria vastuksia ja ollut vaarallista), ei murhapolttoja kuitenkaan voi pitää minään syynä, koska ilman niitäkin olisi tapahtunut samoin.

Niin mieleistä kuin ranskalaisista olikin syyttää Rostoptshinin petomaisuutta ja venäläisistä syyttää itse kaiken pahan juurta Bonapartea tahi sitte pistää sankarillinen sytytinsoihtu oman kansansa käteen, täytyy kuitenkin huomata, ettei tällaista välitöntä tulipalon syytä voinut olla olemassa sillä Moskovan täytyi palaa samoin kuin täytyy palaa jokaisen kylän, tehtaan ja jokaisen talon, josta asukkaat ovat poistuneet ja johon ventovierasta väkeä lasketaan isännöimään ja keittämään itselleen puuroa. Moskovan sytyttivät asukkaat, siitä ei ole kiistelemistä, mutta eivät ne asukkaat, jotka olivat jääneet kaupunkiin, vaan ne, jotka olivat muuttaneet pois. Moskova, jonka vihollinen oli miehittänyt, ei jäänyt Berlinin, Wienin eikä muiden kaupunkien tavoin eheäksi ainoastaan siitä syystä, etteivät sen asukkaat tarjonneet ranskalaisille leipää ja suolaa eikä avaimia, vaan muuttivat kaupungista pois.

XXVII.

Kun ranskalaiset hajaantuivat syyskuun 2 p:nä eri taholle Moskovaa joutuivat he siihen kortteliin, jossa nyt asui Pierre, vasta illan suussa.

Yksinäisyydessä ja kummallisesti vietettyjen kahden päivän jälkeen oli Pierre joutumaisillaan melkein mielenvikaiseksi. Hänet oli kokonaan kahlinut eräs eroamaton ajatus. Hän ei tiennyt itsekään, miten ja milloin tämä ajatus oli hänet vallannut, mutta nyt se oli kytkenyt hänet niin voimakkaasti valtaansa, ettei hän ymmärtänyt kerrassaan mitään menneisyydestä eikä ymmärtänyt mitään nykyisyydestä. Kaikki mitä hän näki ja kuuli, kulki hänen editseen kuin unessa.

Pierre oli poistunut kotoaan ainoastaan sen tähden, että olisi päässyt irti hänen ympärilleen punoutuneen elämän vaatimusten vyyhdistä, jota hän silloisessa mielentilassa ei ollut kyennyt selvittämään. Hän oli mennyt Josef Aleksejevitshin asuntoon muka selvittelemään vainajan kirjoja ja papereita, mutta oikeana syynä oli kuitenkin se, että hän halusi tyynnytystä elämän huolista ja Josef Aleksejevitshin muiston kera punoutui hänen mieleensä ikuisten, rauhallisten ja ylhäisten ajatusten maailma, jotka olivat aivan vastaisia sille levottomalle sekavuudelle, johon hän tunsi itsensä vaipuvan. Hän etsi hiljaista turvapaikkaa ja tämän hän todella löysikin Josef Aleksejevitshin kabinetissa. Kun hän istui haudanhiljaisessa kabinetissa käsivaraan nojaten vainajan pölyisen kirjotuspöydän ääressä, alkoi hänen mieleensä tyynesti ja vaikuttavasti nousta äskeisten päivien ja varsinkin Borodinon taistelun muistoja sekä myöskin muistoja oman mitättömyytensä ja valheellisuutensa kalvavasta tunteesta verrattuna niiden ihmisten totuuteen, yksinkertaisuuteen ja voimaan, jotka olivat painuneet hänen sieluunsa nimellä: he. Kun Gerasim oli herättänyt hänet mietteistä, tuli Pierren mieleen ajatus, että hän ottaa osaa Moskovan aijottuun — kuten hän sen tiesi — kansanpuolustukseen. Tässä tarkotuksessa oli hän heti paikalla pyytänyt Gerasimia hankkimaan itselleen viitan ja pistoolin ja ilmottanut Gerasimille aikomuksensa jäädä Josef Aleksejevitshin taloon salanimellä. Mutta yksinäisyydessä ja joutilaisuudessa ensimäistä päivää viettäessään (Pierre oli moneen kertaan koettanut terottaa huomiotaan vapaamuurarien käsikirjotuksiin, mutta siitä ei tullut mitään) kuvastui useita kertoja hämärästi hänen mieleensä entuudestaan tuttu ajatus hänen nimensä kabalistisesta merkityksestä Bonaparten nimen yhteydessä; mutta tämä ajatus, että hänen, l'Russe Besuhof, oli ennalta määrätty panna raja pedon vallalle, nousi hänen mieleensä myöskin ainoastaan yhtenä niistä haaveista, jotka aiheettomasti ja jälkeä jättämättä väikkyivät mielikuvituksissa.

Kun Pierre viitan ostettuaan (tarkotuksessa ainoastaan ottaa osaa Moskovan kansanpuolustukseen) oli tavannut Rostovilaiset ja Natasha oli sanonut hänelle: "jäättekö kaupunkiin? Oo, miten mainiota!" oli hänen päähänsä välkähtänyt ajatus, että hänen todellakin olisi hyvä jäädä Moskovaan, vaikka se vallotettaisiinkin ja täyttää se, mikä hänelle oli ennalta määrätty.

Seuraavana päivänä kävi Pierre Trigorin tulliportin ulkopuolella mielessä ainoastaan ajatus siitä, ettei säästäisi itseään eikä missään kohden jäisi jälelle heistä. Mutta kun hän oli palannut takasin ja tullut vakuutetuksi siitä, ettei Moskovaa ryhdytäkään puolustamaan, tunsi hän yht'äkkiä, että se mikä ennen oli esiintynyt ainoastaan mahdollisuutena, oli nyt muuttunut välttämättömyydeksi ja pakoksi. Hänen täytyi salata nimensä ja jäädä Moskovaan, kohdata Napoleon ja surmata tämä joko oman perikatonsa uhalla tahi tehdäkseen lopun koko Europan onnettomuudesta, joka Pierren mielestä oli johtunut yksistään Napoleonista.

Pierre tiesi yksityiskohtiaan myöten erään saksalaisen ylioppilaan toimeenpaneman murhayrityksen Bonapartea vastaan Wienissä 1809 ja tiesi myöskin, että ylioppilas oli ammuttu. Mutta se vaara, jonka alaiseksi Pierre pani henkensä aikeensa toteuttamiseksi, kiihdytti häntä entistä enemmän.

Kaksi yhtä voimakasta tunnetta ajoi Pierreä vastustamattomalla voimalla hänen aikeensa toteuttamista kohti. Toinen oli uhrin tarpeellisuuden ja yleisen onnettomuuden tuntemisesta johtuvan kärsimyksen tunne, se sama tunne, jonka tähden hän 25 p:nä elokuuta oli lähtenyt Moschaiskiin ja tunkeutunut keskelle kuuminta taistelua, jonka tähden hän nyt oli karussa kotoaan ja elämän ylellisyydestä ja mukavuuksista välittämättä nukkui vaatteet päällä kovalla sohvalla sekä söi samaa ruokaa Gerasimin kera. Toinen oli hämärä, aito venäläinen halveksumisen tunne kaikkea sovinnaista, keinotekoista ja inhimillistä sekä kaikkea sitä kohtaan, jota suurin osa ihmisiä pitää korkeimpana onnena maailmassa. Ensi kerran oli Pierre kokenut tätä kummallista, kiehtovaa tunnetta aatelin kokouksessa, kun hän yhtäkkiä tunsi, että rikkaus ja valta ja voima ja elämä ja kaikki se, jota ihmiset suurella hopulla kokoavat ja säästävät, että jos kaikki se on minkään arvoista, niin on se vain sen nautinnon vuoksi, jolla kaikki nuo voi hylätä.

Tämä oli samallainen tunne kuin sekin, jonka tähden tarjokassotamies juo viimeisen kopekkansa ja päihtynyt särkee ikkunoita ja peiliä ilman minkäänlaista nähtävää syytä ja tietäen, että se vaatii hänen viimeiset rahansa; se tunne, jonka tähden ihminen tehdessään (pahassa tarkotuksessa) mielettömiä tekoja, aivan kuin koettelee oman valtansa ja voimansa kantavuutta.

Aina siitä päivästä saakka, jolloin Pierre ensi kerran oli kokenut tätä tunnetta aatelin kokouksessa, oli hän alituisesti ollut sen vaikutuksen alaisena, mutta nyt vasta löysi hän sille täydellisen tyydytyksen. Sitä paitsi kannatti tänä hetkenä Pierren aikeita ja esti häntä irtautumasta näistä se, minkä hän jo oli niiden toteuttamiseksi tehnyt. Karkaaminen kotoa, kauhtana, pistooli, hänen ilmotuksensa Rostovilaisille, että hän jää Moskovaan — kaikki tämä olisi sekä kadottanut merkityksensä että ollut halpamaista ja naurettavaa (josta Pierre oli hyvin arka), jos hän kaiken tämän jälkeen olisi lähtenyt Moskovasta samoin kuin muutkin.

Pierren ruumiillinen vointi, kuten tavallista, oli henkisen voinnin kaltainen. Outo ja karkea ruoka, viina, jota hän näinä päivinä joi, sikarien ja viinien puute, likaiset, muuttamattomat alusvaatteet, kaksi puoleksi unetonta yötä, jotka hän oli viettänyt lyhyellä sohvalla, kaikki tämä oli pitänyt Pierreä semmoisessa ärtymyksen tilassa, joka oli lähellä mielisairautta.

Kello kävi jo kahta päivällä. Ranskalaiset olivat lopullisesti marssineet Moskovaan. Pierre tiesi tämän, mutta hän ei ryhtynyt vielä toimimaan, vaan ajatteli ainoastaan aijettaan, jota hän punnitsi pienimpiä yksityiskohtia myöten. Haaveillessan näitä asioita ei Pierren mieleen noussut elävää kuvaa itse murha-iskun toimituksesta eikä Napoleonin kuolemasta, vaan sen sijaan kuvitteli hän surullisella nautinnolla ja tavattoman selvästi omaa perikatoaan ja omaa sankarillista miehuuttaan.

"Niin, minun on yksin kaikkien puolesta voitettava tahi sorruttava!" ajatteli hän. "Niin, minä lähden ... ja sitte yht'äkkiä... Olisikohan pistoolilla vai tikarilla?... Saman tekevä muuten. En minä sinua rankaise, vaan kaitselmuksen käsi ... minä sanon (mietti Pierre sanoja, jotka hän lausuisi Napoleonia murhatessaan). — Ottakaa vain ja teloittakaa minut", puheli Pierre itselleen kasvoilla surullinen, mutta luja ilme ja pää kumarruksissa.

Samaan aikaan kun Pierre keskellä lattiaa seisoessaan mietiskeli tällä tavoin, aukeni kabinetin ovi ja sen kynnykselle ilmestyi ennen aina aran Makar Aleksejevitshin muoto, joka nyt oli kerrassaan muuttunut.

Hänen viittansa oli levällään. Kasvot olivat punaiset ja muodottomat. Hän oli nähtävästi päihdyksissä. Huomattuaan Pierren hän alussa joutui hämilleen. Mutta nähtyään, että Pierrenkin kasvoilla oli hämmästyksen leima hän heti reipastui ja astui hoippuvin askelin keskelle huonetta.

— Ne ovat peloissaan, — sanoi hän käheällä, luottavalla äänellä. — Uskokaa pois, minä en antaudu, uskokaa pois ... eikö niin herra?

Hän vaipui hetkeksi ajatuksiinsa, mutta huomattuaan samassa pöydällä olevan pistoolin tempasi hän sen yhtäkkiä nopeasti käteensä ja juoksi käytävään.

Gerasim ja piharenki, jotka olivat tulleet Makar Aleksejevitshin jälestä, pysähdyttivät hänet eteisessä ja ryhtyivät ottamaan häneltä pois pistoolia. Pierre meni eteiseen ja katseli säälin ja inhon tuntein tuota mielipuolta ukkoa. Makar Aleksejevitsh koetti kasvot ponnistuksista vääristyneinä pitää pistoolia kädessään ja huusi käheällä äänellä nähtävästi kuvitellen mielessään jotain juhlallista.

— Aseisiin! Pistin taisteluun! Älä luule, et sitä saa! — sähisi hän.

— Heittäkää jo, olkaa hyvä, heittäkää. Jättäkää tosiaankin! No, barin, riittää jo ... — puheli Gerasim koetellessaan kääntää Makar Aleksejevitshia kyynärpäistä ovea hohti.

— Kuka sinä olet? Bonaparte! ... — kirkui Makar Aleksejevitsh.

— Älkää viitsikö enää, hyvä herra. Lähdetään huoneeseen lepäämään. Antakaa pistooli minulle.

— Pois, halpa orja! Älä koske! Mikäs tämä on? — kirkui Makar Aleksejevitsh pistoolia heilutellen. — Pistintaisteluun!

— Käy kiinni, — kuiskasi Gerasim piharengille.

Nyt tarttuivat miehet Makar Aleksejevitshin käsiin ja laahasivat hänet ovelle.

Eteinen täyttyi käsirysyn ruskavista äänistä ja tikahtumaisillaan olevan juopuneen äänen uikutuksista.

Yhtäkkiä kaikui uusi, vihlova naisen ääni ulkoportailta ja kyökkipiika lennähti eteiseen.

— Nyt ne tulivat! Taivaan Herra siunatkoon!... Jumaliste ne ovat niitä. Neljä miestä, hevosväkeä! ... — haipatti hän.

Gerasim ja piharenki laskivat käsistään Makar Aleksejevitshin ja käytävästä, josta äänet olivat nyt vaienneet, kuului selvästi muutamien nyrkkien kolkutusta ulko-oveen.

XXVIII.

Pierre, joka oli päättänyt, ettei hän ennen aikeensa toteuttamista ilmaiseisi säätyään eikä ranskankielen taitoaan, seisoi puoliavoimen oven kynnyksellä aikoen heti paikalla piilottautua, kun ranskalaiset saapuisivat sisään. Mutta kun ranskalaiset olivat astuneet sisään, ei Pierre poistunutkaan ovelta, sillä voittamaton uteliaisuus pidätti häntä.

Ranskalaisia oli kaksi. Toinen oli upseeri, pitkä, muhkea ja kaunis mies, toinen oli nähtävästi sotamies tahi upseerin palvelija, pieni, laiha ja auringon paahtama mies, jonka posket olivat painuneet kuopille ja kasvoilla oli tylsä ilme. Upseeri, joka käveli kepin turvin ja ontui, kulki edellä. Muutamia askeleita astuttuaan pysähtyi upseeri aivan kuin päätettyään mielessään, että tämä asunto oli hyvä, kääntyi ovensuussa seisoviin sotamiehiin ja huusi näille kovalla päällikön äänellä, että he ajaisivat hevoset pihaan. Sitte nosti upseeri komealla liikkeellä kyynärpäänsä ylös, kohenteli viiksiään ja kosketti kädellään lakkinsa laitaa.

— Bonjour, la compagnie![223] — virkkoi hän iloisesti ja katseli hymyillen ympärilleen.

Kukaan ei vastannut mitään.

— Vous êtes le bourgeois?[224] — kysyi upseeri Gerasimilta.

Gerasim katsoi upseeriin pelästyneenä ja kysyvästi.

— Quartire, quartire, logement, — sanoi upseeri katsoen pieneen mieheen kiireestä kantapäähän asti ja suopeasti hymyillen. — Les français sont de bons enfants. Que diable! Voyons! Ne nous fâchons pas, mon vieux,[225] — lisäsi hän nujuuttaen harteista pelästynyttä ja äänetöntä Gerasimia.

— A ça! Dites donc, on ne parle donc pas français dans cette boutique,[226] — sanoi hän ympärilleen katsellen ja huomattuaan Pierren. Pierre poistui ovelta.

Upseeri kääntyi taas puhuttelemaan Gerasimia. Hän vaati, että Gerasim näyttäisi hänelle talon huoneet.

— Barin ei ole ... ei ymmärrä ... minä teidän ... — puheli Gerasim koettaen tehdä sanansa käsitettävämmäksi siten, että hän lausui ne väärin.

Ranskalainen upseeri levitteli naurussasuin käsiään Gerasimin nenän alla tahtoen tällä tavoin osottaa, ettei hänkään ymmärtänyt häntä ja läksi sitten ontuen ovelle, jonka luona Pierre seisoi. Pierre aikoi poistua piilottautuakseen upseerilta, mutta samassa hän näki keittiön ovesta ilmestyvän Makar Aleksejevitshin, jolla oli pistooli kädessä. Makar Aleksejevitsh katsahti ranskalaiseen upseeriin mielipuolen kavalin katsein, nosti pistoolin ja tähtäsi. — Pistintaisteluun! ... — kiljasi päihtynyt ja painoi pistoolin liipasinta. Ranskalainen upseeri kääntyi huutoon päin ja samassa silmänräpäyksessä hyökkäsi Pierre käsiksi päihtyneeseen. Samassa hetkessä kun Pierre tarttui pistooliin, ehti Makar Aleksejevitshin sormi vetäistä liipasimesta, jolloin kuului huumaava laukaus ja ruudinsavu peitti kaikki. Ranskalainen kalpeni ja pakeni nopeasti takasin ovelle.

Riistettyään päihtyneen kädestä pistoolin ja heitettyään sen lattialle kiiruhti Pierre upseerin luo ja unohdettuaan päätöksensä olla ilmaisematta ranskankielen taitoaan puhutteli hän upseeria ranskaksi.

— Vous n'êtes pas blessé?[227] — kysyi hän.

— Je crois que non, — vastasi upseeri itseään kopeloiden. — Mais je l'ai manqué belle cette fois-ci, — lisäsi hän osottaen seinään, josta oli lohennut rappausta. Quelle est cet homme?[228] — kysyi upseeri luoden Pierreen tuiman katseen.

— Ah, je suis vraiment au désespoir de ce qui vient d'arriver, virkkoi Pierre nopeasti ja kokonaan unohtaen osansa. — C'est un fou, un malheureux qui ne savait pas ce qu'il faisait.[229]

Upseeri astui Makar Aleksejevitshin luo ja tarttui hänen kaulukseensa.

Makar Aleksejevitsh heilui seinää vasten turvautuen huulet riipuksissa aivan kuin torkkuvalla.

— Brigand, tu me la payeras! — sanoi ranskalainen laskien kätensä irti. — Nous autres nous sommes cléments après la victoire, mais nous ne pardonnons pas aux traîtres,[230] — lisäsi hän synkän juhlallisin kasvoin ja komein pontevin kädenliikkein.

Pierre suostutteli yhä vieläkin ranskankielellä upseeria olemaan rankaisematta päihtynyttä, mieletöntä miestä. Upseeri kuunteli ääneti eikä muuttanut muotoaan, ennenkuin vähän ajan päästä, jolloin hän hymyillen kääntyi Pierreen. Hän katsoi muutaman tuokioisen viime mainittuun. Hänen kauniille kasvoilleen nousi traagillisen lempeä piirre ja hän ojensi kätensä.

— Vous m'avez sauvé la vie! Vous êtes français,[231] sanoi upseeri.

Ranskalaisesta oli tämä johtopäätös kaiken epäilyksen ulkopuolella. Suuren työn voi tehdä ainoastaan ranskalainen ja hänen, m-r Ramballïn capitaine du 13-me léger — hengen pelastaminen, oli epäilemättä mitä suurin teko.

Mutta niin epäilemätön kuin olikin tuo johtopäätös ja sille perustuva upseerin vakaumus, katsoi Pierre tarpeelliseksi riistää häneltä tämän vakaumuksen.

— Je suis Russe,[232] — virkkoi Pierre nopeasti.

— Ti-ti-ti, à d'autres, — virkkoi ranskalainen pyöritellen sormeaan nenänsä edessä ja hymyillen. — Tout à l'heure vous allez me corter ça, — lisäsi hän. — Charmé de rencontrer un compatriote. Eh bien! Qu'allons nous faire de ce homme?[233] — kysyi hän Pierreitä tällä kertaa puhutellen häntä aivan kuin veljeään.

Vaikka Pierre ei olisi ollutkaan ranskalainen, mutta kun hän oli saanut maailman korkeimman nimityksen, ei hän voinut luopua siitä enää mitenkään, puhui ranskalaisen upseerin kasvojen ilme ja äänen sävy. Viimeisen kysymyksen johdosta selitti Pierre vielä kerran, kuka oli Makar Aleksejevitsh, selitti, että tuo päihtynyt, mieletön mies oli hetkistä ennen heidän tuloaan salaa siepannut ladatun pistoolin, jota häneltä ei oltu ehditty ottaa pois sekä pyysi lopuksi jättämään päihtyneen teon rankaisematta.

Ranskalainen upseeri pullisti rintansa ja teki kädellään kuninkaallisen liikkeen.

— Vous m'avez sauvé la vie! Vous êtes français. Vous me demandez ca grâce? Je vous l'accorde. Qu'on emmène cet homme,[234] — sanoi ranskalainen upseeri nopeasti ja pontevasti tartuttuaan Pierren kainaloon, jonka hän henkensä pelastamisen tähden oli ylentänyt ranskalaiseksi, hän läksi kävelemään tämän kanssa huoneisiin.

Kun pihalla olevat sotamiehet olivat kuulleet laukauksen, tulivat he eteiseen ja kysyivät, mitä oli tapahtunut sanoen olevansa valmiit rankaisemaan syyllisiä. Mutta upseeri pysähdytti heidät ankarasti.

— On vous demandera quand on aura besoin de vous,[235] — sanoi hän.

Sotamiehet poistuivat. Upseerin palvelija, joka tällä välin oli ehtinyt käydä keittiössä, tuli upseerin luo.

— Capitaine, ils ont de la soupe et du gigot de mouton dans la cuisine, — ilmotti hän. — Faut-il vous l'apporter?[236]

— Oui, et le vin,[237] käski kapteeni.

XXIX.

Kun ranskalainen upseeri ja Pierre olivat astuneet huoneisiin, piti Pierre velvollisuutenaan uudestaan todistaa kapteenille, ettei hän ollut ranskalainen ja hän aikoikin jo poistua, mutta ranskalainen upseeri ei tahtonut kuulla tästä puhuttavankaan. Hän oli niin tavattoman kohtelias, rakastettava, hyväntahtoinen ja vilpittömän kiitollinen henkensä pelastamisesta, ettei Pierrellä ollut sydäntä vastustaa häntä, vaan kävi istumaan hänen kanssaan saliin, ensimäiseen huoneeseen, johon he olivat tulleet. Vastaukseksi Pierren vakuutuksiin, ettei hän ollut ranskalainen, kohotteli kapteeni ainoastaan olkapäitään nähtävästi jaksamatta käsittää, miten oli mahdollista kieltäytyä ottamasta vastaan niin mairittelevaa nimitystä sekä sanoi, että jos Pierre välttämättömästi tahtoi olla venäläinen, niin olkoon niin, mutta että hän tästä huolimatta kuitenkin on elämänijäkseen kiitollisuuden velassa henkensä pelastamisesta.

Jos tällä ranskalaisella olisi ollut jonkunkaan verran kykyä käsittää muiden tunteita ja jos hän olisi arvaillut, mitä Pierre tunsi nyt, olisi Pierre varmaankin poistunut hänen luotaan, mutta tämän miehen vilkas välinpitämättömyys kaikesta, mikä ei ollut häntä itseään, voitti Pierren.

— Français ou prince russe incognito,[238] — sanoi ranskalainen upseeri katsahdettuaan Pierren hienoihin, vaikkakin likaisiin alusvaatteisiin ja jalokivisormukseen. — Je vous dois la vie et je vous offre mon amitié. Un français noublie jamais ni une insulte, ni un service. Je vous offre mon amitié. Je ne vous dis que ça.[239]

Ranskalaisen upseerin äänen kaiussa, kasvojen ilmeissä ja käden liikkeissä oli niin paljon hyväsydämisyyttä ja kiitollisuutta (ranskalaisen kannalta ajateltuna), että Pierre vaistomaisesti vastaten hymyllä ranskalaisen hymyyn tarttui tämän ojentamaan käteen.

— Capitaine Ramball du 13-me léger, décoré pour l'affaire du sept,[240] — esitti hän itsensä itsekylläisesti ja hillittömästi hymyillen, joka veti hänen huulensa viiksien alta ryppyyn. — Voudrez vous bien me dire à présent, à qui j'ai l'honneur de parler aussi agréablement au lieu de rester à l'ambulance avec la balle de ce fou dans le corps.[241]

Pierre vastasi, ettei hän voi sanoa nimeään, punastui samassa ja koettaen keksiä väärää nimeä oli ryhtymäisillään selittämään niitä syitä, joiden tähden hän ei voi nimeään sanoa, mutta ranskalainen keskeytti hänet nopeasti.

— De grâce, — sanoi hän. — Je comprends vos raisons, vous êtes officier ... supérieur, peut-être. Vous avez porté les armes contre nous. — Ce n'est pas mon affaire. Je vous dois la vie. Cela me suffit. Je suis tout à vous. Vous êtes gentilhomme — lisäsi hän kysyvän omaisesti. (Pierre kumarsi päätään). — Votre nom de baptême, s'il vous plait? Je ne demande pas davantage. M-r Pierre, dites vous ... Parfait. C'est tout ce que je désire savoir.[242]

Kun pöydälle oli tuotu lammaspaistia, munaliikutusta, teekeittiö, viinaa ja venäläisen kellarin viiniä, jota ranskalaiset olivat tuoneet mukanaan, pyysi Ramball Pierreä ottamaan osaa ateriaan ja alkoi itse samassa syödä ahneesti ja nopeasti, kuten terve ja nälkäinen ihminen ainakin, vikkelästi pureskellen voimakkailla hampaillaan, myötäänsä maiskutellen suutaan ja tuon tuostakin virkkaen: exellent, exquis? Hänen kasvonsa punehtuivat ja alkoivat hiestyä. Kun Pierre oli nälkäinen, ryhtyi hänkin mielellään einehtimään. Morelle, upseerin palvelija, toi kastrullin, jossa oli lämmintä vettä ja pani siihen pullon punaviiniä. Sitä paitsi hän toi pullon kaljaa, jonka hän oli ottanut keittiöstä koetteeksi. Ranskalaiset tunsivat jo tämän juoman ja se oli saanut nimenkin. He nimittivät kaljaa limonade de cochon (sikalimonaati) ja Morelle kiitteli tätä limonade de cochonia, jonka hän oli löytänyt keittiöstä. Mutta kun kapteenilla oli viiniä, jota oli saatu Moskovan läpi marssiessa, luovutti hän kaljan Morellelle ja tarttui itse bordeauxilaiseen. Hän kääri pullon kaulaa myöten salvettiin ja kaasi itselleen ja Pierrelle viiniä. Sammutettu nälkä ja viini vilkastuttivat kapteenia entistä enemmän ja hetkeksikään herkeämättä hän puheli koko aterian ajan.

— Oui, mon cher M-r Pierre, je vous dois une fière chandelle de m'avoir sauvé ... de cet enragé ... J'en ai assez, voyez-vous, de balles dans le corps. En voilà une (hän osotti kylkeensä) à Wagram et de deux à Smolensk, — hän osotti arpea poskessaan. — Et cette jambe, comme vous voyez qui ne veut pas marcher. C'est à la grande bataille du 7 à la Moskova que j'ai reçu ça. Sacré Dieu, c'était beau! Il fallait voir ça c'était un déluge de feu. Vous nous avez taillé une rude besogne; vous en vanter, nom d'un petit bon homme. Et, ma parole, malgré la toux, que j'y ai gagné, je serais prêt à recommencer. Je plains ceux qui n'ont pas vu ça.[243]

— J'y ai été,[244] sanoi Pierre.

— Bah, vraiment. Eh bien, tant mieux, — virkkoi ranskalainen. — Vous êtes de fiers ennemis, tout de même. La grande redoute a été tenace, nom d'une pipe. Et vous nous l'avez fait crânement payer. J'y suis allé trois fois, tel que vous me voyez. Trois fois nous étions sur les canons et trois fois on nous a culbuté et comme des capucins de cartes. Oh! s'était beau, m-r Pierre. Vos grenadiers ont été superbes, tonnerre de Dieu. Je les ai vu six fois de suite serrer les rangs et marcher comme à une revue. Les beaux hommes! Notre roi de Naples qui s'y cannait a crié: bravo! — Ah! ah! soldat comme nous autres! — sanoi hän nauraen tuokioisen vaiettuaan. — Tant mieux, tant mieux m-r Pierre. Terribles en bataille ... galants ... (hän iski silmää naurussa suin) avec les belles, voilà les français, m-r Pierre, n'est-ce pas.[245]

Kapteeni oli niin viattoman ja sydämmellisen iloinen ja kokonainen ja itseensä tyytyväinen, että Pierrekin oli vähällä iskeä silmää mielihyvissään häneen katsoessaan. Sana galant oli luultavasti johtanut kapteenin mieleen ajatuksen Moskovan asemasta.

— A propos, dites donc, est-ce vrai que toutes les femmes ont quitté Moscou? Une drôle d'idée! Qu'avaient-elles à craindre?[246]

— Est-ce que les dames françaises ne quitteraient pas Paris, si les russes y entraient?[247] — sanoi Pierre.

— Ah, ah, ah! ... — purskahti ranskalainen väkevään, tuliseen nauruun ja ravisti Pierreä olkapäistä. — Ah! elle est forte celle-la, — virkkoi hän. — Paris... Mais Paris, Paris...[248]

— Paris la capitale du monde...[249] — sanoi Pierre päättäen ranskalaisen sanat.

Kapteeni katsahti Pierreen. Hänellä oli tapana keskellä keskustelua pysähtyä ja katsoa terävästi nauravilla, pehmeillä silmillään.

— Eh bien, si vous ne m'aviez pas dit que vous êtes russe, j'aurai parié que vous êtes parisien. Vous avez ce je ne sais quoi ce.[250] — ja sanottuaan nämä imartelevat sanat hän katsahti taasen äänettömästi Pierreen.

— J'ai été à Paris, j'y ai passé des années,[251] — sanoi Pierre.

— Oh ça se voit bien. Paris! ... Un homme qui ne connait pas Paris, est un sauvage. Un parisien, ça se sent à deux lieux. Paris s'est Talma, la Duschénois, Potier, la Sorbonne, les boulevards, — ja huomattuaan, että johtopäätös oli edellistä heikompi, hän lisäsi nopeasti: — il n'y a qu'un Paris au monde. Vous avez été à Paris et vous êtes resté russe. Eh bien, je ne vous en estime pas moins.[252]

Viinin vaikutuksesta, ja niiden päivien jälkeen, jotka Pierre oli viettänyt yksinäisyydessä synkkien ajatustensa parissa, tunsi hän nyt tahtomattaankin mielihyvää keskustellessaan tämän iloisen ja sydämmellisen ranskalaisen kanssa. — Pour en revenir à vos dames, on les dit bien belles. Quelle fichue idée d'aller s'enterrer dans les steppes, quand l'armée française est à Moscou. Quelle chance elles ont manqué celles-là. Vos moujiks c'est autre chose, mais vous autres, gens civilisés, vous devriez nous connaître mieux que ça. Nous avons pris Vienne, Berlin, Madrid, Naple, Borne, Varsovie, toutes les capitales du monde... On nous craint, mais on nous aime. Nous sommes bons à connaître. Et puis l'Empereur...[253] — alkoi hän, mutta Pierre keskeytti hänet.

— L'Empereur? — toisti Pierre ja hänen kasvoilleen nousi surullinen hämmästyksen ilme. — Est-ce que l'Empereur...[254]

— L'Empereur! C'est la générosité, la clémense, la justice, l'ordre, le génie, voilà l'Empereur! C'est moi Ramball qui vous le dit... Tel que vous me voyez, j'étais son ennemi il y a encore huit ans. Mon père a été comte émigré... Mais il m'a vaincu, cet homme. Il m'a empoigné. Je n'ai pas pu résister au spectacle de grandeur et de gloire dont il couvrait la France. Quand j'ai compris ce qu'il voulait, quand j'ai vu qu'il nous faisait une litière de lauriers, voyez vous, je me suis dit: voilà un souverain, et je me suis donné à lui. Eh voilà! Oh, oui, mon cher, s'est le plus grand homme des siècles passés et à venir.[255]

— Est-il à Moscou?[256] — virkkoi Pierre äimistyen ja rikollisin kasvoin.

Ranskalainen katsahti Pierren rikollisiin kasvoihin ja naurahti.

— Non, il fera son entrée demain,[257] — sanoi hän ja jatkoi puhettaan.

Heidän puheensa keskeytyi muutamista portilta kuuluvista huudoista ja Morelen tulosta, joka tuli sanomaan kapteenille, että ulkona oli württembergiläisiä husareja, jotka aikoivat sijottaa hevosensa samaan pihaan, jossa kapteenin hevoset olivat. Väärinkäsitys oli syntynyt pääasiallisesti siitä syystä, etteivät husarit olleet ymmärtäneet, mitä heille oli sanottu.

Kapteeni käski kutsumaan luokseen vanhemman ali-upseerin, jolta hän kysyi ankaralla äänellä, mihin rykmenttiin hän kuului, kuka oli heidän päällikkönsä ja millä oikeudella hän uskaltaa tulla kortteeriin, johon jo muut ovat asettuneet. Kahteen ensimäiseen kysymykseen mainitsi saksalainen, joka ymmärsi huonosti ranskaa, rykmenttinsä ja päällikkönsä, mutta viimeiseen kysymykseen jota hän ei ollut ymmärtänyt, vastasi hän solkaten muutamia ranskalaisia sanoja saksaansa, että hän on rykmentin majotusmestari ja että päällikkö on käskenyt häntä ottamaan kaikki talot järjestään. Pierre, joka osasi saksaa, tulkitsi kapteenille mitä saksalainen puhui ja kertoi kapteenin vastauksen saksan kielellä württembergiläiselle husarille. Kun saksalainen oli saanut selvän, mitä hänelle oli sanottu, poistui hän ja vei hevoset mukanaan. Kapteeni meni ulkoportaille ja jakoi kovalla äänellä joitakin käskyjä.