VIIDES OSA.

I.

Erikoisemmatta aiheetta tunsi Pierre äkkiä ruhtinas Andrein ja Natashan kihlauksen jälkeen, ettei hän enää mitenkään saata jatkaa entistä elämäänsä. Niin syvästi kuin hän uskoikin niihin totuuksiin, joita näkemään hänen hyväntekijänsä oli avannut hänen silmänsä, niin riemukkaana ja innostuneena kuin hän olikin antautunut sisäistä ihmistään puhdistamaan ja uudesta synnyttämään — kaikesta tästä huolimatta tunsi hän nyt, Natashan kihlauksen ja hyväntekijän kuoleman jälkeen, mikä sattui samoihin aikoihin, että tuon entisen elämän koko hurma oli hetkessä hävinnyt. Elämästä oli jälellä vain tyhjä kuori: talo ja loistava puoliso, joka siihen aikaan oli erään ylhäisen henkilön suosiossa, suunnaton tuttavapiiri ja virka ikävystyttävine muodollisuuksineen. Ja tämä tyhjä elämä tuntui nyt äkkiä Pierrestä aivan ilettävältä. Hän lopetti päiväkirjan pidon, vältteli vapaamuurarien seuraa, alkoi taas oleskella klubissa, mielistyi väkeviin, liittyi nuortenmiesten seuraan ja vietti sanalla sanoen sellaista elämää, että Helena Vasiljevna piti tarpeellisena häntä ankarasti varoittaa. Pierre tunsi sydämessään, että vaimonsa oli oikeassa, ja lähtikin sentähden Pietarista Moskovaan, jottei saattaisi vaimoaan häpeään.

Saavuttuaan Moskovaan, suunnattoman suureen taloonsa, missä näivettyneet ruhtinattaret hallitsivat suurta palvelijajoukkoa, nähtyään kaupungilla ajellessaan Iveriläisen Jumalan äidin kappelin ja sen pyhäinkuvain edessä tuikkivat tuhannet kynttilät, Kremlin torin koskemattomat lumikinokset, issikat, Siftsevin rotkon kurjat hökkelit, nuo aito moskovalaiset vanhukset, joilla ei ole mitään pyyteitä ja jotka hätäilemättä elää retuuttavat aikansa, moskovalaiset akat ja rouvat, moskovalaiset tanssiaiset ja Englantilaisen klubin, — tämän kaiken nähtyään Pierre tunsi taas olevansa kotona, hiljaisessa rauhan satamassa. Hän tuli Moskovassa rauhalliseksi, hänen oli lämmin, tuntui tutulta ja likaiselta kuin vanhassa yönutussa.

Moskovalaiset, vanhat ja nuoret ottivat Pierren vastaan kuin kauvan odotetun vieraan, jonka paikka oli aina ollut valmiina, vaikkakin täyttämättä. Moskovassa pidettiin häntä herttaisimpana, hyväsydämisenä, viisaana, iloisena, jalomielisenä vanhan ajan venäläisenä ylimyksenä, joka tosin oli jonkunverran hajamielinen ja kummallinen. Hänen kukkaronsa oli aina tyhjä, sillä se oli avoinna kaikille.

Teatterien palkkionäytäntöihin, huonoihin tauluihin, kuvapatsaisiin, hyväntekeväisyysseuroihin, mustalaisiin, kouluille, juhlapäivällisiin, remuihin, vapaamuurareille, kirkoille, kirjoihin — kaikkeen ja kaikille oli hän aulis antamaan, ja jollei pari hyvää ystävää olisi lainannut häneltä suuria summia varjellakseen hänen omaisuuttaan, olisi hänestä tullut keppikerjäläinen. Klubissa ei ollut ainoitakaan päivällisiä tai iltakemuja, joissa ei Pierre olisi ollut mukana. Heti kun hän juotuaan pari pulloa punaviiniä oli raskaine ruhoineen kierähtänyt tavalliselle paikalleen sohvaan, kokoontui hänen ympärilleen ystäviä, ja alettiin jutella, riidellä tai laskea leikkiä. Kun syttyi riita, niin pelkällä hyvänsuovalla hymyllään tai lyövällä kokkapuheella Pierre sovitti riitelevät. Vapaamuurarien ateriat olivat ikäviä ja pitkäveteisiä, jollei Pierre ollut mukana.

Kun hän nuorten miesten illallisten jälkeen lopulta suostui toverien viettelyksiin ja hyvänsuovan herttaisesti hymyillen nousi sohvaltaan seuratakseen kiusaajiansa, niin huusivat ja kiljuivat kumppanit ilosta ja onnesta. Tanssiaisissa hän tanssi, kun oli puute nuorista miehistä. Nuoret rouvat ja neitoset pitivät hänestä, sillä ketään erityisemmin lähentelemättä hän oli kaikille yhtä ystävällinen, vallankin illallisten jälkeen. "Il est charmant, il n'a pas de séxe",[70] — puhuivat naiset hänestä.

Pierrestä oli tullut samallainen entinen, hyväsydäminen Moskovassa elelevä kamariherra, jollaisia oli sadottain.

Miten olisikaan hän kauhistunut, jos joku seitsemän vuotta sitte, kun hän juuri oli saapunut ulkomailta, olisi sanonut hänelle, että hänen on turha etsiä ja ajatella maailmassa, että hänen elämänratansa jo aikoja sitten on uurrettu, edeltäpäin määrätty, ja että hänen kohtalonsa kaikista kiemurtelemisista huolimatta on oleva sama kuin kaikkien muidenkin hänen asemassaan olevien ihmisten. Hän ei olisi voinut uskoa näihin ennustuksiin! Olihan hän sydämensä pohjasta toivonut Venäjälle tasavaltaista hallitusmuotoa, oli toivonut itsestään tulevan milloin Napoleonin, milloin filosofin, milloin suuren sotapäällikön, joka kukistaisi Napoleonin. Olihan hän pitänyt mahdollisena ja intohimoisesti toivonutkin turmeltuneen ihmissuvun uudistumista ja luullut voivansa itse kohota täydellisyyden huipulle. Olihan hän perustanut kouluja ja sairaaloita ja vapauttanut orjatalonpoikansa.

Ja sittenkin oli hän nyt — uskottoman vaimon rikas mies, entinen kamariherra, joka mielellään herkutteli ja joi, kylläisen aterian jälkeen varovaisesti haukkua nalkutteli hallitusta, oli Englantilaisen klubin jäsen ja rakastettu seuramies moskovalaisissa piireissä. Kauvan kaivelikin häntä ajatus, että hän nyt itse oli samallainen entinen moskovalainen kamariherra, jollaisia hän seitsemän vuotta sitten oli niin sydämensä pohjasta halveksinut.

Toisinaan lohdutteli hän itseään sillä, että kaikki muuttuu, kunhan hän vain alkaa uuden elämän; mutta samassa kauhistui hän taas, kun muisti, miten moni oli täysin hampain ja hiuksin siirtynyt tähän elämään ja tähän Englantilaiseen klubiin ja lähtenyt sieltä hampaattomana ja kiiltävin kaljuin.

Kun hän ylpeyden hetkinä ajatteli asemaansa ja tilaansa, niin tuntui hänestä kuin olisi hän aivan toisellainen kuin nuo entiset kamariherrat, joita oli ennen halveksinut. Ne olivat hänen mielestään ilettäviä, typeriä, tyytyväisiä ja onnellisia asemassaan, "mutta minä olen nytkin tyytymätön, ja yhä vieläkin tahdon tehdä jotain ihmiskunnan hyväksi", ajatteli hän ylpeyden hetkinä. Mutta nöyryyden hetkinä puheli hän itselleen: "Mutta kenties ovat kaikki nämä toverinikin, kuten minäkin, etsineet ja taistelleet löytääkseen elämälleen jotain omintakeista, uutta, ja ympäristön, yhteiskunnan ja rodun — noiden luonnon voimain, joita ihminen ei voi vastustaa — vaikutuksesta joutuneet samalle raiteelle kuin minäkin." Ja eleltyään jonkun aikaa Moskovassa, hän ei enää kohtalotovereitaan halveksinut, vaan alkoi heitä rakastaa, kunnioittaa ja sääliä kuten itseäänkin.

Pierrellä ei enää, kuten ennen oli ollut laita, ollut toivottomuuden, ikävän eikä ällötyksen hetkiä; mutta sama sairaus, joka ennen oli ilmaantunut raivoisina kohtauksina, oli nyt paennut sydämen syvimpiin sopukkoihin eikä jättänyt enää hetkeksikään häntä rauhaan. "Miksi? Mitä varten? Mitä oikeastaan tapahtuu maailmassa?" — kyseli hän avuttomana itseltään monet kerrat päivän kuluessa, tahtomattaankin aprikoiden elämän ilmiöiden tarkoitusta. Mutta kokemuksesta hän tiesi, ettei saisi vastausta näihin kysymyksiin, ja siksi hän kiireimmän kaupalla tahtoikin niistä aina irtautua. Milloin tarttui hän kirjaan, milloin riensi klubiin, milloin taas lähti Apollon Nikolajevitshin luo jaarittelemaan kaupungin juoruista.

"Vaimoani, joka ei koskaan ole muuta rakastanut kuin omaa ruumistaan, ja joka on maailman typerimpiä naisia", ajatteli Pierre, "pitävät ihmiset järjen ja hienouden perikuvana ja kumartuvat maahan hänen edessään. Napoleon Bonapartea kaikki halveksivat niin kauvan kun hän oli suuri, mutta kun hänestä tuli surkuteltava narri, koettaa keisari Frans kaikin tavoin tyrkyttää hänelle tytärtään laittomaksi aviopuolisoksi. Espanjalaiset ylistävät Jumalaa katolilaisen papiston välityksellä sen johdosta, että he kesäkuun 14 p:nä voittivat ranskalaiset, mutta saman katolilaisen papiston välityksellä ylistävät ranskalaisetkin Jumalaa sen johdosta, että he kesäkuun 14 p:nä voittivat espanjalaiset. Vapaamuurari-veljeni vannovat veriin ja henkiin olevansa valmiit uhraamaan kaikkensa lähimmäiselleen, mutta köyhien almurahoihin ei heiltä riitä ruplaakaan; he yllyttävät Astraeusta Mannan Etsijöitä vastaan ja hommailevat veljeskunnalle alkuperäistä skotlantilaista mattoa ja asiakirjaa, josta ei ole löytänyt järkeä sekään, joka sen laati, ja jota kukaan ei todellisuudessa kaipaa. Kaikki olemme kristityitä ja tunnustamme anteeksiannon ja lähimmäisen rakkauden lait, mutta eilen ruoskittiin eräs karkuri sotilas, ja samojen rakkauden ja anteeksiannon lakien palvelija, pappi tarjosi sotilaalle ristin suudeltavaksi ennen mestausta." Näin Pierre ajatteli; ja tämä yleinen, kaikkien tunnustama ja tietämä vale ihmetytti häntä yhä uudelleen, aivan kuin siinä olisi ollut hänelle jotain uutta, ja vaikka hän siihen jo oli niin kovin tottunut. "Käsitän tämän valeen ja vääryyden", hän ajatteli, "mutta miten on minun ihmisille tämä sanottava? Olen koettanutkin ja aina olen havainnut, että he sydämensä syvyydessä käsittävät asiat aivan samoin kuin minäkin, mutta he koettavat olla mitään näkemättä. Siis on kai niin tehtäväkin! Mutta minne joudun minä sitten, minä?" Pierre tunsi onnettomuudekseen, että hän, samoin kuin niin monet muut, etenkin venäläiset, oli herkkä näkemään ja uskomaan hyvän ja oikean mahdollisuuteen, mutta näki samalla liian selvästi elämän pahuuden ja valeen, voidakseen oikein todenteolla heittäytyä tämän elämän pyörteisiin. Kaikilla toiminnan aloilla hän näki pahuuden ja petoksen ylimmällä orrella. Meni hän minne tahansa ja ryhtyi hän mihin tahansa, pahuus ja vale olivat kaikkialla vastassa ja sulkivat häneltä kaikki toiminnan tiet. Ja elää ja toimia sentään täytyi. Kauheata oli olla näiden ratkaisemattomien elämänkysymysten kalvamana, ja siksi heittäytyikin hän ensimäisten viettelysten syliin, unohtaakseen nuo ainaiset kysymykset. Hän seurusteli kaikissa mahdollisissa piireissä, juopotteli mielellään, osteli tauluja, rakennutti, mutta enimmäkseen sentään lueskeli.

Hän luki ja luki kaikki, mitä käteen sattui. Kun palvelijat iltasin häntä vielä riisuivat, oli hänellä jo kirja kädessä, ja kirja käteen hän nukkuikin. Herättyään lähti hän vieraskäynneille tai klubiin jaarittelemaan, täältä remuille ja naikkosten luo, remuilta taas jaarittelemaan, lukemaan, juomaan. Juopotteleminen kävi hänelle yhä enemmän sekä ruumiilliseksi että sielulliseksi välttämättömyydeksi. Vaikka lääkärit olivat sanoneet, että hänenlaiselleen lihavalle miehelle juopotteleminen on vaarallista, niin joi hän sittenkin, vieläpä julmasti. Hänen oli täysin hyvä olla vasta silloin, kun oli suureen suuhunsa kaataa loiskauttanut muutaman juomalasin viiniä. Silloin tunsi hän ruumiissaan miellyttävän lämmön kiertävän, mieli kävi helläksi kaikkia lähimmäisiä kohtaan, ja järki oli valmis pintapuolin arvostelemaan kaikkia kysymyksiä, koskematta sentään niiden ytimeen. Vasta kun oli juonut pullon tai pari viiniä, tuntui hänestä ettei se sekava ja kauhistava elämän arvoitus, joka häntä ennen niin oli peloittanut, sentään ollutkaan niin kovin kauhea. Ollessaan pohmelossa, jaaritellessaan, kuunnellessaan toisten keskustelua, lukiessaan puolisten tai illallisen jälkeen — aina tuli tuo arvoitus hänen mieleensä jossakin muodossa. Mutta ainoastaan humalassa ollessaan saattoi hän puhella itselleen; "Ei mitään hätää. Kyllä sen selvittelen. Johan minulla onkin selvitys valmiina, mutta nyt ei ole aikaa, kyllähän sitten kaikki harkitsen!" Mutta tämä sitten ei tullut koskaan.

Mutta herättyään aamusin tunsi Pierre, että nuo kysymykset yhä olivat ratkaisemattomat ja yhtä kauhistavat kuin ennenkin. Kiireesti tarttui hän tällöin kirjaan ja riemastui, kun joku sattui tulemaan häntä tapaamaan.

Toisinaan johtui Pierren mieleen kuulemansa juttu sotilaista, jotka varaväessä ollessaan luotituiskussa etsivät kiihkeästi jotain tointa, unohtaakseen helpommin vaaran. Ja Pierren mielestä olivat kaikki ihmiset tällaisia sotilaita, jotka koettivat kukin tavallaan tukahuttaa elämisen pelkoaan: mikä kunnianhimolla, mikä korteilla, mikä lakien laadinnalla, mikä naisilla, mikä leluilla, mikä hevosilla, mikä valtiollisilla asioilla, mikä metsästyksellä, mikä viinalla, mikä valtion viralla. "Ei ole olemassa ei joutavaa eikä tärkeätä — kaikki on yhdentekevää elämässä: kunhan vain pelastuisi siitä jollakin tavalla!" ajatteli Pierre. "Kunhan vain ei näkisi sitä, tuota kauheata sitä."

II.

Syystalvesta saapui ruhtinas Nikolai Andrejevitsh Bolkonski tyttärineen Moskovaan. Entisyytensä, teräväjärkisyytensä ja kummallisuuksiensa perustuksella pääsi hän heti alunpitäen moskovalaisten suosioon, ja ranskalaisvihamielisten mielipiteittensä johdosta, joilla tähän aikaan oli Moskovassa hyvä kaiku, kun suomut olivat karisseet useampain Aleksanterin ihailijain silmistä, joutui hän erityisen kunnioituksen esineeksi ja hallituksen vastustajain johtajaksi ja sieluksi.

Ruhtinas oli kovin vanhentunut tämän vuoden kuluessa. Yhtäkkiä saattoi hän kesken kaiken nukahtaa, hän unohti läheiset tapahtumat, vaikka tarkalleen saattoikin muistaa kauvan sitten tapahtuneet asiat. Vanhuuden merkkinä saattoi pitää myöskin hänen lapsellista turhamaisuuttaan vastustuspuolueen johtajan kunniasta. Mutta siitä huolimatta saattoi hän herättää vieraissaan syvää kunnioitusta, erittäinkin silloin kun hän iltasin turkki yllä ja tekotukka valkeaksi puuteroittuna teepöydässä kertoeli katkonaisia muistelmiaan vanhoista ajoista tai vielä katkonaisemmin ja terävämmin arvosteli äskeisiä tapahtumia ja oloja. Vieraille tarjosi juhlallisen viehättävän näyn tämä vanhanaikainen talo suunnattomine kuvastimineen ja Katarinan aikuisine huonekaluineen. Palvelijat käyttivät vielä puuteroittuja tekotukkia, isäntä itse oli edellisen vuosisadan jyrkkä mutta teräväjärkinen edustaja, tytär lempeä ja kaino, ranskatar viehättävä. Mutta vieraat eivät tulleet ajatelleeksi, että paitsi niitä paria kolmea tuntia, mitkä he talossa viettivät, siellä elettiin vielä 22 tuntia vuorokaudessa, jona aikana talon salainen sisäinen elämä kulki rataansa.

Viime aikoina Moskovassa oli tämä sisäinen elämä käynyt ylen raskaaksi ja painostavaksi ruhtinatar Marialle. Täällä oli hän menettänyt elämänsä kalliimmat ilot — Jumalan ihmiset ja yksinäisyyden, jotka olivat virkistäneet ja voimistaneet häntä maalla. Pääkaupungin elämä ei tarjonnut hänelle mitään iloa eikä etua. Seuraelämään hän ei puuttunut. Kaikki tiesivät, ettei vanha ruhtinas päästänyt tytärtään yksinään minnekään, itse hän ei jaksanut enää liikkua, ja siksi ei ruhtinatar Mariaa enää kutsuttukaan päivällisille tai illatsuihin. Miehelään menoa ei ruhtinatar Maria enää ajatellutkaan. Hän oli huomannut, miten kylmästi isä kohteli nuoria miehiä, jotka toisinaan eksyivät taloon, kenties juuri naimahommissa. Ystäviä hänellä ei myöskään ollut, sillä Moskovassa olonsa aikana hän oli surkeasti pettynyt kahden sydäntään lähinnä olleen henkilön suhteen. M-lle Bourienne, jolle hän ei ennenkään ollut voinut täydellisesti sydäntään purkaa, oli viime aikoina käynyt hänelle vastenmieliseksi, ja eräiden syiden perustalla hän alkoi häntä vieroa. Julia Karagin, jonka kanssa hän oli viisi vuotta taukoamatta ollut kirjeenvaihdossa, tuntui hänestä aivan vieraalta, kun he nyt tapasivat toisensa Moskovassa. Julia, joka veljiensä kuoleman johdosta oli perinyt suunnattomat rikkaudet ja jota siis pidettiin Moskovan ensimäisinä morsiamina, vietti kaiken aikansa ylhäisön iloissa ja huvituksissa. Hän oli aina nuorten miesten ympäröimänä, jotka Julian mielestä nyt yhtäkkiä olivat huomanneet hänen suuret ansionsa. Julia oli siinä iässä, jolloin suuren maailman naiset huomaavat avioliittoon pääsön olevan täpärällä ja jolloin heidän kohtalonsa on ratkaistava tavalla tai toisella. Surumielisesti hymyillen muisteli ruhtinatar Maria tuorstaisin, ettei enää saata kenellekään kirjoittaa, kun Julia on täällä ja tapaa hänet kerran viikossa, vaikkei hänellä tästä kohtauksesta olekkaan mitään iloa. Kuten vanha pakolainen kieltäytyi menemästä naimisiin naisen kanssa, jonka luona oli viettänyt illat monien vuosien kuluessa ainoastaan sentähden, ettei hänellä enää olisi näitä iltoja, samoin ruhtinatar Mariakin sääli, että Julia nyt oli Moskovassa, eikä hänellä ollut kelle kirjoittaa. Ruhtinatar Marialla ei ollut Moskovassa puhekumppania, ei ystävää, jolle olisi saattanut uskoa surunsa ja huolensa, ja niitä oli viime aikoina kasaantunut yhä vain enemmän. Ruhtinas Andreita odotettiin kotiin, ja pian oli lopussa vanhan ruhtinaan määräämä odotusaika. Mutta asian valmistamiseksi ei ruhtinatar Maria ollut saanut mitään aikaan, päinvastoin näytti kaikki entistään toivottomammalta. Kreivitär Rostovin nimen mainitseminenkin saattoi vanhan ruhtinaan raivoon, sillä muutenkin oli hän viime aikoina ollut miltei aina huonolla tuulella. Paljon surua oli ruhtinatar Marialle viime aikoina tuottanut kuusivuotiaan veljenpojan opettaminen. Kauhukseen huomasi ruhtinatar, että hän poikasta opettaessaan oli ärtyisä ja kiukkuinen, kuten isäkin ennen oli ollut häntä itseään opettaessaan. Vaikka hän lukemattomia kertoja oli itsekseen päätellyt, ettei kiivastuisi opettaessaan, niin sittenkin hän melkein joka kerta kun tavauspuikko kädessä oli istuutunut poikasen viereen ranskankielen aakkosia jankkaamaan, heti alkoi hätäillä ja tahtoi kiireen kaupalla ja mahdollisimman helposti siirtää kaikki tietonsa pojalle, joka aina oli peloissaan, että täti taas suuttuu. Kun poikanen vain vilkaisi sivulleen, heti alkoi täti vapista, hätäillä, kiivailla, korotti ääntään, toisinaan nykäsi kädestäkin ja asetti nurkkaan. Heti kun oli vienyt pojan nurkkaan, alkoi hän itkeä ilkeätä, pahaa luonnettaan, ja poikakin yhtyi itkuun, tuli luvatta nurkasta, raastoi tädin kosteita käsiä silmiltä ja alkoi lohdutella. Mutta enin tuotti hänelle surua isän ärtyisyys, joka aina kärjistyi tyttäreen ja viime aikoina alkoi muuttua täydelliseksi julmuudeksi. Jos isä olisi pakoittanut hänet yökaudet kumartelemaan pyhäinkuvain edessä, jos hän olisi häntä kurittanut, pakoittanut puita ja vettä kantamaan, niin ei olisi hänelle edes mieleen juolahtanut asemansa tukaluus; mutta tämä rakastava kiusaaja, jonka rakkaus oli tehnyt niin julmaksi ja saattanut kiusaamaan sekä itseään että tytärtään, saattoi tieten tahtoen loukata, halventaa häntä vieläpä suoraan todistaa, että hän oli aina ja kaikkeen vikapää. Viime aikoina oli isässä huomattavissa eräs piirre, joka enin kiusasi tytärtä: hän alkoi yhä julkeammin ja julkeammin lähennellä M-lle Bouriennea. Kun ruhtinas Andrei oli ilmoittanut isälleen naimahommistaan, oli tämä kärttyisänä leikillään luvannut myös mennä naimisiin ja tehdä ranskattaresta ruhtinattaren. Nyt näkyi tämä piloilla lausuttu ajatus häntä alkaneen miellyttää, ja siksi hän alituiseen loukkasi tytärtään ja osoitti erityistä hellyyttä ranskattarelle, lisätäkseen (kuten Mariasta tuntui) tyttären tuskia.

Kerran Moskovassa vanha ruhtinas tyttärensä nähden (tämä arveli isän tahallaan tehneen tämän hänen nähtensä) suuteli ranskatarta kädelle, veti hänet luokseen, syleili ja hyväili. Ruhtinatar Maria kiivastui ja juoksi huoneesta. Hetken kuluttua tuli ranskatar ruhtinattaren huoneeseen ja alkoi hymyillen miellyttävällä äänellään rupattaa jotain hullunkurista. Nopeasti kuivasi ruhtinatar kyyneleensä, astui päättävänä ranskattaren eteen ja alkoi vihasta väräjävin äänin huutaen sättiä tätä: "Tämä on hävytöntä, alhaista, epäinhimillistä käyttää hyväkseen heikkoutta"... Hän ei voinut jatkaa. "Tiehenne huoneestani", hän kiljasi ja hyrskähti itkuun.

Seuraavana päivänä ei vanha ruhtinas sanonut sanaakaan tyttärelleen; mutta päivällistä syötäessä ruhtinatar huomasi, että isä oli tarjoilijan käskenyt alkaa neiti Bouriennesta. Kun tarjoilija aterian loputtua totuttuun tapaan tarjosi kahvia ensimäiseksi ruhtinattarelle, joutui ruhtinas äkkiä raivon valtaan, heitti sauvallaan tarjoilijaa ja antoi heti paikalla määräyksen, että tarjoilija on lähetettävä sotapalvelukseen.

— Ei kuulla, vaikka kahdesti olen sanonut! ... ei kuulla! Hän on ensimäinen tässä talossa; hän on paras ystäväni, — huusi ruhtinas. — Ja jos sinä vielä kerran rohkenet, — jatkoi hän tyttäreensä kääntyen, — käyttäytyä kuten eilen, niin näytän sinulle, kuka on isäntä tässä talossa. Ulos! Tiehesi silmistäni; pyydä anteeksi häneltä!

Ruhtinatar Maria pyysi anteeksi neiti Bouriennelta ja isältään sekä omasta että tarjoilijan puolesta, joka oli pyytänyt hänen apuaan.

Tällaisina hetkinä hiipi ruhtinatar Marian sydämeen tunne, joka muistutti uhrin ylpeyttä. Ja sama isä, jota hän moitiskellen arvosteli, saattoi tällaisten hetkien jälkeen tyttären nähden etsiskellä silmälasiaan vaikka ne olivat aivan hänen vieressään, tai saattoi tykkänään unohtaa, mitä hetki sitten oli tapahtunut, tai vaappuen horjahtaa heikoilla jaloillaan, jolloin vilkasi sivulleen nähdäkseen, olisiko joku huomannut hänen heikkoutensa, tai, mikä oli pahinta, saattoi äkkiä nukahtaa päivällispöydän ääreen, kun ei ollut vieraita, jotka olisivat häntä pitäneet virkeänä. "Hän on vanha ja heikko, ja sentään julkenen minä häntä arvostella!" ajatteli ruhtinatar Maria itseään halveksien tällaisina hetkinä.

III.

Vuonna 1810 oli Moskovassa ranskalainen lääkäri, joka oli sangen hyvässä huudossa suuren maailman keskuudessa. Hän oli komea, kaunis mies, herttainen ja ystävällinen, aito ranskalainen. Lääkärinä pidettiin häntä tavattoman taitavana, ja hän liikkui suuressa maailmassa kuin vertainen ja ystävä. Hänen nimensä oli Métivier.

Ruhtinas Nikolai Andrejevitsh, joka aina oli halveksinut ja pilkannut lääketiedettä, oli neiti Bouriennen neuvosta kutsuttanut luokseen tämän lääkärin ja oli kiintynyt häneen. Métivier kävi pari kertaa viikossa ruhtinaan luona.

Ruhtinaan nimipäivänä kävi koko Moskovan hienosto ruhtinaan talon edustalla, mutta ketään ei päästetty tervehdyksille ruhtinaan nimenomaisesta kiellosta, ainoastaan muutamia herroja oli käsketty kutsumaan päivällisille. Näiden luettelon oli ruhtinas jättänyt tyttärelleen.

Métivier oli myös aamulla tullut onnittelemaan päivän sankaria ja arveli lääkärinä voivansa de forcer la consigne,[71] kuten hän lausui ruhtinatar Marialle. Hän meni ruhtinaan työhuoneeseen. Ruhtinas sattui tänä aamuna olemaan tavattoman huonolla tuulella. Hän oli kuljeskellut kaiken aamua huoneesta toiseen, tiuskinut kaikille, ei ollut ymmärtävinään, mitä hänelle puhuttiin, ja väitti, ettei kukaan tahdo häntä käsittää. Ruhtinatar Maria tunsi hyvin tämän hiljaisen, ärtyisän murinan, joka tavallisesti purkautui valtavaan raivokohtaukseen, ja siksi hän kaiken aamua olikin kulkenut kuin viritetyn pyssyn edessä, odotellen välttämätöntä laukausta. Lääkärin tuloon asti oli aamu kulunut erikoisemmatta. Päästettyään lääkärin ruhtinaan työhuoneeseen, ruhtinatar Maria istuutui vierashuoneeseen oven viereen, mistä saattoi kuulla kaiken, mitä tapahtui työhuoneessa.

Ensin kuuli hän lääkärin äänen, sitten isän äänen, sitten puhuivat molemmat yhtaikaa, ovi paukahti levälleen, ja kynnyksellä seisoi pelästynyt, kaunis Métivier ja hänen takanaan vanha ruhtinas yömyssy päässä ja aamunuttu yllä. Ruhtinaan kasvot olivat raivosta vääntyneet, ja silmäterät olivat painuneet alilautoihin.

— Etkö käsitä? — raivosi ruhtinas. — Mutta minä käsitän! Ranskalainen urkkija, Bonaparten orja, urkkija, tiehesi minun talostani! Tiehesi, sanon minä... — ja ovi paukahti kiinni.

Métivier kohautteli harteitaan ja meni neiti Bouriennea kohti, joka huudon kuultuaan oli rientänyt viereisestä huoneesta.

— Ruhtinas ei ole aivan terve, sappi ja verensyöksymä aivoihin. Rauhoittukaa, tulen huomenna, — sanoi Métivier, painoi sormen huulilleen ja poistui kiireesti..

Työhuoneen oven takana kuului tohvelien tissahtelua ja huutoa: "Urkkijat, kavaltajat, kaikkialla kavaltajia! Omassa talossaan ei saa hetkenkään rauhaa!"

Lääkärin poistuttua kutsutti ruhtinas tyttärensä puheilleen, ja tähän purkautui nyt isän vellova sappi. Tytär oli syypää siihen, että hänen luokseen oli päästetty urkkija. Olihan hän sanonut, ettei keitään muita saanut päästää taloon kuin ne, jotka olivat merkityt luetteloon. Miksi oli päästetty tuo konna! Tytär oli kaikkeen vikapää. Tyttäreltä ei hän saa hetkenkään rauhaa, ei saa edes rauhassa kuolla, puheli isä.

— Ei, rakkaani, erotkaamme, erotkaamme! tietäkää se, tietäkää se! Kauvemmin en kestä, — sanoi ruhtinas ja läksi huoneesta. Mutta aivan kuin olisi pelännyt, ettei tytär mahdollisesti pidä hänen sanojaan täytenä totena, hän palasi heti takasin, kääntyi tyttäreensä ja lisäsi mahdollisimman rauhallisella äänellä: — Älkääkä luulko, että olen sanonut tämän vihan vimmassa. Olen rauhallinen ja olen asian tarkoin punninnut. Ero on välttämätön. Etsikää itsellenne paikka!... — Nyt hän ei enää voinut hillitä itseään, vaan puhkesi sellaiseen raivoon kuin vaan rakastava ihminen saattaa puhjeta, ja nyrkit koholla ja itsekin nähtävästi kärsien hän huusi:

— Ja kun edes joku hölmö hänet naisi! — Ovi mäjähti, neiti Bourienne kutsuttiin ruhtinaan luo, ja kaikki vaikeni.

Kahdelta saapuivat päivällisvieraat, joita kaikkiaan oli kuusi.

Vieraat — tunnettu kreivi Rostoptshin, ruhtinas Lopuhin veljenpoikineen, kenraali Tshatrof, ruhtinaan entinen sotatoveri, ja nuoremmista Pierre ja Boris Drubetskoi — odottivat isäntää vierashuoneessa.

Muutama päivä sitten oli Boris saapunut lomalle Moskovaan ja oli halunnut tutustua ruhtinas Nikolai Andrejevitshiin. Hän oli osannut niin ovelasti käyttäytyä vanhuksen luona, että tämä poikkesi tavallisista säännöistään ja kutsui hänet päivällisille, vaikkei muuten kärsinytkään nuoria miehiä talossaan.

Vaikkei ruhtinasta oikeastaan pidettykään niin sanoaksemme "suureen maailmaan" kuuluvana, ja vaikkeikaan hänestä puhuttu turuilla ja teillä, niin sittenkin pidettiin erittäin mairittelevana tämän pienen suletun piirin tuttavuutta. Tämän oli Boris viikko sitten tullut käsittämään, kun kreivi Rostoptshin hänen kuultensa lausui ylipäällikölle, joka kutsui häntä päivällisille Nikolain päivänä:

— Kiitän, mutta sinä päivänä käyn aina suutelemassa ruhtinas Nikolai Andrejevitshin pyhäinjäännöksiä.

— Ah niin, niin, — vastasi ylipäällikkö. — Mitenkä hän?...

Tämä pieni seura, joka vanhanaikaisessa vierashuoneessa odotti isännän saapumista, muistutti juhlalliseen neuvotteluun kokoontunutta lautakuntaa. Istuttiin hiljaa ja kun puhuttiin, niin aivan hiljaa. Isäntä ilmestyi vihdoin, mutta vakavana ja vaiteliaana. Ruhtinatar Maria oli vielä entistäänkin hiljaisempi ja arempi. Vieraat puhuttelivat häntä vastenmielisesti, sillä he huomasivat että hänellä oli muuta sydämellä tällä erää. Kreivi Rostoptshin yksinään koetti pitää keskustelua vireillä, kertoellen viimeisistä kaupungin tapahtumista ja valtiollisista uutisista. Lopuhin ja vanha kenraali lausuivat toisinaan sanasen.

Ruhtinas Nikolai Andrejevitsh kuunteli kuin ylituomari kuuntelee esittäjää, toisinaan vain päätään nyökäyttämällä tai parilla sanalla ilmaisten että oli selvillä asiasta. Keskustelun sävy oli selvästi hallituksen vastainen. Puhuttiin tapahtumista, jotka selvästi osoittivat asiain menevän yhä hullummin; mutta jokainen juttu ja arvostelu pysähtyi tai pysäytettiin ihmetyttävän johdonmukaisesti niihin rajoihin, joiden ulkopuolella saatettiin joutua keisarin personaan.

Aterian aikana keskustelu siirtyi tuoreimpaan valtiolliseen uutiseen, siihen nimittäin, miten Napoleon oli riistänyt Oldenburgin herttuan alueet ja miten Venäjän hallitus tämän johdosta oli lähettänyt Napoleonille vihamielisen nootin kaikkiin Europan hoveihin.

— Bonaparte mellastaa Europassa kuten merirosvo anastamallaan laivalla, — sanoi Rostoptshin, toistaen jo usein ennenkin lausumansa sananparren. — Ihmetellä todellakin täytyy hallitsijain kärsivällisyyttä tai järjen pimeyttä. Nyt on tullut paavin vuoro, ja häikäilemättä aikoo Bonaparte kukistaa katolisen kirkon päämiehen, ja — kaikki ovat vaiti! Meidän hallitsijamme yksinään uskalsi vastustaa Oldenburgin herttuan alueiden ryöstöä. Ja sekin... Rostoptshin vaikeni, sillä hän huomasi joutuneensa asioihin, joita ei enää saanut arvostella.

— Oldenburgin herttuakunnasta on tarjottu toisia alueita, — sanoi ruhtinas Nikolai Andrejevitsh. — Herttuoita siirretään nykyään kuten minäkin siirtelen talonpoikiani Lisijagorista Bogutsharovoon tai rjasanilaisille maatiloille.

— Oldenburgin herttua on kestänyt onnettomuudet ihmeteltävällä tahdonlujuudella ja alistunut nöyrästi kohtaloonsa, — sanoi Boris vaatimattoman kunnioittavasti.

Tämän hän sanoi sentähden, että hänellä oli ollut Pietarista lähtiessään kunnia tulla esitetyksi herttualle. Ruhtinas Nikolai Andrejevitsh katsahti Borikseen ja aikoi lausua jotain hänen sanojensa johdosta, mutta muuttikin mieltä, sillä hänen mielestään oli Boris liian nuori, jotta hänelle kannattaisi vastata.

— Luin meidän vastalauseemme Oldenburgin herttuan asian johdosta ja minua hämmästytti nootin kelvoton sanamuoto, — sanoi kreivi Rostoptshin halveksivan huolettomasti, osoittaakseen puhuvansa asiasta, jota kykeni arvostelemaan.

Pierre katsahti naivin ihmettelevästi Rostoptshiniin, sillä hän ei saattanut käsittää, miksi nootin kehno sanamuoto niin huolestutti kreiviä.

— Eikö ole yhdentekevää, kreivi, miten nootti on laadittu, — sanoi Pierre, — kunhan vain sen sisältö on repäsevä?

— Rakkaani, meidän 500 tuhannen miehisellä armeijallamme luulisi nähdäkseni voitavan aikaansaada hyväkin sanamuoto.

Nyt Pierre käsitti, miksi Rostoptshinia huolestutti nootin sanamuoto.

— Nähtävästi on kirjoittaminen tullut muotiin, — sanoi vanha ruhtinas: — siellä Pietarissa yhä vain kirjoitetaan, ei ainoastaan nootteja, uusia lakejakin yhä vain kirjoitetaan. Minun Andrjushani siellä on Venäjää varten kirjoittanut kokonaisen nidoksen lakeja. Nykyään yhä vain kirjoitetaan! — Ja hän alkoi luonnottomasti nauraa.

Keskustelu taukosi hetkeksi; vanha kenraali alkoi rykiä, kääntäen siten toisten huomion itseensä.

— Oletteko kuulleet viimeisiä uutisia Pietarista? Miten käyttäytyi Ranskan uusi lähettiläs sotilastarkastuksen aikana!

— Mitä? Niin, jotain olen kuullut; hän oli lausunut jotain sopimatonta Hänen Majesteettinsa kuullen.

— Hänen Majesteettinsa oli erityisesti osoittanut hänelle krenatieridivisionaa ja sen kunniamarssia, — jatkoi kenraali, — ja kerrotaan, ettei lähettiläs ollut tietääkseenkään ja oli vielä rohjennut sanoa: "meillä Ranskassa ei vähääkään välitetä tuollaisista turhuuksista." Keisari ei ollut suvainnut sanoa mitään. Seuraavan tarkastuksen aikana ei keisari kertaakaan ollut puhellut lähettilään kanssa, kerrotaan.

Kaikki vaikenivat: asia koski keisarin persoonaa, ja sentähden ei kukaan voinut lausua mielipidettään.

— Hävyttömät! — sanoi vanha ruhtinas. — Tunnetteko Métivierin? Karkoitin hänet tänään luotani. Hän tuli tänne, päästivät hänet luokseni, vaikka niin hartaasti olin pyytänyt, ettei ketään päästettäisi, — sanoi ruhtinas, katsahtaen vihaisesti tyttäreensä.

Ja vanha ruhtinas kertoi kohtauksensa ja keskustelunsa ranskalaisen lääkärin kanssa ja ilmaisi syyt, joiden perusteella piti häntä urkkijana. Vaikka nämä syyt olivat sangen riittämättömiä ja hämäriä, ei kukaan sentään vastustanut vanhan ruhtinaan mielipiteitä.

Paistiin tultaessa tarjottiin samppanjaa. Vieraat nousivat paikoiltaan ja onnittelivat isäntää. Ruhtinatar Mariakin meni onnittelemaan.

Isä vilkasi tyttäreensä kylmin, ilkein katsein ja käänsi ryppyisen, sileäksi ajellun poskensa hänen suudeltavakseen. Isän ilmeestä tytär saattoi lukea, ettei tämä vielä ollut unohtanut aamullista keskustelua, ja että hänen päätöksensä yhä vielä oli ennallaan, ja että ainoastaan vieraiden läsnäolo esti häntä toistamasta entisiä sanojaan.

Kun oli siirrytty vierashuoneeseen kahvin ääreen, ryhmittyivät vanhukset yhteen seuraan.

Vanha ruhtinas elostui ja lausui mielipiteensä uhkaavasta sodasta.

Hän sanoi, että Napoleon yhä kurittaa venäläisiä niin kauvan kuin nämä etsivät saksalaisten ystävyyttä ja sekaantuvat Europan asioihin, joihin Venäjän on vetänyt Tilsitin rauhansopimus. Venäläisten ei pitäisi taistella itävaltalaisia vastaan eikä heidän puolestaan. Venäläisten edut ovat idässä, mutta Bonapartea on kohdeltava jäykästi, ja rajat ovat miehitettävät, eikä hän enää milloinkaan rohkene käydä rajan yli kuten v. 1806.

— Ja kuinka me, ruhtinas, saattaisimme taistella ranskalaisten kanssa! — sanoi Rostoptshin. Voimmeko me varustautua opettajiamme ja jumaliamme vastaan? Katsokaa nuorisoamme, katsokaa naisiamme. Meidän jumalamme ovat — ranskalaiset, meidän taivaanvaltakuntamme on — Parisi.

Hän alkoi puhua yhä äänekkäämmin, nähtävästi sentähden että kaikki häntä kuuntelivat.

— Pukumme ovat ranskalaisia, ajatukset ranskalaisia, tunteet ranskalaisia! Te tyrkkäsitte niskaan Métivieriä sentähden että hän on ranskalainen ja konna, mutta meikäläiset rouvat ja neitoset ryömivät hänen jaloissaan. Olin eilen illatsussa. Viidestä rouvasta oli kolme katolilaista, ja ainoastaan pyhän paavin suostumuksella uskalsivat he sunnuntaina neuloa kanavakankaalle, mutta siitä huolimatta istuivat he miltei alastomina kuten saunan ilmoituskilvet, jos niin rohkenen lausua. Ah, ruhtinas, kun katselee meidän nuorisoa, niin tekee mieli mennä museosta noutamaan Pietari Suuren karanko ja sillä pehmittää kyljet, niin että hulluus lähtisi!

Kaikki olivat ääneti. Vanha ruhtinas katseli hymyhuulin Rostoptshinia ja nyökäytteli hyväksyvästi päätään.

— No, hyvästi, teidän ylhäisyytenne; olkaa terve, — sanoi Rostoptshin, nousten hänelle ominaisin nopein liikkein ja ojentaen isännälle kätensä.

— Hyvästi, kyyhkyni, häntä kuulee kuin harppua! — sanoi vanha ruhtinas, pidellen vierastaan kädestä ja tarjoten poskeaan suudeltavaksi. Muut vieraat seurasivat Rostoptshinin esimerkkiä.

IV.

Ruhtinatar Maria kuunteli vanhusten juttuja ja arvosteluja, mutta ei hän niistä mitään käsittänyt, sillä hän ajatteli vain yhtä asiaa: huomasivatkohan vieraat isän nyrpeän ja vihamielisen mielentilan häntä kohtaan. Ei hän edes huomannut sitä, miten Boris Drubetskoi, joka jo kolmatta kertaa oli talossa, oli erityisen huomaavainen ja ystävällinen häntä kohtaan koko päivällisten ajan.

Hajamielisin, kysyvin katsein tuijotti ruhtinatar Pierreen, joka viimeiseksi oli jäänyt taloon, ja hattu kädessä ja hymy huulilla tuli hänen luokseen, sitten kun vanha ruhtinas jo oli vetäytynyt suojiinsa. He jäivät kahden vierashuoneeseen.

— Voinko vielä hetkeksi istahtaa? — kysyi Pierre ja rehahti raskaine ruhoineen nojatuoliin ruhtinattaren viereen.

— Ah, kyllä, — ruhtinatar vastasi: — "Ettekö mitään huomannut?" kysyi hänen katseensa.

Pierre oli hyvällä tuulella kuten aina aterian jälkeen. Hän katseli suoraan eteensä ja hymyili.

— Oletteko jo kauvan tuntenut tuon nuoren miehen, ruhtinatar? — kysyi Pierre.

— Kenen?

— Drubetskoin.

— Vasta tuonaan tutustuin...

— Miellyttääkö hän teitä?

— Kyllä, hän on herttainen nuorukainen... Mutta miksi tätä minulta kysytte? — sanoi ruhtinatar, ajatellen yhä vain aamuista kohtausta isänsä kanssa.

— Siksi, että olen pannut merkille: nuoret miehet tulevat tavallisesti Pietarista lomalle Moskovaan ainoastaan sentähden että saisivat itselleen rikkaan vaimon.

— Oletteko tehnyt tällaisen havainnon?

— Olen, — jatkoi Pierre hymyillen, — ja tämänkin nuoren miehen käytöksestä huomaa, että missä vain on rikkaita tyttöjä, siellä on hänkin. Ja luen hänen ajatuksensa kuin kirjasta. Hän on nykyään kahden vaiheilla kehen rynnäkkönsä kohdistaa: teihinkö vai neiti Julia Karaginiin. Il est très assidu auprès d'elle.[72]

— Käykö hän heillä?

— Käy, vieläpä useinkin. Ja tiedättekö, miten nykyään hakkaillaan? — jatkoi Pierre iloisesti hymyillen, sillä hän näytti olevan sillä hyvänsuovan ilvehtivällä tuulella, josta niin usein nuhteli itseään päiväkirjassaan.

— En, — sanoi ruhtinatar Maria.

— Jotta nykyään miellyttäisi moskovalaisia tyttöjä, il faut être mélancolique.[73] Ja hän on sangen surumielinen neiti Karaginin lähettyvillä, — sanoi Pierre.

— Todellako? — sanoi ruhtinatar, katsellen Pierren hyvänsuovia kasvoja ja yhä vain ajatellen suruaan. "Helpottaisi", ajatteli hän itsekseen: "jos uskoisin jollekulle kaikki tunteeni. Pierrelle tahtoisin kaikki ilmaista. Hän on niin jalo ja hyvä. Sydän keventyisi. Hän antaisi hyviä neuvoja!"

— Menisittekö hänen vaimokseen? — kysyi Pierre.

— Ah, Jumalani, kreivi, on hetkiä, jolloin menisin kenelle tahansa, — huudahti ruhtinatar yhtäkkiä itku kurkussa. — Ah, miten raskasta on rakastaa sydämelle läheistä ihmistä ja samalla tuntea ettei ... mitään (hänen äänensä alkoi väristä) saata tehdä hänen hyväkseen, surua vain tuottaa hänelle. Ja kun tietää, että toisin on mahdoton menetellä, niin silloin on ainoa keino — poistua, mutta minne minä menisin?...

— Mitä puhutte, mikä teidän on, ruhtinatar?

Ruhtinatar ei jatkanut, vaan hyrskähti itkuun.

Pierren hilpeys katosi. Huolestuneena hän alkoi kysellä ruhtinattaren suruista, pyysi häntä avaamaan sydämensä ja uskomaan hänelle kaikki. Mutta ruhtinatar pyysi pyytämistään Pierreä unohtamaan kaiken, mitä oli kuullut. Hän sanoi, ettei muista, mitä oli puhunut, ja ettei hänellä ole muita suruja kuin se, jonka Pierre jo tietää, nimittäin ruhtinas Andrein avioliitosta johtuva riita isän ja pojan välillä.

— Oletteko kuullut jotain Rostoveista? — kysyi ruhtinatar Maria, kääntääkseen keskustelun uusille aloille. — Minulle on kerrottu, että he pian saapuvat Moskovaan. Andreita myös odottelen joka hetki. Soisin että he tapaisivat toisensa täällä.

— Mutta mitä arvelee hän nyt tästä asiasta? — kysyi Pierre, tarkoittaen hän sanalla vanhaa ruhtinasta.

Ruhtinatar Maria pudisti päätään.

— Mutta mitä on tehtävä? Muutaman kuukauden kuluttua on vuosi ummessa. Ja tämä liitto on mahdoton. Tahtoisin vain pelastaa veljen ensi hetkiltä. Soisin Rostovien pian saapuvan. Toivon tapaavani Natashan. Te olette jo kauvan heidät tuntenut, — puheli ruhtinatar Maria, — sanokaa käsi sydämellä totinen totuus: minkälainen tyttö hän on, ja mitä pidätte hänestä? Mutta totinen totuus, sillä käsitättehän Andrein uhrautumisen suuruuden, jos hän tekee päätöksensä vasten isän tahtoa. Ja siksipä minä tahtoisin tietää...

Epäselvä vaisto sanoi Pierrelle, että ruhtinattaren katkonaisissa mietteissä ja hartaissa pyynnöissä totisesta totuudesta ilmeni kylmyyttä ja pahansuopuutta tulevaa miniää kohtaan ja että ruhtinatar olisi toivonut hänenkin lausuvan epäilyksiä ruhtinas Andrein valinnan johdosta. Mutta Pierre vastasi enemmän tunteidensa kuin järkensä ohjaamana.

— En tiedä, miten vastaisin teidän kysymykseenne, — hän sanoi punastuen, itsekään tietämättä miksi. — En todellakaan tiedä, minkälainen tyttö hän on; en mitenkään saa hänestä selvää, Hän on hurmaava; mutta miksi — sitä en tiedä, Siinä kaikki, mitä hänestä saattaa sanoa.

Ruhtinatar Maria huoahti, ja hänen ilmeensä sanoi: "Niin, tätä odotinkin ja pelkäsin."

— Onko hän järkevä? — kysyi ruhtinatar Maria.

Pierre ajatteli.

— En luule, — hän sanoi, — mutta saattaa ollakin. Ei hän ainakaan koeta näyttää järkevältä... Mutta, hän on hurmaava, eikä mitään muuta.

Ruhtinatar pudisti taas tyytymättömänä päätään.

— Ah, miten tahtoisin häntä rakastaa! Sanokaa tämä hänelle, jos tapaatte hänet ennen minua.

— Olen kuullut, että he näinä päivinä saapuvat, — sanoi Pierre.

Sitten ruhtinatar kertoi Pierrelle, miten hän Rostovien saavuttua aikoo tutustua nuoreen miniään ja koettaa vanhaa ruhtinasta totuttaa häneen.

V.

Boris ei ollut löytänyt Pietarista rikasta puolisoa ja siksi hän nyt oli saapunut Moskovaan koettamaan onneaan. Täällä oli hänellä ratkaistavana valinta kahden rikkaimman välillä — ruhtinatar Marian ja Julia Karaginin. Rumuudestaan huolimatta oli ruhtinatar Maria hänestä miellyttävämpi, mutta häntä oli jostakin syystä vaikea lähennellä. Kun hän viimeksi oli tavannut hänet vanhan ruhtinaan nimipäivillä ja tuon tuostakin koettanut ryhtyä keskustelemaan tunteista, oli ruhtinatar vastaillut hänelle umpimähkään, eikä nähtävästi lainkaan kuunnellut hänen puheitaan.

Julia sitävastoin oli ollut sangen otollinen hakkailtava, vaikkakin hän käyttäytyi jonkun verran omituisesti.

Julia oli nyt 27 vuotias. Veljiensä kuoltua oli hän suunnattomain rikkauksien perijätär. Hän ei ollut enää lainkaan kaunis, mutta itse luuli hän olevansa paljoa kauniimpi ja hurmaavampi kuin milloinkaan ennen. Tähän harhaluuloon oli syynä ensiksikin se, että hän oli rikas, ja toiseksi se seikka, että hänen ikänsä oli tehnyt hänet miehille vaarattomaksi, ja nämä saattoivat vapaammin käyttäytyä hänen seurassaan ja nauttia velvollisuuksista vapaina hänen illallisistaan, illatsuistaan ja hänen luonaan vietettävästä iloisesta elämästä. Miehet, jotka kymmenen vuotta sitten eivät joka päivä olisi uskaltaneet käydä talossa, missä oli 17 vuotias tytär, tekemättä haittaa tämän tyttären maineelle tai sitomatta itseään, saattoivat nyt käydä talossa milloin halusivat ja käyttäytyivät tyttären seurassa kuin tuttavat ainakin, ajattelematta avioliittoa tai sukupuolta.

Karaginien koti oli tänä talvena Moskovan hauskin ja vierasvaraisin talo. Illatsuja ja päivälliskutsuja oli tuon tuostakin, ja sitäpaitsi kokoontui taloon miltei joka päivä suuri seura, enimmäkseen miehiä, jotka söivät illallisen puoliyön aikoihin ja istuivat illallisen jälkeen vielä myöhään aamuun. Ei ollut kaupungissa tanssiaisia, huviretkiä, teatterinäytäntöjä, joissa Julia ei olisi ollut mukana. Hänen pukunsa olivat aina viimeisen kuosin mukaiset. Mutta tästä huolimatta näytti Julia kaikkeen kyllääntyneeltä. Hän puhui kaikille, ettei usko ystävyyteen, ei rakkauteen, ei minkäänlaisiin elämän iloihin ja että hän odottaa rauhaa vasta siellä. Hän käyttäytyi kuin nuoret neitoset, joille elämä on ollut pelkkää pettymystä, tai kuin armaansa menettäneet tai julmasti petetyt. Vaikkei hänelle mitään tämän tapaista ollut tapahtunut, niin kohdeltiin häntä sentään aivan kuin asianlaita todellakin niin olisi ollut, ja itsekin hän uskoi, että oli suunnattomasti kärsinyt elämässä. Tämä kaihomielisyys, joka ei estänyt häntä pitämästä hauskaa, ei myöskään häirinnyt nuorten miesten ilonpitoa hänen kodissaan. Saapuessaan taloon uhrasi jokainen vieras ensin hetkisen emännän surumielisyydelle ja ryhtyi sitten maallisiin keskusteluihin tai tanssiin tai järkeä kehittäviin leikkeihin tai runojen laadintaan määrätyillä loppusoinnuilla, mikä leikki oli sangen tavallinen Karaginien talossa. Ainoastaan jotkut vieraista — niiden joukossa Boris Drubetskoi — syventyivät emännän surumieliseen mielenvireeseen, ja näiden seurassa antautui tämä pitkiin kahdenkeskisiin puheluihin tämän elämän turhuudesta. Näille hän avasi muistikirjansa, jotka olivat täynnä surumielisiä kuvia, merkkilauselmia ja runoja.

Julia oli erityisen ystävällinen Borikselle. Hän surkutteli, että tämä niin nuorena oli pettynyt elämään, lohdutteli häntä ystävyydellä ja kaikella, mitä hän saattoi tarjota, sillä olihan hänkin niin paljon kärsinyt elämässä, ja avasi viimein hänelle muistikirjansa. Boris piirsi siihen kaksi puuta ja kirjoitti: Arbres rustiques, vos sombres rameaz secouent sur moi les ténèbres el la mélancolie.[74]

Toiseen paikkaan hän piirsi hautapatsaan ja kirjoitti:

Julian mielestä oli tämä ihanaa. Hän vastasi eräällä lauselmalla, jonka oli oppinut ulkoa jostain kirjasta.

— Surumielisyyden hymyilyssä on jotain niin hurmaavaa. Se on valon säde varjossa, surun ja toivottomuuden välivivahdus, joka antaa toiveita lohdutuksen mahdollisuudesta.

Tähän vastasi Boris runolla:

Julia soitteli Borikselle harpulla surumielisimpiä hämylauluja. Boris lueskeli ääneen Lisa Rukkaa,[77] keskeyttäen vähäväliä lukemisen tunteenliikutuksesta, joka esti hänen hengittämästä. Tavatessaan toisensa suurissa seuroissa Julia ja Boris pitivät toisiaan ainoina rauhallisina ihmisinä maailmassa, jotka täydelleen käsittivät toistensa tunteet.

Anna Mihailovna kävi usein Karaginien talossa ja vietti aikansa äidin seurassa. Hän otti tarkan selvän Julian myötäjäisistä, joiksi oli määrätty kaksi maatilaa Pensan kuvernementistä ja metsiä Nischninovgorodin kuvernementistä. Hän oli alistunut Kaitselmuksen tahtoon ja liikutettuna hän katseli, miten hieno suru sitoi hänen poikansa rikkaaseen Juliaan.

— Aina on hän yhtä hurmaava ja surumielinen, tämä herttainen Julia, — puheli Anna Mihailovna talon tyttärelle. — Boris sanoo, että hänen sielunsa lepää teidän talossanne. Hän on kärsinyt niin suuria pettymyksiä ja hän on niin tunteellinen, — puheli hän äidille. — Voi, rakkaani, miten olen kiintynyt Juliaan, — puheli hän pojalleen: — en voi sitä sanoin kuvata! Ja kuka voisi olla häntä rakastamatta? Hän on taivaallinen olento! Voi, Boris, Boris! — Hän vaikeni hetkeksi. — Ja miten säälin äiti rukkaa, — hän jatkoi. — Hän näytti äsken minulle tilikirjat ja kirjeitä Pensasta (heillä on siellä suunnaton maatila), ja hän raukka on aivan yksin. Häntä niin petetään.

Boris hymyili tuskin huomattavasti kuunnellessaan äitinsä puheita. Hän nauroi lempeästi tämän kömpelölle viekkaudelle, mutta kuunteli silti mielellään, vieläpä kyselikin yhtä ja toista pensalaisista ja nischninovgorodilaisista maatiloista.

Julia oli jo kauvan odotellut surumielisen ihailijansa kosintaa ja oli valmis antamaan myöntävän vastauksen, mutta Borista pidätteli vielä jonkinlainen selittämätön vastenmielisyys. Häntä ällötti Julian intohimoinen naimishalu ja luonnottomuus ja samalla hän kauhulla ajatteli, että tämän askeleen otettuaan hän ainaiseksi on menettänyt mahdollisuuden valita itselleen puoliso, jota todella rakastaisi. Mutta hänen loma-aikansa oli jo lopullaan. Päiväkaudet hän vietti Karaginin talossa ja joka päivä hän asiaa aprikoidessaan päätteli, että huomenna ottaa ratkaisevan askeleen. Mutta tultuaan taas Julian lähettyville ja nähtyään hänen punakat kasvonsa, melkein aina puuteroidun leuvan, kosteat silmät ja ilmeen, josta näki, että tuo surumielinen olento milloin tahansa oli valmis hullaantuneena syöksymään avio-onnen syliin, Boris ei voinut lausua ratkaisevaa sanaa, vaikka hän jo kauvan oli mielikuvissaan ollut pensalaisten ja nischninovgorodilaisten maatilain haltija ja jo oli suunnitellut miten käyttäisi niistä saamansa tulot. Julia oli huomannut Boriksen epäröimisen, ja toisinaan juolahti hänen mieleensä että hän oli vastenmielinen Borikselle, mutta pian sai hän lohdun naisellisesta turhamaisuudestaan, ja hän arveli, että Boris oli vain niin saamaton rakkauden tähden. Mutta hänen surumielisyytensä alkoi vähitellen muuttua ärtyisyydeksi, ja vähää ennen Boriksen lähtöä ryhtyi hän ratkaiseviin toimenpiteisiin. Näihin aikoihin ilmestyi Moskovaan, ja siis myöskin Karaginien vierashuoneeseen, Anatol Kuragin, ja odottamatta jätti Julia surumielisyyden, heittäytyi hillittömään ilonpitoon ja oli sangen huomaavainen Anatolin lähettyvillä.

— Rakkaani, — sanoi Anna Mihailovna pojalleen, — olen saanut tietää luotettavalta taholta, että ruhtinas Vasili on lähettänyt poikansa tänne Moskovaan naittaakseen hänet Julialle. Rakastan niin Juliaa että aivan käy sääliksi hänen kohtalonsa. Mitä sinä arvelet, rakkaani?

Kun Boris ajatteli, että näin tulisi lyödyksi laudalta ja että turhaan oli suitsuttanut kokonaisen kuukauden Julian surumielisyydelle ja että pensalaisista ja nischninovgorodilaisista maatiloista lasketut ja mielikuvissa jo käytetytkin tulot nyt näin siirtyisivät toiselle, ja vallankin tuolle Anatol hölmölle, täytti kiukku hänen mielensä, ja hän tunsi tulleensa loukatuksi. Hän lähti Karagineille ja päätti lujasti tällä käynnillä kosia. Julia tuli häntä vastaan iloisen ja huolettoman näköisenä, kertoi välinpitämättömänä, miten hänellä oli ollut hauskaa tanssiaisissa edellisenä iltana, ja kysyi, milloin Boris aikoi matkustaa. Vaikka Boris oli päättänyt tällä käynnillään puhua rakkaudestaan ja sentähden olla oikein hellämielinen, niin alkoikin hän ärtyisenä puhua naisten häilyväisyydestä, miten naiset helposti voivat heittäytyä surusta iloon, ja miten heidän mielialansa riippuu siitä, kuka heitä kulloinkin liehakoi. Julia loukkaantui ja myönsi Boriksen sanat tosiksi. Mutta hän sanoi, että nainen tarvitsee vaihtelua elämässään, sillä jokainen kyllästyy aina vaan samaan.

— Siksipä neuvoisin teille... — alkoi Boris, aikoen loukata Juliaa. Mutta samassa hän huomasi, että jatkaminen saattaisi hänet ikävään asemaan: hänen täytyisi kenties lähteä Moskovasta tyhjin toimin, ja näin olisivat hänen vaivannäkönsä menneet turhaan (mitä hän ei vielä koskaan ollut elämässään kokenut).

Hän pysähtyi kesken lausetta, loi silmänsä maahan, jottei näkisi Julian ilkeän ärtyisiä, epäröiviä kasvoja, ja sanoi:

— Enhän sentään ole tullut tänne riitelemään. Päinvastoin...

Hän katsahti Juliaan, nähdäkseen saattoiko jatkaa. Julian ärtyisyys oli kadonnut jäljettömiin, ja hän tuijotti rauhattomin rukoilevin katsein Borikseen. "Voinhan järjestää asiat niin, ettei minun usein tarvitse häntä tavata", ajatteli Boris. "Asia on pantu alulle, se täytyy siis lopettaa!" Puna nousi hänen poskilleen, hän katsoi Juliaa silmiin ja sanoi:

— Tiedättehän sydämeni tunteet!

Jatkaminen oli turhaa: Julian kasvot loistivat riemusta ja tyytyväisyydestä; mutta hän pakoitti Boriksen sanomaan kaiken, mitä tällaisissa tilaisuuksissa on tapa sanoa — että hän rakastaa häntä eikä koskaan ole ketään naista niin palavasti rakastanut. Hän tiesi, että pensalaisista ja nischninovgorodilaisista maatiloista saattoi vaatia tämän hinnan, ja hän saikin vaatimuksensa täytetyksi.

Sulhanen ja morsian eivät enää muistelleet puita, jotka tuudittaisivat heidät ikävään ja surumieleen. He suunnittelivat, miten perustavat loistavan kodin Pietariin, kävivät vieraskäynneillä ja valmistautuivat viettämään upeita häitä.

VI.

Tammikuun lopulla saapui kreivi Ilja Andrejevitsh Natashan ja Sonjan kanssa Moskovaan. Kreivitär oli yhä vielä sairas eikä voinut matkustaa. Mutta hänen parantumistaan ei enää voitu odottaa, sillä kreiviä odotettiin joka päivä Moskovaan. Sitäpaitsi oli hankittava Natashalle kapio, Moskovan läheinen maatila oli myytävä, ja Natashan oli tutustuttava tulevaan appeensa, joka nykyään oleskeli Moskovassa. Rostovien moskovalainen talo oli kylmillä, he aikoivat viipyä kaupungissa ainoastaan lyhyen ajan, ja kun ei kreivitärkään ollut matkassa, niin päättivät he asettua vierailemaan Maria Dmitrijevna Ahrosimovin taloon, joka hartaasti oli tarjonnut taloaan Rostovien käytettäväksi.

Myöhään illalla ajoi neljä kuormaa Maria Dmitrijevnan vanhan Tallikadun varrella sijaitsevan talon pihalle. Maria Dmitrijevna asui yksinään. Tyttärensä hän oli jo naittanut, ja pojat olivat kaikki valtion palveluksessa.

Hän oli yhä entisensä kaltainen: suora käytöksessään, suora puheissaan, sanoi kovaäänisesti ja päättävästi mielipiteensä kaikille ja kaikkialla. Koko olennollaan hän näytti nuhtelevan toisten heikkouksia, intohimoja ja intoiluja, joille hän ei tunnustanut olemisen mahdollisuutta. Aamunuttu yllä hän varhaisesta aamusta hääri talousaskareissa ja lähti sitten kaupungille. Pyhäsin hän meni kirkkoon ja sieltä vankiloihin ja kuritushuoneisiin. Näistä hommistaan hän ei koskaan puhunut kenellekään. Arkipäivinä kävi hänen luonaan kaiken säätyisiä henkilöitä apua ja neuvoja pyytämässä. Hänen maukkaita, ravitsevia päivällisiään kunnioitti tavallisesti kolme neljä vierasta, päivällisten jälkeen pelattiin bostonia; illalla luetutti hän itselleen sanomalehtiä ja uusia kirjoja ja kutoi itse sukkaa. Harvoin kävi hän vieraskäynneillä ja silloinkin vain kaupungin mahtavimpain luona.

Hän oli vielä valveilla kun Rostovit saapuivat. Eteisen oven salpa vingahti, ja Rostovit palvelijoineen astuivat kylmästä lämpimiin suojiin. Emäntä seisoi pää takakenossa ja lasit nenällä salin ovella ja katseli vihaisen näköisenä tulijoihin. Olisi luullut hänen olevan äkeissään vieraille ja tuossa tuokiossa karkoittavan heidät talostaan, ellei olisi kuullut, miten hän toimessaan jakeli palvelijoille määräyksiä vieraiden ja heidän tavarainsa sijottamisesta.

— Ovatko ne kreivin? — tuo tänne, — hän puheli, osoitellen matkalaukkuja ja tervehtimättä ketään. — Neidit tänne, vasemmalle. No, mitä siinä kuhnailette! — kirkasi hän palvelustytöille. — Teekeittiö kuntoon! Olet lihonut ja pulskistunut — puheli hän kylmän punaamalle Natashalle, vetäen häntä hilkasta luokseen. — Hoh, miten kylmä! Riisuuduhan nopeasti, — huusi hän kreiville, joka aikoi tulla suutelemaan hänen kättään. — Olet kohmettunut, luulen. Tuokaa rommia teepöytään! Sonjushka, bonjour,[78] sanoi hän Sonjalle, ilmaisten tällä ranskalaisella tervehdyksellä jonkun verran halveksivan mutta silti ystävällisen suhteensa Sonjaan.

Kun kaikki olivat riisuutuneet matkapuvuistaan ja järjestäneet pukunsa, kokoonnuttiin teepöydän ääreen, ja Maria Dmitrijevna suuteli kaikkia järjestään.

— Olen ylen iloinen tulostanne ja siitä että tulitte luokseni asumaan, — hän puheli. — Olipa jo aikakin, — hän jatkoi, katsahtaen merkitsevästi Natashaan. — Ukko on täällä, ja poikaa odotetaan joka päivä. Teidän täytyy tutustua häneen, välttämäti. Mutta tästä saamme myöhemmin puhua, — hän lisäsi, katsahtaen Sonjaan, ilmaisten tällä katseellaan, ettei sovi puhua tästä asiasta hänen kuultensa. — Mutta kuulehan, — sanoi hän kreiville, — mitä hommia sinulla on huomenna? Keitä kutsun tänne? Shinshininkö? — hän taivisti yhden sormen. — Itkupussin, Anna Mihailovnan? Hän on täällä poikineen. Poika menee naimisiin! Sitten Besuhovin, vai miten? Hänkin on täällä vaimoineen. Hän karkasi vaimoltaan, mutta tämäpä heti kintereillä. Hän oli keskiviikkona luonani päivällisillä. Mutta nuo — hän osoitti tyttöjä — vien huomenna Iveriläisen jumalanäidin kappeliin ja sieltä palatessamme poikkeamme Aubert Chalmén luo. Sillä täytyyhän teidän teettää uudet puvut. Minusta ei ole nykyään apua, sillä nykyään käytetään tuollaisia hihoja! Tuonaan kävi luonani nuori ruhtinatar Irina Vasiljevna, ja oikein kauhistuin hänen hihojaan: aivan kuin tynnyreihin olisi kätensä pistänyt. Nykyäänhän kuosit muuttuvat joka päivä. Mutta sinullahan myös on joitain asioita? — kääntyi hän ankarana kreiviin.

— Onhan niitä kasaantunut asioita, — vastasi kreivi. On riepuja hankittava, ja ostajakin sattui tulemaan talolle ja maatilalle. Jos niin ystävällinen olisitte ja ottaisitte tyttöset hoiviinne, niin pistäytyisin tästä päiväksi Marinskojeen.

— Hyvä, hyvä, kyllä heidät hoitelen. Ei heitä paremmin holhouslautakunta hoitelisi. Vien minne pitää, pauhaan ja hellittelen, — sanoi Maria Dmitrijevna, silitellen suurella kädellään lemmikkinsä ja ristityttönsä Natashan poskea.

Seuraavana päivänä vei Maria Dmitrijevna tytöt ensin Iveriläisen jumalanäidin kappeliin ja sitten m-me Aubert Chalmélle, joka siihen määrään pelkäsi Maria Dmitrijevnaa että luovutti hänelle tavarat polkuhintaan päästäkseen vain pikemmin hänestä eroon. Maria Dmitrijevna tilasi melkein koko kapion. Kun he olivat palanneet kotiin, karkoitti hän huoneesta muut paitsi Natashan ja viittasi lemmikkinsä luokseen.

— No nyt juttelemme hieman. Toivotan sinulle onnea. Kelpo pojan olet kietonut verkkoosi! Iloitsen onnestasi; hänetkin olen tuntenut tuollaisesta (hän kohotti kätensä noin kyynärän verran permannosta). — Natasha punastui ilosta. — Rakastan häntä ja koko perhettä. Kuulehan nyt. Tiedäthän että vanha ruhtinas on äkeissään pojan naimahommista. Todellinen tervaskanto! Eihän ruhtinas Andrei enää ole lapsi, ja voisihan hän ukottakin tulla toimeen, mutta ikävä on tunkeutua sukuun vasten isän tahtoa. Täytyy sovitella, hyvitellä. Olethan järkevä tyttö, osaat menetellä olosuhteiden mukaan. Käyttäydy järkevästi ja sävyisästi. Silloin kaikki käy hyvin.

Natasha oli vaiti. Maria Dmitrijevna luuli tämän johtuvan kainoudesta, mutta todellisuudessa oli Natasha nyreissään, kun hänen ja ruhtinas Andrein väliseen rakkauteen sekaantuivat sivulliset. Hänen mielestään oli tämä rakkaus jotain niin erikoista ja tavallisesta poikkeavaa, ettei kukaan sitä saattanut käsittää. Hän rakasti ainoastaan ruhtinas Andreita, ja tämä rakasti häntä ja tulee näinä päivinä ottamaan hänet omakseen. Muuta hän ei kaivannut.

— Kuulehan, tunnen hänet poikasesta, ja Mashenkankin tunnen, natosi, ja rakastan häntä. Sanotaan: nato on mato; mutta tämä ei kärpäsellekään tee pahaa. Hän pyysi, että toisin sinut häntä tapaamaan. Huomenna menet isäsi kanssa heille. Ole oikein kiltti hänelle, olet häntä nuorempi. Kun omasi sitten saapuu, niin olet jo tuttava perheessä ja kaikki sinuun mieltyvät. Niinhän? Onhan se onneksesi?

— Onhan se, — vastasi Natasha kylmästi.

VII.

Maria Dmitrijevnan kehoituksesta lähti Ilja Andreitsh Natashan kanssa seuraavana päivänä vanhan ruhtinaan luo. Tämä vleraskäynti ei ollut kreiville mieluinen: pelko täytti hänen sydämensä. Hän muisti vielä ankaran ripityksen, jolla vanha ruhtinas oli vastannut hänen päivälliskutsuunsa nostoväen koonnin aikana, kun hän ei ollut voinut toimittaa määrättyä mieslukua. Natasha puki ylleen paraan pukunsa ja oli parhaimmalla tuulella. "Heidän täytyy minuun mieltyä", — hän ajatteli: "kaikkihan ovat minusta aina pitäneet. Ja olen valmis tekemään kaiken, mitä he vaativat, olen valmis rakastamaan heitä, vanhusta siksi että hän on Andrein isä ja tytärtä siksi että hän on sisar. Heidän täytyy siis minuun mieltyä!"

He saapuivat Nzdvisenkan varrella sijaitsevan vanhan, synkän talon edustalle ja astuivat eteiseen.

— No, Herra siunaa ja varjele, — supisi kreivi puoliksi leikillään ja puoliksi tosissaan. Natasha huomasi, että isä oli hädissään, kun he olivat tulleet eteiseen, ja kysyi nöyrästi, ovatko ruhtinas ja ruhtinatar kotosalla.

Kun oli ilmoitettu heidän tulostaan, joutuivat ruhtinaan palvelijat hätiinsä. Eräs palvelijoista pysäytti salissa lakeijan, joka oli lähtenyt ilmoittamaan vieraiden saapumisesta, ja he supisivat jotain keskenään. Samassa tupsahti saliin sisäkkö ja alkoi hätäisesti supattaa jotain palvelijoille, mainiten ruhtinattaren nimen. Viimein tuli eräs vanha, kiukkuisen näköinen palvelija ja ilmoitti Rostoveille, että ruhtinas ei voi ottaa vastaan ketään, mutta että ruhtinatar pyytää heitä luokseen. Ensimäisinä tuli vieraita vastaan neiti Bourienne. Hän oli erittäin kohtelias ja saattoi vieraat ruhtinattaren luo. Ruhtinatar oli kiihtyneen ja pelästyneen näköinen, ja hänen kasvoillaan oli punasia läikkiä. Raskaasti astuen tuli hän vieraita tervehtimään ja koetti turhaan tekeytyä vapaaksi ja iloiseksi. Heti ensi silmäykseltä tuntui Natasha vastenmieliseltä ruhtinatar Mariasta. Hän oli hänen mielestään liian komeasti puettu ja näytti kevytmielisen iloiselta ja turhamaiselta. Ruhtinatar ei tietänyt, että hän jo ennen tätä kohtausta oli ollut nurjamielinen tulevaa miniää kohtaan. Tähän oli osaltaan vaikuttanut itsetiedoton kateus tulevan miniän kuulun kauneuden, nuoruuden ja onnen johdosta ja myöskin mustasukkaisuus veljen rakkauteen. Paitsi tätä voittamatonta vastenmielisyyttä oli ruhtinattaren mielentilaan vielä vaikuttanut isän silmitön kiukku, kun ilmoitettiin Rostovien tulosta. Hän oli huutanut ja pauhannut, ettei tarvitse Rostoveja eikä salli heidän tulla puheilleen, mutta ruhtinatar päästäköön luokseen jos haluaa. Ruhtinatar päätti ottaa vastaan vieraat, mutta sydän kurkussa hän odotteli isän tuhmuuksia, sillä tämä oli suuttunut silmittömästi Rostovien tulon johdosta.

— Niin, rakas ruhtinatar, toin nyt teille laululintuni, — puhui kreivi, kumarrellen ja vilkuen pelokkaana ympärilleen, aivan kuin olisi pelännyt vanhan ruhtinaan astuvan huoneeseen. Olenpa iloinen, kun te nyt näin tutustutte... Kovin on vain surullista, että vanha ruhtinas yhä sairastelee. — Lausuttuaan vielä jonkun yleisen kohteliaisuuslauselman kreivi nousi lähteäkseen. — Jos suvaitsette, niin jätän Natashani neljännestunniksi teidän hoiviinne, ruhtinatar. Käväisen Koiratorin laitaan Anna Semjonovnan luo ja palaan sitten hänet noutamaan.

Tähän pikku viekkauteen ryhtyi kreivi (kuten hän sittemmin selitti Natashalle) siksi, että nato ja miniä olisivat vapaammin saaneet keskustella, ja osaltaan myöskin siksi, ettei hänen olisi tarvinnut tavata vanhaa ruhtinasta, jota kovin pelkäsi. Tällöin hän ei ilmoittanut näitä syitä Natashalle, mutta tämä oli käsittänyt isän pelon ja rauhattomuuden ja tunsi itsensä loukatuksi. Hän punastui isänsä puolesta, suuttui yhä enemmän tästä ja näyttääkseen, ettei pelkää mitään eikä ketään, hän rohkean ärsyttävästi katsahti ruhtinatar Mariaan. Ruhtinatar vastasi kreiville, että hän on iloinen tämän ehdotuksesta ja toivoo, että hän mahdollisimman kauvan viipyisi Anna Semjonovnan luona. Ilja Andrejevitsh lähti.

Vaikka ruhtinatar Maria vähäväliä huolestuneena katsahti neiti Bourienneen saadakseen hänet poistumaan huoneesta, ei tämä ollut tietääkseenkään, puhuihan vain puhumistaan kaupungin huvituksista ja teattereista. Natasha oli loukkaantunut palvelijain hälinästä eteisessä, isänsä rauhattomuudesta ja ruhtinattaren luonnottomasta puhelutavasta. Hänestä tuntui aivan kuin ruhtinatar vain armosta olisi ottanut heidät vastaan. Ja siksi tuntui kaikki hänestä vastenmieliseltä. Ruhtinatar Maria ei häntä lainkaan miellyttänyt. Hän näytti hänestä rumalta, teeskentelevältä ja kuivalta. Natashan sisu kiehahti yhtäkkiä, ja tahtomattaankin hän alkoi puhua ynseän välinpitämättömästi, mikä yhä enemmän vieroitti hänet ruhtinatar Mariasta. Kun he viitisen minuuttia olivat kankean teeskentelevästi keskustelleet, alkoi kuulua nopea tohvelien tissahtelu. Ruhtinattaren kasvoille ilmestyi kauhun väreitä, ovi avautui, ja huoneeseen astui vanha ruhtinas yönuttu yllä ja päässä valkea kalotti.

— Ah, neitiseni, — hän alkoi puhua, — neitiseni, kreivitär ... kreivitär Rostof, ellen erehdy ... pyydän anteeksi, anteeksi... En tiennyt, neitiseni, Jumala tietää, en tietänyt, että te olette kunnioittanut meitä käynnillänne; tulin tällaisessa puvussa tytärtäni tapaamaan. Pyydän anteeksi... Jumala tietää, en tietänyt, — hän toisteli luonnottomasti ja korosti niin räikeästi Jumala sanan, että ruhtinatar Maria aivan tyrtyi, loi silmänsä maahan eikä uskaltanut katsahtaa, ei isäänsä eikä Natashaan.

Natasha oli noussut seisaalleen ja istuutui taas tietämättä mitä hänen olisi tehtävä. Mutta neiti Bourienne vain hymyili herttaisesti.

— Pyydän anteeksi, pyydän anteeksi! Jumala tietää, en tietänyt, — mutisi vanhus ja tarkastettuaan Natashan kiireestä kantapäähän hän poistui huoneesta.

Neiti Bourienne tointui ensimäisenä ja alkoi puhua vanhan ruhtinaan sairaudesta. Natasha ja ruhtinatar Maria katselivat ääneti toisiaan, ja mitä kauvemmin he näin ääneti toisiaan katselivat sitä ilkeämmin he ajattelivat toisistaan.

Kun kreivi palasi, tekeytyi Natasha tahallaan iloiseksi ja kiirehti lähtöä. Hän melkein vihasi tällä hetkellä vanhaa, kuivaa ruhtinatarta, joka oli saattanut hänet näin ikävään asemaan ja istunut hänen kanssaan puoli tuntia, puhumatta sanaakaan ruhtinas Andreista. "Enhän tosin saattanut alottaa keskustelua hänestä tuon ranskattaren kuullen", ajatteli Natasha. Sama ajatus vaivasi ruhtinatar Mariaakin. Hän tunsi sydämessään, että hänen olisi Natashalle pitänyt sanoa, ettei saattanut puhua veljestään ranskattaren tähden ja että hänen yleensä oli ylen vaikea koskea tähän avioliittoasiaan. Kun kreivi oli poistunut huoneesta, meni ruhtinatar Maria nopein askelin Natashan luo, tarttui tämän käsiin ja sanoi raskaasti huoahtaen:

— Odottakaahan, minun täytyy...

Natasha katseli ivallisena tulevaa natoaan, itsekään tietämättä miksi.

— Rakas Natalia, — jatkoi ruhtinatar, — tietäkää, että iloitsen veljeni onnesta...

Hän pysähtyi, sillä hän tunsi, ettei puhunut totta. Natasha huomasi tämän ja arvasi syyn.

— Arvelen, ruhtinatar, ettei nyt sovi puhua tästä, — sanoi Natasha kylmän arvokkaasti, mutta itku kurkussa.

"Mitä sanoinkaan, mitä teinkään!" ajatteli hän heti kun oli poistunut huoneesta.

Sinä päivänä odotettiin Natashaa kauvan päivällispöytään. Hän istui huoneessaan ja itki kuin lapsi, nyyhkien ja nuuskuen. Sonja seisoi hänen vieressään ja suuteli hänen hiuksiaan.

— Natasha, mitä itket? — puheli Sonja. — Mitä heistä välittäisit. Kaikki muuttuu toiseksi.

— Ei, jospa tietäisit, miten se saattaa karmia ... aivan kuin minä...

— Älä huoli, Natasha; eihän se ole sinun syysi, älä siis välitä. Suutele minua, — lohdutteli Sonja.

Natasha kohotti päänsä, suuteli ystävätärtään huulille ja painoi kyyneliset kasvonsa tämän rinnoille.

— En voi sanoa, en tiedä. Kukaan ei ole syypää, — vaikeroi Natasha, — itse olen kaikkeen syypää. Mutta tämä on niin sanomattoman kauheata. Voi miksei hän jo saavu!...

Itkettynein silmin tuli hän aterialle. Maria Dmitrijevna tiesi jo, miten Rostovien oli käynyt vanhan ruhtinaan luona, mutta hän ei ollut huomaavinaankaan Natashan itkettyneitä kasvoja, vaan laski kovaäänisesti leikkiä kreivin ja muiden vieraiden kanssa.

VIII.

Samaksi illaksi oli Maria Dmitrijevna hankkinut Rostoveille pääsyliput operaan. Natasha ei olisi tahtonut lähteä mukaan, mutta vaikea oli kieltäytyä risti-äidin tähden, joka erityisesti häntä varten oli hankkinut pääsyliput. Kun hän valmiiksi pukeutuneena salissa odotti isää, sattuivat hänen silmänsä suureen kuvastimeen. Kun hän näki että oli sievä, vieläpä sangen sievä, kävi hänen mielensä entistä surullisemmaksi, mutta samalla tuntui sydämessä niin suloiselta niin lämpimältä.

"Jumalani, jospa hän nyt olisi täällä, niin enpä enää käyttäytyisi niin tuhman kainosti kuin ennen, vaan aivan toisin nyt käyttäytyisin, luonnollisesti, kävisin hänen kaulaansa, pusertaisin rinnoilleni ja pakottaisin hänet katselemaan itseäni niillä pyytävillä, rakastuneilla silmillä, joilla hän niin usein minua katseli, ja sitten pakottaisin hänet nauramaan, kuten hän silloinkin nauroi. Hänen silmänsä — tuossa ovat edessäni ne silmät!" ajatteli Natasha. "Ja mitä välittäisin hänen isästään ja sisarestaan: rakastan häntä, häntä ainoata, noine kasvoineen, silmineen ja hymyineen, joissa on samalla sekä miestä että lasta... Ei, parempi on olla häntä ajattelematta; en ajattele, unohdan kokonaan siksi kun hän saapuu. En kestä tätä vuottamista, kyyneleet täyttävät silmäni", ja hän poistui kuvastimen luota, vaivoin hilliten kyyneleensä. "Ja miten saattaa Sonja niin rauhallisena ja tyynenä rakastaa Nikolaita ja odottaa niin kauvan ja kärsivällisesti!" ajatteli Natasha, katsellessaan Sonjaa, joka myös jo oli saapunut saliin viuhka kädessä. "Ei, hän on aivan toista luuta. Minä en voi!"

Natasha tunsi olevansa tällä hetkellä niin herkällä ja hellällä mielellä, että hänestä tuntui liian vähältä rakastaa ja olla rakastettu. Hänen täytyi heti saada sulkea syliinsä oma rakkaansa, kuiskia hänelle ja kuulla tämän kuiskivan rakkauden sanoja, jotka tulvilleen olivat täyttäneet hänen sydämensä. Istuessaan isänsä rinnalla vaunuissa ja katsellessaan miettivänä himmeästä vaunun akkunasta tuikahtelevia katulyhtyjä tunsi Natasha rakkauden yhä vain kasvaneen ja samalla ikävän. Hän unohti minne ja kenen kanssa kulki. Vaunujen pyörät vinkuivat lumessa, ja pian saapuivat Rostovit vaunujonossa teatterin edustalle. Hameitaan kantaen kiiruhtivat Natasha ja Sonja vaunuista; kreiviä auttoivat lakeijat, ja yhdessä saapuivat sitten Rostovit ohjelmakaupustelijoiden, naisten ja herrain keskitse permantoaitioiden käytävään. Teatterista kuului jo soitto.

— Natasha, hiuksesi ... kuiskasi Sonja.

Vahtimestari kiirehti kohteliaasti avaamaan naisille aition ovea. Soitto alkoi kuulua selvemmin, ja ovesta näkyi avokaulaisia ja -kätisiä naisia ja virkapukuisia miehiä. Permanto supisi ja välkkyi. Viereiseen aitioon tuli samassa eräs nainen, joka vilkasi Natashaan naisellisen kadehtivasti. Esirippu oli vielä alhaalla, soitettiin paraillaan alkusoittoa. Natasha oikasi pukuaan, meni Sonjan kanssa paikalleen ja alkoi tarkastella vastassa olevia valaistuja aitioita. Natashasta tuntui samalla suloiselta ja vastenmieliseltä kun tunsi, että sadat silmät taas pitkistä ajoista tarkastelivat hänen paljaita harteitaan ja käsiään. Nämä tunteet herättivät kokonaisen sarjan vastaavia muistoja, haluja ja pyyteitä.

Pitkiin aikoihin ei oltu kreiviä nähty Moskovassa, ja kun hän nyt ilmestyi aitioon kahden sievän neitosen seurassa, kiintyi kaikkien huomio hänen aitioonsa. Sitäpaitsi olivat kaikki kuulleet huhuiltavan Natashan kihlauksesta, ja kun hän tämän tapahtuman jälkeen nyt ensi kerran näyttäytyi seurassa, niin ei ollut kumma jos kaikki tahtoivat tarkastella erään Venäjän arvokkaimman sulhasen mielitiettyä.

Natasha oli maalla pulskistunut, kuten kaikki hänelle sanoivat, mutta tänään oli hän erityisen viehättävä aamuisen kiihtyneen mielentilansa vaikutuksesta. Erittäinkin pisti silmään hänen sielukas, kaunis, mutta samalla niin rauhallinen ilmeensä. Hänen mustat silmänsä katselivat ihmisiä, ketään erityisemmin etsimättä, ja hento, kyynärpäähän saakka paljas käsi lojui samettisella aition reunalla, vaistomaisesti pusertuen kokoon, vuoroin auveten soiton tahtiin.

— Katsokaa, tuolla on neiti Aljenin, — sanoi Sonja, — arvatenkin äitinsä kanssa!

— Herranen aika! Mihail Kirillitsh on yhä vain lihonut, — huudahti kreivi.

— Katsokaahan! minkälainen poimuhattu on meidän Anna Mihailovnalla!

— Karaginit — Julia ja Boris. Heti huomaa että he ovat kihloissa. Onko Drubetskoi kosinut?

— Onpa hyvinkin, tänään sain kuulla, — sanoi Shinshin, joka samassa tuli Rostovien aitioon.

Natasha alkoi katsella samaan suuntaan kuin kreivikin ja huomasi Julian, joka helmikoriste puuteroidulla paksulla kaulalla onnellisen näköisenä istui äitinsä rinnalla. Heidän takanaan näkyi Boris Drubetskoin sileäksi suittu kaunis pää, hieman taivistuneena Julian puoleen. Hän katseli alta kulmain Rostoveja ja supatti jotain morsiamelleen.

"He puhuvat meistä, minun ja hänen suhteistaan!" ajatteli Natasha. "Ja hän varmaankin rauhoittelee mustasukkaista morsiantaan: turha vaiva! Jospa he tietäisivät, miten vähän välitän heistä kaikista."

Taampana istui onnellisen ja juhlallisen näköisenä ja nöyrän alistuvana Jumalan tahdolle Anna Mihailovna viheriä poimuhattu päässä. Heidän aitionsa täytti kihlautuneita ympäröivä ilmakehä, jonka Natasha tunsi ja josta hän niin piti. Hän käänsi katseensa Karaginien aitiosta, ja yhtäkkiä muistui hänen mieleensä aamuinen nöyryyttävä kohtaus vanhan ruhtinaan talossa. "Mikä oikeus on hänellä vastustaa minun sukuun tuloani? Voi, paras on olla ajattelematta tätä asiaa kunnes Andrei saapuu!" vakuutti Natasha itselleen ja alkoi tarkastaa permannolla istuvia tuttuja ja tuntemattomia. Nojatuolien edessä permannolla seisoi Dolohof nojaten selin näyttämöaitaukseen. Hänellä oli yllä persialainen puku, ja hänen kiharat hiuksensa olivat suitut päälaelle korkealle harjalle. Vaikka hän seisoi näkyvällä paikalla ja tiesi että häntä katsellaan, oli hän kuitenkin vapaa ja rauhallinen aivan kuin olisi seissyt omassa huoneessaan. Hänen ympärilleen oli kokoontunut Moskovan loistavin nuoriso, joka kunnioittaen näytti katselevan sankariinsa.

Kreivi nyhkäsi nauraen Sonjaa ja osoitti hänelle tämän entistä ihailijaa. Sonja punastui.

— Tunsitko? — kysyi kreivi. — Ja mistä hän taas on ilmestynytkin, — kysyi kreivi Shinshiniin kääntyen, — hänhän hävisi jonnekin?

— Hävisi, — vastasi Shinshin. Meni Kaukasiaan, mutta karkasi sieltä ja joutui Persiaan, missä hänen kerrotaan olleen jonkun hallitsevan ruhtinaan ministerinä. Siellä hän surmasi shahin veljen. Ja nyt ovat Moskovassa naiset menettää järkensä hänen tähtensä! Dolohof — persialainen — alku ja loppu. Dolohovitta ei Moskovassa sanaakaan lausuta: hänen nimeensä vannotaan, hänellä kestitetään vieraita, kuten sterletillä, — puheli Shinshin. — Dolohof ja Anatol Kuragin ovat vieneet Moskovan naisilta järjen.

Viereiseen aitioon tuli kookas, kaunis nainen, jolla oli tavattoman paksu tukka, pitkälle paljaat hartiat ja kaula, jolla helyili kahdenkertainen helmikoriste. Hänen paksu silkkipukunsa kahisi, kun hän sovittelihe istumaan.

Natashan silmät kiintyivät naisen kaulaan, hartioihin, helmiin, tukkalaitteeseen ja hän ihaili hartiain suloutta ja helmien ihanuutta. Kun Natasha jo toista kertaa tarkasteli komeata naista, käänsi tämä päänsä Rostovien aitioon päin. Hänen katseensa kohtasi kreivin katseen. Hän nyökäytti päätään ja hymyili. Nainen oli kreivitär Besuhof, Pierren puoliso. Kreivi, joka tunsi koko Moskovan hienouston, kumartui aition reunalle ja alkoi puhella kreivittären kanssa.

— Joko kauvan olette olleet Moskovassa, kreivitär? — alkoi kreivi. — Tulenpahan kättänne suutelemaan. Olen saapunut kaupunkiin vain asioille ja toin tyttäret mukanani. Neiti Semjonof kuuluu näyttelevän verrattomasti. Kreivi Pjotr Kirillovitsh ei meitä koskaan unohda. Onko hän täällä?

— Kyllä hän lupasi tulla, — sanoi Helena ja katsahti tutkivasti Natashaan.

Kreivi siirtyi taas paikalleen.

— Eikö ole ihana? — kysyi kreivi kuiskaten Natashalta.

— Hurmaava! — Natasha sanoi, — häneenpä voi rakastua.

Samassa törähtivät alkusoiton loppusäveleet, ja kuului johtajan puikon naputus. Permannolla kiirehtivät myöhästyneet paikoilleen, ja esirippu nousi.

Heti kun esirippu oli noussut, syntyi aitioissa ja permannolla täydellinen hiljaisuus, ja virkapukuiset ja hännystakkiset miehet, nuoret ja vanhat ja avorintaiset, helmissä ja jalokivissä loistavat naiset alkoivat ahnaasti tuijottaa näyttämölle. Natashakin alkoi katsella.

IX.

Näyttämöllä oli permannolla sileitä lautoja, sivuilla maalattuja papereita, jotka kuvasivat puita, taustalla taas oli laudoille pingoitettu kangas. Keskellä näyttämöä istui tyttöjä, joilla oli yllä valkeat hameet ja punaset uumat. Eräs sangen turpea tyttö, jolla oli yllä valkea silkkipuku, istui erillään muista matalalla rahilla, jonka toiseen reunaan oli kiinnitetty viheriä pahvinoja. Kaikki he lauloivat jotain. Kun he olivat lopettaneet laulunsa, nousi silkkipukuinen rahiltaan ja meni kuiskaajan aukolle. Hänen luokseen tuli ihonmukaisiin silkkihousuihin pukeutunut paksuviiksinen mies, jolla oli väkipuukko vyöllä ja sulka hatussa. Hän huitoi käsillään ja lauloi.

Sulkaniekka lauloi ensin yksin, sitten lauloi turpea tyttö. Sitten molemmat vaikenivat, soitettiin, ja sulkaniekka alkoi sormillaan hypistellä tytön kättä, nähtävästi tahtia odotellen alkaakseen sitten yhdessä tytön kanssa laulaa. He lauloivat sitten yhdessä, ja kaikki alkoivat katsannolla paukuttaa käsiään ja huutaa, mutta sulkaniekka ja tyttö, jotka olivat esittävinään rakastunutta paria, alkoivat hymyillen ja käsiään levitellen kumarrella.

Natashasta, joka juuri oli saapunut maalta ja muutenkin oli vakavalla tuulella, tämä kaikki tuntui kömpelöltä ja ihmeelliseltä. Hän ei voinut seurata operan sisältöä, eipä edes kuulla soittoa. Hän näki ainoastaan maalatut pahvikappaleet ja kummallisiin pukuihin pukeutuneet miehet ja naiset, jotka häärivät kummasti, puhuivat ja lauloivat kirkkaasti valaistulla näyttämöllä. Hän tiesi, mitä tämän kaiken piti esittää, mutta se tuntui hänestä niin peräti luonnottomalta ja vajanaiselta, että häntä alkoi sekä hävettää että naurattaa. Hän tarkasteli katsojien ilmeitä nähdäkseen niilläkin pilkan hymyn, mutta kaikki olivat sangen tarkkaavan näköisiä ja seurasivat innostuneina ja, kuten Natashasta tuntui, teeskennellyn ihastuneina toiminnan kulkua. "Kenties he ovatkin oikeassa!" ajatteli Natasha. Hän alkoi katsella vuoroon rasvatuita päitä permannolla, vuoroon avorintaisia naisia aitioissa ja erittäinkin viereisessä aitiossa istuvaa Helenaa, joka hieno rauhallinen hymy huulilla tarkkaavana katseli näyttämölle. Näyttämön kirkas valaistus, joka levisi katsannollekin, häikäisi Natashan silmiä, ja ihmispaljouden lämmittämä ilma raukasi kummasti. Vähitellen alkoi hän tulla jo aikoja sitte unohtamaansa huumaustilaan. Hän ei muistanut, kuka oli ja missä oli, ja mitä tapahtui hänen ympärillään. Hän katseli ja ajatteli, ja kummallisia hajanaisia ajatuksia alkoi väikkyä hänen mielessään. Milloin halutti häntä syöksähtää näyttämölle ja laulaa sama aria kuin laulajatarkin juuri lauloi, milloin halutti häntä viuhkallaan härnätä lähellä istuvaa vanhusta, milloin hypähtää Helenan aitioon ja kutittaa tätä.

Yhtäkkiä, kun näyttämöllä oli aivan hiljaista, ja orkesteri pohjusti alkavaa ariaa, narahti permannolla käytävän ovi, ja alkoi kuulua miehen askeleita Rostovien aition puoleiselta käytävältä. "Tuossa hän on — Kuragin!" — kuiskasi Shinshin. Kreivitär Besuhof kääntyi tulijaan ja hymähti. Natasha katsahti samaan suuntaan kuin Helenakin ja näki tavattoman kauniin adjutantin, joka itsetietoisen mutta samalla kohteliaan näköisenä läheni heidän aitiotaan. Tämä oli Anatol Kuragin, jonka Natasha oli nähnyt aikoja sitten tanssiaisissa Pietarissa. Hänellä oli yllä adjutantin virkapuku, yksinkertaiset olkalaput ja olkanauhat. Hän astui hillityn reippaasti, mikä olisi näyttänyt naurettavalta, jollei hän olisi ollut niin kaunis ja jollei hänen ilmeensä olisi ollut niin hyvänsuovan tyytyväinen ja iloinen. Vaikka esirippu oli ylhäällä ja näytös täydessä käynnissä, astui Anatol rasvattu pää pystyssä rauhallisena permannon käytävän matolla, helistellen kannuksiaan ja miekkaansa. Hän katsahti Natashaan, meni sitten sisarensa aitiolle, laski kiiltohansikkaisen kätensä aition aidakkeelle, nyökäytti päällään sisarelleen ja kumartuen tämän puoleen kysyi jotain, osoittaen Natashaa.

— Mais charmante![79] — hän sanoi, nähtävästi Natashaa tarkoittaen, minkä tämä huomasi enemmän silmillään kuin korvillaan. Sitten lähti Anatol ensi riville missä istuutui Dolohovin viereen, tyrkkäsi kyynärpäällään tuota Dolohovia, jota muut niin kunnioittaen ja mairitellen kohtelivat, iski veitikkamaisesti silmää ystävälleen ja oikasi jalkansa sojoon rampin sivua vastaan.

— Miten ovat toistensa näköisiä veli ja sisar! — sanoi kreivi. — Ja miten kauniit molemmat!

Shinshin alkoi puoliääneen kertoa kreiville jotain Anatolin viimeisestä kepposesta Moskovassa. Natasha kuunteli tarkkaavana ainoastaan sentähden, että Anatol oli sanonut hänestä charmante.

Ensimäinen näytös loppui, permanto alkoi liikkua; toiset menivät toiset tulivat.

Boris tuli Rostovien aitioon, piti aivan luonnollisina onnentoivotukset ja kulmat kohollaan, hajamielisesti hymyillen hän morsiamensa puolesta kutsui Sonjan ja Natashan häihinsä. Ja sitten hän poistui. Natasha oli keimailevan hilpeä ja puheli rauhallisena entisen rakastettunsa kanssa ja onnitteli häntä avioliiton johdosta. Nykyisessä huumaustilassa näytti hänestä kaikki yksinkertaiselta ja luonnolliselta.

Puolialaston Helena istui hänen vieressään ja hymyili kaikille samalla tavalla; ja aivan samoin hymyili Natasha Borikselle.

Permannolta tuli tulvimalla huomattavimpia ja järkevimpiä miehiä Helenan aitioon, sillä jokainen tahtoi nähtävästi näyttää, että on tuttava tämän kuuluisan naisen kanssa.

Kuragin ja Dolohof seisoivat koko väliajan rampin luona ja tähystelivät Rostovien aitioon. Natasha tiesi, että he puhuivat hänestä, ja tämä häntä kovin miellytti. Hän koetti asettua istumaan niin että tähystelijät näkisivät hänet sivulta, sillä siinä asennossa hän mielestään oli viehättävin.

Ennen toisen näytöksen alkua ilmestyi permannolle Pierre, jota Rostovit eivät vielä olleet tavanneet tällä käynnillään. Hän oli surullisen näköinen, ja oli käynyt entistään täyteliäämmäksi siitä lähtein kun Natasha hänet viimeksi oli tavannut. Ketään huomaamatta meni Pierre ensimäiselle nojatuoliriville. Anatol meni hänen luokseen ja alkoi jotain puhua, osoittaen Rostovien aitioon. Nähtyään Natashan Pierre elostui ja lähti kiireesti astumaan Rostovien aitiota kohti. Hän nojautui aition aidaketta vasten ja puheli hymyellen kauvan Natashan kanssa. Heidän siinä puhellessaan kuuli Natasha Helenan aitiosta miehen äänen ja arvasi heti, että puhuja oli Anatol. Hän vilkasi ääntä kohti, ja hänen ja Anatolin katseet yhtyivät. Tämä katsoi melkein hymyillen häntä suoraan silmiin. Tämä katse oli niin ihastuneen mairitteleva, että Natashasta tuntui kummalta, ettei ollut tuttava miehen kanssa, joka oli niin lähellä häntä, katseli häntä noin silmiin, ja jota varmaan tiesi miellyttävänsä.

Toisessa näytöksessä oli paperille kuvattu hautapatsaita, ja kankaaseen oli tehty reikä, joka kuvasi kuuta. Verhot nostettiin lamppujen yltä, ja torvet ja bassoviulut alkoivat töröttää. Oikealta ja vasemmalta tuli paljon mustiin kaapuihin pukeutuneita ihmisiä. Ihmiset alkoivat huitoa käsillään, ja käsissä heillä oli jotain väkipuukon tapaisia. Sitten juoksi esiin vielä joitakin ihmisiä ja he alkoivat laahata muassaan tyttöä, jolla ensimäisessä näytöksessä oli ollut valkea puku, mutta nyt taivaansininen. He eivät häntä heti vieneet, vaan lauloivat ensin kauvan hänen kanssaan. Viimein he hänet veivät, ja samassa lyötiin kulissien takana kolmasti johonkin metalliseen esineeseen, ja kaikki laskeutuivat polvilleen ja lauloivat rukouksen. Katselijain huudot keskeyttivät usean kerran toiminnan.

Tämän näytöksen aikana siirtyivät Natashan silmät usein permannolle, ja aina näki hän Anatolin, joka oli heittänyt kätensä rennolleen tuolinsa selkänojan yli ja katseli häntä. Hänestä tuntui suloiselta, että tämä kaunis adjutantti oli niin hurmaantunut häneen, eikä hänelle pistänyt edes päähän, että tässä olisi ollut jotain pahaa.

Kun toinen näytös oli päättynyt, nousi kreivitär Besuhof paikaltaan, kääntyi Rostovien aitioon (hänen rintansa oli aivan paljastettu), viittasi sormellaan kreivin luokseen ja alkoi ystävällisesti hymyellen puhella hänen kanssaan, välittämättä vähääkään aitioon tulvivista ihailijoistaan.

— Mutta tutustuttakaa minut toki ihaniin tyttäriinne, — hän sanoi, — koko kaupunki heistä puhuu, mutta minä en heitä tunne.

Natasha nousi ja istuutui komean kreivittären viereen. Natasha oli niin mielissään tämän loistavan kaunottaren ylistyksistä, että oikein punastui mielihyvästä.

— Minäkin aijon nyt tulla moskovalaiseksi, — puhui Helena. — Ja kun ette häpeäkkään pidätellä tällaisia helmiä maalla!

Suotta ei kreivitär Besuhovilla ollut hurmaavan naisen maine. Hän saattoi puhua aivan toista kuin ajatteli ja erittäinkin oli hän mestari imartelemaan luonnollisesti ja yksinkertaisesti.

— Ei, rakas kreivi, jättäkää te tyttärenne minun hoiviini. En tosin viivy täällä kauvan tähän erään, ettekä tekään. Koetan tehdä paraani hankkiakseni heille huvituksia. Pietarissa jo kuulin teistä puhuttavan ja olen aina halunnut teihin tutustua, — sanoi hän hymyillen Natashalle. Hovipoikani Drubetskoi teistä kertoi. Oletteko kuulleet, että hän aikoo viettää häitä? Ja mieheni ystävä Bolkonski, ruhtinas Andrei Bolkonski, on myös teistä kertonut, — sanoi hän erityisen merkitsevästi, osoittaakseen, että tiesi Natashan ja ruhtinas Andrein rakkaussuhteet. Sitten hän pyysi, että toinen tytöistä siirtyisi hänen aitioonsa, jotta voisi heihin lähemmin tutustua. Natasha siirtyi.

Kolmas näytös tapahtui hovissa. Siellä paloi paljon kynttilöitä, ja seinillä oli partaniekkoja ritareita. Keskellä huonetta seisoi kaksi henkilöä, arvatenkin kuningas ja kuningatar. Kuningas huitoi käsillään ja oli varmaankin kovin arkeillaan, koska lauloi niin huonosti. Laulettuaan hän istui vaaleanpunaselle valtaistuimelle. Tyttö, jolla ensimäisessä näytöksessä oli valkea puku, toisessa taivaansininen, oli nyt pukeutunut pelkkään paitaan. Hän seisoi valtaistuimen vieressä hiukset hajalla. Hän lauloi kuningattarelle jostain surusta. Mutta kuningas häiläytti ankarana kädellään, ja sivuilta tuli paljasjalkaisia miehiä ja naisia ja alkoivat tanssia. Viulut alkoivat soida hiljaa mutta sangen iloisesti. Eräs paksusäärinen, hentokäsinen tyttö erkani toisista, meni kulissien taakse korjaamaan pukuaan ja asettui sitte keskelle näyttämöä. Sitten alkoi hän hyppiä ja lyödä nopeasti jalkojaan yhteen. Permanto mäikyi käsien paukkeesta, ja ilma värisi hyvähuudoista. Sitten asettui eräs miehistä huoneen nurkkaan. Symbalit ja torvet alkoivat soida äänekkäämmin, ja nurkassa seissyt mies alkoi yksinään hyppiä korkealle ja sätkiä paljailla säärillään. (Tämä mies oli Duport, jolla oli 60 tuhatta ruplaa palkkaa vuodessa tästä taidostaan). Permannolla, aitioissa ja yläriveissä alettiin paukuttaa käsiä ja huutaa täyttä kurkkua. Tanssija pysähtyi ja alkoi hymyillen kumarrella joka suuntaan. Sitten tanssivat vielä muutkin paljassääriset miehet ja naiset. Sitten huusi eräs kuninkaista jotain soiton säestyksellä, ja kaikki alkoivat laulaa. Mutta yhtäkkiä syntyi myrsky. Orkesterista kuului kromatisia gammoja ja septimisointuja, ja kaikki lähtivät juoksemaan ja laahasivat erään joukostaan kulissien taakse. Esirippu laskeutui. Taas syntyi katsomolla hirmuinen melu ja huuto, ja kaikki huusivat riemastuneina: "Duport! Duport! Duport!" Natashasta ei tämä enää tuntunut kummalta. Hymyilevänä ja iloisena hän katseli ympärilleen.

— Eikö Duport tosiaankin ole hurmaava? — sanoi Helena, Natashaan kääntyen.

— Ah, on, — Natasha vastasi.

X.

Väliajalla avautui Helenan aition ovi. Raikas ilma löyhähti aitioon, ja samalla ilmestyi ovelle Anatol. Kumarissa ja pidellen miekkaansa, jottei koskettaisi kehenkään hän pujottelihe sisarensa luo.

— Sallikaa esittää teille veljeni, — sanoi Helena, vilkaisten hätäisenä vuoroon veljeensä, vuoroon Natashaan. Natasha katsahti yli paljaan olkansa kauniiseen Anatoliin ja hymähti. Anatol, joka läheltä oli yhtä kaunis kuin kaukaakin, istahti Natashan viereen ja sanoi, että hän jo kauvan on odottanut tätä onnea, aina Narishkinien tanssiaisista alkaen, jolloin hänellä oli onni nähdä Natasha. Anatol oli paljon viisaampi ja luonnollisempi naisten kuin miesten seurassa. Hän puhui rohkeasti ja kaunistelematta, ja Natashaa suuresti kummastutti, ettei tämä Anatol, josta oli kerrottu niin hirveitä juttuja, ollutkaan niin peloittava, päinvastoin hymyili hän kainon iloisesti ja hyvänsuovasti.

Anatol kysyi, miellyttikö opera Natashaa, ja kertoi sitten, miten neiti Semjonof pari päivää sitten oli kaatunut näyttämöllä.

— Mutta kuulkaahan, kreivitär, — sanoi Anatol äkkiä, kääntyen Natashaan kuin vanhaan tuttavaan, — me hommailemme täällä paraillaan pukukarusellia, teidän on tultava mukaan, siellä on sangen hauskaa. Kokoonnutaan Karaginien luona. Tulkaa, tulettehan, todellakin?

Puhuessaan Anatol ahmi hymyilevin silmin Natashan kasvoja, paljaita käsivarsia ja kaulaa. Natasha huomasi selvästi, että Anatol oli häneen ihastunut. Tämä häntä miellytti, mutta sentään tuntui Anatolin läsnäolo ahdistavalta ja raskaalta. Heti kun hän irroitti katseensa Anatolista tunsi hän, että tämä tarkasteli hänen hartioitaan, ja siksi hän taas etsi hänen katseensa. Mutta katsellessaan häntä silmiin tunsi Natasha kauhukseen, ettei heidän välillään ollutkaan sitä häveliäisyyden väliaitaa, joka aina oli eroittanut hänet muista miehistä. Viiden minutin kuluttua tunsi hän, itsekään tietämättä miksi, että oli peloittavan lähellä tätä miestä. Kun hän kääntyi Anatolista, pelkäsi hän, että tämä tarttuu hänen paljaaseen käsivarteensa tai suutelee häntä kaulaan. He puhelivat jonninjoutavista asioista, ja sentään tuntui Natashasta, ettei hän koskaan ole ollut niin lähellä ketään miestä. Natasha vilkuili Helenaan ja isäänsä aivan kuin olisi tahtonut kysyä, mitä tämä oikeastaan merkitsi. Mutta Helena puheli erään kenraalin kanssa eikä huomannut hänen silmäyksiään, isän katse taas ei tavallisuuden mukaan muuta sanonut kuin: "hauskaa, se minua miellyttää."

Katkaistakseen ikävän vaitiolon, jonka kestäessä Anatol muljosilmillään rauhallisena tuijotti häneen, Natasha kysyi, mitä tämä piti Moskovasta. Kysyttyään Natasha punastui. Hänestä tuntui sopimattomalta puhella tämän miehen kanssa. Anatol hymähti aivan kuin olisi tahtonut häntä rohkaista.

— Aluksi se minua ei lainkaan miellyttänyt, sillä kauniit naisethan tekevät kaupungin viehättäväksi, niinhän? Mutta nyt olen siihen kovin ihastunut, — Anatol vastasi, merkitsevästi katsahtaen Natashaan. — Tulettehan karuselliin, kreivitär? Tulkaa, — hän jatkoi, oikasi kätensä Natashan kukkavihkoa kohti, vaimensi äänensä ja sanoi: Vous serez la plus jolie. Venez, chère comtesse, et comme gage donnez moi cette fleur.[80]

Natasha ei ollut käsittänyt Anatolin sanoja samoin kuin tämä itse, mutta hän tunsi, että noissa hämärissä sanoissa oli jotain sopimatonta. Hän ei tiennyt, mitä olisi vastannut, ja kääntyi selin Anatoliin aivan kuin ei olisi kuullut hänen sanojaan. Mutta heti kun oli kääntynyt hän ajatteli, että tämä mies on tuossa hänen takanaan, niin lähellä häntä.

"Mitä hän nyt ajattelee? Onko hän hämmentynyt? Onko hän suuttunut? Pitäneekö parantaa asia?" kyseli Natasha itseltään. Hän ei voinut olla katsahtamatta taakseen. Hän katsahti suoraan Anatolin silmiin, ja tämän läheisyys, ja vakavuus, ja hänen hymynsä hyvänsuova maire voittivat hänet. Hän hymyili aivan samoin kuin Anatolkin ja katseli suoraan tätä silmiin. Ja taas hän kauhukseen tunsi, ettei heidän välillään ollut minkäänlaista väliaitaa.

Taas nousi esirippu. Anatol poistui aitiosta rauhallisena ja iloisena. Natasha kääntyi katsomaan isänsä aitioon ja oli täydellisesti ympäröivän ilmakehän täyttämä. Kaikki mitä hän näki ja tunsi tuntui hänestä aivan luonnolliselta, mutta entiset ajatukset taas — sulhanen, ruhtinatar Maria ja elämä maalla — eivät kertaakaan tulleet hänen mieleensä.

Neljännessä näytöksessä ilmestyi näyttämölle jonkinlainen paholainen, joka lauloi käsiään huitoen, kunnes hänen altaan irroitettiin laudat ja hän vajosi lattian alle. Muuta ei Natasha nähnytkään neljännestä näytöksestä. Häntä vaivasi ja kiehitti jokin. Syynä tähän oli Anatol Kuragin, josta hän ei voinut irroittaa silmiään. Kun he poistuivat teatterista, tuli Anatol heidän luokseen, etsi heidän vaununsa ja auttoi heitä istuutumaan. Natashaa auttaessaan hän puristi tätä käsivarteen, kyynärpään yläpuolelle. Natasha oli punakka ja kiihtynyt kun hän viimeisen kerran katsahti Anatoliin. Tämän silmät loistivat, ja hän hymyili hellästi.

Vasta kotiin saavuttuaan saattoi Natasha järkevästi ajatella illan tapahtumia, ja kun hän äkkiä muisti ruhtinas Andrein niin hän kauhistui ja huoahti teepöydän ääressä kaikkien kuullen. Hän punastui korvia myöten ja juoksi huoneesta.

"Jumalani! Olen hukassa!" sanoi hän itselleen. "Miten saatoinkaan näin menetellä?" hän ajatteli. Hän istui kauvan itkettyneet kasvot käsien varassa ja koetti järkevästi ajatella illan tapahtumia. Mutta hän ei saattanut käsittää näitä tapahtumia eikä edes omia tunteitaan. Kaikki tuntui hänestä hämärältä, käsittämättömältä ja kauhealta. Siellä, mahdottoman suuressa valaistussa salissa, missä paljassäärinen Duport koikki soiton tahtiin kosteilla laudoilla, missä neitoset ja vanhukset ja avorintainen, rauhallisen ylpeänä hymyilevä Helena kirkuivat ihastuneina, — siellä, Helenan siipien suojassa oli kaikki näyttänyt selvältä ja yksinkertaiselta; mutta nyt, kun hän oli yksin ja tarkasteli sieluaan, tuntui kaikki käsittämättömältä. "Mitä tämä oikeastaan on? Miksi pelkäsin hänen lähettyvillään? Miksi nämä omantunnon vaivat?" ajatteli Natasha.

Olisipa äiti ollut täällä, niin hänelle olisi Natasha voinut kaikki kertoa vuoteessa. Hän tiesi, että ankara ja ehjäluontoinen Sonja ei olisi mitään käsittänyt tai olisi kauhistunut hänen tunnustuksistaan. Siksi päättikin Natasha yksinään ratkaista tämän kauhean kysymyksen.

"Olenko siis menettänyt ruhtinas Andrein rakkauden?" kyseli Natasha itseltään ja vastasi rauhoittavan pilkallisesti: "Olenpa hölmö kun tällaista kyselen itseltäni. Mitä sitten oikeastaan on tapahtunut? Ei niin mitään. En ole mitään tehnyt, enkä ole antanut tähän aihetta. Kukaan ei saa tästä tietää, enkä enää milloinkaan häntä tapaa", puheli hän itselleen. "On siis päivänselvä, ettei mitään ole tapahtunutkaan, eikä ole mitään kaduttavaa, ja ruhtinas Andrei voi rakastaa minua tällaisenakin. Mutta millaisena tällaisena? Voi, Jumalani, Jumalani! miksi hän ei ole täällä!" Natasha rauhottui hetkeksi, mutta sitten taas jokin sisäinen ääni kuiski, että vaikka tämä kaikki onkin totta, ja vaikkei mitään ole tapahtunutkaan, niin sittenkään ei hänen rakkautensa ruhtinas Andreihin enää ole yhtä puhdas kuin ennen. Ja taas tuli hänen mieleensä keskustelunsa Kuraginin kanssa. Hän näki edessään tämän kauniin, rohkean miehen kasvot, liikkeet ja hempeän hymyn sinä hetkenä, jolloin tämä puristi häntä käsivarteen.

XI.

Ruhtinas Vasili oli lähettänyt Anatolin Moskovaan, sillä Pietarissa oli tämä kuluttanut 20 tuhatta ruplaa vuodessa isän rahoja ja tehnyt saman verran velkoja, joita lainanantajat alkoivat vaatia isältä.

Isä oli ilmoittanut pojalleen, että hän nyt viimeisen kerran maksaa puolet tämän veloista, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että poika siirtyy Moskovan ylipäällikön adjutantiksi, minkä toimen isä hänelle oli hommannut, ja vihdoinkin koettaa hankkia itselleen rikkaan vaimon. Erittäin oli isä maininnut ruhtinatar Marian ja Julia Karaginin.

Anatol oli suostunut isän ehdotukseen, siirtyi Moskovaan ja asettui asumaan Pierren taloon. Pierre oli aluksi tyytymätön lankoonsa, mutta tottui pian häneen; he olivat toisinaan yhdessä remuilla, ja Pierre antoi lainan nimessä hänelle rahoja.

Moskovaan saavuttuaan pani Anatol, kuten Shinshin aivan oikein oli huomauttanut, rouvain päät pyörälle. Tähän vaikutti erittäinkin se seikka, että Anatol ei ollut heistä tietääkseenkään, vaan piti mustalaistyttöjä ja ranskalaisia näyttelijättäriä parempina. Erittäin läheisissä väleissä kerrottiin hänen olleen kuuluisan mademoiselle Georgesin kanssa. Hän oli vakinainen vieras Danilovin ja monien muiden Moskovan huimapäiden juomingeissa, joi kuin simppu yökaudet eikä koskaan kuukahtanut pöydän alle. Kaikissa ylhäisön tanssiaisissa ja illatsuissa oli hän mukana. Kerrottiin hänellä olleen pikku seikkailuja ylhäisön rouvienkin kanssa ja hakkaili hän muutamia tanssiaisissakin. Mutta neitosista, vallankaan rikkaista perijättäristä, jotka melkein poikkeuksetta olivat rumia, ei Anatol vähääkään välittänyt. Tähän oli kenties osaltaan sekin syynä, että Anatol kaksi vuotta sitten oli laillisesti vihitty vaimoon, vaikkei tästä muut tietäneetkään kuin lähimmät ystävät.

Pari vuotta sitten, kun Anatolin rykmentti majaili Puolassa, oli eräs köyhä tilanhaltija pakoittanut Anatolin naimaan hänen tyttärensä. Pian kumminkin hän hylkäsi tämän vaimonsa ja lupaamalla apelleen hyvät lunnaat hän sai kulkea naimattoman kirjoissa.

Anatol oli sangen tyytyväinen itseensä, muihin ihmisiin ja asemaansa. Hän oli syvästi vakuutettu, että eli niinkuin pitikin, ja ettei milloinkaan ole tehnyt elämässään mitään pahaa. Ei hän kyennyt ajattelemaan, mitä muut ihmiset saattoivat kärsiä hänen tähtensä tai mitä seurauksia saattoi olla siitä tai tästä teosta. Hän uskoi lujasti, että samoin kuin sorsa oli luotu vedessä elämään, samoin Jumala oli hänenkin elämänsä niin säätänyt, että hänen piti kuluttaa 29 tuhatta ruplaa vuodessa ja keikkua aina pinnalla yhteiskunnassa. Hän oli niin luja tässä uskossaan, että muutkin ihmiset hänet nähtyään pitivät luonnollisena hänen etuoikeutensa ja lainailivat hänelle rahoja, joiden takasin saannista ei ollut toivoakaan. Siksipä Anatol lainailikin oikealta ja vasemmalta.

Hän ei ollut peluri; ainakaan ei hän koskaan halunnut voittaa. Hän ei ollut turhamainen. Hänestä oli aivan yhdentekevää, mitä ihmiset hänestä ajattelivat. Vielä vähemmin saattoi häntä syyttää kunnianhimosta. Monasti oli hän isän kiusoilla tehnyt mitättömiksi tämän loistavat suunnitelmat ja teki aina pilkkaa arvonimistä ja kunniamerkeistä. Hän ei ollut itara ja avasi jokaiselle kukkaronsa. Mutta iloinen elämä ja naiset — niistä hän piti. Ja koska hänen mielestään ei tässä ollut mitään moitittavaa, ja koska hän ei kyennyt ajattelemaan, että muut ihmiset saattoivat kärsiä hänen teoistaan, niin piti hän sydämessään itseään nuhteettomana nuorena miehenä, halveksi sydämensä pohjasta konnia ja huonoja ihmisiä ja kulki rauhallisena pää pystyssä.

Remuilijoilla, miehisillä Magdalenoilla, on sama salainen anteeksi saannin toivo kuin nais-Magdalenoillakin. "Naiselle annetaan kaikki anteeksi, koska hän paljon on rakastanut, miehelle, koska hän iloisesti on elänyt."

Dolohof oli samaan aikaan taas ilmestynyt Moskovaan karkumatkaltaan ja seikkailuiltaan Persiasta. Hän eli komeasti, pelasi ja hummasi ja liittyi heti entiseen pietarilaiseen toveriinsa Anatol Kuraginiin, josta tiesi olevan itselleen hyötyä.

Anatol rakasti Dolohovia tämän järjen ja huiman luonnon tähden. Dolohof taas tarvitsi Anatolin nimeä, asemaa ja tuttavuuksia houkutellakseen rikkaita nuorukaisia peliseuroihinsa. Siksi hän hurjastelikin Anatolin seurassa ja tekeytyi toveriksi, salaten todelliset syyt. Paitsi tätä salaista tarkoitusta vaikuttivat Anatolin ja Dolohovin läheisiin väleihin sentään muutkin seikat. Dolohof oli elämässään tottunut hallitsemaan, se tuotti hänelle nautintoa, olipa käynyt melkein välttämättömyydeksi. Anatolia piteli hän käsissään kuin nukkea.

Natasha oli tehnyt Anatoliin syvän vaikutuksen. Operanäytännön jälkeen oli hän tuntijan elein kuvannut Dolohoville Natashan käsiä, hartioita, jalkoja ja hiuksia ja ilmoitti, että aikoi todenteolla ruveta häntä hakkailemaan. Tämän hakkailemisen seurauksia hän ei saattanut ajatella, sillä eihän hän koskaan kyennyt tekojensa seurauksia ajattelemaan.

— Komea on, veliseni, muttei ole meitä varten luotu, — sanoi Dolohof.

— Pyydän sisarta kutsumaan hänet päivällisille, — sanoi Anatol. — Mitä arvelet?

— Odota mieluummin kunnes joutuu miehelään...

— Tiedäthän, — sanoi Anatol, — j'adore les petites filles:[81] he ovat pian kiehdotut.

— Saitpa jo kerran nuoresta tytöstä, — sanoi Dolohof, joka tiesi Anatolin naimisjutun. — Pidä varasi!

— Entäs, jos koettaisi toisten! Mitä? — sanoi Anatol, nauraen hyvänsuovasti.

XII.

Teatterissa käynnin jälkeisenä päivänä eivät Rostovit käyneet missään, eikä heitäkään kukaan käynyt tapaamassa. Maria Dmitrijevna keskusteli jostain asiasta kreivin kanssa. Natasha arvasi, että he puhuivat vanhasta ruhtinaasta ja koettivat keksiä keinoja hänen lepyttämisekseen, ja tämä häntä harmitti ja loukkasi. Hän odotti joka hetki ruhtinas Andreita ja lähetti kahdesti päivän kuluessa talonmiehen tiedustelemaan Vzdvishenkalle. Mutta häntä vain ei kuulunut. Natashasta tuntui elämä nyt raskaammalta kuin oli tuntunut Moskovaan saavuttaessa. Hän ikävöi kärsimättömänä ruhtinas Andreita, ja tähän ikävään sekaantuivat ikävät muistot ruhtinatar Mariasta ja vanhasta ruhtinaasta. Ja samalla häntä jokin peloitti ja kauhisti, jolle ei syytä tietänyt. Hänestä tuntui kuin ei ruhtinas Andrei saapuisikaan, tai jos saapuisikin, niin ehtii hänelle itselleen jotain ennen tapahtua. Hän ei voinut enää kuten ennen yksinään rauhallisena muistella sulhastaan. Heti kun ajatukset sulhaseen pysähtyivät, yhtyi niihin muita muistelmia: ruhtinatar Maria, vanha ruhtinas, teatteri ja Anatol Kuragin. Häntä alkoi taas vaivata kysymys, eikö hän sittenkin ole syyllinen, ja eikö hän jo ole rikkonut uskollisuuttaan. Ja hän alkoi taas pienimpiin yksityisseikkoihin saakka muistella sitä miestä, joka oli herättänyt hänessä niin käsittämättömiä ja samalla niin kauhistavia tunteita. Hän muisteli tämän miehen jokaista sanaa, jokaista liikettä ja jokaista ilmeen vivahdusta. Omaisten mielestä oli Natasha tavallista eloisampi, mutta todellisuudessa ei hän ollut lähimainkaan niin rauhallinen ja onnellinen kuin oli ennen ollut.

Sunnuntaina vei Maria Dmitrijevna vieraansa seurakuntansa kirkkoon puolipäiväjumalanpalvelukseen.

— En pidä näistä nykyaikaisista kirkoista, — hän puheli, tahtoen nähtävästi kerskua vapaamielisyydellään. — Kaikkialla on Jumala sama. Pappi on meillä erinomainen, tekee tehtävänsä nuhteettomasti, samoin diakoni. Ja eihän se hartautta lisää, jos kuorissa konsertteja lauletaan. En pidä sellaisesta, sulaa hullutusta!

Maria Dmitrijevna piti sunnuntaipäivistä ja osasi myös saada niihin juhlatunnelman. Lauvantaisin pestiin ja siistittiin perinpohjin; sunnuntaina ei kukaan tehnyt työtä, ei emäntä eikä palvelijat. Kaikki pukeutuivat juhlatamineisiin ja menivät kirkkoon. Isäntäväen pöydällä oli tavallista enemmän ruokalajeja, ja väki sai viinaa ja paistetun hanhen tai porsaan. Mutta missään ei juhlatunnelmaa niin huomannut kuin emännän leveillä, ankarilla kasvoilla, jotka loistivat vakavan juhlallisina.

Jumalanpalveluksen jälkeen olivat vieraat kokoontuneet vierashuoneeseen kahvia juomaan. Palvelija ilmestyi ovelle ja ilmoitti emännälle, että vaunut olivat portaiden edessä. Tämä nousi ankaran näköisenä paikaltaan, heitti harteilleen saalin, joka hänellä oli aina vieraskäynneillä, ja ilmoitti lähtevänsä vanhan ruhtinaan luo puhumaan Natashan asiasta.

Maria Dmitrijevnan lähdettyä saapui Natashan ja Sonjan luo ompelijatar m-me Chalmén liikkeestä. Natasha siirtyi viereiseen huoneeseen, sulki oven ja alkoi tyytyväisenä koetella uusia pukujaan. Hänellä oli paraillaan yllä harsottu hihaton uuma, jonka selkäpuolta hän pää taivistuneena tarkasteli kuvastimesta, kun kuuli isänsä elostuneena puhelevan jonkun kanssa vierashuoneessa. Vieras ääni sai hänet punastumaan. Vieras oli kreivitär Helena Besuhof. Natasha ei ollut vielä kerinnyt riisumaan yltään uumaa, kun ovi avautui, ja huoneeseen astui hyvänsuovan kirkkaasti hymyilevä Helena, jolla oli yllä korkeakauluksinen orvokinsininen samettipuku.

— Ah, ma delicieuse![82] — sanoi hän Natashalle. — Hurmaava! Ei, rakas kreiviseni, — sanoi hän Ilja Andrejevitshille, joka oli tullut hänen jälissään huoneeseen, — tämä ei käy laatuun. Miten saatatte asua Moskovassa ja istua aina vain kotona? Ei, minä en teitä enää jätä rauhaan! Tänä iltana lausuu m-lle Georges luonani, ja sinne kokoontuu muutamia tuttavia. Jollette tuo luokseni kaunottarianne, joille itse m-lle Georges ei vedä vertoja, niin en tahdo enää tuntea teitä. Mieheni ei ollut kotosalla, hän matkusti Tveriin, olisin muuten lähettänyt hänet teitä noutamaan. Saapukaa välttämäti, välttämäti yhdeksättä käydessä.

Hän nyökäytti päätään tutulle ompelijattarelle, joka notkisti kunnioittavasti polvensa, ja istuutui nojatuoliin kuvastimen viereen, heittäen hameensa taiteellisiin poimuihin. Hän ei vaiennut hetkeksikään, läpätti iloisen hyvänsuovasi ja oli haltioissaan Natashan kauneudesta. Hän tarkasteli Natashan pukuja ja kiitteli niitä, kiitteli myös omaa pukuaan en gaz métallique, jonka hän oli tuottanut Parisista, ja kehoitti Natashaakin laitattamaan samallaisen.

— Muuten, teille sopii minkälainen puku tahansa, ihana kaunottareni, — hän puheli.

Natasha loisti riemusta. Hän tunsi tulevansa onnelliseksi ja elpyvänsä tämän herttaisen kreivittären kiitoksista, joka ennen oli tuntunut hänestä niin arvokkaalta ja kylmältä, mutta nyt niin herttaisesti ja sydämellisesti puheli hänen kanssaan. Natasha tuli iloiseksi ja tunsi miltei rakastavansa tuota kaunista, hyvänsuovaa naista. Helena puolestaan oli myös sydämestään ihastunut Natashaan ja tahtoi hankkia tälle huvituksia. Anatol oli pyytänyt sisartaan hommaamaan kutsut, jotta saisi tavata Natashan, ja tätä varten oli Helena nyt saapunut Rostoveja tapaamaan. Tämän tapaamisen järjestäminen tuotti Helenalle huvia.

Vaikka Helena ennen oli vihannutkin Natashaa, kun tämä Pietarissa oli anastanut häneltä Boriksen niin ei hän nyt enää lainkaan muistellut koko asiaa, vaan toivoi sydämensä pohjasta, omaan tapaansa, hyvää Natashalle. Lähtiessään Rostovien luota Helena vei suojattinsa syrjään ja supatti hänelle:

— Veljeni oli eilen luonani päivällisellä. Olimme pakahtua nauruun. Poika rukka ei syönyt palaakaan, huokaili vain teitä muistellen, rakkaani. Il est fou, mais fou amoureux de vous, ma chère.[83]

Näistä sanoista lensi Natasha tulipunaiseksi.

— Kas miten rakkaani punastuu, punastuu! — puhui Helena. — Tulkaa joka tapauksessa. Vaikka jotakuta rakastattekin, rakkaani, ei silti tarvitse nunnana elää. Vaikkapa jo olisitte kihloissakin, niin pitäisi sulhasenne varmaankin parempana, että kävisitte seuroissa kuin että menehtyisitte ikävään.

"Hän siis tietää, että olen kihloissa; varmaankin on hän miehensä kanssa, tuon rehellisen Pierren kanssa, tästä puhellut, ja he ovat nauraneet minulle. Eihän se siis ole vaarallista", ajatteli Natasha. Ja Helenan lähettyvillä tuntui hänestä taas luonnolliselta ja yksinkertaiselta se, mikä äsken vielä oli tuntunut niin kauhealta.

"Ja hän on suuren maailman nainen, niin herttainen ja rakastaa minua kaikesta sydämestään. Ja miksen todellakin huvittelisi?" ajatteli Natasha, katsellen ihmettelevät silmät selällään Helenaa.

Puolisten aikoihin palasi Maria Dmitrijevna vanhan ruhtinaan luota. Hän oli kiihtyneen ja alakuloisen näköinen, sillä hän oli nähtävästi joutunut ottelussa alakynteen. Kun kreivi häneltä kysyi, miten oli käynyt, vastasi hän vain lyhyesti, että asiat ovat hyvällä tolalla ja lupasi seuraavana päivänä kertoa tarkemmin. Kuultuaan kreivitär Besuhovin käynnistä ja illatsuun kutsuista Maria Dmitrijevna lausui:

— En pidä kreivitär Besuhovin tuttavuudesta enkä neuvo muitakaan hänen seuraansa pyrkimään; mutta jos kerran olet luvannut mennä, niin mene, haihtuvathan surusi hetkeksi.

XIII.

Kreivi Ilja Andrejevitsh vei tyttärensä kreivitär Besuhovin illatsuun. Vieraita oli joltisen paljon, mutta Natasha ei tuntenut juuri ketään. Ilja Andrejevitsh huomasi pian ikäväkseen, että melkein kaikki vieraat, niin miehet kuin naisetkin, olivat tunnettuja vapaista elämäntavoistaan. Eräässä nurkassa istui m-lle Georges nuorten miesten ympäröimänä, seurassa oli myös muutamia ranskalaisia, muiden muassa Métivier, josta oli tullut läheinen ystävä Helenan taloon. Kreivi Ilja Andrejevitsh päätti olla pelaamatta korttia tänä iltana. Hän aikoi istua koko illan tyttärensä vieressä ja lähteä kotiin heti kun m-lle Georges oli lopettanut esityksensä.

Anatol seisoi oven pielessä, odotellen nähtävästi Rostoveja. Tervehdittyään kreiviä hän meni Natashan luo ja seurasi tätä vierashuoneeseen. Heti kun Natasha näki Anatolin, valtasi hänet sama tunne kuin teatterissakin: turhamaisuudesta johtuva mielihyvä, että miellytti tätä ja samalla pelko, ettei heidän välillään ollut minkäänlaista siveellistä väliaitaa.

Helena oli sangen iloinen Natashan tulon johdosta ja ihaili äänekkäästi tämän kauneutta ja pukuja. Heti Rostovien saavuttua poistui m-lle Georges vierashuoneesta muuttaakseen pukua. Palvelijat alkoivat järjestellä tuoleja, ja vieraat siirtyivät paikoiltaan. Anatol siirsi tuolin Natashalle ja aikoi itse istuutua hänen viereensä, mutta vanha kreivi oli varuillaan ja ehätti hänet. Anatol istuutui heidän taakseen.

M-lle Georges ilmestyi vierashuoneeseen ja asettui luonnottomaan asentoon hänelle varatulle paikalle nojatuolien väliin. Hänen täyteläät, kuopalliset käsivartensa olivat aivan paljaat, ja toiselle olalleen hän oli heittänyt punasen saalin. Kuului riemastunutta supatusta.

M-lle Georges katsahti ankaran synkkänä yleisöön ja alkoi ranskankielellä lausua jotain runoa, missä puhuttiin äidin ja pojan välisestä rikollisesta rakkaudesta. Väliin paisutti hän ääntään, väliin kuiskasi, kohottaen juhlallisena päänsä; väliin hän kokonaan vaikeni ja alkoi sitten sähisten kuiskia, mulkoellen silmillään.

— Adorable, divin, delicieux![84] — kuului joka taholta.

Natasha katseli täyteläistä näyttelijätärtä, mutta ei kuullut eikä nähnyt mitään. Hän tunsi taas avuttomana joutuneensa siihen kummalliseen, järjettömään maailmaan, joka oli niin vieras hänen entisyydelleen ja missä ei saattanut tietää, mikä oli pahaa, mikä hyvää, mikä järkevää, mikä järjetöntä. Hänen takanaan istui Anatol, ja tuntien hänen läheisyytensä hän odotti jotain.

Ensimäisen runon jälkeen nousi yleisö paikoiltaan, ympäröi lausujan ja kiitteli häntä ihastuksissaan.

— Miten hän on ihana! — sanoi Natasha isälleen, joka oli noussut paikaltaan muiden mukana ja läheni näyttelijätärtä.

— Ei minun mielestäni, kun teitä katselen, — sanoi Anatol, seuraten Natashaa. Ainoastaan Natasha kuuli hänen sanansa. — Olette hurmaava... Siitä hetkestä, jolloin teidät ensi kerran näin, en ole lakannut...

— Menkäämme, menkäämme, Natasha, — sanoi kreivi, joka oli palannut tytärtään etsimään. — Miten ihana!

Natasha ei vastannut mitään, katseli vain kysyvän ihmettelevin silmin isäänsä.

Jonkun ajan kuluttua m-lle Georges poistui seurasta, ja Helena vei vieraansa saliin.

Kreivi aikoi myös lähteä, mutta Helena rukoili häntä jäämään, sillä muuten hän sanoi tilapäisten tanssiaisten olevan pilalla. Rostovit jäivät. Anatol pyysi Natashan valssiin, likisteli tämän käsiä ja uumia ja sanoi, että hän on hurmaava ja että hän häntä rakastaa. Ekosesin tanssi Natasha taas Anatolin kanssa. Kun he jäivät kahden, ei Anatol puhunut sanaakaan, katseli vain Natashaa. Natashasta tuntui kuin olisi hän unessa nähnyt sen, mitä Anatol hänelle sanoi valssin aikana. Ensimäisen kuvion loputtua puristi Anatol taas Natashan kättä. Natasha katsahti häneen säikähtynein silmin, mutta Anatolin ilme oli niin hellän hymyilevä, ettei Natasha voinut sanoa hänelle, mitä oli aikonut. Natasha loi silmänsä maahan.

— Älkää puhuko minulle sellaisia: olen kihloissa ja rakastan toista, — sanoi Natasha hätäisesti ja vilkasi samalla Anatoliin.

Anatol ei hämmentynyt eikä suuttunut Natashan sanoista.

— Älkää puhuko minulle siitä. Mitä se minua liikuttaa? — sanoi Anatol. — Sanon vain että olen järjettömästi teihin rakastunut, järjettömästi. Onko se minun syyni, että te olette hurmaava? Nyt on meidän vuoro.

Natasha oli kiihtynyt ja eloisa. Hän katseli suurin, säikähtynein silmin ympärilleen ja oli tavallista iloisempi. Hän ei suuriakaan käsittänyt illan tapahtumista. Tanssittiin ekosesi ja iso-isä; isä ehdotti kotiin lähtöä, Natasha pyysi jäämään. Hän tunsi Anatolin katseen seuraavan itseään koko illan. Sitten muisti hän, että oli saanut isältä luvan mennä naistenhuoneeseen pukuaan korjaamaan. Helena oli tullut hänen jälissään ja puhunut nauraen veljensä rakkaudesta. Pienessä arkihuoneessa oli hän taas tavannut Anatolin. Sitten oli Helena yhtäkkiä kadonnut, ja hän oli jäänyt kahdenkesken Anatolin kanssa. Tämä oli tarttunut hänen käteensä ja sanonut hellällä äänellä:

— En voi tulla teidän luoksenne, mutta saanhan toki joskus tavata teidät? Rakastan teitä mielettömästi. Saanhan joskus?... — Ja hän levitti kätensä sulkeakseen häneltä tien ja siirsi kasvonsa liki hänen kasvojaan.

Anatolin suuret loistavat silmät olivat niin lähellä Natashan silmiä, ettei tämä muuta saattanut nähdä kuin nuo silmät.

— Nathalie? — kuiskasi Anatolin kysyvä ääni, ja joku puristi kovin Natashan käsiä. — Nathalie?

"En käsitä mitään, minulla ei ole mitään sanottavaa", sanoi Natashan katse.

Kuumat huulet painuivat Natashan huulille, ja samalla tunsi hän taas olevansa vapaa. Huoneessa kuului Helenan askelia ja hameen kahinaa. Natasha vilkasi ensin Helenaan, sitten punakkana ja vapisevana Anatoliin säikähtyneen kysyvästi ja lähti ovea kohti.

— Yksi sana, ainoastaan yksi sana, Jumalan nimessä, — puhui Anatol.

Natasha pysähtyi. Hän olisi välttämättömästi tahtonut kuulla tuon sanan, joka olisi saattanut selittää kaiken mitä oli tapahtunut ja johon hän olisi tahtonut antaa vastauksen.

— Nathalie, yksi sana, ainoastaan yksi sana, — toisteli Anatol yhä, sillä hän ei nähtävästi tietänyt, miten olisi jatkanut. Tätä hoki hän siksi kunnes Helena saapui heidän luokseen.

Helena vei Natashan vierashuoneeseen, ja Rostovit lähtivät kotiin ennen illallista.

Natasha ei nukkunut koko yönä: häntä vaivasi ratkaisematon kysymys, kumpaako rakasti; Anatoliako vaiko ruhtinas Andreita. Ruhtinas Andreita hän rakasti — hän tunsi selvästi, miten palavasti rakasti. Mutta hän rakasti myös Anatolia, sitä ei ollut epäileminenkään. "Olisiko muuten tämä kaikki saattanut tapahtua?" — hän ajatteli. "Koska tämän jälkeen saatoin hymyllä vastata hänen hymyynsä, kun hän heitti hyvästejä; koska saatoin mennä niin pitkälle, niin onhan selvä, että häntä rakastin ensi näkemältä. Hän on siis hyvä, jalo ja kaunis, häneen ei voinut olla rakastumatta. Mitä on minun tehtävä kun rakastan häntä ja rakastan toistakin?" — puheli Natasha itselleen, löytämättä vastausta näihin kauheisiin kysymyksiin.

XIV.

Tuli aamu huolineen ja hommineen. Kaikki nousivat, alkoivat liikkua ja puhella. Taas tulivat ompelijattaret, taas tuli Maria Dmitrijevna, ja kutsuttiin teelle. Pyörein rauhattomin silmin katseli Natasha kaikkia aivan kuin hän olisi tahtonut torjua jokaisen häneen suunnatun katseen ja koetti olla entisensä kaltainen.

Eineen jälkeen Maria Dmitrijevna (tällöin oli hän aina paraimmalla tuulella) istuutui nojatuoliinsa ja kutsutti luokseen kreivin ja Natashan.

— No, ystävät rakkaat, nyt olen asian aprikoinut pitkin ja poikki, kuulkaa siis neuvojani, — hän alkoi. — Eilen olin, kuten tiedätte, vanhan ruhtinaan luona. Hän huutamaan, mutta ei minua niin peloiteta! Latelin hänelle koko totuuden!

— Entäs hän? — kysyi kreivi.

— Hänkö? puolihullu ... ei tahtonut kuunnella. Mutta jättäkäämme jo koko juttu, näinkin jo olemme tyttö rukkaa kiusanneet. Neuvoni on tällainen: ajakaa asianne ja lähtekää kotiin Otradnoon ... ja odottakaa siellä...

— Ah, ei! — huudahti Natasha.

— Ei, matkustakaa, — sanoi Maria Dmitrijevna. — Ja odottakaa siellä. Jos sulhanen nyt saapuu tänne, niin syntyy ankara riita. Mutta kyllä hän täällä kahdenkesken vanhuksen kanssa asiat järjestää ja saapuu sitten sinne.

Ilja Andrejevitsh hyväksyi heti ehdotuksen, sillä hän käsitti heti sen järkevyyden. Jos vanhus taipuu, niin hauskempi on lähteä sitten tervehtimään häntä Moskovaan tai Lisijagoriin; jollei hän taas taivu, niin saattaa vihkiminen tapahtua ainoastaan Otradnossa.

— Oiva neuvo, — hän sanoi. — Minua vaan harmittaa että menin häntä tapaamaan ja vein hänetkin mukanani, — jatkoi vanha kreivi Natashaa osoittaen.

— Ei, miksi harmitella? Kun kerran täällä olitte, niin oli käynti välttämätön. Jollei hän tahtonut, niin on se hänen asiansa, — puhui Maria Dmitrijevna, etsien jotain käsityölaukustaan. — Ja kapio on hankittava, miksi siis enää viivyttelisitte; ja jos jotain puuttuu, niin kyllä teille lähetän. Vaikka mielelläni olisin teidät täällä pitänytkin, niin lähtekää sittenkin.

Löydettyään laukustaan sen, mitä oli etsinyt, hän antoi sen Natashalle. Se oli kirje ruhtinatar Marialta.

— Sinulle kirjoittaa. Miten hän on tuskissa raukka! Hän pelkää, että luulet, ettei hän sinua rakasta.

— Ei hän minua rakastakkaan, — sanoi Natasha.

— Olehan, älä puhu sellaista, — tuiskasi Maria Dmitrijevna.

— En usko ketään; tiedän, ettei hän minua rakasta, — sanoi Natasha rohkeasti, ottaen kirjeen Maria Dmitrijevnalta. Hänen kasvoilleen ilmestyi kuivan päättäväinen ilme, joka saattoi Maria Dmitrijevnan tuijottamaan häneen ja yrmistämään kulmiaan.

— Kuulehan tyttöseni, älä vastaa tuolla lailla! Puhun aina totta! Kirjoita vastaus.

Natasha ei vastannut sanaakaan ja meni omaan huoneeseensa lukemaan ruhtinatar Marian kirjettä.

Ruhtinatar Maria kirjoitti olevansa epätoivossa heidän välilleen sattuneen väärinkäsityksen johdosta. Isänsä tunteista välittämättä pyysi hän Natashaa uskomaan että hän ei saata olla rakastamatta veljensä valittua, tuon veljensä, jonka onnelle hän on valmis uhraamaan kaikkensa.

"Muuten", — hän kirjoitti, — "älkää luulko, että isäni teitä vihaa. Hän on sairas ja vanha mies, jolle täytyy antaa anteeksi. Mutta hän on hyvä, jalomielinen ja on rakastava sitä, joka tekee hänen poikansa onnelliseksi." Sitten pyysi ruhtinatar Maria vielä, että Natasha määräisi ajan, milloin he saattaisivat taas toisensa tavata.

Luettuaan kirjeen Natasha istuutui kirjoituspöydän ääreen laatiakseen vastauksen. "Chère princesse", kirjoitti hän koneellisen nopeasti ja pysähtyi miettimään. Mitä saattoikaan hän kirjoittaa eilisten tapahtumain jälkeen? "Niin, niin, se on ollutta ja mennyttä, nyt on kaikki toisin", hän ajatteli. "Välit Andrein kanssa ovat katkaistavat. Tokkohan sentään? Tämä on kauheata!" Ja vapautuakseen näistä kauheista ajatuksista Natasha lähti Sonjan luo ja alkoi yhdessä hänen kanssaan selailla kuosilehtiä.

Puolisten jälkeen vetäytyi Natasha huoneeseensa ja alkoi taas lukea ruhtinatar Marian kirjettä. "Onko siis kaikki jo lopussa?" hän ajatteli. "Näinkö pian siis kaikki kävi ja koko entisyys on siis mennyttä!" Hänen mieleensä syöksähtivät entiset muistot ja rakkaus ruhtinas Andreihin, mutta samalla hän tunsi rakastavansa Anatol Kuraginia. Hän oli taas mielikuvissaan ruhtinas Andrein vaimona ja tunsi tuota niin usein kuvittelemaansa onnea, mutta samalla hän kiihtyneenä yksityisseikkoja myöten eli uudelleen eilisen kohtauksensa Anatolin kanssa?

"Miksei saata rakastaa molempia?" ajatteli hän toisinaan aivan kuin olisi ollut suunniltaan. "Silloin vasta olisin täysin onnellinen; mutta nyt on minun valittava, ja onnelliseksi tullakseni tarvitsen molemmat. Mutta Andreille on minun joko kaikki ilmaistava tai kaikki häneltä salattava. Kumpaakaan en saata tehdä. Anatolin kanssa ovat taas välini selvät. Mutta näinkö siis iäksi jätän ruhtinas Andrein rakkauden ja onnen, joka niin kauvan on täyttänyt sydämeni?"

— Neiti, — kuiskasi salaperäisen näköisenä eräs palvelustyttö ja hiipi huoneeseen. — Eräs mies käski antamaan tämän teille. — Hän antoi Natashalle kirjeen.

— Mutta, Jumalan nimessä... — puheli tyttö. Silloin oli Natasha jo avannut kirjeen ja luki Anatolin rakkauskirjettä, josta hän ei käsittänyt sanaakaan, sen vain käsitti, että kirje oli häneltä, siltä mieheltä, jota hän rakasti. "Niin, rakastan häntä, eihän olisi muuten saattanut tapahtua, mitä tapahtunut on? Enhän muuten saattaisi nyt lukea hänen kirjoittamaansa rakkauskirjettä?"

Vapisevin käsin piteli Natasha tätä intohimoa uhkuvaa rakkauskirjettä, jonka Dolohof Anatolin pyynnöstä oli kirjoittanut, ja sitä lukiessaan hän oli kuulevinaan kaikuja omista tunteistaan.

"Eilen illalla ratkaistiin minun kohtaloni: joko saan teidät omakseni tai peityn mustiin multiin. Muuta mahdollisuutta ei ole", alkoi kirje. Sitten hän kirjoitti tietävänsä, etteivät Natashan vanhemmat salli hänen naida Natashaa, että on olemassa salaisia syitä, jotka hän ilmoittaa ainoastaan Natashalle, mutta jos Natasha häntä rakastaa ja suostuu hänen ehdotukseensa, niin ei mikään ihmisvoima voi riistää heiltä autuaallista onnea. Rakkaus voittaa kaikki esteet. Hän ryöstää Natashan ja vie hänet maailman ääriin.

"Niin, niin, rakastan häntä!" ajatteli Natasha lukiessaan kahdenteenkymmenenteen kertaan kirjettä ja etsien sen jokaisesta sanasta joitain erityisen syviä ajatuksia.

Sinä iltana lähti Maria Dmitrijevna Arharovien luo ja pyysi tyttöjä mukaansa, Natasha sanoi päätään kivistävän ja jäi kotiin.

XV.

Palattuaan kotiin illalla myöhään Sonja meni Natashan huoneeseen ja huomasi kummakseen, että tämä nukkui vaatteissaan sohvalla. Pöydällä sohvan vieressä oli levällään Anatolin kirje. Sonja otti kirjeen ja alkoi sitä lukea.

Hän luki ja katsahti vähäväliä nukkuvaan Natashaan saadakseen hänen ilmeestään selityksen kirjeen sisällölle; mutta minkäänlaista selitystä hän ei saanut. Natashan ilme oli tyynen rauhallinen ja onnellinen. Sonja vaaleni ja vapisi pelosta ja mielenliikutuksesta. Hän painoi käden sydämelleen, ettei pakahtuisi, heittäytyi nojatuoliin ja hertyi hillittömään itkuun.

"Miten on tämä saattanut tapahtua huomaamattani? Miten ovat asiat saattaneet kehittyä näin pitkälle? Eikö Natasha siis enää rakastakkaan ruhtinas Andreita? Ja kuinka on hän saattanut sallia tuon Kuraginin? Kuragin on petturi, rosvo, sitä ei ole epäileminenkään. Mitä sanoo Nikolai, armas jalo Nikolai, kun saa tämän tietää? Nytpä käsitän Natashan kiihtyneet, päättäväiset ja luonnottomat kasvot toissapäivänä, eilen ja tänään", ajatteli Sonja: "mutta mahdoton on uskoa, että Natasha rakastaisi tuota Kuraginia! Varmaankaan hän ei ole tietänyt, keneltä kirje oli, kun sen avasi. Varmaankin on hän kirjeen johdosta loukkaantunut. Hän ei saattaisi tällaista tehdä."

Sonja kuivasi kyyneleensä, meni sohvan luo ja tarkasteli Natashan kasvoja.

— Natasha! — lausui hän hiljaa.

Natasha heräsi ja huomasi Sonjan.

— Oletko jo palannut?

— Olen — vastasi Sonja hiljaa.

Natasha hymyili riemastuneena.

— Ei, Sonja, en voi enää! — hän sanoi. — En voi enää sinulta salata. Tiedä, me rakastamme toisiamme!... Sonja, kyyhkyni, hän kirjoitti kirjeen... Sonja...

Sonja ei ollut uskoa korviaan ja katseli pyörein silmin ystävättäreensä.

— Entäs Bolkonski? — hän sanoi.

— Ah, Sonja, ah, jospa voisit aavistaa, miten olen onnellinen! — sanoi Natasha. — Sinä et vielä käsitä, mitä rakkaus on...

— Mutta, Natasha, onko siis entinen rakkautesi kokonaan sammunut?

Natasha katseli suurin, pyörein silmin ystävätärtään, aivan kuin ei olisi käsittänyt tämän kysymystä.

— Annatko siis rukkaset ruhtinas Andreille? kysyi Sonja.

— Ah, sinä et lainkaan käsitä; älä puhu tyhmyyksiä, kuulehan, — sanoi Natasha, ärtyen hetkeksi.

— Ei, en voi tätä uskoa, — toisti Sonja. — En käsitä. Miten saatoit kokonaisen vuoden rakastaa miestä ja sitten yhtäkkiä... Olethan vasta kolmasti tavannut Kuraginin. Natasha, en usko puheitasi, sinä lasket leikkiä. Kolmessa päivässä unohtaa kaikki ja näin...

— Kolme päivää, — sanoi Natasha. — Minusta tuntuu että olen jo sata vuotta häntä rakastanut. Minusta tuntuu etten koskaan ketään toista ole rakastanutkaan. Sinä tätä et saata käsittää. Sonja, odotahan, istuuduhan tähän. — Natasha sulki Sonjan syliinsä ja suuteli häntä.

— Minulle on kerrottu tällaisesta, ja sinäkin varmaan olet kuullut tällaisesta puhuttavan, mutta nyt vasta tunnen minkälaista tällainen rakkaus on. Tämä on aivan toista kuin entinen. Heti kun hänet näin tunsin, että hän on herrani, ja minä hänen orjattarensa, ja tunsin etten voi olla häneen rakastumatta. Niin, orjatar! Mitä hän käskee, sen teen. Sinä et tätä käsitä. Mitä on minun tehtävä, Sonja? — puheli Natasha onnellisen ja pelästyneen näköisenä.

— Mutta ajattele toki, mitä teet, — puhui Sonja, — minä en saata jättää asiaa tähän. Nämä salaiset kirjeet... Miten saatoit mennä niin pitkälle? — puhui hän kauhuissaan, salaten vaivoin inhoansa.

— Olenhan sinulle jo sanonut, ettei minulla ole omaa tahtoa; kumma ettet tätä käsitä: rakastan häntä!

— Mutta minä en salli, kerron kaikki! — huusi Sonja kyyneleet silmissä.

— Kuinka saatat, Jumalan nimessä... Jos kerrot, niin olet vihamieheni, — sanoi Natasha. — Tahdotko tuottaa minulle onnettomuutta; tahdotko, että meidät erotetaan toisistamme?

Nähtyään Natashan kauhun Sonja alkoi itkeä häpeästä ja säälistä.

— Mutta mitä on sitten tapahtunut teidän keskenne? — Sonja kysyi. — Mitä hän on sinulle sanonut? Miksei hän ole tullut tänne?

Natasha ei vastannut.

— Jumalan nimessä, Sonja, älä sano kenellekään, älä kiusaa minua, — rukoili Natasha. — Muista, että tällaisiin asioihin ei pidä sekaantua. Tunnustin sinulle...

— Mutta miksi tämä salaperäisyys? Miksei hän tule tänne? — kyseli Sonja. — Miksei hän suoraan pyydä kättäsi? Onhan ruhtinas Andrei antanut sinulle täyden vapauden. Jos siis haluat, niin... Mutta minä en luota häneen. Ajattele itse, Natasha, minkälaisia salaisia syitä saattaa olla?

Natasha katseli ihmettelevin silmin Sonjaa. Hän tuli nähtävästi itsekin vasta ensi kerran ajatelleeksi tätä asiata ja siksi hän ei tietänytkään, mitä olisi vastannut.

— Minkälaisia syitä, en todellakaan tiedä. Mutta kyllä syitä täytyy olla!

Sonja huoahti ja ravisti epäilevästi päätään.

— Jos olisi olemassa syitä ... alkoi Sonja.

Mutta Natasha keskeytti hänet säikähtyneenä, sillä hän arvasi Sonjan epäilevän.

— Sonja, hänen sanojaan ei saata epäillä! Ei saata, ei saata, käsitätkö? — huudahti Natasha.

— Rakastaako hän sinua?

— Rakastaako? — toisti Natasha säälin hymy huulilla. Ystävättären järjen lyhyys häntä säälitti. — Luithan hänen kirjeensä, olethan nähnyt hänet?

— Mutta jos hän on konna?

— Hän! ... konna? Jospa tietäisit! — puhui Natasha.

— Jos hän on rehellinen mies, niin on hänen joko ilmaistava aikomuksensa tai jätettävä sinut rauhaan; ja jollet sinä ryhdy asiaan, niin ryhdyn minä: kirjoitan hänelle asiasta ja puhun isälle, — sanoi Sonja päättävästi.