KOLMAS OSA. (continued 2)

— Niin, tämä tapaus muodostaa ajankäänteen meidän historiassamme, — hän lopetti.

Ruhtinas Andrei kuunteli Bitskin kertomusta Valtakunnan neuvoston avaamistilaisuudesta, jota hän niin kärsimättömänä oli odotellut ja jota oli pitänyt niin kovin tärkeänä, ja ihmetteli, ettei tuo tapaus nyt enää häntä edes liikuttanut, vieläpä tuntui aivan vähäpätöiseltä. Salattu iva mielessä hän kuunteli Bitskin innostusta uhkuvaa kertomusta. Yksinkertaisin ajatus tuli hänen mieleensä: "Mitä oikeastaan liikuttavat minua tai Bitskiä keisarin puheet neuvostossa! Voinko kaikista niistä tulla onnellisemmaksi ja paremmaksi?"

Ja tämä yksinkertainen ajatus hävitti hetkessä ruhtinas Andrein mielestä entisen mielenkiinnon tekeillä oleviin parannuspuuhiin. Samana päivänä piti ruhtinas Andrein mennä päivällisille Speranskin luo "en petit comité", kuten isäntä oli sanonut kutsuessaan häntä. Tällainen kutsu ystävälliseen perhepiiriin henkilön luo, jota ruhtinas Andrei sydämestään ihaili ja jota hän ei vielä koskaan ollut nähnyt kotioloissa, olisi ennen ollut hänestä suurin onni, mutta nyt olisi hän mieluummin ollut menemättä.

Määrättynä aikana hän sentään ilmestyi Speranskin pieneen taloon Taurilaisen puutarhan luo. Talossa vallitsi tavaton siisteys (joka muistutti munkkimaista puhtautta), ja kun ruhtinas Andrei hieman myöhästyneenä astui parkettipermantoiseen, pieneen ruokasaliin tapasi hän jo koko petit comitén — isännän läheisiä tuttavia — koolla odottamassa. Naisia ei ollut huoneessa muita kuin Speranskin pieni tyttönen (pitkäkasvuinen kuten isäkin) ja hänen kotiopettajattarensa. Vieraat olivat Gervais, Magnitski ja Stolipin. Jo eteiseen ruhtinas Andrei kuuli kovaäänistä puhelua ja heleätä tahdikasta naurua, samallaista kuin usein kuulee näyttämöltä. Joku aivan kuin Speranskin äänellä takoi tahdikkaasti: ha ... ha... Ruhtinas Andrei ei vielä koskaan ollut kuullut Speranskin nauravan, ja siksi tämä valtiomiehen heleä, kimakka nauru häntä kummasti ihmetyttikin.

Ruhtinas Andrei astui ruokasaliin. Koko seura seisoi kahden akkunan välisen pöydän ääressä ja aherteli voileipäin kimpussa. Speranskilla oli harmaa hännystakki ja tähti rinnassa; valkeat liivit ja korkea valkea kaulahuivi olivat nähtävästi samat kuin hänellä oli ollut kuuluisassa Valtakunnan neuvoston istunnossa. Hänen kasvoillaan oli iloinen ilme. Vieraat seisoivat isännän ympärillä. Magnitski kertoi jotain hauskaa juttua, Speranski kuunteli, nauraen jo ennakolta kertojan puheelle. Ruhtinas Andrein astuessa huoneeseen häipyivät Magnitskin sanat taas naurunremakkaan. Stolipin hohotti kuin tynnyristä, Gervais hihitti hiljaa, Speranski nauroi tahdikkaan kimakasti.

Speranski ojensi valkean, hienon kätensä ruhtinas Andreille, jatkaen yhä nauramistaan.

— Erittäin hauska nähdä teidät, ruhtinas, — hän sanoi. — Hetkinen... — kääntyi hän Magnitskin puoleen, keskeyttäen tämän kertomuksen. — Olemme sopineet: hauskat päivälliset, ei sanaakaan vakavista asioista. — Ja taas kääntyi hän kertojaan ja alkoi nauraa.

Ihmetellen ja pettynein kaihomielin kuunteli ruhtinas Andrei tätä naurua ja katseli nauravaa valtiomiestä. Hänestä tuntui kuin ei hänen edessään olisikaan Speranski, vaan joku toinen henkilö. Kaikki mikä ennen oli ollut salaperäistä ja tenhoavaa Speranskissa, kävi nyt hetkessä hänelle selväksi ja mitättömäksi.

Päivällispöydässä ei keskustelu tauvonnut hetkeksikään, ja toinen naurettava juttu seurasi toistaan. Tuskin Magnitski kerkisi lopettamaan juttunsa, kun jo joku toinen oli valmis kertomaan yhä vain huvittavamman jutun. Jutut koskettelivat kaikki, jolleivätkään juuri itse virkamiesmaailmaa, niin ainakin erinäisiä virkamiehiä. Tuntui siltä kuin olisi tämä seura ollut niin varmasti vakuutettu näiden henkilöiden mitättömyydestä, että ainoa tapa, millä heistä saattoi puhua, oli juuri tällainen hyvänsuovan leikillinen. Speranski kertoi, miten eräs kuuro korkea-arvoinen virkamies tämänpäiväisessä Valtakunnan neuvoston kokouksessa, kun kysyttiin hänen mielipidettään, oli vastannut, että hän on samaa mielipidettä. Gervais kertoi perin laajasti eräästä tarkastusjutusta, jossa toimivat henkilöt olivat käyttäytyneet aivan kuin pöllöt. Stolipin takertui änkäten kertomukseen ja alkoi sellaisella kiivaudella puhua vakavan suunnan rikkomuksista, että asia vähillä oli saada vakavan luonteen. Magnitski alkoi laskea leikkiä Stolipinin kiivaudesta, Gervais pisti väliin pienen pilapätkän, ja vähitellen solui keskustelu taas entiselle iloiselle ladulleen.

Nähtävästi oli Speranski ankaran työn jälkeen tahtonut levähtää ja pitää hieman hauskaa ystäväpiirissä, ja hänen vieraansa, käsittäen hänen tarkoituksensa, koettivat häntä huvittaa ja itse samalla huvitteleida. Mutta ruhtinas Andreista tuntui tämä ilonpito raskaalta ja ilottomalta. Speranskin kimakka ääni häntä häiritsi, ja hänen soinnuton herkeämätön naurunsa loukkasi hänen mieltään. Hän itse ei nauranut ja pelkäsi koko ajan, että hänen läsnä-olonsa kävisi seuralle sietämättömäksi. Mutta kukaan ei huomannut hänen yleisen mielialan vastaista mielentilaansa. Kaikilla näytti olevan sangen hauskaa.

Jonkun kerran aikoi hänkin sekaantua keskusteluun, mutta hänen sanansa kilvistyivät kuin korkki vedestä, eikä hän saattanut yhtyä heidän leikinlaskuunsa.

Mitään pahaa tai sopimatonta heidän puheissaan ei ollut, kaikki oli terävää, viisasta, vieläpä saattoi se olla naurettavaakin, mutta jotain puuttui, ja puuttui juuri sitä, mikä tekee ilonpidon välittömäksi, puuttui suolaa, mutta se olikin tälle seuralle aivan tuntematonta tavaraa.

Päivällisten päätyttyä nousivat tytär ja kotiopettajatar pöydästä. Speranski hyväili tytärtään valkealla kädellään ja suuteli häntä. Mutta tämäkin näytti ruhtinas Andreista luonnottomalta.

Herrat jäivät englantilaiseen tapaan istumaan portviinin ääreen.

Kun puheltiin Napoleonin toimista Espanjassa, alkoi ruhtinas Andrei vastustaa toisten mielipiteitä, jotka kaikki olivat suosiollisia näille toimille. Speranski hymähti ja kertoi jutun, jolla ei ollut mitään yhteyttä keskusteluaineen kanssa, kääntääkseen keskustelun kulun toisille aloille. Jonkun hetken olivat kaikki ääneti.

Kun he olivat istuneet jonkun ajan pöydän ääressä, tulppasi isäntä viinipullon, antoi sen palvelijalle, nousi seisoalleen ja sanoi: "nykyään kulkee hyvä viini saappaissa".[61] Vieraatkin nousivat ja lähtivät äänekkäästi puhellen vierashuoneeseen. Palvelija ojensi Speranskille kaksi pikalähetin tuomaa kirjettä. Hän otti ne ja poistui työhuoneeseen. Samassa hävisi vieraiden hilpeys, ja he alkoivat hiljaa keskustella keskenään.

— No, nyt lausuntoa! — sanoi isäntä tullessaan työhuoneesta. — Verraton kyky! — hän jatkoi, kääntyen ruhtinas Andreihin. Magnitski oikasihe heti asentoon ja alkoi lausua ranskankielistä pilarunoa, jonka oli sepittänyt eräistä Pietarin tunnetuista henkilöistä. Tuon tuostakin keskeytti kättenpauke hänet. Lausunnon loputtua astui ruhtinas Andrei isännän luo ja alkoi hyvästellä.

— Mihin näin aikaiseen? — sanoi Speranski.

— Olen luvannut saapua illatsuun...

Molemmat vaikenivat hetkeksi. Ruhtinas Andrei katseli läheltä noihin kiiltäviin kuvastinsilmiin, ja hänestä tuntui naurettavalta, että oli saattanut odottaa jotain Speranskilta ja heidän yhteisestä työstään ja että hän oli saattanut pitää niin tärkeinä Speranskin toimia. Vielä kauvan kaikui hänen korvissaan Speranskin täsmällinen, iloton nauru.

Kotiin palattuaan muisteli ruhtinas Andrei elämäänsä Pietarissa viimeisten neljän kuukauden kuluessa ja se tuntui hänestä aivan oudolta. Hän muisteli hommiaan, liehakoimisiaan, sotalaki-ehdotelmaansa, joka oli jätetty komitealle, mutta silti tahdottiin jättää unhotuksiin ainoastaan sentähden, että samasta aineesta oli juuri vähää ennen laadittu sangen heikko ehdotelma, joka oli esitetty hallitsijan vahvistettavaksi; hän muisteli myös työtä komiteassa jossa jäsenenä oli m.m. Berg; muisteli miten huolellisesti ja kauvan aina oli tässä komiteassa keskusteltu työjärjestystä ja muotoseikkoja koskevista asioista, mutta miten vältellen ja hätimiten oli sivuutettu todelliset asiat. Hän muisteli toimiaan lakivaliokunnassa, miten huolellisesti oli kääntänyt venäjäksi roomalaisia ja ranskalaisia lakikokoelmia käsitteleviä kirjoituksia, ja hän häpesi itseään. Sitten kuvastuivat elävästi hänen mieleensä elämä Bogutsharovossa, toimet maalla, matka Rjasaniin; hän muisti talonpojat, kylänvanhimman Dronin, ja kun sitten mielessään sovitteli näihin henkilöihin yksilön oikeuksia, joita lakipykälissä oli koettanut määritellä, niin alkoi häntä ihmetyttää, miten oli niin kauvan saattanut tuhlata aikaansa näin turhaan työhön.

XIX.

Seuraavana päivänä kävi ruhtinas Andrei vieraskäynneillä muutamissa perheissä, joissa ei vielä ollut ennen käynyt, m.m. Rostoveilla, joihin oli uudestaan tutustunut viimeisissä tanssiaisissa. Kohteliaisuus jo vaati häntä käymään Rostoveilla, mutta sen lisäksi halutti häntä nähdä kotioloissa tuo kumma, pirteä tyttönen, josta hänelle oli jäänyt niin hauska muisto.

Hän kohtasi Natashan miltei ensimmäisenä. Tyttösellä oli yllä sininen arkipuku, jossa hän ruhtinas Andrein mielestä oli vielä sievempi kuin tanssiaispuvussa. Natasha ja muutkin perheen jäsenet kohtelivat ruhtinas Andreita sydämellisen avonaisesti, aivan kuin vanhaa ystävää. Rostovilaiset, joita ruhtinas Andrei ennen oli arvostellut ankarasti, tuntuivat nyt kaikki hänestä verrattomilta, vaatimattomilta ja hyvänsuovilta ihmisiltä. Vanhan kreivin vieraanvaraisuus ja sydämellisyys — ominaisuudet, jotka Pietarissa ovat niin harvinaisia — vaikuttivat niin valtavasti ruhtinas Andreihin, ettei hän saattanut vastustaa päivälliskutsua. "He ovat todella hyviä, kelpo ihmisiä" — ajatteli Bolkonski — "vaikkeivätkään lainkaan käsitä, mikä aarre heillä on tyttäressään; mutta kelpo ihmisiä he ovat ja he muodostavat oivan taustan tuolle omituisen runolliselle, viehättävälle tyttöselle, joka uhkuu todellista elämää!"

Natashan lähettyvillä tunsi ruhtinas Andrei siirtyvänsä aivan vieraaseen, erityiseen maailmaan, jonka täyttivät hänelle aivan tuntemattomat riemut, siihen vieraaseen maailmaan, joka häntä niin kummasti oli viekoitellut jo Otradnon lehtokujassa ja avonaisen akkunan ääressä kuutamoyönä. Nyt tämä maailma ei enää häntä viekoitellut, ei se enää ollut hänelle vieras; tultuaan tähän maailmaan hän sieltä löysi uusia nautinnon aiheita.

Päivällisen jälkeen istuutui Natasha ruhtinas Andrein pyynnöstä klaveerin ääreen ja alkoi laulaa. Ruhtinas Andrei seisoi naisten kanssa keskustellen akkunan luona ja kuunteli. Kesken lausetta ruhtinas Andrei vaikeni ja tunsi itkun väreitä kurkussaan. Tämä oli hänelle aivan odottamatonta, sillä hän ei luullut voivansa itkeä. Hän katseli laulavaa Natashaa, ja uusi onnellinen kieli värähti hänen sielussaan. Hän oli onnellinen, mutta samalla täytti kaiho hänen mielensä. Vaikkei hänellä ollut vähintäkään itkun syytä, oli hän sentään pillahtamaisillaan itkuun. Miksi? Entinen rakkausko oli syynä? Pikku ruhtinatar vainajako? Pettymyksensäkö?... Tulevaisuudentoiveensako?... Olivat ja eivät olleet. Tärkeimpänä syynä oli se, että hän yhtäkkiä tunsi elävästi, miten kauhea ristiriita oli olemassa jonkin hänessä asustavan äärettömän suuren ja määrittelemättömän ja jonkin ahtaan ja ruumiillisen välillä, jonka tiesi itseään sekä myöskin Natashaa hallitsevan. Tämä ristiriita häntä painoi ja samalla saattoi iloiseksi.

Heti kun Natasha oli lopettanut laulamisensa meni hän ruhtinas Andrein luo ja kysyi, mitä tämä piti hänen äänestään. Mutta samassa huomasi hän käyttäytyneensä tuhmasti ja hämmentyi. Ruhtinas Andrei katseli hymyillen häneen ja sanoi, että häntä miellytti hänen äänensä samoin kuin kaikkikin mitä hän tekee.

Illalla myöhään lähti ruhtinas Andrei Rostovien talosta. Hän meni levolle tavallisuuden mukaan, mutta huomasi pian, ettei voisi nukkua. Milloin sytytti hän kynttilän ja nousi istumaan vuoteessa, milloin nousi kokonaan vuoteesta, laskeutui taas pitkälleen, mutta unettomuus ei nyt häntä lainkaan rasittanut: niin riemukkaalta ja uudelta tuntui sielussa, aivan kuin olisi ummehtuneesta huoneesta päässyt vapaaseen Jumalan ilmaan. Hänen ei edes pistänyt päähänsä, että olisi rakastunut Natashaan; hän ei edes ajatellut tyttöä; tyttönen liiteli vain hänen mielikuvissaan, ja sentään näki hän koko elämänsä aivan uudessa valossa. "Miksi pelkään, miksi häärin näissä ahtaissa, suletuissa kehyksissä, kun kerran elämä, koko elämä kaikkine riemuineen on minulle avoinna?" — puheli hän itselleen. Ja ensi kerran pitkistä ajoista hän alkoi laatia onnellisia tulevaisuudensuunnitelmia. Hän päätti mielessään, että hänen on ryhdyttävä kasvattamaan poikaansa, on etsittävä hänelle kasvattaja, johon voi täysin luottaa; sitten on hänen erottava toimistaan ja lähdettävä ulkomaille, Englantiin, Sveitsiin ja Italiaan. "Minun on käytettävä hyväkseni vapautta niin kauvan kun vielä tunnen itseni näin voimakkaaksi ja nuoreksi. Pierre oli oikeassa sanoessaan, että onnelliseksi tullakseen on ihmisen uskottava onnen mahdollisuuteen, ja nyt siihen minäkin uskon. Jättäkäämme kuolleet kuolleitten haudattaviksi, mutta eläkäämme ja olkaamme onnelliset, kun elämä meissä vielä sykkii", — hän ajatteli.

XX.

Eräänä aamuna saapui Pierren luo eversti Adolf Berg, jonka Pierre tunsi, kuten kaikkikin Moskovassa ja Pietarissa. Bergillä oli yllä uudenuutukainen, siisti virkapuku, ja hänen rasvatut hiuksensa olivat suitut ohimoilta eteenpäin, keisari Aleksanteri Pavlovitshin tapaan.

— Tulen juuri kreivittären luota, joka ikäväkseni ei saattanut suostua pyyntööni; toivon että te, kreivi, olette suosiollisempi, — puhui Berg hymyillen.

— Mitä haluatte, eversti? Olen valmis täyttämään pyyntönne.

— Olen nyt, kreivi, saanut uuden kotini täydellisesti kuntoon, — ilmoitti Berg, arvellen nähtävästi, että kaikki tästä tiedosta riemastuvat; — ja siksipä olen tuota aikonut järjestää pienen illatsun omille ja vaimoni tuttaville. (Hän hymyili entistä herttaisemmin). Tahdoin pyytää kreivitärtä ja teitä hyväntahtoisesti saapumaan luoksemme teelle ja illalliselle.

Mutta kreivitär Helena Vasiljevna, joka piti alentavana seurustella jonkinjoutavain Bergien kanssa, saattoi olla kyllin julma kieltäytyäkseen tästä kunniasta. Berg selitteli niin juurtajaksain, miksi hän tahtoo koota luokseen pienen, hyvän seurapiirin, ja miksi se hänestä on hauskaa, ja miksi hän ei kuluta rahojaan korttipeliin tai muuhun huonoon elämään, mutta kyllä on valmis suuriakin summia uhraamaan hyvän seuran hankkimiseen, ettei Pierre saattanut kieltäytyä; vaan lupasi saapua.

— Mutta ei myöhään, kreivi, jos rohkenen pyytää, niin kymmentä vailla kahdeksan, rohkenen pyytää. Muodostamme peliseuran, meidän kenraalimmekin saapuu. Hän on minulle erittäin ystävällinen. Syömme sitten illallista, kreivi. Tehkää siis hyvin.

Sinä iltana ei Pierre tapansa mukaan myöhästynyt vaan saapui Bergien luo jo neljännestä vailla kahdeksan.

Bergit olivat jo valmiit vieraita vastaan ottamaan.

Aviopuolisot istuivat siistissä valaistussa työhuoneessa, joka upeili uusine huonekaluineen, tauluineen ja veistokuvineen. Berg istui uudessa napitetussa virkapuvussaan Veran vieressä ja selitteli tälle, miten aina voi ja pitääkin hankkia itselleen ylhäisiä tuttavia, sillä silloin vasta tuttavuuksista on iloa. "Aina heistä jotakin oppii ja voi jotakin pyytää. Niinpä minunkin virka-urani (Berg ei laskenut elämäänsä vuosissa, vaan virka-asteissa). Toverini eivät vielä ole alullakaan, ja minä odottelen rykmentinpäällikön virkaa, ja on minulla onni olla teidän puolisonne (hän nousi paikaltaan ja suuteli Veran kättä). Ja miten olen kaiken tämän saavuttanut? Etupäässä — tuttavuuksien valitsemistaidolla. Sanomattakin on selvää, että pitää olla täsmällinen ja siveellinen."

Berg vaikeni ja hymähti tuntiessaan etevämmyytensä heikon naisen rinnalla, joka herttaisuudestaan huolimatta sittenkin oli vain heikko nainen, joka ei voi täysin käsittää, mikä oikeastaan tekee miehestä miehen, — ein Mann zu sein. Vera myöskin hymähti tuntiessaan etevämmyytensä siveellisen, hyvän miehensä rinnalla, joka hänen mielestään, kuten kaikkikin miehet, käsitti väärin elämän tarkoituksen. Pitäen vaimoaan mittapuuna arveli Berg kaikkien olevan heikkoja ja tuhmia. Samoin Veerakin miestään ajatellen luuli, että kaikki miehet pitävät ainoastaan itseään järkevinä, mutta siitä huolimatta ovatkin itse tyhmyreitä, ylpeitä ja itsekkäitä.

Berg nousi, syleili vaimoaan varovasti, jottei rutistaisi tämän kallista neulekaulusta, ja suuteli häntä keskelle suuta.

— Kun emme vain saisi aivan pian lapsia, — sanoi hän, huomaamatta itsekään tässä minkäänlaista ajatuksen yhtenäisyyttä.

— Niin, — vastasi Vera, — sitä en minäkään toivoisi. Pitäähän toki elää seuraelämää varten.

— Aivan tuollainen oli ruhtinatar Jusupovillakin, — sanoi Berg, osoittaen onnellisen hyvänsuovasti hymyillen vaimonsa neulekaulusta.

Samassa tuli palvelija ilmoittamaan, että kreivi Besuhof oli saapunut. Aviopuolisot katsahtivat itsetietoisesti hymyillen toisiinsa, aivan kuin kumpikin olisi tahtonut lukea ansiokseen tämän vieraan saapumisen.

"Nähkääs mitä tuttavuudet merkitsevät", — ajatteli Berg, — "nähkääs mitä käytöstapa merkitsee!"

— Mutta kuulehan, — sanoi Vera, — kun minä puhelen vieraiden kanssa, niin älä minua keskeytä, sillä tiedän tarkalleen, mistä kunkin kanssa on keskusteltava.

Berg hymähti.

— Täytyy toisinaan, — hän sanoi, — miesten kanssa on puhuttava toisinaan miestenkin asioista.

Pierre vietiin uutuuttaan upeilevaan vierashuoneeseen, missä ei saattanut istuutua rikkomatta sopusuhtaisuutta, siisteyttä ja järjestystä. Ja siksipä ei ollutkaan kumma, päinvastoin aivan ymmärrettävä asia, ettei Berg kalliilta vieraalta saattanut kieltää sopusuhtaisuuden rikkomista, vaikkakin hän itse, nähtävästi sairaalloisesti peläten siihen ryhtymistä, jätti valinnan vieraalle. Pierre rikkoi sopusuhtaisuuden siirtämällä itselleen tuolin, ja isäntä ja emäntä alkoivat illatsun, keskustellen vieraan kanssa ja keskeyttäen alituiseen toinen toistaan.

Vera oli saanut päähänsä, että Pierren kanssa oli puheltava Ranskan lähetystöstä, ja ryhtyikin heti tähän aineeseen. Berg taas päätteli, että oli jo miehistenkin asiain aika, keskeytti vaimonsa puheen ja siirtyi puhumaan Itävallan sodasta ja, poiketen mielivaltaisesti pääasioista, hän alkoi esittää omia mielipiteitään ja näkökantojaan niistä ehdoista, joilla hänelle oli tarjottu toimi tässä sodassa, ja selitteli niitä syitä, joiden perusteella hän oli kieltäytynyt tästä toimesta. Vaikka keskustelu ei oikein ottanut luistaakseen, ja vaikka Vera olikin miehelleen äkäinen miehisen aineksen sekaantumisen tähden, ja vaikkei vielä ollutkaan heillä kuin yksi vieras, niin sittenkin tuntui molemmista aviopuolisoista suloiselta, että illatsu oli alkanut mainiosti, ja että heidän illatsunsa keskusteluineen, teenjuontineen, palavine kynttilöineen oli aivan samallainen kuin kaikkien muidenkin illatsut.

Pian saapui sitten Boris, Bergin vanha toveri.

Hän kohteli Bergiä ja Veraa jonkun verran armollisesti ja suojelevasti. Boriksen jälkeen saapui eräs rouva everstineen, sitten itse kenraali, sitten Rostovit, ja nyt oli jo illatsu aivan tarkalleen tavallisten illatsujen kaltainen. Vera ja Berg eivät voineet olla iloisesti myhäilemättä katsellessaan vilkasta liikettä vierashuoneessa ja kuunnellessaan tätä tolkutonta puhelua ja pukujen kahinaa. Kaikki meni kuten muidenkin illatsuissa, ja erityisen tyypillinen oli kenraali, joka kehuskeli asuntoa, läimäytti Bergiä olalle ja isällisen omavaltaisena puuhaili pelipöydän järjestämisessä. Kenraali istuutui kreivi Rostovin viereen, joka hänen jälkeensä oli arvokkain vieras. Vanhukset yhtäällä, nuoret toisaalla, emäntä teepöydän ääressä, jolla oli aivan samallaisia leivoksia hopeaisissa vasuissa kuin oli ollut Panineillakin, kaikki oli aivan täydelleen samallaista kuin muillakin.

XXI.

Pierren, joka luettiin arvokkaimpiin vieraisiin, täytyi ryhtyä bostonia pelaamaan kreivi Rostovin, kenraalin ja everstin kanssa. Hän joutui istumaan vastapäätä Natashaa ja huomasi ihmeekseen, miten tyttö sitten tanssiaisten oli tavattomasti muuttunut. Hän oli vaitelias ja tuntuvasti rumempi kuin oli ollut tanssiaisissa; olisipa ollut jolsakin, jollei hänen kainon rauhallinen käytöstapansa olisi jossain määrin korvannut entistä suloutta.

"Mikä häntä vaivaa?" — ajatteli Pierre, vilkaistuaan tyttöön. Natasha istui teepöydän ääressä sisarensa vieressä ja vastaili sivulleen katsahtamatta Boriksen puheisiin. Pelattuaan koko vahvan värinsä ja otettuaan vastapelaajansa riemuksi viisi tikkiä Pierre kuuli tervehdysten ja askelten ääntä ja vilkasi taas Natashaan.

"Mitä on hänelle tapahtunut?" — puheli hän yhä enemmän ihmetellen itsekseen.

Natashan edessä seisoi ruhtinas Andrei hellän hyväilevä ilme kasvoilla ja puhui tytölle jotain. Pää pystyssä, poskilla raikas puna ja pidätellen katkonaista hengitystään katseli Natasha Bolkonskiin. Jonkinlainen sisäinen kirkas valo, joka äsken näytti sammuneelta, loisti taas hänen silmistään. Hän oli hetkessä aivan muuttunut: rumuus oli kadonnut, ja hän oli taas yhtä viehättävä kuin oli ollut tanssiaisissa.

Ruhtinas Andrei tuli tervehtimään Pierreä, ja tämä huomasi ystävänsäkin kasvoilla uuden, nuorekkaan ilmeen. Vaikka Pierre pelin kestäessä tuon tuostakin muutti paikkaa ja istui milloin selin, milloin kasvoin Natashaan, niin tarkasteli hän siitä huolimatta koko ajan tyttöä ja ystäväänsä.

"Jotain sangen tärkeätä on tekeillä heidän välillään", — ajatteli Pierre, ja iloiset, mutta samalla myös katkerat tunteet riehahtelivat hänen sydämessään ja saattoivat hänen kokonaan unohtamaan pelin.

Kuudennen vuoron loputtua nousi kenraali pöydästä ja sanoi, että näin on mahdoton jatkaa, ja Pierre pääsi vapaaksi. Natasha puheli Sonjan ja Boriksen kanssa, ruhtinas Andrei taas puheli Veran kanssa, joka hienosti hymyillen koetti parastaan emäntänä. Pierre meni ystävänsä luo ja kysyttyään keskustellaanko salaisuuksista, istuutui Veran ja Bolkonskin seuraan. Vera, joka oli huomannut ruhtinas Andrein suhteen Natashaan, arveli, että illatsussa, todellisessa illatsussa pitää hienolla tavalla viitata tunteisiinkin, ja siksipä hän heti kun jäivät kahdenkesken alkoikin puhua ruhtinas Andreille ensin ylimalkaan tunteista ja sitten sisarestaan. Hänen täytyi näin viisaalle (jommoisena piti ruhtinas Andreita) vieraalle näyttää valtiomiestaitoaan.

Kun Pierre palasi heidän luokseen huomasi hän, että Vera oli ylen tyytyväinen ja innostunut keskusteluun, mutta ruhtinas Andrei taas (mikä muuten oli harvinaista) näytti hämmentyneeltä.

— Mitä arvelette? — puheli Vera, hienosti hymyillen. — Te, ruhtinas, olette niin tarkkanäköinen ja käsitätte ensi näkemältä ihmisen luonteen. Mitä ajattelette Natashasta, voiko hän vakavasti täyttää velvollisuutensa, voiko hän, kuten muut naiset (Vera tarkoitti itseään), kerran mieheen rakastuttuaan ikuisesti olla hänelle uskollinen? Sellaista pidän todellisena rakkautena. Mitä arvelette, ruhtinas?

— En tunne kyllin tarkasti sisartanne, — vastasi ruhtinas Andrei, ivallisesti hymyillen salatakseen hämmentyneen mielentilansa, — voidakseni ratkaista näin aran kysymyksen; ja sitäpaitsi olen huomannut, että mitä vähemmän naisella on ihailijoita sitä vakavampi hän on, — hän lisäsi ja katsahti samalla Pierreen, joka oli tullut heidän luokseen.

— Niin, se on totta, ruhtinas; meidän aikanamme, — jatkoi Vera (mainiten meidän aikamme, kuten yleensä mielellään mainitsevat yksinkertaiset ihmiset, jotka luulevat keksineensä ja määritelleensä meidän aikamme omituisuudet ja jotka luulevat ihmisten ominaisuuksien muuttuvan ajan mukana) — meidän aikanamme ovat tytöt niin vapaita, että le plaisir d'être courtisée[62] useinkin tukahuttaa heissä todellisen tunteen. Ja täytyy tunnustaa, että Natashakin on tälle heikkoudelle sangen altis. — Natashan mainitseminen sai ruhtinas Andrein kasvoille taas yrmeän, epämiellyttävän ilmeen; hän aikoi nousta, mutta Vera vain jatkoi, hymyillen yhä hienommin:

— Ei ketään ole mielestäni niin liehakoittu kuin häntä, — puhui Vera,— mutta tähän saakka ei kukaan ole häntä vakavasti miellyttänyt. Tehän tiedättekin, kreivi, — sanoi hän Pierreen kääntyen, — ettei edes meidän herttainen serkkumme Boris, joka, meidän kesken sanottuna, oli sangen dans le pays du tendre...[63]

Ruhtinas Andrei yrmisti kulmiaan ja oli vaiti.

— Tehän olette Boriksen ystävä? — sanoi Vera hänelle.

— Kyllä hänet tunnen...

— Hän on varmaan kertonut lapsuusajan rakkaudestaan Natashaan?

— Lapsuusajan rakkausko? — kysyi ruhtinas Andrei äkkiä ja punastui.

— Niin. Johtavathan serkusten väliset läheiset suhteet toisinaan rakkauteen: le cousinage est un dangereux voisinage.[64] Eikö totta?

— Oi, epäilemättä, — sanoi ruhtinas Andrei ja alkoi luonnottoman vallattomasti varoitella Pierreä tämän viidenkymmenenvuotisista moskovalaisista serkuista, nousi kesken puhettaan, tarttui Pierren käsipuoleen ja vei hänet syrjään.

— Entä nyt? — sanoi Pierre ihmeissään katsellen ystävänsä kumman elokkaita kasvoja ja muistellen silmäystä, millä ruhtinas Andrei noustessaan oli katsahtanut Natashaan.

— Minun pitää, minun pitää puhella sinun kanssasi, — sanoi ruhtinas Andrei. — Tiedäthän meidän naisten hansikkaamme (hän tarkoitti niitä vapaamuurarihansikkaita, jotka annettiin jokaiselle tulokasveljelle, jotta tämä voisi antaa ne rakastamalleen naiselle). Minä... Mutta olkoon nyt sillään, puhun sinulle sittemmin... — Ja kumma loiste silmissä ja hätäisin liikkein hän astui Natashan luo ja istuutui hänen viereensä. Pierre huomasi, miten hän jotain kysyi Natashalta ja miten tämä vastasi pyrähtäen.

Samalla tuli Pierren luo Berg ja kehoitti innokkaasti häntä yhtymään kenraalin ja everstin väliseen kinasteluun Espanjan sodasta.

Berg oli tyytyväinen ja onnellinen. Hän hymyili kuin aurinko. Illatsu oli erittäin onnistunut ja aivan samallainen kuin muutkin illatsut, joissa hän oli ollut mukana. Kaikki oli samallaista: naisten hienot puheet, kortit, äänekkäästi korttipöydässä haasteleva kenraali, teekeittiö ja vieläpä leivoksetkin. Eräs seikka vielä puuttui, jotta illatsu olisi ollut sellainen kuin nekin, joita Berg jäljitteli. Puuttui kovaääninen miehinen keskustelu ja kinastelu jostain tärkeästä ja viisaasta asiasta. Kenraali oli jo alkanut tällaisen kinastelun, ja sitä kuulemaan ja siihen yhtymään Berg nyt houkuttelikin Pierreä.

XXII.

Seuraavana päivänä lähti ruhtinas Andrei Rostoveille päivälliselle, koska Ilja Andrejevritsh oli hänet kutsunut, ja viipyi heidän luonaan koko päivän.

Kaikki talossa tiesivät ruhtinas Andrein tulon syyn, eikä hän itsekään sitä koettanut salata, vaan seurusteli koko ajan Natashan kanssa. Eikä ainoastaan Natasha säikähtyneessä, mutta riemuitsevassa ja onnellisessa sydämessään tuntenut pelkoa jotain tärkeätä, välttämätöntä odottaessaan, ei, koko talon oli vallannut samallainen pelko. Surullisin, vakavan ankarin silmin katseli kreivitär ruhtinas Andreita, kun tämä puheli Natashan kanssa, ja teeskennellyn kainosti alkoi hän puhella jonkin joutavaa, kun vain ruhtinas Andrei häneen vilkasi. Sonja ei uskaltanut jättää Natashaa ja pelkäsi samalla, että saattaisi olla esteeksi. Kun he vain hetkeksikin jäivät kahdenkesken, kävi Natasha kalpeaksi ja odotti sydäntuskalla jonkun saapumista. Häntä ihmetytti ruhtinas Andrein arkuus. Hän tunsi että ruhtinas Andreilla oli jotain erinomaisempaa sydämellä, mutta hän ei saanut sanotuksi.

Kun ruhtinas Andrei illalla oli lähtenyt, tuli kreivitär Natashan luo ja kysyi kuiskaten:

— No, armaani?

— Äiti, Jumalan nimessä, älä kysy minulta nyt mitään. En voi sanoa, — vastasi Natasha.

Siitä huolimatta lojui Natasha samana iltana kauvan äidin vieressä tämän vuoteessa. Hän oli kiihtynyt ja pelokas ja katsoa tuijotti suoraan eteensä. Hän kertoeli äidille, miten ruhtinas Andrei oli häntä kehunut, miten hän oli kertonut lähtevänsä ulkomaille ja kysellyt, missä he aikovat viettää kesän, ja miten hän oli udellut Boriksesta.

— Mutta tällaista, tällaista en vielä milloinkaan ole kokenut! — puheli Natasha. Mutta minä pelkään hänen lähettyvillään, mitä se merkitsee? Lieköhän, että tämä on se todellinen, niinkö? Äiti, joko nukut?

— En, rakkaani, itsekin pelkään, — vastasi äiti. — Menehän jo nukkumaan.

— En kuitenkaan saata nukkua. Ja hulluapa olisikin nyt nukkua. Äiti rakas, äiti, tällaista en vielä milloinkaan ole tuntenut, — puheli Natasha, ihmetellen ja kauhistuen sydämessään riehuvia tunteita. — Emmehän saattaneet edes aavistaa!...

Natashasta tuntui kuin olisi hän ollut rakastunut ruhtinas Andreihin jo Otradnon ajoilta. Häntä oli peloittavinaan tämä kummallinen, odottamaton onni, että se, jonka hän jo ensi näkemältä (nyt oli hän jo aivan varma siitä) oli omakseen valinnut, nyt taas tapasi hänet ja on häneen rakastunut.

"Ja pitipä hänen nyt juuri, kun mekin olemme täällä, saapua Pietariin. Ja pitipä meidän kohdata toisemme noissa tanssiaisissa. Kaikki on kohtalon työtä. On selvää, että kohtalo on asiat niin johtanut. Jo silloin kun ensikerran hänet näin tunsin jotain erikoista."

— Mitä hän sinulle vielä sanoi? Mitä runoja hän kirjoitti? Luehan ... — puhui äiti mietteissään, sillä hän oli huomannut, että ruhtinas Andrei kirjoitti jotain Natashan muistikirjaan.

— Äiti, onko se häpeällistä, kun hän on leski?

— Ole lörpöttelemättä, Natasha. Rukoile Jumalaa. Les mariages se font dans les cieux.[65]

— Kyyhkyni, äiti armaani, miten teitä rakastan, miten minun on hyvä olla! — huudahti Natasha, kiersi äidin syleilyynsä, ja onnen ja liikutuksen kyyneleet tulvivat hänen silmistään.

Samaan aikaan oli ruhtinas Andrei Pierren luona ja kertoi tälle rakkaudestaan Natashaan ja lujasta päätöksestään ottaa tyttö vaimokseen.

Samana päivänä oli kreivitär Helenalla kutsut; oli saapunut Ranskan lähettiläs, eräs prinssi, joka viime aikoina oli ollut jokapäiväinen vieras talossa, ja paljon ylhäisiä herroja ja naisia. Pierrekin oli tullut vaimonsa suojiin, kulki läpi huoneuston ja ihmetytti kaikkia miettivän hajamielisellä ja synkällä muodollaan.

Tanssiaisten jälkeen oli Pierre taas alkanut tuntea tuon kauhean ikävän läheisyyttä ja koetti kaikin voimin torjua sitä luotaan. Prinssin ilmestyttyä taloon oli Pierrestä tehty kamariherra, ja tämän tapauksen jälkeen alkoi häntä painostaa ja hävettää suurissa seuroissa, ja yhä useammin vaivasivat häntä entiset synkät mietteet ihmiselämän turhuudesta. Ja tämä synkkä mielentila yhä vain kasvoi, kun hän samoihin aikoihin huomasi holhokkinsa Natashan ja ruhtinas Andrein väliset suhteet ja samalla tuli verranneeksi ystävänsä asemaa omaansa. Hänestä oli yhtä vastenmielistä ajatella vaimoaan, Natashaa tai ruhtinas Andreita. Taas tuntui hänestä kaikki turhuudelta iäisyyden rinnalla, ja edessä oli kysymys: "miksi?" Ja hän aherteli yöt päivät veljeskunnan töiden ääressä, toivoen täten pidättelevänsä pahaa henkeä loitolla. Poistuttuaan kreivittären kutsuista Pierre istui puoliyön aikaan tupakansavuisessa, matalassa huoneessaan, yllä kulunut yönuttu, ja jäljenteli veljeskunnalle alkuperäisiä skotlantilaisia asiakirjoja. Äkkiä kuuli hän lähenevää astuntaa. Huoneeseen astui ruhtinas Andrei.

— Ah, tekö täällä, — sanoi Pierre hajamielisen ja tyytymättömän näköisenä. — Minä täällä työskentelen, — hän jatkoi, osoittaen pöydällä olevaa vihkoa aivan kuin pelastajaansa elämän onnettomuuksissa. Ruhtinas Andrei oli kuin uudestaan elämään herännyt; hänen kasvonsa olivat riemuitsevan loistavat, kun hän pysähtyi ystävänsä eteen. Hän ei huomannut tämän surullista katsetta, hymyili vain itserakkaan tyytyväisenä.

— No, rakkaani, — sanoi ruhtinas Andrei, — aijoin jo eilen sinulle puhua ja nyt olen tullut vartavasten. En milloinkaan ole tällaista kokenut. Olen rakastunut, ystäväiseni.

Pierre huoahti syvään ja heittäytyi raskaine ruhoineen sohvalle ruhtinas Andrein viereen.

— Natasha Rostoviin, niinhän? — hän sanoi.

— Niin, niin, kehenkäs sitten? En olisi luullut, mutta tämä tunne on minua voimakkaampi. Eilen tuskittelin ja kärsin, mutta näistä tuskistakaan en luovu hinnalla millään. En ole ennen elänyt. Nyt vasta elän, mutta hänettä en voi elää. Mutta voiko hän minua rakastaa?... Olen liian vanha... Mikset puhu?...

— Minäkö? Minäkö? Mitä teille olen sanonut, — sanoi Pierre äkkiä ja alkoi astella pitkin permantoa. — Olen aina sitä ajatellut... Hän on harvinaisuus... Rakas ystävä, pyydän, älkää järkeilkö, älkää epäröitkö, ottakaa hänet, ottakaa, ottakaa... Ja vakuutan, että olette maailman onnellisin ihminen.

— Entä hän!

— Hän rakastaa teitä.

— Älä puhu pötyä... — sanoi ruhtinas Andrei hymyillen ja katsoi ystäväänsä silmiin.

— Rakastaa, tiedän, — kirkasi Pierre kiivaasti.

— Älähän, kuulehan, — sanoi ruhtinas Andrei pidätellen ystäväänsä käsipuolesta. — Käsitätkö asemani? Minun täytyy purkaa sydämeni jollekulle.

— No, no, puhu, olen iloinen, — puheli Pierre, ja todellakin muuttuivat hänen kasvonsa yhtäkkiä: rypyt otsalta hävisivät, ja iloisena alkoi hän kuunnella ystävänsä puhetta. Ruhtinas Andreikin näytti aivan toiselta, uudelta ihmiseltä. Mihin oli hävinnyt hänen kaihomielisyytensä, mihin elämän halveksuminen, mihin pettymykset? Pierre oli ainoa ihminen, jolle hän saattoi avata sydämensä, ja siksipä hän sen nyt purkikin täydelleen. Helposti ja rohkeasti hän suunnitteli tulevaisuuttaan, puhui, miten hänen on mahdoton uhrata onneaan isän päähänpistoille, miten hän pakottaa isän suostumaan tähän avioliittoon ja mieltymään Natashaan tai menee naimisiin isän suostumuksetta ja ihmetteli näitä kumman outoja hänestä itsestään riippumattomia tunteita, jotka nyt kokonaan olivat vallanneet hänen olemuksensa.

— Enpä olisi uskonut, vaikka ken minulle olisi sanonut, että voin näin rakastaa, — puheli ruhtinas Andrei. — Tämä tunne on aivan erilainen kuin entiset. Koko maailma on jakaantunut kahtia: toisaalla — hän ja pelkkää onnea ja toiveita, valoa; toisaalla — missä häntä ei ole, ikävää — ja pimeätä...

— Pimeätä ja synkkää, — toisti Pierre, — niin, niin, kyllä käsitän.

— En voi olla valoa rakastamatta, ei ole se minun syyni. Ja olen ylen onnellinen. Ymmärrätkö minua? Tiedän, että iloitset onnestani.

— Kyllä, kyllä, — vakuutteli Pierre, katsellen surumielisen hellin silmin ystäväänsä. Mitä valoisemmalta hänestä näytti ystävän kohtalo, sitä synkemmältä tuntui oma.

XXIII.

Avioliittoon tarvittiin isän suostumus, ja siksipä ruhtinas Andrei seuraavana päivänä lähtikin matkalle Lisijagoriin. Isä tekeytyi väliäpitämättömän rauhalliseksi, vaikka asia häntä todellisuudessa kovin harmitti. Hän ei enää elämänsä viime taipaleella saattanut käsittää mitään muutoksia tai uutuuksia toistenkaan elämässä. — "Antaisivat minun jo kuolla rauhassa ja tekisivät sitten mielensä mukaan", — tuumiskeli vanhus itsekseen. Mutta kuten aina tärkeissä tapauksissa, niin nytkin ukko alkoi valtioviisaasti asiaa arvostella ja lausui ajatuksensa aivan rauhallisena.

Ensiksikin ei avioliitto ollut kyllin loistava sukuun, varallisuuteen ja yhteiskunnalliseen asemaan nähden. Toiseksi ruhtinas Andrei ei enää ollut nuoruutensa kukoistuksessa, oli heikko terveydeltään (tätä seikkaa piti vanhus erittäin tärkeänä), ja tyttö oli liian nuori. Kolmanneksi, surkea oli jättää poika nuoren tyttösen hoiviin. — Ja neljänneksi, — sanoi vanhus, katsoen ivallisena poikaansa silmiin, — pyydän sinua jättämään asian ratkaisun vielä vuodeksi. Lähde ulkomaille, hoida terveyttäsi, etsi mieleisesi saksalainen poikasi kasvattajaksi, ja jos sitten rakkaus, intohimo, itsepäisyys, tai miksi häntä nimittäisi, vielä on vastustamaton, niin mene sitten naimisiin. Ja nämä ovat viimeiset sanani, huomaa viimeiset... — lopetti vanhus sellaisella äänen painolla, että helposti saattoi huomata hänen järkkymättä pysyvän päätöksessään.

Ruhtinas Andrei käsitti, että isä toivoi joko hänen tai tytön rakkauden sammuvan tuon vuoden kuluessa, ja hän päätti suostua isän ehdotukseen. Hän päätti kosia ja siirtää häät vuodeksi eteenpäin.

Kolmen viikon kuluttua palasi hän maalta Pietariin.

Kun Natasha illalla oli puhellut äidin kanssa asiasta odotteli hän koko seuraavan päivän Bolkonskin tuloa, mutta turhaan. Yhtä turhaan odotteli hän seuraavina päivinä. Pierreäkään ei kuulunut, ja Natasha, joka ei tietänyt ruhtinas Andrein matkasta, oli aivan ymmällä.

Näin kului kolme viikkoa. Natasha ei käynyt missään, käyskenteli vain kuin varjo joutilaana ja alakuloisena huoneesta toiseen ja itkeä tihusteli iltasin huoneessaan. Ei hän enää iltasin käynyt äidinkään luona. Hän oli ärtyinen ja karahti pienemmästäkin punaiseksi. Hänestä tuntui kuin kaikki olisivat huomanneet hänen onnettomuutensa ja säälineet ja nauraneet häntä. Tämä itserakkaudesta ja turhamaisuudesta johtunut suru lisäsi vain raskasta sydämen surua.

Kerran tuli hän äidin luo ja aikoi hänelle jotain sanoa, mutta pillahtikin samassa itkuun. Hän itki kuten itkevät loukkaantuneet lapset, jotka eivät käsitä, miksi heitä on rangaistu.

Äiti alkoi häntä lohdutella. Natasha kuunteli alussa äidin lohdutuksia, mutta keskeytti hänet yhtäkkiä:

— Herjetkää jo, äiti, en edes ajattele, enkä tahdokkaan ajatella! Tulee ensin ja sitten jättää, jättää...

Hänen äänensä värisi, ja hän oli vähällä taas pillahtaa itkuun, mutta voitti luontonsa ja jatkoi rauhallisena.

— Enhän minä lainkaan haluakkaan miehelään. Minä häntä pelkään; olen jo aivan rauhoittunut, aivan rauhoittunut...

Seuraavana päivänä Natasha puki ylleen sen vanhan pukunsa, jossa hän oli viettänyt niin monta iloista aamuhetkeä, ja alkoi aamusta alkaen puuhailla entisissä toimissaan, jotka oli jättänyt tanssiaisten jälkeen. Juotuaan teensä hän meni saliin, missä oli erinomaisen hyvä kaje, ja alkoi lauluharjoituksensa. Käytyään kertaalleen ensimäiset harjoitukset hän pysähtyi keskelle salia, ja toisti erään sävelkatkelman, joka häntä erityisesti miellytti. Iloisena kuunteli hän hurmaavia säveliä, jotka heläten täyttivät tyhjän salin ja sitten häipyivät hiljalleen, ja riemu täytti hänen sydämensä. — "Ei sitä kannata niin paljon ajatella, näinkin on hyvä olla", — sanoi hän itselleen ja alkoi astella edestakasin salin kumajavalla parketilla. Joka askeleella nousi hän korolta kärjelle (hänellä oli jaloissa uudet, lempikenkänsä) ja yhtä iloisena kuin oli kuunnellut sävelten helinää hän nyt kuunteli tätä korkojen tahdikasta kapinaa ja kengänkärkien narahtelua. Kulkiessaan kuvastimen ohi hän vilkasi siihen. — "Tuossapa olen!" — näytti hänen ilmeensä sanovan. — "No, vähät muusta. Ketään en kaipaa."

Palvelija aikoi tulla saliin siivoamaan, mutta Natasha ei häntä päästänyt, sulki oven hänen jälkiinsä ja jatkoi kävelemistään. Hän oli taas joutunut tuohon mielentilaan, jolloin piti itsestään ja ihaili omia avujaan. — "Mutta onpas ihana tuo Natasha!" — puheli hän taas itsekseen aivan kuin jonkun miehiä edustavan henkilön sanoilla. — "Hän on sievä, nuori, hänellä on hyvä ääni, eikä hän ketään häiritse, jättäkää hänet vain rauhaan." Mutta vaikka hän olisi ollut miten rauhassa tahansa, ei hän silti ollut rauhallinen, ja heti hän itsekin sen tunsi.

Eteisen ovi avautui, ja joku kysyi: "ollaanko kotona?" — ja samassa kuului astuntaa. Natasha katseli kuvastimeen, muttei eroittanut sieltä itseään. Hän kuunteli askelia eteisestä. Kun hän eroitti itsensä kuvastimesta huomasi hän olevansa kalpea. Se on hän. Hän tunsi hänet varmasti, vaikka vaivoin kuuli hänen äänensä sulettujen ovien takaa.

Natasha lähti kalpeana ja säikähtyneenä juoksemaan vierashuoneeseen.

— Äiti, Bolkonski on saapunut! — hän sanoi. — Äiti, tämä on kauheata, sietämätöntä! En tahdo ... kiusautua! Mitä on minun tehtävä?...

Kreivitär ei vielä ollut ehtinyt vastaamaan Natashalle, kun ruhtinas Andrei astui huoneeseen vakavan ja huolestuneen näköisenä. Kun hän näki Natashan, kirkastuivat hänen kasvonsa. Hän suuteli kreivittären ja Natashan kättä ja istuutui sohvan viereen.

— Ei ole meillä pitkiin aikoihin ollut iloa... — alkoi kreivitär, mutta ruhtinas Andrei keskeytti hänet, vastaten hätäisesti kreivittären kiertävään kysymykseen.

— En ole käynyt teillä tänä aikana, sillä olin isäni luona neuvottelemassa sangen tärkeästä asiasta. Palasin vasta viime yönä, — sanoi hän, katsahtaen Natashaan. — Tahtoisin puhella kanssanne, kreivitär, — lisäsi hän hetkisen vaiti oltuaan.

Kreivitär huoahti raskaasti ja loi silmänsä maahan.

— Tehkää hyvin, — hän lausui.

Natasha tunsi, että hänen olisi poistuttava, mutta hän epäröi: jokin puristi kurkussa, ja silmät selällään hän katsoa töllisteli ruhtinas Andreihin.

"Nytkö? Tällä hetkellä!... Ei, se on mahdotonta" ... — ajatteli Natasha.

Ruhtinas Andrei katsahti taas Natashaan, ja nyt tämä huomasi, ettei ollut erehtynyt. Niin, nyt, tuossa tuokiossa ratkaistaan hänen kohtalonsa.

— Mene, Natasha, kutsun sinut sitten, — sanoi kreivitär kuiskaten.

Natasha katsahti pelästynein, rukoilevin silmin ensin ruhtinas Andreihin ja sitten äitiinsä ja poistui huoneesta.

— Olen saapunut, kreivitär, pyytämään tyttärenne kättä, — sanoi ruhtinas Andrei.

Kreivitär karahti punaiseksi, mutta hän ei vastannut sanaakaan.

— Teidän kosintanne... — alkoi kreivitär verkalleen. — Ruhtinas Andrei oli vaiti ja katseli kreivitärtä silmiin. — Teidän kosintanne ... (kreivitär hämmentyi) meitä miellyttää, ja ... minä annan suostumukseni, olen iloinen. Ja mieheni ... toivoakseni ... mutta Natashasta kaikki riippuu...

— Puhun hänelle asiasta kun ensin saan teidän suostumuksenne ... annatteko sen minulle? — sanoi ruhtinas Andrei.

— Annan, — sanoi kreivitär, ojensi kätensä ruhtinas Andreille ja painoi vierovan hellästi huulensa hänen kättään suutelemaan taivistuneen ruhtinas Andrein otsalle. Hän tahtoi rakastaa ruhtinas Andreita kuin omaa poikaansa, mutta tunsi samalla, että tämä oli hänelle vieras ja peloittava henkilö. — Olen varma mieheni suostumuksesta, — sanoi kreivitär, — mutta entäs isänne...

— Isäni, jolle tein selvän aikeistani, pani ehdoksi suostumukselleen, että häät vietetään vasta vuoden kuluttua. Ja tästä aijoinkin juuri teille mainita, — sanoi ruhtinas Andrei.

— Tosin on Natasha vielä nuori, mutta näin kauvan...

— Muuten on mahdotonta, — sanoi ruhtinas Andrei huoaten.

— Lähetän hänet tänne, — sanoi kreivitär ja lähti huoneesta.

— Herra, armahda meitä, vaikeroi hän tytärtään etsiessään.

Sonja ilmoitti Natashan olevan makuuhuoneessa. Natasha istui kalpeana vuoteellaan, katsellen pyhäinkuvaan, ristien nopeasti silmiään ja supisten jotain itsekseen. Huomattuaan äitinsä hän kavahti seisoalleen ja heittäytyi tämän kaulaan.

— Miten? Äiti?... Miten?

— Mene, mene hänen luokseen. Hän pyytää kättäsi, — sanoi kreivitär kylmästi, kuten tuntui Natashasta. — Mene ... mene, — sanoi äiti surullisesti ja nuhtelevasti huoneesta kiitävälle tyttärelleen ja huoahti raskaasti.

Natasha ei muistanut, miten oli tullut vierashuoneeseen. Tultuaan ovesta ja huomattuaan ruhtinas Andrein hän pysähtyi. "Onko tuo vieras mies todellakin minulle kaikki kaikessa?" — kysyi hän itseltään ja vastasi samassa hetkessä: — "On, kaikki: hän ainoa on minulle nyt kallein maailmassa." Ruhtinas Andrei tuli hänen luokseen silmät maahan luotuina.

— Rakastuin teihin ensi näkemältä. Voinko toivoa?

Hän katsahti Natashaan, ja tätä hämmästytti hänen silmistään säihkyvä syvän intohimon tuli. Natashan ilme sanoi: "Miksi kysytte? Miksi epäilette sellaista, mikä kysymättäkin on selvää? Miksi puhutte, kun on mahdoton sanoin lausua tunteita."

Hän astui lähemmäksi ruhtinas Andreita ja pysähtyi. Tämä tarttui hänen käteensä ja painoi sille huulensa.

— Rakastatteko minua?

— Rakastan, rakastan, — lausui Natasha aivan kuin ärtyneenä, huoahti äänekkäästi, toisen kerran, yhä useammin ja useammin ja pillahti itkuun.

— Miksi? Mikä Teidän on?

— Ah, olen niin onnellinen, — vastasi Natasha, hymyili kyynelissään, siirtyi lähemmäksi, epäröi hetkisen aivan kuin olisi ajatellut tekonsa sopivaisuutta, ja suuteli ruhtinas Andreita.

Ruhtinas Andrei piteli Natashaa käsistä, katseli häntä silmiin, mutta rakkautensa ei enää ollut entisen kaltaista. Hänen sydämessään oli tapahtunut jonkinlainen äkillinen muutos: hän ei enää tuntenut runollisen salaperäistä intohimon hurmaa, hänen kävi sääliksi tytön naisellisen lapsellinen avuttomuus, häntä peloitti tytön välitön antautuminen ja luottamus ja raskas joskin samalla suloinen velvollisuuden tunne, joka iäksi kaikeksi sitoi hänen kohtalonsa tytön kohtaloon. Nämä tunteet, vaikkeivät olleetkaan niin kirkkaat ja runolliset kuin entiset, olivat silti vakavammat ja voimakkaammat.

— Onko äitinne sanonut, että meidän täytyy odottaa vielä kokonainen vuosi? — kysyi ruhtinas Andrei, katsellen yhä tyttöä silmiin.

"Olenko se todellakin minä, tyttönen, lapsi (kaikkihan ovat minua sellaisena pitäneet)", — ajatteli Natasha, — "olenko todellakin nyt tästä hetkestä puoliso, tuon vieraan, herttaisen miehen vertainen, tuon viisaan miehen, jota isäkin kunnioittaa. Onko se totta! Onko todellakin totta, ettei nyt enää sovi elämällä leikkiä, että nyt jo olen aikuinen, jonka on vastattava jokaisesta teostaan ja sanastaan? Niin, mitä hän minulta kysyikään?"

— Ei; — hän vastasi, vaikkei lainkaan ollut käsittänytkään ruhtinas Andrein kysymystä.

— Suokaa anteeksi, — sanoi ruhtinas Andrei, — mutta te olette vielä niin nuori, mutta minä olen niin paljon kokenut elämässä. Pelkään teidän puolestanne. Ette vielä tunne itseänne.

Natasha kuunteli tarkkaavana hänen puhettaan, koettaen käsittää hänen sanojensa merkitystä, mutta ei käsittänyt.

— Miten raskaaksi käykään minulle tämä vuosi, joka siirtää onnelani tuonemmaksi, — jatkoi ruhtinas Andrei, — niin voittehan tänä aikana varmistua päätöksessänne. Pyydän teitä vuoden kuluttua tekemään minut onnelliseksi; mutta olkaa vapaa: kihlauksemme jääköön salaisuudeksi, ja jos huomaatte, ettette minua rakasta tai jos olette rakastanut... — sanoi ruhtinas Andrei, luonnottomasti hymyillen.

— Miksi puhutte tällaisia? — keskeytti Natasha. — Tiedättehän, että rakastuin teihin sinä hetkenä, jolloin saavuitte Otradnoon, — hän jatkoi, uskoen vahvasti puhuvansa totta.

— Vuoden kuluessa opitte itsenne tuntemaan.

— Ko-konainen vuosiko? — huudahti äkkiä Natasha, joka vasta nyt äkkäsi, että häiden vietto oli siirretty vuodeksi eteenpäin. — Miksikä kokonainen vuosi? Miksikä vuosi?... — Ruhtinas Andrei alkoi hänelle selittää siirtämisen syitä. Natasha ei kuunnellut.

— Eikö muuten käy päinsä? — hän kysyi. Ruhtinas Andrei ei vastannut, mutta hänen ilmeestään huomasi, että päätöstä oli mahdoton purkaa.

— Tämä on kauheata! Ei, tämä on kauheata, kauheata! — pyrähti äkkiä Natasha ja hertyi taas itkemään. — Kuolen ennenkun vuosi on kulunut: tämä on mahdotonta, tämä on kauheata. — Hän katsahti sulhastaan kasvoihin, ja huomasi niillä säälin ja neuvottomuuden ilmeen.

— Ei, ei, suostun kaikkeen, — hän sanoi ja taukosi hetkessä itkemästä. — Olen niin onnellinen!

Isä ja äiti astuivat huoneeseen ja siunasivat sulhasen ja morsiamen.

Näistä päivin alkoi ruhtinas Andrei käydä Rostoveilla sulhasena.

XXIV.

Sormuksia ei vaihdettu, eikä Natashan ja Bolkonskin kihlausta julaistu; tätä vaati ruhtinas Andrei. Hän sanoi, että hänen on kärsittävä ikävyydetkin, koska hän yksinään on syypää häiden siirtymiseen. Hän sanoi ikuisiksi ajoiksi sitoutuneensa sanaansa, mutta Natashaa hän ei tahdo sitoa, vaan jättää hänelle täyden vapauden. Jos tyttö puolen vuoden kuluttua tuntee rakkautensa kylmenneen, niin on hänellä oikeus purkaa kihlaus. Natasha ja vanhemmat eivät tietenkään tahtoneet kuulla tällaisia puheita; mutta ruhtinas Andrei pysyi päätöksessään. Hän kävi joka päivä Rostoveilla, muttei kohdellut Natashaa morsiamenaan: teititteli häntä ja suuteli ainoastaan kädelle. Kosinnan jälkeen muuttuivat Natashan ja ruhtinas Andrein välit aivan toisellaisiksi kuin ennen olivat olleet: läheisiksi ja vaatimattoman suoriksi. Tuntui aivan kuin he tätä ennen eivät olisi toisiaan tunteneetkaan. Mielellään he muistelivat, miten olivat toisiaan katselleet silloin, kun olivat vielä vieraita toisilleen; nyt tunsivat he molemmat olevansa aivan uusia olentoja: ennen teeskenteleviä, nyt välittömiä, todellisia. Alussa ei kukaan oikein tottunut ruhtinas Andreihin; hän tuntui olevan vieraasta maailmasta, ja kauvan sai Natasha tutustuttaa häntä kotiväelle ja ylpeänä hän kaikille vakuutteli, että hänen sulhasensa ainoastaan näyttää kummalliselta, mutta oikeastaan hän on samallainen kuin muutkin, ettei hän häntä pelkää, eikä pidä toistenkaan pelätä. Muutamassa päivässä häneen totuttiinkin, ja siekailematta alkoivat Rostovit viettää entistä elämäntapaansa, johon ruhtinas Andreikin sulautui. Hän osasi puhella kreivin kanssa talousasioista, kreivittären ja Natashan kanssa puvuista ja Sonjan kanssa, muistokirjoista ja kanevatöistä. Toisinaan Rostovilaiset keskenään, vieläpä ruhtinas Andreinkin kuullen, ihmettelivät miten asiat olivat tälle asteelle kehittyneet, ja miten oli ollut olemassa tätä ennustavia merkkejä. Ruhtinas Andrein saapumista Otradnoon pidettiin tällaisena ennusmerkkinä, samoin Rostovilaisten muuttoa Pietariin, Natashan ja ruhtinas Andrein yhdennäköisyyttä, jonka oli huomannut lapsenhoitajatar jo ruhtinas Andrein ensi käynnillä Otradnossa, samoin Nikolain ja ruhtinas Andrein välistä kinastelua 1805 vuoden sotaretkeltä ja vielä monia muita seikkoja.

Talossa vallitsi runollinen kaihomielisyys ja vaiteliaisuus, jotka aina ovat kihlautuneen parin seurakumppanit. Usein istuttiin yhdessä, mutta kukaan ei hiiskunut sanaakaan. Toisinaan sivulliset sitten nousivat paikoiltaan ja poistuivat huoneesta, mutta kahden jäätyäänkin kihlautuneet olivat ääneti. Harvoin puhelivat he tulevista asioista. Ruhtinas Andreita peloitti ja hävetti näistä puhuminen. Natasha omaksui nämä tunteet, kuten kaikkikin sulhasensa tunteet, joita oli tavattoman herkkä arvaamaan. Kerran alkoi Natasha udella hänen pojastaan. Ruhtinas Andrei punastui, mikä muuten oli hyvin tavallista näinä aikoina ja mikä Natashaa erityisesti miellytti, ja sanoi, ettei poika tule asumaan heidän kodissaan.

— Miksei? — kysyi Natasha säikähtyneenä.

— En voi häntä riistää isä-ukolta ja sitäpaitsi...

— Miten häntä rakastaisin! — sanoi Natasha, käsittäen samassa tuokiossa sulhasensa ajatuksen juoksun; — mutta käsitänhän, että tahdotte vapauttaa itsenne ja minut moitteilta.

Vanha kreivi tuli toisinaan ruhtinas Andrein luo, suuteli häntä ja kysyi neuvoja Petjan kasvatusta ja Nikolain palvelusta koskevissa asioissa. Kreivitär huokaili heitä katsellessaan. Sonja pelkäsi joka hetki olevansa kihlautuneiden tiellä ja koetti kaikellaisilla tekosyillä poistua heidän seurastaan silloinkin kun se oli aivan tarpeetonta. Kun ruhtinas Andrei puhui (hän oli verraton kertoilija), kuunteli Natasha ylpeänä häntä. Kun hän itse puhui oli hän milloin peloissaan, milloin riemuissaan kun huomasi, miten tarkkaavana ja tutkivana ruhtinas Andrei katseli häntä silmiin. Epätietoisena hän kysyi itseltään: — "Mitä hän minusta etsii? Jotain hän katseellaan etsii! Entäs, jollei olekkaan minussa sitä, mitä hän katseellaan etsii?" Toisinaan hän joutui hänelle ominaisen hurjan iloisen mielialan valtaan, ja tällöin hän erittäin ihastuneena katseli ja kuunteli sulhasensa naurua. Ruhtinas Andrei nauroi harvoin, mutta kun nauroi, niin nauroi sydämensä pohjasta, ja aina tällaisen tapauksen jälkeen tunsi Natasha olevansa yhä lähempänä sulhastaan. Natasha olisi ollut täysin onnellinen, ellei häntä olisi kauhistanut yhä lähenevä ero, jonka ajatteleminenkin sai ruhtinas Andreinkin kalpenemaan.

Päivää ennen Pietarista lähtöään toi ruhtinas Andrei Rostoveille Pierren, joka tanssiaisten jälkeen ei kertaakaan ollut käynyt talossa. Pierre näytti hajamieliseltä ja hämmentyneeltä. Hän puheli vanhan kreivittären kanssa. Natasha istuutui Sonjan kanssa shakkipöydän ääreen, saadakseen ruhtinas Andrein lähettyvilleen. Tämä yhtyikin tyttöjen seuraan.

— Tehän olette jo kauvan tuntenut Besuhovin? — kysyi ruhtinas Andrei Natashalta. — Pidättehän hänestä?

— Pidän, hän on kelpo mies, mutta kovin naurettava.

Ja Natasha alkoi kertoa, kuten oli tavaksi tullut Pierrestä puhuttaessa, hänen hajamielisyydestään juttuja, jotka useinkin olivat aivan keksittyjä ja hänen laskuunsa sepitettyjä.

— Tiedättehän, että olen hänelle uskonut meidän salaisuutemme, — sanoi ruhtinas Andrei. — Tunnen hänet jo lapsuudesta. Hänellä on kultainen sydän. Pyydän teitä, Natalie, — sanoi hän yhtäkkiä vakavana; — minä lähden matkoille, Jumala tietää, mitä saattaa tapahtua. Rakkautenne saattaa kylm... Oh, tiedän, ettei minun pitäisi tästä puhua. Kuitenkin, — mitä teille tapahtuneekin minun poissa ollessani...

— Mitä sitten tapahtuu?...

— Mikä suru kohdanneekaan, — jatkoi ruhtinas Andrei, — pyydän teitä, neiti Sophie, mitä tapahtuneekaan, kääntykää ainoastaan häneen neuvoja ja apua etsimään. Hän on sangen hajamielinen ja naurettava henkilö, mutta hänellä on kultainen sydän.

Eivät isä, äiti, Sonja, eipä edes ruhtinas Andreikaan voineet aavistaa, miten ero koski Natashaan. Punakkana ja kiihtyneenä hän kuljeskeli kaiken päivää huoneesta toiseen ja toimitteli kaikellaisia vähäpätöisiä tehtäviä, aivan kuin ei olisi käsittänyt, mikä häntä odotti. Hän ei itkenyt, ei silloinkaan, kun ruhtinas Andrei hyvästellessään viimeisen kerran suuteli hänen kättään. — Älkää lähtekö! — hän vain lausui hänelle sellaisella äänellä, että ruhtinas Andrei alkoi epäröidä, pitäisikö hänen todellakin jäädä. Kauvan tämän jälkeen muisti ruhtinas Andrei vielä nuo sanat. Lähdönkään jälkeen ei Natasha itkenyt, istui vain muutamia päiviä huoneessaan, ei välittänyt mistään, silloin tällöin vain toistaen:

— Ah, miksi hän lähti!

Mutta kun kaksi viikkoa oli kulunut ruhtinas Andrein lähdöstä, tointui Natasha omaistensa ihmeeksi henkisestä taudistaan, kävi taas entisensä kaltaiseksi. Ilme vain hänen kasvoillaan oli muuttunut, kuten on lapsilla, kun he nousevat pitkä-aikaiselta tautivuoteelta.

XXV.

Tämän viimeksi vierineen vuoden kuluessa oli ruhtinas Nikolai Andrejevitsh Bolkonski tuntuvasti raihnautunut. Hänen ruumiilliset voimansa olivat heikentyneet ja luonteensa oli käynyt entistäänkin ärtyisämmäksi. Hänen aiheettomat kiukunpurkauksensa kohdistuivat melkein yksinomaan ruhtinatar Mariaan. Hän aivan kuin etsimällä etsi tyttöparan arkoja kohtia voidakseen mahdollisimman julmasti häntä kiusata. Ruhtinatar Marialla oli kaksi intohimoa ja siksi myös kaksi ilonlähdettä: veljenpoika Nikolushka ja uskonto, ja näistä molemmista sai vanha ruhtinas ainaisia aiheita hyökkäyksiin ja ivaan. Mistä puhuttiinkaan, johti hän aina keskustelun vanhainpiikain taikauskoisuuteen tai lasten hemmoitteluun ja pilaamiseen. — "Sinä tahdot pojasta tehdä kaltaisesi vanhanpiian; se ei käy päinsä: ruhtinas Andrei tarvitsee pojan, ei tyttöä", — hän puhui. Toisinaan hän ruhtinatar Marian kuullen kääntyi neiti Bourienneen ja kysyi tältä, mitä hän piti venäläisistä papeista ja pyhäinkuvista, ja laski leikkiä näiden laskuun.

Alituiseen vanha ruhtinas loukkasi syvästi tytärtään, mutta tämän sydän oli aina aulis anteeksi antamaan. Kuinka saattoikaan isä olla syyllinen ja kuinka saattoikaan tytär syyttää jostain isäänsä, jonka tiesi itseään rakastavan ja kaikessa olevan oikeassa. Ja mikä on sitten oikeata? Ruhtinatar Maria ei koskaan ollut ajatellut tuon kalskean sanan "oikeus" merkitystä. Kaikki ihmiskunnan mutkikkaat lait olivat ruhtinatar Marialle keskittyneet yhdeksi ainoaksi yksinkertaiseksi ja selväksi, laiksi — rakkauden ja itsensäkieltämisen laiksi, jonka meille ihmisille on säätänyt Hän, joka rakastaen on kärsinyt ihmiskunnan tähden, vaikka olikin — Jumala. Mitä välittikään hän muiden ihmisten rehellisyydestä tai vilpillisyydestä? Hänen täytyi itsensä rakastaa ja kärsiä, ja sen hän tekikin.

Talvella saapui Lisijagoriin ruhtinas Andrei. Hän oli iloinen, hiljainen ja hellämielinen, jollaisena ruhtinatar Maria ei ollut nähnyt häntä pitkiin aikoihin. Sisar huomasi, että veljellä oli jotain sydämellä, mutta tämä ei puhunut sisarelleen rakkaudestaan. Ennen lähtöään ruhtinas Andrei keskusteli kauvan isänsä kanssa jostain asiasta, ja ruhtinatar Maria huomasi, että isä ja poika erosivat toisistaan tyytymättöminä.

Pian veljensä lähdön jälkeen kirjoitti ruhtinatar Maria kirjeen ystävättärelleen Julia Karaginille Pietariin. Tyttöjen tapaan oli ruhtinatar Mariakin haaveillut, että ystävättärestä tulisi hänen veljensä vaimo. Julia Karaginilla oli raskas surun aika, sillä hänen veljensä oli tapettu Turkissa.

Suru on nähtävästi meidän yhteinen osamme, rakas, hellä ystäväni Julia.

Teidän tappionne on niin kauhea, etten sitä muuten saata käsittää kuin erityisenä Jumalan armona ja koettelemuksena teille ja teidän verrattomalle äidillenne, joita Jumala rakastaa. Ah, ystäväni, uskonto, ja ainoastaan uskonto voi meitä, en sano enää lohduttaa, vaan vieläpä pelastaa toivottomuuteen vaipumasta; uskonto yksin saattaa meidät käsittämään sen, mitä sen avutta emme voisi käsittää; miksi, minkä tähden hyvät, jalot olennot, jotka löytävät elämästä onnen, jotka eivät ketään vahingoita, päinvastoin ovat toisten onnelle välttämättömät, miksi Jumala heidät kutsuu luokseen ja jättää tänne ilkeät, hyödyttömät, vahingolliset tai sellaiset, jotka ovat taakkana itselleen ja muille ihmisille. Nämä mietteet heräsivät mielessäni, kun ensi kerran näin kuoleman, kun näin rakkaan kälyni jättävän tämän maailman. Tätä en koskaan saata unohtaa. Samoin kuin te kysytte kohtalolta, miksi piti kuoleman teidän verrattoman veljenne, samoin kysyin minäkin, miksi piti kuoleman tuon Lisa-enkelin, joka ei yhdellekään ihmiselle tehnyt pahaa, sika milloinkaan sydämessään hautonut pahaa ajatusta. Ja nyt, ystäväiseni, kun tuosta tapauksesta on kulunut viisi vuotta, alan minä mitättömällä järjelläni selvästi käsittää, miksi hänen täytyi kuolla, ja miten tämä kuolema oli ainoastaan Luojan rajattoman armon ilmauksena, Luojan, jonka kaikki teot, vaikkemme niitä suurimmalta osaltaan käsitäkkään, sittenkin ovat Hänen pohjattoman rakkautensa ilmauksia luomilleen. Ajattelen usein, että hän kenties oli liian enkelimäisen viaton voidakseen kestää kaikkia äidin velvollisuuksia. Hän oli nuhteeton nuori puoliso, mutta kenties ei hän olisi voinut olla sellainen äiti. Nyt me, mutta erittäinkin ruhtinas Andrei, säälimme ja muistelemme häntä vilpittömin sydämin, ja siellä alhaalla hän varmaankin on saava paikan, jollaista en edes uskalla haaveilla itselleni. Mutta, hänestä puhumattakaan, on tämä aikainen ja julma kuolema, kaikesta surusta huolimatta, vaikuttanut sangen jalostavasti sekä minuun että veljeeni. Silloin, eron hetkellä, eivät tällaiset mietteet mieleeni tulleet; olisin ne kauhistuneena luotani karkoittanut, mutta nyt ovat nämä asiat käyneet niin selviksi ja epäämättömiksi. Kirjoitan tästä kaikesta teille, ystäväiseni, ainoastaan siksi, että saisin teidät vakuutetuksi Evankeliumin totuudesta, joka on tullut minulle elämän määrääjäksi! ei hiuskarvankaan pidä päästänne hukkua Hänen tahtomattaan. Mutta hänen tahtoaan johtaa hänen rajaton rakkautensa meihin, ja siksi kaikki, mitä ikinä meille tapahtuneekin, sääntyy meidän paraaksemme. Te kysytte, aijommeko viettää tulevan kesän Moskovassa? Vaikka hartaasti haluaisin teidät tavata, niin en sitä edes ajattele enkä toivo. Ja te ihmettelette, että tähän on syypää Buonaparte. Selitän teille asian: isäni terveys on huomattavasti heikentynyt; hän ei voi sietää vastaväitteitä ja on käynyt kovin ärtyiseksi. Tämä ärtyisyys kohdistuu etupäässä valtiollisiin asioihin. Hän ei voi sietää ajatusta, että Bonaparte toimii aivan kuin vertainen Europan hallitsijain kanssa, ja erittäinkin ärsyttää häntä tämän suhde meidän keisariimme, Suuren Katarinan pojanpoikaan! Kuten tiedätte en lainkaan välitä valtiollisista asioista, mutta isäni puheista ja keskusteluista Mihail Ivanovitshin kanssa saan tiedon kaikesta, mitä maailmassa tapahtuu, ja erittäinkin olen selvillä kaikista mahdollisista kunnianosoituksista Bonapartelle, jota varmaankin kaikkialla muualla paitsi Lisijagorissa pidetään suurena miehenä. Täällä hän ei ole suuri, eipä edes Ranskan keisari. Tätä Bonaparten ihailua isäni ei voi sietää. Arvelen, että hän siksi ei tahdo Moskovaankaan matkustaa, kun tietää että siekailemattomuutensa nykyisten valtiollisten asiain ja Bonaparten suhteen saattaisi tuottaa hänelle ikävyyksiä. Sen minkä hän lääkärinhoidosta toipuu, sen hävittävät riidat Bonapartesta, ja näitä riitoja on hänen mahdoton välttää. Joka tapauksessa ratkaistaan asia pian. Elämämme soluu muuten entiseen tapaan, veljeni sentään on nykyään täällä. Hän on kovin muuttunut viime aikoina, kuten tälle jo kirjoitinkin. Vasta tänä vuonna on hän henkisesti toipunut surustaan. Hän on nyt samallainen kuin oli poikasenakin: hyväsydäminen, hellämielinen, kultasydän, jolle en tiedä vertaista. Hän käsittää taas, arvelen, ettei hänen elämänsä vielä ole mennyttä. Mutta tämä henkinen toipuminen on riuduttanut hänen ruumiinsa. Hän on laihtunut ja käynyt hermostuneeksi. Pelkään hänen puolestaan ja olen iloinen hänen ulkomaamatkastaan, jota lääkärit ovat hänelle suositelleet. Toivon, että tämä matka hänet parantaa. Kirjoitatte, että häntä Pietarissa pidetään sangen tarmokkaana, sivistyneenä ja viisaana miehenä. Anteeksi sukulaisylpeyteni — en koskaan ole tätä epäillyt. Mahdotonta on luetella kaikki hyvät työt, jotka hän on tehnyt täällä. Niistä ovat tulleet osallisiksi sekä talonpojat että aateliset. Pietariin saavuttuaan hän otti siis vain sen, mikä hänelle kuuluikin. Ihmettelen, miten huhut kulkevat sieltä Pietarista Moskovaan, ja vielä sellaiset perättömätkin kuin se, josta mainitsette kirjeessänne, — huhu, että muka veljeni aikoisi mennä naimisiin nuoren kreivitär Rostovin kanssa. Arvelen, ettei veljeni koskaan mene naimisiin, ei ainakaan kreivitär Rostovin kanssa. Sanonpa teille syytkin: ensiksikin, tiedän, vaikka hän harvoin puhuukin vaimo vainajastaan, mutta niin syvälle on tämä suru hänen sydämeensä syöpynyt, ettei hän koskaan päästä Lisalle kilpailijaa sydämeensä eikä tee äitipuolta meidän pikku enkelille. Toiseksi ei kreivitär Rostof, tietääkseni, ole niitä naisia, jotka voisivat miellyttää ruhtinas Andreita. Arvelen, ettei ruhtinas Andrei ole valinnut häntä vaimokseen, ja sanon suoraan: en sitä toivoisi. Mutta jopa jaarittelen, lopetan toisen arkin. Hyvästi, armas ystävä; suojelkoon teitä Jumala pyhällä, mahtavalla kädellään. Rakas ystävättäreni, mademoiselle Bourienne, suutelee teitä.

Maria.

XXVI.

Keskikesällä ruhtinatar Maria sai odottamatta veljeltään Sveitsistä kirjeen, jossa tämä ilmoitti hänelle odottamattoman ja kummallisen uutisen. Hän ilmoitti menneensä kihloihin Natasha Rostovin kanssa. Kirje huokui rakkauden hurmaa morsiameen ja hellää ystävyyttä ja luottamusta sisareen. Hän kirjoitti, ettei koskaan ollut niin voimakkaasti rakastunut kuin nyt, ja nyt vasta hän oikein käsitti ja tunsi elämän arvon; hän pyysi sisarelta anteeksi, ettei Lisijagorissa ollessaan ollut puhunut asiasta sisarelle, vaikka silloin jo oli keskustellut asiasta isän kanssa. Hän sanoi näin menetelleensä siksi, että pelkäsi sisaren koettavan taivuttaa isää suostumaan, ja jollei olisi onnistunut, olisi ärsyttänyt isän itseään vastaan ja siten saanut kärsiä yksin kaikki ikävyydet. "Ja sitäpaitsi", — hän kirjoitti, — "asia ei vielä silloin ollut lopullisesti päätetty kuten nyt on. Silloin määräsi isä miettimisajan, kokonaisen vuoden, josta nyt puolet, kuusi kuukautta, on kulunut, ja sentään olen lujempi päätöksessäni kuin milloinkaan tätä ennen. Jolleivät lääkärit pidättäisi minua täällä kylpypaikassa, niin olisin jo Venäjällä, mutta nyt täytyy minun vielä odottaa kolme kuukautta. Tunnet minut ja suhteeni isään. Minä en häntä tarvitse, olen aina ollut ja olen vastakin hänestä riippumaton, mutta jos toimisin hänen tahtoaan vastaan ja saattaisin hänet suuttumaan itseeni, vallankin kun hänen päivänsä jo kaiketi ovat luetut, niin olisin menettänyt puolet onnestani. Kirjoitan nyt samalla hänellekin tästä asiasta ja pyydän sinua otollisena hetkenä jättämään kirjeen hänelle ja ilmoittamaan minulle, millä silmillä hän nykyään asiaan katselee, ja onko toiveita, että hän suostuisi lyhentämään miettimisajan kahdeksaan kuukauteen."

Monien horjumisten, epäilyksien ja rukouksien jälkeen antoi ruhtinatar Maria kirjeen isälleen. Seuraavana päivänä vanha ruhtinas sanoi rauhallisena tyttärelleen:

— Kirjoita veljellesi, että odottakoon, kunnes kuolen... Ei kestä kauvan — pian päästän...

Ruhtinatar aikoi vastata, mutta isä ei sallinut, vaan alkoi pauhata yhä kovemmalla äänellä.

— Nai, nai, kyyhkyläiseni... Suku on verraton... Järkeviä ihmisiä, mitä? Rikkaita, mitä? Niin. Nikolushka saa oivallisen äitipuolen! Kirjoita hänelle että menköön naimisiin vaikka huomenna. Nikolushka saa äitipuolen ja minä otan Bouriennen!... Ha, ha, ha, eikä Andreikaan jää äitipuoletta! Mutta sen sanon, minun talossani on jo kylliksi akkaväkeä; menköön naimisiin, mutta eläköön omin luvin. Kenties muutat sinäkin hänen luokseen? Onnea matkalle, mene, mene, mene.

Tämän tupsahduksen jälkeen ei vanha ruhtinas enää kertaakaan puhunut asiasta. Mutta ruhtinatar Maria sai usein kokea, että viha kyti isän mielessä pojan halpamielisyyden tähden. Ivan ja pilan teko sai uutta yllykettä: vanhus puhui usein äitipuolesta ja mieltymisestään neiti Bourienneen.

— Miksen häntä naisi? — puhui hän tyttärelleen. — Hänestä tulee verraton ruhtinatar!

Viime aikoina alkoi ruhtinatar Maria todellakin ihmeekseen ja kummakseen huomata, että isä yhä enemmän ja enemmän alkoi lähennellä ranskatarta. Veljelle ruhtinatar kirjoitti, miten kirje oli vaikuttanut isään, mutta lohdutteli tätä samalla, että on toiveita isän lepyttämisestä.

Nikolushka ja hänen kasvatuksensa, Andrei veli ja uskonto olivat ruhtinatar Marian ilon ja lohdun aiheena; mutta näiden lisäksi oli hänellä, kuten täytyy olla jokaisella ihmisellä, oma ominainen salainen haave sydämen syvimpään sopukkaan kätkettynä, ja tämä haave se hänelle tuotti suurimman lohdutuksen. Tämän lohduttavan haaveen olivat hänessä herättäneet Jumalan ihmiset — uskonrujot ja pyhiinvaeltajat, jotka vanhaa ruhtinasta kartellen kävivät salavihkaa häntä tapaamassa. Mitä vanhemmaksi hän kävi ja mitä enemmän hän tarkasteli ja koki elämää sitä enemmän häntä ihmetytti ihmisten likinäköisyys, noiden maan lapsien, jotka etsivät täältä maan päältä nautintoa ja onnea, jotka häärivät ja hyörivät, kärsivät, kamppailevat ja tekevät pahaa toisilleen hankkiakseen itselleen tuota olematonta, utuista ja rikollista onnea. Ruhtinas Andrei rakasti vaimoaan; tämä kuoli. Mutta tämä ei hänelle riitä, hän tahtoo sitoa onnensa toiseen naiseen. Isä vastustaa hänen aikeitaan, sillä hän tahtoisi pojalleen ylhäissukuisemman ja rikkaamman puolison. Ja kaikki he taistelivat ja kärsivät, kiusautuvat ja turmelevat sielunsa, ikuisen sielunsa, saadakseen etuja, jotka ovat hetken tuomat, toisen viemät. Vaikka itsekin tämän tiedämme, hyvin tiedämme, — niin on Kristus, Jumalan poika, tullut keskuuteemme ja sanonut, että tämä elämä on hetken elämää, etsikkoaikaa, mutta sittenkin me siinä riipumme ja luulemme siitä onnea löytävämme. "Miksi ei kukaan ole tätä käsittänyt?" — ajatteli ruhtinatar Maria. Ei muut kuin nuo halveksitut Jumalan ihmiset, jotka reppu selässä tulevat luokseni takatein kartellen isää, eivät kärsimyksien pelosta, vaan jotteivät johtaisi häntä syntiä tekemään. He jättävät omaisensa, synnyinseutunsa ja kaikki maalliset hyvyydet, jotteivät mihinkään kiintyisi; he kulkevat rohdinpaidassa, nimettöminä paikasta toiseen, tekemättä pahaa kenellekään, rukoillen sekä niiden puolesta, jotka heitä ahdistavat, että niiden puolesta jotka heitä suojaavat. Tässä on totuus ja todellinen elämä: korkeimpaa totuutta ja todellisempaa elämää ei ole!

Pyhiinvaeltajain joukossa oli eräs viidenkymmenen vuotias lyhytkasvuinen, hiljainen, rokonarpinen nainen, Fjedosjushka, joka jo neljättä vuosikymmentä vaelsi paljasjaloin ja kahleissa. Häntä ruhtinatar Maria erityisesti rakasti. Kun Fjedosjushka kerran puolipimeässä, pienen rasvalampun valaisemassa huoneessa kertoeli elämänsä vaiheita, tunsi ruhtinatar Maria äkkiä sydämessään voimakkaan äänen sanovan, että Fjedosjushka on ainoa ihminen maailmassa, joka on löytänyt oikean elämän tien, ja hänkin päätti lähteä vaeltamaan. Kun Fjedosjushka meni nukkumaan, jäi ruhtinatar Maria yksin miettimään tätä asiaa ja viimein hän vakaantui päätöksessään, että hänen täytyy lähteä vaeltamaan, niin kummalta kun se tuntuukin. Hän uskoi salaisuutensa rippi-isälleen, munkki Akinfille, ja tämä hyväksyi hänen aikomuksensa. Hän oli hommailevinaan lahjoja pyhiinvaeltajattarille, mutta hankkikin itselleen täydellisen pyhiinvaeltajattaren puvun: paidan, virsut, kauhtanan ja mustan huivin. Lähestyessään sitä salaperäistä kaappia, jossa olivat kätkössä hänen pyhiinvaeltajatamineensa, ruhtinatar Maria usein pysähtyi aprikoimaan, eikö jo olisi aika toteuttaa tuo sydämen aikomus.

Kuunnellessaan pyhiinvaeltajattarien koruttomia kertomuksia ruhtinatar Maria niistä usein innostui siihen määrin, että oli valmis heittämään kaikki ja pakenemaan kodistaan. Pyhiinvaeltajattaret lappoivat kertomuksiaan koneellisesti ja ties kuinka monenteen kertaan, mutta ruhtinatar Marian mielestä nämä kertomukset uhkuivat syvintä viisautta. Mielikuvituksensa silmillä hän näki itsensä Fjedosjushkan seurassa kulkemassa pölyisellä tiellä. Hänellä on yllä karkea paita, selässä kontti, kädessä sauva, ja he vaeltavat sydän vapaana kateudesta, maailmallisesta rakkaudesta ja haluista pyhimyksen luota pyhimyksen luo ja saapuivat viimein sinne, missä ei surra eikä huokaella, vaan missä vallitsee ikuinen ilo ja autuus.

"Tulen jonnekkin, rukoilen; en kerkiä vielä kotiutumaan, mieltymään, kun taas lähden edelleen. Ja vaellan siksi, kunnes jalat altani hetkahtavat, laskeudun lepoon, kuolen ja tulen viimein siihen ikuiseen rauhan satamaan, missä ei surra eikä huokaella!"... ajatteli ruhtinatar Maria.

Mutta kun hän taas näki isän ja erittäinkin pikku Nikolushkan, vaimeni hänen vaellushalunsa, hän alkoi itkeä tihustella ja tunsi sydämessään, että oli syntinen: rakasti isäänsä ja veljenpoikaansa enemmän kuin Jumalaa.