NELJÄS OSA.

I.

Raamattu kertoo, että ihminen ennen syntiinlankeemusta oli onnellinen sentähden, ettei hänen tarvinnut tehdä työtä, vaan sai viettää aikansa huolettomana ja joutilaana. Langennutkin ihminen rakastaa joutilaisuutta, mutta kirous painaa yhä häntä, eikä ainoastaan siksi, että meidän otsa hiessä täytyy syödä leipämme, vaan siksi, että olemme niin henkisesti rakennetut, ettemme toimettomina saata olla rauhalliset. Mutta jos ihminen saattaisi tulla sellaiseen mielentilaan, että joutilaanakin tuntisi olevansa hyödyllinen ja täyttävänsä velvollisuutensa, niin silloin hän olisi saavuttanut osan alkuperäisestä onnentilasta. Ja todellakin viettää tällaista pakollista, huoletonta joutilaan elämää kokonainen säätyluokka — sotilaat. Tämä pakollinen, huoleton joutilaisuus se onkin voimakkain viekote ihmiselle antautumaan sotilasalalle.

Nikolai Rostof nautti täysin siemauksin tästä onnesta vuoden 1807 jälkeen palvellessaan Pavlogradin rykmentissä entisen Denisovin eskadronan päällikkönä.

Rostovista oli tullut karaistu kelpo mies, jota moskovalaiset tuttavat tosin olisivat pitäneet jonkunverran mauvais genre, mutta jota päällystö, toverit ja sotamiehet rakastivat ja kunnioittivat, ja joka itse oli täysin tyytyväinen elämäänsä. Viime aikoina, vuonna 1809 oli hän äidin kirjeissä yhä enemmän ja enemmän huomannut valituksia perheen taloudellisten asiain rappeutumisesta. Äiti huomautti, että pojan jo olisi aika palata kotiin ilahuttamaan ja rauhoittamaan iäkkäitä vanhempiaan.

Lukiessaan näitä kirjeitä Nikolai kauhistui kun huomasi, että hänet aijotaan houkutella tästä ilmapiiristä, missä hän oli elänyt niin rauhallista ja hiljaista elämää, kaukana kaikesta elämän hyörinästä. Hän tunsi, että hänen ennemmin tai myöhemmin taas on laskeuduttava tuohon elämän kuljuun, missä rappeutunut talous vaatii parannuksia, missä taloudenhoitajat ovat vedettävät tilille, missä riidellään, vehkeillään, missä hän on sidottu seurapiireihin, rakkauteensa Sonjaan ja hänelle antamiinsa lupauksiin. Kaikki tämä tuntui kauhean vaikealta ja sekavalta, ja hän vastaili äidin kirjeisiin kylmillä, klassillisilla kirjeillä, jotka alkoivat sanoilla: "Ma chère maman"[66] ja päättyivät sanoihin: "votre obéissant fils",[67] mutta tulostaan ei hän mitään maininnut. Vuonna 1810 hän sai vanhemmiltaan kirjeen, jossa ilmoitettiin Natashan ja ruhtinas Andrein kihlaus, ja kerrottiin että häät vietetään vasta vuoden kuluttua sulhasen isän vaatimuksesta. Tämä kirje suututti ja loukkasi Nikolaita. Ensiksikin kävi hänen sääliksi Natashan menettäminen, jota rakasti enin perheen jäsenistä; toiseksi karmi hänen husaariluontoaan, ettei hän ollut kotona näin tärkeän tapauksen sattuessa, sillä hänpä olisi tuolle Bolkonskille sanonut, ettei hänen sukulaisuuttaan niinkään kaivata, ja jos hän todella rakastaa Natashaa, niin pitäisi hänen vähät välittää puolihullun isänsä suostumuksesta. Hän mietti hetken lomalle lähtöä tavatakseen Natashan morsiamena, mutta silloin olivat tulossa suuret kenttäharjoitukset, hän muisti suhteensa Bonjaan ja tuon pelkäämänsä elämän hyörinän, ja hän jätti lomalle lähdön toistaiseksi. Mutta keväällä sai hän äidiltään kirjeen, jonka tämä oli kirjoittanut isän tietämättä, ja tämä kirje sai hänet lähtemään. Äiti kirjoitti että ellei Nikolai tule kotiin ja ryhdy asioiden johtoon, niin joutuu perheen koko omaisuus vasaran alle ja kaikki omaiset joutuvat maailmalle. Vanha kreivi on niin heikko, luottaa niin päättömästi Mitenjkaan, on niin hyväsydäminen, ja kaikki häntä pettävät siihen määrin, että asiat yhä vain rappeutuvat. "Jumalan nimessä, rukoilen sinua lähde heti kotiin, jollet tahdo tehdä minua ja koko perhettä onnettomaksi", — kirjoitti äiti.

Tämä kirje koski Nikolaihin. Hänessä oli käytännöllistä tervettä järkeä, joka tarpeen tullen ilmoitti, mitä oli tehtävä.

Nyt oli hänen lähdettävä, jolleikaan ainaiseksi, niin ainakin lomalle. Miksi hänen oli lähdettävä, sitä hän ei tietänyt; mutta levättyään puolisen jälkeen hän käski satuloida harmaan, julman äkäisen oriinsa Marsin, joka kauvan oli seissyt tallissa joutilaana, ja kun hän illalla palasi kotiin vaahdossa uivalla oriillaan ilmoitti hän Lavrushkalle (jonka oli saanut Denisovilta perinnöksi) ja luokseen kokoontuneille tovereilleen, että aikoo pyytää lomaa ja lähteä kotiin. Niin vaikealta ja kummalta kuin hänestä tuntuikin, että hänen oli lähdettävä tietämättä onko esikunta ylentänyt hänet ratsumestariksi vai Annan ritariksi viimeisten kenttäharjoitusten johdosta, ja niin kummalta kuin tuntuikin ajatella, että hänen näin nyt täytyi lähteä myömättä kimo kolmivaljakkoaan kreivi Goluhovskille, joka jo kauvan oli hieronut kauppaa, ja josta asiasta hän oli lyönyt vedon, ettei möisi valjakkoa 2000 rupiaa vähempään, ja niin käsittämättömältä kuin tuntuikin, ettei hän saisi olla mukana tanssiaisissa, jotka husaarit olivat päättäneet järjestää panna Pshasgetskin kunniaksi ja härnätäkseen ulaaneja, jotka olivat juhlineet panna Borschovskin kunniaksi, — niin kummalta kuin kaikki tämä tuntuikin, niin oli hän sentään selvillä, että hänen oli lähdettävä tästä hyvästä, kirkkaasta maailmasta jonnekkin tuonne, missä kaikki tuntui turhalta hyörinältä ja puuhalta. Viikon kuluttua Nikolai sai lomaluvan. Koko prikatin upseerit järjestivät Rostovin kunniaksi päivälliset, jotka maksoivat 15 ruplaa hengeltä. Kaksi soittokuntaa soitteli, kaksi kööriä lauleli. Rostof tanssi majuri Basovin kanssa trepakkaa; päihtyneet upseerit syleilivät Rostovia, heittelivät ilmaan ja lopuksi pudottivat permannolle; kolmannen eskadronan husaarit heittivät vielä viimeisen kerran hänet ilmaan ja huusivat eläköön. Sitten asetettiin Rostof rekeen, ja toverit saattoivat hänet ensimäiseen kievariin.

Puoli tiehen Krementshugista Kieviin Rostof, kuten tavallisesti, ajatteli yksinomaan eskadronaansa; mutta sitten hän vähitellen alkoi unohtaa kimonsa, vääpelinsä Doschoiveikan ja alkoi rauhattomana kysellä itseltään, miltähän olot ja ihmiset Otradnossa nyt näyttävät. Mitä lähemmä hän saapui kotiaan sitä kiihkeämmin, paljon kiihkeämmin (aivan kuin tunteetkin olisivat noudattaneet kappaleitten putoamislakia: nopeuden neliö suhteellinen matkaan) hän alkoi ajatella kotiaan; viimeisessä kievarissa hän antoi ajajalle kolme ruplaa juomarahoiksi ja juoksi hengästyneenä kuin nuori poikanen kotitalonsa portaille.

Kun Nikolai oli tointunut tapaamisen ensi riemuista tunsi hän taasen pettyneensä toiveisiinsa nähden. "Kaikkihan on ennallaan, miksi suotta niin riensin!" välähti mieleen. Mutta pian hän taas tottui kotioloihin. Isä ja äiti olivat ennallaan, hieman tosin vanhentuneet. Uutta oli heissä jonkinlainen rauhattomuus ja toisinaan riitaisuus, jota Nikolai ei ennen ollut huomannut. Pian hän saikin tietää tämän johtuvan talouden rappeutumisesta. Sonja oli jo yhdeksäntoista vuotias. Hän oli kuin kerästä puhjennut ruusu; ei ollut enää mitään odotettavissa lisää, mutta olipa kyllin näinkin. Nikolain tulo sai onnen ja rakkauden ylimmilleen hänessä, ja tytön uskollinen ja horjumaton rakkaus riemastutti Nikolaita. Enin ihmetteli Nikolai Petjaa ja Natashaa. Petja oli jo suuri, kolmentoista vuotias, iloinen ja järkevän vallaton poika, jolla paraillaan oli äänenmurros. Natashaa katsellessaan Nikolai kauvan ihmetteli ja nauroi.

— Aivan muuttunut, — hän toisteli.

— Olenko sitten rumentunut?

— Päinvastoin, mutta sinussa on jotain niin vakavan arvokasta. Ruhtinatar, — sanoi Nikolai kuiskaten.

— Niin, niin, niin, — vastasi Natasha iloisena.

Natasha kertoi veljelleen, miten oli rakastunut ruhtinas Andreihin, miten tämä oli saapunut Otradnoon ja näytti sulhasensa viimeisen kirjeen.

— Mitä arvelet, oletko iloinen? — kysyi Natasha. — Olen nykyään niin rauhallinen, niin onnellinen.

— Sangen iloinen, — vastasi Nikolai. — Hän on kelpo mies. Oletko oikein kovin rakastunut?

— Miten sanoisin, — vastasi Natasha, — olen ollut rakastunut Borikseen, kotiopettajaan, Denisoviin, mutta tämä on aivan toista. Olen rauhallinen, luja. Tiedän, että hän on miesten paraita, ja siksi olen niin rauhallinen, niin onnellinen. Tämä on aivan toista kuin ennen...

Nikolai ilmaisi tyytymättömyytensä häiden siirtämiseen, mutta Natasha hyökkäsi kiivaasti veljensä kimppuun, todistaen että siirtäminen oli aivan välttämätön, ja että olisi ollut sopimatonta tunkeutua perheeseen vasten sulhasen isän tahtoa, ja että hän itse oli siirtämistä vaatinut.

— Sinä et lainkaan, et lainkaan käsitä, — puhui Natasha.

Nikolai vaikeni ja yhtyi sisarensa mielipiteeseen.

Veli ihmetteli usein sisarta katsellessaan. Ei sisar lainkaan näyttänyt rakastuneelta morsiamelta, jonka sulhanen on kaukana muilla mailla. Sisar oli tyyni, rauhallinen ja iloinen kuten ennenkin oli ollut. Nikolaita tämä ihmetytti, ja hän alkoi epäillen ajatella Bolkonskin naimahommia. Hän ei uskonut, että sisaren kohtalo oli jo ratkaistu. Hänestä yhä tuntui kuin olisi tässä aijotussa avioliitossa jotain kieroa.

"Miksi häät siirrettiin? Miksei vaihdettu sormuksia?" — hän ajatteli. Haastellessaan kerran äidin kanssa sisaresta hän ihmeekseen ja osaksi riemukseenkin huomasi, että äitikin sydämensä sisimmissä sopukoissa kantoi epäilyksiä tämän avioliiton suhteen.

— Tässä hän kirjoittaa, — puhui äiti, näyttäen pojalleen ruhtinas Andrein kirjettä, — kirjoittaa saapuvansa vasta joulukuussa. Mikä saattaa häntä pidättää niin kauvan? Varmaankin sairaus! Hänen terveytensä on sangen heikko. Älä sano Natashalle. Älä huolehdi hänen hilpeydestään: viettäähän hän viimeisiä neitsytaikojaan, minä kyllä tiedän, miten ruhtinas Andrein kirjeet häneen koskevat. Muuten, kaikki saattaa vielä hyvinkin päättyä, Jumala suokoon, — päätti äiti aina tästä asiasta puhuessaan: — onhan hän kelpo mies. — Jonkinlainen salattu ynseys särähti äidin puheesta, mikä seikka muuten on tavallista äideillä, kun he ajattelevat tyttärensä avio-onnea.

II.

Alkuaikoina oli Nikolai kotona totinen, vieläpä ikäväkin. Häntä kiusasivat nuo ikävät, typerät talousasiat, joita järjestämään äiti oli hänet houkutellut kotiin. Heittääkseen mahdollisimman pian tuon taakan hartioiltaan, lähti Nikolai kolmantena päivänä tulonsa jälkeen vihaisena, yrmistynein kulmin, vastaamatta edes omaisten tiedusteluihin, Mitenjkan asuntoon piharakennukseen ja vaati tältä täydelliset tilit. Vielä vähemmän kuin hämmentynyt ja kauhistunut Mitenjka tiesi Nikolai, mitä merkitsivät nuo sanat: täydelliset tilit. Tilinteko ja keskustelu eivät kauvan kestäneet. Eteisessä odottavat kylänvanhimmat apulaisineen ja kyläkirjuri kuulivat kauhukseen ja samalla riemukseen, miten nuori herra pauhasi ja huusi yhä kasvavalla äänellä; he kuulivat kirouksia ja kauheita sanoja, joita satoi kuin rakeita ukkosilmalla.

— Rosvo! Kiittämätön elukka!... Silvon sinut koiran ... et ole nyt tekemisissä isän kanssa ... ryöstänyt... j.n.e.

Sitten he yhä lisääntyvin mielihyvin ja kauhuin näkivät nuoren herran kiukusta punakkana ja veristävin silmin laahaavan Mitenjkaa kauluksesta eteiseen. Sangen näppärästi hän kesken sanatulvaansa sopivissa paikoissa milloin jalallaan, milloin polvellaan töpsäytti uhriaan selän pehmeään jatkoon ja huusi: "Ulos, senkin konna, ja laita täältä luusi!"

Mitenjka lensi suin päin portaista ja piiloutui kukkalavaan. (Tämä kukkalava oli yleinen pakopaikka Otradnossa. Itse oli Mitenjka monet kerrat siellä lymyillyt kun hän päihtyneenä oli palannut kaupunkimatkoiltaan, ja monet muutkin Otradnon asukkaat, jotka sinne olivat kätkeytyneet Mitenjkan vihoilta, tiesivät tämän kukkalavan pelastavan voiman).

Mitenjkan vaimo ja kälyt kurkkivat pelästynein ilmein oven raosta eteiseen. Huoneesta näkyi kiehuva teekeittiö ja voudin korkea vuode, joka oli peitetty pienistä tilkuista ommellulla peitteellä.

Nuori kreivi astui puhkuen heidän ohitseen heistä vähääkään välittämättä ja lähti päättävin askelin astumaan päärakennusta kohti.

Kreivitär sai palvelustytöltä heti tiedon tapahtumasta. Osaltaan tämä tieto häntä rauhoitti, sillä hän toivoi asiain tämän johdosta paranevan, mutta osaltaan se teki hänet rauhattomaksikin, sillä hän pelkäsi, ettei poikansa tätä kestäisi. Vähäväliä hän kävi varpaillaan poikansa oven taakse ja kuunteli, miten tämä poltti piipun toisensa jälkeen.

Seuraavana päivänä vanha kreivi kutsui Nikolain luokseen ja sanoi hänelle kainosti hymyillen:

— Kuulehan, rakkaani, turhanpäiten tulistuit! Mitenjka on minulle kaikki kertonut.

"Tiesinhän", — ajatteli Nikolai, — "etten koskaan mitään käsittäisi täällä, tässä typerässä maailmassa."

— Sinä olit suuttunut siitä, ettei hän ollut merkinnyt kirjoihin näitä 700 ruplaa. Ovathan ne merkityt siirrolla, mutta sinä et tarkastanut seuraavaa sivua.

— Isä kulta, hän on — konna ja varas, sen tiedän. Ja tehköön mitä tahtoo. Ja jos tahdotte, niin en sanaakaan hänelle sano.

— Ei, rakkaani (kreivi hämmentyi, sillä hän tiesi huonosti hoitaneensa vaimonsa omaisuutta ja häpesi lapsiaan, mutta ei tiennyt, miten parantaisi rappeutuneet asiansa). Ei, pyydän sinua ryhtymään asioiden hoitoon; olen jo vanha, minä...

— Ei, isä kulta, antakaa anteeksi, jos olen tuottanut teille ikävyyksiä, olen taitamattomampi kuin te.

"Hiisi vieköön heidät kaikki, nuo talonpojat, rahat ja siirrot seuraavalle sivulle" — ajatteli Nikolai. — "Olenhan minäkin aikoinani tietänyt kulman kääntämisen ja panoksen kuudentamisen korttipelissä, mutta toiselle sivulle siirroista en käsitä tuon tätäkään", — ajatteli hän itsekseen eikä sen jälkeen enään ryhtynyt asiain johtoon. Kerran sentään kutsutti vanha kreivitär hänet luokseen, näytti hänelle Anna Mihailovnan hyväksymää 2000 ruplan vekseliä ja kysyi mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä vekselin suhteen.

— Tällaisiin, — vastasi Nikolai. — Olette jättänyt asian ratkaistavakseni; en pidä Anna Mihailovnasta enkä hänen pojastaankaan, mutta ovathan he olleet ystäviämme ja ovat köyhiä. Siis tällaisiin! — ja hän pilppoi vekselin palasiksi. Tämä teko saattoi vanhan kreivittären vuodattamaan ilon kyyneliä. Tämän jälkeen ei nuori Rostof enää sekaantunut kenenkään asioihin, vaan ryhtyi innolla harjoittamaan ajometsästystä, joka aina oli ollut vanhan kreivin lempitoimia.

III.

Talvi teki jo tuloaan. Aamupakkaset kopersivat syksyisten sateiden liottaman maan roudalle; ruoho oli takkuuntunut, mutta loisti vielä kirkkaan vihreänä ruskean, karjan sotkeman syyssängen ja kirkkaan keltaisen toukosängen keskestä. Tattarisänki pisti punaisena silmään. Kunnaat ja mättäät, jotka vielä elokuun lopulla olivat olleet vihreitä keitaita mustien halmeiden ja sängistöjen keskellä, loistivat nyt kullankeltaisina ja kirkkaan punaisina viheriöivän oraan keskestä. Jänis oli jo vaaleentumassa, kettupoikueet alkoivat hajaantua ja suden pennut olivat jo koiran kokoisia. Oli paras metsästysaika. Nuori, tulinen Nikolai oli saanut koirat jo ajokuntoon, vieläpä ne olivat niin kiihtyneetkin, että yleisessä metsästäjäin neuvottelussa päätettiin suoda niille kolmen päivän lepo. Syyskuun 16 p:nä päätettiin taas alkaa ajo taimistossa, missä oli ajamaton susipoikue.

Tällään olivat asiat syyskuun 14 p:nä.

Koko päivän olivat metsämiehet kotosalla; oli purevan kylmä sää, mutta iltapuoleen alkoi suojata. Kun Nikolai 15:nen päivän aamuna yönuttuun pukeutuneena vilkasi akkunasta huomasi hän olevan verrattoman metsästyssään: taivas näytti sulavan ja laskeutuvan hiljalleen maahan. Ei ollut tuulen vierettäkään, pienen pienet utu hiutaleet vain hiljalleen hipuivat maata kohti. Paljastuneilla puiden oksilla hereilivät kirkkaan kuulakat vesipisarat ja tipahtelivat äsken varisseille lehdille. Kasvitarhan kostea, musta multa kiilsi kuin unikukka ja sulautui silmältä harmaaseen tihkuvaan utuvaippaan. Nikolai tuli kostealle, poroiselle kuistille: lemahti koirilta ja lakastuneelta lehvältä. Mustankailava, leveälanteinen narttu Milka, jolla oli suuret mustat muljosilmät, tunsi isäntänsä, nousi makuulta, peräytyi hiukan ja laskeutui koivilleen jäniksen tapaan, hypähti sitten odottamatta isäntänsä rinnoille ja nuoli tämän suun ja viikset. Vinttikoira makasi kukkakäytävällä, huomasi sekin isäntänsä ja hyökkäsi selkä köyryssä kuistille. Häntä pystyssä se hyväili isäntäänsä, nyhkien hänen jalkojaan.

— Ho hoi! kuului samassa tuo tuttu metsämiehen huuto, jota on mahdoton tarkalleen matkia ja jossa on mahdollisuuksia syvimpään bassoon ja heleimpään tenoriin; ja nurkan takaa ilmestyi koirien hoitaja ja metsästäjä Danilo, kurttunaamainen, harmaahapsinen vanhus, jonka tukka oli leikattu vähävenäläiseen tapaan.[68] Hänellä oli kädessä pitkä koiraruoska ja kasvoilla niin itsetietoisen morski ja kaikkea halveksiva ilme että sellaisen saattaa nähdä ainoastaan todellisen metsästäjän kasvoilla. Hän paljasti päänsä isäntänsä edessä ja katsahti halveksivasti häneen. Ei nuori herra tästä halveksuvasta katseesta loukkaantunut, sillä hän tiesi, että tuo kaikkea halveksiva ja kaiken yläpuolella oleva Danilo sittenkin oli hänen miehiään ja ennen kaikkea metsästäjä.

— Danilo! — sanoi Nikolai arasti, sillä hän tunsi että tämä verraton metsästyssää, koirat ja metsästäjä olivat hänessä jo herättäneet voittamattoman metsästysinnon, joka saa ihmisen unohtamaan kaikki entiset päätökset, kuten rakastunut unohtaa koko maailman armaansa lähettyvillä.

— Mitä käskette, teidän ylhäisyytenne? — kysyi maanalainen basso, joka alituisesta koirain usuttamisesta oli käynyt käheäksi, ja kaksi mustaa kiiluvaa silmää tuijotti kulmain alta vaikenevaan nuoreen herraan. "Etkö kestä kiusausta, vai?" — näyttivät nämä silmät kysyvän.

— Verraton sää, eikö totta? Ja entäs ajo-ilma, ja miten olisi mainio keli hevosille? — puhui Nikolai rapsuttaen Milkan korvan juurta.

Danilo ei vastannut, vilkutti vain veitikkamaisesti silmäänsä.

— Lähetin Uvarkan päivän koitteessa tiedustelemaan, — sanoi Danilo hetken kuluttua. — Hän kertoi, että on vienyt Otradnon näreikköön, siellä olivat ulvoneet (vienyt sanalla Danilo tarkoitti, että emäsusi oli pentuineen siirtynyt pesäpaikaltaan, jonka sekä Nikolai että Danilo tiesivät, pieneen Otradnon rintametsikköön, joka oli tilalta noin parin virstan matkan päässä).

— Pitäisihän toki lähteä! — sanoi Nikolai. — Tulehan luokseni Uvarkan kanssa.

— Kuten käskette!

— Älä siis ruoki koiria.

— Ymmärrän.

Viiden minuutin kuluttua olivat Danilo ja Uvarka Nikolain suuressa työhuoneessa. Huolimatta pienehköstä koostaan näytti Danilo huoneessa kuin olisi siinä huonekalujen keskellä seissyt hevonen tai karhu. Itsekin hän sen tiesi ja senvuoksi hän tavallisesti pysähtyikin aivan oven suuhun, seisoi liikkumatta ja puhui hiljaisella äänellä, jottei vaan turmelisi isännän suojia. Hän koetti lyhyeen sanoa sanottavansa päästäkseen väljemmille vesille, katon alta Jumalan vapaaseen ilmaan.

Lopetettuaan tiedustelunsa ja saatuaan Danilon tunnustamaan, että koirat ovat voimissaan (Danilonkin teki mieli metsälle), Nikolai käski satuloimaan hevoset. Danilo oli juuri lähtemässä huoneesta, kun huoneeseen nopein askelin astui Natasha. Hän ei ollut vielä sukinut hiuksiaan eikä pukeutunut, oli vain kääriytynyt lapsenhoitajattaren saaliin. Hänen mukanaan pyrähti huoneeseen myös Petja.

— Sinä aijot lähteä, — sanoi Natasha, — olin siis oikeassa! Sonja sanoi, ettei lähdettäisi. Arvasin, että tällaisella säällä ei kukaan saattaisi pysyä kotosalla.

— Lähdemme, — vastasi Nikolai kylmästi, sillä hän oli aikonut lähteä metsälle oikein vakavin aikomuksin eikä siis olisi tahtonut päästää Natashaa eikä Petjaa mukaan. — Lähdemme, mutta ainoastaan suden ajoon; sinun tulee ikävä.

— Tiedäthän, että se on suurin huvini, — sanoi Natasha. — Tämä on vääryyttä, itse aikoo lähteä, käskee satuloimaan hevoset eikä sano meille sanaakaan.

— Ei venäläistä pidätä mikään este, lähtekäämme! — huudahti Petja.

— Mutta onhan äiti sanonut ettet saa lähteä, — sanoi Nikolai Natashaan kääntyen.

— Mutta sittenkin lähden, lähden joka tapauksessa, sanoi Natasha päättävästi.

— Danilo, käske satuloimaan meidän hevosemme ja sano Mihailolle että ottakoon mukaan minun koirani.

Danilosta tuntui huoneessa olo sopimattomalta ja raskaalta, mutta neidin käskyn totteleminen tuntui aivan mahdottomalta. Hän loi silmänsä maahan ja luikki kiireesti huoneesta, aivan kuin ei asia häntä koskisikaan, ja koetti mahdollisimman siivosti päästä vapaaseen ilmaan, jottei vain huomaamattaan tekisi mitään vahinkoa neidille.

IV.

Vanha kreivi, joka koko ikänsä oli ollut innokas metsästäjä, oli jo luovuttanut näiden asiain hoidon pojalleen, mutta nyt oli hän erittäin iloisella tuulella ja päätti siis lähteä nuorten mukana metsälle.

Tunnin kuluttua oli koko seurue valmiina kuistin edustalla. Nikolai oli ankaran ja vakavan näköinen aivan kuin ihminen, jolla ei ole aikaa turhiin jaarituksiin. Hän tarkasti koko seurueen, lähetti koirat ja metsästäjät edelle ja nousi itse raution Donetsinsa satulaan, vihelsi omille koirilleen ja lähti aumapihan kautta ajamaan suoraan poikki vainion Otradnon näreikköä kohti. Vanhan kreivin valkojouhista, rautiasta valakkaa Vifljankaa kuljetti ratsupalvelija, sillä itse lähti kreivi määrätylle vartiopaikalle vaunuissa.

Ajokoiria oli kaikkiaan 54, joita ohjasi kuusi hoitajaa. Metsästäjiä, herroja lukematta, oli kahdeksan, joiden jälissä juoksi viidettäkymmentä vinttikoiraa. Kaikkiaan lähti siis metsälle, kun herrainkin koirat luetaan, noin 130 koiraa ja 20 ratsastavaa metsästäjää.

Jokainen koira tunsi isäntänsä ja nimensä, jokainen metsästäjä tehtävänsä ja paikkansa. Kun seurue oli päässyt talon piiristä lähti se rauhallisen hiljaa verkalleen kulkemaan Otradnon näreikköä kohti.

Hevoset astuivat pellolla kuin höyhenpatjoilla, silloin tällöin vain mäiskien kavioillaan rapakossa, kun kuljettiin teiden poikki. Synkkä taivas yhä vieläkin laskeutui maata kohti; oli tyyni, ilma lämmin, luonto äänetön. Toisinaan kuului metsästäjän vihellys, toisinaan hevosen pärskyntä, toisinaan koirapiiskan sihaus tai paikaltaan poistuneen koiran vingahdus.

Kun seurue oli kulkenut virstan verran, tuli sitä vastaan sumusta viisi ratsastajaa koirineen. Eellimmäisenä ratsasti nuortea, kaunis vanhus, jolla oli rehevät harmaat viikset.

— Terve, setä, — sanoi Nikolai, kun vanhus oli saapunut seurueen luo.

— Selvä juttu mars!... Arvasinhan, — puhui setä (Rostovien kaukainen sukulainen ja köyhä naapuri), — arvasinhan, ettet kestäisi kiusausta, ja oikein teit kun lähdit. Selvä juttu mars! (Tämä oli sedän ainainen sanontatapa). Päästä heti koirat näreikköön, sillä Girtshik ilmoitti, että Ilaginit ovat koirineen Kornikissa; he vievät sinulta — selvä juttu mars! — poikueen nenän alta.

— Sinne olenkin matkalla. Jokohan koirat olisivat koottavat? — kysyi Nikolai, — käskenkö kokoomaan...

Ajokoirat koottiin yhteen parveen, ja Nikolai ja setä lähtivät rinnan edelleen. Natasha, joka oli kääriytynyt huiveihin niin että ainoastaan kirkkaat silmät ja elostuneet kasvot näkyivät niiden alta, ratsasti sedän ja Nikolain luo. Hänen kintereillään ratsastivat Petja, Mihailo ja ratsupalvelija, joka oli pantu Natashan hoitajaksi. Petja nauroi jotakin löi ja nyki ratsuaan. Natasha istui ketterän varmana sysimustan Arabtshikinsa selässä ja ohjasi sitä vaivatta ja tottuneen varmasti.

Setä katsahti tyytymättömänä Natashaan ja Petjaan. Hän ei kärsinyt lastenleikkiä vakavissa asioissa.

— Terve, setä, mekin olemme mukana! — huusi Petja.

— Terve, terve, mutta älkää sotkettako hevosilla koiria, — sanoi setä tylysti.

— Nikoljenjka, mikä verraton koira tuo Trunila! Se tunsi minut, — puhui Natasha, osoittaen veljelleen lempikoiraansa.

"Trunila ei ensiksikään ole koira, vaan ajokoira", — ajatteli Nikolai ja katsahti tylysti sisareensa, tarkoittaen tällä, että sisar huomaisi, miten kaukana heidän tällä hetkellä oikeastaan pitäisi olla toisistaan. Natasha käsitti veljensä tarkoituksen.

— Älkää luulko, setä, että me ketään häiritsemme, — sanoi Natasha. — Me pysymme paikallamme emmekä hievahdakkaan.

— Oikein ajateltu, pikku kreivitär, — sanoi setä! — Mutta älkää vain pudotko satulasta, — hän lisäsi: — muuten, selvä juttu mars!

Otradnon näreikkö häämöitti jo satasen sylen päästä, ja koirain ohjaajat olivat aivan metsän laidassa. Nikolai ja setä olivat jo lopullisesti päättäneet, mistä koirat laskettaisiin metsään. Nikolai määräsi Natashalle lymypaikan, mihin hänen arvelunsa mukaan petoa ei ollut odotettavissakaan, ja lähti itse kiertämään rotkon taitse.

— No, veli hopea, kova on vastustaja, — sanoi setä: — katso vain, ettei pääse livistämään.

— Ties hänen, — vastasi Nikolai. — Karai, hei! kiihoitti hän koiraa, vastaten täten sedän varoituksiin. Karai oli vanha, ruma, viiksiniekka uroskoira, joka yksinään uskalsi käydä suurimmankin suden kimppuun. Kaikki asettuivat paikoilleen.

Vanha kreivi, joka tunsi poikansa kiihkeän metsästysinnon, koetti ajoissa ehtiä määräpaikalle ja ennen koirainhoitajaa saapuikin hän iloisena ja punakkana mustain vetämissä vaunuissa hänelle määrätylle lymypaikalle. Suorittuaan turkkinsa ja varustauduttuaan metsästystamineilla hän istuutui lihavan, sileäksi suitun, rauhallisen ja lauhkean Vifljankansa selkään, joka jo oli harmaantunut kuten isäntäkin. Vaunupari lähetettiin kotiin. Vaikkei Ilja Andreitsh ollutkaan sielultaan oikea metsämies, niin tunsi hän silti tarkoin kaikki metsästyssäännöt ja siksi hän suuntasikin ratsunsa pensaikkoon, selvitteli ohjat, sovittautui satulaan ja kun tunsi olevansa valmis katsahti hymyillen sivulleen.

Hänen vieressään seisoi hänen kamaripalvelijansa Semjon Tshekmar, tottunut ratsastaja, mutta nykyään jo kangistunut. Tshekmar piteli kahleista kolmea uljasta susikoiraa, jotka olivat yhtä lihavia kuin isäntä ja hevonenkin. Kaksi vanhaa viisasta koiraa makasi kahleitta. Noin sadan askeleen päässä, metsän laidassa oli kreivin toinen ratsupalvelija Mitjka, huima ratsastaja ja kiihkeä metsämies. Vanhan tavan mukaan joi kreivi ajon alkajaisiksi ryypyn ryytiviinaa, einehti hiukan ja tyhjensi palan painimeksi puoli pulloa rakasta bordeauxta.

Ilja Andreitsh oli käynyt hieman punakaksi ajosta ja viinistä; hänen kosteat silmänsä loistivat, ja istuessaan turkkiin kääriytyneenä satulassa hän muistutti pientä poikasta, joka on viety kävelylle raittiiseen ilmaan.

Kun laiha, lomoposkinen Tshekmar oli toimittanut kaikki tehtävänsä katsahti hän herraansa, jonka kanssa oli elänyt 30 vuotta sydämellisissä väleissä, ja huomattuaan herransa hyvän tuulen hän odotteli hupaisan keskustelun alkamista. Kolmaskin henkilö läheni heitä varovaisesti metsän laidasta ja asettui kreivin taakse. Tämä henkilö oli harmaahapsinen vanhus, jolla oli yllä naisen viitta ja päässä korkea yötanu. Hän oli narri Nastasja Ivanovna.

— Kuulehan, Nastasja Ivanovna, — kuiskasi kreivi tulijalle silmää iskien, — älä vain säikäytä petoa, muuten Danilo sinut pehmittää.

— Pehmittää ... lehmittää, — sanoi Nastasja Ivanovna.

— Hiljaa... — varoitteli kreivi ja kääntyi Semjoniin.

— Oletko nähnyt Natalia Iljinitshnaa? — hän kysyi Semjonilta. — Missä hän on?

— Tuonne jäivät Petja herran kanssa Scharovon heinistön luo, — vastasi Semjon hymyillen. — Nainen on, mutta innokas metsästämään.

— Etkö ihmettele, Semjon, miten hyvin hän ratsastaa ... mitä? — sanoi kreivi, miehille vetää vertoja.

— Jopa täytyy ihmetellä. Rohkea on ja taitava.

— Mutta missä on Nikolasha? Ljedovon kunnaan takanako, vai miten? — kysyi kreivi, yhä kuiskaten.

— Siellä, siellä. Kyllä hän tietää, minne asettua pitää. Niin tarkkaan tuntee metsästyksen, että me Danilon kanssa toisinaan hämmästymme, — puhui Semjon, mairitellen kreiviä.

— Miten verrattomasti hän ratsastaa, mitä? Ja miten komea on satulassa, mitä?

— Vaikka kuvan maalaisi! Kun tässä tuonaan Savarsinskin heinikosta ajoimme ketun, niin lähti hän lymypaikastaan laukkaamaan niin julmasti että — hevonen on tuhannen markan arvoinen, mutta ratsastaja on verraton. Sellaista saa etsiä!

— Etsiä... — toisti kreivi, nähtävästi säälien, että Semjon niin pian lopetti ylistysvirtensä. — Etsiä, — hän vielä toisti, nostaen turkin liepeitä ja kaivaen taskustaan nuuskarasiaa.

— Kun hän eräänä päivänä tuli puolipäiväjumalanpalveluksesta täysissä juhlatamineissa, niin menee Mihail Sidoritsh... Semjon ei ehtinyt pitemmälle, sillä samassa kajahti tyynessä ilmassa kiihkeä haukunta. Ajoon otti osaa pari, korkeintaan kolme koiraa. Semjon kuunteli pää kallellaan ja häristi sormellaan kreiville. — Ovat poikuen kinterillä ... — hän kuiskasi, — ajavat suoraan Ljadovoa kohti.

Kreivi jäi hymyhuulin, nuuskarasia kädessä katselemaan aukeamaa kohti. Koirain haukuntaa seurasi Danilon torven rämähdys, joka ilmoitti, että oltiin suden jälillä; koko koiraparvi yhtyi kolmeen ajajaan, ja pian raikui ja soi metsä ajokoirien haukunnasta ja kiljunnasta, joka on ominainen koirille kun ne ajavat sutta. Koirainhoitajat olivat raivoissaan: he huusivat ja ulvoivat, mutta ylinnä muita kuului Danilon ääni, milloin syvänä bassona, milloin vihlovan korkeana tenorina. Se tuntui täyttävän koko metsän, tunkeutuvan kedolle ja kauvan siellä väräjävän.

Kuunneltuaan hetkisen kreivi ja hänen ratsupalvelijansa huomasivat, että koirat olivat jakautuneet kahteen parveen: toinen, suuri parvi, joka haukkui erittäin kiivaasti, alkoi edetä, toinen ajoi metsässä kreivin kohdalla, ja sieltä kuului myös Danilon ulvonta. Toisinaan ei eroittanut eri parvien haukuntaa yleisestä kiljunnasta, mutta selvästi saattoi huomata, että molemmat parvet loittonivat.

Semjon huoahti ja kumartui irroittamaan kahleisiinsa sotkeunutta nuorta uroskoiraa; kreivikin huoahti ja huomattuaan nuuskarasian kädessään hän otti siitä näpillisen. "Takasin!" — kirkasi Semjon uroskoiralle, joka oli poistunut pensaikosta. Kreivi vavahti ja pudotti nuuskarasiansa. Natasja Ivanovna laskeutui satulasta sitä ottamaan. Kreivi ja Semjon katselivat häntä.

Yhtäkkiä, kuten usein tapahtuu, alkoi haukunta lähetä, ja heistä tuntui kun olisivat he jo nähneet koirien avonaiset kidat ja ulvovan Danilon.

Kreivi vilkasi oikealle ja näki Mitjkan silmät selällään katselevan heitä ja lakillaan huitoen osoittavan vastakkaiseen suuntaan.

— Olkaa varuillanne! — huusi Mitjka hätäisen tuskallisena ja päästettyään koirat kahleista hän lähti täyttä nelistä ajamaan kreiviä kohti.

Kreivi ja Semjon ajoivat lymypaikastaan ja näkivät vasemmalla puolellaan suden hiljalleen jollottavan heidän äskeistä lymypaikkaansa kohti. Koirat vinkuivat innossaan, riehtautuivat kahleistaan ja syöksyivät hevosten jalkain lomitse suden jälkiin.

Susi pysähtyi hetkeksi, käänsi kömpelösti, aivan kuin sillä olisi ollut paise kurkussa, leveäotsaisen päänsä koiriin, hypähti sitten pari kertaa ja katosi häntäänsä heiluttaen metsän laitaan. Samassa alkoi ilmestyä aukeaman vastakkaiselta puolelta hätäisiä koiria, ensin yksi, sitten toinen, kolmas, ja viimein koko parvi. Ne vinkuivat ja kiljuivat aivan kuin olisivat hädissään parkuneet. Sitten taipuivat pähkinäpensaan oksat ja aukeamalle ilmestyi Danilon tummanruskea vaahdossa uiva hevonen. Eteenpäin kyyristyneenä istui sen selässä Danilo avopäin, harmaat, takkuiset hiukset löyhyen punakoilla hikisillä kasvoilla.

— Hoi, hoi, hoi!... — hän kirkui. Kun hän näki kreivin, välähti vihan tuli hänen silmissään.

— Pr... — kirkasi Danilo ja uhkasi ratsupiiskallaan kreiviä.

— Päästävät suden!... Jopa ovat metsämiehiä! — ja ryhtymättä pitempään sananvaihtoon hämmentyneen ja säikähtyneen kreivin kanssa Danilo purki kreiviä varten varatun vihansa märän valakkansa kupeisiin ja lähti täyttä laukkaa nelistämään koirien jälkiin. Kreivi katseli ympärilleen kuin rangaistuksen kärsinyt ja koetti hymyillen herättää Semjonissa myötätuntoisuutta tukalassa asemassaan. Mutta Semjonia ei näkynyt ei kuulunut: hän oli lähtenyt kiertämään suden eteen estääkseen sitä pääsemästä näreikköön. Kahdelta taholta olivat vinttikoirain kuljettajatkin koettaneet ehtiä suden eteen, mutta tämä kulki pensaikossa ja livahti metsästäjiltä metsään.

V.

Nikolai Rostof oli tällä vähin yhä paikallaan ja odotteli petoa. Ajon suunnasta ja etäisyydestä, koirain äänistä ja metsästäjäin huudoista hän päätteli, mitä oli tekeillä metsikössä. Hän tiesi että metsikössä oli sekä nuoria että vanhoja susia; hän tiesi, että ajokoirat olivat jakautuneet kahteen parveen, että jossain oli päästetty peto saarroksesta ja että oli tapahtunut jokin onnettomuus. Hän odotti joka hetki pedon saapuvan hänen lymypaikalleen. Hän suunnitteli tuhansilla eri tavoilla miten ja mistä peto ilmestyisi, ja miten hän sen saartaisi. Toivo muuttui toivottomuudeksi. Usean kerran hän kääntyi Jumalaan ja rukoili, että peto tulisi hänen lymypaikalleen; hän rukoili intohimoisen häveliäästi, kuten rukoillaan ankaran mielenliikutuksen vallassa, jonka syynä on jokin vähäpätöinen asia. "Helppohan on sinun suoda tämä minulle!" — puhui hän Jumalalle. "Tiedän, että olet suuri, ja että on synti tällaisia pyytää, mutta, suuri Jumala, anna sittenkin vanhan suden osua osalleni ja, salli Karain sedän nähden, joka tuolla paraillaan katselee hyökätä sen kimppuun ja antaa sille kuolinisku." Tuhannen kertaa puolen tunnin kuluessa katsahti Rostof jännitettynä ja rauhattomana aukeamaan, missä kaksi harvaoksaista tammea kohosi haavikosta, ja vesien uurtamaan rotkon seinämään ja oikealta pensaiden takaa vilahtelevaan sedän lakkiin.

"Ei, ei ole minulle tätä onnea suotu", — ajatteli Rostof, "ja mitä se maksaisi! Ei ole suotu! Ei ole minulla mitään onnea, ei sodassa eikä korttipelissä." — Selvästi välähtivät hänen muistossaan Austerlitz ja Dolohof. "Kunpa edes kerran elämässään saisi surmata vanhan suden, muusta en välittäisikään!" — ajatteli Rostof jännittäen äärimmilleen kuuloaan ja näköään, vilkuen milloin oikealle milloin vasemmalle ja tarkaten ajon pienimpiäkin vaihteluja.

Hän katsahti taas oikealle ja huomasi, että avonaisella kentällä jokin juoksi häntä kohti. "Ei, se on mahdotonta!" — ajatteli hän huoahtaen raskaasti, kuten huoahtaa ihminen, kun viimeinkin hänen harras toivonsa on toteutunut. Häntä kohtasi suurin onni — ja näin luontevasti, loistotta, humutta ja menotta. Rostof ei uskonut silmiään, ja tätä epäilystä kesti hetkisen. Susi jatkoi yhä kulkuaan ja hyppäsi raskaasti ojanteen yli. Se oli vanha peto, jolla oli harmaa selkä ja punertava remppuvatsa. Se juosta lönkötteli hiljalleen, luullen varmaankin, ettei kukaan sitä näe. Henkeään pidätellen vilkasi Rostof koiriin. Muutamat niistä makasivat, toiset seisoivat rauhallisina, sillä ne eivät olleet vielä sutta huomanneet. Vanha Karai makasi keränä ja kirpusti äkäisenä keltaisilla hampaillaan takapakaraansa.

— Us- us- us- — päästeli Rostof hiljaa huultensa välistä. Koirat nousivat makuulta ja höristivät korviaan. Karai lopetti kunimisen, nousi, höristi korviaan ja heilautti hännällään, josta riippui karvatakkuroita.

"Päästänkö jo koirat?" — puheli Nikolai itsekseen, kun susi yhä häntä läheni ja loittoni yhä pitemmälle metsänlaidasta. Samassa suden ilme muuttui: se vavahti nähtyään luultavasti ensi kerran eläessään ihmissilmät, jotka tuijottavat suoraan häneen. Katsahtaen arasti metsästäjään susi pysähtyi. — Takasinko vaiko eteenpäin? — näytti se miettivän, ja lähti laukkaamaan pehmein, sulavin, hätäilemättömin, mutta päättävin hypyin.

— Us- us- us! — huusi Nikolai huumaantuneena, ja käskemättä syöksyi hänen hyvä hevosensa suin päin alas rinnettä yli veden uurtamain ojanteiden ja kuilujen päästäkseen suden eteen. Vielä nopeimpina kiisivät koirat sivuuttaen hevosen. Nikolai ei kuullut omaa ääntään, ei tuntenut että istui hevosen selässä, ei nähnyt koiria eikä ympäröivää seutua; hän näki ainoastaan suden, joka lisätyin vauhdin loikki yhä samaan suuntaan. Lähinnä sutta oli mustankailava, leveälanteinen Milka. Lähemmäksi, lähemmäksi ... nyt se on jo aivan sen kintereillä. Susi ei ollut tietääkseenkään, vilkasihan vain ohimennen koiraan. Milka ei tapansa mukaan hyökännyt suden niskaan, vaan töksähteli häntä pystyssä etujaloilleen.

— Us- us- us! — kirkui Nikolai.

Ruskea Ljubim syöksähti esiin Milkan takaa, ryntäsi kiivaasti suden kimppuun ja kävi hampain tämän pakaroihin, mutta hypähti samassa peljästyneenä syrjään. Susi istahti, loksautti hampaitaan ja painautui taas eteenpäin koko koiraparven seuratessa aivan kintereillä.

"Pääsee pakoon! Ei, mahdotonta!" — ajatteli Nikolai ja huusi yhä ääni käheänä.

— Karai! Us- us- us! — hän huusi etsien koirain joukosta vanhaa urosta, johon nyt liittyi hänen viimeinen toivonsa. Karai teki parastaan kankeilla jaloillaan ja koetti raskaasti juosten ehättää oikotein suden eteen. Mutta suden vauhdista päättäen näytti Karai erehtyneen laskuissaan. Nikolai näki jo aivan lähellä edessään metsän, jonne päästyään susi varmaan olisi pelastanut turkkinsa. Suden eteen ilmestyi metsästäjä koirineen, Nikolai ei vielä menettänyt toivoa. Nikolaille outo tummanruskea, pitkäruumiinen uroskoira laukkasi vinhasti sutta vastaan ja oli vähällä viedä tämän kumoon. Susi nousi uskomattoman vikkelästi, hyökkäsi koiran kimppuun ja iski hampaansa sen kylkeen. Verissään, ammottava haava kyljessä vaipui koira maahan, kiljuen julmasti.

— Karajushka! Kultani!... — vaikeroi Nikolai. Tämä odottamaton välinäytös auttoi vanhaa Karaita, joka takkuisine pakaroineen oli enää viiden askeleen päässä sudesta. Aivan kuin vaaran tuntien vilkasi susi Karaihin, kumisti hännän koipien väliin ja lisäsi vauhtia. Mutta samassa — Nikolai ei muuta nähnyt kuin että jotain tapahtui Karaille — oli se suden niskassa, ja yhdessä suden kanssa se härkäpyllyä kierähti ojassa.

Nikolai näki suden temmeltävän koirain kanssa ojassa. Koirain keskeltä näkyi suden harmaa selkä, toinen takajalka, ja korvat luimussa se pelästyneenä ja hengästyneenä katseli Nikolaita. Karai oli iskenyt hampaansa sen kurkkuun. Tämä hetki oli Nikolain elämässä hänen onnellisimpiaan. Hän oli jo tarttunut satulan kaaseen ja aikoi laskeutua maahan antaakseen sudelle surmaniskun, kun samassa näki suden pään kohoutuvan koirain keskeltä. Hetken kuluttua sai susi etujalkansa ojan reunalle. Se louskutteli hampaitaan (Karai oli irroittanut hampaansa sen kurkusta), hypähti ojasta ja lähti häntä luimussa jatkamaan matkaansa. Karvat pörrössä kömpi ojasta Karai, joka varmaankin oli loukkautunut tai haavottunut.

— Jumalani! Miksi?... — huusi Nikolai toivottomana.

Sedän metsästäjä ajoi toiselta suunnalta suden eteen, ja koirat pysäyttivät taas pedon. Taas oli se koirain keskellä.

Nikolai, hänen ratsupalvelijansa, setä ja hänen metsästäjänsä kieppuivat suden ympärillä, usuttivat koiria, huusivat ja aikoivat laskeutua satulasta antamaan surmaniskua niin pian kuin susi vain laskeutui istumaan ja kannustivat hevosiaan, kun vain susi hetkeksikin vapautui koirista ja koetti lähestyä metsää, ainoata pelastajaansa.

Jo temmellyksen alussa oli Danilo ilmestynyt aukeamalle, kun oli kuullut koiria usutettavan. Hän näki, miten Karai hyökkäsi suden niskaan, ja pysäytti hevosensa, luullen leikin loppuneen. Mutta kun hän huomasi, että ratsastajat yhä vielä istuivat satulassa ja susi pääsi koirain kynsistä ja yritti livistämään, kannusti hän valakkaansa ja karautti täydessä lennossa, ei sutta kohti, vaan sen eteen metsän laitaan. Näin saapuikin hän temmellyspaikalle juuri silloin, kun sedän koirat toisen kerran pysäyttivät suden.

Danilo ei enää huutanut. Hänellä oli vasemmassa kädessä paljastettu metsästyspuukko ja oikeassa hän heilutteli ratsuruoskaa, jolla läimäytteli kuin rautavitjoilla valakkaansa kylkiin.

Nikolai ei ollut huomannut Daniloa ennenkun hänen ohitseen vinhasi puuskuva valakka. Samassa kuuli hän jonkun töpsähtävän maahan ja huomasi Danilon koirain keskellä rähmällään suden selässä tavoittelevan pedon korvia. Sekä koirat että metsästäjät, vieläpä itse susikin käsittivät, että leikki oli lopussa. Korvat luimussa koetti pelästynyt susi nousta, mutta koirat riippuivat sen turkissa. Danilo nousi seisaalleen, laskeutui hervottomana ruumiinsa koko painolla suden selkään, tarttuen samalla sen korviin. Nikolai aikoi antaa sille surmaniskun, mutta Danilo kuiskasi: — Tarpeetonta, pistämme kapulan sen suuhun, — ja samassa hän painoi jalkansa suden kaulalle. Suden suuhun pistettiin kapula, joka sidottiin aivan kuin kuonokopaksi, jalat sidottiin kahleilla, ja Danilo heilautti pari kertaa avutonta petoa koivista.

Onnelliset, väsyneet metsästäjät nostivat elävän suden pärskivän, säikähtyneen hevosen selkään, ja vinkuvien koirien saattamana lähdettiin sutta kuljettamaan sovitulle yhtymäpaikalle. Koko seurue kokoontui sutta katselemaan. Kapula suussa ja leveäotsainen pää kallellaan katseli tämä suurilla lasisilmillään ympäröivää ihmis- ja koiralaumaa. Kun siihen koskettiin, sävähti se ja putkautti sidottuja jalkojaan katsellen avuttomana ympärillä olijoihin. Vanha kreivikin ajoi suden luo ja koski siihen.

— Oh, miten suuri, — hän sanoi. — Suuri, vai mitä? — kysyi hän Danilolta, joka seisoi hänen vieressään.

— Suuri on, teidän ylhäisyytenne, — vastasi Danilo ja paljasti hätäillen päänsä.

Kreivi muisti, miten oli päästänyt suden livistämään ja Danilon käytöksen tämän johdosta.

— Mutta olitpa, veliseni, kiukkuinen, — sanoi kreivi.

Danilo ei vastannut, hymyilihän vaan lapsellisen pehmeästi ja kohteliaan suloisesti.

VI.

Vanha kreivi lähti kotiin; Natasha ja Petja lupasivat myös heti lähteä. Metsästysseurue lähti edelleen, sillä aikaista oli vielä palata kotiin. Puolenpäivän tienoissa päästettiin koirat tiheän näreikön peittämään rotkoon. Nikolai seisoi sänkipellolla ja saattoi nähdä kaikki metsästäjänsä.

Rotkon toisella puolella Nikolain kohdalla oli kellertävä rämeikkö ja siellä seisoi eräs hänen metsästäjistään notkelmasta kohoavan pähkinäpensaan takana. Heti kun koirat olivat päästetyt rotkoon, kuuli Nikolai Voltorn nimisen koiran haukahtelevan harvalleen; toiset koirat yhtyivät siihen, ja milloin kiivaammin milloin laimeammin kävi ajo. Hetken kuluttua kajahti metsästä torventörähdys, joka ilmoitti oltavan ketun jäljillä, ja samassa näki Nikolai koko koiraparven täydessä laukassa ajavan rotkoon yhtyvää uomaa pitkin rämeikköä kohti.

Hän näki näreikön laidassa punalakkisia koirainhoitajia ja koiria ja odotti joka hetki rämeikössä näkevänsä ketun.

Notkelmassa seisova metsästäjä liikahti ja päästi koirat kahleista, ja Nikolai näki punaisenruskean, tuuheahäntäisen, kumman lyhytjalkaisen ketun hädissään juoksevan rämeikössä. Koirat saapuvat yhä lähemmäksi. Ovat jo aivan sen kintereillä, ja kettu alkaa tehdä mutkia, tuuhea häntä heilahtelee, — mutta jo käy sen turkkiin valkea koira, sitten musta. Kettua ei näy; koirat seisovat päät yhdessä, lanteet sätkähtelevät. Paikalle saapuu kaksi metsästäjää: toinen punalakkinen, toinen outo, viheriäinen kauhtana yllä.

"Mitä tämä merkitsee", — ajatteli Nikolai. — "Mistä on ilmestynyt tuo outo metsästäjä? Hän ei ole sedän miehiä."

Metsästäjät riistivät ketun koirilta, mutta satulaan ne sitä eivät sitoneet, vaan seisoivat kauvan hevostensa vieressä, huitoivat käsillään ja näyttivät jostain keskustelevan. Samassa törähti torvi — riidan merkki.

— Ilaginin metsästäjä siellä riitelee meidän Ivanan kanssa, — sanoi Nikolain ratsupalvelija.

Nikolai lähetti ratsupalvelijan etsimään Natashaa ja Petjaa ja lähti sitten käyden ajamaan riitapaikalle.

Nikolai hyppäsi satulasta ja jäi Natashan ja Petjan kanssa koirien luo odottamaan riidan ratkaisua. Metsänlaidasta ilmestyi Ivan kettu satulassa ja ajoi Nikolain luo. Hän paljasti jo kaukana päänsä ja koetti puhua arvokkaasti; mutta hän oli kalpea, hengästynyt, ja hänen silmistään säihkyi vihan tuli. Hänen toinen silmänsä oli mustelmilla, mutta tätä hän ei varmaan itsekään tiennyt.

— Mitä siellä tapahtui? — kysyi Nikolai.

— Hän kun aikoi meidän koirilta anastaa saaliin! Mutta minun narttunipa, hiirava, sen tavottikin. Riitelemään kävi! Tarttui kettuun! Mutta minä hänelle ketusta. Tuossa se nyt on satulassani. Tahdotkos maistaa tuota?... — puhui Ivan, näyttäen puukkoaan, sillä hän luuli arvatenkin vielä puhuvansa vihamiehen kanssa.

Nikolai ei ryhtynyt Ivanan kanssa pitempiin puheisiin, pyysi Natashaa ja Petjaa odottamaan ja lähti ajamaan sitä paikkaa kohti, missä oli nähnyt metsästäjäin riitelevän.

Ivan meni omain metsästäjäin joukkoon ja alkoi kertoa uteliaille kumppaneilleen urotyöstään.

Ilagin oli epäsovussa Rostovien kanssa, ja nytkin oli heillä paraillaan ratkaisematon oikeusjuttu. Hän metsästeli mailla, jotka ikimuistoisen nautinto-oikeuden nojalla kuuluivat Rostoville, ja nyt näytti hän tahallaan päästäneen koiransa metsikköön, minne Rostovit olivat tulleet ajoon, vieläpä oli sallinut metsästäjänsä anastaa saaliin vierailta koirilta.

Nikolai ei milloinkaan ollut tavannut Ilaginia, mutta luonteensa mukaan — hän ei tuntenut kultaista keskitietä arvosteluissaan eikä tunteissaan ja oli huhuina kuullut puhuttavan Ilaginin hurjasta luonnosta ja itsevaltaisuudesta — hän sydämensä pohjasta vihasi häntä ja piti häntä pahimpana vihamiehenään. Kiihtyneenä ja kiukkuisena läheni hän nyt vihamiestään, puristaen lujasti ruoskansa vartta ja valmiina ryhtymään äärimmäisiin toimenpiteisiin.

Mutta tuskin oli hän ajanut metsäpengermältä aukealle kun näki vastaansa ajavan lihavan herrasmiehen mustalla kauniilla hevosella. Herraa seurasi kaksi ratsupalvelijaa.

Tuo kuviteltu vihamies olikin komea, kohtelias herra, joka erittäin mielellään tahtoi tutustua nuoreen kreiviin. Saavuttuaan Rostovin luo Ilagin nosti majavannahkaista lakkiaan ja sanoi olevansa kovin pahoillaan metsästäjille sattuneen riidan johdosta. Hän oli käskenyt ankarasti rangaista metsästäjää, joka oli rohjennut sekaantua vieraiden koirien ajoon, esitti kreiville tuttavuutta ja tarjoa tämän käytettäväksi omia metsästysmaitaan.

Natasha, joka oli peljännyt veljensä ryhtyvän kauheisiin tekoihin, ratsasti aivan tämän lähettyvillä. Mutta huomattuansa, miten ystävällisesti vihamiehet toisiaan tervehtivät, hän ajoi heidän luokseen. Ilagin nosti erittäin kohteliaasti lakkiaan Natashalle ja miellyttävästi hymyillen hän virkkoi, että kreivitär muistutti Dianaa sekä metsästysintonsa että kauneutensa tähden, josta oli kuullut paljon puhuttavan.

Sovittaakseen metsästäjänsä synnit pyysi Ilagin pyytämistään Rostovia siirtymään seurueineen noin virstan päässä olevalle saarelmalle, jonka hän oli säästänyt itseään varten ja missä hänen sanojensa mukaan oli vilisemällä jäniksiä. Rostof suostui hänen ehdotukseensa, ja toisen verran vahvistuneena lähti seurue liikkeelle.

Ilaginin saarelmalle oli kuljettava poikki peltojen. Herrat vetäytyivät eri joukkoon. Setä, Rostof ja Ilagin tarkastelivat salavihkaa toistensa koiria ja etsivät rauhattomina, olisiko joukossa vaarallisia kilpailijoita omille koirille.

Erityisesti pisti Rostovin silmään Ilaginin puhdasrotuinen ruskeankailava narttu. Vaikka se olikin hintelä ruumiinrakenteeltaan, oli sillä silti teräksiset lihakset, sillä oli ohut kaunis turpa ja muljosilmät. Hän oli kuullut puhuttavan Ilaginin koirain ajotaidosta ja tätä kaunista narttua hän piti Milkansa vaarallisena kilpailijattarena.

Kesken rauhallista keskustelua vuodentulosta osoitti Rostof Ilaginin kaunista narttua.

— Kylläpä on kaunis tuo teidän narttunne! — sanoi hän välinpitämättömästi. — Varmaankin hyvä jaloistaan.

— Tuoko? Onhan se, on kelpo koira, hyvä saamaan kiinni, — vastasi Ilagin rauhallisena, vaikka hän tästä Jersastaan vuosi sitten oli maksanut naapurilleen kolme orjaperhettä. — Ei siis teilläkään, kreivi, sato ole ollut kehuttava? — jatkoi Ilagin äskeistä keskustelua. Hän tahtoi maksaa Rostovin kohteliaisuuden ja tarkasti hänen koiriaan. Hänen silmiinsä sattui vahvarakenteinen Milka.

— Tuo mustankailava on teillä kaunis eläin — todellakin! — hän sanoi.

— Onhan se, hyvä jaloistaan, — vastasi Rostof. — "Annappa kun tuohon tulisi jänis, niin kylläpä näyttäisin mitä se on koiriaan!" — ajatteli hän itsekseen. Sitten kääntyi hän ratsupalvelijaansa ja ilmoitti antavansa ruplan sille, joka löytää jäniksen makuulta.

— En käsitä, — jatkoi Ilagin, — miten muutamat metsämiehet ovat kateellisia saaliista ja koirista. Puhun itsestäni, kreivi. Minusta, nähkääs, on hauskaa kuljeskella metsällä; ja kun sitten tapaan tällaisen hauskan seuran, niin mikä onkaan sen hauskempaa (hän kohautti taas majavannahkaista lakkiaan Natashalle); mutta saaliista minä viis!

— No niin!

— Tai että suuttuisin, kun vieraat koirat saavuttavat saaliin, ihailen ajoa sellaisenaan, eikö niin, kreivi? Siksipä arvelenkin...

— Hei-jaa, — huusi samalla verkalleen eräs koirainhoitajista. Hän seisoi mäentöppäällä pitäen ratsuruoskaa koholla ja toisti vielä kerran verkalleen: — Hei-jaa! (Tällä tahtoi hän ilmoittaa, että näki jäniksen makuulla).

— On varmaankin löytänyt, sanoi Ilagin huolettomasti. — Eiköhän päästetä koiria, kreivi!

— Niin, pitääpä lähteä ... yhdessäkö? — vastasi Rostof, katsahtaen Jersaan ja sedän Rugaihin, noihin koirainsa vaarallisiin kilpailijoihin. "Mutta entäs jos saattavat häpeään minun Milkani!" — ajatteli hän lähetessään Ilaginin ja sedän rinnalla jänistä.

— Onko suuri? — kysyi Ilagin koirainhoitajalta ja vilkaisten rauhallisena sivulleen hän vihelsi Jersaa.

— Entä te, Mihail Nikanoritsh? — kääntyi hän setään.

Setä ajoi jurona.

— Mitäpä minusta, teidän koiranne — selvä juttu mars! — ovat tuhansien arvoisia, kylillä ostettuja. Koettakaa te omianne, minä katselen!

— Rugai! No, no — huusi hän. — Rugajushka! — hän lisäsi, tahtomattaankin ilmaisten tällä hyväilynimellä, miten rakas koira hänelle oli ja miten rajattomasti hän luotti tähän ruskeaan koiraansa.

Natasha huomasi ja tunsi, miten innostuneita olivat molemmat vanhukset ja hänen veljensä, ja tämä innostus tarttui häneenkin.

Metsästäjä seisoi yhä kunnaalla ratsuruoska kädessä, ja herrat ajoivat käyden häntä kohti; koiraparvi kulki vainion reunaan ja kääntyi poispäin jäniksestä; metsästäjät ajoivat myös toisaalle. Kaikki kulkivat hiljaa ja rauhallisina.

— Minne on päin? — kysyi Rostof kun oli saapunut noin sadan askeleen matkalle metsästäjästä.

Metsästäjä ei ehtinyt vielä vastaamaan, kun jänis, vaaran vainuten, hypähti makuulta. Kahleissa olevat koirat syöksyivät kiljuen ylös kunnaalle; kaikilta suunnilta hyökkäsi vapaina kulkevia susikoiria jäniksen jälkiin. Rauhallisena kulkeva metsästysseurue joutui hetkessä kuohuntaan: koirainohjaajat kirkuivat koirilleen, johtaen niitä jäljille, susikoirain hoitajat kiihoittivat koiriaan ja lensivät täydessä lennossa kentälle. Rauhallinen Ilagin, Rostof, setä ja Natasha menettivät kokonaan malttinsa ja lensivät ratsuillaan tietämättä itsekään miten ja minne, seuraten vain silmillään koiria ja jänistä ja sydän kurkussa seuraten ajon kulkua. Jänis oli suuri ja nopeakoipinen. Noustuaan makuulta ei jänis heti lähtenyt loikkimaan. Se istahti hetkeksi, höristi korvansa ja kuunteli kaikkialta kuuluvia huutoja ja töminää. Se hypähti ensin jonkun kerran hiljalleen, päästäen koirat aivan lähelle, mutta kun se oli selvillä suunnasta ja vaaran suuruudesta veti se korvansa luihuun ja painautui loikkimaan minkä koivista lähti. Se oli maannut sänkipellossa, mutta nyt juoksi se rapakkoista rämeikköä kohti. Jäniksen löytäjän kaksi koiraa, jotka olivat lähinnä jänistä, pääsivät ensimmäisinä jäljille, mutta ne olivat vielä kaukana jäniksestä, kun Ilaginin ruskeankailava Jersa porhalsi niiden ohi, läheni yhä jänistä ja päästyään mittansa päähän siitä syöksyi suu auki hirveällä vauhdilla tarttuakseen sen häntään. Se oli varma onnistumisestaan, mutta pöllähtikin suin päin maahan. Jänis köyristi selkänsä ja paransi vauhtiaan. Jersan jälissä viiletti mustankailava Milka ja läheni nopeasti jänistä.

— Milushka! Kultaseni! — huusi riemuitseva Nikolai. Tuossa hetkessä näytti Milka saavuttavan jäniksen. Mutta jänis pysähtyi, ja Milka lensi kovassa vauhdissa sen ohi. Pian oli Jersa taas jalkeilla, laukkasi aivan jäniksen kintereillä ja näytti varovaisena mittailevan välimatkaa voidakseen iskeä jäniksen pakaroihin.

— Jersanjka! Sisko kulta! — huusi Ilagin vaikeroivin oudoin äänin. Jersa ei kuullut hänen rukouksiaan. Kun se juuri oli tarttumassa jänikseen, lisäsi tämä vauhtiaan ja kääntyi sänkipellon ja rämeikön väliselle karkeelle. Rinnan kuni vaunupari viilettivät taas Milka ja Jersa jäniksen jälissä, mutta jänis juoksi karkeella paremmin kuin koirat, ja välimatka piteni.

— Rugai! Rugajushka! Selvä juttu mars! — kuului samassa sedän ääni, ja ruskea, köyryselkäinen Rugai saavutti Milkan ja Jersan. Pian kiiti se niiden ohikin ja julman rajuna se hyökkäsi jäniksen niskaan. Jänis kuupertui karkeelta rämeikköön. Entistään kiukkuisempana hyökkäsi Rugai jäniksen kimppuun, riuhtoi polviaan myöten rapakossa, ja samassa kieriskelivät sekä koira että jänis likaisessa liejussa. Pian oli koiraparvi heidän ympärillään. Hetken kuluttua saapuivat metsämiehetkin paikalle. Ainoastaan onnellinen setä laskeutui satulasta jänistä korjaamaan. Hän ravisti jänistä saadakseen sen verestä puhtaaksi ja vilkui levottomana ympärilleen. Hänen silmänsä pyörivät, kädet ja jalat eivät pysyneet alallaan, ja hän puhua löpötti, tietämättä itsekään kenelle ja mitä. — Selvä juttu mars! ... siinä se on koira ... kaikki jätti jälkeensä, sekä tuhansien arvoiset että ruplan arvoiset ... selvä juttu mars, — hän puhui hengästyksissään ja vilkuen vihaisena ympärilleen, aivan kuin olisi jotakuta sättinyt, tai aivan kuin olisivat kaikki olleet hänen vihamiehiään ja häntä syvästi loukanneet, ja joille hän nyt viimeinkin oli saanut kostaa. "Siinä ovat teidän tuhansien arvoisenne — selvä juttu mars!..."

— Rugai, hoi jakajaisille! — sanoi setä heittäen koiralleen rapakkoisen jäniksenkäpälän; — olet sen ansainnut, selvä juttu mars!

— Se väsyi, kun kolme kertaa yksinään oli jäniksen kintereillä, — puhui Nikolai ketään kuuntelematta tai välittämättä kuuliko kukaan hänen puhettaan.

— Mitäpä siitä kun juoksi jäniksen ohi! — huomautti eräs Ilaginin metsästäjistä.

— Kun oli saarrettu, niin saattoihan sen saada kiinni mikä piski tahansa, — puhui samaan menoon punakka Ilagin, joka ajosta ja mielenkuohusta tuskin saattoi hengittää. Natashakin joutui hälinään ja kiljui ilosta ja innostuksesta niin kimakasti että korvia vihloi. Tällä kiljunnallaan hän ilmaisi samaa kuin muut metsämiehet, kovaäänisellä puhelullaan. Ja tämä kiljunta kuului niin kummalta, että hän itse ja kaikki muutkin olisivat sitä ihmetelleet ja hävenneet, jos se joskus muulloin olisi sattunut. Setä sitoi itse jäniksen ja heitti sen sulavan reippaasti ratsulleen. Hän oli moittivan ja ylpeän näköinen, ei sanonut enää sanaakaan, nousi rautiaansa selkään ja lähti ajamaan. Muut metsämiehet olivat surullisen ja loukkaantuneen näköisiä, ja kesti kauvan ennenkuin he taas pääsivät teeskennellyn rauhalliseen mielentilaan. Kauvan katselivat he ruskeata köyryselkäistä, rapakkoon tahriutunutta Rugaita, joka kahleitaan helistellen voittajan varmuudella astua tallusteli rautiaan jälissä.

"Niin, olen samallainen kuin muutkin, kun ei ole kysymyksessä ajo. Mutta silloin, siunaa ja varjele!" — tuntui Nikolaista tämän koiran ilme sanovan.

Ja siksipä tuntuikin Nikolaista mairittelevalta, kun setä kaikesta tapahtuneesta huolimatta jonkun ajan kuluttua ajoi hänen luokseen ja rupesi juttusille.

VII.

Kun Ilagin illan suussa oli heittänyt hyvästit Nikolaille, huomasi tämä olevansa niin kaukana Otradnosta että mielihyvin suostui sedän ehdotuksesta jättämään seurasensa yöksi sedän tilalle, Mihailofkaan.

— Ja jos itsekin pistäysitte meillä — selvä juttu mars! — sanoi setä, — niin sen parempi. Nähkääs, sää on kostea, levähdätte hetken, pikku kreivittären sitten lähetämme kotiin vaunuissa.

Sedän ehdotukseen suostuttiin; eräs metsästäjistä lähetettiin vaunuja tuomaan Otradnosta; Nikolai, Natasha ja Petja lähtivät sedän tilalle.

Viisi, kuusi alustalaista tuli metsämiehiä kohtaamaan Mihailofkan päärakennuksen portaille. Kymmeniä naisia, vanhoja, aikuisia ja lapsia tirkisteli nurkan takaa. Ratsain ajavan naisen näkeminen sai alustalaiset niin uteliaiksi, että useat heistä unohtivat arkuutensa, tulivat aivan Natashan lähettyville, katselivat häntä silmiin ja tekivät ääneen huomautuksia aivan kuin olisivat katselleet jotain merentakaista kummitusta, joka ei kuule eikä ymmärrä, mitä hänestä puhutaan.

— Arinka, katsohan kun istuu nassakalla! Itse istuu, ja liepeet liehuvat... Kato, sillä on torvikin!

— Siunaa ja varjele, puukkokin...

— Täys tataritar!

— Kun et kuukerru sieltä? — sanoi rohkein joukosta, kääntyen suoraan Natashaan.

Setä laskeutui satulasta villiytyneen puutarhan ympäröimän pienen puisen asuinrakennuksensa portaiden edessä, katsahti alustalaisiinsa ja huusi käskevästi sivullisia poistumaan. Palvelijoita käskettiin huolehtimaan vieraista ja metsästysseurueesta.

Väkijoukko hajaantui. Setä auttoi Natashan satulasta, tarjosi käsivartensa ja vei hänet vaperia lautaportaita myöten suojiin. Huoneissa ei vallinnut liiallinen puhtaus. Seinät olivat hirsisalvoksella, eikä niitä edes oltu kalkkivärillä maalattu. Tahroja ja laikkoja tosin oli siellä täällä, mutta huomasi sentään järjestävän kädenkin jälkiä. Eteisessä löyhähti tuoreilta omenilta, ja sen seinillä riippui suden- ja ketunnahkoja.

Eteisestä setä vei vieraansa pieneen saliin, missä oli saranapöytä ja punaisia tuoleja, täältä vierashuoneeseen, missä oli pyöreä koivusta tehty pöytä ja sohva. Vierashuoneesta mentiin sedän työhuoneeseen, missä oli rääsyinen sohva ja kulunut vanha lattiamatto. Seiniä koristivat Suvorovin, isännän isän ja äidin sekä hänen oma muotokuvansa sotilaspuvussa. Tämä huone tuli vahvasti tupakalta ja koirilta. Setä käski vieraita istumaan ja olemaan kuin kotona, mutta itse hän poistui huoneesta. Rapakkoinen Rugai tuli huoneeseen, hyppäsi sohvalle ja alkoi nuoleksia ja kirpustaa itseään. Työhuoneesta lähti pimeä käytävä, mistä näkyi rikkinäinen kehysverhoke. Verhokkeen takaa kuului naisen naurua ja supatusta. Natasha, Nikolai ja Petja riisuutuivat ja istuutuivat sohvalle. Petja nojautui kätensä varaan ja nukahti heti; Natasha ja Nikolai istuivat sanaakaan vaihtamatta. Heidän kasvonsa punottivat, he olivat kovin nälissään, mutta silti hyvällä tuulella. He vilkuilivat toisiinsa (Nikolai ei enää ajon päätyttyä tahtonut osottaa etevämmyyttään sisarelle); Natasha iski veljelle silmää, kumpikaan ei voinut hillitä itseään, vaan rehahtivat heleään nauruun, itsekään tietämättä naurun aihetta.

Hetken kuluttua setä palasi huoneeseen. Hän oli pukenut ylleen kasakan viitan ja siniset housut ja vetänyt jalkoihinsa sirot saappaat. Natashasta tuntui kuin tuo puku, jota hän oli ihmetellyt ja nauranutkin Otradnossa, olisi sedälle ainoa sopiva ja oikea puku, aivan juhlapukujen ja hännystakkien arvoinen. Setäkin oli hyvällä tuulella; ei hän lainkaan loukkaantunut sisarusten naurusta (sillä ei hänen edes mieleensä juolahtanut, että nämä olisivat saattaneet nauraa hänen laskuunsa), vieläpä itsekin yhtyi nuorten aiheettomaan nauruun.

— Kas sellainen meillä on kreivitär pieni — selvä juttu mars — enpä ole sellaista vielä eläessäni nähnyt! — puheli setä ojentaessaan pitkävartista piippua Nikolaille ja itse kieputellen tottuneesti kolmen sormen välissä lyhytvartista piippunysäänsä.

— Koko päivän on keikkunut satulassa kuin mikäkin mies, mutta siitä huolimatta ei ole tietääkseenkään!

Pian sedän tulon jälkeen avautui ovi — avaajan askelten äänestä päättäen avasi sen paljasjalkainen tyttönen —, ja huoneeseen astui, kukkurainen tarjotin kädessä, noin 40 vuotias, lihava, punaposkinen kaunis nainen, jolla oli kaksi leukaa ja täyteläät punaset huulet. Ystävällisen arvokkaana hän viehättävin silmäyksin ja liikkein kumarsi kunnioittavasti vieraille ja hymyili samalla hyväilevän viehkeästi. Huolimatta tavattomasta lihavuudestaan, joka pakoitti hänen kulkemaan rinta ja vatsa pystyssä ja pää takakenossa, tämä nainen (sedän taloudenhoitajatar) silti liikkui tavattoman keveästi. Hän meni pöydän luo, laski tarjottimen pöydälle ja lateli näppärästi valkeilla lihavilla käsillään sille pullot, särpimet ja muut herkut. Tämän tehtyään hän poistui pöydän luota ja jäi hymyellen seisomaan oven pieleen. — "Tällainen nyt olen! Joko nyt käsität sedän elämän?" — sanoi Nikolaille tämän naisen ilmestyminen. Käsittihän sen: eikä ainoastaan Nikolai käsittänyt, Natashallekin kävi selväksi sedän elämä, nuo yrmeät kulmat ja tyytyväinen onnellinen hymy, joka värähteli hänen huulillaan Anisja Fjedorovnan astuessa huoneeseen. Anisja oli tuonut pöytään: yrttiviinaa, kotitekoisia likörejä, sieniä, kirnupiimään tehtyjä ruisjauhopiiraita, hunajakakkuja, vaahtoavaa simaolutta, omenia, raakoja, paahdettuja sekä hunajassa uitettuja pähkinöitä. Hetken kuluttua ilmestyi pöytään vielä hunaja- ja sokerihilloja, kinkku ja vastapaistettu kana.

Kaikki nämä herkut oli Anisja itse hankkinut, koonnut ja valmistanut. Siksipä ne lehahtivatkin ja maistuivat Anisjalta. Kaikki oli mehukasta, puhdasta ja lempeän hymyilevää.

— Syökää, neitiseni, kreivittäreni, — kehoitti Anisja, tarjoten Natashalle milloin yhtä, milloin toista.

Natasha söi kaikkia herkkuja, ja hänestä tuntui ettei koskaan ollut nähnyt eikä syönyt niin verrattomia piimäpiiraita, niin tuoksuavaa hilloa, sellaisia hunajapähkinöitä ja sellaista kanaa. Anisja Fjedorovna poistui huoneesta.

Rostof ja setä söivät myös hyvällä ruokahalulla, painoivat palan kirsikkalikörillä ja puhelivat äskeisestä ja tulevista ajoretkistä, Rugaista ja Ilaginin koirista. Natasha istui sohvalla ja kuunteli loistavin silmin sedän ja Nikolain juttuja. Jonkun kerran hän herätteli Petjaa antaakseen hänen maistaa herkkuja, mutta poika ei herännyt, höpisi käsittämättömiä sanoja ja vaipui jälleen sohvalle. Natasha oli niin iloinen, ja hänen oli niin hyvä olla tässä hänelle oudossa ympäristössä, että hän oikein pelkäsi vaunujen saapuvan liian aikaseen. Keskustelu katkesi hetkeksi, kuten on tavallista ensimäisillä vieraskäynneillä. Setä katkasi äänettömyyden vastaamalla aivan kuin omille ja vieraidenkin ajatuksille:

— Näin se menee minunkin elämäni... Tulee kuolema — selvä juttu mars — eikä mitään jää jälelle. Siinä ne sitten ovat synnitkin!

Sedän puhuessa olivat hänen kasvonsa ilmeikkäät, vieläpä kauniitkin. Nikolain mieleen tuli kaikki ne hyvät työt, joita oli isänsä ja naapurien kuullut sedästä kertovan. Koko piirikunnassa pidettiin setää jaloimpana ja epäitsekkäimpänä kesselinä. Hän sovitteli perheriitoja, toimi testamenttien toimeenpanijana, hänelle uskottiin salaisuuksia, hänet valittiin tuomariksi ja kaikenlaisiin muihin toimiin; mutta virkatoimista hän kieltäytyi jyrkästi, vietti syksyt ja keväät rautiaansa selässä saloilla, talvet istui kotosalla, kesät lojui villiytyneessä puutarhassaan.

— Miksette ryhdy virkatoimiin, setä?

— Olen ollut, mutta jätin. En kelpaa, selvä juttu mars; en käsitä mitään niistä asioista. Ne toimet sopivat teille, minulla ei riitä järkeä. Metsästys, se on toista, se on selvä juttu mars! Avatkaahan ovi siellä, — hän huusi. — Miksi suljitte?

Käytävän päässä oleva ovi vei naimattomien metsästäjäin huoneeseen, kuten setä kutsui väentupaa.

Kuului paljaiden jalkain nopeata sipsatusta, ja näkymätön käsi avasi oven. Käytävästä alkoi selvästi kuulua balalaikan[69] ääni. Soittaja näytti olevan mestari alallaan. Natasha oli jo kauvan kuunnellut soittoa, mutta nyt meni hän käytävään kuullakseen selvemmin.

— Se kuuluu olevan Mitjka kuskini... Ostin hänelle hyvän balalaikan, pidän tästä... — sanoi setä.

Talossa oli tapana, että Mitjka soitti naimattomain huoneessa balalaikaa kun isäntä oli palannut metsältä, sillä setä piti kovin tästä soitosta.

— Miten ihanaa, verratonta, — sanoi Nikolai jonkunverran laimeasti aivan kuin olisi hävennyt tunnustaa, että häntä nämä sävelet miellyttivät.

— Miten verrattomasti? — sanoi nuhdellen Natasha, sillä hän oli veljen äänen painosta arvannut veljen mielentilan. — Ei verratonta, vaan taivaallista!

Samoin kuin hän oli pitänyt maailman parhaina sedän sieniä, hunajaa ja likörejä samoin hänestä tällä hetkellä Mitjkan soitto tuntui säveltaidon viimeiseltä sanalta.

— Vielä, olkaa hyvä, vielä, — pyysi Natasha, heti kun soitto taukosi. Mitjka viritti koneensa, ja pian helähti taas reipas Barinjan sävel milloin hitaammassa milloin nopeammassa tahdissa. Setä istui pää kallellaan ja kuunteli tuskin huomattavasti hymyillen. Barinjan sävel toistui satakunta kertaa. Jonkun kerran viritti Mitjka välillä konettaan, mutta yhä vain helähtivät samat sävelet. Kuuntelijat eivät kyllästyneet kuulemaan, vaativat yhä vain enemmän. Anisja Fjedorovna tuli huoneeseen ja nojautui oven kamanaan.

— Suvaitsetteko kuunnella? — kysyi hän hymyillen Natashalta. Hänen hymynsä muistutti tavattomasti sedän hymyä. — Hän soittaa oivallisesti.

— Tämä kohta ei mene aivan oikein, — huudahti äkkiä setä, tehden kädellään tarmokkaan liikkeen. — Tässä pitäisi päästää — selvä juttu mars — päästää...

— Taidatteko tekin setä? — kysyi Natasha. Setä ei vastannut, hymähtihän vain.

— Katsohan, Anisjushka, ovatko kielet kitarassani ehjät? Ei ole se aikoihin ollut käsissäni — selvä juttu mars! — En ole viitsinyt.

Ilomielin lähti Anisja täyttämään herransa käskyä ja toi kitaran.

Kehenkään katsahtamatta puhalsi setä tomun koneesta, näpäytti luisilla sormillaan sen kanteen, viritti kielet ja sovittelihe nojatuolissaan. Sitten tarttui hän jonkun verran teatralisin ottein kitaran kaulaan, iski silmää Anisjalle ja alkoi. Mutta Barinjaa hän ei soittanutkaan, vaan näpäytti ensin heleän, puhtaan soinnun ja alkoi sitten rauhallisen tahdikkaasti, mutta varmasti ja tavattoman hitaasti kehittää tunnettua laulun säveltä: "Kadulla kun kivisellä." Tuo hillitty iloisuus, jota Anisjan koko olento uhkui, tunkeutui näissä sävelissä Nikolain ja Natashankin sydämiin. Anisja punastui, peitti huivilla kasvonsa ja poistui nauraen huoneesta. Setä soitti yhä puhtaasti, hartaasti ja pontevan voimakkaasti, tuijottaen muuttunein, innostunein katsein siihen kohtaan, missä Anisja oli seisonut. Tuskin huomattava hymyn väre leikihti sedän toisessa suupielessä harmaan viiksen alla, vallankin silloin, kun sävel alkoi käydä nopeaksi ja ylimenopaikoissa särähti joku väärä sointu.

— Hurmaavaa, ihanaa, setä; vielä, vielä! — huusi Natasha, heti kun setä lopetti. Hän hypähti paikaltaan, syleili ja suuteli setää. — Nikoljenka, Nikoljenka! — hän toisteli ja katsahti veljeensä aivan kuin olisi kysynyt häneltä: mitä tämä oikeastaan on?

Nikolaikin oli haltioissaan sedän soitosta. Setä alkoi soittaa uudelleen. Anisjan hymyilevät kasvot ilmestyivät ovelle, ja hänen takaansa tirkisteli muitakin kasvoja... "Kirkkaan lähteen luona poika" ... soitti setä, teki taas sukkelan ylimenon, lakkasi soittamasta ja heilautti harteitaan.

— Jatkahan, jatkahan, setä kulta, kyyhkyni, — vaikeroi Natasha niin rukoilevalla äänellä aivan kuin olisi hänen elämänsä siitä riippunut.

Setä nousi seisaalleen, ja näytti kuin olisi hänessä ollut kaksi eri ihmistä — toinen hymyili vakavana veitikalle, joka kainon hartaana valmistautui tanssiin.

— No, serkku pieni! huudahti setä ja huitasi kädellään Natashalle.

Natasha heitti saalin hartioiltaan, pyrähti sedän eteen, laski kätensä rennoilleen, hetkautti harteitaan ja alkoi.

Missä, miten ja koska oli tuo nuori kreivitär, jonka kasvattajana oli ollut vieras ranskatar, imenyt veriinsä tuon venäläisen hengen, joka hänestä nyt huokui; mistä oli saanut nuo eleet, jotka pas de châlen olisi luulleet jo aikoja sitten juuriaan myöten hävittäneen? Mutta henki ja eleet olivat aivan sedän toiveiden mukaiset tuollaiset aito venäläiset, joita ei voi matkia eikä oppimalla omistaa. Heti kun Natasha oli alkanut ja hymyili tuossa riemuitsevan hilpeänä ja ylpeän veikistelevänä, pääsi Nikolailta ja muilta läsnäolijoilta helpotuksen huokaus, sillä eivät he enää, kuten aluksi oli ollut laita, pelänneet hänen tähtensä, he häntä nyt jo ihailivat.

Hän teki tehtävänsä niin oikein, niin täysin oikein, että Anisja Fjedorovna, joka heti alussa oli hänelle ojentanut tässä toimessa niin välttämättömän huivin, nauroi kyynelissä katsellessaan tätä hentoa, sulavaa hänelle niin vierasta, silkissä ja sametissa kasvatettua kreivitärtä, joka oli täysin käsittänyt sen, mitä oli Anisjassa, hänen isässään, tädissään, äidissään ja jokaisessa venäläisessä.

— Mutta kreivitär pieni — selvä juttu mars, — sanoi setä iloisesti nauraen, kun oli lopettanut tanssimisen. — Sepä jotakin, serkku pieni! Ei nyt muuta kuin kelpo poika mieheksi hänelle — selvä juttu mars!

— Jo onkin tiedossa, — sanoi Nikolai hymyillen.

— Oo? — huudahti setä ihmetellen ja katseli kysyvästi Natashaan. Onnellinen hymy huulilla nyökäytti Natasha myöntävästi päällään.

— Ja millainen sitten! — hän sanoi. Mutta heti kun hän oli tämän sanonut, heräsi hänen sielussaan aivan uusi ajatusten ja tunteiden sarja: "Mitä tarkoitti Nikolain hymy, kun hän sanoi: 'jo onkin tiedossa?' Onko hän asiasta mielissään vai eikö ole? Tuntuu kuin hän ajattelisi, ettei minun Bolkonskini hyväksyisi eikä ymmärtäisi meidän ilonpitoamme. Mutta hänpä kaikki ymmärtäisi. Missä on hän tällä hetkellä?" — ajatteli Natasha, ja hänen kasvoilleen ilmestyi vakava ilme. Mutta tätä kesti vain hetken. "Älä ajattele tällaisia asioita, herkene", sanoi hän itselleen, hymähti, istuutui taas sedän viereen ja pyysi tätä soittamaan vielä jotain.

Setä soitti vielä laulun ja valssin, sitten hän vaikeni hetkeksi, rykäsi ja lauloi erään lempilauluistaan, metsämiehen laulun.

Setä lauloi kansanomaiseen tapaan, pitäen pääasiana sanoja, joihin sitten sävel liittyy jonkinlaisena täytteenä. Mitään erityistä nuottia ei tämän käsityskannan mukaan ole olemassakaan, se on ainoastaan sanojen koristeena. Ja siksipä sedänkin laulussa, kuten lintujenkin, tämä luonnollinen, koruton nuotti oli sanomattoman ihana. Natasha oli haltioissaan sedän laulusta. Hän päätti mielessään jättää harpun ja ruveta soittamaan kitaraa. Hän pyysi sedän kitaraa ja alkoi heti näppäillä erään laulun säveltä.

Kymmentä käydessä saapuivat kahdet vaunut ja kolme ratsastajaa Petjaa ja Natashaa noutamaan. Kreivi ja kreivitär eivät lainkaan tienneet, missä he olivat, ja olivat olleet kovin huolissaan, kertoi eräs etsijöistä.

Petja kannettiin kuin kuollut toisiin vaunuihin, Natasha ja Nikolai istuivat toisiin. Setä kääri Natashan huolellisesti ja heitti hänelle erikoisen hellät jäähyväiset. Käyden tuli hän saattamaan sillalle saakka, jota sentään ei voitu ajaa, vaan täytyi se kiertää kaalamoitse. Setä lähetti edeltä metsästäjänsä valaisemaan tietä lyhdyillä.

— Hyvästi, rakas serkku, — kuului pimeässä sedän ääni, ei sellaisena kuin Natasha sen ennen oli kuullut, vaan sellaisena kuin hän sen oli kuullut laulussa: "Illalla kun laski viti."

Kun he kulkivat kylän läpi, tuikki talojen akkunoista punertavia tulia, ja suloinen savun haju tunki sieramiin.

— Mikä verraton ihminen tuo setä! — sanoi Natasha, kun he olivat saapuneet valtatielle.

— Niin on, — vastasi Nikolai. — Onko sinun kylmä?

— Ei, voin mainiosti, verrattomasti. Minun on niin hyvä olla, — vastasi Natasha, hieman ihmetellen veljen kysymystä.

He olivat kauvan ääneti! Yö oli kylmä ja kostea. Oli niin pimeä, ettei hevosia edes eroittanut, kuului vain, miten ne moiskivat rapakkoisella tiellä.

Mitä liikkuikaan Natashan lapsellisessa sielussa, joka oli niin ahnas ja altis elämän erilaisimmille vaikuttimille? Miten mahtoikaan kaikki olla siellä järjestettynä?

Mutta onnellinen hän oli ylen. Kun he jo olivat aivan kodin lähellä, heläytti Natasha äkkiä: "Illalla kun laski viti." Koko tien oli hän tavoitellut tätä säveltä, mutta nyt hän sen vasta tavoitti.

— Jopa tavoitit, — sanoi Nikolai.

— Mitä sinä olet ajatellut matkalla, Nikoljenka? — kysyi Natasha.

Sisaruksilla oli usein tapana tehdä toisilleen tällaisia kysymyksiä.

— Minäkö? — sanoi Nikolai, muistellen; — ensin näes ajattelin, että Rugai, ruskea uroskoira muistuttaa setää, ja jos se olisi ihminen, niin varmaankin se elättäisi setää, jolleikaan ajon tähden, niin ainakin sielujen sopusoinnun tähden. Miten hän on herttainen tuo setä! Eikö olekkin? Mutta entäs sinä?

— Minäkö? Odotahan! Niin, ensin ajattelin, että kuljemme ja luulemme kulkevamme kotia kohti, mutta kuljemmekin Jumala ties minne tässä pimeässä ja yhtäkkiä saavumme perille ja huomaamme, ettemme olekkaan Otradnossa, vaan jossain lumotussa valtakunnassa. Ja sitten minä vielä ajattelin... Ei, en muuta ajatellutkaan.

— Tiedän; varmaankin ajattelit häntä, — sanoi Nikolai hymyillen, kuten Natasha saattoi arvata äänestä.

— En, vastasi Natasha, vaikka hän todellakin oli ajatellut ruhtinas Andreitakin, vieläpä sitäkin, mitä tämä olisi pitänyt sedästä. — Ja sitten minä vielä toistelin itsekseni, koko matkan toistelin itsekseni: miten edukseen Anisjushka esiintyi, edukseen... — sanoi Natasha. Ja Nikolai kuuli, miten sisar syyttä suotta nauraa helasi. — Mutta kuulehan, — sanoi Natasha yhtäkkiä, — tiedän, etten enää koskaan ole niin onnellinen ja rauhallinen kuin nyt.

— Olehan lörpöttelemättä tyhmyyksiä, — sanoi Nikolai ja ajatteli: "Suloinen on tämä Natashani! Toista sellaista ystävää minulla ei ole, enkä koskaan saakkaan. Miksi meneekään hän miehelään, hauskapa olisi yhdessä, olla aina vain kululla!"

"Mikä aarre tämä Nikolai!" — ajatteli Natasha.

— Hei! Vierashuoneessa on vielä tuli, — sanoi hän ääneen, osoittaen päärakennuksen akkunoita, jotka loistivat viehättävinä kosteassa samettiyössä.

VIII.

Kreivi Ilja Andreitsh oli luopunut aateliston puhemiehen toimesta, sillä hänen varansa eivät sietäneet siitä johtuvia menoja. Mutta raha-asiat eivät sittenkään parantuneet. Usein tapasivat Natasha ja Nikolai vanhempansa salaperäisinä ja rauhattomina keskustelemasta ja vieläpä kuulivat joskus puhuttavankin suuren moskovalaisen sukutalon ja Moskovan läheisen maatilan myymisestä. Tosin oli nyt vierastulva jonkun verran asettunut, ja Otradnossa elettiin yksinkertaisemmin kuin takavuosina, mutta sittenkin oli talo vielä väkeä täynnä, ja puolispöydässä istui aina vähintäin parikymmentä henkeä. Nämä henkilöt olivat kaikki aivan kuin omaisia, sellaisia jotka olivat taloon kotiutuneet, ja tuntuipa kuin he olisivat olleet kaikki siellä välttämättömiäkin. Tällaisia olivat soittotaiteilija Dimmler vaimoineen, tanssinopettaja Vogel perheineen, vanha neiti Bjelof, joka oli kauvan asunut talossa, ja monet muut: Petjan opettajat, tyttärien entinen kotiopettaja ja sanalla sanoen ihmiset, joiden oli parempi ja edullisempi asua kreivin talossa kuin kotonaan. Vieraita ei käynyt niin paljon kuin ennen, mutta elämä oli entisen kaltaista, eivätkä kreivitär ja kreivi muunlaista elämää osanneet ajatellakaan. Metsästysseuruetta ja koiria oli Nikolai yhä lisännyt, tallissa oli 50 hevosta ja 15 kuskia, ja nimipäiviä vietettiin yhtä juhlallisesti kuin ennenkin: annettiin kallisarvoisia lahjoja ja järjestettiin komeita päivällisiä. Kreivillä oli yhä entiset whisti- ja boston-iltansa, jolloin hän hävisi satoja ruplia illassa, sillä hän piteli korttejaan niin huolettomasti, että naapurit saattoivat pelata aivan kuin levitetyin kortein. Naapurit pitivätkin näitä voittojaan niin luonnollisina, että Ilja Andreitshin peli-illoista oli tullut heille jonkinlaisia edullisia veronkantotilaisuuksia.

Kreivi kulki kuin mahdottoman suuressa metsästysverkossa, koettaen itselleen uskotella, ettei ole siihen takertunut. Mutta joka askeleella takertui hän yhä pahemmin ja tunsi, ettei voi siitä irti riehtautua eikä ryhtyä varovasti ja kärsivällisesti silmuja päästelemään. Kreivittären rakastava sydän tunsi, että heidän lapsiaan vaanii köyhyys ja taloudellinen perikato. Ei hän sitä pitänyt kreivin syynä, sillä tämä ei saattanut olla toisenlainen kuin oli, ja näkyihän hänkin kärsivän (vaikka koettikin sitä salata) tästä uhkaavasta häviöstä. Kreivitär mietiskeli keinoja pulan selvittämiseksi. Hänen naiselliselta näkökannaltaan katsoen oli ainoastaan yksi keino: Nikolain oli mentävä rikkaisiin naimisiin. Hänen mielestään oli tämä viimeinen toivo, ja jos Nikolai ei suostu hänen valitsemaansa tyttöön, niin ei ole enää toivoakaan asiain järjestämisestä. Tämä valittu oli Julia Karagin, kelpo vanhempain tytär, Nikolain lapsuudenystävä ja nyt rikas morsian, kun viimeinenkin hänen veljistään oli kuollut.

Kreivitär kirjoitti asiasta tytön äidille Moskovaan ja sai suosiollisen vastauksen. Rouva Karagin vastasi, että hän puolestaan suostuu ehdotukseen, mutta kaikki riippukoon tytön tunteista. Samalla pyysi hän Nikolaita saapumaan vierailulle Moskovaan.

Kyynelsilmin puhui kreivitär usein pojalleen, että nyt, kun molemmat tytöt jo ovat omansa löytäneet, hänen ainoa toivonsa on saada Nikolaille puoliso. Rauhallisena kallistaisi hän päänsä hautaan kun näkisi vain tämän onnellisen päivän. Sitten kertoi hän, että hänellä on ihana tyttö tiedossa ja tutkiskeli pojan mielialaa avioliiton suhteen.

Kesken puheita alkoi kreivitär kehuskella Juliaa ja kehoitteli Nikolaita matkustamaan pyhiksi Moskovaan huvittelemaan. Nikolai arvasi äidin aikomukset, ja kun kerran taas oli puhe näistä asioista, vaati hän äidiltä täyttä selvyyttä. Äiti tunnustikin suoraan, että hänen aikomuksensa oli naittaa Nikolai Julia Karaginille, sillä tämä oli ainoa keino, jolla perhe saatettiin pelastaa perikadosta.

— Mutta jos rakastankin köyhää tyttöä, äiti, tokkohan vaaditte, että rikkauksien tähden uhraan tunteeni ja kunniani? — kysyi poika äidiltään, käsittämättä kysymyksensä julmuutta ja tahtoen vain osottaa jalouttaan,

— En, et ole minua käsittänyt, — sanoi äiti, tietämättä, miten olisi itseään puolustanut. — Sinä et minua käsitä, Nikoljenka. Tarkoitan sinun onneasi, — hän lisäsi, mutta tunsi samalla, ettei puhunut totta ja että hämmentyi. Hän pillahti itkuun.

— Äiti kulta, älkää itkekö, sanokaa vain, että tätä vaaditte minulta, sillä tiedättehän, että annan elämäni, kaikkeni teidän rauhastanne, — sanoi Nikolai. — Uhraan kaikkeni teidän tähtenne, tunteenikin.

Mutta tätä kreivitär ei tahtonut. Hän ei vaatinut pojaltaan uhreja, päinvastoin olisi hän itse ollut valmis uhraantumaan.

— Ei, et minua käsitä, jättäkäämme tämä asia, — hän sanoi, kuivaten kyyneliään.

"Niin, kenties rakastankin köyhää tyttöä", — puhui Nikolai itsekseen, — "miksikä siis uhraisin tunteeni ja kunniani? Ihmettelen, miten saattoikaan äiti minulle tällaista ehdottaa. Siksikö en saisi Sonjaa rakastaa että hän on köyhä?" — hän ajatteli. "Enkö saisi vastata hänen uskolliseen ja uhrautuvaan rakkauteensa? Varmaankin tekisi hän minut monin kerroin onnellisemmaksi kuin joku Julia nukke. Tunteeni tosin voin uhrata omaisteni tähden, mutta pakottaa en voi sydäntäni rakastamaan. Jos rakastan Sonjaa, niin ovat tunteeni voimakkaammat ja jalommat kaikkea maailmassa."

Nikolai ei matkustanut Moskovaan, eikä kreivitärkään enää puhunut avioliitosta, mutta surumielin, vieläpä toisinaan äkäisenäkin hän katseli, miten Nikolain ja köyhän Sonjan välit kävivät yhä hellemmiksi. Hän tunsi tekevänsä väärin kun oli nyrperä Sonjalle ja häntä kiusasi syyttä suotta, nimitellen häntä milloin "rakkaani", milloin "Te." Enin harmitti hyväsydämistä kreivitärtä se, että köyhä, mustasilmäinen Sonja oli niin lempeä, hyvä ja uhrautuvan jalomielinen hyväntekijöilleen ja niin uskollisesti, järkkymättömästi ja epäitsekkäästi rakasti Nikolaita, ettei mistään saattanut häntä nuhdella.

Nikolain loma-aika alkoi kulua lopulleen. Ruhtinas Andreilta saapui Roomasta neljäs kirje, jossa hän kirjoitti, että jo aikoja sitten olisi ollut kotimatkalla, ellei hänen haavansa lämpimän ilman vaikutuksesta odottamatta olisi auvennut, mikä seikka pakoitti hänen siirtämään paluunsa seuraavan vuoden alkuun. Natasha rakasti yhtä kiihkeästi sulhastaan, oli rauhallisen onnellinen ja nautti täysin siemauksin elämän iloista; mutta kun neljäs kuukausi ruhtinas Andrein lähdöstä alkoi olla lopullaan, valtasi Natashan toisinaan sellainen ikävänpuuska, että hänen kävi mahdottomaksi sitä kukistaa. Hän sääli itseään, häntä suretti, että aika kului niin turhaan, tuottamatta kenellekään iloa tai hyötyä. Ja sentään, miten voimakkaana hänessä paloikaan rakkaus, ja miten paljon tunsi hän itsessään rakastettavaa.

Elämä Rostovien talossa oli käynyt ikäväksi.

IX.

Oli joulunpyhät. Jumalanpalvelukset olivat juhlallisia, naapurit ja alustalaiset kävivät ikävillä, virallisilla vieraskäynneillään, ja kaikkialla näkyi uusia pukuja. Mutta mitään erikoista, joulunpyhille ominaista ei ollut huomattavissa, vaikkakin tyynet, häikäisevän kirkkaat pakkaspäivät ja tähtikirkkaat kuutamoyöt näyttivät vaativan jotain erikoisempaa näiltä pyhiltä.

Kolmantena juhlapäivänä hajaantuivat perheenjäsenet puolisten jälkeen kukin taholleen. Oli päivän ikävin aika. Nikolai, joka koko aamupuolen oli ajellut vieraskäynneillä, oli nukahtanut arkihuoneeseen. Vanha kreivi veti päivällisunta työhuoneessaan. Vierashuoneessa, pyöreän pöydän ääressä istui Sonja ja jäljenteli jotain koristemallia. Kreivitär pani pasianssia. Narri Nastasja Ivanovna istui surullisen näköisenä kahden vanhan naisen seurassa akkunan luona. Natasha tuli huoneeseen, meni Sonjan luo, katsahti tämän työhön, meni sitten äidin luo ja pysähtyi sanaakaan sanomatta hänen eteensä. — Sinähän kuljet kuin koditon, — sanoi äiti. — Mitä haluat?

— Haluan hänet ... heti, tuossa hetkessä tahdon hänet, — sanoi Natasha loistavin silmin ja vakavana.

Kreivitär nosti päänsä kortista ja katsoa tuijotti tyttäreensä.

— Älkää katsoko minuun. Äiti, älkää katsoko, en voi pidättää kyyneliä.

— Istuhan tähän viereeni, rakkaani, — sanoi äiti.

— Äiti, tahdon hänet. Miksi pitää minun näin kärsiä, äiti?...

Hänen äänensä värähti, silmät kyyneltyivät, ja hän kääntyi äkkiä, salatakseen kyyneleensä ja poistui huoneesta.

Hän meni arkihuoneeseen, pysähtyi hetkeksi ja lähti sitten palvelijattarien huoneeseen. Siellä vanha sisäkkö paraillaan ripitti nuorta tyttöä, joka juuri oli tullut väentuvasta.

— Yhä vain leikkiä ja leikkiä, — pauhasi vanhus. — Kaikella on aikansa.

— Päästä hänet, Kondratjevna, — sanoi Natasha. Mene, Mavrusha, mene.

Ja päästettyään Mavrushan lähti Natasha salin kautta eteiseen. Eräs vanhus ja kaksi nuorta palvelijaa pelasivat täällä korttia. He lopettivat pelinsä ja nousivat seisaalleen, kun Natasha tuli eteiseen.

"Mitä antaisinkaan heille tehtäväksi?" — ajatteli Natasha.

— Niin, Nikita, menehän, ole hyvä ... minne hänet lähettäisinkään? Niin, menehän väentupaan ja tuo sieltä tänne kukko; niin ja sinä Misha tuo vähän kauroja.

— Vähän kauroja käskette? — toisti Misha alttiin iloisena.

— Mene, mene sukkelaan, — tiukkasi vanhus.

— Fjedor, hanki sinä minulle liitua.

Tarjoiluhuoneen läpi kulkiessaan käski Natasha tuomaan teekeittiön, vaikkei vielä ollutkaan teen aika.

Tarjoilija Foka oli talon äkäisin henkilö. Natasha mielellään näytteli mahtiaan Fokalle. Foka ei ollut uskovinaan määräystä ja meni tiedustelemaan tarkemmin.

— Kyllä se neiti osaa! — sanoi Foka ja oli olevinaan yrmeä.

Kukaan talossa ei vaivannut palvelijoita niin paljon kuin Natasha. Hän ei koskaan voinut mennä palvelijain ohi antamatta heille joitain määräyksiä. Näytti aivan siltä kuin olisi hän tahtonut koetella heidän kärsivällisyyttään ja saada heitä äkäisiksi; mutta siitä huolimatta eivät palvelijat täyttäneet kenenkään käskyjä niin mielellään kuin Natashan. "Mitä oikeastaan tekisin? Minne tästä menisin?" ajatteli Natasha kulkiessaan hiljalleen käytävässä.

— Nastasja Ivanovna, mitä minusta tulee? — kysyi hän narrilta, joka kaapu harteilla tuli häntä vastaan.

— Sinusta tulee kirppuja, heinäsirkkoja, hepokatteja, — vastasi narri.

— Jumalani, Jumalani, yhä vain samaa. Voi, minne tästä menisin? Mitä olisi minun itselleni tehtävä? — Ja hän lähti juosten, kolisten nousemaan yläkertaan, missä Vogel asui vaimoineen.

Vogelin luona oli kaksi kotiopettajatarta, pöydällä oli rusinoita, pähkinöitä ja manteleja. Kotiopettajattaret keskustelivat siitä missä voi halvemmalla elää, Moskovassako vai Odessassa. Natasha istuutui ja alkoi kuunnella vakavan ja miettivän näköisenä heidän keskusteluaan, mutta nousi samassa seisaalleen.

— Madagaskarin saari, — hän lausui ääneen. — Ma-da-gas-kar, — toisti hän selvästi joka tavun. Vastaamatta M-me Schossin kysymykseen, mitä hän puheellaan tarkoitti, hän poistui huoneesta.

Petja oli myös yläkerrassa: hän järjesteli opettajansa kanssa ilotulitusta, jonka aikoi yöllä sytyttää,

— Petja! Petjka! — huusi Natasha veljelleen, — kanna minut alakertaan.

Petja juoksi hänen luokseen ja taivisti selkänsä. Natasha tarttui hänen kaulaansa ja hypähti selkään. Hyppien lähti Petja viemään sisartaan alas portaista.

— Ei, päästähän sentään... Madagaskarin saari, — lausui Natasha, hypähti Petjan selästä ja laskeutui alakertaan.

Natasha kulki kuin hallitsija valtakunnassaan, koettaen valtansa lujuutta ja kun tuli vakuutetuksi, että kaikki olivat kuuliaisia, mutta hänen siitä huolimatta ikävä, lähti hän saliin, otti kitaran, istuutui pimeään nurkkaan kaapin taakse ja alkoi hiljalleen kieliä näppäillen tapailla erästä operan katkelmaa, jonka oli kuullut Pietarissa ollessaan ruhtinas Andrein kanssa teatterissa. Sivullisesta tuntui hänen soittonsa sisällyksettömältä näppäilyltä, mutta hänen omiin mielikuviinsa loihtivat nämä sävelet sarjan muistoja. Hän istui kaapin takana, tuijotti tarjoiluhuoneen ovesta tulevaan valojuonteeseen, kuunteli kitaran heläilyä ja eli muistoissaan.

Sonja meni salin läpi tarjoiluhuoneeseen vesilasi kädessä. Natasha katsahti ovenraosta tarjoiluhuoneeseen, ja hänestä tuntui kuin olisi hän ennenkin nähnyt tuon saman näön: tarjoiluhuoneesta tuli valojuonne, ja Sonja meni vesilasi kädessä. "Niin, ja kaikki kävi aivan samalla tavalla", ajatteli Natasha.

— Sonja, tiedätkö mitä tämä on? — huusi Natasha, näppäytellen paksua kieltä.

— Ah, sinäkö siellä! — sanoi Sonja vavahtaen, tuli Natashan luo nurkkaan ja alkoi kuunnella. — En tunne. Liekkö Myrsky? — sanoi hän arastellen ja peläten erehtyvänsä.

"Juuri noin hän silloinkin vavahti, noin tuli luokseni ja hymyili arasti", ajatteli Natasha: "ja samoin silloinkin mielestäni jotain hänestä puuttui."

— Ei, tämä on kööri Vedenkantajasta, tunnetko? — Ja Natasha lauloi köörin, jotta Sonja olisi sen tuntenut.

— Missä kävit? — kysyi Natasha.

— Kävin vaihtamassa vettä lasiini. Lopetan tuossa paikassa mallini jäljennöksen.

— Sinä olet aina toimessa, mutta minäpä en mihinkään pysty, — sanoi Natasha. — Mutta missä on Nikolai?

— Nukkuu, luullakseni.

— Sonja, menehän ja herätä hänet. Sano, että pyysin häntä laulamaan.

Natasha jäi taas yksin nurkkaansa ja alkoi ajatella tuota äskeistä päähänpistoaan, mutta asia ei selvinnyt, eikä hän siitä niin suurin näyttänyt välittävänkään, vaan siirtyi mielikuvissaan taas niihin aikoihin, jolloin ruhtinas Andrei vielä oli hänen lähettyvillään ja rakastunein silmäyksin häntä katseli.

"Voi jospa hän jo pian saapuisi! Minä niin pelkään, ettei hän saavukkaan! Mutta minähän vanhenen aivan! Enkä enää sitten ole sama kuin nyt. Mutta kenties hän tänäpänä saapuu, kenties tuossa hetkessä. Kenties on hän jo saapunutkin ja istuu tuolla vierashuoneessa. Kenties hän on saapunut jo eilen, ja minä olen unohtanut." Hän nousi nurkastaan, laski kitaran kädestään ja lähti vierashuoneeseen.

Koko väki, opettajat, kotiopettajattaret ja vieraat istuivat jo teepöydässä. Palvelijat häärivät pöydän ympärillä, mutta ruhtinas Andreita ei ollut, kaikki oli ennallaan.

— Mutta tuossapa hän onkin, — sanoi vanha kreivi nähdessään Natashan. — No, istuhan tähän viereeni. — Mutta Natasha pysähtyi äitinsä viereen ja katseli ympärilleen aivan kuin olisi jotakuta etsinyt.

— Äiti! — lausui hän hiljaa. — Antakaa hänet minulle, antakaa, äiti, pian, pian, — ja taas oli hän pillahtamaisillaan itkuun.

Hän istuutui pöytään ja alkoi kuunnella vanhuksia ja Nikolaita, joka myös oli saapunut seuraan. "Jumalani, Jumalani, samat kasvot, samat keskustelut ja isä pitää kuppia kädessään samoin kuin ennenkin ja samoin hän puhaltaakin kuppiinsa!" ajatteli Natasha, tuntien kauhukseen miten vastenmielisiltä kaikki nuo henkilöt hänestä nyt tuntuivat ainoastaan sentähden että he olivat yhä entisensä kaltaisia.

Teenjuonnin jälkeen menivät Nikolai, Sonja ja Natasha arkihuoneeseen ja asettuivat lempinurkkuseensa, missä he aina keskustelivat salaisimmista sydämen asioista.

X.

— Tuntuuko sinusta joskus, — sanoi Natasha veljelleen, kun he olivat sijoittuneet nurkkaseensa, — tuntuuko sinusta toisinaan kuin ei enää olisi mitään odotettavissa elämältä; kuin kaikki onni ja ilo olisi mennyttä? Eikä silti tunnu ikävältä, mieli vain käy suruisaksi?

— Tuntuupa useinkin! — veli vastasi. — Usein on kaikki näyttänyt niin hyvältä, kaikki ovat olleet iloisia, mutta minusta on tuntunut kaikki ällöttävältä ja on tuntunut siltä kuin kaikkien pitäisi kuolla. Kerran rykmentissä ollessani en lähtenyt toisten seurassa huvittelemaan; kuului soittoa ... mutta minut valtasi äkkiä hirveä ikävä...

— Voi, käsitän tämän. Käsitän, käsitän, — keskeytti Natasha. — Olin vielä aivan pieni, kun sain kokea samaa. Muistatko, minua kerran rangaistiin luumujen syömisestä, ja te toiset tanssitte, mutta minä istuin luokkahuoneessa ja itkin. En koskaan unhoita tätä tapausta: olin murheellinen ja minä säälin kaikkia sekä itseäni että muita, kaikkia ihmisiä säälin. Ja siitä se johtui, että olin viaton, — puhui Natasha, — muistatko?

— Muistan, — veli vastasi. — Muistan, että tulin sitten sinun luoksesi ja tahdoin sinua lohduttaa, mutta minua, tiedäs, hävetti. Voi, miten naurettavia silloin olimme. Minulla oli silloin rakas lelu, jöröjukka, ja sen tahdoin minä antaa sinulle. Muistatko?

— Mutta muistatko sinä, — sanoi Natasha miettivän hymyilevänä, miten kauvan, kauvan sitten, olimme silloin vielä aivan pieniä, setä kutsui meidät isän työhuoneeseen, tämä tapahtui jo vanhassa talossa, ja silloin oli jo pimeä; me menimme, ja yhtäkkiä seisoi edessämme...

— Neekeri, — jatkoi Nikolai iloisesti hymyillen, — tottapa sen muistan. En vielä nytkään tiedä, oliko se neekeri, vain unessako sen olen nähnyt vai liekkö siitä meille kerrottu.

— Se oli sellainen harmaa, muistathan, hampaat valkeat, seisoi siinä ja katseli meitä...

— Muistatko, Sonja? — kysyi Nikolai.

— Kyllä, kyllä, jotain sellaista minäkin muistelen, — vastasi Sonja arasti.

— Olen tästä neekeristä kysynyt isältä ja äidiltäkin, — sanoi Natasha. — He sanovat, ettei mitään neekeriä ole ollut. — Mutta näythän sinäkin muistavan!

— Muistan selvästi, aivan kuin tuossa vieläkin näkisin hänen hampaansa.

— Miten kummallista, aivan kuin unta. Minä pidän tällaisesta.

— Mutta muistatko, kun vierittelimme munia salissa, ja yhtäkkiä ilmestyi matolle — kaksi akkaa ja alkoivat siinä kieppua. Olikohan sekin oikein todellista? Muistatko, miten oli hauska?

— Muistan. Mutta muistatko sinä, kun isä sininen turkki yllä seisoi portailla ja ammuskeli pyssyllä?

Hymyillen ja nauttien he muistelivat kaukaisia huolettoman, runollisen lapsuuden aikoja, noita aikoja, joiden tapahtumista ei enää voi eroittaa unennäköjä. He naureskelivat hiljalleen, ja riemu täytti heidän mielensä.

Sonja, kuten tavallisesti, jäi syrjään, vaikkakin kaikki muistot olivat heille yhteisiä.

Hän ei suuriakaan muistanut noista ajoista, ja sekin, minkä muisti, ei herättänyt hänessä sellaisia runollisia tunnelmia, kuin Nikolaissa ja Natashassa. Hän nautti ainoastaan toisten ilosta, koettaen itsekin tekeytyä iloiseksi.

Silloin vasta Sonja innostui, kun alettiin muistella hänen saapumistaan Rostovien taloon. Sonja kertoi, miten hän oli pelännyt Nikolaita sentähden että tämän takissa oli pauloja, ja lapsenhoitajatar oli peloitellut, että hänet neulotaan kiinni näihin pauloihin.

— Mutta minä muistan, kun minulle sanottiin, että sinä olit syntynyt kaalinkuvun alla, — sanoi Natasha.

— Ja muistan, miten en uskaltanut epäillä, mutta tiesin hyvin, että minua uskoteltiin, ja minun oli niin paha olla.

Keskustelun aikana ilmestyi arkihuoneen takaoveen sisäkön pää.

— Neiti, kukko on jo täällä, — lausui tyttö kuiskaten.

— En välitä siitä, Polja, käske viemään se takasin, — sanoi Natasha.

Nuorten keskustellessa tuli huoneeseen Dimmler ja meni harpun luo, joka seisoi nurkassa. Hän otti verhon harpulta, mikä tällöin päästi pahan säräyksen.

— Edvard Karlitsh, soittakaahan, olkaa hyvä, Fieldin nocturne, josta niin paljon pidän, — kuului vierashuoneesta vanhan kreivittären ääni.

Dimmler näppäytti soinnun harpustaan ja nuoriin kääntyen hän lausui: — miten nuoret istuvat hiljaa!

— Niin, me filosofeerailemme, — vastasi Natasha, vilaisten sivulleen, mutta jatkoi taas puhettaan. Nyt puhuttiin unista.

Dimmler alkoi soittaa, Natasha hiipi hiljaa varpaillaan pöydän luo, otti siltä kynttilän ja vei sen toiseen huoneeseen. Yhtä hiljaa palasi hän takasin ja istuutui entiselle paikalleen. Huoneessa, etenkin sohvan seuduilla, missä nuoret istuivat, oli pimeä, mutta suurista akkunoista hymyili hopeakirkas täysikuu.

— Tiedäppäs, minä arvelen, — sanoi kuiskaten Natasha, kun Dimmler jo oli lopettanut soittonsa ja istuen paikallaan hiljaa hiveli harpun kieliä epätietoisena, lopettaisiko vai alkaisiko soittaa vielä jotain muuta, — arvelen että kun ihminen oikein muistelee ja muistelee, yhä vain muistelee, niin voi hän muistaa sellaistakin, mikä on tapahtunut ennen hänen syntymäänsä...

— Se on sielunvaellusta, — sanoi Sonja, joka oli ollut tunnontarkka luvuissaan ja muisti kaikki lukemansa.

— Egyptiläiset uskoivat, että meidän sielumme ennen ovat olleet eläimissä ja taas kerran palaavat eläimiin.

— Ei, en usko, että olemme olleet eläimissä, — sanoi Natasha yhä vielä kuiskaten, vaikka soitto jo kauvan sitte oli tauvonnut, — mutta minä tiedän varmasti, että olemme olleet enkeleinä tuolla jossain ja täälläkin olemme olleet, ja siksipä kaikki muistammekin...

— Saanko minäkin yhtyä teihin? — kysyi Dimmler, joka hiljaa oli tullut nuorten luo, ja istuutui seuraan.

— Jos olemme olleet enkeleinä, niin miksi sitten olemme alennetut? — kysyi Nikolai. — Ei, se on mahdotonta.

— Miksi alennetut, kuka sinulle on sanonut, että olemme alennetut?... Miten tiedän, mikä minä olen ennen ollut, — intti vakuuttaen Natasha. — Onhan sielu kuolematon ... jos siis elän ikuisesti, niin olenhan jo ennenkin elänyt, olen elänyt kokonaisen iäisyyden.

— Niin, mutta vaikea on meidän kuvitella iäisyyttä, — sanoi Dimmler hiljaa ja vakavasti, vaikkakin hän nuorien luo tullessaan oli hymyillyt hyvänsuovan pilkallisesti.

— Miksi on vaikea kuvitella iäisyyttä? — sano Natasha. — Tämä päivä kuluu loppuun, tulee huomen ylihuomen, ja eilinen oli entispäivä...

— Natasha! Nyt on sinun vuorosi. Laula minulle jotain, — kuului kreivittären ääni. — Istutte siellä kuin mitkäkin salaliittolaiset.

— Äiti! Minua ei lainkaan haluta, sanoi Natasha, mutta nousi sentään seisaalleen.

Nuoret, vieläpä vanha Dimmlerkin olisivat mielellään jatkaneet keskustelua ja istuneet nurkkasessaan, mutta Natasha oli jo noussut, ja Nikolai istuutui klaveerin ääreen.

Kuten tavallisesti asettui Natasha seisomaan keskelle salia, missä oli paras kaje, ja alkoi laulaa äitinsä lempilaulua.

Hän sanoi, ettei tahtoisi laulaa, mutta siitä huolimatta hän lauloi tänä iltana paremmin kuin oli laulanut pitkiin aikoihin tai vastakaan pitkiin aikoihin lauloi. Vanha kreivi oli paraillaan työhuoneessaan neuvottelemassa Mitenjkan kanssa kun hän kuuli laulun. Hän hätääntyi ja sotkeutui määräystensä antamisessa kuin koulupoika, jonka tekee mieli tunnilta leikkimään, ja viimein hän vaikeni kokonaan. Mitenjkakin vaikeni ja kuunteli hymyillen. Nikolai ei irroittanut silmiään sisaresta ja hengittikin samoin ottein kuin sisarkin. Sonja kuunteli ja ajatteli, miten suunnaton ero on olemassa hänen ja ystävättären välillä, ja miten mahdoton hänen olisi edes suunnilleenkaan olla niin lumoava kuin serkun. Vanha kreivitär istui onnellisen surumielinen hymy kasvoilla ja kyyneleet silmissä ja silloin tällöin nyökäytteli päällään. Hän ajatteli Natashaa, omaa nuoruuttaan ja tyttären avioliittoa, jossa hänen mielestään oli jotain luonnotonta ja kauheata.

Dimmler oli istuutunut kreivittären viereen ja kuunteli silmät ummessa.

— Ei, kreivitär, — sanoi hän viimein, — hän on europalainen kyky, hänellä ei ole enää mitään opittavaa, tuollaista pehmeyttä, hellyyttä, voimaa...

— Ah! miten pelkään hänen puolestaan, miten pelkään, — sanoi kreivitär, unohtaen kenen kanssa puheli. Hänen äidinsilmänsä näki, että tyttäressä oli jotain liian paljon, mikä esti häntä tulemasta onnelliseksi. Natashan laulaessa juoksi pyrynä huoneeseen riemastunut neljäntoista vuotias Petja ja ilmoitti että oli saapunut joulupukkeja.

Natasha keskeytti äkkiä laulunsa.

— Hölmö! — kirkasi hän veljelleen, juoksi pöydän luo, heittäytyi sille lonkalleen ja pillahti niin katkeraan itkuun, ettei aikoihin saattanut rauhoittua.

— Rauhoittukaa, äiti, enhän minä, Petja kun niin säikäytti, — lohdutteli Natasha äitiä ja koetti hymyillä, mutta kyyneleet tulvivat yhä silmistä, ja nyyhkytykset tukkivat kurkun.

Eteisessä tunkeilivat naamioidut alustalaiset, karhut, turkkilaiset, kapakoitsijat, rouvat, toiset naurettavan, toiset hirveän näköisinä. He toivat huoneisiin iloa ja talven raikasta kylmää. Alussa he arkailivat, piilottautuivat toistensa taakse, mutta vähitellen pakkautuivat he saliin ja alkoivat yhä iloisemmin ja hartaammin laulaa, tanssia, kiertää piirissä ja leikkiä joululeikkejä. Kreivitär naureskeli heidän eleilleen ja siirtyi sitten vierashuoneeseen. Ilja Andreitshin naama loisti ilosta, kun hän katseli naamioittuja ja kaikesta näkyi että hän eli mukana. Nuoret hävisivät jonnekin.

Puolen tunnin kuluttua ilmestyi saliin uusia naamioittuja entisten lisäksi: vanha rouva vannehame yllä — Nikolai, turkkilainen tyttö — Petja, pajatso — Dimmler, husaari — Natasha ja tsherkessi — Sonja, jolla oli poltetulla korkilla tehdyt viikset ja kulmakarvat.

Pukuja ihmeteltiin, kiiteltiin ja naamioituja koetettiin tunnustella. Kiitoksista ihastuneina arvelivat nuoret, että kannattaisi sitä lähteä naapureillekin näyttämään onnistuneita pukuja.

Nikolai, jonka teki mieli kiidättää toisia hyvällä kelillä kolmivaljakollaan, ehdotti että lähdettäisi sedän luo Mihailofkaan, ja päätti ottaa matkaan kymmenkunnan alustalaisistakin.

— Ei, miksi lähtisitte häiritsemään vanhusta, — sanoi kreivitär, — ja minne te siellä mahtuisittekaan. Jos kerran lähdette, niin lähtekää Meljukoveille.

Pelageja Danilovna Meljukof oli leski, jolla oli joukko ala-ikäisiä lapsia, niillä opettajat ja opettajattaret. Hänen tilansa oli Otradnosta neljän virstan matkan päässä.

— Kas sinä puhut järkevästi, rakkaani, — yhtyi keskusteluun vanha kreivi. — Minäpä pukeudun myös ja lähden matkaan.

Mutta kreivitär ei suostunut päästämään kreiviä, sillä tämän oli kolottanut jalkaa jo useita päiviä. Päätökseksi tuli, että vanha kreivi jäisi kotiin, mutta tytöt pääsisivät matkaan, jos M-me Schoss suostuisi lähtemään mukaan. Sonja, joka muuten oli niin arka ja ujosteleva hyökkäsi innokkaimmin M-me Schossin kimppuun.

Sonja oli paraiten naamioittu. Viikset ja kulmakarvat sopivat hänelle verrattomasti. Kaikki ylistivät häntä kauniiksi, ja näistä kiitoksista tuli Sonja elostuneen tarmokkaaksi, mikä ei suinkaan ollut hänen luonteelleen ominaista. Jokin sisäinen ääni sanoi hänelle, että tänään jos milloinkaan ratkaistaan hänen kohtalonsa, ja tässä tsherkessi-puvussaan hän näytti aivan uudelta ihmiseltä. M-me Schoss suostui lähtemään, ja puolen tunnin kuluttua helisi ja soi aisakellot ja tiukut, reenanturat kitisivät ja valittivat, ja portaiden eteen ilmestyi neljä kolmivaljakkoa.

Natashassa puhkesi ensimäisenä joulutunnelma ilmoille, tarttui pian toisiinkin, kasvoi ja vahveni ja nousi huippuunsa silloin kun koko seurue nauraa rupattaen, huutaen, kirkuen tuli suojista pakkaseen ja asettui rekiin.

Kahden reen eteen oli valjastettu työhevosia, kolmannen valjakon — vanhan kreivin — aisahevosena oli orlovilainen juoksija, neljännen — Nikolain — aisoissa oli pieni pitkäkarvainen musta. Nikolai oli naispukunsa ylle vetäissyt husaariviitan ja vyöttänyt sen uumenilta. Hän seisoi keskellä rekeä ja kokoili ohjia.

Oli niin kirkas kuutamo, että Nikolai eroitti valjaiden välkkyvät metallikoristeet ja hevosten silmät, kun ne pelokkaina vilkuilivat pimeällä kuistilla meluavaa seuruetta.

Nikolain rekeen istuutuivat Natasha, Sonja, M-me Schoss ja kaksi palvelustyttöä; orlovilaisen rekeen sijottuivat Dimmler puolisoineen ja Petja; toisiin rekiin pakkautuivat naamioitut alustalaiset.

— Anna mennä, Sahar! — huusi Nikolai kreivin kuskille, jotta saisi tilaisuuden matkalla ajaa hänen ohitseen.

Jalakset natisivat, kumea aisakello läpätteli, ja kolmivaljakko lähti liikkeelle. Sivuhevoset painautuivat aisoja vastaan ja vajosivat kääntyessään hohtavan valkeaan kovaan lumeen.

Nikolain valjakko lähti toisena; takaa kuului toisten melua ja vikinää. Aluksi kuljettiin hiljaista ravia kapealla tiellä.

Kun vielä kuljettiin puutarhassa, heittivät alastomat puut varjoja tielle ja peittivät kirkkaan kuun, mutta kun päästiin aukealle, kohtasi silmän timanttikirkas, sinertävän hohtava kuun valaisema, liikkumaton lumiaavikko. Ensimäinen reki töksähteli kuoppaisella tiellä, toinen, kolmas, ja häikäilemättä rikkoen luonnon syvän rauhan luisuivat reet toistensa jälissä.

— Jäniksen jäljet, paljon jälkiä! — kajahti kylmässä, tyynessä ilmassa Natashan ääni.

— Miten kirkasta, Nicolas! — kuului Sonjan ääni.

Nikolai kääntyi katsomaan Sonjaa ja taivistui paremmin nähdäkseen. Jotkin aivan uudet, herttaiset kasvot mustine kulmakarvoineen ja viiksineen tähystelivät kuun valossa soopelikauluksen keskeltä.

"Tuo on ennen ollut Sonja", — ajatteli Nikolai. — Hän taivisti lähemmäksi tyttöä ja hymyili.

— Mitä te Nicolas?

— Enhän minä mitään, — sanoi Nikolai ja kääntyi taas hevosiin.

Kun seurue oli saapunut tasaiselle valtatielle, jonka reenjalakset olivat tehneet liukkaaksi ja hokat uurtaneet laville, alkoivat hevoset hoputtamatta kiristää ohjia ja lisätä vauhtia. Vasen sivuhevonen alkoi pää sivulle vääntyneenä tempoa vetohihnojaan. Aisahevonen alkoi tasaisesti heilua ja viuhattaa korviaan, aivan kuin se olisi kysynyt: "jokohan tuota alkaisi, vai onko vielä aikaista?" Kaukaa edestä eroitti selvästi valkealla lumella Saharin mustan valjakon, mutta kumean aisakellon äänestä voi päättää että se eteni. Sieltä kuului huutoja, naurua ja naamioittujen ääniä.

— Jokohan nyt, rakkaani! — kirkasi Nikolai hevosille, kiristäen toisella kädellä ohjia ja viuhuttaen toisella ruoskaa.

Ja ainoastaan ilman suhinasta ja sivuhevosten tempailusta ja yhä taajenevasta kavion kapseesta saattoi huomata, miten hirvittävän lujaa valjakko lensi. Nikolai vilkasi taakseen. Kirkuen ja kiljuen hutkivat alustalaiset hevosiaan ja antoivat aisahevostenkin laukata pysyäkseen Nikolain kintereillä. Nikolain aisahevonen ravasi huimasti, ei ajatellutkaan rikkomista ja lupasi tarpeen tullen yhä vain lisätä vauhtia.

Nikolai saavutti Saharin valjakon. He laskeutuivat ahdetta ja tulivat leveälle niittytielle joen rannalle.

"Missä nyt oikeastaan olemme?" ajatteli Nikolai. "Varmaankin Käyrän niityllä. Eipä ollakkaan, tämä on aivan outo seutu, missä en milloinkaan ole ollut. Tämä ei ole Käyrän niitty eikä Djomkinon ahde, vaan Jumala ties mikä liekkään seutu! Tämä on jokin vieras seutu, lumottu paikka. Mutta olkoon mikä onkin!" Ja kirkaisten hevosille alkoi hän pyrkiä Saharin valjakon ohi.

Sahar pidätti hevosiaan ja käänsi härmän peittämät kasvonsa ohi pyrkijöihin.

Nikolai päästi hevosensa täyteen vauhtiin; Sahar oikasi kätensä sojoon, mäiskäytti huuliaan ja hellitti ohjat.

— No koetetaanko, herra, — hän lausui.

Julmasti kiitivät valjakot rinnan, ja yhä nopeammin kapsahtelivat nelistäväin hevosten kaviot. Nikolain valjakko alkoi päästä edelle. Sahar seisoi yhä entisessä asemassaan ja kohotti toisella kädellään ohjakset ilmaan.

— Älä luulekkaan, herra, — huusi hän Nikolaille.

Nikolai päästi kaikki hevoset lentoon ja sujautti Saharin ohi. Hieno, höyheä lumi ryöppysi reessä istujain kasvoille, tiu'ut ja aisakellot kilittivät, ja valjakon varjot ja nopeasti puikkivat hevosten jalat sulautuivat epämääräiseksi sekamelskaksi. Jalasten vitinä ja naisten kirunta täyttivät ilman.

Nikolai pidätteli hevosiaan ja vilkasi ympärilleen. Yhä olivat he samalla kuun valaisemalla satumaisella tasangolla, missä tähdet tuikkaelivat.

"Sahar huutaa, että kääntäisin vasemmalle; mutta miksi kääntäisin vasemmalle?" — ajatteli Nikolai. "Emmehän toki ole matkalla Meljukovien luo, eihän tuo tuossa ole Meljukofka? Jumala ties, minne olemme matkalla ja mitä on tekeillä — mutta sangen kummaa ja suloista tämä on." Hän katsahti rekeen.

— Katsokaa, hänen viiksensä ja kulmakarvansa ovat aivan valkeat, — sanoi joku noista kummallisista, sievistä, vieraista ihmisistä, joilla oli pienet viikset ja kauniit kulmakarvat.

"Se oli varmaankin Natasha", — ajatteli Nikolai, "mutta tuo on M-me Schoss; mutta kenties ei olekkaan; tuota viiksiniekkaa tsherkessiä en tunne, mutta siitä huolimatta häntä rakastan."

— Eikö teidän ole kylmä? — hän kysyi.

Tytöt eivät vastanneet, vaan hyrähtivät nauramaan. Dimmler huusi jotain, arvatenkin jotain hullunkurista, takana kulkevasta reestä, mutta Nikolain reessä istujat eivät saattaneet eroittaa hänen sanojaan.

— Niin, niin, vastasivat nauravat äänet.

Mutta tuossahan on taas tuo lumottu metsä rikkaine, tummine varjoineen, kimmeltävine timantteineen, pitkine marmoriporrasriveineen, satulinnat hohtavat hopeakattoineen, ja kuuluu jonkinlaista petojen kiljuntaa. "Mutta jos tuo sittenkin on Meljukofka, niin on sitäkin kummempaa, että kuljettuamme, Jumala ties missä, saavummekin Meljukofkaan", ajatteli Nikolai.

He olivat todellakin saapuneet Meljukofkaan, ja portaiden edessä oli heitä vastassa palvelijattaret ja palvelijat kynttilät kädessä ja iloisina vieraista.

— Keitä he ovat? — kyseltiin kuistilta.

— Naamioittuja Otradnosta, hevosista tuntee, — vastasivat äänet.

XI.

Pelageja Danilovna Meljukof, harteva tarmokas nainen, istui lasit nenällä ja viitta hartioilla tytärtensä ympäröimänä vierashuoneessa ja koetti paraansa mukaan tyttöjä huvittaa. He valoivat kaikessa rauhassa vahakuvia ja tarkastelivat kuvien varjoja seinällä, kun eteisestä alkoi kuulua jyrinää.

Husaarit, rouvat, noita-akat, pajatsot, karhut rykivät eteisessä, pyyhkielivät härmäisiä kasvojaan ja siirtyivät sitten saliin, missä kiireen kaupalla sytytettiin kynttilöitä. Pajatso — Dimmler ja rouva — Nikolai alkoivat tanssin. Kirkuvien lasten ympäröiminä menivät naamioidut kumartamaan emännälle, peittäen kasvonsa ja muuttaen äänensä, ja hajaantuivat sitten suureen saliin.

— Ah, on mahdotonta tuntea! Mutta Natasha sitten! Katsokaa, ketä hän muistuttaa! Todellakin muistuttaa hän jotakuta. Mutta Edvard Karlitsh miten onnistunut! Minä en tuntenut. Ja miten hän tanssii! Ah, herranen aika, ja tsherkessi sitten; todellakin mainion sopiva puku Sonjalle. Entäs tämä sitten? Olipa hauskaa! Tuokaa pöytiä, Nikita, Vanja! Ja me kun täällä kaikessa rauhassa istuimme!

— Ha-ha-ha!... Husaari, mutta husaari! Aivan kuin poika, ja jalat!... En totta tosiaan voi katsella... — huudettiin, hoettiin.

Natasha, nuorten Meljukovien lemmikki, katosi talon nuorten kanssa sivuhuoneisiin, minne vietiin korkkia ja kaikellaisia viittoja ja miesten pukuja. Kymmenkunnan minuutin kuluttua yhtyi naamioittuihin koko talon nuoriso.

Pelageja Danilovna, joka oli järjestänyt tilaa vieraille ja antanut määräyksiä heidän kestitsemisestään, käveli lasit nokalla ja suu hymyssä naamioittujen keskellä, katsellen läheltä heitä kasvoihin, mutta sittenkään ketään tuntematta. Hän ei tuntenut Rostoveja, ei Dimmleriä, eipä edes omia tyttäriään eikä viittoja ja virkapukuja, joihin nuoret olivat pukeutuneet.

— Mutta kukas tämä sitten on? — puheli hän kotiopettajattareen kääntyen ja katseli omaa tytärtään, joka oli pukeutunut Kasanin tatariksi. — Varmaankin joku Rostoveista. Ja entäs te sitten, herra husaari, missä rykmentissä palvelette? — kysyi hän Natashalta. — Tarjoahan turkittarellekin hedelmäpuristetta, — sanoi hän tarjoilijalle: — sitä ei kiellä syömästä heidän uskontonsa.

Katsellessaan naamioittujen kumman hullunkurisia temppuja (nämä olivat varmoja, ettei kukaan heitä tunne eivätkä sentähden mitään hävenneet) Pelageja Danilovna toisinaan peitti kasvonsa nenäliinaan ja rekotti vanhuksen hyvänsuovaa naurua niin että täyteläinen ruumis hytkyi.

— Entäs Sashinettini sitten, Sashinettini! — hän hoki.

Kun oli tanssittu trepakkaa ja piiritansseja, järjesti Pelageja Danilovna kaikki, sekä säätyläiset että alustalaiset, suureen kehään; tuotiin köysi, sormus ja hopearupla ja alettiin seuraleikit.

Tunnin kuluttua olivat kaikki puvut jo rypyissä ja epäjärjestyksessä. Korkkiviikset ja kulmakarvat olivat tahrineet hikiset, punakat kasvot. Pelageja Danilovnakin alkoi tuntea naamioittuja, ihaili ja kiitteli heidän pukujaan, mitkä hänen mielestään verrattomasti sopivat vallankin tytöille, ja kiitteli kaikkia siitä että olivat tuoneet ilon taloon. Vieraat vietiin illalliselle ruokahuoneeseen, mutta alustalaisia kestittiin salissa.

— Ei, mutta saunassa ennustaminen se vasta on hirvittävää! — puhui illallispöydässä eräs Meljukovien talossa asustava vanhapiika.

— Miksikä? — kysyi talon vanhin tytär.

— Ettepä vain uskalla koettaa, siinä vaaditaan rohkeutta...

— Minä menen, — sanoi Sonja.

— Kertokaa, miten kävi sen neidin? — sanoi talon vanhimman jälkeinen.

— Niin, kerran meni eräs neiti, — alkoi vanhapiika, — vei mukanaan kukon ja pöytäkaluston kuten tapa vaati ja istuutui odottamaan. Hetkisen oli hän istunut, kun kuulee aisakellon ja tiukujen ääntä ... reki pysähtyy; joku tulee. Ovi avautuu — ja ilmielävänä seisoo hänen edessään upseeri; käy pöytään istumaan hänen viereensä.

— Ai! Ai!... — kiljasi Natasha kauhuissaan silmät selällään.

— Oikeinko hän tuota ... oikeinko hän puhuikin?

— Oikein, kuten ihminen ainakin; ja alkoi tyttöä suositella. Tytön olisi pitänyt häntä puhuttaa kukon lauluun saakka, mutta häntä alkoikin peloittaa. Häntä peloitti ja hän sulki käsillä silmänsä. Silloin tulija häneen käsiksi. Onneksi joutuivat palvelustytöt hätään...

— Miksi heitä nyt taas peloittelette! — sanoi Pelageja Danilovna.

— Äiti, olettehan itsekin käynyt ennustamassa... — sanoi tytär.

— Mutta miten sitä aitassa ennustetaan? — kysyi Sonja.

— Mennään vain aittaan ja kuunnellaan. Jos kuuluu jyskettä tai koputusta, niin tietää se onnettomuutta, mutta jos alkaa viljaa ripotella, niin on se onneksi.

— Äiti, kertokaahan, miten teidän kävi aitassa?

Pelageja Danilovna hymähti.

— Mitäs siitä, olen jo unohtanut... — sanoi hän. — Ja eihän teistä kukaan mene?

— Eipähän, minä menen; Pelageja Danilovna päästäkää minut, minä menen, — sanoi Sonja.

— Kun et vain pelkää.

— Luisa Ivanovna, saanko mennä? — kysyi Sonja M-me Schossilta.

Jos leikittiin sormusleikkiä, köyttä käännettiin, ruplaa kätkettiin tai puheltiin kuten illallispöydässä, niin Nikolai ei poistunut Sonjan lähettyviltä ja katseli häntä aivan uusilla silmillä. Hänestä tuntui kuin olisi hän nyt vasta oikein todella tutustunut häneen. Ja tähän olivat syynä korkkiviikset. Natashankin mielestä oli Sonja tänä iltana niin iloinen, vilkas ja kaunis, ettei hän milloinkaan häntä sellaisena muistanut nähneensä.

"Tuollainen hän on, mutta minä olen täys hölmö!" ajatteli Nikolai katsellessaan Sonjan säihkyviä silmiä ja riemuitsevia, onnea hymyileviä kasvoja. Viiksien alle poskiin muodostui pienet, sievoset hymykuopat, joita Nikolai ei ennen muistanut huomanneensa.

— Minä en mitään pelkää, — sanoi Sonja, — Voinko lähteä heti? — Hän nousi pöydästä.

Hänelle neuvottiin aitta, sanottiin, miten hänen on vaiti seistävä ja kuunneltava ja lopuksi annettiin hänelle turkit. Sonja veti turkit yli päänsä ja vilkasi Nikolaihin.

"Mikä aarre tuo tyttö!" — ajatteli Nikolai. "Mitä olen ajatellutkaan näihin saakka!"

Sonja poistui käytävään lähteäkseen aittaan. Nikolai riensi pääkäytävälle, uskotellen että hänen on vari. Todellakin oli huoneissa ilma ummehtunutta väen paljouden johdosta.

Ilma oli yhä tyyni ja kylmä, kuu loisti taivaalla, mutta vielä kirkkaampana kuin vieraiden saapuessa. Kuun valo oli niin kirkas ja hangella loisti niin runsaasti tähtiä, ettei tehnyt mieli taivaalle edes katsahtaa, eikä oikeita tähtiä edes huomannutkaan. Taivas oli tumma ja ikävä, maa iloinen.

"Hölmö olen, hölmö! Mitä olenkaan odotellut näihin saakka?" ajatteli Nikolai, juoksi alas kuistilta ja lähti polkua myöten kiertämään rakennuksen nurkitse takakäytävälle, mistä tiesi Sonjan tulevan. Puolitiessä polun vieressä oli lumiharjaisia halkopinoja, joista varjot lankesivat lumelle; pinojen välistä ja niiden yli heittivät vanhat, paljaat lehmukset loukeroisia varjojaan lumelle ja polulle. Polku vei aittaan. Aitan hirsiseinä ja lumen peittämä katto kimaltelivat kirkkaassa kuun valossa aivan kuin ne olisivat olleet jalokivistä kyhätyt. Puu särähti puutarhassa, ja sitten kävi taas kaikki hiljaiseksi. Tuntui kuin keuhkoihin ei olisikaan ilma virrannut, vaan jonkinlainen ikuisesti nuori voima ja ilo.

Joku laskeutui takakäytävän portaista. Viimeinen porras, jolle oli kulkenut lunta, narahti terävästi, ja vanhanpiian ääni lausui:

— Suoraan, suoraan polkua myöten, neiti. Älkää vain katsoko taaksenne.

— En pelkää, — vastasi Sonjan ääni, ja polkua pitkin Nikolaita kohti tulla sipsutti Sonja ohuvissa narskuvissa valittavissa kengissään.

Sonja oli kääriytynyt turkkiin. Vasta kolmen askeleen päästä hän huomasi Nikolain; Sonjakaan ei nähnyt Nikolaita sellaisena kuin oli tottunut hänet näkemään ja jollaisena oli häntä aina hieman pelännyt. Hän oli naisen puvussa, tukka pörrössä, ja onnellinen, Sonjan mielestä aivan outo hymy huulilla. Sonja juoksi nopeasti hänen luokseen.

"Aivan toinen ja sentään sama", ajatteli Nikolai, katsellessaan tytön kirkkaan kuun valaisemia kasvoja. Hän pisti kätensä turkin alle, kiersi tytön syleilyynsä, likisti hänet rintaansa vasten ja suuteli poltetulta korkilta hajahtavia huulia. Sonja suuteli häntä keskelle suuta, likistäen hänen poskensa pienten käsiensä väliin.

— Sonja!... Nicolas... He juoksivat aitan luo ja palasivat sitten takasin kumpikin omia teitään.

XII.

Kun lähdettiin paluumatkalle Meljukofkasta, järjesti Natasha, joka aina näki ja huomasi kaikki, asiat sille kannalle, että hän ja M-me Schoss sijoittuivat Dimmlerin rekeen, Sonja ja alustalaistytöt Nikolain rekeen.

Kotimatkalla ei Nikolai enää hoputellut valjakkoaan, vaan antoi sen juosta hiljalleen ja katsahti vähäväliä tässä salaperäisessä kuutamossa Sonjaan, etsien tässä kaikki muuntavassa valossa kulmakarvain ja viiksien alta entistä ja nykyistä Sonjaansa, johon oli päättänyt ikuisesti yhdistää kohtalonsa. Hän taivistui yhä likemmä katsomaan; ja kun tunsi entisen Sonjansa ja nykyisen, ja kun poltetun korkin haju herätti suudelman hurman, hengitti hän täysin rinnoin raikasta talvi-ilmaa; ja katsellessaan ohi kiitävää maata ja loistavaa taivasta hän tunsi taas olevansa lumotussa valtakunnassa.

— Sonja, onko sinun hyvä olla? — kysyi hän vähäväliä.

— On, — Sonja vastasi. — Entä sinun?

Puolitiessä antoi Nikolai ohjat kuskille, juoksi Dimmlerin valjakolle ja asettui reen siivelle seisomaan.

— Natasha, — kuiskasi hän ranskaksi sisarensa korvaan, — olen tehnyt päätöksen Sonjan suhteen.

— Oletko jo sanonut hänelle? — kysyi Natasha, loistaen ilosta.

— Voi miten olet kumman näköinen noine viiksinesi ja kulmakarvoinesi, Natasha! Ilahduttaako päätökseni sinua?

— Olen niin iloinen, niin iloinen! Olenkin jo ollut sinulle vihainen. En ole sinulle mitään sanonut, mutta mielestäni olet käyttäytynyt sopimattomasti. Hänellä on sellainen sydän, Nicolas. Miten olen iloinen! Olen usein ilkeä, mutta minua on hävettänyt kun olen yksin onnellinen, — jatkoi Natasha. — Nyt olen niin sanomattoman iloinen; no, jouduhan hänen luokseen.

— Ei, odotahan ... voi, miten olet hullunkurisen näköinen! — sanoi Nikolai, tarkastellen yhä sisartaan ja luullen hänessäkin näkevänsä jotain uutta, tavatonta ja lumoavan hellää, jota ei ennen ollut hänessä huomannut. — Natasha, on jotain lumoavaa? Niinkö?

— Niin, — vastasi sisar, — teit oivan työn.

"Jospa ennen olisin nähnyt hänet tuollaisena", ajatteli Nikolai, "niin aikoja sitten olisin häneltä kysynyt, mitä olisi ollut tehtävä, ja kaikki olisin tehnyt, mitä hän olisi käskenyt, ja kaikki olisi ollut onnekseni."

— Olet siis iloinen, ja minä olen menetellyt hyvin?

— Voi, miten hyvin! Jouduimme hiljan kinasille äidin kanssa tästä asiasta. Äiti sanoi, että Sonja sinua pyydystelee. Miten saattaa sellaista väittää? Oli vähällä syntyä vakava riita. En salli kenenkään koskaan puhua tai ajatella pahaa Sonjasta, sillä hän on oikea hyvyyden perikuva.

— Siis hyvin tehty? — sanoi Nikolai ja katsahti vielä kerran sisartaan silmiin nähdäkseen tarkoittiko hän totta. Sitten hypähti hän reen siiveltä, saappaat narskuivat lumella, ja hän saapui omalle reelleen. Sama onnellinen hymyilevä viiksiniekka, kirkassilmäinen tsherkessi istui reessä katsellen soopelihilkan alta, ja tämä tsherkessi oli Sonja, ja tämä Sonja oli varmaankin hänen tuleva, onnellinen, rakas vaimonsa.

Saavuttuaan kotiin ja kerrottuaan äidille, miten olivat viettäneet illan Meljukofkassa, vetäytyivät neidit omiin suojiinsa. He riisuutuivat, mutta viiksiään he eivät hävittäneet, ja istuivat vielä kauvan, puhellen onnestaan. He puhelivat siitä, miten elävät miehelässä, miten heidän miehistään tulee hyvät ystävät, ja miten he itse ovat onnellisia. Natashan pöydälle oli Dunjasha jo illalla asettanut kaksi kuvastinta ennustamista varten.

— Mutta milloin tämä kaikki toteutuu? Pelkään, ettei milloinkaan... Siinä olisikin jo liiaksi onnea! — puheli Natasha noustessaan seisomaan ja mennessään kuvastimien luo.

— Istuuduhan, Natasha, kenties näet hänet, — sanoi Sonja.

Natasha sytytti kynttilät ja istuutui kuvastinten eteen.

— Näen jonkun viiksiniekan, — sanoi Natasha, nähdessään oman kuvansa kuvastimesta.

— Ei saa nauraa, neiti, — huomautti Dunjasha.

Sonjan ja sisäkön avulla sai Natasha viimein kuvastimet oikeaan asentoon; hänen ilmeensä kävi vakavaksi, ja hän vaikeni. Hän istui kauvan ja katseli yhä etenevää kynttiläriviä kuvastimissa ja odotti (kuulemistaan kertomuksista huumaantuneena) näkevänsä milloin ruumisarkun, milloin hänet, ruhtinas Andrein, makaamassa arkussa. Mutta vaikka hän pienimmänkin täplän olisi ollut valmis pitämään ihmisenä tai ruumisarkkuna, ei hän sittenkään mitään nähnyt. Hän alkoi räpytellä silmiään ja poistui kuvastimen luota.

— Miksi muut näkevät, mutta minä en mitään? — hän sanoi. — Mutta istuuduhan sinä, Sonja; nyt on sinun välttämättä koetettava. Ainoastaan minun tähteni... Minua niin peloittaa tänään!

Sonja istuutui kuvastimen ääreen, järjesti kynttilät ja alkoi tarkastaa.

— Kyllä Sofia Aleksandrovna varmaankin näkee, — sanoi Dunjasha kuiskaten; — te kun aina vain nauratte.

Sonja kuuli Dunjashan sanat ja kuuli vielä kun Natasha kuiskaten sanoi:

— Minäkin olen varma, että hän näkee; hän näki viime vuonnakin.

Noin kolmisen minuttia olivat kaikki ääneti. "Välttämäti!" — kuiskasi Natasha, mutta ei päässyt pitemmälle — kun Sonja yhtäkkiä hypähti kuvastimen edestä ja peitti kasvonsa käsillään.

— Ah, Natasha! — hän sanoi.

— Näitkö? näitkö? Mitä näit? — huudahti Natasha, pidellen kuvastinta.

Sonja ei ollut nähnyt mitään. Hän oli juuri aikonut nousta kuvastimen äärestä kun samalla kuuli Natashan sanovan "välttämäti"... Hän ei tahtonut pettää Natashan ja Dunjashan toiveita, ja raskas oli istuakkin. Hän ei tietänyt, miten ja miksi hän kirkasi peittäessään silmänsä käsillä.

— Hänetkö näit? — kysyi Natasha, tarttuen Sonjan käteen.

— Niin. Odotahan ... minä ... näin hänet, — sanoi Sonja itsetiedottomasti, tietämättä vielä ketä Natasha oli tarkoittanut hänellä: Nikolaitako, vaiko Andreita.

"Mutta miksen sanoisi, että näin? Näkeväthän muutkin! Ja kuka voi todistaa, olenko nähnyt tai ollut näkemättä?" välähti Sonjan mieleen.

— Niin, näin hänet, — hän sanoi.

— Missä asennossa? Missä? Seisoiko vai makasi?

— Ei, minä näin... Ensin ei ollut mitään, yhtäkkiä näin hänet pitkällään.

— Andrei pitkälläänkö? Onkohan hän sairas? — uteli pelästynyt Natasha ja katsoa tuijotti ystävättäreensä.

— Ei, päinvastoin, päinvastoin, kasvot olivat iloiset, ja hän kääntyi minuun, — ja tätä sanoessaan tunsi Sonja todellakin nähneensä kaiken, mistä kertoi.

— Niin, Sonja, mutta entä sitten?...

— Sitten en enää oikein eroittanut, jotain sinistä ja punasta...

— Sonja! Milloin hän palaa? Milloin saan nähdä hänet! Jumalani, miten pelkään hänen puolestaan ja itseni puolesta, ja kaikki minua kauhistaa... — puheli Natasha ja vastaamatta sanaakaan Sonjan lohdutuksiin hän meni vuoteeseen. Vaikka huoneessa jo kauvan oli ollut pimeä, lojui Natasha vielä valveillaan vuoteessa ja katseli jäätyneiden ruutujen läpi kylmään, kirkkaaseen kuutamoyöhön.

XIII.

Heti pyhien jälkeen tunnusti Nikolai äidilleen rakastavansa Sonjaa ja sanoi lujasti päättäneensä ottaa hänet vaimokseen. Kreivitär, joka jo kauvan oli ollut selvillä Nikolain ja Sonjan suhteista, kuunteli rauhallisena poikansa selityksiä ja sanoi että poika voi naida kenen haluaa, mutta hän ja isä eivät milloinkaan anna siunaustaan tälle liitolle. Nikolai tunsi ensi kerran, että äiti on häneen tyytymätön ja että hän rakkaudestaan huolimatta aikoo pysyä lujana päätöksessään. Kylmän välinpitämättömänä lähetti hän kutsumaan miestään ja tämän saavuttua alkoi hän lyhyesti ja kuivasti Nikolain kuullen tehdä selvää asiasta, mutta voimat pettivät: kiukun kyyneleet nousivat kurkkuun, ja hän poistui huoneesta. Isä alkoi epäröiden neuvoa poikaansa ja kehoitteli häntä luopumaan aikomuksestaan. Nikolai vastasi, ettei hän voi syödä sanaansa, ja isä, nähtävästi hämmentyneenä, huoahti syvään, lopetti neuvonsa ja lähti kreivittären luo. Joutuessaan kiistaan poikansa kanssa, tunsi vanha kreivi aina syyllisyytensä. Omaisuuden hävittäminen oli hänen syynsä, ja siksi ei hän nytkään voinut suuttua pojalleen eikä pakoittaa häntä hylkäämään köyhää Sonjaa jonkun rikkaan tytön tähden; selvää selvemmäksi kävi hänelle nytkin, että Sonjaa parempaa vaimoa ei Nikolai voisi löytää, kunhan vain olisivat paremmassa tilassa hänen raha-asiansa, joiden rappiotilasta ei saattanut muita syyttää kuin itseään, Mitenjkaa ja piintyneitä huonoja tottumuksiaan.