KOLMAS OSA.

I.

Vuonna 1808 matkusti keisari Aleksanteri Erfurtiin kohdatakseen toistamiseen keisari Napoleonin, ja Pietarin ylhäisimmissä piireissä puhuttiin paljon tämän juhlallisen kohtauksen suurenmoisuudesta.

Vuona 1809 kasvoi tuttavuus maailman kahden valtiaan kesken, kuten kutsuttiin Napoleonia ja Aleksanteria, niin suureksi, että kun Napoleon mainittuna vuonna julisti sodan Itävallalle, samosi venäläinen armeijaosasto rajan yli toimiakseen entisen vihollisensa Bonaparten puolella entistä liittolaista, Itävallan keisaria vastaan; puhuttiinpa ylhäisessä maailmassa Napoleonin ja keisari Aleksanterin sisaren välisen avioliiton mahdollisuudesta. Mutta paitsi ulkonaisiin valtiollisiin mietelmiin oli venäläisen yhteiskunnan huomio tähän aikaan erityisen innokkaasti tähdätty sisäisiin parannuksiin, joita näihin aikoihin puuhattiin valtion hallinnon kaikilla aloilla.

Mutta elämä, ihmisten todellinen elämä — siihen kuuluvine terveyttä, sairautta, työtä, lepoa, ajattelua, tiedettä, runoutta, musiikkia, rakkautta, ystävyyttä, vihaa, intohimoja koskevine harrastuksineen kulki kulkuaan riippumatta ja välittämättä Napoleonin ja Bonaparten välisestä valtiollisesta vihollisuudesta tai ystävyydestä, välittämättä kaikista mahdollisista parannuksista.

Ruhtinas Andrei oli asunut maalla kaksi vuotta kuin karhu pesässään.

Kaikki nuo hommat tilusten suhteen, joita Pierre alueillaan oli pannut alulle, vaan ei ollut saattanut päätökseen, hän kun alinomaa siirtyi toisesta työstä toiseen, kaikki nuo hommat oli ruhtinas Andrei vienyt perille, puhumatta niistä kenellekään ja ilman huomattavaa vaivaa.

Hänellä oli mitä suurimmassa määrässä tuota Pierreltä puuttuvaa käytännöllistä sitkeyttä, joka ilman voimaiskuja ja ponnistuksia hänen puoleltaan antoi vauhtia työlle.

Eräs hänen tiluksistaan, jossa oli kolmesataa orjatalonpoikaa, palstoitettiin itsenäisiksi viljelyslohoiksi (tämä oli laatuaan ensimäisiä esimerkkejä Venäjällä), toisissa muutettiin päivätyö rahaveroksi. Bogutsharovoon hankittiin hänen kustannuksellaan koulunkäynyt kätilö synnyttäjien avuksi, ja pappi opetti erityisestä palkasta talonpoikien ja kartanonväen lapsia lukemaan ja kirjoittamaan.

Puolet ajastaan vietti ruhtinas Andrei Lisijagorissa isänsä ja poikansa seurassa, joka viimeksi mainittu oli vielä lapsenhoitajattaren hoivissa, puolet taas Bogutsharovon "puustellissa", kuten isä nimitti hänen maatilaansa. Huolimatta Pierrelle osoittamastaan välinpitämättömyydestä maailman kaikkia ulkonaisia tapahtumia kohtaan, seurasi hän niitä uutterasti, hankki paljon kirjoja ja huomasi kummakseen, että kun hänen tai isänsä luo saapui vieraita Pietarista, varsinaisesta elämän pyörteestä, nämä olivat kaikissa ulkomaan ja omanmaan valtiollisissa tapahtumissa suuresti jälellä hänestä, joka istui kotonaan kuin karhu pesässään.

Paitsi töitä tiluksillaan ja yleisiä harrastuksia, joita hän piti vireillä lukemalla mitä erilaisimpia kirjoja, oli ruhtinas Andreilla tähän aikaan tekeillä arvosteleva tutkimus Venäjän kahdesta viimeisestä onnettomasta sotaretkestä ja sitä paitsi muovaili hän luonnosta Venäjän sotalain säännösten ja asetusten uudistamiseksi.

Keväällä 1809 lähti ruhtinas Andrei poikansa rjasanilaisille tiluksille, sillä hän oli määrätty tämän holhojaksi.

Kevätauringon hyväilemänä hän istui vaunuissaan, katsellen ensi ruohoa, ensimäisiä koivun lehtiä ja ensimäisiä valkeita kevätpilviä, jotka liitelivät kirkkaalla, syvän sinisellä taivaalla. Hän ei ajatellut mitään, katseli vain iloisena ja huolettomana sivuilleen.

Kuljettiin joen yli lautalla, jolla hän vuosi sitten oli Pierren kanssa puhellut. Ajettiin läpi likaisen kylän, aumapihojen ja kasvilavojen, laskeuduttiin alamäkeä, jota vielä sillan luona peitti talvinen lumi, noustiin savipohjainen ylämäki, katkaistiin kaistaleittain sänkipeltoja ja paikka paikoin viheriöiviä pensaikkoja ja saavuttiin vihdoin molemmin puolin tietä kasvavaan koivumetsään. Metsässä oli miltei kuuma, eikä tuntunut tuulen leimustakaan. Koivut, yltyleensä viheriässä, tahmeassa lehdessä, eivät hievahtaneetkaan, ja viimevuotisten lehtien alta, kohottaen niitä tieltään ponnistivat ilmoille uusi viheriä ruoho ja vuokkoset. Siroteltuina sinne tänne koivikkoon muistuttivat matalat kuuset ainaisella synkällä viheriällään epämiellyttävästi talvea. Hevoset alkoivat metsään saavuttua pärskiä ja kävivät huomattavasti hikeen.

Pekka lakeija sanoi jotakin kuskille, kuski vastasi vahvistavasti. Mutta nähtävästi Pekalle ei riittänyt kuskin myöntymys: hän kääntyi pukiltaan herraan.

— Teidän ylhäisyytenne, miten on kevyttä! — sanoi hän kunnioittavasti hymyillen.

— Mitä?

— Kevyttä, teidän ylhäisyytenne.

"Mistähän hän puhuu?" — ajatteli ruhtinas Andrei. — "Keväästä varmaankin", — ajatteli hän katsellen ympärilleen. — "Ja kaikki niin viheriöi, miten pian! Kaikki: koivut tuomet ja lepät jo alkavat... Mutta tammea ei näykkään. Näkyypä, tuolla se on tammi."

Tien reunassa kohosi tammi. Ainakin kymmenen kertaa metsän valtapuita, koivuja, vanhempana oli se myös kymmenen kertaa paksumpi ja kaksi kertaa korkeampi niitä kaikkia. Se oli suunnattoman suuri, kaksi sylillistä ympäri mitaten, ja siltä oli jo nähtävästi aikoja sitten oksat alkaneet katkeilla ja kuori ruhjoutunut ja rosottunut. Suunnattomine, kömpelöine, säännöttömästi haarautuneine koukeroine käsineen ja sormineen seisoi se siinä vanhana, ärtyisenä ja epäluuloisena ruojana hymyilevien koivujen keskellä. Vain kuolleet ja aina viheriöivät, pitkin metsää sirotellut pienoiset kuuset ja tammi eivät tahtoneet nähdä kevättä eivätkä aurinkoa.

"Kevät ja lempi ja onni!" — näytti puhelevan tämä tammi, — "ja kun ette jo kyllästykkään tuohon ainaiseen tyhmään ja mielettömään petokseen. Yhä samaa ja yhä petosta! Ei ole kevättä, ei aurinkoa eikä onnea. Katsokaappa, tuolla könöttävät sorretut, kuolleet kuuset aina samankaltaisina, ja tässä minäkin levittelen katkotuita, nyljetyitä sormiani, mistä ne kasvavatkin — mikä selästä, mikä kupeista; niin tässä seison enkä usko teidän toiveisiinne, pettymyksiinne."

Ruhtinas Andrei katsahti jonkun kerran tähän tammeen metsän läpi matkattaessa ikäänkuin olisi hän siltä jotakin odottanut. Kukkia ja ruohoa oli tammenkin alla, mutta sepä vaan seisoi siinä niiden keskellä synkkänä, liikkumatonna, rujokkaana ja jäykkänä.

"Niin, se on oikeassa, tuhannesti oikeassa tuo tammi, — ajatteli ruhtinas Andrei. — Antautukoot muut nuoret tuohon petokseen, mutta me tunnemme elämän, — elämämme on loppunut!" Kokonainen uusi toivottomain mutta apean suloisten ajatusten sarja heräsi ruhtinas Andrein sielussa hänen tammea katsellessaan. Tämän matkan aikana hän ikäänkuin uudestaan ajatteli läpi elämänsä ja tuli entiseen rauhoittavaan ja toivottomaan johtopäätökseen, siihen, ettei hänen ole tarvis mitään alkaa, vaan että hän on velvollinen elämään elonsa loppuun tekemättä pahaa intoilematta ja mitään halajamatta.

II.

Rjasanilaisen tiluksen holhoojana oli ruhtinas Andreilla asioita piirikunnan esimiehelle. Esimiehenä oli kreivi Ilja Andrejevitsh Rostof, ja ruhtinas Andrei läksi häntä tapaamaan toukokuun puolivälissä.

Oli jo kevään kuuma aika. Kauttaaltaan komeili metsä viheriässä vaipassaan, pölytti, ja oli niin kuuma, että vesien varsia kuljettaessa teki mieli uimaan.

Ruhtinas Andrei apeana ja huolestuneena mietiskellen, mitä hänen oikeastaan pitäisi kysyä esimieheltä, ajoi puutarhan lehtokäytävää Rostovien omistamalle Otradnjenkan tilalle. Oikealta puiden alta hän kuuli naisten iloisia huudahduksia ja huomasi tyttöparven juoksevan sulkemaan häneltä tietä. Parven edelle, lähemmäksi vaunuja pyrähti mustatukkainen, hyvin hoikka, hoikan hoikka, mustasilmäinen tyttö, yllä keltainen kretonkipuku, päässä valkea nenäliina, jonka alta liehuivat irrallaan hajalle kammattujen hiusten kutrit. Tyttö huusi jotakin, mutta tunnettuaan vieraan juoksi hän nauraen takaisin vieraaseen katsahtamatta.

Ruhtinas Andrein kävi äkkiä mieli apeaksi. Päivä oli niin ihana, aurinko niin kirkas, yltympäri kaikki niin iloista; mutta tuo hoikka ja sievä tyttönen ei tiennyt eikä tahtonutkaan tietää hänen olemuksestaan, vaan oli tyytyväinen ja onnellinen jonkinlaisesta erikoisesta, — varmaankin tyhmästä, mutta iloisesta ja onnellisesta elämästään. "Mistä hän niin iloitsee? Mitä hän ajattelee! Ei ainakaan sotalakia eikä rjasanilaisen maatilan verojen järjestämistä, Mitähän hän ajattelee? Mistä hän on onnellinen?" — kyseli ruhtinas Andrei välittömän uteliaana itseltään.

Kreivi Ilja Andrejevitsh eleli v. 1809 Otradnjenkossa kuten ennenkin: piti pitoja miltei koko läänille, järjesteli metsästysretkiä, teaatterinäytäntöjä, päivällisiä ja soittajaisia. Hän riemastui ruhtinas Andrein tulon johdosta, kuten jokaisen uuden vieraan, ja pakoitti hänet melkein väkisin jäämään yöksi.

Päivä oli ruhtinas Andreista ikävä, vaikka hänelle pitivätkin seuraa milloin isäntäväki, milloin talon arvokkaimmat vieraat, joita talo oli tulvillaan lähestyväin nimipäivien johdosta. Ruhtinas Andrei katsahti silloin tällöin päivän kuluessa Natashaan, joka alituiseen, ties miksi, naureskeli ja ilakoi nuorten seurassa, ja kyseli itseltään: "Mitähän hän mahtaa ajatella? Mistä hän on niin iloinen?"

Jäätyään illalla yksin, ei ruhtinas Andrei oudossa paikassa saanut unta. Hän luki, sammutti sitten kynttilän ja sytytti sen taas. Huoneessa, jonka ikkunaluukut sisäpuolelta olivat suljetut, oli kuuma. Hän oli vihainen tuolle tyhmälle ukolle (niin nimitti hän Rostovia), joka pidätti hänet, vakuutellen, etteivät tarpeelliset paperit vielä olleet kaupungista saapuneet, ja itselleen siitä että oli jäänyt.

Ruhtinas Andrei nousi vuoteelta ja meni akkunan luo avatakseen sen. Tuskin oli hän avannut luukut, kun kuunvalo, ikäänkuin olisi se ollut ikkunan takana vartioimassa, hyökkäsi huoneeseen. Hän avasi ikkunan. Yö oli raikas ja läpikuultavan kirkas. Aivan akkunan edessä oli rivi tasaiseksileikatuita puita, tummia toiselta, hopean hohtoisia toiselta puolen. Puiden alla oli mehevä, kostea ja rehevä kasvullisuus, josta paikka paikoin hopeana välkkyi lehtiä ja varsikoita. Kauvempana mustien puiden takaa kimalteli kosteinen katto, oikealla oli suuri tuuhea puu kirkkaan valkeine runkoineen ja oksineen, ja sen yläpuolella täyttymällään oleva kuu valoisalla, miltei tähdettömällä taivaalla. Ruhtinas Andrei nojasi kyynärpäillään ikkunalautaan, ja hänen silmänsä pysähtyivät katselemaan tätä keväistä taivasta.

Ruhtinas Andrein huone oli keskikerroksessa, hänen yläpuolellaan olevissa suojissa oli myöskin asujamia, eikä sielläkään nukuttu. Hän kuuli yläältä naisen puhetta.

— Vielä viimeisen kerran, — kuului yläältäpäin naisen ääni, jonka ruhtinas Andrei heti tunsi.

— Mutta koska aiot tulla nukkumaan? — vastasi toinen ääni.

— En aiokkaan, en voi nukkua, mitäpäs teen! No, viimeinen kerta...

Kaksi naisääntä lauloi jonkun laulukappaleen loppusäkeet.

— Ah, miten ihanaa! No nyt nukkumaan ja lopetetaan.

— Nuku sinä, mutta minä en voi, — vastasi ensimäinen ääni, lähestyen akkunaa. Tyttö pisti nähtävästi koko yläruumiinsa ulos akkunasta, sillä kuului vaatteiden kahinaa, vieläpä hengitystäkin. Kaikki kävi hiljaiseksi ja liikkumattomaksi kuin kuu, sen valo ja varjot. Ruhtinas Andreikin pelkäsi liikahtaa, jottei ilmaisisi läsnäoloaan.

— Sonja! Sonja! — kuului taas ensimäinen ääni.

— Miten voitkaan nukkua! Katsoppa miten ihanaa! Voi, miten ihanaa! Herää nyt, Sonja, — sanoi hän miltei kyynelissä. — Eipä ole näin ihanaa yötä ollut koskaan, ei koskaan.

Sonja vastata murahti tyytymättömästi.

— Ei, katsoppa, millainen kuu!... Voi, miten kaunista! Tulehan tänne. Sydänkäpyni, kyyhkyni, tule tänne. No, näetkö? Kun kyykistyisi vain näin, kas näin, tarttuisi polviinsa, — lujasti, hyvin lujasti — pingoittaa pitäisi, ja sitten läksisi lentoon. Kas näin!

— Olehan, sinähän putoat...

Kuului kamppailua, ja Sonjan tyytymätön ääni: "Kellohan käy jo kahta."

— Voi, sinä vaan turmelet koko iloni. Mene jo, mene.

Taas kävi kaikki hiljaiseksi, mutta ruhtinas Andrei tiesi, että tyttö yhä istui akkunalla, hän kuuli väliin hiljaista kahinaa väliin huokauksia.

— Jumalani! Jumalani! mitäs tämä tällainen on! — huudahti Natasha äkkiä, — Nukkua kuitenkin pitää! — ja hän tempasi ikkunan kiinni.

"Ei ole minun olemukseni hänelle mitään!" — ajatteli ruhtinas Andrei, kuunnellessaan hänen puheluaan ja odottaen jotakin sekä peläten, että tyttö lausuisi jotakin hänestä. — "Ja taas Natasha! Ja aivan kuin tahallaan!" — hän ajatteli.

Hänen sieluunsa nousi äkkiarvaamatta sellainen nuorten ajatusten ja toiveiden kiehde, vastakkainen hänen koko elämälleen, että hän, tuntien itsensä kykenemättömäksi saamaan selvää tilastaan, nukkui heti.

III.

Seuraavana päivänä hyvästit heitettyään vain kreiville ja odottamatta naisten tuloa läksi ruhtinas Andrei kotiin...

Oli jo kesäkuun alkupäivät, kun ruhtinas Andrei kotiin palatessaan jälleen saapui tuohon koivistoon, missä vanha röhelöinen tammi oli häntä niin omituisesti ja mieleen painuvasti kummastuttanut. Vielä kumeammin kilisivät kulkuset metsässä kuin puolitoista kuukautta sitten; kaikki oli täyteläistä, siimeistä ja tihkua; pienet kuusetkaan, hajallaan metsässä, eivät häirinneet yleistä sopusointua, ja noudattaen yleisen, maisemalle omituisen leiman vaatimuksia, viheriöi niissä hellästi untuvasuomuiset nuoret kasvaimet.

Koko päivän oli kuuma, jossain ukosteli, mutta vain vähäinen sadepilvi räiskytteli vettä tien pölyyn ja meheville lehdille. Vasen puoli metsää oli pimeä ja varjossa; oikea — märkänä ja kirkkaana läikkyi auringon valossa, hienosti tuulessa lepattaen. Kaikki oli kukassa; satakielet lirittivät ja pyrähtelivät milloin lähellä milloin kaukana.

"Niin, täällä, tässä metsässähän oli tammi, joka oli kanssani yhtä mieltä", — ajatteli ruhtinas Andrei — "Mutta missäs on se nyt?" — ajatteli hän taas, katsellen tien vasemmalle puolelle, ja itse sitä tietämättään ihaili hän etsimäänsä tammea, jota ei samaksi tuntenut. Vanha tammi seisoi siinä aivan muuttuneena peittäytyneenä mehevään tumman vihantaan telttaan ja lepatti siinä rentona ilta-auringon valossa. Ei ollut enää vääriä sormia, ei pahkuroita, ei entistä epäluuloa ja surua. Sitkeän, satavuotisen kuoren läpi olivat tunkeutuneet oksattomat, mehevät, nuoret lehdet, niin ettei ottanut uskoakseen tuon vanhuksen niitä synnyttäneen. "Niin, onhan se sama tammi", — ajatteli ruhtinas Andrei ja hän tunsi äkkiä aiheetonta, keväistä iloa ja nuortumisen väreilyä. Kaikki hänen elämänsä paraimmat hetket muistuivat nyt samalla haavaa hänen mieleensä. Austerlitzkin ja sen korkea taivas ja hänen vaimonsa kuolleet, nuhtelevat kasvot ja Pierre lautalla ja yön kauneuden liikuttama tyttö ja tuo yö ja kuu — kaikki tuo yhtäkkiä muistui hänen mieleensä.

"Ei, 31 vuotiaana ei ole elämä lopussa", — päätti ruhtinas Andrei äkkiä lopullisesti ja vakaasti. — "Se ei riitä, että tiedän kaikki, mitä minussa on, on tarpeen, että sen tietäisivät muutkin: Pierre ja tuo tyttö, joka tahtoi lentää taivaaseen, kaikkein pitää minut tuntea, jottei yksistään minua varten kuluisi elämäni, jotteivät he eläisi niin riippumatta minun elämästäni, jotta se heijastuisi kaikkiin ja jotta he kaikki eläisivät yhdessä kanssani!"

Palattuaan matkaltaan päätti ruhtinas Andrei syksyllä lähteä Pietariin ja keksi kaikellaisia syitä tähän päätökseen. Koko joukko järkeviä, loogillisia todistuksia, miksi hänen oli välttämäti lähdettävä Pietariin, vieläpä ryhdyttävä palvelukseenkin, oli joka hetki valmiina häntä vakuuttamaan. Eikä hän nyt käsittänyt, miten hän koskaan oli voinut edes epäillä, että oli välttämätöntä ottaa osaa elämään toimimalla, aivan kuten hän kuukausi takaperin ei ollut käsittänyt, miten olisi voinut päähänsä pälkähtää ajatus lähteä kylästään. Hänestä näytti selvältä että kaikkien hänen elämänkokemustensa täytyisi hukkaan mennä ja olla houkkamaisia, ellei hän käyttäisi niitä työhön ja ottaisi taas toimimalla osaa elämään. Eikä hän sitäkään käsittänyt, kuinka ennen, niin löyhien järkitodisteiden perusteella, oli pitänyt päivän selvänä, että olisi ollut nöyryyttävää, jos hän elämän kovien koettelemusten jälkeen yhä olisi uskonut voivansa olla maailmalle hyödyksi, tai uskonut onnen ja rakkauden mahdollisuuteen. Nyt järki kuiskaili aivan toista. Tämän matkan jälkeen alkoi ruhtinas Andrein olla ikävä maalla, entiset askareet eivät häntä huvittaneet ja usein, yksin istuskeltuaan työhuoneessaan, hän nousi, kävi kuvastimen ääreen ja katseli kauvan kasvojaan. Sitten hän kääntyi ja katseli Lisa-vainajan muotokuvaa, joka à la grecque kohennetuin kiharin hellästi ja iloisesti katsoi häneen kultaisesta kehyksestä. Hän ei enää puhunut miehelleen entisiä kauheita sanoja, hän vain yksinkertaisesti ja iloisen uteliaasti katseli alas häneen. Ja ruhtinas Andrei käveli kädet selän takana kauvan huoneessaan, toisinaan ryppyisin otsin, toisinaan hymyillen, hautoen noita järjettömiä, sanoin selittämättömiä ajatuksia, jotka olivat salaisia kuin rikos ja joihin oli kiehtoutunut Pierre, maine, tyttö ikkunassa, tammi, naisten kauneus ja lempi, mitkä olivat muuttaneet hänen koko elämänsä. Ja kun näinä hetkinä joku tuli hänen luokseen, hän oli erittäin kuivakiskoinen, ankaran päättäväinen ja erikoisesti epämiellyttävän loogillinen.

— Mon cher,[48] — sanoi esimerkiksi ruhtinatar Maria, astuen sisään sellaisena hetkenä, — Nikolushka ei voi mennä tänään kävelemään: on niin kylmä.

— Jos olisi lämmin, — vastasi silloin ruhtinas Andrei sisarelleen erittäin kuivasti, — niin hän menisi paitasillaan, mutta kun on kylmä, pitää pukea hänen ylleen lämpimät vaatteet, jotka sitävarten ovatkin olemassa. Sepä siitä seuraa, että on kylmä, vaan ei suinkaan kotiin jääminen, lapsi kun tarvitsee raitista ilmaa, — puheli hän sangen loogillisesti, ikäänkuin rangaisten jotakuta kaikesta tästä salaisesta, epäloogillisesta hänen sielulleen tapahtuvasta järjen työstä.

IV.

Ruhtinas Andrei saapui Pietariin elokuussa 1809. Nuoren Speranskin loistoaika oli paraillaan; hänen aikaansaamiaan muutoksia pantiin paraillaan toimeen, ja muutenkin oli ankaran, kiinteän työn aika. Tämän saman elokuun aikana hallitsija putosi vaunuista, loukkasi jalkansa ja jäi Pietarhoviin kolmeksi viikoksi, seurustellen tänä aikana jokapäivä ja yksinomaan Speranskin kanssa. Tähän aikaan ilmestyi m.m, kaksi mainittavaa, yhteiskuntaa kuohuttavaa käskykirjettä hovivirkojen lakkauttamisesta ja kollegiasessorin ja valtioneuvoksen virkojen kelpoisuustutkinnoista. Mutta tärkein tapahtuma oli valtakunnan koko perustuslain ilmestyminen, joka muutti voimassa olevan oikeus-, hallinto-, ja rahalaitosta koskevan hallintojärjestelmän valtakunnanneuvostosta alkaen kunnallishallitukseen saakka. Nyt toteutettiin ja saatettiin näkyvään muotoon ne vapaamieliset hämärät haaveilut, joita keisari Aleksanterilla oli valtaistuimelle astuessaan ja joita hän oli pyrkinyt toteuttamaan apulaistensa Tshartorischkin, Novosiljtsevin, Kotshubein ja Strogovin avulla, joita miehiä hän itse leikillä nimitti comité du salut publique.

Nyt oli tullut Speranski kaikkien sijalle siviili- ja Araktshejef sota-alalle. Ruhtinas Andrei ilmaantui kohta tulonsa jälkeen kamariherrana Hoviin ja pyrki puheillepääsyyn. Hallitsija joka oli kohdannut hänet kaksi kertaa, ei suvainnut lausua hänelle ainoatakaan sanaa. Ruhtinas Andreista oli aina ennenkin näyttänyt siltä, että hän oli hallitsijalle vastenmielinen, että hallitsijaa eivät miellyttäneet hänen kasvonsa eikä koko hänen olemuksensa. Kuivakiskoisesta, luotaan työntävästä katseesta, jonka hallitsija häneen loi, sai ruhtinas Andrei vielä entistä enemmän vahviketta luulolleen. Hovissa selitettiin ruhtinas Andreille hallitsijan epäsuosion häneen johtuvan siitä, että hänen Majesteettinsa oli tyytymätön siihen, ettei Bolkonski vuodesta 1805 alkaen ollut palvellut.

"Tiedän itse, mitenkä ei ole meidän vallassamme myötätunnon tai vastenmielisyyden herättäminen — ajatteli ruhtinas Andrei, — ja siksipä ei ole ajattelemistakaan, että persoonallisesti saisin hallitsijalle esitetyksi kirjoitelmani sotalaista, mutta teko kyllä puhuu puolestaan."

Hän ilmoitti kirjoituksestaan vanhalle sotamarskille, isänsä ystävälle. Sotamarski määräsi hänelle tunnin, otti hänet sangen suosiollisesti vastaan ja lupasi esittää hallitsijalle. Muutaman päivän kuluttua ilmoitettiin ruhtinas Andreille, että hänen on mentävä sotaministeri, kreivi Araktshejevin puheille.

Yhdeksän aikaan aamulla määrättynä päivänä saapui ruhtinas Andrei kreivi Araktshejevin vastaanottosaliin.

Ruhtinas Andrei ei tuntenut Araktshejevia mieskohtaisesti, eipä ollut häntä koskaan nähnytkään, mutta kaikki, mitä hän hänestä tiesi, ei saattanut häntä suuresti kunnioittamaan tätä miestä.

"Hän on — sotaministeri, keisarin uskottu; kenenkään ei ole tarvis tietää hänen persoonallisista ominaisuuksistaan; hänelle on annettu toimeksi tarkastaa kirjoitukseni, hän ainoa siis voi panna asian vireille", — ajatteli ruhtinas Andrei monen arvokkaan ja alhaisen henkilön joukossa odottaessaan vuoroaan kreivi Araktshejevin vastaanottosalissa.

Ruhtinas Andrei oli palveluksensa aikana — hän oli suurimman osan aikaansa ollut adjutanttina — nähnyt paljon tärkeiden henkilöiden vastaanottohuoneita ja niissä vallitsevat eri mielialat olivat hänelle hyvin selvillä. Kreivi Araktshejevin vastaanottosalilla oli aivan erikoinen leima. Vähäpätöisten vuoroaan odottavain henkilöiden kasvoilla kuvastui häveliäisyyden ja nöyryytyksen tunne; arvokkaiden henkilöiden piirteet ilmaisivat kaikilla samaa hämmentymistä; tätä epämiellyttävää mielentilaa koettivat he peitellä mikä milläkin tavalla: muutamat mieskohtaisella käytöksen sulavuudella, toiset ivalla, jonka kohdistivat itseensä, asemaansa tai odottamaansa henkilöön. Toiset kävelivät miettivinä edestakaisin, toiset kuiskailivat ja nauroivat, ja ruhtinas Andrei kuuli kokkanimen Jymy — Andreitsh ja sanat: "kyllä setä näyttää", joilla tarkoitettiin kreivi Araktshejevia. Eräs kenraali (arvokas henkilö) joka oli loukkautunut nähtävästi sentähden, että hänen niin kauvan oli tarvinnut odottaa, istui jalat päällekkäin ja hymyili itsekseen ylenkatseellisesti.

Mutta heti kun ovi avautui, näkyi kaikkien kasvoilla vain — pelkoa. Ruhtinas Andrei pyysi toisen kerran päivystäjän ilmoittamaan hänestä, mutta häneen katsottiin pilkallisesti ja sanottiin, että hänen vuoronsa kyllä tulee aikanaan. Kun adjutantti vielä oli vienyt muutamia vuoroaan odottavia ministerin työhuoneeseen ja sieltä jälleen johdattanut odotushuoneeseen, kuljetettiin tuolle hirvittävälle ovelle upseeri, jonka nöyrä ja pelästynyt haahmo kummastutti ruhtinas Andreita. Upseeri viipyi kauvan ministerin työhuoneessa. Äkkiä kuului oven takaa vihaisen äänen jyrähtelyä, ja kalpea upseeri tuoksahti ovesta huulet vapisevina, ja päätään pidellen kulki hän poikki vastaanottohuoneen.

Tämän jälkeen vietiin ruhtinas Andrei ovelle, ja päivystäjä kuiskasi: "oikealle ikkunan luo."

Ruhtinas Andrei astui yksinkertaiseen, siistiin työhuoneeseen ja näki pöydän luona nelikymmenvuotisen miehen, jolla oli pitkä vartalo ja pitkä pää, tukka lyhyeksi leikattu ja otsa syvissä uurteissa, kulmakarvat rypyissä, ruskeanviheriäisiä, tylsiä silmiä varjoten sekä punainen, riippuva nenä. Araktshejef käänsi häneen kasvonsa, kumminkaan häneen katsomatta.

— Mitä pyydätte? — Araktshejef kysyi.

— En pyydä mitään, teidän ylhäisyytenne, — lausui ruhtinas Andrei hiljaa.

Araktshejevin silmät kääntyivät häneen.

— Istukaa. — sanoi Araktshejef, — ruhtinas Bolkonski?

— En pyydä mitään, mutta hänen majesteettinsa keisari on suvainnut lähettää minun antamani kirjoituksen teidän ylhäisyydellenne...

— Suvaitkaa huomata, rakkahani, teidän kirjoituksenne olen lukenut, — keskeytti Araktshejef, lausuen vain ensimäiset sanat mairittelevasti, mutta nytkään häneen katsomatta, ja sitten muuttaen äänensä yhä enemmän yrmeän halveksivaksi. — Ehdotatte uusia sotalakeja? Lakeja on paljon, mutta ei kukaan vanhojakaan täytä. Nykyaikana kaikki kirjoittavat lakeja, kirjoittaa on helpompi kuin täyttää.

— Tulin keisarin tahdosta kuulemaan teidän ylhäisyydeltänne, mihin toimiin aiotte ryhtyä kirjoituksen suhteen? — sanoi ruhtinas Andrei kohteliaasti.

— Kirjoitukseenne olen liittänyt lausuntoni ja olen lähettänyt sen komiteaan. En hyväksy, — sanoi Araktshejef, nousten ja ottaen kirjoituspöydältä paperin. — Tuossa! — hän ojensi sen ruhtinas Andreille.

Poikkipuolin paperille oli lyijykynällä vedetty ilman isoja alkukirjaimia, ilman välimerkkejä ja oikeinkirjoituksesta välittämättä! "Perusteettomasti laadittu siihen katsoen että on jäljitellen kirjoitettu ranskalaisesta sotalaista ja tarpeettomasti sota-artikkeleista poikkeava."

— Mihin komiteaan kirjoitus on lähetetty? — kysyi ruhtinas Andrei.

— Sotalakikomiteaan, ja jäseneksi ehdotin myös teidän jalosukuisuutenne. Mutta palkattomaksi.

Ruhtinas Andrei hymähti.

— En lainkaan halua.

— Palkattomaksi jäseneksi, — toisti Araktshejef. — Minulla on kunnia. Hei, käske tulemaan! Onko ketään? — huusi hän ja kumarsi ruhtinas Andreille.

V.

Odottaessaan kutsua komitean jäseneksi uudisti ruhtinas Andrei vanhoja tuttavuuksia etenkin niiden henkilöiden kanssa, jotka hänen tietääkseen olivat mahtavia ja voivat olla hänelle tarpeen.

Hän tunsi nyt täällä Pietarissa samankaltaista uteliaisuutta kuin hän oli tuntenut taistelujen edellisenä päivänä, jolloin häntä myös aina vaivasi rauhaton uteliaisuus, ja hänellä oli vastustamaton halu päästä ylhäisiin piireihin, sinne, missä valmisteltiin tulevaisuutta, josta miljoonain kohtalo riippui. Hän tunsi vanhusten ärtyisyydestä, asioihin perehtymättömien uteliaisuudesta ja perehtyneitten vaiteliaisuudesta, yleisestä kiireestä ja komiteain ja komissioonein tavattomasta paljoudesta, joita joka päivä asetettiin yhä vain uusia, että nyt, vuonna 1809 valmistettiin täällä Pietarissa jotakin mahtavaa, yhteiskunnallista taistelua, jonka ylipäällikkönä oli hänelle tuntematon, salaperäinen, ja hänestä nerolta näyttävä henkilö — Speranski. Ja tuo hämärästi tuntemansa uudistustyö ja Speranski — päähenkilö — alkoivat niin kokonaan vallata hänen huomionsa, että sotalakijuttu varsin pian rupesi jäämään toisarvoiseksi seikaksi hänen tajuntapiirissään.

Ruhtinas Andrei oli mitä onnellisimmassa asemassa siihen nähden, että hänet avosylin otettiin silloisen Pietarin ylhäisimpiin, erivärisiin seurapiireihin. Edistyspuolue oli hänelle suosiollinen ja mielistelevä sentähden, että häntä pidettiin järkevänä ja oppineena miehenä, ja erittäinkin sentähden, että hänellä talonpoikainsa vapauttamisen johdosta oli todellisen vapaamielisen maine. Tyytymättömäin vanhusten puolue, joka arvosteli ankarasti uudistuspuuhia oli myötätuntoinen hänelle isän mielipiteitten tähden. Naispiiri, maailma, otti hänet ilomielin yhteyteensä sentähden, että hän oli arvokas ja rikas sulhasmies ja miltei uusi henkilö, sen jälkeen kun hänen vaimonsa surullinen kuolema ja hänen valekuolemansa olivat kruunanneet hänet romanttisella sädekehällä. Sitäpaitse tiesivät kaikki tutut kertoa, että hän viimeisten viiden vuoden kuluessa oli muuttunut edukseen; oli hioutunut ja miehistynyt: ei ollut hänessä enää entistä ivan sekaista ylpeyttä, ei teeskentelevää ylimielisyyttä, vaan että vuodet olivat tehneet hänet vakavan rauhalliseksi. Hänestä puhuttiin, hän oli yleisen mielenkiinnon esineenä ja kaikki tahtoivat hänet nähdä.

Kreivi Araktshejevilla käyntinsä jälkeisenä päivänä vietti ruhtinas Andrei iltansa kreivi Kotshubein luona. Hän kertoi kreiville käynnistään Jymy-Andrejevitshin puheilla (Kotshubeikin nimitti täten Araktshejevia samallaisella epämääräisellä ivallisuudella, jonka ruhtinas Andrei oli huomannut sotaministerin vastaanottosalissa).

— Mon cher, ette tässäkään asiassa vältä Mihail Mihailovitshia. C'est le grand faiseur.[49] Minäpä sanon hänelle. Hän lupasi tulla illalla...

— Mitä on Speranskilla sotalakien kanssa tekemistä? kysyi ruhtinas Andrei.

Kotshubei pudisti hymyillen päätään, ikäänkuin ihmetellen Bolkonskin tietämättömyyttä.

— Puhelimme teistä näinä päivinä, — jatkoi Kotshubei, — teidän vapaista maanviljelijöistänne...

— Niin ruhtinas, tekö se vapautitte talonpoikanne? sanoi Katarinan aikuinen vanhus, halveksivasti Bolkonskiin kääntyen.

— Pieni tilus ei tuottanut mitään tuloja, vastasi Bolkonski, koettaen vanhuksen silmissä lieventää tekoaan, jottei häntä turhanpäiten suututtaisi.

— Vous craignez d'être en retard,[50] — sanoi vanhus, katsahtaen Kotshubeihin.

— Yhtä seikkaa en ymmärrä, — jatkoi vanhus, — kuka sitten kyntää, jos niille annetaan vapaus? Helppo on lakeja laatia, mutta vaikea on hallita. Sallinette, kreivi, tässä teiltä kysyäni, kuka tulee palatsinpäälliköksi, kun kaikilta tutkintoja vaaditaan?

— Ne, luullakseni, jotka läpäisevät tutkinnon, — vastasi Kotshubei, pannen jalkansa päällekkäin ja katsellen ympärilleen.

— Siinä mulla palvelee Prjanitshnikovkin, kelpo mies, kerrassaan kultaa, mutta hän on 60 vuotias, tokkopa hän menee tutkittavaksi?

— Niin, kyllä se vaivaloista on, semminkin kun sivistys on niin vähän levinnyt, mutta...

Kreivi Kotshubei ei lopettanut sanottavaansa, nousi, ja ottaen ruhtinas Andreita kädestä, hän läksi paljaspäistä, valkeaveristä miestä vastaan, joka oli noin neljänkymmenen ikäinen ja jolla oli suuri, avonainen otsa ja tavattoman, oikeinpa ihmeellisen valkeat, pitkähköt kasvot. Tulijalla oli yllä sininen hännystakki, kaulalla risti ja vasemmalla puolen rintaa tähti. Tulija oli Speranski. Ruhtinas Andrei tunsi hänet heti, ja hänen sielussaan jokin vavahti kuten tapahtuu elämän tärkeinä hetkinä. Oliko se kunnioitusta, kateutta, jännitystä — sitä hän ei tiennyt. Speranskin koko olennossa oli erikoinen leima, josta hänet heti tunsi. Ei kenelläkään siitä seurasta, missä ruhtinas Andrei eli, hän ollut nähnyt tuota kömpelöiden ja kulmikkaiden liikkeitten tyyneyttä ja itseluottamusta, ei kenelläkään hän ollut nähnyt sellaista lujaa ja samalla pehmyttä katsetta, mikä tuikehti puoleksi suletuista, hieman kosteista silmistä, ei ollut nähnyt sellaista erikoisempaa ilmaisevan hymyn vakavuutta, niin hienoa, tasaista, hiljaista ääntä ja ennen kaikkea niin hempeätä kasvojen ja etenkin kätten valkeutta, kätten, jotka olivat jotenkin leveät, mutta tavattoman pehmeät, hienot ja valkeat. Sellaista kasvojen valkeutta ja hienoutta oli ruhtinas Andrei huomannut vain sairashuoneessa kauvan olleilla sotilailla. Tämmöinen oli Speranski, hallituksen sihteeri, keisarin esittelijä ja hänen kumppaninsa Erfurtin matkalla, jolloin hän useammin kuin kerran oli nähnyt Napoleonin ja puhunut hänen kanssaan.

Speranski ei vilkunut silmillään henkilöstä toiseen, kuten ihmiset tavallisesti tahtomattaankin tekevät, astuessaan suureen seuraan, eikä hätäillyt puhuessaan. Hän puhui hiljaa, vakuutettuna siitä, että häntä kuunnellaan, ja katsoi vaan siihen henkilöön, jolle puhui.

Ruhtinas Andrei seurasi erittäin tarkkaavasti Speranskin jokaista sanaa ja liikettä. Kuten on laita ihmisten, etenkin niiden, jotka ankarasti arvostelevat lähimäisiään, ruhtinas Andreikin uuden henkilön kohdattuaan, eritoten Speranskin kaltaisen, jonka tunsi maineesta, odotti aina hänessä löytävänsä ihmisansioiden suurimman täydellisyyden.

Speranski valitti Kotshubeille, ettei voinut varemmin saapua, sillä häntä oli pidätetty hovissa. Hän ei sanonut, että hallitsija häntä oli pidättänyt. Tämänkin vaatimattoman ilmauksen ruhtinas Andrei huomasi. Kun Kotshubei esitti hänelle ruhtinas Andrein, käänsi hän hitaasti silmänsä Bolkonskiin, hymyillen tavalliseen tapaansa ja alkoi vaiti ollen häntä katsella.

— Olen hyvin iloinen saadessani teihin tutustua, olen kuullut teistä, kuten kaikkikin.

Kotshubei sanoi jonkun sanan Bolkonskin käynnistä Araktshejevin luona. Speranski hymyili entistä enemmän.

— Sotalakikomissioonin tirehtöörinä on hyvä ystäväni — herra Magnitski — sanoi hän, lausuen jokaisen tavun ja sanan täsmälleen, — ja jos haluatte, voin teidät häneen tutustuttaa. (Hän pysähtyi hetkeksi.) Toivon, että löydätte hänessä myötätuntoa ja pyrkimystä kaikkeen järkevään.

Speranskin ympärille muodostui heti piiri, ja vanhus, joka oli puhunut Prjanitshnikovistaan, kääntyi hänkin Speranskiin kysymyksineen.

Ruhtinas Andrei ei puuttunut keskusteluun, tarkastelihan vain Speranskin jokaista liikettä, tuon miehen, joka joku aika takaperin oli ollut vähäpätöinen seminarilainen, mutta joka nyt piteli käsissään, — noissa valkeissa pehmeissä käsissä, Venäjän kohtaloita. Ruhtinas Andreita hämmästytti tavaton, halveksiva tyyneys, jolla Speranski vanhukselle vastaili. Hän näytti mittaamattomasta korkeudestaan pudottelevan vanhukselle armollisen sanasen. Kun ukko alkoi tulla liian äänekkääksi, hymyili Speranski ja sanoi, ettei hän voi arvostella, mitä hyötyä tai vahinkoa saattaa olla hallitsijan teoista.

Puheltuaan jonkun aikaa suuressa piirissä Speranski nousi, meni ruhtinas Andrein luo ja viittasi hänet huoneen toiseen päähän. Nähtävästi hän piti tarpeellisena puhutella Bolkonskia.

— En ehtinyt kanssanne puhelemaan, ruhtinas, tuolta vilkkaalta keskustelulta, johon minut vietteli tuo arvoisa vanhus, — sanoi hän, lempeän ylenkatseellisesti hymyillen, tällä hymyllä ikäänkuin tunnustaen, että hän ja ruhtinas Andrei kyllä ymmärtävät sellaisten ihmisten vähäpätöisyyden, joiden kanssa hän juuri oli puhellut. Tällainen kohtelu kutkutti ruhtinas Andreita. — Olette minulle vanha tuttu: ensinnäkin tunnen välinne talonpoikiinne, se on meillä ensimmäinen esimerkki, jolle niin hartaasti haluaisin seuraajia; ja toiseksi, olette niitä kamariherroja, jotka eivät ole loukkautuneet uudesta hovivirkoja koskevasta laista, joka on herättänyt niin paljon puhetta ja juoruavaa ennakkoarvostelua.

— Niin, — sanoi ruhtinas Andrei, — isäni ei tahtonut, että olisin käyttänyt tuota oikeutta hyväkseni; olen alkanut palvelukseni alhaisimmista viroista.

— Isänne, vanhan ajan mies, on silminnähtävästi aikalaisiamme korkeammalla, noita, jotka niin tuomitsevat tämän toimenpiteen, joka vain saattaa luonnollisen oikeuden uudelleen arvoonsa.

— Arvelen kuitenkin, että on perusteita näihin arvosteluihin... — sanoi ruhtinas Andrei, koettaen riehtautua Speranskin vaikutuksesta, jota hän jo alkoi tuntea.

Hänestä oli epämieluista kaikessa olla yhtä mieltä hänen kanssaan: hän tahtoi vastustaa. Ruhtinas Andrei, joka tavallisesti puhui helposti ja hyvin, tunsi nyt kankertavansa Speranskin kanssa puhuessaan. Hänet oli liiaksi vallannut tuon kuuluisan miehen tarkasteleminen.

— Persoonallisen kunnianhimon perusteita, ehkä saattaa olla, — sommitteli Speranski hiljaisen vastauksensa.

— Osaksi myöskin valtakuntaa koskevia, — lausui ruhtinas Andrei.

— Miten se on ymmärrettävä?... — sanoi Speranski, hiljaisesti luoden silmänsä alas.

— Olen Montesquieun ihailija — lausui ruhtinas Andrei, — ja hänen ajatuksensa siitä, että le principe des monarchies est l'honneur, me parait incontestable. Certains droits et privilèges de la noblesse me paraissent être des moyens de soutenir ce sentiment.[51]

Hymy katosi Speranskin vaaleilta kasvoilta, joiden ilme tästä paljon voitti. Arvatenkin näytti ruhtinas Andrein ajatus hänestä mieltäkiinnittävältä.

— Si vous envisagez la question sous ce point de vue,[52] — alkoi hän, silminnähtävän vaikeasti lausuen ranskaa ja puhuen vielä hitaammin kuin venäjää, mutta silti aivan tyyneesti.

Hän sanoi, että kunnia, l'honneur, ei voi riippua etuoikeuksista, mitkä ovat vahingoksi palvelemiselle, että kunnia, l'honneur, on joko kielteinen käsite, joka ilmaisee moitittavien tekojen puutetta, tahikka jonkinlainen kannustin tuottamaan hyväksymistä ja sen ilmaisumuotoja — palkinnoita. Hänen johtopäätöksensä olivat lyhyitä, yksinkertaisia ja selviä.

— Laitos, joka saattaa edistää tällaista kunniaa ja siihen kannustaa, on suuren keisarin Napoleonin Légion d'honneurin tapainen laitos, joka ei ole vahingoksi, vaan hyödyksi palvelemiselle, eikä ole sääty- ja hovi-etuoikeuksien edistäjä.

— En tahdo väitellä, mutta ei käy kieltäminen, että hovivirat ovat vieneet samaan päämäärään, — sanoi ruhtinas Andrei: — jokainen hovilainen pitää velvollisuutenaan arvokkaasti täyttää tehtävänsä.

— Mutta sittenkään ette tahtonut tästä etuoikeudesta hyötyä, ruhtinas, — sanoi Speranski, osoittaen hymyllään, että tahtoi tehdä puhekumppanilleen ikävästä kinastelusta herttaisen lopun. — Jos teette minulle kunnian ja saavutte keskiviikkona luokseni, — hän jatkoi, — niin Magnitskin kanssa keskusteltuani, saatan teille kertoa jotain mieltäkiinnittävää ja samalla on itsellänikin tilaisuus puhella kanssanne laveammalti.

Hän sulki silmänsä, kumarsi à la francaise ja poistui salista, tahtoen pysyä huomaamattomana.

VI.

Pietarissa ensi oleskelunsa aikoina tuntui ruhtinas Andreista, että ympäristön pikku huolet kokonaan himmensivät hänen maalaiselämän yksinäisyydessä hankkimansa aatosvaraston.

Palattuaan iltasin asuntoonsa täytyi hänen ensi työkseen merkitä muistikirjaansa 4-5 tärkeätä vieraskäyntiä tahi rendez-vous'ta. Elämän järjesteleminen, sellainen päiväjärjestys, että kunnekin kerkiäisi aikanaan, riisti suurimman osan elämän tarmosta. Hän ei mitään tehnyt, ei mitään ajatellut, eipä edes ehtinytkään ajattelemaan, hän vain puhui ja puhui verrattomasti niistä asioista, joita yksinäisyydessä maalla oli ehtinyt miettimään.

Toisinaan hän harmikseen huomasi, että samana päivänä eri paikoissa tuli puhuneeksi aivan samaa. Mutta päivät päikseen hän oli niin touhuissaan, ettei joutanut edes sitä ajattelemaan, ettei mitään ajatellut.

Sekä Kotshubein luona että nyt keskiviikkona kotonaan, missä kauvan ja luottavasti oli puhellut kahden kesken ruhtinas Andrein kanssa, oli Speranski tehnyt sangen syvän vaikutuksen Bolkonskiin.

Ruhtinas, Andrei, joka melkein kaikkia ihmisiä piti halveksittavina, mitättöminä olentoina, ja joka yhä etsi sitä täydellisyyden ihannetta, jonne itse pyrki, luuli nyt vihdoinkin Speranskissa löytäneensä täydellisen järkevän ja hyveellisen ihmisen ihanteen. Jos Speranski olisi elänyt samallaisissa oloissa kuin hän itse, olisi saanut samanlaisen kasvatuksen ja samallaiset siveelliset periaatteet, niin varmaankin olisi ruhtinas Andrei piankin huomannut hänen inhimilliset heikkoutensa ja puutteensa. Mutta nyt herätti sankarin selväjärkinen nero hänessä niin suurta kunnioitusta juuri sentähden, ettei hän sankaria täysin käsittänyt. Sitäpaitsi mielisteli Speranski ruhtinas Andreita ja koetti häikäistä häntä intohimottoman, rauhallisen järkensä loistolla, joko sitten voittaakseen hänet puolelleen tai kenties siksi, että oli huomannut tämän suuret luontaiset luonnonlahjat. Eikä siinä kyllin: hän vielä imartelikin uutta tuttavaansa, niin hillityn hienosti, itseluottavasti, aivan kuin sanomattakin olisi ollut selvää, että he molemmat olivat ainoat ihmiset, jotka täysin voivat käsittää kaikkien muiden järjettömyyden ja omain ajatustensa terävyyden ja syvyyden.

Heidän pitkän puhelunsa aikana keskiviikkoiltana sanoi Speranski useita kertoja: "Meillä pidetään kaikkea, mikä kohoo piintyneitten tapojen tasapintaa ylemmä" ... tai hymyillen: "Mutta me tahdomme, että sudetkin olisivat kylläiset, mutta lampaatkin raatelematta" ... tahi: "He eivät tätä saata käsittää" ... ja kaiken tämän hän lausui sen näköisenä kuin olisi tahtonut sanoa: "Me: minä ja te, mepä käsitämme keitä he ovat, keitä me."

Tämä ensimäinen hänen ja Speranskin välinen keskustelu vain vahvisti ruhtinas Andreissa sitä tunnetta, jota hän oli kokenut ensi kerran nähdessään Speranskin. Hän näki hänessä järkevän, ankarasti ajattelevan äänettömän neron, joka tarmokkuudella ja hellittämättömyydellä oli itselleen hankkinut vallan ja käytti sitä ainoastaan Venäjän hyväksi. Speranski näytti ruhtinas Andrein silmissä juuri siltä mieheltä, jollainen hän itse halusi olla; hän selitti järkevästi kaikki elämän ilmiöt, tunnusti tärkeäksi vain sen, mikä oli järkevää, ja osasi antaa kaikelle järkevyyden mittakaavan. Kaikki esiintyi Speranskin todisteluissa ja selittelyissä niin yksinkertaisena, että ruhtinas Andrei tahtomattaankin oli kaikessa hänen kanssaan samaa mieltä. Joskin hän väitteli ja kinasteli, niin teki hän sen vain siksi, että tahallaan tahtoi olla itsenäinen eikä tahtonut kokonaan alistua Speranskin ajatuksiin. Niinhän se oli, ja kaikki oli hyvin, eräs seikka vain häiritsi ruhtinas Andreita. Speranskin kylmä kuvastinkatse, joka ei päästänyt tunkeutumaan sielun syvimpään, sekä hänen valkea, hienoinen kätensä, johon ruhtinas Andrei katseli tahtomattaankin, kuten tavallisesti katsotaan vallassa olijain käsiin. Kuvastin-katse ja hienoinen käsi, nepä ruhtinas Andreita jostakin syystä ärsyttivät. Vastenmielisesti kummastutti ruhtinas Andreita vielä liian suuri ihmisten halveksuminen, jota hän oli huomannut Speranskissa sekä todistelutapojen kirjavuus, joita hän käytti mielipiteittensä vahvistamiseksi. Hän käytti kaikkia mahdollisia ajatuksen aseita paitsi vertauksia ja, kuten ruhtinas Andreista näytti, siirtyi liian rohkeasti aineesta toiseen. Milloin hän oli käytännöllisen toiminnanmiehen kannalla ja tuomitsi haaveilijoita, milloin ivailijan ja pilkkasi myrkyllisesti vastustajia, milloin pysytteli ankaran loogillisena, milloin taas kohousi metafysikan ilmapiiriin. (Tätä viimeistä todistelutapaa hän käyttikin erittäin usein). Hän vei kysymyksen metafysikan korkeuksiin, siirtyi alan, ajan ja ajatuksen määritelmiin ja saatuaan sieltä kumoustodisteita laskeutui taas kiistakentälle.

Yleensä ihmetytti ruhtinas Andreita Speranskin hengenlahjoissa tuo kaikessa näkyvä vahva, horjumaton usko järjen voimaan ja oikeutukseen. Oli ilmeistä, ettei Speranskin mieleen milloinkaan ollut saattanut juolahtaa tuo ruhtinas Andreille niin tavallinen ajatus, ettei ihminen toki saata ilmaista kaikkea, mitä ajattelee, eikä hän varmaankaan koskaan ollut epäillyt, eikö sentään olekkin pötyä kaikki mitä ajattelen ja kaikki mihin uskon? Ja juuri tämä Speranskille ominainen järjen runsaus eniten viehättikin ruhtinas Andreita ja veti puoleensa.

Tutustumisensa ensi aikoina oli ruhtinas Andrei aivan intohimon haltioissa Speranskiin samoin kuin oli ollut kerran Bonaparteenkin. Se seikka, että Speranski oli papin poika, jota tyhmät luulivat voivansa — kuten usein tekivätkin — empimättä halveksia "suntiona" ja papin penikkana, saattoi ruhtinas Andrein varovaiseksi tunteidensa ilmaisemisessa ja pakoitti nämä tunteet tiedottomasti vahvistumaan hänen sisimmässään.

Sinä ensimäisenä iltana, jonka Bolkonski vietti Speranskin luona keskustellen lainvalmistusvaliokunnasta, kertoi tämä purevan ivallisesti ruhtinas Andreille, että lakivaliokunta oli jo ollut koolla 150 vuotta, kuluttanut miljoonia eikä saanut kortta ristiin, ja että Rosenkampf liimaili otsikoita kaikkiin vertailevan lainsäädännön artikkeleihin.

— Ja kas siinä nyt on kaikki, mistä maa on maksanut miljoonia! — hän lausui. — Me tahdomme antaa uuden tuomiovallan Senaatille, mutta meillä ei ole lakeja. Siksipä onkin synti, etteivät teidän kaltaisenne miehet, ruhtinas, nykyään palvele.

Ruhtinas Andrei sanoi siihen tarvittavan lainopillista sivistystä, jota hänellä ei ollut.

— Sitähän ei ole kellään, miksi siis haikailette? Tämä on circulus vitiosus, josta on päästävä ponnistuksilla.

Viikon kuluttua oli ruhtinas Andrei jo sotalakivaliokunnan jäsenenä ja lainlaadintavaliokunnan osastonpäällikkönä, mikä nimitys oli tullut aivan hänen odottamattaan. Speranskin pyynnöstä hän otti osalleen ensimäisen osan tekeillä olevasta Sivililaista ja sommitteli Code Napoleonin ja Code Justinianin avulla osastoa: Yksilön oikeudet.

VII.

Palattuaan Pietariin pari vuotta sitten, v. 1808, tarkastusmatkoiltaan maatiloilleen joutui Pierre tahtomattaan sikäläisten vapaamuurarien johtomieheksi. Hän perusti ruokaloita ja ruumisarkkukammioita, hankki uusia jäseniä, hommaili eri veljeskuntien liittoja ja koetti hankkia alkuperäisiä asiakirjoja. Hän rakennutti omilla varoillaan kappeleita ja täytteli omasta kukkarostaan, niin pitkälle kuin riitti, puuttuvat almurahat, joiden maksamisessa veljet yleensä olivat hitaita ja kitsastelevia. Melkein yksinomaan hänen varoillaan eli veljeskunnan perustama köyhäinkoti.

Mutta kaikesta tästä huolimatta kulki hänen elämänsä entistä latuaan samoine mielitekoineen ja heikkouksineen. Hän rakasti syöminkejä ja juominkeja eikä voinut, vaikka pitikin sitä siveettömänä ja alentavana, pidättyä poikamiesten remuista, joissa oli ennenkin elostellut.

Tointen ja huvitusten humussa Pierre kuitenkin vuoden kuluttua alkoi tuntea, miten se veljeskunnan maaperä, jolla hän seisoi, sitä enemmän väistyi hänen jalkainsa alta, mitä lujemmin hän sille koetti asettautua. Sen ohessa hän tunsi, että mitä syvemmälle vaipui hänen jalkainsa alta tämä maaperä sitä välittömämmin hän oli siihen sidottuna. Tullessaan veljeskuntaan oli hän tuntenut samaa kuin ihminen, joka luottavasti laskee jalkansa suon tasaiselle pinnalle. Astuttuaan toisella jalalla hän vaipui. Tullakseen täysin vakuutetuksi maaperän lujuudesta astui hän toisellakin jalallaan, vajosi vielä syvemmälle, juuttui siihen ja kävi jo polvia myöten suossa.

Josef Aleksejevitsh ei ollut Pietarissa. (Hän oli viime aikoina kokonaan eronnut pietarilaisten veljeskuntain toimista ja oleskeli yksinomaan Moskovassa). Kaikki veljet, veljeskuntain jäsenet, olivat Pierrelle arki-elämässä tuttuja henkilöitä, ja siksipä olikin hänen vaikea olla näkemättä ruhtinas B:tä tai Ivan Vasiljevitsh D:tä, vaikkakin hänen olisi pitänyt nähdä vain veljiä ja muurareita. Arki-elämässä olivat nämä henkilöt enimmäkseen heikkoja ja vähäpätöisiä miehiä. Vapaamuurarin esiliinain ja merkkien alta hän näki virkapukuja ja ritarimerkkejä, joita veljet elämässä tavoittelivat. Usein almuja kootessaan, kun kymmeneltä hengeltä oli saanut kokoon 20-30 ruplaa, josta summasta vielä suurin osa oli luvattu maksaa vastedes, vaikkakin merkitsijöistä puolet olivat yhtä varakkaita kuin hänkin, tuli Pierren mieleen vapaamuurarin vala, jossa veli lupaa luovuttaa omaisuutensa lähimmäisten hyväksi; silloin nousi hänen sieluunsa epäilyksiä, jotka hän kuitenkin tahtoi mielestään haihduttaa.

Kaikki tuntemansa veljet jakoi Pierre neljään luokkaan. Ensimäiseen luokkaan luki hän sellaiset veljet, jotka eivät toimineet veljeskunnassa eivätkä yhteiskunnassa, vaan jotka olivat kokonaan pyhittäneet elämänsä veljeskunnan salaisuuksien tutkimiselle. He tutkivat Jumalan kolminaisuutta, kolmea alkuainetta: rikkiä, elohopeaa ja suolaa, tai neliön ja Salomonin temppelin kuvioiden merkitystä. Tähän luokkaan kuului enimmäkseen iäkkäitä veljiä, vieläpä, Pierren laskujen mukaan, itse Josef Aleksejevitshkin. Tähän luokkaan kuuluvia veljiä Pierre kunnioitti, vaikkeikaan harrastanut heidän hommiaan. Vapaamuurariuden mystillinen puoli ei häntä vetänyt puoleensa.

Toiseen luokkaan luki Pierre itsensä ja kaltaisensa, etsivät, hapuilevat veljet, jotka eivät vielä olleet löytäneet suoraa, selvää tietä, mutta jotka toivoivat sen löytävänsä.

Kolmanteen luokkaan luki Pierre ne veljet (niitä oli enemmistö), jotka pitivät pääasiana veljeskunnan ulkonaiset muodot ja menot ja niitä tarkasti noudattivat, mutta eivät vähääkään välittäneet oppien sisällöstä tai merkityksestä. Tähän luokkaan kuului Vilarski ja vieläpä pääveljeskunnan suurmestarikin.

Neljänteen luokkaan vihdoin kuului myöskin paljon veljiä, varsinkin viime aikoina veljeskuntaan liittyneitä. Ne olivat Pierren havainnoiden mukaan ihmisiä, jotka eivät mihinkään uskoneet eivätkä mitään halunneet, vaan olivat liittyneet veljeskuntaan päästäkseen nuorten, rikkaitten ja sukulaisuussuhteidensa ja arvonsa puolesta mahtavien veljien läheisyyteen, joita oli sangen paljon veljeskunnassa.

Pierre alkoi tuntea vastenmielisyyttä toimintaansa. Vapaamuurarius, ainakin se, johon täällä oli tutustunut, tuntui hänestä perustuvan pelkkiin ulkonaisiin menoihin. Hänen ei juolahtanut mieleenkään epäillä itse vapaamuurarijärjestelmää, mutta hän alkoi epäillä, että Venäjän vapaamuurarius oli alkanut kulkea väärää latua ja eksynyt alkulähteiltään. Ja sentähden läksi Pierre vuoden lopulla ulkomaille tutustuakseen veljeskunnan pyhimpiin salaisuuksiin.

Jo kesällä 1809 palasi Pierre Pietariin. Venäläisten ja ulkomaalaisten vapaamuurarien välisestä kirjevaihdosta oli saatu tietää, että Besuhof ulkomailla oli ehtinyt saavuttaa monen arvokkaan henkilön luottamuksen, läpeensä tutkinut monet salaisuudet, korotettu korkeimpaan arvoon ja tuonut mukanaan paljon sellaista, mikä suuresti edistää vapaamuurarien yhteistä asiaa Venäjällä. Pietarin vapaamuurarit kävivät kaikki hänen luonaan, tungeskelivat hänen suosioonsa ja kaikista tuntui kuin hautoisi hän mielessään jotain erinomaista!

Määrättiin juhlallinen kokous pidettäväksi toisen luokan veljeskunnassa, missä Pierre lupasi tehdä selvää siitä, mitä hänellä on tuotavana pietarilaisille veljille veljeskunnan korkeimmilta johtajilta. Kokous-sali oli täynnä väkeä. Tavallisten juhlamenojen jälkeen nousi Pierre ja alkoi puhua.

"Rakkaat veljet!" — alkoi hän punaisena ja änkäten, pitäen kädessään kirjoitettua puhetta. — "Ei riitä, että täällä veljeskunnan keskuudessa tutkiskelemme salaisuuksiamme — on toimittava, toimittava... Me torkumme, mutta meidän täytyy toimia." — Pierre otti vihkonsa ja alkoi lukea.

"Puhtaan totuuden levittämiseksi ja saavuttaaksemme hyveen kruunun", — hän luki, — "on meidän karsittava ihmisistä ennakkoluulot, laajennettava sääntömme ajan hengen mukaisiksi, ryhdyttävä kasvattamaan nuorisoa, yhdyttävä katkaisemattomilla siteillä viisaimpiin ihmisiin, rohkeasti ja samalla viisaasti kukistettava taikausko, uskottomuus ja tyhmyys, tehtävä meille suosiollisista ihmisistä yksimielisiä, yhteisestä päämäärästä selvillä olevia veljiä, voimakkaita ja vaikutusvaltaisia.

"Tämän tarkoituksen saavuttamiseksi täytyy saada hyveelle valta synnin yli, täytyy ahkeroida, jotta rehellinen ihminen voittaisi jo tässä elämässä iäisen palkan hyveistään. Mutta suurta asiaamme vahingoittavat sangen paljon nykyajan valtiolliset laitokset. Mitä on siis tehtävä tällaisissa oloissa? Onko meidän suosittava vallankumouksia, syöstävä kaikki kumoon, karkoitettava väkivalta väkivallalla?... Ei, tämä on meille aivan vierasta. Kaikki väkivallalla saadut uudistukset ovat hyljättäviä, sillä ne eivät nimeksikään poista vääryyttä, niin kauvan kun ihmiset ovat sellaisia kun ovat, ja sen lisäksi viisaus ei koskaan kaipaa väkivaltaa.

"Veljeskunnan koko toiminta on perustettava siihen, että kasvatetaan lujia, hyveellisiä ja samojen tarkoitusperien innostamia ihmisiä, jotka aina ja kaikkialla kaikin voimin ahdistavat paheita ja tyhmyyttä ja suojelevat kykyjä ja hyvettä. Ihmiset ovat nostettavat tomusta, saatettavat tuntemaan arvonsa ja liitettävät meidän veljeskuntaamme. Vasta silloin on veljeskunnalla valta käsissä — se saattaa huomaamatta sitoa epäjärjestyksien toimeenpanijain kädet ja johtaa heitä niin, etteivät johdettavat sitä edes huomaa. Sanalla sanoen, on muodostettava yleinen maailmoja johtava hallitusmuoto, joka ei katkoisi yhteiskunnallisia siteitä eikä olisi haitaksi muille hallituksille jotka jatkakoot toimintaansa entiseen tapaansa, kunhan vain eivät vastusta veljeskuntamme suuria tarkoitusperiä: hyveen riemuitsevaa voittokulkua. Tämä on ollut kristinuskonkin päämääränä. Se opetti ihmisiä viisaiksi ja hyviksi ja kehoitti heitä omaksi edukseen seuraamaan parhaitten ja viisaimpien ihmisten esimerkkejä ja opetuksia.

"Kun pimeys vielä kaikkialla vallitsi, riittivät tietysti pelkät saarnat: totuuden uutuus antoi sille erityisen lennon, mutta nyt tarvitsemme jo paljon voimakkaampia keinoja. Nykyään täytyy tunteiden ohjaaman ihmisen löytää hyveestä tunteilleen hurmaa. Intohimoja ei pidä hävittää; niitä on vain ohjattava jaloihin tarkoitusperiin, ja siksi on niin toimittava, että jokainen voi tyydyttää intohimojaan hyveen rajoissa, ja tähän on meidän veljeskuntamme velvollinen keksimään keinoja.

"Kun meillä vain on jommoinenkin määrä ansiokkaita miehiä jokaisessa valtiossa, ja jokainen näistä voittaa asialle taas muutaman lisäksi, ja he kaikki liittyvät lujaksi järjestöksi — silloin on valta käsissä veljeskunnalla, joka sakassakin jo on tehnyt niin paljon ihmiskunnan onneksi."

Puheella ei ollut valtavaa vaikutusta, vieläpä se sai aikaan kuohuntaa veljien kesken. Enemmistö luuli puheessa huomanneensa illuminaattein vaarallisia hankkeita, ja siksipä arvosteltiinkin puhetta sangen kylmästi, mikä suuresti kummastutti Pierreä. Suurmestari alkoi vastustaa Pierren ajatuksia. Pierre kiihtyi kiihtymistään, selvitellessään tarkemmin aatteitaan. Pitkiin aikoihin ei ollut näin kiihkoisaa istuntoa. Muodostui puolueita: toiset syyttivät Pierreä ja sanoivat häntä illuminaatiksi; toiset kannattivat häntä. Ensi kerran elämässä ihmetytti Pierreä tämän kokouksen aikana ihmisjärjen suunnaton vaihtelevaisuus, josta johtuu, ettei kaksi ihmistä voi koskaan käsittää samaa totuutta samalla tavalla. Nekin veljistä, jotka näyttivät kannattavan Pierreä, käsittivät hänen aatteensa omalla tavallaan: tahtoivat hänen suunnitelmiinsa rajoituksia ja muutoksia, joihin Pierre ei voinut suostua, sillä hänen pääasiallinen vaatimuksensa perustuikin juuri siihen, että häntä ymmärrettäisiin aivan hänen sanojensa mukaisesti.

Istunnon päätyttyä suurmestari ilkeän ivallisesti muistutti Pierreä liiallisesta kiivaudesta ja huomautti, ettei tätä ollut johtanut pelkkä hyveen rakkaus, vaan myöskin riidan halu. Pierre ei vastannut hänen muistutuksiinsa, kysyihän vain lyhyesti, hyväksytäänkö hänen ehdotuksensa. Ehdotusta ei hyväksytty, ja tavallisia muodollisuuksia odottamatta, Pierre poistui kokoushuoneesta ja lähti kotiin.

VIII.

Pierren valtasi tuo ikävä, jota hän niin kovin pelkäsi. Puheensa jälkeen hän kotona loikoi sohvalla kolme päivää, ei päästänyt vieraita puheilleen eikä itsekään missään käynyt.

Tällöin sai hän kirjeen vaimoltaan, joka rukoillen pyytää tavata miestään, sanoo kovin kaipaavansa miestään ja haluavansa pyhittää elämänsä hänelle.

Kirjeen lopussa hän ilmoittaa pian saapuvansa ulkomailta Pietariin.

Heti kirjeen saavuttua tunkeutui Pierren yksinäisyyttä häiritsemään eräs muurariveli, jota Pierre ei lainkaan saattanut sietää, johti keskustelun Pierren perhe-elämään ja nuhteli häntä veljeyden nimessä sopimattomasta ankaruudesta hyljättyä vaimoa kohtaan. Hän huomautti, miten Pierre on poikennut vapaamuurarin perussäännöistä, kun ei ole antanut anteeksi katuvalle.

Samaan aikaan lähetti hänen anoppinsa, ruhtinas Vasilin puoliso, noutamaan häntä puheilleen ja rukoili häntä saapumaan luokseen edes muutamiksi hetkiksi neuvottelemaan sangen tärkeästä asiasta. Pierre huomasi, että oli muodostettu salaliitto hänen taivuttamisekseen ja että hänet aiottiin taas yhdistää hylkäämäänsä puolisoon, eikä tuo hanke hänestä tuntunutkaan vastenmieliseltä hänen silloisessa mielentilassaan. Hänestä tuntui kaikki yhdentekevältä: Yleensäkään ei hän pitänyt mitään niin erikoisen tärkeänä elämässä, ja nyt, tämän kauhean ikävän kalvaessa, ei hän pitänyt kalliina edes vapauttaan eikä välittänyt lujasta päätöksestään vaimoonsa nähden.

"Kukaan ei ole oikeassa, kukaan ei ole väärässä, siis ei Helenakaan ole syyllinen", — Pierre ajatteli.

Syynä siihen, ettei Pierre heti suostunut yhtymään vaimoonsa, oli hänen jäytävä ikävänsä, joka oli riistänyt häneltä kaiken toimintakyvyn. Mutta jos vaimo olisi tullut hänen luokseen, niin ei hän häntä olisi karkoittanut. Sillä mitä merkitsikään vaimo niiden asioiden rinnalla, jotka nykyään täyttivät hänen sydämensä?

Hän ei vastannut vaimolleen eikä anopilleen, vaan lähti eräänä iltana myöhään matkalle Moskovaan tapaamaan Josef Aleksejevitshia. Päiväkirjaansa oli hän merkinnyt seuraavaa:

Moskovassa, marraskuun 17 p:nä.

"Saavuin juuri hyväntekijäni luota ja kiirehdin tallettamaan kaiken tuntemani ja kokemani. Josef Aleksejevitsh elää köyhissä oloissa ja sairastaa jo kolmatta vuotta tuskallista rakkotautia. Kukaan ei ole kuullut hänen valittavan tai napisevan. Aamusta myöhään iltaan istuu hän tieteensä ääressä, leväten ainoastaan niukkain aterioittensa aikana. Hän lausui minut tervetulleeksi ja asetti istumaan vuoteelle, millä oli pitkällään, tein hänelle Idän ja Jerusalemien ritarien merkin, hän vastasi samoilla merkeillä ja kysyi, lempeästi hymyillen, mitä olin oppinut ja saanut tietää preussilaisilta ja skotlantilaisilta veljiltä. Kerroin hänelle kaikesta taitoni mukaan; kerroin ehdotuksistani Pietarin veljeskunnassa ja mainitsin, miten kylmästi niitä kohdeltiin, ja miten olin joutunut riitaan veljien kanssa. Josef Aleksejevitsh oli kauvan vaiti ja ajatteli; sitten lausui hän oman mielipiteensä kaikesta, ja samassa hetkessä kävi minulle selväksi entinen elämäni; ja tulevaisuuden tie aukeni eteeni: Minua ihmetytti, kun hän kysyi, muistanko veljeskunnan kolme tarkoitusperää: 1) salaisuuden säilyttäminen ja tietäminen; 2) itsensä puhdistaminen ja parantaminen tämän salaisuuden omistamiseksi ja 3) ihmissuvun parantaminen puhdistamispyrintöjen avulla. Mikä näistä tarkoitusperistä on ensimäinen ja tärkein? Tietystikin itsensä parantaminen ja puhdistaminen. Ainoastaan tähän päämäärään voimme aina pyrkiä kaikista mahdollisista olosuhteista huolimatta. Mutta samalla vaatii juuri tämä päämäärä meiltä enimmin, ja siksipä me ylpeyden sokaisemina sen jätämmekin ja ryhdymme joko salaisuuteen, jota omistamaan emme ole mahdolliset saastaisuutemme tähden, tai ryhdymme parantamaan ihmissukua, vaikka itse olemme siveettömyyden ja kehnouden esikuvia. Illuminaattien oppi ei olekkaan puhdas siksi, että se intoilee yhteiskunnallisissa puuhissa ja saa ravintonsa pelkästä ylpeydestä. Tämän perustalla Josef Aleksejevitsh tuomitsi puheeni ja koko toimintani. Sydämeni syvyydessä tunsin hänen puhuvan totta. Kun puhuimme minun perheoloistani, hän sanoi: — Todellisen vapaamuurarin suurin tehtävä on, kuten teille jo olen sanonut, pyrkiä täydellisyyteen. Mutta usein me ajattelemme, että pikemmin saavutamme tämän päämäärämme poistamalla elämäämme rasittavat vaikeudet. Päinvastoin, herraseni, — sanoi hän minulle, — ainoastaan maallisten puuhain ja huolten keskellä saavutamme kolme tärkeintä päämäärää: 1) opimme tuntemaan itsemme, sillä tämän taidon oppii ihminen ainoastaan vertailemalla itseään muihin ihmisiin, 2) tulemme täydellisiksi, — ainoastaan taistelulla on se saavutettavissa, ja 3) saavutamme suurimman hyveellisyyden — rakkauden kuolemaan. Ainoastaan elämän epäkohdat ja puutteet voivat valaista sen turhuuden ja samalla vahvistaa meidän synnynnäistä rakkauttamme kuolemaan eli uuden elämän syntymiseen. Nämä sanat ovat siksi erittäin huomattavat, ettei Josef Aleksejevitsh kovista ruumiillisista kärsimyksistään huolimatta koskaan valita elämän raskautta, vaan rakastaa kuolemaa, jota kohtaamaan ei vieläkään tunne olevansa kyllin valmis, vaikkakin hänen sisäinen ihmisensä on niin puhdas ja jalo. Sitten hyväntekijäni perinpohjin selitteli luomisen suuren neliön merkityksen ja mainitsi, että kaiken perustana ovat kolmi- ja seitsenluvut. Hän neuvoi minua jatkamaan yhteistyötä pietarilaisten veljien kanssa, toimimaan veljeskunnassa ainoastaan toisen luokan toimissa, kehoitti varoittamaan veljiä ylpeyden houkutuksilta ja johtamaan heitä täydellisyyden ja itsensä tuntemisen todelliselle tielle. Minua neuvoi hän ennen kaikkea seuraamaan oman itseni kehitystä ja antoi tätä tarkoitusta varten minulle tämän vihkosen, johon tästä lähtien kirjoitan kaikki tekoni ja toimeni."

Pietarissa, marraskuun 23 p:nä.

"Elän taas vaimoni kanssa. Anoppini tuli luokseni ja sanoi kyyneliä vuodattaen, että Helena on saapunut Pietariin ja rukoilee päästäkseen puheilleni. Hän vakuuttaa olevansa viaton ja onneton, kun hänet hylkäsin, ja paljon muuta samantapaista. Tiesin ennakolta, että jos sallisin hänen tulla puheilleni, niin en enää voisi vastustaa hänen pyyntöään. Epäröidessäni en tiennyt, kenen puoleen olisin kääntynyt neuvoa kysymään. Jospa hyväntekijäni olisi täällä ollut, niin hänpä olisi neuvonut. Vetäydyin yksinäisyyteen, luin Josef Aleksejevitshin kirjeet, muistin hänen neuvojaan, ja lopulta tulin vakuutetuksi, ettei käynyt kieltäytyminen, vaan että minun oli ojennettava auttava käteni kaikille ihmisille, ja vallankin Helenalle, jonka kohtalo oli niin läheisesti minuun sidottu. Päätin kantaa ristini. Mutta jos hyveen nimessä olen antanut hänelle anteeksi, niin olkoon siis yhtymisellämme ainoastaan henkinen tarkoitus. Näin päätin ja näin kirjoitin asiasta myös Josef Aleksejevitshille. Pyysin vaimoani unohtamaan kaikki vanhat asiat, pyysin anteeksi kaikki mahdolliset rikokseni ja vikani ja ilmoitin, ettei minulla ole mitään anteeksi annettavaa hänelle. Olin iloinen sanoessani tätä hänelle. Enpä huoli hänelle sanoa, miten raskaalta minusta tuntui hänen tapaamisensa. Olen asettunut asumaan suuren taloni yläkertaan, ja sieluni riemuitsee uudistumisen tunteista."

IX.

Kuten aina, samoin olivat nytkin ylhäiset piirit, jotka kokoontuivat milloin hovissa, milloin suurissa tanssiaisissa, jakaantuneet useampiin ryhmiin, joista jokaisella oli oma omituinen värinsä. Suurin näistä oli ranskalainen ryhmä, joka oli muodostunut Napoleonin liiton johdosta, ja jonka sieluna olivat kreivi Rumjantsef ja Caulaincourt. Huomatuimpia henkilöitä tässä seurapiirissä oli Helena, senjälkeen kun hän oli miehensä kanssa asettunut asumaan Pietariin. Hänen vierashuoneessaan olivat tavallisia vieraita Ranskan lähetystön virkamiehet, ja muutenkin nähtiin hänen luonaan paljon viisaudestaan ja käytöstapansa hienoudesta kuuluja henkilöitä, jotka mielipiteiltään kuuluivat tähän seurapiiriin.

Helena oli ollut kuuluisan keisarikohtauksen aikana Erfurtissa, ja täältä olivatkin peruisin hänen tuttavuutensa kaikkiin europalaisiin Napoleon-kuuluisuuksiin. Erfurtissa oli Helenalla ollut loistava menestys. Itse Napoleonkin oli teatterissa hänet nähtyään lausunut hänestä: "C'est un superbe animal".[53] Pierreä ei lainkaan ihmetyttänytkään, että hänen vaimonsa hurmasi kaikki kauneudellaan ja käytöstapansa hienoudella, sillä kuluneet vuodet olivat tehneet hänet entistäänkin ihanammaksi. Mutta se häntä ihmetytti, että hänen vaimonsa näiden kahden vuoden kuluessa oli saavuttanut maineen: "d'une femme charmante, aussi spirituelle, que belle".[54] Kuuluisa ruhtinas de Ligne kirjoitteli hänelle kahdeksansivuisia kirjeitä. Bilibin säästeli sutkauksiaan, lausuakseen ne tuoreina kreivitär Besuhovin kuullen. Kenelle kreivitär Besuhovin vierashuoneen ovet avautuivat, hän oli saanut viisauden kunniakehän; nuoret miehet lueskelivat kokonaisia teoksia voidakseen viisaasti haastella hänen illanvietoissaan, ja lähetystöjen sihteerit, vieläpä itse lähettiläätkin uskoivat hänelle tärkeitä valtiollisia salaisuuksia, niin että Helena tavallaan tuli sangen merkitseväksi henkilöksi. Pierre, joka tiesi, että vaimonsa oli tyhmä, tunsi vaimonsa illanvietoissa ja päivällisillä, joissa tavallisesti puhuttiin valtiollisista asioista, runoudesta ja filosofiasta, kummallista epäröivää pelkoa. Hän oli näissä tilaisuuksissa samallaisessa mielentilassa kuin taikatemppujen tekijä, joka alituiseen pelkää paljastuvansa. Mutta petos ei paljastunut. Liekkö sitten syynä ollut se, että tällaisten illanviettojen olemassaolo jo perustui tyhmyyteen, tai kenties huvitti petettäviä juuri tämä petos. Se vaan oli varmaa, että kreivitär Helena Vasiljevnan maine yhä vain kasvoi, ja tämä "henkevä ja ihana nainen" saattoi lausua mitä suurimpia tyhmyyksiä ja typeryyksiä, ja sentään kaikki ihastuivat hänen jokaisesta sanastaan ja olivat löytävinään niistä syntyjä syviä, joista lausujalla itsellään ei ollut edes vähintäkään aavistusta.

Todellakin oli Pierre sopivin mies, mitä ajatella saattoi, tälle loistavan häikäisevälle maailmannaiselle. Hän oli oikein todellinen grand seigneur[55]-puoliso, hajamielinen lallus, joka ei ketään häirinnyt eikä pilannut vierashuoneen korkealle liitelevää sävyä, vaan joka täydellisenä vastakohtana vaimonsa käytöstavalle ja hienoudelle muodosti tälle oivallisen taustan. Viimeisten kahden vuoden aikana olivat aatteelliset mietiskelyt ja hommat tehneet Pierren täysin välinpitämättömäksi kaikille muille harrastuksille, ja siksipä hän nyt vaimonsa seurapiirissä, jolla ei ollut häneen pienintäkään vetovoimaa, käyttäytyi välinpitämättömän rauhallisesti ja leuhkasti. Tätä taitoa ei saavuteta keinotekoisesti, ja siksi se herättääkin välitöntä kunnioitusta. Hän oli vaimonsa vierashuoneessa kuin teatterissa, oli kaikkien kanssa tuttavallinen, kaikille yhtä kohtelias, mutta kaikista yhtä välinpitämätön. Toisinaan takertui hän keskusteluunkin, kun se häntä kannusti, ja lausui silloin sopertaen mielipiteensä, jotka useinkin häiritsivät hetken mielialaa. Ei hän tällöin välittänyt vieraista eikä tarkannut olivatko saapuvilla les messieurs de l'ambassade.[56] Mutta niin vakautunut oli jo mielipide "Pietarin hienoimman naisen" mies-lalluksesta, ettei kukaan arvostellut vakavasti hänen päähänpistojaan.

Monien nuorten miesten joukossa, jotka olivat jokapäiväisiä vieraita Helenan vierassuojissa, oli Boris Drubetskoilla sangen huomattava asema. Helenan Erfurtin matkan jälkeen oli hän nopeasti ylentynyt virka-asteissa ja nyt oli hän sen lisäksi läheisin ystävä Besuhovien talossa. Helena kutsui häntä mon page[57] ja kohteli häntä kuin poikasta. Hän hymyili hänelle kuten kaikille muillekin, mutta toisinaan tämä hymy sittenkin kiusasi Pierreä. Boris oli Pierren seurassa erityisen huomaavainen ja surunsekaisen nöyrä. Tämä nöyryyden ja kunnioituksen sävy myöskin huolestutti Pierreä. Kolme vuotta sitten oli Pierre niin syvästi loukkautunut vaimonsa menettelyn johdosta, että hän nyt oli varustautunut tällaisen loukkauksen varalta ensiksikin siten, ettei hän ollut vaimonsa mies, toiseksi siten, että hän sulki sielunsa täydellisesti epäilyksiltä.

— Ei, kun hän nyt on bas bleu,[58] niin on hän ikuisiksi ajoiksi jättänyt entiset hullutukset, — puheli Pierre itsekseen. — Ei ole esimerkkiä siitä, että sinisukilla olisi ollut rakkaus-hullutuksia, — toisteli hän usein itsekseen, ja hän uskoikin lujasti tähän omituiseen, ties mistä saamaansa sääntöön. Mutta sittenkin vaikutti Boriksen läsnäolo Helenan vierashuoneessa (ja täällä oli hän miltei aina) Pierreen ruumiillisesti: hän tunsi jäsenensä sidotuiksi eikä voinut liikkua vapaasti ja välittömästi.

"Kummallinen vastenmielisyys", — ajatteli Pierre, — "ja ennen hän minua miellyttikin."

Maailman silmissä oli Pierre suuri herra, jonkunverran sokea ja naurettava kuuluisan naisen mies, viisas lallus, joka ei mitään toimita, muttei myös ketään vahingoita, hyvänluontoinen nahjus. Mutta Pierren sielussa tapahtui tänä aikana vaikea ja monivaiheinen sisäinen kehitystyö, joka avasi hänen silmänsä näkemään paljon uutta ja saattoi hänet moniin henkisiin epäilyksiin ja iloihin.

X.

Pierre kirjoitteli yhä vieläkin muistiinpanojaan. Tältä ajalta on hän merkinnyt seuraavaa:

Marraskuun 24 p:nä.

"Nousin kahdeksalta, luin raamattua, menin sitten toimeeni (hyväntekijänsä neuvosta oli Pierre ryhtynyt palvelemaan eräässä virastossa), tulin kotiin puoliselle, söin yksinäni (kreivittärellä oli minulle vastenmielisiä vieraita), söin ja join kohtuullisesti ja aterian jälkeen jäljentelin veljille nuotteja. Illalla menin kreivittären suojiin ja kerroin siellä naurettavan jutun B:stä. Vasta kun kaikki rupesivat nauramaan, huomasin tehneeni tuhmasti.

"Menen levolle onnellisena ja rauhallisena. Suuri Jumala, auta minua vaeltamaan Sinun teilläsi, auta voittamaan vihan vimma — lempeydellä, rauhallisuudella, hekuma — pidättymisellä ja inholla, auta välttämään maailman hyörinää, mutta älä sentään vieroita: a) valtion palveluksesta, b) perhehuolista, c) ystävyyssuhteista, d) taloudellisista hommista."

Marraskuun 27 p:nä.

"Heräsin myöhään ja herättyäni lojuin kauvan vuoteessa. Jumalani! auta minua ja vahvista, jotta voisin Sinun teitäsi vaeltaa, Luin raamattua, mutta tunteeni liitelivät muualla. Luokseni tuli veli Urusof, puhelimme maailman turhuudesta. Hän puhui keisarin uudistuspuuhista. Aloin arvostella, mutta muistin veljeskunnan säännöt ja hyväntekijäni sanat, joiden mukaan todellisen vapaamuurarin innokkaasti pitää toimia valtiossa, kun hänen apuaan tarvitaan, ja pysyä rauhallisena, silloin kun asia ei koske häntä. Kieleni on — viholliseni. Luonani kävivät veljet G. V. ja O., neuvoteltiin uuden veljen ottamisesta veljeskuntaan. He vaativat minua ritoriksi. Tunnen itseni heikoksi ja ansiottomaksi. Sitten keskusteltiin temppelin seitsemästä pylväästä ja seitsemästä astinlaudasta, seitsemästä tieteestä, seitsemästä hyveestä, seitsemästä paheesta, seitsemästä Pyhän Hengen lahjasta. Veli O. oli sangen kaunopuhelias. Illalla oli vastaanotto. Kokoushuoneen uusi sisustus lisäsi suuresti juhlallisuutta. Uusi tulokas oli Boris Drubetskoi. Minä esitin hänet, olin ritorina. Ollessani hänen kanssaan kahdenkesken pimeässä huoneessa, valtasi minut kummallinen tunne. Tunsin vihaavani häntä ja turhaan koetin tukahuttaa tuon tunteen. Ja siksi tahdoinkin sydämeni pohjasta hänet pelastaa ja johdattaa hänet totuuden tielle, mutta pahat ajatukset olivat kietoneet minut pauloihinsa. Ajattelin, että hän pyrki veljeskuntaamme ainoastaan siksi, että tutustuisi mahtaviin veljiin ja pääsisi heidän suosioonsa. Muita syitä ei minulla ollut epäilyksiin kuin se, että hän minulta useampaan kertaan kysyi, kuuluivatko N. ja S. meidän veljeskuntaamme (joihin kysymyksiin en saattanut vastata), ja se että huomioitteni perustalla luulin voivani väittää, ettei hän saata tuntea kunnioitusta veljeskuntaamme kohtaan, koska hän liian paljon puuhaa ulkonaisen ihmisensä kanssa ja on siihen liian tyytyväinen, voidakseen halata sisäistä parannusta; mutta hän tuntui minusta vilpilliseltä, ja koko ajan kun seisoin silmästä silmään hänen kanssaan pimeässä huoneessa, luulin huomanneeni hänen pilkallisesti hymyillen kuunnelleen sanojani, ja minun teki mieleni todellakin lävistää hänet paljastetulla miekalla, jota pidin ojennettuna hänen rintaansa kohti. En voinut olla kaunopuhelias enkä saattanut vilpittömästi ilmaista epäilyksiäni veljille ja suurmestarille. Luonnon suuri Rakennusmestari, auta minua löytämään oikeat tiet, jotka vievät minua valheen umpisokkeloista."

Sitten seurasi päiväkirjassa kolme tyhjää lehteä, ja sitten oli taas kirjoitettu seuraavaa:

"Keskustelin kauvan kahdenkesken veli V:n kanssa ja opin paljon. Hän neuvoi minua turvautumaan veli A:han. Minulle selvisi paljon, vaikken olekkaan sitä ansainnut. Adonai on maailman luojan nimi. Elohim on kaikkeuden ohjaajan nimi. Kolmas nimi on kielin mahdoton lausua ja sillä on merkitys Kaikki. Keskustelut veli V:n kanssa vahvistavat, virkistävät ja lujittavat minua hyveen tiellä. Hänen seurassaan häviävät epäilykset. Huomaan selvästi eron meidän kaikki käsittävän pyhän oppimme ja yleisten tieteiden köyhien oppien välillä. Maalliset tieteet jakavat kaiken — käsittääkseni tappavat kaiken — tutkiakseen. Veljeskunnan pyhä tiede on yhtenäinen, kaikki ilmenee ehjänä, elävänä. Kolminaisuus — olevaisen kolme alkuainetta — rikki, elohopea ja suola. Rikki on öljyn ja tulen sekaista ainetta; yhtyessään suolaan synnyttää se siinä tulenpitoisuudellaan taipumuksen, jonka avulla se vetää puoleensa elohopean, tempaa itseensä, pidättää ja synnyttää kokonaan uusia olioita. Elohopea on juokseva ja lentävät henkinen olio. — Kristus, Pyhä Henki, Hän."

Joulukuun 3 p:nä.

"Heräsin myöhään, luin raamattua, mutta olin tunteeton, sitten menin saliin ja kävelin pitkin permantoa. Tahdoin miettiä, mutta mieltäni vaivasi eräs tapaus, joka oli sattunut neljä vuotta sitten. Herra Dolohof tapasi minut Moskovassa kaksintaistelumme jälkeen ja sanoi toivovansa, että nauttisin täydellistä sielunrauhaa, huolimatta vaimoni poissaolosta. En vastannut silloin mitään. Nyt johtuivat mieleeni tuon kohtauksen yksityisseikat, ja minä sanoin hänelle sydämessäni mitä ilkeimpiä sanoja ja pistoksia. Havahduin ja jätin nuo mietteet vasta sitten, kun huomasin olevani vihan vimmassa; enkä sittenkään tarpeeksi katunut tekoani. Sitten tuli luokseni Boris Drubetskoi ja alkoi kertoa kaikellaisista seikkailuista; olin heti alusta tyytymätön hänen tuloonsa ja sanoin hänelle jotain vastenmielistä. Hän vastasi. Tulistuin ja latelin hänelle joukon hävyttömyyksiä, vieläpä raakuuksiakin. Hän vaikeni, ja minä äkkäsin tekoni vasta liian myöhään. Jumalani, en lainkaan taida seurustella hänen kanssaan. Tähän on syynä itserakkauteni. Pidän itseni häntä parempana ja siksipä olenkin häntä paljon huonompi, sillä hän kärsii raakuuteni, mutta minä sitävastoin häntä halveksin. Jumalani, anna minun hänen lähettyvillään paremmin huomata oma kehnouteni ja anna minun niin käyttäytyä, että siitä olisi hyötyä hänellekin. Puolisen jälkeen nukahdin ja unessa kuulin selvästi äänen sanovan vasempaan korvaani: — 'Sinun päiväsi.' Näin unta, että olin kulkevinani pimeässä, ja yhtäkkiä ympäröivät minut koirat, mutta en niitä pelkää, vaan jatkan rauhallisena matkaani; yhtäkkiä iskee pieni piski hampaansa vasempaan lonkkaani eikä päästä. Kuristan sitä kurkusta. Kun sain sen hellittämään, iskee minuun toinen koira, suurempi äskeistä. Alan nostaa sitä maasta, mutta mitä korkeammalle sen kohotan sitä suuremmaksi ja raskaammaksi se käy. Samassa tulee luokseni veli A., tarttuu käsipuoleeni ja vie rakennuksen luo, jonne on mentävä kapeata lautaa pitkin. Astuin laudalle; se taipui ja putosi. Aloin kiivetä aidalle, jonka reunasta vaivoin sain käsin kiinni. Ankarain ponnistusten jälkeen jouduin punnerruksiin aidalle: jalkani olivat toisella, ruumiini toisella puolella. Vilkasin sivulleni ja näin veli A:n seisomassa aidalla. Hän osoitti kädellään leveätä lehtokujaa ja puutarhaa, missä näin suuren, kauniin rakennuksen. Heräsin. Jumalani, luonnon suuri Rakennusmestari! auta minua vapautumaan koirista — intohimoistani, viimeisestäkin, joka taistelee kaikkien entistenkin yhdistynein voimin, ja auta minua pääsemään siihen hyveen temppeliin, jonka haahmon näin unissani."

Joulukuun 7 p:nä.

"Näin unta, että Josef Aleksejevitsh oli olevinaan talossani. Olin kovin riemuissani ja tahdoin häntä kestitä. Puhua lavertelin muiden kanssa taukoamatta ja sitten huomasin äkkiä, ettei rämä saattanut miellyttää Josef Aleksejevitshiä. Tahdoin mennä hänen luokseen ja syleillä häntä. Mutta kun saavuin hänen luokseen huomasin, että hänen muotonsa oli aivan muuttunut, hän oli käynyt nuoreksi ja alkoi puhella jotain veljeskunnan opeista, mutta niin hiljaa, etten saattanut hänen sanojaan eroittaa. Sitten olimme kaikki poistuvinamme huoneesta, ja siellä tapahtui jotain kummallista. Me istuimme tai olimme pitkällämme lattialla. Hän puhui minulle jotain. Tahdoin osoittaa hänelle tunteellisuuttani ja kuulematta hänen sanojaan aloin kuvitella mielessäni sisäisen ihmiseni tilaa ja suurta Jumalan armoa, jonka tunsin minut vallanneen. Kyyneleet tulvivat silmistäni, ja olin onnellinen, kun hän sen huomasi. Mutta hän katsahti minuun vihaisena, taukosi puhumasta ja hypähti seisaalleen. Minä hätäännyin ja kysyin, tarkoittiko hän minua; mutta hän ei vastannut, katsahti vain ystävällisenä minuun, ja samalla olimme me minun makuuhuoneessani, missä on kahden maattava vuode. Hän pani pitkälleen vuoteen reunalle, ja minun oli tekevinäni mieli häntä hyväillä ja laskeutua hänen viereensä. Ja hän oli kysyvinään minulta: 'Sanokaa totuuden nimessä, mikä on teidän voimakkain intohimonne? Tunnetteko sen? Arvelen että sen jo tunnette.' Hämmennyin tästä kysymyksestä ja sanoin, että laiskuus on voimakkain intohimoni. Hän pudisti epäillen päätään. Hämmennyin vielä enemmän ja sanoin hänelle, että vaikka elänkin hänen neuvostaan vaimoni kanssa saman katon alla, niin en sentään ole vaimoni mies. Tähän hän vastasi, ettei pidä olla hyväilemättä vaimoaan, ja huomautti, että olen siihen velvollinen. Mutta minä vastasin, että se tuntuu minusta häpeälliseltä, ja samalla kaikki katosi. Minä heräsin, ja mieleeni tulivat Pyhän Raamatun sanat: Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valo. Ja valo loistaa pimeässä, ja pimeä ei sitä omaksunut. Josef Aleksejevitshin kasvot olivat nuorekkaat ja kirkkaat. Tänäpänä sain hyväntekijältäni kirjeen, jossa hän puhuu avioliiton velvollisuuksista."

Joulukuun 7 p:nä.

"Näin unen, josta heräsin vapisevin sydämin. Olin olevinani Moskovassa, omassa talossani, suuressa arkihuoneessa, ja vierashuoneesta ilmestyi Josef Aleksejevitsh. Olin heti huomaavinani, että hänessä jo oli tapahtunut uudestasyntyminen, ja hypähdin häntä kohti. Olin suutelevinani häntä ja hänen käsiään, ja hän sanoi: 'Oletko huomannut, että olen täydellisesti muuttunut kasvoiltani?' Katsahdin häneen, syleillen yhä häntä, ja olin näkevinäni, että hänen kasvonsa olivat aivan nuorekkaat, mutta päänsä aivan paljas, ja piirteet aivan vieraat. Ja olin sanovinani hänelle: 'Olisinpa teidät tuntenut, jos sattumalta olisin teidät tavannut,' — mutta samalla ajattelin: — 'Puhuinkohan totta?' Ja samalla näin, miten hän makasi kuin kuollut ruumis; sitten hän vähitellen tointui ja lähti minun mukanani suureen työhuoneeseen, kantaen kädessään suurta, piirustuspaperista nidottua kirjaa. Olin sanovinani: 'Tämä on minun kirjoittamani.' Ja hän nyökkäytti päällään. Avasin kirjan, siinä oli joka sivulla ihania kuvia. Ja minä olin tietävinäni, että nämä kuvat esittivät sielun ja hänen rakastettunsa välisiä rakkausseikkailuja. Ja olin näkevinäni kirjassa ihanan neitosen kuvan, jolla oli läpikuultava puku ja ruumis, ja tyttö oli lentävinään pilviin. Ja olin tietävinäni, että tämä tyttö kuvasi Korkeata veisua. Ja olin tuntevinani, että näitä kuvia katsellessani, tein väärin, syntiä, mutta en voinut silti olla niitä katselematta. Jumalani, auta minua! Taivaan Herra, jos tahallasi olet minut hyljännyt, niin tapahtukoon Sinun tahtosi; mutta jos itse olen tähän syypää, niin opeta minulle, mitä minun on tehtävä. Sorrun saastaani, jos Sinä minut kokonaan jätät."

XI.

Niiden kahden vuoden aikana, mitkä Rostovit viettivät maalla, eivät heidän raha-asiansa parantuneet.

Vaikka Nikolai Rostof ankarasti olikin noudattanut tekemäänsä päätöstä ja yhä palveli vaatimattomasti syrjäisessä rykmentissään, kuluttaen verrattain vähän rahoja, niin elettiin Otradnossa yhä entiseen tapaan, ja Mitenjka hoiti siten talousasioita, että velat yhä vain vuosittain kasvoivat. Vanhalle kreiville ei jäänyt muuta neuvoa kuin valtion palvelukseen turvautuminen, ja hän lähtikin Pietariin virkaa etsimään; hän lähti etsimään virkaa ja samalla, kuten hän sanoi, viimeisen kerran huvittamaan tyttösiä.

Pian Rostovien Pietariin saapumisen jälkeen Berg kosi Veraa, ja vanhemmat suostuivat tarjoukseen.

Huolimatta siitä, että Rostovit Moskovassa olivat kuuluneet korkeimpiin piireihin, itsekkään sitä tietämättä tai ajattelematta, muodostui heidän tuttavapiirinsä Pietarissa sekalaiseksi ja värittömäksi. Pietarissa heitä pidettiin maaseutulaisina, joiden luokse täällä eivät tulleet nekään henkilöt, joita Rostovit Moskovassa olivat ruokkineet, kysymättä, mihin seurapiiriin he kuuluivat.

Rostovit olivat Pietarissa yhtä kestiystävällisiä kuin olivat olleet Moskovassakin, ja heidän illallispöydässään yhtyivät mitä erilaisimpiin seurapiireihin lukeutuvat henkilöt: Otradnolaiset naapurit, köyhät tilanhaltijat tyttärineen, hovineiti Peronski, Pierre Besuhof ja piirikunnan postinhoitajan poika, joka palveli pääkaupungissa. Jokapäiväisiksi vieraiksi Rostovien talossa tulivat pian Boris, Pierre, jonka vanha kreivi oli tavannut kadulla ja tuonut mukanaan taloon, ja Berg, joka päiväkaudet oleskeli talossa ja oli niin kohtelias talon vanhimmalle tyttärelle, Veralle, että joka hetki saattoi odottaa kosimista.

Berg ei ollut suotta näytellyt kaikille Austerlitzin taistelussa haavoittunutta oikeata kättään eikä suotta kantanut aivan tarpeetonta miekkaa vasemmassa kädessään. Hän oli niin väsymättömästi ja sellaisella arvokkuudella kaikille kertoellut tästä tapahtumasta, että kaikki uskoivatkin hänen tekonsa tarkoituksenmukaisuuden ja suuren merkityksen, ja hän sai ansioistaan Austerlitzin taistelussa kaksi palkintoa.

Suomen sodassa Berg myöskin kunnostautui. Kun pommi oli ylipäällikön vieressä surmannut adjutantin, riensi Berg paikalle, otti maasta pommin sirpaleen ja vei sen päällikölleen. Kuten Austerlitzin tapahtuman jälkeen, samoin nytkin Berg kertoeli niin väsymättömästi ja kauvan tästä tapahtumasta, että lopulta kaikki uskoivat hänen tekonsa välttämättömyyden, ja ansioistaan Suomen sodassa Berg sai kaksi palkintoa. Vuonna 1809 hän oli ristirintakaartin kapteeni, ja sitäpaitsi oli hänellä Pietarissa jonkinlaisia erityisiä hyväpalkkaisia toimia.

Vaikka muutamat epäilijät hymyilivätkin, kun puhuttiin Bergin urotöistä, niin täytyy sentään tunnustaa, että Berg oli nuhteeton, urhoollinen upseeri, joka oli hyvissä väleissä päällystön kanssa, oli siveellinen nuori mies, jolla oli odotettavissa loistava virka-ura ja vankka asema yhteiskunnassa.

Kun Berg neljä vuotta sitten tapasi erään toverinsa teatterissa Moskovassa osoitti hän tälle Vera Rostovia ja sanoi saksaksi: "Das soll mein Weib werden",[59] ja silloin hän myös päätti täyttää lupauksensa. Kun hän nyt Pietarissa huomasi, miten olivat Rostovien asiat, päätteli hän ajan tulleen ja kosi.

Aluksi tämä tapaus saattoi vanhemmat hämille, mikä seikka ei ollut varsin mairitteleva Bergille. Tuntui aluksi kummalliselta, että vähäpätöisen liiviläisen aatelismiehen poika kosi kreivitär Rostovia; mutta Bergin luonteen pääominaisuutena oli niin vaatimattoman hyvänsuova itsekkyys, että Rostovien tahtomattaankin täytyi uskoa, että kaikki käy hyvin, koska hän itse niin syvästi oli vakuutettu, että kaikki oli hyvin, vieläpä verrattoman hyvin. Sitäpaitsi olivat Rostovien raha-asiat aivan rappiolla, mistä seikasta sulhasenkin täytyi olla selvillä. Mutta tärkein seikka sentään oli se, että Vera jo oli 24 vuoden vanha, ja vaikka hän kieltämättä oli kaunis ja järkevä ja oli mukana kaikkialla, ei kuitenkaan kukaan ollut häntä kosinut. Bergin tarjous hyväksyttiin.

— Nähkääs, — puheli Berg eräälle toverilleen, jota kutsui ystäväkseen ainoastaan sentähden, että tiesi kaikilla ihmisillä olevan ystäviä. — Nähkääs, kaiken tämän tiesin enkä olisi mennytkään naimisiin, jollen olisi kaikkea ajatellut ja aprikoinut, eikä se olisi eräästä syystä oikein ollut sopivaakaan. Mutta nyt ovat asiat toisin, isän ja äidin asema on turvattu, sain järjestettyä tuon vuokrajutun Itämeren maakunnissa ja palkallani ja morsiameni myötäjäisillä saatan hyvin tulla toimeen Pietarissa, kun olen niin säntillinen. Nyt voin elää huoletta. En mene rahain tähden naimisiin, pidän sellaista menettelyä halpamaisena, mutta välttämätöntä on, että vaimo tuo yhteiseen pesään osansa, mies osansa. Minulla on virkani — hänellä tuttavuudet ja pieni omaisuus. Meidän aikanamme on näillä seikoilla jonkinlainen merkitys, vai mitä arvelette? Mutta tärkeintä on, että hän on ihana, kunnioitettava neitonen ja rakastaa minua...

Berg punastui ja hymähti.

— Ja minä rakastan häntä, sillä hänellä on järkevä luonne — sangen hyvä. Niinpä hänen sisarensa —; saman perheen lapsia, mutta silti aivan toisellainen, luonteeltaan ilkeä, järkeä ei tuon vertaa ja sitäpaitsi sellainen ymmärrättekö?... Vastenmielinen... Mutta minun morsiameni... Kylläpä näette kun tulette meille... — jatkoi Berg ja aikoi sanoa "päivälliselle", mutta muutti mielensä ja sanoi: — "teetä juomaan", — ja puhalsi suustaan, sujauttaen vikkelään kielellään, pyöreän, pienoisen savurenkaan, joka täydellisesti ilmaisi hänen haaveilunsa onnesta.

Kun vanhemmat olivat toipuneet Bergin kosinnan synnyttämästä ensi hämmästyksestä, valtasi perheen tällaisissa tapauksissa niin tavallinen ilo ja juhlamieli, mutta ilo ei ollut todellista, se oli virallista. Tätä avioliittoa ajatellessaan tunsivat vanhemmat hämmentyvänsä ja häpeävänsä. Heitä aivan kuin hävetti se, että niin vähän olivat Veraa rakastaneet ja että nyt niin mielellään tahtoivat hänestä päästä. Eniten oli hämillään vanha kreivi. Varmaankaan ei hän olisi osannut ilmaista hämmentymisensä syytä, mutta syynä olivat hänen raha-asiansa. Hän ei lainkaan tietänyt omaisuutensa määrää, ei tiennyt velkojensa suuruutta eikä saattanut arvioida, paljonko voisi antaa Veralle myötäjäisiksi. Tyttärien maailmaan tullessa oli kummallekin määrätty myötäjäisiksi 300 sielua; mutta silloisista maatiloista oli toinen myyty ja toinen kiinnitetty veloista, joiden maksuaika oli näin laiminlyöty, että sekin täytyi pian myydä. Maatiloja ei siis enää ollut myötäjäisiksi antaa, eikä ollut rahojakaan.

Berg oli jo toista kuukautta ollut kihloissa, häihin oli enää viikon päivät, mutta vanha kreivi ei vielä ollut selvillä myötäjäisistä eikä ollut keskustellut asioista vaimonsa kanssa. Milloin aikoi hän eroittaa Veralle rjasanilaisen maatilan, milloin aikoi myydä metsää, milloin taas ottaa rahaa vekselillä. Muutamia päiviä ennen häitä astui Berg aamulla aikaseen kreivin työhuoneeseen ja kysyi, miellyttävän kunnioittavasti hymyillen, paljonko appi aikoi antaa myötäjäisiksi tyttärelleen.

Kreivi hämmentyi siihen määrään tästä kysymyksestä, jota hän sentään jo oli odottanutkin, että vastasi ajattelematta mitä mieleen sattui.

— Hyvä, että valvot etujasi, hyvä tyydytän toiveesi...

Hän nousi seisomaan, läimäytti Bergiä olalle, ja aikoi jättää asian silleen. Mutta Berg selitteli miellyttävästi hymyellen, että hänen täytyy purkaa kihlaus, jollei ennen häitä saa tietää myötäjäisten määrää ja jollei osaa summasta hänelle suoriteta ennen vihille menoa.

— Sillä ajatelkaahan, kreivi, miten konnamaisesti menettelisin, jos menisin naimisiin eikä minulla olisi varmoja tuloja, joilla voisin elättää perheeni.

Keskustelu päättyi siihen, että kreivi, ollakseen jalomielinen ja päästäkseen jatkuvista pyynnöistä, lupasi antaa vävypojalle 80 tuhannen ruplan vekselin. Berg hymähti lempeästi ja suuteli kreiviä olalle ja sanoi olevansa kiitollinen, mutta lisäsi, ettei hän mitenkään voi järjestää kotiaan, jollei hänelle selvässä rahassa makseta heti 30 tuhatta ruplaa. — Vaikkapa edes 20 tuhatta, kreivi, — hän lisäsi; vekselillä silloin vain 60 tuhatta.

— Niin, niin, hyvä, — myönteli kreivi hätäisesti, — mutta sallinethan, ystäväiseni, annan 20 tuhatta, mutta vekseli olkoon silti 80 tuhatta. Suutele siis minua.

XII.

Natasha oli nyt 16 vuotias, 1809:äs vuosi oli menossa, ja 4 vuotta oli siis kulunut siitä, kun Natasha suudeltuaan Borista kukkasammioiden keskessä sormillaan laskien oli mittaillut tätä aikaa. Borista ei Natasha tänä aikana ollut kertaakaan tavannut. Kun tuli puhe Boriksesta, sanoi Natasha Sonjalle ja äidille aivan avomielisesti, ikäänkuin olisi asian sielussaan päättänyt, että kaikki entiset suhteet olivat olleet lapsellisuuksia, joista ei kannata puhua ja jotka aikoja sitten olivat unhoitetut. Mutta sielunsa syvimmissä sopukoissa kiusasi häntä kysymys — olivatko hänen suhteensa Borikseen vain leikkiä, vai velvoittiko lupauksensa häntä vielä todellakin.

Siitä ajasta lähtien, kun Boris v. 1805 oli Moskovasta lähtenyt armeijaan, ei hän kertaakaan ollut tavannut Rostovilaisia. Hän oli jonkun kerran käynyt Moskovassa, oli matkustanut aivan Otradnon vieritse, mutta Rostovien talossa ei hän kertaakaan ollut käynyt.

Toisinaan pisti Natashan päähän, että Boris häntä välttelee, ja näitä arveluita yhä vahvisti se surunvoittoinen äänensävy, jolla vanhemmat perheenjäsenet puhuivat Boriksesta:

— Ei nykyään muistella vanhoja ystäviä, — puheli kreivitär, kun juteltiin Boriksesta.

Anna Mihailovnakin, joka viime aikoina yhä harvemmin oleskeli Rostovien talossa, käyttäytyi omituisen arvokkaasti ja puhui aina haltioissaan ja kiitollisena poikansa ansioista ja loistavasta menestyksestä. Kun Rostovit olivat saapuneet Pietariin, ilmestyi Boris heidän luokseen vieraskäynnille.

Ajaessaan Rostoveille tunsi Boris sydämensä leikahtelevan. Natashaan keskittyivät hänen elämänsä runollisimmat muistot. Mutta tästä huolimatta oli hän lujasti päättänyt käyttäytyä niin, että sekä Natasha että vanhemmat selvästi huomaisivat hänen ja Natashan välisten lapsellisten suhteiden mitättömyyden. Läheiset välinsä kreivitär Besuhoviin olivat hankkineet hänelle loistavan aseman seurapiireissä, virka-uralla odotti häntä valtava menestys, sillä hän oli saavuttanut erään korkea-arvoisan suojelijansa rajattoman luottamuksen, ja sitäpaitsi oli hänellä hyvät toiveet saada vaimokseen eräs Pietarin rikkaimmista tytöistä. Kun Boris astui Rostovien vierashuoneeseen, oli Natasha omassa huoneessaan. Kun hänelle ilmoitettiin Boriksen tulosta, pyrähti hän miltei juosten vierashuoneeseen, kasvoilla hyväilevän kirkas hymy.

Boris muisteli Natashaa sellaisena kuin oli nähnyt hänet 4 vuotta sitten: lyhythameisena, lapsellisen veitikkamaisesti hymyilevänä tyttösenä, jonka mustat, loistavat silmät tuikkivat kutrien alta, ja siksipä hän hämmentyikin, kun näki edessään aivan uuden Natashan. Hänen kasvoilleen ilmestyi riemastuneen ihmettelevä ilme. Tämä ilme riemastutti Natashaa.

— No, tunnetko pikku ystävätär-veitikkasi? — kysyi kreivitär.

Boris suuteli Natashaa kädelle ja sanoi ihmettelevänsä, miten suuresti Natasha on muuttunut entisestä.

— Miten olette pulskistunut!

— Vieläpä ihmetellä! — vastasivat Natashan nauravat silmät.

— Onko isä mielestänne vanhentunut? — kysyi Natasha. Hän istuutui ja, sotkeutumatta Boriksen ja äitinsä keskusteluun, hän alkoi tarkastella lapsuuden ajan sulhastaan pienimpiä yksityiskohtia myöten. Boris tunsi tämän tutkivan, hyväilevän katseen ja katsahti silloin tällöin Natashaan.

Boriksen virkapuku, kannukset, kaulahuivi, tukan suorintatapa — kaikki oli viimeisen kuosin mukista ja comme il faut. Tämän Natasha heti huomasi. Boris istui hieman sivukenossa nojatuolissa kreivittären vieressä, sivellen vähäväliä oikealla kädellään vasemmassa kädessään olevaa hohtavan valkeata kiiltohansikasta, ja puheli, hienosti huuliaan sirostellen, Pietarin hienoimpien seurapiirien huvituksista, muistutellen samalla entisistä Moskovan ajoista ja yhteisistä vanhoista tuttavista, joista puheli hyvänsuovan pilkallisesti. Tahallaan, kuten Natashasta tuntui, viittaili Boris Pietarin hienoimpaan ylhäistöön ja kertoeli erään lähettilään tanssiaisista, joissa hänkin oli ollut, mainitsi miten hänet oli kutsuttu NN:n ja SS:n luo.

Keskustelun aikana ei Natasha lausunut sanaakaan, istui vain ja tarkasteli kulmainsa alta Borista. Tämä katse saattoi Boriksen hetki hetkeltä yhä rauhattomammaksi ja lopulta neuvottomaksi. Hän katsahti yhä useammin Natashaan ja hämmentyi kertomuksissaan. Kymmenkunnan minuttia istuttuaan hän nousi ja heitti hyvästit. Natashan utelias, kiehtova ja jonkun verran pilkallinen katse seurasi häntä yhä. Tämän ensimmäisen käyntinsä jälkeen tunnusti Boris sydämmessään, että Natasha vielä on yhtä viehättävä kuin ennenkin, mutta hän päätti karkoittaa sydämestään tämän tunteen, sillä jos hän naisi tämän köyhän tytön, niin olisivat ylenemismahdollisuudet lopussa, ja hän piti konnamaisena entisten välien uusimmista naimisaikomuksitta. Hän päätti välttää Natashaa, mutta päätöksestään huolimatta saapui hän muutaman päivän päästä Rostoveille, alkoi käydä talossa yhä useammin ja oleskeli siellä päiväkaudet. Hänestä tuntui kuin olisi hänen pitänyt selvittää välinsä Natashan kanssa, sanoa hänelle, että kaikki entiset välit ovat unhotettavat, että kaikesta huolimatta hän ei voi Natashaa naida, koska hän on köyhä, eikä Natashan vanhemmat varmaankaan tähän avioliittoon suostuisi. Mutta selvittely jäi yhä tekemättä, ja hänestä tuntui vastenmieliseltä koko homma. Päivä päivältä takertui hän yhä lujemmin entisiin suhteisiin. Kreivitär ja Sonja olivat huomaavinaan, että Natashankin rakkaus oli uudelleen herännyt. Hän lauleli Borikselle tämän lempilauluja, näytteli hänelle muistikirjaansa, pakoittaen hänen siihen kirjoittamaan runoja, ei sallinut muistella vanhoja oloja, vaan huomautti alati, miten ihanalta tuntui nykyisyys; ja siksipä Boris joka päivä lähtikin Rostoveilta pää pyörällä, ilmaisematta ajatuksiaan, tietämättä mitä oli tehnyt ja miksi hän talossa käy ja miten kaikki päättyy. Hän ei käynyt enää Helenan luona, vaikka saikin joka päivä nuhdekirjeitä. Päiväkaudet oleskeli hän Rostovien talossa.

XIII.

Eräänä iltana, kun vanha kreivitär huokaellen ja puhkuen, yllä ainoastaan yönuttu, päässä pumpulikankainen yötanu, jonka alta näkyi ainoastaan pieni, valkea hiusmykyrä — tekotukkansa hän oli jo irroittanut — hartaaseen iltarukoukseen vaipuneena kumarteli jumalankuvien edessä, narahti ovi ja huoneeseen pyrähti Natasha, hänkin vain yönutussa ja tohveleissa, jotka oli pistänyt paljaisiin jalkoihinsa. Kreivitär vilkasi taakseen ja yrmisti kulmiaan. Hän oli juuri lopettamassa viimeistä rukoustaan: "Joko lie tämä vuode kuolinvuoteeni?" Hänen rukousmielialansa häiriytyi. Natasha oli punakka ja terhakka, mutta kun hän näki äidin rukoilevan pysähtyi hän juoksussaan, istahti kyykylleen ja sujautti kielen suustaan aivan kuin olisi itseään uhitellut. Huomattuaan äidin yhä jatkavan rukoilemista hän hiipi varpaillaan hiljaa vuoteen luo, riisui tohvelinsa ja hypähti tuohon vuoteeseen, jonka äiti rukouksessaan pelkäsi tulevan kuolinvuoteekseen. Tämä höyhenpatjainen vuode oli korkea, ja korvapatjoja oli viisi päällekkäin, jotka pienenivät alhaalta ylöspäin tornin muotoon. Natasha hypähti vuoteeseen, vaipui untuviin, kierähti jalkopäähän ja alkoi teuroa peitteen alla, kiertyi peitteeseen, taivutti polvensa leuvan alle, potki jaloillaan ja nauraa hihitti tuskin kuuluvasti, pistäen toisinaan päänsä peitteen alta ja vikisten äitiin ja taas peittyen huppeluksiin. Kreivitär lopetti rukouksensa ja lähestyi ankaran näköisenä vuodetta; mutta huomattuaan, että Natasha oli peitteen alla hän hymähti hyvänsuovasti.

— No, no, no, — sanoi äiti.

— Äiti, saanko puhella, saanhan? — sanoi Natasha. — No, tuonne kuoppulaiseen vielä kerran, no, vielä, ja sitten riittää. — Ja hän kiersi kätensä äidin kaulalle ja suuteli häntä leuvan alle. Hyväillessään äitiään näytti Natasha pitelevän häntä kovakouraisesti, mutta hän oli silti niin näppärä ja sulava liikkeissään, ettei milloinkaan häntä satuttanut, eivätkä hänen kepposensa äidistä tuntuneet vastenmielisiltä tai sopimattomilta.

— No, mistä nyt taas? — sanoi äiti saatuaan korvapatjat järjestykseen ja odotettuaan, kunnes Natasha päästi kätensä hänen kaulaltaan ja pari kertaa kierrähdettyään makasi vakavan näköisenä hänen vieressään saman peitteen alla.

Nämä Natashan yölliset vierailut, joilla hän kävi ennenkuin isä oli palannut kotiin klubista, olivat äidin ja tyttären hauskimpia hetkiä.

— Mistä nyt taas? — Mutta minun täytyy sinulle sanoa...

Natasha tukki käsillä äidin suun.

— Boriksesta... Tiedän, — sanoi Natasha vakavana, — siitä olen tullutkin puhumaan. Älkää puhuko, tiedän. Ei, sanokaa vain! — Hän päästi kätensä äidin suulta. — Sanokaa äiti. Eikö hän ole herttainen?

— Natasha, olet 16 vuotias, sinun iässäsi olin minä jo naimisissa. Sanot, että Borja on herttainen. Hän on sangen herttainen, ja minä rakastan häntä kuin omaa poikaani, mutta mitä sitten?... Mitä ajattelet? Olet pannut hänen päänsä pyörälle, olen sen huomannut...

Tätä puhuessaan katsahti kreivitär tyttäreensä. Natasha makasi suorana ja liikkumattomana, tuijottaen erääseen vuoteen kulmauksia koristavista sfinkseistä, niin että kreivitär vain sivulta näki tyttärensä kasvonpiirteet. Kreivitärtä hämmästytti näiden kasvojen vakavuus ja mietiskelyyn keskittynyt ilme.

Natasha kuunteli ja mietti:

— No, mitä aijotte sitte sanoa? — hän kysyi.

— Olet saanut hänen päänsä aivan pyörälle, miksi? Mitä hänestä tahdot? Tiedäthän, ettet voi mennä hänen kanssaan naimisiin.

— Miksen? — kysyi Natasha, muuttamatta asentoaan.

— Siksi, että hän on nuori, siksi, että hän on köyhä, siksi, että hän on sukulaisesi ... siksi ettet häntä rakasta.

— Mistä sen tiedätte?

— Tiedänpä toki. Se ei sovi, rakkaani.

— Mutta jos tahdon ... — sanoi Natasha.

— Olehan lörpöttelemättä, sanoi kreivitär.

— Mutta jos tahdon...

— Natasha, puhun vakavasti...

Natasha ei sallinut hänen jatkaa puhettaan, veti äidin suuren käden huulilleen ja suuteli sitä nyrkin puolelle, sitten kämmeneen, käänsi sen ja alkoi suudella sormien ylänivelten kyhmyjä, sitten taipeiden välipaikkoja, sitten taas kyhmyjä, hokien kuiskaamalla: — "tammikuu helmikuu, maaliskuu, huhtikuu, toukokuu." — Puhukaa, äiti, miksi vaikenette? Puhukaa, — hän sanoi, katsellen äitiään, joka hellin katsein tarkasteli tytärtään, ja näytti kokonaan unohtaneen sanottavansa.

— Tämä ei sovi, sydänkäpyseni. Kaikki eivät ymmärrä teidän lapsellista suhdettanne, vaan saattavat nämä läheiset välit vahingoittaa sinua muiden meillä käyväin nuorten miesten silmissä, ja ennen kaikkea, Boris suotta kärsii. Kenties on hänellä tiedossa rikas morsian; mutta täällä hän menettää järkensä.

— Järkensäkö? — toisti Natasha.

— Puhun itsestäni. Minulla oli serkku...

— Tiedän — Kirilla Matveitsh, mutta hänhän on vanha ukko.

— Ei hän aina ole vanha ollut. Mutta kuulehan, sanon Borjalle, ettei kävisi niin usein meillä...

— Miksi ei kävisi, jos häntä haluttaa?

— Siksi, että tiedän hänen käyntinsä turhiksi...

— Mistä sen tiedätte? Ei, äiti, älkää sanoko hänelle. Jopa jotakin! — puhui Natasha, aivan kuin ihminen, jolta aijotaan ryöstää omaisuus. No, jääköön naiminen, mutta käyköön hän meillä, jos se hänestä on hauskaa ja minusta myös. — Natasha katsahti hymyillen äitiinsä.

— Ei naimisiin, mutta muuten vain, — hän toisti.

— Miten muuten, ystäväiseni?

— Muuten vain. Vähät naimisesta, mutta ... muuten vain.

— Muuten, muuten, — toisteli kreivitär ja alkoi odottamatta nauraa hohottaa niin äänekkäästi, että hänen ruumiinsa oikein hytkyi.

— Heretkää nauramasta, heretkää, — huudahti Natasha, — saatte koko vuoteen hytkymään. Olette kauheasti minun kaltaiseni, samallainen hohottaja... Lopettakaa... — Hän sieppasi kreivittären molemmat kädet, suuteli piippasen kyhmyä — "kesäkuun" ja jatkoi "heinäkuun", "elokuun" toiseen käteen. — Äiti, onko Boris kovin rakastunut? Miltä teistä näyttää? Oltiinko teihin niin rakastuneita? Ja kovin herttainen, hyvin, hyvin herttainen hän on! Mutta ei oikein minun makuuni — hän on niin hintelä, aivan kuin pöytäkello... Ettekö käsitä... Hintelä, nähkääs, harmaa, vaalea...

— Mitä loruat! — virkkoi kreivitär.

Natasha jatkoi:

— Ettekö todellakaan käsitä? Nikoljenka käsittäisi... Besuhof — hän on sininen, tummansininen, punertava ... ja tuollainen nelikulmainen.

— Sinä kiemailet häntäkin, — sanoi kreivitär nauraen.

— Ei, hän on vapaamuurari, olen kuullut. Hän on kunnon mies, tummansininen, punertava... Miten sen teille selvittäisin...

— Pikku kreivittäreni, — kuului kreivin ääni oven takaa. — Etkö nuku? — Natasha hyppäsi paljain jaloin sängystä, sieppasi tohvelit käteensä ja juoksi omaan huoneeseensa.

Hän ei voinut pitkään aikaan nukkua. Hän ajatteli yhä sitä, ettei kukaan mitenkään voi ymmärtää kaikkea, mitä hän ymmärtää ja mitä hänessä on.

"Sonja" — ajatteli hän, katsellen nukkuvaa, keräksi kääriytynyttä kissanpoikaa ja sen suunnatonta palmikkoa. — "Ei, mihinkäs hänestä! Hän on hyveellinen. Hän on rakastunut Nikoljenkaan eikä muusta tahdo tietääkkään. Äiti ei hänkään ymmärrä. Ihmeellistä, miten viisas olen ja miten ... tyttö on herttainen", — hän jatkoi, puhuen itsestään kolmannessa personassa ja kuvitellen, että hänestä puhuu näin joku hyvin viisas, viisain ja parhain mies... — "Kaikkea, kaikkea hänessä on", — jatkoi tämä mies, — "hän on viisas, tavattoman herttainen ja sitten kaunis, tavattoman kaunis, sukkela, — hän ui, ratsastaa oivallisesti, ja ääni! Voipa sanoa, ihmeellinen ääni!"

Hän lauloi lempisäkeensä Cherubinin operasta, heittäytyi vuoteelle, naurahti sille suloiselle ajatukselle, että heti pääsee unien maille, huusi Demjashan sammuttamaan kynttilän, ja Demjasha ei ollut ehtinyt vielä huoneesta poistua, kun hän jo oli muuttanut toiseen, vielä paljon onnellisempaan unien maailmaan. Siellä oli kaikki yhtä kevyttä ja ihanaa kuin todellisuudessakin mutta olipa siellä vielä ihanampaakin, sillä siellä oli kaikki toisin.

Seuraavana päivänä kreivitär kutsutti Boriksen puheilleen, selitti hänelle asiat perusteellisesti, ja siitä päivin herkesi Boris käymästä Rostoveilla.

XIV.

Joulukuun 31 p:nä, vuoden 1810 aattona oli Katarinan aikuisella ylimyksellä tanssiaiset. Niihin piti saapuman ulkomaisten lähettiläiden ja hallitsijan.

Englantilaisella rantakadulla loisti ylimyksen tunnettu talo lukemattomien juhlatulien valossa. Valaistun punaisella veralla verhotun pääkäytävän luona seisoivat poliisit, eivät ainoastaan santarmit, mutta päärappusilla poliisimestarikin ja kymmenittäin poliisi-upseereita. Ajoneuvoja lähti, toisia tuli yhtenään. Lakeijat olivat punaisissa puvuissa tai töyhtö-hatuissa. Vaunuista astui miehiä virkapuvuissa, tähdissä ja nauhoissa; atlassiin ja kärpännahkaan puetut naiset laskeutuivat varovasti suurella melulla käännetyille vaununastimille ja kulkivat kiireesti ja kevyesti rappusten veralla.

Melkein joka kerta, kun uudet ajoneuvot saapuivat, kulki kansassa kuiske, ja päät paljastuivat.

— Hallitsijako?... Ei, ministeri ... prinssi ... lähettiläs... Etkö näe töyhtöjä?... — puhuttiin väkijoukossa.

Muuan joukosta, muita paremmin puettu, näytti tuntevan kaikki ja mainitsi nimeltä sen ajan kuuluisimmat ylimykset.

Jo oli kolmasosa vieraita saapunut näihin tanssiaisiin, mutta Rostoveilla, joiden piti myöskin niihin saapua, touhuttiin vielä pukeutumishommissa.

Paljon oli ollut puuhaa ja valmistelua näihin tanssiaisiin Rostovien perheessä, kovin oli pelätty, että kutsua ei saadakkaan, puvut olivat viivähtyä, ja esteitä oli jos jonkinlaisia.

Rostovien seurassa piti näihin tanssiaisiin mennä Maria Ignatjevna Peronskin, kreivittären ystävättären ja sukulaisen, laihan, kellahtavan vanhan Hovin hovineidin, joka oli tutustuttanut maaseudulta saapuneita Rostoveita Pietarin ylhäisiin piireihin.

Kello 10 illalla piti Rostovien saapua Taurilaiseen puutarhaan noutamaan hovineitiä, mutta kello oli jo viittä vailla kymmenen, eivätkä neidit olleet vielä pukeutuneet.

Natasha valmistautui ensi kertaa elämässään suuriin tanssiaisiin. Hän oli tuona päivänä noussut kello 8 aamulla ja ollut koko päivän kuumeentapaisessa hyörinässä ja touhussa. Kaikki hänen voimansa olivat varhaisimmasta aamusta olleet jännitettyinä, jotta he kaikki — hän, äiti, Sonja olisivat mahdollisimman hyvin puetut. Sonja ja kreivitär luottivat täydellisesti hänen makuunsa. Kreivittären piti esiintyä tummanpunaisessa samettipuvussa, molempien tyttöjen — valkeissa silkkiharsohameissa, joiden alla oli ruusunpunainen silkkinen puku ja puserossa ruusukimppuja. Tukkalaite à la grecque.

Kaikki varsinainen pukemistyö oli jo tehty: jalat, kädet, kaula, kasvot olivat jo erittäin huolellisesti pestyt, kuten tanssiaisiin on tapana, sekä hajuvesillä ja puuterilla sirotellut; jaloissa olivat jo taivaansiniset silkki-sukat ja valkeat silkkiset avokengät nauharuusuineen; tukkalaitteet olivat miltei valmiit. Sonja viimesteli pukemistaan, kreivitär samoin; mutta Natasha, joka oli kaikista huolehtinut, oli jälellä. Hän istui vielä kuvastimen ääressä, hennoilla hartioilla aamunuttu. Sonja seisoi jo pukeuneena keskellä huonetta ja painoi pienellä sormellaan, niin että oikein koski viimeistä nuppineulaa nurisevaan silkkinauhaan.

— Ei niin, ei niin, Sonja, — sanoi Natasha, kääntäen päätään kuvastimesta ja käsillään hotaisten hiuksiaan, joita sisäkkö ei ennättänyt hellittämään. — Ei niin nauharuusua, tuleppa tänne.

Sonja kyykistyi. Natasha kiinnitti nauhan toisin.

— Anteeksi, neiti, mutta tämä ei käy, — puheli sisäkkö, joka piteli Natashan hiuksia.

— No, Herran tähden, kyllähän sitten laitamme! Kas noin, Sonja.

— Joko te pian? — kuului kreivittären ääni, — kello on kohta kymmenen.

— Heti, heti. — Oletteko te, äiti, valmis? Heltta vain on kiinnittämättä.

— Odottakaa minua, — huusi Natasha: — te ette osaa!

Mutta kello on jo kymmenen.

Tanssiaisiin oli päätetty saapua puoli yhdeltätoista, mutta Natashan oli vielä pukeuduttava ja sitten oli vielä poikettava Taurilaiseen puutarhaan.

Päätettyään tukansuorinnan juoksi Natasha äidin aamunutussa ja lyhyessä hameessaan, jonka alta tanssikengät näkyivät. Sonjan luo, tarkasti hänet ja juoksi sitten äidin luo. Käännellen tämän päätä, kiinnitti hän hiusheltan ja hätäisesti suudeltuaan hänen harmaita hiuksiaan hän juoksi jälleen tyttöjen luo jotka harsivat hänen hameensa paltetta.

Lähtemästä esti siis enää Natashan hame, joka oli liika pitkä; sitä harsi kaksi tyttöä, joiden hampaissa langat risahtelivat. Kolmas, nuppineuloja huulissa ja hampaiden välissä, juoksi kreivittären ja Sonjan väliä; neljäs piteli korkealle kohotetuin käsin silkkiharsopukua.

— Mavrusha, kiirehdä kyyhkyseni!

— Antakaappa tuolta sormustin, neiti.

— Ettekö jo pian? — sanoi kreivi, astuen ovesta. — Tässä on hajuvetenne. Neiti Peronski jo odottelee.

— Valmis on, neiti, — sanoi sisäkkö, nostaen kahdella sormella harsomaansa silkkiharsoista pukua, puhaltaen ja pudistellen sitä, täten osoittaakseen, että täysin käsittää pitelemänsä esineen ilmakkuuden ja puhtauden.

Natasha alkoi pukeutua.

— Heti, tuossa tuokiossa, älä tule, isä, — huusi hän kreiville, joka raotti ovea.

Sonja lennätti oven kiinni. Hetken kuluttua päästettiin kreivi huoneeseen. Hän oli sinisessä hännystakissa, pitkissä sukissa ja avokengissä, tuli hajuvesiltä ja pomadalta.

— Ah, isä, miten olet komea, kerrassaan komea! — sanoi Natasha, seisten keskellä huonetta ja järjestellen pukunsa poimuja.

— Malttakaappa, neiti, malttakaa, — puheli palvelustyttö, seisten polvillaan Natashan edessä, pöyhötellen laskoksia ja käännellen kielellään nuppineuloja suunpielestä toiseen.

— Miten tahdot! — huudahti Sonja epätoivoisesti, tarkasteltuaan Natashan pukua, — miten tahdot, mutta se on taas liian pitkä!

Natasha peräytyi kauvemmaksi nähdäkseen seinäkuvastimesta. Hame oli liian pitkä.

— Herran tähden, ei lainkaan liian pitkä, — sanoi polvillaan ryömivä Mavrusha.

— No, jos on pitkä, niin nostetaan, tuossa tuokiossa nostamme — sanoi päätteliäs Dunjasha, ottaen esiliinastaan silmäneulan ja ryhtyen uudelleen työhön.

Samalla astui huoneeseen ujona hiljaisin askelin kreivitär samettipuvussa ja hiusheltassa.

— Hei! kaunottareni! — huudahti kreivi, — kaikkia teitä sievempi!...

Hän tahtoi syleillä kreivitärtä, mutta tämä väistyi, punastuen, jottei olisi pukunsa rypistynyt.

— Äiti, hiusheltta sivummalle, — sanoi Natasha. — Minä kiinnitän, — ja hän syöksähti eteenpäin, mutta harsivat tytöt, jotka eivät ennättäneet hänen jälistään, repäsivät harsosta palasen.

— Herra Jumala! Mitäs tämä on? Minä totta vieköön, en ole syypää...

— Ei tee mitään, harsin, ei näy, — puheli Dunjasha.

— Kaunotar terttuni sievä, — huudahti huoneeseen tullut lapsenhoitajatar. — Entäs Sonjushka sitten, olettepa ihania!...

Neljännestä yli kymmenen he vihdoinkin istuivat vaunuihin ja läksivät. Mutta vielä piti poiketa Taurilaiseen puutarhaan.

Neiti Peronski oli jo valmiina. Huolimatta hänen vanhuudestaan ja rumuudestaan oli hänen luonaan ollut samat puuhat kuin Rostoveillakin, vaikkeikaan niin kiireiset (hän oli tällaisiin tottuneempi), mutta samalla tavalla oli hajuvesillä valettu, puhtaaksi pesty ja puuteroittu tuo vanha, ruma ruumis, yhtä huolellisesti olivat korvantaustat pestyt, ja olipa vielä, kuten Rostoveillakin, vanha sisäkkö ihaillen ihmetellyt emäntänsä asua, kun tämä keltaisessa puvussaan, hovineidin merkki rinnassa astui vierashuoneeseen. Neiti Peronski kiitteli Rostovilaisten pukuja.

Rostovit kehuivat hänen aistiaan ja pukuaan, ja tukkalaitteita ja pukujaan varoen istuivat he kello 11 kukin paikoilleen vaunuihin ja läksivät.

XV.

Natashalla ei ollut aamusta alkaen ollut ainoatakaan joutilasta hetkeä, eikä hän ollut ehtinyt kertaakaan ajattelemaan, mikä häntä odotti.

Rämisevien vaunujen kosteassa, kylmässä hämärässä ja ahtaudessa hän ensi kerran elävästi näki mielikuvituksensa silmillä kaiken sen, mikä häntä odotti tanssiaisissa, noissa valoisissa saleissa — soitto, kukat, tanssit, hallitsija, Pietarin koko loistava nuorisoparvi. Tämä kaikki oli niin ihanaa, ettei hän uskonut sitä edes mahdolliseksi, niin vähän oli sillä kaikella yhteistä kylmän, ahtauden ja vaunuissa vallitsevan pimeyden kanssa. Koko tämä loisto kävi hänelle selväksi vasta silloin, kun hän punaista verkamattoa pitkin oli tullut eteiseen, riisunut siellä turkkinsa ja lähtenyt Sonjan rinnalla äidin edellä nousemaan kukkain verhoamaa, valaistua porraskäytävää. Silloin vasta hän muisti, miten on käyttäydyttävä tanssiaisissa, ja hän koetti tekeytyä oikein juhlallisen arvokkaaksi, mikä hänen mielestään oli välttämätöntä nuorille neitosille tanssiaisissa. Mutta onnekseen huomasi hän silmänsä harhailevan: kaikki näytti hänen silmissään hämärältä, valtimonsa löi sata kertaa minutissa, ja veri alkoi sydämessä jyskyttää. Juhlallinen arvokkuus, joka olisi tehnyt hänet naurettavaksi, hävisi, ja hän kulki pakahtumaisillaan mielen kuohusta, jota koetti kaikin voimin salata. Ja tämä käytöstapa se hänelle paraiten sopikin. Heidän edessään ja takanaan kulki juhlapukuisia vieraita puhellen hiljaa keskenään. Porraskäytävän kuvastimista heijastui valkoisia, taivaansinisiä, ruusunpunaisia naisia, jalokivet ja helmet paljailla käsivarsilla ja kauloilla.

Natasha katseli kuvastimiin eikä voinut niissä eroittaa itseään muista. Kaikki sulautui loistavaksi juhlasaatoksi. Astuttaissa ensimmäiseen saliin huumasi Natashaa äänten, askelten ja tervehdysten tasainen sorina; valo ja loisto vielä enemmän häntä häikäisivät. Isäntä ja emäntä, jotka jo puoli tuntia olivat seisoneet pääovella ja toistaneet kaikille tulijoille samat sanat: "charmé de vous voir", tervehtivät myöskin Rostoveita ja neiti Peronskia.

Kaksi valkoisiin puettua tyttöstä, yhtäläiset ruusut mustissa hiuksissa, nyykistivät samalla tavalla polviaan, mutta tahtomattakin viivähti emännän katse kauvemmin hoikassa Natashassa. Hän katsahti tyttöön, ja tavallinen emännän hymy sai erikoisen hyväilevän ilmeen. Häntä katsellessaan emäntä kenties muisti kultaiset ainiaaksi menneet tyttövuodet ja ensimäiset tanssiaisensa. Isäntäkin seurasi silmillään Natashaa ja kysyi kreiviltä, kumpiko oli hänen tyttärensä.

— Charmante! — hän virkkoi ja suuteli näppejään.

Salissa seisoivat vieraat tungeskellen pääovella, hallitsijaa odottaen. Kreivitär asettui tämän joukon ensi riveihin. Natasha kuuli, että jotkut äänet puhelivat hänestä ja tunsi, että häntä katseltiin. Hän ymmärsi miellyttäneensä niitä, jotka häntä tarkastelivat, ja tämä havainto johonkin määrin häntä rauhoitti.

"On sellaisiakin kuin me, onpa huonompiakin" — hän ajatteli.

Neiti Peronski mainitsi kreivittärelle tanssiaisten huomattavimmat henkilöt.

— Tuossa on Hollannin lähettiläs, näettekö tuo harmaahapsinen, — puheli neiti Peronski, osoittaen vanhusta, jolla oli hopeanharmaa kiharainen, paksu tukka, ja joka jutuillaan nauratti ympärillään seisovia naisia.

— Mutta tuo tuolla on Pietarin kuningatar, kreivitär Besuhof, — puheli hän osoittaen Helenaa, joka juuri astui saliin.

— Miten kaunis! Maria Antonovnan veroinen; katsokaa, kuinka sekä nuoret että vanhat häntä liehittelevät. Hän on kaunis ja viisas... Sanotaan prinssin ... olevan hullaantuneen. Mutta nuopa kaksi, vaikkeivät olekkaan kauniita, ovat vielä suuremman ihailijajoukon ympäröiminä.

Hän näytti salin poikki kulkevaa naista ja hänen rumaa tytärtään.

— Hän on miljoonain perijätär, — sanoi neiti Peronski. — Mutta tuollapa ovat sulhasetkin.

— Tuo on kreivitär Besuhovin veli — Anatol Kuragin, — hän sanoi osottaen heidän ohitseen menevää kaunista hevoskaartilaista, joka korkeudestaan pää kenossa katseli jonnekin naisten yli. — Miten kaunis! Eikö olekkin? Huhutaan hänelle hommailtavan tuota miljoonain perijätärtä. Ja liehakoipa häntä teidän serkkunne, Drubetskoikin. Sanotaan olevan miljoonia. — Äläpäs, sehän on itse Ranskan lähettiläs, Caulaincourt — vastasi neiti Peronski kreivittären uteluihin. — Katsokaappa kuin keisari ikään. Mutta ovatpa ranskalaiset sittenkin miellyttäviä, sangen miellyttäviä. Herttaisimpia seuramiehiä. Mutta tuossapa hän onkin! Ei, yhä on voittamaton Maria Antonovnamme! Ja miten yksinkertaisesti puettu. Hurmaava! — Mutta tuo paksu, silmälasiniekka on maailman kuulu vapaamuurari, — sanoi neiti Peronski, Pierreä osoittaen. — Verratkaappa häntä hänen vaimoonsa: tuota patakoukkua!

Pierre astui, huojuttaen paksua ruhoaan ja hajoittaen joukkoa, nyökytteli päällään oikealle ja vasemmalla huolimattoman hyvänsuovasti aivan kuin olisi kävellyt kansajoukossa markkinoilla. Hän tunkeutui joukon läpi, silminnähtävästi jotakuta etsien.

Natasha katseli ilomielin Pierren tuttuja kasvoja, tuota patakoukkua, joksi kutsui häntä neiti Peronski, ja hän tiesi Pierren etsivän joukosta heitä, erittäinkin häntä. Pierre oli hänelle luvannut tulla tanssiaisiin ja esitellä hänelle nuoria miehiä.

Mutta ehtimättä heidän luokseen pysähtyi Besuhof lyhyen, hyvin kauniin tummaverisen, valkeaan virkapukuun puetun miehen kohdalle, joka ikkunan luona seisoen puheli erään pitkän tähti- ja nauhaniekan kanssa. Natasha tunsi heti lyhyen, nuoren, valkea-virkapukuisen miehen: se oli Bolkonski, joka hänestä näytti nuortuneen ja käyneen ilosemmaksi ja kauniimmaksi.

— Kas tuossakin on tuttava, Bolkonski, näettekö, äiti? — sanoi Natasha, osoittaen ruhtinas Andreita. — Muistatteko, hän oli meillä yötä Otradnossa.

— Mitä, tunnetteko hänet! — virkkoi neiti Peronski. — En voi häntä kärsiä. Il fait à présent la pluie et le beau temps.[60] Ja niin ylpeä, ettei ole ääriä! Hän on tullut isä-ukkoonsa. Hän on yhtynyt Speranskiin, heillä on tekeillä jonkinlaisia suunnitelmia. Katsokaa, miten käyttäytyy naisia kohtaan! Tuokin puhelee hänelle, mutta hän kääntää selkänsä, — jatkoi neiti Peronski, ruhtinaaseen viitaten. — Minäpä hänet läksyttäisin, jos hän minua kohtelisi kuten noita naisia.

XVI.

Äkkiä syntyi hälinää, joukko alkoi sorista, pakkautui yhteen, erkani taas, ja täten syntyneiden rivien välitse astui saliin hallitsija, soiton sävelten kaikuessa. Hänen jälissään tulivat isäntä ja emäntä. Astellessaan hallitsija tervehti hätäisesti oikealle ja vasemmalle ikäänkuin olisi hän pian tahtonut vapautua tästä kohtauksen ensi hetkestä. Soittajat soittivat juhlamarssia, joka silloin oli tunnettu siihen sepitetyistä sanoista "Aleksanteri, Elisabet ihastuttakaa meitä". Hallitsija meni vierashuoneeseen, joukko töyttäsi oville; jotkut kulkivat hätäisinä edestakaisin, kasvoilla kumman muuttunut ilme. Joukko syöksähti taas takasin vierashuoneen ovelta, missä hallitsija keskusteli emännän kanssa. Eräs nuori mies tuli hätäytyneen näköisenä naisten luo, pyytäen heitä etääntymään. Muutamat naiset näyttivät tykkänään unohtaneen suuren maailman tavat ja tunkeutuivat eteenpäin niin rivakasti, että tärvelivät pukulaitteensa. Miehet lähestyivät naisia, ja alettiin järjestyä pareiksi juhlamarssiin.

Kaikki vetäytyivät syrjään, ja vierashuoneen ovesta ilmestyi hallitsija, hymyillen ja sekatahdissa kuljettaen talon emäntää juhlamarssiin. Hänen jälissään kulki talon isäntä, kuljettaen rouva M.A. Narishkinia, sitten lähettiläät, ministerit, joukko kenraaleja, joita neiti Peronski väsymättä tutustutti suojateilleen. Suurin osa naisista oli saanut parinsa ja astui juhlamarssissa tai ainakin valmistautui lähtemään. Natasha tunsi, että oli äidin ja Sonjan kanssa jäänyt niiden joukkoon, jotka olivat työnnetyt seinille ja jääneet kutsumatta juhlamarssiin. Hän seisoi, hennot kädet riipuksissa, tasaisesti kohoilevin, neitseellisesti kehittynein rinnoin pidätellen hengitystä, katseli suoraan eteensä loistavin, pelästynein silmin, ja hänen ilmeestään huomasi, että hän oli riehahtamassa joko hillittömään riemuun tai syvimpään suruun. Häntä eivät huvittaneet hallitsija eivätkä arvokkaat henkilöt, joita neiti Peronski yhä nimitteli — hänet oli kokonaan vallannut yksi ainoa ajatus: "niinköhän ei kukaan tule minua pyytämään, enköhän pääse tanssimaan ensimäisten joukossa, eivätköhän minua huomaa nuo miehet, jotka nyt eivät edes näy minuun vilkaisevan, ja jos vilkaisevatkin, niin tuntuu kuin sanoisivat heidän katseensa: 'Ah! eihän se hän olekkaan, mitäpäs hänessä katsomista.' Ei, se on mahdotonta", — hän ajatteli. — "Heidänhän täytyy tietää, miten mielelläni tahtoisin tanssia, miten oivallisesti tanssin, ja miten heidän olisi hauska kanssani tanssia."

Juhlamarssin säveleet olivat jo raikuneet jotenkin kauvan, ja Natashasta alkoivat ne tuntua surunvoittoisilta — kaukaisilta muistelmilta. Häntä itketti. Neiti Peronski poistui heidän luotaan. Kreivi oli salin toisessa päässä. Kreivitär, Sonja ja hän seisoivat yksinään siinä vieraassa joukossa kuin metsässä, eikä kukaan heistä välittänyt. Ruhtinas Andrei kulki erään naisen kanssa heidän ohitseen eikä nähtävästi heitä tuntenut. Kaunis Anatol puheli hymyillen jotakin naiselleen, jota kuljetti käsipuolessaan, ja katsahti Natashaan aivan kuin olisi seinään katsahtanut. Boris kulki kahdesti heidän ohitseen, mutta käänsi kummallakin kerralla katseensa heistä. Berg, joka ei tanssinut, tuli vaimoineen heidän luokseen.

Natashasta tuntui loukkaavalta tämä perheenomainen lähestyminen näin tanssiaisissa, aivan kuin ei siihen olisi muualla tilaisuutta. Hän ei kuunnellut Veran puhetta eikä edes häneen katsonut, kun tämä näytteli viheriäistä pukuaan.

Viimein hallitsija pysähtyi viimeisen naisensa viereen (hän oli kuljettanut juhlamarssissa kolmea naista), ja soitto taukosi; huolestunut adjutantti juoksi Rostovien luo ja pyysi heitä vetäytymään vielä syrjempään, vaikka he seisoivatkin jo aivan seinällä, ja samalla alkoi parvekkeelta kuulua valssin täsmälliset, varovaiset ja houkuttelevan tahdikkaat säveleet. Hallitsija katsahti hymyillen saliin. Kului hetki — kukaan ei vielä tanssinut. Järjestäjä-adjutantti meni kreivitär Besuhovin luo ja pyysi häntä tanssiin. Tämä ei katsahtanut edes pyytäjään, kohotti kätensä ja laski sen hymyillen adjutantin olalle. Adjutantti, joka oli mestari alallaan, läksi varmana hitain, tahdikkain hiihtoaskelin, pitäen naistaan lujasti vyötäisistä, kiertämään piirin reunaa, tempasi salin kulmauksessa naisensa vasemman käden, pyöräytti hänet ympäri, ja yhä nopenevain sävelten keskestä kuului vain kannusten tahdikas helähtely, ja joka kolmannella tahdilla käännyttäissä hulmahti lehahtaen kreivittären samettinen hame. Natasha seurasi silmillään tanssivia ja oli pillahtamassa itkuun, kun ei hän ollut mukana tässä valssin ensi vuorossa.

Ruhtinas Andrei seisoi valkeassa hevoskaartin everstin virkapuvussa, pitkissä sukissa ja avokengissä reippaana ja iloisena piirin eturivissä aivan lähellä Rostoveja. Vapaaherra Virchof puheli hänen kanssaan Valtakunnan neuvoston ensi istunnosta, jonka piti olla seuraavana päivänä. Ruhtinas Andrei, joka oli Speranskin uskottu ja joka itse oli jäsenenä lainsäädäntö-valiokunnassa, saattoi antaa varmoja tietoja sanotusta istunnosta, josta muuten oli liikkeellä mitä erilaisimpia huhuja. Mutta hän ei kuunnellut Virchovin puheita, vaan katseli milloin hallitsijaa, milloin tanssiin aikovia, epäröiviä kavaljereja. Häntä huvitti nuo hallitsijaa kainostelevat kavaljerit ja naiset, jotka kiihkoisesti odottivat tanssiin kutsua.

Pierre tuli ruhtinas Andrein luo ja tarttui hänen käsipuoleensa.

— Tehän aina tanssitte. Täällä on minulla holhokki, nuori neitonen Rostof, viekää hänet tanssiin, — hän sanoi.

— Missä? — kysyi Bolkonski. — Anteeksi, — sanoi hän, vapaaherraan kääntyen, — tästä asiasta voimme muuallakin keskustella, täällä pitää tanssia. — Ja hän lähti astumaan Pierren osoittamaan suuntaan. Samassa huomasi hän Natashan epätoivoiset, tuskaiset kasvot. Hän tunsi hänet, arvasi hänen sydänsurunsa ja käsitti, että tyttönen oli ensi kertaa tällaisessa tilaisuudessa. Hän muisti hänen puhelunsa kesä-yönä avatun akkunan ääressä Otradnossa ja astui iloinen ilme kasvoilla kreivittären luo.

— Sallikaa tutustuttaani teidät tyttäreeni, — sanoi kreivitär punastuen.

— Tämä onni on minut jo ennen kohdannut, jos kreivitär minut muistaa, — vastasi ruhtinas Andrei, kumartaen kohteliaan varovasti Natashalle, haihduttaen täten täydellisesti neiti Peronskin puheet käytöstavan raakuudesta. Ja hän ei vielä ollut loppuun lausunut tanssiin pyyntöään kun jo kohotti käyristyneen kätensä kiertääkseen sen Natashan vyötäisille. Natashan kasvoilta katosi tuo surkea ilme, joka oli valmis purkautumaan joko syvään epätoivoon tai hillittömään riemuun, ja lapsekkaan onnellinen ja kiitollinen hymy valaisi koko hänen olentonsa.

"Kauvan olen sinua odottanut", — näytti sanovan tuo pelästynyt, onnellinen tyttönen, jonka äsken vielä kyyneltymäisillään olevia kasvoja valaisi nyt kirkas hymy. Hän laski kätensä ruhtinas Andrein olalle, ja he lähtivät toisena parina piiriin. Ruhtinas Andrei oli aikansa paraita tanssijoita. Natasha tanssi verrattomasti. Hänen pienet, atlassikenkäiset jalkansa liikkuivat nopeasti ja kevyesti tehden tehtävänsä hänestä riippumatta, ja hänen kasvonsa loistivat onnen riemusta. Hänen paljaat käsivartensa ja kaulansa olivat laihat ja rumat Helenan hartioihin verrattuina. Hänen hartiansa olivat laihat, rinnat kehittymättömät, käsivarret hennot: mutta Helenassa oli jo kuni tuhanten hänen ruumistaan nuoleksineiden katseiden kiilto, kun taas Natasha näytti impyeltä, joka ensi kerran oli paljastettu ja joka tätä alastomuuttaan olisi hävennyt, jollei hänelle olisi vakuutettu, että se oli välttämätöntä. Ruhtinas Andrei piti tanssimisesta ja siksipä hän, irtautuakseen ainaisista valtiollisista keskusteluista ja hallitsijan läsnäolon tuottamasta jäykkyydestä, joka häntä harmitti, läksikin tanssimaan ja valitsi Natashan, koska Pierre hänet oli esittänyt, ja koska Natasha oli ensimäinen sievä nainen, joka sattui hänen silmiinsä. Mutta tuskin oli hän kiertänyt käsivartensa Natashan hennon, notkean vartalon ympärille ja tuntenut tytön vieressään väreillen hymyilevän, kun hän tunsi sydämensä leikahtavan: hän tunsi elostuneensa, nuortuneensa, kun hän huokuen irroitti käsivartensa tytön vyötäisiltä ja jäi tanssivia katsellen seisomaan hänen viereensä.

XVII.

Ruhtinas Andrein jälkeen tuli Boris pyytämään Natashaa tanssiin, tulipa taituri-adjutanttikin, joka tanssiaiset oli alkanut, y.m.m., ja Natasha tanssi onnellisena ja punakkana herkeämättä koko illan, luovuttaen liiat ihailijansa Sonjalle. Hän ei lainkaan huomannut eikä nähnyt sellaisia seikkoja, jotka muita viehättivät tanssiaisissa. Hän ei huomannut, miten hallitsija kauvan puheli Ranskan lähettilään kanssa, miten hän erityisen suosiollisesti puheli sen ja sen naisen kanssa, miten se ja se prinssi teki sitä ja puheli tätä, miten Helenalla oli valtava menestys, ja miten se ja se oli hänelle erityisen kohtelias: hän ei huomannut edes hallitsijaa ja huomasi hallitsijan poistuneen vasta siitä, että hänen lähtönsä jälkeen elämä tanssiaisissa kävi paljon hauskemmaksi, Hauskan kotiljongin ennen illallisia tanssi ruhtinas Andrei taas Natashan kanssa. Hän puheli Natashalle heidän ensi kohtauksestaan Otradnon lehtokujassa, unettomasta kuutamoyöstä ja mainitsi, miten hän tahtomattaan tuli kuunnelleeksi hänen haaveitaan. Natasha karahti punaiseksi ja koetti puolustautua, aivan kuin olisi näissä haaveiluissa ollut jotain hävettävää.

Ruhtinas Andrei, kuten kaikki suuressa maailmassa kasvaneet ihmiset, etsi sellaisia ihmisiä, joissa ei olisi tuota yleistä suuren maailman leimaa. Ja tällainen oli Natasha, joka vielä saattoi ihmetellä, riemastua ja kainostella. Hänen virheellinen ranskankielensäkin viehätti ruhtinas Andreita. Hän puheli Natashan kanssa erityisen varovasti ja hellästi. Istuessaan siinä tytön vieressä ja puhellessaan yksinkertaisimmista ja vähäpätöisimmistä asioista ruhtinas Andrei ihaili hänen hymyilevien silmiensä iloista loistoa, joka ei suinkaan johtunut keskusteltavista asioista, vaan tytön sisäisestä onnesta. Kun Natashaa pyydettiin tanssiin, ja hän hymyillen nousi paikoiltaan ja sitten lensi tanssin pyörteissä pitkin salia, ihaili ruhtinas Andrei erityisesti hänen kainostelevaa sulouttaan. Keskellä kotiljonkia, kun oli tanssinut vuoronsa, Natasha tuli raskaasti hengittäen paikalleen. Taas tuli joku pyytämään. Natasha oli väsynyt, läähätti ja aikoi nähtävästi kieltäytyä, mutta samassa hän taas iloisena nosti kätensä kavaljerin olalle ja hymyili ruhtinas Andreille.

"Mielelläni levähtäisin ja istuisin hetkisen teidän kanssanne, olen väsynyt, mutta näettehän, miten minua pyydetään, ja se minua miellyttää, olen onnellinen, rakastan kaikkia, ja me, minä ja te, tämän käsitämme", — ja vielä paljon, paljon muuta sanoi tuo hymy. Kun kavaljeri oli hänet jättänyt, lähti Natasha juoksasemaan poikki salin valitakseen kaksi naista seuraavaan vuoroon.

"Jos hän menee ensin serkkunsa luo ja sitten jonkun toisen naisen luo, niin tulee hänestä minun vaimoni", — sanoi ruhtinas Andrei itselleen aivan odottamatta, katsellessaan Natashaa. Natasha meni ensin serkkunsa luo.

"Mitä hullutuksia saattaa toisinaan tulla mieleen", — ajatteli ruhtinas Andrei; — "mutta se vain on varmaa, että tämä tyttönen on niin herttainen ja niin erikoinen, ettei hän täällä kuukauttakaan tanssi miehelään joutumatta... Tuollainen on täällä harvinaisuus", — ajatteli hän, kun Natasha, korjaillen vyötäisiltään irroittunutta ruusua, valmistautui istuutumaan hänen viereensä.

Kotiljongin loputtua ilmestyi vanha kreivi sinisessä hännystakissaan tanssivain luo. Hän pyysi ruhtinas Andreita käymään talossa ja kysyi tyttäreltään, oliko hänellä ollut hauskaa. Natasha ei vastannut, hymyili vain, mutta tuosta hymystä saattoi selvästi huomata hänen nuhtelevan ihmettelynsä: "kuinka saattaa sellaista kysyä?"

— Elämässäni ei ole minulla ollut näin hauska! — hän sitten sanoi, ja ruhtinas Andrei huomasi, miten hänen käsivartensa nopeasti kohahtivat kietoakseen isän syleilyyn, mutta miten ne samassa hervahtivat alas. Natasha ei todellakaan ollut vielä milloinkaan näin onnellinen ollut. Hän eli sellaisessa onnen huumassa, jolloin ihminen on täysin hyvä ja jolloin hän pitää onnettomuuden, pahuuden ja surun mahdottomina.

Näissä tanssiaisissa tuntui Pierrestä ensi kerran loukkaavalta vaimonsa suhde ylhäisiin piireihin kuuluviin henkilöihin. Hän oli synkkä ja hajamielinen. Hänen otsassaan oli syvä uurre, ja akkunan luona seisten hän katsoa tuijotti lasiensa läpi ketään näkemättä.

Illalliselle mennessään kulki Natasha hänen ohitseen.

Pierren synkät, onnettomat kasvot ihmetyttivät Natashaa. Hän pysähtyi Pierren eteen. Hän tahtoi auttaa onnetonta, luovuttaa hänelle liiat omasta onnestaan.

— Miten hauskaa, kreivi, — hän sanoi, — eikö teistäkin?

Pierre hymyili hajamielisenä, hän nähtävästi ei käsittänyt Natashan sanoja.

— Kyllä, olen sangen iloinen, — hän vastasi.

"Miten saattaakaan hän olla tyytymätön", — ajatteli Natasha. — "Vallankaan tuollainen herttainen mies kuin Besuhof." — Natashan mielestä olivat kaikki näissä tanssiaisissa yhtä hyviä, herttaisia, verrattomia ihmisiä, jotka kaikki rakastavat toisiaan: ei kukaan saattanut toista loukata, ja siksipä piti kaikkien olla onnellisia.

XVIII.

Seuraavana päivänä ruhtinas Andrei muisti edellisen päivän tanssiaiset, mutta ei hänen mielensä niihin suurestikaan kiintynyt. "Niin, olivathan ne loistavat tanssiaiset. Ja ... niin, neiti Rostof oli herttainen. Hänessä on jotain raitista, erikoista, joka ei ole pietarilaista ja joka eroittaa hänet kaikista muista." Tähän päättyivät hänen muistelonsa edellisen päivän tanssiaisista, ja juotuaan teensä hän istuutui työn ääreen.

Mutta liekkö syynä ollut väsymys tai lyhyt yölepo, työ ei vain sujunut, eikä lähtenyt mitään valmista, ja yhä hän vain oli työhönsä tyytymätön, kuten muuten usein oli asian laita, ja siksipä hän riemastuikin kun hänelle ilmoitettiin jonkun saapuneen häntä tapaamaan.

Tulija oli Bitski, useain valiokuntien jäsen, innokas Speranskin uusien aatteiden ihailija, joka tunsi kaikki Pietarin seurapiirit ja kulki niissä verrattomana kielikellona. Hän muutti suuntaa yhtä helposti kuin vaatteita — tuulahdusten mukaan, mutta oli siitä huolimatta kiivaimpia puoluemiehiä. Tuskin sai hän hatun päästään kun huolestuneena lähti rientämään ruhtinas Andrein työhuoneeseen ja alkoi heti puhua. Hän oli hetki sitten saanut tarkkoja yksityiskohtaisia tietoja sen päiväisen Valtakunnan neuvoston istunnosta, jonka itse hallitsija oli avannut, ja kertoi nyt niistä haltioissaan. Hallitsijan puhe oli ollut valtava. Tällaisia puheita pitävät ainoastaan perustuslaillisten valtakuntain hallitsijat. — "Keisari oli suoraan sanonut, että neuvosto ja senaatti ovat valtakunnan säätyjä; hän sanoi, että hallitus ei saa turvautua mielivaltaan, vaan on sen rakennettava lujille perusteille. Hallitsija sanoi, että raha-asiain hoito on saatettava uudelle kannalle ja tilit jätettävät julkisesti tarkastettaviksi", — kertoi Bitski, erityisesti korostaen muutamia sanoja ja tuntuvasti aukoen silmiään.