TOINEN OSA. (continued 2)

— André, au nom de Dieu,[32] toisti ruhtinatar

Näkyi selvästi, että ruhtinas Andrein ilvehtivä suhde vaeltajiin ja ruhtinatar Marian hyödytön puolusteleminen olivat totuttuja tapoja.

— Mais, ma bonne amie, — sanoi ruhtinas Andrei, — vous devriez au contraire m'être reconnaissante de ce que l'explique à Pierre votre intimité avec ce jeune homme.[33]

— Todellako? — sanoi Pierre uteliaasti ja vakavasti (josta ruhtinatar Maria oli hänelle erittäin kiitollinen) katsellen lasiensa läpi Ivanushkan kasvoja, joka ymmärrettyään hänestä puhuttavan viekkain silmin pälyi kaikkiin.

Ruhtinatar Maria oli tuiki tarpeettomasti joutunut hämilleen omiensa tähden. Ne eivät lainkaan arkailleet. Akka istui silmät maahan luotuina, kyräten sentään tulijoihin, rauhallisena ja liikkumattomana nojatuolissaan ja odotteli, että hänelle vielä tarjottaisiin teetä. Hän oli kääntänyt kupin ylösalaisin tassille ja pannut näverrellyn sokeripalasen kupin viereen. Ivanushka, hörppien teetä tassilta, katseli alta kulmain viekkailla naisen silmillään nuoria miehiä.

— Missä, Kievissäkö olet käynyt? — kysyi ruhtinas Andrei akalta.

— Siellä, isäseni, — vastasi akka puheliaasti, — Joulupäivänä oli minulla armo tulla osalliseksi taivaallisesta Alttarin Sakramentista. Mutta nyt olen matkalla Koljasinista, suuri armon runsaus on siellä ilmennyt.

— Entäs, oliko Ivanushka mukana?

— Kuljeskelen omin päin, hyvä isä, — sanoi Ivanushka, koettaen puhua järeästi. — Vasta Juhnovossa yhdyin Pelagejushkaan...

Pelagejushka keskeytti toverinsa, hän nähtävästi halusi kertoa mitä oli nähnyt.

— Koljasinissa, isäseni, on suuri armon runsaus ilmestynyt.

— Mitä sitten, uusia pyhäinjäännöksiäkö? — kysyi ruhtinas Andrei.

— Olehan, Andrei, — sanoi ruhtinatar Maria. — Älä kerro Pelagejushka.

— E-e, äläpä, äitiseni, miksi en kertoisi? Minä pidän hänestä. Hän on hyvä, Jumalalle otollinen, hän minulle hyväntekijäni, antoi 10 ruplaa: muistan. Kun olin Kievissä ja minulle sanoo Kirjusha, mielipuoli — totinen Jumalan ihminen, kesät talvet käy avojaloin. "Mitäs kuljet", — sanoo, — "sopimattomissa paikoissa, mene Koljasiniin, siellä on löytty ihmeitä tekevä pyhän kuva, neitsyt, Pyhä Jumalan äiti." Niihin sanoihin jätin hyvästit pyhimyksille, ja lähdin...

Kaikki olivat vaiti, vain vaeltajatar puhui tahdikkaalla äänellään, henkeä vetäen.

— Tulin sinne, isäni, ja kansa sanoo minulle: suuri armo on ilmennyt, neitsyen, Pyhän Jumalanäidin tihkuu poskesta pyhää öljyä...

— No, hyvä, hyvä, kerro toisten, sanoi ruhtinatar Maria, punehtuen.

— Sallikaa häneltä kysyäni, — Pierre virkkoi. — Näitkö itse? — hän kysyi.

— Mitenkäs muuten isäseni, itselläni oli se kunnia. Loiste sellainen pyhimyksen kasvoilla kuin taivaan valo, mutta neitsyen poskuelta niin tihkuu, niin tihkuu...

— Mutta sehän on petosta, — sanoi viattomasti Pierre, joka tarkkaavasti oli kuunnellut vaeltajatarta.

— Ah, isäseni, mitä puhut! — sanoi Pelagejushka kauhistuen, ja kääntyi turvaa anovasti ruhtinatar Mariaan.

— Ne pettävät kansaa, — toisti Pierre.

— Herra Jesus Kristus! — sanoi vaeltajatar, ristien silmiään. — Oih, älä puhu noin, isäseni. Niinpä eräskin kenraali ei uskonut, sanoi: "munkit pettävät", mutta tuskin oli sanonut, kun tuli sokeaksi. Ja hän näki unta, että hänen luokseen tulee Luolaneito ja sanoo: "usko minuun, minä parannan sinut." Niin rupesikin pyytämään: "viekää minut viekää hänen tykönsä." Puhun sinulle totista totta, itse näin. Hän vietiin sokeana suoraan hänen luoksensa, lankesi maahan ja sanoi: "paranna! annan sinulle, sanoo, mitä keisarilta olen armossa saanut." Itse näin, isä, tähti oli neitoon tarttunut. Ja niinpä, — näkönsä sai! Synti on siten puhua. Jumala rankaisee, — sanoi hän opettavasti, Pierreen kääntyen.

— Mutta miten oli tähti kuvaan tullut? — kysyi Pierre.

— Kenraaliksiko neitsytkin ylennettiin? — kysyi ruhtinas Andrei nauraen.

Pelagejushka kalpeni äkkiä ja löi kätensä yhteen.

— Isä, isä, synti sinulle, sinulla on poika! — puhkesi hän puhumaan, ja kalpeus muuttui äkkiä heleäksi punaksi.

— Isä, mitä sanoitkaan, Jumala sinulle anteeksi antakoon. — Hän teki ristinmerkin. — Herra Jumala, armahda häntä Neitsyt, mitä tämä on ... — puhui hän, kääntyen ruhtinatar Mariaan. — Hän nousi ja itkuun pillahtamaisillaan alkoi sääliä laukkuaan kuntoon. Häntä nähtävästi sekä kauhisti että hävetti, että hän nautti vierasvaraisuutta talossa, jossa voitiin puhua sellaista ja suretti, että nyt oli pakko jättää tämän talon hyvyydet.

— No, mitä te haluatte? — sanoi ruhtinatar Maria. — Mitä varten tänne tulitte?...

— Ei, laskenhan leikkiä, Pelagejushka, — sanoi Pierre. — Princesse, ma parole, je n'ai pas voulu l'offenser,[34] minä vaan muuten. Älä ole milläsikään, laskin leikkiä, — puheli hän, kainosti hymyillen ja tahtoen tasoittaa vikansa. — Niinhän minä ja hän myöskin teki pilaa vain.

Pelagejushka pysähtyi epäröiden, mutta Pierren kasvoilla näkyi sellainen vilpitön katumus, ja ruhtinas Andrei katseli niin hellästi vuoroin Pelagejushkaan vuoroin Pierreen, että ensinmainittu vähitellen rauhoittui.

XIV.

Vaeltajatar rauhoittui ja päästyään taas puhumisen alkuun, hän kertoi kauvan isä Amfilohiasta, joka oli elämältään niin pyhä, että hänen kätensä tuoksuivat suitsutussavulta, ja siitä, miten hänen munkkituttavansa hänen viime Kievin matkallaan olivat antaneet hänelle luolien avaimet, ja miten hän, otettuaan mukaansa korppuja, kaksi vuorokautta oli viettänyt luolissa pyhimysten seurassa. "Rukoilen ja luen hiukan yhdelle ja lähden toisen luo. Nukahdan ja taas käyn suutelemaan pyhän kuvaa; ja sellainen on, äitiseni, hiljaisuus, sellainen armon runsaus, ettei Jumalan päivän valkeuteen mieli teekkään."

Pierre kuunteli häntä tarkkaavana ja vakavana. Ruhtinas Andrei läksi huoneesta. Ja hänen jälkiinsä lähti ruhtinatar Maria viemään Pierreä vierashuoneeseen, jätettyään Jumalan ihmiset teetä juomaan.

— Te olette oikein hyvä, — sanoi hän Pierrelle.

— Ah, en tosiaankaan aikonut häntä loukata, ymmärrän niin hyvin ja pidän arvossa tällaisia tunteita.

Ruhtinatar Maria katsahti häneen ääneti ja hymyili hellästi.

— Olenhan tuntenut teidät jo kauvan ja rakastan teitä kuin veljeä, — hän sanoi. — Miten löysitte Andrein? — kysyi hän kiireesti, antamatta hänelle aikaa sanoa mitään vastaukseksi hänen hempeille sanoilleen. — Veljestäni olen kovin huolissani. Hänen terveytensä oli talvella parempi, mutta viime keväänä aukeni haava, ja lääkäri sanoi, että hänen pitäisi lähteä parannukselle. Ja siveelliseltäkin kannalta pelkään hänen tähtensä. Hän ei ole sitä luontoa kuin me naiset, jotta kerrassaan kärsisi ja itkisi loppuun surunsa. Hän kantaa sitä sydämessään. Tänään on hän iloinen ja vilkas; mutta siihen on syynä teidän tulonne. Harvoin on hän sellainen. Jospa te voisitte saada hänet lähtemään ulkomaille! Hän tarvitsee tointa, tämä yksitoikkoinen, hiljainen elämä hänet tappaa. Muut eivät huomaa, mutta minä näen.

Kymmenettä käydessä palvelijat kiiruhtivat kuistille kuultuaan vanhan ruhtinaan ajoneuvojen tiu'ut. Ruhtinas Andrei ja Pierre menivät myös portaille.

— Kuka tuo on? — kysyi vanha ruhtinas, astuessaan vaunuista ja huomattuaan Pierren.

— Kah! Terve tuloa! Suutele, — sanoi hän havaittuaan nuoren miehen tuttavaksi.

Vanha ruhtinas oli hyvällä päällä ja oli ystävällinen Pierrelle.

Palattuaan vähän ennen illallista takaisin isän työhuoneeseen tapasi ruhtinas Andrei vanhan ruhtinaan ja Pierren kiivaassa riidassa. Pierre todisteli, että tulee aika, jolloin ei enää ole sotia. Vanha ruhtinas väitti vastaan virnistellen, mutta ei suuttunut.

— Laske veri suonista ja kaada vettä sijaan, silloin ei tule sotia. Akkain loruja, akkain loruja, — jutteli hän, mutta taputteli siitä huolimatta Pierreä ystävällisesti olalle ja meni sitten pöydän luo, jonka ääressä ruhtinas Andrei, joka nähtävästi ei tahtonut sekaantua keskusteluun, selaili isän kaupungista tuomia papereita. Vanha ruhtinas tuli hänen luokseen ja rupesi puhumaan asioista.

— Aateliston puhemies, Rostof kreivi, ei ollut hankkinut puoliakaan väestään. Tuli kaupunkiin, kutsuu päivällisille, — minä annoin hänelle sellaiset päivälliset... Mutta tarkastappas tätä... No, veli, — sanoi ruhtinas Nikolai Andrejevitsh poikaansa kääntyen ja taputtaa läikytellen Pierreä olalle, kelpo poika, tämä ystäväsi, pidän hänestä! Ärsyttää minua. Toinen puhuu viisaita puheita, mutta eipäs haluta kuunnella; hän jaarittelee ja ärsyttelee minua, vanhusta. No, menkää, menkää, — hän sanoi, ehkä tulen istumaan iltaspöytäänne. Sitten taas riitelemme. Koeta mieltyä tölherööni, ruhtinatar Mariaan, — huusi hän vielä ovesta Pierrelle.

Vasta nyt, oleskellessaan Lisijagorissa, huomasi Pierre, miten luja ja suloinen oli hänen ja ruhtinas Andrein välinen ystävyyssuhde. Eikä tämä ystävyyden sulous ilmennyt ainoastaan heidän keskinäisissä väleissään, se ilmeni hänen suhteissaan kaikkiin ruhtinas Andrein omaisiin ja kotiväkeen. Pierre tunsi olevansa ensi näkemällä vanha ystävä vanhan, juron kreivin ja kainon, arastelevan ruhtinattaren kanssa, vaikka hän tuskin heitä tunsikaan. Kaikki he häntä rakastivat. Ei ainoastaan ruhtinatar Maria, jonka Pierren lempeys pyhiinvaeltajattaria kohtaan oli suostuttanut, katsellut häntä loistavin silmin, pieni, vuoden vanha ruhtinas Nikolaikin, kuten häntä kutsui isoisä, hymyili hänelle ja tuli hänen syliinsä. Mihail Ivanovitsh ja neiti Bourienne katselivat häntä iloisesti hymyillen, kun hän puheli vanhan ruhtinaan kanssa.

Vanha ruhtinas ilmestyi illalliselle: nähtävästi johtui tämä Pierren vierailusta. Kaksi päivää viipyi Pierre Lisijagorissa, ja koko tämän ajan oli vanha ruhtinas hänelle erinomaisen ystävällinen ja kehoitteli toistenkin tulemaan.

Kun Pierre oli lähtenyt, kokoontuivat kaikki perheen jäsenet ja alkoivat häntä arvostella, kuten aina on tavallista, kun talossa on käynyt uusi vieras. Mutta harvinaista tällaisille tilaisuuksille oli se, että kaikki puhuivat vieraasta pelkkää hyvää.

XV.

Palattuaan tällä kerralla lomalta tunsi ja huomasi Rostof ensi kerran, miten lujilla siteillä hän oli kiintynyt Denisoviin ja koko rykmenttiinsä.

Saavuttuaan rykmenttiinsä tunsi Rostof samaa kuin silloinkin, kun kuomureki pysähtyi Povarskajakadun varrella olevan kotitalon portaitten eteen. Kun hän näki ensimäisen avorintaisen husaarin, kun hän tunsi punatukkaisen Dementjevin, näki rautiaiden hevosten kammitsat, kun Lavrushka iloisena huusi herralleen: "Kreivi on saapunut!" ja kun Denisof, joka oli nukkunut vuoteella, oli juossut teltasta ja sulkenut hänet syleilyynsä, ja toisetkin upseerit kokoontuneet saapuneen ympärille, — tunsi Rostof samaa kuin silloinkin, kun häntä kotiin saavuttuaan syleilivät äiti, isä, sisaret. Ilon kyyneleet pakkautuivat kurkkuun ja estivät häntä puhumasta. Rykmenttikin oli koti, vieläpä muuttumattoman armas ja kallis koti, kuten isän ja äidin kotikin.

Käytyään ilmoittautumassa rykmentinpäällikön luona, tultuaan komennetuksi entiseen eskadroonaansa, käytyään päivystysvuorollaan ja muonan hankintamatkoilla, totuttuaan taas kaikkiin rykmentin pikku hommiin ja huomattuaan, että oli menettänyt vapautensa ja oli sidottu yksiin, ahtaisiin, muuttumattomiin puitteisiin, tunsi Rostof olevansa rauhallinen, turvattu, ja hänet valtasi samallainen kodikkuuden tunne kuin vanhempainkin kodissa. Hän tunsi olevansa omalla alallaan. Ei ollut enää tuota vapaan maailman ainaista sekamelskaa, mistä hän ei ollut löytänyt itselleen tointa, vaan aina erehtyi valinnassa; ei ollut Sonjaa, jolle olisi pitänyt tehdä asiat selviksi tai kenties jättää selvittämättä. Ei ollut mahdollisuutta lähteä tai olla lähtemättä sinne tai tänne; ei ollut noita vuorokauden 24 tuntia, jotka saattoi käyttää niin suunnattoman monella eri tavalla; ei ollut tuota suunnatonta ihmismerta, jossa ei ollut läheisempiä eikä kaukaisempia; ei ollut noita epäselviä, hämäriä raha-asioita isän kanssa; täällä ei muistunut mieleen tuo kauhea häviö Dolohoville! Täällä rykmentissä oli kaikki niin selvää ja yksinkertaista. Koko maailma oli jakautunut kahteen vastakkaiseen osaan: toinen — oma Pavlogradin rykmentti, toinen — koko muu maailma. Ja tämän muun maailman kanssa ei ollut mitään tekemistä. Rykmentissä oli kaikki tuttua: ken luutnantti, ken ratsumestari, ken hyvä ihminen, ken paha, ja ennen kaikkea — jokainen oli toveri. Muonakauppias myö velaksi tavaroitaan, palkka maksetaan kolmanneksittain; ei ole aprikoimisen, ei valinnan varaa, kunhan et vain tee mitään sellaista, jota Pavlogradin rykmentissä pidetään paheena; ja kun jonnekin lähdet, niin tee tarkalleen ja täsmällisesti, mitä on käsketty ja määrätty, — ja kaikki käy hyvin.

Kun Rostof taas uudelleen oli tottunut sotilaselämän säännöllisiin oloihin tunsi hän olevansa rauhallinen ja iloinen, kuten väsynyt ihminen levolle päästyään. Ja elämä rykmentissä tuntui Rostovista tällä kertaa sitäkin onnellisemmalta kun hän tuon pelihäviön jälkeen (vaikka omaiset kuinkakin häntä olivat lohdutelleet, ei hän saattanut sitä itselleen antaa anteeksi) oli päättänyt muuttaa elämäntapansa, sovittaa syynsä, palvella nuhteettomasti ja olla kelpo toveri ja upseeri, t.s. hyvä ihminen. Ja tämän päätöksen toteuttaminen tuntui aivan mahdolliselta rykmentissä, vaikkakin se muualla maailmassa oli tuntunut niin tuiki mahdottomalta.

Pelihäviönsä oli Rostof viiden vuoden kuluessa päättänyt maksaa vanhemmilleen. Ennen oli hän saanut isältään vuosittain 10 tuhatta ruplaa, nyt oli hän päättänyt tyytyä kahteen tuhanteen ja lopuilla lyhentää velkaansa.

Venäläinen armeija oli alituisten peräytymisten, etenemisten ja taistelujen jälkeen (Pultuskin, Preussisch-Eylaun luona) keskittynyt Bartensteinin luo. Odotettiin keisarin saapumista ja uuden sotaretken alkamista.

Pavlogradin rykmentti kuului siihen armeijaosastoon, joka oli ollut 1805 vuoden sotaretkellä ja oli ollut täydentämässä rivejään Venäjällä, eikä se sentähden ollutkaan mukana sotaretken ensi vaiheissa. Se ei ollut mukana Pultuskin eikä Preussisch-Eylaun taisteluissa, ja kun se sitten yhtyi toimivaan armeijaan määrättiin se Platovin osastoon.

Platovin armeija toimi itsenäisesti, pääarmeijasta riippumattomana. Pavlogradilaiset kahakoivat muutamia kertoja vihollisen kanssa, saivat muutamia vankeja, anastivatpa kerran marsalkka Oudinotin kuormastonkin. Huhtikuussa viivähti Pavlogradin rykmentti muutamia viikkoja erään tuhaksi poltetun, aution saksalaisen kylän luona.

Oli kevättulvien aika, tiet rapakkoina, ilmat kylmät, jäät pettivät, teitä oli mahdoton kulkea; muutamiin päiviin ei jaettu ihmisille eikä eläimille muonaa. Kun muonan kuljetus kävi mahdottomaksi, hajaantuivat sotilaat ympäristöön, kylmille jääneisiin, tyhjiin kyliin etsiäkseen hengenpitimiksi edes perunoita, mutta niistäkin oli kova puute.

Kaikki oli syöty putipuhtaaksi, ja asukkaat olivat paenneet turvallisille seuduille; kyliin jääneet olivat kurjemmassa tilassa kuin mierolaiset, eikä heiltä siis mitään voitu riistää, vieläpä tavallisesti niin armottomat sotilaat toisinaan antoivat omista rippeistään kärsiville kylien asukkaille.

Kahakoissa oli Pavlogradin rykmentti menettänyt ainoastaan kaksi haavoittunutta; mutta nälkä ja taudit olivat riistäneet melkein puolet rykmentin miehistä. Huonon ravinnon seurauksista sairastuivat sotilaat kuumetautiin ja pöhöön, ja kuolevaisuus sairaaloissa oli niin suuri, että sotilaat mieluummin sairainakin laahustivat mukana rintamassa kuin menivät sairaaloihin varmaan kuolemaan. Kun maa keväällä paljastui lumen peitosta, alkoivat sotilaat kedoilta löytää parsajuuren näköistä kasvin juurta, jota he, ties miksi, kutsuivat makeaksi poimulehdeksi. Vaikka oli ankarasti kielletty tätä terveydelle vahingollista juurta syömästä (se oli muuten maultaan sangen kitkerä), niin kuljeskelivat sotilaat kiellosta huolimatta pitkin ketoja, kaivellen miekallaan "makeata juurta." Keväällä ilmestyi sitten sotilaihin uusi tauti: kädet, jalat ja kasvot alkoivat pöhöttyä, ja niihin ilmestyi paisumia. Lääkärit arvelivat taudin syntyneen makeasta juuresta. Mutta mistään välittämättä söivät Denisovin eskadroonan sotilaat miltei yksinomaan tätä juurta, sillä jo toista viikkoa olivat korput olleet niukassa, ja sotilaille oli annettu ainoastaan puoli naulaa mieheen, ja viimeksi lähetetyt perunat taas olivat olleet paleltuneita ja itäneitä.

Toista viikkoa oli jo hevosiakin ruokittu yksinomaan katto-oljilla, ja siksipä ne olivatkin sanomattoman laihoja, ja talvinen takku peitti vielä niiden kylkiä.

Tällaisesta kurjuudesta huolimatta elivät sotilaat ja upseerit aivan entiseen tapaan; kuten ennenkin kokoontuivat kalpeat, pöhönaamaiset, repaleiset husaarit iltahuutoon, kävivät leikkauttamassa tukkaansa, siisteilivät hevosiaan ja varustuksiaan, kiskoivat katosta apetta hevosilleen ja kävivät kattiloillaan aterialla, vaikkakin he näiltä aterioilta lähtivät nälkäisinä, laskien leikkiä kurjasta ravinnostaan ja nälästään. Joutoaikojaan viettivät sotilaat entiseen tapaan: nuotioita sytytettiin, ja alastomat sotilaat paistattivat itseään niiden ympärillä, toiset tupakoivat, toiset valitsivat paraat itäneistä, nahkeista perunoista ja paistoivat niitä nuotiossa, kertoeltiin ja kuunneltiin juttuja Potjemkinin ja Suvorovin sotaretkien ajoilta tai Aljoshaveijarista tai Mikolka nimisestä papin rengistä.

Upseerit asuivat kaksin, kolmin katottomissa hökkeleissä. Vanhemmilla oli hommaa perunain ja olkien hankinnassa, yleensä muonan hankinnassa, nuoremmat taas viettivät aikaansa entiseen tapaan: toiset löivät korttia (rahoja oli viljalti, vaikka muonasta olikin puute), toiset taas huvitteleivat viattomilla leikeillä — rengas- ja sauvaleikeillä. Asian kulusta puhuttiin vähän, osaksi sentähden, ettei mitään asiallista tietty, osaksi senkin tähden, että hämärästi aavisteltiin asiain olevan hullusti.

Rostof asui yhä vielä Denisovin kanssa, ja loman jälkeen olivat heidän välinsä käyneet entistään sydämellisimmiksi. Denisof ei koskaan puhellut Rostovin omaisista, mutta Rostof tunsi, että päällikön ystävyyteen oli osansa hänen rakkaudellaan Natashaan. Hellävaroen näkyi päällikkö lähettävän suojattiaan vaaranpaikkoihin, säästelevän näkyi, ja aina kun eskadroona palasi kahakasta ja suojatti palasi terveenä ja vahingoittumattomana, niin ilomielin hänet päällikkö syliinsä sulki. Eräällä muonanhankintaretkellään tapasi Rostof hävitetyssä, autiossa kylässä puolalaisen vanhuksen ja tämän tyttären rintalapsineen. Kaikki olivat he miltei alastomat, nälän nujertamat. Jalan he eivät jaksaneet kulkea, ja hevosmatkaan heillä ei ollut varoja. Rostof toi heidät leiripaikalle, sijoitti heidät omaan asuntoonsa ja ruokki ja hoiteli siksi kunnes ukko toipui. Kerran eräs Rostovin tovereista, puhuessaan naisista, alkoi ivailla Rostovia, miten tämä on muita sukkelampi, ja lisäsi, ettei suinkaan olisi synti, vaikka Rostof tutustuttaisi toverinsakin pelastamaansa sievään puolattareen. Rostof piti leikin totena, kiivastui ja sätti toverinsa pataluhaksi, niin että Denisof vaivoin sai toverukset sopimaan kaksintaistelutta. Kun upseeri oli poistunut, ja Denisof, jolla itselläänkään ei ollut selvillä Rostovin ja puolattaren välit, alkoi nuhdella suojattiaan liiallisesta kiivaudesta, sanoi Rostof hänelle:

— Miten saatat luulla... Pidän hänestä kuin sisarestani, enkä saata kuvailla, miten loukkaannuin ... sillä ... tiedäthän, oli aivan kuin...

Denisof löi ystäväänsä olalle ja alkoi kiivaasti astua pitkin huonetta, kuten hänellä oli tapana tehdä mielenliikutusten hetkinä.

— Ah, sitä hullua Rostovilaista rotua, — hän virkkoi, ja Rostof huomasi kyynelten helyvän päällikkönsä silmissä.

XVI.

Huhtikuussa saapui tieto keisarin saapumisesta armeijaan, ja tämä tieto reipastutti joukkoja. Keisari tarkasti armeijan Bartensteinissä, mutta Rostof ei ollut saapuvilla, sillä Pavlogradin rykmentti oli etuvartiossa, kaukana Bartensteinin takana.

Husaarit olivat ryhmittyneet pieniin vartiojoukkoihin. Denisof ja Rostof asuivat sotilaiden kaivamassa maakuopassa, joka oli katettu oksilla ja turpeilla. Tällaisia maakuoppia oli vasta viime aikoina alettu kyhätä, ja olivat ne rakenteeltaan tällaisia: Kaivettiin puolen neljättä kyynärän pituinen, kahden kyynärän syvyinen ja puolentoista levyinen oja. Ojan toiseen päähän kyhättiin portaat, ja niin oli kuisti valmis; oja muodosti sitten varsinaisen suojan, jonka toiseen päähän, ainakin päälliköiden kuoppiin, kyhättiin paalujen varaan laudoista pöydän tapainen. Ojan kummastakin reunasta oli kyynärän leveydeltä luotu maata, ja näin oli saatu kaksi vuodetta ja rahit. Suojan keskellä saattoi mies seistä suorana, saattoipa vuoteilla ja raheillakin istua, vallankin pöydän puoleisessa päässä. Denisof asui upeasti, sillä hänen eskadroonansa miehet rakastivat häntä. Husaarit olivat suojan päätyyn lyöneet lautoja ja kyhänneet lasinpalasista oikean akkunan. Kun oli kylmä ilma, toivat sotilaat nuotioiltaan hehkuvia hiiliä, asettivat ne kiverretyille rautalevyille maakuopan portaille (vastaanottohuoneeseen, kuten Denisof kutsui tätä suojan osaa), ja pian oli kuopassa niin lämmin, että upseerit — joita muuten aina oli paljon Denisovin ja Rostovin vieraina — saattoivat istua kuopassa paitahihasillaan.

Kerran huhtikuussa oli Rostof päivystäjänä. Kahdeksatta käydessä aamulla oli hän palannut kotiin valvottuaan edellisen yön. Hän käski tuomaan hiiliä, muutti ylleen kuivat vaatteet, toimitti aamurukouksensa, joi lämpimikseen teetä, järjesteli tavaroitaan nurkkasessaan pöydällä ja heittäytyi sitten pitkälleen vuoteelle, koukistaen kätensä päänsä alle. Hän oli paitahihasillaan, lämmön ja yöllisen ilman vaikutuksesta olivat hänen kasvonsa punakat. Hän odotteli ystäväänsä Denisovia ja ajatteli mielihyvin, miten hän varmaankin saa ylentymismääräyksen viimeisen tiedusteluretkensä johdosta. Hän olisi mielellään pakissut Denisovin kanssa.

Majan takaa kuului yhtäkkiä Denisovin jyrisevä ääni, joka kuulosti ärtyiseltä. Rostof siirtyi akkunan luo nähdäkseen, kenelle Denisof jyrisee, ja näki vääpeli Toptshejenkon.

— Olenhan sanonut, ettet päästäisi heitä kaivamaan tuota juurta, poimulehteä, mikä liekkin! — karjui Denisof. — Näinhän itse, kun Lasartshuk raahusti niitä kentältä.

— Olen kieltänyt, teidän jalosukuisuutenne, eivät tottele, — vastasi vääpeli.

Rostof heittäytyi taas vuoteelle ja ajatteli mielihyvin: "puuhailkoon hän nyt ja hääriköön, minä olen tehnyt tehtäväni ja loion täällä — verratonta!" — Sitten kuuli hän vielä Denisovin reippaan, veitikkamaisen palvelijan Lavrushkan äänen. Lavrushka puhui jotain kuormastosta, korpuista ja häristä, joita oli nähnyt muonanhankintaretkellään.

Sitten kuului etäämpää Denisovin ääni, ja Rostof eroitti sanat: "Satuloitkaa! Toinen plutoona!"

— "Minnehän ne hankkiutuvat?" — ajatteli Rostof.

Viiden minuutin kuluttua tuli Denisof majaan, heittäytyi rapakkoisine saappaineen vuoteelle, poltti ärtyisenä piippunsa, heitteli hujan hajan tavaransa, otti miekan ja ratsasruoskan ja lähti ovelle. Rostovin kysymykseen, minne hän aikoo lähteä, vastasi hän kärttyisän epämääräisesti, että on mentävä.

— Tuomitkoot minut sitten Jumala ja korkea keisari! — lausui Denisof mennessään, ja Rostof kuuli majan takaa hevosten kavioiden mäjätystä rapakkoisella tiellä, Rostof ei viitsinyt edes tiedustella Denisovin matkan määrää. Lämmittyään nurkkasessaan Rostof nukkui ja vasta hämärissä hän tuli ulos majasta. Denisof ei ollut vielä palannut. Iltaelämä oli taas vilkastunut; viereisen maakuopan luona heitti kaksi upseeria ja junkkari rengaspeliä. Nauraa hohottaen he heittelivät junttinaulaa rapakkoiseen, pöyheään maahan. Rostof yhtyi heihin. Kesken leikkiään huomasivat upseerit lähestyvän kuormaston: kuormastoa seurasi noin 15 husaaria, istuen laihoilla hevosillaan. Kuormasto saapui kammitsain luo, missä husaarit sen ympäröivät.

— Suottapa Denisof on tuskaillut, — sanoi Rostof, — tuossapa on muonaa.

— Todellakin! — huudahtivat upseerit. — Siksipä ovatkin sotilaat haltioissaan!

Husaarien jälissä kulki Denisof, ja hänen vierellään kaksi jalkaväen upseeria, jotka keskustelivat jostain asiasta ratsumestarin kanssa.

Rostof lähti astumaan Denisovia kohti.

— Varoitan teitä, herra ratsumestari, — puhui toinen upseereista, laiha, lyhyläntä mies, joka nähtävästi oli kiihtyneessä mielentilassa.

— Olenhan sanonut, etten luovuta, — vastasi Denisof.

— Joudutte edesvastuuseen, herra ratsumestari, — tämä on väkivaltaa, — ryöstää oma kuormasto! Meikäläisillä ei ole kahteen päivään ollut leivän muruakaan.

— Mutta minun mieheni eivät ole syöneet kahteen viikkoon, — vastasi Denisof.

— Tämä on rosvoamista, joudutte vastuuseen, arvoisa herra! — toisti jalkaväen upseeri, ääntään korottaen.

— Mutta miksi minua ahdistatte? Miksi? — kiljasi yhtäkkiä Denisof. Hän tulistui. — Asiasta vastaan minä, ettekä te. Ja älkää tuossa surisko, jos nahkanne on teille kallis. Mars! — kirkasi Denisof upseereille.

— Hyvä, hyvä! — kirkasi pikku upseeri hämmentymättä ja istui levollisena satulassaan. — Rosvoamaan siis, minä teille...

— Helvettiin mars pikamarssissa, jos nahkaanne säästätte. — Ja Denisof käänsi hevosensa upseeria kohti.

— Hyvä, hyvä, — toisti upseeri uhkaavasti, käänsi hevosensa ja lähti ajamaan ravia, heiluen satulassaan.

— Koira joutunut aidalle, elävä koira aidalle joutunut, — huusi Denisof upseerin jälkiin, sinkauttaen täten ratsumiehen myrkyllisimmän kokkapuheen jalkamiehelle. Sitten ajoi hän Rostovin luo ja remahti äänekkääseen nauruun.

— Anastin jalkaväeltä kuormaston, väkisin anastin! — hän lausui. — Eihän toki sovi sallia miesten nälkään nääntyä?

Nämä muonakuormat olivat oikeastaan aijotut eräälle jalkaväkirykmentille, mutta kun Denisof Lavrushkalta sai kuulla, että kuormasto kulki vartioitta, niin anasti hän sen husaareineen. Husaarit saivat korppuja mielin määrin, annettiinpa osa vielä toisillekin eskadroonille.

Seuraavana aamuna kutsutti rykmentinpäällikkö Denisovin puheilleen, peitti harakourin silmänsä ja sanoi hänelle: "Katson asiaa näin, en mitään tiedä, enkä nosta tästä juttua; mutta neuvon teitä sentään käymään esikunnassa ja siellä muonatoimistossa koettamaan häihdyttää asia ja, jos käy mahdolliseksi, kuittaamaan saaneenne niin ja niin paljon muonavaroja; muuten merkitään muonamäärä jalkaväen tiliin: asiata aletaan penkoa, ja se saattaa saada ikävän lopun."

Denisof lähtikin suoraa päätä esikuntaan ja oli vakavasti päättänyt noudattaa päällikkönsä neuvoja. Illalla palasi hän maakuoppaansa sellaisessa mielentilassa, jollaisessa Rostof ei vielä milloinkaan ollut nähnyt ystäväänsä. Hän ei saattanut puhua ja oli vähällä läkähtyä. Kun Rostof kysyi hänen vointiaan, saattoi hän käheällä, heikolla äänellä mumista ainoastaan kiroussanoja ja uhkauksia.

Rostof pelästyi ystävänsä toivottoman tilan johdosta, kehoitti tätä riisuutumaan ja juomaan raikasta vettä, ja lähetti noutamaan lääkäriä.

— Minut tuomitaan ryöstöstä — oh! Anna lisää vettä — tuomitkoot, aina lyön lurjuksia, aina, ja sen sanon keisarillekin. Antakaa jäätä, — puheli Denisof.

Rykmentin lääkäri saapui ja sanoi, että on iskettävä suonta. Denisovin karvaisesta kädestä laskettiin syvä lautasellinen mustaa verta, ja vasta nyt saattoi Denisof kertoa seikkailunsa perin juurin.

— Saavun esikuntaan, — alkoi Denisof. — "Missä on täällä teidän päällikkönne?" Neuvottiin. Suvaitkaa odottaa. "Minulla on virkani, olen saapunut 30 virstan päästä, ei ole aikaa odottaa, ilmoittakaa." Hyvä, saapuu sitten se päävoro: hänkin minua opettamaan: Tämä on rosvoamista! — "Rosvoamista ei ole se kun hankkii muonavaroja nälkäisille sotilaille, vaan se on rosvoamista kun pistää omiin taskuihinsa sotilaiden muonavarat!" Tämä ei kuulu asiaan. "Hyvä." Jättäkää kuitti toimitsijalle, ja tämä asia menee säännöllistä kulkuaan. Menen sitten toimitsijan luo. Astun huoneeseen — pöydän takana istuu... Kuka? Ajattelehan!... Kuka meitä nälällä uuvuttaa, — kirkasi Denisof, lyöden kipeällä kädellään niin voimakkaasti pöytään, että oli sen ruhjoa. Lasit pöydällä hypähtelivät. Teljanin!! "Vai sinä, sinäkö meitä nälällä uuvutat?!" Läiskis, päin turpaa, niin osavasti... "Minä sinut, senkin", ja aloin pehmittää. Ja teinpä sitä ilokseni, sen voin vakuuttaa, — kirkasi Denisof, ilkeän iloisesti irvistellen mustain viiksien alta hohtavilla valkeilla hampaillaan. — Olisin hänet tappanut, jolleivät olisi tulleet apuun.

— Mutta älähän kiru noin, rauhoitu, — sanoi Rostof: — verikin alkoi taas vuotaa. Odotahan, haava on uudelleen sidottava.

Haava sidottiin ja Denisof vietiin vuoteeseen. Seuraavana aamuna heräsi hän iloisena ja rauhallisena.

Mutta keskipäivän tienoissa saapui maakuoppaan vakavan ja surullisen näköinen adjutantti ja näytti kirvelevin sydämin majuri Denisoville rykmentinpäälliköltä saapuneen virallisen paperin, jossa tiedusteltiin eilisiä tapahtumia. Adjutantti ilmoitti samalla, että juttu merkeistä päättäen saa ikävän käänteen, että asiaa tutkimaan on määrätty sotilastutkijakunta, ja että näinä ankarina aikoina, jolloin armeijassa on ilmestynyt napinaa ja mielivaltaisia tekoja, asia paraimmassa tapauksessa päättyy syytetyn upseerin arvon menettämiseen.

Kantajat esittivät asian tällaisessa valossa: Sittenkun kuormasto oli ryöstetty, saapui majuri Denisof kutsumatta humalaisena ylimuonanhankkijan luo, sanoi tätä voroksi ja uhkasi kurittaa, ja kun hän oli viety ulos huoneesta, niin syöksyi hän kansliaan, pieksi kahta virkamiestä ja nyrjäytti samalla toiselta käden.

Rostovin kyselyihin vastasi Denisof nauraen, että arvatenkin oli joku rytäkässä kuukertunut, mutta se on hänen mielestään vähäpätöinen seikka, aivan vähäpätöinen, ja lisäsi, ettei hän aijo pelätä tuomiota eikä tuomareita, ja että jos nuo konnat tohtivat häntä ärsyttää, niin vastaa hän heille jotta muistavat saaneensa.

Denisof puhui muuten halveksuen koko asiasta; mutta Rostof tunsi ystävänsä liiankin hyvin voidakseen olla huomaamatta, että ystävä oli peloissaan tuomion suhteen (vaikkakin hän koetti salata pelkoaan sivullisilta), ja että tämä asia, jolla nähtävästi tulisi olemaan huonot seuraukset, häntä kovasti kiusasi. Joka päivä alkoi Denisoville saapua papereita ja kyselyjä, ja toukokuun ensimäisenä päivänä määrätään päiväkäskyssä, että hänen oli luovutettava eskadroonan johto arvossa häntä seuraavalle upseerille ja saavuttava esikuntaan tekemään selvää muonatoimistossa tapahtuneesta mellastuksesta. Huhtikuun viimeisenä päivänä teki Platof tiedusteluretken vihollisen asemille kahdella kasakkarykmentillä ja kahdella husaarieskadronalla. Denisof ratsasti ketjun edessä, kuten tavallisesti, ja oli huiman rohkea. Hän sai luodin reiteensä. Varmaankaan ei hän tavallisissa oloissa olisi tällaisen lievän haavan tähden poistunut rykmentistä, mutta nyt käytti hän tilaisuutta hyväkseen, kieltäytyi lähtemästä esikuntaan ja meni sairaalaan.

XVII.

Kesäkuussa oli Friedlandin taistelu, jossa Pavlogradin rykmentti ei ollut osallisena, ja sen jälkeen solmittiin välirauha. Rostof ikävöi kovin ystäväänsä. Tämän lähdettyä rykmentistä ei hän ollut mitään hänestä kuullut, ja siksipä häntä kovin huolestutti ystävän kohtalo ja terveydentila. Käyttäen hyväkseen rauhan aikaa hän pyysi lomaa, lähteäkseen tapaamaan sairaalaan ystäväänsä.

Sairaala oli pienessä preussilaisessa kauppalassa, jonka venäläiset ja ranskalaiset joukot olivat kahdesti hävittäneet. Kesän ihanimmillaan ollessa näytti tämä hävitetty kauppala rähjä sangen surkealta ja jylhältä. Talot olivat katottomat, aidat hävitetyt, kadut saastaiset, kaikkialla maleksi repaleisia asukkaita, sairaita ja humalaisia sotilaita.

Sairaala oli kivirakennuksessa, jonka akkunoista osa oli lasittomia, osa kehyksettömiäkin, ja pihamaalla rehotti säretyn kiviaidan jätteitä. Muutamia kalpeita, pöhötautisia sotilaita istui pihamaalla, paistattaen itseään päiväsessä.

Sairaalan ovella löyhähti Rostovin nenään mätänevän ruumiin ja sairaalan haju. Portaissa kohtasi hän venäläisen sotilaslääkärin, jolla oli sikari suussa. Hänen jälissään kulki välskäri.

— Enhän toki voi joutua kaikkialle, puhui lääkäri; — tule hämärissä Makar Aleksejevitshin luo, tapaat minut siellä.

Välskäri kysyi häneltä vielä jotain.

— Ah! Tee paraasi mukaan! Onhan se saman tekevä! — Lääkäri huomasi portaita nousevan Rostovin.

— Mitä on teillä asiaa, teidän jalosukuisuutenne? — kysyi lääkäri. — Mitä on teillä asiaa? Kun olette luodeilta säästynyt, niin tahdotte nyt varmaankin saada lavantaudin? Tämä on, ystäväiseni pitaalitautisten talo.

— Miksi? — kysyi Rostof.

— Lavantauti, ystäväiseni. Ken tänne tulee — hän suistuu surman suuhun. Me kaksi, minä ja Makejef (hän osoitti välskäriä), me ainoat tässä vielä keikumme. Viisi on jo meikäläisiäkin, lääkäreitä, nukahtanut. Kun saapuu uusi, niin viikon kuluttua on jo Manan mailla, — puheli lääkäri, aivan kuin mielihyvin. On pyydetty preussilaisia lääkäreitä, mutta eivätpä halua tulla liittolaisemme.

Rostof ilmoitti tulleensa tapaamaan husaarimajuri Denisovia.

— En tunne, en tiedä, ystäväiseni. Ajatelkaahan, minulla on hoidossani 3 sairaalaa, viidettä sataa sairasta! Preussiläiset naiset, hyväntekeväisyysseurojen jäsenet, lähettävät meille toki kahvia ja liinakaavetta 2 naulaa kuussa, muuten olisimmekin hukassa. — Hän rehahti nauramaan. — Viidettä sataa, ystäväiseni; ja yhä vaan tuodaan uusia. Onhan niitä niin paljon? Onko? kääntyi hän välskäriin. Välskäri oli kärsineen näköinen. Nähtävästi hän oli kärsimätön, odotellessaan lörpöttelevää lääkäriä.

— Majuri Denisof, — toisti Rostof, — haavoittui Moliteinin luona.

— Hän on luullakseni kuollut. Vai miten, Makejef? — kysyi lääkäri rauhallisena välskäriltä.

Välskäri ei kuitenkaan yhtynyt esimieheensä.

— Onko hän sellainen mittava, punatukkainen? — kysyi lääkäri.

Rostof kuvaili Denisovin ulkonäön.

— Olihan täällä sellainen, oli, — ehätti lääkäri myöntämään iloisesti, — hän muistaakseni kuoli, mutta otetaan asiasta selvä, onhan minulla luettelo. Onko se saatavilla, Makejef?

— Luettelo on Makar Aleksejevitshillä, — vastasi välskäri: — Mutta menkäähän upseerien osastoon, siellä saatte selvän, — lisäsi hän, Rostoviin kääntyen.

— Ah, älkäähän menkö, ystäväiseni, — sanoi lääkäri, — saattaa käydä, että itse jäätte sinne.

Mutta Rostof kumarsi lääkärille ja pyysi välskäriä neuvomaan tietä.

— Älkää syyttäkö minua, kuulkaahan, — huusi lääkäri hänen jälkiinsä.

Rostof ja välskäri tulivat käytävälle. Sairaalan haju oli niin väkevä tässä pimeässä käytävässä, että Rostof tarttui nenäänsä, ja hänen täytyi pysähtyä kootakseen uusia voimia matkan jatkamiseksi. Oikealla avautui ovi, ja oven raossa näyttäytyi kainalosauvoihin nojautuva keltanaamainen, laiha sotilas, joka oli avojaloin ja alusvaatteissaan. Hän nojasi ovenkamanaan ja katseli kadehtien kiiluvilla silmillään ohikulkeviin. Rostof vilkasi ovesta huoneeseen ja näki lattialla, oljilla lojuvan sinelleihinsä kääriytyneitä sairaita ja haavoittuneita sotilaita.

— Saako mennä katsomaan? — kysyi Rostof.

— Mitäpä siinä on katsomista? — vastasi välskäri:

Mutta tämä välskärin vastaus se vasta herättikin Rostovissa halun nähdä sotilaiden osastoa.

Löyhkä, johon Rostof jo oli jonkunverran tottunut käytävällä, oli paljon voimakkaampi sairaiden huoneessa. Se ei ollut täällä samanlaista kuin käytävässä; se oli tuntuvasti alkuperäisempää, ja helposti huomasi, että täällä olikin sen todellinen alkulähde.

Huone oli pitkähkö, ja kirkas aurinko tulvi virtana suurista akkunoista. Sairaat ja haavoittuneet lojuivat kahdessa rivissä pitkin huoneen pitkiä seiniä, päin seinään, ja täten oli keskelle huonetta muodostunut käytävä hoitajille. Suurin osa sairaista oli tunnottomassa tilassa eivätkä sentähden huomanneetkaan tulijoita. Ne, jotka olivat tunnossa, kohottautuivat tai ainakin kääntyivät laihoine, kellertävine kasvoineen Rostoviin. Kaikkien ilmeessä oli tuo sama avun toive, joka samalla tuntui aivan kuin moittivan ja kadehtivan tulijan terveyttä uhkuvaa muotoa. Rostof meni keskelle huonetta, vilkasi avonaisista ovista viereisiin huoneisiin ja huomasi kaikkialla samanlaista kurjuutta. Vaiti ollen seisoi hän siinä ja katseli ympärilleen. Tällaista ei hän toki ollut luullut näkevänsä. Aivan hänen edessään, paljaalla lattialla, poikkipuolin käytävällä virui sairas sotilas, tukan leikkuutavasta päättäen kasakka. Kasakka makasi selällään, suunnattoman suuret kädet ja jalat levällään. Hänen kasvonsa olivat tulipunaset, silmät vääntyneet, niin että ainoastaan valkuaiset näkyivät, ja paljaissa jaloissa ja käsissä olivat suonet julmasti paisuneet. Hän jyskäytti päällään permantoon, mumisi käheällä äänellään jonkun sanan ja alkoi sitä sitten toistella. Rostof alkoi tarkata hänen muminaansa ja eroitti viimein sanan: "juotavaa — juotavaa;" Rostof vilkasi ympärilleen ja etsi katseellaan, kenen saisi auttamaan sairasta vuoteelle ja tuomaan juotavaa.

— Missä täällä on sairaiden hoitaja? — kysyi hän välskäriltä.

Samassa pujahti viereisestä huoneesta kuormastosotilas, sairaalan palvelija, hiljensi käyntiään ja suoristihe asentoon Rostovin eteen.

— Jumala varjelkoon, teidän jalosukuisuuttanne!— kirkasi sotilas, katsellen silmät selällään Rostovia, jonka hän varmaankin luuli kuuluvan sairaalan päällystöön.

— Hoivaahan tuota ja anna hänelle vettä, — sanoi Rostof, osoittaen kasakkaa.

— Ymmärrän, teidän jalosukuisuutenne, — vastasi sotilas iloisesti, ojensihe entistään suoremmaksi, muttei liikahtanut paikaltaan.

"Ei, täällä ei mikään näy auttavan", — ajatteli Rostof, loi silmänsä maahan ja aikoi poistua. Mutta huoneen oikealta sivulta huomasi hän erään sairaan kumman merkitsevän katseen. Miltei huoneen nurkassa istui sinellillään vanha, harmaapartainen sotilas ja katsoa tuijotti häneen. Vanhus oli laiha kuin luuranko, ja hänen vahankeltaisilla kasvoillaan oli tiukka ilme, kun hän siinä hellittämättä tuijotti Rostoviin. Vanhuksen vierustoveri puheli jotain kuiskaten ukolle ja osoitti Rostovia. Rostof käsitti, että ukolla oli aikomus häneltä jotain pyytää. Hän meni lähemmäs ja huomasi, että ukolta oli toinen jalka katkaistu polven yläpuolelta. Ukon toisella puolella makasi pää taaksepäin venähtäneenä nuori, nykänenäinen sotilas, jonka pisamaiset kasvot olivat vahankeltaiset ja jonka elottomat silmät tirhusivat maidonvalkoisina ripsien alta. Rostof katsahti nuoreen sotilaaseen, ja kylmät väreet puistattivat hänen ruumistaan.

— Mutta tuohan on luullakseni ... — virkkoi hän välskärille.

— Olemme rukoillen pyytäneet, teidän jalosukuisuutenne, — puuttui puheeseen vanha sotilas, ja hänen alaleukansa vavahteli suonenvedon tapaisesti: — Hän kuoli jo aamulla. Olemmehan toki mekin ihmisiä, emmekä koiria...

— Heti lähetän noutamaan, heti lähetän, — puhui välskäri hätäillen. — Tehkää hyvin, teidän jalosukuisuutenne.

— Menkäämme, menkäämme, — vastasi Rostof hätäisesti. Hän loi silmänsä maahan ja koetti aivan kuin kokoonpuristuneena, huomaamattomana kulkea noiden nuhtelevain, kadehtivain katseiden keskitse.

XVIII.

Kun he olivat tulleet käytävän päähän, vei välskäri Rostovin upseerien osastoon. Täällä oli kolme huonetta ja levällään olevista ovista saattoi Rostof ensimäiseen tultuaan saada yleiskuvan. Huoneissa oli vuoteita; haavoittuneita ja sairaita upseereja loikoili ja istuskeli vuoteilla, toiset kävelivät sairaanviittoihin pukeutuneina pitkin huoneita. Huoneeseen tultuaan huomasi Rostof ensimäisenä toiskätisen, lyhytvartisen, laihan upseerin, joka sairaanviitta yllä, patalakki päässä ja piippunysä suussa asteli pitkin permantoa. Kasvot näyttivät Rostovista tutuilta, ja hän koetti muistella, missä hän oli tuon miehen ennen nähnyt.

— Katsoppas missä Jumala toi yhteen, — sanoi pieni mies. — Tushin, Tushin, muistatteko, kuljetin teidät taistelutantereelta Schöngrabenin luona? Minusta ovat pienen palan viiltäneet, tästä ... — jatkoi hän hymyillen ja näytti tyhjää viittansa hihaa. — Vai etsitte te Vasili Dmitrijevitsh Denisovia, — hän on huonetoverini! — sanoi pieni mies kuultuaan Rostovin asian. — Täällä, täällä, — ja Tushin lähti johtamaan Rostovia viereiseen huoneeseen, mistä kuului äänekästä naurunhohotusta.

"Ja miten saattavat he täällä vielä nauraakkin?" — ajatteli Rostof tuntiessaan yhä vielä tuon kuoleman löyhkän, joka häneen oli tarttunut sotamiesten osastossa, ja nähdessään yhä ympärillään nuo kadehtivat katseet, jotka käytävän molemmilta puolilta häntä seurasivat, ja nuoren, kuolleen sotilaan maidon valkeat, elottomat silmät.

Vaikka kello jo kävikin kahdettatoista, nukkui Denisof vielä peite silmillä vuoteellaan.

— Hei, Rostof? Terve, terve — huusi Denisof samalla äänellä kuin ennen rykmentissäkin; mutta surukseen huomasi Rostof, että hänen ilmeestään, sanoistaan ja äänenpainostaan pilkisti jotain uutta, salattua, pahaa ennustavaa. Poissa oli nyt entinen rattoisuus ja huolettomuus.

Vähäpätöisyydestään huolimatta oli hänen haavansa yhä vielä lihalla, vaikkakin hän jo kuusi viikkoa oli ollut sairaalassa. Hänen kasvonsa olivat kalpean pöhäkät, kuten kaikkien sairaalan asukkaiden. Mutta tämä ei erityisesti Rostovia ihmetyttänyt, se häntä ihmetytti ettei Denisof näyttänyt reimastuneen hänen tulostaan ja katseli häntä luonnottomasti hymyillen. Hän ei kysellyt rykmentin kuulumisia, ei välittänyt asiain yleisestä menosta. Kun Rostof näistä asioista puhui, ei Denisof edes kuunnellut.

Rostof huomasi vielä, että Denisovia kiusasi, kun hän puhui rykmentistä tai yleensä vapaasta, sairaalan seinien ulkopuolella kuluvasta elämästä. Tuntui kuin tahtoisi hän perin unhottaa entisen elämänsä ja kuin ajattelisi hän yksinomaan vain tuota muonavarastossa sattunutta riitajuttuaan. Kun Rostof uteli jutun kulkua, otti Denisof heti patjan alta paperimytyn, jonka oli saanut tutkijakunnalta, ja näytti samalla luonnosta laatimaansa vastineeseen. Hän elostui lukiessaan vastinettaan ja erityisellä painolla luki hän ne kohdat, missä antoi oikein purevia pistoksia vihamiehilleen. Muut sairaat, jotka uteliaina olivat ympäröineet Rostovin — sanantuojan vapaasta maailmasta —, hajaantuivat heti, kun Denisof alkoi lukea vastinettaan. Rostof huomasi heidän katseistaan, että he jo olivat saaneet kyllänsä tuosta historiasta. Ainoastaan Denisovin vierustoveri, pyylevä ulaani, istui synkkänä piippuaan poltellen vuoteellaan, ja pieni, toiskätinen Tushin kuunteli lukemista, pudistellen epäröiden päätään. Ulaani keskeytti lukemisen.

— Minun mielestäni, — sanoi hän Rostoviin kääntyen, — olisi paras pyytää keisarilta armoa. Sanotaan suuria armonosoituksia olevan odotettavissa, ja varmaankin saisi hän anteeksi...

— Minäkö keisarilta armoa! — sanoi Denisof, koettaen saada äänelleen entistä vauhtia ja voimaa, mutta hyödyttömältä tuntui hänen yrityksensä, sillä ääni kuullosti ärtyisältä ja voimattomalta. — Minä armoa? Jos olisin rosvo, niin pyytäisin armoa, mutta minut tuomitaan sentähden, että tuon päivänvaloon rosvojen työt. Tuomitkoot, en pelkää ketään: olen rehellisesti palvellut keisaria, isänmaata enkä ole varastanut: Ja minulta riistetään upseerinarvo, ja... Kuulehan kirjoitan heille niin suoraan, kirjoitan, kas näin! "Jos olisin ruunun varas"...

— Verrattomasti sanottu, se on selvä, — sanoi Tushin. — Mutta se ei auta, Vasili Dmitritsh, — ja Rostoviin kääntyen Tushin jatkoi, — täytyy nöyrtyä, mutta Vasili Dmitritsh ei suostu. Onhan tuomari sanonut, että asiamme on hullusti.

— Olkoon hullusti, — sanoi Denisof.

— Tuomarihan laati teille armonpyynnön, pistäkää nimenne alle, — jatkoi Tushin, — ja lähettäkää hänen mukanaan. Hänellä varmaankin (hän osoitti Rostovia) on esikunnassa suosijoita. Parempaa tilaisuutta ei teille tule.

— Olenhan sanonut, etten suostu ryömimään, — keskeytti Denisof ja jatkoi lukemistaan.

Rostof ei tohtinut ruveta suostuttamaan Denisovia, vaikkakin hän vaistomaisesti tunsi, että Tushinin ja muiden upseerien ehdottama menettelytapa kieltämättä oli viisain, ja vaikkakin hän olisi ollut onnellinen voidessaan auttaa ystäväänsä: hän tunsi Denisovin taipumattoman tahdonlujuuden ja hehkuvan totuudenrakkauden.

Denisof luki myrkyllistä vastinettaan toista tuntia. Rostof ei lausunut sen johdosta sanaakaan, mutta hänen mielensä oli raskas ja alakuloinen koko lopun päivää. Lukemisen päätyttyä kokoontuivat sairaat ja haavoittuneet upseerit taas Rostovin ympärille, ja tämä kertoi heille kuulumisia armeijasta ja vapaasta maailmasta tai kuunteli itse sairaiden juttuja. Denisof istui synkkänä koko illan eikä avannut suutaan.

Myöhään illalla hankkiutui Rostof lähtemään ja kysyi ystävältään, olisiko tällä jotain toimitettavia asioita.

— Niin, odotahan, — sanoi Denisof, vilkasi upseereihin, otti patjan alta paperinsa, meni akkunan luo, missä hänellä oli kirjoituskojeet, ja istuutui kirjoittamaan.

— Ei se näy paise ruoskalla poistuvan, — sanoi hän palatessaan akkunan luota ja antoi suuren kirjekuoren Rostoville. Kuoressa oli sotatuomarin laatima armonpyyntö, jossa Denisof, lainkaan syyttämättä muonatoimistoa, pyytää keisarilta armoa.

— Vie perille, nähtävästi...

Hän ei voinut jatkaa ja hymähti sairaaloisen teennäisesti.

XIX.

Palattuaan rykmenttiin ja tehtyään selvää rykmentinpäällikölle Denisovin asiasta lähti Rostof Tilsitiin saattamaan perille Denisovin armonpyyntöä.

Kesäkuun 13 p:nä olivat Ranskan ja Venäjän keisarit kohdanneet toisensa Tilsitissä. Boris Drubetskoi oli pyytänyt esimieheltään ja korkealta suojelijaltaan, että hänet määrättäisiin tämän seurueeseen, keisarikohtauksen ajaksi.

— Je voudrais voir le grand homme,[35] — sanoi hän, tarkoittaen Napoleonia, jota hän, kuten kaikki muutkin, näihin saakka aina oli kutsunut Buonaparteksi.

— Vous parlez de Buonaparte?[36] — kysyi kenraali hymyillen.

Boris katsahti tutkivasti kenraaliinsa ja käsitti heti, että tämä koettelee häntä leikillään.

— Mon prince, je parle de l'empéreur Napoléon,[37] — hän vastasi. Kenraali löi häntä olalle ja hymyili.

— Kiipeät korkealle, — hän vastasi ja otti Boriksen mukaansa Tilsitiin.

Boris oli niiden harvojen onnellisten joukossa, jotka olivat Niemenjoella keisarikohtauksen aikana; hän näki keisarin nimikilvillä koristettuja lauttoja, näki Napoleonin virran toisella rannalla kulkevan kaarttinsa ohi, näki Aleksanterin miettivänä istuvan rannalla odottamassa Napoleonin tuloa. Hän näki, miten molemmat keisarit astuivat veneisiin, ja miten Napoleon, joka ensimäisenä saapui lautalle, nopein askelin riensi tervehtimään Aleksanteria, tarttui hänen käteensä, ja miten molemmat keisarit sitten kävivät telttaan. Siitä alkaen kun oli päässyt "suureen maailmaan" oli Boris ottanut tavakseen panna tarkoin merkille ja muistiin kirjoittaa kaiken, mikä tapahtui hänen ympärillään. Niinpä hän nytkin keisarikohtauksen aikana Tilsitissä merkitsi muistikirjaansa kaikkien Napoleonin seurueeseen kuuluvien henkilöiden nimet, kuvaili heidän pukunsa ja talletti tarkoin mahtavain henkilöiden puheet. Hän katsoi kelloaan juuri sinä hetkenä, jolloin keisarit hävisivät telttaan, ja samoin silloinkin, kun Aleksanteri saapui teltasta. Kohtaus kesti tunnin ja viisikymmentäkolme minuttia. Tämänkin hän heti samana iltana merkitsi muistikirjaansa monien muiden asioiden ohessa, joilla hän arveli olevan historiallista merkitystä. Koska keisarin seurue Tilsitin kokouksen aikana oli sangen harvalukuinen, niin saattaa käsittää, miten suuriarvoinen oli tähän seurueeseen kuuluminen sellaiselle henkilölle, jolle virka-asteissa yleneminen oli elinehto. Ja siksipä huomasi Boriskin, miten hänen asemansa heti keisarikohtauksen jälkeen vasta oikein vakautui. Häntä ei ainoastaan tunnettu, vieläpä nähtiin hänet mielelläänkin ja häneen totuttiin. Pari kertaa oli hän ollut virkatoimissa itse keisarinkin luona, niin että tämä tunsi hänet nimeltä, eivätkä keisarin suosikitkaan enää häntä katselleet, kuten ennen, hänen ollessaan vielä outo henkilö, vaan vieläpä olisivat ihmetelleetkin, jolleivät olisi häntä nähneet seurassaan.

Boriksen asuintoverina oli eräs toinen adjutantti, puolalainen kreivi Schilinski. Puolalainen oli saanut kasvatuksensa Parisissa, hän oli rikas, rakasti intohimoisesti ranskalaisia, ja siksipä olikin Boriksen ja Schilinskin luona melkein joka päivä keisarikohtauksen aikana ranskalaisia kaarttin ja esikunta-upseereja milloin eineellä, milloin päivällisellä.

Kesäkuun 24 p:ä oli Schilinski järjestänyt illalliset ranskalaisille ystävilleen. Kunniavieraina olivat eräs Napoleonin adjutantti, muutamat ranskalaiset kaarttinupseerit ja nuori poikanen vanhasta ranskalaisesta ylhäisöperheestä, nykyään Napoleonin hovipoika. Samana päivänä, pimeän tullen, oli Rostof sivilipukuisena saapunut Tilsitiin ja ilmestyi Boriksen ja Schilinskin asuntoon.

Ei ollut Rostof vielä, samoin kuin eivät yleensä armeija-upseerit, tottunut entisiin vihollisiin eikä Napoleoniin, kuten esikuntaupseerit ja Boris, jossa jo oli kerinnyt tapahtumaan täydellinen mielenmuutos. Armeijassa oltiin vielä entisellä kannalla: Bonapartea ja ranskalaisia vihattiin, halveksittiin ja pelättiin. Vielä aivan hiljan oli Rostof, väitellessään erään Platovin osastoon kuuluvan kasakka-upseerin kanssa, lausunut, että jos Napoleon joutuisi vangiksi, niin häntä ei kohdeltaisi kuten hallitsijaa, vaan kuten pahantekijää. Kun Rostof matkalla ollessaan oli tavannut haavoittuneen ranskalaisen upseerin oli hän kiivastunut ja väittänyt että rauha on mahdoton laillisen hallitsijan ja pahantekijän, Napoleonin välillä. Siksipä hän kovin hämmästyikin nähdessään Boriksen asunnossa ranskalaiset noissa vieraissa virkapuvuissa, joita oli tottunut katselemaan aivan toisilla silmillä sivustaketjusta. Kun hän näki oven raosta kurkistavan ranskalaisen upseerin, valtasi hänet heti tuo samainen vihamielisyys ja sotainen mieliala, jonka tunsi aina vihollisen nähdessään. Hän pysähtyi kynnykselle ja kysyi venäjäksi, asuiko siellä Drubetskoi. Kuultuaan oudon äänen eteisestä meni Boris Rostovia kohtaamaan. Kun hän tunsi Rostovin, ilmestyi hänen kasvoilleen ensi hetkessä vihan ilme.

— Ah, sinäkö täällä, sepä hauska, todella hauska tavata sinut, — sai kuitenkin sanotuksi, hymyili ja läheni ystäväänsä.

— En ole saapunut nähdäkseni sopivaan aikaan, — sanoi Rostof, — en olisi tullut, mutta minulla on tärkeä asia, — jatkoi hän kylmästi.

— Ethän toki sopimattomaan aikaan, minä vain ihmettelen, miten olet päässyt rykmentistä — Dans un moment je suis à vous,[38] — huusi hän huoneeseen jollekulle, joka oli häntä huutanut.

— Näen että olen tullut sopimattomaan aikaan, — toisti Rostof.

Vihan leima oli jo kadonnut Boriksen kasvoilta; hän oli nähtävästi päättänyt mielessään, mitä hänen oli tehtävä, ja siksipä hän erityisen rauhallisena tarttuikin ystävänsä käsiin ja vei hänet viereiseen huoneeseen. Rauhallisen tiukkoina katselivat Boriksen silmät Rostovia, mutta tuntui kuin niitä olisi joku verhonnut — "elämäntottumuksen siniset silmälasit." Siltä tuntui ainakin Rostovista.

— Ah, olehan, voitko sinä tulla sopimattomaan aikaan, — sanoi Boris.

Boris vei Rostovin huoneeseen, missä illallinen oli valmiiksi katettu, esitteli hänet vieraille, selitellen, ettei tämä suinkaan ollut sivilihenkilö, vaan husaari-upseeri ja hänen vanha ystävänsä.

— Kreivi Schilinski, le comte N.N., le capitaine S.S., — esitteli Boris vieraita. Rostof katsoa murjotti ranskalaisia, kumarrellen kankeasti, ja oli vaiti.

Schilinskiä ei nähtävästi miellyttänyt uuden venäläisen henkilön ilmestyminen hänen seurapiiriinsä, ja siksipä hän ei sanaakaan lausunut Rostoville. Boris ei ollut huomaavinaankaan, että uuden henkilön tulo oli seuran jäykistänyt, vaan yritti miellyttävän rauhallisena, mutta silmissä tuo samainen verho kuin Rostovin tavatessaan, saada keskustelua vilkastumaan. Eräs ranskalaisista kääntyi aito ranskalaisella kohteliaisuudella Rostoviin ja virkkoi hänelle, että varmaankin hän on saapunut Tilsitiin nähdäkseen keisarin.

— En ole saapunut keisarin tähden, minulla on asioita, — vastasi Rostof lyhyeen.

Rostof oli tullut huonolle tuulelle heti kun oli huomannut tyytymättömyyden ilmeen Boriksen kasvoilla, ja kuten aina on laita huonotuulisten ihmisten, niin hänkin nyt luuli kaikkien olevan hänelle vihamielisiä ja itse olevansa toisille kiusaksi. Ja todellakin oli hän kiusaksi, ja pian huomasi hän, miten seurustelu taas vilkastui, eikä kukaan hänestä välittänyt. Ja miksi hän tuossa istuu? — kysyivät vieraiden katseet. Rostof nousi paikaltaan ja meni Boriksen luo.

— Sittenkin olen täällä tiellä, — sanoi hän hiljaa Borikselle, — menkäämme, puhukaamme asiastani, ja minä lähden.

— Etpä lähdekkään, et millään muotoa, sanoi Boris. — Mutta jos olet väsynyt, niin menkäämme minun huoneeseeni, paneudu pitkällesi ja lepää hieman.

— Todellakin...

He menivät pienehköön huoneeseen, missä Boris tavallisesti nukkui. Istumatta edes alkoi Rostof heti kiihtyneenä — aivan kuin Boris jollakin tavalla olisi tähän antanut aihetta — esittää Denisovin asiaa ja kysyi, tahtoiko ja voiko Boris esimiehensä välityksellä pyytää Denisoville armoa keisarilta ja jättää hänelle Denisovin pyynnön. Heidän ollessaan nyt kahdenkesken tunsi Rostof ensi kerran, miten hänen oli vaikea katsoa ystäväänsä silmiin. Boris istui jalat ristissä, silitellen vasemmalla kädellään oikean kätensä ohuvia sormia, kuunteli Rostovin puhetta, kuten kenraali kuuntelee alaisensa esitystä, katsellen milloin syrjään, milloin suoraan Rostovia silmiin, jolloin hänen silmissään aina näkyi tuo kummallinen verho. Tällöin tuntui Rostovista aina vastenmieliseltä, ja hän loi katseensa maahan.

— Olen kuullut tämänkaltaisista asioista ja tiedän että keisari niiden suhteen on sangen ankara. Minun mielestäni ei kannata esittää keisarille. Paras on kääntyä suoraan armeijaosaston päällikköön... Muuten luulen...

— Et siis mitään tahdo tehdä, sano siis suoraan! — sanoi Rostof melkein huutaen, katsomatta Borista silmiin.

Boris hymähti.

— Päinvastoin, teen voitavani, minä vain arvelin...

Samassa kuului Schilinskin ääni ovesta; hän kutsui Borista.

— No, mene, mene, mene... — sanoi Rostof. Hän kieltäytyi lähtemästä illalliselle ja jäätyään yksin huoneeseen hän kauvan käveli edes ja takasin, kuunnellen iloista ranskalaista löperrystä viereisestä huoneesta.

XX.

Päivä, jona Rostof saapui Tilsitiin, oli mahdollisimman sopimaton hänen asiansa ajamiselle. Itse hän ei voinut mennä päivystävän kenraalin luo, sillä hän oli sivilipuvussa ja oli päällystönsä suostumuksetta poistunut rykmentistä, ja Boris taas, jos olisi tahtonutkin, ei seuraavana päivänä saattanut häntä auttaa. Tänä päivänä, kesäkuun 27:nä, allekirjoitettiin ensimäiset rauhanehdot. Keisarit vaihtoivat ritarimerkkejä: Aleksanteri sai Kunnialegionan merkin, Napoleon — Pyhän Antrean ensimäisen, ja samana päivänä olivat Ranskan kaartin Preobraschenskin kaartille tarjoamat päivälliset. Keisarin piti olla läsnä tässä juhlallisuudessa.

Boriksen seura oli Rostovista niin ikävä ja vastenmielinen, että hän oli nukkuvinaan, kun Boris illan kuluessa pistäytyi häntä katsomaan, ja seuraavana aamuna hän koetti välttää ystäväänsä ja poistui hänen luotaan aamulla aikaiseen. Hännystakissa ja pyöreälierisessä hatussa kuljeskeli Rostof sitten kaiken päivää pitkin kaupunkia, tarkastellen ranskalaisia ja heidän virkapukujaan, niitä katuja ja taloja, joissa keisarit asuivat. Torilla järjesteltiin päivällisiä, kadut olivat verhoutuneet kankaisiin ja Ranskan ja Venäjän värisiin lippuihin, ja kaikkialla näkyi mahdottoman suuria nimikilpiä, joissa upeilivat keisarien nimikirjaimet "A" ja "N." Talojen akkunoissakin oli lippuja ja nimikilpiä.

"Boris ei tahdo minua auttaa, enkä minäkään välitä hänen avustaan. Se asia on selvä", — ajatteli Rostof, — "välimme ovat siis selvät, mutta täältä en lähde ennenkun olen jättänyt kirjeen keisarille. Keisarille?!... Hän on tuossa!" — ajatteli Rostof, lähestyessään huomaamattaan taas taloa, jossa keisari asui.

Talon edessä oli ratsuhevosia, ja paikalle saapui alinomaa seurueen jäseniä. Nähtävästi hankkiutui keisari jonnekin lähtemään.

"Millä hetkellä tahansa saatan hänet nähdä", — ajatteli Rostof. — "Jospa voisin itse antaa hänelle kirjeen ja kertoa kaikki, tokkopa minua vangittaisi hännystakin tähden? Mahdotonta! Hänpä käsittäisi ken on oikeassa. Hän käsittää kaikki, tietää kaikki. Ken saattaa olla rehellisempi häntä? Jospa minut vangittaisikin sentähden että olen täällä, entäs sitten?" — ajatteli hän, katsellessaan, miten eräs upseeri meni ovesta keisarin asuntoon. "Meneehän tuossakin eräs. Mitäs! yhdentekevä. Menen ja annan kirjeen keisarille: sen ikävämpi Drubetskoille, joka on minut tähän pakoittanut." — Ja yhtäkkiä lähti Rostof niin päättävästi, ettei itsekään olisi saattanut uskoa, astumaan keisarin asuntoa kohti, koettaen mennessään, onko kirje hänen taskussaan.

"Ei, nyt en enää päästä käsistäni tilaisuutta, kuten Austerlitzin jälkeen", — ajatteli hän, odottaen joka hetki tapaavansa keisarin ja tuntien, miten veri syöksyi sydämeen tätä hetkeä ajatellessa. — "Lankean hänen jalkoihinsa ja pyydän armoa. Hän käsittää asian, kuuntelee ja vieläpä kiittääkin minua." 'Olen onnellinen voidessani tehdä hyvää, mutta vääryyden korjaaminen on suurin onni', — kuvitteli Rostof keisarin vastaavan. Ja hän lähti keisarin asunnon kuistille uteliaiden silmäysten saattamana.

Kuistilta johtivat leveät portaat suoraan yläkertaan; oikealla oli suljettu ovi. Alhaalta portaiden juuresta vei ovi alakertaan.

— Ketä etsitte? — kysyi joku.

— Tahdon jättää kirjeen, armonpyynnön Hänen Majesteetilleen, — sanoi Rostof vapisevin äänin.

— Armonpyyntö — päivystäjälle, tehkää hyvin, tänne? (Hänelle osoitettiin alakerran ovea). Mutta niitä ei oteta vastaan.

Kuultuaan tämän rauhallisen äänen Rostof pelästyi tekoaan; ajatus, että hän millä hetkellä tahansa saattaisi tavata keisarin, oli niin viekoitteleva, mutta samalla niin kauhea, että hän oli valmis juoksemaan tiehensä, mutta kamarikuriiri avasi oven päivystäjän huoneeseen, ja Rostof astui huoneeseen.

Huoneessa seisoi lyhyläntä, turpeahko mies noin 30 tienoilla. Hänellä oli jalassa valkeat housut ja ratsusaappaat, yllä nähtävästi juuri puettu batistinen paita: kamaripalvelija kiinnitti paraillaan takaa hänen silkillä kirjailtuja, kauniita, uusia olkahihnojaan, jotka erityisesti pistivät Rostovin silmiin. Hän puheli jonkun viereisessä huoneessa olijan kanssa.

— Bien faite et la beauté du diablé![39] — sanoi hän juuri paraillaan, kun Rostof astui huoneeseen. Mutta huomattuaan Rostovin hän vaikeni ja yrmisti kulmiaan.

— Mitä haluatte? Anomusko?...

— Qu'est ce que c'est?[40] — kysyi joku viereisestä huoneesta.

— Encore un petitionnaire,[41] — vastasi olkahihnaniekka.

— Sanokaa hänelle että sittemmin. Keisari lähtee hetipaikalla, ei ole aikaa.

— Sittemmin, sittemmin, huomenna. Ei ole aikaa...

Rostof kääntyi ja aikoi poistua, mutta olkahihnaniekka pidätti hänet ja kysyi:

— Keneltä? Kuka olette?

— Majuri Denisovilta, — vastasi Rostof.

— Entä te? Oletteko upseeri?

— Olen luutnantti, kreivi Rostof.

— Mikä röyhkeys! Jättäkää säädetyssä järjestyksessä. Mutta nyt menkää, menkää... — Ja hän alkoi pukea ylleen kamaripalvelijan tarjoomaa virkapukua.

Rostof tuli taas eteiseen ja huomasi, että kuistille oli jo kokoontunut paljon täysissä juhlapukimissa olevia upseereja ja kenraaleja, joiden ohi hänen oli kuljettava.

Kiroillen rohkeuttaan ja sydän kurkussa ajatellen, että millä hetkellä tahansa saattaisi tavata keisarin, tulla häväistyksi, vieläpä joutua vankeuteenkin, käsittäen täydellisesti tekonsa sopimattomuuden ja sitä katuen, koetti Rostof, silmät maahan luotuina, hiipiä loistavan seurueen ympäröimästä talosta, kun hän yhtäkkiä kuuli tutun äänen mainitsevan nimeään ja tunsi jonkun tarttuvan käsivarteensa.

— Mitäs te, veliseni, täällä hommaatte hännystakissa? — lausui bassoääni.

Puhuja oli Rostovin divisionan entinen komentaja, joka nykyisen sotaretken aikana oli päässyt keisarin erityiseen suosioon.

Pelästyneenä alkoi Rostof puolustautua, mutta nähdessään kenraalin hyvänsuovan leikilliset kasvot hän vetäytyi syrjään ja alkoi innosta väräjävin äänin esittää asiaansa kenraalille ja pyysi tätä toimimaan Denisovin hyväksi, jonka kenraali hyvin tunsi. Kuultuaan Rostovin selitykset kenraali pudisti vakavana päätään ja sanoi:

— Sääli, sääli kelpo poikaa; anna tänne kirje.

Tuskin kerkesi Rostof antamaan kenraalille kirjeen, kun samassa portailta alkoi kuulua nopeata astuntaa ja kannusten kilinää. Kenraali jätti hänet ja siirtyi kuistin luo. Keisarin seuruelaiset juoksivat kuistilta hevostensa luo. Sama ratsupalvelija, joka Austerlitzin luonakin oli taluttanut keisarin hevosta, toi nyt ratsun kuistin eteen, ja portailta kuului kevyt käynti, jonka Rostof heti tunsi. Rostof unohti pelkonsa ja tunkeutui muutamain uteliaiden joukossa mahdollisimman lähelle kuistia ja siinä hän nyt taas kahden vuoden väliajan jälkeen näki nuo jumaloimansa piirteet, nuo samat kasvot, saman katseen, saman käynnin, saman majesteetillisuuden, saman lempeyden... Ja rajaton riemu ja rakkaus keisariin heräsi entiseen voimaansa hänen sielussaan. Keisarilla oli yllä Preobraschenskin rykmentin virkapuku, jalassa valkeat säämiskähousut ja pitkävartiset ratsastussaappaat; rinnalla helyili ritarimerkki, jota Rostof ei tuntenut (se oli Légion d'honneur). Hän pysähtyi kuistille, pitäen hattua kainalossaan ja vetäen hansikkaita käsiinsä. Hän katseli ympärilleen ja valaisi kaikki katseellaan. Hän lausui jonkun sanan muutamille kenraaleille. Hän tunsi myös Rostovin entisen päällikön, hymyili hänelle ja viittasi luokseen. Seurue teki tietä, ja Rostof näki, miten kenraali jotenkin kauvan puhui keisarille jotakin. Taas siirtyi seurue ja sen mukana uteliaat lähemmäs keisaria. Keisari meni ratsunsa luo, pysähtyi hetkiseksi, pidellen kädellään satulasta, ja, kääntyen Rostovin entiseen päällikköön, hän sanoi äänekkäästi, nähtävästi tahtoen, että kaikki kuulisivat hänen sanansa:

— En voi, kenraali, ja siksi en voi, että laki on minua mahtavampi, — ja samalla pisti hän jalkansa jalustimeen.

Kenraali kumarsi kunnioittavasti, keisari istui satulaan ja lähti laukaten ajamaan pitkin katua. Riemusta huumautuneena lähti Rostovkin juoksemaan väkijoukon mukana.

XXI.

Torilla, minne keisari lähti, seisoi vastakkain kaksi kaartin pataljoonaa: oikealla Preobraschenskin pataljoona, vasemmalla Ranskan kaartti karhunnahkakiivereissään.

Samaan aikaan kun Aleksanteri saapui pataljoonain sivustalle (jotka tekivät kunniaa), ilmestyi vastakkaiselle sivustalle ratsasjoukko, jonka etunenässä Rostof tunsi Napoleonin. Kukaan muu se ei saattanut olla. Hän ajoi nelistä harmaan, tavattoman puhdasrotuisen arabialaisen ratsun selässä. Hänellä oli päässä pieni hattu, yllä sininen virkapuku, jonka alta näkyi valkea liivi. Hänen olkansa yli vyötäisille kulki Pyhän Antrean ritarinauha, ja hänen vaaleanpunanen satulavaippansa oli kullalla kirjaeltu. Kun hän saapui Aleksanterin luo kohautti hän hattuaan, ja silloin huomasi Rostovin ratsumiehen silmä, että hän istui epävarmasti ja huonosti satulassa. Pataljoonat huusivat: "eläköön" ja "vive l'Empéreur!"[42] Napoleon sanoi jotain Aleksanterille. Molemmat keisarit laskeutuivat ratsuiltaan ja tarttuivat toistensa käsiin. Napoleonin kasvoilla liekehti teeskennellyn vastenmielinen hymy. Hellän hyväilevä ilme kasvoilla puhui Aleksanteri hänelle jotain.

Rostof ei irroittanut silmiään keisareista, vaikka ranskalaiset santarmit hevosillaan tuon tuostakin pakoittivat kansajoukkoa loittonemaan. Häntä suuresti kummastutti kun Aleksanteri kohteli Napoleonia kuin vertaistaan, ja kun Napoleon käyttäytyi Venäjän keisarin seurassa aivan vapaasti ja aivan kuin hän olisi tottunut tällaisiin läheisiin väleihin.

Keisarit, suurten seurueittensa saattamina, saapuivat Preobraschenskin kaartin oikealle sivustalle, aivan kansajoukon kohdalle. Kansa tunkeili niin likelle hallitsijoita, että Rostovia, joka oli aivan laidimmaisia, alkoi kauhistaa, ettei häntä vain tunnettaisi.

— Sire, je vous demande la permission de donner la Légion d'honneur au plus brave de vos soldats?[43] — lausui räikeä, selvä ääni, joka tuntui lausuvan tarkalleen jokaisen äänteen.

Näin puhui pienikasvuinen Bonaparte, katsellen alhaalta suoraan Aleksanteria silmiin. Aleksanteri kuunteli tarkkaavana, nyökäytti päällään ja hymähti ystävällisesti.

— A celui, qui s'est le plus vaillamment conduit dans cette dernière guerre,[44] — lisäsi Napoleon, pyöristellen jokaisen tavun ja tarkastellen kiusoittavan itsetietoisena ja rauhallisena venäläisten rintamaa. Venäläiset seisoivat liikkumattomina, kunniaa tehden, ja tuijottivat omaan keisariinsa.

— Votre majesté me permettra-t-elle de demander l'avis du colonel?[45] — sanoi Aleksanteri ja astui kiirehtien muutaman askeleen pataljoonan päällikköä, ruhtinas Koslofskia, kohti.

Napoleon alkoi sillävälin ottaa hansikasta pienestä, valkeasta kädestään. Hansikas repesi, ja hän heitti sen maahan. Adjutantti kiirehti sitä nostamaan.

— Kenelle annettava? — kysyi Aleksanteri matalalla äänellä venäjäksi Koslofskilta.

— Kenelle käskette, Teidän Majesteettinne? Keisari yrmisti tyytymättömänä kulmiaan, katsahti ympärilleen ja sanoi:

— Täytyyhän hänelle vastata.

Päättäväisen näköisenä vilkasi Koslofski riveihin, ja hänen katseensa sattui myös Rostoviin,

"Eihän vain minulle?" — ajatteli Rostof.

— Lasarjef! — komensi Koslofski morskisti, ja pisin mies astui reippaasti esiin rintamasta.

— Minne menet? Pysähdy siihen! — kuiskailtiin Lasarjeville, joka ei tiennyt, minne hänen piti mennä. Lasarjef pysähtyi ja katsoa muljotti pelästyneenä pataljoonan päällikköön. Hänen kasvonsa värähtelivät, kuten on aina laita sotilaiden, jotka ovat komennetut rintaman eteen.

Napoleon käänsi tuskin huomattavasti päätään taaksepäin ja ojensi pienen, turpean kätensä sivulleen, aivan kuin jotain ottaakseen. Seurueen jäsenet, jotka samassa hetkessä käsittivät keisarinsa tarkoituksen, alkoivat hyöriä ja kuiskailla. Sana kulki miehestä mieheen, ja esiin juoksi hovipoika, sama jonka Rostof edellisenä päivänä oli tavannut Boriksen luona, kumarsi kunnioitettavasti keisarin kädelle ja pisti siihen punanauhaisen ritarimerkin. Napoleon puristi yhteen kaksi sormeaan, ja ritarimerkki jäi niiden väliin. Sitten astui hän Lasarjevin luo, joka silmät selällään yhä katsoi omaa keisariaan, ja tuntui kuin hän olisi tahtonut näyttää Aleksanterille, että sen mitä hän nyt teki, hän teki liittolaisensa tähden. Pieni, valkea käsi kosketti Lasarjevin virkapuvun nappia. Napoleon tiesi, että koskettamalla kädellään tuon sotilaan rintaa hän teki hänet onnelliseksi, tyytyväiseksi ja päätä pitemmäksi kaikkea muuta kansaa. Napoleon painalti vain ristin Lasarjevin rintaan, päästi heti kätensä ja kääntyi sitten Aleksanteriin, aivan kuin hän olisi tietänyt, että ristin täytyi tarttua. Ja todellakin jäi risti Lasarjevin rintaan.

Heti riensi ranskalaisia ja venäläisiä Lasarjevin luo ja kiinnittivät ristin onnellisen sotilaan virkapukuun. Lasarjef vilkasi synkkänä pienikätiseen lyhyeen mieheen, joka oli jotakin hänelle tehnyt, ja alkoi taas tuijottaa Aleksanteria silmiin, tehden yhä kunniaa kiväärillään. Hän näytti kysyvän keisarilta: yhäkö pitää hänen vielä seistä, vai pitääkö hänen kenties jo lähteä, vai kenties vielä jotain toimittaa? Mutta hän ei saanut mitään käskyä, ja siksipä hän vielä kauvan seisoikin liikkumatta paikallaan.

Keisarit nousivat ratsuilleen ja lähtivät ajamaan edelleen. Rintamat hajaantuivat, ja toisiinsa sekaantuneina sotilaat istuutuivat katettuihin pöytiin.

Lasarjef istui kunniasijalla, venäläiset ja ranskalaiset upseerit syleilivät häntä, toivottivat onnea ja puristelivat hänen käsiään. Upseereja, sotilaita ja kansaa kokoontui hänen ympärilleen; kaikki tahtoivat nähdä tuon miekkosen. Pöytien ympärillä oli puheen sorinaa, huutoa ja naurua. Rostovin ohi kulki kaksi punanaamaista, iloisen ja onnellisen näköistä upseeria.

— Kylläpä kestitsevät, veliseni! Pelkkää hopeata, — puhui toinen. — Näitkö Lasarjevin?

— Näin.

— Sanotaan, että huomenna Preobraschenskin pojat kestitsevät ranskalaisia.

— Ei, mutta onnenpoika tuo Lasarjef! Tuhatkaksisataa frangia vuotuista eläkettä.

— Tämäpäs on lakki, pojat! — huusi eräs venäläinen sotilas, pannen päähänsä ranskalaisen pörhöisen kiiverin.

— Mutta tämäpä on verraton, erinomainen!

— Oletteko kuullut tunnussanoja? — kysyi eräs kaartinupseeri toveriltaan. — Toissapäivänä oli — "Napoleon, France, bravoure";[46] eilen — "Alexandre, Russie, grandeur";[47] toisena päivänä määrää meidän keisari tunnussanat, toisena Napoleon. Huomenna lähettää keisari Yrjönristin urhoollisimmalle Ranskan kaarttilaiselle. Ei auta! Täytyy vastata samalla mitalla.

Boris ja hänen toverinsa Schilinski olivat myös tulleet katsomaan kaarttilaisten juhlaa. Kotiin palatessaan tapasi Boris Rostovin eräässä kadunkulmauksessa.

— Rostof! terve; emmepä tavanneetkaan sitten enää toisiamme, — Boris lausui, eikä voinut olla kysymättä, miten ystävän asiat olivat, sillä niin kumman synkiltä ja hajamielisiltä näyttivät Rostovin kasvot.

— Hyvin, hyvin, — vastasi Rostof.

— Käythän tapaamassa?

— Käyn, käyn.

Rostof seisoi kauvan kadunkulmauksessa, tarkastellen kaukaa kaarttilaisten ilonpitoa. Hänen aivonsa olivat kiusoittavan raskaassa työssä, mutta kysymys ei mitenkään tullut ratkaistuksi. Kauheat epäilykset täyttivät hänen sielunsa. Milloin muisteli hän Denisovia muuttuneine, nöyrine ilmeineen, sairaalaa silvottuine käsineen ja jalkoineen, saastoineen ja tauteineen. Hän oli niin selvästi tuntevinaan tuon ruumiitten löyhkän, että vilkuili sivuilleen saadakseen selville mistä löyhkä tuli. Milloin muisteli hän itsetietoisen tyytyväistä, valkokätistä Napoleonia, joka nyt oli keisari, ja jota Aleksanteri rakasti ja kunnioitti. Miksi siis silvottuja käsiä, jalkoja, tapettuja ihmisiä? Milloin muisteli hän taas ristirintaa Lasarjevia ja samalla Denisovia — jota kohtaa rangaistus, jolle ei anneta armoa. Niin kummat aatokset olivat hänet vallanneet, että hän niitä kauhistui.

Kaarttilaisten herkkujen haju ja nälkä vapauttivat hänet näistä aatoksista. Hän päätti syödä jotakin ennen lähtöä. Hän lähti astumaan ravintolaa kohti, jonka muisti aamulla nähneensä. Ravintolassa oli niin paljon kansaa — enimmäkseen siviilipukuisia upseereja, jotka olivat saapuneet armeijasta, — että Rostof töintuskin sai annoksensa. Kaksi saman divisionan upseeria yhtyi hänen seuraansa. He alkoivat luonnollisesti jutella rauhasta. Upseerit, kuten suurin osa armeijastakin, olivat tyytymättömiä rauhaan, joka oli solmittu Friedlandin taistelun jälkeen. Yleensä puheltiin, että jos vielä vähän aikaa olisi kestetty, niin olisi Napoleon ollut hukassa, sillä hänen armeijallaan ei ollut enää korppuja eikä ampumavaroja. Rostof oli vaiti, söi ja erittäinkin joi. Hän joi yksinään kaksi pulloa viiniä. Sitäpaitsi painoi ja raukasi häntä tuo yhä jatkuva mietiskely. Hän pelkäsi näitä mietteitä, mutta siitä huolimatta ne häntä eivät jättäneet. Yhtäkkiä, kun toinen upseereista sanoi, että hänestä on kiusoittavaa katsella ranskalaisia, alkoi Rostof huutaa ja riehua erikoisemmatta syyttä, mikä suuresti ihmetytti hänen tovereitaan.

— Miten saatatte päättää, mikä olisi paras asiain ratkaisu! — kirkasi hän, ja veri nousi hänen kasvoihinsa. — Miten saatatte arvostella keisarin toimia, mikä oikeus on teillä arvostelemiseen?! Me emme saata käsittää keisarin tarkoitusperiä, hänen toimenpiteitään!

— Mutta enhän ole puhunut sanaakaan keisarista, — puolusteli itseään upseeri, joka huomasi, että humala oli syynä Rostovin kiivastumiseen.

— Me emme ole diplomaattisia virkamiehiä, olemme sotilaita, sillä hyvä, — jatkoi Rostof. Kun käsketään kuolemaan — mene, jos rangaistaan, niin oletpa sen ansainnut; ei sovi meidän arvostella. Jos herramme keisari haluaa kutsua Bonapartea keisariksi ja haluaa solmia hänen kanssaan liiton, niin — tietenkin on se välttämätöntä. Mutta jos me tässä alamme kaikkea arvostella ja tuomita, niin ei lopulta jää mitään pyhää. Voimmehan sanoa: ei ole Jumalaa, ei ole mitään! — huusi Rostof, mäjäyttäen nyrkillä pöytään. Hänen toveristaan tuntui hänen menettelynsä aivan käsittämättömältä, mutta olihan se aivan johdonmukaista hänen nykyiselle ajatussuunnalleen.

— Meidän on täytettävä velvollisuutemme, lyödä olan takaa ja jättää mietteet, siinä kaikki, — lopetti Rostof puheensa.

— Ja juoda, — sanoi toinen upseereista, joka tahtoi välttää riitaa.

— Niin, ja juoda, — toisti Rostof. — Hei siellä! Vielä pullo! — hän kirkasi.