SORRON LAPSET

(Punainen mies I)

Kirj.

JOEL LEHTONEN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1923.

1

Kaupunki oli pieni. Meren rannalla. Toisella puolella meri ja sen rikkonainen saaristo, toisella valtavia erämaita, kuivia, mäntymetsää kasvavia hiekkanummia.

Meri pisti kaupungin alle pitkänä lahtena, jonka perukka oli matala, mutainen ja sakean kaislikon täyttämä. Mutta jonkin matkan päässä lahden pohjukasta oli vesi syvempää ja salli paitsi soutelua jaalojen, jopa pienten höyrylaivainkin päästä rantaan, ikivanhan ja vähän väliä korjailemalla parannetun laiturin viereen, jonka toista sivua myöten ojentui kauppiaiden ja kalastajien varastoaittoja, melkein jokainen aitta lahonnut ja hieman vinossa luuhottaen. Parin laiturin makasiinin ovenkamanaan oli huolimattomasti kaiverrettu vuosiluku parisataa vuotta sitten. Siellä täällä noiden rakennusten solissa näkyi kalanpyydyksiä.

Laiturille johti ja laiturilta lähti kaupungin pääkatu, vanhin katu, kulkien mutkitellen puisten talojen välitse pitkin rantamaa. Eräät taloista olivat mustia ja miltei kivijalkoineen maan sisään vajonneita. Muutamissa oli korkeat, vanhakuosiset katot ja neliruutuiset ikkunat. Pihoilta pilkisteli välistä luhtiaittoja somasti leikeltyine kaidekoristuksineen. Portit ja aidat olivat paksua lankkua. Jotkut taloista olivat kohennettuja pystyyn, vuorattuja ja saaneet vaalean, välkkyvän värin, ja välistä ainoan vanhan kerroksensa jatkoksi uusimuotisen yläkerroksenkin, isoikkunaisen, joka sointui vaivalloisesti rakennuksen alaosan sopusuhtaiseen ja alakuloiseen rauhaan. — Kuta kauemmaksi jouduttiin satamasta kaupungin keskustaan päin, tuli sellaisia taloja yhä useampia. Ja sitten, noiden pienien talojen ja tupasien ja parin kolmen pitkän porvariskartanon jälkeen, joissa saattoi olla kymmenisenkin ikkunaa vieretysten, alkoi näkyä eräitä nykyaikaisia puutaloja, jopa kivimuurejakin, kyömyisine kattoineen ja tornintapaisine koristeineen. Katu suoristui; jos katseli mannerta kohti kaupungin syrjässä olevalta harjulta, oli se nyt suoraan kuin viivoittimella vedetty: alkoi uusi kaupunginosa. Kadun viimeiseen päähän, alakuloisen metsän reunaan, mahtoi olla vain kilometrin verran, mutta suoruus vaikutti, että matka näytti pitemmältä. Kahden puolen tätä avarasti suunniteltua vanhan kadun jatkoa oli istutettu lehmuksia.

Lehmuksilla istutettua osaa kaupungista sanottiin Esplanadiksi. Ja sen entistä päätä, alkupuolta, tuota, joka vei kapeana satamaan, kutsuttiin Kastemadoksi tai Ankeriaiseksi taikka Sisiliskon pyrstöksi, kaupungin asukkaiden rakastavan ja samalla pisteliään huumorin antamalla nimellä.

Ankeriaan ja Esplanadin liittymäkohdissa avautui tori, yhdellä reunallaan kivinen raatihuone, jonka keskikohta oli rakennettu torniksi; tornin otsikossa oli kellotaulu ja sisuksissa tunnit soittava kello. Toisilla torin sivuilla oli vanhoja yhden kerroksen puutaloja, harvassa, joten tori tuntui vieläkin laajemmalta kuin se oikeastaan oli. Näkyi siellä eräitä uudempiakin rakennuksia, joukossa tiilisiä.

Torilta lähti neljälle taholle uusia katuja. Eräs niistä vei rautatieasemalle: sieltä alkoi kapearaiteinen rata, — yhdistäen syrjäisen kaupungin muuhun maailmaan.

2

Insinööri Tistelberg kuljeskeli Ankeriasta syksyisenä iltana. Hän oli keskikokoinen, kumarainen mies, iältään lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä. Kasvot olivat kelmeähköt, nenä kyömyinen ja ikäänkuin pitkin naamaa painunut; silmien ilme jäykkä, tuima, ja — samalla arka. Piippu oli hänellä vuoroin kädessä, vuoroin suupieleen nostettuna. Kankeana ja hiljalleen hän käveli siten kaupungin valtaväylää, meren rannalta uudelle Esplanadille.

Kadut olivat tyhjät. Talojen puutarhoissa koivut miltei lehdettömiä. Vain joku ihminen, pikku töllien eläjä, liikuskeli jollakin pihalla. Esplanadillakaan ei ketään. Valoja ei kuulla ikkunoissa.

Kävellä, kävellä — joutavaa…

Kuljeskella päiväurakkansa jälkeen: Tistelberg palvelee täällä eräässä maanmittaustoimistossa, kaupungin ainoassa, — Onni Tarkkasen, vanhan tuttunsa apulaisena. Hän alkaa nyt asua tässä kaupungissa toista syksyä.

Ensin oli ollut koko rattoisaa, vuosi sitten, jolloin hän tänne joutui. Hänellä oli ollut katselemista: kaupunki ikäänkuin uutta, sen vanhassa osassa oli hän, nuoremman sisämaan asukas, ollut huomaavinaan jonkinmoista kulttuuria, — ainakin enemmän kuin niillä seuduilla, joilta hän oli kotoisin. Kulttuuria muinaisten talojen muodoissa, pihajärjestelyissä, puutarhoissa, porteissa, ovien kamanoissa, vinoon kallistuneissa aitoissa, jopa koristepensaissa ja villiintyneissä kukkalavoissakin.

Oli aikainen syksy, kun hän näki tämän kyläsen ensi kerran. Lehtipuut olivat kauniisti keltaisen ja punaisen kirjavia harjulla, joka on täällä parhain näköalapaikka ja jonka näkötornia hoidetaan hyvin. Ja meri siinti viime syyskuussa tyynenä.

Niin, tuo meri, jonka takaa hän oli aikoinaan toivonut ihmeitä ja kummia, lähtien niitä etsimäänkin: hän oli näet, nuorempana, ollut merillä, matruusinkokelaana.

Mutta nyt oli kaupungin katseltavat nähty. Ja nyt oli myöhäinen syksy. Pian toinen talvi, edellisestä tuttu.

Katkerasti polttaa ikävä mieltä. Tuolla varjopuolella kulkee äänettömästi joku, — pujahtaa kadun kulman taakse, — ei ole Tistelbergin tuttavia. Kodeissaan ovat tähän aikaan illalla hänen vähät tuttunsa, tai joku istunee Seurahuoneella, puoliautiossa salissa, ryyppäilee, kun taasen toiset, yhteiskuntahenkilöt, pitänevät toisaalla kokouksiaan, — kylläkin tarpeellisia, sen hän puolittain myöntää, mutta kumminkin ne kokoukset häntä melkeinpä tuskastuttavat; nuori insinööri ei ole nimittäin yhteiskuntahenkilö eikä siis saa iloaan ja tyydytystään siitä ainoasta, millä valistunut voisi täälläkin tehdä aikansa rattoisaksi: hommailulla paikkakunnan hyväksi. Ellei jo maanmittarin ammatti veisi Isidor Tistelbergiä monista nykyaikaisista harrastuksista paljon sivulle, niin ainakin aiheuttaisi hänen synnynnäinen luonteensa samaa; jopa arvelee hän joskus itse, että hänen lapsuudenaikainen kasvatuksensakin on siihen syynä. Poikamies hän on vielä, ja tunteepa olevansa tyytyväinenkin, että on naimaton.

Ikävä… Autiot, päättömiltä näyttävät kadut. Tyhjä tori. Tyhjät kauppakojut torin varrella… luukut kiinni. Ja jos kojuissa ihmisiä olisi, kauppiaita kangaspakkainsa tai lihatiskiensä takana, niin tuttuja olisivat Tistelbergille nyt jo heidänkin kasvonsa, askareensa ja puhelunsa.

Kunnioittaako vai halveksiiko hän heitä, tuollaisia vaatimattomia ja hiljaisia ihmisiä? Kuta vähäisempiä, sen enemmän hän lopultakin mahtaa heitä kunnioittaa. Joskus hänen mielensä on liikutettu, kun hän ajattelee monia, jotka asuvat noissa mataloissa taloissa valtakadun vanhalla jatkolla, — ajattelee sitä aina samaista elämää, jota siellä on vuosisadat eletty: yksi polvi on syntynyt, yksitoikkoisesti aikansa viettänyt, hiljaa kärsinyt. Silti on kodeissa varmaan oteltu salaisia perhetaisteluja, paljon enemmän salattuja kuin niitä on julkisuuteen päässyt. Mutta tyydytty ja alistuttu on lopulta kuitenkin. Iloittu, oltu onnellisia vähästä. Ja siten on tästä polvesta taas syntynyt uusi, kasvanut nopeasti aikuiseksi, mennyt avioliittoihinsa, taistellut jälleen hiljaisuudessa, tyytynyt, joskin välistä keskinäisiä riitojaankin ilmaissut; elänyt miltei tarkalleen samoin kuin entinenkin polvi, joka on vaipunut hautoihinsa ja unohtunut; vanhentunut samaisessa ikävyydessä, alistumisessa, kuollut aikanaan, jättäen taas nuoren polven jälkeensä jatkamaan ainaista, yhtämittaista latua. Samaa se on ollut aina, — melkein yhtä ja samaa. Ja kuitenkin Tistelberg kapinoi tuota samanlaisuutta vastaan; kapinoi, hieman halveksiikin noita samankaltaisuuden lain vaatimattomia seuraajia, vaikka hän samalla heitä erikoisesti rakastaakin, tuollaisia pieniä, yksinäisessä syrjäkolkassa yksin eläviä ja sinne unohtuvia, hän, yksinäisyyteen taipuvainen; paljon enemmän hän pitää heistä kuin niistä vähälukuisista, jotka täälläkin, kuten kaikkialla, ovat päällimmäisinä — huomatuimmilla paikoilla olevia, varakkaita tai muita mahtihenkilöitä. Hän on näet ollut viimeksimainituissa joskus näkevinään kaikenmoisia pieniä vehkeilyitä, joilla juuri he ovat varoihinsa ja valtaan päässeet, ja siksi epäilee hän koko heidän joukkoaan. Erottaako hän yleensäkin helpommin varjot ja mustat värit kuin iloiset? Sitä hän välistä kysyy itseltään, — välistä, ei usein; ja niillä hetkillä hän pitää itseään ikäänkuin huonosilmäisenä, mutta ei silti itselleen asiassa mitään voi; mahdin, valtahenkilöiden, yhteiskuntaihmisten näkeminen koskee hänen silmiinsä kipeästi; sellaisia henkilöitä hän halveksii vielä enemmän kuin noita pieniä, jotka tyytyvät aina samaiseen elämäänsä.

Tällaisia asioita mietti Tistelberg nytkin, iltahämärässä kävellessään.

Ikävä, ikävä! Pieneksi, vähään tyytyväiseksikö piti hänen jäädä, kun ei hänestä ollut kehnon tempuilla rikkaampaa elämää haluamaankaan?

Mitä varten piti hänen tännekin joutua, — kuten kaikkialle muuallekin?

Tuuli huoahtaa kosteasti koivuissa tuossa kuoppaiseen, märkään alanteeseen istutetussa puistossa. Tulee sade varmaankin. Ja talvi, se on enimmäkseen pilviä ja sadetta…

Puistossa on ulkoravintola. Mutta sekin on nykyään jo kiinni, ikkunat laudoitetut umpeen. Ja ulkoravintolan tytötkin, jotka nyt ovat siirtyneet Seurahuoneelle tai lähteneet talveksi muihin kaupunkeihin, ne ovat vanhoja… kuluneita poloisia.

Mitä hän täällä tekee?

"Jumala paratkoon, mitä minä teen täällä?" kysyy Tistelberg itseltään, seisten yksinään puiston kulmalla. Piippu vapisee hänen kädessään, niin hermostunut hän on, ja sitten hän rajusti imee piipustaan ja puhaltaa sauhun ilmaan.

Tuokioksi alkaa hän vihata… tätä autiutta, hiljaisuutta, kaivertavaa, tuskallista. Alkaa vihata miltei noita pieniäkin ihmisiä, jotka täällä elävät ja joista hän täällä enimmin pitää.

Sitten päättää hän lähteä kotiin, asuntoonsa, Onni Tarkkasen luokse. Ja siellä tahtoo hän nyt mieluimmin omaan kamariinsa. Viime keväänä on insinööri Tarkkanen, hänen päämiehensä ja toverinsa, mennyt naimisiin, ja rouva nyt on sellainen oikea perheihminen: pitää suuresti järjestyksestä, säntillisestä, uutterasta työstä, tahtoo ennen kaikkea rahaa, jopa valtaakin, ja unelmoi monista lapsista. Eikä Tistelberg suinkaan tuollaisia unelmia kadehdi. Mutta kun toverille tuli vaimo, on entisten toverustenkin yhteiselämä kuihtunut. Viime talven asuivat he vielä yhdessä sen kansanopistonjohtajan lesken luona, samassa kamarissa. Asuivat koko rattoisasti; illoin pelasivat korttia, tarinoivat, lauleskelivatkin, — joskus myöhään yöhön. Nythän Tarkkasen rouva tahtoo aikaisin levolle, että puolison työ sujuisi paremmin seuraavana päivänä. Ja muutenkin hän tietysti vetää miestänsä oman itsensä puoleen. Entinen toveri on melkein unohtanut ravintoloissa käymisen… On sen asemesta nykyisin ruvennut kokoamaan vanhoja rahoja. Saahan sellaisia täältä, vanhalta kulttuuriseudulta, ikäporvareilta, käsityöläisiltä ja kalastajiltakin. Noita vihertäviksi homehtuneita mynttejä Onni Tarkkanen nyt illoin puhdistaa ja tutkii; istuu pitkät puhteet pöydän ääressä, lampunvarjostimen pimentäessä huonetta, puhuu niistä rahoista, lueskelee mynttikirjallisuutta, ja huokaisee silloin tällöin, kunnes vaimo saapuu ja kysyy, miten paljon Onni luulee näistä rahoista saavansa niin ja niin monen vuoden päästä, — tai kutsuu illalliselle, jonka kuluessa puhutaan järkeviä, raskaan rouvan nyrpistäessä huuliaan iloisemmille leikinlaskuille ja kääntäessä jutut yleishyödyllisiin asioihin.

Tosiaan ikävää.

Ja Tistelberg tuntee syvää, kipeää sääliä ei ainoastaan päämiestänsä ja vanhaa toveriaan kohtaan, vaan kaikkia tällaisen paikkakunnan asukkaita, jotka viettävät pitkiä puhteitaan jollakin tavalla samoin kuin Onni: näperrellen jotakin kuten hän, elleivät ole noita yhteiskuntamiehiä, jotka puuhailevat yleishyödyllisissä tehtävissä ja joiden elämänladulle Onnikin tuntuu nykyään suuntautuvan. Sellainen elämänlatu on luonnollista täällä, ja suuremmissakin paikoissa, suhteellisesti yhtä yksitoikkoisena; mutta vielä ei nuori Tistelberg siihen alistuisi. Hän säälii, kammoo ja vihailee sellaista, joskin sen ymmärtää. Mutta miltei yhtä suuresti säälii hän niitäkin henkilöitä täällä, jotka ovat valinneet iltatöikseen istumisen Seurahuoneella ja kaupungin parilla klubilla, — juopottelun aikansa tappamiseksi. Sellaisiakin on paljon.

Ja niin täällä aika kuluu.

Yhtäkkiä tulee Tistelbergille mielikuva, josta hän iloitsee. Hän kuvittelee, että tällaisia ovat siperialaiset kaupungit: tällaisia siellä talot syksyn ja talven taivaan alla, yhtä piinallisia ja paheisiin helposti yllyttäviä. Samanlaista on siellä kuin näillä hiljaisilla kaduilla, tuon matalan merenlahden poukamassa. Ja hänelle tulee halu olla ilkeä… ei tiedä, mistä syystä.

Ilkeä! Mennäkö — eläviinkuviin? Niitä on kaupungissa kahdetkin, niiden edustalla palaa kirkkaimmat sähkölamput. Mennä vaikka sinne, muiden joukkoon, aikaa tappaakseen, istuakseen, niin vain, ollakseen. Ja miksi hän elävillä kuvilla itseään pilkkasi? Niissä hän kävi tosiaan halusta, milloin niissä esitettiin kaukaisten maitten luontoa, asukkaita, elämää ja askareita; sen verran eli hänessä vielä vanha into matkustamiseen ja vieraiden maiden näkemiseen. Ja kävipä hän niissä, jos esitettiin rakkausdraamoja, joissa sankarittaret olivat kauniita.

Nytkin hän ohitse mennessään katseli ohjelmia, mutta ei löytänyt kaipaamiaan mielenkiihotteita. Tuskastuneena hän ajatteli:

— Olisipa edes iltakirkko! Menisin sinne.

Ivalla hän täten ajatteli, eikä olisi mennyt kirkkoon, vaikka iltajumalanpalvelus olisi ollutkin. Hän oli näet kirkon vastustaja, miltei pappissyöjä. Vakaumusta, kokemuksille perustuvaa se ei ollut. Olipahan vain ikäänkuin edellisen polven perintö, kahdeksankymmentäluvun vapaamieliset aatteet, — joihin kuului myöskin kirkon ja papiston heikkouksien arvostelu, leppoisa, joskin vakava arvostelu, kasvanut hänessä korkoa korolle: paisunut uskoksi, että kirkko on aina tarpeeton, jopa vahingollinen, — kokonaan pois kitkettävä. Kasvanut enemmittä perusteluitta, uskonnon tavoin saatuna sielullisena perintönä. Uskonto oli hänelle aivan runotonta; vapaa-ajattelijain uskonnottomana perillisenä hän oli uskonnoton runollisuuteen saakka.

— En mene kirkkoon, eikä iltakirkkoa nyt olekaan, ei ole lauantai! jatkoi hän ajatustaan. — Vain arkena on jotakin tuo vanha, kaunis kirkko, vanhatyylinen, sisältä hämärä, ulkoa valkea, pääty tiilisellä ristinkuvalla koristettu. Jos siellä olisi kuorolaulua, — kaunista, ja kaunis madonnankuva, niin kenties menisin. Nyt en mene.

Tistelberg lähti ikävystyneenä kotiinsa, illan pimeässä, kun alkoi hiljaa sadellakin.

3

Tistelbergin esimies, komissionimaanmittari Onni Tarkkanen asui pienessä puutalossa erään isomman rakennuksen pihan perällä.

Kas kummaa, Onni ei istunutkaan nyt rahakokoelmaansa ihailemassa työhuoneessaan eli ruokasalissa, — työhuone ja ruokasali olivat sama, — eikä seisonut rasittuneena piirustuspöytänsä ääressä, noita ainaisia maanmittarin pitkiä numerorivejä laskemassa. Hän tuli itse Tistelbergille avaamaan, eikä palvelustyttö, ja alkoi kohta hartaasti ja valoisasti puhella eräästä toisesta asiasta. Ihme, että oli sen verran vapautunut, ei puhunut mynteistä, saatikka sitten maan lajitteluista: niin ja niin paljon kangasmaata, niin ja niin paljon niittyä, suota, vesijättöä. Ei, Onni riensi puhumaan Tistelbergille yhä useammin viime aikoina palautuneesta mieliaikomuksestaan, jota hän oli tässä illalla vaimonsa kanssa pohtinut. Se oli hankkia maatila, jossakin täällä, melkoisen kaukana kaupungista, puhtaalla suomalaisseudulla: kaupungin laaja ympäristö, puhumattakaan itse kaupungista, oli nimittäin sekakielistä, enemmistönä kuitenkin suomalaiset. Niin, maatila, järven rannalta, sillä järviseudulta oli insinööri Tarkkanen syntyisinkin, ja hoitaa lomatöinä ja ilona sitä, ehkä vähitellen sitä laajentaakin. Tarkkanen todisteli nyt Tistelbergille omasta aloitteestaan, kuinka tyydyttävästi tilanhoito Suomessa kumminkin kannattaisi, vaikka yleensä valiteltiin, ettei sellainen kannattanut. Mutta liiankin komeasti se kannatti etenkin nyt, maailmansodan aikana, ja varsinkin täällä Etelä-Suomen savipohjaisilla mailla. Tuollaisesta pienehköstä maatilasta saisi rauhallisen olinpaikan; siellä voisi olla erossa maailman melskeestä ainakin kesillä, ja sitäpaitsi se antaisi huomattavan lisän maanmittausalalle ruvenneen ihmisen verrattain vaatimattomiin tuloihin. Onni Tarkkanen esitti laskelmilla, mitä kaikkea ja kuinka monen tuhannen markan arvosta niin ja niin suuri tila tuottaisi, selvitti numeroilla ja loogillisesti, hyvä matemaatikko ja ajattelija kun oli. Toveri Tistelberg myönteli sävyisästi.

Sitten tuli Tarkkasen rouvakin työhuoneeseen, illallista valmistamasta, ja yhtyi jälleen ihastuksella tukemaan miehensä unelmia, hyväksyen melkein kaikki hänen laskelmansa, mutta lisäten niihin vielä omia suunnitelmiaan, joista oli tärkeintä, että tulevassa maatalossa pitäisi olla vielä sivurakennus, jossa palvelusväki voisi asua. Eihän herrasväki saattaisi pitää renkiä, tuskin piikojakaan, aivan seinän takana, saman katon alla. Insinööri Tarkkanen myöntyi hymyillen vaimonsa toiveisiin, hiukan ironisesti ensin kulmiansa kohautettuaan. Mutta rouvalla oli nyt, kun taloista puhe tuli, muitakin tuumia kuin tuo uneksittu maatila. Hänen mielestään oli välttämätöntä hankkia talo myöskin täällä kaupungissa. Tässä ahtaassa kortteerissa eivät he kuitenkaan voisi kohta asua: perhe lisääntyisi, ja rouvalla oli sukulaisiakin, — niitä oli monta, se ja se täti ja se ja se eno, — jotka tulisivat täällä heillä käymään. Tietysti he tulisivat sukulaisiinsa. Ja muutenkin: olihan ihmisen pyrittävä eteenpäin. Ja kaupungissa tarvittiin kyllä toimihenkilöitä. Niitä tarvittiin monenmoiseen: ajamaan suomalaisuuden asiaa, täällä ruotsalaissekaisella paikkakunnalla, johtamaan valistusrientoja, ja jos jotakin. Tällaisessa ahtaassa loukossa ei voitaisi oikein vastaanottaa ketään. Sitten puhuivat insinöörskä Tarkkanen ja hänen miehensä keskenään ja vuokralaiselleenkin, että heillä — niin, etenkin rouvalla — oli jo tiedossa ja katseltuna sopiva talokin täällä: pieni kivimuuri suuren torin varrella. Se olisi myytävänä. Tarkkanen itse sitä sanoi pieneksi, vastustaen lauhkeasti vaimoaan, joka vakuutti, että se kuitenkin näytti oikeinpa komealta, sillä olihan se kivimuuri. Onni väitti, että kaksikerroksinen talo, joka on näyttelevinään viisikerroksista kivimuuria, — niin se on pöyhkeilevästi rakennettu, — ei pysty sellaiselta kuitenkaan näyttämään, vaan se on jotakin, mitä lienee, sekatyylistä, tyylitöntä.

"Ainakin se on suomalaista tyyliä", sanoi rouva siihen.

Tistelberg naurahti:

"Piironki se on, ulkonevine ikkunoineen, jotka ovat kuin piirongin laatikoita tai ruokasalin kaapin osastoja."

Rouva loukkautui Tistelbergin itserakkaista sanoista. Mutta Onni pohti asiaa ja kannatti pohjaltaan Tistelbergiä. Rouvan mielestä oli kumminkin hauska katsella kadulle noista ikkunaulkonemista; niistä näki kaikki — kaikenlaista hauskaa, mitä täällä kaupungissa voi nähdä. Ja portaat olivat tilavat ja valoisat, kauneimpia koko kaupungissa; huoneita paljon. Alakerran voisi vuokrata pois, sillä se oli puolittain kellarikerros. Nykyään kohosivat vuokrat yhä. Sillä tavoin järjestäen asuisi omistaja melkeinpä ilmaiseksi.

"Sinä aina tavoitat ilmaista ja mukavaa", moitti insinööri Tarkkanen. "Eihän ihminen tarvitse muuta kuin että tulee kunniallisesti toimeen."

Rouva puhui, että toimeentulon tarpeet, ne saattavat kasvaa pakostakin, ja vihjaili, että talonpojat elävät kyllä kunniallisesti, mutta eivät silti vaurastuta elämäänsä niinkuin heidän pitäisi: eivät laajenna viljelyksiään, vaikka voisivat, ja asuvat usein ahtaasti ja likaisestikin. Tarkkanen katsahti vaimoonsa kummastuneena, tutkivasti ja moittivasti. Sitten sattui rouvalle taas asiaa keittiöön.

Tarkkanen puheli Tistelbergille, että yritteliäisyyttä Suomessa tosiaan olisikin varaa parantaa, ja ettei suinkaan olisi rikos hankkia kaupunkilaistaloa, joskaan ei ylellisyyttä varten, vaan varallisuutensa oikein käyttääkseen. Sitten kuului rouvan ääni jälleen viereisestä huoneesta, käskien palvelijaa kutsumaan herroja illalliselle. Syötiin vaatimaton ateria, vaatimaton ja melkein köyhä, miltei ääneti kaikki kolme, rouvan tarkatessa, että passailu kävi säntillisesti ja samoin yhtä säntillisesti pannessa itse asetteja kiertämään miehestä mieheen.

"Te olette varsin kohtelias, insinööri Tistelberg", hymyili rouva, kun apulaisinsinööri muisti aina tarjota rouvalle ennenkuin itse otti asetin vastaan. "Te olette aivan toista kuin Onni. Niin, Onni", naurahti rouva, "sellainen ei hän ollut kihloissa ollessamme".

"Jaah, jaah!" vastasi Tarkkanen, rypisteli otsaansa, ja hänen suunsa meni hieman kuin vinoon.

"Hyvänen aika!" huudahti nuorikko. "Ihminen tekee usein merkillisiä ja iloisia huomioita. Hyvänen aika, Onni-kulta: kuinka minä en ole ennen tullut huomanneeksi, että sinulla on… sinulla on leveä suu — kuin talonpojilla!"

"Talonpojilla!" toisti Tarkkanen. "Talonpojilla, — miksi heillä? On niitä monenlaisia heissäkin…"

Talonpojista oli parilla usein kiista; herra oli talonpoikaissukua, rouva muka ei. "Talonpojilla — ja kenellä tahansa olkoon leveä suu", jatkoi Onni Tarkkanen, "se on älykkään miehen merkki!"

Rouvakin nauroi, hieman pilkallisesti:

"Älykkään miehen merkki? Kaikkea sitä kuulee: että leveä suu todistaisi erityistä älyä. Hahhah! Päinvastoin. Ainakin ennen on kaikilla kultiveeratuilla suvuilla mielestäni leuka ollut varsin vähän ulospuskeva… eikä suu sitä mukaa. En minä sinua tarkoita, rakas Onni! Myönnänhän minä, myönnän, haha, että sinä olet lahjakas…"

Rouva nauroi jälleen. Mies ei häntä ollut kuuntelevinaan, vaan keskeytti hiukan äskeistä kalpeampana ja otsa ryppyisempänä hänen juttunsa, todistellen Isidorille historiallisilla esimerkeillä, että intelligenteillä miehillä, ja miksei naisillakin, on aina, tai yleensä, ollut leveänmuotoinen suu ja vahvat leuanmuodot. Sellainen leuka esimerkiksi ilmaisee tyyntä tarmoa. Nuorikko nauroi makeasti, ja väitti lopulta vastaan: kulttuurisuvulla on suu supukka; hänen suvussaan oli kaikilla sellainen suu, eikä Onni voinut kieltää, etteikö se suku ollut yleensä paitsi vakavaa ja ajattelevaa myöskin tarmokasta. Siksi se suku olikin hyvin laajalle levinnyttä, nuo Uskelanderit, vanha, huomattu kulttuurisuku.

"Sinä aina kulttuurisukuinesi!" huudahti nyt insinööri Tarkkanen. "Uskelanderit, — Uskelaisia tai joitakin Uskeloita ovat he aikoinaan olleet, talonpoikia. Eikä tiedä, vaikka jotkin Tarkkaset olisivat paljon vanhempikin suku; pitäisi tutkia, papinkirjoista esimerkiksi… niistä sen näkisi."

Väittely kiihtyi pisteleväksi ja kuohahtelevaksikin, mutta säntillinen ateriointi ei siitä häiriintynyt, joskin tuli hieman tavallista lyhyemmäksi. Väiteltiinpä vielä aterian jälkeenkin, miesten tupakoidessa, rouvan ottaessa ompeluksensa ja silloin tällöin kimakasti naurahtaessa miehensä perinpohjaisten ja hartaiden todisteluiden lomaan. Tarkkanen todisti monisanaisesti talonpoikais- ja herrassukujen samanarvoisuuden, sama-aatelisuuden mitä luonnonlahjoihin tulee, pitäen kuitenkin kiinni siitä käsityksestään, että yksilön lahjakkuus ja arvo ei silti ollut samanarvoista, vaan toiset olivat luodut lahjakkaammiksi, johtohenkilöiksi, ja toiset seuraamaan johtoa, koska olivat vähälahjaisempia. Rouva huudahti miehelleen myöntävästi ja unohti äskeisen ärsytyksensä, että mies muka oli rikkiviisas, tuota talonpoikaisaatelia, — rikkiviisas, sanoissa taitava, mutta isosuinen joka tapauksessa. Rouvasta oli nyt aivan paikallaan, että toiset ihmiset olivat luodut johtoon. Tistelberg ilahdutti ystäväänsä muistelemalla lukeneensa jostakin, että ainakin jollakin sellaisella kuin eräällä muinaisen Firenzen Medicillä oli ollut varsin laaja suu ja vahvat leukapielet, oikeinpa metsärosvon tai vähintään tukkimiehen leuat, nimittäin Lorenzo Medicillä. Mutta muuten häntä tämä pitkäaikainen juttu väsytti; ei hän oikein tietänyt, oliko tämä pistelevä pakina puolisoiden kesken pilaa vai totta, ja totena hän sitä paremminkin piti. Meni puoli tuntia. Sitten sanoi rouva:

"Pannaan nyt suut tuppeen, sekä pienet että isot. Nyt täytyy mennä levolle. Huomenna on jälleen työtä. Mutta tuuleuttaa pitää sinun, Onni, heti täällä. Te olette tupakoineet aivan kauheasti! Pane ikkuna auki, Onni. Minä toivotan hyvää yötä!"

Rouva katosi perheen arkisesta seurusteluhuoneesta. Tistelberg toivotti vuorostaan ystävälleen hyvää yötä ja läksi hiljaa omaan kamariinsa, Onnin jäädessä päästämään ikkunasta ulos sauhua, etenkin Tistelbergin piipusta tuprunnutta.

4

Isidor Tistelberg nautti tuosta isäntäväkensä pikku kinastelusta. Se ikäänkuin vei hänen ajatuksensa pois kiduttavasta ikävystymisestä, täytti mielen jonkinlaisella askarruksella, mietinnällä, joka oli hänelle mieleistä: helposti näki hän mustia läiskiä kaikkialla; niissä hänen silmänsä lepäsivät, ne hänelle toivat jonkinmoista iloa. Sellainen hän oli.

Tosiaan eivät insinööri Tarkkanen ja hänen vaimonsa olleet vielä monesti ehtineetkään kiusoitella toisiaan, edes näin, julkisesti ja puolileikillisellä tavalla kuin tänä iltana, saatikka sitten todella ja kahden, koskapa heillä ei ollut pienintä aikomusta tuota pilailuaan peitellä vierailta, ja syrjäinenhän Tistelberg heidän asioissaan lopultakin oli. Mutta tämä kinastelu riitti jo tuomaan Tistelbergille nautintoa, jota hän uskotteli tuskaksi ja pessimismiksi. Nuori apulaisinsinööri ajatteli, asettuen kohta makuulle, — sillä lukea ei hän tänä iltana jaksanut, ei erästä matkakuvaustakaan, vaikka oli tullut sen äskettäin hankkineeksi, — ajatteli pimeässä, jossa näki ainoastaan muutamia hämäriä läikkiä hänen vihreän kirjavista tapeteistaan, muuten Isidor Tistelbergin itsensä valitsemista:

— Kas niin, nyt se alkaa… se onni… tälle kunnon Onnille ja hänen valitulleen. Pari vuotta olivat kihloissa. Silloin kutsui Onni neitoa sirkkuseksi ja jos miksi. En tiedä Onnin saamia lempinimiä, sillä Onni kunnioittaa pyhiä salaisuuksia, eikä rouva toki vielä ole niitä muille paljastanut. Mutta nyt: jo nokkivat silmiä toistensa päästä, jo on toisella liian iso suu. Kylläpä kannatti — se liitto! Eh, koskaan en minä ole niin hullu — että… Mutta kuinka sitten jaksaa elää — missään maailmassa? Kun kaikkialla pakahtuu yksinäisyyteensä! —Kinailisivat vielä, mutta nimittäisivät yhdessäoloaan edes pakoksi, tohtisivat sanoa sitä ainakin helpoimmaksi pahaksi monesta pahasta, — eivätkä onneksi! Mitä he pelkäävät? Nyt alkaa tässäkin pesässä se onni, se pakko, joka on muka kaunista, jopa velvollisuus. Ei, pois täältä pitäisi päästä… meni minne meni… vaikkapa korpeen… kunhan ei vain jollakin tavoin ainaiseksi takerru tuollaiseen kohtaloon… moiseen kutistu… mätäne paikalleen… ala nuuskia homeisia lantteja, — ja luule täyttävänsä velvollisuuksia, kun on surullisen kohtalon ikeessä!

Tistelberg ajatteli näin muistellessaan eräitä muitakin tuntemiaan perheitä, joissa silloin tällöin riideltiin, oteltiin oikeinpa kovastikin ja katkerasti. Muistellen niitä ja sitäkin, että jotkut hänen omatkin rakkaudentunteensa olivat sammuneet ja haihtuneet, johtui hän tuollaisiin ajatuksiin. Sellaista se oli elämä hänestä.

Niin oli käynyt monille muille: olivat antautuneet ikeeseen ja kuvittelivat että ies oli jotakin välttämätöntä, jopa hyvää, suloista. Mutta ei hänellä; ei ainakaan vielä. Ikää oli kyllä yhtä paljon kuin esimerkiksi Tarkkasella, ja sittenkin: Tistelberg tunsi sisällään olevan jotakin tuoresta kuin keväinen metsä ja lannistumatonta kuin kulo kesäisen metsän sammalissa. Uskoi olevansa oikeaa metsänkiertäjän rotua… niitä sielultaankin oikeita — maanmittareita! Vihreän rakastajia. Ja samalla oli hän yhä melkoisesti auringon rakastaja, kesäisen rakastaja, kuten ennenkin, jolloin oli miltei karannut merille. Auringonhimoista on hänen sisällään vielä. Pois hän tahtoo tästä kylästä — ellei mitään palavampaa itselleen täältä löydä.

Insinööri Tarkkasen ja hänen rouvansa kinastelu sai Tistelbergin tuntemaan olevansa vapaa, eikä kahleissa, kuten hän uskoi heidän kituilevan.

Nököttää täällä! Tehdä jokapäiväinen tehtävänsä, kirjavoida karttapaperia, laskea pinta-aloja, täyttää lomakkeita, — mitä varten? Tietysti saadakseen leipänsä! Se on selvä. Mutta tarvittaisiin muutakin särpimeksi. Eikö sitä ole? Mausteeksi. Iloksi on sitä joillakuilla! Eihän kaikkein yksinkertaisinkaan sano elävänsä pelkästään leivästä! Ja kun hän ei usko, uskonnollisesti nimittäin, niin mistä hän eläisi? Velvollisuuksistako? Kyllähän eräät velvollisuuksistakin iloitsevat; oikein kasaavat niitä hartioilleen, ellei nyt pakko, syvempien surujen pakeneminen, niitä heidän selkäänsä sälytä.

Oli miten oli: jos ei meren sumuun tullut mukaan kompassia, lasketaan miten vain; ja odotetaan.

Katsellaan nyt sittenkin yhä tätä kaupunkia. Tällä kertaa sisältäkin päin. Ja koetetaan olla iloinen, kun hullunkurista havaitaan, ja onnellinen, kun ei itse olla aivan ansassa.

Olisipa kesä…! Mutta silloin hän olisikin mailla, metsissä. Silloin ei hätää…

Kesä! Jokin ihana kesäinen kuva täältä kaupungistakin välkähtää Tistelbergin silmien edessä siinä hiljaisuuden horteessa. Kuuma katukäytävä. Hän kulkee seinäviertä, on tullut maalta asioille kaupunkiin, viime kesänä; kävelee puotien ikkunain editse, Esplanadilla. Tomua pyörii ilmassa, hienoa, autereista tomua. Meri kuultaa oikealta. Rattaat rämähtävät. Helteistä on, mutta hauskaa… pieni vaihtelu: tulla kaupunkiin, ravintoloihin, johonkin kahvilaan. Niin kävelee keveästi vastaan… joku. Tistelberg näkee — ja näki silloin viime kesänä — ainoastaan paljaat jalat. Niissä oli varmaan sinertävät suonet, naisen jaloissa. Ja kauniit, puhtaat ne jalat olivat. Nytkään hän ei ajattele mietiskellä, kenen nuo jalat olivat olleet. Nainen oli vain keppaissut ohitse paljasjaloin, hame oli häilähtänyt, merituuli oli hengähtänyt, hiekka ajotiellä tuprahtanut.

Ne jalat hän näki tuokion.

Kesäkuun alussa kai hän oli käynyt täällä, nähden ne paljaat jalat…

Tistelberg hymähtää: mitäpä noita muistelee?

Toista olikin hänellä siihen aikaan ajattelemista… Tai oli ollut vähän sitä ennen… vielä toukokuussa.

Toukokuu! Hän näkee omena- ja kriikunapuut kukassa, hennossa ja heiverössä kukassa. Jokainen kukka on arka… aukeaa suloisesti tuoksuen… ikäänkuin merkillisissä aavistuksissa. Niissä on sielua, kukissa. Sen sielun hän tunnustaa… sellaisen sielunelämän hänkin myöntää, ei ihmisen, töykeän ja raa'an, sielunelämää. Niin, niissä kukissa oli punaistakin; jopa yksi pieni omenapuu kukki oikein punaisena. Ja suloisten kukkien tuoksua oli se puutarha täynnä. Lisäksi auringon vavistavaa kimmeltelyä; arka sini taivaalla, leijuvia, pehmeitä pilviä. Niin, hän istui silloin sen lesken kodin portailla, tuon naisen, jonka luona hän Onnin kanssa silloin asui. Olivat asuneet koko viime talven. Ja kun hän siinä istui, kerran aamiaisen jälkeen, poltellen tupakkaa, niin ajatteli hän, laskiessaan suloista surua kätkeäkseen leikkiä:

— Kas tuolla on valkoinen pilvi kevättaivaalla. Kuinka kauan vastaisuudessa muistan, että täten sitä pilveä katselin, juuri tässä istuen, paljaspäin, taivaalle tähystellen?

Ja ainakin nyt Tistelberg vielä muistaa, miten hän sitä pilveä katseli… miten se leijaili ohitse, silloin, viime keväänä.

Ja muistaa leskeäkin — vielä vähän. Mutta ei paljon. Pilveä enemmän.

Se oli sen kansanopistonjohtajan leski. Mies, valistuksen asiaan innostunut, isänmaan alttarille uhrinsa mielellään kantava, oli jättänyt jossakin muualla paikkansa ja tullut tähän kaupunkiin, järjestämään seudulle suomalaista kansanopistoa täkäläisten suomenmielisten pyynnöstä. Panikin rahankeräyksen hyvään vauhtiin. Nyt syksyllä sitä hommaa kuuluttiin täällä jatkettavan, kaikista vaikeuksista välittämättä. Mutta sitten johtaja täällä kuoli, — mihin tautiin lienee kuollut, sitä ei Tistelberg muista. Ja jäi leski, nuori ja punakka… Varsin lihava. Leski halusi kotiinsa täyshoitolaisia, sekä elääkseen… että saadakseen elämänsä rattoisammaksi. Ja Tarkkanen ja Tistelberg joutuivat hänen luokseen.

Kaikki hyvin. Ensin oli talossa jäykkää ja ikäänkuin juhlallista. Hyvästi hoidettiin poikia. Leski kulki kirkossa. Miesvainajan valokuva katseli ystävällisesti seinältä salissa, jossa pojat asuivat.

Kaikki hyvin. Talvella kolmisin jotkut yhteiset käynnit joissakin iltamissa. Sitten kaksinkin, milloin ahkera Onni tahtoi jäädä kotiin työskentelemään tai ehkä kirjoittamaan kihlatulleen. Sen vuoksi lähti Tistelberg kahden kesken emännän kanssa juhliin. Leskellä sininen puku, niinkuin taivas. — Ja sitten se kevään alku.

Lumet sulivat kaupungin rinteillä. Kaislainen lahti läikkyi täynnä jäälle noussutta vettä, välkkyen ja silmiä huikaisten… Avovettä melkein… Kaislikot paistoivat. Rannoilla lämmintä.

Leski ja Tistelberg kävelivät rantoja pitkin. Puutarhoissa peipposet visertelivät ihmeellisiä, rikkaita säveleitään, ikään kuin sekaisina ilosta. Kuului säveleitä pihoiltakin ja taloista. Lapset juoksivat ja leikkivät, jossakin soitettiin tai laulettiin. Oli jälleen kevät. He laskivat pilaa, varsinkin Tistelberg, kujeilivat, rohkeimmin Tistelberg. Tuli kevätilta alakuloisine varjoineen; he kävelivät Ankeriaan päästä takaisin kotiin kumpikin auringonpaistetta hehkuen. Sitten kotona salissa, toisen insinöörin sattuessa olemaan kaupungilla, heittäytyy leski Tistelbergin kaulaan ja suutelee häntä. Katsos vain! Mitäpä vainajan kuva seinällä siitä arveli, tuskin vuosi sitten kuolleen vainajan. Mutta oi, kuva on vain kuva.

"Toimita tuo Onni täältä pois!" kuiskasi leski Tistelbergille.

Mitäpä Onnista toimittamaan? Pian hän lähti itsestäänkin toimitusmatkalle. Ja niin he rakastivat.

Hohoi, hekin rakastivat, — saivat toisensa. Rakastivat! Se olisi sielukasta, Tistelberg ei usko sieluun. Ei tahdo uskoa. Jos tuollainen kirkossa käyvä ja siis sieluun uskova, muuten kylläkin hellä ja uhrautuva nainen, unohtaa niin pian vainajansa, rakastaakseen sillä tavalla toista, ei ainakaan hänen herttainen sielunsa ole kovin ruumiitonta. Tuskin siinä sielua onkaan? Eikä ole. Liian reheviä suukkosia on se rakkaus, kisailua piilosilla ollen, naurua, aisteja, palavaa himoa, unenantamatonta riutumista kevätöiden hämärässä, kunnes odotettu tulee, leski aukaisee hiljaa narahtavan ikkunan puoliskon tai heittää avaimen uinuvalle kadulle, jossa se kilahtaa, — ja sielu saa leponsa silloin kun odotettu on sylissä. Ah, sellaisia sieluja oli Tistelberg ennenkin nähnyt, joskaan ei ollut heitä monta läheltä tuntenut. Ei tosin vielä ennen juuri aivan tällaista leskeä, vaan ainoastaan niitä, joita sanotaan yleisellä nimellä, lajittelematta ja eri laatuja armahtamatta, ilonaisiksi. Merillä ollessaan ja Helsingissäkin. Mutta sanoa heitä sieluiksi! Vähät vaatimukset!

Itkien erosi hän kuitenkin tästä, ei kuten niistä toisista, halvemmista, jotka hän oli melkein tällä tavalla saanut. Melkein tällä tavalla, sillä olihan tässä sentään toista: kaivattiinhan tässä toisiaan ehkä kuukausiakin. Nyt hän itki, jäykännäköinen ja ikäänkuin katkeruuden panssaroima nuori mies; mutta kilpikonnankin kuori on kova siksi, että sen sisus on luuton, pehmeätä massaa. Leski muutti pääkaupunkiin, perusti sinne ompeluliikkeen. Mitäpä hän täällä, kun mies oli kuollut, avioparin rakkaat yhteiset suunnitelmat menneet kumoon! Toisistaan eivät Tistelberg ja hän itselleen mitään tukea kuvitelleetkaan; eihän tämä ollut rakkautta, sen myönsi leski vielä julkeammin kuin Isidor. Ei, huoletta sai vainajan kuva rauhallisesti hymyillä seinältä.

Ja juuri silloin, kun leski muutti Helsinkiin, kukkivat täällä omena- ja kriikunapuut. Ilma oli täynnä suloa… tuskallista suloa heille kahdelle.

Niin, päivää ennen tuota muuttoa oli Tistelberg katsellut portailta taivaalle ja ajatellut:

— Kuinka kauan vastaisuudessa muistan, että täten tuota pilveä tässä katselin?

Nyt hän vielä sen muistaa.

Huoneisto oli ollut jo tyhjä, se tuttu huoneisto harmaassa, kaksikerroksisessa puutalossa merenlahden rannalla. Huonekalut viety pois. Laatikoita ja myttyjä vielä permannolla sanomalehtipapereitten joukossa. Viiri, pystytetty valtavaan kiveen, joka kuumotti keskellä puutarhaa, oli hiljaa käännähdellyt, kun Isidor katseli yhteisen asunnon hävitystä. Tunnin kuluttua leski matkustaisi. Silloin nuori mies itki… ei rakkautta, vaan katoavaisuuden haikeutta. Hän puri kyllä huuliaan, mutta kyyneleet tipahtelivat suurina ja harvaan avoimista, tuijottavista silmistä. Ja hänen sydämensä ikäänkuin kapinoi katoavaisuutta vastaan, — elämän sieluttomuutta vastaan. Sieluton se oli, elämä. Nainen huomasi hänen kyyneleensä, kavahti paikaltaan kääröjensä äärestä, heittäytyi väkivalloin silittämään hänen päätänsä, lohduttelemaan häntä. Mutta he eivät virkkaneet mitään. He vaikenivat ja itkivät. Ei se ollut rakkautta, enempää kuin mikään muukaan Tistelbergin elämässä oli ollut.

Silloin, kun leski matkusti, se pieni, vanha puutarha oli kukkinut parhaillaan.

Mutta entä sitten nuo naisen jalat, jotka tänä iltana olivat tulleet Tistelbergin mieleen? Tämän lesken ne eivät olleet, — vaan ne olivat kauniit. Kenen ne olivat, ei hän tietänyt, eikä sitä ajatellutkaan.

5

Tistelberg oli maanmittari ikäänkuin viran puolesta: hänen isänsäkin oli näet maanmittari. Viran puolesta tunsi Isidor sitä olevansa. Vähänkös on ihmisiä, jotka luulevat eksyneensä väärälle uralle ja uskovat, että jokin toinen ura olisi heille ollut oikeampi ja joskus kadehtivat sellaisia lähimmäisiään, joista arvelevat, että he, ainakin jotkut heistä, ovat osuneet juuri oikealleen eivätkä kaipaa koskaan muuta kuin hiihtää tuolla elämänsä ladulla. Nuori Tistelberg uskotteli hieman harhautuneensa, vaikkei juuri toisia kadehtinut: sidotumpiahan muut olivat kuin hän, — kireämmissä viroissa. Hän ei siis paljon murissut; ellei muuta, niin parhain mahdollinen oli hänestä hänen työnsä; mutta paljon ei hän hommailuunsa uskonut; elämän kutsumusta se ei ollut: hän teki askarettaan melkoisesti viran puolesta, usein vastenmielisestikin, kuin välttämätöntä pahaa. Jopa välistä niinkin vastahakoisena, että oli jättänyt sen tuuliajolle: hylännyt sen, karannut paikastaan, tekemättä silti muuta sen paremmin hänelle sopivaa, — kunnes taas palasi entiseen viralliseensa. Kaksi kertaa oli Onni Tarkkanen pelastanut hänelle leivän, kun hän toimensa jätti, —tiedustellut hänen nykyään olemattomia muita halujaan, puhunut hänelle järkeä, neuvonut häntä alistumaan elämän ristin alle; ja nyt hän jälleen oli Tarkkasen hoivissa.

Maanmittari täytyi hänen olla, koska hän sitä ammattia parhaiten osasi. Ja osasi melkoisen hyvin, jo varsin nuorena siihen oppineena tai väkisin opetettuna, mielestään liian ja luonnottoman nuorena. Naurettavaa hänestä oli, että esimiehet kiittelivät hänen erikoista taitoaan tällä alalla, jopa ihastelivatkin moista, ikäänkuin vaivalla opittua, tuskallisilla kärsimyksillä ostettua. Häntä pidettiin kyllä ammattipiireissään erikoisen näppäränä ja hyväpäisenä. Ja kuitenkin oli moni muu hänen ikäisensä rientänyt jo aikaa hänestä ohi, puhumattakaan sellaisista taidokkaista ja uutterista kuin Onni Tarkkasesta, joka oli saanut komissionimaanmittarin arvon sekä lahjoillaan että ahkeruudellaan. Auskultantti Isidor sitä vastoin teki ammattiaan viran puolesta.

Isä oli tehnyt hänestä maanmittarin jo neljän-, viidentoista vuoden ikäisenä. Paljon ei hän enää kotiolojaan muistele eikä ajattele, joskin ne muistaisi, jos ajattelisi. Aikoinaan oli niitä ajatellut, ja niistä kärsinyt, nuorukaisen iässä. Nykyään on hänen taitonsa miettiä sellaisia kulunut.

Hän muistaa, milloin muistelee, aikaisimman lapsuutensa, huolettoman ja rattoisan: leikit päiväpaisteessa, mutta yksinään, sillä sisaruksia ei hänellä ollut. Muistaa sitten nuoruuttaankin, ikävää ja yksitoikkoista; isän hellyyttä, mutta varoittelevaa hellyyttä, ja tädin ankaruutta. Ja muistaa olleensa onnellinen, kun vihdoin, ylioppilaana, pääsi kotoa pois.

Aivan pienenä hän oli huomannut ihmisten puheista, että hänen äidissään oli ollut jotakin nurinkurista; äitiä ei näkynyt kotona, eikä hän sitä kaivannutkaan: olihan täti. Nuo ihmisten säälivät vihjailut loukkasivat ja koskivat häneen kipeästi. Myöhemmin käsitti hän, että äiti oli ollut mielisairas ja hoitolassa. Mielisairas kauheassa muodossa: likainen puheissa. Oli ollut aikoinaan kevytmielinen, jokin tarjoilijatar.

Tuo naimaton täti oli tullut Isidorin isän kotiin sinne kaukaiseen sisämaan kaupunkiin, jossa Isidor kävi koulua, siihen aikaan, kun Isidorilta loppui se kausi, jolloin hänen tehtävänsä oli ollut vain leikkiä ja leikkiä. Täti se opetti Isidoria lukemaan, kasvatti häntä, — muokkasi, harjoitti alinomaa säntillisyyteen ja ahkeruuteen, mitään omia vaivojaan säästämättä, lempeästi ja ankarastikin, asianhaarain mukaan. Useimmin lempeästi, joskin vaatien, sillä harvoin tarvitsi Isidoria kurilla taivuttaa; mutta silloin tulikin taivuttelusta käsirysy: täti oli kookas ja väkevä, ja nujersi ison pojan ruumiillisesti, joskaan ei sielullisesti. Isä oli matkoilla, tai istui synkkänä ja murtuneena kotona, ja hyväksyi tädin kuntoon neuvovan ja pakottavan kasvatuksen. Voitettuna ja jostakin merkillisestä syystä, kai äitinsä vuoksi, surkuttelevan ja ankaran valvonnan alaisena Isidor kärsi salaa, ja niskuroi salaa. Aina ahkeroida, lukea! Hänen opiskelunsa yläluokilla oli miltei voittamattoman vastahakoista. Tytöistä ei ainakaan sopinut kotona hiiskua; tädistä sellaiset asiat olivat naurettavia, ja lapsen kuullen sopimattomia puhua. Ainoastaan hiihtää hän olisi saanut, mutta kun se olisi pitänyt tehdä määrätunneilla, säntillisesti, jätti hän senkin. Vain lukea, — kenties enemmän kuin hänen päänsä olisi tarvinnutkaan. Lukea, istua yksitoikkoisen ikkunansa ja pienen pöytänsä ääressä, pelkästään totutusta tavasta. Lopulta hän muistaa alkaneensa siinä viihtyäkin, niin että tädin oli häntä vaikea saada pakollakaan kävelylle: yksinäinen hän jo oli, toverien seura ei häntä viehättänyt enää. Istua — olla lukevinaan. Kotona ei sopinut selailla muita kirjoja kuin läksyjä, ei selailla romaaneja: näissähän oli jotakin sellaista kuin rakkautta, eikä Isidor tahtonut loukata tätiä, joka vastusti niitä kirjoja; se olisi hänestä nyt ollut jonkinlaista velvollisuutensa pettämistä. Isidor siis vietti pöytänsä edessä iltahämäränsäkin, aivan hiljaa, mitään ajattelematta, kuitenkin tajuttomasti kärsien, kunnes terve täti siitäkin huolestui. Isä teki työtä tai loikoi kamarissaan; ani harvoin kävi hän kaupungilla ja huveissa, vielä harvemmin soitteli viulua, ja huonosti sitä; mutta lueskeli aikansa kuluksi jotakin, — filosofista se lukeminen kuului olleen. Joskus tuli isä tädin ja Isidorin luo, neuvoi, varoitti, puhui elämänkokemuksia, selitti syyn ja seurausten lakia. Sitten alkoi täti vaatia, että isän oli välttämättä otettava Isidor mukaansa kesällä toimituksille: niin saisi poika raitista ilmaa ja liikettä, ja samalla kertaa saisi hän opetella isänsä hyödyllistä työtä. Isä noudatti näitä sisarensa hyväätarkoittavia vaatimuksia. Ja siten oppi Isidor maanmittariksi, nöyrästi, mutta vastenmielisesti, ja on maanmittari ollut. Eikä muuksi haluakaan.

Joskus Isidor Tistelberg ajattelee:

— Sellaiset sattumuksetko, että isä, — minulle hellä, mutta kai äitini tähden kuitenkin jollakin tavoin vieras ja ikäänkuin karsova, onnettomuutensa rusentama ja yksinäiseksi ahdistama, — sellaiset sattumuksetko, että isä tietystikin tahtoo virkistää poikaansa, joka näyttää tulevan heiveröiseksi, ja antaa hänelle edes jonkin taidon, jolla hän maailmassa voisi varmasti elää, sellaisetko ne ovat sallimaa, sitä, jota sanotaan viisaaksi ja laupiaaksi kaitselmukseksi?

Isä oli hermostunut. Milloin hän ryhtyi opettamaan Isidoria, täytyi oppia nopeasti, muutoin hän löi. Katui tosin sitten lyöntejään, mutta löi taas toisen kerran. Lomissa suurta hellyyttä, kyyneleitäkin. Mieluimmin oleksi isä itsekseen.

Myöhemmin, ylioppilaana, kun ymmärsi äitinsä mielisairauden ja senkin, että aikaisempi kevytmielisyys oli hänet kenties siihen vienyt, luuli Isidor kyllä ymmärtävänsä isänsäkin hermostuneen ja synkän luonteen. Iloinen mies kuului isä nuorempana olleen, ja kunnianhimoinenkin. Luultavasti hän muuttui äidin tullessa sairaaksi.

Juuri ylioppilaaksi tullessaan ja tultuaan Isidor Tistelberg ajatteli enimmin vanhempiaan, tuosta ajattelusta kärsien ja pääsemättä sillä muuhun kuin synkeyteen, milloin sitä asiaa ajatteli. Ja jaksamatta oikein ajatellakaan: aukenihan hänelle nyt viimein oma elämä ja oma vapaus. Pois kotoa, surullisesta, ahtaasta. Mutta oma kohtalokin oli pohdittava. Mikään ei ollut luonnollisempaa kuin että hän tulisi maanmittariksi, tuon ammatin jo käytännöllisesti osaava. Isä oli köyhä, — hermostunut, väsynyt ja saamattomaksikin sanottu mies. Ainoastaan lyhyen uran saattoi hän pojalleen kustantaa. Ja Isidor luuli siihen tyytyvänsä.

Vuoden Isidor luki, viran puolesta, menestyksellä, josta hänellä ei ollut pienintäkään sisäistä iloa. Luki muodon vuoksi, isän iloksi. Sattui juuri silloin, että isä kuoli. Ulkotöihin oli hän viime aikoina lähtenyt sangen vastenmielisesti, teettäen sellaiset työt apulaisella; nyt oli hän käynyt niihin liian araksi; vilustui aikaisin keväällä jollakin maanmittausmatkalla, sai keuhkokuumeen, ja henki pois, ei suinkaan vanhana.

Muutaman tunnin Isidor häntä itki.

Sillä elämä oli hänelle auki. Ei hän ollut nähnyt maailmassa muuta kuin lukuhuoneensa koulupoikana. Ja kuinka lieneekään silloin sattunut, — ei hän sitä muista enää, — että jokin huimapäinen toveri, Yrjö Burgwinkel se oli, jonka ystävyyteen hän oli korkeakoulussa päässyt, sai hänet, vapaan nuorukaisen, lähtemään kanssaan merille.

Siitä matkasta jäi Isidor Tistelbergille kylläkin muutamia kauniita pieniä muistoja; mutta seikkailuja ei oikeastaan mitään, vaikka ihmiset niin kertoilevat. Ja tukalalta tuntui merimiehen elämä, kuten Isidor jo vaistosta oli aavistellut.

Puolen vuoden kuluttua hän palasi Suomeen ja jatkoi maanmittariksi. Suoritti ensi vauhdissa nopeasti tutkintonsa. Lähti taksatöihin, ja on yhä edelleen niissä.

Taksatöitä, — viran puolesta. Joskus tulee voittamaton vimma paeta jonnekin, unohtaa tarkoituksensa. Tuntuu niin joutavalta, valheelliselta, tuskalliselta, epätoivoiselta, kaikki — vaikkei hänelle parempaa toki missään voisi olla. Sellaisten hetkien tullessa hän karkaa. Karkasipa kerran miltei vuodeksi, kesken suurta tiluslohkomista, jätti paperit sekaisin ja esimiehet suuttumukseen. Piiloutui päälliköilleen aikeistaan ilmoittamatta Helsinkiin, eikä hänellä aikeita ollutkaan. Eli ylen köyhänä, taskuun jääneillä rahoilla, — eli tai loikoi vuokrahuoneessaan, tupakoiden, huokaillen, kuolemaa miettien. Siihen aikaan Onni Tarkkanen, jonka kanssa Tistelberg tuli ystäviksi polyteknikossa, Tistelbergistä joskus liian älykäs Onni, otti hänet hoiviinsa, niin että hän pääsi takaisin virkaansa. Isidor sai armon, sai vaivaisen elämänsä takaisin, pelastui rappiotilastaan, jota hän itse ei suinkaan rappiotilana pidä: niin hän oli sittenkin ollut siihen tyytyväinen. Ja joskus sen jälkeenkin on hän ottanut itselleen pieniä omavaltaisia lomia, mutta vain kerran on Tarkkasen tarvinnut hänet järkeen palauttaa: itse hän on pian palannut, ja lomatkin ovat lopulta muuttuneet järkevämmiksi: hän on anonut virkavapautta taudin tekosyyllä, lomaa, ettei tarvitsisi olla aina "viran puolesta"; lomaa matkustellakseen joutenpäiten siellä ja täällä.

Mutta nykyään on Isidor jälleen tavallista levottomampi.

6

Kiusallista olikin heikkohermoisen nähdä ja kärsiä ympärillään sellaista aikaa. Maailmansota ja sorto venäläisten puolelta tekivät sisäistenkin olojemme ilman ahdistavaksi. Oli kuin ukkosilman edellä, tukehduttavaa, paahteista, rauhattomaksi tekevää, jonkinlaista räjähdystä kaipaavaa.

Vieraan kansakunnan sorto! Sen, mikä meissä oli heikkoa, se heikonsi monin verroin, sai meidät itse tuhoamaan itseämme puheillamme!

Jo toista vuosikymmentä oli siitä, kun Suomen oma sotalaitos, Venäjän pelkäämä, — ja syyllä kylläkin, sillä siinä tuntui vahvoja suomalaisen vapaudenkaipuun oireita, — oli lakkautettu: etäisen ukkosen ensimmäistä jyrinää; teko, joka sinkosi täällä suurenkin yleisön keskuudessa ensimmäiset oikean venäläisvihan kipinät. Vihan kipinät, ja ylpeydenkin: suomalaista itsetuntoa se teko mairi, koska se osoitti mahtavan Venäjän saattavan peljätä meitä, pientä ja vähälukuista kansaa. Mutta ylpeyden täytyi neuvottomana alistua, toistaiseksi: kun poikiamme tahdottiin lisäksi pakottaa suorittamaan asevelvollisuutensa Venäjällä, tuon yhtäkkiä entistä vihatummaksi tulleen vieraan rodun keskellä, sen armeijaan pirstaleiksi hajoitettuina, nousi kätketty itsetunto: tuli asevelvollisuuslakko. Siinä voitettiin; se oli voimannäyte, josta kansallinen itsetuntomme sai uutta elinvoimaa. Mutta kuinka pitkäksi aikaa! Ei se päästänyt pientä kansallisuutta painajaisestaan. Nyt vasta alkoikin se oikea sorto: venäläistyttäminen salaisilla, kavalilla, turmelevilla keinoilla, kun oli Suomen vastustushalu todella nähty; alkoi masennettavien heikontaminen koko heidän sieluaan myrkyttämällä. Tosin käytettiin julkista väkivaltaakin siinä ohella, Suomen kunniallisimpia miehiä laahattiin Siperiaan tai ajettiin ulkomaille maanpakoon, mutta vaarallisempaa kuin väkivalta oli kannattajien tai petturien hankinta suomalaisten omista joukoista. Mitä vielä siitä, että jotkin katukilvet vaadittiin venäjänkielisiksi, tai sellaisestakaan, että Suomen vielä varsinaisesti olematon, mutta ajatuksissa ja mielikuvissa yhä selvenevä lippu, jonka maamme runoilijat olivat epämääräisissä haaveissaan sommitelleet ja pystyttäneet kansan sieluun, että se kerran tuleva oli kielletty, tangoista pois raastettu, poljettu, jos se arasti ja milloin minkin muotoisena niihin uskalsi kohota! Pahempaa oli, että sorto kohotti petturit keskuudestamme valtaan ja sai meidät keskenämme kiistelemään, taistelemaan, mikä pelastuskeino olisi parhain, taistelemaan keskenämme ja vihaamaan toisiamme. Puolueet repivät toisiaan ja isänmaan voimaa.

Ahdistusta, alakuloisuutta. Moni toivoi, että isku olisi tullut yhdellä kertaa, odotetun tuhon myrsky päässyt täydellä voimalla puhkeamaan. Mikä myrsky? Kapinako? Siitä ei ollut selvyyttä.

Joskus tuntui, että se myrsky, ratkaisu, tulisi jo tuossa paikassa. Sellaista oli suurlakon aikana. Sellaista Viaporin kapinankin lyhyinä ja kaameina päivinä, — kaameina meille, joille verinäyt olivat olleet pitkät ajat outoja, — päivinä, jolloin jo kansan pohja-aineksetkin, työläiset, ottivat osaa taisteluun hirmuvallaksi kasvavaa sortoa vastaan. Mutta ne tapaukset olivat ainoastaan pieniä ukkosen rämähdyksiä vielä, harhailevia pikkupilviä, — menivät ohitse, haipuivat ilmanrannan alle. Mutta niissä kohahteli halu ratkaisevaan taisteluun, voittoon tai kuolemaan. Kohahteli ja vaimeni, raukeni ja sekautui. Missä tyydyttiin edelleen tavoittelemaan säilytellä ainoastaan sellaista vaatimatonta kuin autonomiaamme, toivottiin vain pientä hengähdyshetkeä, joka saatiinkin, lyhyeksi aikaa; missä jälleen kirottiin salaa, kun taasen kavaltajat piankin ilkkuivat: uusi sorto oli alkanut, entistä perusteellisemmin, entistä ovelammin, sitkeämmin. Maa joutui entistä tuskallisempiin sisäisiin riitoihin ja keskinäiseen vainoon. Pyrkihän enemmistö, ainakin perustunteillaan kaipasi, samaan: maan vapauteen laajemmassa tai pienemmässä muodossa; mutta jo seisoivat alemmat ja ylemmät kansankerroksetkin vastatusten, ahdingon sekauttamina, tietämättä, mitä oikein tehdä, miten pelastua ja pelastaa isänmaa. Vastatusten ylemmät ja alemmat, sillä alemmat uneksivat perinpohjaista vallankumousta, ja vapautta Venäjän vallankumouksellisiin liittyen, jota vastoin ylemmät kansallista toimintaa. Ja ylemmätkin luokat vihoittelivat toisilleen keinoista, entistä enemmän, koska jokin puolue piti hetkellistä alistumista ja näennäistä nöyräselkäisyyttä parhaimpana keinona, toinen taas rauhallista protesteerausta, vastaanhangoittelua siviilimiehen aseilla, passiivisella vastarinnalla, kolmas jälleen jo melkein aktiivista, uhkarohkeaa yrittelyä: aseiden hankkimista jonkin vastaisen hyvän tilaisuuden varalta, ja pommien käyttelyä siinä lomassa. Keskinäistä riitaa, sadatusta, häväistystä, vihaa olivat monet vuodet maailmansodan edellä. Sameaa vettä, jossa maan huono aines, onnenonkijat, tunnottomat tai rappiolle joutuneet, kalastivat. Lokaa, johon heikkojen usko kaikkeen ihmisyyteen hukkui. Sellaista oli ollut Tistelbergin nuoruuden ja ensimmäisen miehuusiän aika, — tausta, jota vastaan hänenkin epäilevä sielunsa kuvautuu selvempänä. Entinen toivorikas, terveen nuorekas Suomi vajosi kasaan ja alkoi mädätä kuin sieni.

Uudistuksista, joita aika kaipasi niin hengen kuin aineen aloilla, ennen kaikkea uskonnollisten ja kirkollisten katsomusten uudistuksesta ja kansan talouden voimistamisesta, ei tullut mitään: Venäjä oli vastassa; ja ne suomalaiset, jotka etujensa tai uskomustensa vuoksi hekin näitä uudistuksia vastustivat, saivat tuekseen hyvän tekosyyn venäläisyyden uhasta, joka kielsi herättämästä uusia kysymyksiä, uusia kiistanaiheita. Tuli kehityksessä seisahdus, ja siitä vihoittelivat pohjakerrokset, varsinkin sosialistit, kansan enimmin uusiaikaisuutta havitteleva osa, ennen kaikkea oman maansa vanhoillisille, porvaristolle. Juopa alempien ja ylempien luokkien välillä kasvoi nopeasti. Turhia syytöksiä kahden puolen, — eikä pelastusta: mahtava Venäjä esti keskinäisten asiaimme luonnollisen selvittelyn. Ei pelastusta! Ja ylemmistä luokista, sivistyneihin lukeutuvista tai luetuista, monen monet, veltommat ja epäilyksen kalvavaa tautia sairastavat, vaipuivat välinpitämättömiksi, kuka koettaen nauttia hetkestä, hätäisesti ja kiivaasti huohottaen kuin helteisillä hetkillä ennen toivottua ukkosilmaa, kuka taas heittäytyen pitämään huolta vain itsestään, ken antautuen keinottelulla kukkaroaan paisuttamaan, ken muukalaisten kätyriksi, pyrkien heidän antamiinsa virkoihin: niin korkeimmista asemista nälkäisille rentuille suotuihin kurjiin sanomalehtisensorin paikkoihin asti.

Ja kuitenkin: vaikka toiset sivistyneeseen luokkaan kuuluvista nauttivat, toiset keräsivät rahaa, ja alempi luokka heitä halveksi, niin julkeimmat kätyrit toki saivat olla yksinään, kaikki kätyrit eristettyinä, halveksittuina, pilkattuina, monikin heistä vain odottaen, milloin salama heihin lopulta sittenkin iskisi. Sillä taivas musteni yhä. Ja yhä selvemmin nähtiin kaksi ukkospilveä: venäläisten sortoa vastaan nousi toinen, vähäinen vielä ja hajanainen, hatara ja sekava, mutta yhä kiivaammaksi värittyvä: maan vapaudenkaipuu.

Ilkkuvia tai synkkiä onnenonkijoita! Auttamattoman perikadon ennustajia! Välinpitämättömiä katselijoita. Tuskastuttavaan poliittiseen ilmaan kyllästyneitä, jotka etsivät virvoittavaa varjoa omasta yksilöllisestä elämästään.

Mutta myöskin passivisteja, kuten sanottu: sellaisia, jotka toivoivat kansalle pelastusta valistuksesta, — valistuksen mukana kasvavasta passiivisesta vastarinnasta.

Sellainen oli ilma ennen maailmansodan puhkeamista. Sitten tuli se sota. Nyt se jyrisi parhaillaan, Saksan aseet voittivat uusimpia laakereitaan.

Siltä sodalta oli paljon odotettu. Luottavimmat uskoivat, että siitä seuraisi Venäjän tuho, ja varustautuivat Suomen osalta sitä tuhoa jouduttamaan: aktivistit. Vaatimattomat toivoivat ainakin, että se sota saisi Venäjän edes tällä hetkellä kavahtamaan ärsyttämästä jo pari vuosikymmentä pahasti katkeroittamiaan. Kavahtaisi, ja jättäisi vainonsa sille parempaan aikaan. Mutta hämmästykseksi ja epätoivoksi kävi toisin. Aivan äskettäin oli päässyt liikkeelle huhu, joka sitten yhäti varmistui, että Venäjä aikoi, ja tällaiseen aikaan, keskellä pahinta omaa ahdinkoaan, pakottaa venäjänkielen opetusaineeksi kansakouluihinkin: isku Suomen kansan kaikkein arimpaan, suoraan sen sydämeen.

Vaatimattomat masentuivat. Aktivistit yltyivät. Pessimistit myrtyivät, väsyneet pyrkivät yhä enemmän johonkin viileyteen tästä tukahduttavasta ilmasta, kirkkaaseen veteen tai rapakkoon, sama se nyt.

Ja sitten huhuttiin lisäksi, että suomalaiset, jotka olivat asevelvollisuuslakollaan toki kerran pelastuneet, säästyneet sellaisestakin perikadosta kuin venäläis-japanilaisesta sodasta, jossa olisivat saaneet vuodattaa verensä vihatun rodun puolesta, yritettäisiin kohdakkoin viedä väkivaltaisesti Venäjän rintamalle, kaatumaan saksalaisten voittamattomien sotakoneiden kuulista, kaatumaan perivihollisensa hyväksi Venäjän uhriteuraina.

Koko maa huokasi, tukehduttavassa ahdistuksessa. Mutta jotakin piti toimeliaiden ja vastuuntuntoisten tehdä. Ainakin oli yritettävä yhäti valistaa kansaa.

Kansanopistoille ei venäläistytetty hallitus antanut enää tukea.

"Hyvä", sanoivat kansanvalistukseen turvautuvat, "varat on nyt koottava omin voimin, asianharrastajain toimenpiteillä." Tällekin seudulle oli suunniteltu kansanopistoa. Mahdollista, ettei sitä nyt saataisikaan perustaa. Mutta yrittää täytyi kuitenkin: hommata rahoja; ehkä oli koittava parempi aika, ja sitä varten oli työskenneltävä.

Seurahuoneella ne iltamat tulevan kansanopiston hyväksi pidettiin. Lupa oli saatu kuin ihmeellä.

Sateisena syyskuun lopun iltana ne juhlat olivat.

Seurahuone oli vanha, pitkä, harmaa puurakennus kaupungin vierellä kulkevan harjun eteläisellä rinteellä. Alueen ympärillä oli korkea ja sammaltunut lankkuaita, jossa oli pari suurta, monet kerrat korjailtua porttia. Toinen pää rakennusta oli osaksi maan sisään vajonnut, toinen korkeammalla, kalliontöyrylle perustettuna. Musta asfalttikatto vinossa. Pihalla muutamia seljapensaita, joissa tähän aikaan syksyllä paistaa mätäneviä marjarypäleitä. Pitkin lankkuaidan vartta siperialaisia hernepuita lakastuneina, syksyn vetisessä tuulessa kahisten. Sisältä ikkunoista mahtava näköala suurelle merenulapalle asti.

Paljon on vanhalla Seurahuoneella aikoinaan hommailtu, vielä enemmän pidetty huvia: etenkin ruotsalaiset herrat muinoin, kun kaupungissa vielä oli vähän suomalaista väestöä eikä niillä vähillä sivistystä eikä valtaa. Pidetty huvia, juotu vankasti, joskus päivittäin, viikoittain, eräät ukot kaiken ikänsä, ennen vanhaan. Ja nyt jatkaa osa suomalaisia menneitten latua.

Melkein Seurahuoneen vieressä, niin lähellä sitä, tuolla vanhanaikaisen kirkon takana, on kaupungin vanha hautausmaa, mustine hautakivineen ja valkeine, ikäänkuin käsivarret hajallaan seisovine risteineen. Sammaltuneen kiviaitansa keskellä, harjun rinteellä, ikäänkuin hyllyllä. Siellä makaa tuota entistä, enimmäkseen ruotsalaista polvea, sitä "oikeaa" herraspolvea, jonka mukavasta juopon elämästä kulkee yhäti varsinkin alaluokan keskuudessa, sen mieltä ärsyttäen, ihmeitä tarinoita ja jonka jatkajia, ikäänkuin sen perillisiä, on kaupungissa eräitä vielä nykyäänkin. Siellä ne entiset lepäilevät, suurten mäntyjen ja viidakoksi sakenevien syreenien siimeksessä, omassa erityisessä piirissään: kaupungilla on näet jo toinenkin hautausmaa, uusi hautausmaa, alangolla merenlahden takana. Aukea on se vielä ja runoton. Siellä makaa ikuista untaan enimmäkseen suomalaisia, alempaa, nousevaa luokkaa.

7

Isidor Tistelberg meni Onni Tarkkasen ja hänen rouvansa kanssa noihin kansanopistojuhliin.

Kaupungin Suomalainen Seura oli järjestänyt ne juhlat melkein yksinään, — suuri voimanponnistus, sillä seura oli pieni ja muutenkin heikkovoimainen: sitäkin hajoittivat puolueriidat. Vanhat ja nuoret suomalaiset eivät tänä kiihkeänä aikana sopineet yhteen. Monetkin näiden ryhmien jäsenet pitivät niitä taikka niitä vastapuolueen henkilöitä melkeinpä isänmaan pettureina. Aktivistit, jotka uneksivat koko kansan, niin suomen- kuin ruotsinkielisten, nousua Venäjää vastaan, puuhailivat nykyään joissakin muissa salaperäisissä hommissa kuin kansanvalistusasioissa. Ja sosialistit, he pysyttäysivät nykyään entistä enemmän porvarillisten ulkopuolella, olivat sitten suomalaisia tai ruotsalaisia.

Insinööri Tarkkasta olivat juhlien järjestäjät pyytäneet pitämään iltamissa jonkinlaista esitelmää. Hänen nuori rouvansa oli ottanut pyytäjät ystävällisesti ja innokkaasti vastaan, istuttanut heidät salin tuoleille, kestinnyt kahvilla ja antanut ikäänkuin miehensä puolesta varman lupauksen.

Nyt he kolme tulevat Seurahuoneen portaille ja eteiseen. Rouva Tarkkanen on puettu mustiin, käytännöllisen tapansa mukaan; hänellä on kaulassa vanha, melkein karvattomaksi kulunut kauluri, joka on matkalla levittänyt pienimmästäkin tuulenhenkäyksestä haiveniaan sinne tänne, Tarkkasen ja Tistelbergin kasvoillekin, joten rouvan täytyi pidellä sitä kaksin käsin hiljaa paikallaan ja Onnin varjella häntä sateensuojalla. Juhlatilaisuuden alkuun on vielä kolme neljäsosaa tuntia; Tarkkanen haluaa näet tavata täällä ennen alkua eräitä juhlien hommaajia. Rouva Tarkkanen aikoo jättää kaulurin kaulaansa; Onni nurisee sitä vastaan, ja saakin vaimonsa taivutetuksi antamaan tuon karvanlevittäjän eteisen naulaan.

Eteisen ovella riippuu kuusenhavuista solmittuja köynnöksiä, joista ihan vesitihkuisessa ja kylmähkössä ilmassa lähtee raskasta ja äitelää tuoksua; se haju muistuttaa Tistelbergin mieleen hautausmaata, ja hän nyt ei kärsi hautausmaata: vaikka se on useinkin hänen ajatuksissaan, ikäänkuin kaiken taustana ja loppuna, — viimeisenä perusteluna, joka suuntaa hänen harrastuksensa hetkelliseen, — niin on se hänelle jotakin ilkeää, jotakin, joka täytyy aina karkoittaa luotaan pois.

Yleisöä alkaa jo tulla Seurahuoneelle. Harmaan valkeaksi maalatun eteisen kattosähköjen valossa näkee Tistelberg siellä kuihtuneen konttorineidin, joka hoitaa kaupungin vanhoillissuomalaisen lehden konttoriasioita. Ja on hoitanut sen raha-asioitakin, jo viisitoista vuotta, kuluttanut siihen nuoruutensa, miltei terveytensäkin, kuivettunut, kutistunut, saaden aina viiden vuoden kuluttua parinkymmenen markan lisäyksen pieneen palkkaansa. Hänen kasvonsa ovat kapeat, nenä luonnottoman terävä, ja silmien valkuaiset näkyvät liikaa. Tistelberg muistaa joutuneensa viime talvena nuorten suksiretkellä hänen kanssaan sattumalta samaan mäkeen, joutuneensa kahden kesken. Tistelberg oli kehottanut häntä laskemaan perästään alas jäälle, vaikka mäki olikin verrattain jyrkkä. Ja insinööri laski itse edellä, vaivoin pysyen suksillaan; neiti noudatti kehotusta, niin että kaatui ja loukkasi kasvojaankin. Vielä pahemmin loukkautui konttoristin mieli. Hän luuli, että Tistelberg oli pitänyt häntä pilanaan, järjestänyt hänelle aikomuksella moisen kepposen. Tistelberg nauroi. Neiti lähti sanaakaan virkkamatta muun nuorison joukkoon, ja on sen jälkeen Tistelbergiä tuskin tervehtinyt. Nytkin tervehtii hyvin jäykästi. Tistelberg säälii häntä, tuota epäluuloista poloista, tuota onnetonta, jota hän muuten pitää itseään syyllisenä elämänsä kohtaloon: yksinäisyytensä, joka on johtunut siitä, että hän antaa lehtiyhtiön kiristää itseään ja kuihduttaa itsensä kuoliaaksi. Olisi ollut aikoinaan rohkeampi: etsinyt elämää! Mutta kuinka voi sen tehdä ihminen, joka ei ole siihen luotu?

Muitakin tuttuja, sekä Tistelbergin että Tarkkasen, oli eteisessä, vaatenaulakkojen luona. Tuossa hyöri jokin toinen Tistelbergille tuttu neiti, nuori, mutta pystynenäinen, reippaana ja touhukkaana, iloisesti ja rämisevällä äänellä ystäviään tervehtien, järjestellen kiharoitaan kuvastimen edessä ja astuen sitten saliin hajasäärin miehen askelilla; kaupungin toimeliaimpia vanhoillissuomalaisia. Ja tuossa maalaisia, — eräs tuttu maanviljelijä, isohkon tilan omistaja, punanaamainen, kainon, mutta ovelan näköinen, hiljaisen rouvansa rinnalla. Sitten tuli toinen maanviljelijä, pönäkkä ja paksu, pyntätyn puolisonsa ja vielä enemmän pyntätyn pikku poikansa kanssa; rouva, jokin vuosi sitten kiertokoulun opettajatar, hehkui juhlaintoa: hänen silmänsä hohtivat kuin lasi, kulmakarvat ja posket olivat tuntuvasti maalatut. Leijuvin askelin ja tulisin kohteliaisuuksin riensi hän Tarkkasten luokse, hulmutellen silkkileninkiään; ja hetken kuulumisia tiedeltyään lähti sitten samoin, ikäänkuin hypellen bufettiin, joka oli ruokasalissa; sanoi, että hänen miehensä piti nyt tarjota hänelle jotakin, ja, jos mahdollista, pojalle jäätelöä. Hän oli tilanomistaja Akseli Jorvaksen rouva tai emäntä, sota-aikana metsillään huimaavasti rikastuneen talollisen, isokokoisen ja järeäkasvoisen. Eteinen täyttyi yhä enemmän, kaupunkilaisilla ja maalaisporvareilla, aikuisilla ja nuoremmilla.

Tistelberg meni Tarkkasen ja hänen rouvansa perästä ruokasaliin, juhlasalin viereen. Siellä seisoikin joukko juhlien toimihenkilöitä, joita Onni tahtoi tavata. Jo ovelta huomasi Tistelberg keskellä lattiaa toimittaja Idellin. Rolf Idellin tai Rollin, kuten häntä läheiset tuttavat ja ystävät kutsuivat. Rolf Idell käveli ja pyörähteli toisten keskellä, herrojen ja naistenkin. Tuo aina innostunut, aina kiistelevä, — politiikasta, — itsepäinen ja lapsellinen Rolf Idell, kaupungin nuorsuomalaisen lehden toimittaja. Hän oli pitkä mies, tukka harva ja vaalea, pieni tupsu korkealla, jalolla otsalla. Hän löi nyt siinä kämmeniään yhteen, heilahti kierroksen kannoillaan, ja huudahti äänellä, josta kajahti kiihkomieltä:

"Kas niin, minä olen hyvilläni näistä juhlista. Me saadaan varmasti tänne paljon väkeä, kiitos olkoon sinunkin, veli Vihtori Korpelaisen! Mitähän nyt tuo oluttehtailija, — tuo pösö, tuo paatunut hapatus, —mitähän nyt itse tehtailija Iivari Blöcker sanoo! Sveesi! Häneltä ei ole tietysti lähtenyt pennin hyrrääkään kansanopistomme hyväksi. Onko häneltä kukaan käynyt pyytämässä silloin, kun kantarahastoa kerättiin? Kiusalla pyytämässä. No niin, hän ei nyt anna millekään yhdistykselle mitään, lukuunottamatta ruotsalaisten klubia, jossa juodaan ja vanhoillisuuden rankkiin hapataan. Hapatkoot sinne vain! Kansa itse osaa nyt jo hankkia itselleen varat, omasta kukkarostaan. Valistusta tänne täytyy saada. Sveesiherrat, he eivät ole välittäneet mitään kansasta, eivät edes ruotsalaisestakaan. Siinä heidän rakkautensa omaakin rotuaan kohtaan. Mutta me suomalaiset, me valistamme omamme. Ja valistuksen mukana tulee varallisuutta. Varallisuuden keralla jälleen — paljon lapsia, paljon tulevaa, voimakasta polvea! Tervettä suomalaista rotua. Siten saadaan tänne niin valtava suomalainen enemmistö, että… Mutta jo sitä ennen… nyt jo voimme hankkia monta paikkaa enemmän kuin ennen valtuustossa ja muissa virastoissa. Ja silloin isketään kauniisti sellaisten kuin Blöckerin suonta verotuksessa: Blöckerin olut- ja viinasuonta. Ja silloin, — silloin lopultakin täytyy sveesipomojen antaa kansan työllä kerättyjä varojaan kansan hyväksi. Pienemmät eläjät pääsevät vähemmällä, vaurastuvat, voivat elättää paljon iloista nousevaa polvea…"

"Tämä Rolli-poika on hiukan sosialisti", huomautti tuskin tuntuvan pisteliäästi pastori Myötyri, punakka, siisti, kiharatukkainen mies. "Mutta mukava ja sovinnollinen poika hän lopultakin on. No niin, voisihan noiden ruotsalaistenkin antaa elää…"

Rolf Idell ei häntä kuullut; jatkoi vain innostuneita huudahduksiaan valistuksesta, sen vihollisista, varallisuudesta, paljoista lapsista.

"Paljon lapsia!" höhötti kolisevalla äänellä itsekseen eräs nuorukainen, lihava ja isomahainen, joka seisoi selkä köykyssä uunin luona, jokin paperirulla kädessä, Hän oli runoilija Kyösti Keretti. "Tuvat täyteen lapsia. Likaisia lapsia. Se on Rollin keksintö… höhö!"

Kukaan muu kuin pastori Myötyri ei häntä kuullut; pastori vilkaisi häneen, rypisti kärsimättömästi kulmiaan ja haukotteli.

"Jätä sinä, Rolf, utopiasi, sosialismisi", naurahti hän jälleen ja taputti toimittaja Idelliä olalle.

"Mitä?" huudahti Idell hämmästyen ja käännähti. "Enkö sitten saisi olla hieman sosialisti, sillä tavalla? Nuorsuomalaisten ohjelma sallii paljon uudistuksia, sosialismia hyväksymättä. Se ajaa sellaisia asioita kuin… Maanomistusolot ovat meillä nurinkuriset; torpparien vapautuksesta ei ole tullut kypsää. Ja siihen ovat syynä vanhoilliset… varsinkin nämä pösöt… nämä sveesit… etuoikeuksineen; nämä klubiinsa sulkeutuneet, siellä hautuneet kuhnurit. Kirkkoa minä kyllä kunnioitan, mutta eihän valistus, eihän viinapomojen vastustaminen ole kirkon vastustamista…"

"Oikeassa olet, veli Rolli", lausui nyt myöntävästi ja kehotellen eräs punakka, kirkassilmäinen herra, lehtori Korpelainen. "Sinä olet aivan oikeassa: ethän loukkaa uskonnollisia tunteita, ethän horjuta uskonnon perustuksia, vaan tahdot hävittää epätervettä elämää: suvun veren pilaamista juopottelulla. Raittiiksi meidän on saatava Suomi. Ja se saadaan: kansa sitä tahtoo, ja sen tahto on pyhä! Se, juuri se on kaikkein tärkein kysymys nykyään. Valistus on siinäkin parhain alku. Ja sitten, kun kansa on valistunut, käytämme pakkoa."

Onni Tarkkanen hymyili epäuskoisesti. Pastori Myötyri naurahtikin sille. Runoilija Keretti huudahti:

"Hahaha, eipä viina Korpelaisellekaan pahaksi olisi. Kyllä vain hänen niskansa kestäisi ryypyn, haha. Mitähän olisi, jos juottaisi hänelle oikein ämpärillisen, haha".

Keretti oli lähestynyt Tistelbergiä; hänelle hän nämä viime sanat puhuikin, nauraen niin että vedet tihkuivat hänen silmistään:

"Kokonaisen ämpärillisen… bolssia. Ei olisi pahimmaksi. Ja siinä tilassa lähettää hänet kouluun, opettamaan pojille ja tytöille uskontoa. Se olisi lehtorille… hahahaa."

Keretti purskahti sellaiseen nauruun että oli tikahtua, köykisteli paksua mahaansa, yski ja kiemuroitsi.

Lehtori Vihtori Korpelainen katseli pahasti Kerettiin, mutta jatkoi puhettaan toisille herroille, äskeistä jyrkemmässä ja vakavammassa sävyssä. "Kieltolaki tulee. Koettakoot raukat pullistella miten hyvänsä vastaan, niin se tulee. Se tästä sota-ajasta onkin suuri hyöty, että totutaan väkijuomien säännöstelyyn. Väkijuomat ovat jo sotilasviranomaisten puolelta ravintoloissa kielletyt, ja siitä on helppo jatkaa siihen, johon meillä on tärkeintä päästä, raittiuteen."

Rolf Idell taputti lehtori Korpelaista olalle:

"Hyvä, sinä lasiin sylkevä Vihtori. Sinunkin aatteesi on hyvä. Mutta tuopa sota-aika mukanaan muitakin kieltoja ja säännöstelyjä, joita voidaan sitten jatkaa, kun sota loppuu. Estää edelleen kiskomasta vuokra-asunnoilla…"

"Eivät ole liioin ne säännöstelyt nytkään auttaneet", huomautti insinööri Tarkkanen. "Aina ihmiset keksivät vastakeinonsa, kun haluavat voittoa ja taloudellinen tilaisuus sitä tarjoaa…"

Rolf Idell ei häntä kuullut. Hän jatkoi:

"Sota tuo koko maailmaan paljon uudistuksia. — Niin, minä siunaan, kiitän onneani, että olen saanut elää… näin ihanassa ajassa. Että olen saanut nähdä — koko maailman sodan!"

"On sekin rauhanystävä", keskeytti pastori Myötyri. "Rauhan aatteen ajaja!"

"Sitä olen", väitti Rolf Idell. "Jos nyt siitä jälleen puhe tulee, —siitä olisi paljon puhumista. Mutta ennen kaikkea tällä sodalla ajetaan rauhan asiaa. Saksa joutuu tappiolle, Ville-keisari saa selkäänsä: Villen viikset vedetään alas, hänet alennetaan konttoristiksi." Toimittaja Idell nauroi iloisesti. "Sillä Saksa on syynä sotaan. Se on militaristinen valtio ja valmistanut sotaa. Englannissa ei ole tavallisesti asevelvollisuuttakaan, vaan ainoastaan palkattuja joukkoja: siis tavallaan poliiseja, eikä sotalaitoksen orjuutta. Katsokaa, kuinka sen sijaan Saksassa! Neljäkymmentä vuotta on Saksa varustautunut sotaan. Armeija on ollut sille tärkeintä. Sotamiehiä, sotamiehiä. Siitä olisi puhumista, mutta tämä lyhyt hetki ennen juhliamme ei sitä salli, ikävä kyllä. Mutta katsokaa, onko tämä nyt niin kaunista, sankarillista: astella näin!"

Rolf Idell näytti pitkillä jaloillaan, kumarainen selkä koukussa, miten saksalainen sotamies marssii:

"Lankkumarssia, mikä komea näky. Ja sitä me suomalaiset nykyään alamme jumaloida… noita Saksan näennäisiä voittoja. Varsinkin ruotsalaisemme Saksaa ihailevat: tietysti, hekin muka ovat germaanilaista rotua. Sukurakkautta. Vaikka ovat enimmäkseen ruotsalaistuneita suomalaisia. Ja vanhoillisistamme olisi hauska, jos Saksa voittaisi. Mutta eipäs voita…"

"No, no… eihän sitä aivan tiedä", nurisi pastori Myötyri hiljalleen.

"Sen tietää, — jos ymmärtää!" väitti Rolf Idell. "Kuulkaa nyt, minä olen tutkinut näitä asioita! Neljäkymmentä vuotta on Saksa huutanut: Deutschland über alles… Saksa kaikkialle! Aseilla kaikkialle! Se on rikos; se katsomus on keskiaikaista aseiden ylivallan ihailua. Ranska on hoitanut kulttuuriaan, samoin Englanti. Mutta Saksa erehtyy, jos luulee, etteivät toiset suurvallat, sellaiset kuin Ranska ja Englanti, pysty sotilaallisiin voittoihin, jos tahtovat niihin alentua. Sen saa Saksa nähdä. Mutta me, me suomalaiset, ja etenkin germaanimme, olemme siinä määrin hölmöjä, että uskomme Saksan voittavan, ja rupeamme melkein tappiolle joutuneen liittolaiseksi. Tiedättekös, että meillä on aktivisteja! Meiltä on mennyt nuorukaisia Saksan armeijan riveihin. Taistelemaan Venäjää vastaan. Ville-keisari on muka luvannut, että kun hän saa niin ja niin monta kymmentä tuhatta suomalaista soturia, tekee hän vastalahjaksi Suomen vapaaksi. Hän sen muka tekee vapaaksi — selkäänsä saava raukka. Muistakaa Englannin rikkautta, sen sotalaivastoa, muistakaa Ranskan varallisuutta ja sen joustavaa diplomaattista älyä. Ja Venäjänkin suuruutta! On vaarallista, että lähetämme poikiamme Saksan puolelle. Venäjä saa heistä mainion tekosyyn meitä vastaan. Tässäkin kaupungissa…"

"Niin, Klingstedt", virkahti pastori Myötyri, mutta vilkaisi ovelle. Siellä ei näkynyt ketään… ei poliisimestaria, eikä poliisejakaan tällä hetkellä.

"Juuri niin, maisteri Klingstedt!" huudahti toimittaja Idell. "Hän on mieletön…"

"Mainitaanhan kuitenkin hiljempaa nimet, — jos näistä asioista kannattaa puhuakaan", suostutteli pastori Myötyri.

"Minunkin mielestäni on anteeksiantamatonta, että nuorukaiset… siten rupeavat kummittelemaan aseilla", virkkoi Onni Tarkkanen arvokkaasti. "Joitakuita kuuluu jo joutuneen kiinni, on viety Pietariin. Surkea loppu heille tulee. Mutta maalle he tuottavat vahinkoa…"

"He ovat isänmaan kavaltajia!" huudahti nyt salin toiselta puolelta kalvakka, pienikokoinen mies, joka siellä oli istunut itsekseen ja vaiti erään pöydän ääressä, — kaupungin vanhoillissuomalaisen lehden toimitussihteeri.

"Hyst, hyst", kiiruhti pastori Myötyri häntä vaientamaan. "Ei viitsitä puhua tällaisista, ikävistä asioista… me rauhanmiehet."

"Niin, valistus on pienen kulttuurikansan aseita", sanoi lehtori Korpelainen. "Minä — en tosin saata paheksua nuorukaisten rehellistä intoa; mutta heille pitäisi opettaa tehokkaampaa kansakunnan pelastuskeinoa — valistusta."

"Niin juuri, kunnon Vihtori", huudahti Rolf Idell. "Ja muidenkin opettajien pitäisi nähdä yhtä etäälle kuin sinä, Vihtori. Kauemmaksi lähinäköisiä, rilliniekkoja silmiään, kuten tuo — Klingstedt. Mutta hän: kuuluu uskottelevan nuorisolle, jopa vanhoille, partaleuoille miehillekin, sellaisille kuin esimerkiksi paksulle Blöckerille, —saksalaisperäistä sukua, — että Saksa voittaa ja että suomalaiset vapaaehtoiset heidän joukossaan jotakin merkitsevät. Uskottelee, että nuo jääkärit, kuten heitä aletaan nimittää meillä, ovat valloittaneet ranskalaisilta sen ja sen kukkulan, voittamattoman linnoituksen, jota saksalaiset itsekään eivät pystyneet saamaan valtaansa! Naurettavaa! Lorua! Mutta meille ylen vaarallista! Miten käy, jos Saksa yrittää nousta rannoillemme, — tietysti nielläkseen meidät valloitusmaana, ja me hullaudumme kenties hassuihin hommiin Venäjää vastaan, saksalaisten avulla, tai heidän hyväkseen? Voittava Venäjä murskaa lopulta meidät kostoksi. Niin, niin, synkät ajat odottavat Suomea noiden järjettömien aktivistien tähden…"

"Jumala meitä varjelkoon", huokasi pastori.

"Mikä… kuka yrittää nousta rannoillemme?" kysyi runoilija Keretti, tullen nyt muuta seuruetta lähemmäksi. "Mille rannoille? Tännekö?"

"Tännepä tänne, sitä toimittaja Idell tarkoittaa", sanoi hänelle Tistelberg.

"Tänne!" huudahti Keretti. "Mitä varten tänne?"

"En tiedä."

"Mitä varten?" tiukkasi Keretti. "Eihän — täällä ole linnoituksiakaan… Mahdotonta… haha."

"Senpä tähden juuri", pisti Tistelbergin päähän kiusoitella runoilijaa. "Siksi ettei ole linnoituksia. Miksi saksalaiset tahallaan hyökkäisivät varustuksia vastaan? Nousevat maihin sellaisesta paikasta, mistä on helppoa, missä ei ole varustuksia."

"Niinkö luulette?" sanoi Keretti ja hapuili hitain sormin päälakeaan.

"Niin, tietysti…"

Keretti puhalsi suustaan muutamia tuskastuneita henkäyksiä. Vihdoin hän sanoi:

"Se tässä vielä tarvittiin! Kun Helsingistä jo heidän tieltään sai laputtaa: pelättiin, että he tulisivat sinne. Luulisi heille jo Varsovan ja Puolan riittävän. Pysyisivät siellä! Mihinkä tässä joudutaan, jos he tänne…? Sodan jalkoihin. Se on… se ei ole kovin makeaa. Luuletteko te tosiaan, että he…"

Tistelberg piti edelleen Saksan maihinnousua hyvin mahdollisena.

Keretti alkoi sadatella ja hikoilla. Hän nauroi ontosti, tohisi nenäänsä toista sieraintaan kohotellen, ja yltyi huudahtelemaan:

"Kirjoitapa sitten tällaisena aikana mitään. Aina häiriöitä! Suora mahdottomuus tehdä työtä. Niin, tai ainakin se kysyy yli-inhimillisiä ponnistuksia!"

Hän lausui pousaamalla sanan: yli-inhimillisiä.

"Sota ei ole hauskaa", hän jatkoi. "Muistan aina, kun saksalaisia odotettiin Helsinkiin ensi kerran. Se oli elokuussa vuonna 1914. Muistan ilmielävästi: se oli elokuun viideskolmatta päivä. Saksalainenhan saattoi tulla pommittamaan Helsinkiä milloin tahansa. Asuin silloin siellä. Ei ole leikkiä sellaisten repivien, raatelevien kranaattikapsäkkien saanti niskaansa! Ei minua huvittanut yhtään koko lysti! Ja eräänä yönä jyrähtää koko talo niinkuin olisi tykeillä ammuttu. Mokomaa! Pukeudu keskellä yötä, ja odota päivän valkenemista… että mitä se oikein oli ollut. Mutta silloin minä päätin, että muutan Helsingistä loitommalle… Siitä saakka olen asunut täällä, ja nyt…"

Tarina oli Tistelbergille tuttu; koko kaupunki siitä tiesi, kertoi omalla tavallaan: nimittäin että siinä talossa, jossa Keretti oli asunut, oli portti yöllä, myöhästyneiden yökulkijain tullessa, paukahtanut, ja siitä oli Keretti säikähtänyt niin että muutti tänne pois Helsingistä, uhkaavan sodan jaloista.

Tistelberg kysyi:

"Mikä se pamahdus ja jyrinä sitten oli?"

"Mikä?" toisti runoilija. "Olipahan vain… hehe… jokin paukkuva portinpuolisko. Joku ilkeyksissään sitä paukutti. Eiväthän kaikkien hermot sellaista kestä. Sitä olisi pelästynyt kuka tahansa. Pom, pom, pom… ja sitten ikäänkuin kranaatista, kun se räjähtää. Hahaha. Olipa se pommi." Hän nauroi venytellen, laiskasti. — "Mutta mitä helkuttia saksalaisilla nyt olisi tekemistä täälläkin?"

"En tiedä."

"Mutta minne he täältä pyrkisivät marssimaan? Mitä te luulette? Pietariinko?"

"Niin, hm… jaa…"

"Pietariinko? Turha yritys. Se on lujasti linnoitettu… tuskin he sitä… Ja — ei suinkaan täällä meillä nyt mitään kapinaa valmistella."

"En tiedä."

"Se olisi hullun tuuma. Mitä me sellaista vastaan kuin Venäjää mahtavaa keisarikuntaa! Vai mitäs te arvelette?"

"En tiedä", toisteli Tistelberg yhä.

Muut herrat juttelivat yhä edelleen omassa ryhmässään, ympäröiden innokkaasti ja perusteellisesti selittelevää toimittaja Idelliä.

"En tiedä, en tiedä", huokaili Tistelberg Keretille.

Silloin tuli sisään pastori Myötyrin rouva, vanhahtava, pitkä, kellertävä ja laiha. Hän meni miehensä luokse, pani hellästi kätensä hänen olalleen ja sanoi hiljaisella äänellä:

"Rakas ukkoseni, minä luulen, että meidän pitäisi jo alkaa. Juhlasali on miltei täynnä väkeä… Näyttää oikein onnistuneelta… Kello on jo vähän yli puoli kahdeksan."

"Jahah, jahah… aletaan sitten", vastasi pastori.

Keretti hätäili:

"Ja, helkkari, nyt minäkin tässä unohdin työni viimeistelyn, tuon sodan tähden. Valvoin viime yönä aivan aamun valkeamaan kirjoittaen tätä runoa, juhlarunoa. Mutta johtui äsken mieleeni, että muutamia kohtia siitä voisi muuttaa; sellaisia sivuseikkoja kylläkin kuin olisiko pantava 'väristen', pro 'vavisten'. Sillä jos sanoo 'väristen', tulee sanaan jotakin tiukempaa, tuskallisempaa; tuo on hiukan kuin terävä ase, joka tunkee lihaan, hermoihin. Vai mitäs te tästä asiasta arvelette, insinööri Tistelberg?" lopetti hän verkalleen, siristellen toista silmäänsä.

"No, en tiedä; en ole runouteen perehtynyt", vastasi Tistelberg.

8

Tistelberg oli koettanut väistyä Keretin tieltä syrjään, mutta runoilija seurasi perässä. Niin olivat he tulleet eteisovelle. Siinä sanoi Keretti:

"Jos tahdotte kuulla… niin lukisin teille mielelläni runoni… ennen esittämistä. Olisi hyvä, että joku sen kuulisi. Mennään pukuhuoneeseen. Korjaan siellä nuo mainitut kohdat, ja sitten voin lukea ääneen… Minä olin tätä runoa kirjoittaessani kummallisessa tilassa… ikäänkuin jossakin valomeressä, eteerisessä, korkeassa; kaikki hetkellinen katosi ympäriltäni. Kirjoitin sen ihan kuin itsestään. Niin, aivan kuin ilman omaa aikomustani helähti korvissani soimaan nämä alkusäkeet, joten sain ne pistää paperille heti valmiina."

Ja Keretti alkoi lausua, verkkaisella äänellään ja yhä kovemmin ja kovemmin, runonsa alkusäkeitä, kohottaen tuon tuostakin kättänsä ilmaan. He seisoivat nyt eteisen puolella, jossa kuhisi väkeä, kirjavaa juhlayleisöä päällysvaatteitaan riisuen tai edestakaisin kävellen. Joku nainen riensi ulko-ovelta insinööri Tistelbergin luokse, tumma ja hieno kappa yllä, ja sanoi, hyvää iltaa toivotettuaan:

"Antakaa anteeksi, insinööri… mutta tahtoisin tietää, onko insinööri Tarkkanen täällä? Missä hän mahtaa olla? Miehelläni olisi hänelle asiaa."

Keretti lausui Tistelbergin takana ja vieressä runoaan, sikäli minne tungos heitä milloinkin hiljalleen työnteli.

Tistelberg ei tuota naista tuntenut; mutta tiettävästi he olivat tuttuja, jossakin toisilleen esitettyjä, koska rouva hänet tunsi. Naisen ääni oli hapuileva, melkein sammalteleva; hän ikäänkuin haki avuttomasti sanoja, äänensointukin oli ruotsinvoittoista, hän ei siis oikein osannut suomea. Hänen kasvonsa näyttivät huonohipiäisiltä. Tistelbergistä hän vaikutti vastenmieliseltä. Tistelberg ajatteli: — Mikä lienee porvarisrouva, touhuileva, ja tärkeä niinkuin kaikki muutkin täällä.

Rouvan keralla tuli Tistelbergin luokse joku pitkä ja tummaverinen mies. Tistelberg neuvoi kysyjää ruokasaliin, jossa kai insinööri Tarkkanen vielä oli, ja käveli sitten edelleen Keretin kanssa juhlasaliin. Tungos tukki heiltä tien; pujoteltuaan hetken ihmislaumassa, jossa haiskahteli välistä hajuvesiltä ja jossa ilma alkoi kuumeta, pääsivät he vähitellen näyttämön eteen, pukuhuoneeseen mennäkseen.

"Mitäs arvelette runostani?" kysyi häneltä Keretti verkakseen, veltolla äänellään.

"Mikäpäs vika sillä! Onhan se… onhan se…", myönteli Tistelberg.

— Kukahan tuo nainen oli? ajatteli hän, tai ei oikeastaan ajatellutkaan: tunsi vain kuin jotakin kaukaista, salaisesti.

"Kyllä se minun mielestäni pitäisi kelvata", sanoi Keretti. "Se on tavallaan palautumista entisiin aikoihin, ensimmäisiin runoihini, joita silloin kiiteltiin."

Keretti mainitsi muutamia kiittäjien nimiä, niitä ja niitä kirjailijoita ja arvostelijoita.

"Satutteko te muistamaan… tai tuntemaan niitä?" kysyi hän, ja kuunteli sitten tarkkaavasti hidastelevaa vastausta:

"Niin noita arvostelijoitako? Tai runojanne? Kyllä… kyllä… Ne ovat minusta hyviä, herättivät huomiota… tai olivat minusta hyviä."

"No ainakin tämä on yhtä hyvä", vakuutti Keretti. "Pitäisi siinä olla sisältöä… ja muodon minä nyt ainakin hallitsen monta vertaa paremmin kuin siihen aikaan. Monta vertaa! Luenpa sen teille… koska kerran tunnutte harrastavan runoutta. Mutta kuinkahan paljon minä voisin tästä työstäni vaatia juhlien hommaajilta… tai Suomalaiselta Seuralta: sekös nämä iltamat on järjestänyt, vai kuka? Voisinkohan pyytää kolmesataa markkaa?"

Keretti oli seisahtunut keskelle käytävää, jossa hän vetäytyi ihmisten edestä vaistomaisesti milloin askelen oikealle, milloin vasemmalle tai antoi sysiä itseään hiukan takaperin, mutta palasi aina Tistelbergin eteen. Siristeli toista silmäänsä hermostuneesti ja uudisti kysymyksensä:

"Tuntuuko summa teistä paljolta? Eikö? Ei sen, jumaliste, pitäisi ollakaan paljon — näinä tällaisina aikoina: tulevat yhä kalliimmiksi. Lihakilo maksaa… mitä lieneekään! Ja leipä…! Kannattipa tämä sota tosiaan… mokoma maailmanmylläys. Ja täytyyhän runoilijankin elää! Ei suinkaan hän pelkällä ilmalla… eikä innostuksella! Siis, mielestänne voisin tuota kunnon seuraa taksoittaa… kuinka paljon?"

Tistelberg ei asiaa tietänyt: ei hän ollut edes Suomalaisen Seuran jäseniäkään, kun asui paikkakunnallakin vain ajoittaisin.

"Te siis arvelette, että seura jaksaisi maksaa kolmesataa?" jatkoi Keretti. "Ainakin minä — sen aion pyytää. Ja, helkkari, huokea maksu tämä on vielä siihen nähden mitä muut runoilijat nykyään ottaisivat."

Keretti sanoi erään jo äsken mainitsemansa runoilijan nimen. Sitten naureskeli hän:

"Se poika osaa ottaa… Ja usein tavarasta, jossa ei ole järkeä yhtään ainoaa riviä. Hehehe, ei yhtään ainoaa riviä."

Tistelberg ja pauhaava, puuskuttava Keretti olivat tulleet näyttämön pukuhuoneen ovelle, jonne heidän vaistomaiset askelensa veivät. Tistelberg ei Kerettiä paljon kuunnellut. Hän katseli taakseen saliin, ajatuksissaan. Elottomalta näytti hänestä sali; seinissä oli harmahtava pohjavärinä, katon risteilevät kannattimet ja puiset, ohuet seinäpilarit olivat maalatut kiiltävällä värillä valkeiksi; koristuksina ei muuta kuin näyttämön kahden puolen pari tyhjää lipputankoa, joihin ei ollut tohdittu vetää lippuja, sekä pitkillä seinillä jälleen noita kuusenhavuköynnöksiä: hautaseppeleitä.

… Sillä naisella, joka oli Tistelbergiä puhutellut eteisessä, oli ollut pehmytlaskoksinen puku: sulavia, paisuilevia laskoksia paljon. Sen muisti Tistelberg nyt, tässä väen huminassa. Hän oli seisonut runoilijan kanssa juhlasalin ovella, kun rouva riisui kappaansa, tai joku sitä auttoi hänen yltään. Ja pehmytmuotoinen vartalo oli naisella ollut.

Pukuhuoneessa riensi Keretti kohta hakemaan pöytää, jonka ääressä saattaisi vähän kirjoittaa, ja kyseli hätäisesti, oliko insinöörillä lyijykynää.

"Eikös sellaisella runoilijalla kuin sinulla ole kynää?" hekotti hänelle huoneen taustalta pistävä ääni, keskeltä sekasortoa: kulisseja oli seinää vasten kumollaan ja muitakin näytäntövehkeitä oli sinne kasattu. Sähkölamppu valaisi tuota loukkoa. "Sinullahan pitäisi olla säiliökynä", jatkoi ääni.

"Niin pitäisi, niin pitäisi", myönsi Keretti ajatuksissaan. Löysikin hämärässä jonkin vapaan pöydännurkan ja ryhtyi siinä kumarassa korjailemaan, tohisten ja hikeä otsaltaan pyyhkien: ahtaassa huoneessa olikin kuuma. Sitten hän katsahti ympärilleen, aikoen ruveta lukemaan runoaan. Tuon sähkölampun alla näki hän Birger Bengelssonin, kaupungin suurimman kauppiaan pojan, vetelehtijän ja kaikentekijän, jota kutsuttiin maisteriksi. Oli siellä joku toinenkin henkilö: Birger sommitteli erään näyttämöllä esiintyvän kaupunkilaisen naamioitusta. Ja olipa kolmaskin: saman pöydän toisessa päässä, jonka toisessa Keretti korjaili runoaan, istui hiljainen postimestari Mölsé eli Mölsä vaiteliaana ja masentuneen näköisenä kuin miltei aina, edessään lasi ja karahvi jotakin punaista ryypättävää.

Kyösti Keretti vilkaisi postimestarin juomaneuvoihin, maiskuttaen ajatuksissaan pari kertaa suutansa. Puheli sitten jälleen jotakin runostaan tilapäiselle tuttavalleen Tistelbergille, jolle oli jossakin esitelty, missä, sitä ei Tistelberg muistanut. Bengelsson nauraa hekotteli naamioitavalleen: "Minä maskeeraan teistä, joka joudutte olemaan teatterihunsvottina, vaaleaverisen ja oikein kiltinmuotoisen nuorukaisen — tuon neiti Suomelan kiusaksi: vastoin hänen tarkoitustaan… Neiti Suomela, — demagogi, kansallisintoilija! Mikä idiootti!"

Lavalta kuului kulissien siirtelyä, vasarannaputusta, pingotettuja vuoropuheluita… ja löyhähti jälleen kuusten haju. Kuusia oli joskus tapana käyttää kulissien asemesta.

"Pieni lasi viiniä… se olisi jotakin", sanoi Kyösti Keretti. "Ja olisipa se välttämätöntäkin, kun täytyy esiintyä: tunnen ääneni käheäksi, — noiden märkien ilmojen seurausta."

"Eikö liene äänesi syntymästäsi sellainen: määkimisestä käheä lukkarin pojan ääni", sanoi Birger Bengelsson ilkeästi. "Ja, kuules, eihän äänenkäheyttä korjata viinillä, vaan keitetyllä punssilla, tiedätkö sinä sen?"

"Samapa se, mitä saisi, punssia tai tuollaista — viiniä", sanoi Keretti väsyneesti. "Äskettäin tarjottiin eräässä paikassa lasi viiniä… tuollaista aivan oikeaa, kuin ennen sotaa; hyvältä se maistui… virkisti niin."

"Jopahan tässä enää oikeat viinit", virkkoi vihdoin kallellapäin istuva postimestarikin. "Viiniä? Vai sitä puuttuisi! Pirtua tämä on, neljännes jos lienee viiniä seassa, väriksi ja kuvitelmaksi: tämän Pariisin-kävijän, Bengelssonin keksintöä. Miksikähän sinäkin, Bengelsson, kun pääsit Pariisiin, et juonut itseäsi kuoliaaksi?"

Postimestari kysyi sen ärtyisesti. Sitten hän huokasi.

Bengelsson nauroi, ja vastasi hiukan ylimielisesti ja opettavaiseen sävyyn: "Kuules, kuoliaaksi juovat itsensä ainoastaan suomalaiset. Pariisissa on kulttuuria."

"Ja mitäpä jos itsensä kuoliaaksi joisikin", vastasi siihen postimestari jonkinlaisella vakavuudella ja intohimolla. "Mitäpä täällä muutakaan tekee, — maailmassa: juoda… ja syödä."

Hän heilautti uhitellen pörröistä päätänsä. Bengelsson nauroi hänelle jälleen suopeasti. Sitten kysyi hän Keretiltä:

"Mitä — sinun taitaisi tehdä mieli tuollaista? Mikset tilaa: kyllä sitä ravintoloitsijalta saa, vaikka sotalaitos onkin sodan aikana kieltänyt väkijuomat, muodon vuoksi vain, tietysti: se kielto koskee raakaa ja hölmöä sotamiestä, kuten yleensäkin moukkia, ei upseereja eikä gentlemanneja. Hehehe, idioottinen kielto: sellainen ei voisi rauhan aikana ollenkaan soveltua…"

"Kyllä sitä pitäisi saada", huokaili Keretti punottavaa otsaansa sipaisten. "Täytyisi selvittää kurkkua. Mutta… mutta…"

"Sinulla ei satu olemaan rahaa?" kysyi Bengelsson.

"Ei ole, helkkari!" puuskaisi Keretti. "Mutta minulle tulee piakkoin… ehkä aivan kohta: tästä runosta. Kenties jo tänä iltana. Ja jos sinä… sinä…"

"Eikö rouvasi enää sinulle rahaa annakaan", uteli Bengelsson nousten pystyyn ja seisten siinä paidanhihat käärittyinä ja väriliitu ohuissa, valkeissa, pitkissä sormissa.

Keretti kirosi, viattomassa muodossa. Hän huudahti: "Rouvaniko? Anna? Mitä sinä…? Nainen tietysti antaa. Mutta tämä aika! Minulla oli kyllä rahaa. Sievoinen omaisuus. Mutta mitä on nykyään jokin kuusi-, seitsemänkymmentä tuhatta? Ennen se oli paljon. Nyt on rahan arvo muuttunut, ja huononee päivä päivältä. Se on kuin koroillaan eläjien rosvoamista: heidät riistetään puhtaaksi… nyljetään elävältä."

"Etkö sinä osaa rahojasi kartuttaa?" kysyi Bengelsson. "Huono ekonomi!"

"En huonompi kuin sinäkään. Satoja tuhansia olet kai itse hellittänyt — Pariisissakin…"

"No, en sinua siitä moitikaan", vastasi Bengelsson. "Täytyyhän ihmisen nähdä maailmaa ja elämää. Varsinkin taiteilijan, kuten sinä: taiteilijalle se on selvä välttämättömyys, muuten ei hänestä tule suurta."

"Niin, niin?" äänteli Keretti kysyvästi.

"Täällä saa muuten kyllä laskuun", sanoi Bengelsson. "Sellainen ravintoloitsijan tuttu kuin sinä… vanha kundi…"

Keretti huudahti loukkaantuneena:

"Pitäisi saada laskuun! Ainakin minun. Luulisi tosiaan. Satoja puteleita olen täällä tyhjentänyt… valehtelematta satoja. Ja hyviä aineita: konjakkia, oikeita liköörejä, Unkarin viinejä. On niitä vain yksi ja toinen pullo kallistettu. Mutta nyt, kuinkas onkaan: vaikka olen tuonut tirehtöörille tuhansia markkoja, niin, Jumala tiesi, kuinka monia tuhansia, — kun pyydän vaatimatonta luottoa, muutamia satoja markkoja: ei anna. Sellainen lurjus! Hävyttömyyttä, jolle ei uskoisi olevan vertaa!"

Keretti oli katkera. Hetken vaiti oltuaan hän lopetti:

"Kyllä osaa olla suorastaan sika!"

Postimestari sanoi arasti Keretille: "Olisihan täällä hiukan, — vai mitä Bengelsson? Tämä herkku on Bengelssonin kustantamaa, tämäkin."

"No, jos saan!" innostui Keretti. "Ainoastaan kulauksen… vaikka samasta lasista. Kai minä sinun lasistasi saan maistaa, Bengelsson? Se niin virkistäisi kurkkua… Ja sitten lausun tässä kenraaliharjoitukseksi."

"Kuka se nyt toisen lasista, Keretti? Tilataan uudet", vastasi kauppiaan poika. "Etkö sinä olekaan gentlemanni. Ehkä tekin, insinööri, maistaisitte sekoitustani", jatkoi hän Tistelbergin puoleen kääntyen; "olen kyllä teidät kadulla nähnyt, ja olen teistä sattunut kuulemaan paljon, paljon, mutta emme ole esitettyjä. Viime talven oleskelin melkein kokonaan ulkomailla."

Bengelsson esitteli itsensä insinöörille, tilasi sitten lisää laseja, ja kaikki kolme, Keretti, Bengelsson ja Tistelberg asettuivat postimestarin luokse juoman ääreen, jonka kokoonpanoa ja hienoutta Bengelsson nyt selitteli: niitä ja niitä esansseja oli hän siihen sekoittanut, — antanut sekoittaa tuolla hotellin keittiössä, — kutakin juuri sen ja sen verran, ei kymmenesgrammaa enempää. Sitten kertoili Bengelsson leveästi ulkomaanmatkastaan: kuinka vaikeaksi nykyään kävi saada oikeita liköörejä, ja kuinka mahdotonta ulkomaille oli päästä, — sellaisen luvan saaminen vaati suurta taitoa ja notkeutta, ainoastaan sangen tärkeissä asioissa saatettiin sinne laskea. Hänen oli täytynyt, tai hän oli saanut, tutustua Helsingissä paitsi korkeihin venäläisiin sotaherroihin myöskin moniin englantilaisiin ja ranskalaisiin diplomaatteihin; hän mainitsi joukon hienoja nimiä, joiden omistajien kanssa hän oli sinä. Matka oli kulkenut Norjan kautta, Pohjanmeren yli Skotlantiin, hermoja koettelevissa vaaroissa, miinakenttien läpi ja saksalaisten sukellusveneitten uhalla. Mutta Pariisi, sen huimat ilot, maksoikin sitten vaivan. Bengelsson oli varma Englannin ja Ranskan ja Venäjän voitosta, samoin kuin äsken Rolf Idell: noissa maissa oli älyä, jota vanha kulttuuri tuo mukanaan, ja Venäjällä puolestaan moukkia uhrata. Lontoon ja Pariisin ravintolain ylellisyyttä ja iloa hän kuvaili niin värikkäästi, etteivät nämä kuulijat, paitsi Keretti, voineet uskoa kuvausta oikein todelliseksi. Jopahan siellä sellaista olisi näin keskellä sodan ankaruutta. Mutta mitä oli Birger ulkomailla tehnyt? Sitä hän ei selitellyt; tärkeitä asioita, valtiollisia, ei hänelle tietysti ollut uskottu: olihan mies suuri suupaltti ja kerskuri. Mutta ihme hän oli vain ollut tunkeutumaan ulkomaillekin, siellä isänsä rahoilla huvitellakseen… tällaisena aikana!

Näyttämöllä soi nyt kello, ilmoittaen juhlan alkamista, ja Keretti hypähti kömpelösti ylös paikaltaan:

"Runo!" hän hätäili. "Kenraaliharjoitus. Sano sinä nyt, kunnon Birger, kuinka minun olisi esiinnyttävä? Istuttavako vai seisottava? Miten pideltävä joutavana olevaa kättä? En ole esiintynyt kuin pari kertaa ennen… enkä muista."

"Mitenkä esiinnyttävä?" toisti Bengelsson. "Tietysti sinä istut, lavalla: keskellä näyttämöä, hahaha. Taikka, kuulepas: kyllä sinä voisit seisoakin. Sinä seisot keskellä lavaa, ja sinulla pitäisi olla sylinteri päässä. Onko sinulla sylinteri mukana?"

"Eihän… Tarkoitan, että kyllä sylinteri mukana on, mutta en suinkaan minä sylinteri päässä nyt?" epäröi Kyösti Keretti. "Olisipa sekin… koomillista… hahahaa."

Muutkin nauroivat.

"No niin… Tietysti sinulla pitäisi olla sylinteri päässä", intti Birger Bengelsson itsepintaisesti. "Mutta koska kerran olet niin itsepintainen, niin — esiinny suomalaisiksi. Niin, ja eihän Runebergillakaan, muistopatsaalla, tarkoitan, hehe, ole sylinteriä päässä. Mutta näin sinun on seistävä: toinen käsi povelle pistettynä kuin Napoleonilla; katse suoraan eteen ja vähän ylös luotuna; toinen jalka ikäänkuin maahan polkaistuna. Se on sinulle hyvin sopiva asento… sinä olet tunnettu runoilija."

"Niinkö luulet?" kysyi Keretti epäluuloisesti.

"Niinkö luulet? Kuinka sinä sellaista kysyt!" nuhteli Bengelsson. "Tietysti sinun täytyy seisoa juuri niin; se ei ole pelkkä luulo."

"No — minä seison", vastasi Keretti, hommautui huolella asentoon ja alkoi lukea. Bengelsson korjaili siinä vielä hänen asentoaan: jalkaa enemmän harppaavaksi, päätä pystymmäksi, veti pari sormea ulos liivinnappien välistä. Sitten Keretti luki.

"Älkää niin kovasti, kuuluu saliin", ehkäisi postimestari hiljaa.

"Antaa kuulua!" yllytti Bengelsson.

Ensin Keretti lausuikin matalalla äänellä. Mutta sitten ääni koveni, tullen jäykkinä, raskaina puuskauksina, kurkkua täristäen, läähättävinä, pitkiksi venytettyinä huohotuksina, sakeni jonkinlaiseksi jyminäksi, kunnes joku pujahti näyttämöltä lausujaa hillitsemään: se oli neiti Suomela, pieni, rasittunut, ryppyinen nainen; hän sanoi pastori Myötyrin aloittavan heti juhlapuheensa, joten täällä oli oltava siivosti. Runoilijalle tuli kiire: hänen oli näet esiinnyttävä toisena, kohta pastorin jälkeen. Mielenliikutuksestakin vavisten lausui hän nyt runonsa. Se oli nimeltään Vuorivaeltaja, — jonkinlaisilla alpeilla kulkeva sankari. Alla, vuorten juurella oli kääpiöitä, typeriä poroporvareita, kirkkoineen, kouluineen; ainetta palvelevia yleisihmisiä, narrillisten ennakkoluulojensa orjia. Vaivaiskoivuja kasvoi vuoren alarinteellä; mutta ylhäällä ruusuja, ja siellä oli säkenöivän kylmä pakkasilma, ankaran järjen selvyys. Vuorivaeltajan oli taisteltava kääpiöitä vastaan, jotka tarttuivat häneen kiinni, päästäkseen hänen mukanaan juomaan jumalien nektaria; mutta hän löi kääpiöt maahan, asteli tietään heidän ruumiittensa ylitse. Hän halveksi heitä, pilkkasi noita kirkon koirankuonolaisia ja tyhmyyksien orjia. Ja korkeimmalle huipulle päästyään hän sinkosi heihin salamansa — kuin Zeus maan asukkaihin.

Runon loppuun oli liitetty eri mitalla tehtyjä säkeitä, jotka selittivät, että tuo vuorivaeltaja merkitsi valoa ja valistusta ja kääpiöt tietämättömyyden valtaa.

"Idiootti!" kuiskasi Bengelsson oudolle herrasmiehelle, jonka peruukkia hän juuri sovitteli paikoilleen. "Puolustelee… pelkää jo yleisöä…"

Postimestari katseli ja kuunteli Kerettiä kärsivällisesti, mutta kummastuneen näköisenä, joskus huvittuneena naurahtaen ja kulmiaan tuskastuneesti rypistellen; lausujan saarnaava, jauhava ääni repi hänen korviaan. Jälleen tuli neiti Suomela näyttämön ovesta; pastori Myötyrin ääni kuului jo lavalta, mutta silloin Keretti parhaiksi lopettikin, kysyen Bengelssonilta ja muilta:

"No — miltäs tämä minun runoni tuntui? Kai se menee… vai kuinka?"

"Sehän on vallan erinomainen runo!" huudahti Bengelsson. "Tahti vain pitäisi olla hieman hitaampi, ja lausua matalammalla äänellä, —matala tarkoitettuna musikaalisesti: siis möreämmällä äänellä. Runohan on juhlallinen, jylhä sävyltään. Mutta, kuulehan, huomaan että sinun runoissasi on jotakin aivan erikoista sinulle, jotakin uutta, jota en ole missään tavannut. Nuo nelitavuiset riimit. Sellaiset kuin: värisevästi, ärisevästi tai jotain sellaista. Lisäisit niitä vielä. Ja eikö tuota yhtä kohtaa voisi panna kuulumaan esimerkiksi: karistavasti, varistavasti?"

"Niinkö? — Ei", sanoi Keretti. "Varistavasti! Sehän olisi —koomillista. Ja sehän olisi jo viisitavuinen riimi…"

"Kokonainen riimijuna. Ja sehän se juuri olisikin mestaruutta. Ja on sitä…"

"Hm — pitäisi olla!" myönsi Keretti. "Sen on arvostelukin huomannut. Mutta mahdotonta on minun tässä nyt mitään muutella. Ja — mitäs sitten te, insinööri, runostani arvelette?"

"Hyvä on, hyvä…", sanoi Tistelberg.

"Entäs — mitä te, postimestari?"

Postimestari oli vaiti, avuton; viimein hän sanoi hiljalleen:

"Mikäs… kelpaahan se tähän tilaisuuteen. Ottakaa vain hyvä ryyppy ennen lavalle menoanne."

"Niin, hetki lähestyy", sanoi runoilija, kulautti lasinsa pohjaan ja alkoi kävellä otsa rypyissä nurkasta toiseen. Salin puolelta kuului torvisoittoa pitkän aikaa, ja sitten pastorin avauspuhe: lauhkea, lempeä, raukea ja ylimalkainen; sulavia, välistä hapuilevia sanoja jumalanpelosta, jonka pohjalle kasvatus oli rakennettava, ja, synkkään aikaan viittaamatta, elämänilosta, ahkeruudesta, kärsivällisyydestä; jälleen elämänilosta — taidosta nauttia Jumalan antimista ja sivistyksenkin jaloista saavutuksista: runoudesta, musiikista, nauttia, itseään niillä turmelematta. Yleensä elämäntaidosta, joka perustui vanhaan, koeteltuun kristilliseen uskoon.

Tistelberg ajatteli:

— Ei vihjausta nykyiseen maata uhkaavaan hätään: eihän siitä saa puhua, ja ainakin pappi pelkää! Ei maailmansodan syihin, kansain sielunelämän rikollisuuteen. Vain jonkinlaisia kultaisen keskitien filosofian alkeita. Kylläpä kannatti!

"Nyt se loppui", sanoi Bengelsson; kättentaputus, verrattain raukea, alkoi kuulua salista. "Alahan mennä palkeille, Keretti."

"Oikea suloinen saarna, pyöreän ja punertavan möhömahan, kuin porsaan!" hohotti Keretti, mutta tuli kohta vakavaksi. Neiti Suomela viittasi nimittäin hänet lavalle… ja hänen oli mentävä.

"Idiootti", sanoi Bengelsson, kun Keretti oli kadonnut. "Lähdetään nyt salin puolelle katsomaan, miten se kuvapatsas siellä törröttää."

Postimestari ei hievahtanut paikaltaan; hänestä ei missään ollut mieluisempaa kuin näin, lasin seurassa. Jopa kehotti hän Tistelbergiäkin, kainosti ja arasti, jäämään vain tänne:

"Hyvähän tässä on olla", sanoi postimestari.

Birger Bengelsson meni.

Sillaikaa kuului jo seinän takaa Kyösti Keretin ääni, ensin hiukan värähtelevänä, sitten kiihtyneempänä, yhä harvemmassa tahdissa, huohottaen, ikäänkuin maan alta tuskallisesti puhaltaen, koettaen ukkosena jyristä. Postimestari naurahti aivan kuin ihmetellen ja nyökytteli alakuloisesti päätänsä. Birger Bengelssonin käytös runoilijaraukkaa kohtaan, kavala ja ilkeä, suretti Leevi Mölsää. Hän aikoi Tistelbergille nähtävästi puhuakin, mutta sanat eivät päässeet ulos hänen suustaan. Postimestari vain tirkisteli lasiinsa ja maistoi siitä silloin tällöin.

Joitakuita näytelmäasuun puettuja naisia ja miehiä tuli pukuhuoneeseen; he kävelivät siellä paperivihko kädessä ja vuorosanojaan muistellen ja palasivat sitten taas kulissien väliin.

Isidor Tistelberg ja Leevi Mölsä istuivat vaiti molemmat.

Tistelberg oli aikoinaan pitänyt tuon Keretin runoista: nehän olivat jumalattomia. Itse miestä ei hän ollut tuntenutkaan ennen kuin viime talvena. Ne runot olivat olleet arkisen, ns. porvarillisen, maailman kiusoittelua, uhittelua, ajan varsin yleiseen kuosiin. Ja jonkinlaista sankaruuden loistettakin oli Tistelberg niissä huomaavinaan; hänestä oli tuntunut kuin runoilija olisi ollut yksilö, joka oli valmis kestämäänkin jotakin uhittelunsa puolesta; ei laumaihminen sitä hapuilevaa, matkivaa lajia, jota hänen runonsa halveksivat, vaan jonkinmoinen järkkymätön väkivaltainen persoonallisuus, tietoisesti tekojensa seuraukset hartioillaan kantava, epäuskoinen, mutta sellainen, joka riemuitsi uskottomuudestaan. Epämääräistä oli Tistelbergin ihailu; kokemuksesta se ei johtunut; se oli omalla vauhdillaan kiihtyvää jatkoa entisen, jo menneen tai paraikaa menevän polven epäilykselle ja vapaa-aatteellisuudelle, — sen suuresti aatteetonta jatkoa.

Nyt hän oli nähnyt tuonkin Keretin, oikeastaan vasta ensi kertaa oikein läheltä, luussa ja lihassa, ja se näky saattoi hänet jonkinmoisiin ajatuksiin.

Postimestari aukaisi viimein suutansa:

"Nyt piispa pitää saarnaa. Mutta pastori saarnasi paremmin."

Kyösti Keretti, lukkarin poika, kuului näet ennen olleen nimeltään Piispa. Oli muuttanut nimensä Keretiksi jokin vuosi sitten, kun kansallisintoiset alkoivat vaatia ruotsalaisten nimien suomalaistuttamista. No, ruotsalainen ei hänen nimensä ollut; mutta tarjoutuihan yleisestä nimien muuttamisesta Keretille tilaisuus vaihtaa itselleen aatteidensa mukainen nimi.

"Kuitenkin, mitäpä niistä, — saarnoista, vanhoista ja hyvistäkään", jatkoi Leevi Mölsä. "Ryypätään me. Mikä on parempi, kuin ryypätä? Sehän on jotakin. Ja parasta onkin tehdä se ajoissa, ennenkuin hommaavat kieltolain tämän sota-aikaisen humpuukikieltelyn jatkoksi".

Tistelberg naurahti epäuskoisesti:

"Saanevatko kielletyksi ihmiset etsimästä iloaan?"

"Ja mitä se toimittaa? Miksi ei saisi ryypätä?" ihmetteli Mölsä. "Terveytemmekö vuoksi? Mitä me niin suurella terveydellä? Kunhan vain viihtyisimme…"

Tuli taas hiljaisuus pukuhuoneeseen. Lavalla Keretti pousasi; runo oli pitkä.

"Miksi ei ihminen joisi?" sanoi Mölsä jälleen. Hänen kielenkantansa alkoi vähitellen irtautua, mutta hyvin vaikeasti, ikäänkuin kainostellen, vaikka äänessä jo tuntuikin jonkinmoista itsepintaisuutta ja uhmaakin. "Miksi ei ihminen joisi! Viina on hyvää. Maailma on —sitä mitä on. Tappelevat siellä ulkopuolella, suurvallat. Minkävuoksi tapellevat, — ja mitäpä siitä! Ja meilläkin jo hoppuavat aina niistä sodan osakkaista. Halunnevatko mukaan? En tiedä. Mutta yksityisten asiat tässä pyrkivät menemään surkeiksi: kaikki kallistuu, eikä palkallakaan tahdo enää elää. Ei tule nyt liialti makeita paloja suuhun. Eikä entisiä hyviä punsseja: kolmisen markkaa puolikas maksoi ennen punssi! Oli se aikaa. Ettei ihminen älynnytkin silloin oikein juoda. Nyt ei ole kohta edes ruokaa, ei rasvoja ruokapöydällä, edes perheellekään…"

Mölsällä oli isonlainen perhe, vaimo, viisi lasta ja piikatyttö.

"Semmoiseen sitä joutuu", huokasi Mölsä. "Ja minkäs sille voit? Kärsi vain — tällaista aikaa. Kun eläisi maalla, siellä kaukana!"

Hän oli kotoisin sisämaasta, ainoastaan muutaman vuoden täällä ollut.

Ja yhtäkkiä laukesi siinä postimestarin kieli kokonaan, puheen sattuessa hänen menneihin aikoihinsa. Ensin hän jutteli koulupoikakertomuksia — asioita, jotka olivat Tistelbergille kiusa: mitä noista entisistä? Tistelberg himoitsi elämää. Mölsä nauroi makeasti koulupoikatoveriensa seikkailuille, onnellisena, haaveillen. Nautti varsinkin kaikista hieman aistillisilta hengähtävistä pikku tapahtumista. Sitten alkoi hän puhua rivoilta vivahtavia sukkeluuksia, koulupoika-ajalta, koirista ja jos jostakin, ja vähitellen rivonsekaisia vitsejä yleensä, talonpojista, maalaiskäräjistä. Tuli niitä muutamia myöskin Tistelbergin suusta, joskin kuivanlaisia. Ja viimein, talonpoikiin ja maalaisoloihin osuttaessa, postimestari johtui ylistämään haltioissaan joitakin kaukaisia korpikyliä. Siellä oli hänestä ihanaa, — mukavaa kesällä, mukavaa talvellakin. Hän ei ollut päässyt sinne moniin vuosiin, kun perhe sitoi häntä tänne. Mutta, oi niitä komeita, rauhallisia maisemia! Kelohonka-aarnioita sellaisia, joihin kirves ei ollut koskenut tuhansiin vuosiin! Ja järvet metsien keskellä, leppoisat järvet, ei tuo aina tuuleva meri kuin täällä. Tyyniä laaksoja, tyyniä harjuja, joilta näki tuhatsaarisia ulapoita. Ja järvissä kalaa: suuria lahnoja, maukkaita haukia; entä ahvenet, tuoreet, hiilillä tai voissa paistetut ahvenet; tahi sitten juuri nuotalla vedetyistä muikuista tehty keitto: voita niin paljon kuin sulaa, suolaa niin paljon kuin kastuu. Entä hapan, täyttävä leipä! Väkevät kahvit sen päälle. Sellaista se on siellä talonpojilla, talvisinkin, noilla yltäkylläisessä rauhassaan elelevillä. Onnellista väkeä, siinäkin suhteessa, etteivät osaa muukalaista nylkeä, vaan vierainaan kaikkia kestitsevät: niin elävät maailmassa ja sen pahoista tietämättä. Ovia ei siellä yöksi lukita… Ja minkälaiset ovat makuupaikat! Kesällä hämärät aitat, joiden nurkalla minttu lemuaa. Makaa siellä, vällyjen ja raanujen alla. Naisten hameita riippuu pääsi päällä orrella. Niin, makaile siellä ja tupakoi. Sitä paitsi löytyy talosta, jos oikein halu tulee, viinaakin: osaavat ne siellä sen keittää oikein puhdasmakuisen. Ja olutta: sellaista keittävät että jos tuopin juot, päässäsi humisee ja kielellä sihisee — kuin samppanja. Ohoi, on siellä talvellakin pirtin pitkässä pöydässä kananmunat, on sianlihaa, jonka herassa lampaanlihan köntäleet pehmenevät niin ettei hampaallaan tarvitse purra syödessä. Ja ruispuuroa, jonka sekaan on lohkottu lanttua, — imelää ruokaa. On hapanrokkaa: herneitä ruispuurossa. Sitä kun syö, niin…! Entä sitten ukkojen jutut pitkin tuvan penkkejä sellaisen aterian jälkeen, ennenkuin kaikki siitä kellahtavat ruokalevolle, makailemaan…

Birger Bengelsson pistäysi pukuhuoneeseen, notkeana ja nauraen:

"Nyt hän lopetti. Ja nyt taputtavat käsiään hänelle, idiootille. Seisoi käsi takin rintamuksessa kuin Napoleon, aivan kuin häntä usutin. Huomasitteko, kuinka minä häntä narrasin? Häntä täytyy narrata, se tekee hänelle hyvää."

Keretti tuli näyttämöltä, vielä vapisten, hikikarpalot otsalla. Kuin puolisokea hapuili hän hämärässä, pyyhki otsaansa, ja kysyi viimein Bengelssonilta, joka taputti häntä hartioihin:

"No, miltäs se minun lausumiseni sinusta tuntui?"

Bengelsson kehui häntä, moittien kuitenkin eräitä yksityiskohtia; paussit, jolloin Keretti oli luonut vaieten katseensa saliin, olivat olleet liian lyhyitä: niiden olisi pitänyt olla viisikin kertaa pitempiä. Ja sitten esitti Bengelsson:

"Pidähän nyt varasi, käy ottamassa palkkiosi ajoissa! Nyt on kassassa rahaa, ennenkuin muut karhut ennättävät jaolle."

"Niinkö?" äännähti Keretti. "Että eikö sieltä kaikille riittäisi? Ja sellainen työ kuin tässä runossa on ollut! Eipä soveltuisi kirjailijalle kahdeksan tunnin työpäivä… kuten kaikki hampparitkin nykyään tahtovat! Ja luuletko sinä tosiaan, että…"

"Tietysti jättävät sinulle maksamatta, — jos olet naiivi!" vakuutti Bengelsson. "Parempi on, että pidät puolesi ja saat ravintoloitsijalta jotakin niilläkin rahoillasi…"

"Niin… mutta… Ei kai nyt kolmesataa olisi liikaa? Henkinen työ, se on tosiaan raskaampaa kuin kivenvääntäminen!"

"Ota kolmesataa. Ota enemmänkin. Täytyyhän suomalaisuuden uhrata jotakin aatteensa puolesta", vastasi Bengelsson. "Tahdotko, niin minä lähden kanssasi puhumaan ravintoloitsijalle, että hän antaa sinulle tätä sekoitusta? Minulle hän ei voi olla antamatta!"

"No tule!" vastasi Kyösti Keretti ja lähti, ikäänkuin lihavaa ruumistaan työnnellen, pyrkimään kassaan, mukanaan Bengelsson, joka ovella mennessään nyökytti päätänsä ja iski silmää postimestarille ja insinöörille.

Postimestari ei ollut seurannut koko Bengelssonin ja Keretin keskustelua. Hitain ja hurmautunein ajatuksin hän pysyi yhä kiinni maalaismuistoissaan. Maalaiskylän ulkomuotoa hän nyt kuvaili, kaukaisen ja erillään korven helmassa elävän maalaiskylän, täydellisesti omillaan toimeentulevan. Kuvaili erästä kylää, mainiten sen nimen. Siellä oli rattoisaa, — varsinkin kesällä, oli ollut. Kylätie luikerteli talojen väliä, kaarsi peltojen. Siellä tien rapakoissa kellottelivat suuret ja lihavat siat. Talot olivat rakennetut neliskulmaan: yhdellä sivulla tupa, toisella aitat, kokonaiset junat vaate- ja makuuaittoja, kolmannella navetat. Ja navetoissa — maalaispiikasia. Katot vielä siihen aikaan tuohista tehdyt, eivät päreistä; välistä kiviäkin tuohien painona. Tuohien alla jäkälöityneitä piiruja, jotka katonharjalla punoutuivat ristiin kuin sormet kirkkoon istahtavan naisen virsikirjan ympärille. Pihoilla saunakukkia; kelpasipa niillä päivää paistatella. Tuulimyllyjä siellä täällä, — miltei joka talossa. Peltojen alla saunat, sisäänlämpiävät ja makeat. Isännät ja rengit, jopa naisetkin kylpivät yhdessä. Sellaista siellä on; mutta mitä täällä.

Leevi Mölsä huokasi, jäi sanattomana nököttämään.

Salissa kuului Onni Tarkkanen pitävän esitelmäänsä. Tistelberg arveli, että hänen velvollisuutensa oli mennä sitä kuulemaan, kohteliaisuudesta Onniakin kohtaan. Ja sitäpaitsi hän hiukan pelkäsi Onnin puolisoa, hänen katseitaan, jotka varmaankin olisivat tiukat, ellei apulaisinsinööri olisi kuulemassa hänen miehensä esitystä, tavallaan Onnin neitsytpuhetta julkisessa tilaisuudessa. Yksinpä sekin, että Tistelberg oli hiukan maistellut, saattaisi tehdä nuo silmät tavallista tuikeammin leimahteleviksi.

Postimestari jäi yksikseen.

Insinööri Tarkkasen esitelmä oli pitkä, arvokkaasti ja selvästi lausuttu ja asiallinen. Se käsitteli Suomen metsätaloutta. Siinä esitettiin runsas tilasto Suomen metsistä ja niiden laadusta; kuvattiin niiden hoitoa, millaista se oli tätä nykyä ja millaista sen tulisi olla. Mitkä suunnattomat vastaisuuden aarteet metsissämme piilivät, — pääsisimme kaikista valtiomme ja kuntiemme veloista, jos tuota aarrettamme osattaisiin oikein hoitaa ja käyttää, panna se, järjellisesti ja järjestelmällisesti sijoittamalla, kasvamaan korkoa. Tulevaisuuden Suomi voisi elättää kymmenen miljoonaa asukasta, tukemalla järjestelmällisesti hoidettua maanviljelystään metsiensä hoidolla. Ja ylijäämääkin jäisi kulttuurin kukkien viljelyyn, johon meillä kyllä oli lahjoja, Kalevalan runot luoneella kansalla.

Tistelberg oli asettunut seinustalle niin, että Onni Tarkkasen eturivissä istuva nuorikko saattoi hänet nähdä. Hän myönsi mielessään Tarkkasen esitelmän aivan oikeaksi; järkevä se oli, kiusallisenkin järkevä. Tistelbergiä tuskastutti. Miksi hän saliin sittenkin oikeastaan oli tullut? Yleisön joukosta hän haki salaa, siinä Tarkkasen nuorikon vuoksi nöyrässä asennossaan, joitakin kasvoja. Hän löysikin tuon äskeisen rouvan. Ja siinä Tarkkasen puhuessa hän ajatteli ja muisti viimekeväisiä ilonpitojaan sen kansanopistonjohtajan lesken kanssa. — Rouvan kasvot olivat kalpeat; vakavana hän näytti kuuntelevan, vakavana ja hartaasti, ikäänkuin huolestuneen hartaasti tätä perusteellista esitelmää, jonka kaikkia kohtia hänen lienee ollut vaikea ymmärtää: ruotsalaiseltahan rouva oli tuntunut hänen tuolla eteisessä lausumistaan vähistä sanoista päättäen. Silloin tällöin, kun ihmiset liikahtelivat tai huokasivat, humahteli salissa raskaasti. Ilma alkoi siellä lämmetä ja tulla hikiseksi ja ummehtuneilta hajuvesiltä lemahtelevaksi. Joku yski; viimein romisivat tuolit, esitelmä oli loppunut. Kun näki, kuinka kiireesti nuoriso nousi paikoiltaan, johtui ajattelemaan, että se oli tyytyväinen, kun esitelmästä oli päästy. Enin osa yleisöä kiiruhti eteiseen ja ruokasalissa olevaan bufettiin.

Tupakat sytytettiin ovilla, kahvikupit ja pullot alkoivat kilistä bufetissa.

9

Tistelberg meni ruokasaliin. Siellä, kirjavien juhla-asuisten tungoksessa, näki hän Kyösti Keretin juttelevan ruman neiti Suomelan kanssa. Roikkuvin käsivarsin seisoi Keretti neidin edessä ja puhui hoilaten: sanoi, että hän tarvitsi palkkionsa välttämättä juuri nyt; hänen vaimonsa piti saada uusi syyshattu, vihdoinkin, ja ne ovat sietämättömän kalliita, — kauppiaat nylkivät häikäilemättä, kuin siat.

"Millä tässä kirjailija kohta saa edes rääsyjä ylleen!" jatkoi Keretti. "Kyllähän neiti kirjailijan kohtalon arvaa, kun on itsekin tehnyt tuollaisen pienen näytelmän."

Ihmiset katselivat syrjästä Kerettiä. Joku hymyili. Neiti Suomelan pitkä kaula nytkähteli hermostuneesti.

Bengelsson liikkui loitompana, pitäen Kerettiä silmällä. Sitten työntäysi hän Rolf Idellin luokse, joka oli taas ennättänyt koota piirin ympärilleen ja puhui innostuneesti ja löi silloin tällöin, aina kun oli esittänyt mielestään tepsivän todistuksen, nauraen käsiään kupeisiinsa.

Neiti Suomela kuului kysyvän Keretiltä, eikö runoilija tahtoisi kuitenkin odottaa juhlien loppuun; eihän nyt syyshattua enää tänä iltana voisi ostaa. Ja neidillä oli vähän kiire. Siksi olisi Keretin odotettava. Muutenkin, kansalaisryhmä, joka oli tämän iltaman järjestänyt, oli aatteellinen seura: se ei voisi oikeastaan maksaa niin paljoa, neljääsataa markkaa.

Keretti joutui pulaan ja hämilleen.

"Niin, niin, ei kylläkään tänä iltana hattua. Se on selvä", sanoi hän, ja antoi tulla lopuksi: "Mutta tarvitsisin ja tahtoisin nyt muutakin… päähän menevää kuin hattua."

Jotakin varoittavaa ja säälittelevää puhuen neiti Suomela suostui närkästyneenä hänen toivomukseensa ja katosi eteisen puolelle, kassaan. Keretti harppaili hänen vieressään.

Rolf Idell puhui sodasta, ympärysvaltoja kehuen. Osa yleisöä hääri bufetin luona. Tuossa nyökytti joku Tistelbergille päätänsä: Akseli Jorvas, perheineen asettuneena ruokasalin suurimman pöydän ääreen, ikäänkuin huomatuimmalle paikalle, itse turpeana ja punaisena, leukaparta huonosti ajettuna, särpien suurta omenahyveannosta, silkissä kahiseva rouva pystyssä päin, hapan ilme huulillaan, ikäänkuin tuo herkku, jota hänkin söi, olisi ollut hänelle liian tavallista eikä olisi maistunut. Kylmästi ja tuskin huomattavasti hymyillen katsahti hänkin insinööriin, joka oli tutustunut Jorvaksiin, kun oli Tarkkasen kanssa käynyt heidän talossaan merkitsemässä Akseli Jorvaksen sahanpaikakseen ostamaa uutta palstaa. Sitten rouva kääntyi jakamaan kermaisia ja sokerisia annoksia kolmelle, neljälle lapselleen. Maalaiskermaa, nousukaskomeita. Muitakin tuttuja tapasi Tistelberg siellä ja täällä, vaihtoi heidän kanssaan pari sanaa ja erosi heistä. Rolf Idellin ääni ja lapselliset naurunremahdukset kaikuivat nyt ylinnä salissa. Pöydät olivat täynnä varsinkin rikastuneita maalaisia. Koulupoikia ja muutamia yksinäisiä, vanhaan ikään päässeitä neitejä seisoskeli orpoina ja avuttomina seinävierillä.

"Kas, niin, siinähän olet, Isidor", sanoi hymyilevä Onni Tarkkanen erään pienen pöydän takaa, jonka ympärillä istui muitakin. "Tulehan tänne. Taitaisi koitua juuri sinulle pieni työ."

Onni Tarkkasen vieressä kyyrötti hänen kelmeä rouvansa, pöydän toisessa päässä joku lihava, kookas ja punainen naishenkilö, ja toisella puolella pöydän pitempää sivua, selin Tistelbergiin, tummaverinen mies hartiat koukussa, ja tämän tumman ja keltaihoisen vieressä jälleen se rouva, jota Tistelberg äsken oli hieman johtunut ajattelemaan, —puhuen nopeasti ja sotkien, melkein pärpättäen: koettaen päästä mukaan keskusteluun, jota varsinkin tuo tumma herra tuntui pitävän yllä.

Onni Tarkkanen kysyi, oliko seura hänen rakkaalle apulaiselleen tuttua, ja esitteli sitten hänelle lihavan naisen jonakin arkkitehtinä, ja herrasparin jonakin tohtorina ja hänen rouvanaan; hajamielinen Tistelberg ei yleensä oikein kuunnellut nimiä. Tohtori ja tohtorinna mainitsivat olevansa hänen kanssaan jo ennestään tuttuja. Missä hän oli heidät nähnyt? Sitten selitti Tarkkanen:

"Tohtori Oljemark aikoo ostaa huvilapalstan, tai on kaupat jo melkein tehnyt, ja meidän olisi se mitattava ja kartoitettava, yleensä suoritettava kaikki se vähäpätöinen, mitä ammattiimme kuuluu. Rouvat tässä puhuvat huvilapiirustuksista, joita neiti arkkitehti ryhtyy laatimaan — ensi kevääksihän se oli?"

"Ensi kevääksi", vahvisti tohtori. "Sen täytyy joutua siihen kuin otan lomani. Kesäkuun viidenneksitoista; silloin muutamme heti sinne. Jos nyt lasketaan perustukset ja keväällä rakennetaan, niin valmistuuhan se."

"Oh, Severi on aina niin tarkka ajoista!" huudahti tohtorinna. Tohtori vilkaisi rouvaansa ja heilautti päätänsä.

"No, meistä ei viivytystä", myhäili insinööri Tarkkanen. "Tämä Tistelberg… tämä meidän Isidor on näppärä mies. Pikku homma. Mutta jos tosiaan haluatte, että minä, — tai me molemmat, Tistelberg ja minä, ja kaipa vaimonikin, lähtisimme valitsemaan sieltä sopivinta kohtaa rakennukselle, katselemaan, mihin ilmansuuntiin kukin kolkka käännetään, niin…"

"Kyllä, kyllä me tahtoisimme!" huudahteli tohtorin rouva. "Minä niin mielelläni olisin teidän kanssanne, insinööri Tarkkanen, ja tekisin kävelymatkan… Mutta Hildurille minä olen jo sanonut, että minä haluaisin omaan puoleeni rakennusta siniset laudoitukset nurkkiin ja ikkunoihin… Ja ikkunoihin kukkia… ja… ja…"

"Kukkasetko sinusta on arkkitehdin tehtävä?" huomautti hänelle tohtori hieman pisteliäästi.

"Ei, ei, mutta…", alkoi hänen rouvansa.

"Mutta sen sijaan", jatkoi tohtori vaimoaan kuuntelematta, "on tärkeää, että seinät tulevat oikeihin ilmansuuntiin: että aurinko pääsee tasaisesti kaikkiin huoneisiin paitsi ei keittiöön ja minun työkamariini. Minä työskentelen kesälläkin. Jos me siis saamme insinööriä, tai insinöörejä, vaivata, niin…"

"Vaiva on vähäinen!" vastasi Onni Tarkkanen auliisti. "Ja samalla saamme omankin hyötymme: teemme pyykityksen ja kartan, joita pyydätte."

Nyt puhuivat naiset, — tohtorinna, insinöörskä ja arkkitehti, jota tohtorinna oli nimittänyt Hilduriksi, suurempaa hälinää pitäen kuin miehet. Etenkin tohtorinna; hän koetteli selitellä, usein sekautuvin sanoin, arkkitehdille, minkälaiseksi hän toivoi omaa puoltaan huvilasta, — jos mies antaisi rakentaa hänelle tosiaan oikein oman puolen. Yksi suuri huone se olisi, tai kaksi pientä huonetta, joista toinen aivan pieni, hyvin vaatimaton; hänen huoneissaan pitäisi olla maalaamattomat hirsiseinät, eikä makuukamarissa juuri muuta kuin leposija. Arkkitehtineiti naurahteli kirkkaasti rouvan sanoille, ikäänkuin jollekin hassutukselle. Ja rouva Tarkkanen selitteli käytännöllisesti, mitä kaikkia muita rakennuksia ja laitoksia kuin päärakennus huvilassa täytyisi olla: kellareita, liitereitä, vihannesmaita, jopa niittypalstakin, joka elättäisi pari lehmää.

"Nassunkin voisi pitää kesällä", sanoi hän. "Ainakin me, vähävaraiset, jos huvilan hankimme, aiomme sillä tavalla säästää."

"Nassun niin, nassun!" huudahti tohtorin rouva. "Minä pidän nassuista ja yleensä eläimistä. Nassut ovat niin älykkäitä, eivätkä ollenkaan niin epäsiistejä kuin sanotaan…"

"No, sinä nyt: älykkäine porsainesi!" äännähti tohtori hänelle.

Onni Tarkkanenkin jutteli tohtorin tulevasta huvilasta, laajakatseisesti: palstojen mahdollisesta hinnannoususta, hermojen säästöstä, jonka saisi siellä kesänsä viettämällä, jonkin suopalstan viljelyksestä ynnä muusta.

"Ei, viljelemään minä en ryhdy", sanoi tohtori. "Minulla on muuta työtä. Mutta huvilan on joka suhteessa jouduttava ensi kesäkuun alussa niin valmiiksi, ettei se minua häiritse. No niin, hyvä, te siis tulette. Sovitaan sitten vasta päivästä. Mutta — mitähän tuo Rolf Idell tuolla taas puhuu? Luuleeko hän ententen voittavan? Minusta hän vähän liioittelee… Täytyy mennä kuulemaan: ehkä hän on saanut joitakin tuoreita uutisia Helsingistä lehteään varten. Hyvästi, tai näkemiin."

Tohtori nousi paikaltaan ja poistui seurasta. Insinöörskä käski miestään bufetiin maksamaan heidän, Tarkkasten teen, koska ei neitiä saatu tänne soittamallakaan ja seuraava ohjelmanumero alkaisi aivan hetimmiten. Insinööri Tarkkanen totteli neuvoa, tohtorinnan kursaillessa, että kaikkien tee olisi ollut oikeastaan hänen miehensä maksettava, tokihan, kun Severi oli kerran kutsunutkin herrasväki Tarkkasen puheilleen ja pöytään. Insinööri Tarkkanen meni kuitenkin bufettiin suorittamaan oman osuutensa, — vain omansa, valitettavasti, ettei jouduttaisi kaksinkertaisesti maksamaan: kenties tohtorikin etsisi tarjoilijattaren käsiinsä. Tistelberg jäi rouvien ja arkkitehtineidin pariin.

Arkkitehti vain muhoili itsekseen, eikä puhunut mitään. Rouva Tarkkanenkin oli vaiti, hiukan jäykkänä ja ylpeän näköisenä. Tohtorinna kääntyi Tistelbergin puoleen, nojaten ohimonsa käteensä ja katsoen häneen tarkkaavasti, kauan, omituisesti, niin että Tistelberg tuli hieman levottomaksi. Jotakin puheenaihetta, kohteliaisuuksia, olisi hänen nyt pitänyt keksiä. Rouva katseli häneen yhä, hiljaa, pelkästään häneen päin kääntyneenä. — Tuopa merkillinen, ajatteli Tistelberg. Tuollainen, mikä lienee… Silmien alla ryppyjäkin. Miksi hänen otsansa on niin rasittunut?

Kukaan ei virkkanut tuokioon mitään, Tohtorinna alkoi puhua:

"Kuulkaas, insinööri, sanokaa nyt jotakin!"

— Mitä, sanokaa? — Tistelberg kummasteli.

Ääni oli pyytävä, Tistelbergistä melkein vastenmielisen raukea. Ja se jatkoi, välittämättä ollenkaan noista kahdesta muusta naisesta, jotka istuivat siinä lähellä:

"Minä olen — intresseerattu teistä, herra insinööri. Minä olen intresseerattu… kaikesta… sellaisesta. Te olette ollut merillä, käynyt Espanjassa ja Marokossakin! Minkälaista siellä oli? Ah, sanokaa, kertokaa nyt… vähän!"

Kehotus tuli kuin mikä rukous. Tohtorinnan kädetkin ojentuivat pöydän ylitse, kun hän jatkoi:

"Olen kuullut teistä insinööri Tarkkaselta, tuosta seikkailustanne… siellä Algierissa… vai missä se oli? Minä tahtoisin niin tietää kaikesta… semmoisesta: kauniista, merkillisestä. Siellä mahtoi olla ihanaa?"

Tistelberg vastasi lyhyesti:

"Seikkailustako? Jopa kannatti Onnin siitä mainita! Eihän se ollut… kerrassaan mitään."

"Niin, niin mutta", sopersi tohtorinna. "Insinööri Tarkkanen ei jutellutkaan siitä mitään perusteellisemmin, sanoi vain, että teillä oli ollut seikkailu, harvinainen. Mikä se oli? Miksi te lähditte merille?"

Tistelberg tuli noloksi. Miksi tuo tuossa — tungettelee? Mutta samassa hänen mielessään heräsivät vanhat, jo puolikuolleet muistot tuolta hänen lyhyeltä merimiesajaltaan. Kirkastui ajatuksissa sekin seikkailu, jota rouva kai tarkoitti. Ne menneet asiat palasivat hetkeksi elävinä, sykähdyttäen, aurinkoisina ja suloisina. Kuitenkin hän vastasi, luulotellen kysyjää tungettelevaksi ja äitelän hempeileväksi:

"Kaunista…? Kyllähän! Mutta mitäpä siitä… samanlaisiahan ne ovat ihmiset… siellä kuin muuallakin…"

"Ihmiset? Niin… mutta kaikki muu siellä?" huudahti tohtorinna. Hän jatkoi huokaisten, hitaasti, raskaasti: "Niin, ihmiset? Ja eivätkö ne saisi olla samanlaisia?" Ääni soi Tistelbergin mielestä aivan toisin kuin taannoin: se kuului pehmeältä, valittavalta, ja helähti samalla Tistelbergistä kummallisen kirkkaalta.

Tistelberg katseli tohtorinnaa; hänellä ei ollut mitään vastaamista. Rouva Tarkkanen liikahteli levottomasti. Tohtorinnakin katseli Tistelbergiin toisista välittämättä, niin että Tistelberg loi nolona silmänsä eteensä pöytään. Äskeinen ääni, hiljaisena ja pehmeänä soiva, kajahti sitten yhtäkkiä iloisena, ikäänkuin houkuttelevana:

"Kun tulette meille silloin kun lähdemme kaikki katsomaan tuota mieheni huvilapalstaa, — toivon, että insinöörskä nyt alkaa käydä meillä: olisi hauska tulla läheisiksi tuttaviksi, — niin, jos tulette meille ja siellä matka aletaan, niin kerrottehan sitten, herra Tistelberg, käveltäessä, minulle jotakin sieltä etelästä, ihmeellisestä, kauniista, eikö niin? Sillä minullakin on jotakin teille kerrottavaa! Minunkin suvussani on ollut seikkailuverta. On ollut. Kuulkaas: isäni kävi aikoinaan nuorena Balkanilla ja Egyptissä asti, ja kohtasi siellä Becker-Bein! Tiedättekö, kuka hän oli? Ah, ettekö tiedä? No tehän olette tietämätön. Mikäkö oli Becker-Bei? Hän oli, hän oli… mutta nyt en ehdi hänestä kertoa, se on pitkä juttu. Saatte sen kuulla… sitten!"

Insinööri Tarkkanen palasi pöydän luokse. Hänen puolisonsa nousi paikaltaan, samoin arkkitehti, hitaasti ja laiskasti. Rouva ja herra Tarkkanen hyvästelivät tohtorinnaa ja arkkitehtiä. Tohtorinna istahti pöydän ääreen vielä takaisin ja sanoi:

"Kuinka ihmeellistä on maailmassa — sittenkin joskus. Sellainen kuin tuo Becker-Bei, isäni tuttava ja ystävä. Tahdotteko kuulla isästäni ja hänestä?"

Hän katsoi Tistelbergiin kysyvästi, hymyillen. Oli kohottanut kätensä ylös, niin että sormenpäät olivat vastatusten. Tistelberg huomasi hänen kätensä ja hätkähti. Ne kädet olivat kauniit, hyvin valkeat. Tistelbergistä tuntui tuskalliselta, jossakin syvällä hänessä ikäänkuin riipaisi. Hän tuijotti tohtorinnan käsiin. Ja säpsähdys jatkui hänessä yhtäkkiä jonkinlaisena kauhuna… nuo kädet olivat kuin mikäkin — aave. Niiden valkeasta väristäkö se johtui? Se valkeus oli kalmamaista, — mutta kuitenkin lämmintä, sykähtelevää. Sormet hennot, mutta tarmokkaat, pehmeät, mutta keskenään kujeillen leikittelevät. Kynnet sopusuhtaiset, sirot, punertavat. Kyynärvarret, jotka näkyivät väljistä, mustista hihoista, olivat pyöreät ja pehmeät, Tistelberg ahmi ajatuksillaan niiden arkojen, pulppuilevien suonten viivoja.

Rouva hymyili ja leikitteli käsillään. Hänen silmissään oli jotakin kimmeltelevää.

Kello soi juhlasalissa. Yleisö lähti kolistellen ja humisten saliin.

"No, näkemiin sitten", sanoi rouvan ääni. "Minä tulen heti, Severi." Tistelbergistä se ääni kuulosti tavattoman alakuloiselta. Se oli —niinkuin mitä…? Kuin metsäkyyhkysen yksinäistä valittelua. "Uskon että tarinani, vaikka lyhyt, tulee teitä miellyttämään."

Tohtori seisoi vaimonsa vieressä ja kehotti häntä kiiruhtamaan saliin, sillä nyt alkoi neiti Suomelan tilapäisnäytelmä, — valot salissa sammutettaisiin heti.

10

Pimeässä näyttämö hohti, ja sen hohteessa kiiluivat sadepisarat salin ikkunoissa. Siellä ulkona tyhjät kadut tihkusateessa, hiljainen, ikäänkuin autio kaupunki merenlahtensa rannalla, kuin lätäkön partaalla, ja toisella puolella suuret, reunattomat metsät syksyn tuulessa kohisten.

Isidor Tistelbergin sielu oli levoton; jotakin kummallista hänen sydämessään salaa sykähteli, vavahteli ja eli. Tuo elämä oli kuin tuhkan alle kätkeytynyt hiili, kuin multasorassa piilevä kytö: kaikki hänestä tuntui tyyneltä, yksitoikkoiselta, tavalliselta, mutta samalla hän tunsi taikka aavisti, että jotakin syvällä värähteli, kidutti. Mitä se oli, ei hän tietänyt, mutta rauhattomaksi hän tuli.

Hän katseli neiti Suomelan kyhäelmää, pelkästä jonkinlaisen uutuuden halusta ja himosta; mutta hän ei nauttinut edes omasta katselustaan, saati sitten tuosta katseltavasta. Hän aprikoi omia asioitaan, tai omaa suhtautumistaan ympäristöön, masentuen ja epäuskoisena ja epätietoisena kaikesta, mitä elämäksi sanotaan, ja itsestään kaikkein pahimmin.

Tämä neiti Suomelan kyhäily? Jokaisenhan meillä Suomessa piti kirjoittaa jotakin, kertomuksia, näytelmiä, runoja, — jokaisen opettajattaren, apteekkioppilaan, perheenäidin; miltei jokaisen, voi sanoa. Ne olivat tavallisia näytelmiä, runoja, novelleja, romaaneja, enimmäkseen kasvattavia, kauniita, jaloja. Hyvä, että ihmisillä ikävissään oli edes se ajanviete, — ajanhukka.

Ajanvietekö? Ehkä he tahtoivat sitä tehdä, muiden kiireittensäkin uhalla, halusta tehdä jotakin isänmaan hyväksi? Tosiaan pieni kansamme tarvitsi paljon lisää sivistyksen voimaa pystyäkseen vastustamaan vihollistaan, joka sitä oli satakin kertaa väkevämpi, uhaten sitä jo massansakin painolla. Jokaisen meillä oli koetettava antaa kansalleen noita sivistyksen aseita. Hyvä niinkin, kauniita tekoja!

Mutta ne vähäiset elämän kukat, mitkä karussa luonnossamme olisivat olleet mahdolliset, ellei ulkonainen vihollinen olisi aina väijynyt ovella, jäivät täten huomaamatta, hankkimatta, nauttimatta. Kaikki voima kului opetukseen, kasvatukseen, itsevarjeluun, ikäänkuin luisiin tai puiseviin piikkeihin, joita kaktus kehittää erämaan hiekassa peläten raavaiden ahnaita kitoja. Hyvä niinkin. Mutta sääli kaktusta! Hän muisti lukeneensa, mistä lienee lukenut, että kaktus saattoi olla jopa ihanaa virvoitusjuomaa kehittävä kasvi, jos sitä hoidetaan sille vaarattomassa lavassa eivätkä eläimet pääse sitä ahdistamaan; silloin se hylkää vähitellen piikkinsäkin ja muuttaa ne suloiseksi mehuksi, juovuttavaksi, makeaksi nesteeksi.

Mutta onko tuollaisia kasveja — tuollaisia sieluja — toisissakin maissa muualla kuin botanistien ansareissa? Kaikki kansathan nykyään käyvät sotaa toisiaan vastaan, eivät iloitse omasta kukinnastaan, vaan kehittävät piikkejään.

Niin, joitakuita niitä lienee muualla. Meillä lieneekö yhtään.