SORRON LAPSET (continued 2)

Mutta eivätkö sellaiset sielut olisi mahdollisia meilläkin, elleivät muuten, niin täälläkin ansareissa: lämpöisessä kamarissa, suljettujen seinien sisällä? Kummallisena, väkivaltaisena poikkeuksena vain!

Vaatimaton, opettava näytelmä esitti kahta nuorta miestä ja yhtä tyttöä. Kaikki kolme maalaisia. Pojista oli toinen talollisen poika, toinen torpparin. Talollisen poika siinä juopotteli, kerskui, oli laiska ja petollinen, — ennenkaikkea juopotteli. Torpparin poika oli köyhä, mutta uuttera, sivistystä ja kirjoja rakastava, ja ennenkaikkea sivistystä rakastava. Molemmat pojat kosivat pikkutalollisen tyttöä, joka ensin piti rikkaasta talollisen pojasta. Avioliittoa ei heidän välillään kuitenkaan syntynyt, joskin kihlaus, sillä sulho teki kaikenmoisia kolttosia, hakkaili ohella muitakin naisia, — ja joi. Kihlaus purkautui; tyttö huomasi ahkeran ja viattoman torpanpojan avut, ja meni yhtäkkiä ja ainaiseksi kihloihin hänen kanssaan. Se oli ensimmäinen näytös, eikä näytelmässä ollutkaan enempää kuin kaksi. Toisessa esiteltiin tulevaisuuden kuvia: talollisen poika itsensä ja talonsa rappiolle juoneena, talon metsä myytynä, vaimo ja lapset —sillä hulttio oli sittenkin mennyt naimisiin — puutteessa; kun taas torppa miltei talona, kaikki järkevässä kunnossa, virittäen pienen ylistyslaulun hoidetuille pelloille, siistille karjalle, monille koulua käyville lapsille, vanhuuden omantunnonrauhalle. Hyvä niinkin; hyviä varjelusokaita!

Mutta Birger Bengelsson oli naamioinut torpanpojan mustaksi roistoksi, kun taas kelvottoman talokkaan vaaleaksi ja merkillisen kauniiksi. Se oli sen Birgerin koiruutta, jota kukaan ei kai huomannut. Ja mitäpä siitä: pientä olikin koiruus!

Tistelberg ei katsellut järkeen neuvovaa kyhäystä; näyttämön valonhohdetta hän katseli. Hän ajatteli muuta… Kun hän joskus kuuli vuorosanoja, vaikuttivat ne häneen tuskastuttavasti, ärsyttäenkin. Ajatteli itsekseen:

— Mitä opetuksia, viisaita neuvoja. Kylläpä ovat kaipuut suuret: luisia varjelusokaita!

Joskus oli kuiva kaktus, köyhä elämä, hänelle kukkinut, niinkuin se huonolle hoitajalle saattaa kukkia. Huonolle hoitajalle! Kyllä, huonolle. Viimeksi tuon lesken kanssa. Sellaisen kanssa, vain sellaisen!

Tässäkin salissa olivat he yhdessä istuneet. Oli taas jotakin näyttämöllä esitetty. Mutta esityksen aikana oli hän pistänyt kätensä lesken vyötäiselle tai hänen kaulaansa: se oli sentään kukkivampaa kuin jokin näytelmä, ja mitäpä tuollaisesta tavallisesta leskestä!

Kaupungilla oli kai alettu asiasta hiukan "juoruta", kuten sitä kutsuvat muka tärkeällä nimellä. Hänelle ne juorut olivat olleet juuri yhtä merkitseviä kuin tyhjä ilma. Tistelberg ei ottanut niille edes toista korvaansa kallistaakseen, sen verran hän mielestään osasi järjestää vaatimatonta elämäänsä kukoistamaan, tehdä sitä sisällöltään rikkaammaksi. Köyhä kukka oikeaksi kaktukseksi! Ja kuitenkin oli Tistelberg hänelle kiitollinen: kukka kuin kukka, — köyhälle. Sitä ennen oli Tistelberg kylläkin noukkinut eräitä, merillä ollessaan, satamissa ja kaduilla. Uhkeilta ja tuoksuvilta ne näyttivät, ja olivat tietysti sitä kuin Tistelbergin olisi pitänyt arvata niiden olevan: tyhjiä, — kuin tyhjiin imettyjä, myrkyllisen ilkeitä, eivätkä myrkyssään edes huumaavan tuoksuisia. Olisihan se pitänyt arvata. Mutta kukka kuin kukka; parempi jotakin kuin ei mitään. Ns. synninteitänsä ei hän yhtään katunut. Etsi vain parempaa, unohti tavatut. Sitten joku porvaristyttö polyteknikon ajoilta; hän oli paria moista suudellut, halaillut — viattomasti; kauniit, epäitsekkäät arvelut häntä pidättivät: ei ollut tohtinut, hennonut taittaa kukkaa, oli pelännyt itselleen pahoja seurauksia ja säälinyt toista, kun ei tietysti jaksanut niin kehittymätöntä rakastaa. Sellaista se oli ollut, köyhää, melkein hävettävän köyhää. Eikö hän osannut anastaa elämältä mitään rikkaampaa, hiukankin uskalletumpaa?

Köyhää, joutavaa, haltioihinsa ja hurmioon syttymätöntä koko miehinen ikä. Ainoaa totista tulta oli sittenkin ennen tätä ollut vain jokin koulupoikarakkaus, johonkin vieraaseen naiseen, erääseen täysikäiseen kohdistunut, mikä ja kuka hän nyt olikaan. Millaista perusteetonta ja lapsellista! Mutta tulta se oli ollut. Haaveita kirjan ääressä, kirjeitä, joita ei uskallettu lähettää, epätoivoista tuskaa tiedottomassa, hätääntyneessä sydämessä, kyyneleitä, joita voi sanoa palaviksi tai verisiksi. Ja sitten? Tulipa nopea unohdus, jota hän oli surrut synnillisenä, niin nopea se hänestä oli ollut. Sitten — ei mitään! Ei oikeaa tulta enää!

Onko aina suloista, helppoa unohtaa? Viimeinen leikki tuon lesken kanssa, jolle hän oli kiitollinen siitä, että oli suorastaan opetettu taittamaan kukkia ja heittämään ne pois, todisti kylläkin alakuloisesti sitä: Tistelberg oli nyt jo hänet miltei unohtanut, eikä siitä vielä ole aikaa puolta vuotta.

Sellaista lienee köyhän kukkien kohtalo, noiden vain tavallisten, köyhälle miehelle sopivien. Hän oli jo tässä iässä, eikä ollut saanut osalleen sellaista, joka tuoksullaan päihdyttää, sellaista, jota ei voi olla raastamatta itselleen. Mitä sen piti olla? Hieno- ja väkevätuoksuista, myrkyllistäkin, mutta sillä tavoin, ettei myrkyn väri näy jo terälehdillä. Kaktuksen kukka, sellaisistahan ihmeitä kerrotaan!

Kerrotaan! Lieneekö niitä missään?

Tänään oli hän alkanut halveksia, väheksyä Kerettiä, mutta nyt hänen täytyi myöntää kadehtivansa häntä.

Mikä onni, moisella miehellä! Kuului olevan, tai olleen, tavaton naisten suosikki; hm, sen menestyksen huomasi jo ulkonäöstäkin, niin itsetietoinen, rasvaisen kiiltävä oli hänen naamansa. Ja saattoi silti ymmärtää syyn hänen menestykseensä. Keretti kuului olleen aikoinaan sangen kaunis: notkea ja solakka, kasvot kuin enkelin, barokkienkelin, sellaisen kuin nähdään joissakin vanhoissa saarnastuoleissa maalla. Niistähän ne naiset pitivät, komeista kasvoista, samoin kuin miehetkin. Eikö Tistelberg itse kiintynyt aina ensiksi komeihin kasvoihin? Ja monet muut — iäksi. Ihmeellistä ja järjetöntä: rakastaa olentoa, joka on tyhmä, pöyhkeä, hölmö ja hävytön, kuin tämäkin sankari, tämä Helsingin pommitusta paennut, mutta naamaltaan korea. Uhrata hänelle tavaransa, sielunsa, ruumiinsa, — niin, ruumiinsa, naiselle kai merkitsevin omaisuus: siitähän riippui naisen kohtalo maailmassa. Vai olisiko naisille sielu tärkeämpi? Sielu — mikä?

Niin oli Keretti-pojalle uhrattu. Hän oli nainut Helsingissä konttorineidin, jolla oli sievoinen sukuomaisuus ja vähän säästettyjä varoja, erottanut hänet tuolla naimakaupalla pois toimestaan; ja sitten he olivat eläneet yhdessä, itseään vihittämättä, jota seikkaa Tistelberg ei tosin pitänyt tarpeellisena. Niin, eläneet ensin naisen varat syöden, ja sitten elää retostelleet; ja vieläkin jalo herra makaa, hautoo runojaan, pöyhkeilee naisonnellaan, — eihän tämä vaimo ole hänen ensimmäinen naisensa, — istuu ravintoloissa, jättäen rouvansa, muuten varsin sievän, yksinään kotiin, ja uikuttelee leipähuolten vaivoja. No, nyt ei näy enää voivan ravintoloissa istua, sankari on jo naisen rahat hävittänyt. Kylläpä kannatti naisen kaunis uhri. Uhri, tai ahnaus.

Hullua elämää, tuon Keretin. Epäkristillisyyttäkin se oli muka, mutta millaista! Ei ylevyyttä, voimaa. Tistelbergillehän oli epäkristillisyys jotakin aivan muuta kuin nainen. Tämän pohjalta penkoutui kuitenkin esille sellaista kuin toisen ansiolla, elämällä eläminen: vaimon ja naisen ansiolla, sama laskelma kuin kristillisissäkin avioissa! Maksoipa tosiaan vaivan!

Mutta lienevätkö monet muutkaan avioliitot tässä kaupungissa sen parempia kuin Keretin, jolle eukko ei nyt enää annakaan rahojaan, varmaan kovin vähentyneitä? Sitä ei Tistelberg oikein tietänyt, ei ollut tullut niitä asioita täällä katselleeksi; mutta kerrottiin, että se tai se porvari rökitti kovasti puolisoaan, ruumiillisestikin, tai joku toinen pyrki toistenkin puolisoja kaappailemaan: huonolle pohjalle perustettuja liittoja, huonoa järkeä ja sydäntä. Ja samanlaista oli hän kyllä toisissakin kaupungeissa huomannut, ja maallakin, missä oli enimmin oleskellut; ja maalaisnaisetkin — joita Tistelberg ei muuten ollut koskaan voinut sietää enempää kuin viattomaan kaulailuun asti, niin olivat ne hänestä tökeröitä ja hengettömiä ja ainakin tuoksahtivat maatiaiselta — maalaisnaisetkin osasivat miehiä petkuttaa, ja miehet taasen vaimojaan.

Huonoja esimerkkejä kyllä löytyi kaikkialta. Ja Tistelberg sai itselleen niistä jonkinlaista vapautunutta iloa.

Mutta hän tunsi, että oli kai hyviäkin esimerkkejä. Mitä oli hänellä sellaista kuin pastori Myötyrin elämää vastaan, vaikka vaimo olikin vanha ja näivettynyt, kasaan lakastunut kasvi kukkean ja nuoren miehensä rinnalla? Uskollinen oli mies, kunniallinen. Mutta tuo lakastumisen yhdistäminen nuoreen oli äitelä näky.

Oli muitakin kunniallisia tässä kaupungissa, oli varmaan: uskollista, kevytmieliset oikkunsa hillitsevää väkeä. Mutta se ei ollut runollista, se oli yhtä ja samaa aina! Ei suloista tulta, joka ei koskaan sammu.

Pastori Eljas Myötyri ja hänen vaimonsa? Eikö liene siinäkin jokin koira haudattuna? Ainakin uskoisi sitä pastorin luonteesta päättäen. Eljas Myötyri: hengeltään veltto, ylimalkainen, kaikkeen helposti sopeutuva, mukavuuden vuoksi. Sitä hänen äskeinen puheensakin oivallisesti todisti: parempaa moittijaa ei tarvita, ei ilkeämpää syyttäjää. Puheessa ei ollut yhtään valituksen, suuttumuksen sanaa esimerkiksi nykyisestä maailmansodasta, puhua olisi turhaa, epämukavaa. Sulkeudu itseesi, pidä itsestäsi ja omistasi huolta: siinä ohje. Nämäkin juhlat ovat järjestetyt sen vuoksi, että Suomen kansaa uhkaa kuolema, venäläistyttäminen. Mutta siihen ei Myötyri vihjannut!

Eräitä toisia kai huoli isänmaasta ja ihmisyydestä painaa pahemmin, luultavasti semmoisia kuin lehtori Korpelaista, tai tämän näytelmän kyhääjää ja muita hänen kaltaisiansa. He puuhailevat kansan sivistyksen ja vaurastumisen hyväksi, jopa muutamat harvat uskaltavat niistä asioista olla optimistisiakin, kuten esimerkiksi tämä aatteen mies, Rolf Idell, joka puhuu aina, rohkeasti, tekee työtä lehdessä yöt ja päivät, kirjoittelee ilolla, riemulla uskoistaan. Mutta mitä hän uskoo? Mihin luottaa? Mistä toivoo Suomelle pelastusta? Uskoo ympärysvaltain voittoon, varmasti. Mutta mistä hän sen niin varmasti tietää? Vain uskoa se on. Ja sen uskon nojalla hän vakuuttaa, että Suomen on autettava Venäjää, niin Venäjän liittolaiset sitten palkitsevat Suomea, auttamalla sitä.

Mutta mistä Idell niin varmasti historian kohtalot tietää? Sanoo tavanneensa Helsingissä, puolueensa piireissä, eräitä suuria ulkomaisia diplomaatteja. Mutta tietävätkö suurimmatkaan valtiomiehet aina, miten historia kääntyy! Tuskin he sen tietäen tohtisivat koettaa itse luoda historiaa.

Kuinka käy historiamme? Hyvähän on noiden Korpelaisten, neiti Suomelain ja touhuilevien Idellien työ. Mutta kuitenkin, okaita se on vain, puisevia itsevarjeluskeinoja; ei sitä kukkaa, jota Tistelberg himoitsi.

Pitäisikö uhrautua, kasvattaa elämänsä isänmaan varjelusokaiksi, kuten Idell yritti? Tai ainakin tyytyä kitumaan tälleen vain, ajan ahdistavassa ilmassa, odottaen niitä tuhon pilviä, jotka ikäänkuin loivat yhä synkempiä varjoja: venäläisten puolelta tulevaa uhkaa ja maailmansodan ukkospilveä, sodan, joka ei loppunut, vaan kiihtyi ja raaistui yhäti ja johon sekautumisesta meilläkin näkyi oireita, jyrkkiä asettumisia puolelle ja toiselle.

Mitä olivat Suomen entisetkään ponnistelut ja aseettomat taistelut auttaneet? Tuokioksi vain hengähdystä: taas ahdistaja lähestyy, sortaa ja käyttää lahjuksia vuorotellen, turmelee, saastuttaa. Mitä oli ennenkään ollut lopullista apua sellaisten kuin Korpelaisten, Suomelain ja Idellien kauniista vaivoista.

Elää hetkensä, siepata köyhän elämän kukat ennenkuin myrsky ne kaataisi, nuo ukkosilman paahteessa omituisen ärsyttävät, ikäänkuin tuoksuja väkisin sisäänsä kahlitsevat kukat.

Ei purkaudu sade, ei selvene ja raikastu ilma niin että ne tuoksut puhkeaisivat luonnollisesti ja vapaasti.

11

Pastori Myötyrin rouva oli esittänyt pianonsoittoa, maamme voimakkaimpien sävelmestarien tuotteita niin pehmeästi ja hellävaroen, että Tistelbergiä, joka kylläkin myönsi, ettei hän säveltaiteesta mitään ymmärtänyt, jollakin tavoin tuskastutti. Oli vielä kuvaelmakin, neiti Suomelan järjestämä: jonkinlainen haltia, hartioillaan suomalainen tuohikontti kukkurallaan paketteja, joiden kupeessa näkyi sellaisia kirjoituksia kuin: valistus, varallisuus, äly, onni jne. Ja sitten alkoi tanssi.

Tanssiin Isidor Tistelberg yhtyi kuin vimmalla ja uhmalla; mitä hän uhmasi, ei hän tietänyt. Äskeistäkö näytelmää, jota hän kutsui torpparinlasten näytelmäksi, ja tätä kuvaelmaa? Vai juhlan toimihenkilöitäkö, jotka hänen mielestään olivat velvollisuuteensa sidottuja ja siis toimivat hänestä jollakin tavoin väkinäisesti? Oli kai heillä iloakin asiastaan, — velvollisuuden ohella, joka hänestä aina oli pettävä työn pohjaksi: hänestä piti kaiken työn, aherruksen lähteä ilosta, omasta halusta. Tietysti heissä oli iloa, sen hän myönsi, ja samoin lopulta, että hänessä itsessään ei ollut iloa.

Nyt hän tanssi. Sodan ja tuhon aikoina sanotaan tanssittavan enimmin. Mutta kauan ei se häntä huvittanut. Toinen naisista — ensimmäinen oli ollut nuorehko kahvilanomistajatar, aistillinen, mutta arka muodoista, eikä ollut lihavuutensakaan vuoksi oikein jaksanut — oli sairaanhoitajatar kaupungin sairaalasta: huonohipiäinen, haaleasilmäinen, kiihkeä kylläkin, suorastaan raivoisa; mutta hänen pukunsa löyhkäsi sairaalan lääkkeille, ja kolmannella kierroksella hän alkoi puristaa Tistelbergin kättä niin kovasti, luoden häneen rukoilevia ja tuskastuneita katseita, kuin hukkuva, häikäilemättä, sillä tavoin suoraan silmiin, että Tistelberg kylmeni. Häntä alkoi kauhistaa. Hän pelkäsi — kuin jotakin ruttoa — tuota onnetonta, sillä onnettomana hän neitoa piti: sairaitten joukkoon se oli suljettu, kaikenlaisia inhottaviakin tauteja potevien pariin, ikäänkuin olisi elävä ihminen pantu ruumiiden sekaan. Ja Tistelberg inhosi tauteja samoin kuin hautausmaita, joskaan ei niitä pelännyt. Muuta hän pelkäsi, tunsi sairaanhoitajattaren tahtovan siihen, mikä on monille muillekin naisille vaikeassa asemassa ainoa pelastus: naimisiin, millä hinnalla hyvänsä, kenen kanssa tahansa! Jotakin vapautta, paitsi leipää, jotakin omaakin elämää voi siten saada, ja saada lapsia, kun luonto on luonut naisen lapsia luomaan. Nyt puristi neito Tistelbergin kättä, kiristi sitä, alkoi valittaakin, että hän tulee sairaalassa hulluksi, jos hänen täytyy yhä uraansa jatkaa, ilmaisi melkein olevansa valmis vaikkapa hullutuksiin, saadakseen jotakin elämää. Mutta neidon poskipäät olivat koholla, nenä leveä ja pysty — Tistelbergin mielestä liian kotoiset, suomalaiset kasvot. Tistelberg oli lähestynyt tätä tullakseen esitellyksi hänen ystävättärelleen, eräälle toiselle sairaanhoitajattarelle, joka oli punakka, tummapäinen, veikeä ja viehkeä. Mutta eräs herrasmies kaappasi hänet melkein Tistelbergin nenän edestä. Nyt keltaihoinen tanssitettava painautui Tistelbergiin kiinni ja huohotti. Tistelbergin teki mieli ilkkua, samalla kun hän naisraukkaa sääli.

— Ehei, ajatteli hän. — Ansaan en mene. Vai naimisiin! Vai ikäänkuin sattumalta, tai sattuman pakosta. Ei pakosta mitään, vaan ajatellen. Eikä siis ajatellenkaan! Luonnon jalomielistä tarkoitusperää. Ehei, tästä sormet irti.

Tistelberg vei muutaman kierroksen jälkeen tytön takaisin istumaan, ruokasalin ovenpieleen. Hänen sydäntään tympäisi äskeinen kohtaus tanssissa, sitä äitelöi ja tuskastutti niin syvästi, ettei hänellä ollut enää halua tanssittaa sitä toistakaan sairaanhoitajatarta, joka kyllä jo istui paikallaan, keimaillen veikeästi Tistelbergille kuten kaikille muillekin herroille, ammattisiskonsa luodessa ystävättäreensä surullisen haikeita silmäyksiä. Ei, vaikkapa pöhöttyneen Kyösti Keretin seura nyt oli Tistelbergistä parempaa. Mutta ehkäpä postimestarikin, hiljainen ja sopuisa mies, istui vielä siellä pukuhuoneessa! Sinne Tistelberg jo aikoikin lähteä, vilkaisten vielä ympäri salia, ja huokaisten. Ja hänen mieleensä juolahti, että hän siinä ajatuksettomasti huokaistessaan oli tähystellyt tohtorin rouvaa, aikomuksetta ja tahtomattaan. Mikä tuon tohtorin nimi olikaan? Hän ei sitä muistanut.

Tistelberg lähti menemään juhlasalin perälle; silloin avattiin bufettihuoneen ovea, joka oli sillä hetkellä ollut kiinni, ja neiti Suomela tuli ja tiedusteli, missä toimittaja Idell olisi: toimittajalle olisi näet tärkeää asiaa, kovin tärkeää. Tistelberg viittasi neidille salin keskelle päin. Idell tanssitti siellä paraikaa ehkä rouvaansa, ehkä jotakuta muuta: rouva oli kyllä jossakin Tistelbergille esitelty, kaunis, mutta tavallisen näköinen nainen, ja hän oli huono muistamaan tavallisia kasvoja, elleivät ne olleet hänestä aivan erikoisen rumia, siis tavallaan epätavallisia. Rolf Idell tanssi iloisin ilmein, harppailevin askelin. Odotettiin, kunnes hän joutui ruokasalin oven kohdalle. Neiti Suomela nykäisi häntä itse käsivarresta. Idell pysähtyi ja jätti kohteliaasti parinsa, joka luultavasti ei ollut hänen rouvansa, eikä ollutkaan, sillä neidiksi Idell häntä mainitsi. Sitten puhui pieni opettajatar Suomela hänelle asiansa:

"Tulkaa tuonne bufettiin. Siellä on jo toisia huomattavia herroja. Teidän täytyy ottaa osaa väittelyyn, selvittää asiaa meille. Maisteri Klingstedt on siellä."

"Maisteri Klingstedt?" huudahti Rolf Idell ällistyneenä ja epäilevällä äänellä. "Mitä hän täällä, maisteri Klingstedt. Niin, olen unohtanut onnitella näytelmänne johdosta…"

"Vähät meidän pikku näytelmistämme maailman tapahtumien rinnalla!" vastasi neiti Suomela. "Hänellä on todellakin tärkeää asiaa, —päivänpolttavaa. Kenties koko maalle ratkaisevaa!"

"Ohoh, vai koko maalle ratkaisevaa, Klingstedtillä!" ivaili Rolf Idell. "No, mennään nyt sitten."

"Hän tahtoo pitää jonkinlaisen esitelmän, selostaa valtiollisia asioita", jatkoi neiti Suomela. "Herrat sulkivat ovet toistaiseksi, mielestäni joutavaa arkuutta. Ja pääsihän yleisöä kumminkin sisään; tulkaa vain tekin, insinööri."

Neiti Suomela työnsi toimittaja Idelliä ruokasaliin ja viittasi Tistelbergiä menemään sisälle. Siellä oli vastassa lehtori Korpelainen, joka painoi Idellin ja hänen seuralaistensa tultua oven kiinni ja asettui sitten selkä ovea vasten, ikäänkuin sitä pönkittämään. Väkeä seisoskeli jo ruokasalissa melkoisesti, mainitsemattakaan juhlien johtohenkilöitä. Oli lapsiakin. Mutta tilanomistaja Akseli Jorvas istui jälleen perheineen suuren pöydän ääressä jonkun pönäkän maalaisen seurassa, nyt aterialla; rouva jakeli höyryävää liharuokaa valtavalta vadilta lapsilleen. Nyt pujahti toisesta ovesta sisään koulupoikia ja tanssista punottavia konttoristeja. Vanhoja herroja seisoi seinämillä, jännittynein tai vakavasti ajattelevin katsein. Toimittaja Idellin tulo näytti heitä vilkastuttavan, tai joitakuita pelästyttävänkin.

Bufetin tiskin päässä, vapaalla paikalla, jota oli siihen runsaasti jäänyt tai jätetty, seisoi maisteri Klingstedt, kauppaneuvoksen ja sahanomistajan poika, tumma, hiukan kumaraselkäinen, raihnaisen näköinen mies, pää kuitenkin itsetietoisesti pystyssä ja katsellen varsinkin Idelliin melkein julkeasti mustasankaisten rilliensä läpi. Julkeasti, ja hymyillen tuskin tuntuvasti, ivallisesti. Rolf Idell tuli lähemmäksi tiskiä. Hänkin katseli nyt tuokion maisteri Klingstedtiä. Maisteri kohotti päätänsä yhä pystympään. Ruokasalissa oli hiljaista, tarjoilijattaretkin seisoivat tiskin takana paikallaan, käsi laseissa ja vadeissa. Sitten sanoi maisteri Klingstedt, joka puhui suomea hieman vaivalloisesti ja murtaen:

"No niin, tahtoisin nyt tietää, mitä arvoisat herrat tästä tärkeästä asiasta päättävät; mitä mieltä he ovat. Tahtoisin tietää, mille puolelle he asettuvat."

"Mikä… mikä… asia!" alkoi Rolf Idell hätiköiden. "Minä… minä en ole selvillä… Ehkäpä arvoisa maisteri suvaitsee…"

Vanhoillissuomalaisen lehden toimitussihteeri, joka istui omassa seurassaan, muiden herrojen siellä täällä jäykkinä seisoskellessa, huusi kalpeana:

"Tahtoo meitä kapinaan Venäjää vastaan… keisariamme, jolle olemme vannoneet uskollisuuden valan ja jolle meidän on se asetustemme mukaan vannottava!"

"Se on paha syytös!" huudahti tähän opettajatar Suomela. "Olemmehan sittenkin kaikki… suomalaisia… eikä tällainen arvostelu…"

"Mutta tapaus onkin ennen kuulumaton!" jatkoi toimitussihteeri. "Ennen kuulumaton, julkeudessaan anteeksiantamaton."

"No, no", alkoi pastori Myötyri eteisen oven luota. "Minun käsittääkseni ei herra Klingstedt sitä tarkoita, — mitäs joutavia… minusta on aiheetonta kiihtyä. Hän tarkoittaa jotakin muuta, kuvaannollista, niin sanoaksemme." Naurahtaen hän jatkoi: "Mutta —tokkohan pakina tällaisista asioista kuvaannollisessakaan muodossa on oikein paikallaan täällä? Eiköhän kunkin aika olisi — niin, eiköhän jokaisen aika olisi paremminkin mennä maata…" pastori nauroi ivallisesti ja haukotteli. "Tällaisista pienistä, itsessään tosin sangen viattomista nachspieleistä…"

"Nachspielistä?" toisti maisteri Klingstedt kankeasti suomea ääntäen ja katsoi pastoriin. Hän terästi sanojaan: "Niinkö te luulette, —tai tahdotte asian ottaa? Tämä ei ole mikään nachspiel! Tuota sanaa, — joka muuten, kuten herrat tietävät, on saksalainen, — ei sen kotimaassa voida käyttää näin vakavissa asioissa, hetkillä, jotka ratkaisevat kansamme, koko Suomen kansan kohtalon."

"Ukko kultani, Eljas, mennään me pois", sanoi rouva Myötyri hiljaa miehelleen. Herrat yleensä olivat vaiti, nostelivat kulmiaan, hymyilivät. Maisteri Klingstedt jatkoi ponnella:

"Niin, aikomukseni ei ole mitään sellaista viatonta kuin pastori luulee. Päinvastoin, se on juuri sitä miksi tuo toinen herra täällä sitä kutsuu: se on kapinaa. Kapinaan yllyttämistä Venäjää ja Venäjän keisaria vastaan."

Kaikki äimistyivät niin etteivät tuokioon osanneet puhuakaan; vain kummastunut ja pelokas huudahtelun humina kävi huoneessa, humina, johon sekoittui naurahduksia ja josta erottui joku selvä sana: "Hullu."

Rolf Idell tahtoi selityksiä maisteri Klingstedtin tarkoituksista. Silloin aloitti Klingstedt toisten nurinasta ja paheksumisesta välittämättä puheensa, esitelmänsä tai selostuksensa.

Hän oli tullut tänne suomalaisten juhlijain joukkoon, vaikka olikin ruotsalainen. Mutta koko isänmaan yhteisissä asioissa tunsi hän itsensä suomalaiseksi. Täällä tiesi hän tapaavansa koolla ainakin kahden suomenkielisen puolueen huomattavimmat henkilöt; parempi olisi, jos kolmaskin suomalainen puolue olisi täällä edustettuna, mutta surkeaa kyllä ja häpeällistä: meillä on puolueiden niin vaikea yhtyä edes isänmaan etsikkohetkillä, vaikea samankielisten porvarispuolueidenkaan, saati sitten porvarien ja sosialistien keskenään. Porvaritkin meillä — me itse, tässäkin, — aina kiistelemme toistemme kanssa, ja lyömme sillä tavalla laimin isänmaan suuret asiat, päästäen verivihollisen, ryssän, tekemään tuhoa kokonaisuudelle, vahingoittamaan lopulta meitä jokaista suosimalla eräitä meistä. Niillä suosituilla ei maisteri Klingstedt suinkaan nyt tarkoittanut loukata vanhoillissuomalaisen toimittajan puolueen jäseniä: kaikkien oli tällä hetkellä unohdettava menneet, annettava mahdolliset entiset erehdykset anteeksi. Niin, hän olisi toivonut, että sosialistitkin olisivat olleet läsnä tässä suomalaisten juhlassa, silloin olisi hän voinut heillekin puhua. Sillä isänmaalle kohtalokas hetki vaati kaikkien puolueiden, jokaisen yksilömme liittymistä saman lipun alle, Suomen leijonalipun, jota ryssät ovat herjanneet ja herjaavat yhä, raastaneet ja raastavat sitä alas tangoista, — mutta eivät kauan: Suomen jääkärit iskevät herjaajan kynnet siitä lipusta miekalla irti!

"Ryssät, — mitä hän puhuu…! Mitä tohtii!" suhahti salissa. Yksistään venäläisten nimittäminen ryssiksi, näin julkisessa tilaisuudessa, ja tavallaan juhlallisessa puheessa, oli kuulijoille ällistyksen ja pelon syy.

Pastori Myötyri naurahteli ja haukotteli, ja lähti tosiaan pois, kuten hänen vaimonsa oli kehottanut. Ovelta hän ylimielisesti naurahdellen vilkutti vielä pehmeää kättänsä eräille ystävilleen ja tutuille, etenkin lehtori Korpelaiselle ja toimittaja Idellille, ja katosi sitten. Eteisessä sanoi hän uteliaille, jotka olivat tulleet sinne oven taakse kuuntelemaan maisteri Klingstedtin kovaäänistä puhetta, että iltamat järjestäneellä seuralla oli siellä tilapäinen johtokunnan kokous.

Maisteri Klingstedt virkkoi, kun näki pastorin notkeasti peräytyvän:

"Herrat ja naiset voivat huoletta jäädä, enkähän tietysti epäilekään, että te pelkäisitte. Pian tulee aika, jolloin kenelläkään Suomen kansalaisella ei ole aihetta pelätä mitään sortoa. Ja nyt meillä ei ole oikeutta pelätä!"

Nyt esitti hän muutamilla lyhyillä, mutta itsevarmoilla piirteillä asemaa Euroopan ja maailman valtiollisella näyttämöllä ja monivuotisilla taistelukentillä. Hän esitti numeroita ja kuvasi ennen kaikkea Saksan armeijan aseiden riemukulkua. Hän sanoi, että Suomenkin kansan täytyy seurata maailmantapahtumia, kuten hän tiesi sen jännityksellä tekevänkin, ja totesi ilokseen jokaisen suomalaisen toivovan Saksan voittoa — luonnollisesti: jokainen Saksan voitto taistelukentillä lähensi näet hetkeä, jolloin meidän piti olla valmiit käyttämään tilaisuutta hyväksemme. Se tilaisuus lähenikin nyt huimaavaa vauhtia, se saattoi tulla koska tahansa: kuukauden kuluttua, viikon päästä, huomenna! Saksan voitot Venäjän rintamalla toivat mukanaan Venäjällä vallankumouksen — Venäjällä, ryssien mädässä maassa. Silloin eroavat suomalaiset ryssistä, saksalaisten avulla. Me eroamme, siitä oli maisteri Klingstedt varma.

Kalpea toimitussihteeri vihelsi. Rolf Idell oli niin sekaantunut kummastuneesta närkästyksestä, että meni aikaa, ennenkuin hän sai sanaakaan suustaan, ja silloinkin hän soperteli, sammalteli. Suuttunut hän oli; sydämessä kiehui kiihko ryhtyä vastaväitteisiin, mutta maisteri Klingstedt jatkoi järkkymättä, häikäilemättä. Naiset huudahtelivat uteliaisuudesta, moni Klingstedtiä ihaillen; heidän äänissään oli Tistelberg kuulevinaan tohtorinrouvankin äänen, eikä hän pitänyt sen levottomasta, kiihtyneestä innostuksesta. Insinööri Tarkkanen katseli Klingstedtiin valppaana, joka sanan huomaavana, ja vastaussanoja pohtien veteli leukapartaansa. Neiti Suomela miltei hypähteli jalalta toiselle, ja huusi maisteri Klingstedtille jo kerran puolittain:

"Hyvä. Niin puhuu mies! Sellaisia pitäisi sankarien sanain olla!"

Mutta se huudahdus häipyi puheensorinaan, salista räikkyvään torvimusiikkiin ja tanssin jyskeeseen.

Viimein alkoi Rolf Idell puhua jotakin, kuivasti, ryiskellen. Mitä hän sanoi, ei kuulunut. Mutta maisteri Klingstedt selitti nyt, millä perusteilla hän oletti, uskoi, tiesi Venäjällä pian tulevan vallankumouksen: luetteli joistakin varmoista, hyvin asiantuntevista lähteistä saamiaan tietoja, joissa yleisön korvaan kajahti sellainenkin jo sille osittain tuttu nimi kuin Rasputin. Jos yleisö sallisi, tahtoi maisteri Klingstedt esittää kaikki saamansa tiedot, mutta lähteiden nimeä mainitsematta: sitä hän ei saanut tehdä, mutta kunniasanalla hän vakuutti, ettei hän mitään puhunut omasta päästään. Oli jo vihdoinkin aika, ettei suomalaisilta mitään saisi salata; kaikkien oli valmistuttava isänmaan etsikkohetkeen. Vallankumous Venäjällä tulisi pian, ehkä hirvein myrsky, mikä koskaan on mitään kansakuntaa kohdannut, slaavilaisen kansanluonteen ja kehnon slaavilaisen sielunlaadun ja vielä surkeamman älyn mukainen.

"Venäjä on heikko, sanomattoman heikko valtakunta", huomautti maisteri Klingstedt ohimennen, hiljaisesti ja hymyillen, ja sille huomautukselle nyt naurettiin säälivästi. Se oli jo tavaton väite.

"Niin, heikko ja pieni valtio, jos verrataan Venäjän ja meidän voimiamme keskenään", uhmasi Klingstedt. "Me saatamme olla suuri ja vahva kansa, — ja me olemme! Mutta juuri se on jokaisen ymmärrettävä, että Suomi on pian suuri, muutoin se ei tule suureksi."

Yleisö nauroi.

"Minä puhun vakavasti, korkeista siveellisistä asioista", sanoi maisteri Klingstedt. "Pyydän, että jätätte suoraan sanoen lapselliset naurut!" Jokaisen oli nyt uhrauduttava, jos uhri isänmaan puolesta on edes uhri; jokaisen oli täytettävä mitä kansakunnan kunnia käski meitä tekemään. Toiset kyllä, ehkä useammat kuin luullaankaan, ja ainakin ydinjoukko, olivat jo valmistetut, tiesivät velvollisuutensa. Ja Klingstedt puhui Suomen jääkäreistä, kapinallisista kunnon nuorukaisista, jotka palvelivat Saksan armeijan riveissä, taistelivat Saksan ja Venäjän välisellä rintamalla verivihollistamme vastaan, heistä puhuessaan käyttäen jälleen tuon joukon kunniakasta nimitystä, jota ei siihen aikaan yleensä tunnettu. Niitä nuorukaisia kutsuttiin meillä vielä milloin miksikin; venäläisten santarmien ja suomalaisten salapoliisien ja esivallan pelosta puhuttiin heistä kuiskaamalla, sanottiin:

"Se pataljoona." Tai: "Ne suomalaiset." Taikka ainoastaan: "Ne —siellä Saksassa."

Jännityksessä ja hurmaukseen syttyen kuuntelivat enimmät nyt maisteri Klingstedtin kertomuksia urotöistä, joita suomalaiset poikamme olivat tehneet saksalaisten aseveljiensä rinnalla, saksalaisten ystäviensä opettamina, kasvattamina. Kuuntelivat heidän kärsimyksistään, säälien, kaivaten jotenkin heitä auttaa; heidän sitkeydestään, ylpein mielin heidän oppivaisuudestaan, ja nauttien suopeasti, milloin maisteri mehevöitti kuvaustaan kertoen esimerkkejä humoristisesta hidasälyisyydestä, mutta rehellisestä suomalaisesta mielestä. Luetteli kiitoksen ja kunnian lauseita, joita he olivat saaneet opettajiltaan ja päälliköiltään, jopa itseltään keisari Wilhelmiltä, aikamme Napoleonilta: jos kukaan tässä sodassa edusti Napoleonin majesteettisuutta, niin Wilhelm II. Ja samoin kuin Napoleonilla aikanaan oli hänelläkin nerokas kenraalipiirinsä, Hindenburg ensimmäisenä, ja sitten melkein kokonainen loputon sarja loistavia saksalaisia sotilasneroja, joiden useimpien nimet olivat suomalaisille tutut ja Suomessa ihaillut. Heidän taitoaan ja Saksan kansan rautaista, tyyntä sitkeyttä ei koko maailma jaksaisi vastustaa! Koko maailman kävisi huonosti, Saksa sen voittaisi, ja Saksan liittolaiset pelastuisivat kunnialla tästä kansojen taistelusta. Saksan liittolaiset, siinäpä sana. Siihen Klingstedt juuri pyrki. Suomen oli oltava yksi niistä, — ja se oli: sen takaisivat jo ne kaksikymmentä tuhatta suomalaista, jotka vuodattivat vertansa saksalaisten rintamalla, Suomen puolesta.

Rolf Idell keikahteli paikallaan, pyyhki otsaansa, kohotteli päätänsä, tahtoi puhua. Maisteri Klingstedt jatkoi.

Suomen jääkärit nousisivat maihin Suomessa, heti kun Venäjän vallankumous puhkeaa. Saksalaisten apujoukkojen tukemina ja saksalaisten hyvin varustamina he vapauttaisivat Suomen. Ryssäthän ovat pelkureita, huonoja sotilaita, huomautti Klingstedt ohimennen, hymyillen: "Eikös ole suomalainen sananlasku, sanokaapas te suomenmieliset, että kolmetoista ryssää menee tusinaan?" No niin, Suomen vapautus suoritettaisiin varmasti. Mutta se saattaisi kestää ehkä vuosia ja tuottaa maalle turhia kärsimyksiä, ellemme kaikin olisi valmiit auttamaan itsenäisen Suomen nuorta armeijaa. Heikko ja hajanainenkin vihollinen voi ennättää tehdä paljon tuhoa maalle, ellei myöskin rintaman takana sitä isketä. Armeijaamme on niin sanoaksemme lisättävä. Suomessa on perustettava vapaaehtoisia kaarteja kaikkialla, innostettava kaikki kansanluokat niihin yhtymään; on pidettävä aseharjoituksia, ja alettava pitää niitä julkisesti, sillä Venäjän vallankumous tulee heti!

Kimeä naurunpurskahdus, Rolf Idellin, keskeytti Klingstedtin esitelmän. Klingstedt ei ollut tahtonutkaan sanoa paljon muuta: etupäässä vain kehottaa kansalaisia olemaan varuillaan, perustamaan isänmaallisia kaarteja. Nyt ei hän olisi voinut yleisön naurulta saada ääntänsä kuuluville. Naurettuaan kauan Rolf Idell huokasi syvästi, kuin jostakin surullisen mielettömästä ilosta selviten, muuttui vakavaksi ja sanoi kuivasti, kaikkien kuullen:

"Voi miesraukkaa!"

Sitten oli hän tuokion vaiti, alkoi lopulta väitellä, innostuneen tapansa mukaan. Pitkästi hän esitti ajatuksiaan, perusteli niitä. Aina loogillisen jäsentelyn vaativiin lausepausseihin tullessaan napautti hän sormellaan tai nyrkillään tiskiin, jonka luona hän seisoi Klingstedtin lähellä, katsoi ympärilleen ja kysyi:

"Oliko selvä? No hyvä; jatketaanpas sitten."

Sormi kohosi tiskistä, tai tuo nyrkki hajautui sormiksi, joista kaksi nousi hakkaamaan tahtia maisteri Klingstedtin tai jonkun toisen herran nenän edessä, hakkasi aikansa, pykälä pykälältä, historian esimerkkejä ja lakeja luetellen, filosofisten päätelmien perustuksiin vedoten, ja kaikki sormet kasautuivat jälleen todistelmajakson päättyessä nyrkiksi ja nasahtivat pöytään kuin huutokauppavasara. Toimittaja Idellin vastaväitteet tuntuivatkin nyt monista varsin uskottavilta. Niiden pääsisältö, nyt kuten aina, oli se, että Saksa ei voittaisi. Siitä oli hän varma, sen hän perusteli, tiesi luotettavista lähteistä, ulkomaalaisilta, joilta eräät hänen puolueensa huomattavat henkilöt Helsingissä olivat ne saaneet kuulla. Näitä henkilöitä ei hänellä, jokainenhan sen ymmärtää, ollut lupa mainita.

"Mainitkaa vain, herra toimittaja", sanoi maisteri Klingstedt suoraan. "Ei heitä kohtaa lopulta muu kosto kuin nauru ja surkuttelu."

Rolf Idell vastasi kiihtyen ja sättienkin: eihän maisterikaan ollut maininnut henkilöitä, jotka olivat narranneet hänelle tietonsa, nuo tiedot, joita sopisi kutsua rihkamanimellä: Made in Germany, —saksalaista humbugia, propagandaa, kenties saksalaisten spionienkin tuotetta! Niin juuri! Sitten todisteli Rolf Idell edelleen: kun Saksa joutuu tappiolle, ja Venäjäkin hyvin mahdollisesti sodassa voittaa, Venäjän liittolaiset voittavat, ja ainakin säilyttävät Venäjän entisellään, niin pitäisikö meidän hullutella, hukata kaikki? Sillä vaikkapa Venäjä joutuisikin vallankumouksen sekasortoon, josta seikasta ei ole mitään varmuutta, niin eivät sen liittolaiset antaisi meille anteeksi, että olisimme rahdullakaan lisänneet tuota Venäjän sekasortoa ja heidän ystävänsä heikontamista. Rolf Idell oli isänmaallinen mies, yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa, yhtä hyvin kuin joku maisteri Klingstedt; mutta sellaisten fantastien tuumia kuin jonkun epämääräisen maisterin, jolla oli kamarissaan tosin vanhoja tussareita, tserkessiläisiä tikareita, miekkoja kolmikymmenvuotisen sodan ajoilta ja kiinalainen mestauskirves, — sellaisia koulupoikafilosofeja hänen täytyi katkerasti paheksua, niin lapsellisia kuin he olivatkin; paheksua kuin jotakin ymmärtämätöntä lasta, joka on ruvennut vaalimaan vihannesmaata ja kitkee siitä pois juuri hyödylliset taimet. Ei, Idellillä oli parempi keino isänmaan oikeuksien säilyttämiseksi, ehkä Suomen vapauttamiseksikin. Se keino oli olla mieliksi ententelle, ympärysvalloille. Siellä oli ennenkin jaloimmin ja innokkaimmin ajettu pikku kansojen vapautumisen asiaa, Englannissa ja Ranskassa, noiden mahtien sisäisenkin, todella sisäisen, henkisen vapauden mukaan. Ja ajettu varsinkin järkevässä, älykkäässä Englannissa. Niin, se keino oli, kun nyt Venäjä uhkasi viedä Suomenkin nuorukaiset rintamiinsa ja sotanäyttämölle, — uhka ja aikomus, johon muuten nuo jääkärinulikat olivat suuresti syypäitä, kun olivat Venäjää ärsytelleet, se keino oli koota Suomesta vapaaehtoisjoukko Venäjän armeijaan! Aivan niin: Venäjän armeijaan! Juuri niin: saksalaisia piikkipäitä vastaan! Siten lauhdutettaisiin venäläisten mieltä ja hävitettäisiin heidän epäluuloaan, jonka jääkäriliike oli synnyttänyt; he jättäisivät kenties aikeensa murskata meidät, ikäänkuin vastalahjaksi meille. Ja ehkäpä saisivat poikamme palvella vaikkapa Englannin väessä? Kun heidän oli mahdoton marssia venäläisten rinnalla, mikä on ymmärrettävää. Ja ympärysvallat takaisivat lopullisen voiton saatuaan sitten meille ainakin entisen autonomiamme; sellaista sopisi varsinkin ylevästä Englannista uskoa.

"Buurien mestaajasta! Irlannin teurastajasta!" nauroi nyt maisteri Klingstedt.

"Puolalaisten kansalaistensa piiskuriko meidät sitten haluaisi todella vapauttaa, — Saksako?" vastasi Rolf Idell.

"Puolalaiset ovat slaaveja, eivät kelpaa yhteiskunnassa mihinkään!" halveksi maisteri Klingstedt.

"Mutta Slesvig-Holsteinin tanskalaiset, joiden kirkoissa pakotetaan saarnaamaan saksan kielellä, eivät ole slaaveja, ja kelpaavat kaatumaan Venäjän rintamalla Saksan puolesta viimeiseen mieheen, kun heidät pannaan eturiviin ja tahdotaan kaikki surmata, kuten kai pian nuo suomalaisetkin siellä, onnettomat!" vastasi Idell jälleen.

Sitten alkoi sanasota. Siinä ei ollut paljon suunvuoroa muilla kuin noilla kahdella päähenkilöllä. Insinööri Tarkkanen koetti välistä jotakin lausua, säälitellen ja kummastellen sellaista katsantokantaa kuin jääkäriliikkeen johtajilla ja hullauttamilla oli: me, pieni ja maailman viimeisessä perukassa ikäänkuin loisina elävä kansa, tosin kyllä suuresti omien rotuheikkouksiensa vuoksi köyhinä loisina elävä, me saisimme olla tyytyväisiä, jos jaksaisimme taistella menestyksellisesti pelkän autonomiamme puolesta, enempää tavoitella oli turha toivo; joka kuuseen kurottaa, se katajaan kapsahtaa. Insinöörin ja jonkun toisen syrjäisen sanoja eivät Idell ja Klingstedt kauan kuunnelleet. Maisteri Klingstedt tuli yhä pateettisemmaksi, ja toimittaja tulistui sitä mukaa, ärtyi poikamaisen pisteliääksi: hän sinkautteli lopulta loukkaavia sanoja Klingstedtistä, tuosta isänsä, kauppaneuvoksen, varoilla mukavasti elelevästä, jonka maisterinarvokin taisi olla saksalaista tekoa; huhuttiinhan, että Klingstedt olisi suorittanut kandidaattinsa Saksassa, siis tuon arvonsa jollakin tavoin ostamalla. Tämän letkauksen saatuaan Klingstedt oli tuokioisen vaiti. Voitonriemuinen toimittaja teki Klingstedtistä vieläkin halvempia salaviittauksia, hänen nuoruudestaan, joka oli ollut elosteleva, siihen määrin, että hänen järkensäkin näytti saaneen pienen vian, ne tuhraukset menevät vähitellen aivoihin.

Kaupungin juorut kertoivat, että maisteri Klingstedtillä olisi ollut tuhoisa tauti, nuoruuden syntien tulos.

Eikä maisteri itse nyt pyrkinyt kumoamaankaan tuota asiaa, johon toimittaja halpamaisesti kiihkoutuen viittasi. Klingstedt tuli vain punaiseksi, huokasi, oli pitkän hetken sanattomana, ja sitten hän lausui Rolf Idellille, kohottaen päätänsä ja arvokkaasti, ikäänkuin kokeneen tavalla:

"Niin, niin, — älkää heittäkö ensimmäistä kiveä. Maailmassa on paljon seikkoja, joita filosofit eivät voi aavistaa, tai kuinka Shakespeare sanonee. Mutta hairahtunut ihminen, ja juuri hairahtunut, saattaa kyetä vahvimmin korjaamaan seikkoja, joita on rikkonut. Ellei voi itseään auttaa, auttaa hän muita, tahtoo jalostaa koko kansaa, tehdä sen terveeksi, normaaliksi kuin vapaat kansat ovat…"

Klingstedt sanoi tosiaan päättäneensä kerrankin uhrata jotakin kaikkien hyväksi, yhteiseksi hyväksi, isänmaan puolesta. Hänen sanansa olivat kuin kärsivä, katuva tunnustus; niissä oli jaloutta.

"Mutta tietysti eivät sellaiset raukat kuin herra Idell ymmärrä mitään muuta kuin diplomaattista järkeilyä; käydä käsiksi itse surkeutemme juureen, orjuuteemme, orjanmieleemme, josta moni pahamme johtuu, se on heistä pientä ja vähäistä", jatkoi Klingstedt. "Mutta kaivella esille toisen erehdyksiä…"

Tohtori Oljemark sanoi puolisolleen hermostuneesti:

"Keskustelu käy kovin persoonalliseksi ja koskee sairaalaan kuuluvia asioita. Väkeäkin tulee tänne kaikenlaista. Ei, parasta on meidänkin nyt lähteä."

Lehtori Korpelainen ei jaksanut enää vartioida kahta ovea. Neiti Suomela oli niin innostunut, että heitti eteisen puolen, josta oli ensin pitänyt huolta, oman onnensa nojaan; hän asettui yhä selvemmin kannattamaan maisteri Klingstedtiä, heltyneenä varsinkin tämän rehellisistä oman entisyytensä tunnustuksista. Juhlasalista ei kuulunut enää torvien räikynää. Eteisen puolelta tunkeili tätä omituista johtokunnan kokousta kuulemaan yhä lisää väkeä, nuoria poikia, tyttöjä, käsityöläisiä, rouvia.

Tohtorinna olisi halunnut jäädä; hän puhui nopeasti ja valittavasti miehelleen, että hänen oli niin sääli Oskar Klingstedtiä, ja samalla hän ihaili toimittaja Idellin todistelua, jonka puhetaito oli suurempi kuin hänen vastustajansa. Rouva näytti olevan kovin jännittynyt väittelystä ja huolissaan isänmaan kohtalosta; ei olisi mitenkään poistunut täältä kesken, mutta hänen miehensä vaatimus pakotti hänet:

"Ei, minulla ei ole pienintäkään halua joutua poliisimestari Leskisen kanssa tekemisiin", sanoi tohtori, lausuen poliisimestarin nimen halveksivasti ja kiihtymyksessään kuuluvasti.

Maisteri Klingstedt oli ollut tuokion vaiti, Idellin harppaillessa edestakaisin. Klingstedt sattui kuulemaan tohtorin sanat ja virkkoi:

"Yleisö voi olla rauhallinen, poliisimestarista on pidetty huolta; hän makaa pöhnässä kotonaan, suoraan sanoen. Ja santarmi on lahjottu: slaavilaisten isänmaallisuutta! Vai onko joku nähnyt santarmia tai poliisejakaan vestibyylissä?"

Joku vilkaisi eteiseen; totta puhui Klingstedt, joka jatkoi:

"Ja tarkoitukseni olikin, että tämä tilaisuus saisi joutua vaikkapa heti santarmienkin tietoon, jos niin piti käydä. Totuuden asiassa ei ole tinkimistä, kauan ei santarmivalta kuitenkaan rehentele!"

Tohtori poistui, vieden rouvansa mennessään; rouvan lähtö oli muuten Tistelbergistä ikäänkuin jonkin katoamista, joka jätti hänen sisälleen tyhjyyden tunteen. Tohtorin esimerkkiä noudatti insinööri Tarkkanenkin rouvineen; tilaisuus oli heistä, paitsi lapsellinen, suorastaan skandaali, myöskin vaarallinen. Johtohenkilöistä seisoivat ruokasalissa nyt ainoastaan lehtori Korpelainen ja neiti Suomela, edellinen koettaen puhua jotakin rohkeaa, ja puhuen, että kansa oli ensinnäkin kasvatettava itsetietoiseksi, johon se saataisiin kyllä valistuksen ja sielunterveytymisen avulla. Sen kasvattamisen ensimmäisenä ehtona oli ruumiin terveys, ja tuon terveyden kaikkein tärkeimpänä ehtona jälleen raittius. Siitä oli lähdettävä, uskonnolla, terveellä, elämää tunnustavalla uskonnollisuudella sitäkin pyrkimystä tukien; sitten tulisi aika muunkin kunnon, kun sielu oli ensin terve ja käsitys valistunut ymmärtämään isänmaan asiaa… Mutta pitkälle ei Vihtori Korpelaisenkaan vahva ja selvä puhe kantanut, vielä vähemmin innostuneen ja hermostuneen neiti Suomelan sanat. Tämä koetti tuon tuostakin tehdä pääväittelijöille, kumpaisellekin vuorotellen, tiukkoja kysymyksiä, mistä he olivat tietonsa saaneet, ja vaati heiltä oikaisuja loukkauksiin, joita he olivat toisistaan lausuneet; tahtoi väittelijöitä sovintoon; jokin yhteinen kanta isänmaan asiassa oli hänen mielestään pelottomasti otettava. Neiti Suomela ihaili Saksaa ja jääkärinuorukaisiamme, ja sanoi olevansa puolestaan valmis vaikkapa Pietarin valtiollisiin vankiloihin, jopa hirteen, jos velvollisuus vaatisi. Rolf Idell ja Klingstedt eivät hänenkään innostustaan kuulleet. Yhä pahemmin sätti toimittaja Idell:

"Vai niin, santarmi on siis lahjottu!" pilkkasi hän. "Varsin nerokasta strategiaa. Onko sekin opittu Saksasta! Preussin pystyviiksisen Wilhelmin ohjeitako? Sen tyhmän ja lerppahuulisen verikoiran!"

"Hän on keisari, vaiti!" huusi maisteri Klingstedt.

"Majesteettirikoksestako minua syytätte? Hyvä on, hyvä! Mutta mitäpä, jos santarmi sittenkin käsittää asian toisin! Jos hän kuitenkin huomenna tulee katselemaan teidän mukavan kabinettinne ruostuneita tussareita ja kiinalaisia mestaussapeleita?" pisteli Rolf Idell.

"Tulkoonpas!" vastasi Klingstedt. "Koettakoonpas tulla!"

"Ja mitä teette, jos hän tulee? Tietysti panette ruutia Pappenheimiltä perityn pistoolinne sankkiin?"

"Toisin sanoen: minä surmaan santarmin", sanoi Klingstedt synkästi. "Älkää te surko minusta, — ja meistä!"

Pari nuorta poikaa huusi Klingstedtille juhlasalin ovelta eläköötä.

Toimittaja Idell katseli huutajiin ja alkoi jälleen epätoivoisesti väitellä. Lehtori Korpelainen arveli, ettei tämä tilaisuus ollut nuorisolle sopiva, noille pojille, jotka hän oli huomannut omiksi oppilaikseen suomalaisen yhteiskoulun yläluokilta. Hän meni ja vaati heitä lähtemään kotiin: oli jo myöhä aikuisillekin, luvattu tanssiaika loppuisi aivan kohta. Nuorukaisista toinen naureskeli hänelle salaa, toinen niskoittelevasti heitteli päätänsä, tumma ja pitkähiuksinen; he eivät poistuneet. Toimittaja Idell ja maisteri Klingstedt soimasivat ja sättivät toisiaan niin katkerasti, että lehtori Korpelainen poistui pian itse, masentuneissa mietteissä. Samoin muu yleisö.

Miltei persoonalliseksi häpeäkseen näki maisteri Klingstedt viimein huoneessa suomalaisista johtohenkilöistä ainoastaan neiti Suomelan, jota hän tästä rohkeasta jäämisestä kyllä kunnioitti, mutta joka hänkin oli nyt epätietoinen ja synkkämielisesti vaiti, ja joukon vähäpätöisempiä ihmisiä, uteliaita, pahansuopia ja pelokkaita kasvoja. Ei minkäänmoista oikeaa innostusta, vakaumusta, kenessäkään. Surkea aika, mädäntynyt aika.

Ja päälle päätteeksi työntäytyi ruokasaliin, kun tanssi oli loppunut ja yleisö virtasi pölyisestä juhlasalista eteiseen, mennäkseen väsyneinä levolle, joukko joutavia juopuneita: runoilija Keretti, naureskeleva Birger Bengelsson, kuhnusteleva postimestari, sekä yhtaikaa oluttehtailija Blöcker tavallisella remuilumatkallaan: oli kai nyt juhlan loputtua uskaltanut tänne vakinaiseen iltapaikkaansa tai paremminkin yöpaikkaansa. Ja Blöcker toi mukanaan liudan nousukkaita, — mikäpä muukaan olisi tuokin lihava, pystynenäinen ja paksu herra ollut: gulassi. Akseli Jorvas täällä istui yhä perheineen, nauroi leveästi väittelijöille, ja tervehti riemulla tuota gulassin näköistä.

Bengelssonia huvitti Klingstedtin ja Idellin väittely; hän tuli vuoroin Tistelbergin ja vuoroin postimestarin luokse ja supatti näyttävänsä heille:

"Nyt tuli hyvä, minä näytän, kuinka minä pian ärsytän heidät oikein toistensa kimppuun."

Jonkinlaisena kuiskaajana Idellille toimien onnistuikin Bengelssonin kiihottaa hänet suorastaan hurjaan pöyhkeyteen, itseylistelyyn ja vastustajan sättimiseen.

Rolf Idell saarnasi nyt etupäässä juopuneelle kuulijakunnalle. Klingstedt oli vaiti ja oli jo päättänyt poistua: ei lähtisi näistä herroista hänen asialleen mitään; oli luotettava nuoriin, nousevaan polveen.

"Minä paljastan juonenne, tusinamaisteri!" huusi Idell. "Sveesi te olette, sittenkin, ja tahdotte Saksan tänne kukistamaan kansanvaltaisia uudistuksia: niin säilyvät etuoikeutenne. Mutta Suomen kansa ei anna narrata itseään. Hui, hai, meillä on sosialisteja; nekö lähtisivät kannattamaan imperialistista Saksaa."

"Eivätkä talonpojat kannata ketään", hohotti Birger Bengelsson. "He välittävät ainoastaan potaateistaan; kun ei heidän aittojaan uhata, eivät he liikahda. He ovat idiootteja."

Klingstedt virkkoi vielä, ettei ollut kaukana sekään aika, jolloin uhattaisiin paitsi talonpoikien aittoja heidän kalliimpaakin omaisuuttaan: heidän poikiaan, joita vaadittaisiin ryssien mukaan rintamille. Akseli Jorvas huudahti:

"Minulla ei ole niin isoja poikia. Ja talonpojat, idioottejako? Juuri niin, sellaisia idiootteja, jotka ovat nyt pian miljonäärejä!"

Jorvas oli parhaillaan alkanut gulassin näköiselle kerskua, miten hän oli päättänyt perustaa sahan, tulla miljonääriksi; aina ei tällaista tilaisuutta ollut tarjolla. Sahan täytyi pian olla valmis, että ehdittäisiin myymään kamalasti kallistuvaa puuta heti sodan loputtua. Jorvaskin oli ryypännyt ja alkoi reuhastella. Hänen emäntänsä alkoi vaatia häntä kotiin; lapsetkin jo haukottelivat ja kitisivät untaan, mitkään herkut eivät niitä taltuttaneet. Ja Akseli antoikin tiukan vaimonsa vaikuttaa itseensä; hän huusi autokuskilleen, joka jo ovella kurkisteli, ja lähti leveän emäntänsä ja unisina hoippuvien lastensa kanssa koko ilosta pois.

Tehtailija Blöcker ei kärsinyt politikoitsijoita, ei edes Klingstedtiäkään, vaikka hän oli ruotsalaisia. Ja kun hän kuuli puhuttavan santarmeista ja jostakin muusta vaarallisesta, niin hän aivan vimmastui. Ruotsia puhuen komensi, rukoili, aneli noita kahta järjetöntä pitämään suunsa kiinni, olemaan lörpöttelemättä; hän tahtoi nyt juoda, ja hiiteen aatesankarit ja sosialistit ja anarkistit ja kaikki! Hän karjui:

"Ulos, ulos! Missä on poliisi, santarmi? Minä vaadin… poliisi…"

Maisteri Klingstedt muisti, että tuo toinen toimittaja, vanhoillissuomalaisen lehden, oli poistuessaan vilkaissut häneen ilkeästi; sitä suomenmielistä oli täysi syy kavahtaa. Ehkäpä hän oli jo paraikaa vaatimassa poliisimestaria tai santarmia sekaantumaan asiaan. Rolf Idelliä ei toki sellaisesta tarvitsisi pelätä.

Maisteri Klingstedt poistui. Tänä yönä ei hän aikonut ollakaan kotona, varmuuden vuoksi; hänellä oli omat suunnitelmansa.

Kun toimittaja Idell kääntyi Blöckeriä katsomasta, puhuakseen jälleen Klingstedtille, näki hän ympärillään melkein pelkästään pöhnäisiä. Birger Bengelsson houkutteli häntä jäämään viftille; mutta Rolf oli melkein raittiusmies, — eikä rähjäisen tehtailija Blöckerin kanssa, joka oli hänen pahin vihamiehensä, olisi nyt leikkimistä: Blöcker kuului juovuksissa pieksävän toisia, ja Rolf oli heikko ja voimiltaan hento. Rolf Idell lähti eteiseen. Siellä pieni opettajatar Suomela, joka otti juuri nurkasta sateensuojaansa, tuskin suvaitsi Rolfia tervehtiä, — sellaiseksi aktivistiksi oli hänkin tänä iltana muuttunut.

12

Patruuna Blöcker, ennen olut-, nykyään kaljatehtailija, oli keskikokoinen, vanhahtava mies; hänen nenänsä oli punertava, sen sanottiin muistuttavan porkkanaa, iho punainen ja vähän rokonarpinen. Varsinkin juovuksissa oli hän ärtyisä, vastaanhangoitteleva ja itsepäinen, ja karkaili mielellään nyrkkivoimalla toisten kimppuun ennenkuin kukaan voi aavistaa.

Nyt on hän tilannut seurueelleen — noille parille herralle ja lisäksi Birger Bengelssonille, postimestarille, Tistelbergille ja Keretille —pilsneriä, vanhankansan kuosista pilsneriä, johon kätkeytyy alkoholia, eikä mitään nykyaikaista vesiheraa: ystäviään varten Blöcker näet valmistaa toki oikeaa olutta, sota-ajan kielloista huolimatta, ja Seurahuoneella on sitä salaa saatavissa.

Istutaan kankean puhtaalla liinalla peitetyn pöydän ympärillä, kolean näköisessä ruokasalissa, jonka seiniä koristavat siellä täällä peltiset, saksalaiset vadit koreilla väreillä maalattuine romanttisine lemmenkohtauksineen: munkkeja viinikellarissa, houkutellen luokseen kestitsemiensä talonpoikien tyttäriä tai emäntiä, — pitsisillä kaula- ja saapasröyhelöillä somistettuja sotureita, jotka keinuttelevat polvellaan tyttöjä, sekä narri jalkapuussa, pikku tyttö hänelle lusikalla suuhun jotakin herkkupalaa antamassa. Poristaan kaikenmoista, ruotsia melkein koko ajan kaikki, vain muutama sana suomea, etenkin kirouksissa, sillä patruunahan on ankara, itsepintainen sveesi, ruotsinmielinen kaikkein vanhanaikaisinta ja paatuneinta lajia, ja hänen seurueensa jäsenet käyttävät ruotsin kieltä mukavuussyistä ja keimaillakseen, muut paitsi Bengelsson, jolla on tosiaan ruotsalainen koti, vaikka hän osaakin suomea jotakuinkin; käyttävät sitä sikäli kuin kukin osaa. Yksi heistä ei osaakaan, tuo gulassi; hän solkkaa ruotsia hirveästi. Bengelsson suvaitsee puhua suomea, joskin hän ihailee ruotsalaista kansanluokkaa jonakin suomalaista rotua hienompana; suomen kieltä hän puhuu ikäänkuin sitä alentuvasti suojellen. Mölsä taasen, joka muuten on näin suuressa seurassa varsin vaitelias, sopertelee mielellään jonkin sanan ruotsia; niin on helpompaa, hän ei tahdo koskaan riitaa, ja hän on hiukan ylpeäkin, kun hänen sukunsa on ollut edes sen verran ruotsalaistunut, että on antanut nimelleen muodon Mölsé. Virallisesti ei hän olekaan sukunsa nimeä suomalaistuttanut, osaksi hellästä rakkaudesta sukuunsa ja vanhaan isäänsä, joka elää vielä siellä sisämaassa, supisuomalaisessa kaupungissa, osaksi taas jonkinlaisesta ylpeydestä ja siitä syystä, että kansan parissa on helpompi tulla toimeen ruotsalaisella nimellä: enemmän ukot ja akat kunnioittavat. Mutta siitä on jo kauan, kun hän on kansan parissa varsinaisesti liikkunut. Mitä taas tulee Kerettiin, joka on vaipunut sellaiseen tilaan, ettei monta sanaa puhu, vain naurahtaa tylsästi ja sitten jälleen nuokkuu ja torkkuu, hänen kotinsa on ollut täysin ruotsalainen; sattumalta hän oli joutunut suomalaiseen kouluun. Hän siis osaa ruotsia miltei yhtä hyvin kuin suomea, ja puhuu sitä tarpeen tullen täysin luonnostaan. Ja lopuksi Tistelberg: hän on kieliasialle ja kielikiistoille välinpitämätön, puhuisi mielellään mitä kieltä hyvänsä, jos osaisi, venäjän kieli kuitenkin joskus poikkeuksena, silloin, kun venäläiset taas ovat tehneet Suomelle jonkin ilkeän kepposen. Hänen kotikielensä on ollut sekaisin suomea ja ruotsia, viimeksimainittua kuitenkin tuskin kymmenesosa, ja sekin huonoa.

Patruuna Blöckerin toverit, lihavat ja pyöreät gulassit, juttelevat innokkaasti ja riemulla kaupoistaan, säkeistä, joita venäläinen sotilashallitus mielellään ostaa, tina-, lyijy- ja messinkiromusta, josta samoin venäläisiltä saa hyvän hinnan, ruokatarpeista ja väkijuomista, jotka ovat kilpaa nousseet arvossa; kaikkea he myyvät, kaikkea keräävät ja komuavat, mitä laatua heistä kumpikin komunnee. Ja ovat ylpeitä äsken saavutetusta varallisuudestaan. Birger Bengelsson puhelee heidän kanssaan nopeasti, sielussaan heitä halveksien, hän, joka on oikeaa, vanhaa kauppiassukua ja -rotua. Sitä keskustelua kestää kauan. Mutta juopunut Blöcker — hän on vanhoillaan tullut yhä heikommaksi kestämään, tuo miltei jo kehdossaan alkoholipullolla imetetty, kuten sanotaan, sillä hänen isänsä oli ollut kaupungin viinatehtailija — Blöcker alkaa jo itsekseen nurista, puhua toisille sillä tavalla, ettei häntä kukaan ymmärrä, vääntää suutansa ja laskettelee ilkeitä, typeriä letkauksia, mistä syystä, ota selvä; ja räpyttää vihaisesti silmiään kellertävien kulmakarvojensa alta. Hänestä ei yksikään pöytäseurassa välitä, hänelle vain huiskaistaan kädellä, että pitäköön suunsa kiinni; mutta tiedetään kyllä vanhastaan, mitä vielä on tuleva ja miten nämäkin kekkerit päättyvät. Kehutaan siis edelleen säkkien korkeita hintoja. Miksi venäläiset niitä ostavat? — "Tarvitsevat pattereihinsa, rintasuojuksiin", rientää Bengelsson selittämään. Venäläiset kuuluvat aikovan rakentaa pattereitaan aivan tämänkin kaupungin lähistölle, kun ensin muualla ennättävät, sillä kaupunki on nivel siinä suunnattomassa linnoitusketjussa, joka on suunniteltu Helsingin suojaksi, alkaen Hangosta ja ulottuen Kotkaan. Mutta rotat olivat syöneet tuolta toiselta suomalaiselta, siltä, joka ei osaa ruotsia kuin kamalasti rääkäten, tuhannen säkkiä, — jauhoisia säkkejä. Gulassi kiroilee, ja seurue nauraa hänen kuvaukselleen, miten rotat olivat repineet hänen rakkaat likaiset säkkinsä. Sitten puhutaan viineistä: pienemmällä ja pyöreämmällä gulassilla on varastossa seinällinen lattiasta kattoon asti, takakamarissaan: etummaisessa hänellä on jonkinlainen asianajotoimisto, nurkkasihteerin konttori muka. Mutta viineistä saa Birger Bengelsson aiheen selitellä ranskalaisia viinejä, jotka hän tuntee kaikki, ja niiden hienouksia: onhan hän ollut Pariisissa, kuten tiedetään, tehnyt uhkarohkean matkan sinne.

"Sinä valehtelet!" mörisee tehtailija Blöcker. "Olit siellä sodan alkaessa, sitten sieltä tulit!"

"Pidä sinä suusi kiinni, Fritz", nauraa Bengelsson, "ole siivolla, taikka…"

Jokainenhan tietää tai aavistaa, että Bengelsson valehtelee tuostakin Pariisin-matkastaan. Mutta valehdelkoon: hauska kuulla. Bengelsson alkaa nyt selitellä linnoitustiedettä ja strategiaa; vanhan kulttuurisuvun jäsenenä sanoo hän nämä asiat tietysti hyvin tuntevansa, on niistä lukenut. Mutta kun hän jotenkin johtuu kertomaan gulasseille Viaporin syntyhistoriaa, huomaa Tistelberg hänen häikäilemättä laskettelevan vallan kauhistavia vuosilukuvirheitä: sadan vuoden ero sinne tai tänne ei hänelle paljon merkitse, — ja kuinkapa gulassit näitä asioita tuntisivat? Keretti torkkuu, hyllähtelee sivulle ja toiselle istuallaan.

Mutta nyt on tullut patruuna Blöckerin aika. Hänen nurinansa on kasvanut äänekkääksi, hän kohoilee ryntämyksilleen tuolillaan, vaatii sananvuoroa: hänen vieraittensa velvollisuus on muka kunnioittaa häntä, pitää hänelle seuraa.

"Sinä olet tyhmä, Birger", sanoo hän. "Olenko minä muka huonompi kuin nuo — gulassit?"

Sitten puhuu Blöcker raivoisana, kuohuen, entisestä kultaisesta ajasta, jolloin hän ja eräät muut kunnon veikot olivat isäntiä tässä kaupungissa: hän, Piper ja Kniper, sekä vielä veljet Hallman ja Lindbom. Bengelsson ei hänen mielestään näitä asioita tunne, Bengelsson on nulikka. Siihen aikaan juotiin paljon, juotiin reilusti, se oli oikeaa elämän ymmärtämistä; juotiin, eikä vain päivää kerrallaan vaan viikoittain, ilman hetkenkään paussia, ja veli Lindbom joutui joskus dilleen — pää meni sekaisin. Eikä ollut mitään hätää, ei aprikoimisia ja aatteita: oluttehdas kävi ja menestyi, Piper oli pormestari, Kniper pankinjohtaja — silloin paikkakunnan ainoan, ruotsalaisen pankin, — Hallman gymnaasion rehtori, ja Lindbom oli tohtori: lääkäri, joka leikkasi moukkia kuin poika, juovuksissakin ja jos muutama ämmä tai ukko kuoli, kun sai rohtojen asemesta ketunmyrkkyä tai umpisuolen paikalle sakset leikattuun ja kiinniommeltuun vatsaansa, niin olihan niitä moukkia maailmassa, joutavia, niinkuin nytkin on. Mutta nykyistä aikaa ei Blöcker kärsi: siinä tislataan ja taslataan moukkien kanssa, siinä viisastellaan ja järjestellään, siinä on raittiudet ja yhä uusia kansakouluja; verojen alle tässä työteliäät ihmiset tikahtuvat. Tehköön kansakin työtä! Nyt sitä imarrellaan, hemmotellaan, se on kaikki kaikessa. Sitä valistetaan, — miksi se tulee. Ja tietysti juuri suomalainen kansa pitää saada etunenään, siihen sillä muka on oikeus, — hölmön oikeus! Ja tietysti kansan täytyy saada reistata; jo tämän sodan kuluessa ovat Blöckerin tehtaan työläiset tehneet kolmasti lakon. Heille ei nyt riitä mikään palkka, ruokahalu kasvaa syödessä, ruuvia täytyy pingottaa aina ja aina: rikkaita heistä täytyy kaikista tulla, aatteellisuutta ei heissä ole, mutta ruokaa vaaditaan posket pullolleen. Eikö kansa voi elää vähemmällä? Ennen se eli, ja teki työnsä paremmin. Mutta kaikkeen tähän ovat tuollaiset saivartelijat kuin Rolf Idell ja Vihtori Korpelainen syypäitä, molemmat viisastelijoita ja raittiita, näsäviisaita nokalle hyppijöitä: karkailevat alinomaa Blöckerin tehtaan kimppuun Idellin lehdessä. H—vettiin kaikki näsäviisaat! Antakoot ihmisen elää rauhassa, tehdä työtään.

"Hirttää pitäisi Idell, kuuletteko?" puuskui ja ähkyi Blöcker, nenä yhä sinipunaisempana. "Birger, kuuletko, tule tänne viereeni kun minä sinulle puhun! Tule! Onko sinusta joku tuollainen gulassi parempi kuin Fritz Blöcker? Sinä, sinä olet — kauhean tyhmä! Tyhmä, pässinpää!"

Bengelsson nauroi; nyt se taas hauska syntyisi! Mutta gulassit loukkaantuivat; toinen heistä alkoi piristä, valittaa Blöckerin hävyttömyyttä ja ylpeillä sivistyksellään. Hän sanoi lyseotakin käyneensä, joten… Blöcker jatkoi haukkumistaan töykeästi, järjettömästi, sätti vuoroin gulassia ja toista, sitten postimestaria, hänen nahjusmaisuuttaan ja köyhyyttään, ja Leevi Mölsä hermostui ja tuli hyvin alakuloiseksi; sitten taas gulasseja, noita rottia, jotka kaivelivat vanhoja lumppuja, jopa Tistelbergiäkin, joka pysyi kärsivällisenä, tekeytyen kylmäksi, vaikka oli luonteeltaan kiivas, jos niikseen sattui. Köyhä hänkin oli Blöckerin mielestä. Tuokion kehui Blöcker Bengelssonia, mutta alkoi yhtäkkiä sadatella häntä ranskalaisystävälliseksi; ja ennenkuin muut paitsi Bengelsson aavistivatkaan pomppasi ukko pystyyn ja löi tulipunaisena vihasta postimestaria nyrkillään vasten kasvoja. Se oli täydellä voimalla annettu isku ja koski kovasti. Mutta Mölsä ei ryhtynyt vastarintaan, vaikka toinen ja kolmaskin lätkäys oli tulossa; hän vain torjui ukkoa käsivarrellaan, kelmeät kasvot entistä valkeampina ja tuskallisesti värähtelevin huulin.

"Roisto, — roisto, lurjus!" ärjyi patruuna. "Minä näytän teille, miten preussilainen tekee! Tänäkin iltana on täällä taas — kerätty rahaa kansanopistolle, noiden joka paikkaan sormensa pistävien suomalaisten moukkayliopistolle, josta minulle kiusa koituu!"

"Kuules, Fritz, nyt sinä teit julkean työn, nyt et käyttäydy gentlemannin tavalla!" sanoi Bengelsson ja nousi ylös, sillaikaa kun gulassit pidättivät patruunaa. "Nyt sinut täytyy jälleen panna katon alle."

Silloin vasta muisti sävyisä postimestari, mistä oli kysymys; hänen mielensä ilahtui ja kasvonsa selkenivät. Hänkin nousi pystyyn.

"Niin, katon alle patruuna pannaan, koska et osaa käyttäytyä kuten kiltin lapsen sopii", sanoi hän ja kävi Blöckeriin kiinni.

Tavallinen menettely oli työntää ukko Blöcker pöydän alle, kun hän raivosi, pidättää häntä siellä taitavasti, jalkojen pihdissä, jopa välistä potkienkin, laskematta häntä toisten joukkoon ennenkuin hän lupasi kustantaa seurueelle samppanjaa. Se oli ikivanha tapa. Ja tuo töykeä kohtelu oli itse patruunastakin jollakin tavoin hauskaa: niin hänestä pidettiin huolta — toisten täytyi pitää, kun hän oli sellainen vietävän vintiö juovuksissa. Kovalla roiskeella ja rysyllä saatiin Blöcker pöydän alle, tuolit sovitettiin tarkoin pöydän ympärille, ja Blöckeriä, joka pui nyrkeillään ja päällään pöytää ja ärjyi raivoissaan, sysittiin jaloilla ja nyrkeilläkin pysymään pöydän alla, kun taas muu seura ryhtyi vähitellen jatkamaan äskeistä keskusteluaan, talonkaupoista, ruokatavarain ja pukujen kallistumisesta, hopea- ja kultaesineistä, joita sai sotaan lähtevien venäläisten upseerien rouvilta Helsingissä joskus huokealla. Kerettikin raoitteli silmiään ja Bengelsson käski häntä nyt ottamaan patruuna Blöckerin lasin. Siinä oli näet konjakkia, eikä pilsneriä, kuten muulla seuralla; Blöckerhän oli usein juomapöydässäkin saita, tovereita kiusoitellakseen. Tylsästi otti runoilija pöhöisen tehtailijan lasin ja virkistyi selvästi kirpeästä ryypystä.

"Se on oikein, että heräät", sanoi Birger Bengelsson hänelle. "Runoilijan täytyy toki osata juoda, dekadentit juovat monta vuorokautta yhtä mittaa."

Ja hän alkoi kertoa Keretille ja postimestarille pariisilaisista runoilijoista, jotka moneksi päiväksi katoavat joihinkin tavattoman mässäyksen temppeleihin, oikeiden naisten seuraan, ja ilmestyvät sitten ystäviensä eteen kasvot hyvin kelmeinä ja ruumis hervonneena kuin vyyhti, mutta taskussaan tai valmiina päässään jokin oivallinen, kuolematon runo.

"Runoilijan tulee rakastaa naisia, paljon naisia, että hän saa kokemusta ja pääsee sentimentaalisuudesta", sanoi Birger Bengelsson. "Sellainen tekisi sinullekin hyvää, Keretti. Mutta eikös se Fritz siellä pöydän alla tule jo gentlemanniksi? Samppanja virkistäisi näin aamuyöstä, — vain saksalaiset möhömahat latkivat olutta."

Toinen gulasseista puolusti saksalaisia, mutta väitti silti osaavansa rakastaa naisia, hänkin.

"Nyt sen näette!" sanoi hän.

Bengelsson oli viitannut tarjoilijatarta pöydän luo; neiti kiiruhti siihen kohta, ja joutui luonnostaan tämän gulassin käsiin ja polvelle. Mutta toinenkin gulassi, se heistä, joka osasi paremmin ruotsia, —hänellä oli leveä, matala otsa, lyhyt kankeaksi vahattu tukka ja tavattoman pieni, kärjestä leveä nenä pystyine sieraimineen, — hänkin halusi tuota naista. Nyt tempaisi hän, toisen gulassin vieressä istuen, neitiä puoleensa; neiti vastusteli, pienempi liikemies piti häntä kiinni, ja siinä tempoilussa sattui isomman gulassin käsi takertumaan ravintolaneidin rannerenkaaseen. Rannerengas katkesi, muutamat sen kiiltävät nikamat hajosivat pöydän ja tuolien alle permannolle. Neiti harmitteli, tuntui melkein itkevän harmista, sanoi, että rannerengas oli hänelle jokin rakas muisto.

"Joutavaa, roskaa!" huudahti avosieraiminen gulassi. "Dubleeta, mitä lie! Tule pois sieltä sitä etsimästä, istu tuohon polvelle vain."

"Tule tänne katon alle", pyysi ja houkutteli Blöcker neitiä.

Isompi gulassi alkoi laulaa, — lauloi hetken jotakin, sihisytti hampaittensa välistä, ja kirosi taas tyttöä, joka ei häntä totellut, vaan etsi yhä koristuksensa siruja lattialta. Viimein gulassi suuttui. Mustanpunaisena kiskaisi hän neidin ylös maasta, käsivarteen kiinni tarttuen, puristi hänen olkapäätänsä niin että tämä parkaisi ja suuttui tosissaan, veti tätä syliinsä ja tahtoi suudella. Neiti riuhtaisi irti, moitti häntä tosissaan. Silloin loukattu gulassi veti liiviensä taskusta esiin satasen, toisen ja kolmannenkin, heitti setelit neidin eteen lattialle ja huusi suomeksi:

"Mene siitä kollottamasta. Siinä on, renkaastasi. Ja tuo pöytään samppanjaa!"

Postimestari Mölsälle lisäsi hän törkeän sanan neidistä.

"Samppanjaa Blöckerin laskuun", sanoi Bengelsson.

Tarjoilijatar otti iloiten rahat permannolta ja kiiruhti tuomaan samppanjaa, jota nyt eräät toisetkin jo tahtoivat olettaen, että patruuna lienee nyt jo gentlemanni ja valmis ilahduttamaan seuruetta samppanjalla.

Blöcker sadatteli herroja pöydän alla, muodon vuoksi, mutta varoi yrittämästä kumota pöytää, koska siihen oli tuotu samppanjaa; hänen se olisi kuitenkin maksettava. Ja sitten hän alkoi teeskennellä pyytävänsä armoa, hullunkurisin sanoin, sättien leikillisesti milloin ketäkin vartijoistaan. Vielä ei häntä kuitenkaan laskettu pois, mutta kädensysäykset, joilla häntä torjuttiin, olivat lempeämpiä kuin äsken, ja silloin tällöin vastattiin hänen haukkumisiinsa suopeasti; muuten herrat pakisivat innokkaasti keskenään, ainoastaan Mölsä oli vaitelias, ja Keretti koetti enimmäkseen kuunnella.

"Samppanja kirkastaa päätä, mutta tekee jalat raskaiksi", sanoi Birger Bengelsson. "Kyösti Keretti, sinun pääsihän tarvitsee kirkastusta, juo siis tätä, maistelemalla: tämä on väkevänlaista, ei ranskalaisen veroista, totta kai sinä sen huomaat? Niin, ja kuules, Keretti", jatkoi hän, asettuen runoilijaa lähemmäksi, "nyt me keskustelemme äskeisistä asioista. Meillähän oli tuolla näyttämön takana intressantti puhe naisista. Kuules, jätä sinä turhat tuumiskelut. Kyllähän sinun täytyy saada jokin oikea suhde, se on selvä. Ellet saa rahaa, niin — eroa. Runoilijan, taiteilijan, sillä onhan runoilijakin taiteilija, täytyy elää — nähdä ja tuntea aina uusia tyyppejä, paljon naisia. Sinun pitää hakkailla. Ja mitä naiset tekevät rikkauksilla? Intelligentin miehen käsissä jälleen niistä tulee hyötyä, — runoutta, kuolematonta runoutta. Ja sinullahan on hyvät lahjat, sen minä myönnän; sinun kielenkäyttösi on loistava, sellainen kuin suomen kielellä vielä saadaan aikaan: onhan suomen kieli vielä kehityksen asteella, se muuttuu suunnattomasti joka hetki, senhän tiedät! Ja kun elät paljon, niin ainoastaan sillä tavalla sisältö, psykologiset huomiot, syventyvät. Kuules, Keretti, sinun pitää hankkia itsellesi uusi suhde, muuten kuivut; rakastajatar, vaimo, miten vain. Ja tiedätkös, minulla on sinulle jo sellainen — oikein sopiva. Sinun ihailijoitasi muuten; näppärä ja älykäs, kun häntä kehittää. Jutellaanpas nyt siitä…"

Kyösti Keretti kuunteli Bengelssonin ylistelyä juhlallisena, ikäänkuin jonkin suuren voiton saavuttanut, kuunteli hänen neuvojaankin, tuli varsin tarkkaavaksi, huokasi ajatuksissaan, ja katseli Bengelssoniin luottavasti ja vilpittömästi, sinisin, samein silmin. Kun Bengelsson imartelunsa seassa alkoi puhua hänen naimakaupastaan — Kyöstin rouvahan ei antanut enää miehelleen rahaa — ja tyrkytellä avioeroa, niin hän sisäisesti säpsähti; sitten hän seurasi tarkoin korvin, syrjäsilmällä katsellen, miten häntä se ja se nainen ihaili, —hymyilikin onnellisena, intoutui, ja kysyi lopulta verkkaisesti, kautta rantain:

"Eikö sitten voisi saada tietää, kuka se nainen on? Ja… onko, onko hän rikas?"

Viime sanoja lausuessaan Keretti jo teki leveän kädenliikkeen.

Bengelssonkin purskahti nauruun:

"Tietysti hän on rikas… ainakin huomattavissa varoissa. Enhän minä köyhää taiteilijalle. Ja kiltti ja aulis hän on. Saathan nähdä. Kuka hullu nyt köyhää ottaisi, — moderni runoilija? Kuules, jutellaanpas tästä asiasta… Melkein aatelista rotua… puolalaista verta…"

Blöcker anoi nyt tosissaan pääsyä pöydän alta. Hänelle avattiin väylä istujien lomitse, jopa Mölsä, hänen taannoin kolhimansa, auttoikin ukkoa pystyyn. Vaikka oli kitsaskin, täytyi hänen tilata vielä pari samppanjapulloa, se oli vanha ja totuttu asia. Äänet olivat muuttuneet poriseviksi, miehet puhelivat paritusten, gulassit keskenään väkijuomakaupoista, Bengelsson Keretille hienoista, sivistyneistä naisista ja rikkaista naisista, jotka olivat vielä neitsyitä, Blöcker nyt Leevi Mölsälle vanhankansan ihmisistä, joiden elämää Leevi ihastui ylistämään, ja Tistelbergille menneistä, oikeista porvareista: ne olivat persoonallisuuksia, jotka olisivat osanneet antaa palttua nykyisille saivartelijoille, aatteilijoille, isänmaan ja maailman parantajille, puoskareille. Silloin postimestari vaikeni, virkkoi vain silloin tällöin jonkin suomalaisen maalaissukkeluuden, ikäänkuin itsekseen, ja nautti toisten lihavista sutkauksista, hätkähtikin pahimpia kuullessaan, liikahteli levottomasti paikallaan ja huokaili alakuloisesti, kuin väsyneesti. Muut olivat punaisia; postimestari yksin näytti miltei entistä kelmeämmältä.

13

Oli pimeä yö, ja sade tihkusi, joskaan ei niin suurina pisaroina kuin illalla; ilma tuntui hiukan kuivenevan. Tuuli sohisi mereltä. Talojen pienet puutarhat säle- tai lankkuaitojensa takana niinikään pimeät, talot mustat; harvasta paikasta tuikki heikkoja tulia — kunnon ihmiset unessa.

Blöcker oli juonut itsensä niin järjettömäksi, ettei edes Tistelberg enää häntä viitsinyt kuunnella; lopulta oli tehtailija saatu hommatuksi Seurahuoneen hevosella kotiin. Sitten oli muu seura vielä vähän aikaa istunut ja maistellut lopuksi viinaa, jonka jälkeen gulassit poistuivat yhdessä, sovittuaan Seurahuoneen kahden tarjoilijattaren kanssa jostakin salaperäisestä; rumempikin tarjoilijattarista, kuihtunut ja kulunut, jotakin silmätautia poteva, joten toinen silmä vuoti, oli nyt gulassien seurassa. Bengelsson kuljetti Kerettiä ulos, sanoen aikovansa vielä vähän jatkaa Keretin kotona, ja kutsui postimestaria ja Tistelbergiä sinne: oli muka varannut — Keretin kustannuksella —jotakin pikareista nautittavaa taskuunsa. Postimestarin näytti tekevän mieli noudattaa kutsua, ja kuitenkin hän epäröi, juovuksissakin. Tai oliko hänellä muita tuumia? Mutta Tistelberg teki tenän: hän oli kyllästynyt ja kysyi Mölsältä, pääsikö hänen luokseen yöksi, saisiko siellä jonkinmoisen loikoilupaikan. Rouva Tarkkanenhan ei sallinut Tistelbergin pitää erikoista avainta; mitenkä Tistelberg viitsisi herättää Tarkkasten palvelijatarta? Postimestari muutti nyt aikeensa lähteä Bengelssonin ja Kyösti Keretin kanssa. Hänellä ja Tistelbergillä olisikin ollut muutama kortteliväli samaa matkaa, ja he viihtyivät hyvänlaisesti yhdessä; tässäkin tilassa oli Mölsä sävyisä ja tanakka, niinkuin ei olisi paljon juonut. Hän tarjoutui ottamaan Tistelbergin luokseen yöksi, niin, oman sänkynsä olisi hän Isidorille antanut, mutta siellähän oli muija, — avioparilla oli yhteinen makuuhuone. Yhdessä nuo herrat nyt kävelivät.

Tistelberg oli suuresti selvinnyt. Äsken hän vielä remusi ja hoilasikin toisten mukana. Nyt alkoi toinen päivä vaikuttaa; hän ei koskaan maistanut enää toisena päivänä, eikä se kieltäytyminen ollut hänessä kohmelon aiheuttamaa, vaan johtui henkisestä kyllästymisestä, terveen elämän halusta. Harvoin hän ryyppi, ja silloinkin suuresti ilosta nähdä ihmisiä iloisina, ja myöskin katsella heitä moisilla heikommilla hetkillä, joiden merkittävyyttä hän tosin paljon liioitteli, pitäen niitä aina pohjimmaisen luonteen eikä vain hetkellisinä sekapäisyyden ilmauksina.

Leevi Mölsä ja Isidor Tistelberg kävelivät rinnatusten, melkein vaiti.

He tulivat eräältä vanhalta kujalta suurelle torille, joka tuskin huomattavasti häämötti edessä. Kuja oli kuoppainen ja kivinen, haparoiden sai kulkea, ettei olisi kompastunut nurmisilta katukäytäviltä liejuun ja lätäkköihin. Pihlajien oksat kurkottivat yli lankkuaidan heidän tielleen ja hosaisivat puolimädänneillä lehdillään heitä kasvoihin. Postimestari harppaili hiljaa. Mutta sitten, ison torin varrella synkkänä kohoavan raatihuoneen portilla, hän pysähtyi. Valkeiksi rapatut portinpylväät erotti selvästi. Siinä postimestari alkoi omituisesti nauraa, ja sitten sadatella: kummallista kuulla hänen suustaan katkeraa sadatusta, tuskallisella, vastenmielisellä tavalla purkautuvia kirouksia, kuin jostakin hänen sisimmästään pursuavia. Hän mutisi jotakin tylysti, vihaavasti, mutta ei lausunut ainoaakaan sanaa, joka olisi selittänyt hänen käytöstään. Ja yhtäkkiä hän kumartui, kaappasi maasta rapaa, — sanoi etsivänsä likaa, — ja heitti sitä kourallisen portin valkeisiin pylväisiin. Sanoi tahtovansa liata, töhriä ja saastuttaa. Ikäänkuin suloisesta vihasta tai himosta korahdellen hän loikkasi katukäytävältä ajotiellekin, josta löysi jotakin, ja sillä nyt nakkeli porttia, lika läsähteli. Sitten hän oikein hieroi portin pylväät likaisiksi.

"Se on parhaiksi, — kaikki liata!" ähkyi hän.

Tistelbergiä inhotti ja säälitti. Mutta Leevi Mölsä keräsi yhä hartaammin likaa torilta, ja nyt aikoi hän tuhria vielä toisia portinpieliä ja seiniä. Hän naurahteli ilkkuvasti, sanoi haluavansa jättää niihin merkkinsä niinkuin surmanenkeli Egyptissä ennen vanhaan siveli portteja verellä, vai Israelin lapsetko ne sivelivät?

Mitään selitystä ei Tistelberg saanut, miksi postimestari noin riehui. Mutta Leevi Mölsän kädet olivat täynnä likaa, ja sitä räiskyi myöskin Tistelbergiin. Harmillinen muutos tuossa sävyisässä miehessä. Ja viimein lähti Mölsä kulkemaan yksinään. Lienee unohtanut seuralaisensa? Isidor Tistelberg erosi hänestä kyllästyneenä ja ajatellen nyt vain, saisiko Tarkkasen palvelijattaren kohta ja hiljaa hereille aukaisemaan ovea. Ilta oli ollut masentava, tai ainakin epäuskoa herättävä, tuo isänmaallinen ilta. Kansanvalistusaate: auttaisiko se venäläisen ylivoimaista väkivaltaa vastaan?… Klingstedtillä oli ollut toisia keinoja, mutta kukaan ei ollut niistä välittänyt, ei juuri kukaan; väsynyt ja veltto oli yleensä ihmisten mieli. Ja tekikö Klingstedt tällä uhkarohkeudellaan maalle edes muuta kuin vahinkoa?

Mutta Leevi Mölsä oli onneton. Hän tallusteli yksinään pimeässä ja märässä yössä edelleen, poispäin kotinsa suunnalta; hän tahtoi liata ja tuhria kaikki portit ja ovet, — saastuttaa kaikki. Yö tuntui hänestä autiolta, tuskallisen autiolta. Kaikkialla nukuttiin. Tuolla kuitenkin toki kiilui tulta, pienestä ikkunasta. Mitähän synnin töitä sen ikkunan takana tehtiin, — vai lapsiako synnytettiin? Iljettävää, luonnon pakkoa! Kunpa hän löytäisi jotakin oikein likaisinta, — pahinta likaa, niin kaikkein valkeimmat ikkunanpielet hän likaisi.

Mitä oli postimestari Leevi Mölsän elämä? Näin juovuksissa, yksinään ollen, sen täytyi purkautua, hänelle itselleen: tuon päivisin kalvavan kaunan, joka oli kuin ilkeä syöpätauti hänen sielussaan, sydämessään. Sen täytyi joskus, vaikkei hän koskaan siitä kenellekään hiiskunut, —ja vaimolleen ei edes juovuksissa ollessaan.

Mitä oli yleensäkin elämä? Tällaistako pimeyttä, umpisilmin hapuamista. Kuin tätä märkää ilmaa: ihminen elää kuin märkä palaa!

Ja tuulta ja myrskyä: maailmalla pauhasi se myrsky, suuri sota, josta ei tullut koskaan loppua. Ja yksilö eli täällä syrjäsopessa omaa pientä elämäänsä, niinkuin ei myrsky olisi häneen sisäisesti koskenut: vain ulkonaisesti, leivän ja muun elannon hankkimisen vaikeuksina. Niin luuli elävänsä. Mutta kuitenkin myrsky, joka möyrysi kaukana tai ylhäällä hänen päänsä päällä, sipaisi varmaan häneenkin, koskapa hänen sielullinen elämänsä oli nykyään paljon tuskallisempaa kuin se hänen luullakseen muuten olisi ollut. Veristä ottelua maailma, saastaa kaikki. Paljon lapsia, lihalontteja, joita kasvatetaan kuolemaan, vaalitaan, syötetään, opetetaan tapettaviksi, kanuunoilla teurastettaviksi. Kanuunoilla ja paineteilla. Hyi! Katalaa! Sellaista on maailma — ja politiikka: lasten kasvatusta tykinruoaksi. Ja vaikka olot olisivat kuin ennen, miltei samantapaista olisi yksilön elämä silloinkin: siittämistä vaikeuksissa ja puutteessa, jälkeläisten hankkimista kuoleman ruoaksi, haudassa mätänemään.

Siittämistä — ilman mitään syytä. Leevi Mölsällä on paljon lapsia, joista hän totisesti pitää, vaalii heitä mikäli suinkin jaksaa ja osaa, iloitsee heidän leikeistään, ja on tuskissaan, milloin ne sairastuvat. Ja ne sairastavatkin usein: kun Mölsällä on sellainen vaimo, tylsä, yksinkertainen.

Miksi hänen pitikin tuollainen vaimo ottaa? Oma piikansa, sivistymätön tyttö, joka silloin kun hän oli vielä nuorimies, sattumalta joutui hänelle palvelukseen? Miksi hänen piti juuri tämä? Se on hänestä niin kipeää. Ja niin saastaista; miksi täytyi hänen antautua teettämään piiallaan lapsia? Ja sitten: mikäs enää auttoi, niitä on yhä tietysti tullut, eikä siitä ole enää pääsyä. Kyllä hän on onnellinenkin lapsistaan; mutta kuitenkin: koti ei ole koti, jota hän aikoinaan oli kaivannut.

Toista oli hänellä ennen, äitivainajan luona. Siellä oli kukkia. Ikkunat täynnä kukkia! Äiti niitä niin hoiteli. Täällä kodissa ei mitään, ei ainoatakaan kukkasta. Jos hankit niitä Marille, niin se antaa niiden kuivua; ei osaa, ei jaksa niitä hoitaa. Eikä hänellä ole siihen tilaisuuttakaan; talouspuuhissa menee aika, kun Mölsän ei kannata pitää palvelijaa köyhyytensä vuoksi. Vaimolta menee miltei joka hetki lasten hyssyttelyssä muiden välttämättömien kotihommien lisäksi, ja niiden synnyttämisessä ja siitä johtuvassa väsymyksessä. Ja nykyään tulee aika varattomalle yhä vaikeammaksi.

Ei mitään somaa kotona. Ei edes lapsissa, jotka ovat Mölsästä rakkaita. Rumia ovat niiden vaatteet, ei osaa vaimo ommella; kunhan jotenkin turailee vain. On niin — tylsä. Kun on sivistymätön, raukka.

Mutta miksi täytyi Leevi Mölsän tämä onneton ottaa?

Ei sitä voi viedä mukanaan seuroihin, tai ei se tulekaan: pelkää, — ymmärtää asemansa. Mutta ei yritä parantaa itseänsä; kyysää vain kotona, itkeskelee, tekee lapsille rättitokkia, ja lapsia tulee. Tulee saalista hautaan, niin, kenties lihaa vastaisuuden sotakentille.

Leevi Mölsä alkaa jälleen sadatella. Hän tuntee, ettei hän vaimoaan rakasta; tuntee kauhulla, on usein humalassa ollessaan tuntenut. Ja tuo lapsien tulo, etenkin sillä tavalla, — kuin mekaanisesti, ilman sitä, jota sanotaan rakkaudeksi, — on hänestä iljettävää kuin lika, jota hän tahtoo kaapata ja paiskella; koko elämä on sen lian arvoista, paiskeltavaa, — pimeää, hapuilevaa kuin tämä yö.

Vieläkin hän aikoo tuhria portteja. Synkissä, tuimissa ajatuksissaan on hän kulkeutunut kaupungin syrjään, alas ja pois siltä mäenrinteeltä, jossa parhaat talot olivat. Laskeutuu mukulakivillä laskettua mäkeä, katuryssien kiveämää. Niillä ryssillä oli ollut housut nilkoissa; Mölsä naurahtaa äitelästi ja makeasti sitä muistellessaan: saastainen näky. Hän tulee rautatien ylikäytävää myöten saviselle tielle, alankoon, kaupungin pohjoispuolelle. Pilkkopimeässä hän putoaa pari kertaa syviin kuoppiin, maantienojiin, vaikkei hän olekaan juuri juovuksissa. Hän uskoo, ettei hän koskaan voisi juopua; hänen sisällään asuu aina sellainen kipeä, salainen tuska, ettei se anna lohduttavan viinankaan nousta päähän! Lohduttavan viinan: ainoastaan sellaisilla hetkillä jäävät mielestä kaikki maailman hullutukset, jää kolkko, ruma koti, se syömä- ja makuupaikka. Jäävät lapsetkin. Mitä auttaa heitä ajatella! Tuleeko heistä silti sen parempia ja onnellisempia kuin hän on? Rikos on heitä maailmaan hankkia, kuitenkin heitä odottaa oma, katkera sielullinen kohtalonsa. Lieneekö maailmassa niin yksinkertaista ihmistä, joka olisi tyytyväinen siihen kehnoon, jota elämä tarjoaa?

Ähäh! Taas kaatui Leevi Mölsä pimeässä. Hän nousee tanterelle. Valoa tuikkii tuolta edestä. Siellä voi olla naisia.

Ja naisia hän on oikeastaan tainnut kävellä tässä etsimässä. Naisia.

Moniin vuosiin ei hän heitä ajatellut. Oli ollut uskollinen, —kumminkin!

Mutta lopulta hän on alkanut tahtoa naisia. Sellainen hän on. Olipa mikä vain. Nyt katselisi jokaista naisnaamaa, suoraan, häikäilemättä. Niin pitää tehdä. Miksi hän ei katselisi?

Elämä on sellaista, saastaista; tahtoo yhtä, sitten tahtoo toisia. Ja tämä nyt vielä, jos hän tahtoo. Siellä maailmassa, sodassa turmellaan ja raiskataan toisen verran, — siellä Euroopassa, kulttuurin vaatimuksesta! On sitä suurempaakin väkivaltaa ja petosta kuin tämä tässä — juoksennella tyhjää! Tyhjää, sillä jokohan täällä nyt naisia olisi, tähän aikaan, aamuyöstä! Syntiä tekevät kotonaan, — lapsia, kärsimään.

Ennen ei hän noita ole jahdannut. Nyt…

"Miksi en?" kysyy hän ääneensä kiivaasti itseltään.

Tuli olikin etäällä. Mistä lienee tuikkinut mökistä… Mitä elämää siellä pitänevät?

Leevi Mölsää ei tämä hänen elämänsä tyydytä, sen hän vihdoinkin tuntee. Köyhää ja puutteellista elämää. Joskus vain humala, jota sitäkään ei koskaan kunnolleen tule.

Hän saapuu sen rakennuksen luokse, jota oli luullut mökiksi, ja aikoo mennä ohitse. Kävellä hyvin kauas, korpeen; siellä olisi — yksinäistä. Märkään ja synkkään metsään hän tahtoo, nevaisten soiden sekaan. Mutta hän vilkaisee vielä rakennuksen ikkunaan; sen uutimien raoista tuikkaa valo. Jatkaessaan tallusteluaan on hän kompastua johonkin, jonka tunnustelee jalallaan äkeeksi, rautaäkeeksi. Ja sitten on laatikoita, olkia ja tunkiota. "Tulinpas tunkiolle", iloitsee hän. Ja muistaa, että täällähän on se puutarhurinliike, Sutelinin, tai Suttusen, kuten isäntää kutsutaan. Ja tuo laitos tuossa edessä on tietysti ansari. Hän oli menossa ansariin, ja nyt hän kääntyy takaisin.

Hän huomaa ikkunan raossa tytön. Nuoren tytön, valkoisissaan. Ja ikkunan ulkopuolella pari hahmoa, miehiä, joita hän ensin pelästyy. Koko muu talo on pimeä, mutta tästä pienestä ikkunasta hohtaa lämmin valo.

Miehet alkavat hänelle puhella, pahaa he tuskin aikovat. Tuli valaisee heitä vähän; toisella näkee hän arven suun poikki, ruman arven, joka tekee miehen ilkeän ja irvistelevän näköiseksi. Töykeästi mies puhuukin, jotakin sellaista kuin että:

"Nyt se herra postimestari löysi oikeaan paikkaan. Se on nuori tyttö."

Toinen miehistä naureskeli raa'asti.

Miehet sanoivat, että ikkunasta täällä mennään, ja lähtisivätkin itse pois. Olivatpas he kohteliaita. Tunsiko Mölsä tuon arpisuun? Tyttö, joka oli niin kummallisen nuoren näköinen, että Mölsä säpsähti, kun hän tuli sisään, säikähti ensin, kyseli, mistä postimestari oli tietänyt tänne tulla, ja varoitti sitten kaikin mokomin olemaan hiljaa, sillä isä ja äiti voisivat herätä. Tytön lämpöisen ulkonäön Leevi huomasi. Ja hän iloitsi, kun hänestä tuntui siltä kuin olisi hän hukuttautunut johonkin suohon.

Seuraavana päivänä oli hänen sydämensä kipeä. Hellempi kuin koskaan oli hän vaimolleen, ja lapsiaan hän katseli kyyneleet silmissä. Eikä hän hiiskunut tapauksesta mitään vaimolleen, eikä vielä muillekaan. Miksi tuottaa raukalle sellaista surua? Viatonhan Mari oli; itse oli Leevi aikoinaan hänet tahtonut. Saattaa hänet epätoivoon kertomalla tällaista! Eihän Leevi ikävästäänkään Marille koskaan puhunut, eikä sen syistä; ei torunut siitä, että koti oli sellainen, enempää kuin hän muitakaan ihmisiä yleensä häiritsi. Kaikki surunsa syyt upotti hän syvälle itseensä, ja niin tämänkin uuden kipunsa: hairahtumisensa, likaisuutensa. Katumusta se ei ollut; paatumiseksi hän sitä arveli, —paatumukseksi ja saastaksi, johon hän saattoi koska tahansa jälleen langeta. Mutta ensi sunnuntaina hän tahtoi mennä kirkkoon, nöyrtyä kaikkine vikoineen Jumalan edessä, niin kärsi.

Pieneksi Esteriksi sanottiin puutarhuri Sutelinin tyttöä, hän oli siinä viidentoista vuoden iässä.

14

Oskar Klingstedt ei nukkunut sinä yönä kotonaan. Santarmi oli tosin eilisillaksi lahjottu, mutta jo aamulla tai alkavana päivänä täytyisi hänen ehkä toimia; hänen lauhkeuteensa ei sopinut liioin turvautua. Poliisimestarille, venäläisten kätyrille, oli jonkun ovelan aatetoverin välityksellä hommattu lujasti viinaksia, sillä hän oli rappiolle joutunut nuori mies, ja siten oli estetty hänet, santarmiakin virkaintoisempi, työntäytymästä Klingstedtin rohkeaan yllytystilaisuuteen; mutta tänään hänkin kenties jo tarttuisi paatuneella ja katkeroituneella ylimielisyydellä työhönsä. Klingstedt siis puikahti yöksi kahden koulupojan kortteeriin, samojen nuorukaisten, jotka olivat Seurahuoneella huutaneet eläköötä hänen puheelleen, salaisten ystäviensä, ja pian julkisiakin toisilla mailla, toisenlaisissa yrityksissä.

Pojat, kumpikin kahdeksannen luokan oppilaita kaupungin suomalaisessa yhteiskoulussa, olivat nimeltään Myry ja Lemmitty, molemmat ottaneet nimensä yhtaikaa toista vuotta sitten keväällä, kun silloin jälleen ruotsalaisia nimiä muutettiin suomalaisiksi, jo totunnaisen tavan mukaan. Myry oli heistä hieman vanhempi, kookas ja komea. Lemmitty oli kasvultaan pieni, mutta vilkkaampi ja lahjakkaampikin.

Pojat puuhailivat jotakin salaperäistä yön hiljaisuudessa, tarkoin suljettujen uutimien takana. Polttivat paperossia, ja uunissa vähäisiä papereitaan, kaikki lappusetkin, joista olisi saattanut olla vaaraa, jos poliisit tutkisivat heidän asiaansa sitten, kun he olisivat paikkakunnalta kadonneet. Eivätkä heidän poltettavat paperinsa olleet varsin vähäisiäkään. Myryllä ainakin oli isot tukot koulutyttöjen, jopa kypsyneidenkin naisten lähettämiä rakkaudenkirjeitä, joissa joko innosteltiin nuorukaista eräässä hänen uhkarohkeassa aikomuksessaan, tai moitittiin häntä vaikeroiden.

Oskar Klingstedt sai toisessa sängyssä — toinen oli harmonikkasänky ja nyt kokoon lykätty — tyyntä unta, väsymyksestä ja auttamattoman kohtalon päätöksestä tyyntä.

Lähtiessään Seurahuoneelta, avuliaat ja kunnioittavat nuorukaiset kauempana kintereillään, oli hän hyvillään, että oli tullut tehneeksi tämän mielettömän kokeensa, joka ei alkujaan tosin ollut kokeeksi aiottu: yrittänyt ravistaa torkkuvia valveille, herättää miehuutta. Nyt hän varmasti tiesi, ettei noiden eilisten herrojen puolelta lähtisi asialle mitään tai ei juuri mitään tukea. Syvästi pilkkasi hän sielussaan sellaisia arvelevaisia kuin esimerkiksi insinööri Tarkkasta ja monia muita, jotka alati pohtivat, mikä on viisasta, mikä ei, ikäänkuin viisauden ja oikeuden ydintä kukaan voisi paljastaa! Ei, vain omaa nahkaansa semmoiset lopulta varoivat! Heitä hän pilkkasi, nauroi ja surkutteli. Mutta toisia jälleen, esimerkiksi Rolf Idelliä, hän ajatteli kiukkuisella vihalla. Siinä oli innostuksesta kiihkeä, mutta naiivi ja ilkeäkin vastustaja, joka kykeni tarvittaessa johonkin ja toimi puolestaan vihalla. Ja kaikkein inhottavimmat olivat monet poroporvarit, jotka ainoastaan nauraa hohottivat koko tärkeälle asialle, löivät sen leikiksi. Niitä ei näkynyt eilisessä kokouksessa muuta kuin eräitä vasta lopulla; he eivät välitä mistään aatteellisten seurain juhlista. Mutta sellaisia Klingstedt täällä kyllin tunsi, moisia tylsiä möhömahoja kuin paksuin heidän joukostaan, tehtailija Blöcker. Olipa sekin mies — vielä saksalaista juurta! Ja lopuksi eivät monet vetelykset, pastori Myötyri ja lukuisat hänen tapaisensa, ansainneet edes inhoa, niin olivat latteita. Meni maailma kuinka tahansa, he mukautuivat kaikkeen ilman tunnonvaivoja varmaan, edes ilman insinööri Tarkkasen rikkiviisauksia. Sellaisia olivat täällä suomalaiset, ja samanlaisia ruotsalaisetkin; yhtä torkkuvaa kansaa. Yksi ainoa noiden suomalaisten juhlien toimihenkilöistä Klingstedtiä miellytti, nimittäin neiti Suomela. Hänessä oli todellista aatteellista ryhtiä; jos hän olisi ollut mies, olisi hänet saanut mukaan — vaikka Saksaan. Mutta varmaan hänestä kerran olisi apua täällä kotonakin, ehkä kaikkein tukalimmissa tehtävän osissa.

Klingstedtin eilisellä hullutuksella oli siis ainoastaan kokeilun arvo. Perusteeton hullutusko vain? Ei, nyt hän tiesi, mihin täällä ja koko Suomessa uskoa ja luottaa: uuteen, nousevaan polveen, erilaiseen kuin entinen; siihen ainakin pääasiassa, siitä oli alkuunpanijat saatava. Ja oli jo saatu! Se polvi toteuttaisi suuren työn, piirtäisi historiaamme ja koko maailman historiaan uuden lehden, kuolemattoman laulun Suomen vapaudesta.

Oskar Klingstedt nukkui; pojat puuhailivat hiljaa ahdistava jännitys ja tulinen into sydämessä. Kamari oli kuuma, mutta ikkunaa ei voitu pitää auki, kun sen edessä oli Ankerias, pääkatu, eikä edes ovea, joka vei suoraan pienelle pihakuistille. Hirveän kuuma: poikain huoneessa oli vanhanaikainen, valtava paasiuuni, valkeaksi sivuttu, iso kuin melkein leivinuuni, eikä tämän pikku talon tai mökin omistajatar, Lemmityn äiti, säästänyt siitä polttoainetta, iäkäs vanhankansan ihminen, joka piti lämpimästä ja piti pojista. Mitään ei auttanut, vaikka savupellit papereita poltettaessa olivat kiskaistut paikoiltaan; sellaiset ne olivat, nuo vanhat pellit. Päivällä kuumennettu uuni piti puolensa, ja tavallisissa oloissa se kuumuus olisi käynyt laatuunkin. Mutta nyt! Ahdas ja tukahduttava se oli myöskin suurille tuumille. Pienempikin pojista, Martti Lemmitty, yletti kädellään sen laipion vesivärillä maalattuihin kannatinhirsiin ja ammoisiin, leveihin lautoihin.

Niin siinä talossa tehtiin salaperäisiä, — tuossa töllissä, joka oli vaipunut syvälle maan sisään, tai oikeastaan oli katu sen toisella puolella vähitellen kohonnut, joten poikien pieniruutuinen ikkuna oli aivan kadulla kävelevien jalkain tasalla. Kuistin puolelle oli jäänyt kyllä enemmän korkeutta. Ja kun pojat välistä kävivät kuistillaan vilvoittelemassa, näkivät he sieltä yli monien kattojen, lukuisia pimeästä kuumottavia taloja harjun rinteellä; syksyinen pimeys humisi ympärillä. Tuuli tuntui kuivahkolta, ilma selviäisi ehkä, huomenna olisi liiankin hyvä otatella karkua. Muutamia tähtiäkin näkyi, —kauniita tähtiä, joihin heidän sankarikohtalonsa olivat kirjoitetut.

Pojat polttivat kaikki ne kirjansakin, joiden lehtien reunaan he olivat piirtäneet ivakuvia Venäjän keisarista, Nikolai II:sta, ja mahtailevia sankarikuvia: niissä oli Saksan keisari Wilhelm II, niissä uljastelevia ritareita ratsujensa satulassa, puna-musta-valkoisissa viitoissa, tai punakeltaisissa: silloisen aktiivisen Suomen värit. Romanttiset kuvat olivat Martin työtä, kömpelöt ivakuvat Myryn. Vähän väliä he sekoittivat tuhan huolellisesti hienoksi, puhumattakaan siitä, että Lemmitty raapi ja pesi uunin otsikosta pois Saksan ja Suomen liput, jotka hän oli siihen kuvannut, maalannut ristiin, käytellen Saksan kotkassa ja Suomen leijonassa runsaasti punaista, mustaa ja keltaista, runsaammin kultaa. Marttihan se heistä oli oikea piirtäjä, jopa luokkansa parhaita siinä suhteessa, samoin kuin hänellä oli runollisiakin lahjoja; ison vihon oli hän kirjoittanut täyteen varsinkin isänmaalisia runoja, pitkiä tertsiinejä, metkullisia sonetteja, taitonsa näytteitä, joukossa jokin fantastinen, todellisuutta puuttuva ja ikävöivä lemmenruno. Nyt sekin vihko uhrattiin tulelle, isänmaan alttarille.

Oskar Klingstedt, rikkaan kauppiaan veltostunut poika, tyhjäntoimittaja, joka viimein oli nähnyt elämänsä kuluvan hukkaan ja oli päättävästi ryhdistäytynyt, nukkui sikeästi. Hän oli riisunut takkinsa, mutta kengät ja housut olivat jalassa, kaiken varalta. Vieressä tuolilla, käden tavattavissa, kiilui pelottavan näköinen ase, mauserpistooli. Sitä pojat vähän väliä katselivat, sen piipun kylmää terästä, sen puista koteloa, jonka saattoi liittää pistooliin vankaksi peräksi: niin siitä tuli oikea kauas kantava kivääri, jopa melkein kuularuisku, niin nopeasti se sylki makasiinistaan tulisia kuulia. Olisiko heillä kohta itsellään tuollaiset aseet vyöllä? Varmaan olisi!

"Tuhat pistintä välkähtävää!" lausui pieni Martti hiljaa, pateettisesti stroofia eräästä omasta sonetistaan, jo viidennellä luokalla syntyneestä. Siihen aikaan oli kaupunkiin ilmestynyt ensimmäinen venäläinen santarmi, laahustavassa sinellissään, hopeana kiiltävällä lakintöyhdöllä kruunattuna. Santarmi, — orjavouti, sorron näkyväinen merkki. Ja silloin oli syntynyt tämäkin sonetti, samana valvottuna yönä kuin niinikään pitkä, verta hyrskyvä balladi muinaisen virolaisen sankarin, Lemmityn, taistelusta Kalpaveljeksiä vastaan ja kuolemasta palavan linnansa raunioilla.

"Taar'avita!" jatkoi pieni suomalainen Lemmitty; "kohta huudamme ehkä näin Eestin maalla, ja silloin kaataa jokainen luoti ryssän, ja Eestikin vapautetaan."

"Ja jokainen ryyppy kaataa miehen", sanoi Myry. Hän oli kokeneempi ja kypsyneempi näissäkin asioissa, ryyppyjen tuntemisessa, paljon kokeneempi kuin Lemmitty. Pari kertaa he olivat tosin kuljeksineet yhdessä rakkaina ystävinä hieman juovuksissa kaupungin syysmarkkinoilla, kaulukset pystyssä ja lakit syvään silmille vedettyinä, etteivät opettajat heitä huomaisi, varsinkaan tuo lehtori Korpelainen, ankara mies ja akka; siellä täällä talonpoikien tungoksessa he olivat seikkailleet, Myry edellä johtajana, Lemmitty hänen kintereillään tai kainalossaan. Mutta yleensä Myry ryyppi toisten poikain kanssa eikä Lemmityn, vaikka kertoikin asuintoverilleen noista huvitteluistaan.

Mutta olipa Aarne Myryllä muitakin seikkailuja, joista hän ei edes Lemmitylle hiiskunut. Sitä hän ei salaillut, että hän kävi joskus pelaamassa korttia eräiden toisten toveriensa luona. Martti ei osannut korttipeliä, eikä välittänyt osata: hänellä nyt oli maalirasiansa ja runovihkonsa, vaikkei pelaamista paheksinutkaan, ei edes silloin, kun Myry sanoi pelanneensa rahasta; sitä enemmän hän ihaili, melkein jumaloi Myryä. Kaunista, mustatukkaista Myryä, jonka kohtalokin oli hänestä niin outo, salaperäinen. Huhuttiin näet, että Myry oli jonkun korkea-arvoisen herran äpäräpoika, jota muudan eno nykyään koulutti. Eno hänellä kyllä olikin, eräässä lähipitäjässä täällä, ison kartanon omistaja, germaanilaisen hengen ihailija muuten, kova ruotsikko. Keskiluokilta asti olivat Myry ja Lemmitty olleet asuin- ja luokkatovereita; Aarne Myry oli jäänyt luokalle silloin, ja hänet oli hommattu asumaan Martin äidin luokse, joka vaali tätä vierasta melkein kuin Marttiakin.

Koskaan ei vanha täti ollut kertonut Martille mitään Myryn sukulaisuussuhteista, ja Martti puolestaan ei ollut niitä häneltä udellut, eikä edes itseltään Aarnelta. Aarne olikin niin umpimielinen, ylimielinen. Totuus oli se, ettei Aarne Myry, ennen nimeltään Fagerlund, tietänyt niistä asioista itsekään muuta kuin mitä ihmiset joskus olivat hiiskuneet. Ei tahtonut tietää, taikka muut nuorukaisen harrastukset estivät Aarnea niitä ajattelemasta. Mutta jonkinlaista uhmaa ja ikäänkuin kevytmielisyyden perintöä sai hän jo siitäkin ihmisten kuiskuttelusta, että hän oli jonkun palvelustytön ja korkean venäläisen — Venäjällä palvelleen ja sitten kuolleen suomalaisen upseerin äpärä. Niinpä hän koulussa salaa ryyppi ja pelasi rahasta, — rahaa antoi eno kyllä, — sekä etsi naisten seuraa, jota helposti saikin. Mutta naisista ei hän Martille kertonut; sanoi vain silloin tai silloin olleensa jossakin muualla, kun jäi koulusta pois, esimerkiksi talvisin luistinradalla. Sen valheen sai Martti esittää; koulussa oli sanottava, että hän oli sairas, opettajille ja omalle äidilleenkin: antaa äidin toimittaa lääkkeitä poikien huoneeseen Aarnelle, joka sitten sieltä kuitenkin livisti. Taikka kertoi Myry käyneensä siellä tai siellä hiihtämässä vain jonkun tyttökoululaisen kanssa ja tehneensä jotakin, jota hän ei selittänyt muuten kuin ylimielisellä hymyllä. Jotakin Martti aavisteli. Naisten nimiä ei Aarne maininnut milloinkaan; hän oli ritarillinen poika, ehkä aatelissyntyinen! Ja otapa hänen naistuttavistaan selvää: niitä, joiden kanssa hän käveli, oli liian paljon, sekä nuoria että oikein neitejäkin. Ihaillen väistyivät pikku pojat hänen edestään, kun hän keikaroi Ankeriaalla jonkun herrasnaisen vieressä, pieni, valkea talvilakki somasti kallellaan päässä.

Sellainen oli Myry, nautinnoista varhain esimakua saanut, ylpeä, synkkämielinen, intohimoinen. Ja intohimoinen ja seikkailuja ikävöitsevä oli Lemmittykin, mutta arka vielä, äidin vartioimakin, jos nyt viaton äiti poikia oikeastaan osasikaan oikein vartioida; helposti hänen silmänsä näkivät harhaan, hyvin päin rakkaitten poikien kaikki hommat.

Ylioppilastutkinto olisi ollut keväällä edessä — arveluttava koetus Myrylle, joka oli huono ainekirjoituksessa ja kielissä. Olisi kyllä ollut eteväkin niissä, mutta oli laiska; matematiikka sen sijaan meni häneltä itsestään, oli niin helppoa, ettei pelastunut laiskuudellakaan sitä osaamasta. Ellei hän saisi — jos tänne jäisi —ylioppilaskirjoituksissa apua joltakin toverilta, varastettua apua, runoniekka Lemmityltä, niin huonosti kävisi! Ja uudestaan kurssia lukemaan hän ei kumminkaan jäisi, ei tahtoisi jäädä; maailmalle, elämää hän halusi. Naisten ja pikarien ääreen, vapaasti; sitten minne hyvänsä!

Lemmityn heikkous oli matematiikka; mutta hän oli itsepintaisen ahkera, joten hän olisi toivonut selviävänsä siitäkin, hänen taipumuksilleen luonnottomasta kiusasta, ainakin Aarnen avulla. Mutta niin ei kävisikään; nythän uhrattaisiin ylioppilaslyyrakin kunnian kaipuusta, ilolla.

Ensin oli Lemmitty epäröinyt lähteä. Syntiä tunsi hän tekevänsä äitiään kohtaan, vanhaa ja raihnasta, joka häntä niin rakasti ja hemmotteli. Mutta sitten voitti toveruus ja kunnianhimo: Myry, tuo yltiöpää, lähtisi kuitenkin! Myry sanoi, ettei hänellä ollut sukulaisia, oli vain joku sellainen eno, ruotsikko, jonka velvollisuus lienee antaa hänelle rahaa. Ja rahan hän osasi antaa mennä. Silloin Marttikin…

Myrylle ennätettiin hankkia ajoissa väärä passi rautatiematkaa varten sille asemalle, jota lähellä hänen enonsa kartano oli. Nythän suomalaisiakin passeilla paimennettiin kuin ryssiä Venäjällä: alentavaa orjuutta! Sen passin hommaaja ja laatija oli maisteri Klingstedt, luistinradalla Myryyn tutustunut. Jos Myry joutuisi junassa kuitenkin epäillyksi, niin selviäisi hän aina itse, ylpeällä käytöksellään ja julkealla suullaan; sanoisi olevansa matkalla kotitilalleen metsästysretkelle, ja pieni, viaton metsästyspyssy olisikin hänellä matkassa. Mutta jos oikein koville ottaisi, niin Myry osaisi käyttää sitä pyssyä muuhunkin, sen tiesi Klingstedt; pojassa oli rohkeutta ja miehekästä sisua.

Lemmityllä ei ollut vieläkään passia. Niin hullun myöhään oli Martti tehnyt ratkaisunsa. Ja nyt oli Klingstedt jo kätkenyt ja haudannut väärät leimasimensa niinkuin kaikki muutkin vaaralliset kapineensa, näinä kolmena edellisenä päivänä tai yönä: päivällä hän ei saattanut toimia, rakkaan isänsä vuoksi, säästääkseen hänet vainolta. Isän ei pitänyt todellakaan tietää mistään mitään, joten hän saattaisi tosiaan täydellä syyllä kieltää valtiolliselle poliisille kaikki, vaikkapa aavistaisikin, mihin Oskar oli kadonnut, suomalaisten tavallisille teille nykyään. Oskar Klingstedt hiipi niin ollen kotoaan pois öisin, aivan yksinään, kantaen pimeitä katuja myöten pitkiä, salaperäisiä laatikoita, niin raskaita, että oli nääntyä niiden alle. Mutta silloin hän usein ajatteli:

— Parhaiksi itselleni. Huonosti olen viettänyt nuoruuteni, typerästi uhrannut sitä sellaiseen, mikä ei tosiaan ollut mitään! Tai oli surkeutta: saada palkakseen tauti, joka lopulta iskee tulta aivoissa, polttaa ehkä niistä älynkin. Mutta vielä ei se ole tapahtunut, ja ennenkuin se tapahtuu, koetan käyttää älyni muiden hyväksi, — kaikkien hyväksi: isänmaan.

Ja kärsivällisesti hän kantoi nämä taakkansa, kuten koko elämänsä. Raahasi laatikkonsa, joissa oli kiväärejä. Jo Viaporin kapinan aikana, 1905, oli hän niitä hankkinut, sillä jo silloin hän toivoi, mutta turhaan. Souti aarteineen erääseen autioon saareen merelle ja hautasi ne huolellisesti, jokainen kiväärinnivel hyvin rasvattuna, jokainen ammusrasia kosteudelta varjeltuna: kyllä säilyisivät! Pian ne olisivat hyvään tarpeeseen!

Mutta päivällä täytyi hänen valvoa: liikkua kaupungilla, puuhailla kotonaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, jotteivät ihmiset eikä isä ennen aikaansa aavistaisi hänen tuumiaan. Vain tavalliset aseet jäivät enää hänen komean huoneensa seinille, niinpä tuokin toimittaja Idellin ivailema kiinalainen mestaussapeli metsästyspyssyjen, neekerikeihäitten ja kaukasialaisten tikarien joukkoon, jääkarhun taljalle koristeellisesti järjestettyinä. Kukaan ei ollut koskaan tietänyt, että hänellä oli lattiassa, hienon maton alla, muutamia lankkuja, jotka saattoi avata; siten pääsi permannon täytekerrokseen, jossa Viaporin kapinan ajoilta oli ollut kätkettynä nelisenkymmentä kivääriä.

Kaikki oli nyt Oskar Klingstedtillä selvillä, jokainoa epäilyttävä kirjekin hävitetty.

Miten Martin onnistuisi? Hän oli tehnyt lopullisen päätöksensä vasta tänä yönä.

Ei auttanut muu kuin valmistaa jonkinlainen rehtorin suositus, että poika saisi matkustaa katsomaan erästä maalla asuvaa tätiään, joka oli kuolinvuoteellaan — ja jota ei ollutkaan. Naurahtaen, uhkarohkeasti Oskar Klingstedt sen laati. Mutta Klingstedt sanoi, että jos Martti älystään ja sulavasta kielestään huolimatta joutuisi junassa seisautetuksi, takaisin käännytetyksi tai kiinni, niin toiset, — lähtijöitä oli muitakin, tuntemattomia, — eivät totisesti hänestä vastaisi! He istuisivat matkalla kaikki yksin, eri vaunuissakin. Ja maisteri Klingstedt oli lisännyt neuvoihinsa vielä oudot sanat, että jokaisen oli pidettävä ainakin toisista suu kiinni; jos sen kuka unohtaisi, sille tuho, ennemmin tai myöhemmin!

Niin on nuori polvi päättänyt lähteä sotaan maisteri Klingstedtin mukana. Vielä eivät pojat tiedä, kuinka he kulkisivat edelleen joltakin maaseutuasemalta. Jalkaisinko meren rannalle, — ja ehkä saksalaisella vedenalaisella Itämeren poikki? Ja milloin? Sellaista ei sovi johtajalta kysyä, tältä mieheltä, jolla on vain värvärin halpasointuinen nimitys, mutta jota he kunnioittavat kuin kuningasta, pelkäävät ja rakastavat kuin omaa, satumaista tulevaisuudenhaavettaan.

Eikä se haave ole vähäinen. Kun pojat, — taikka Martti Lemmitty, sillä Aarne Myry on nytkin, varsinkin lopummalla, laiska ja loikoilee sänkyvaatekasalla, — ovat saaneet salaisuutensa hävitetyksi, puhelevat he keskenään tuosta haaveesta: jo heidän lapsuutensa aikoina heränneestä, Suomen kuningaskunnasta, vapaasta valtakunnasta. Siihen aikaan se haave oli alkanut elää, salaa, jatkona autonomialle, joka ei enää tyydyttänyt, etenkin kun sekin yritettiin riistää meiltä pois. He puhuvat haaveestaan muun keskustelunsa ohella, joka on hermostunutta, jännitystä vapisevaa tai hiukan synkkää. Siihen haaveeseen, unelmaan palaavat aina muut jutut, parhaatkin niistä: toiveet kirkkaista olkaimista, kunniamerkeistä, kultaisista kannuksista, loistavasta menestyksestä loma-aikoina ulkomaisten suurkaupunkien ravintoloissa, rikkaista avioliitoista ylhäisten Saksan naisten kanssa, jopa kenraalinarvoista tai sankarikuolemasta; siihen ne palaavat, unelmien unelmaan. Mikä unelma! Se ulottuu Auran rannalta Uraliin asti, ja kauemmaksikin vielä! Siellä Venäjällä on paljon slaavilaisten sekaan hukkuvia suomalaisia kansoja; ne on koottava yhteen. Jatkettava Mathias Aleksanteri Castrénin työtä, uusilla, nykyaikaisilla aseilla. Martti Lemmitty, nuori runoilija, — upseeri, sanoo Myry, — on keksinyt uuden, merkillisen hallitus- tai satraappijärjestelmänkin tulevaisuuden Suomea varten. Tai ei oikeastaan hän, vaan eräs maisteri Bongman, joka on Oskar Klingstedtin ystäviä ja on kirjoittanut salaisen lentolehtisen vastaisesta sananvoimalla, "laululla ja loitsulla", hallitsevasta Suomesta. Tuon Bongmanin kirjasen — nyt täällä poltetun — herättämä on Martti Lemmitynkin suunnitelma; Arkangelin paikalla, muinaisen Perman valtakunnan tienoilla, olisi pääkaupunki; mutta aatteen valtakunnassa ei olisi kuvernöörejä, sillä kuvernöörit ovat vihattuja, he ovat viime vuosina olleet miltei kaikki ryssiä, vaan jokaista valtakuntaa hallitsisi runoilija: puolta vanhaa Suomea joku tunnettu kirjailijamme, arvokkain, toista puolta toinen, runoutensa aihealueen hallitsijana, kolmatta, Perma-nimistä, kolmas, tsheremissien maita neljäs jne. Jaloa, inhimillistä, henkistä hallitusta, oikeutta varsinkin köyhille.

Ja sitten nämä Lemmityn unelmat, joille Myry hiukan hymähtää, hajoavat jälleen molempien poikien jännittyneeseen pohdintaan, miten se ja se matkan yksityisseikka on järjestettävä, mitä vastattava minkin kuulustelun kohdatessa, ja mitä uskallettava. Lyhyitä, helposti sekaisin meneviä sanoja. Salaista ahdistusta; kasvot näöltään tyynet ja jäykät, otsalla kuitenkin punotus, ja tuntuu kuin päätä alkaisi särkeä.

Maisteri Klingstedt vain nukkuu, kuin vanha soturi, pelottava ase aivan vieressään. Nukkuu luottamusta herättävänä, pakottaen toiset aatteeseensa jo rauhallaankin. Viimein herätyskello alkaa rämistä ja pojat syöksyvät sen kimppuun, tukahduttaen sen äänen. Luulivat herättämistä tarvitsevansa, olivat valvoneet koko yön: askeleita kuuluu jo kadulta.

Martti Lemmitty puree hampaansa yhteen; häntä itkettää: äiti, hänen vaalijansa, sairaalloinen ja vanha, ei aavista asiasta mitään. Ja lähdettävä on. Klingstedt vetää jo hymyillen takkia ylleen. Aarne Myry, samoin hymyillen, pistää hatun päähänsä ja ottaa haulikkonsa nurkasta. Virkkaa:

"Hyvästi, ylioppilastutkinto ja sivilistit!"

Klingstedt antaa pojille rahat, joilla he saavat rautatiepiletit. Sanoo käväisevänsä ensin vielä vähän jossakin — kenties kotona; asemalla, pilettiluukulla tavataan, mutta toisilleen vieraina: Jumala varjele, muistakoot pojat sen!

15

Isidor Tistelberg tunsi jonkinlaista heikkoa oiretta, että ilmassa liikkui jotakin uutta, tunsi semmoista kuin rajun sään edellä kesällä: jotakin sameaa, levottomasti värähtelevää oli ajassa, joskus tuulikin jo tohahti, ja silloin tällöin kumisi kaukaisesti, välistä kohosi muutama aallonharja ärtyisenä kuohuen. Hän ajatteli:

— Tuleeko myrsky? Ihanaa sekin voisi olla! Mutta ollako pisara, joka ajautuu tuulten mukana? Pisara tosin on yksilö ihmismeressä, mutta hylätä pisaraelämänsä — olla kuin muut! Ei, parempi painua syvälle, omaan itseeni, omaan elämääni, niin syvälle, ettei tuuli saavuta; vesien pohjilla on kuitenkin aina tyyntä. Huiskikoon maailma. Olen pisara, joka on — minä.

Klingstedtin ja suuren koulupoikajoukon katoamisesta puhuttiin, kauankin, ja taas kulki elämä sellaista kulkuaan kuin maailmassa ei mitään tapahtuisi — ei kerrassaan mitään. Jatkettiin tavallisia askareita… Vain ajan kallistumista valitettiin.

Pari kertaa oli Tarkkanen tohtorin väen ja apulaisensa kanssa aikonut lähteä katsastamaan tohtorin huvilanpaikkaa ja paaluttamaan sen, mutta sade oli estänyt matkan. Sitten tuli viimein kuivempaa; taivas oli kuulas, tuuli pohjoisesta, tuoden miltei kylmää. Kolmannesti lähtivät insinöörit silloin tohtorille, ja rouva Tarkkanenkin tuli mukaan pikku kävelylle, kuten tohtorinna oli kutsunut, aikoen saattaa toisia asemalle ja sitten palata kotiin.

"Mikä tuon tohtorin nimi nyt olikaan?" kysyi Tistelberg Tarkkaselta, kantaen mittanauhaansa ja insinöörskän sateensuojaa.

"Oljemark", vastasi Tarkkanen, "eikös muistisi tahdokaan pitää."

Insinöörin rouva jatkoi:

"Varsin kunnon mies kuuluu olevan, hyvää sukua, rikas, kaupungin huomattavimpia herroja. Siitä saisimme ehkä visiittipaikan, mutta hänen rouvastaan puhutaan yhtä ja toista…"

"Noo, mitäpä juoruista", keskeytti itse Tarkkanen.

"Niin, en minä mitään pahaa tarkoitakaan. Pahaa en ole hänestä kuullut", vastasi rouva. "Mutta hiukan — lystikäs hän muka on; ei välitä arvostaan…"

Tohtorin kivinen talo, hänen omansa, oli melkein kaupungin harjun korkeimmalla huipulla, suuren hiekkakuopan vieressä, jota ei ollut vielä tasoitettu ja joka ei ollut ennättänyt heinittyä. Hohtavan valkeaksi rapattu talo, saman naisarkkitehdin luomus, neiti Flotmanin, joka oli ollut tohtorin väen mukana kansanopistoiltamassa. Ennen oli Tistelberg kyllä tuon talon nähnyt; hänen huomiotaan oli herättänyt kaksi jättiläistä, jotka oli valettu sementistä sen pääoven vartijoiksi: pikku jättiläisiä, vyötäröitä myöten nelikulmaisia, siitä ylöspäin jäykkiä, töykeitä hahmoja, jotka kannattivat kämmenillään paria pallomaista sähkölamppua. Toinen lampuista paloikin iltaisin. Tistelberg ei oikein tietänyt, ihaillako noita yleviä pökkelöitä, niiden naamoja, jotka oli muovailtu samalla tavoin kuin intiaanit veistelevät irvisteleviä epäjumalanpatsaitaan, vai oliko niiden pienet, mutta rakennuksen kokoon nähden liiaksi paisutetut, teennäiset muodot hänestä sittenkin vastenmielisiä; joskus ne kyllä tuntuivat hänestä teennäisiltä, vihattaviltakin, tyylittömiltä. Kaikkea nuo Hildur Flotmanit keksivät, tai matkivat: Saksassahan noita pökkelöitä oli, muisti Isidor ulkomaanretkeltään.

Näiden veistosten välistä menivät ylös portaat, joiden kaiteet oli muurattu mukulakivistä, ja sitten tuli messinkiheloilla varustettu ovi, kuin minkä raha-arkun kansi. Toiset heloista esittivät ihmisnaamoja, toiset hämähäkkejä tai hulmuavia liekkejä tai auringon säteitä. He tulivat yksinkertaiseen, väkevästi lääkkeiltä löyhkäävään eteiseen, jossa istui pari sairasta. Ja sitten riensikin itse rouva Oljemark sinne nopeasti, ilmoittamaan, että he olivat tulleet väärästä ovesta, lausumaan heidät tervetulleiksi, heille käsiään ojentaen, ja hän pyysi palvelijatarta, joka ilmestyi eräästä sivuovesta, opastamaan vieraita varsinaisille perheportaille; ne olivat talon takana, koko suuren, nyt harvan, lakastuneen ja roskaisen näköisen puutarhan kätkössä. Jälleen koruttomat sisäportaat, joiden kaiteilla oli kukkaruukkuja, sitten hämärä eteinen, jossa sähkö paloi, ja oikealla avoinna ovi saliin. Salista kuului jo neiti Flotmanin lihavaa, kimeähköä naurua, kun rouva Oljemark virkkoi hänelle jotakin ovesta ja kääntyi sitten auttamaan palvelijattaren kanssa vierailta päällystamineita.

Sali oli valoisa ja tilava. Puoli yhdestä seinästä ikkunaa. Pitkin ikkunalautaa vierivieressään kukkia, varsinkin kaktuksia, joita Tistelberg oli usein ajatellut, niiden ihania, vain tuokion säilyviä kukkia nimittäin, mutta joiden muodoista hän ei nyt pitänyt, kummallisista ja piikkisistä. Ikkunasta, yli kaupungin kattojen, näköala merenlahdelle, joka värisi tuulessa rauhattomana virinä, arkisena ja kylmänä, auringottoman, mutta kuitenkin valoa kuultavan pilvitaivaan alla.

Tuolla seinämällä oli pehmeän sohvan edessä pöytä ja tuoleja, pyöreänä ryhmänä, tuolit eri tyyliä kuin sohva. Pöydällä koreahkosti ommeltu liina ja kimppu valkeita syysflokseja. Neiti Flotman, ikäänkuin kainosti punastuen, nousi kankeasti sohvasta ja tervehti vieraita miltei arasti. Keskusteltaessakin hän sitten pysyi melkein vaiti.

Tohtorinna pyysi vieraita suvaitsemaan odottaa häntä hetkisen, ja poistui palvelustytön mukana. Kun vieraat olivat katselleet ympärilleen, — seinille, joilla riippui enimmäkseen väripainoskuvia, muutama raskaissa, välkkyvissä kultakehyksissä, — toisella puolella huonetta olevia leveitä korituoleja, jotka oli pehmusteltu monilla, möyheillä pieluksilla, antiikkista kristallikruunua, eräitä suurmiesten kipsisiä päitä, — tuli itse tohtori Oljemark saliin, kiireesti ja sinne tänne pilkistellen. Hermostuneesti, nopeasti, lujasti hän puristi vieraitten kättä, vetäisten kätensä pian takaisin ja kumartaen syvään, mutta jäykästi, ja alkoi puhua:

"Ehkäpä meidän matkamme nyt vihdoinkin onnistuu. Aika jo olisikin; pian tulee kylmät, ja jos nyt rupeaisi satamaan, en lähde enää ollenkaan: minulla ei ole tilaisuutta, minun täytyy tehdä työtäni."

Tarkkanen tiedusteli kautta rantain työn laatua. Se työ oli laaja tutkimus tuberkuloosista, sen leviämisestä ja syistä tällä seudulla. Tohtori oli asiaa tutkinut jo pitemmät ajat.

Aluksi oli puhuttua suomea, mutta sitten jatkoi tohtori Oljemark ruotsiksi, ja Tistelberg huomasi, ettei neiti Flotman taitanutkaan oikeastaan suomea kuin heikosti, keittiösuomea. Nauraen ja rauhattomasti kiiltelevin silmin sanoi tohtori:

"No, mitäpäs työstäni, olisi siitäkin juttelemista, mutta… Oletteko kuulleet nyt Klingstedtistä? Ja oletteko kuulleet: puutarhuri Sutelin, — Sutteliniksi häntä tavallisesti kutsutaan, — kuuluu antaneen selkään pojalleen. Se poika onkin hyvin lapsellinen; jo lähes kahdeksantoista vuoden ikäinen, ja kuljeskelee kaduilla ja torilla intiaanilakki päässä. Sulkatöyhtönsä on hän noukkinut kanoista; housuissakin on rivi kukonsulkia, haha, ja puinen pistooli on hänellä vyöllä. Hän kuului olleen koulussa heikko oppilas, niin ja näin kasvatettu, kertoi minulle eilen Vihtori Korpelainen; hän jäi toisen kerran neljännelle luokalle, ja isä antoi hänen erota koulusta."

"Niin, niin, Sutelinin pojastako puhut?" alkoi tohtorinna kiireesti, tullen samassa sisään. "No, Severi, anna, anna sen pojan nyt vähän leikkiä!" Tistelberg huomasi, asiaa sen enempää ajattelematta, että tohtorinnalla oli keltainen puku, jollakin tavoin hänen ihonväriinsä soveltumaton: ihokin oli kellahkoa, tai tuli puserosta kellahtavaksi, vastenmieliseksi. "Mitäpä siitä, jos ei kerran ole lahjoja koulunkäyntiin. Ja minusta tuo poika on hauska; saahan sitä nyt leikkiä; miksi pitäisi olla niin vakava aina."

"No niin", myhähti tohtori ikäänkuin hieman pilkallisesti; "sinä nyt puolustat joka tilanteessa… laiskureita."

Sitten tarttui tohtori toiseen asiaan:

"Niin, mutta se Klingstedt! Varmasti hän on mennyt Saksaan. Ja ne pojat! En ole tänä aamuna päässyt ulos, on ollut patientteja. Mutta nyt joutuivat viimeiset pois, ja vastaanottoaika on lopussa. Miten poliisimestari suhtautuu tapahtumaan?"

Kaikkiallahan siitä maisteri Klingstedtin katoamisesta puhuttiin, oli puhuttu siitä alkaen kun se tapahtui, toista viikkoa sitten. Se hämmästytti toisia, pelotti ja ihastutti toisia. Klingstedt ja joukko nuorukaisia oli kadonnut varmaankin niiden suomalaisten kansanopistojuhlien jälkeisenä päivänä, joissa hän oli pitänyt tuon hermostuttavan, yleensä mielettömäksi arvostellun puheensa, ja vienyt, uskottavasti juuri hän, mukaansa oikein komppanian etupäässä nuoria miehiä, jopa melkein lapsia. Poikia oli hävinnyt kaksi suomalaisesta yhteiskoulustakin, toinen vanhan kivulloisen äitinsä suureksi suruksi. Insinöörskä sanoi, että tuo leski oli toivonut pojastaan itselleen tukea ja elättäjää; mutta niin huikenteleva oli poika ollutkin! Ja kolmisen nuorukaista oli karannut ruotsalaisesta lyseosta; lisäksi yksi kauppa-apulainen ja joku juoppo kirjapaino-oppilas. Minne he olivat menneet? Joku aavisteli sitä: Saksaan. Mutta millä tavalla? Poliisimestari Leskinen oli kauheasti raivonnut.

"Hän oli ollut kauppaneuvos Klingstedtille hyvin hävytön; ja Leskinen nyt on Leskinen", jatkoi tohtori, katsahtaen varovasti taakseen ruokasalin ovelle, ettei palvelija kuulisi.

Tohtorinna oli äsken alkanut puhella rouva Tarkkaselle tuosta puutarhurin pojasta, jonka lapsellisuus ja leikittely häntä viehätti, sekä kertonut naurahtaen ja samalla valittavasti, ettei hänen miehensä antanut hänelle paljon arvoa näissä kasvatusasioissa; ja tohtorinnasta oli oikein, ettei antanut: hän tunnusti kyllä, ettei osannut kasvattaa lapsia. Kaipa Severillä oli ollut hyvät motiivinsa lähettää heidänkin tyttärensä, pikku Maire, Helsinkiin kasvatettavaksi, kun Mairekin oli jäänyt toisen kerran samalle luokalle. Maire oli kolmannella luokalla, — mutta laiska raukka. Eikä tohtorinna ymmärtänytkään, oliko Mairen nyt välttämättä osattava niin hyvin esimerkiksi laskentoa? Mutta näsäviisaskin oli tyttö, eikä siihen ollut pelkästään äiti syypää: isäkin oli häntä hemmotellut, aivan hänet pilannut. Tohtorinna oli niin ikävissään, kun Maire oli häneltä riistetty.

"Kyllä lasten kuitenkin täytyy olla ahkeria", sanoi rouva Tarkkanen. Tohtorinna naurahti myöntävästi ja epätietoisesti: "Niin, mutta —miksi?"

Samassa veti juttu Oskar Klingstedtistä ja hänen houkuttelemiensa katoamisesta rouvienkin huomion puoleensa.

"Se on — niin omituista, ihmeellistä!" huudahti tohtorinna. "Ja poliisimestari Leskinen on raaka: häpäisee, solvaa vanhaa, arvokasta kauppaneuvosta, kun pitää kotitarkastusta, ja uhkaa toimittaa hänet Siperiaan — vai minne se oli?"

"Siperiaan!" toisti tohtori hermostuneesti ja pilkallisesti. "Sinä nyt et muista mitään, Shpalernajaan se oli!"

"No — eikö se ole sama?" virkkoi tohtorinna. "Minä nyt olen niin huonopäinen, kuten muutenkin huono. Olen saanut niin vähän sivistystä. Minun kouluni keskeytyi — melkein samoin kuin oli Mairenkin vähällä keskeytyä…"

"No, ei aivan samoin. Eikä se ole samaa, se äskeinen asia", selitti tohtori. "Shpalernaja on Pietarissa, tai Petrogradissa, kuten kaupunkia nyt täytyy kutsua, — Venäjä luulee näet nimenmuutoksella muuttavansa tosiasioita; ja Siperia on: totta kai sinä, Julia, nyt sen tiedät?" Tohtori naurahti ja kääntyi herrojen puoleen:

"Mutta — onko oikein, että pojat ovat lähteneet sinne, tai Klingstedt heidät sinne vienyt? Onko siitä maalle hyötyä? Toimittaja Idell sanoo edelleen, että siitä on maalle vahinkoa; kävin hänen luonaan varta vasten näiden huhujen vuoksi toissa päivänä. Mutta ehkä on parasta, ettei näistä asioista puhutakaan!"

"Miksi ei puhuttaisi?" vastusti rouva. "Et ole kertonutkaan, että kävit Idellin luona. Sinä aina pidät kaikki omina asioinasi, — ja minäkin olen toki utelias, — olen nainen. Mitä Idell sanoi?"

"Ei mitään", vastasi tohtori. "Kuten jo kuulit: ainoastaan, että se on vahingollista." Mutta vieraille, varsinkin miehille, selitti tohtori edelleen Idellin sanoja: miksi nuorukaisten menettely, joka Idellin käsityksen mukaan oli maanpetturuuttakin, — ei petturuutta Venäjää, vaan Suomea kohtaan, — miksi se menettely oli Suomelle vahingollista: Venäjä voittaisi sodassa ja kostaisi sitten meille.

"Mutta en tiedä; en oikein usko Rolfiakaan", sanoi tohtori. "Ja parasta lienee, ettei noista asioista puhuta."

Samaa mieltä oli Tarkkanenkin, ja huokasi.

"Meidän täytynee pysyä syrjässä", sanoi hänen puolisonsa, — "meidän, köyhän maan."

"Niin, mutta pitäisihän isänmaan puolesta jotakin tehdä!" huudahti tohtorinna siihen. "Siperiaan, tai mikä se oli: Shpalernajaan, — mielelläni minäkin uhraisin poikani, jos minulla sellainen olisi. Uhri isänmaalle, kansalle…"

"Parasta olla puhumatta", väitti tohtori jälleen. "Idell oli alakuloinen asiasta… Ja suomettarelaisen lehden kirjoitus näistä tapahtumista oli mielestäni halpamaista ilmiantoa. Se viittaili suorastaan Klingstedtin puheeseen, syytti saksalaista vakoilua ja yllytystä; juuri sen kirjoituksen nähtyään poliisimestari panikin toimeen kotitarkastuksen Klingstedtillä, jopa poikienkin luona…"

"Oikea roisto se Leskinen! Kuinka paljon sellaisia on suomea puhuvissa!" huudahti arkkitehtineitikin, korostaen erityisesti poliisimestarin nimeä. "Eikä löytänyt mitään, roisto."

"No, ehkäpä ei nyt puhuta tästä enää!" toisti tohtori. "No, no, niin; mutta: Birger Bengelsson oli tunkeutunut mukaan, näkijäksi, kun Leskinen teki etsinnän kauppaneuvos Klingstedtillä. Birger nyt menee joka paikkaan, ja hän se kuvaili Leskisen uhkauksia…"

"Kenties — sepitti ne omasta päästänsä", huomautti tohtorinna. "Hän on sellainen surullinen raukka, se Birger, — mielestäni…"

"Ei hänen sanoihinsa todellakaan voi luottaa", myönsi tohtori. "Ainakin varoitan siitä sinua, Julia. Sinulle hän on kertonut kaikenlaisia joutavia, uskomattomia loruja Pariisin yökahvilain vapaasta elämästä. Voisiko sellainen olla mahdollista, — ihmiset niin järjettömiä? Hän kävelee nykyään paljon Kyösti Keretin seurassa, Birger. Mitä hän aikoneekaan? Jotkin kepposet Keretille varmaan. Tosin hänellä on makua pukeutua…"

"Ja makua pukea Kerettikin", tohtorinna purskahti nauruun. "Molemmilla sylinterit päässä, ja kepit kädessä. Keretti-parka! Että hän antaa itseään narrata! Sillä en minä liioin Birgeriä uskokaan…"

"Ja — Keretin pojan nimi on Kyösti Olympias! Oletteko sen kuulleet?" kysyi tohtori ja heittäytyi nauraen selkäkenoon nojatuolissaan. "Eikä sillä vielä hyvä: on lisäksi kolmaskin ristimänimi. Se on Lucifer. Ja se on minusta jo liikaa!"

"Mikä se Lucifer olikaan? Jokin enkelikö? Pimeyden vai valon?" tiedusteli tohtorinna innokkaasti.

"Paholainen kai", naurahti Tistelberg.

"Antiikkisia jumaluuksia", selitti tohtori. Ja Onni Tarkkanen laajensi hänen selitystään, että Lucifer oli ollut se enkeli, joka ensinnä luopui jumalastaan ja yllytti toisetkin enkelit kapinaan. Mutta jos Kyösti Keretti luuli voivansa verrata sukuaan tuohon Luciferiin, niin — jopahan!

"Ja sellainen pannaan nykyään lasten nimeksi! Sitä ei tulisi enää sallia!" vihoitteli rouva Tarkkanen. "Se on herjausta."

Neiti Flotman nauroi makeasti Keretille.

"Voi Köysti Kerettiä!" huokasi tohtorinna. Hän sanoi: "Köysti", huonosti suomea kun osasi. "Ja voi tuota lapsiparkaa, kun tulee kouluun; kaikki häntä pilkkaavat: Lucifer, paholainen! Miksi vanhemmat eivät ajattele, ettei heillä ole oikeutta määräillä lastensa mielipiteitä, tälläkin tavalla kasteessa moisia nimiä antamalla!"

"Kasteessako?" nauroi taas tohtori ivallisesti. "Luuletko sinä, että Keretin poika on kastettu, tai että hän joutuneekaan kouluun…"

Tohtorinna loukkaantui. Hän tulistuikin:

"Minusta ei ole oikein, että sinä puhut tuolla tavalla. Miksei voisi toki joutua kouluun? Ja kastaminenkin olisi mielestäni lapsen oma asia… antaisi kastaa itsensä sitten, kun tietää, mitä uskontoa uskoo…"

"Vai niin, vai niin", hoki tohtori. "Tietysti olisi Olympiaksella jumalana Zeus!"

"Tai Öljylampiuksella!" tokaisi rouva Tarkkanen.

Tohtorin silmät välkähtivät epäluuloisesti.

Tohtorinna vilkaisi insinöörin rouvaan. Hetken oli hän vaiti. Sitten hän sanoi hiljaa, tuskin huomattavasti hymyillen, ja hänen hymynsä oli Tistelbergistä kaunis, pehmoisella äänellään:

"Mitäpä me nyt nimistä, ne eivät ole lapsen oma vika." Ja hän lisäsi vielä hiljemmin, Tistelbergiin katsahtaen: "Se ei ole minusta kaunista."

"Itsehän isä, — jos häntä voi sanoa isäksi, — on antanut perilliselleen nimeksi tuollaisen joutavan", vastasi rouva Tarkkanen ärtyisä sävy äänessään. "Pilkattavaa on pilkattava."

"Hyi", huudahti tohtorinna. "Mutta, olkaapas nyt hyvät, tulkaa kahville. Ja jätetään vihdoinkin Keretti-raukat ja muut."

Palvelijatar oli ilmestynyt ovelle ja teki siinä merkkejä.

Ruokasali oli sekalaisesti kalustettu, kuten salikin. Antiikkinen, kullattu seinäkello, ruskeaksi petsattu, suuri kaappi, keinutuolin matto muinaissuomalaisine kuvioineen. Ruokapöydällä ja ikkunapöydällä kukkivia kasveja; ja näiden viimeisten, tuoksuttomien syksyn kukkien vastakohtana näkyi ulkoa, hiekkahaudan partaalta, muutamia lehdettömiä koivuja, jotka jäykkinä tuulessa värisivät.

Kahvipöytä oli kodikkaasti ja rikkaasti katettu; hopeiset veitset ja lusikat ohuiden lautasten ja kuppien vieressä, asetettuna paljotöisille pikku liinasille; pari isoa vatia leivoksia, maljakko hunajaa, kaksi lasilautasta erilaisia imeliä hilloja. Tohtorinna jakeli paikaltaan kullekin kahvia ja kyseli, mitä lajia leivoksia kukin mielisi, tarjoili auliisti ja hermostumatta, ja innostui itse kiittämään pitävänsä sellaisesta ja sellaisesta kermabaakelsista. Kun kuppi ojentui Tistelbergille rouvan kädestä, tunsi nuori mies jälleen säpsähtävänsä, ja vertasi mielessään rouvan kyynärvarsia kermaan, ajatteli hänen sormiaan, jotka olivat pehmeät, valkeat ja pyöreät, päissä sievät puhdasmuotoiset kynnet, ja hänen silmiään, jotka hän yhtäkkiä oli huomannut todella tummansinisiksi. Rouva hymyili ja nauroi, luultavasti ilosta, kun pääsi käsiksi kermaleivoksiin, joista oli sanonut pitävänsä ja joita hän tosiaan ahmi. Nauroi, mutta vain hetkisen, kai makeain leivosten ilosta, ei muiden puheille, sillä kaikki olivat nyt hiljaa, sekoitellen vakavina kuppejaan. Vai miksi hän nauroi?

"Ettekö tekin pidä kermabaakelseista, herra Tistelberg?" Ja talon emäntä naurahti jälleen.

Tistelberg myönsi nauraen, sanoi olevansa suuri imelän ystävä.

"Mutta tohtori Ruusunen ei ainakaan ole", virkkoi tohtori Oljemark. "Tohtori Ryysynen…"

"Hui, taas noita nimenväännöksiä!" tuskastui tohtorinna.

"Hän on Ryysynen!" intti tohtori Oljemark. "Hän on! Siitä ei pääse mihinkään. Naurettava mies. Anteeksiantamatonta, — tehän tiedätte, että hän on puoskari! Hän kannattaa Kuhnen humbugioppeja, puolikylpyjä, ja kun hän kieltää ihmisiä nauttimasta sokeria, tupakkaa ja väkijuomia, — hyvä, että hän edes kieltää väkijuomat, ja tupakankin, — ja istuttaa heitä ammeessa, niin siinä on kaikki hänen taituruutensa. Kaikki! Mitään muuta hänessä ei ole. Sillä tavalla hän onkii naiiveja patientteja. Mutta sehän on rikollista! Ajatelkaa vain, että hän kylvettää munuaistauteja ja tuberkkeliakin sairastavia. Mitä se sitten, sanot, Julia! Sinä et näitä asioita oikein ymmärrä. Se merkitsee sitä, että hän surmaa potilaansa. Kylmässä vedessä tuberkuloottisia! Mutta hän, kaikilla keinoilla sitä voi patientteja hankkia! Hän on todella —Ryysynen! Ryysykundeja hänellä käykin. Ja saahan nähdä, eikö apteekkari Dillberg nosta vielä asiaa moisesta puoskaroimisesta! Tuo puoskarien temppuihin turvautunut ammattitoverini, nousukas, ei kirjoita paljon reseptejä. Kuhneneuvoistaan hän sen sijaan osaa ottaa lujan hinnan, se on vissi, ja Dillberg on hänelle hyvin vihainen. Saadaanhan nähdä! Ryysy hän vain on…"

Tohtori punotti ja puhisi hiljaa nenäänsä. Hermostuneesti ja vapisevin sormin valitsi hän itselleen leivoksia. Toisti vielä:

"Sellaisia tohtoreita on nykyään…!"

Tohtorinna huokasi ja supisi jotakin miehensä rivaalista, mutta keskeytti, kun tohtori kohautti päätänsä; se pää tutisi hermostuneesti, ja Severi Oljemarkin silmissä välkähteli.

"Juodaan me kahvia lisää!" sanoi silloin tohtorinna. "Otetaan hilloa, rouva Tarkkanen ja insinöörit. Sinä ainakin otat, Jemine; minä kutsun tätä neiti Flotmania Jemineksi, koska — hän ei ole mikään Jemine, siunailee usein maailmaa: Oi Herra Jemine!"

Neiti Flotman punastui ja nauroi hohottamalla.

"Niin, niin, Ryysyset ne tässä kaupungissa hallitsevat", sanoi tohtori Oljemark jälleen. "Mutta parasta on jättää ne! Meidän onkin pian lähdettävä; koettakaa joutua. On kai eväät varattu?"

Tohtorinna kavahti ylös, sanoi menevänsä katsomaan eväslaitoksia, joiden kyllä piti ollakin jo valmiina. Toisetkin nousivat, tohtorin mukana. Ja sitten palasi talon rouva huoneeseen, tuoden pienehköä juurikoria, joka näytti olevan täynnä kaikenmoista hyvää, ja kaikki kiiruhtivat asemalle.

16

He olivat rouva Tarkkasesta erottuaan ajaneet ensimmäiselle pysäkille, ohi kaupungin, joka ratapenkereen kohotessa painui ikäänkuin kuoppaan, ohi harmahtavien tai valkeain puutalojen, joiden puutarhoissa oli kaikki lakastunutta, ja sitten kauppaneuvos Klingstedtin sahan yläpuolitse, joka törrötti taapeleineen lehdettömän koivikon keskellä. Tuolla oli Sutelinin talo, josta kaupungilla alettiin yhtä ja toista pahaa jutella, sen pihalla kaaliksia, perunanvarsia ja märkiä olkia. Ja sitten röykytti juna halki kumpuisten ja metsäisten maisemien, ruskeain pihlajikkojen, kummallisten uudenaikaisten huvilain, joissa oli seiniksi jatkuvat katot, paljon kattoikkunoita ja alakerroksissa ikkunat milloin luonnottoman leveitä, milloin ikäänkuin puukolla viillettyjä, katon rajaan ulottuvia rakoja. Alettiin joutua varsinaiselle, vanhalle maaseudulle. Sänkisiä peltoja kummuilla, joiden pehmeät muodot vuosisatojen työ, mullan kasautuminen, oli luonut; pystylaudoituksella vuorattuja töllejä, joiden pihamailla kaarteli somia polkuja syreenipensasten välissä. Joskus suurehko puinen taikka kivestä muurattu kartano, hahmoltaan rauhallinen ja hillityn kaunis. Tuli se pysäkki, josta heidän oli lähdettävä kävelemään. Pysäkin portaitten yläpuolella, aivan käden tavoittamissa, repotti kesäisiä pääskynpesiä kuistin räystään alla. Edessä oli alastonta syksymaisemaa, yksitoikkoinen alanko, joka puuttomana ja harmaan keltaisena levisi joka puolelle. Joku lintunen piipatti pysäkin tanhualle istutetuissa pienissä koivuissa. Mutta kannukkapensaiden varret paistoivat räikeästi tässä maisemassa, kaiken mustan, harmaan ja ruskean keskellä, —Tistelbergin mielestä eivät kuin veri, vaan kuin jollakin äitelällä värinesteellä täytettyinä.

Oli käveltävä tuonne meren rannalle. Merta ei vielä näkynyt; alangosta erotti sen kallioinen ja metsäinen rantaharjanne.

Tuuli viuhahteli kuivasti ja kylmästi, lensi poikki paljasmultaisten peltojen, joita ulottui ilmanrantaan saakka tai oikeastaan vain kolmen kilometrin päähän, sillä siellä rajoitti alankoa harjanne.

"Meidän täytyy siis tosiaan patikoida. Mikä idea!" sanoi tohtori Oljemark, tähystellen rasittuneilla silmillään lakeuden vastaiseen laitaan; siellä peltoulappa päättyi paikoin pilviseen ja toisin paikoin sinertävään taivaaseen. "Johan minä sanoin sinulle, Julia, että olisi ollut parempi tilata Kuttingilta hevonen… Mutta sinulla nyt on se into kävellä!"

Kutting oli se tilanomistaja, jolta tohtori Oljemark aikoi ja oli jo melkein päättänyt ostaa huvilapalstan…

Rouva Oljemark naurahti miehelleen, ja vastasi sitten, anteeksi pyydellen:

"Älä nyt moiti minua! Sangen harvoin näitä retkiä saan, ja luonnossa liikkuminen on niin ihanaa. Tunnetteko perunanvarsien mätää ja hyvää tuoksua, herra Tistelberg? Niin, Severi, ja onhan tämä niin vähäinen matka, sen kävelee — aivan kuin lentäisi!"

"Lentäisi? Kyllä sinä", sanoi tohtori Oljemark. "Minä en mielelläni kävele maalla. Kaduilla on parempi. Mutta eikö ainakin eväitä olisi ollut lähetettävä hevosella? Et kai tarkoittane, että me niitä… Joudut niitä itse kantamaan!"

Neiti Flotman nauroi äskeisille Julia-rouvan sanoille, että mädät perunan varret tuoksuvat niin hyvälle, ja sitten vihoissaan siitä, että Severi Oljemark komensi vaimoaan. Hän ilmaisikin nauravansa sille, että Julia-rouva oli sanonut perunanvarsien tuoksuvan hyvälle.