SORRON LAPSET (continued 3)

"Kaikki sinusta on hyvää, mätäkin!" huudahti hän.

"Niin, miksei juuri mätä: se on rauhaa, kuolemaa", vastasi rouva Oljemark.

Tohtori heilautti hartioitaan. Insinööri Tarkkanen hymyili tohtorinnan sanoille.

"Enkä minä tahdokaan sinua kantamaan eväitä, rakas Severi", jatkoi rouva Oljemark. "Kyllä minä ne kannan itse, mielelläni."

"No, onhan tässä monta muutakin kättä, jos tarvitaan", arveli insinööri Tarkkanen.

Tistelberg otti eväskorin rouvalta, joka ei tahtonut sitä antaa, vaan kursaili kovin, kohenteli kursailematta hameensa helmoja, kiinnittäen niitä kuminauhapitimellä, että olisi ollut helpompi kävellä. Tistelberg tuli katsahtaneeksi rouvan jalkoja.

Tohtori Oljemark oli jo alkanut mennä asemalaiturin päätä kohti; insinööri Tarkkanen oli avuliaasti ottanut apulaiseltaan hänen mittanauhansa, ja lähti tohtorin seuraan, joka nyt oli pysähtynyt odottamaan toisia. Neiti Flotman, tohtorinna ja Tistelberg kävelivät ensin rinnatusten.

"Mikä onni, että pääsin kävelemään!" huudahti tohtorinna Oljemark.

"Ettekö sitten aina pääse?" kysyi Isidor Tistelberg.

"En. Eikähän minulla ole kävelytoveria."

"Sinä olet orja!" sanoi arkkitehti Flotman halveksivasti, vetäen väljän päällystakkinsa sisältä paperossilaatikon, otti paperossin, sytytti sen kulkiessaan ja alkoi polttaa, Tistelbergille tarjoamatta. Ahnaasti veti neiti sauhuja, puhaltaen niitä nenästäänkin; hänen leveälierisen, mustan hattunsa alta, joka oli kuin latteanmuotoinen miesten knalli, höyrysi sauhua. Pitkin askelin hän käveli, mutta kuitenkin vaivalloisesti, sivuille heiluen, sillä hän oli kookas, lihava ja kömpelö.

"Oi, rakas ystävättäreni", valitti rouva Oljemark; "sinä et tiedä, sinä et aavista. Tietysti minä olen orja…"

"Aavista"-sana tuli tuskallisena, mutta vakaumuksen voimalla. "Orja"-sana kuului Tistelbergistä tyyneltä.

Tohtori Oljemark ja insinööri Tarkkanen olivat jo sievän matkan edellä, pienen kummun rinteellä. Tarkkanen kääntyi katsomaan taakseen. Tohtorikin kääntyi ja huudahti naurahtaen:

"No niin, saapas nähdä, jaksatko kävellä, Julia. Jäljellepä näyt jäävän."

Rouva Oljemark huudahti kiireesti soperrellen:

"No, no, olehan huoletta." Lempeästi hän lisäsi: "Miksi sinä luulet, etten minä jaksaisi kävellä?"

Tohtori jatkoi matkaansa insinööri Tarkkasen kanssa, äskeistä hitaammin.

"Ohhoh", huokasi tohtorinna Oljemark. "Mutta — nyt me kävellään, ollaan vapaita. Ai, mikä ihana tuuli! Se tulee kaukaa… suurista, syvistä metsistä. Ja nyt, olen ajatellut: herra Tistelberg, ettekö nyt kertoisi sitä seikkailuanne?"

"Mitä seikkailua?" kysyi Tistelberg, vaikka aavisteli, että rouvan kysymys koski samaa asiaa, josta oli ollut puhe silloin kansanopistojuhlissa.

"Sitä, tietysti sitä", vastasi rouva Oljemark, lausuen ajatuksensa painolla, ikäänkuin asia olisi aivan selvä, kuin ennen sovittu; ja hän pysähtyi hetkeksi Tistelbergin eteen. Kävellessä oli hänen vartalonsa suoristunut, rinta kohonnut, ja ponnella ja tahdikkaasti olivat hänen jalkansa äsken liikkuneet… pienet, korkearintaiset jalat. Joitakin muistoja heräsi Tistelbergin mielessä; hän ajatteli taaskin niitä pieniä ja valkeita naisen jalkoja, jotka hän oli kerran jossakin nähnyt. Tohtorinnan katse oli tullut, kun hän tässä oli pysähtynyt Tistelbergin eteen, kulmien alta, sinisenä, hyvänä, — houkuttelevana.

Tistelberg tunsi heikosti, että tuo ihminen olikin tavallaan kaunis… ja vielä jotakin muuta.

Neiti Flotman oli ehtinyt kymmenisen askelta edelle, hymähtäen itsekseen jotakin, puolittain suvaitsevasti, puolittain säälien ja pilkallisesti.

"Mitä seikkailua?" kysäisi Tistelberg uudestaan.

"Sitä, Algierissa, vai missä se oli! Sitä, josta insinööri Tarkkanen on minulle kertonut. Ah, — saada matkustaa, nähdä niin paljon kaunista kuin te olette nähnyt! Minusta tuntuu nytkin, kun tässä alamme kävellä, kuin olisi lähtö jonnekin hyvin kauas; ikäänkuin ei tie päättyisikään, vaan jatkuisi jonnekin ihmeelliseen. Mitään sieltä ei tosin tule, —tien päästä. Ei tule", hän huokasi. "Mutta — kertokaahan seikkailunne."

Tistelbergiä hävetti ja harmittikin. Hän kysyi:

"Mitä Onni sitten on kertonut? Seikkailu, muka! Vähäpätöisyyksiä ainoastaan siellä minulle sattui, ei muuta…"

"Hän kertoi, kuinka te olitte elättänyt itseänne Algierin satamassa jonkun Burgmeisterin kanssa…"

"Burgwinkelin!" nauroi Tistelberg, ja vanhat, ikäänkuin hautautuneet muistot heräsivät hänessä.

"Niin, Burgwinkelin: minulla on aivan surullisen huono muisti. Mieheni moittii minua siitä aina, ja tyhmähän olenkin", sanoi rouva Oljemark. "Mutta — tehän lupasitte jo kertoa? Ettekö? Ja sieltäkö ei olisi mitään juteltavaa? Omituista kuulla sellaista!"

"Samanlaisia ihmiset sielläkin", vastasi Isidor Tistelberg jörösti. "Samanlaiset olot kaikkialla, oleellisesti samanlaiset: ottelua leivänpalasta, pientä kilpailua, kiistaa, kateutta."

"Ettei siis maksa vaivaa kertoa! Mutta aurinko, etelän aurinko! Ja tähdet, joista aina runoillaan: suuret, säteilevät. Ja taivas, joka on siellä niin tummansininen."

"Lorua, suuresti", vastasi Tistelberg. "Eivät ne tähdet niin suuret ole kuin runoillaan. Eikä taivas osaksikaan niin sininen — kuin uneksitaan. Liioittelua, turistikirjailijain yritystä saada avuttomiin kuvauksiinsa jotakin erikoista, kun eivät muuta huomaa. Ei minulla ole sieltä kerrottavaa mitään!"

"Mutta tuo seikkailu?"

"Sekin on niin pientä: se on juuri samaa kuin ei mitään. Ei siinä ollut kuoleman vaaraa, ei hätää. Jos siitä kertoisin, vaikuttaisi se ehkä kumminkin, romanttisluontoiseen mieleen, kuin jokin vanhentunut taulu… Ja sitä en tahdo", vastasi Tistelberg.

"Teidän mielestänne siis seikkailussa pitää olla — kuolemaa ja hätää?" kysyi rouva Oljemark, ja alkoi kulkea kumarapäin, hitaammin.

"Niin, muuten se ei ole mitään seikkailua, oikeaa romantiikkaa! Sillä oikeaakin romantiikkaa ehkä on", myönsi Tistelberg. "Muuten, ilman vakavuutta, on seikkailu vain sellaista, josta turistit ovat kirjoittaneet tuhannesti."

Molemmat kävelivät vaiti.

"Aikamme on niin köyhä sellaisesta romantiikasta, jota te kai tahtoisitte", sanoi rouva viimein.

"Tai jota en tahtoisi", vastasi Tistelberg. "En mitään ulkonaisia seikkailuja enää, kun ajassamme, joka on täynnä rautateitä ja pankkeja, sähkösanomajohtoja ja postikonttoreita, jotka helpottavat seikkailun ja tekevät sen tyhjäksi, ei kumminkaan saattane olla enää totisia seikkailuja — niin lähellämme kuin on Algier. Hiljaiset, sisäiset, arkiset seikkailut, ne ovat toista. Ja kerrassaan mitään sellaista ei tuosta joutavasta pikku tarinastani löydä. Olen siihen kyllästynyt. Ehkäpä olen aikoinaan joskus jutellut siitä liiankin monta kertaa, narri; siksi en nyt sitä enää muistakaan."

"Tai ette sitä kerro?" kysyi rouva ja pysähtyi jälleen.

"En viitsi. Katsokaa tuonne ympärille, täällä on parempaa: tuo lakeus, pitkä, suora tie, joka kiipeää ja pujahtaa piiloon noiden kumpujen taakse…"

"Ja kanerva tuoksuu ihanasti…"

"Tunnetteko te sellaistakin?" kysyi Tistelberg. "Minun hajuhermoni on kai tupakka pilannut. Mutta mahdotonta on, että nyt tuntisitte kanervan tuoksua: kanervat ovat aikaa sitten kukkineet, ja jos kukkisivatkin, niin nummi on kaukana täältä!"

"Mutta minä tunnen kuitenkin", vastasi rouva. "Koetelkaapas pohjatuulta: tuollaista hienoa, imelää, suloista tuoksua. Siitä voi tulla… hassuksi!" Hän nauroi ja laulahtikin vähän: "On mereltä se tuuli, mi hongissa käy! — Minä pidän niin kovasti Frödingin runoista." Sitten tohtorinna jatkoi, epäröivästi, sanoja hapuillen, ja kääntäen yhtäkkiä puheensa ruotsiksi, joka oli hänelle helpompaa, valittavasti, mutta tyynesti, — hänen ei nyt tarvinnut väitellä ketään vastaan, ei torjua eikä paheksua toisten sanoja, vaan hän sai puhua ikäänkuin itsekseen; ja hänen äänensä muistutti Tistelbergin mielestä huilua, hiljaista ja pehmytsointuista:

"Tai kenties se, että tunnen kanervien tuoksun, johtuu siitä, että muistelen menneitä aikoja. Muistelen, ja kaipaan niitä. Ne olivat toisenlaisia kuin nämä. Niissä oli jotakin, — runollista, kesäistä, kaunista. Ja tekisi mieleni niistä kertoa — esimerkiksi teille: täytyisihän jollekulle tarinoida sellaista, — mitä ikävöi, mistä näkee usein untakin. Eivät kaikki noita vähäisiä asioita ymmärrä. Heillä on hetkelliset, käytännölliset huolensa, hommansa: leipää ja hyvinvointia. Mutta en ymmärrä, miten niistä saattaa niin kovasti taistella. Ne asiat inhottavat minua: katsokaas, minä nyt olen niin rikas, rahallisesti, että saatan uneksia. Mieheni on näet varsin rikas. Mutta köyhä olisin mieluummin. Niin, koska ette tahdo minulle kertoa seikkailustanne, joka on tietysti teille pientä, — maailmaa nähneelle, — niin kerron minä teille sen, jonka lupasin siellä juhlissa. Luonnollisesti sekin voi olla teistä vähäpätöistä; mutta minusta se on omituista, — suurtakin. Ja ettehän te minulle naura?"

Tistelberg vakuutti, ettei hän nauraisi, ja väitti vastaan, että hän muka olisi nähnyt maailmaa: turistimatka Englannin ja Espanjan kautta Algieriin, se ei ole maailmaa. Ja muutenkin: hän ajatteli maailmaa — maapalloa — pieneksi ja ahtaaksi. Vain ihmisten fantasia saattoi hänestä joskus olla laaja. Olisiko pikku maailmassa niin paljon sellaista nähtävää, joka meidän onnellemme mitään merkitsisi?

Rouva Oljemark kuunteli vain puolittain, — ajatteli hajamielisenä muuta, omaa mielitarinaansa.

"Onnellinen voi tai voisi olla pienestä", hän sanoi kuitenkin. "Niinpä minä siitä pienestä, joksi sanotte maapalloa, jos saisin sitä nähdä. Se on minussa perinnöllistä. Minun isäni oli pappi."

Hän puhui innostuneena ja nopeasti, ikäänkuin hengästyneenä, vaikka hän käveli yhä helposti ja reippaasti. Kuljettiin tasangon reunaa; tuon tuostakin näkyi pieniä, harmaita, alkeellisimmasta elämäntaistelusta puhuvia töllejä kallioharjanteitten juurella. Toiset kävelijät eivät olleet ennättäneet paljoa edelle.

"Isäni, — vain köyhä maalaispappi hän oli, apulaispappi", kertoi Julia Oljemark. "Herännyt pappi. Hän kuoli nuorena. Ja siitä pappilastakin —tuosta menneestä ajasta — teidän pitäisi saada kuulla. Jos tahdotte, kerron siitä myöhemmin. Se on ihana lapsuudensatu; siinä on sisältöä: se on kai sellaista seikkailua, jota tahdotte. Köyhä apulaispappi rovastin puustellin vaatimattomassa siipirakennuksessa. Mutta ennen sitä aikaa, — minua ja veljeäni ei vielä silloin ollut olemassa: isäni oli vielä naimaton, — sitä ennen oli isäni ollut jotakin muuta. Luulen, että hänestä olisi voinut tulla merkillisempääkin kuin pappi, — vaikka onhan papin virka pyhä tehtävä, — ellei hän olisi joutunut naimisiin ja sitoutunut perhevelvollisuuksiin. Hänessä oli näet mielikuvitusta ja raikkautta; mutta ne sammuivat niin pian."

Sitten hän kertoi, että hänen isänsä, joka oli syntynyt 1849, —vuosiluku, jota Tistelberg ei yrittänyt painaa mieleensä, eikä liioin kuullutkaan, sillä menneisyyteen hän ei juuri koskaan kiinnittänyt huomiotaan, ikäänkuin se olisi ollut hänestä jotakin kuollutta; niin, Julia Oljemarkin isä oli nuorena lähtenyt seikkailemaan Balkanille, Egyptiin ja Itämaille. Ajassa oli sellaista henkeä, rauhatonta, etsiskelevää, sellaista, joka himoitsi kaukaista kauneutta ja harvinaisia kunnianmuotoja. "Wallin, Yrjö August, vai mitkä hänen ristimänimensä olivat, kulki muistaakseni itämailla samoihin aikoihin kuin isäni syntyi. Sen olen jostakin kuullut, ja Wallinista puhuttiin vielä ahkerasti minun lapsena ollessani, tuosta uljaasta miehestä, joka kokosi isänmaalle kunniaa kärsimystensä, köyhyytensä ja sairautensa kalliilla hinnalla. Mikä mies! Entä Castrén, mitkä hänen etunimensä sitten olivat? Miten muistini — on palanut huonoksi! Palanut, sanon minä: jos aavistaisitte, mitä se merkitsee! Niin, Castrén, hänkin oli sen ajan luonteita…"

"Matias Aleksanteri", auttoi Tistelberg pikku rouvaa.

"Niin, hän oli tehnyt pitkän tutkimusmatkan Siperiaan, tuonut sieltä itselleen rintataudin ja kuoleman, ja Suomelle kunniaa ja loistoa. Muistan aina vielä pienen, keltakantisen kirjan, josta lapsena katselin kuvia ja sain lukea hänen matkoistaan: isäni kirjoja. Entä sitten Nordenskiöld! Juuri sinä vuonna, jolloin isäni lähti seikkailulleen, — ja silloin hänestä olisi voinut tulla jotakin suurta, — oli Nordenskiöld ollut Grönlannissa, sen on äitini kertonut. Ja siihen aikaan, kun aloin hiukan ymmärtää asioita, löysi hän jonkin tärkeän meriväylän: siitä puhuttiin lapsuudessani paljon, — isäni puhui, —ja hurmaus paisutti sydäntäni, kuten koko Suomen. Kuinka ahdasta, levotonta kaikki nykyään on, viisasta ja tasaista! Tai nousukkaiden lentoa: rahanhimoa! Niin, myöskin isässäni oli ajan henkeä, hänkin tahtoi johonkin suureen, kuten Wallin, Castrén, Nordenskiöld. Olen kuullut äidiltäni, miten hän joutui seikkailuretkelle. Siihen aikaan oli herännyt kysymys lähetystyöstä Balkanin juutalaisten keskuudessa, jossakin siellä Serbiassa päin, ja isäni, joka aikoi kyllä papiksi, kuten hänestä sitten tulikin, oli ruvennut lähetyssaarnaajaksi, päästen siten löytömatkalle hänkin. Sitä luulen hänen halunneen enemmän kuin harrastaa itse lähetystyötä tai kastaa juutalaisia: ovatko kristitytkään sen parempia kuin juutalaiset? Juutalaishenkiä on kristityissä yllin kyllin. Ja enimmäkseen uskon isällä olleen vain halua nähdä suurta, kaunista maailmaa! Ikävä, ettei häneltä jäänyt mitään muistiinpanoja siitä retkestä. Sen hän teki kahdenkolmatta ikäisenä. Lyhyt se oli. Hän oli hiukan semmoinen luonne kuin Wallinkin, sillä eivätkö myöskin Wallinin tieteelliset muistiinpanot olleet hyvin huonoja tai vajanaisia? — Ja nyt tulisi minun seikkailuni, — tai isäni seikkailu, — jos sitä tohdinkaan sanoa seikkailuksi teille? Mutta kai se hänelle jotakin oli, ja minusta se on ihmeellinen. Kertoisinko sen nyt? Äitini, vanha ja lystikäs rouva, toistaa sitä usein minulle, kuten vanhukset samoja asioita liikuttavasti kertaavat. Isä oli mennyt Egyptiin, omilla varoillaan: vähiä ne olivat, vaarin perintöjä; vaarikin oli ollut pappi. Ja Egyptissä oli isä tavannut Becker-Bein. Tunnetteko Becker-Bein?"

"Minkä Becker-Bein? Missä hän on?"

Rouva nauroi:

"No sitten te olette tavaton pöhkö, kun ette tunne Becker-Beitä! Hän on jo kuollut! Olette tosiaan nykyajan lapsi; tuskin rakastanette historiaa. Vain muutamia äskeisiä päiviä muistatte. Ette ole kuullut Becker-Beistä, ettekä osaa kiittää Jumalaa pienistäkin seikkailuista. Mutta Becker-Bei oli sen ajan luonne; hän rakasti rikasta elämää, tahtoi taistella aatteittensa puolesta. Kuoli kymmenisen vuotta sitten, Roomassa. Muistan kuulleeni ja lukeneeni, että hän oli käynyt kadettikoulua Haminassa, sieltä oli hän tullut upseeriksi. Etevä oppilas. Keisari oli käynyt kadettikoulussa, — kuka keisareista, en muista, — ja kun hän lähti pois, oli nuori Becker hypähtänyt rohkeasti hänen rekensä jalaksille ja saattanut häntä pitkän matkaa. Keisari oli kysynyt pojalta, haluaisiko hän seurata häntä. Poika oli vastannut: Vaikka maailman loppuun! Ja sitten keisari muistikin Beckeriä; kun hän tuli upseeriksi, pääsi hän Pietariin varsin korkeille paikoille, kovin nuorena. Ja sitten tahtoi ja pääsi hän sotaan, jota Espanja kävi Marokossa alkuasukkaita vastaan. Hän näki nuo omituiset maat… erämaan, maurilaisten teltat…"

"Joissa ei taida olla niin paljon omituista", väitti Tistelberg.

Rouva valitti suuttuen:

"Te tahdotte hävittää mielikuvitukseni, hyi teitä! Antakaa minun nyt se pitää, ja minä pidän! — Becker sai tulikasteensa siellä Marokossa. Ja sitten lähti hän Amerikkaan, Meksikoon, — joihinkin sotiin, joita jokin keisari siellä kävi. Kauan oli hän siellä, koki tuhannet vaarat, kesti haavat, taudit, nälän. Mutta nekin hänen hommansa, mitä hän lienee niillä tavoittanut, menivät myttyyn. Jostakin syystä sota epäonnistui, ja Becker palasi Eurooppaan. Nyt hän sai paikan paavin palatsissa, muistaakseni, — sellaisena henkivartijana kuin sveitsiläiset henkivartijat siellä ovat. Oletteko te nähnyt paavin palatsia? Tehän kuuluitte tulleen Afrikasta Italian kautta. Olette? Te onnellinen mies! Siitäpä teidän täytyy joskus kertoa; teidän täytyy vastakin tulla luoksemme! — Mutta Becker-Bei seikkaili muuallakin vielä. Hän meni Egyptin sulttaanin tai jonkinmoisen Egyptin keisarin palvelukseen armeijan järjestäjäksi. Hän näki Egyptin, vuosituhansia vanhan Egyptin, pyhän Niilivirran, pyramidit, ja ne kalliosta veistetyt kuvapatsaat, joilla on ihmisen kasvot ja leijonan ruumis, — mitä ne ovatkaan, sanokaapas Tistelberg? Niillä on naisen kasvot. Ja siellä Egyptissä kohtasi hänet isäni…"

Tohtorinnan kasvot hehkuivat, hän puhui kiireesti, innostuneena. Ja hänen kertomuksensa olisikin jo pitänyt joutua: oli näet tultu sille tasangon korkeimmalle töyrylle, jonka takana tilanomistaja Kuttingin talo kuului olevan. Kartanoa ei vielä näkynyt, vaan ainoastaan kalpea, jään väriin vivahtava taivas, johon tasanko katketen päättyi. Keskitaivaalla oli pilvi; sadettakin jo vihmoi. Tohtori oli insinööri Tarkkasen kanssa kadonnut näkyvistä rinteen alle. Neiti Flotman seisoi pitkän matkaa edellä rouva Oljemarkista ja insinööri Tistelbergistä, odotellen heitä tuokion, pidellen tuulessa leveälieristä hattuaan, ja lähtien sitten taas yksinään taivaltamaan, epäröivin ja hiukan ivallisin mielin: näki ystävättärensä ja insinöörin kovin hartaassa juttelussa keskenään. Tistelberg katseli rouva Oljemarkiin. Tohtorinnan tukka, jossa Tistelberg huomasi muutamia harmaita hapsia, vaikka rouva oli nuori, neljä vuotta Tistelbergiä vanhempi, — jota seikkaa Tistelberg ei vielä tietänyt eikä ollut ajatellut, — pujahti tuulessa irti hänen tumman hattunsa alta ja liehui ohimoilla irtoimina, kevyinä tukkuina, jotka olivat hieman kiharaisia. Tistelberg kummastui, kun näki nuo muun tukan seasta esiin karanneet harmaat hapset. Karanneetko? Tuskin niitä lienee edes kätkettykään? Niiden vieressä paisui tukka tummana, ruskeana, pehmeänä ja upeana. Tummuudesta pilkistelevä lakastuminen oli Tistelbergistä vastenmielistä, jotakin ikäänkuin haudasta muistuttavaa, ja samalla se herätti hänessä syvää sääliä. Ainakin hän luuli sitä kipeäntuntuiseksi sääliksi. Sääliä ja uteliaisuutta. Tuo hattukin oli hänestä hieman liian vaatimaton, jopa muodotonkin. Samoin puku: pelkkää harmaata, kylläkin aistikasta, hillittyä ja hienoa väriä; mutta hänen mielestään olisi tuon naisen kasvoihin, jotka nyt hehkuivat kaunista innostusta, ja hänen käsiinsä, jotka olivat liikkeissään pontevat, — niin ne hoitelivat sirovartista sateensuojaa, — sopinut muukin väri kuin puolueeton harmaa tai se äitelän keltainen pusero, joka hänellä oli jakkunsa alla. Ja hänen jalkoihinsakin, reippaihin ja ryhdikkäihin, joiden ympärille nyt kummun harjalla viheltävä viima vuoroin kietoi hametta, vuoroin sitä rajusti ravisteli… olisi jokin toinen puku paremmin soveltunut.

"Nyt minun täytyy joutua", sanoi rouva, "muuten en ehdi kertoa teille tuota pikku asiaa, jonka haluan ja joka minusta on niin lumoava. Niin, Becker-Bei, hänestä vielä puhuakseni, oli ollut sittemmin myöskin Serbiassa, järjestämässä Serbian armeijaa taisteluun turkkilaisia vastaan. Hän näet vihasi Turkkia jonakin sortavana tyrannivaltiona, samoin kuin vihasi pohjaltaan Venäjääkin, ja haaveili muun muassa Suomen täydellistä itsenäisyyttä! Miekalla hankittavaa itsenäisyyttä. Niin pitkälle oli suomalainen ajatus hänessä kehittynyt. Se oli jo muuta kuin Topeliuksen ja hänen hengenheimolaistensa toivoma Suomen kansan vaatimaton osa. Hän haaveili, jopa kirjoitteli Suomen itsenäisyydestä Euroopan lehtiin melkoisen suoraan, tuo silloinen aktivisti. Mutta siihen nyt on asia mennyt: Venäjä ahdistaa meitä entistä pahemmin, — eikä nykyinen nuoriso ole sellaista kuin ennen…"

Tistelberg kumosi rouvan käsityksen:

"Se on erehdys, että nuoriso olisi nykyään isänmaan kohtalolle kylmä, — nuorin nuoriso, tarkoitan. Ei pidä katsoa asiaa meidän, seikkailuhaluttoman välipolven kannalta. Kuka tietää, mitä vielä on tulossa. Ilmassa on jotakin! Sellaiset hommat kuin esimerkiksi Klingstedtin katoaminen joukkoineen, yleensä suomalaisten lähtö Saksan armeijan riveihin, todistaa, että — vielä elää suomalaisissa esimerkiksi Beckerinne isänmaallisuus tai ainakin seikkailunhalu. Mutta me — mitäs meistä, välikauden ihmisistä! Silti älkäämme moittiko nuoria!"

Rouva myönsi nyt Tistelbergin oikaisun olevan paikallaan, myönsi ihastellen ja onnellisena. Sitten jatkoi hän kertomustaan:

"Niin, isäni lähti siis Egyptiin, jonkinlaiselle tutkimus- ja lähetysmatkalle. Ja kerran oli hän samoillut jossakin erämaassa, kuten Wallin, hiekka-aavikolla, — kenties yksin, tai muutamia alkuasukkaita oppainaan. Äitini kertoo siitä usein. Oli ollut kuuma päivä, — sellainen kuuma: taivas oli ollut kuin pelkkää aurinkoa; — ja kaikkialla hiekkaa, keltaista hiekkaa, niin kauas, ettei silmä kantanut. Silloin alkoi hiekka tupruta jossakin etäällä. Oli alkanut näkyä hiekkapilvestä valkeita vaippoja, — turbaaneja, keihäitä, helmiäisellä kirjattuja pyssyjä, — ah, mikä vauhti ja loiste: arabialaisratsuja! Isäni joutuikin ryövärien käsiin, sillä se ratsulauma oli rosvoja, — niin luuli isä. Beduiinit ympäröivät hänet: auringon mustiksi polttamia kasvoja, tai ruskeita kuin paahdettu kahvinpapu, eikö niin? Ja loistavan värisiä kauhtanoita! Rosvot ryöstivät hänet aivan paljaaksi, hänet ja hänen kantajansa. Kun häneltä oli jo viety kaikki, — kello, laiha kukkaro, muistiinpanovihko, eväät, vesipullo, kaikki — ja hän kenties jäisi alastomana hietikolle, nääntymään janoon ja nälkään, tai kun hänet ehkä surmattaisiin, niin tupakkapakettinsa ja piippunsa hän ainakin tahtoi pitää: isä oli kova tupakkamies. Hän vimmastui tietysti, sillä hän oli ylpeä, sangen ylpeä. Ja seisoessaan siinä puolialastomana ja raastettuna kuin se mies, josta kerrotaan raamatussa, Laupiaan samarialaisen tarinassa, kiskaisi hän tupakat taskustaan, sirotti tupakat hiekkaan. Ja silloin hän, joka oli koettanut puhua alkuasukasten kieltä, mikäli sitä vielä osasi, huudahti äidinkielellään, ruotsiksi: — Näitä ne lurjukset eivät ainakaan saa! — Tuskin hän sen huusi, kuinkas kävi! Eräs beduiineista, jopa itse johtaja, jolla oli tumma leukaparta, riensi hänen luokseen ja vastasi ruotsiksi: Mitä, — puhutteko te ruotsia? Kuka te olette? — Beduiinit seisoivat ympärillä. Nyt tuli selityksiä kahden puolen. Beduiinien päällikkö sanoi: Minä olen Evert Waldemar Becker Suomesta. Tässä minun ratsuväkeni, — olen sulttaanin armeijan järjestäjä, harjoitusretkellä: sellaisia vekkuleita minun poikani ovat. Ja nyt jatkoi hän laumalleen, kielellä, josta isäni ei ollut paljoa ymmärtänyt, että tämä kulkija oli hänen ystävänsä, hänen paras ystävänsä, jolle hänen tavaransa oli annettava heti takaisin. Ratsulauma totteli heti. Kuin kuningasta palveli se isääni. Takaisin rahat, vaatteet, muonat, kaikki. Ja kuten ryöstettyä tuossa raamatun tarinassa virvoittivat he isääni viinillä: ainakin kuvitelkaamme sitä, sillä — minä pidän viinistä! Ja sitten nostettiin isäni ratsun satulaan, — äitini näet muistelee, että hän olisi kulkenut siellä jalkaisin, — ja sitten kiidettiin, kaikki yhdessä, johonkin oaasiin, tai Kairoon, tai johonkin sellaiseen valkeaan kaupunkiin, jossa on minareetteja, kauniita pukuja, tanssijattaria, ja paljon, paljon aurinkoa. Isälleni pidettiin suuria juhlia, monta päivää: koko beduiiniheimo niihin oli kutsuttu. Niin kohtasivat isäni ja Becker-Bei toisensa, — ja isäni sai sellaista nähdä!"

Rouva Oljemark hengitti kiihkeästi. Ja outo, mutta kylläkin uskottava oli se tarina Tistelbergistä.

Käveltiin nopeasti, alettiin tavoittaa neiti Flotman.

"No?" sanoi rouva kysyvästi.

"Ihmeellinen juttu. Silloin, — siihen aikaan voi olla seikkailuja", vastasi insinööri.

"Niitä oli. Ja isästäni olen onnellinen. Ja nythän sen olen teille kertonut", lisäsi hän, ikäänkuin valittaen ja masentuen: "Sellainen se oli… Mutta muistakaakin vuoronne, vaikka emme ennätäkään tällä kertaa! Se täytyy jättää vastaiseksi. Tulisitte joskus toiste meille?"

Rouva pysähtyi ja loi Tistelbergiin pyytävän katseen. Tistelberg lupasi. Tuolla odotti muu seurue Kuttingin talon edustalla, — vanhan, keltaisen ja pystylaudoituksella vuoratun. Edustalla tai pihamaalla: rakennuksen ympärillä ei ollut aitaa, vaan ainoastaan muutamat ryhmyiset pihlajat merkitsivät piha-aluetta. Reippaasti riensi rouva Oljemark neiti Flotmanin perästä. Tistelberg jäi tai jättäytyi hiukan kauemmaksi. Piha oli kallioinen; talon takaa näkyi villiytynyt, huonosti hoidettu kirsikka- ja kriikunatarha. Laaksossa kiilui kapea joki, merenlahden mutainen perukka lakastuneen kaislikon keskellä. Viima lenteli joen leveämmissä paikoissa raisuna virinä.

17

"Sinä olet naiivi, Julia! Suoraan sanoen enemmän kuin naiivi!" huudahti neiti Flotman huvilapalstalla rouva Oljemarkille, joka rakennuksen paikkaa valittaessa tuntui jo antavan miehelleen myöten. "Tietysti huvilan täytyy olla sellaisella kohdalla, josta se näkyy ja jonne näkee meren."

Tohtori Oljemark oli tahtonut rakennuksensa laaksoon, rouva ei. Tohtorinna soperteli nyt neiti Flotmanille vastaukseksi jotakin epäselvää, valittavasti ja valmiina taipumaan.

Seisottiin, kaikki paikan valitsijat, tasaisella aukeamalla, ken yhteisessä ryhmässä, ken hiukan syrjässä. Suuret vaahterat olivat karistaneet tähän notkelmaan kahisevan lehtimattonsa, jossa kahlailtiin yli nilkkojen, rouva Oljemark ilokseen, ihastuksesta huudahdellen. Syksyinen tuuli pauhasi ylhäällä puissa, mutta täällä oli tyyntä, sillä korkea kallio meren rannalla suojasi painannetta. Kalpealle taivaalle kohoili yhä sateisia pilviä.

"Ei, en minä pidä tuulesta", sanoi tohtori Oljemark. "Tänne minä rakennuksen tahdon."

"Mutta meri — näköala!" intti neiti Flotman. "Ottaen meren huomioon olen huvilan piirustanutkin!"

Insinööri Tarkkanen yhtyi tavallaan tohtorinnan, tavallaan tohtorin mielipiteeseen. Meri oli hänestä kyllä kaunis ja komea, mutta sieltä puhaltavista tuulista olisi haittaa. Kultainen kesämmehän on lyhyt, usein jo elokuussa varsin sateinen ja kylmä, kun sen sijaan täällä, suojapaikassa, joka toisi halonhankinnassakin huomattavan säästön — insinööri laski kolme metrihalkoa vuorokaudessa säästöä, niin ja niin paljon kuukaudessa — kun taas täällä kallion takana, jossa saattoi olla heinäkuussa miltei troopillisen kuuma, täällä viihtyisi keittiötarha hyvin, ja marjapensaat ja omenapuut, jopa kriikunatkin. "Niin, kesäisestä lämmöstä ei puutetta olisi normaalikesinä, vaikka oransseja täällä kypsyttelisi!" laski insinööri leikkiä. "Varakas mies voisi tosiaan rakentaa tänne talveksi oranserian, ansarin, jossa pitäisi jaloja puita isoissa laatikoissa."

"Mutta Juliahan viljelee ainoastaan kukkia!" huudahti neiti Flotman.

"Ja keittiökasveja, tietysti; milloin jaksaa", sanoi tohtori. "Niin, kyllä se nyt on melkein päätetty, että huvila tehdään tänne."

Tohtorinna virkkoi hiljaa:

"Samahan se nyt on. Pääsenhän minä merta katsomaan kallioille, ne nyt eivät ole kaukana. Ja sitä yksinäisempää on siellä."

"Tähän pitäisi tulla tenniskenttä Mairea varten", puhui tohtori lämmöllä. "Jos te, insinööri Tarkkanen, suvaitsisitte vilkaista, olisiko tässä sopiva pohja."

"Savensekaista maata, — on jo nähty", vastasi insinööri Tarkkanen. "Kymmenen jyvän maata, alla savea ja päällä erinomaista humusmultaa. Sääli olisi sitä haudata tenniskentän alle; mutta voisihan mullan siirtää kasvismaalle; tai pienelle pellolle, jos senkin perustaisi."

"Maire tarvitsee tenniskenttää: kuuluuhan sekin nykyaikana melkein kuin sivistykseen", vastasi tohtori. "Ja Julia saa mullat kukkakaaleille; niistä minä pidän."

Tilanomistaja Kutting arveli, ettei savipohja kentäksi kelpaisi: savihan kuohuu keväisin, kumoaa raskaammatkin laitteet kuin tuollaisen kentän. "Mutta pikku pelloksi olisi tämän paikan savi oikein hyvää", sanoi hän. "Aikomukseni olikin ensin raivata tänne pelto, mutta…"

"Nyt lahjoititte peltonne meille", nauroi tohtori Oljemark. "Hinta ei ole kallis, vai mitä, insinööri Tarkkanen?"

"Se ei ole kallis", sanoi itse tilanomistaja. "Ihmisen täytyy tällaisinakin aikoina olla rehellinen, — ei kiskoa lähimmäisiään. Kiskotaanhan nykyisin jopa tuhansiakin hehtaarilta; ennen, kymmenen vuotta sitten, maksoi hehtaari täälläkin vain kymmeniä markkoja."

Tohtori naurahti nyt tyytyväisenä, katseltuaan hieman levottomana insinööri Tarkkasen kasvoja, jotka kuitenkin ehdottomasti vakuuttivat, että kauppa oli hyvä.

"No, me teemme kauppakirjat heti, kun päästään täältä luoksenne, herra Kutting", sanoi tohtori. "Ranta olisi vielä katseltava, — ja katsellaan nyt se, koska Juliakin sitä tahtoo. Mutta terveellistä ei siellä tuulessa ole viipyä, se on varma, Julia: taas sinä vilustut ja sairastut, Julia."

"Enhän minä tahdo mitään", väitti tohtorinna. "Enkä minä vilustu sellaisesta, joka on minulle mieleistä. Ja — mitäpä sitten, jos ihminen vilustuisikin!"

"Se nyt on jälleen päähänpistojasi, puhetta, jossa ei ole ajatusta!" vastasi tohtori ja alkoi mennä rantakallioille, insinööri Tarkkasen seuraamana. Vielä hän kääntyi:

"Niin, ja herra Tistelberg, te kai voisitte aloittaa nyt mittauksenne. Kaksi hehtaaria, suorakaide: se on varmaan selvintä, siten tietää helpoimmin, mistä raja kulkee. Mutta kai siinä apumiehiä kaivataan?"

Tistelberg sanoi, että helpompihan oli aina apulaisen kanssa. Kiviäkin oli hieman käänneltävä pyykeiksi.

Tilanomistaja Kutting tarjoutui hänelle apulaiseksi, ja he kaksi lähtivät nyt omalle suunnalleen. Neiti Flotman jäi katselemaan notkoa, piirtelemään jotakin paperossilaatikkonsa kanteen. Tohtorinna kiipesi kalliolle, istahti kivelle ja tähysteli siinä merelle. Insinööri Tarkkanen ja tohtori juttelivat hiukan loitompana keskenään.

"Kyllä täällä kesänsä ja lomansa elää", sanoi insinööri. "Toisella puolen oman palstan hedelmät ja toisella meri, josta ei kala vähene niinkuin järvestä."

"Niin, mutta kalastamaan minä en jouda, enkä haluakaan", vastasi tohtori. "Minulla on muuta ajattelemista."

"Ei sitä tiedä, mihin sitä vielä saattaa innostua", arveli Tarkkanen. "Jospa minulla olisi tällainen paikka…! Joku talonmiehen tapainen voisi hoidella pyydyksiä. Kala kelpaisi kyllä kaupunkiin. Sanon vain: jos minulla olisi tämä paikka; toisin on sellaisten, joille onni on suonut varallisuutta. Kansahan tuntuu täällä päin yleensä hyvältä: rehelliseltä, sellaiselta kuin kansa ennen kotipuolessanikin oli. Ainakin on tuo tilanomistaja Kutting oivallinen apu, kun jotakin tarvitsee…"

Tarkkanen puhui edelleen kansasta. Kotipuolessaan, suomalaisessa sisämaassa, hän oli käynyt toissa kesänä, ja huomannut, että kansa oli siellä huonontunut: se oli kiskurimaista ja keinottelevaa, entistä enemmän sosialisminkin pilaamaa. Jota vastoin täkäläisessä kansassa, etenkin hiukan loitommalla kaupungista, oli hänestä jotakin ilahduttavaa: ainakaan ei näillä ruotsalaisilla paikkakunnilla sosialismi ollut päässyt valtaan niinkuin suomalaisilla. Sosialistiset sanomalehdet olivat moraalin turmelijat. Se, etteivät nämä ruotsalaiset välittäneet sosialismista, johtui Tarkkasen käsityksen mukaan jonkinmoisesta heidän kulttuurinsa vanhemmuudesta; nuorempi kulttuureistamme, suomalainen, oli hänestä kehittymättömämpi, ja sen vuoksi olivat suomalaiset — vaikea suomalaisen tunnustaa — raaempia ja typerämpiäkin kuin ruotsalaiset. Mutta aikaa voittaen kehittyy myöskin suomalainen kansa, tai palautuu vanhaan kelpo kulttuuriinsa; sillä sellainenkin, oikea suomalainen kulttuuri, on olemassa, nimittäin se kulttuuri, joka eli ennen sydänmailla, ja eli siellä Kalevalan hengessä.

Tohtori sanoi:

"Ei, en minä kalasta. Eikä merelle ole hyvä mennäkään, siellä on nykyään miinoja!"

Tohtorinnakin äännähti kiveltään nauraen:

"Miinoja! Niin kyllä. Mutta mitäpä sekään tekisi, jos miina tulisi ja hukuttaisi? Paljon on ihmisiä niihin nykyään hukkunut, onnettomia."

Meri hyrskyi kallion juurella. Tässä se oli keltaista vaahtoa, kauempana harmaa ja vihertävä, vilkutellen valkoista kuohua, kauimpana musta, yhtyen synkkään taivaaseen.

"Vai niin, vai ei se mitään olisi, jos me hukkuisimme, tai jos ihmiset yleensä hukkuvat!" nauroi tohtori. "Ei, kiitoksia, minä ainakin pysyn maalla. Ja jos Mairekin pääsisi veneeseen… voisi siitä kaatua. Mutta eiköhän me lähdetä jo täältä pois? Täällä tuulee luultavasti aina."

Neuvoteltiin vieläkin neiti Flotmanin kanssa rakennuksen paikasta. Tarkkanen, Kutting ja Tistelberg kierittelivät muutamia kiviä huvilan nurkkamusten merkeiksi. Tohtori koetti autella, mutta ennätti valkeine käsineen miltei aina liian myöhään. Hänen puolisonsa, joka oli niinikään riisunut hansikkaansa, tarttui kyllä mielellään, intohimoisella halulla, kuten Tistelbergistä näytti, sammaleisiin kiviin, mutta ei jaksanut niitä liikuttaa. Hän nauroi huonoudelleen. Siinä kiviä kieriteltäessä sattui hänen kätensä Tarkkasen ja Tistelbergin käsiin, ja hän nauroi lämpöisesti.

Näytti rupeavan satamaan. Tistelberg sanoi järjestävänsä yksin nämä nurkkakivet, kunhan arkkitehti vain merkitsisi paikat, mihin ne asetettaisiin; hän jäisi varsin mielellään tänne siksi aikaa, jolloin muut laatisivat kauppakirjan. Palstan rajojen mittaus oli jo tehty, ainoastaan jonkinmoiset tilapäiset pyykit olisi vielä kasattava.

Tarkkanen ja tohtori kursailivat jättää Tistelbergiä tänne. Sitten he kuitenkin suostuivat.

"Ah, ah, ja minä kun aioin, että me söisimme täällä, ulkona!" huudahti tohtorinna.

Tilanomistaja Kutting riensi vakuuttamaan, että herrasväkeä tietysti odotti pöytä talossa:

"Eihän eväitä olisi maalle tarvittu", hymyili hän.

Hiukan huoaten luopui rouva Oljemark nauttimasta eväitään, nauttimasta niitä täällä luonnonhelmassa, keskellä sammaleita ja ruskeanpunaisia kanervia. Ilma sameni hiljalleen. Tuuli sohisi kosteammin. Uskottavasti nousisi aika sade. Kohtelias insinööri Tarkkanenkin oli lopulta valmis lähtemään taloon.

"Siinä tapauksessa annan eväät joillekin köyhille", sanoi tohtorinna.

"Anna vain", vastasi tohtori, "mutta kaupungissa; kotimatkalla et saa poiketa tölleihin."

Tistelberg jäi palstalle. Autio oli nyt lehto. Kaunis paikka, mutta surullinen, rytöinen ja rosoinen; se tuulahti sateista märältä; puut olivat kuin alastomiksi riisuttuja. Kaunis paikka kesällä, mutta nyt: harmaata, kosteaa, rumaa ja koleaa.

Jokin vei hänen ajatuksiaan rouva Oljemarkin puoleen. Kertoipa se rouva tosiaan outoja, hauskoja asioita! Ja olipa hänessä eloakin. Rouva Oljemark oli tuntunut hänestä hermostuttavalta, kun he tässä tuonnottain tutustuivat toisiinsa. Nyt hän ei sitä muistanut.

Tistelbergillä oli täällä omituisen ikävä. Ei ärsyttävä ja tuskallinen ikävä, vaan hiljainen ja haikea, tänä alakuloisena iltana, keskellä luonnon yksitoikkoisia ääniä: tuulen kohinaa, tyhjää, masentavaa, ja meren pauhua rantojen onkaloissa.

"Yritähän, meri! Mutta oletko tuhansiin vuosiin muuta osannut?" virkkoi Tistelberg itsekseen. "Satamaan rupeaa."

Kun hän tuli kartanon pihalle, satoikin jo, ei rankasti, mutta tihuuttaen, sakeana, raskaasti. Kanat nokkivat tuolla syrjemmällä märkinä; kukko nosteli korkealle jalkojaan ja houkutteli kanoja halkovajan suojaan.

18

Kaupungissa sitten:

"Minä tahtoisin lähteä herra Tistelbergin kanssa kävelyretkille", sanoi rouva Oljemark miehelleen, kun insinöörit olivat saattaneet tohtorin väen kotiin. Seisottiin tohtorin eteisessä. Hän lisäsi: "Jos herra Tistelberg todella haluaisi lähteä; olemme jo puhuneet asiasta hänen kanssaan."

Tohtori katsoi rouvaansa, heilautti päätänsä ja vastasi, luomatta silmiään Tistelbergiin tai vaimoonsa:

"No, mene vain, mene vain."

"Niin, enhän voi yksin kulkea. Ja mieli tekisi joskus liikkua."

"Ja joutua rosvojen käsiin: en tarkoita rosvoja, vaan kaikenmoisia sellaisia, joita sanotaan sälleiksi; patteritöihin Helsinkiin pyrkii nyt miehiä teitten täydeltä."

"Rouva tietysti pelkää yksinään", sanoi Tarkkanen.

"Minäkö pelkään? En suinkaan!" huudahti tohtorinna ja kääntyi insinööri Tarkkasen puoleen. "Jos minua hiukan pelottaisikin, milloin näen omituisen miehen tulevan vastaan, niin menen häntä kohti, pyrin pakinoille: eikä syytä pelkoon ollutkaan. Ja jos se ihminen olisi ilkeä… niin mitäpä siitä, vaikka hän ottaisi toiselta hengenkin…"

"Niin, niin, mitäpä siitä", naurahti tohtori Oljemark. "Mutta jos hän esimerkiksi haavoittaisi sinua… ja saisit maata hoidettavana! Haha, mitäpä siitä…"

"Niin, mitäpä siitä!" huokasi rouva, kuin uhitellen. "Mutta herra Tistelberg, pian kai tuotte palstan kartan. Silloin mennään pienelle kierrokselle. Minä tiedän täällä kauniita paikkoja, joita te ette varmaankaan ole nähnyt."

Tistelberg lupasi. Tohtori näytti haluavan painautua huoneeseensa, ainaiseen työhönsä, paperiensa ääreen, ja insinöörit hyvästelivät ja poistuivat.

Sitten Tistelberg piirsi tuon kartan ja vei tohtorin taloon. Tohtorilla oli parhaillaan vastaanotto. Tistelberg ja tohtorinna lähtivät kävelylle.

Matka vei Taivaanvuorelle: se oli korkea mäki kolmisen kilometrin päässä kaupungista, mantereen puolella. He laskeutuivat tohtorin mäeltä alas torille ja sitten pääkatua, Ankeriasta ja Kastematoa pitkin, maaseudulle päin. Tohtorinna johti ripeästi kulkua. Päässä hänellä oli musta hattu, jonka leveät reunat poimuttelivat heikoissa kaarteissa, suurilla, riippuvilla töyhdöillä koristettu. Sama hattu kuin viime kerralla käveltäessä; mutta Tistelbergin mielestä ei se nyt ollut niin otsalla kuin silloin, vaan enemmän taaksepäin sovitettuna, vapaammin. Miten Tistelberg nyt sitä ajattelikaan?

Ensin he eivät puhuneet mitään; Tistelbergistä tuntui ikäänkuin nololta. Mutta kun he olivat tulleet puiston tuolle puolen, jossa tupaset muuttuivat yhä pienemmiksi, ja sitten tasangolle, missä uusimpia töllejä oli tiheässä kuin mitäkin tulitikkulaatikoita vieri vieressä, enimmäkseen suomalaisten uudisasukkaiden kojuja, sanoi tohtorinna:

"Tästä me poiketaan vasemmalle. Tunnen soman oikotien tuolta mäen poikki; siellä kasvaa kesäisin tuomia ja pihlajoita. Enkä tahtoisi kulkea puutarhuri Sutelinin talon ohitse… en nyt. Ystävä kyllä olen siellä; tulenhan yleensäkin toimeen alhaisen kansan seurassa: sellaisia ihmisiä ei pitäisi kovin moittia, ovathan ne saaneet vielä niin vähän opetusta. Mutta Sutelinin tytär, se Ester, josta kai silloin meillä puhuttiin, hän kuuluu olevan taipumuksiltaan niin surkea, ja on viime aikoina käynyt niin tungettelevaksi: voisimme saada Esteristä perästäkulkijan, ja siksi en halua mennä sitä taloa liian lähelle. Milloin hän lainaa kirjoja, jotka hän tahrailee, jos ne takaisin tuo. Hän menee vaikka kenen luo, juoksee kaiket päivät kaupungilla, ja hän — niin, hän juttelee kaikki ihmisten asiat."

Rouva nauroi ja pudisti päätänsä tuolle säälittävälle ja typerälle tytölle. Sitten hän kuiskasi:

"Mutta ihminen hän on kuitenkin, ihmisparka. Mikä hänestä tulee? Ei paljon pahempi kuitenkaan kuin monet muutkaan ihmiset täällä."

Kiivettiin kalliolle, jonka yli polku vei Taivaanvuorelle. Keveästi ja notkeasti nousi rouvan jalka jyrkänteillä. Hän pysähtyi nyt, katseli hartaasti joitakin sammaleita: ihaili niiden punaisia ja ruskeita värejä, tutki kanervien teriä, huudahteli hurmiossa, kun oli näkevinään niissä jotakin erikoista sinipunaista; ja käveltiin jälleen. Kallion toisella äärellä tuli rouva Oljemark taas äänettömäksi, näytti miettivän jotakin, huokasi ja seisahtui, Tistelbergin puoleen kääntyen. Hän naurahti, sanoi:

"Mitäs ajattelisitte, jos ryhtyisin parjaamaan ihmisiä, — nyt ensiksi. Kuten puhuin äsken pikku Esterin julkeudesta! Hän ei ole, — kuten sanottu, — oikeastaan sen pahempi kuin muutkaan täällä, ne, jotka pitävät itseään parempina. Oi, minä kärsin ilkeistä ihmisistä! Täällä on niin ahdasta. Enkä viihdy ihmisten seurassa! En voi viihtyä, — en voi! Eikä se, mistä haluaisin jutella, ole oikeastaan panettelua, kun sen tässä kerron: luottaisin mielelläni teihin, jos saisin. No, mitäpä siitä. Ja panettelevatko muutkaan? Eivät he mielestäni ehdoin tahdoin panettele, eivät kaikki, vaikka puhuvatkin toisistaan pahaa; se johtuu siitä, että heillä raukoilla tässä kaupungissa on niin suuri puute puheenaiheista. Siksi he puhuvat siitä, mitä vähänkin on, naapurien heikkouksista…"

"Tässä kaupungissa?" naurahti Tistelberg. "Luulen, että sellaista on suurissakin kaupungeissa."

"Niinkö?" kysyi rouva ja kummastui.

"Ette usko?"

"Niin, mielestäni siellä pitäisi ihmisillä olla niin paljon muuta puhumista kuin pikku asioista. Pitäisi olla kaunista puhumista. Siellä on paljon taidetta. Ja aurinkoa… Ja runoutta."

"Kaunista!" matki Tistelberg pistelevästi. "Kyllä. Mutta luulen, että he sielläkin ovat ihmisiä; en tosin voi sitä laajoista kokemuksista vakuuttaa, mutta ajattelen siihen tapaan."

Rouva tuli vaiteliaaksi. He olivat laskeutuneet alangolle ja kävelivät nyt nurmettunutta tietä peltojen halki.

"Se olisi kovin surullista", sanoi rouva viimein. "Mutta — täytyyhän jollekulle puhua, mitä aina miettii ja mistä kärsii. Ellei puhu, niin on tosiaan jättiläinen kestämään kipunsa; enkä minä ole sellainen: heikko olen."

Ne sanat tulivat hymyileviltä huulilta.

"Niin", jatkoi rouva Oljemark, "panettelenpa siis. Minulla ei ole mitään seuraa täällä. On tosin tuo Hildur, neiti Flotman, jonka nyt tunnette, rehellinen ja rohkea, mutta…"

"Ikäneito!" sanoi Tistelberg.

"Kuulkaas, älkää käyttäkö sitä sanaa", oikaisi rouva Oljemark. "Se on panettelua, se juuri: tuollainen äänensävy! Sillä äänellä en tahtoisi panetella. Hän on kunnon ihminen. Mutta moni muu! Nimiä en teille sano: sehän onkin tarpeetonta, nimistä ei tässä ole kysymys. Ja eiväthän hiljaista juttuamme kuule muut kuin autiot lakeudet. Keneenkä nyt ensin iskisin ilkeät kynteni? Pahimpiin kai, niihin, joita vähimmin kärsin; tietysti tulisi heitäkin suvaita, ymmärtää, mutta…"

Tuokio hiljaisuutta. Rouva Oljemark ei nyt näyttänyt huomaavan auringon valoa, joka välkähteli lentävien pilvien välistä ja loi kultaisia, kiiltäviä hohteita edessä kohoavalle Taivaanvuorelle, ei kylmiä, kolkkoja varjoja, jotka sitten taas nopeasti peittivät vuoren metsiä. Hän äännähti:

"Tukehduttavaa täällä on. Joku herrasmies, — älkäämme sanoko, että hän olisi asianajaja, sillä se olisi ymmärtämätöntä ihmisraukan ahdistelua, — keräilee rahaa sitenkin, että hankkii kauppaneuvos Klingstedtille tai metsäyhtiöille talonpojilta maatiloja vastoin lakia. Sehän on nykyään kiellettyä, eikä varmaan isänmaalle onneksi: ihmiset ajetaan tai houkutellaan tiloiltaan, erotetaan maaäidistä. Mutta tuo herra on varsin isänmaallinen, kuuluu salaisiin aktivisteihinkin! Toisella kädellä antaa, toisella ottaa takaisin, itselleen. Mutta senkin käsittänee, että hän tarvitsee paljon rahaa, tahtoo aina vain rahaa; hänen vaimonsa tuhlaa näet hullun tavalla, ei osaa hoitaa kotia ja lapsia. Mies on ollut niin onneton, että on valinnut sellaisen naisen. Valinnut hänet — kadulta. Kuinka kummallista! Mies joutui siteisiin, joissa hän ei edes pysy; hakkailee siellä ja täällä, niin, erään toisen vaimoakin, ja kurjan raukan: erään, jolta mieheni sahasi toisen jalan pois selkäydinvian tähden. Hänelläkin on vaimo, kaikkien käsissä. Semmoista täällä meillä on! Semmoista täällä piilee! Eikö tämä ole kauheaa! Nyt tuo asianajaja — pidättehän tämä omana huvinanne, jos tieto on huvia — riistää poikkijalkaiselta hänen vaimonsa, kotinsa, rauhansa, ja rammaksi raadeltu juo: muuten hän ei voi kestää häväistystä, jota hän on saanut vuosikausin kärsiä toveriensa puolelta. Hyi, kuinka rumaa elämä on!"

Inhoten, todellisuutta pöyristyen rouva puhui. Vasta pitkän ajan jälkeen hän jatkoi:

"Toinen… vieläkö puhuisin? Mutta enhän jaksa oikein suosia häntä enempää kuin äskeistäkään. Enkä edes niinkään paljon. Ja sellaisia kuin tämä on kyllä monta, täällä syrjässä. Olkoon hänkin asianajaja, mutta saattepa olla varma, ettei hän sitä ole, sillä nyt teitä narraan. Hän on laiska, mutta ehtii ajaa kuitenkin sellaisia asioita, että yllyttää varsinkin talonpoikia riitaan ja käräjöimään keskenään. Ja elää sellaisella elinkeinolla, välittämättä mistään muusta kuin hyvästä ruokapöydästä. Mikä surkea elämä; en usko, että minkään kasvin elämä on niin köyhää! Rahaa, ruokaa, juomia. Keinottelijan ammatti, jota pidetään aivan kunniallisenakin!"

"Yllyttää talonpoikia riitaan?" nauroi Tistelberg. Hänestä oli rouvan into ja inhoksuminen kovin lystikästä. Mutta Julia Oljemark ei kuullut, ei huomannut hänen ilveilyään. Hän jatkoi valittavasti:

"Ei, parempia ovat minusta sittenkin aineellisesti köyhät, pikku viroissa olevat, vähäiset ihmiset; jotkut konttorineidit, joku leski, joka pitää koululapsia täyshoidossa, joku torkkuva nahkuri. Mutta on kirjoitettu, että niinkuin tomu nousee ilmaan, niin ylimmille paikoille moni sellainenkin, jonka luonne on halpa. Tehtailija Blöckerkin on minusta tuollaisia asianajajia parempi. Hän ei ainakaan teeskentele siistiä: hän on rehellinen, räyhää julkisesti, kehuu peittelemättä pitävänsä naisista, ylpeilee, että on entistä, juoppohulluiksi itsensä juonutta polvea, eikä nykyistä, — vanhaa ruotsalaista polvea. Lieneekö se ollut nykyistä parempi? Rehellinen hän on; mutta juo liikaa; hän on minusta niitä säälittäviä, joista nyt puhuisin mielelläni. Kauhea olento, raaka, töykeä; pieksää rouvaansa, on ystäviensä narrina, mutta kärsii uudesta ajasta, jonka vaatimuksia hän ei tahdo käsittää. No, nytpä mainitsin jo nimen. Panettelen kuin panettelenkin, olen pikkuporvari!"

Tistelberg väitti, että koska kaikkialla maailmassa panetellaan, ei rouvan tarvitsisi tuntea itseään huonommaksi kuin monet kaikkein parhaimmatkaan.

"Se oli kurja kohteliaisuus!" vastasi Julia Oljemark. "Kuin monet kaikkein parhaimmatkaan? Ainoastaan sellainenko ihmisen pitäisi olla? Ja sitä tietysti olenkin! En muuta. Ja siksipä tietysti nyt jatkan…"

"Niin, miksikä te tosiaan noin paljon tästä kyläsestä välitätte?" kysyi Tistelberg. "Sen ihmisistä, — ja heidän tuumistaan?"

Rouva kummastui:

"Miksikö?"

Hetken hän mietti:

"Miksikö? Niin, kai pelkästään siksi, että se minua intresseeraa! Kyllä kai! Ettekö te sitten koskaan mistään kärsi? Ettekö tahdo puhua —vapautuaksenne?"

Kysymys oli Tistelbergistä tukala: puhua vapautuakseen, heikkoudesta! Mutta hän myönsi, ja salli nyt rouva Oljemarkin purkaa sydäntään:

"Sitten tulee joku sellainen säälittävä, joka on myöntänyt minulle totuuden, jonka muuten olin jo aikaisemmin kuullut lääkärisalaisuutena: usein ei mieheni tosiaan sellaisia minulle usko, mutta joskus sitä sattuu, tai sattui. On uskonut tehneensä elämässään haaksirikon naisten vuoksi, hankkinut synkän taudin, ja tartuttanut sen vaimoonsakin. Ja kuitenkin hän tuosta haaksirikostaan ylpeilee! Aika, jolloin se tapahtui, loistaa hänelle kuin jokin sankaruusaika. Vaimo on nyt kuollut. Ylpeileekö mies tosiaan? Ehkä se on mahdollista hänelle joskus. Onneton hän kuitenkin oli, kun sitä kertoi. Säälittävä nykyajan olento; ylpeilee, ja kumminkin kärsii, katuu: vaimo tuhottu, koti hävitetty, mielipuolisuus ainakin häntä itseään odottamassa. Sellaista on täällä, — sievässä pikkukaupungissa! Nyt tuo mies löysi toki itselleen aiheen tehdä kerran jotakin, jossa hän voi uhrautua puhtaasti: hän on lähtenyt Saksaan…"

"Maisteri Klingstedt", virkkoi Tistelberg.

Rouva katsahti häneen hämmästyen, moittien, mutta ei ollut kuulevinaan nimeä, pudisti vain sormeaan, ja puhui edelleen:

"Oh, sellaista synkkää, tai jotakin muuta, on paljon täällä. Joskus minusta tuntuu elämä niin kamalalta. Mutta mitäpä muuta voisi täällä! Ihmiset janoavat elämää, ja sitä tavoitellessaan saavat rapakon vettä! Mutta on huvittaviakin ihmislapsia, noiden raakojen rinnalla. On ylemmissä ja alemmissa porvareissa; mutta varsinkin suomalaisissa: ette kai pahastu, jos hiukan pistelen teitä, suomalaisia? Itse kuulun hiukan toiseen piiriin, joskin olen silti yhtä hyvä suomalainen kuin kuka muu tahansa."

Tistelberg tosiaan hieman pahastui sekä aiotuista pistoksista että vielä enemmän rouvan ylpeydestä. Kumminkin sanoi hän ylimielisesti:

"No, antakaahan kuulua."

"Ruotsalaisemme elävät toki erillään", sanoi rouva, "tahtovat esiintyä enimmäkseen vain omassa, ahtaassa piirissään: sekin jo on jotakin hillittyä, hiljaista, olivatpa he sitten vaikka sellaisia klubimellastajia kuin Blöcker. Mutta ei…"

"Suomalaiset!" virkkoi Tistelberg uhitellen.

"Niin, sellaiset kuin joku nouseva tilanomistaja, joka on äskettäin, sota-ajalla, päässyt varoihinsa! Nuo rahat, rahat, kun niitä kerrankin on saatu! Silloin täytyy näytellä niitä, rehennellä! Ehdottomasti täytyy esimerkiksi omistaa kristallimaljakkoja, jotka maksavat kymmenenkin tuhatta kappale, — ja omistaa leuka, jossa parransänki törröttää niin kauhean pitkällä! Entä puvut! Vihreän ja punaisen kirjava kravatti tuolla maalaispösöllä, herralla. Ja seuroissa ja yhdistyksissä, joissa ahkera ja yrittelevä suomalainen aina käy, —täytyyhän käydä: eihän kansalainen nykyään saa elää erillään, toteuttaa hiljaisia, tärkeitä omia elämäntehtäviään, sen tiedän minä, joka kuulun suomalaisiin; — niin, noissa yhdistyksissä ja kokouksissa, joita lienee melkein joka ilta, naiset istuvat kyynäspäät pöydällä. Mitä se haittaa? No, ei tietysti mitään. Mutta kun he miltei aina niihin kokouksiin pukeutuvat kaikkein parhaimpiinsa, ja sitten istuvat noin, tai jalat hajallaan, selkä kumarassa kuin talonpojat pirttien penkeillä! Tai joku herroista unohtaa ja sylkäiseekin lattialle, varmaankin tavasta, jota lääkäri sanoisi atavismiksi… Sellaisia kyllä on, älkää väittäkö vastaan: noita, jotka seuraavat tarkoin muoteja, mutta ovat kuitenkin vain nousukkaita: komentelevia, itserakkaita, nousukkaita. Niin, ei tiedä, itkeäkö heitä, vai nauraa heille tikahtuakseen! Mutta naurajalle silloin suututaan ja närkästytään."

"Ja se, jolle närkästytään, olette te?" kysyi Tistelberg.

Rouva nauroi:

"Niin, kuinkas muuten! Ja lisäksi, vaikka joskus noihin heidän iltamiinsa ja sensellaisiin joudun, en oikein ymmärrä niiden suurta tärkeyttä: olenhan niin tyhmä! Käsitän niiden tarpeellisuuden kyllä; mutta vielä enemmän kuin niissä tehdään työtä, niissä juorutaan: puhutaan todellakin paljon pahaa, puhutaan ilkeästi, nauramatta, siis aikomuksella kaivaa maata jonkin lähimmäisen alta, kukistaa, musertaa joku; se jo on muuta kuin säälittävää ja naurettavaa! Minä en voi usein sellaisissa istunnoissa käydä. Mieheni moitti minua ennen, kun en puuhaillut kylliksi yhdistyksissä, mutta ei nyt enää: hän on nyt sellainen. Niin, tietysti olen itserakas, kun näitä puhun. Tietysti minulla itsellänikin on paljon, paljon heikkouksia, joita en huomaa; mutta sen saatan vakuuttaa, etten kumminkaan ole samanlainen kuin monet muut…"

Rouva nosti päätänsä pystyyn. Tistelbergistä, joka katseli häntä, tuntuivat hänen sanansa tosiaan koko tavalla itserakkailta, ja kuitenkin hän niitä piti vakuuttavina. Tohtorinnan ulkomuotoko siihen vaikutti? Nuo tällä hetkellä hieman kalpeat kasvot, kaareva otsa, jossa oli itsepintaisuutta, käyrä nenä, jonka Tistelberg huomasi siroksi, ja ylpeästi pystyyn kohonnut vartalo, jossa oli jotakin ikäänkuin neitseellistä.

Kiivettiin Taivaanvuoren pitkää ja louhista rinnettä. Mitään tietä ei siellä ollut, vain karjan ja ihmisten tallaamia uria. Niistä ei tohtorinna erehtynyt: ei katsellut edes ympärilleen, vaan pujahteli varmasti milloin oikealle, milloin vasemmalle, nyt jonkin pihlajan taitse, sitten suureen katajikkoon, jonne ei vieras olisi huomannut polun johtavankaan. Rouva Oljemark oli varmaan perin tottunut täällä, ikäänkuin tuntien jokaisen kiven ja puun. Tistelberg ei virkkanut mitään; hän ainoastaan naurahteli mielessään rouvan itserakkaudelle; joka häntä harmitti, ja uskoi kumminkin puolittain, ettei tämä nainen kehunut tällä tavoin itseään aivan suotta; ja olihan se kehuminen sitä paitsi hyvin kainoa, varsinkin kun rouva sitten pää kumarassa ja valittaen jatkoi:

"Ja tietysti minä olen vain kovin typerä, ja olen kovin heikko, kun en jaksa sietää ihmisiä! Ihmisiäpä he kuitenkin ovat! Ja enimmäkseen minä heitä hiukan siedänkin: osaan iloita elämästä, joka on niin rikas nähdä, ja silti niin vaikea, vaikea! Kyllä pystyn yleensä hillitsemään itseni, muulloin paitsi milloin jotakuta tahdotaan tietoisesti sortaa. Sallin halusta sortaa itseäni, nujertaa; niin, sallin pitää orjanakin. Mutta aina en kestä; ihminen ei aina jaksa sulkea kaikkea sieluunsa, sydämeensä… joskus täytyy saada puhua."

"Sellaista se on, kun on — aatelia!" huudahti Tistelberg yhtäkkiä välittömästi.

Rouva katsahti häneen silmät suurina. Kysyi sitten, tuokion kummasteltuaan:

"Mitä tarkoitatte?"

"Että te olette aatelia", vastasi Tistelberg.

"Aatelissukuako, vai mitä ajattelette?" kysyi rouva uudestaan. Tistelberg nyökäytti päätänsä. Rouva puhkesi huimaan nauruun, kirkkaaseen, mielettömään:

"Mitä te oikein tarkoitatte? Laskette leikkiä? Ettehän todella luule, että olisin jotakin vanhaa sukua? Sanokaapas?"

Tistelberg oli ällistynyt, mutta nyökkäsi yhä vakuuttavasti.

"Mutta olenko minä niin teille sanonut?" nauroi rouva. "En toki! Isänihän oli pappi, melkein tavallinen pappi vain, ja hänen isänsä myöskin. Isoisäni isä oli talonpoika, oikea suomalainen talonpoika, vaikka suku sitten muutti kieltänsä: se nyt oli sen ajan ikävä tapa, — enkä minä nyt vieläkään osaa oikeaa suomea, jos en aivan oikeaoppista ruotsiakaan: en ole missään suhteessa mallikelpoinen. Niin, hiukan toiseen asiaan: enhän kai kertonut teille, miten isäni kävi tuon Egyptin-retken jälkeen? Se oli surullista, luulen. Sillä uskon, että isäni oli tulisielu, jopa että hänestä olisi saattanut tulla tiedemieskin, ellei hän kotiin palattuaan olisi mennyt naimisiin. Hän meni, ja äitini: hän nyt ei ymmärrä mitään mielikuvituksellista. Hyvää ruokaa ja uusia vaatteita hän ymmärtää, tai ymmärsi. Hän oli aivan tavallista, joskin vanhaa porvarissukua. Mutta isä: — hän täytti velvollisuutensa, kun oli siihen ruvennut; hän ei lähtenyt sitten enää koskaan ulkomaille, vaan hoiti miehen tavalla vaimonsa, joka oli kylläkin vaativainen, ja lapsensa. Jäi papinapulaiseksi verrattain syrjäiseen pitäjään, ja siinä virassa hän kuoli, nuorena. Luulen, että hän oli kuin jokin hyönteinen, jolta on nypitty siivet pois. Ja siellä hänestä tuli pietisti, ankara, monienkin kuivaksi moittima herännäinen. Pietismikin oli sen ajan ilmiöitä; isäni oli nuorukaisiässä silloin kun Lars Stenbäck kuoli, Stenbäck, joka luopui isänmaallisista harrastuksistaan, nuoruuden iloista ja runoudestaankin, alkaen halveksia maailmaa kuin mikäkin Paavo Ruotsalainen, joka muuten oli pohjaltaan melkoisesti rakastunut maailman iloihin. Isäni erotettiin kaipuustaan maailmaan. Stenbäck yliopistosta, muistaakseni, ja heräsi. Isänikin heräsi; nyt harrasti hän koko ikänsä kansan parasta heränneitten tapaan: koetti kasvattaa sen sydäntä, kaiken totisen onnen perustaa; tuomitsi maahiset turhina, ikäänkuin sivuasioina. Toista oli äiti, hän osasi nauttia kaikista pappilan isolla puolella tavattavista mukavuuksista ja hankkia niitä apulaispapin puolellekin, itselleen; silloisesta pappilasta joskus kerron. Ja osasipa hän nuristakin, se herttainen raukka, sitä vastaan, että isä niin paljon piti rahvaasta ja tahtoi herättää siinä rikkaampaa henkistä elämää. Henkistäkö vai hengellistä? Eikö kaikki henkinen ole samalla hengellistä?"

Tämän kysyi rouva hartaasti, seisahtuen Tistelbergin eteen.

"Papin tytär taidatte olla sittenkin!" naurahti Tistelberg. "Henki ja henki! Ja teitä pidin aatelisena! Niin, enkä silti nytkään usko voivani luopua ajatuksesta tai tunteesta, että olette — ylimyssukua."

Julia Oljemark nauroi jälleen:

"Te olette koomillinen! Älkääkä nyt suuttuko, vaikka vähän kiusaan teitä! Te olette tosiaan talonpoika. Niin, niin, sanokaa vain, että olette insinöörin poika: se vastaus juuri todistaisi, että talonpoika olette! Ai, ai, miksi te puhutte, että olen muka jonkunmoinen ylimys? Ihailisitteko ylimyksiä, kuten etenkin monet suomalaiset tekevät? Kuulkaa, täällä on muudan lystikäs suomalainen kamreeri, jonka mielestä englantilaisten aatelisten elämä on kulttuurin korkein muoto. Tietysti, moinen onni: — lordien vuorottainen laiskottelu ja hyvä ruumiin hoito! Kas vain tätä Tistelbergiä! Olettepa kuin jokin suomalainen gulassin rouva, joka on ollut köyhä palvelustyttö, mutta ei nykyään viitsi tehdä mitään: elää joutilaana, ja kerskuu rikkaudellaan ja olemattomalla suvullaan. Sellainen olette, — hyvä Tistelberg. Niin, nyt kiusaan ja ärsytän teitä oikein makeasti. Mistä te luulette, että olisin aatelissukua? Ja — miksi te sitä tahdotte?"

Tohtorinna nauroi vallattomasti, pysähtyneenä havuiselle kuusikon polulle. Tistelberg oli nolo, hänen sydäntään kirveli; mutta hän vastasi, huudahtaen kiihtymyksestä:

"Mistäkö sen luulen. Mistäkö? Teidän — käsistänne!"

Julia Oljemark hämmästyi. Ja alkoi nauraa herttaisesti:

"Vai niin… Katsos vain! Ettepä olekaan niin tyhmä kuin luulin, huomaatte tosiaan jotakin kaunista. Katsos vain. Sillä minun käteni ovat kauniit. Tässä on niistä toinen!"

Hän veti hansikkaan pois vasemman kätensä selkämykseltä:

"Katsokaa, — se on kaunis! Eräs taiteilija tahtoi kerran veistää käteni. Luulen, että se olisi ollut alabasteriin vuoltuna hyvä…"

Tistelbergin oli vaikea katsella: hän käänsi silmänsä kädestä syrjään, ja alkoi kulkea mäkeä edelleen, kuusikon hämärää polkua. Rouva Oljemarkin nauru vaikeni, kun hän asteli siinä Tistelbergin rinnalla tai hieman takana; polku oli kaita ja siltä kohtaa vetinen.

Vaieten he tulivat Taivaanvuoren laelle. Rouva Oljemark kääntyi oikealle, pujahti aholle metsän aukeamasta, jota ei voinut sanoa poluksikaan.

"Minun porttini", sanoi hän hiljaa. Tuokion kuluttua hän jatkoi: "Nyt tullaan minun puutarhaani. Kallionhuipulle, jonne näkyy koko lakeus ja kaupunki. — No", sanoi hän iloisemmin, vähän seisahtuen: "voisitteko nyt kertoa minulle tuon seikkailunne?"

Tistelbergiä pyyntö harmitti. Seikkailu aina vain! Pitäisikö hänelle nyt kertoa, — ja ehkä valehdella? Rouva oli pistellyt häntä: hänen sopisi nyt kostaa esittämällä ulkomaisia oloja, joita rouva varmaan kuvitteli erittäin ihaniksi, valheellisen loistavasti väritettyinä!

"Ei; kerron ehkä sitten toiste", sanoi Tistelberg kuitenkin. "Mutta puhuitte puutarhastanne: mitä sillä tarkoitatte?"

Kummakseen kuuli Tistelberg, että rouva, jota hän oli jo ennättänyt oppia pitämään huonomuistisena ja huono-oppisena, tiesi eräiden, ja monienkin, sammalkasvien latinalaisia nimiä, sammaleiden, joita kasvoi siellä ylhäällä kallioiden syvennyksessä, pienoisella rahkasuolla. Julia Oljemarkilla oli siellä kalliosärmä, jolla hän sanoi vaalivansa erästä kivirikkoa; sitä särmää vastapäätä, seudulla harvinaisen kivirikkonsa ääreen, hän nyt asettui istumaan, isolle kivelle, jossa oli ikäänkuin selkänojakin. Siihen näkyi tasanko ja kaupungin katot pienestä metsänaukeamasta. Tyyntäkin siinä oli: sakea viidakko, kuusia, leppiä ja heiveröisiä haapoja, suojeli pohjoistuulilta. Rouva Oljemark sanoi tämän kivirikon viihtyvän sellaisessa ja sellaisessa maassa; hän oli itse tuonut sille pari kertaa hieman kalkkia.

"Suvaitseeko se kalkkia? Ja mistä sen tiedätte?" kysyi Tistelberg; metsien samoilijana piti hän väkisinkin hieman kasveista.

Rouva ei vastannut. Hän katseli suoraan eteensä, kasvot vakavina, otsa synkkänä, huulet yhteen purtuina. Vasta pitkän hetken kuluttua hän virkkoi hitaasti, sanoja etsien, huokaisten:

"Sen on joku opettanut… Mutta mitäpä siitä… Tuolla on alanko, katsellaan sitä, ja kaupunkia!"

Hän nousi paikaltaan ja kiipesi vuoren alastomalle huipulle, jossa näkyi kalliolla hiiliä vanhoista juhannuskokoista. Metsä levisi toisella puolella koskemattomana ja korpisena, nyt syksyn kylmän ilman alla kolkkona ja loistoa puuttuen. Toisella puolella oli laakso, lakastunut ja keltainen; sen takana kaupunki ikäänkuin hyvin syvällä jossakin kuopassa, jota merenlahti levottomana ja kylmänä reunusti. Tuolla raatihuoneen vanha, kaunis torni; lähelle sitä painuneena kirkon musta katto ja tapuli. Siellä täällä valkeita rakennuksia, kuivan ja runottoman näköisiä, jos olivat uusia, ja muutamia räikeitä tiilikattoja.

Tuuli vinkui suojattomalla kallionhuipulla. Rouva Oljemark seisoi vaiti, tähysteli hattuaan kiinni pidellen alas laaksoon, silmissä samea, tuskallinen ilme. Ja hän huokasi hiljaa. Tistelberg ei häirinnyt. Viimein alkoi Julia Oljemark epäselvästi ja lyhyesti, kuten koettaen jotakin samalla sekä ilmaista että salata:

"Siinä se on kaupunki… jossa on jos jotakin. Ja jossa olen ollut niin kauan… Aina syksystä uuteen kevääseen; aina samanlaista kiertoa…"

"Mutta täällä on toki hyvä olla, täällä vuorella", jatkoi hän kuten itsekseen. "Mitäpä muuta toivoisin? Hyvä etenkin kun on syksy. Kun linnutkaan eivät enää laula. Ja täällä kuuntelen keväisin kyyhkysiä, tiedättehän, metsäkyyhkysiä; ne nyyhkyttävät, valittavat sydämensä pohjasta, yksinään, siltä tuntuu. Mutta ei: onhan niilläkin pesänsä. Ja minulla on pesäni, tuolla alhaalla, — hyvä, rikas kotini."

Sitten Julia Oljemark aivan kuin lämpeni:

"Ja täällä, rauhassa, kuten piilossa, jossa ei mikään häiritse, sillä harva tänne asti kulkee varsinkaan näin syksyllä, saan ajatella mitä ikinä haluan. Olla aivan vapaana; muistella entisiä aikoja, sillä minä kärsin nykyisistä, sille en mitään voi, olinpa sitten heikko ja huono taikka enemmän vaativa kuin muut. Tappaahan nykyinen elämä ihmisen, persoonan; kaikki on säännösteltyä, jokainen yksilön asia on samalla yhteiskunnan: hänen talonsa, tulonsa, kaikkeen tunkeudutaan pohjia myöten! Yhteiskunnan etua sillä tavoitellaan. Mutta siten häiritään paljon yksilöä, ikäänkuin vartioidaan häntä, estetään hänen rattoisaa puuhailuaan työssä. Tehdään lopultakin kokonaisuudelle vahinkoa. Mutta täällä on toki rauha, metsässä. Täällä pakenen muistoihini… Oi, haluaisin niin mielelläni kertoa lapsuudestani, se oli niin ihanaa, aurinkoista, — jos te välittäisitte kuunnella…?"

Hän katsoi Tistelbergiin ikäänkuin rukoillen, ja virkkoi viimeiset sanat tuskin kuuluvasti. Tistelberg nyökäytti myöntävästi päätänsä.

19

Sitten, seuraavalla kerralla, kun he jälleen kävelivät yhdessä, —Julia Oljemark oli pyytänyt Tistelbergiä luokseen ja tahtoi uudestaan Taivaanvuorelle, — kertoi Julia epämääräisiä kuvia lapsuudestaan. He kävelivät melkein rinnatusten, Julia hieman edellä, ja Tistelberg katseli usein kertojan kasvoja syrjästä.

Se rovastin pappila, jossa Julia, syntyisin Ihander, — kantaisän nimi oli ollut Ihama, — vietti lapsuutensa ja osan nuoruuttaan, oli runollinen paikka, syrjäisellä seudulla Ylä-Hämeessä, Savon rajoilla. Järvi välkkyi pappilan mykevien peltorinteitten alla, joiden kivet vuosisatojen hiljainen uurastus oli kätkenyt pohjamultiin tai kasannut suuriin, sammaleisiin raunioihin. Aina sanoi Julia Oljemark muistavansa elävästi horsmat, raikkaat ja omituisen punaiset, joita kasvoi siellä raunioilla.

Pappila oli mäen rinteellä, laajan laakson ympäröimänä, siellä täällä lähellään kylän harmaita taloja.

Nyt ne talot ovat punaisiksi maalattuja: Julia oli jokin vuosi sitten käynyt siellä, vanhan, Helsingissä asuvan äitinsä kanssa. Rumilta olivat ne nyt näyttäneet punamullattuina: hänestä rehentelevä väri, joka ei sopinut oikein yhä vielä verrattain varattomana pysyneeseen ympäristöönsä.

Julian lapsena ja nuorena ollessa oli pappilalla ollut kaksi vaihetta, vanhan rovastin ja uuden rovastin aika.

Kun Julia Ingeborg Ihander pienenä alkoi jotakin huomata ympärillään, oli hänen ensimmäinen huomionsa hämärä apulaispapin kamari, ja erikoisesti värillinen ratsumiehen kuva, joka oli sen seinällä: Garibaldi kuulussa puserossaan, käsi valkean ratsunsa kaulalla. Siinä se lumosi mieltä, sekin, — seikkailujen ja ei kovin kauan sitten päättyneen Italian vapaussodan sankari. Samaa henkeä oli hänessäkin kuin sitten Kreikan vapaussodan miehissä, tai jossakin kertomuksessa Vincent Aallonhalkaisijasta, jopa vihdoin Becker-Beistä. Mutta paitsi Garibaldista kuuli Julia lapsena kerrottavan myöskin Byronista, tuosta, jota ei nykyinen polvi enää paljon muista, mutta jota hän yhä joskus lukee: hänellä on jäljellä, isän perintönä, Byronin teoksia, isän ostamia nuorena; ja niissä jälleen lumoaa häntä hermostunut haave ja kapinallinen vapaudenkaipuu.

Apulaispapin kamarin pienten ikkunaruutujen takana muistaa Julia kuumottaneen kuivan kesäisen kesantopellon, ja pellon raunioilla loistivat nuo horsmankukat.

Paitsi sitä kamaria oli apulaispapilla vielä kaksi muuta pientä huonetta. Toisista kamareista oli yksi aurinkoiselle pihalle päin. Piha oli laaja, se tuoksui tuoreelle ja kirpeän hyvälle: saunakukkien tuoksua hän sitten tiesi sen olevan.

Pihan alareunassa oli Julian lapsena ollessa suuri kärryliiteri, jonka ovet, rappeutuneilla saranoillaan roikkuen, paljastivat rakennuksen mystillisen, kylmähkön sisustan. Liiterin kulmalla kaivo; hirrestä tehty kaivon vintti narisi tuttavallisesti, ja narisi kaiken päivää, sillä vanhan rovastin aikaan oli talossa aina vieraita, köyhiä ja rikkaita, ja vettä tarvittiin yhtä mittaa vanhain, maalaamattomien lattiain puhdistukseen, ruokiin ja juomiin; puhumattakaan rengeistä, jotka kaivolla juottivat pappilan hevosia, tai karjakoista, jotka kantoivat vettä mustaan navettaan kärryliiterin taakse, valtavilla korvoilla, vartalot raskaan painon alla koukussa.

Kerran muistaa Julia tuon kaivon luona makeasti nauraneensa, kai verrattain pienenä vielä, ymmärtämättä, miksi nauroi: luuli nauravansa jollekin nuoren ruustinnan leikinlaskulle, ruustinna näet seisoi palvelijain joukossa siinä, katseli pääskysiä, jotka juuri olivat tulleet ja liihottelivat pesäpaikkojaan valiten. Tädin sukkeluutta ei Julia käsittänyt; mutta kuitenkin hän nauroi muitten mukana. Miksi? Muut nauroivat omille aikuistenpuheilleen. Mutta Julia sen tähden, että oli huomannut ensi kertaa kevään ja alkavan kesän, nähnyt pihan saunakukkien keltaisen vihreyden. Hän nauroi omasta ilostaan.

Kärryliiterin ja taivaalle viittovan kaivonvintin alitse näkyi se välkkyvä järvi, joka muodosti tyynen lahdekkeen pappilan kohdalle. Se oli tuolla peltojen ja varjoisan hevoshaan alapuolella. Siellä oli myöskin sakea ja louhinen vatukko, jossa kasvoi suuria ja mehukkaita marjoja, suunnattomat määrät. Käärmeitäkin kihahteli joskus vaarainpensaikossa, joka oli niin korkea, ettei tyttöä tovereineen sen sisältä näkynyt, tuskin täti ruustinnaakaan, kun hän lähti sinne lasten kanssa.

Lahdessa oli pieni kallioinen saari. Saarella oli ollut aikoinaan huvimaja, jonkun edellisen rovastin teettämä; nyt se oli luhistunut, ja pyöreät puupilarit lojuivat lahonneina sanajalkojen seassa. Mutta kuin lumolinna houkutteli se olematon temppeli Julian ajatuksetonta mieltä. Hän näki aina huvimajan kuvastuvan lahden veteen, — vaikkei huvimajaa enää ollutkaan. Mutta sen sijaan oli saarella huumaten tuoksuvia lehdokkeja.

Itse päärakennus — se vanha pytinki, sillä sitten tehtiin uusi — oli yhtä matala ja lahonnut kuin sekin, jossa Julia asui; mutta kodikas ja rattoisa se rakennus oli, kodikkaampi kuin uusi. Ja siinä oli aurinkoakin enemmän kuin apulaispapin puolella, joka oli sijoitettu pihan varjosyrjälle. Kaksi kuistia johti päärakennukseen, sellaisia muotonsa ja leikkausten puolesta kuin kaikissa talonpoikaistaloissakin siihen aikaan. Molemmissa noista kuisteista, keittiön ja paraatipuolen, — jonka edustalla Julia usein leikki hiekalla, — kävi vilkas liike: keittiön portailla kulki edestakaisin, paitsi palvelusväkeä, seudun kansaa, jota keittiössä kestittiin ja suuressa pirtissä makuutettiin, ja paraatiportaita vilkastutti alinomaisten herrasvieraiden joukko, siinä paljon nuoria ja iloisia.

Päärakennuksen takana oli rappeutunut ja kaunis puutarha, jota ympäröi neliö jättiläiskokoisia palsamihaapoja, niin suuria ja vanhoja, että ne olivat olleet siinä aina, eivätkä koskaan katoaisi, ajatteli Julia. Tyynilläkin ilmoilla, kesän poudilla, nuo tummat puut, joitten latvojen kiiltävät lehdet kylpivät taivaan sauhuisessa autereessa, aivan tyynilläkin ne suhisivat ja läpättivät, ikäänkuin kiihkeästi ja samalla surunvoittoisesti. Kalmiston puita, rakkaita Juliasta: samoja kasvoi näet myöskin läheisellä kirkkomaalla, siellä ikäänkuin paremmin kotonaan: niin tummia ne siellä olivat, niin tahmaisia niiden lehdet, kuin vainajien elämästä kasvaneita. Mutta täällä pappilassa, korkealla mäellä, ne lauloivat kuitenkin iloisemmin ja aivan kuin leikkiä laskien, kuin kutsuen jonnekin… korkeuteen, siintävään ilmaan, jossa pääskyset kisailivat. Mutta ilkeitäkin ne osasivat olla: eivätpä antaneet karviais- ja viinimarjapensaiden tulla lähellekään tyviään, eivät suvainneet niille edes valoa, sillä vain puutarhan keskellä, kovassa nurmessa, eleli pari riviä noita pensaita ja rehenteli villiintynyt syreenikehä. Sitä syreenimajaa kutsuttiin bersooksi.

Jos kiipesi puutarhan aidalle, joka oli samanlainen kuin kirkkomaan aitakin, nimittäin kivistä kasattu, näki vanhan puisen kirkon, sen jyrkän katon ja rautaiset viirit, ja kirkon viereen kyyristyneen, matalan kellotornin, jonka kelloissa oli kalahteleva, valittava, mutta tyynnyttävä ääni. Hautausmaalla kirkon ympärillä versoi paljon kukkia, jopa hautausmaan ulkopuolellakin, siellä tutulla rannalla, jossa oli aina lämpöistä.

Päärakennuksen yläosaa, joka oli pohjoiseen tai itään, varjosti ja pimensi sakea vaahterapuistikko. Puistikkoa kohti olivat kansliasalin ikkunat, tuskin pari kyynärää koholla maasta. Helteisinä kesäpäivinä oli siellä vaahterain siimeessä suloista, ja syksyllä ne satoivat ukonhattujen joukkoon lehtiensä loistavaa, iloisesti kahisevaa kultaa.

Pää- ja sivurakennusta tuskin näkyi korkean haapaneliön keskeltä, mutta haapapuisto sensijaan kauas, yli vainioitten ja mäkienkin.

Talonpoikaistaloissa pappilan ympärillä ei ollut puita eikä muita koristuksia. Talonpojat viljelivät peltojaan, kaatoivat kaskiaan, elivät alkuperäisten työkapineittensa avulla hiljaista, köyhää elämäänsä. Ja olivat kai tyytyväisiäkin, ainakin siihen aikaan, kun Julia oli vielä pieni. Sittenhän pappila muuttui. Ennen he toivat itsestään pappilaan veronsa; ja ken ei voinut tuoda, ketä köyhyys, kato tai karjataudit olivat pahoin kohdanneet, siltä ei vanha rovasti vaatinut. Tuskin lienee tietänytkään, montako verovelvollista hänellä oli, kuinka paljon veroja hänen oikeastaan oli saatava; mutta tuloja sanottiin hänellä silti olevan yli kaksikymmentä tuhatta, siihen aikaan ruhtinaalliset tulot. Lahjojakin tuomalla kansa ne niin suuriksi kartutti, ja sai tavallaan lahjansa sitten takaisin: kun pitäjässä ei ollut köyhäintaloa, eikä silloin vielä koulujakaan muita kuin yksi kansakoulu, asui rovastilassa, samoin kuin kappalaisenkin puustellissa, aina köyhiä. He pitivät ikäänkuin luonnollisena seikkana, että puutteeseen joutuneelle tarjottiin siellä ilmainen ruoka ja lepopaikat penkeillä ja uunilla isossa pirtissä, joka oli sivurakennuksen toisessa päässä, erotettuna apupapin huoneistosta vain välikäytävällä. Jopa annettiin rahvaalle pappilassa paljon hyviä neuvojakin: oppia. Pirtissä näki Julia köyhiä, enimmäkseen siivoja, hiljaisia ihmisiä, jotka kantoivat kärsimyksensä luonnollisena asiana. Näki sairaitakin. Ja varsin monesti heikkopäisiä, joiden tuumat ja sutkaukset eivät hänestä aina tuntuneet suinkaan hullummilta. Sairaiden ja hourujen parissa, jonne isä hänet usein vei, hän melkein viihtyi, heitä autellessaan, kuunnellessaan.

Isä ei päässyt ylenemään, ei menestynyt. Häntä väitettiin kovin jöröksi, ankaraksi, ja ennen kaikkea pietistiksi. Herännäisiä siihen aikaan suorastaan vainottiin: heidän aatteissaan — jos uskontoa sopisi sanoa aatteeksi — pelättiin kai suomalaisen rahvaan heräämistä yleensä. Pietismi oli suomalaisuuden liikkeen itua, aavistelevaan tietoisuuteen heräämistä itse kansan sydämessä, ja olihan yläluokka silloin ruotsinkielistä, jopa silloiset fennomaanitkin miltei kaikki kieleltään ruotsalaisia.

Pastori Ihander ei menestynyt tämän maailman tavalla, hän sai koko ikänsä pysyä apulaisena. Lyhyen ikänsä. Vanha rovasti ei tosin häntä ahdistellut, olikin siihen jo liian iäkäs, ja hänen eläessään ei Ihander puolestaan kuulunut kenellekään oppiaan tyrkytelleen, vaan oli pysynyt silloin vielä todella nöyränä; hänen tunnuslauseensa, mikäli Julia oli kuullut äidiltään, oli ollut: Parantaja, paranna itsesi! Se oli jaloa, suurta kieltäymystä: ei karata niiden kimppuun, jotka viettivät ns. maallista elämää ja nauttivat, viattomalla tavalla, maailman kauneudesta, vaan itse tehdä hyvää, tehdä sitä noille pirtissä oleville köyhille ja sairaille, ja samoin muuallakin, pitkin pitäjää. Sellaista kärsivällisyyttä Julia isässään ihaili ja — ihmetteli. Aina oli isä työssä, joko kansliassa, suurten kirkonkirjojen takana, tai vielä useammin virkamatkoilla tai muuten seurakuntaansa hengellisesti auttamassa.

Mutta muu rovastin pappila, se vanhakin, vietti rattoisaa, iloista elämää. Mukana Julian äitikin, ja vähitellen myöskin Julia itse. Äidin tekoja ei isä kuulunut koskaan ilmaisseen paheksivansa, vaikka miltei kaikki perheen vähäiset tulot kuluivat äidin vaatteihin ja muihin mielihaluihin: pitihän äiti, ja pitää vieläkin, paljon vaatteista, ja on yhä pieni herkkusuu. Ikäänkuin anteeksi pyydellen Julia kertoi tätä Tistelbergille. Itse kulki pastori Ihander sarkaisissa, — tuo värikkäihin seikkailuihin kaivannut mies, — ja joi tuskin kupin kahvia silloin tällöin. Silloin, vanhan pappilan aikaan, ei häntä ollut voitu soimata oikeastaan mistään muusta kuin että hän oli tuppisuu itsepäisyyteen asti, niin antoi hän muiden olla rauhassa. Mutta sitten uudistui ja muuttui pappila!

Rovasti, seitsemänkymmentävuotias, raihnas ukko, jossa elinvoima kuitenkin kyti kuin vioitetussa vanhassa koivussa, joka ennen kuivumistaan ja kuolemaansa runsaasti lehtii, vanhus, joka oli saattanut hautaan kolme vaimovainajaansa, oli ottanut taas nuoren vaimon, iloisen ja herttaisen herrastytön, hän, haudan partaalla horjuva kummitus.

"Miksei sekin kauppa olisi naiselle kelvannut?" sanoo Julia Oljemark. "Onhan avioliitto kuitenkin aina kauppaa…"

Mutta tämän väitteensä keskeytti hän nopeasti, otsa raskaissa rypyissä, nyökytti päätänsä ja jatkoi iloisesti:

"Se nuori ruustinna ensin pappilan muutti. Pani siellä toimeen tanssiaisiakin; ennen oli siellä kyllä iloittu, mutta ei tanssittu. Huhuttiin muutakin, jonka sitten myöhemmin ymmärsin, nimittäin että ruustinnalla olisi ollut, ja oli kenties yhä, siellä lähimmässä kaupungissa rakastaja; mutta ihmisethän aina puhuvat pahaa! Ja mitä köyhä nainen voi: jos kävi hullusti ja rakastaja hylkäsi hänen rakkautensa, niin olihan hänenkin silti jollakin tavoin elettävä; meni siis vanhalle ja rikkaalle. Keneltä voisi vaatia ryhtiä surmata itsensä? Voi meitä, — naisraukkoja!"

Ruustinna siis piti tanssiaisiakin. Pappilassa soitettiin ja laulettiin hyvin maallisia. Herroja kävi siellä entistä enemmän kaupungista asti, peninkulmien päästä. Runoutta oli pöydillä ja rouvan kirjahyllyillä: enimmäkseen ruotsalaista, mutta joukossa silloin alkavaa suomalaistakin kirjallisuutta. Suomea puhuttiin välistä; ihasteltiin sen soreutta kuin jotakin äsken löydettyä aarretta. Kansan sananparret huomattiin ihmeellisen teräviksi, niitä ihailtiin kuin aina jotakin nerokasta tai niitä merkillisiä kuriositeetteja, joita pastori Ihander oli tuonut aikoinaan Balkanilta ja Itämailta, antaen niistä osan vaimolleen, osan rovastille: niissä oli pari turkkilaisia tohveleita, pienet vaskiset kahvikupit tai jotakin sellaista. Yksi niistä esineistä on Julialla vieläkin: kädenmuotoinen hopea-amuletti, jollaisia muhamettilaisnaiset pitävät kaulassaan salaperäisen voiman antajina ja pahansilmän karkoittajina.

Oliko se amuletti Juliaa suojannut? Oh, ei, hän huokasi, — ja kertoi taas pappilasta:

Pahasilmä… se kohtasi vanhaa pappilaa lopulta. Vanhan rovastin eläessä ei sitä ollut juuri huomattu. Mutta kenties oli se jo silloin syrjästä tähystellyt pappilaa. Mikä se oli? Rahvas, tuo köyhä, talonpoikainen rahvas, joka vielä silloin oli näyttänyt niin nöyrältä, ehkä se oli jo tähystellyt ja tarkastanut nuivasti pappilaa. Herännäisyys oli jo ennen muualla pudottanut suomut rahvaan silmistä, sama herännäisyys, jota Julian isäkin levitti. Täällä ei se herännäisyys jatkunut sellaisena kuin monissa muissa paikoissa, mutta herännäisyyden työnä Julia sittenkin piti sitä karsautta papistoa ja kirkkoa kohtaan, joka pappilaa pian ympäröi. Hänen mielestään se karsaus sitten sai nimen sosialismi. Julia ymmärtää nykyään kyllä hyvin tuon karsauden syyn, joskin hän rakastaisi elämäniloa, jopa melkein kevyttä elämää.

Vanha rovasti sai kyllä loppuikänsä iloita tai nähdä iloisia silmiä. Hän kuoli pari vuotta viimeisissä naimisissa oltuaan. Leski muutti kaupunkiin varsin hyvissä varoissa. Ja pappilaan tuli uusi rovasti. Silloin se karsaus puhkesi. Sotarovasti oli tuo uusi mies, jo arvoltaankin vanhan pappilan arvojen vastakohta; elämäntavoiltaan ikäänkuin vauhtinsa voimasta kasvavaa kiitoa sinne päin, jonne nuori ruustinna oli pappilan vienyt. Julian isä oli jäänyt yhä apulaiseksi rovastin pappilaan. Mutta pappila, tuo turvainen ja soma, runollinen ja talonpoikainen, se uusittiin nyt kokonaan: revittiin pois. Uusi rovasti vaati rakentamaan koko kartanon uuteen uskoon, ja kolmessa vuodessa. Nyt kävi apulaisen seinän takana, pirtissä, josta köyhät karkoitettiin ja johon nyt höyläpenkit sijoitettiin, alinomainen melske ja pauke. Piha oli kukkuroillaan soraa ja lastuja. Päärakennus korotettiin, vuorattiin ja maalattiin loistavaksi. Mutta kärryliiteri hävitettiin, samoin se matala halkovaja, jonka perukassa Julia oli köyhien lasten kanssa pienenä leikkinyt: — talosilla tyhjässä pianolaatikossa, auringon pilkistellessä vajan seinien raoista pellolta, jossa kiurut livertelivät. Purettiin navettakin. Uudet karjarakennukset siirrettiin loitolle: kuin kirkot ne kohosivat nyt uusina sotarovastin asumusta korkeammiksi. Säleaidat, vanha, mustunut paja, jossa olisi luullut oikein tonttujen asuvan ja jonne ruotieukko oli kerran vienyt salaa tontuille joulupuuroa, kaikki tehtiin uudeksi, suurelliseksi. Puutarha pengottiin; uusia marjapensaita, jopa luumupuita istutettiin keskelle palsamihaapoja, joiden juuret estettiin maanalaisilla muureilla puutarhan sisään leviämästä. Ja se puutarhan iso koivu, jonka talviöistä kimmellystä Julia oli aivan pienenä lapsena ihmetellyt ja sitten oppinut rakastamaan, kaadettiin; muinoin pakkasöinä oli se kiiltänyt kuurassa… kuin hopeisilla joulukuusen koristeilla verhottuna…

Pappilan päärakennusta jatkettiin monella huoneella. Ruokasalissa oli nyt pöytänä ihmeellinen uusi keksintö: venyvä pöytä, johon mahtui yhtaikaa vaikka neljäkymmentä henkeä toistensa olkapäihin koskematta. Seinillä saksanpeuran sarvia, joissa riippui metsästyskiväärejä ja florettejakin. Uudella ruustinnalla kaksi omaa huonetta: entisellä tädillä oli toki ollut vain soma sininen förmaakinsa, jonka matalasta ikkunasta vaahterat loivat sisään värisevää kultahämyään. Tyttärillä, sillä sotarovastilla oli neljä tytärtä ja poika, oli kummallakin parilla oma kamarinsa, paistavan valkeilla huonekaluilla varustetut neidonkamarit. Papinkanslia muutettiin sivurakennukseen, joka sekin, viimeiseksi tietysti, korjattiin: ikkunat isoiksi, seinät koreiksi, —se oli rovastin tahto. Mutta ei Julian isän tahto.

Pitäjä nureksi rahallista rasitusta. Niin, kansa katsoi pappilaan karsaasti, karkoitettu kun oli sieltä pois, niin varakkaat, jotka olivat tulleet sinne tuomisineen, kuin köyhätkin, jotka olivat sieltä saaneet apua. Siinä se oli se paha silmä, — alkuilmaus suomalaisten sosialistien vihasta papistoa kohtaan. Rovasti ajoi parivaljakolla! Ei tahtonut puhua rahvaan kanssa, ei käyttänyt sen kieltäkään muulloin kuin saarnatessaan, — ja harvoin hän saarnasi. Kun talonpojat valittivat, etteivät jaksaneet kustantaa pappilan uudistuksia, vastasi rovasti: Hankkikoot koneita, niin jaksavat! Mutta joulusaarnassaan hän vaati maksamattomia verojaan, rästejään.

"Äitini kertoi olleensa rovastin suosittu. Hän kävi suuressa rakennuksessa päivällisillä ja vieraskutsuilla. Ja minäkin sinne olin tervetullut, ja hauskaa se minusta oli. Isäni ei siellä seurustellut… Olihan kansliakin muutettu pienelle puolelle."

"Ja sitten tuli isäni onnettomuus. Nopeasti se oli tapahtunut. Aluksi ei hän tyytynyt entiseen ohjeeseensa: parantaja, paranna itsesi, —vaan alkoi saarnoissaan ja puheissaan kiivailla, herännäiseen tapaan. Myöhäinen taimi hän oli herännäisliikkeestä, jo aikoja sitten parhaan kautensa eläneestä ja sen jälkeen hiljentyneestä. Isäni oli vielä tuollainen vanhan kansan pietisti. Vähitellen hän vaati, että oli kieltäydyttävä melkein kaikesta. Nyt hän oli kieltänyt äitiä menemästä rovastin puolelle. Eikä ollut antanut enää rahoja meille, vaan jakoi ne köyhille, joita muuten salaa hiiviskeli luoksemme, rovastia peläten. Ja alinomaa isä kulki pitäjällä, auttamassa kansaa, mutta rovasti sanoi: ärsyttämässä kansaa. Isäni oli niin itsepäinen", huokasi Julia Oljemark. Hetken oli hän hiljaa. Sitten hän pysähtyi, katseli Tistelbergiin, kädet ristissä, kasvot kalpeina, ja sanoi, anelevasti, melkein kuiskaten:

"Ja kuulkaas, sellaista onnettomuutta, että isäni oli lopulta miltei mielisairas. Niin hän kiihtyi, ankaruudessaan… Yksinäinenkin hän tietysti oli, kun ei äiti häntä ymmärtänyt: ei ymmärrä vieläkään. Niin, isän saarnat kiihtyivät. Lopulta hän soimasi esivaltaa, kaikkea esivaltaa. Ja uskalsi nousta itse keisarinvaltaakin vastaan. Silloin rovasti, joka oli hänen kanssaan riidoissa, näki hänet auttamattomaksi; esitti, että hänet erotettaisiin papinvirasta. Mutta ennen sitä erottamista isäni tuli aivan mielisairaaksi. Sellainen oli isäni."

Tistelberg virkkoi hiljaa:

"Niinkö?" Ja jonkinlaisella helpotuksella hän lisäsi: "Sellainen kuului minun äitinikin olleen!"

"Niinkö!" sanoi nyt rouva jälleen. Ja molempien heidän mielensä täytti suopeus toisiaan kohtaan.

Hetken kyseli Julia, mistä Isidorin äidin mielisairaus oli johtunut, ja Isidor kertoi. Sitten jatkoi Julia:

"Ja tietäkääs: usein pelkään, että minäkin tulen mielisairaaksi… Niin, minulla on sellainen elämä. Mutta mitäpä siitä, tuosta elämästä! Isäni: kauan ei hänen toki tarvinnut kärsiä. Totuutta hän tahtoi, sen puolesta kaatui. Hän sai tarttuvan taudin, kurkkumädän, erään sairaan luona, jota oli mennyt hoitamaan, ja siihen hän kuoli. Siihen se satu päättyi. Me jäimme niin köyhiksi. Ja siitä alkaa sitten minun historiani, eikä siitä nyt mitään. Mutta ymmärrättehän, että minä rakastan isääni. Ja rakastan tuota vanhaa pappilaa, etenkin sen vanhempaa aikaa. Silloin oli kansakin niin kärsivällistä, hiljaista! Niin, enkä voi olla rakastamatta pappilan uudempaakin jaksoa, sekä nuoren ruustinnan aikaa, josta olen puhunut, että hieman sotarovastinkin: pappilassa oli silloin niin hauskaa. Ja jotakin kaunistakin siellä oli, jo huonekaluissa: oli rokokoota ja empireä, kukkasmedaljongeja ja kullan loistetta. Ja siihen aikaan minä sain tanssia! Niin, ja muutakin minulle silloin ehti sattua, tärkeää, mutta mitäpä siitä. Se oli silloin…! Nykyään on jollakin neiti Suomelalla huoneistossaan uuni, jonka kylkiin on tehty pirtinikkunoita. Eikä omakaan kotini ole sen kauniimpi: se on vain tuollaista sekalaista!"

Rouva Oljemarkin ääni oli saanut kalsean sävyn. Mutta se syttyi jälleen lämpöisemmäksi:

"Oi se vanha pappila, se suloinen lapsuusaika! Usein tuntuu kuin aurinko paistaisi sydämeen, kun sitä ajattelen, ihmisen jäätyneeseen sydämeen! Sinne saareen soudettiin poimimaan lehdokkeja; venheessä oli iloista nuorta väkeä, nuorukaisia, — joista joku tahtomattaan saattoi tehdä niin pahaa! Entä nuo värisevät, ikuisuutta laulavat palsamihaavat. Kiuru taivaan hopeisessa hohteessa, siinä sen pappilan tunnelma. Ja kaiken tuon sivulla nykyinen sitten! Koskaan eivät ne ajat tule takaisin, leikin ajat. Ja viattoman nuoruuden hehkun: sokean ja ihanan. Enkä oikeastaan koskaan ole saanutkaan leikin aikoja…"

20

"Rouva kaipaa rokokoon aikoja", sanoi Isidor Tistelberg ironisesti, kun tuokio oli kulunut. "Tietysti teistä on vanha aika parempi kuin nykyinen, vanha aika mukavine elävine kirkkoherroineen ja rahvaineen, joka eli typeryydessä ja antoi kohdella itseään niinkuin suvaittiin. Mutta sanokaapas: mitä rokokoo oli?"

Rouva Oljemark katsahti Tistelbergiin säpsähtäen: oli kuin hän olisi herännyt suloisesta unesta, vaikeasti, sekavin päin. Soperrellen, mutta taisteluvalmiina hän kysyi:

"Mitä te tarkoitatte? Sitäkö, että minä pitäisin jotakin kansanluokkaa parempana kuin toista? Se olisi teissä taas merkillinen harhaluulo… sellainen, joka johtuu samasta kuin — no, en tahdo sanoa…"

Julia Oljemark naurahti.

"Mistä se sitten muka johtuu?" kysyi Tistelberg.

"En henno sanoa", nauroi Julia yhä makeammin.

Tistelberg ärsyttyi uteliaaksi. Hän vaati:

"Sanokaahan kuitenkin."

"En. Minä sanon sitten vasta, kun olette selvittänyt käsityksenne noista menneistä ajoista, jotka teistä tuntuvat olleen niin pahat. Itsehän aloitte niitä selvitellä. Ja sitten sanon myöskin, mitä minusta on rokokoo", huokasi rouva Oljemark.

Ja Tistelberg alkoi selvittelynsä. Hän soimasi lapsuutensa aikoja ja sen edellisiä aikoja. Miksi? Koska silloin oli hänen mielestään liian suurta palkkaa kantavia pappeja, kun hänen käsityksensä mukaan papin ammattiin ei pieninkään palkan ottaminen sopinut. Hän soimasi papiston välinpitämättömyyttä tai suorastaan ynseyttä ajan kysymyksiä kohtaan, ottaen esimerkkejä nykyisestäkin ajasta: montako pappia on esimerkiksi noussut rohkeasti vastustamaan venäläistyttämistä? Ihmekö, ettei kansa — sosialistit — sellaisia pappeja kunnioita! Sitten moitti hän katkerasti vanhan ajan virkamiesten satraappimaisuutta, joka mukavassa mahtiasemassaan ei ottanut liioin huomioon kansan tarpeita eikä toivomuksia, saati sitten hätää; herrasluokan eristyneisyyttä tylyyteensä, lekottelua omissa piireissään ja vieraskielisyydessään. Hyvä oli, että niistä ajoista oli hiukan päästy!

Julia Oljemark kuunteli Tistelbergiä silloin tällöin myöntävästi nyökkäillen, mutta yhtä usein päätänsä pudistaen ja hymyillen. Jopa hän välistä loi Tistelbergiin kummastuneen ja pelästyneen katseen, ikäänkuin jotakin odottamatonta aavistellen. Tistelberg puhui näin vanhojen, vereen tunkeutuneitten nuoruutensa aatteitten vauhdista ja jonkinlaisten entisten kärsimysten vaatimuksesta. Lapsena ja nuorenakin oli hän elänyt ahtaissa oloissa, ja oli siitä alkaen ja vielä nyt rakastanut vapautta yli kaiken, vapautta ylimalkaan, niin kuin varjoissa elänyt ihannoi valoa. Hän oli vähän kierrellyt kansankin keskuudessa, kesäisin mittausretkillään, ja nähnyt siellä paljon ainakin hauskaa, kun oli ollut siellä juuri vapautensa alkaessa. Oikeastaan sitä vapauden alkua jatkui yhä: hän tahtoi kauan vapautta.

Tistelbergin teki mieli kiusata, tyrannisoida tuota naista, jota hän piti vallasnaisena: niin, jonkinmoinen ylimys oli Julia hänestä. Julian vastaväitteitä tässä asiassa Isidor tuskin oli kuullutkaan. Julia Oljemark oli hänestä jollakin tavoin kaunis, ainakin hänen kätensä ja hienot, vaaleasti hehkuvat huulensa. Nuorena tyttönä oli Julia varmaan ollut hyvin kaunis. Kaunis nainen, ja hienoston nainen: sorrettava, kurkistettava ja valloitettava nainen.

Jotakin tällaista Julia Tistelbergistä aavistelikin, jotakin, mikä koski häntä naisena, ja kummastui siitä, pelästyi, hymyili sille, ja tuli alakuloiseksi.

He kävelivät maantietä, jota syksyinen lehtimetsä, alastomana ja äänettömänä, saarsi ahtaalle. Tie painui nyt rahkasoille ja niiden kautta meren rannalle ja sieltä takaisin Ankeriaan alapäähän, kaupungin ympäri. Tistelberg oli tahtonut, että he kävelisivät hiukan pitemmälle kuin olivat aikoneet, ja rouva Oljemarkille tulikin halu nähdä merta. Tistelberg puhui yhä, innosta leimahdellen, katkeroituneena ja pisteliäänä. Tohtorinna hymyili joskus hänen kiihkolleen, mutta enimmäkseen hän ei jaksanut kuunnella. Viimein Tistelberg lopetti; asioita, esimerkkejä ei hänellä ollutkaan paljon, mutta jokaisen niistä oli hän vahvistanut omilla tunteillaan: rahvasta ylistävillä ja herras- ja valtaluokkaa halveksivilla huudahduksilla. Rouva hymyili ja sanoi lopulta huokaisten:

"Kuinka minä kadehdin teitä! Aivan todella! Teistä on kansa hyvä, ja jokin toinen kansanluokka paha, aina, ylimalkaan. Minulla olisi toisia kokemuksia. Mutta en tahdo puhua niistä nyt, kenties ette minua uskoisikaan. Todella kadehdin teitä, te onnellinen! Teitä, jolla on jokin usko!"

"Usko!" huudahti Tistelberg närkästyen. Mutta jatkoa hänen vastalauseeseensa ei tullut. Julia Oljemark oli pysähtynyt katselemaan hänen hehkuvia poskiaan, ikäänkuin vilpittömän ihastuksen vallassa, kuten onneton katselee onnelliseen. Ja kun Tistelberg jälleen alkoi puhua äskeistään: kuinka ajat nykyään olivat muuttuneet paremmiksi, kansanvaltaisemmiksi, miten nykyään eri kansanluokkien välillä oli toki jotakin tasattu, oppia, jopa varallisuuttakin, — kun Tistelberg näin puhui, myönsi Julia Oljemark kyllä päännyökkäyksellä hänen olevan oikeassa, mutta sanoi sitten:

"Niin, mutta ovatko nuo, jotka ovat nyt saaneet oppia ja varallisuutta, sitten sisäisen ihmisensä puolesta, sydämeltään, ehdottomasti sen parempia kuin entisetkään, ne sorretut, tai heidän sortajansa? Eikö ole vain tullut toisia ihmisiä toisten asemaan. Ihmisiä, tarkoitan."

Tistelberg ei häntä ymmärtänyt,

Jokin juopa oli heidän välillään, juopa, joka Tistelbergiä ärsytti ja Julia Oljemarkia säälitti ja pelotti, ja teki hänet alakuloiseksi. Kun hän oli kertonut vanhasta pappilasta ja varsinkin sen aikaisemmasta kaudesta, oli hänen sielussaan alkanut kasvaa jotakin tyynnyttävää, suloista. Nyt, Tistelbergin kiihtyessä, se suloinen oli särkynyt.

He olivat tulleet lehtimetsästä hiekkaiselle nummelle, joka kiersi meren rantaa: meri näkyisi pian tuonne tuulten piiskomaan petäjikköön. Kävelivät hetken, viima alkoi tuntua kovemmin, puiden latvoissa humisi, kylmä viilsi läpi ruumiin. Polku, jolle Julia poikkesi, oli paikoin kosteaa santaa, pehmeää astella, paikoin kovaa ja kumisevaa, pohjanaan somero ja petäjien maan päälle pullistamat juuret. Katseltiin tuokio merta, mutta Julialle tuli seisoessa vilu. Hän ehdotti, että he laskeutuisivat meren rannalle, suunnattomalle hietikolle, jota ulottui kauas tuonne kallioiseen niemeen asti. Niemen kärjessä oli pieni ulkokahvila, tai oikeastaan vain mökki, johon oli rakennettu parveke vieraita varten. Sinne tahtoi nyt Julia Oljemark. Kävellessä tuli hänelle jälleen lämmin. Hän halusi näyttää Tistelbergille meren niemen kärjestä, sillä Tistelberg ei ollut siellä vielä käynyt.

He olivat kävellessään vaiti, väsymyksestäkin. Juliasta tuntui tuskalliselta. Tistelberg oli, tahtomattaan kai, särkenyt hänen entiset muistonsa: oli puhunut ahdistelemalla, hyökkäävällä tavalla, jopa tavalla, joka Juliasta oli merkillisesti vastenmielinen. Ei hän tahtonut tällaista sävyä enää. Ääretön väsymys oli jälleen tullut hänen sydämeensä, hänelle tuttu, tavanomainen väsymys, josta hän sai rauhaa ainoastaan entisissä muistelmissaan tai unessa.

Hän oli aikonut tällä kävelyllä kysellä Tistelbergin ulkomaanmatkastakin, tuosta hänen puhutusta seikkailustaan Afrikan pohjoisrannikolla. Nyt ei hän sitä tehnyt; hän tunsi kyllästymystä kaikkeen, ja syvää suruakin, ettei voinut mielestään olla yhtä lapsellinen kuin hänen kävelytoverinsa. Hän seisahtui tuokioksi katselemaan merta, joka aukeni mustana ja tasaisena, vain paikoitellen vaahtoja pärskyttäen, — kylmää ja mustaa merta, jonka takaa hän olisi tahtonut nähdä kimmaltavan jotakin aurinkoista ja ihanaa. Katseli ja kuunteli matalan hiekkarannan pitkiä vaahtomaininkeja. Tuuli kylmästi, tasaisesti, mutta joskus puuskana, nykien ja huiskuttaen Julian pukimia. Julia tuijotti vaiti, hänen otsansa oli saanut jälleen syvät ryppynsä. Yhtäkkiä hän huudahti, valittavasti, koomilliselta tuntuvasti:

"Tuli kuikka!"

"Mikä — kuikka?" kysyi Tistelberg.

Toinen ei ensin vastannut. Sitten hän sanoi, purren sormiensa rystysiä, ikäänkuin toivottomassa tuskassa:

"Se on vain sellainen! Sellainen! Se on: ei mitään!"

"Ibsenin metafysiikkaako, lasten huiputtamista sekavilla ajatuksilla?" kysyi Tistelberg, tahallaan loukkaavasti. "Olenhan nähnyt tuon sumuisen sopertelijan kirjahyllyllänne."

"Sopertelijan? Ibsen? Olette hieman itserakas!" vastasi rouva. Ja sitten, itseään säälien ja väheksyen: "Minä — enhän Ibseniä ymmärtäisikään."

"Eikä tarvitse", sanoi Tistelberg. "Mitäpä elävät ihmiset kirjoista? Mutta mikä se kuikka sitten olisi?"

"Onpahan vain", sanoi Julia Oljemark. "Tietysti se on mustaa, kun se on kuikka. Mustaa kuin tuo meri: ääretön, upottava, hukuttava meri. Ja kun siihen uppoaisi! No niin, mitäpä siitä! Täällä on niin kauhean kylmä, että pelkään vilustuvani. Minä olen aina viluinen. Täytynee lähteä kotiin; niin, ehkei se kalastaja, joka tarjoaa niemellä kahvia, olisi kotonakaan. Käännytään kotiin!"

Julia Oljemark puhui käskevästi, kääntyikin ja alkoi kävellä nopeasti kaupunkiin päin. Tistelberg seurasi häntä, kummastuneena, sillä olihan rouvan aikomus ollut viedä hänet niemen kärkeen asti. Levoton sääli, jonka syytä Tistelberg ei tietänyt, täytti hänen sydämensä. Julia Oljemark käveli hänen edessään kumarassa, miltei rajusti. Tistelberg ei ehtinyt puhua mitään, ei tahtonutkaan; eikä hänellä olisi enää ollutkaan asioita, joiden perusteella hän olisi soimannut ylimyksellisyyttä ja siten kiduttanut tohtorinna Oljemarkia; kiduttanut, ajatellen hänen kaulaansa, jolta vinkuva tuulenpuuska joskus käänsi kaulurin pois. Paluumatkalla he puhuivat tuskin sanaakaan. Kaupungin pääkadulle tultaessa Julia kuitenkin käännähti keveästi ja sanoi:

"Niin, mutta se rokokoo… Tekisi mieleni vastata. Se on… se on: mitä se on teistä?"

"Minustako?" vastasi Tistelberg. "Ymmärränkö näitä asioita? Kysyin vain muuten…"

"Tietysti te rokokoosta pitäisitte", veikeili Julia Oljemark. "Te, kansanvaltainen mies. No, mitä rokokoo teistä on?"

"Se on minusta", huudahti Tistelberg, "riemua; se on kujeilua, huikentelua, ylimielistä leikkiä niin sanotuilla vakavilla asioilla…"

"Niinkö ajattelette? Ja minusta se on: salata siroihin viivoihin jotakin, tai kaikki, mikä on tyhjyyttä; peittää väreihin kaikki ruma; kätkeä sydämeensä sellainen, mistä tahtoisi puhua, mutta ei saa."

Hän nauroi, katsoi Tistelbergiin tutkivasti. Hänen silmänsä kimmelsivät. Sitten veti hän hansikkaan kädestään ja ojensi kätensä Tistelbergille, verkkaan ja ikäänkuin uhitellen, hymyillen.

Kevein askelin erosi hän kadun kulmassa ja lähti nopeasti omalle suunnalleen: sanoi, että nyt kotona varmaan oltaisiin vihaisia, kun hän oli näin myöhästynyt.

21

Julia Oljemark joutui ajoissa kotiin.

Tohtorilla ei nyt ollut valittamista senkään vertaa kuin hänen palatessaan edellisiltä kävelyiltä, tai yleensä hänen tullessaan kaupungilta: illallinen valmistuisi aikanaan, oli jo osaksi valmistunutkin, keittäjättären ansiosta: tohtori piti ehdottomasti täsmällisyydestä. Tee, jonka Julia sitten pöydässä sekoitti miehensä lasiin, oli juuri tarpeeksi vaaleaa ja kuumaa; yöjuoma, keitettyä vettä ja mustista viinimarjoista tehtyä mehua, ilmestyi nopeasti tohtorin kamarin sängyn viereen; ja kun tohtori oli pukeutunut yökaapuunsa, katosi hänen pukunsa tarkastettavaksi, ettei siitä puuttunut nappeja, sekä puhdistettavaksi mahdollisesti siihen päivällä ilmestyneistä tahroista, ja ennätti sitten takaisin juuri kun väsynyt tohtori aikoi painautua levolle ja sammuttaa sähkönsä. Nuo ilta-askareet sai Julia, kahden palvelijattaren avulla, aikaan rauhallisesti, kuten hänen tapansa oli. Mutta nyt hän puhui Severille vieläpä vähemmän kuin muulloin illalla, ja se oli kyllä miehen mieleen.

Mutta ruoka ei Julialle itselleen maistunut; ja hän oli pöydässä omituisen kalpea, Severi Oljemarkin harmiksi.

Heti kun tohtori sitten oli sulkeutunut huoneeseensa, toivotti Julia palvelijoilleen hyvää yötä, riensi omaan kamariinsa, joka oli huoneistossa perimmäisenä, väänsi ovensa lukkoon, mutta ei sähköä palamaan, ja istui kauan pimeässä.

Oli tullut se tuska, jota Julia sanoi kuikaksi.

Hänellä oli vaikea hetkensä; sieluntila sellainen, joita hänelle oli viime vuosina tullut yhä useammin, yhäti ankarampina. Se koveni kovenemistaan, tuollainen toivoton, tuskallinen, josta hän oli koettanut puhua Tistelbergille. Kuva, vertauskin oli liian lievää, runollista sitä ilmaisemaan. Julia vapisi; ulkonaista vapisemista se ei ollut, se tuli sisältä, syvältä sielusta, niinkuin koko hänen olemuksensa pohja olisi tärissyt; ja sen sisällisen vuoksi hänen koko ruumiinsakin vapisi, vaikka hän nyt oli aivan terve, tavallista terveempikin, sillä useinhan Julia sairasteli.

Niin hän istui pimeässä, vuoteensa reunalla, kädet, rinta ja pää tuskallisessa vavistuksessa.

Se oli jotakin selittämätöntä. Eikä hän nyt voinut sitä ja sen syitä ajatella, ei jaksanut ajatella elämäänsä. Oli vain tyhjyys: haikeus, toivottomuus sellainen, että hän tahtoi olla ainakin yksin. Yksin: se oli suurin lohdutus! Eikä sekään nyt auttanut. Pitkän aikaa tuskaa kärsittyään Julia haparoi yöpöytänsä laatikkoa ja veti siitä käsille morfiiniruiskun. Usein ei hän morfiinia käyttänyt, joskin unilääkkeitä paljon, mutta nyt tahtoi hän sikeään uneen, heti, — aivan heti, kuin kuolemaan! Lamppu pöydällä syttyi, nopeasti täyttyi ruisku puolilleen ja neula puhkaisi ohuen hipiän. Mutta Julia ei riisuutunut vielä; istui yhä paikallaan, katsoi jäykästi eteensä ja huohotti sielullisesta kivusta.

Se kipu oli poltetta rinnassa, poltetta, jota olisi ollut mahdotonta kuvata ja kertoa. Kalvamista ja jäytämistä, jonka hän tunsi ennestään, monilta viime vuosilta, mutta joka ei ollut milloinkaan pakahduttanut näin. Kalvamista ja kidutusta, — joka oli jollakin tavalla siedettävä ja kestettävä. Kaikki jatkuisi kuin ennenkin, — tietysti: mitä sitten muuta!

Ei hän ollut katkera oikeastaan mistään. Tuolle insinöörillekö? Julia Oljemark naurahti säälivästi itselleen. Siitäkö tämä johtui, että Tistelberg oli tällä kävelyllä vetänyt hänet alas hänen rakkaimpien muistojensa kauneudesta, — noiden pappilanmuistojen lumoista, — vetänyt alkamalla puhua aivan jostakin muusta, särkenyt sillä tavalla ne unet. Julia rakasti enimmin juuri sellaisia unia. Ja pari vuotta sitten oli hän nukkuessaan saanut vähän väliä oikeitakin unia lapsuutensa ajalta, niin ihania, ihmeellisiä, että hän oli niissä ja niistä herätessään itkenyt onnen kyyneleitä; nykyään olivat ne unetkin melkein lakanneet, — kuluneet tietysti; ja pelkkä toivoton, tyly tyhjyys oli jäänyt.

Ei hän nyt ollut loukkaantunut, vaikka Tistelberg oli rikkonut nuo rakkaat muistokuvat; ei, päinvastoin: hän aavisti siinä rikkomisessa, Tistelbergin pistelevien sanojen alla, jotakin, joka hänestä tuntui suloiselta, imartelevalta. Katkera tai loukkaantunut ei hän ollut oikeastaan mistään. Ei edes elämälleen: hänen kohtalonsa oli nyt näin määrätty.

Päinvastoin, hän tunsi, — joskaan ei jaksanut ajatella mitään, — ettei hän kyennyt ottamaan vastaan niinkuin olisi pitänyt noita loukkauksia ja solvauksia, jotka eivät sellaisia kai oikeastaan olleetkaan. Ei kyennyt, — kun tunsi itsensä varhain vanhentuneeksi. Menettäneeksi tässä iässä uskonsa ja intonsa kaikkeen, kaikki unelmansa, tai ainakin oikeutensa uneksia. Menettäneensä vastaisuutensa, vaikka entisyys oli antanut hänelle niin vähän.

Kaikkea se entisyys kyllä oli hänelle antanut, sellaista kaikkea, jota rikkaus ja mukavuus on. Mutta samalla tyhjyyden poltteen.

Tistelberg oli nuori, — nuorempi häntä kuin ne vuodet, jotka heitä iässä erottivat. Hänellä oli elämä edessä, — suloinen elämä. Hän tietysti halusi, vaati, himoitsi elämää: siltä oli Juliasta tuntunut. Mutta nyt, itsekseen, ei Julia Tistelbergin nuorekkuutta muistaessaan hymyillyt. Tunne, että hänen oma elämänsä oli lakannut, pysähtynyt, jähmettynyt, se jäyti ja kalvoi.

Ja kuitenkin oli hän syttynyt oikeastaan vain yhden ainoan kerran, syttynyt, ja haudattu kytemään salaa, kuin kipene märässä suossa. Silloin, miltei lapsena, siellä vanhassa pappilassa sekin! Aikoja sitten, jotka tuntuvat nyt niin kaukaisilta ja oudoilta, vaikka ovat vielä oikeastaan lähellä.

Siellä pappilassa silloin, kun siellä sotarovasti hallitsi, kävi muun muassa paljon upseereita, ja upseereissa oli eräs, solakka ja pitkä, johon Julia rakastui. Vasta vähän yli viidentoista oli Julia silloin. Upseeri kai puolivälissä kolmattakymmentä. Rakastui sokeasti, viattomasti, vaiti. Erään lyhyen kesän yhtenä lyhyenä kuukautena.

Nyt ei Julia Oljemark sitä jaksa ajatella; tuska ja epäusko omaa itseään kohtaan samentaa hänen aivonsa, tylsistää kaikki yhdeksi ja ainoaksi tyhjyydeksi. Mutta monesti ennen on hän tämän asian ajatellut: se oli todellista rakkautta, viatonta, altista. Ja se oli tulta: hän olisi ollut valmis menemään rakastamansa puolesta vaikka tuleen, totisesti melkein tuleen, tuskin aavistaen, mitä olisi uhrannut; eikä tietäen, että edes rakasti. Mutta hän rakasti, ja oli vaiti. Ei muuta. Ei tohtinut rakkaaseen edes katsella; mutta äiti oli kyllä huomauttanut, että hän oli siihen aikaan niin kalpea: muka sairas. Öisin hän siellä papinapulaisen pienessä asumuksessa valvoi yksin ja itki vuoteessaan rakkaudesta, — hiljaa, ettei olisi häirinnyt isää, äitiä ja pikku veljeä, jotka nukkuivat seinän takana. Ei muuta. Jonkin rakkauskirjeen kirjoitti; rakkausrunonkin muistoalbumiinsa, ja repi kohta sen lehden ja poltti. Mikä haikeus, kipeys, kun mies, jota hän rakasti ja joka ei luultavasti mitään huomannut, matkusti pappilasta lomaltaan pois! Kun Julian täytyi hänestä erota: kun heidän täytyi erota, kuten Julia itsekseen sanoi! Lapsellista! Mutta — se juuri oli rakkautta: viatonta, ihanaa. Muu, joka sitten on tullut, on ollut laskelmaa: tingittyä, tyhjää, luuloteltua. Ihanin on ollut siitä poissa.

Ja kun tuo parhain ei ole saanut koskaan täyttymystä, niin tässä nyt on Julia Ihander, tällaisena.

Sitä miestä ei Julia sitten nähnytkään; hän meni palvelukseen Venäjälle ja siellä naimisiin. Sodassa lienee nykyään. Eläneekö edes? Eikä Julia hänen kohtalostaan enää oikeastaan välitäkään. Mutta se, ettei hän välitä edes sellaisen ihmisen kohtalosta, joka oli aikoinaan ollut hänelle kaikki kaikessa, hänen ainoansa, se sydämen ja sielun kuluminen kiduttaa häntä kaikkein tuskallisimmin, tuo todistus sydämen ja sielun voimattomuudesta: se, että ihminen on kuin jokin rapakivi, joka murenee ja rumenee kuin kastunut turve. Tulta hän niin rakastaisi, vilusta kärsivä!

Sitten, tuon ensimmäisen ja kauniin jälkeen, on ollut sellaista kuin on ollut. Avioliitto: miltei sattuma. Isä siellä pappilassa kuoli. Ja silloin puute astui kotiin. Äiti tuhlaavainen. Ja nyt ilmestyi pappilaan Oljemark, nuorena medisiinarina, ryhdikäs, kohtelias. Rakastui Juliaan, tietysti. Severi sen asian sielullisestikin aloitti. Aistit Juliassa olivat jo heränneet, leikitellen, nauraen; lihaksi on Julia niitä sitten oppinut kutsumaan, sen nimityksensä karkeutta kyllä usein kauhistellen. Komea ja rikas nuorukainen kosi, pyysi sekä Julialta itseltään että hänen äidiltään. Äiti tahtoi tytärtä toki hyväksymään loistavan kaupan. Äitihän oli sellainen: maailma on hänestä niin yksinkertainen, hän uskoo kauppojen lupauksiin. Ja tässä sitä nyt ollaan, eikä muuta saadakaan olla.

Siten oli Julian avioliitto syntynyt. Mutta ei hän nyt sitä ajattele: hän vain vapisee epämääräisestä tuskasta, joka on kuin kuoleman halua. Hän ei jaksa enää tätä elämää, ei tule siinä toimeen. Mitään ei häneltä puutu, — ei kai, — sillä hehän ovat rikkaita, joskaan hän itse ei ole rikas, kun ei saa eikä tahdo käyttää miehensä rahoja juuri mihinkään, omiin kaipuisiinsa; mutta mitään ei ole myöskään toivottavana, eikä hän mitään kaipaa. Hän on vain kuin rapakivi!

Kerran oli ollut yksi toinenkin, paitsi tuota nuoren tytön unelmoitua siellä pappilassa, — toinen, joka olisi kenties voinut antaa hänen elämälleen sisältöä: se mies, joka oli hänelle opettanut noita kasvien ja kukkasten nimiä. Hän oli asunut tässä kaupungissa, oli Juliaan rakastunut hänkin. Ovathan häneen niin monet miehet rakastuneet, sillä hän on ainakin ollut kaunis. Rakastuneet? Mitä on rakkaus? Enimmät ovat vain himoinneet häntä; sellaisetkin narrit kuin Blöcker, joka ei pyyteensä törkeyttä ole kieltänytkään, se hauska hupsu. Mutta se yksi oli tosiaan rakastanut: säälinyt syvästi hänen kohtaloaan, ei pyytänyt häntä itseään, ja koettanut neuvoa ja kehittää hänen miestänsäkin, joka juuri siihen aikaan alkoi turtua ja tulla omituiseksi, sukunsa perintätapaan. Ja vapauttanutkin hän olisi ehkä Julian, vaikka oli naimisissa, sillä hän rakasti. Mutta hän kuoli. Sekin melkein ainoa, ja ainoa, joka ymmärsi, kuunteli hänen pienimmätkin kaipuunsa, otettiin pois. Sitten on kaikki Julialle ollut yhtä ja samaa.

Ja joskus, varsinkin lapsuuden suloisten kuvien muistelemisen jälkeen, joista herää kuin kesästä, kukista ja linnunlauluista syksyyn ja sateeseen, tulee järistävä tuska, että kaikki on mennyttä. Mennyttä; ei saa enää syttyä, — eikä ehkä voi. Sellainen tuska tulee välistä hiljaisen haikeuden jälkeen, joka puolestaan kalvaa alinomaa, hetki hetkeltä, aina. Pelkästään kova työ pystyy hälventämään sitä haikeutta, askartelu kodissa aivan palkollisten tapaan, ja koti onkin suuri, joten siinä tarvitaan tällainen kolmas palkollinen tai piika. Piika kuin piika: tohtori Oljemark on nyt tottunut teettämään hänelläkin työtä aivan samoin kuin toisilla. Sisätyötä talvella; ellei se riitä, täytyy keksiä keksimällä lisää, ettei kalvavaan elämänsuruunsa nääntyisi. Ompelee, hoitelee kukkia. Keväisin on parempaa, iloisempaa: pääsee luontoon. Talvella nukkuvat kukat sisällä ruukuissa, mutta kesäksi ne autetaan ulos mustaan ja lämpöiseen multaan, tovereiksi toisille, jotka siitä mullasta itse nousevat. Ihana multa, jolla on mystillinen, hedelmöittävä voima! Synnyttämisen voima, ja kuolemaan kätkemisen lohdutus: maassa olisi parhain olla, poissa kaikesta!

Niin, keväisin menee häneltä parhaiten aika, — kun silloin oikein puuhaa. Mutta puutarhakaan ja sen kukat eivät tahdo riittää. Ihminen kaipaa ihmistä, eikä Julia enää usko ihmisiin, ei halua heidän seuraansa: on heitä tarpeeksi nähnyt. Eivät riitä puutarha ja sen kukat; yhä useammin tulee polte, haikeus, varsinkin iltahetkillä, jolloin ilman äärellä valo sammuu. Haikeus, että elämä kuluu näin… eikä muutoin voi kulua.

Jo ennen kuin Julialta vietiin hänen lapsensa, oli hän usein etsinyt unohdusta kuumeisessa hommailussa sisällä tai ulkona. Sitten oli sielullinen hätä kasvanut, tyhjyys lisääntynyt. Joskus hänestä tuntuu kuin joka puolella ympärillä olisi kuilu, johon hän tahtoisi heittäytyä, vaikka se vielä saattaa ponnahtamaan kapinoiden äyräältään takaisin.

Maire, tosin ilman Julian kaipaamaa rakkautta syntynyt, mutta kuitenkin hänelle rakas, sekin häneltä otettiin, niin tyhjäksi hänen elämänsä tehtiin. Tylysti menetteli Severi, kun erotti Mairen hänestä, lähetti sukulaistensa luokse, tietysti kasvatettavaksi kaikin puolin mallikelpoiseksi: älykkääksi, kaikki asiat ymmärtäväksi, muka. Oljemarkien tapaan Severi tahtoo varustaa hänet joutumaan hyviin naimisiin, ja ajoissa. Julia myöntää kyllä, ettei hän osannut Mairea kasvattaa, että hänen moraalistaan ei ole tueksi sille, jonka pitää tässä maailmassa menestyä. Myöntää, ettei hänellä ole tietoja —laskennossa eikä laskelmissa; ei varmuutta edes uskonopissa: ei halua väittää vasten epäilyksiään lapselle, että se ja se maailmanjärjestys on juuri paikallaan. Niin, hänellä ei ollut käsitystä, ettei lapsi saisi leikkiä ja viettää kallista aikaansa miten hänen lapsellinen olonsa vaati. — Se, että Maire jäi luokalleen, oli isästä tietysti paljon pahempaa kuin että hän oli oppinut isälleen makeilemaan, milloin esimerkiksi tahtoi rahaa johonkin Severiltä, joka on tullut yhä tarkemmaksi rahasta, siinäkin suhteessa sukuunsa muuttuen. Maire makeili, ja isä antoi — edes hänelle: ei voinut vastustaa lasta, hentoa, siroa ja herttaista. Mutta niin on Severi itse opettanut kaunottaren alun ehkä pahempaan päin kuin Julia hänelle usein totta puhumalla.

Ja kuitenkin: eikö Juliasta ole paikallaan, että Maire pääsisi maailmalle jo hyvin varhain? Ehkä hän itse oppisi pitämään silmänsä auki, ei olisi sellainen kuin Julia. Mairesta tulisi rikas. Jos hän oppisi pitämään silmänsä auki, ei hänen ainakaan köyhyyden vuoksi olisi pakko ottaa muuta kuin sellainen mies, jota hän rakastaa. Ehkä Maire olisi äitiään onnellisempi!

Mutta tyttären menettäminen on kuitenkin tehnyt Julia Oljemarkin elämän kaikkein lohduttomimmaksi.

22

Paljon tuntee Julia Ihander tällaisina sielullisen ahdistuksen hetkinä kadottaneensa, kun joutui Oljemarkien sukuun: kun kohtalo möi hänet arkipäiväiseen, tuskallisen täsmälliseen, pikkumaiseen, jopa abnormiin. Näiden hetkien jälkeen hän kyllä katuu arvosteluaan, koska Oljemarkit ovat erinomaisen kunniallista sukua, olleet sitä ammoiset ajat, sillä suku on sangen vanhaa. Mutta koskaan ei ole kuulunut siinä olleen mitään erikoista, fantasialle perustuvaa, vapaata. Erikoisella ei Julia juuri tarkoita mitään kuuluisuutta, ei mitään sellaisia lahjoja, jotka saavuttavat mainetta ja kunniaa, vaan hän rakastaisi ehkä kaikkein mieluimmin persoonallista erikoisuutta, hiljaisten kaipuittensa seuraamisesta onnellisia ihmisiä. — Oljemarkit ovat aina olleet virkamiehiä, enimmäkseen tuomareita. Asianajajiksi ei heistä ole, siihen he ovat liian kunniallisia; eikä Julia asianajajia kunnioitakaan, mutta se ammatti olisi toki vapaampaa, jonkinlaista omaa vastuuta vaativaa; ja saattaneehan advokaattikin joskus olla kunniallinen, jopa uhrautuva, sen Julia tietää: hän ei arvioi ihmisiä ammattien tai kansanluokkien mukaan. Niin, kokonainen liuta tuomareita on Oljemarkeissa ollut, tuomareita sukupolvesta toiseen, kihlakunnan tuomareita, ja mitä kaikkia titteleitä tuomareilla lieneekään! Tuomareita, pormestareita, eräitä pankinjohtajia: rahallisesti ja muutenkin varsin lujalle pohjalle perustettuja ammatteja; niihin Oljemarkit ovat pyrkineet, ja helppo on heidän ollut niihin päästä jo sukunsa vanhuuden ja arvon nojalla. Ja tuollaisiin sukunsa virkoihin kerran päästyään ovat he pysyneet niissä tanakasti: ovat ne ansainneet kunniallisuudellaan, mallikelpoisella säntillisyydellään ja intohimottomalla, jäykällä, hiljaisella ahkeruudellaan. — Enimmäkseen tuomareita! Joskus pappi, pankinjohtaja-poikkeuslajin lisäksi, jopa kerran piispa: Julian miehen isä. Piispa: korkein arvo koko suvussa. Piispa; mutta mitä tittelit Julialle merkitsevät? Tiettävästi hän osaisi piispaakin kunnioittaa, jos piispa olisi hyvä ihminen; mutta eivätkö vähän kaikki virka-arvot, etenkin korkeimmat, ole todellisesta, hiljaisesta kristillisyydestä syrjään vetäytymistä; ja eivätkö juuri korkeammat kirkonmiehet, kuten tuokin vanhan pappilan sotarovasti, tehneet Julian isänkin päiviä tuskallisiksi?

Ainoaakaan sotilasta ei suvussa ole ollut, paitsi tietysti tavallisia sotamiehiä, eikä alkeita taiteellisiin taipumuksiin, sillä Oljemarkit eivät osaa esimerkiksi laulaa, ja jos yrittävät, laulavat aina väärin: heillä ei ole korvaa yhdelläkään, ketä Julia on tavannut. Niinikään eivät Oljemarkit ole olleet liikemiehiä; ainoastaan joku suurissa liikkeissä palveleva konttoristi on heissä nähty, sivuhyppy ja poikkeus sekin, ja Oljemarkeista ikävänlainen poikkeus, tuo pienipalkkainen konttoristi: suvun vaistot liikemiesalalla olisivat vaatineet ainakin pankinjohtajaa, ja pelkästään sitä. Poikkeuksia siis konttoristi ja piispa. Ja vielä kolmas syrjähyppy, kun Severi Oljemarkista, piispan pojasta tuli lääkäri, ensimmäinen suvussaan; omituista, kai jonkinlainen rappeutumisen ilmaus: suku on niin vanhaa ja yleensä omassa veressään pysynyttä, sitä juuri mesallianseilla uudistamatta.

Severi Oljemark on ankaran kunniallinen mies, rehellinen, velvollisuutensa täyttävä kuin koko hänen sukunsa. Tuo suvun kunniallisuus, rehellisyys, arvo! Julia on kuullut välistä hiiskuttavan eräästä petturista Oljemarkien suvussa, — petturista, kuten häntä kutsutaan. Hän oli ollut juuri se konttoristi: oli kavaltanut liikkeen rahaa, — ei suurta summaa, — ja näki pakolliseksi lähteä merille. Merille hän katosi, sinne kuoli, kai hukkui. Hänestä ei esimerkiksi Severi koskaan tahdo puhua, ja jos erehdyksessä tai pakosta puhuu, tekee sen lyhyesti ja tuomiten, väheksyvästi. Konttoristi on hänelle ikäänkuin suvun mätämuna, josta ei tiedä, halveksiako vai ihmetellä häntä: surkuteltava olento, joka vaihtaa elämänsä varmalla maaperällä myrskyiseen mereen, ja vaihtaa lapsellisesti näpistelemällä! Julia ajattelee, että luonnollisesti ei sekään Oljemark olisi voinut kavaltaa muuten kuin hiukan näpistämällä, pienen summan. Ja siitä sai hän, pohjaltaan kunnon nuorukainen, niin katkeran kolahduksen sydämeensä, ettei koskaan Suomeen palannut. Hän oli Juliasta syvintä osanottoa herättävin koko Oljemarkien suvussa, tuo toisten armotta hylkäämä tai ihmettelemä tahi pilkkaama, onneton, unohdettu surun lapsi.

Severi oli ja on heimossaan oma poikkeuksensa. Suvun ihailema nuorukaisena ja nytkin, kuten jotakin hienoa poikkeusta sopii ihailla. Jopa eräiden suvun naisten jumaloimakin. Hän on — ja oli varsinkin nuorempana — kohtalaisilla lääkärinlahjoilla varustettu, ei suinkaan harvinainen kyky, ei mikään uuden keksijä. Mutta omana poikkeuksenaan hän on varmaankin degeneroitunut: hermostunut äärimmäiseen asti, sitä hermostuneempi, mitä vanhemmaksi tulee, kuoreensa sulkeutuva, siis sielulliselta rakenteeltaan heikko, kuten Julia myöntää itsensäkin olevan, mutta heikko itsekkäällä, tyrannimaisella tavalla, osaten kasvattaa heikolle sielulleen kilpikonnankuoren, kun se taas Julialta mielestään puuttuu.

Aikoinaan, silloin, kun Julia tutustui Severi Oljemarkiin, oli nuorukainen ollut vapaa ja iloinen: käytöksessään sovinnaisen vapaa, suvaitseva, oli sallinut ja nauttinutkin joskus pikarin viiniä, oli osannut sukkeluuksiakin, jopa kaksimielisyyksiä, tosin kai muilta tovereiltaan oppimiansa. Sellainen vapaus oli lisännyt kunnioitusta, jota Julia tunsi hänen korutonta ulkoasuaan ja rauhallista, ikäänkuin hänelle helppoa ahkeruuttaan kohtaan. Anteliaskin hän oli ollut, muillekin paitsi Julialle, jonka jalkojen juureen hän laski vilpittömästi kaiken suuren perintöomaisuutensa; ja hieno oli hän luonteeltaan silloin: ei komeillut rahoillaan tai käyttänyt niitä väärin, kuten siihen aikaan nuorten tapa oli, paljon enemmän kuin nykyisin. Altis ja auttavainen hän oli tovereilleen; harvemmin köyhille, piti näet köyhää itseänsä melkein aina syypäänä asemaansa: miksi ei se tai se ihminen tehnyt uutterammin työtä, tai tyytynyt vähempään, taikka ollut järkevämpi? Severi kohteli epäonnistuneita jo silloin jonkinlaisella ivalla; ajatteli niitä, jotka kompastuvat oman luonteensa heikkouksiin, kummastellen, tai piti rappiolle joutuneita välttämättömyytenä, jolle ei lähimmäinen voisi mitään. Sellainen oli Severi nuorena: rehellinen, suoraan silmiin katsova, hiukan iloinenkin; puhdas, siisti, säntillinen, mutta jo kylmähkö.

Mutta avioliiton lyhyinä vuosina on hän nopeasti muuttunut. Järkevä hän kyllä on nykyäänkin; ja käytökseltään ulkomaailman silmissä moitteeton; rehellinen, usein vakaumuksestaan tinkimätön: uhrautuisi luultavasti suuren vakaumuksen puolesta. Mutta Oljemarkien tavallinen sielunrauha, jota ei tarvitse ulkopuolisilla keinoilla luoda, valtiasmainen lempeys, jota voisi sanoa virkamiehyydeksi, on kadonnut. Häneen on varmaan päässyt joitakin Oljemarkeille vieraita ominaisuuksia. Mistä, mahdotonta ymmärtää! Eikö sekin anteliaisuus, joka oli ilmennyt hänessä etenkin nuorena ja välistä myöhemminkin, koskien tosin yleensä verrattain vähäisiä summia, eikö se ollut tunkeutunut häneen jostakin muualta? Eikö se ollut hänelle varsin liikaa: sellaista keveyttä ja vapautta, joita vastaan suvun kantaveri sitten on noussut? Liikaa vapautta heikolle, järkevälle, ainaista samanlaista rauhaa tai työtä tahtovalle verelle? Nuorempana, vielä avioliitossa, Severi maistoi joskus viiniä, josta Julia erittäin pitäisi, Julia, äitinsä tytär siinäkin suhteessa, ja myöskin isänsä tytär sellainen kuin isä oli ollut nuorempana. Niin, katsos vain Severiä: siihen aikaan hän maistoi viiniä ja tupakoi; mutta yhtäkkiä hänestä tuli joka suhteessa raitis! Viinit ja tupakan kielsi hän itseltään siksi, että tunsi sydämensä niistä hiukan rasittuvan, tai pelkästään senkin tähden, että sanoi sellaisen päätöksen olevan järkevää; ja hän on sitten pitänyt päätöksensä: horjumatta, itsepintaisesti, koskaan edes yrittämättä langeta. Helppoahan Severin on pitää päätöksensä, ajattelee Julia. Miksi helppoa? Koska Oljemarkeissa ei ole milloinkaan ollut muita intohimoja kuin säntillisyys. Julia ei lue intohimoksi sitä, että muutamat suvun nuorukaiset — muutamat, eivät suinkaan kaikki, sillä puhdasta se suku on, — ovat eläneet yhden tai pari ylioppilasvuotta kevytmielisesti, pääkaupungin tarjoilijattarien kanssa esimerkiksi; järkevän kevytmielisesti, siis varoen itseään katunaisilta tai ainakin taudeilta. Yleensä puhtaina nuorina naimisiin kiiruhdettuaan ovat he kyllä pysyneet sittemmin puhtaina, moitteettomina, uskollisina. Mutta nuokin, jotka siten nuorempina huikentelivat, tekivätkö he sen intohimosta vai järkevyydestä?

Severillä ei ole ollut seikkailuja senkään vertaa kuin joillakin suvun heikommilla; siinäkin suhteessa hän on Juliasta ikäänkuin vailla mielenkiintoa elämää kohtaan.

Raitis kaikin puolin on Severi Oljemark nykyään, moitteeton, säntillisesti virkansa hoitava. Mutta muusta hän ei välitäkään kuin säntillisyydestä koko elämässä: täsmälleen ylös vuoteesta; vaatteet, joiden on oltava tarkoin kunnossa, ylle; sitten pieni aamiainen, ja sitten sairaiden vastaanotto juuri totuttuina aikoina: minuutilleen ovet auki. Jopa tuntunee Severistä sellainen sairas, jonka tauti on niin mutkallinen ja vie tutkiessa niin paljon aikaa, ettei häntä saada ajoissa poistumaan lääkärin luota, melkein rikolliselta. Ainakin Severi on alkanut niitä usein ivailla: mitä auttaa heitä tutkia? Kun ihminen kuolee, niin kuolee. Ja kaikista tutkittavista olisi aina päästävä vanhojen, totuttujen lääkärikirjojen mukaan, samojen, jotka osaten Severi Oljemark aikoinaan suoritti tutkintonsa. Uudet teokset, lääketieteen edistysaskeleet, ovat hänestä aivan epäilyttäviä, ja varmaan hermostuttavia. Uusiaikaiset kilpailijat sitä mukaa joskus suorastaan vihattavia: sellainen on kuhnetohtori Ruusunen. Tuttua, säännöllistä kaipaa Severi yhä enemmän. Työtunneilta säännöllisesti päivälliselle; sitten hiukan kävelylle, jopa joskus lisäksi Suomalaiseen Seuraan, nykyäänkin vielä, ja tunti illallisen jälkeen levolle. Suomalaisessa Seurassa kävi hän muinoin ahkerammin; oli silloin suuresti innostunut puolueasioista ja puolueensa aatteista, niin innostunut, että oli tärkeimpiä henkilöitä, kun kaupunkiin hommattiin suomalaista sanomalehteä, sitä, joka nyt vieläkin elää, Rolf Idellin hoidossa. Mutta ensimmäinen lehtiyritys meni nurin, ja Severi Oljemark sai maksaa kuluista parhaan osan. Ja Suomalaisessa Seurassakin täytyi hänen hellittää kukkarostaan takuita eräiden hulttioiden puolesta. Ne takuut eivät olleet suuria, mutta takuuseen ei Severi enää koskaan mene, eikä sanomalehtiä kannattamaan tai muihin rahoja kysyviin yhteishommiin. Vekseleihin hän ei koskaan piirrä nimeään. Hän oppi nopeasti ja vähästä! Rahallisten ansain pelko poliittisen katkeroitumisen, epäuskon ja epätoivon lisäksi: se osaltaan pitäneekin häntä nykyisin melkein poissa Suomalaisen Seuran yrityksistä. Siitä, että ensimmäinen suomalainen lehti meni nurin, — nyt on lehti uudella taloudellisella perustalla, — syytettiin myöskin Severiä, kuten muitakin; mutta erikoisesti hän otti syytökset korviinsa ja sulkeutui suomalaisten hommista syrjään. Tuskin lähtee hän joskus iltamiin.

Kuitenkin hän on vielä intresseerattu politiikasta, — Juliasta iloinen ilmiö, — sillä tavoin, että tahtoo lukea lehdistä uutisia ja kuulla joidenkuiden merkkihenkilöiden otaksumia, sellaisten kuin esimerkiksi Rolf Idellin. Mutta saatuaan tietonsa hän jälleen sulkeutuu, on pessimistinen. Millään seurain tai yhdistysten yrityksillä ei hänen mielestään enää pelastuta Venäjän painostuksesta. Maan ulkonainen hätä synkistää Severiä entistä pahemmaksi. Jonkun kanssa tuokion puheltuaan hän vetäytyy jälleen yksilölliseen kuoreensa, täsmälliseen virkatyöhönsä, ja tilastotutkimukseensa, jonka hän on keksinyt itselleen, samoin kuin Julia kukkasensa ja puutarhansa. Kuivaan jokapäiväisyyteensä! Vaatia ruokansa, juomansa; torua Juliaa, jos siinä suhteessa jokin erehdys sattuu; lukea sanomalehtensä; jutella politiikan lisäksi naapureista, kun on kuullut heistä kaupungilla käydessään tai talon vierailta jotakin uutta, ja jutella heistä ikäänkuin voitoniloisesti, jos he ovat hairahtuneet, kylmästi ja pitäen hairahtuneita typerinä; — sitten mennä iltatyöhönsä, tilastolappujen ääreen, ja lopulta nukkumaan määrätyiksi tunneiksi. Sielullisen ahdistuksen, epätoivonsa hetkinä Julia ajattelee kapinoiden: —Ja hänelle, hänelle on minun hyväilyt annettava, kuten ruoka ja terveellinen yöjuomakin valmistettava.

Sellainen on Julian hiljainen koti, joka nyt on lapsetonkin.

Julia säälii ja koettaa ymmärtää Severiä, mutta…!

Mikä koti! Millaiseksi on Severi sen tehnyt: riistänyt Mairen häneltä!

Koti sellainen kuin varmaan kaikkien Oljemarkien koti on ollut; huonekaluissa ja talouskapineissa paljon jaloudellaan arvokkaita niinkuin vanhaan sukuun pakostakin on täytynyt tulla: jokin mahonkinen lipasto, jokin kullattu peilipöytä, hopeiset kandelaaberit jne. Mutta kaikki mauttomien rinnalla. Eikä Severi anna hävittää mauttomia: ne ovat sukuesineitä, ja kelpaavat Severille; sitä kelpaamista Julia ei aivan kunnioita. Mahdotonta on sovitella kauniita ja arvokkaita rumien kanssa sointumaan. Julia myöntää tosin itselleen, että turhuutta on tavoitella sitä kotoista viihdyttävyyttä, jota hän kaipaisi; sillä voisihan rikas käyttää varansa parempaankin kuin kaunisteluun: sitä tulisi käyttää ihmisten hyväksi, puutteen poistamiseen köyhien keskuudesta. Mutta eihän Severi paljon köyhistä välitä. Eivätkä autetut olekaan aina hyvillään avusta: eivät ole kiitollisia. Hänellä on omat kokemuksensa eräistä köyhistäkin: hän on käynyt heitä auttamassa, — säästäen heille omista pukurahoistaan, — ja useimmat heistä ovat jotakin saatuaan vaatineet lisää; tai arvostelleet lahjoja, jopa sepittäneet lahjoittajasta narrillisia juttuja, jos hän on ollut avomielinen, puhunut heille omista suruistaan, pienemmistä tietysti. Mitä he sitten olisivat sanoneet, jos hän olisi paljastanut koko sydämensä, rikkaan ihmisen huolet. Vaatia lisää, arvostella, kannattaisiko rikkaan antaa vielä parempaa: pilkkaako kansa hyvyyttä? Onko hyvyys siitä tyhmyyttä? Onko Severi siinä suhteessa oikeassa, ilman kokemuksia? Ei ole Julialla enää oikein kansaakaan. Ja koti on Severistä valmis, täydellinen, siitä ei puutu mitään.

Omituista: postimestari Mölsé, tuo hupaisan lauhkea, mutta liian kuumaverinen juovuksissa, se ensin opetti Julian arvostelemaan kotiaan, puhumalla, millaista tavatonta hän, Mölsé, kodilta toivoisi. Se arvostelu heräsi Juliassa silloin, kun Maire täytyi panna Helsinkiin kouluun. Julia ajattelee nyt paljon kotiaan; ei pidä siitä, ja rakastaa kuitenkin sitä. Onhan se koti hänen huolensa nähnyt; kuten tuttava on tuokin uusiaikainen kaappi, jonka päällä sirot kandelaaberit ojentelevat mutkaisia käsivarsiaan, tai salin sohva, joka ei tahtonut sopeutua, eikä sopeudu, minnekään, tai istumisesta vaaleaksi kulunut keinutuoli kullatun peilipöydän vieressä. Mutta hän on koettanut tehdä kotinsa kodikkaaksi. Siksi hän ei tiedä, mitä hän siinä rakastaa, mitä ei, — mitä noista esineistä, joita hän miltei pelkäsi, kun näki ne ensin Severin isän kotona, juhlallisesti ja arvokkaasti sijoitettuina, mutta keskenään riidellen. Nyt — onko hän niihinkin perehtynyt, sopeutunut kuin johonkin välttämättömään? Julian oma huone on kuin vastapainona muulle. Se on äärimmäisen yksinkertainen, tuskin siinä on huonekaluja laisinkaan; sänky niin kapea kuin kerrotaan olevan luostarien nunnakammioissa; ainoastaan pieni, paikoin kullattu rokokookaappi on siinä ylellisyyttä, ja kukkaset, jotka ikkunalla levittävät kukkiessaan epäterveellistä huumaansa.

23

Rouva Oljemark ja insinööri Tistelberg eivät tavanneet muutamaan aikaan. Kaikki oli kaupungissa ennallaan. Oskar Klingstedtistä ja kadonneista koulupojista oli vähän lakattu puhumasta.

Mutta sitten alettiin jutella, jonkin ajan kuluttua taas entistä enemmän, puutarhuri Sutelinin tytöstä, ja tavalla, joka sai Juliankin pistäytymään Sutelinilla, toivossa auttaa, ei uteliaisuudesta. —Sutelinin talo kaupungin reunalla on huonossa hoidossa ja ränsistynyt. Se on ollut aikoinaan maalattu keltaiseksi, mutta väri on karissut pois, joten se näyttää mustalta ja homeiselta. Aitaa ei rakennuksen ympärillä ole, mutta vanha portiksi aiottu paikka kuitenkin patsaineen, ja toisen patsaan vieressä lepää pino mätäneviä hirsiä. Kauempana pihalla jälleen kierrättää kulkijaa kasa olkia, sinne tänne hajonneena; sitten on tiellä ruiskukannu tai korvo, ja lopuksi ruostunut rullaäes.

Melkein keskelle pihaa on kyhätty navetta, josta leviää kitkerä haju ja jonka lähelle on availtu kukkamaita, rikkaruohon ja pääsiäisliljojen kilpakenttiä.

Vanhoista hirsistä kyhätty navetta aiheutuu siitä, että Sutelin harjoittaa nykyään varsinaisen ammattinsa ohella myöskin karjanhoitoa, maidon, voin ja juuston myyntiä. Kauppaliikkeen tapaisena on perheellä keittiö.

Keittiön portailla, jonne näkyy kolme ansaria tai lasiruuduilla katettua taimilavaa ja niitä alempana kaalismaa, siellä estävät tulijain askeleita luudat, lapiot ja luutturievut, joita on levitetty portaitten kaiteille. Keittiö on jaettu kahteen osastoon, väliaitana tiski, jonka takana maitoa myydään, ja vieressä hyllyt, joilla kotitekoisia juustoja pidetään, kesällä kärpästen suosimia juustoja.

Tiskin takana ähkii tavallisesti rouva Sutelin maito- ja kermamitat kädessä, tavattoman lihava ja lyhyt nainen, lihavuuttaan keinumalla kulkeva. Joskus siellä tapaa itse puutarhurinkin, lyhyen, vantteran miehen, jolla on punainen naama, hatara, omituisen hieno ja kihara tukka ja melkein aina sikari kynsissä. Lapsistakin näkee välistä toisen, tuon Ester-nimisen pikku tytön, mutta nykyään harvemmin kuin vielä menneenä vuonna.