SORRON LAPSET (continued 4)

Tausta keittiöstä kuuluu kotiin eikä yleisölle, kaikenlaisine sekaisin heitettyine rojuineen. Hellalla porisee miltei joka hetki kahvipannu, ahkeran avioparin työhönkiihottaja, jopa usein, kiireimpien hommien lomassa, ainoa ravitsija. Sisäovesta, joka paukahtelee yhtä mittaa, etenkin lasten siitä edestakaisin rientäessä, näkee ruoka- ja makuuhuoneeseen: näkee ruokapöydän, jossa kärpäsillä on talvellakin tekemistä, sillä melkein kaiken päivää siinä on ainakin sokeria ja muutama vehnäskönttä, sekä valtavan rautasängyn, vuode peittämättömänä, levällään. Tuon huoneen seinillä on väripainoskuvia, leninkejä, housuja, paperikukkia, sanomalehtiä, laskuja, samoin kuin pöydälläkin ja lipaston päällä. Siellä nukkuvat isä, äiti ja poika, nimeltään Jalo Julku, mutta tytär pienessä, kapeassa lokerossa, jota sanotaan saliksi: pienikokoinen Ester alkaa näet jo tulla tyttöikään.

Tänä myöhäissyksyn päivänä, — surkeantuntuisena päivänä, sillä on satanut räntää, ja pihaa peittää lumensekainen sohjo ja räystäät tippuvat pitkin pituuttaan kylmää vettä, — käy Sutelinin keittiössä erimoinen rähinä, muuten vanhastaan tuttu niille kaupunkilaisille, jotka tilaavat sieltä maitoa ja ostavat voita ja juustoa; enimmäkseen vähävaraisia nuo kauppatutut ovat. Puutarhuri itse siellä rähisee, yksikseen, vaikka ei huoneessa yksinään ollen: sillä kun hän on oikein kiihtyneellä päällä, oikein punainen, ei hänen vaimonsakaan uskalla edes valittaa, saati sitten väittää vastaan, sen vähemmin lapset, joista poika nyt seisoo selin ikkunan edessä, ja tyttö istuu tuolilla halkolaatikon vieressä, uppiniskaisena, ylimielisenä, nenä pystyssä. Eikä Sutelin välitä vieraistaan, kun hän oikein pauhaa; ei nytkään, vaimonsa mittaillessa voita ostajalle ja kääriessä sitä hiljaa huokaillen paperiin, silmissään äärimmilleen rasittunut, tuskallinen ilme.

"Sinun ei tarvitse puolustaa sisartasi! Sinun ei tarvitse, mokoma mies!" huutaa Sutelin täyttä kurkkua Jalo Julkulle, niin kiivaasti, että tukka hänen päässään värisee; hän seisoo tiskin vieressä, syrjittäin ostajiin, puhuen pojalleen, ja lyö raivoissaan nyrkillään tiskiin, lyö kerran, lyö toisen: rahat tiskillä hyppivät koholla. "Sinun, Jalo, ei tarvitse puhua mitään. Sinä pidät turpasi kiinni, mokoma merirosvo! Minä se olen, joka tässä ja täällä vastaan tyttärestäni. Sinusta ei ole hänen vartijakseen."

"Ei Ester ole sellaista tehnyt", huokaa rouva Sutelin viimein, puhuen hiljaa, ikäänkuin pelkästään ostajalle.

"Minä nyljen elävältä Laina Suomelan", karjuu itse Sutelin. "Mitä asiaa hänellä oli tänne tulla! Koskaan hän ei meiltä osta, mutta juoruja kuljettaa. Trulli hän on, trulli! Valheita! Minä haastan hänet vastaamaan kunnianloukkauksesta. Neiti Suomela on porvari: hän tietysti luulee, että siitä, joka kuuluu sosialisteihin, voi juosta juttelemassa mitä tahansa. Mutta minä näytän, kaikille! Ester — eihän Ester ole sellainen? Niin… minä kasvatan itse lapseni…"

Utelias ostaja, erään asioitsijan piika, tiedustelee, mistä on nyt kysymys. Herra Sutelin on väsynyt ärjymisestään, jota on saattanut jo kauankin kestää; hän vain kiroilee vastaukseksi, kiroaa kimeästi ja katkerasti ja pusertelee polttavaa otsaansa, vapisee ja ähkii. Rouva Sutelinkin voihkii; ja yhtäkkiä, kun mies on vaiennut, purkautuu hänenkin suustaan haukkiminen, samalla kun silmät hänen myhkyisen otsansa alla kipenöivät ja kyräilevät, purkautuu sähisevinä sanoina:

"Neiti Laina Suomela! Suomettarelainen! Nylkeä hänet pitäisi… Antaa hänelle sellainen potku, että… Keksii sekin! Se itse se kantaa juorukonttia! Ja sitten tulee meille neuvomaan: ii-ii! Entä vielä tohtorinna Oljemark! Se rouvahan se kaikissa tölleissä luutii…"

"Tämä ei ole mikään tölli", oikaisee herra Sutelin. "Talo tämä on… omalla, rehellisellä työllä hankittu talo. Ja kovalla työllä! Minä olen tehnyt työtä! Kunpa lapset olisivat sellaisia kuin isä. Mutta ei. Toista oli Sutelien suku, Sudellit! Heitä on ollut arvoviroissakin, juuri niin, näitä Sudelinejä." Ostajalle hän selittää: "Sellainen on nimemme ollut satoja vuosia, vaikka minä olen sitä muuttanut suomalaisemmaksi. Niin, Loviisassa poliisikomisaariuksena palvellut Sudell on saanut keisarillisen mitalinkin. Kunnian väkeä olemme aina olleet… Ja nyt häväistään! Meidän Esteriä!"

"Hyh, rouva Oljemark", myhähti rouva Sutelin, jatkaen omaa ajatustaan. "On se kuljeksinut jonkin herran kanssa ennenkin, lehtorin, ja nykyään insinööri Tistelbergin, sen seipään. Mutta mitä, Herran nimessä, on neiti Suomelalla tässä asiassa? Vanhapiika! Kunhan tekisi itse lapsia… sitten voisi opettaa muita lapsia kasvattamaan. Niin, niin", jänkkäsi rouva Sutelin, "hän kuuli muka kaupungilla puhuttavan pahaa Esteristä. Meidän Esteristä!" Viimeiset sanat tulivat itkevällä äänellä. "No, miten sen olette kuullut? kysyin minä. Mistä sen kuulit, sano? Mutta eipäs kelvannut sanoa. Mistä hän sen olisi kuullut. Tietysti Holmbergin akalta, rouva Holmbergilta, joka meitä aina syö; jonka mielestä Sutelinit ovat kaupungin suurimpia roistoja; joka haukkuu meitä sioiksi, kun hänen miehensä nyt on päässyt terveyslautakunnassa — pikkulain tarkastajan arvoon. Hahaa: kurkistelkoon nyt sellaisiin paikkoihin! Varmaan se viisas vanhapiika on kuullut vain tältä tarkastajatar Holmbergilta, että meidän Esterin luona kävisi miehiä! Herra Jumala siunatkoon! Herra Jumala! Postimestari ja… ja… Herra Jumala!"

Rouva Sutelin itki.

Puutarhuri Sutelin joutui uudestaan raivoon, kun kuuli vaimonsa toistavan tarinaa, niin se häneen koski. Jälleen hän lensi punaiseksi, imi sikariaan, kopisti nyrkkiään tiskiin, menipä hellan luoksekin ja takoi sitä siihen, ärjyi tyttärelleen Esterille:

"Se on vale! Raaka, kirottu vale. Sellainen sinä et ole, Ester, vaikka sinut monasti kyllä potkaisisin kotoa kadulle. Sillä oikea lapsi sinä et ole. Sinä et tahdo muistaa, miten minä olen saanut sinun tähtesi tehdä työtä, sinun ja Jalo Julkun, ja niin te palkitsette minut! Etkö ole nähnyt, miten minä teen työtä! Pilkkoiseen pimeään asti illalla, ja rankkasateessakin viljelyksillä. Ja Jalo Julkukin se vain makaa: sitä te osaatte, nykyaikaiset lapset. Ja kumminkin minä olen kasvattanut teidät! Te olette saaneet opetusta enemmän kuin moni muu, enemmän kuin aikoinaan minä; jos minä olisin niin paljon saanut, olisi minusta tullut herra, sen minä takaan…"

"Jopahan!" sanoo Ester. "Kenraali kai…"

"Kenraali!" toistaa Sutelin ällistyen, ja hänen harvat hiuksensa karkaavat pystyyn katkerasta vimmasta. Hän alkaa taas ärjyä, kaikki mahdolliset kirosanat etsien, toinen toistaan karkeampia:

"Suu kiinni. Häpeäisit, Ester! Että sinä uskallatkin! Mitä sinä olet? Koulua olet saanut käydä; yhteiskoulua pidetään nykyään kaikkein parhaana kasvatuslaitoksena… mutta humbugi se kai on, koska tytöistä kasvaa tuollaisia. Ja pojista ämmiä, kuten tuo Jalo. Iso mies: leikkii puusapeleilla. Minä poltan ne sapelit, usko minua, Jalo. Minä katkon ne, ja katkon päähäsi. Minä ajan sinut pois kotoa. Saat mennä. Ja sinä, Ester, et myöskään pysynyt koulussa, etkä tahdo mitään tehdä: auttaa vanhempiasi, jotka teitä elättävät ja saavat raataa päivät ja yöt tähtenne, sinä Ester!"

Rouva Sutelin oli jälleen vaiti. Mies huusi ja ilmaisi koko asian ostajille, joita tosin ei ollut lisäytynyt monta, mutta kyllin halukkaita tiedoille. Sutelin sanoi tehneensä enemmän kuin moni muu isä lastensa kasvattamiseksi. Ja se olikin totta. Hän, hellästi lapsiaan rakastava isä, joka oli ylpeä heidän pienimmistäkin avuistaan ja ansioistaan, oli pannut sekä poikansa että tyttärensä kouluun. Mutta kolme vuotta koulua käytyään erosi Jalo Julku koulusta, jäädessään toiseksi vuodeksi kolmannelle luokalle. Isä arveli, että kenties se olisikin parempi, onhan rautateillä vakava toimeentulo. Ja kun poika oli sattunut joutumaan yhteiskouluun vähän liian myöhään, pitkän matkaa toisella kymmenellä ollessaan, niin pääsikin hän harjoittelijaksi yhden vuoden kotona laiskoteltuaan, — harjoittelijaksi ei rautateille, vaan telegrafiin. Sieltä erosi hän kumminkin parin kuukauden päästä sillä syyllä, että telegrafi oli nykyään niin venäläistytetty, ettei kunnon suomalainen julkeaisi siinä kuitenkaan palvella. Sitten oleskeli Jalo Julku jälleen kotosalla, auttoi isäänsä puutarhassa, alakuloisena ja happamin mielin. Sitä teki hän, kunnes rupesi laulajaksi kaupungin Työväenyhdistykselle, kuplettilaulajaksi. Nyt riitti hänellä kotona, pikku Esterin avulla, tekopartojen sommittelua ja koreiden pukujen ompelemista, joihin tarpeisiin isän oli annettava rahaa. Isä ahersi ja teki rahaa. Ja kaikissa työväen iltamissa kävi Sutelinin perhe katselemassa esiintyvää poikaansa. Ja itse Sutelin alkoi kehua kaupungillakin, iloisesti nauraen, että heidän Jalo Julkullaan oli hyvät laululahjat:

"Musigaaliset lahjat."

Ne lahjat oli Sutelin huomannut pojassaan jo lapsena, kun Jalo Julku oli niin hyvin matkinut koiria tai pientä vuohta; niin merkilliseltä oli kuulunut, kun lapsi oli portailta määkinyt kaulaansa naputellen:

"Bää-ää-ää-ää!"

Sutelinin mielestä oli heidän suvussaan ollut jo ennenkin taiteellisia lahjoja. Mielellään antoi hän nyt Jalolle ja pikku Esterille rahoja heidän hommiinsa.

Ester, nuorempi, oli ollut suomalaisen yhteiskoulun ensimmäisellä luokalla. Ja siihen hän jäi: ei tahtonut enää kouluun. Vanhemmilla, omin voimin maailmassa taistelleilla ja alinomaiseen työhön tottuneilla, ei ollut aikaa häntä estellä, jos ei taitoakaan eikä tietoja kouluasioista: ajan vei maailmansodan alkupuoli ja hetki, jolloin täytyi puuhata rikastuakseen, sillä silloin saattoi rikastua. Ester jäi koulusta kotiin. Hän tahtoi parin vuoden kuluttua näyttelijäksi, ja hänestäkin tuli statisti Työväenyhdistyksen harvoihin näytäntöihin. Nyt hän alkoi ommella, harsia, liimailla kulta- ja hopeapapereita, ja ostella silkin ja sametin kappaleita. Oikein hyvin hän oppi ompelemaan, ajattelivat Sutelinin vanhukset. Ja kuinka soma oli Ester varsinkin kun hän ompelutti itselleen näytäntöihin pukuja ompelijattarilla. Ester oli todellakin pikku neiti, alkoi tulla neidiksi! Huippaili kaupungilla, edestakaisin Ankeriasta eli Sisiliskon pyrstöä. Ja Jalo Julku kuljeksi toisaalla.

Vanhukset tekivät kotona työtä, mies otsansa hiessä, kaalismailla tai navetassa, vaimo vieläkin kuumemmassa hommassa: hellan ääressä juustoa keittäen, tai lönkytellen hänkin siitä navettaan, ansareille tai kaalismaille, vilustumisesta välittämättä, ja taas sisälle, lonkissaan ja sydämessään pistokset ja lihavuuden kivut, kolotukset ja ahdistukset, jotka painoivat hänet vähän väliä tautivuoteelle, turvautumaan väkevään kahviin, ei lääkäreihin, sillä hankalia ja vastenmielisiä olivat lääkärien neuvot: hänen olisi pitänyt elää kasviksilla kuin sika tai herrasväet. Navetassa ja keittiössä autteli mies Kristiina-rouvaa, ahkeraa vaimoa ahkera mies. Kolme oli heillä lehmää, joita he yhdessä syöttivät, lypsivät. Vuorotellen nähtiin heidät pihalla likaämpäreitä kantamassa, miehellä sikari suussa, vuorotellen mustaa kahviaan keittämässä. Kilpaa vaimonsa kanssa herra Sutelin kärsi rasituksesta ja vilustumisesta johtuvat päänsäryt ja välistä kuumeetkin. Afääri kävi hyvin, sodan jatkuessa yhä paremmin. Ainoa harmi oli herra Sutelinilla tuo Jalo Julku, joka pian oli kuusitoistavuotias, mutta juoksi metsissä pikkupoikain kanssa tai purjehti talvisin lahden puhtaaksi lakaistulla jäällä luistimista ja parista äitinsä lakanasta tekemällään jahdilla, sisaren ottaessa nyt tanssitunteja erään ruotsalaisen leskirouvan luona.

"Oikein hienon ruotsalaisen rouvan, aatelisen von Lindroosin", sanoi puutarhuri Sutelin. Hän oli kyllä ankara suomenmielinen, niin sosialistiksi kuin lukeutuikin, mutta eihän silti tarvinnut vihata ruotsalaisista niitä, jotka olivat todella hyviä.

Ester oli luopunut Työväenyhdistyksen näyttämöltä ja aikoi nyt tanssijattareksi. Jalo Julku samaten, mutta varvastanssijaksi, hän oli siihen mielestään sopivampi. Ja yhä kalliimmiksi aineiltaan tulivat Esterin vaatteet; milloin toi hän kaupungilta komean kapan, milloin pitsejä, tai kantoi suuren hatun, joka oli ollut hyvin halpa. Mutta hatusta tulikin sitten puodista iso lasku, ja samoin pitseistä ja kapoista. Sutelin suuttui ja leppyi. Mutta kerran huomasi hän, että häneltä oli kadonnut rahoja siitä pahvilaatikosta, johon hän ja Kristiina niitä panivat puodissa kauppoja tehdessään ja jota aina, kun keittiö pantiin kiinni, pidettiin makuuhuoneessa, nurkassa tuolilla. Ester myönsi, että hän oli tarvinnut niitä rahoja, pari sataa markkaa. Sutelinin raivo ja ärjymiset olivat suuret; mutta pian hän asian unhotti, samoin kuin kassalaatikkonsa tuolille, ja teki työtä kahta ankarammin.

Ja nyt oli neiti Suomela, tuo yhteiskoulun opettajatar, Esterin entinen opettaja, tullut kertomaan, että puhuttiin Esteristä vallan hirvittäviä. "Siveyden vartija, vanhapiika!" pilkkaa rouva Sutelin neiti Suomelaa, miehen kertoessa tapahtumaa ostajille. Niin, Laina Suomela oli sanonut leviteltävän huhua, että jotkut olivat nähneet Esterin ikkunan alla tuoreita miehen saappaiden jälkiä, ja kalossien jälkiä! Sutelin vaati opettajatar Suomelaa ilmaisemaan, kuka sellaista oli kaupungilla jutellut. Mutta eipäs sopinut ilmaista; vastasi vain, että jotkut sitä juttelivat. Sutelin vei neiti Suomelan heti tarkastukselle Esterinsä ikkunan alle, sydämessään kauhistus, tuska, katkeruus, isänviha ja pelko; mutta, Jumalan kiitos, ei siellä ollut saappaan jälkiä savessa, sen voi neiti Suomela itse nähdä. Sutelin ei Esteristä sellaista uskonut. Ilkeää juorua: sen voi neiti Suomela vakuuttaa noille pahansisuisille Sutelinin naapureille. Ja neiti Suomela poistui, kehottaen Sutelineja pitämään silmänsä auki, varmuuden vuoksi; sanoi joutuneensa tänne ainoastaan sattumalta: kun oli mennyt tästä ohitse tavallisella voimistelukävelyllään, piti hän velvollisuutenaan, koska rakasti ahkeria kunnon ihmisiä, ilmoittaa heille, mikä kunnoton vaara nykyisenä pahenevana aikana saattoi liukkaalla maailman polulla kohdata.

"Varokoon itse itseään liukastumasta!" huutaa rouva Sutelin yhä katkerana, loukattuna. "Voi se olla hänellekin jokin kompastus tarjolla!"

"Mutta Ester ei ole kompastunut", väittää herra Sutelin yhä samaa asiaa. "Kyllä minä Esterin tunnen! Tai jos… minä tapan sinut, Ester, jos jotakin sellaista hiukankin huomaan! Sinä tiedät, että Aleksander Sutelinin uhkaukset eivät ole sitä… eivät ole leikkiä. Nyt, koreasti, sinä alat tehdä työtä! On jo aika! Sinä autat äitiäsi lypsyssä…"

"Eikös sianhoidossa", ivailee Ester. Heillä on nyt sikakin, ensi kertaa viime keväänä kasvuun pantu.

"Niin juuri, sianhoidossa!" karjuu Sutelin. "Itse sinä syöt sianlihaa…"

"Ja lihotan itseni. Eikö isä ymmärrä… tanssia minä tahdon. Ja kaikenlaista muuta…"

"Kuinka sinä sanot?" huutaa Sutelin. "Nyt koko maailma saa kuulla, että minä sinut hylkään. Saat mennä Kastematosi häntään, siellä kuitenkin oleksit! Saat murtaa sydämeni, vanhempiesi sydämen. Saat ajaa minut hammasta purren hautaan. Huono lapsi sinä olet, kelvottomia heittiöitä te molemmat!"

"No sitten me mennään kanssa, Ester ja minä!" sanoo ikkunan luota poikakin, Jalo Julku. "Kun ei kotona anneta rauhaa, niin meri kutsuu. Ja Ester…"

"Mitä Ester?" huutaa puutarhuri.

"Esteristä tulee tanssijatar. Sitten näette, kun hän Helsingissä… Ja Pariisissa vielä Salomena. Ja kantaa teidän päätänne vadissa, sydämetön isä", lopettaa poika katkerana.

Tämä kalahtaa Suteliniin. Tämä on jo liikaa. Hänen katkeruutensa muuttuu yhtäkkiä haikeaksi.

"Menkää!" huutaa hän lyhyesti. "Tule, Kristiina, tule pois! Antaa heidän mennä. He eivät tiedä, mitä he tekevät."

Ostajat lähtevät naurahdellen, ja rouva Sutelin seuraa miestään, joka on yhtäkkiä kadonnut keittiöstä. Makuuhuoneessa hervahtaa Sutelin tuolille istumaan, kumaraisena, väsyneenä, työstä kangistuneet kädet riipuksissa. Siinä hän istuu vaiti, hengittää raskaasti, tuijottaa. Vaimo silittelee hänen hapsiaan. Sutelin valittaa:

"Siihen taitavat mennä lapset. Eivät tottele. Sellaisia raakoja uhkauksia! Päätämme — vadissa! Enkö ole heitä neuvonut…? Emmekö ole heitä kasvattaneet. Ja heitä varten olemme tehneet työtä… niin kovasti! Tyhjästä olemme alkaneet; tämä talo on maksanut meille verta, ei pelkästään hikeä."

Köyhä puutarhurin renki oli Sutelin ollut Loviisassa. Siihen aikaan oli hän ollut nimeltään Johansson: sitten, tänne muutettuaan, muutti hän nimensäkin, ensi Sutelaksi, koska hän oli mielestään työssä, ja syönnissäkin, oikea susi, ja koska nimien suomalaistuttaminen oli silloin yleinen tapa. Kun hän sitten vaurastui, tuntui hänestä Sutelin, tai joskus Sudelin, nimenä hienommalta. Loviisassa hän oli tavannut Kristiinankin isäntänsä luona palveluksessa. Olivat mielistyneet toisiinsa, ja rakastavat toisiaan yhä hellästi. Monta ponnistusta ovat yhdessä kestäneet. Asuivat ensin vuokralla tässä samassa talossa, säästäen kolikko kolikolta, kooten yhteiseen pesään. Tuli sitten heille onnen aika, tämä maailmansota. Heillä oli yksi lehmä. Maito ja voi kallistuivat nopeasti. Juusto rupesi kelpaamaan vähän huonompana kuin ennen. Ja kaalitkin alkoivat jotakin kukkaroon tuottaa. Sitä paitsi salli tilaisuus nyt gulassata messinkirojulla, tinalla, vanhoilla säkeillä, jos jollakin. Niin tuli Sutelineista yhtäkkiä miltei rikkaita. Lehmiä lisää, rahaa pankissa, ja talo heidän omansa. Hyvää ja onnellista olisi nyt kaikki, ellei varsinkin tuo Ester, — tällainen häpeä, koko kaupunki huutaa.

"Ei se voi olla totta!" lohduttelee rouva Kristiina Sutelin. "Minun Esterini, niin nokkela, viisas… Ja lapsi!"

"Jota minä pienenä makuutin rintaani vasten", valittaa herra Sutelin. "Mutta silmällä täytyy pitää. Minä naulaan hänen ikkunansa kiinni, ja sanon hänelle ja Jalo Julkulle kovat sanat. Ellei Jalo Julku rupea ahkeraksi, saa hän mennä vaikka virolaiseen perunajaalaan…"

"Jeesus siunatkoon!" huudahtaa rouva. "Hyh, merellä on miinoja! Hukkuu. Ei, ei niin."

"Hukkukoon. Mutta merille sanoi tahtovansa. Minne hän pääsisi. Eipäs pääse poika, haha. Edes Viron jaaloja ei nykyään kulje. Mutta joutaisi hukkua, uittaa itseään. Niin ymmärtäisi, mitä kunnon isä hänelle merkitsee. Ja Esterin ikkunan minä…"

"Niin ei ainakaan kaupungin rakeilla ole haukkumista", sanoo rouva Sutelin.

"Kuules, yhtenä yönä minä olin kuulevinani siellä jotakin. Kaalinvarkaita ne kai olivat… Kelpaa nyt ihmisille Aleksanderin kaalit. En, en minä Esteristä sellaista voi uskoa, hänen silmänsäkin ovat niin… On lapsi… uppiniskainen…"

"Niin, niin on. Ja kenenkäpä muun tämä olisi kuin Holmbergin akan juonia? Minä sanon hänelle vielä, — en tervehdi häntä. Mutta mennään nyt puuhiimme. Lehmäraukat jäivät lypsämättä tässä touhussa. Oih, voih, en jaksaisi. Autathan minua, vain ylös tuolista, Santer!"

"Autan omaa muoriani", vastaa Sutelin. Aviopuolisot nousevat. Keittiöstä ovat lapset lähteneet. Ulko-ovi on auki. Satelee yhä räntää. Vanhukset vetävät jalkaansa saappaita, ylleen palttoita. Hakevat kiulujaan pöydän alta. Pojan merirosvosapeli pistää jollakin peltisakarallaan Sutelinia käteen, niin että hän sadattelee ja heittää esineen toiseen nurkkaan. Lyhtyyn tulta, ja sitten taarustaa pari navetalle, kummallisen näköisinä: rouva kuin paksu vaatekasa, ja molemmilla päässä huivi, miehellä sidottuna ikäänkuin vanteeksi pään ympärille: päänsärkynsä vuoksi hän sen niin sitoo, ettei tuuli pääsisi korviin. Lehmät ja sika tervehtivät heitä röhisten, Sutelinin riemuksi ja ylpeydeksi: hän läiskäyttää kädellään sikaansa selkään, koettelee sen vatsaakin, nauraa, ja menee sitten lehmän luo, asettuu sen alle ja alkaa lempeitä pakisten lypsää. Vaimo hyväilee ja lypsää toista lehmää. Sutelinin nenää siinä vielä syyhyttää; täytyy tyrkkiä sieraimia kovasti: sellainen virkistää kuin nuuska. Sian kirpeä haju lienee pannut nenää syyhyttämään. Hän raastaa sieraimiaan, ja juttelee:

"Mutta siasta lähtee ainakin kolme tuhatta, ja sen porsaista lisää: sata markkaa kappaleelta. Ennen sai possuja viidellä markalla…"

"Vai niin! Niitä sai ilmaiseksi", huudahtaa vaimo. "Siellä kotipuolessa annettiin niistä suutarinmarkka tai neula, että kauppa olisi ollut kauppa, muuten ei porsas olisi elänyt, sanottiin…"

"Ja nyt niistä saa jo sata markkaa kappaleelta, hehehe", nauraa Sutelin, riemuiten, hillittömästi, onnellisena.

24

Kun Sutelinin vanhukset puhelivat keskenään ruoka- ja makuuhuoneessa, lähti Ester saattamaan veljeään kaupungille. Jalo Julku vihastui näet isäänsä kovasti, vihastui lopullisesti siitä, mitä hän on kauan pitänyt vanhempiensa, etenkin isän, tyranniutena häntä ja siskoa kohtaan. Hän työnsi hatun päähänsä ja päätti toteuttaa aikeensa, jota hän jo usein oli sisarensa kanssa pohtinut. Matkalla Ester, — pieneksi häntä yhä sanotaan, mutta kokoonsa nähden hänellä kyllä on jo ikääkin — yhytti häntä ja palasi sitten kotiin. Hän puolestaan vastaisi vanhempiensa haukkumisiin kipakasti; eikä hän omissa hommissaan mitään pahaa aavistanut. Rouva ja herra Sutelin olivat navetassa, Ester pääsikin ilman muuta omaan huoneeseensa, lukitsi oven sisältä ja oli kuin ainakin kotonaan.

Salissa oli sekaisin perheen vaatteita, veljen naamareita ja leluja, Esterin tanssipukuja, tavallisesti hylättyjä heti kun valmistuivat, kaikenmoista rojua, kukkanen ruukussaan lattialla ja muutamia kirjoja huiskin haiskin pöydällä ja tuoleilla. Ester raivasi itselleen yhden tuolin tyhjäksi, samoin kulman pyöreästä pöydästä, kaivoi sängystään patjojen välistä suuren konttorikirjan ja kuljetti sen pöydälle. Ryhtyi puuhaan musteella ja kynällä. Se oli mustilla kansilla varustettu konttorikirja, nurkat ja selkä vahvistetut harmaalla kankaalla. Ihan uusi konttorikirja; neliskulmainen paperiläiskä sen kannessa oli vielä puhdas ja siihen oli Ester tekstannut: Reskontra. Suojuslehdelle kirjan sisään oli tyttö kirjoittanut omalla heiluvalla käsialallaan: Ester Sudell. Ensimmäiselle varsinaisista lehdistä, joiden yläkulmissa oli suuret painetut numerot ja joiden reunat olivat varustetut kultaisilla aakkosilla, oli sukaistu vasemmalle puolelle "Debet" ja oikealle "Kredit". Nyt otti tyttö sormiinsa kynän ja kirjoitti Debet-puolelle postimestari Mölsän nimen. Nimen jälkeen lisäsi hän: Leviaattani. Sitten hän mietti, veti tämän nimen poikki musteella viivoja ristiin rastiin, tuhersi muutamia toisia nimiä, ja uudestaan Leevi Mölsän nimen, merkiten sen kohdalle vastakkaiselle sivulle: "Toi kilon omenoita."

Ester oli pieni, kitukasvuinen. Usein hän sairasteli, vilustuen juoksennellessaan, mutta ei välittänyt itsestään enempää kuin vanhemmatkaan hänen nuhistaan tai kuumeistaan. Hänen tukkansa oli miltei musta, kuten isän, kihartava ja ohut. Iho oli keltaisen samea kuin rouva Sutelininkin.

Nyt oli hänellä uusi sukkela homma mielessä, tuo konttorikirja. Siihen hän nyt merkitsi lisää nimiä, valoa lamppuun sytyttämättä: tuskin erotti hän enää omaa kirjoitustaan, lehtien ruudukoita ei yhtään.

Mutta sen tehtyään lähtisi hän uuteen seuraan, Birger Bengelssonin luokse. Siellä näkisi hän runoilija Kyösti Keretinkin, ja sinne oli kutsuttu myöskin se vanha veitikka Leevi Mölsä, tietysti. Ester aikoi jo sulkea kirjansa, mutta piirsikin sitten Bengelssonin ja Kyösti Keretin nimen siihen, ja niiden jälkeen kysymysmerkit.

Pikku Ester ajatteli, että hänestä tulisi jotakin suurta, suuri tanssijatar, tai jotain semmoista. Aivan niinkuin kerrottiin noissa kirjoissakin, joita hän oli lukenut, ja lukenut aikaisin: suurista naisista, miljonäärilordeista, seikkailijoista. Ja paitsi näitä suomen kielellä ilmestyneitä jännitysromaaneja oli hän hankkinut muutamia ruotsalaisia ja eräitä saksalaisiakin kertomuksia. Saksaa hän ei tosin ymmärtänyt, mutta olipahan hänellä edes pari saksalaista kirjaa.

Usein kävi Sutelineilla, enimmäkseen vain kuljeksiakseen, isompia tyttöjä Blöckerin olutpanimolta tai naisia Klingstedtin sahalta. Lukeutuivathan Sutelinitkin, etenkin itse Sutelin, sosialisteihin. Ja paitsi että rouva Kristiina Sutelin oli suustaan leveä, — tavaton haukkumaan sellaisia naapureitaan, joita piti vihamiehinään, ja ne olivat useimmiten sellaisia, jotka olivat jollakin tavoin menestyneet, ja yleensäkin kaupunkilaisia, — paitsi että rouva Sutelin puhui kaikkien kuullen mitä tahansa, lisäsivät nuo tehtaannaisetkin Esterin tietoja. Ja vielä enemmän ne lisääntyivät, kun hän alkoi juosta työväentalolla. Siellä vasta oli tietäviä tyttöjä — ja kehittyneitä poikia. Siellä kuuli Ester paljon salaperäistä. Ja siellä hän tapasi myöskin Blöckerin kaljatehtaan kuskin. Miten se oikein kävi, ei Ester tiedä; hän pitää sitä sukkelana, aikaihmisen tekona, mutta salaa sitä kuitenkin muilta, paitsi eräiltä tehtaantytöiltä, — salaa Jalo Julkultakin.

Mutta tuon kuskin nimi on merkitty ensimmäiseksi hänen uuteen konttorikirjaansa.

Ester himoitsee olla Salome, Kleopatra, mikä tahansa sellainen kuin kaikki tuossa saksalaisessa kirjassa, hänen kirjoistaan suloisimmassa, jonka kannessa ja sisällä on kuvia nuorukaisista, jotka polvistuvat kuningattariensa jalkoihin. Mahtavien miesten valtiatar hän tahtoo olla. Miehet kantavat hänelle uhriaan, ken mitäkin. Mutta rahoilla, jos hän niitä alkaa saada, aikoo hän ostaa itselleen kaikenmoista: onhan typerä isä jo monesti nalkuttanut hänelle rahojen tuhlaamisesta. Naiset tarvitsevat rahaa. Mutta enemmän kuin rahaa rakastavat he elämää.

Äskettäin kaupungilla kierrellessään kuuli Ester, että Birger Bengelsson on paljon kokenut poika, sellainen oikea mies, käynyt Pariisissa, ja siellä jotakin tehnyt. Ester meni heti Bengelssonin kotiin, ja tapasi hänet omalla puolellaan: hän asuu kivirakennuksessa, omassa kamarissaan, johon on eri sisäänkäytävä. Birger nauroi hänelle veitikkamaisesti, ja kutsui hänet täksi illaksi luokseen pieniin kekkereihin, joihin tulisi muun muassa runoilija Kerettikin. Birger sanoi tahtovansa nähdä, miten Ester tanssii.

Esterin toiveet ovatkin perusteltuja. Bengelsson tahtoi häntä tosiaankin tulemaan luokseen. Miksi hän ei olisi tahtonut: silläkin tavalla voi ärsyttää pikkukaupunkilaisia, tuhmia poroporvareita. Ja onhan Birgerin suurin ilo ärsyttää ihmisiä, tehdä heille älykkäitä ilkeyksiä, joista he suuttuvat.

Hänen huvinsa on muun puutteessa tutkia tätejään, "fastereita", kun he tulevat hänen kotiinsa vieraisille. Hän usuttaa heitä toistensa kimppuun: kuiskaa salaa jollekin tädille erikseen, että tuo toinen fasteri on puhunut muka hänestä sitä tai sitä pahaa. Sitten houkuttelee hän toisen tädin jollakin tavoin syrjään ja kertoo hänelle, mitä ilkeyttä muka tuo äskeinen on hänestä puhunut. Samoin ärsytellään kolmas ja neljäskin täti. Sitten istuvat kaikki tädit yhdessä kahvipöydässä; hetki jäykkyyttä, karsaita silmäyksiä, ja yhtäkkiä syttyy ilmisota, tulinen sanasota, salaviittauksineen, julkiotteluineen. Birger nauraa, se vintiö; niin hän typeriä kiusaa, se tekee heille hyvää.

Ei ole kauan siitä, kun hän tahtoi tehdä kasvattavaa hyvää runoilija Kyösti Keretille.

"On ikävää, on epäkohta, että niin etevällä taiteilijalla kuin sinulla, Kyösti, on yksinkertainen vaimo", sanoi hän Keretille, mennen hakemaan hänet kanssaan kävelylle. Se tapahtui heti noiden kansanopistojuhlien jälkeen, tuskin päivä siitä yöstä, jonka hän oli ryyppinyt Keretin kotona iltaman loputtua. "Vaimo, jolla on rahaa, mutta ei anna sinun niitä käyttää! Mitä varten on raha, ellei ihminen sillä jotakin tee, uhraa sitä kauneudelle, runoudelle, taiteelle!" Ja kauan juteltuaan antoi Birger vapauttavan neuvon: "Luovu hänestä, ota uusi nainen, mutta älä vaimoa; onhan tässäkin kaupungissa naisia!"

Bengelsson teki sitten piakkoin Keretin erään sairaanhoitajattaren tutuksi. Tuo naisveitikka oli kihloissa jonkun teologin kanssa, joka asui Helsingissä, luki yliopistossa. Teologi kuului olevan hiukan hihhulismiin kallistuvainen: kukin näinä sekavina aikoina hätääntyi etsimään pelastusta jollakin erikoisella tavalla. Ja sulhasen vaikutuksesta oli neidistä itsestäänkin tullut innokas hihhuli. Mutta Keretti, joka oli vieläkin kaunis ja jolla oli rahaakin, — Bengelsson hankki hänelle vekseleillä, joita milloin mikin Birgerin tuttu tunnusti, sillä Birger sanoi, ettei hänen oma nimensä käynyt, — Keretti käänsi sairaanhoitajattaren piankin hihhulismista todelliseen pakanuuteen: sanoi lyöneensä papin laudalta niin että pamahti. Tosiaan kihlaus purkaantui, ja Keretti seurusteli nyt sairaanhoitajattaren kanssa. Useimmiten oli myöskin Birger seurassa, milloin Seurahuoneella, milloin Birgerin kotona, ja lopulta Keretin kotona. Nuori rouva Keretti oli loukkaantunut, kauhuissaan. Viimein päätti hän lähteä lapsineen takaisin Helsinkiin, elättää itse siellä henkensä ja poikansa.

Birger Bengelsson kertoo tästä kepposestaan varsinkin läheisimmille tuttavilleen:

"Kamala idiootti tuo Keretti. Ja tämä tekee hänelle hyvää: saakoon kokea maailmassa muutakin kuin avioliiton tylsyyttä. Minä olen koettanut tehdä hänestä miestä. Pitäisi vieläkin häntä narrata!"

Ja kun Ester Sutelin, Birgerille ennestään tuntematon, yhtäkkiä tuli hänen luokseen visiitille, ja Birger oli hetken häntä hiljaa katsellut ja nähnyt, mikä hän oli laatuaan, nimittäin tylsä, mutta kuitenkin tyttö, jolla oli piru nahassa, siis tavallaan viisas, — kun Ester tuli visiitille, niin päätti Birger narrata Kerettiä Esterilläkin. Sairaanhoitajatar, johon Birger oli Keretin tutustuttanut, olikin Birgeristä aivan liian kiltti ja hellä sellaiselle kuin Keretille. Menisivät vielä naimisiin! Sairaanhoitajatar uhrasi jo kaiken palkkansakin Keretille, ja uhrasi maineensa: aivan samoin kuin entinen vaimo, vieläpä alttiimmin! Oli sillä onni, tuolla Keretillä! Ja sairaanhoitajatar oli Birgeristä koko sievä nainen; hän kelpasi muillekin miehille kuin Keretille, oikeille viisaille miehille.

— Antaa Kyöstin nyt hölmötellä tämän pikku idiootin kanssa: sotkea suhteensa sairaanhoitajattareen, ajattelee Birger Bengelsson järjestäessään paperilyhtyjä kattoon ja pulloja pöydälle. Siinä on pirtusta tehtyä, naisille sopivaa viiniä. — Antaa hölmötellä ja sotkea. Siitä sotkusta on tuleva itku ja hammastenkiristys rakastajattarelle, helppo unohdus hupakolle naiselle. Ja Keretti siitä vain viisastuu. Kyösti tarvitsee viisastuakseen Mefistonsa!

Tänä iltana ovat nuo kekkerit. Hurjat, hupsut ja narrilliset niiden pitää olla, oikeinpa kuin Pariisissa.

Vaivaisen pieni Ester oli Birgerin ihmeeksi sanonut, että hänpä hommaisi niihin kekkereihin mukaan postimestarinkin, parhaan ystävänsä. Birger onki Esteriltä lisää tietoja, ja huomasi, että postimestari ja tyttö olivat todellakin ällistyttävän läheisiä ystäviä; se oli Birgerille naurun ja ilon aihe; mielellään hän suostui Esterin ehdotukseen.

Nyt alkaa Ester pukeutua Salomeksi noihin juhliin, nopeasti ja pimeässä, etteivät ukko ja äiti viereisessä huoneessa mitään huomaisi.

Sääli, ettei Jalo Julku päässyt siskon mukaan: mutta hänellähän on tärkeitä asioita kaupungilla: hän aikoo lähteä Saksaan jääkäriksi.

Niin, Jalo Julku on mennyt toimittaja Rolf Idellin puheille. Hän oli päättänyt lopultakin poistua kotoa, niin suuttunut ja loukkautunut on hän isänsä haukkumisista ja äitinsä joutavista itkuista. Miksi eivät vanhemmat anna hänen olla rauhassa, miltei aikamiehen? Eivätkä anna siskonkaan alkaa flirttailla, kuten muut tytöt tekevät?

Toimittaja Rolf Idellistä olivat Jalo Julku ja Ester kuulleet, että hän oli perillä politiikasta. Kuulleet etenkin isältä: vaikka isä oli sosialisti, vastusti sotaa ja kiivaili sitä vastaan, myönsi hän, että nuorsuomalaisten lehti oli niissä asioissa oikeassa ja että Rolf Idell oli viisas mies. Nyt aikoi Jalo Julku kysyä Rolf Idelliltä, millä tavalla Saksaan päästäisiin. Olihan maisteri Klingstedt, jota huhuttiin jääkärivärvääjäksi, varmaankin mennyt sinne, mutta millä tavalla? Klingstedt oli tosiaan kaupungista poissa, yhtäkkiä kadonnut.

Kun Jalo Julku tuli nuorsuomalaisen lehden toimitukseen ja Rolf Idellin eteen, ja hermostunut Rolf viimein nosti päätäntänsä vihreän lampunvarjostimen valokehästä, tirkistellen poikaan kuin outoon ihmiseen ainakin, ja sai kohta kuulla hänen asiansa, kimposi nopeasti Idell pystyyn ja jätti paperinsa, joiden keskellä hän, laiha olento, oli kiemurrellut yli pöydän kuin mikä mato, nenä ja sormet sotakartoissa. Hän tiedusteli, ihmetteli kovasti nuoren Sutelinin aikomusta. Ja sitten alkoi hän, rystysillään pöydän reunaan lyöden, moittia Jalo Sutelinia, varoittaa häntä, todistaa hänelle vakuuttavasti, ettei Saksaan olisi mentävä, imperialistiseen ja sodanhimoiseen Saksaan, vapaan, kansanvaltaisen Suomen lapsen. Se hullutus täytyisi heittää, ellei muuta, niin jo senkin vuoksi että Saksa varmaan, aivan varmaan joutuisi tappiolle. Toimittaja selitti tarkasti, mistä syystä Saksa joutuisi tappiolle; mutta ei Jalo Julku hänen selityksiään ymmärtänyt. Lopuksi, arveli Rolf Idell, edestakaisin kuumassa huoneessa kävellen, että päinvastoin olisi parempi mennä vapaaehtoisena ympärysvaltoihin.

"Ryssän housuihinko siis?" kysyi Jalo Julku Sutelin.

"Niin, en juuri Venäjälle tahdo kehottaa. Sota itsessäänkin on kamalaa, voitettava paha, ja varsinkin ryssän armeijassa. Mutta varmaan olisi parempi joutua vaikkapa sinne ja siihen surulliseen kohtaloon, — surulliseen, muistakaa se: ehkä kaatumaan Karpaateilla, — kuin itsekkään Preussin apulaiseksi. Onneksi luulen, että sota pian loppuukin. Saksa ei voi kauan enää kestää. Ja jos lapsellinen seikkailuintonne ei mitenkään anna teille rauhaa, niin ehkäpä saatte Venäjällä sapelinne ja punaiset housunne sodassa käymättäkin."

"Venäjälle siis, harashoo!" huudahti nuori Sutelin.

Vieläkin varoitti toimittaja Idell häntä mokomasta aikeesta. Tiedusteli uudelleen, miksi hän tahtoi sotilasalalle. Kuulusteli hänen kotiolojaan aikaansa säästämättä; sanoi ymmärtävänsä häntä, mutta rukoili Jaloakin ymmärtämään vanhempiaan. Ja lupasi viimein tulla häntä kotiin katsomaan; sitä ennen ei Jalon pitäisi päättää mitään, ei lähteä minnekään.

Rolf Idell täytti aina lupauksensa; jo seuraavana päivänä hän meni puutarhuri Sutelinille. Hän huomasi Jalo Julkun kodissa tosin eräitä puutteita, mutta löi silti pojan aikomuksen leikiksi, koska koti kuitenkin kaikitenkin oli kelpo koti. Jalo Julkun piti hänen mielestään vain hoitaa kotonaan kaaliksia, tai ruveta palosotamieheksi, jos kiiltävää kypärää tahtoi: käviväthän saksalaisetkin sotaa kekäleillä, tulisuihkuilla ja tukehduttavilla kaasuilla. Esterinkin Rolf Idell silloin näki, katsoi häntä kummastellen, mutta unohti hänet pian, kun joutui juttelemaan politiikkaa itse puutarhurin kanssa. Kaksi tuntia hän puhui melkein yksinään, vuoroin seisten, istuen tai kävellen. Ja Sutelin kuunteli hartaasti. Heistä tuli hyvät ystävät, jos puutarhuri jo ennenkin oli ollut hänen tuntematon ystävänsä, koska Rolf Idell oli monilta mielipiteiltään sosialisti. Saksalaisia naurettiin, heidän tappiotaan odotettiin.

Sitten kävi Rolf Idell pari kertaa myöhemminkin Sutelineilla.

Mutta silloin oli Jalo Julku jo lähtenyt kotoa, Idellin suruksi, isän katkeruudeksi, äidin itkuksi ja Esterin ylpeydeksi; lähtenyt itsepäisesti, melkein karaten. Helsinkiin oli sanonut aikovansa, tarjoutuvansa vapaaehtoisena Venäjän armeijaan. Pahinta oli, että hän oli kirjoittanut Helsingistä joutuvansa Pietariin, nahkapoikien harjoituskentille. Nyt oli hän kai sinne jo joutunut, koska kirjeitä ei enää tullut. "Kurjuutta, kurjuutta saa Jalo kärsiä!" itki äiti. "Kärsiköön! Minä kiroan hänet!" huusi puutarhuri Sutelin. Ester nauroi: "Nyt Jalosta tulee jotakin…" "Kuin sinusta… joka makaat puoleen päivään!" vastasi isä. "Et tee mitään, vain juokset. Minä… tapan sinut! Ajan sinut kadulle."

Ester nytkytteli niskaansa salaperäisesti: "Isä on hupsu: kuinkapa minä minnekään pääsisin, kun isä on ollut niin viisas, että on naulannut kiinni ikkunankin."

Ullakon ja paloluukun kautta kiipesi tyttö illoin ulos, ja tuli takaisin aamulla samaa tietä. Mitäpä hän olisi pelännyt?

25

Birger Bengelsson, vilkas kauppiaanpoika, oli tähän aikaan, jolloin isänmaan kohtalo vaivutti mielet huoleen ja epätoivoon ja maailmansota teki ihmiset entistä nautinnonhaluisemmiksi, raaemmiksi ja veltommiksi, tuntuen meidänkin maahamme ja sen syrjäisimpiin sopukkoihin asti kuin loitto ukkonen, omituisena, ahdistavana ja rauhallisen työnilon lamaten, — Birger Bengelsson oli ikäänkuin viiri, joka pyörähtelee kaikkia tuulia ennustellen. Hän rienteli kaikkialla, puhui kaikille tutuilleen maailman politiikasta ja Suomen asiasta, viimeksimainitusta liioin välittämättä; puhui ja väitteli, todistaen intohimoisesti ja myrkyllisestikin, että hän oli aina oikeassa, kääntyi hänen mielipiteensä sitten miten milloinkin. Yleensä suosi hän ententeä ja kannatti Rolf Idelliä. Mutta hieno elämä, persoonallinen, älykäs elämä, oli hänelle kuitenkin aina paljon tärkeämpi kuin maailmanpolitiikan jännitys. Niinpä tänäkin iltana, jolloin hän oli järjestänyt luokseen juomakekkerit ja kutsunut niihin kirjailija Keretin ja erään toisenkin vieraan, joka oli hänen salaisuutensa ja yllätyksensä. Postimestarin oli pikku Ester luvannut kirjeellä kutsua.

Istuttiin Bengelssonin dublettihuoneistossa, laskettujen ikkunaverhojen takana. Birgerin isän, vakavamielisen hupsun, kuten Birger nauroi, ei tarvinnut tietää näistä kekkereistä mitään. Paperilyhty loi valoaan pöydälle, joka oli täynnä tavaraa: kahvikeittiö, leivoksia, karahveja, laseja, valokuvakopioita ulkomaalaisista mestarimaalauksista. Birger kaateli viinisekoitustaan ahkerasti varsinkin Keretille ja kehotteli häntä juomaan, yllytti ylimielisesti, ja neuvoi hänelle siinä ohella maailman miehen tapoja. Sutelinin tyttöäkin opetti hän hauskanpitoon, ja iski salassa silmää postimestarille, joka itsekin halusta maistoi, mutta hitaasti, eikä olisi kehottamalla vauhtia kumminkaan lisännyt. Birger oli alkanut tapansa mukaan politiikalla: hän tiesi, mitä maailmalla oli tulossa. Hän oli päässyt kaikesta perille Pariisissa, aivan varmaan; siellä niitä ohjaksia pidettiin käsissä, ja hän tunsi eräitä henkilöitä, jotka olivat aivan lähellä niitä, jotka ohjaksia hoitivat. Kuinka oli hän tullut noiden henkilöiden tuttavaksi? Hän oli, tietysti omasta aloitteestaan ja melkein yksinään, perustanut suurella tarmolla ja viekkaudella Pariisissa ranskalaisille pienen vapaaehtoisen Punaisen ristin osaston. Ensin oli häntä epäilty spioniksikin, mutta kun hänen kulttuuri-ihailunsa huomattiin, ihailtiin häntäkin. Niissä hommissa oli hän tietysti joutunut ranskalaisten sotaherrojen tuttavuuteen, ja tuota valtioviisasta keksintöään sai hän kiittää siitäkin, että hänet laskettiin Ranskasta palaamaan kotiin näinkin keskellä sotaa, ja laskettiin suurenmoisin kunnianosoituksin. Birgerillä oli ranskalainen mitalikin, ei luonnollisestikaan kunnialegioonan punaisessa nauhassa kannettava, mutta varsin läheinen sille. Tällä kertaa ei hän kuitenkaan viitsinyt nousta paikaltaan ja kaivaa esille sitä takkiaan, jonka rintapielessä se oli: hän ei antanut paljon arvoa tuollaisille ulkonaisille kunnianosoituksille — näin huvitteluseurassa. Rintamallakin oli hän Ranskassa käväissyt, ja kertoi nyt saksalaisten julkeista ja typeristä hävitystöistä siellä: kokonaiset maakunnat oli ammuttu raunioiksi, metsät kaadeltu kranaateilla niin että oli mahdoton nähdä edes pienoista vesaa, kylät, kaupungit pyyhkäisty olemattomiin, sellaisetkin kulttuurin voittopatsaat kuin kirkot pommitettu soraläjiksi, ja aivan tarpeettomasti…

Näin puheli Birger kauan, selitteli syitä, todisteli, vakuutteli. Vastaanväittämistä ei ollut: väitteet hän kumosi lujasti, itsepäisesti, pilkallisestikin. Mutta kun Esterin kasvot alkoivat hehkua, hänen silmänsä älyttöminä kiiltää, ja hän poltti paperossin toisensa jälkeen, yskien ja nauraa tirskuen ja heitellen paperossejaan pitkin lattiaa, ja yhä villitymmin käytellen lasia ja pöllytellen sauhua, oli Birgeristä viisainta, että hän toimittaisi tanssinsa ajoissa, muutoin ei tanssista tulisi mitään. Ester oli varannut mukaansa hameen, jonka helmaan hän oli ommellut heliseviä pelimarkkoja, Seurahuoneella hankkimiaan, ja samanlaisilla helyillä koristetun tukkanauhan. Postimestari huokaili itsekseen, kun Birger varusteli Esteriä tanssimaan. Birger vei tytön sivuhuoneeseen pukeutumaan. Huokaillen ja totisena istui Leevi Mölsä, alas pöytään katsellen. Ester ilmestyi takaisin miesten joukkoon, ja hyppely alkoi. Huokaillen tyhjensi Mölsä lasinsa pohjaa myöten ja naurahti hiljaa. Ester sanoi tanssivansa Carmenia. Se oli jotakin merkillistä loikkaa. Ester lauloi itse Carmenia, ja Kyösti Kerettikin rupesi sitä hyräilemään: hän innostui ja jyrisytti pian toreadorin täydellä mahdilla, jäykästi ja hitaasti juhlalliseen sävyyn ja pateettisesta Sitten ylisti hän Carmenia, tanssia katsomatta; se oli hänestä maailman parhain, korkein sävellys, niin sanoo Nietzsche: siinä on elämänmyöntämistä, voimaa, uhmaa. Pitkälti puhui runoilija. Birger katseli häneen, ja vakuutti hänen olevan aivan oikeassa, sanoen:

"Uhmaa siinä on, uhmaa, eikä tuhmaa. Mutta katselehan nyt myöskin tanssijaa. Katso ihmislasta!"

Hän sieppasi Esterin, joka nyt lopetti, polvelleen ja suuteli häntä. Sitten työnsi hän tytön Keretille. Keretti naureskeli ällistyneenä. Postimestari nousi paikaltaan, käveli tuokion sinne tänne huoneessa ja katseli esineitä, joita Birger oli tuonut ulkomailta. Hienoiksi taide-esineiksi sanoi niitä Birger. Niissä oli jokin alaston veistos, jokin maljakko, joitakin teräspiirroksia. Sitten istahti Leevi Mölsä jälleen pöytään.

Kyösti Keretti oli ylimielinen. Huone alkoi tuntua hänestä kuumalta, valot paperilyhtyjen sisällä hehkuvilta, aavemaisilta. Birger Bengelsson kehui ja yllytti häntä. Keretti tahtoikin loistaa, — loistaa kylmästi kuin jalokivet Oscar Wilden "Dorian Grayn muotokuvassa". Elämä oli hänestä mahtia, voimaa, uhmaa. Aina hän himoitsi kauneutta, — rakasti kaunista valhetta yli totuuden. Mitä siitä, jos mies sortuisikin lopulta katuojaan, kuten Oscar Wilde, joka kuoli niin surkeana, ettei hänen tuskiensa syvyydelle ollut missään vertaa: hän oli kuitenkin elänyt ja sädehtinyt jalokivissä, kylmästi kuin talvinen kuura puissa tulipalopakkasella. Birger Bengelsson nauroi Keretille, ja yllytti yhä häntä, itsekin jo hieman räyhäten. Postimestari alkoi puhua, että näin oli hyvä olla, käytteli pulloja ahkerasti ja yllytti Kyösti Kerettiä rakkauteen, nauttien äitelistä sanoistaan, joilla hän sen teki.

Niin kului tunti ja toinenkin. Ovikello soi, Birger meni avaamaan, ja johti sisälle Kyösti Keretin sairaanhoitajattaren. Hetki oli tukala, Keretti hyväili juuri Esteriä pöhnäisen tavalla. Sairaanhoitajatar katseli pariin kalpeana. Mutta Birger osasi notkealla esiintymisellä kääntää asian leikiksi. Hän kehotteli neitiä muistamaan, mitä talossa oli tarjolla, kaatoi hänelle kahvia ja täytti hänelle lasin. Nykyään tuo neiti osasikin jo laseja ymmärtää, sen olivat Keretti ja Bengelsson hänelle opettaneet.

Keretti tuijotteli hetken sairaanhoitajattareen, mutta jatkoikin vain Esterin halailemista ja nousi ylös ja lauloi kumealla äänellä toreador-aariaa Carmenista. Birger vaiensi hänet, työnsi sohvalle istumaan. Ja nyt joutui puhe Carmenista härkätaisteluihin. Birger Bengelsson tunsi nekin, oli lukenut muutamia suuria teoksia siltä alalta: "Minä olen mies, jolle ei mikään inhimillinen saa olla vierasta", kehui hän. "Niinhän Goethe sanoo, — vai lieneekö se ollut Schiller?"

"Der Moraltrompeter von Seckingen!" mörähteli Keretti. "Niin kutsuu häntä Nietzsche… aatteiden jalopeura."

Ester ahdisteli kovin Kerettiä.

Postimestari oli tekeytynyt ystäväksi sairaanhoitajattaren kanssa. Asettui rohkeasti häntä lähelle, yllytti ilkkuvasti häntä muistamaan lasiaan.

Birger Bengelsson puhui espanjalaisesta ylimyksellisyydestä, jota hän ihaili, puhui laajalti, innostuen, kiihtyenkin. Ja sitten Birger tahtoi näyttää, millä tavalla toreador torjuu härkää ja miten hän sen pistää kuoliaaksi. Hänen seinällään oli taulujen välissä floretti, muisto keskenjätetyn koulun ajalta, jota hän oli käynyt kaupungin ruotsalaisessa lyseossa, kunnes oli kuudennelta luokalta eronnut ruvetakseen isänsä liikettä hoitamaan. Liikemiestutkimuksissa oli hän käynyt Pariisissakin. Oli lähtenyt sinne juuri ennen maailmansodan syttymistä, eikä sodan aikana, ja päässyt sieltä tosiaan palaamaan kotiin. Nyt sivalsi Birger floretin seinältä ja näytteli näppäryyttään, pistellen tuolinselkään ja uuninluukun nuppiin. Härkä vain puuttui. Neiti sairaanhoitajatar olisi kyllä sopiva Carmen, joka katselisi sankarinsa taistelua lavalta.

"Kaapin päältä!" huudahti Ester ja alkoi pyrkiä vaatekaapin päälle. Birgerin ja postimestarin avulla hän sinne pääsikin, ja postimestari piteli häntä siellä tuokion kiinni. Kyösti Keretin kiskoi Birger käsipuolesta häräksi, jota vastaan hän, toreador, taistelisi. Huoneessa oli kuuma, Birger riisui takkinsa. Nyt alkoi taistelu. Leevi Mölsä kantoi Esterin takaisin sohvalle. Keretti ei osannut möyrytä eikä hyökätä. Hän pelkäsi Birgerin florettia: vaikka sen kärki oli säämiskällä ympäröity, saattoi se osua silmiin. Postimestarista oli nyt sairaanhoitajatar kaunis: kaunis oli nainen tällaisella onnellisella hetkellä. Birger kehotti Mölsää ja neitiä katselemaan taide-esineitä, joita hänen toisessa huoneessaan oli; hän itse kyllä pitäisi sillaikaa huolta härästä: voimistelu tekisi lihavalle Keretille hyvää. Birger piti kovaa ääntä, huusi komennussanoja niinkuin miekkailunopettaja, polki jalkaa, käski Kerettiä tuonne nurkkaan, josta hänen oli muka rynnättävä:

"Sinun täytyy puskea minua kohti pää alhaalla kuin oikea sonni ainakin, kuuletko, Keretti! Cornu, — cornichon. Ymmärrätkö mitä se on?"

Keretti möyrysi ja hyökkäili, Bengelsson nauroi ja pisteli häntä miekallaan.

Se oli sellainen vapaa juhla, jollaisia Birger sanoi pariisilaisten viettävän.

Ja seuraavina päivinä kertoi sitten Bengelsson kaikkialla, missä liikkui, entisille tutuilleen ja uusillekin, mikä suunnaton idiootti Keretti on. Sillaikaa kun toinen mies, jonka nimeä Birger ei tahtonut mainita, oli eilen ryöstänyt Keretin rakastajattaren, oli hän, Birger, pidättänyt Kerettiä. Ja miten! Tekemällä hänestä härän. Siinä hän mainitsi kuitenkin postimestarin, epähuomiossa, vaikkei olisi tahtonutkaan, sillä olihan Leevi Mölsä hänestä intelligentti mies, joka osasi elää! Nyt kasvaisi Kerettiä ihailleelle sairaanhoitajattarelle äly päähän, ja nyt aikoi Birger puolestaan seurustella hänen kanssaan: kehittää häntä. Keretistä ei se tyttö välittäisi enää yhtään, tuollaisesta härästä. Ja rouvansa kanssa oli Keretti jo auttamattomassa riidassa. — Mutta toinenkin intressantti tyttö tässä kaupungissa oli, iloinen, mutta hölmö, aivan sellainen kuin Pariisin kahviloissa: Sutelinin Esteri. Hänet tyrkkäisi Birger nyt Keretille. Leevi Mölsä oli kyllä narrannut Esteriä, tietysti pilallaan vehkeillyt sen kanssa, mutta…

Haikeasti katui Leevi Mölsä tätäkin juhlaa, tätä mielensä sekaannusta. Vaimoaan kohtaan, joka sai siitä kuulla kiertoteitse, pahansuovien ystävättärien suusta, oli hän entistä hellempi: hän tunsi itse vajonneensa yhä enemmän syntiin. Rouva Mölsä itki ja suri, mutta ei puhunut miehelleen mitään, vaipui vain kotielämässään entistä syvempään haluttomuuteen. Leevi Mölsä kävi kirkossa katumusta tekemässä, ja lankesi uudestaan: etsi juopotellessaan käsiinsä tuon veikeän sairaanhoitajattaren, tai tunkeusi Esterin huoneeseen. Ja Esterille oli hän hankkinut avaimen, joka sopi Sutelinin ulko-oveen.

26

Kaupungilla alettiin puhua paljon pienen Esterin kepposista, ja supista jotakin postimestarista ja muistakin henkilöistä, joilla muka olisi ollut tekemistä "Ester-jutussa", kuten asiaa ruvettiin nimittämään.

Isidor Tistelberg ihmetteli itsekseen:

— Omituista! Tällaistako on suurten maailmantapahtumien aika? Euroopassa taistellaan sotakentillä, Venäjä uhkaa kesken kaiken Suomen niellä, ja täällä: eletään miltei kuin ennenkin. Jutellaan touhukkaasti tuosta sairaalloisesta tytöstä, Leevi Mölsästä, tehtailija Blöckeristä, Kyösti Keretistä, ja se tiesi kenestä kaikista herroista. Leevi Mölsä on muka surkein koko joukossa, kaupunkilaisten yllätykseksi ja ällistykseksi; Blöcker kulkee vanhaa rappeutumisensa latua yhä alaspäin, ja Keretti on hylännyt kotinsa, juotuaan vaimonsa rahat, jopa hylännyt uuden morsiamensakin, ja renttuilee entistä veltommin, matkii Birger Bengelssonia jokaisella eleellään, sanallaan, yksinpä naurullaankin. Sellaisia asioita ajatellaan, ja maailmassa, siellä kaukana, miljoonat kaatuvat, kansain kohtaloista heitetään kuoleman arpaa. Täällä elellään; ja kiistellään: unohdetaan riitain vuoksi suuremmat asiat, joista nämäkin pienet ehkä aiheutuvat: ajan levottomasta tuskasta. Metsä piilottuu puiden tähden. Entä hän itse? Eikö hänkin kiintynyt ajatuksillaan Ester-juoruihin? Tietysti, sen myönsi hän itselleen. Mutta ei huomannut kiintyneensä niihin niin paljon, että hän, samalla kun asiaa inhoksui, ikäänkuin iloitsikin siitä: todistihan se taas muka oikeaksi porvarillisen surkeuden, matalan ja sairaalloisen hengentason, sillä ehdottomasti matalana hän sitä piti, vaistosta ja ulkonaisesta tottumuksesta. Hän ilkkui näitä rehjastelevia porvareita, ja surkutteli koko kaupunkia niinkuin se olisi ollut pelkästään heitä; ei ajatellut, että olihan siellä toki muitakin ihmisiä, kunniallisia ja tarkoin velvollisuutensa täyttäviä, paljon muitakin kuin nämä muutamat onnettomat, joista "Ester-jutun" yhteydessä pahaenteisesti puhuttiin.

Tistelberg kohotti pöyhkeillen päätänsä, ja kaipasi jotakin korkeampaa, puhtaampaa kuin se, mistä Ester-seikkailu oli ilmauksena.

Pari viikkoa kului hänen menemättä pyytämään Julia Oljemarkia kanssaan kävelylle. Kuitenkin oli ikäänkuin sanattomasti päätetty, että Tistelberg hakisi rouva Oljemarkin mukaansa, niin Tistelberg muisteli. Mutta nyt tuntui siltä kuin se olisi ollut sopimatonta, Julian miehenkin vuoksi.

Tistelberg oli viime retkellä omituisesti kiivaillut Juliaa vastaan. Nyt hän sitä katui. Miksi hän ei ollut antanut naisen rauhassa kertoa muistojaan, unelmiaan, ehkä kaipuutaan? Miksi hän oli sillä tavoin vähän väliä hyökännyt?

Ja kerran sitten Tistelberg näki merkillisen unen… Aina hän pilkkasi niitä, jotka uskoivat uniin.

Hänen kamarinsa sisustus insinööri Tarkkasen luona oli jäänyt tilapäiseksi. Mitäpä siitä nyt täydentämään: hän ei enää ollut varma, milloin haluaisi itsestäänkin muuttaa Tarkkaselta pois. Ikävää siellä oli hänen mielestään, varsinkin nyt, kun rouva oli tuonut sinne järkeilevän, tyhjästä saivartelevan hengen, oikean poroporvarillisen hengen. Ja pakko auttaisi hänen salaa herännyttä muuttohaluaan: talossa läheni iloinen perhetapaus, huoneisto oli ahdas, ja vuokralaisen olisi luonnollisesti ainakin tulevan vuoden alusta hankittava itselleen toinen asunto.

Kamarin sisustus oli tilapäinen, köyhä; siihen kuului vain rautasänky, tuoli ja suuri, maalaamaton piirustuspöytä huiskin haiskin heiteltyine papereineen, eipä paljon muuta.

Autiossa huoneessaan näki Tistelberg yöllä seuraavaa unta: lieneekö hän ollut tosiaan oikeassa unessa vai puolittain valveillaan, hän vain näki tyhjän huoneensa ja tuon yön. Oli hiljainen yö, koko kaupunki nukkui pikku touhuistaan. Luultavasti aamuyö. Kuutamo, niin kalpea, että sitä tuskin voi sanoa kuun valoksi, lepäili kamarin kalseilla seinillä. Tistelbergin hankkimat vihreät tapetit olivat nopeasti haalistuneet, kelmeäksi oli mennyt hänen mielivärinsä, luonnon väri, metsien väri.

Kuun hämärä hohde väikkyi tuossa hiljaisen kamarin seinämällä, joka näytti aivan tyhjältä, sillä siinä ei ollut ei tuoleja, pöytiä, ei mitään. Vain uuni häämötti nurkassa seinän vieressä.

Mutta jonkinmoisella lavalla, joka oli keskellä tuota seinämää tai keskellä permantoa, — paareilla tai ruumislavalla varmaankin, —lepäsi Julia Oljemark, kuolleena. Hänen kasvonsa olivat kellertävät ja valkeat; hänen profiilinsa kaunis. Huulet, erikoisen kauniit, olivat nyt vakavat. Jokin verho peitti hänen ruumistaan päähän ja luultavasti käsiin asti; mutta jalkoterät näkyivät paljaina, lämpöisinä.

Tistelberg parahti unessaan ja heräsi. Hän katsahti huoneensa tyhjälle seinälle, näki ainoastaan hämärän valon, jota ei saattanut valoksi sanoa, tunsi yön hiljaisuuden, autiuden tunteen, omituisen tuskan; muisti nähneensä unta. Ja huomasi silmänsä kosteiksi. Ja hän valitti tuokion itsekseen, järkyttyneenä:

"Julia, Julia!"

Kummallisesti se uni järisytti hänen sieluaan. Sieluun hän ei uskonut, mutta… mistä se uni oli tullut? Miksi juuri tällainen, niin —juhlallinen?

Päivän ja toisenkin Tistelberg sitä aprikoi.

Ja sitten hän ei enää voinut, ei jaksanut olla menemättä tohtorinna Oljemarkia tapaamaan: hänellä oli entistä ahdistavampi ikävä täällä. Nöyränä, ikäänkuin päästään pyörällä, hän sinne meni. Ja Julia huomasi kohta tuon nöyrän sävyn, hiljaisen ja alttiin, ja oli siitä tyytyväinen, jopa onnellinen, vaikkei Tistelberg, kun he sitten lähtivät kävelemään, untansa hänelle kertonut: sitä kertoa olisi ollut julkeaa, ja muutenkin mahdotonta, niin järkyttynyt oli hän vielä siitä; tukala olisi ollut siihen edes koskettaa.

Rouva Oljemark ei näiden viikkojen aikana ollut halunnutkaan kohdata Tistelbergiä, ja sattumakin oli kohtaamisen estänyt. Tai ehkäpä ei kävelytoveri hänestä välittänyt, kun ei viitsinyt tulla noutamaan? Alistuen oli Julia painunut tavallisiin arkisiin tehtäviinsä, yksitoikkoisiin, hänelle vuodesta toiseen tuttuihin. Niin, painunut jälleen ikäänkuin ikeensä alle, alinomaiseen polttavaan, hiljaiseen kipuunsa, koettaen sitä tukehduttaa tarpeettomallakin työllä: riennellen siellä ja siellä, lähtien sinne tai sinne, esimerkiksi kerran Sutelineille, ja sellaisillekin ostoksille, jotka olisivat olleet palvelusväen tehtäviä: ei hän palvelijoita niihin pyytänyt, vaan teki ne itse.

Siten touhutessaan oli hän tavannut kerran Rolf Idellin. Rolf oli hänellekin hyvä tuttu, oli ollut täällä kaksi vuotta, antausi helposti puheisiin miltei kaikkien ihmisten kanssa ja tuli heidän ystävikseen, jos he olivat ihanteellisia. Julia piti toimittaja Idellistä. Idell pysähtyi ihmisten kanssa pakinoimaan kaikkialla: pankeissa vekseleitä hoitaessaan, postikonttorissa, kadunkulmissa, aina pitkäksi aikaa, niin pitkäksi, että hänen rouvansa, joka lähti hänen mukaansa välistä kävelylle, saattoi syyllä valittaa ja uhkailla, ettei enää vasta lähtisi odottelemaan joka paikkaan takertuvaa miestään. Toimittaja puolusti itseään rouvalleen sillä, että hänen oli keskusteltava tärkeistä asioista: milloin oli joku tiedustellut häneltä sitä tai tätä poliittista asiaa, milloin joku toinen kaupungin laajenemisen mahdollisuuksia, joku taas ruokatarpeiden ja varsinkin kalan kallistumisen syitä ja miksi miinoja tänne lahden edustalle oli heitetty. Ja usein oli toimittajalla itselläänkin painavia asioita kohtaamilleen ihmisille. — Niinpä nyt rouva Oljemarkillekin: hän tahtoi puhua tohtorinnalle, jonka aavisti ja uskoi hyväksi ihmiseksi, Ester Sutelinista eli Sutelasta. Tiesihän tohtorinna asian? Rolf Idell kertoi hiljaa:

"Kaupungilla puhutaan, että jotkut tunnottomat herrat, juopotteleva postimestari Mölsä ja erikoinen ryyppykuningas Blöcker, olisivat pahoinpidelleet tyttöstä. Ja jotkut muutkin, — juorutaan. Tämä on tietysti meidänvälinen salaisuus, tohtorinna! Tyttö parka, jos niin on asia! Minä olen käynyt hänen kotonaan, erään toisen asian yhteydessä: kun tytön veli tahtoi välttämättä sotaan, tapattamaan itsensä. En voinut asialle mitään, sillä poika, ajatelkaas, karkasi kuitenkin! —Mutta tytön olen nähnyt. Hän on kyllä heikosti kasvatettu, mutta älykäs tyttö. Sääli, jos hänet annettaisiin turmella. Mahdotonta on, että hän vielä olisi turmeltunut, niin terveeltä ja näppärältä hän minusta vaikutti. Mutta tämän kaupungin juopot herrat, etenkin tuo möhömahainen Blöcker, turmelisivat kai tosiaan hänet. Nyt minulla on tällainen ehdotus: ettekö te, tohtorinna Oljemark, jolla ei ole lapsia ainakaan kotona, ottaisi tuota tyttöä luoksenne?"

Rouva Oljemark hämmästyi Rolf Idellin esitystä, niin luonnollisiin ihmisyydentunteihin vetoava kuin se olikin. Hämmästyi, ja joutui siitä hetkeksi neuvottomaan huoleen: hänen mielestään olisi tyttöä todella ollut suojeltava, jos nyt suojelu auttaisi. Mutta Severi: hänkö sallisi vierasta lasta kotiinsa, — ketään vierasta ihmistä, saati sitten tuollaista pahantapaista kuin Esteriä!

Julia Oljemark esitti Rolf Idellille tämän esteensä, ja Idell nurkui sitä puolestaan sanoen:

"Niin, ikävä seikka, ellei Severi sellaiseen suostu. Pitäisihän heikkoa ja uhattua auttaa. Minä kyllä ottaisin tytön mielelläni meille, mutta hänestä olisi haittaa vaimolleni: vaimoni tarvitsee rauhansa. Mutta jotakin voisitte kuitenkin tehdä tytön hyväksi, rouva Oljemark: käydä Sutelineilla, koettaa varoittaa lapsiparkaa. Hän on kyllä älykäs ja oppii varmasti."

Tohtorinna naurahti sielussaan sille, että Rolf Idell kyllä huomasi itsellään olevan pätevän esteen, joka kielsi häntä ottamasta Esteriä luokseen, mutta ei oikein käsittänyt toisten esteitä: tarjosi Esteriä toisille. Hyvä oli Rolfin tarkoitus kylläkin, mutta… Julia Oljemark piti Idellistä senkin tähden, että hän aina niin harrasti hyvää. Ihaili häntä kuin onnellista, jollainen ei itse ole.

Julia Oljemark ei hennonut kyllin selvästi sanoa toimittajalle, että kukaties tuo pikku tyttö sittenkin saattoi, surkeaa kyllä, myöskin itse olla syypää noihin inhottaviin juoruihin. — Syypääkö? Mitä ihmisraukka itselleen voi, jos hän on sellainen, miksi luonto on hänet luonut? — Neuvoen saattaisi kumminkin häntä ohjata löytämään helpommin oman paremman itsensä, jos hänellä se parempi oli. Julia lupasi käydä pikku Esteriä katsomassa.

Ja hän piti sanansa: lupaus on aina lupaus. Jollakin tekosyyllä keksi hän mennä Sutelinin kauppaan… ostamaan juustoa. Tuon likaisen juuston syötti hän sitten kotona juoksukoirille, joita hän suosi ja joita usein tuli Oljemarkin pihalle, häneltä makupaloja tahtomaan. Esterin Julia tapasikin kotona, puodissa yksinään. Julia istahti, muka väsyneenä, Sutelinin keittiön tuolille, puhutteli Esteriä ja koetti saada hänestä selvää; alkoi hänen koristeistaan, tutki hänen luonnettaan, oli huomaavinaan hänet pilalle menneeksi, ja varoitti häntä kautta rantain; mutta sai siitä hyvästä takaisin sellaisia julkeita nenänheittoja, että pudisti päätänsä Idellin kauniille uskolle ihmisten luonteen viattomuudesta. Tai oikeastaanhan Idellkin uskoi vain kansan luonnetta viattomaksi: olivathan hänestä sellaiset kuin Mölsät, Keretit ja Blöckerit lurjuksia, jopa ainoastaan he. Samaa iloista, onnellista ihanteellisuutta kuin — Tistelbergin. Julia Oljemark ei tietänyt, nauraako heille, Idellille ja Tistelbergille, vai itkeäkö sellaista kohtaloa kuin tämän Esterin, joka oli varmaankin oleva huono.

Ja — oliko hänen oma kohtalonsa oikeastaan paljon parempi? Tai hän itse parempi tuota Esteriä? Itsensä myynyt, tajuttomasti, aavistamatta…

Ja elä entiseen tapaan, kuolemaan asti ilman sielun nousua, kirkkautta, uhria jonkin sellaisen puolesta, jolle sydän vaati antamaan kaiken todella puhtaasti!

Kyllähän pikku Esterin luona olisi käytävä vielä uudestaan. Nyt oli käynti keskeytynyt, kun Sutelin ja hänen rouvansa olivat tulleet sisään. Ainoastaan jotakin varoittavaa oli Julia ehtinyt rouvalle vihjaista, niin rouva alkoi huutaa, melkein ajoi hänet ulos! Parhaiksi hänelle itselleen! Sellaisia ovat ihmisraukat!

Julia olisi halunnut kertoa näistäkin huomioistaan Tistelbergille. Ja viimein Tistelberg ilmestyikin jälleen taloon. Julia oli iloinen. Ja — Tistelberg oli hiljainen, nöyrä, ikäänkuin totteleva. Jotakin hätääntyneenkin näköistä hänessä oli.

Kun Julia ruokasalissa kahvipöydässä — he joivat kahvia kahden kesken, tohtorilla oli jokin kiireellinen hoidettava, — kertoi käynnistään puutarhuri Sutelinilla, ei Tistelberg kovin ryhtynyt vastustelemaan, vaikka ilmaisikin lyhyesti, rahvaanihailunsa mukaisesti, että hänestä oli epäkohteliasta ja säädytöntä tunkeutua siten toisten kotiin: sekautua noin häikäilemättä kansan asioihin. Kansan, tietysti kansan, ajatteli Julia; kansa oli luonnollisestikin Tistelbergille nytkin muuta kuin ihmiset yleensä.

Julia hymyili sille Tistelbergin ajatukselle, mutta ei nyt sitä ruvennut vastustamaan: puhui sitten muista asioista.

Tistelberg katseli yhä omituisesti Juliaa kasvoihin, jäykästi ja pitkään, ja värähti silloin tällöin. Ja hän tuskin puhui, kuunteli vain, tarkkaan ja ikäänkuin oppia ottaen. Edellisellä kävelyretkellä pilkahdellut kalsea ynseys oli kadonnut.

Kun he sitten lähtivät ulos kadulle, purkautui Julia Oljemarkin kipeä, tuskallinen kaipuu saada puhua itsestään, puhua edes jollekulle, kenelle tahansa, kuka vain olisi sellainen, että kuuntelisi osanotolla. Ja Tistelberg oli nyt sellainen. Julia alkoi puhua, hapuillen, kiireesti, katkonaisesti. Ensin hän pyyteli anteeksi Tistelbergiltä, soimasi katkerasti itseään siitä, että tahtoi puhua kotioloistaan, paljastaa asioita, joita tuli kätkeä kotoisen pyhyyden varjoon. Mutta hän puhui: hän ei jaksanut sulkea kaikkea itseensä.

He tulivat kaupungin ulkopuolelle, pakkasten kelmentämille vainioille. Siellä oli Julia kuin vapaudessa, poissa kotoaan. Julia puhui yksitoikkoisesta elämästään, kauan, kaikenlaisilla esimerkeillä. Ja lopulta, anteeksi pyytäen, miehestään. Olihan mies ahkera, rehellinen, uskollinen, kunniallinen. Mutta… Julia keskeytti: "Mitä olen tehnyt? Minä olen halpa, inhottava, petturi!…" Hän oli kauan hiljaa, puri huuliaan. Ja sittenkin hän jatkoi, kun Tistelberg kyseli hiljaa ja varovasti. Niin, Julian täytyi valittaa, että Severi oli onneton: kehityksessään pysähtynyt, vääntynyt kieroksi, sukunsa taipumusten ja oman taipumuksensa mukaan. — Julia puhui paljon asioita, usein keskeyttäen, koettaen purra huulensa yhteen, mutta jatkaen sitten jälleen, katkonaisesti, kivulla. Severin tarina selvisi hiljaa kummastuneelle Tistelbergille.

Selvisi sellaisena kuin Julia Oljemark sen hänelle kertoi.

Ja lopuksi kuohahti Julia Oljemark: se, että hänen oli täytynyt Mairestakin erota, kun ei tietysti kyennyt kasvattamaan häntä niinkuin maailma tahtoi, — kaikkea osaavaksi, järkeväksi, tietoisesti ovelaksi, — se, että Mairekin oli häneltä ikäänkuin kiusalla ryöstetty, se oli menetys, johon hän ei löytäisi lohdutusta ja jota hänen oli sietämätöntä antaa anteeksi; hän tunsi, että lapsi alkaisi täten erota hänestä ainaiseksi.

Tistelberg kuunteli sanattomana, hämmästyen ja yhä enemmän järkyttyen. Tällainen siis Julia Oljemark oli, tuo, joka hymyili välistä kuin hän olisi ollut pelkkää iloa ja kujeilua! Tällainen, kituva, itsensä orjuutetuksi tunteva.

Yhtäkkiä Tistelberg muisti jälleen unensa: ruumiin paareilla. Se ruumis oli ollut tämä Julia Oljemark. Oliko Julia tosiaan elävä, kituva ruumis?

Ja rouva Oljemark oli uskonut salaisuutensa hänelle.

Miksi hän teki sen?

Pelolla ajatteli Tistelberg, miksi hän teki sen, ja oli luottamuksesta onnellinen.

Sellaista luottamusta ei hän pettäisi!

Julia näytti virkistyneen kävelystä, myöhäissyksyn ilmasta ja oudoista tunnustuksistaan. Ripeästi hän asteli lopulta, ja hänen poskissaan loisti tuore kylmän ilman hehku. He kiersivät jonkin ennen kulkemansa taipaleen, katsomatta ympärilleen, ja palasivat kaupunkiin. Tistelberg erosi Juliasta pääkadulla, hiljaisena, entistä hiljaisempana, ikäänkuin äskeistä nöyrempänä.

Ja sitten hän jättäysi työttömäksi. Olisi kyllä ollut työtä. Turhaan viittaili Onni Tarkkanen hänelle, leikillisesti, että hänen sopisi viimeistellä se tai se lasku, se tai se karttakopio. Tistelberg kuljeskeli huoneissa juuri mitään puhumatta, omissa ajatuksissaan. Tai oli väsynyt, loikoi sängyssään, polttaen piipullisen toisensa jälkeen, niin että rouva Tarkkanen sanoi pian liisteröivänsä ikkunapaperilla välioven raotkin umpeen.

Öisin pyöri Tistelbergin mielessä kummallisia kuvia. Kummallisia, pöyhkeitä, sairaalloisia mielikuvia:

— Kotka hän tahtoisi olla, kotka, joka tempaisi karitsan susien kynsistä, haavoittuneen, tuskasta värisevän. Mikä kotka? Minkä karitsan? Tistelberg vain näki karitsan, mutta ei uskaltanut ajatella, mikä se oli. Ja minne hän, tuo kotka muka, sen tempaisi, minne veisi, ja mitä varten? Luonnollisesti kotkakin iskisi siinä kyntensä karitsaan, ja uhrin veri vuotaisi. Omituinen, hullu mielikuva!

27

Se mielikuva ajeli ja kidutti Tistelbergiä kauan. Pian oli hän selvittänyt itselleen, että karitsa tarkoitti Julia Oljemarkia. Ja että tuo koko kuva oli johtunut rouva Oljemarkin rohkeista tunnustuksista.

Tistelbergillä oli ikävä, mutta ei sellainen kuin ennen. Oikeastaan ei se entistä ikävää ollutkaan.

Ja tuo järjetön mielikuva yhä vain yltyi, kasvoi juopumuksen tavalla, kun sitten Julia Oljemark, jonka nuori insinööri nyt haki kävelyretkelle miltei joka päivä, — ellei Julia tullut sopimuksen mukaan tapaamaan häntä pääkadun kulmaan, — se mielikuva yhä vain yltyi ja kiihtyi, salaperäisenä ja luokseen tempaavana, kun Julia kertoi tai tunnusti edelleen hänelle:

"Vaikea minun on elää; mutta velvollisuuteni minä aina koetan täyttää. Velvollisuuteni. Luonnollisesti teistä tuntuu itsekehunnalta, että puhun näin. Ja miksi teille tällaista puhun? En tiedä; jollekulle täytyy sielunsa ilmaista; muutoin sydän pakahtuisi. Sanon sydän, ruumiillinen sydän: sillä uskon, että sydämeni on tullut heikoksi pelkästä itseni hillitsemisestä…"

Julia keskeytti jälleen. Kyyneleet silmissä puhui hän muuta, toisti vanhan rukouksensa:

"Anteeksi, että olen näin julkea… paljastan pyhiä salaisuuksia. Halpa olen, matalamielinen raukka. Mutta minua tuskastuttaa, kun hän ärtyy pienimmästäkin… Ellei heti valmistu kaikki kotoinen vähäinen, mitä hän vaatii ja mihin hän on tottunut, niin hän kuohahtaa. Mutta —en minä juuri milloinkaan sano vastaan… Hillitsen itseni: sekin on velvollisuuteni. Mutta raskasta on aina, aina niin… Ja sydän siitä kärsii: olen saanut sydäntaudin…"

Kului hetki, vielä puhui Julia miehestään, nimeä mainitsematta. Ja lopuksi hän sanoi, yhtäkkiä:

"Ja kuulkaas: tiedättekös, minä olen rakastanut erästä, en ole puhdas…"

Julia vaikeni jälleen. Tistelberg hätkähti. Kaipuu, joka varmaan tempoi häntä Julian puoleen, kiihtyi tuskallisesti.

Julia kertoi sitten hitain ja alakuloisin, katkeilevin sanoin, että tuo vieras mies, jota hän oli rakastanut ja josta hän oli Tistelbergille jo aikaisemmin heikosti tullut vihjanneeksi, oli asunut erään kevät- ja kesäkauden tässä kaupungissa. Oli nainut täältä, ja hänellä oli lapsiakin. Oli sairastanut keuhkotautia. Sitten oli hän joutunut pois virastaan Helsingissä, jossa oli ollut luonnontieteen opettajana. Täällä hän oli kuollut appelassaan. Tuo mies, joka rakasti luontoa, ymmärsi sitä, iloitsi siitä, ja sai siitä lohdutuksen vaipua hautaan kapinoimatta, pitäen ihmisen kuolemaa luonnollisena asiana niinkuin kukkasen tai puun lakastumista kukinnan ja hedelmöimisen jälkeen, — tuo mies oli antanut Julialle paljon: sielunrauhaa, ja pieniä, suloisia iloja, jotka siitä asti ovat tehneet elämän siedettäväksi. Oli antanut Julialle ilon luonnosta, ihmeellisiä salaisuuksia kätkevistä siemenistä, mullasta, jonka äidinvaistot aurinko herättää. Ja se mies — arasti mainitsi Julia hänen nimensä — oli rakastanut Juliaa ja Julia häntä. Heidän sielunsa olivat olleet toinen toistensa. Mutta sitten — hänkin kuoli.

Tistelberg ei huomannut Julian käyttävän sanoja: heidän sielunsa. Vihasihan Tistelberg sanaa: sielu. Hän luuli vain Julian tunnustavan vapisevalla, katuvalla äänellä, että he olivat olleet toistensa, ja kummallinen kiihko hänen rinnassaan kasvoi väkivaltaiseksi. Pitkän hetken he kulkivat vaiti illan hämärässä, kaupungin ulkopuolella, liejuista tietä, ohi muutamien matalain puuhökkelien, työväen asumusten, Julia hiukan edellä.

Tistelberg ei kuunnellut tarkkaan; hänen teki mieli katsella Juliaa, eikä hän sitä tahtonut tehdä. Ja lähetäkin Juliaa teki mieli, jälleen sellaisena kuin sillä kävelyllä, jolloin hän oli Julian entisiä unelmia pilkannut, yhtä sydämettömänä, mutta nyt kuumasti kaivaten. Mutta hän ei lähestynyt: askelkin lähestyä kammotti. Julia ajatteli:

— Niin se maailmassa käy, kaikki katoaa! Kuinka tohdinkaan puhua toiselle näin siitä, jota silloin koko sielustani rakastin ja jonka pelastamiseksi taudista ja kuolemasta olisin antanut vereni!

Tistelberg aprikoi, oliko Julia Oljemark tosiaan niin syntinen kuin kertoi, ja hän tunsi ja uskoi, että hän sitä oli. Niin hän uskoi, ja tuli häikäilemättömäksi tuota langennutta kohtaan. Samalla hellyydestä arastellen kysyi Tistelberg pian, naiivisti ja yksinkertaisessa kiihkossa, kuinka sitten oli Julian tyttären laita, miten se oli…?

Julia ei ensin ymmärtänyt nuoren miehen sopertelevien sanojen ulkomuotoakaan, eikä sitten niiden sisältöä, vaikka Tistelberg toisti kysymyksensä selvemmin, yhä julkeammin. Julia hymähti hänelle vastaukseksi, itseään säälien ja surkutellen ihmistä yleensä; mutta kiusallinen oli kysymys, tunkeutuen hänen kaikkein arimpaansa, pyhäksi sanotun avioliiton salakammioon, joka ei ollut hänelle enää pyhä, oli ollut muuta jo monet, monet vuodet. Juliaa itketti. Oi rakkaus! Se pyhittäisi! Mutta missä sitä on?

Vaikeaa, inhottavaa oli tällaisista puhua, häveliäisyydenkin vuoksi. Mistä sanat tähän?

Mutta siitäkin ja juuri siitä täytyisi puhua. Täytyisi! "Romaaneissakin kerrotaan, että korvarippi katolisessa kirkossa tosiaan vapauttaa syntisiä raukkoja", sanoi Julia. Vastenmielisesti, sopertaen, sanoja etsien selitti hän, että ihmisellä on toki ruumiskin. Hänen sanansa katkesivat, hänen sydäntään pöyristi, ja kurkkuaan ikäänkuin tukehdutti, kunnes hän vielä jatkoi:

"Syntinen, surkea ruumis."

— Syntinen, syntinen, ajatteli Tistelberg, vahvistuen äskeisissä luuloissaan. Avionrikkoja. Niin näkö pettää!

He olivat kiertäneet puolipimeässä esikaupungin kujia, nousseet rautatien radalle, kulkeneet hamuillen ratapölkkyjä pitkin, joissa täytyi aina joka kolmannen ja neljännen välillä harpata, olivat tulleet mäen vierelle, jonka harjalta alkoi kuulua tuulen humua tutuista, vääristä männyistä. Ja nyt he joutuivat pientä, mukulakivistä kujaa takaisin pääkadulle, sille kohdalle, missä katu kääntyi laiturille. Oli pimeä, ilma kostea. Laituri autio. Jokin lauta rantamakasiinin seinässä loukutti, sillä merellä kävi kiivas tuuli. Ei vihmonut vettä, mutta laiturin lankut olivat kosteat ja hukkaat ikäänkuin märästä sumusta. Takana oli kaupunki, sen keskus melkoisen loitolla, tuon Madon eli Sisiliskon pyrstön toisessa päässä, pienine taloineen, kitkerine, kuluttavine suruineen, joita ei usein ihmisten elämän pinnalla näkynyt. Heikkona utuna hohtivat etäältä keskustan sähkövalot, ja täällä, syrjemmällä, oli vielä himmeämpää, miltei pilkkopimeää; yksi ainoa lyhty paloi sataman kulmauksessa.

Meri kohisi, pärskyi. Sen laineet löivät laivasillan puisiin pylväihin, ja joskus kohu oikein kiihtyi ja heitti hulmahtavan, kastelevan kuohun Julian ja Tistelbergin jalkoihin ja kasvoille. Piilipuu tuolla takimmaisen aitan seinustalla, musta ja kookas, taipui luokkina, sihisi ja vinkui, niin lehdetön kuin olikin. Taivas oli musta, ja ulappa, joka aukeni oikealla, vielä mustempi: salaperäinen ja tyly, lähetellen aaltoja kaukaa, pimeästä, toisista maailmoista, suuren Itämeren takaa.

Julia Oljemark meni yhä lähemmäksi laiturin äyrästä, pidellen hattuaan, joka leveä- ja pehmeäreunaisena pyrki paljastamaan hänen otsansa. Vaatteissakin teki tuuli vastarintaa, nyki ja hulmutti. Tistelberg katseli, kuinka vartalo kuvastui puvun alla: aivan kuin jotakin tarmokasta, itsepäistä näytti Juliassa olevan, kun hän siinä hangoitteli tuulta vastaan, ja se näky, tuo tarmo, joka oli kuin yllätys, riemastutti omituisesti Tistelbergiä. Hänen olisi tehnyt mieli auttaa Juliaa: vetää häntä leikkien vasten tuulta, vasten kuohulaineitten pärskyvää vaahtoa. Hän seurasi nyt Julia Oljemarkia laiturin päähän, viimeisen paalun viereen. Puhui jotakin, että myrskyä vastaan oli hauska puskea, ja nauroi ilosta, mutta hermostuneesti, ikäänkuin jännityksessä. Julia ei hänen nauruaan kuullut hyrskeitten sohisevalta pauhultakaan. Mutta hänen äskeinen tunnustuksensa, tuo kaikkein kauheimman esille kaivaminen, jonka hän oli tehnyt, oli helpottanut. Ja meren takana olivat oudot maat, kaukana, kaukana… Niin, nekin maat, joissa hänen isänsä oli seikkaillut vapaana, nuorena ja iloisena. Sellainen oli ollut hänen isänsä, ja sellainen oli kai Julia Ihanderinkin oikea luonne: vapaa, leikkivä, iloinen, ehkä onnellinenkin. Voisiko hän palautua entiselleen, omaan itseensä, sellaiseksi kuin hän muistaa olleensa nuorena tyttönä: ajattelematon, veikeä, kenties suloinen? Voisiko hän, — jos hän esimerkiksi pääsisi sinne, etelään, aurinkoon? Pois täältä, sumuisesta, raskaasta?

Yhtäkkiä kysyi Julia Tistelbergiltä, muuttuneella, melkein iloisella äänellä:

"No, nyt olisi teidän aika lopultakin kertoa seikkailunne siellä etelässä. Sen olette luvannut."

"Luvannut? Jokohan?" hymähti Tistelberg.

"Niin, niin, luvannut!" vahvisti Julia sormellaan varoitellen ja nauraen.

"Se ei ole mikään seikkailu", väitti Tistelberg halveksivasti. "Minua harmittaa, että tekin viitsitte sellaisia udella. Ihmisten joutavaa lorua, höperöiden, jotka eivät ole missään käyneet."

"Niin; mutta meille tavallisille ihmisille ovat sellaiset joutavat kuitenkin seikkailuja", huokasi Julia. "Pitäkäähän toki lupauksenne!"

Tistelberg täytti piippunsa, tupakoi harmissaan tuokion, ja oli vaiti. Julia heristi taas kädellään aivan lähellä hänen kasvojaan, ja Tistelberg alkoikin kertoa, lyhyesti, ärtyneesti. Nuorina vuosina, joita hän ei enää muistanutkaan, oli hän kaivannut maailmalle, merille, kun sanoi kotona kärsineensä yksinäisyyttä ja kovaa kohteluakin: isä vangitsi häntä tuohon kirottuun maanmittaukseen, ja teki hänestä ammattinsa mestarin! No niin, ylioppilaana hän lähti puoliväkisin merille. Sanottiin kai, että hän silloin oli rappiolla: maisteli väkeviä usein. Mutta hän joi ilolla, huomatkoon rouva Oljemark sen! Ja samanlaisella ilolla oli hän jättänyt lukunsakin kesken. Lieneekö sellainen ihminen, joka valtavasti iloitsee, rappiolla? Hänellä oli toveri, se Yrjö Burgwinkel. He pestautuivat koululaivaan. Mutta kiipeily laivan mastoihin, myrskyt ja vilu eivät olleetkaan Isidorista niin mieleisiä kuin hän oli kuvitellut, eivätkä Yrjöstäkään. Ja Englannissa Yrjö esitti, että he karkaisivat.

"Yrjö tietysti oli sitten kaikessa johtajana, niin kai Tarkkanen on kertonut?" kysyi Isidor.

"Niin", vastasi Julia Oljemark. "Mutta en minä oikein sitä usko."

"Vai ette usko", hymyili Isidor tyytyväisenä. "Mutta se on totta, että hän se esitti Englannissa minulle karkaamiskeksintönsä, ja laati tarkan matkasuunnitelman. Ja me karattiin, muka; helppo homma, jota ei kannata sanoa karkaamiseksi: olimme Hullissa päässeet lomalle kaupunkia katselemaan; junia oli tarjolla, ja hätäkös ajaa niillä, kun meillä oli isiemme rahoja taskussa! Hätäkös seikkailla sillä tavalla, pikku herroina Lontooseen ja sieltä Southamptoniin, josta sitten laivalla Espanjaan, Coruñaan."

"Espanjaan!" huudahti Julia Oljemark.

"Niin, kylmään ja ilottomaan Espanjaan…"

"No, no… älkää toki hävittäkö mielikuviani!" valitti Julia samalla kertaa leikillä ja tosissaan. "Kylmään Espanjaan: onko moista kuultu! Sen täytyy olla paradoksi tai kiusaa minulle! Ja: iloton Espanja…"

"Iloton Espanja, niin juuri!" vahvisti Tistelberg. "Minä en voi sietää yleensä tuollaisia romanttisia sepustuksia vieraista maista, enää! Surua on kaikkialla, ehkä enemmän muualla kuin meillä. Huonon pohjan saamme onnellemme, jos luulemme löytävämme sen joistakin toisista olosuhteista, muualta kuin omasta itsestämme: se on jokaisen hankittava omasta rinnastaan. Niin, ainakin Kastilia, jonka näimme, on kylmä, tietysti talvella. Kesällä se on helvetti, niin sitä itse espanjalaiset kutsuvat. Ja iloton maa. Ei siellä kansa osaa soittaa, eikä tahtonekaan: se lienee epämusikaalista yleensä. Madrid on pieni, ikävä ja surkea. Ja sen asukkaat ovat omaan piiriinsä sulkeutunutta hienostoa tai lukutaidottomia, köyhiä, tautien runtelemia kerjäläisiä. Siinä romantiikkanne. Ja muuta en siitä iloisesta maasta tiedä, sillä pian matkustimme Sevillan kautta Cadiziin; ikävän ja lattean Sevillan: sellainen se on talvella. Saattaa kesällä olla iloinenkin…"

"Ja siellähän toki kitarat soivat, ja viini helmeilee?" "Saattanee kyllä, jos viinin helmeily on teistä asia, josta kannattaisi antaa matkakertomus! Köyhyyttä näin siellä, kuten muuallakin tuolla joutavalla matkalla, jota suvaitsette sanoa seikkailuksi. Paljon köyhyyttä ja tavallisia, arkisissa huolissaan yrittäviä ihmisiä, sellaista, mistä ei tietysti sovi kertoa matkakuvauksissa, tuollaisissa, joita luulisi olevan helpoin asia maailmassa tehdä: liioitella paratiisillisia maisemia ja luetella raunioita, koota kirjansa lehdille museoista kaikki taideteokset, joista on jo tuhat kertaa ennen kirjoitettu: — vanhaa, puolinaista, valheellista! No niin; mutta Sevillassa Burgwinkel väitti, että kohta tulee parempaa, kun päästään Afrikan puolelle. Rahaa oli tarpeeksi, ja me päästiin. Ajeltiin sievästi junassa Algieriin. Ja… jokohan myöntäisin jotakin? Se oli sittenkin ihana kaupunki. Ei näkynyt museoita joka paikassa. Ja aurinko paistoi." Julia taputti käsiään: "Kas niin, johan te innostutte!"

"Alan kyllä. Ah, aurinko! Mutta se seikkailu ensin, niin saatte siitä rauhan! Burgwinkelistä näytti olevan ainoastaan nautinto, että rahat loppuivat; minusta ei laisinkaan. Ja todellakin nukuimme Algierissa pari yötä satamassa veneitten alla, lakanoinamme berberien likaama hietikko: hirvittävää. Mutta Yrjö nauroi ja kiroili! Mitäpä siinä kertomista! Ja sitten me ruvettiin lastaajiksi laivoihin. Minä tein karkeamman työn, luonnollisesti; olinhan typerämpi, se on selvä; vieritin tynnöreitä laiturille aluksen kannelta, ja Burgwinkel istui jalat ristissä reelingillä ja veti viivan paperille aina kun olin saanut tynnörin perille, — niinhän Tarkkanen on kertonut?"

"Niin", myönsi Julia; "mutta…"

"No, sallittakoon se ilo hänelle ja Burgwinkelille, joka nykyään muuten palvelee upseerina Venäjällä ja kulkee ehkä Karpaateilla kuolemaansa kohti tai on kuollut. Mutta teille sanon, ettei asia ollut aivan niin. Kyllähän vieritin tynnöreitä, — ja niissä oli raskaitakin, minulle kamalan raskaita, sementtiä, — sen lyhyen viikon tai puolitoista, jonka olimme Algierissa kiipelissä; minä vieritin, ja Burgwinkel merkitsi tehdyn työn kirjoihinsa; mutta huomasin kyllä hänen kepposensa, jos sitä kepposeksi voi sanoa, ja annoin hänen siitä nauttia: tuosta, että hän jotenkin muka sai iloa minusta. Mutta asiaan: se viikko tai puolitoista oli kuumuutta ja väsymystä, pölyä, joka tunkeutui silmiin ja korviin hien mukana; tipahtipa joku veripisarakin sormista, sillä sementti, kun se tulee kosteaksi, syö pian hipiään reikiä; väsymys sellainen, ettei leipä eikä edes oranssikaan maistunut, ainoastaan kitkerä ja kirpeästi virkistävä sitruuna. Ja sitten saimme rahaa, palkkamme, sillä pääsimme Italiaan, josta Venäjän konsuli auttoi meidät kotimaahan, oikeinpa kunnialla, olimmehan ylioppilasmiehiä. Siinä seikkailumme. Nyt sen saitte."

"Eikö muuta?" kysyi Julia Oljemark epäuskoisesti.

"No, oletteko sitten siitä enemmän kuullut?"

"En", vastasi Julia epäröiden. "Mutta, mutta…"

"Mitä mutta… Pyydän, hyvä rouva, suvaitkaa selittää!"

"Niin, mutta… Saada käydä siellä etelässä… Nähdä kaikkea, suuria kaupunkeja…"

"Suuria kaupunkeja ei siellä ole!"

"Te olette auttamaton! Jotakin täytyy olla! Minä en voi uskoa, ettei olisi!" huudahti Julia. "Rumaako vain, ja tukalaa kaikkialla? Mutta sanoittehan itse, että siellä on ainakin aurinkoa! Ja minä uskon, että olisi säveleitä, tanssia, jossakin! Kun minä hetkenkin sellaista ajattelen… elämää… jotakin muuta…"

Tistelberg sääli tuota naista, sellaisella epätoivolla lausui Julia Oljemark nämä sanansa. Tistelbergiltä itseltään oli pian haihtunut kaikki utuinen uneksiminen vieraiden olojen onnesta ja joistakin merkillisistä seikkailuista vierailla mailla: väkevämpää hän tahtoi, vakavampaa ja totisempaa kuin unet. Ja kuitenkin oli häneen tuolta matkalta jäänyt jotakin, jota hän ryhtyi todella kaipaamaan tänä syksyisenä iltana, aution ja pimeän meren rannalla, nukkuvan ja hiljaisen pohjolan kaupungin vieressä. Oli jäänyt se auringonpaiste, — pelkkä aineellinen aurinko, sellaisenaan. Ja siitä haaveillen alkoi hän nyt kuvata aurinkoista Välimerta, eteläistä merta ja aurinkoa sillä merellä. Laajasti hän kuvaili, yksityiskohdittain, sen meren lempeän värin, ei sen inhottavia myrskyjä; kuvaili vaahtojen vyöt, korkeain rantojen autereet. Ja sitten kertoi Isidor Tistelberg, omituisesti kuvailemaan syttyen, Venetsiasta, jossa hän oli ollut yhden yön. Siellä soudettiin naisia gondoleissa. — Niin, Tistelbergin mielessä eli ihana, veikeä nainen, joka salli rakastaa itseään. Tistelbergin kuvaus sai väriä ja vauhtia: helmeilevät vaahtovyöt kuohuivat ja sohisivat Adrian meren hietikoilla, sellaisen meren, jonka sinisyyttä meidän on mahdoton uneksiakaan todeksi, niin ihmeellinen, autuaallinen on se väri. Muutakin Tistelberg sitten kuvaili, mutta pelkästään luontoa, joka oli hänelle rakas, kaunista luontoa, ei synkkää ja vainoavalta tuntuvaa; eikä ihmisiä, kärsiviä ja heikkoja.

Julia kuunteli sanattomana, vain välistä huudahtaen epämääräisestä ihastelusta. Aallonroiskeesta olivat he väistyneet pois, Tistelbergin mukana Julia Oljemark, ja kiersivät nyt uutta tietä takaisin kaupunkiin, huomaamatta kulkuaan, kunnes olivat sen kadun kohdalla, josta Julia tavallisesti erosi kotiinsa. Julia olisi tahtonut Tistelbergiä vieläkin kertomaan. Hän piteli hyvästeltäessä Tistelbergin kättä kauan kädessään; mutta raatihuoneen tornikello löi jo myöhäistä, hiljaa ja ikäänkuin torkkuen, Julialle tuli hoppu kotiin: tuskin ennätti hän nyt Tistelbergiä hyvästellä.

Tistelberg näki kotiin kävellessään ja kotonaan Julia Oljemarkin, tuon syntisen naisen, yhä siellä laiturilla; pystynä, myrskyn huiskeessa, solakkana, sirona, ponnistelemassa tuulta vasten, ja näki hänet jonkinlaisessa huvipurressa, huulillaan luvattomat suutelot.

Tosiseikkailuako?

28

Julia oli myöhästynyt kävelyllä. Ovea tuli avaamaan hänen miehensä, eikä sisäkkö. Tohtorin luonnostaan ja rasittumisesta ryppyinen otsa, sillä hän teki kovasti työtä, oli tavallista synkemmissä rypyissä, ja hänen silmänsä, jotka eivät yleensäkään katselleet ketään silmiin, eivät usein Juliaakaan, saati sitten vieraita ihmisiä: ainoastaan silloin, kun tohtori puhui tyttärestään Mairesta, hänen katseensa kirkastui ja ilahtui, — tohtorin silmät vilkuivat nyt sinne ja tänne, ärtyisinä, ikäänkuin epäluuloisina. Hän sanoi, nopeasti ja hätiköivästi, ikäänkuin hänellä olisi ollut jonnekin kiire:

"No, tulithan — viimeinkin." Ja lisäsi heti:

"Ella on lähtenyt kaupungille sillaikaa kun olit poissa, karannut: se on selvä, jonnekin työväen kokouksiin. Nyt se ruljanssi vasta alkaa, usko minua, tuo työväen kiihtyminen. Vai annoitko sinä hänelle luvan mennä?"

Ella oli sisäkkö.

Julia ei heti keksinyt miten vastata. Hän oli antanut Ellalle luvan, mutta vasta sitten kun hän itse olisi palannut kävelyltä, koska tiesi, että Severi tahtoi ja tarvitsi aina kotona palvelusta, joko sisäkön tai vaimonsa, mieluimmin vaimonsa. Eikä Ella ollut sanonut, minne aikoikaan, johonkin palvelijattarien kokoukseenko vai vähän kävelemään; Juliasta olisi ollut epähienoa kysellä sitä tytöltä. Ja paraniko palkollisten ja työläisten into kokoutua vaatimaan itselleen yhä uusia etuja vartioimalla heitä?

Nyt oli Severi omituisen, harvinaisen hermostunut.

Severin sanat Julia aavisti vain jonkinlaiseksi tekosyyksi, pahanilman enteeksi; hänen täytyisi nyt pitää varansa. Riisuessaan hattuaan pisti Julia hattuneulan suuhunsa, eikä tohtori sitten malttanutkaan odottaa vastausta kysymykseensä, vaan sanoi kiireesti, katsellen alaspäin niinkuin suuttuessaan tavallisesti:

"Ja minä kävin itse ruokasalissa ja keittiössä: tarvitsin kuumaa vettä sublimaattiin, ja sain sen keittää! Ella on jättänyt muruja ruokasalin pöydälle, kahvileivosten muruja; se ei ole paikallaan…"

"No", alkoi Julia säyseästi, riisuen päällystakkiaan, "eikös Martta sitten ollut kotona?"

"Kyllä", vastasi tohtori, "mutta se ei ole hänen asiansa! Martan tehtävä ei ole kantaa sisään ruokia, ei mitään keitoksia, vaan Ellan. Sinun tehtäväsi on ohjata Ellaa. Ja sinun tehtäväsi katsoa, että ruokasalissa on kaikki järjestyksessä; se on minun toivomukseni…"

Mentiin ruokasaliin, Julia edellä, tohtori perässä. Julia katseli ruokapöytää, ja myönsi, tekeytyen ihmetteleväksi, kuinka Ella tosiaan oli laiminlyönyt harjata kahvivehkeet korjattuaan muruset pöydältä pois. Julia meni ja otti astiakaapin vierestä seinältä harjan ja muruslapion, rauhallisesti liikkuen ja tyynesti; puoliso oli ärtynyt ja käveli epäröiden sinne ja tänne kuin jotakin etsien: tähystellen ympärilleen nurkasta toiseen.

"Keittiössä oven luona on repaleinen säkki", sanoi hän yhtäkkiä. "En minä vain viitsinyt siihen koskea. Kysyin Martalta, mikä se oli, ja hän sanoi, että se oli tilanomistaja Kuttingin säkki, se, jolla tuotiin perunoita viikko sitten. Vielä palauttamatta, — tilanomistaja Kuttingin säkki. Se sinun täytyy tietysti palauttaa…"

Severi Oljemark oli pysähtynyt pöydän ääreen ja painoi sen reunaan nopeasti ja merkitsevästi kämmenensä. "Ai, — minä olen aivan sen unohtanut!" huudahti Julia. "Unohtanut!" toisti tohtori hymähtäen. "Mutta eihän unohtaa saa! Minä en unohda omia tehtäviäni. Suoritan mitä on tehtävä! Sinä pidät hauskaa, no en sillä suinkaan sitä tarkoita, ettet saisi pitää. Mutta minun ei ole hauskaa itse keitellä vettä liuoksiini. Sehän on toisten asia. Niin, se säkki: melkein viikon keittiön sopessa. Ja etkö joskus saa huomautetuksi, että Martta korjaa hameensa keittiön eteisen seinältä palvelijattarien kamariin? Olen jo sitä katsellut, nyt sen näin! Ja sinä: kirjahyllyäni ei ole tomutettu pitkään aikaan; kun otan teoksiani, täytyy minun aina kohta pestä käteni…"

Tohtori esitti siinä paljonkin Julian laiminlyöntejä: milloin mistäkin huoneesta puuttui jotakin, milloin taas Severi Oljemarkin omasta vaatetuksesta, ja kukkasistakin oli sanottava, kukkasista, joiden vaalinta oli Julian vahvin puoli ja jotka nyt loistivat ikkunoilla, tosin kukattomina näin myöhäissyksyllä, mutta lehdiltään kiiltävinä, alinomaa puhdistettuina. Julia kuunteli hiljaa; sydämessä alkoi kuitenkin pakottaa ja kuohua; kuohunta täytyi masentaa. Severi oli sanonut, että jokin palmuista, joita varten hän, tohtori, oli hommannut vasituisesti kemiallista voimistusainetta, oli kuivetuttanut lehtiään, latvasta. Julian oli mentävä tuota palmua katsomaan. Kun Julia avasi salin oven ja painoi sen kiinnemmäksi, ikäänkuin antaakseen oven jäädä ennalleen, ettei vain nyt kiihottaisi Severiä, sillä niin hermostuneelta Severi tuntui, kolahti ovi. Severi Oljemark huudahti jotakin Julian takaa ruokasalista. Ja tuli nopeasti hänen perästään, vetäisten oven auki:

"Miksi sinä suljet oven?" kysyi hän rajusti.

Tämäpä omituista: kuinka Severi nyt noin? Harvoin hän tällä tavalla…

"Kuuntele paremmin minua!" huudahti Severi.

Julia pysähtyi salin kynnyksen eteen: "Mutta minähän kuuntelen! Ja ovi — se kolahti kiinni".

Julian sydän kuohui niin ettei hän enää oikein jaksanut sitä hillitä; hänen kasvonsa kalpenivat: "Maltahan nyt, tarkastan palmun, ehkä sille raukalle on sattunut jotakin pahaa. — Ja sitten on hommattava illallista."

"Pahaa — vai pahaa!" huudahti tohtori Oljemark. "Pidät huolta, hyvä se! Kunhan muistaisit muutkin tehtäväsi!"

"Minä muistan ne!" vastasi Julia ylpeästi. Harvoin hän antoi itselleen valtaa, nyt ei jaksanut hillitä kapinointiaan.

Tohtori jatkoi syyttelyitään: vikoja taloudenhoidossa ja talossa oli paljon, ja niihin oli Julia syyllinen. Nopeasti tohtori ne luetteli.

Juliaa itketti ja kuohutti.

"Ei saa olla lapsellinen, itkeä!" varoitti tohtori. "Sinun täytyy kuunnella."

"Voi kuinka sinä nyt!"

"Nyt taasko? Itsehän sinä aloitit! Kuka nakkelee ovea, niinkuin joku palvelustyttö. Kuka… kuka…"

Julia oli nyt avannut salin ja ruokasalin välioven, koska Severi niin tahtoi. Kävelylle lähtiessään oli hän pannut sen kiinni: oli illemmällä lämmittänyt ruokasalin, tavallisen oleskeluhuoneensa, josta oli helppoa pitää palvelijoitakin silmällä, — ja Juliahan piti kovasti lämpimästä. Severi tuli hänen perässään ruokasaliin:

"Lyödä ovia: sellainen tapa täytyy jättää pois…"

Miksi oli Severi niin ärtynyt?

Julia heitti pöytäliinan jonka oli juuri saanut otetuksi kaapista, pöydälle. Hän miltei itki.

"Ahaa", sanoi tohtori. "Sinä siis taas… Hyvä! Minä, minä… Minä en tahdo tänään illallista. En sinun kanssasi. Syön yksinäni, omassa huoneessani. Minä, minä en tahdo istua samassa pöydässä — sellaisen seurassa! Ohhoh, kuinka kauan me olemmekaan olleet avioliitossa, etkä sinä ole oppinut mitään! Et kerrassaan mitään. Näetkös nyt: et osaa olla napisematta, kuten tapasi on. Yleensäkin napiset: milloin kiihdyt puhumaan, että jokin pappi täällä on muka teeskentelijä, milloin tuskittelet, että muut rouvat muka juoruavat sitä ja tätä tai ovat sellaisia tai sellaisia. Ja nyt itse: katso nyt itseäsi!"

"Lopeta nyt, Severi."

"Minäkö, minun asiani ei ole lopettaa! Minä puhun sinulle, mitä tahdon. — Niin, kymmeneen vuoteen et ole oppinut mitään, et hillitsemään itseäsi. Onko se nyt: heitellä pöytäliinaa kuin…"

Tohtori ei lopettanut toraansa. Pitkään aikaan ei ollut sattunut tällaista kotikohtausta; mutta sattuihan niitä joskus aikoinaan. Julia ei ennättänyt ajatella, mistä se nyt johtui. Kauan puhui Severi Oljemark yhtä ja samaa, kylmin ja katkerin mielin. Jos Julia äännähti, niin hän vimmastui: ei sietänyt pienintäkään vastustamista. Julia istahti ikkunapöydän ääreen ja itki. Tohtori sanoi:

"Hyst, että sinä viitsit noin kovaa. Martta kuulee! Ei saa ilmaista kenellekään syrjäiselle asioita, jotka ovat meidän yhteisiämme! Ei saa!"

Tohtori kuiskasi näin, mutta kuiskaus oli miltei huutoa, ja lopulta löi hän pöytään kapealla kädellään, tuijottaen Juliaan, koettaen katsoa suoraan hänen silmiinsä; kapealla ja punaisen vivahteisella kädellään hän takoi niin että pöytä kumahti. "Sitä ei saa tapahtua!"

Tohtori jatkoi, että Julia oli kehittymätön, heikosti opetettu nainen, tuskin tyttökoulua käynyt. Oljemarkien suku oli ainakin sivistyneempää.

Ja viimein yltyi Severi Oljemark sanomaan, aiheettomasti, muuten vain, katkerana, että talo, kaikki omaisuus oli hänen, vastuunalaisuuskin samoin tässä talossa.

Tällaisia uhkaukselta kuuluvia sanoja ei Severi ollut sanonut vuosikausiin. Mistä ne nyt johtuivat?

"Hm — missä olet ollut?" tuli Severin suusta viimein, kun hän oli kauan kävellyt synkkänä sinne ja tänne. "Kai sellaisilla kävelyillä kuin ennenkin: entisellä tarkoitan sitä aikaa, jolloin hän nujertui keuhkotautiinsa."

"Se ei ole totta, että tässä mitään olisi!" huudahti Julia, yhtäkkiä ymmärtäen ja loukkaantuneena. Salassa hän hiukan epäröi, mutta eihän tässä mitä voinut olla; sen hän tiesi: ei ollut! Epäröinnin mukana kasvoi hänen tahtonsa kieltää; hän toisti äskeistä kovemmin, saaden omasta vakuutuksestaan helpotusta:

"Se ei ole totta!"

"No, — olkoon!" sanoi tohtori Oljemark. "Sitä en tahdo kuulla, en sellaisista mitään. Mutta joko sinä nyt hommaat pöytään illallisen, tai… Etkö ymmärrä, että sinä täten häiritset minun työtäni, teet minut hermostuneeksi…"

Julia meni keittiöön. Vaiteliaan ja vanhahtavan Martan kanssa hän kattoi pöydän kiireesti. Tohtori odotti sohvassa, lukien sanomalehtiä, jotka olivat tulleet iltapostissa, lukien ja ymmärtämättä, mitä luki. Ajattelematta mitään — vain synkkänä.

Sitten aterioitiin ääneti. Tohtori tavallisen nopeasti; pian hän odotti, että Juliakin lopettaisi ja voitaisiin nousta pöydästä. Julialle ei ruoka maistunut: armosta annettua ruokaa se oli. Ja nopeasti noustiin. Tohtori pani kätensä ristiin tuolinsa selustalle, vanhan tavan mukaan, ja kiiruhti sitten omaan huoneeseensa.

Sisäkkö oli sillä välin palannut kotiin, mutta Julia järjesti itse tohtorin vuoteen, sillä ehkä olisi Ella viivyttänyt Severin levolle pääsemistä, tai hän itse, Julia olisi saattanut sitä viivyttää, jos olisi kenties jotenkin johtunut nuhtelemaan Ellaa. Sillaikaa kun Julia järjesteli kamarissa, istui Severi sanattomana kirjoituspöytänsä ääressä, synkeänä, kaareva otsa käden varassa. Lyhyesti vastasi hän vaimonsa hyvänyöntoivotukseen, kehotti sulkemaan oven, ja jäi sitten yksinäisyyteensä.

Tohtoria hieman harmitti, että hän oli tullut maininneeksi Julialle jotakin noista kävelyretkistä, kiertelyistä Tistelbergin kanssa: oli siten antanut itsestään sellaisen kuvan kuin olisi ollut mustasukkainen tai luullut vaimostaan ja Tistelbergistä jotakin. Kävelkööt. Niin saa Julia ajanvietettä: joskus hän valittaakin muka sitä, ettei hänellä ole enää mitään, millä aikansa kuluttaisi. Mairekin hänellä pitäisi olla.

Mustasukkainen? Mistä?

Severi Oljemark myöntää itselleen, että aikoinaan oli hän kyllä ollut tavallaan mustasukkainen, silloin, kun se keuhkotautinen opettaja täällä oleskeli ja eli. Mutta sehän kuoli pian. Ja Julia on sen jälkeen vanhentunut. Ja mikä on nyt tämä Tistelberg? Tyhjätasku, vetelehtijäkin. Opettaja olisi saattanut olla vaarallisempi: oli suorittanut loistavat tutkintonsa, hankkinut itselleen toimen… Mutta tauti hänestä selvän teki.

Ei, mustasukkainen hän ei ollut. Kujeksikoon Julia, jos tahtoo. Mutta olkoon kotona varsinkin silloin, kun häntä ehdottomasti tarvitaan. Hän on tottunut Juliaan. Paljon ei hän yleensä vaimonsa kanssa puhu, hänellä ei ole aikaa sellaiseen, eikä haluakaan lörpötellä turhia: mitä Julia ymmärtää hänen asioistaan? Hänellä on praktiikkansa, ja nyt tuo tieteellinen tilastotutkimus, ja tulossa useitakin uusia tutkimuksia, joista ei Julialle maksa vaivaa puhua. Mutta vaikka hän oleksiikin enimmät aikansa yleensä omassa kamarissaan, tieteellistä työtään miettien, niin tuntuu hyvältä, että Julia on talossa, jossakin siellä. Työpöydän ääressä tarvitsee milloin lasin vettä, milloin esille sen tai sen kirjan hyllyltä, milloin mitäkin. Julia on nopea tulemaan, näppärä antamaan. — Ja kun väsynyt mies on viimein asettunut vuoteeseen, peittää Julia huopaisella hänen jalkansa, vie hänen pukunsa tarkastettavaksi ja sammuttaa hänen huoneestaan sähkön. Niin on mukavampi.

Joskus hän pakinoi kumminkin Julian kanssa ruokasalissa tai salissa. Juttelee siitä, mikä on lähimpänä hänen sydäntään: Mairesta, ainokaisestaan. Puhuu yksin: Julialla ei ole siihen mitään sanottavaa, tuskin hän tytöstä välittäneekään? Sama se hänelle, millainen Mairesta tulee; laiminlöi hänen kasvatuksensakin kotona. Mairesta oli tullut hulttio.

Mutta sellainen oli Julia. Kerran hän rakasti toista miestäkin, ja toisen vaimon puolisoa, kuten hän itse sen silloin tunnusti. Miksi tulikin sellaista tunnustamaan? Mitä se Oljemarkia liikutti? Miksi tuli turmelemaan hänen rauhaansa?

Nykyäänkin sanoo Julia aina, milloin lähtee insinööri Tistelbergin kanssa, niinkuin ei tohtorista olisi yhdentekevää, käveli hän tuon nuorukaisen seurassa tai ei! Tistelberg, — ja Oljemark, hän, tällaisen kodin ja suuren rahallisenkin omaisuuden omistaja: mikä vertailu!

Mitäpä olisi Severin puhelu Julian kanssa muuta kuin yksinpuhelua? Julian sanoja ei hän kuuntele, tai jos kuuntelee, naurahtelee niille: Julia puhuu aina yhtä ja samaa, puhuu ja aprikoi yhteiskunnallisia mullistuksia, niinkuin mikäkin vallankumoussankari, hyväksyy haihatellen kaikenmoista rohkeaa ja hassua, sellaista, jota maailmassa ei tule tapahtumaan. Maattomille pitäisi nykyään Julian mielestä antaa maata, torppareille ja mäkitupalaisille! Papisto pitäisi reformeerata, ja jos jotakin sellaista fantiseeraa. Ja valittaa seikkoja, joita hän sanoo kaupungin juoruiksi; jos joku vain kertoo sen tai sen rouvan leningeistä taikka mainitsee, mitä ruokia ja juomia niillä ja niillä kutsuilla oli ollut, niin ei ole se Juliasta mieleen: ei saisi hiiskahtaakaan. Kannattaapa niistä suuttua: onhan uutisista pakiseminen toki ainoa vaihtelu työlle uhratussa elämässä! Siksi ei tohtori Juliaa kuuntelekaan, vaan puhuu itse mitä haluaa. Ja jos Julia kovin innostuu, taputtaa hän vaimoaan leikillisesti ja rauhoittavasti kädelle, sanoo:

"No, no, älä sinä, Julia, viitsi!"

Ja muista kuin pienistä asioista ei tohtori tahdo jutella: ei politiikasta, kirjallisuudesta ja sellaisesta. Hän ei ihmisistä tosiaan välitä, juuri hän voi olla heistä välittämättä. Rakastaako heitä? Enemmän kuin puolikymmentä vekseliä on tohtori saanut maksaa toisten puolesta, ja kolme takausta, joista yksi oli kuuden tuhannen. Ja lisäksi hän uhrasi varojaan turhaan siihen sanomalehtihommaan. Riittää jo hänen osaltaan! Nykyään ottaa hän joka pennin sairailtaankin. Köyhiä hän ei rupea hoitamaan, sillä hyvä; tiedustelee heti, kun tulevat lääkäriin, onko heillä varoja. Aivan varattomille vaatii hän kunnan avustuksen, sillä hyvä, se riittäköön. Mutta sellaisille omistaville, joilla olisi tilaisuus maksaa, mutta jotka eivät tahdo, lähettää hän pian karhuamisen lääkäriliiton lomakkeella, ja panee uloshakuun, ellei se auta, sillä hyvä: ihmisen on täytettävä maailmassa velvollisuutensa. Ja hän itse täyttää: tekee aina työtä, eikä tuhlaa mihinkään. Mutta katkera hän kuitenkin on.

Katkera nyt vaimolleen: viipyä sillä tavalla kaupungilla. Ja monena iltana yhtä mittaa. Laiminlyödä velvollisuutensa! Kävelköön kenen kanssa kävelee, sitä ei hän tahdo ajatella! Mutta olkoon kotona silloin, kun tarvitaan, ja silloinkin, kun hänen seurassaan halutaan jutella. Ja oppikoon sävyisämmäksi! Nytkin heitteli pöytäliinaa, ellei kenties lyönytkään ovea tahallaan kiinni. Sopimatonta käytöstä.

Itkeköön nyt Julia huoneessaan, tohtori ei siitä välitä. Eikä kukaan sitä näekään, kun on yö.

— Minä asetun rauhassa levolle, ajattelee tohtori. Sähkölamppu on minun nyt sammutettava itse: se on epämukavaa. Oli sekin monttööri, asetti sähkönappulan kauas ovenpieleen eikä sängyn päähän! Mutta Juliapa se juuri sanoi monttöörille, että näinkin kelpaisi. Julia on muka vaatimaton; mutta sitä hän ei osaa ajatella, että tohtori saattaa vilustua yöllä kylmälle permannolle astuessaan: onhan mattojen välissä rakoja. Ja siihen paikkaan se hermostuttava nappula jäi, vaikka siitäkin on Julialle sanottu.

29

Kerran Julia saattoi Tistelbergin vielä suuremman pelonsekaisen järkytyksen valtaan kuin se uni, jonka Tistelberg oli Juliasta nähnyt. He kävelivät silloin neiti Flotmanin kanssa.

Julia oli tutustuttanut Tistelbergin Hildur Flotmaniin: vienyt hänet katsomaan eräitä kuistinpiirustuksia, joita arkkitehti laati tohtori Oljemarkin huvilaa varten.

Täytyihän Julian saada seurustella Tistelbergin kanssa. Nyt tuntui Severi alkavan hermostua, ärtyä siitäkin, vaikkei siinä ollut mitään pahaa oikeastaan. Tosin Julia jotakin kammoi, ja niinpä oli hyvä keksintö, että hän sai Hildurista, jonka tuttavaksi oli Isidorin hommannut, kolmannen henkilön kävelyretkille: ikäänkuin todistajaksi, joka voi vastata, että nuo kävelyt olivat tuollaista tavallista ajanvietettä ja joka teki ne ikäänkuin taatummiksi, turvallisemmiksi.

Neiti Flotman asui itse rakentamassaan talossa, mutta vuokralla. Talo oli kivimuuri, tavallaan kolmikerroksinen; se oli hohtavan valkeaksi rapattu, galvanisoidulla peltikatolla varustettu; ikkunat leveät; katunurkkauksessa torni, jonka seinät Flotman oli halkonut ylhäältä alas asti viirumaisilla aukoilla, torni-ikkunoilla. Koko rakennuksen seiniin oli kiinnitetty koristeita: alas mukulakiviä, ja ylemmäksi sinne tänne vihreitä kaakeliruutuja. Kaupunkilaiset ylpeilivät tällä modernilla kivimuurillaan, ja hieman neiti Flotmanillakin, jonka suorasukaisesta vanhanpiian elämästä olivat kuitenkin hieman närkästyneet.

Neiti Flotman, kukoistava ja komea, mutta tosiaan tarvittaessa nenäkäs, keitti itse kahvinsa ja ruokansa, taiteellisen työskentelynsä lomassa. Kahvi oli hyvin väkevää, ja neidin puheet ihmisistä, varsinkin miehistä, peittelemättömiä, jopa hyökkääviä; hyökkäysten aiheita arkkitehti etsikin, ja nauroi ilkkuvasti kun niitä löysi.

Puhuttiin Ester-jutusta, nykyään kaikkein suurinta ihmetystä ja paheksumista herättäneestä. Neiti Flotman suorastaan vimmasteli tehtailija Blöckeriä ja postimestari Mölsétä kohtaan, koska he olivat naineita miehiä; samoin kirjailija Kerettiä kohtaan, mutta nauraen, sillä Keretti tuntui olevan neiti Flotmanista niin koomillinen, että se koomillisuus teki hänet ikäänkuin syyntakeettomaksi. Birger Bengelsson jälleen oli neidistä miltei siedettävä: hän narrasi typerämpiä, kerrottiin narranneen Keretin ja Blöckerin osakkaaksi Ester-juttuun, — ja olihan Bengelsson ruotsikoita, muisti Tistelberg, joten neiti Flotman voi antaa hänelle senkin tähden paljon anteeksi. Arkkitehdin luona, Isidorin ensi vierailulla, juteltiin sitten myöskin jo vähän vanhemmista asioista, huudeltiin huoneesta toiseen, keittiön ja salin avonaiseksi jätetyn välioven kautta, neidin seisoessa hellan ääressä, käsi kahvipannun sangassa; puhuttiin yhä maisteri Klingstedtistä ja nuorista koulupojista, joiden mystillisestä katoamisesta ei ollut pitkään aikaan kuulunut mitään. Saksaanko he olivat päässeet, vai Shpalernajaanko joutuneet? Neiti Flotman ilmaisi ihailevansa jääkäriliikettä, minkä vähän siitä tiesi, huhupuheilta, ja sitten saksalaisten sodankäyntiä, jota hän ihaili vieläkin tulisemmin, kuten kaikkea saksalaista yleensä.

"Hildur rakastaa saksalaisia makkaroista monumentteihin asti", kujeili Julia Oljemark.

Sitten katseltiin, kahvin selvitessä, noita tohtori Oljemarkin huvilaan kuuluvia kuistin piirustuksia. Neiti Flotman oli luonnostellut useitakin kuisteja, tyyliin, jota hän nimitti uudeksi suomalaiseksi, tai ainakin suomenmaalaiseksi, ruotsinmielinen kun oli; patsaiksi oli ajateltu kuorittuja, mutta veistämättömiä pahkakoivun runkoja, hongan tyviä ja merestä nostettuja hakopuita; niiden väliin tulisi ulospäin kupertuva kaide, varustettu samantapaisilla poikkipienoilla kuin isojen sammioiden vanteet.

Itse rakennukseenkin oli arkkitehti ajatellut vielä eräitä muutoksia, toinen ikkuna päädyssä oli pienennettävä ja tehtävä nelikulmaiseksi, neljäs ikkuna fasadissa viisiruutuiseksi, eikä kolmiruutuiseksi kuten kaikki fasadin ikkunat edellisissä piirustuksissa olivat olleet.

Julia Oljemark oli ihastunut näihin ystävättärensä piirustuksiin; niissä oli hänen mielestään, etenkin nyt, vapautta, vaihtelua ja rohkeaa romantiikkaa. Isidor Tistelberg ei tietänyt, pitääkö huvilasta vai ei; ainakaan hän ei pitänyt kivimuurista, jossa neiti Flotman asui; kovin se oli mahtaileva suhteiltaan, tuo pikku talo, samoin kuin sekin, jonka neiti oli tohtori Oljemarkille rakentanut. Mutta: mitäpä näistä! Kovin hän vain koetti lausua Hildur Flotmanin piirustuksia ihailevansa.

Ja sitten lähdettiin kävelyretkelle.

Neiti Flotman kammoi kurtiisia, kammoi nykyään rauhallisesti, tyyntyneenä, itse lemmenasiota juuri kaipaamatta, mutta kammoi kuitenkin melkein vihaamalla: ja alettiinhan Juliasta ja Tistelbergistä kaupungilla jo jutella yhtä ja toista. Siksikö Julia oli Tistelbergin tuonutkin hänen luokseen? Oliko Julia tosiaankin niin viekas? Hieman ärtyisänä siitä, että Julia ja Tistelberg asettuivat rinnatusten, kulki nyt Hildur Flotman melkein vaiti ja niin kiireesti kuin lihavalta ruumiiltaan saattoi, ikäänkuin häiritäkseen ripeydellään toisten antautumista hiljaiseen, äitelään tunteiluun, ja saattaakseen heidät nopeasti pois kaupungista. Ja olihan kaikki uutiset jo juteltukin neidin työhuoneessa. Kaikki kolme riensivät äänettöminä pitkin routaista maantietä, joka kalskahteli heidän jaloissaan; kuuraakin oli maassa tuolla ja täällä; eikä ainoaakaan linnun äännähdystä kuulunut. Valtavat kartioiden muotoiset heinäsuovat vainioilla olivat huurteessa. Ilma raikas, rauhoittava ja samalla kylmä, ajaen veren poskiin.

Julia hidastutti kulkuaan, ja myöskin Hildur Flotman, joka oli kävellyt hiukan toisten edellä, alkoi käydä hiljempää, katsahti taakseen, hymähti ja seisoi sitten tuokion paikallaan, sillä Julia oli pysähtynyt Tistelbergin eteen. Kuin oudostellen tuijotti arkkitehti toisiin kovakuorisen hattunsa alta. Yhtäkkiä käännähti Julia Tistelbergin puoleen ja sanoi valittavalla äänellä, — sellainen sointu oli hänen äänessään, kun hän puhui vakavasti, aivan kuin anellen:

"Sanokaapas, herra Tistelberg, kuinka paljon te oikeastaan pidätte minusta?"

Tistelberg seisahtui heti; hänen hengityksensä salpautui, syvä ahdistus täytti hänen sydämensä, outo aavistelu, odottava, onnekas jännitys. Hänen huulensa alkoivat vavista. Hänen täytyi siepata piippu suustaan ja kätkeä se vapisevaan käteensä. Neiti Flotman, joka kuuli nuo sanat, näytti hyvin kummastuneelta ja närkästyneeltä, ja olikin närkästynyt: rupesi taas kävelemään, äskeistä nopeammin. Rouva Oljemark jatkoi, vakavasti, ja sellaisella kovalla äänellä, että neiti Flotman kuuli edelleen hänen sanansa:

"Niin, herra Tistelberg, voisitteko nauttia oopiumia, tai sanokaamme kokaiinia tai morfiinia, jota minä nautin? Voisitteko?"

Isidor Tistelberg katsoi kauhistuneena Juliaan, joka hänelle hymyili hiljaa. Neiti Flotman huudahti:

"Julia, kaikkea sinä puhut!"

"Niin, miksi en puhuisi?" vastasi Julia. "Minähän olen joskus morfinisti", nauroi hän. "Kurja raukka…"

"Että viitsitkin noin liioitella!" huudahti neiti Flotman. "Jos välistä käytätkin unilääkkeitä, voidaksesi nukkua, niin… Ja joutavaa ja tosiaan raukkamaista on käyttääkin sellaisia…"

"Se on suloista", nauroi yhä Julia. "Suloista: unohtaa, ei tietää mistään, olla kuin olisi kuollut. Tahdotteko koettaa, herra Tistelberg? Jossakin muussa muodossa kuin ruiskeen avulla, joka haavoittaa… Tahdotteko?"

Julia nauroi. Neiti Flotman kulki jo sievän matkan päässä ajatellen: — oli tämäkin nyt… Tämä on skandaalimaista. Kuinka tuo Julia…! Ettei ymmärräkin!

Tistelberg ei vastannut. Hänen olemuksessaan värisi, päänsä läpi vilahtivat Julian kertomukset avioliitostaan, joka varmaan oli onneton. Ja Julian äskeiset sanat olivat kuin kutsu, lupaus; ne olivat kuin oopiumi, tai hasis niille arabialaisille, joita Tistelberg oli nähnyt muutamia etelässä: kauhistavia nautintojensa orjuuteen sortuneita, onnettomia. Heitä hän inhosi. Mutta nyt: Julian sanat toivat tuollaisen inhotun tilan hänen mieleensä jonakin kauniina, haluamisen arvoisena; se tuntui ihan kuin joltakin uhrilta Julialle. Tistelbergiä inhotti, ja samalla hän oli onnellinen ja utelias. Kuitenkaan hän ei Julialle vastannut: oli niin järkkynyt, ettei voinut vastata.

Julia etsi osanottoa, tahtoi, että toinen ihminen, ja mieluimmin juuri Tistelberg, tietäisi hänestä kaikki. Miksipä hän salaisi itseään häneltä toisenkaan seurassa, Hildurin? Tulihan tunnustus täten suoremmaksi, rehellisemmäksi! Jokin katkera uhma ajoi Juliaa tällaiseen rehellisyyteen. Ja jos Isidor Tistelberg olisi valmis sellaiseenkin osanottoon, — ymmärtävästi oli hän Juliaa kuunnellut ja kohdellut sinä aikana, minkä he olivat toisiaan tunteneet, — että haluaisi noilla myrkyilläkin kokeilla, niin olisi Julia onnellinen. Tietysti koe olisi tarpeeton, jos Isidor tahtoisi siihen antautua. Tuskin Julia toden tullen hänen kokeilla antaisikaan, ellei Isidor aivan erikoisesti, vain yhden kerran, haluaisi nähdä, millaista Julialla oli tuollaisina hetkinä, noiden aineiden suomassa unessa.

Julialle itselleen olivat oopiumi tai nuo muut sellaiset, joita hän käytti harvoin, eräinä hetkinä tosiaan paljon enemmän kuin pelkkä kokeilu ja keveä, kevytmielinen huvi: ne olivat hänen pelastuksensa. Julia tunsi, että hänen kiusattu sydämensä, joka oli niin pessimistinen maailmasta ja varsinkin hänen omasta elämästään, olisi muuten pakahtunut, — saanut halvauksen, kuten lääketiede sitä nimittää, tai lakannut sykkimästä pelkästä sanattomasta, syvyyteensä hukuttavasta haikeudesta, niin hän kärsi kaikesta, etenkin kotioloistaan, tahtoessaan alistua vastarintaan nousematta, suutansa juuri koskaan avaamatta. Sellainen itsehillintä käy sydämeen, ajatteli hän.

30

"Minä näen usein unia", kertoi Julia Tistelbergille. "Suloisia ne ovat enimmiten. On niissä välistä vaikeitakin, painajaisunia; mutta silti ne eivät ole milloinkaan rumia. Ja viime aikoina, kai olen siitä jo kertonutkin, olen nähnyt yhä useammin unia lapsuudestani, ah, niin ihania, että itken, kun niistä herään. Ja minä uskonkin uniin. Olenko silloin taikauskoinen?"

Julia kertoi joukon tapahtumia, jotka hän oli nähnyt edeltäkäsin, tietänyt ne ennen kuin ne tapahtuivat todellisuudessa, tietänyt unistaan.

"Ja aivan äskettäin annettiin minulle uni, annettiin: sillä Jumalan suurena lahjana minä pidän kauniita unia. Uni niin ihana ja omituinen, etten ole nähnyt sellaista koskaan ennen. Pitäisi olla hyvin hiljaista sitä kertoessa; ja kumminkin olisi mahdotonta osata ilmaista kaikkea sellaista herkkää, mitä uni silmänräpäyksessä näyttää.

"Milloinkaan ennen en ole nähnyt suloisempaa unta, vaikka niin monesti olen saanut kiittää Jumalaa nukkuessa minulle annetusta kauneudesta. Jumalaa, tai salaperäistä pyhää luontoako?

"Tämä uni oli niin tavattoman selkeä, selvä silmille, tarkoitan, joskin ihmettelen sen sisällistä merkitystä. Selvä silmille: mikään maalari ei ole piirtänyt niin tarkoin ilmiöiden ulkomuotoa. Ja sielulle kuitenkin selittämätön, omituinen.

"Olin jälleen lapsi.

"Oli kaunis kevättalven ilta. Mutta oli niin lämmin kuin kesällä.

"Kävelin ylös jotakin mäkeä. Ja alempana, laaksossa, näin lapsuudenkotini, sen vanhan pappilan, jälleen. Rakastanhan sitä aina, sen peltokumpareita, sen puutarhan haapoja. Mutta unessa se kohosi niin kauniina, näkyi niin yliluonnollisen kauniina, että sydäntäni, joka valveilla ollessanikin monasti sinne kaipaa, aivan vavisti, rakkaus sitä kohtaan, sydämen pohjimpaan saakka.

"Pappilan ympärillä leijui kummallinen, sininen usva, kaukana laakson liepeillä, ja tuolla järven takana ilmanrannoilla asti; kietoi hyväilyynsä maiseman, verhosi hunnullaan hankiakin, joiden keskitse kävelin tietä pitkin.

"Merkillinen talvi: kinoksetkin olivat lämpöisiä — unessa.

"Ja sitten minua vastaan tuli vieras mies, sellainen, jota en ole missään nähnyt, ja lauloi ihmeellistä laulua, niin selvästi, että muistan sen säveltä vieläkin."

Julia hyräili säveltä; se oli leikittelevän iloinen.

"Se laulu oli jotakin elämästä. Sanoja en muista, lienenkö kuullutkaan; mutta minusta tuntuu kuin ne olisivat olleet jotakin sellaista, että elämä olisi tuokion unelma, satu. Elämä, tuska tuntui siinä saaneen leikittelevän, iloisen värin.

"Se mies katosi; ja ilmestyi uudestaan eteeni, mutta toisessa paikassa kuin ensin olin, pappilan naapuritalon pihalla, pienen talon pihalla, jonka olin lapsena tuntenut. Hymyillen hän tuli. Usva oli yhä hämärtynyt, niinkuin ilta hämärtyy. Talon ikkunasta tuikkivat valot: siellä oli muka kylänluvut, sellaiset, joihin ennen lapsena pääsin isän mukana. Ja minä olin siinä unessa sen ikäinen kuin nyt olen, ja samalla pieni lapsi, jolle annettiin kinkeritalossa samoja makeuksia kuin ennen, sokerileivoksia tai vohveleita, joita äitini aikoinaan paistoi.

"Sydämeni täytti enemmän kuin onni: autuutta se tunne oli! Ja silmäni täyttyivät kyynelillä. Sain, raukka, jälleen nyyhkyttää ilosta. Sain nähdä onneni ajan ilmi elävänä, ja tuhat kertaa ihanampana kuin se ehkä todellisuudessa saattoikaan olla.

"Oi, nythän lähtee siltä unelta väri, kun siitä koetan kertoa, niinkuin kosteus vie kultatomun pienen perhosen siivistä.

"Niin, ja sitten laskeusin taas mäkeä alas, pappilaan päin. Oli yhä talvi; ja samalla aikaa kesä! Ja sitten alkoi, ja meni nopeasti ohi, kaikkein merkillisin: näin nuorukaisia, jotka kahlasivat pitkin harmaan pellonaidan viertä, kahlasivat lumessa, marssivat, hyökkäsivät! Ja lauloivat, hekin, lauloivat jotakin riemukasta, vapauttavaa, kuin jotakin sotamarssia.

"Mitä he olivat? Heillä oli vihreät tai sinertävät puvut. Yksi heistä näytti maisteri Klingstedtiltä, jonka nykyään uskotellaankin hukkuneen tai hukuttautuneen tuonne kaupungin lahteen. He olivat notkeita, nuoria, haltioituneita, aatteellisia. Lumessa he hyökkäsivät, lauloivat. Ja tuntui kuin olisi koko maisema, lapsuuteni seutu, suloisimpana mitä se saattaa olla, tuntui kuin olisi koko maisema heitä tervehtinyt ilon kyynelillä, kuten minäkin. Sellaista kesti kauan, siltä tuntui. Ja minä olin joka suhteessa niin onnellinen, olin kuin lapsi. Ja sitten heräsin. Valveillakin itkin vielä kauan onnesta…"

Tistelberg kuunteli hartaasti. Oman unensa hän muisti, mutta ei Julialle sitä kertonut: ei uskaltanut; se uni pelotti häntä, se oli kuin jokin enne.

Mutta he molemmat rakastivat siis tavallaan unia, joskaan Isidor ei niihin uskonut; nytkin hän mielessään nauroi Julialle, joka näytti moisiin suorastaan uskovan.

31

Eräänä iltana oli Isidor Tistelberg yksin kotona. Insinööri Tarkkanen rouvineen oli lähtenyt pastori Myötyrin luo vierailulle, ensimmäiselle kyläilylle sinne, ja rouva oli laskenut myöskin palvelijattaren kaupungille, vakavilla neuvoilla pysyä järkevästi poissa palvelusväen kokouksista, joita oli nykyään alettu pitää yhä tiheämmin, kuten muitakin työläisten yllytystilaisuuksia.

Tistelbergillä oli ikävä, ei tuskallisen ärtyisä kuin ennen, vaan kipeän suloinen, polttava ikävöinti. Hän seisoskeli salin eli Onnin työhuoneen ikkunan ääressä, joka oli varjopuolella taloa, ja katseli vastapäisen rakennuksen kaljuun kiviseinään. Joskus kopisi askeleita roudan kovettamalla kadulla; ajoneuvoja ei liikkunut: oli jo melkoisen myöhäistä, hämärä vaihtui juuri pimeäksi.

Hetken hän katseli, siirtyi omaan kamariinsa, tupakoitsi, tuli jälleen saliin, ja katseli siitä jälleen tyhjälle kadulle. Yhtäkkiä hän huomasi hymähtävänsä: "Nyt hänen täytyy tulla."

Täytyy? Miksi sanoi hän niin lujasti: täytyy? Kenen? Minne?

— Tietysti rouva Oljemarkin, ajatteli Tistelberg, ja ilkahti itselleen. Miksipä ei Julia Oljemark tulisi, ja minne?

Tuuli lennätteli kadulla muutamia kuivia lehtiä ja puhalteli roskia, äänsi alakuloisesti ikkunan raoissa, sitten vaikeni ja raukeni; rikat kadulla eivät liikahtaneet pitkään aikaan. Tuonne yleni tämä katu suurelle torille päin. Siellä, torilla, oli varmaan Julia Oljemark.

"Hänen täytyy, täytyy tulla!" vakuutti Isidor uudestaan, nyt tuskastuneena. "Hänen täytyy tulla."

Jonkin aikaa salissa liikuskeltuaan meni Tistelberg kiireesti eteiseen, kuin häntä olisi jonnekin käsketty ja vaadittu, pisti päällystakin ylleen ja riensi pian hämärtyvää, tuulista katua siihen paikkaan, jossa heidän oli ollut tapana kohdata toisensa kävelyretkille lähdettäessä.

Tänä iltana eivät he olleet päättäneet tehdä kävelymatkaa, vaan oli se jätetty tuonnemmaksi, epämääräiseen aikaan: rouva Oljemarkilla oli nykyisin muka niin paljon kaikenlaista tekemistä kotona.

Tistelberg seisoi torin nurkalla, aution näköisen torin, jonka sillä reunalla piipotti rivi äskettäin istutettuja lehmuksia, toiset seipäihin sidottuina, jotkut irti päässeinä ja vinossa rempattaen. Kuin heräten katseli hän nyt joka puolelle, illassa punertavalle raatihuoneelle päin ja vastakkaisille torin reunamille, jotka painuivat varjoon: ei siellä ollut Juliaa. Ei ollut Juliaa!

"Hänen täytyy tulla!" mutisi Tistelberg, ja tuo vaatimus oli kuin hätään joutuneen avunpyyntö, kuin sairaan rukoilua, ja samalla tyrannillisen käskevää. Tyrannillinen olikin Isidor luonteeltaan, hänkin: sen hän joskus tiesi, mutta harvoin.

Ilta oli miltei kylmä, mutta hiki oli kihonnut Tistelbergin otsalle; hän otti hetkeksi lakin päästään ja pyyhki otsaansa, puserteli sitä: jotakin hullua siinä taisi nyt liikkua. Tuntui kuin olisi hänen sielussaan jokin kiehtonut, kutsunut. Sielussaanko? Bah! Ei hän tietänyt, mitä tämä oli: Jotakin narrillista, luonnollisesti. Sillä mistä syystä Julian muka olisi pitänyt tänne tulla?

"Mistä kumman syystä?" kuiskasi hän itsekseen.

Mutta se ajatus, ettei Julian pitänytkään tulla tänne, ja etenkin se, ettei Julia tietysti ajatellutkaan sellaista tuloa, se teki Tistelbergin mielen kolkoksi; hänen sielunsa ikäänkuin parahti apua, niin, se aneli armoa.

Sitten lähti Tistelberg nopeasti takaisin kotiin. Mutta keskellä matkaa pälkähti hänen päähänsä, että rouva Oljemark oli nyt hänen kotonaan, sen talon pihalla, jossa hän asui Onni Tarkkasen luona. Julia ei muka päässyt sisälle, vaan odotti siellä. Tistelberg joudutti nyt askeleitaan, hänestä tuntui, että hän melkein juoksi.

Hän tuli vanhalle, paksuista lankuista tehdylle kotiportille ja pujahti kävelyaukosta pihalle. Rouva Oljemark ei ollut sielläkään. Kuinkapa olisi ollut?

Tistelberg oli hämillään. Ajatteli, mitä tehdä. Aikoi mennä sisälle, ruveta työhön: paljon olikin viime aikoina jäänyt rästejä. Mutta olihan paitsi noita töitä, joita hän sanoi ex officio-töikseen, myöskin pieni mielityö: kopio tohtori Oljemarkin huvilapalstan kartasta. Itse kartta oli kyllä jo tehty, mutta vielä ei ollut ilmoitettu tohtorille, että se oli valmis, joten Julia ei siis ainakaan sitä olisi saattanut tulla tänne noutamaan. Tistelberg kysyi itseltään, mitä varten hän siis olisi tullut? Ja nauroi itselleen:

"Olenpa hullu. — Äitiparkani!"

Siitä kartankopiosta Julia ei tietänyt kerrassaan mitään. Ei tietänyt edes Tarkkanenkaan. Vasta muutamana iltana oli Tistelberg piirtänyt sitä itsekseen, vähän kuin salaa. Siihen oli merkitty paitsi tavallisia maanlaatuja jokainen huomattava puukin, kuin topografikartassa: mäntykö, koivu tai koiranheisi, mikäli Tistelberg niitä muisti siltä käynniltä, jonka hän oli tehnyt toisten kanssa syksymmällä palstalle. Olipa merkitty eräät kauneimmat ja muhkeimmat kivetkin, ja varsinkin kalliopengermät, istuinpaikat, joista voi katsella merelle. Suuren alan tuosta lehdestä, joka oli käännetty taskussa tai käsilaukussa pideltäväksi, vei otsikkokirjoitus, tekstattu ilmansuuntaruusun yläpuolelle isoilla, koukeroisilla kirjaimilla: kartta Maire-nimisen palstatilan kaikista tiluksista, Uudenmaan läänissä, siinä ja siinä kihlakunnassa jne.

Tohtori Oljemark oli päättänyt antaa huvilalleen nimen tyttärensä mukaan.

Tistelberg ei ollut tohtinut oikein tunnustaa itselleen, mihin hän tämän korukartan aikoi.

Tistelberg mietti portaissa vielä tuokion, mennäkö näpertelemään tuota pikku kopiotaan. Mutta sitten hän kääntyi ja lähtikin kaupungille.

Tämä oli hulluutta. Julia Oljemarkia ei näkynyt, ja muitakin kulkijoita oli harvassa. Tistelberg ajatteli, että hän kävelisi kuitenkin hiukan vain turhaan, ja sitten oli mentävä kotiin takaisin. Siellä olisi ehkä jo Onni rouvineen: ikävä vastakohta koko tälle narritukselle, varsin selväjärkinen vastakohta.

Neljännestunnin kuluttua meni Tistelberg takaisin kotiin, hämärää, miltei pimeää katua.

Kun hän tuli asuintalonsa pihalle, seisoi siellä, ison saarnin varjossa, joka oli jätetty keskelle kivettyä pihaa, rouva Oljemark. Seisoi ääneti: katsellen Tistelbergiin ikäänkuin syrjästä, käsi huulilla, pureskellen jotakin. Hän ei hetkeen tervehtinyt Tistelbergiä, joka säpsähti: kauhistui kuin olisi jokin hirvittävä syvyys auennut hänen edessään. Ja samalla Isidor riemuitsi.

Viimein rouva Oljemark tervehti ja liikahti. Viimeinkö? Kai hyvinkin kohta. Hän sanoi tulleensa tänne tapaamaan herrasväki Tarkkasta. Eivätkö Tarkkaset olleet kotona? Julia oli heitä tässä hiukan odottanut. Ehkä he tulisivat pian?

Tistelberg ei vastannut, ei kuullut, mitä Julia sanoi. Hän näki rouva Oljemarkin heittävän kädestään jonkin korren, sitä hän kai oli pureskellut. Miksi hän pureskeli kortta? Hämmästys ja pelko kuohuivat Isidorissa, kauhukin, syvä järkytys, sekoittaen hänen jokaisen ajatuksensa. Jäykästi alkoi hän nousta portaita, pyytäen viimein rouva Oljemarkin sisään: kyllä Tarkkaset tulisivat, kai piankin. Rouva Oljemark menikin sisään. Tistelberg avasi sanattomana huoneiston oven, käsin, jotka tuskin löysivät oven ripaa, ja astui edellä eteiseen ja saliin. He istuivat sitten salissa, Julia päällystakkiaan riisumatta, jutellen niitä ja näitä, verkalleen: miksi Julia oli tullut, pienelle kyläilylle vain; ja kertoivat kaupunkilaistapahtumia, joita Julia ei ihmetellyt, ei edes Ester-juttuakaan, ei ihmisten tekoja pahoitellut, ja yhtä ja toista muuta. Isidor vastaili väkinäisesti.

Sitten nousi Julia yhtäkkiä. Sanoi, että hänen täytyi nyt lähteä: hän ei voisi enää odottaa. Hän oli vain tullut tiedustamaan, joko sen kartan saisi.

Tistelberg naurahti itsekseen: vai kartan? Miksi Julia nyt vasta puhui kartasta? Ja Tistelberg sanoi ylimielisesti:

"Mikäpä kiire sillä kartalla!"

Julia ei vastannut. Tistelberg ajatteli: Toisesta syystä Julia oli tullut. Pihalla seistessään ja täälläkin oli sanonut aikoneensa tänne kyläilylle.

Julia päätti lähteä, meni eteiseen, käänsi sinne tulen. Hän pelkäsi Tistelbergiä, hyvästeli, aikoi poistua kättelemättä, vain nopeasti terveiset Tarkkasille virkkaen, ja avasi ulko-oven. Tistelberg seisoi salin ovella, kalpeana, ja naurahti ylimielisesti; hänen silmissään tuikahti voitonvarma, lempeä välkähdys, hymyilevä syrjäkatse, joka oli hänelle ominainen. Julia seisoi jo kynnyksellä, oven aukeamassa, kumarassa, epäröiden. Tistelberg meni verkkaan ovelle, sanoi:

"Ettekö anna edes kättä?"

Julia säpsähti, katsoi tarkkaavasti Tistelbergiin. Sitten hän veti nopeasti hansikkaan kädestään, nauroi, voitoniloisesti hänkin, ojensi kätensä Tistelbergille, vetäisi toisenkin hansikkaansa pois ja ojensi Tistelbergille molemmat kätensä, iloiten, kun tunsi Tistelbergin tarttuvan epäröiden ja hiljaa käteensä. Tistelberg puristi hänen kättänsä lämpöisesti, pitkään. Julia nauroi jälleen, hänen äänensä soi toisesta kuin kujeileva huilu, tempasi kätensä irti, kääntyi nopeasti, sysäsi oven kiinni ja oli kadonnut.

"Hän tuli, kun minä kutsuin — sielussani!" huudahti Tistelberg itsekseen liikuttuneena. Tistelberg oli kaivannut Juliaa. Oli anellut, täällä kaukana, matkan päästä, Juliaa tulemaan, ja Julia oli tullut. Tistelberg oli kiitollinen. Kuinka Julia sen aavisti? Ja aavistiko hän ehkä yleensä paljonkin? Tiesikö hän unista tapauksia?

32

Tistelbergin sielunelämä oli horjahtanut perustaltaan. Olihan sitä tapahtunut ennenkin; muutaman kerran oli hän ollut vähällä hylätä elämänuransa, jolle hän ajatteli joutuneensa vain ulkopuolisista syistä, jopa toisen ihmisen pakotuksesta, — hylätä mitään sen parempaa itselleen tietämättä.

Nyt alkoi hänelle jälleen tulla tuollainen halu syöksyä jonnekin, pois laitumelta.

Julia Oljemark oli kysynyt häneltä, kuinka paljon hän Juliasta piti. —Mitä Julia aavisti?

Uni, jonka Tistelberg aikoja sitten oli Juliasta nähnyt, vaivasi häntä kuin hänen oma aavistuksensa. Julian ahdas elämä, jota Tistelberg oli myöntynyt pitämään köyhänä, tuotti hänelle tuskaa.

Ajan hurja sekasorto, milloin hän sitä enää muisti, sekasorto, josta ei tullut loppua, tuntui kiihottavan häntä nauttimaan tuokiosta, välinpitämättömänä, väkivaltaisesti. Ja Julia oli hänestä langennut nainen.

Kerran aamulla sellaiseen aikaan, kun juna lähti Helsinkiin, sattui Isidor kamarissaan katsomaan kelloaan ja muisti, että juna lähtisi, ja lähtisi pian. Hän pukeutui nopeasti, päätti matkustaa Helsinkiin. Vain pariksi päiväksi, ilmoittamatta Onni Tarkkaselle tai hänen rouvalleen mitään tästä matkasta. Hiljaa ja nopeasti hän liikkui; oli pian portaissa, lukitsi oven, heitti avaimen kirjeluukusta sisään, ja oli kohta aamuisella kadulla ja sitten rautatieasemalla.

Se leski, Emma Havola, jota hän oli rakastanut menneenä keväänä, oli noin viikko sitten kirjoittanut hänelle, vihdoinkin jälleen. Isidor ei ollut koko syksynä, eikä edes loppukesälläkään, kirjoittanut Emmalle yhtään ainoaa sanaa. Nytkään oli Tistelberg tuskin viitsinyt lukea hänen kirjettään, valittavaa ja nopeasta unohtamisesta närkästynyttä; oli sullonut kirjeen huolimattomasti rutistaen taskunsa pohjalle.

Eilisiltana myöhään ja tänään aamun hämärässä herätessään oli hän muistanut, että hänellä oli Helsingissä lohduttaja, Emma. Muun muassa hänen luokseen Tistelberg nyt aikoi; mitä tuo muu, toiset asiat, olivat, ei hän tietänyt: kunhan vain matkusti, tunsi vapautumista, pääsi aprikoimasta sitä pulmaa, että oli rakastunut Julia Oljemarkiin, toisen miehen vaimoon.

Kaupungin asemalla, hiekkaisen mäen vierulla, oli hiljaista. Matkustajia vähän; äänettöminä ja hitaasti nousivat he kamppeineen kapearaiteisen radan pikku vaunuihin. Kapeat vaunut, kapeat kuin jonkin leikkijunan, mutta siistit kuin nukkekaapit, olivat kuumat, kamiinoista kärysi koivunkuorien haju. Odoteltiin lähtöä, ei puhuttu paljoa. Tistelberg oli hyvillään, kun ei vaunuun tullut ketään niin tuttua, että olisi häntä häirinnyt, kysellyt häneltä mitään: hän oli pulmastaan hermostunut. — Ulkona oli harmaa, vetisen kolea syksyilma. Sitten alkoivat pyörät ja akselit narahdella, alettiin matkustaa. Tistelberg painautui omaan nurkkaansa. Monta muuta ei vaunussa ollutkaan. Hän tahtoi rauhassa katsella alakuloisia myöhäissyksyn tai alkavan talven maisemia, joissa ei tosin mitään katseltavaa ollut, niin samoja ne yhä olivat, matalia ja harmaita. Rauhassa, rauhassa; ja kuitenkin hän mietti siinä pääsyä pulmastaan, ajatteli rakastumistaan, joka tuntui hänestä kummalliselta ja kiusalliselta, joskin outoutensa vuoksi kiihottavalta. Mitä tästä tulisi? Asian outous yllytti hänen kiihkoaan.

Niin meni pari tuntia, yksitoikkoisesti. Ja sitten tultiin suureen tai suurempaan maailmaan, sille asemalle, jossa sivurata yhtyi päärataan. Oikeampaan maailmaan, ja keskelle järkyttävää, tuskallista aikaa: junaan marssitettiin siellä juuri venäläistä sotilasrykmenttiä. Se rykmentti oli enimmäkseen nuoria poikia, tuossa kuuden- tai seitsemäntoista vuoden ikäisiä. Tistelberg muisti, että paljon oli Venäjältä kaatunut väkeä, varsinkin luoteisella rintamalla, satojatuhansia yhdellä iskulla, eräissä hyökkäyksissä, ehkä miljooniakin kaikkiaan. Kauheaa tuo sota, määrätöntä ihmisyksilöiden hylkimistä ja halveksintaa! Ja miksi hyväksi? Sivistyskansat toisiaan vastaan, ei sivistyksen puolesta: sillä mahdoton oli sitä salata tai kieltää, että eri kansojen sivistys on nykyään jotensakin tasa-arvoista; vain taloudellisista syistä taisteltiin, rahan, toimeentulon vuoksi. Tai oliko tämä sittenkin jonkinlaista eläinlajien hävityssotaa toisiaan vastaan.