SORRON LAPSET (continued 5)

Ja tuossa nyt näki sen hävityksen kauheimmillaan: vanhat uhrattavat olivat Venäjän keisarikunnassa niin vähentyneet tai loppumaisillaan, että kuusi-, seitsentoistavuotiaita, melkein lapsia, täytyi vuorostaan viedä surmattaviksi. Tistelbergistä se oli inhottavaa ja säälittävää. Pojat marssivat asemalaituria pitkin nelimiehisissä riveissä, pystyssä päin, verkkaisin ja teennäisin miehenaskelin, isot saappaat jalassa. Mutta nuo raskaat sinellitkin näyttivät painavan heidän hartioitaan liikaa; sinelleissä oli liian pitkät hihat, ja liepeet, jotka ulottuivat saappaiden nilkkoihin. Ja poikaset lauloivat! Kai jotakin sotalaulua, matkalla Pietariin päin, surmattaviksi. Lauloivat jäykästi, lapsenäänin, uskaltamatta kääntää kasvojaan sivulle, sillä harmaapäiset upseerit pitivät heitä tarkoin silmällä. He lauloivat kalpeina, varmaan moni kohtaloaan kauhulla ajatellen, kurissa pidettyinä, kauhun uhreina. Takana tuli asevaunuja kivääreineen: kaikki nuo lapset eivät olisi kai jaksaneet kiväärejään kantaakaan, niin pieniä oli heidän joukossaan.

"Minne heitä viedään?" kysyi Tistelberg hiljaa asemamieheltä, jonka viereen oli sattunut.

"Minne? Sotaan, lahdattaviksi!" vastasi mies tylyllä, vihaisella äänellä, hampaitaan kiristäen. "Sitä tekevät porvarit."

Siinä vastauksessa oli myrskyä, uhkaa. Siinä kumisi kuin kaukainen ukkonen, siinäkin. Mitä oli tuleva?

— Kauheat ajat, mietti Tistelberg sitten. — Viereinen vaunu oli täynnä noita poikia. Nyt ne istuivat tai makasivat siellä hiljaa. Heillä oli laulatettu uljasta marssia vain ulkona, nyt saivat levähtää. Sietämättömät ajat: yksilöllä ei ole mitään arvoa, ihmisellä ei mitään arvoa eikä tekemistä. Jos sitä lienee ollut muulloinkaan? Onhan jo luontokin yksilöilleen kylmä, aivan välinpitämätön, haaskaa niitä kuin mieletön: luo ja hävittää kilpaa! Mutta vasta tällaisina aikoina näkee oikein, miten luonnon haaskauslait voivat vallita ihmistenkin keskuudessa! Surmaa, teurastaja, vähennä: tehtyjä ihmisiä on paljon, liian paljon! Toiselle rodulle täytyy saada tilaa… Elleivät aikuisemme riitä taistelussa, ammu lapset!

Mitä iloa sellaisina aikoina yksilöllä? Luullako uhrautuvansa, kun pannaan kuolemaan jonkin aatteen puolesta? Isänmaan, uskontojen? Jokohan kansat tosiaan sellaista luulottelevat ja uskovat?

Ainakin on niitä, jotka sitä epäilevät. Tuollakin tuo asemamies: hänen äänessään oli pilkallinen ja uhkaava sointu. Ja samanlaisia lienevät työläiset yleensä. Mutta sivistyneet? Sellaiset, jotka eivät usko, että sotia voidaan millään poistaa: sellaisiakin on; he sanovat, että historia on antanut heille moisen pessimistisen opin. Kuinka he jaksavat elää? Kun ei hänkään, Tistelberg, oikein jaksaisi, vaikka uskoo vielä järkevämpien aikojen tuloon; ei jaksaisi, ellei etsisi unohdusta: nauttisi sitä lyhyttä hetkeä, minkä saa surkeassa maailmassa elää. Nauttia, ja sitten liueta tyhjään…

Minne hävisi Tistelbergin mielestä epäröinti, joka oli häntä vaivannut Julia Oljemarkin suhteen? Kuinka olemattomiin katosi koko tämä rakkauden pulma! Tuokiossa se loppui, niin pitkäksi aikaa kuin hän ajoi samassa junassa sotanäyttämölle vietävien lasten kanssa.

Junanvaihdon jälkeen ja Helsingissä se pulma palasi, lohduttomana, suloisenakin, suloisena kuin syyttömästi kärsivän, ja hurjana; samalla kertaa houkutellen, hävettäen, auttamattomalla tuholla pelottaen ja neuvonetsintään ajaen. Jälleen mietti hän rakastumistaan, jossakin syrjäisessä ravintolassa Helsingissä. Hän tahtoi varsinkin nyt olla yksin. Muutenkin kammoi hän aina entisiä tuttuja, kuin jotakin mennyttä, johon elävä ihminen ei saanut katsoa, jos himoitsi pyrkiä edelleen: vanhat tuttavat olivat hänestä kuin mikä hautausmaa, nekin. Nyt tunsi hän joutuneensa niin lähelle elämän pulmaa, ettei millekään entiselle ollut rahtuakaan sijaa hänessä. Illalla myöhään meni hän Emma Havolan luokse.

Rouva Emma Havola oli noin kolmekymmentävuotias, keskikokoinen, lihava. Hänellä oli vaalea tukka, hieman pysty nenä, ja siniset silmät, niin syvällä päässä että silmäluomia tuskin näkyi: suomalaiset silmät. Hän otti ystävänsä vastaan onnellisena, liikutettuna ja voitoniloisena, kuin tuhlaajapojan, joka oli nyt palannut hänen luokseen. Ensin oltiin melkein sanattomia; vain silmäyksillä ilmaisi Emma tunteitaan, ja hälvensi noloa, avutonta tilannetta siten, että vei Tistelbergin näkemään eräitä huoneita, niitä, joissa eivät asukkaat olleet vielä kotona. Siinä päivitteli hän näitä yhä tukalammiksi tulevia aikoja. Leski oli aikonut elää vuokraamalla kalustettuja huoneita ylioppilaille, konttoristeille ja sen sellaisille, ja varustamalla asukeilleen kahvia ja hiukan välipalaakin; mutta enimmän hän oli toivonut pienestä vaatetus- ja muotiliikkeestä, jonka oli perustanut tämän kivimuurin alakertaan. Nyt olivat toiveet pienentyneet; ison huoneistonsa oli hän saanut kalustetuksi niin ja näin, jakelemalla entisiä huonekalujaan kaikkiin kamareihin, jakelemalla niin tarkkaan, että hänen omaan, kovin pieneen koppiinsa jäi tuskin mitään: huonekalut kaupoissa olivat kallistuneet niin mahdottomasti, ja samoin ruoka-aineet, ja tavarat, joita rouvan olisi pitänyt hankkia puotiinsa. Kauppa ei puodissa käynyt:

"Kyllä se lafka pian täytyy panna kiinni!" huokasi leski, ja nauroi taas. Ja jatkoi huokaillen: "Enkä tiedä, mitä vuokralaisilleni enää juotan, kahviako vai voikukan juurta! Arvaas, mitä kahvi maksaa! En hennoisi korottaa vuokria heille niinkuin minulta kiskotaan. — Mutta viisi siitä! Nyt sinä olet tullut! Jäätkö sinä luokseni?"

Nämä sanat sanoi Emma hiljaa, yhtäkkiä, takimmaisessa kamarissa, jonka asukki, ylioppilas, oli vielä kaupungilla. Tistelberg ei vastannut. Emma katsoi häneen hämmästyneenä, tuli ja kietoi kätensä hänen kaulaansa: "Jäätkö?"

Isidorista tuntui hyvin vastenmieliseltä. Miltei itkettämään pyrki. Miksi hän oli matkustanut Helsinkiin ja Emman luokse? Omatunto vaivasi Tistelbergiä salaa: anteeksiantamatonta oli tunkeutua vielä tänne, kun siellä kaukana maalla oli… Kaukana? Niin, — kaukana hänestä, kaukana! Ja oliko se toinen hänen? Tistelbergiä nauratti moinen luulottelu. Itse Juliakaan ei ehkä tietänyt hänen haaveistaan tuon taivaallista.

Tistelberg antoi Emman hyväillä itseään. Emma riemuitsi. Siitä tuli pieni juhla, Tistelbergin ravintolassa istumisen jatkoksi, ryypiskelyn, jonka syytä Tistelberg nyt kummasteli sielussaan: tavallisesti hän maisteli vain ilosta, mutta nyt oli hänellä polttava, epämääräinen tuska, synkkä toivottomuus. Kai etupäässä maailmansota oli häntä käskenyt nukuttamaan uneen ajatuksiaan.

Isidor istui Emman kamarissa, jossa oli paitsi vanhanaikaista ja kömpelöä puusänkyä kolme tulipunaiseksi maalattua kapulatuolia, kanarialinnun häkki ja seinillä kipsimedaljonkeja, joiden pintaan oli liimattu kiiltokuvia. Lintujen häkki oli nyt peitetty mustalla liinalla. Vaikkeivät lintuset näin yön tullen ja muutenkaan, talven alkaessa, laulaneet paljon, pelkäsi Emma, että ne olisivat häirinneet Isidoria, joka näytti rasittuneelta. Oliko Isidor tehnyt niin kovasti työtä? Isidor parka, tulisi tänne lepäämään, Helsinkiin! Kamarin pienelle pöydälle toi rouvan palvelijatar, uhaten Tistelbergiä ja rouvaa paheksuvasti sormellaan, kaikkea hyvää, mitä talossa oli tarjolla, ja enemmänkin: kiireessä hankittuja herkkuja, hummereita ja hienoa lohta, Emman valmistamien ruokanaukkujen lisäksi. Tistelberg tuli liikutetuksi, kun näki nuo varusteet. Ja kun kuuli, että viina oli nytkin maustettu suolalla, sokerilla ja manteli jauholla kuin ennen, muisteli hän menneitä aikoja. Niin, kaukana ne olivat! — Tiedusteltiin ja kerrottiin sitten pikkukaupungin uutisia. Tutkivin, odottavin, hellin silmin etsi Emma Tistelbergin katseita, jotka välttelivät häntä. Ja välistä vastasi Tistelberg ärtyneesti, ettei hän tietänyt mitään siitä tai siitä tapahtumasta: ei välittänyt sellaisista nykyään! Emma muuttui araksi ja epätietoiseksi.

Ilta kului Tistelbergiltä hitaasti. Palvelijatar pysyi onneksi paljon huoneessa. Mutta sitten hän meni avaamaan ovea jollekulle, joka soitti sisälle päästäkseen. Ja Emma sanoi hiljaa, hehkuvan punaisena kasvoiltaan ja silmissään sameus:

"Kuule, Isidor, kultaseni: jää tänne! Etpä vastannut vielä, mitä sinulta äsken kysyin, että etkö voisi jäädä Helsinkiin? Sinulla on ikävä siellä maalla. Onko sinulla ikävä Emma-parkaa! Muistatko minua siellä! Mikä hulluus minuun lienee tullut! Mutta — minä rakastan sinua! En tohtinut kirjeessä pyytää sinua tulemaan ja jäämään tänne. Hankkisit itsellesi toimen Helsingissä? Huoneen ja ruoan saisit minulta, — Emmaltasi…"

Tistelberg tunsi kyllä, että hänelle olisi todellakin hyväksi Emman neuvo: paeta Helsinkiin! Neuvo, joka oli tarjottu hänelle aivan odottamatta, kuin taivaan lahjana, sallimuksen varoituksena, neuvo, jota hän oli lähtenyt etsimään. Mutta hän pudisti kuitenkin päätänsä, synkästi ja epäuskoisesti. Tullako Emman luokse asumaan, ja olla jälleen hänen kanssaan? Tistelbergiä pöyristi. Synnin palkkaa alkoi hän aavistella, kuitenkaan siihen vielä uskomatta. Itseään hän halveksi; iloisesti oli hän elänyt Emman kanssa, siitä ei ollut kulunut vielä täyttä vuotta, ja nyt olivat hänen ajatuksensa Emmalle miltei vihamieliset. Missä ne haparoivat? Ja mitä kaikkea tästä seuraisikaan? Vai eikö seuraisi mitään? Se, ettei kenties mitään seuraisi, oli hänestä vielä tuskallisempaa kuin jos jotakin katkeraa seuraisi.

Emma, lihava ja lyhyehkö, joka oli äsken pukeutunut koreihinsa, tällä kertaa punaisiin, eikä sinisiin, säälitti häntä: julkeaa oli pettää varsinkin naista! — Isidor, epäilijä, toden etsijä, muuttaisi tänne pahentaakseen uudella petoksella omaa unohtamistaitoaan, petollisuuttaan? Nukuttaakseen rakkauttaan sellaisella myrkyllä kuin toisen hänelle uskomalla rakkaudella? Ei, rakkautta ei hänen omassa sydämessään enää ollut Emmalle senkään vertaa kuin ennen.

Julia Oljemark väikkyi Tistelbergin sielussa kevyenä, hymyilevänä, aistikkaana, ja ikäänkuin pyysi apua tuskallisen elämänsä kuorman alla, vaati ylpeää, jaloa ryhtiä kaikessa.

Isidor tuli kovin sanattomaksi. Emma näytti alkavan myrtyä hänen käytöksestään, heittäytyi ylimielisen huolettomaksi: kun ei toinen kerran, niin ei; suruko tässä maailmassa auttaisi!

Yöllä, kun raitiovaunujen räminä kadulla talon kohdalla piankin oli vaiennut. — Tistelberg oli tullut Emman luokse myöhään, — ja kun kamarissa oli aivan hiljaista ja verhottu kattolamppukin ikäänkuin vaati menneitä muistojaan, pelotteli varjoillaan kuin tulevaisuuden aaveilla, ahtaassa kamarissa, jossa käymästä palvelijatarkin, entinen tuttu, Emman tuoma mukanaan tuolta pikkukaupungista, oli viimein lakannut, niin oli hän kyllästynyt, — ummehtuneessa kamarissa, jossa ei nyt puhuttu tuokioon mitään kuin karkeanlaisia sutkauksia ja jossa mieliala oli tukala: siellä tunnusti Tistelberg lopulta Emmalle, että hän oli jälleen rakastunut. Hänen täytyi tunnustaa. Se tunnustus tuli Isidorin suusta itsestään, tuskan huudahduksena. Emma oli yhä enemmän jotakin hänestä huomannut; yksinpä katkera naurukin, joka värehti Isidorin tuskallisesti vääristyneillä huulilla, ilmaisi jotakin. Nyt Isidor ilmaisi lyhyesti asian. Emma säpsähti; hän riensi tai kumarsi pyyhkimään hikeä Isidorin otsalta, hyväilemään ja silittämään sitä, rauhoittamaan häntä, eikä kysynyt keneen Isidor oli rakastunut: valitteli vain. Mutta: Tistelbergin täytyi saada sanoa henkilön nimikin; Emmaan voi luottaa, ja siten Isidor ikäänkuin riisti kaikki aiheettomat toiveet ja uskot Emmalta, julmasti ja raatelemalla kylläkin, mutta rehellisesti; olihan ne riistettävä, hän ei tahtonut olla Emmalle petturi. Nimi kuului hiljaa. Emma löi käsiään yhteen ja siunaili, kauhistuneena ja häpeissään: toisen miehen vaimo! Kuinka saattoi Isidor sellaiseen…? Hän itse oli kyllä alentunut — senhän Isidor tiesi; mutta että Isidor… Tämä ei ollut hyvää…!

Arasti pyysi Emma Tistelbergiä muuttamaan Helsinkiin, elämään niinkuin ihmisen sopii.

"Ei", vastasi Tistelberg silloin jyrkästi. "Ei, — minä matkustan takaisin huomenaamuna. Lähden tästä heti, kaupungille."

Ja kuitenkin hän jäi vielä Emman luokse.

— Kuinka on tällainen mahdollista! ajatteli Tistelberg. Julian kuva väikkyi hänen edessään. Hän lähti muka pois salin kautta, kuten Emma käski, meni läpi hämärän eteisen, josta Emma sanoi ottaneensa hänen päällystakkinsa ja hattunsa ja vieneensä ne muualle. Vuokralaiset nukkuivat, tai pari heistä lueskeli huoneissaan, mutta Tistelberg pujahti eteisessä konttoriin, jonka Emma hänelle neuvoi ja jossa hänen päällysvaatteensa olivat. Palvelijatar tulikin eteiseen katsomaan, oliko Tistelberg mennyt. Mennyt oli. Emma avasi ja lukitsi näön vuoksi ulko-oven, naiset palasivat kumpikin omiin kamareihinsa.

Tistelberg puri hammasta, kun Emma sopersi hänelle kamarissaan:

"Tämä on viimeisen kerran. Sinä rakastat toista, ja toisen miehen vaimoa: hyi! Mutta rakasta, minäkin sinua rakastan. En koskaan, en koskaan sinua unohda!"

Tistelberg lähti yhtäkkiä öisestä, äänettömästä talosta. Hänen kulkiessaan pimeällä kadulla, jossa siellä täällä aamuiset lyhdyt kuulsivat, lentohyökkäysten uhkan vuoksi sinivärillä himmennettyinä, kuin kummalliset ruiskukat, jonkin kamalan unen kukkaset, — hänen kulkiessaan kadulla hänellä oli kyynelet silmissä; ne pysyivät silmäkulmissa, kuivina ja vähinä, eivät virranneet helpottavasti, kuten silloin, kun hän erosi Emma Havolasta siellä maaseutukaupungissa keväällä. Tistelbergiä pöyristi seurustelunsa Emman kanssa näin; hän oli häväissyt itseään ja häväissyt Juliaa. Hän tunsi langenneensa syvälle. Hän kirosi Emmaa ja sääli häntä sydämensä pohjasta. Mutta itseään hän ei säälinyt.

"Viimeistä kertaa näemme kenties toisemme!" oli Emma kuiskannut äsken, ei itkien, mutta äänessään tukahtuvan tunteen avuton yritys lievittää suruaan puhumalla: puhumalla toki jotakin asiasta, jossa ei puhe auttaisi. "Kukaan ei Emmaa tämän jälkeen rakasta. Mutta — viisi siitä! Ja niin… kuka tietää… eikö se ole kamalaa: pian ehkä hautaudun tämän talon raunioihin, jos saksalaiset sittenkin tulevat ja ampuvat pommeilla. Emma-parka… Kuin Sodoma hukkui tulikivisateeseen. Mitäpä muuta? Jumala rangaiskoon minua siitä, että rakastin sinua."

Mutta Isidor ei hänen valituksiaan kuunnellut.

33

Isidor palasi sinne maaseutukaupunkiin. Matkalla koetti hän unohtaa, että oli siihen määrin saattanut seurustella rouva Havolan kanssa, tahtoi unohtaa, että oli joskus melkein rakastanutkin häntä, tuota kovin yksinkertaista, porvarillisen latteaa. Sellainenkin oli voinut olla mahdollista! Nyt siitä täytyi tulla loppu. Hän tahtoi kasvaa: nyt hän rakasti oikealla tavalla.

Entisestä rakkaudesta olikin tullut loppu: kaikki, mitä rouva Havolan kanssa oli eletty, oli nyt hänen sielustaan pyyhkäisty pois, ja unohdetun, hyljätyn paikalla seisoi Julia Oljemark korkeana, Tistelbergin mielestä ihmeellisen hienona, kauniina, sirona ja —kokeneena.

Näin tahtoi Tistelberg elää jonkin aikaa: rakastaa salaisesti, palvella Juliaa jossakin olemuksensa kätkössä, jota kätköä hän ei myöntynyt tunnustamaan sielukseen, sellaista ajatusta vastaan hän kapinoi.

Palvella Juliaa! Tistelberg oli ylpeä siitä, että hänellä oli sellainen palveltava.

Hän tunsi tässäkin kaupungissa miehiä, jotka olivat menneet naimisiin ravintolaneitien kanssa, jopa palvelijattarien, kuten Leevi Mölsä. Sellaisia hän sääli, surkutteli.

Ester-jutustakin puhuttiin entistä yleisemmin. Se pikkukaupungin skandaali laajeni yhä, ja tuli törkeämmäksi; herrojen nimiä mainittiin salaa sen yhteydessä useampia kuin ennen. Tuollaisia herraparkoja, joita hän mielessään tuskin viitsi kutsua herroiksi, enintään vain rappeutuneiksi onnettomiksi, parhaita heistä hän surkutteli syvästi, ja niitä, joita hän piti raaimpina heistä, hän ilkkui: moinen tuhrailu ei jäisi vaille rangaistusta; piankin saisivat jotenkin sen pikku helvetin, jonka he tälläkin teollaan ansaitsisivat, sieluttomat raukat.

Hänen jumaloimansa oli sensijaan sydämeltään sivistynyt, henkisesti kehittynyt. Julian ruumiinmuodoissakin ilmeni kulttuuri: hänen jokaisessa sormessaan oli enemmän hienostusta, aristokraattista jaloutta kuin missään muualla tässä vanhassa, mutta kuitenkin tavalliseksi porvarillisen latteaksi jääneessä, jopa nousukasmaiseksi muuttuneessa kaupungissa.

Niin, kohdakkoin Tistelberg tunsi rakastavansa Juliaa jollakin sellaisella tavalla, jota oli melkein pakko sanoa — sielulliseksi. Aistillista se ei ollut, koskapa hän kulki myöhään illoin, kun kylmä tuuli puistikoissa rapisutti oksia, sen korttelin kautta, jossa Oljemarkin talo oli, ja iloitsi, jos näki tulen kuultavan Julian valkeain musliiniuutimien rakosista. Isidor kulki siitä ohitse, tuskin pysähtyi, ja ajatteli, että Julia siellä valvoo kärsien ylpeänä ja sanattomana elämänsä vaikeutta, samoin kuin hänkin, Tistelberg, omalla tahollaan valvoo yksinään, onnellisena vain yhdestä: että Julia oli valinnut hänet uskotukseen avaamalla hänelle sydämensä. Kätensäkin oli Julia hänelle kerran ojentanut, molemmat kauniit kätensä, tuona kummallisena iltana, jolloin Julia oli tullut hänen luokseen, miltei kuin hänen kotiinsa, pelkästään siksi, että Tistelberg oli sitä ajatuksissaan tahtonut.

Julian kauniit kädet ja jalat! Kerran huomasi Isidor, että se olento, joka viime kesänä oli tullut häntä vastaan kuumalla katukäytävällä paljasjaloin, oli ollut Julia. Isidorista oli ihme, että hän silloin jo oli nähnyt hänet: varmasti se oli ollut Julia, sitä ei tarvinnut kysyäkään.

Kädet olivat puhdasta valkeutta, jota sinertävät verisuonet hienostivat. Tistelberg kiihtyi niitä ajatellessaan.

Ja hän joutui vastenmieliseen tuskaan, suurimpaan kummastukseenkin, kun ajatteli siinä samassa, että Julia oli toisen oma, jopa oli ollut vielä erään toisenkin: niinhän Julia oli tunnustanut, vai kuinka? Tuon rintatautiin sortuneen miehen oma. Siten oli Isidor käsittänyt Julian puheen.

Se käsitys teki Isidorin joskus ikäänkuin vaativaksi Juliaa kohtaan, milloin he nyt tapasivat toisiaan, sillä he olivat vähentäneet vaistomaisesti seurusteluaan, ehkä ihmisten juttuja karttaakseen. Neiti Flotmanin kotona oli paras kohdata, vaikkeivät he itselleen tunnustaneet näitä vierailuja kohtauksiksi, ei ainakaan Isidor: Julia kuitenkin enemmän, joskin seurauksia aavistamatta, Isidorin kiintymystä viattomana pitäen. Arkkitehti keitti kahvia, hommasi väkevämpääkin kahvin joukkoon, tupakoi ja nautti, jos sai Julian vetämään pari savua, vetämään vain ystävättärensä mieliksi. Ja siinä ohella Hildur Flotman toruskeli kimeällä äänellä kaupunkilaisia, varsinkin herroja, jos jonkinmoisesta. Julia nauroi, ei nykyään kevytmielisiä paheksunut, ja yhtyi kujeillaan ystävättärensä käsityskantoihin. Mutta hänen ajatuksensa olivat muualla: ajatuksissaan hän käänsi päätänsä sinne, missä insinööri istui, katsoi häneen hajamielisenä, ja alkoi taas ilakoiden lörpötellä neiti Flotmanin kanssa, entistä iloisempana. Tistelberg oli miltei jörö; hänen korvansa seurasivat tarkasti Julian naurun soinnahduksia, joita hän vertaili kulkusten hopeiseen ääneen. Ja Julian pitkiin katseihin, jotka näyttivät hänestä kummastuneilta ja samalla ikäänkuin oudoilta, hän vastasi alakuloisesti päätänsä kumartamalla. Mutta kun vieraat lähtivät pois neiti Flotmanin luota ja Tistelberg saattoi rouva Oljemarkia kotiin, — Julia kulki silloin usein syrjäkatuja: ne veivätkin perille suorempaa tietä kuin Sisiliskon pyrstö, — kun he verkalleen ja sanattomina kulkivat, molemmilla sielussaan odottava, tuskallinen ahdistus, saattoi Tistelberg alkaa vaatia, käskevästi, miltei tyrannillisesti, että Julia tulisi vielä hänen kanssaan pienelle kierrolle, tuon ja tuon korttelin ympäri. Julia epäröi. Tistelberg piti selvänä asiana, että Julia tulisi, ja alkoi siitä kadun kulmasta, josta heidän oli käännyttävä tohtori Oljemarkin talolle päin, mennä edelleen, ja katsoi taakseen, viitaten Juliaa mukaansa. Julia ei tullut. Tistelberg kysyi syytä, ja Julia sanoi, ettei hänellä ollut aikaa. Silloin Tistelberg nauroi pilkallisesti, salaten tuolla pilkalla jonkinlaista tuskaansa, jota tunsi, kun ei Julia tahtonut tulla hänen kanssaan. Tekikö Julia vastarintaa? Isidor Tistelberg kiihtyi, sanoi, että aikaa kyllä on Julialla aina, jos Julia tahtoo sitä ottaa! Hän korosti sanaa: tahtoo. Julia vastasi vapisevalla, loukkaantuneella äänellä:

"Minulla on velvollisuuksia, — tietäkää se. Velvollisuuksia!"

Ja hän erosi jyrkästi Tistelbergistä, jatkaen matkaansa yksinään, nopeasti.

— Hän loukkasi minua, ajatteli Tistelberg surren, jäädessään yksin kadun kulmaan, harmaan puutalon nurkalle. — Loukkasi minua: ei tahdo kävellä kanssani! Ja — mihin minä nyt joudun!

Viimeisessä ajatuksessa oli hätää ja pelästystä: Mihin minä joudun, ellei Julia — rakastaisikaan minua.

Se hätä oli kuin ammottava tyhjyys hänen edessään, elämän tyhjyys, kuin jokin kauhea onnettomuus.

Pari päivää Tistelberg oli pettynyt, onneton.

Mutta kun he sitten jälleen näkivät toisensa neiti Flotmanin luona, näytti rouva Oljemark unohtaneen tuon kohtauksen kadulla ja oli kuin ennenkin. Tistelberg riemuitsi, ja tahtoi palkita Julian suopeuden entistä suuremmalla hienotunteisuudella. Miten hän sen tekisi? Olipa Julian nauru entistä leikkisämpi ja pehmoisempikin. Puhe sattui taasen, Hildur Flotmanin aloittamana, kaupunkilaisten perheasioihin, ja lopulla Sutelinin pikku Esteriin, jonka neiti Flotman oli nähnyt kadulla mielestään hyvin epäiltävässä puvussa: kamala, punainen, hyvin suuri rusetti takana vyöhyställä, matalien kenkäin korot kallellaan, tavattoman iso höyhentöyhtö hatussa.

"Onpa tuo nyt kummaa", nauroi Julia.

Julia moitti ystävättärensä arvostelua: mitä pahaa nyt vielä siinä oli, että tyttöparka koetti somistella itseään, avuttoman makunsa mukaan? Jospa vain Ester olisi älykkäämpi, vanhempi. Jospa hän aikuisenakin hurmaisi miehiä, tietoisesti, samalla aikaa älyllään kuin kauneudellaan, jos olisi kaunis: hurmaisi siten kuin jotkut varieteetanssijat. Julia sanoi rakastavansa tuollaisia tanssijattaria; niin, hän olisi itsekin mielellään esiintynyt varieteessa, jopa varsin merkillisissä ja uskalletuissa puvuissa: se olisi jännittävää, nähdä noita suloisia ihailijoita jaloissaan, ihailijoita, joita on niin helppo saada, kääriä heitä kuin lankaa sormiensa ympärille. Se olisi seikkailua, elämyksiä, elämää. Julia Oljemark nauroi heleästi.

Tistelberg kuunteli eikä virkkanut mitään. Häntä loukkasivat Julian sanat, loukkasivat ja surettivat. Julia varieteelavalla! Tistelberg oli kyllin nähnyt tuollaisia lavoja, eikä antanut niillä esiintyville, kuluneille ja pakosta yhä itseään kuluttaville, suurtakaan arvoa, enintään sääliä. Tämä Julian kuvitelma, haluta itseään alennuksen tilaan, oli hänestä surkea, vastenmielinen, yhtä harhautunut kuin Julian alinomaiset haaveetkin aina iloisista etelän maista. Niistä haaveista, joista Julia muuten piti yhä itsepintaisesti kiinni, olivat he keskenään eri mieltä siinä määrin, että Tistelbergiä harmitti Julian itsepäisyys. Harmitti ja pelotti kuin jokin outo onnettomuus, joka kenties toisi kummallekin kerran jotakin pahaa. Heille molemmilleko, yhteisesti? Tistelberg ajatteli: Ah, jospa meillä tosiaan olisi keskenämme vastaisuudessa jotakin yhteistä! Mutta: mitä oli tuleva? Hetket menivät melkein sitä ajattelematta. Välistä Tistelberg kuitenkin ajatteli sitä. Olisiko heillä yhteistä vastaisuutta?

Ellei Julia olisi toisen puoliso, niin — olisiko sittenkään? Tistelberg säpsähti. Sitä hän ei tietänyt, ja se epätieto oli hänestä niin inhottava, että se oli vielä kolkompi kuin ajatus, ettei heillä ulkonaisten esteitten vuoksi voisi olla mitään yhteistä. Kauan tällainen epäilys ei tosin kerrallaan kestänyt, vain tuokion: tällainen, että hänen seurustelunsa Julian kanssa olisi muka miltei samanlainen kuin rouva Havolan kanssa. Eihän tämä toki sitä ollut, vaan jalompaa, korkeampaa kuin tuo hetkellinen suhde Emmaan, hetkellinen ja kunnoton. Mutta se suhde oli levottomanakin varma. Jota vastoin tämä! Mitä varmuutta, mitä selvyyttä oli mahdollista saada? Mielettömältä tämä joskus tuntui: kierrellä Julian ikkunan alla kuin koulupoika kuutamossa! Ja kuitenkin: suloista oli niin rakastaa, kieltäytyä, ihailla. Enimmäkseen Tistelberg rakasti ilman epäilyksiä, hiljaisesti, tyytyen pelkästään siihen rakkauteensa, ikäänkuin jalosti uhrautuen. Eikä hän ollut rakkaudestaan hiiskunut sanaakaan. Jokin vimma ajoi hänet kuitenkin tekemään senkin.

Siihen aikaan juotiin kaupungissa melkoisen julkisesti. Sodan vuoksi oli väkevien tarjoilu ja myynti kiellettyä, mutta mikä ulkonainen kielto voi kukistaa ihmisten salaiset, saati sitten julkiset, halut ja toiveet, pyyteet ja kaipuut? Juonti oli miltei luvallista, kun vieras valta sen kielsi, ja kielsi tilapäisesti; juotiin todella juopuakseen, ikäänkuin asiaan kuuluvasti. Niin myöskin Tistelberg. Välistä hän tahtoi huumautua julkisesti, iloisesti. Tosin se ei aina onnistunut: hän alkoi jo olla liian raitis henkensä päihdyttäjä.

Tistelbergin ihailuun Julia Oljemarkia kohtaan oli parina viikkona sen jälkeen, kun hän kävi Emma Havolan luona, sekautunut jo järjen arvostelua, mihin tällainen suhde lopulta veisi, jopa oli hän huomannut, että hän ja Julia eräissä perusseikoissa olivat erilaisia sieluja. Mutta mikä ajoi Tistelbergin sittenkin tunnustamaan Julialle, että hän rakasti Juliaa? Tuo tärkeä välinekö: sellainen kuin viinapullo? Mutta tahtoihan Tistelberg juuri sen apua!

Oli päätetty jälleen kävellä, Julia, Tistelberg ja neiti Flotman. Ja Tistelberg oli varannut povelleen pullon paloviinaa. Viini olisi hänestä ollut jalompaa; mutta mistäpä sitä nyt sai! Kaikkien povella — paitsi oikeiden rahaporhojen, sellaisten kuin nousukastilanomistaja Jorvasin ja gulassien, — oli pelkkää viinaa tai pirtua: sitä nautti sellainenkin kuin Bengelsson, joka kerskui hienostuneella maullaan, ja kaupungin hienoimmatkin, hiljaiset herrat. Ja eikö Isidor ollut tavallisen maanmittarin poika, eikö hän kehunut olevansa kansan lapsi, joka halveksi kaikkea hienostelua? Julialle ja neiti Flotmanille ei Tistelberg kertonut matkalle lähdettäessä, mitä hänellä oli mukana. Ehkä hän olisi inhonnutkin itseään, jos olisi tietänyt, miksi hänellä se oli matkassa.

Tistelberg oli kerran ehdottanut, että lähdettäisiin erääseen lähimpiä kirkonkyliä, ja Julia oli innostunut heti ehdotukseen, vetäen myöskin neiti Flotmanin haluamaan retkelle mukaan. Matka oli tosin naisten käveltäväksi melko pitkä: kokonaista kolme-, neljätoista kilometriä. Mutta se vain kiihotti Julia Oljemarkia. Hän sanoi:

"Minä kyllä kestän… ei epäilystäkään. Kestän aina, kun edessä on jotakin uutta. Ja onhan siellä kirkonkylässä hautausmaa, jollaisia Tistelberg ei siedä. Mutta minä en ole nähnyt sitäkään, minä kaipaan sitä!"

Tämän lausui hän alakuloiseksi tullen, ja samalla tosiaan intohimoisesti ikävöiden. Kohta jatkoi hän:

"Mutta, mutta se on… seikkailua. Herra Tistelberg tietää, mistä se on minussa perintöä. Ah, aina kun pääsen esimerkiksi Helsinkiin, enkähän pääse sinne useasti, tunnen jalkani nousevan keveämmin: minä kävelen siellä onnellisena, pitkiä, kirkkaasti valaistuja katuja… onnellisena… kuin olisi jotakin tulossa. Minusta tuntuu siellä kuin olisi maa, jota astelen, jollakin tavoin pyhä…"

Tistelberg nauroi Julialle kummastuneena, ivallisesti ja säälien; mutta ei ilmaissut sanoilla, mitä hänestä ajatteli. Ja neiti Flotman pilkkasi ystävätärtään avoimesti.

He lähtivät. Oli marraskuun päivä. Leveä, eteläsuomalainen maantie, ammoinen liikeväylä ja sotatie, joka kaarteli suurissa mutkissa, vuoroin nousten hiekkamäkien töyryille ja vuoroin laskeutuen mataliin laaksoihin, oli hieman kostea, äskeisestä roudasta sulanut, mutta ei märkä. Muutaman kerran oli tänä syksynä jo satanut luntakin, mutta se oli sulanut pian pois, hetkellisen kylmän lauhtuessa. Rouva Oljemark ja neiti Flotman kävelivät toisella puolella maantietä, Tistelberg toisella. Julia asteli reippaasti, ja neiti Flotman oli lujasti päättänyt koettaa pysyä toisten kintereillä. Julia oli iloinen, vapautunut, aivan kuin sielullisesti syttynyt, kuten aina, kun jotakin poikkeavaa sattui hänen tavallisessa, säntillisessä ja velvollisuuksistaan huolehtivassa elämässään, hänen poskensa hehkuivat, hän laski leikkiä, vallattomia ja rohkeitakin sutkauksia, nauroi hillittömästi, ja tahtoi yhä kovempaa vauhtia.

Ohitse oli mennyt pieni, matala ja musta etukylä, jossa ainoana silmänilona Julialle olivat alastomissa puissa paistavat pihlajanmarjat tai jokin tuulessa pyörähtelevä vanha viiri, Isidorille savupiipuista tuprahtelevat savut, Hildurille — ei mitään. Alas jäi kaupunki, nyt valkealta kuultava, jonka keskeltä kohosi kirkon korkea ja suippo katto ja raatihuoneen punertava torni. Harjulle, jota he kulkivat, näkyi tuolta lakastunut tasanko, laidassaan Klingstedtin sahan tiilinen savutorvi, tuli lyhyt rautatiesilta, ja vihdoin suuri salo harjun toisella puolella. Suuri, kohiseva ja yksitoikkoinen korpi. Päivä oli puolihämärä, mutta selkeä, ilmanrannalla vain tummia, tasaisia pilviä. Julia kiihdytti vauhtia:

"Nyt näette, että minä jaksan kulkea, nousta koviakin taipaleita!" sanoi hän Tistelbergille.

Neiti Flotmanin joutuminen toisten perässä kävi piankin hankalaksi. Hän yritti parhaansa mukaan; mutta kun hän oli huomaavinaan Julian ja Tistelbergin keskinäisissä pakinoissa, — Julia oli siirtynyt Tistelbergin puolelle tietä, — jonkinlaista kuhertelua, jopa ylimielisyyttäkin häntä kohtaan, päätti hän jättäytyä taakse. Eräällä aholla, jossa kaita ja märkä sivutie erosi valtamaantiestä, sanoi hän tahtovansa hengähtää ja istahti isolle kivelle aidan viereen. Toiset eivät häntä juuri kuulleet, lienevätkö huomanneetkaan, että hän jättäysi seurasta pois, ja riensivät edelleen pakinoiden ja väitellen. Kansanvallasta he taas väittelivät: Tistelberg sitä kannatti, Julia kannatti ja epäili. Vasta kaukana, kun metsän keskusta jo kumisi ympärillä mustana ja tyynnyttävänä ja edestä aukesi hämärä metsäinen rotko, johon maantie painui, he näkivät neiti Flotmanin jääneen seurastaan. Tai neiti Flotmania ei enää näkynytkään; hän kapusi kai tuota viimeistä jyrkkää mäkeä. Julia huuteli hänelle; sitten hän sanoi:

"Meidän täytyy odottaa ystävätärparkaa; hän on niin yksinäinen…"

"Minulle on yhdentekevä, vaikka jäisimme jo tähän, hyvä rouva", sanoi Tistelberg ja heittäytyi kalliolle, nojaten päätänsä vanhaan kaatuneeseen virstapatsaaseen. "Tässä on tyyntä. Olkaamme näin. Antaa ajan vieriä."

Rouva Oljemark oli Tistelbergistä huolissaan, kallio oli hiukan kostea, insinööri voisi vilustua. Tistelberg nauroi: hänkö vilustua? Mahdotonta! Hän oli maannut metsissä, jopa joskus rankkasateessakin. Julia tarjosi hänen alleen vaippaansa: se ei ollut hieno, se oli juuri tällaista retkeä varten sopiva. Tistelberg ei sitä huolinut. Mutta rouva Oljemark seisoi hänen vieressään ja katseli, kuinka Tistelberg loikoi: kalpeahkot, tuimat kasvot jäykkinä ja suoraan taivasta kohti, silmäluomet ummessa kuin kuolleella, ja ohuilla huulilla tuskin huomattava ironinen ja samalla säälivä, ikäänkuin itseään surkuttelevakin hymy, joka välistä syttyi kiihkeästi, sitten taas raukesi.

— Orpo, sanomattoman orpo mies, ajatteli hänestä Julia Oljemark, tuntien hänen vaiheensa. — Mies, josta ei juuri kukaan välitä. Mutta minä…

Julia katkaisi kuloisen korren ja alkoi sillä ärsyttää Tistelbergiä, nauraen sivellä hänen huuliaan, tahtoen häntä siten hyväillä, osoittaa siten hänelle ystävyyttään. Tistelberg salli hänen tehdä kiusaa, korren kulkea huulillaan, kaulallaan. Se tuntui suloiselta. Ja Julian naurun sointu vavahdutti hänen sydäntään.

— Kas vain tätä kevytmielistä pikku naista, ajatteli Tistelberg. Noin sitä pitää… On ollut tekemisissä luonnontutkijain kanssa.

Julia istahti maahan, Tistelbergiä lähelle. Sitten tuli neiti Flotman, ja Julia ehdotti, että Tistelberg, joka ei neiti Flotmanin tulosta välittänyt, nousisi, niin lähdettäisiin. Ja kun neiti Flotman oli ennättänyt huipulle, jatkettiin matkaa. Rouva Oljemark oli tullut hetkeksi vaiteliaaksi; nyt hän alkoi jälleen laskea leikkiä äskeiseen tapaan ja äskeistä vallattomammin. Hän kulki Tistelbergin rinnalla. Hän näki jonkin paperin pistävän esille insinöörin päällystakin taskusta. Äsken, kun insinööri loikoi kaiholla, oli se kohonnut taskun pohjasta. Julia alkoi nyt vetää tuota paperia taskusta ulos. Tistelberg antoi hänen vetää. Kuljettiin tuokio vaiti, rouva Oljemarkilla kädessään se kirje, sillä kirjehän se oli, mutta hän ei siihen katsonut. Sitten hän vilkaisi siihen, hänen kätensä värähtivät, hän ikäänkuin kätki käteensä rypistynyttä kirjettä ja tarjosi sitä takaisin Tistelbergille:

"Ottakaa!" sanoi hän.

"Lukekaa vain!" vastasi Tistelberg tylysti, aivan kuin jotakin vihaten.

"En, en", sanoi rouva Oljemark valittaen. "Ottakaa."

Tistelberg otti kirjeensä takaisin. Se oli se rouva Havolan viimeinen kirje, unohtunut päällystakin taskuun, sinne rutistunut.

Vähän aikaa kuljettiin vaiti, kolmen kesken. Sitten alkoi rouva Oljemark kiiruhtaa edelle; Tistelberg ehti nähdä, että hänen silmissään oli kyyneleet. Neiti Flotman jäi taas kauemmaksi, Tistelberg kiiruhti Juliaa lähemmäksi. Tie teki suon toisella puolella mutkan. Siinä pysähtyi rouva Oljemark ja huudahti, äänessä tuska:

"Kuinka voi toiselle kirjoittaa: Oma rakkaani! Omani! Kuinka se on mahdollista? Eihän kukaan ihminen ole kumminkaan toisen oma. Ei sittenkään rakas toiselle: ei saata olla, sillä ihminen on ihminen. Tai minä en ymmärrä tällaista onnea." Hän toisti kyyneleet silmissä: "En ymmärrä… kuinka se on mahdollista. Itku pitkästä ilosta!" koetti hän nauraa.

Julia oli kalpea. Tistelberg huomasi ne Julian sanat, ettei ihminen saata olla rakas toiselle, koska ihminen on ihminen.

"Siiskö niin itsekäs, ettei voi toista koskaan rakastaa?" kysyi hän Julialta.

"En tiedä", vastasi rouva Oljemark. Tistelberg kummasteli sielussaan Julian äskeisiä sanoja ja myönsi ne tosiksi, kun ajatteli omaa tylyyttään Emma Havolaa kohtaan, tylyyttään, joka nyt juuri oli ilmennyt kaikkein julmimpana, ja ilmennyt samalla jossakin aivan kuin muka puolustettavassa tarkoituksessa: hän oli muka tahtonut täten uhrata jotakin Julia Oljemarkille, uhrata tuon toisen kirjeen. Halpaa, mutta totta: se oli sittenkin uhri! Ja nyt Julia kai halveksi sellaista uhria. Ei toki ollut kirjettä kokonaan lukenut, vilkaisi vain siihen. Se oli hyvä. Mutta miksi Julia loukkasi häntä valittamalla, ettei kukaan muka voi toista ihmistä rakastaa. Miksi loukkasi, jos kerran ymmärsi, että tämä kirjeen näyttäminen hänelle oli Tistelbergin puolelta uhri? Ja miksi ei Julia kirjettä lukenut kokonaan? Pitikö Tistelbergin hänen mielestään aina kuulua jollekin Emma Havolalle, josta hän ei välittänyt sitä tai tätä? Eihän Julia saattanut vaatia sellaista uskollisuutta! Mutta jos vaati, herätti se Tistelbergissä uhmailua. Vastata ei Tistelberg Julialle kuitenkaan voinut mitään; arkkitehtineitikin tuli parhaiksi heidän pariinsa. Nopeasti Julia pyyhki kyyneleensä ja kääntyi nyt joillakin kujeilevilla sanoilla ystävättärensä puoleen, luoden Tistelbergiin merkitsevän silmäyksen, kuin sanoakseen:

"Nyt puhutaan muuta: tuo äskeinen asia oli meidän salaisuutemme."

Ja Tistelberg oli sovitettu. Iloisesti jatkettiin kulkua, etsien puheissa neiti Flotmanin ajatuksille myönteisiä asioita, moittien avioliittoja, nauraen ja surkutellen lukuisia avioliitoissa kärsiviä ja pilkaten romaaneja, jotka päättyivät onnellisesti: ne harmittivat Flotmania pahimmin. Ja sitten alkoi tuntua kävelyn väsymys, ja muututtiin hiljaisiksi.

Ilta alkoi hämärtyä. Muutamia lumihiutaleita putosi. Oli päätetty tulla kaupunkiin takaisin hevosella, joka otettaisiin kirkonkylän kievarista. Mutta sitten alkoi tosissaan sataa lunta. Kolmas kerta tänä syksynä. Pilviseinä ilmanrannalta oli kohonnut korkealle. Tuuli kahisi synkemmin ja rajummin. Tuli oikea myrsky, nyt se taivutti pienet puut luokiksi ja suurissa petäjissä kävi samea, pahaenteinen pauhu. Koko taivas syyti lunta. Ensimmäinen kelpo lumisade. Hetki, eikä näkynyt enää paljon eteensä lumelta, joka takertui märkänä vaatteisiin, kasvoihin, tukkaan, silmäripsiinkin, ja tie peittyi kahlattavaksi. Julia Oljemark nauroi ponnistuksen riemusta. Neiti Flotman oli vaiti väsymyksestä ja kyllästymisestä, kahlatessaan lumessa, paksu kinos hattunsa reunuksilla.

Ääneti kuljettiin tunnin verran. Ja viimein tuli kirkonkylä, pienehkö ja apea, synkän ja nyt ikäänkuin kuolinlakanoilla verhotun korven keskellä: vain pari isompaa, punertavalta kuultavaa kartanoa, muutama yhtä likaisen valkea kuin äskensatanut lumiräntä, loput tummia töllejä. Reunemmalla kylää harmaa kivikirkko ja sen matala, mustahuippuinen tapuli.

Mentiin kievariin, asetuttiin ummehtuneeseen välikamariin, joka oli keittiön takana. Muissa huoneissa oli jo vieraita, ja ne vieraat olivat tilanneet kievarista kaikki hevosetkin. Kävelijäin oli siis hankittava hevonen jostakin muualta. Mutta sitä ennen he halusivat jotakin lämmittävää: olivat likomärkiä ja väsyneitäkin. Välikön pienen ikkunan edessä, jota tahrautuneet ja vinot uutimet peittivät, odottivat he kahvin kiehumista, isännän, emännän ja renkien kuljeskellessa siinä ympärillä edestakaisin; ja lopuksi isäntä asettui puoleksi loikomaan kamarin pölyiselle nahkasohvalle. Isäntä oli jörö, emäntä vähäsanainen, mutta saipa nopeasti kahvin hommatuksi. Ja Tistelberg arveli, että nyt hänen eväänsä olisikin todella tarpeen. Hän veti esille pirtunsa.

Julia tervehti pulloa riemuiten: pirtu oli pirtua, mutta tällaisella seikkailulla se kelpasi hänelle kuin parhain rypälemehu!

Isidor kaatoi Julialle hurjasti, säälien häntä kylläkin sielussaan; neiti Flotmanin hän tiesi väkijuomiin tottuneeksi ja antoi siis hänelle vieläkin lujemmin ja itselleen kaikkein enimmin: hän tahtoi nyt juopua. Julia maistoi, nauroi, taputti käsiään; kutsui isännänkin seuraan, puheli hänen kanssaan majatalonpidosta ja tilanhoitoasioista, ja sai lopulta, kun sitä tahtoi, ukon houkutelluksi eroamaan seurueesta: Tistelberg pyysi Juliaa katseillaan siihen. Julia oli sillä tuulella, että hän ylisti yltiöpäisesti alkoholia; hän sepitti siinä oman haavekuvansa etelän maista, jotka elävät rypälemäkien rinteillä ja ilon hengessä. "Muka", virkahti Tistelberg. Neiti Flotmankin myönsi, että sellaisilla kansoilla ja ihmisillä olisi tai on hyvä olla. Julia maistoi kupistaan, ja maistoi paperossia Tistelbergin hänelle sitä tarjotessa, ja heitti sen sitten pian vallattomasti pois.

"Sinä olet hölmö, kun et tupakoi, Julia!" sanoi arkkitehti Flotman ja ravisteli tuhkaansa lattialle.

He olivat iloisia, kun oli lähdettävä. Ilta alkoi olla myöhä. Mentiin suurimpaan taloon pyytämään hevosta. Talo oli levolle asettumassa. Tuvassa sanottiin ensin, että täällä oli käskyvalta isännällä. Ja viimein saatiinkin isäntä tupaan.

"Kuultiin, että teillä olisi paljon hevosia", pyysi rouva Oljemark.

"Minulla on kahdeksan hevosta ja kolmekymmentä lypsävää", vastasi isäntä. "Mutta niitä ei anneta… hevosia."

Hevosen tarvitsijat kysyivät, miksikä ei.

"Niitä vain ei anneta", oli isännän vastaus, ja muu kartanon väki, sekä palvelijat että emäntä ja tyttäret pysyivät vaiti kuin muuri. Vihdoin selitti isäntä kumealla äänellään, että nyt on maanjussilla, talonpojilla, se kulta-aika; nyt on se sota maailmalla; talonpojalle paisuu mahtavuutta, hyvinvointia: tiedettäköön viimein, mitä hänkin merkitsee…

"No silloinhan voitte jakaa muillekin", houkutteli rouva Oljemark. "Saattakaa nyt meidät kaupunkiin."

"Maksusta, — kullasta", pisti neiti Flotman siihen väliin.

"Ei, — meiltä ei hevosia anneta", vastasi isäntä.

Tistelberg koetti suostutella:

"Miksi ette antaisi? Tosin nyt on sellainen keli, ettei tiedä, rattaillako vai reellä ajaa, mutta kuitenkin…"

"Meidän hevosemme vetävät millä kelillä hyvänsä", vastasi isäntä. "Mutta niitä ei tarvitse antaa. Sellainen on nyt maajussin voima!"

Ja niin sanoen poistui isäntä kamariinsa.

"Kas niin, kansanromantikko!" ilveili rouva Oljemark Tistelbergille, kun he kaikki kolme tulivat kartanon pihalle. "Kansa on teistä aina hyvä, mutta ettepä saa siltä hevosta ajaaksenne, jos niin sattuu."

Tistelberg katseli eteensä isännälle närkästyneenä.

"Ehkä on niin", myönsi hän. "Mutta — onhan minusta maailmassa muutakin hyvää kuin talonpoika."

"Ja mikä? Kuka? Mikä yhteiskuntaluokka? — Minäkö?"

"Niin juuri: te, ainoastaan te", vastasi Isidor.

"Ai, sen vastauksen jo aavistinkin", huudahti Julia. "Olen muka aristokraatti, eikö niin? Ja siksi te… kuinka olette epäjohdonmukainen. Taas teitte varmaan jonkin yleisen johtopäätöksen tuosta tuhmasta isännästä. Mutta saadaanpas nähdä, eikö voida kumota sitäkin mahdollista luuloanne, että kansa olisikin paha: sillä sitähän kai nyt ajattelette. Tämä isäntä on pöyhistynyt kanssaihmistensä hädästä, lähimmäistensä lisääntyvästä puutteesta, ja meidän täytyy mennä toisiin taloihin pyytelemään hevosta. Minä ainakaan en jaksa kävellä kotiin, sen myönnän. Tuolla on pieni talo, mennäänpäs nyt sinne."

He menivät. Ja sieltä olisikin saatu hevonen, mutta se oli väsynyt päivän työstä. Tistelbergin päähän pisti nyt, että otettaisiin kaksi hevosta: silloin jaksaisi tämä väsynytkin hevonen, ja tilaa olisi matkustaville enemmän, niinkuin oikeastaan pitikin olla, vaikkeivät he sitä olleet sattuneet ajattelemaan. Viimein luvattiinkin tämä hevonen, ja Tistelberg lähti etsimään naapureista toista. Neljännestunnin kuluttua palasi hän naisten luo kertoen onnistuneensa: tuolla kirkon vieressä oli toista hevosta ruvettu jo valjastamaan. Tästä tulisi oikein hauska rekiretki, talven ensimmäinen.

"Iloitsenpa teidän puolestanne, Tistelberg, että meille annettiin hevoset näin pian", hymyili rouva Oljemark. "Te olette niin liioitteleva; nyt saatte pitää ihastuksenne kansaan."

Siinä talossa, missä he odottivat toista hevosta, alettiin kohta vetää ajoneuvoja vajasta. Mutta vielä tahtoi Julia käydä kirkontapulissa, vain pikimmältään, kun hevosta valjastettiin; niinhän oli puhuttu jo matkaa suunniteltaessa. Julia tahtoi nähdä hautausmaankin. Neiti Flotman harmitteli tuollaista halua. Tistelberg, vaikka hän hautausmaita melkein vihasi, suosi nyt Julian ajatusta. Neiti Flotman jäi taloon, ja Julia kahlaili Tistelbergin seurassa märässä lumisohjussa kirkolle.

Kirkonvartija ja haudankaivaja oli sama mies. Hän asui aivan sen talon vieressä, josta toinen hevonen saataisiin, ja hänellä oli tapulin avain. Sanattomana ja puolittain äreänä luovuttikin tuo vanha, köyryinen ukko viimein tornin avaimen Tistelbergille.

Lumisade ja pyry oli loppunut. Oli melkein pimeä. Mutta ilmanrannalla hohti vihreä kajastus, omituisen vihreä, talven kylmä ja kuollut väri, heijastusta jo sammuneesta ruskosta. Mustien, matalain mäntymetsien takana piirtyi pitkä, kapea valoviiru niinkuin taivas siellä olisi ollut mitäkin lasia, niin eloton ja tuijottava oli se juova. Tapulin portaissa oli pimeä, mutta ikkunaluukuista paistoi yhä se vihreä viiru samanlaisena kaiken aikaa, kun Julia ja Tistelberg olivat tornissa. Julia seisahtui aina hieman luukkujen kohdalla ja katseli ulos; hän oli vaiti, ja hänen siro yläruumiinsa ja ylpeän muotoinen profiilinsa kuvastuivat selvästi kajastusta vasten. Ylimmäisistä luukuista näkyi sitten hautausmaa, tuossa alhaalla, epäsäännöllisenä nelikulmiona; näkyivät mustat patsaat ja valkeat ja mustat ristit, kaikki märkinä, lumirännän sotkemina.

— Kalmisto puhuu elämän lyhyydestä, ajatteli Isidor. Tai hän tunsi sen, ei ajatellut, sillä vain vilkaisu alas kolkolle kentälle sai hänet sitä kiivaammin katselemaan Juliaa, hänen notkeaa, alakuloisesti kumartunutta vartaloaan ja hänen kasvojensa vakavaa äärikuvaa, joka oli synkkä, puhdas ja ylevä. Jonkinlainen hurjuus yltyi Isidorin sydämessä.

Juliakaan ei ajatellut, ei jaksanut ajatella väsyttävän kävelyn ja hänelle harvinaisen matkan monenkirjavien, iloisten tuokioiden jälkeen; aina hän niin kiihtyi, kun sai pieniäkin uusia vaikutelmia, kiihtyi ja sitten väsyi. Julia ainoastaan tunsi, aavisteli jotakin, tähystäessään jäykästi ja allapäin kiviaidan ympäröimään tarhaan. Suloisella, pelokkaalla mielihyvällä hän tunsi, että Tistelberg melkein hänen vieressään tarkkasi häntä, ikäänkuin seurasi hänen pienintäkin liikettään, hiljaa, värähtämättä, tuskin hengittäen. Julia antoi hänen itseään katsella, ei kääntänyt päätänsä miehen puoleen, joka varmasti häntä ihaili; se ihailu oli hänestä mieluista, ja samalla vastenmielistä: mitä siitä, mitä varten? Tunsihan Julia itsensä aivankuin vanhaksi. Tuossa oli hautausmaa, ainoa lohdutus kaikissa elämän vaivoissa: kohta se antaisi rauhan, ehkä hyvinkin pian… Mutta mitä oli elämä sitä ennen ollut? Mitä onni, rakkaus? Yksi ainoa oikea, säteilevä rakkaus nuorena, autuudesta itkevä ja riemun-haltioitunut, itkevä ja autuas yhdestä ainoasta rakastetun katseesta; sitten, kätketty rakkaus, joka silti, sekin, oli aikanaan haihtunut hänen sydämestään, melkein kuollut hänen muistostaankin! Kuinka siis voi sanoa rakastavansa toista ihmistä? Kuinka voi uskotella olevansa toisen oma, ainaiseksi, uskotella toistakaan täysin omakseen? Turha luulo, sellainen kuin sen tuntemattoman, joka Tistelbergille oli kirjoittanut, se luulossaan onnellinen ja säälittävä: eihän Tistelberg hänestä välittänyt.

Ja tuntui siltä kuin Julia olisi hänen onnensa vienyt, tuon tuntemattoman. Oliko niin…? Jos niin olisi, ei Julia siitä suinkaan iloitsisi: hänen on syvästi sääli ihmisiä, kaikkia.

Mitä hän rakkaudella? Mitä se oli? Paras oli hänestä sammunut, ja sitten oli tullut vain kaupanteko kauniin itseuskottelun varjossa: yhteiskuntasopimus kelpo miehen kanssa. Kun ei olisi se ainoa, joka muuten oli ollut hieman Tistelbergin näköinen, kuollut! Mutta… kaikki keskeneräistä, vajanaista, puolinaista, ei täyttä. Ja pian kutsui kalmisto… Ja sitä ennen velvollisuudet olivat ainoat, niistä oli mahdoton luopua: hän oli jotakin luvannut, hänen piti täyttääkin velvollisuutensa, huulensa yhteen purren.

Ja kuitenkin: aivan hänen vieressään seisoi mies, joka tiesi jotain enemmän kuin hän: Julia oli luullut vielä äskettäin, että Tistelberg olisi aivan orpo, outo rakkausasioissa, ja nyt oli hänellä ollut tuollainen kirje. Julia tunsi itsensä naurettavaksi. Rohkeutta oli sillä miehellä, Julia aavisti hänen intohimonsa ja pelkäsi sitä; mutta mitä hän sillä, velvollisuuksiensa orja, pelkästään hautaa odottava? Oh, kuinka paljon enemmän Isidor mahtoikaan tietää kuin hän? Mitä — naisiakin hän lienee tavannut? Kenties siellä etelässäkin? Julian sielussa alkoi hohtaa etelämaiden aurinko, hän näki, miten Isidor siellä liikkui, etsi seikkailuja; outoja, eksoottisten kansojen olentoja kuhisi ympärillä, turbaaneissaan: väriä, loistoa! Sellaista oli Julian isäkin kaivannut, sellaiseen uhrannut parhaita elämänvuosiaan, ja siitä elänyt vanhempana, ihmeellisistä muistoista. Ja mitä Isidor vielä tiesikään semmoisia seikkoja, joista hän ei ollut Julialle kertonut, salaperäisiä, mitä ne olivat? Orpo ei Isidor Tistelberg ollutkaan, ei köyhä, vaan rikas.

Mutta Julialla ei ollut edessään, takanaan mitään muuta kuin tuo, minkä näki tuolla alhaalla, kalseine risteineen.

Sanattomana ja jäykästi alkoi Julia laskeutua takaisin portaita, katsomatta Tistelbergiin, joka seurasi häntä nopein, päättävin askelin. He tulivat kirkkomaan portille. Hevonen lähti juuri haudankaivajan töllin naapuritalosta, ja kylänkujalla istui neiti Flotman omassa reessään. Tistelberg antoi kuskarin viedä tapulinavaimen ja juomarahat haudankaivajalle: itse ei hän tahtonut nähdä enää tuota ukkoa, inhottavien hautojen vääntelijää. Sillä välin kun mies oli avaimia viemässä, pisti Isidorin päähän ilmaista epäilevänsä, pystyisikö toinen hevonen mihinkään, se, jolla neiti Flotman ajoi, niin väsyneeltä kopukka muka näytti. Ja hän yllytti edelleen sen hevosen kuskia, nuorta poikaa, todistamaan ruunansa juoksutaitoa, arvostellen halveksivasti hevosta. Tistelbergin kuski tuli takaisin, ja samassa alkoi toisen reen kuskipoika nykiä ja tempoa ohjaksista ja sai ruunansa hyvään vauhtiin: neiti Flotman ajoi jo matkan päässä. Julia ja Isidor jäivät kahden kesken, renki kolmantena. Tultiin pois kirkonkylästä, synkkään petäjikköön, jossa oksat luuhottivat ja natisivat märän lumen painosta, kyyristyneinä maahan kuin mitkäkin risuja keräävät vanhukset kuormansa alle. Julia oli vaiti, hän oli hieman närkästynyt siitä, että Isidor näytti väkisinkin tahtovan ajaa hänen kanssaan, mutta enemmän oli hän siitä hyvillään. Vaiti oli Isidorkin, jännityksestä, kiihkosta. He katselivat molemmat suoraan eteensä.

Mutta kauan ei Isidor ollut vaiti. Oli tultu metsän sisään. Verkkaisin sanoin, lyhyin lausein, purren vähän väliä huulensa yhteen Isidor alkoi julistaa rakkauttaan Juliaan, kääntäen kohta puheensa ruotsiksi, hevosmies kun oli suomalainen. Hän kertoi kalseasti kummallisesta unesta, jonka oli aikoja sitten nähnyt: että Julia makasi ikäänkuin paareilla, kuolleena, hämäräisenä kuutamoyönä; Tistelbergin äänessä värähti nyyhkytys. Sitten, kertoi Isidor intohimoisesti, kiihtyen sanoistaan ja juopumuksestaankin, miten hän jo kesällä oli uneksinut jostakin, — Juliasta, — niin, hänen kauniista jaloistaan, jotka oli nähnyt vilahdukselta kadulla, tietämättä vielä silloin, kenen ne olivat, ja kyselemättä, ajattelematta sitä. Jälleen hän puhui liinasta, jonka hän oli nähnyt Julian kaulalla, povella, tässä syksyllä kansanopistoiltamissa, jo niin kauan sitten. Kertoi vaelteluistaan Julian ikkunan alla. Ja miltä hänestä tuntui siellä. Kohtauksesta, jolloin Julia oli kysynyt häneltä, kuinka paljon hän Juliasta piti ja mitä hän olisi valmis hänen puolestaan tekemään: maistamaanko sitäkin, jolla Julia synkkinä hetkinään huumasi itseään. Ja Tistelberg sanoi, hätkähtäen kuin jokin olisi häntä varoittanut, että hän nyt olisi valmis kaikkeen. Tuohon myrkkyynkö, vai…? Siihen Isidorin sanat katkesivat.

Julia Oljemark oli katsahtanut pelästyneenä Tistelbergiin, ei juuri kummastuen, ja sitten hän kuunteli. Kun Tistelberg keskeytti, odotti Julia hiljaa. Kun hän lakkasi, sanoi Julia pyytävästi:

"Ja sitten, sitten?"

Tistelberg toisti, mitä oli kertonut, tuntien itsessään jotakin herpautuvan, toisti itseään kiihdyttäen, pitemmillä lauseilla, kuvaten kauniimmin, kymmeniä pikku seikkoja.

"Voi kuinka ihmeellistä!" huudahti Julia.

"Olin niin loukkautunut, kun ette eräänä iltana, muistatteko, — se oli perjantai, minä muistan sen, — tahtonut tulla kanssani. Tuntui kuin olisitte minua halveksinut, kuin olisitte minut hylännyt", sanoi Tistelberg, äänessään nyyhkytys. "Se tuntui niin mahdottomalta. Sillä kuulkaas: eräänä toisena iltana jälleen uskoin saaneeni teidät tulemaan luokseni pelkästään toivomalla, että tulisitte. Minulla oli silloin niin ikävä. Niin sanomattomasti teitä kaipasin…"

Tistelberg kertoi tuosta illasta, jolloin Julia Oljemark oli tullut tapaamaan insinööri Tarkkasta, mutta oli tavannut kotona vain Tistelbergin, ja jolloin hän oli eronnut Tistelbergistä molemmat kätensä hänelle ojentaen:

"Suloiset, rakkaat kädet, joista voi tulla hurjaksi!"

Julia vastasi aavistaneensa, että Tistelberg oli silloin tosiaan häntä tahtonut luokseen: nyt hän sen huomasi, jotakin sellaista hän muisti itsestään sinä iltana. Ja hän nauroi hellästi Tistelbergin luulolle, että hän olisi tuona toisena iltana aikonut tai halunnut Isidoria loukata: kuinka typerä hän oli ollut, kun ei ollut Tistelbergistä sellaista aavistanut. Ei, se ei ollut totta: Julia ei ollut aikonut loukata. Hänellä oli vain ollut jotakin työtä kotona, ja… Mutta ihmeellistä oli tämä kaikki Juliasta, niin, uskomatonta! Onnellisena, onnesta hehkuun syttyen hän kuunteli. Jokainen Tistelbergin sana painui hänen mieleensä ja oli hänestä suloinen.

Jälleen he vaikenivat, pitkäksi aikaa. Julia odotti jotakin vielä. Tistelberg arvosteli itseään, salaa, itse arvostelunsa huomaten. Oli jo saavuttu kaupungin laitaan, ja neiti Flotman seisautti hevosensa, nousi reestä ja maksoi; hänen aikeensa oli varjella Juliaa ihmisten puheilta, estää häntä ajamasta Tistelbergin kanssa rinnatusten läpi kaupungin. Julia ei sitä ajatellut, eikä olisi siihen alistunut, jos olisi ajatellut. Suuttunutkin oli neiti Flotman Julian ja Tistelbergin käytöksestä, etenkin Tistelbergin, jota hän nyt piti hieman raukkamaisena, jostakin epämääräisestä syystä. Hetken hän odotti toista rekeä, huiskutti Julialle kättään. Julia ei hänelle vastannut, ei häntä huomannut: katseli vain Tistelbergin kasvoihin. Mikä hänellä oli? Hildur Flotman loukkautui etenkin Tistelbergille, jätti parin oman onnensa nojaan, huusi hyvästelynsä ja lähti rientämään omalle taholleen, kotiinsa päin.

Tistelberg hypähti reestä laskeakseen kyytimiehen paluutielle. Julia nousi paikaltaan hitaasti Tistelbergin ojentaessa hänelle kätensä, ja käveli sitten hiljaa, seuralaistaan odotellen, kadun kulmaan. Siinä paloi ensimmäinen, heikkovaloinen lyhty.

"Tulkaa", sanoi Julia hiljaisella, liikutetulla äänellä. Tistelberg tuli ja katsoi Julian kasvoihin, jotka hehkuivat, onneako, mielenliikutusta, kainoutta? Julia huudahti hiljaa:

"Huuleni minä voin tarjota teille… En muuta. Ja sehän on niin vähän: ei mitään!"

Tistelberg ei suudellut. Hän hyvästeli jäykästi ja poistui ylös katua, joka vei hänen asumukseensa. Hän oli nolo, synkkä ja ylpeä yhtaikaa.

Niin, seuraavana aamunakin oli hän ylpeä, riemuitseva ja onnellinen. Ilo ja onni teki hänet kohteliaaksi yksinpä insinööri Tarkkasen rouvallekin, joka oli viime aikoina käynyt hänestä aivan sietämättömäksi alkaessaan yhä enemmän ilmaista häntä kohtaan epäsuopeuttaan, tuo kovin keltaiseksi ja ärtyiseksi muuttunut vaimo. Nyt antautui Isidor pitkiin selityksiin eilisestä matkasta, vaikka rouva uteli kömpelösti ja pilkallisesti, kuinka hauskaa Tistelbergillä oli ollut vanhanpiian ja rouva Oljemarkin kanssa. Palvelijatarta Tistelberg huvitti hullunkurisilla leikinlaskuilla, ja Onni Tarkkaselta osti hän päivemmällä vanhoja, mutta vähäarvoisia kuparirahoja, jotka Onni oli usein ollut valmis luovuttamaan, kun hänellä oli kokoelmassaan sellaisia liikaa ja kun hän ne tahtoi vaihtaa toisiin.

Illalla tapasi Tistelberg Julian sattumalta kadulla, tutussa paikassa, josta heidän oli tapana lähteä kävelylle. Tistelberg ei ollut suunnitellut mielessään mitään kohtausta, he eivät olleet sopineet keskenään mistään. Mutta nyt oli Julia siellä, torilla, kun Tistelberg meni Seurahuoneelle: oli päivällä luvannut postimestarille lähteä hänen kanssaan jotakin maistamaan, luvannut omasta ilostaan ja jonkinlaisesta hellyydestä tuotakin velttoa ja Ester-jutun vuoksi inhoksumaansa olentoa kohtaan; ja pitihän Isidorin kruunata sisällinen riemunsa ja ylpeytensä maljalla. Kun Julia nyt hänet näki, riensi hän luokse, Isidorin eteen. Kättä hän ei antanut. Hänen kasvonsa olivat ikäänkuin kauhean hävityksen tuhoamat, tuskan ja epätoivon uurteita täynnä. Kuinka erilaiset ne olivat olleet illalla, kauniisti hohtavat, hehkuvat, ajatteli Tistelberg rajulla vastenmielisyydellä. Ja hän huokasi, vapisi: Ohoi, mitä tämäkin oli, se eilisiltainen! Todellakin piti nyt mennä juomaan, ja juomaan sielultaan mädän Mölsän kanssa! Sielultaan? Sielu, sielu? Julia sanoi, henkäisemättä, kuin olisi sietämätön tuska pakottanut häntä valittamaan:

"Minä en ole nukkunut koko yönä!"

Se kuulosti kuin rukous. Tistelberg oli kyllä nukkunut hyvän osan yötä.

"En minäkään", vastasi Tistelberg räntäiseen maahan katsellen. "Olisi ollut tuo teidän keinonne, niin… En tiedä, en tiedä!"

"Ei, ei!" huudahti Julia. "Sellaisena yönä: ei! Sillä, mitä te ajattelette? Minä, minä olen niin onnellinen! Mutta miten nyt… mitä tästä tulee?"

"En tiedä", vastasi Tistelberg hiljaa.

He seisoivat pitkän aikaa lähetysten, Tistelberg kalseasti ja katkerana maahan katsellen, ja Julia tutkivasti, toivovasti, rukoilevasti hänen kasvojansa tarkaten. "Mitä tästä tulee", toisti Julia.

Isidor ei vastannut. Tuli paikalle muutamia kävelijöitä. Tistelbergin oli mentävä Seurahuoneelle, jossa postimestari Mölsä odotti häntä. Julia lähti kotiinsa: oli ollut menossa Tistelbergin luokse, hermostuneena, levottomuutta kuohuen, mutta onnellisena kuitenkin.

34

Seurahuoneella istui postimestari jo Tistelbergiä odottamassa, ruokasalin eli bufetin takimmaisessa nurkassa, jonne kattolampun valo heikosti yletti. Leevi Mölsä joi nykyään melkein joka päivä, laiminlöi virkatuntejaan velttoudesta, tylsyydestä, ja surusta. Mistä oli hänelle suru tullut? Siitä hän puhui joskus kaikille, alkoi nyt puhua Isidorillekin, katkonaisin sanoin kuten yleensä vähäsanainen mies. Sitä hän suri, sitä alinomaa aprikoi, että maailmassa nyt oli sellainen aika: suuret kansat, joista hän ei tietänyt, minkä puolelle asettua, raastoivat tällä tavalla toisiaan. Maailmansota kaukana kulki kulkuaan, ja vaikka hän koetti sen unohtaa juomalla, ei se jättänyt häntä koskematta: hän ei voinut sitä unohtaa. Kummastellen ja kauhulla hän sitä ajatteli. Toista oli ennen: uskottiin kansojen kehittymiseen, kulttuuriin, niiden yhteisiin tarkoitusperiin, valistukseen. Nyt oli sota kaiken entisen sortanut raunioiksi. Mihin uskoa? Miten jaksaa elää? Niin, oli vain yksi turva: uskonto, sellainen kuin hätääntyneen lapsen.

Näin huokaili Leevi Mölsä nytkin Tistelbergille sielullista huoltaan.

Syvimmän huolensa hän kuitenkin salasi: sen, että kuta enemmän hän heittäytyi juomaan, sitä tyhjempää hänellä oli kotona. Kerran oli hän valittanut, arkatuntoisesti, sanoja vaivalloisesti hakien, vaimolleen, että hänellä oli ikävä kaikkialla:

"Ikävä, ikävä on ihmisellä joka paikassa."

"Siis kotonakin?" kysyi vaimo.

"Niin, joka paikassa, kaikkialla!" vahvisti ja oikaisi Leevi Mölsä.

Vaimo puhkesi itkuun; hän oli loukkautunut, ja vielä enemmän hän suri.

Sen jälkeen ei Mölsä puhunut enää vaimolleen tuosta ikävästä; ennenkään ei hän ollut jaksanut huomauttaa mistään kuin yhden ainoan tai pari kertaa, silloinkin arasti, kovin hienotuntoisesti: niinpä ei siitäkään, että hän oli pitänyt ja piti kotiaan rumana. Itseensä kätki hän kaikki asiat. Ja nyt oli hän ruvennut juomisesta etsimään — unohdusta, unta. Koti oli ennallaan; vaimo yksin, hoitaen itseään ja lapsiaan niinkuin kykeni mieheltään jäävillä vähillä rahoilla, valittamatta, salaten kyyneleitänsäkin. Leevin oli vaimoaan ja miltei resuissa kulkevia lapsiaan sääli; mutta omantuntonsa tuskat ja surunsa siitä, että hän juovuksissa haeskeli naisiakin, vieläpä olisi tahtonut pahempaa, hän hukutti pirtuun.

Tuokion valitti postimestari Tistelbergille maailman kurjuutta, kansojen taistelua. Sitten kehui hän juoman hyvyyttä, tuota raakaa pirtua: oli oppinut sitä rakastamaan, nähnyt sen hyvät ominaisuudet, väkevyyden ja halpuuden sekä sen, ettei siitä seurannut päänkipua. Sitten hän vaikeni. Isidorillakin oli oma aprikoimisensa. Niin, välistä se tänä iltana nosti hänet sellaiseen riemuun, ettei hän tietänyt, tyhjentääkö koko kukkaronsa pöydälle, kylvää "kultaa" ympärilleen siitä onnesta, että Julia oli ollut hänelle suopea, vaiko ajatella, kuten muutaman hetken päästä, mitä nyt sitten pitäisi hänen ja Julian suhteessa edelleen tapahtua. Suhteeksi nuo seurustelut yhtäkkiä olivat muuttuneet. Mutta niin kummallisilta ne suhteet lopulta tuntuivat, että Tistelberg tuli vaiteliaaksi ja synkäksikin.

Postimestari ja nuori insinööri istuivat sanattomina toisiaan vastapäätä; postimestari tarjosi, koska oli toisen seuraansa kutsunut, täytteli laseja ja huokaili, kätkien piiloon syvintä itseään, ja Tistelberg maisteli rajusti, hänen kapea ja korkea otsansa sai yhä tiukempia laskoksia. Mutta he molemmat eivät puhuneet mitään.

Onneksi tuli Bengelsson Seurahuoneelle, vapauttamaan heitä ahdistavasta sielullisesta tilanteesta, päästämään heidät ikäänkuin ulos heistä itsestään, kuin vangitut linnut häkistä. Bengelssonia he tosin molemmat halveksivat. Postimestaria hän tuskastutti, ja maanmittari pelkäsikin häntä, metsänkävijä, mokomaa liukasta ja älykästä vintiötä. Mutta valheellisilla jutuillaan ja paradoksaalisilla kiivailuillaan kaikenmoisen sellaisen puolesta, mitä hän piti älykkäänä, nerokkaana, hän toki avasi heille luukut auki ulkoilmaan. Bengelssonin perässä ja ikäänkuin kainalossa kuljeksi nytkin Kyösti Keretti, vetelehtimisestä ja juomisesta yhtä turvonnut kuin postimestari oli siitä laihtunut ja kelmennyt, kotinsa tuhonnut samoin kuin hänkin. Keretti viritteli tähän aikaan eksoottisia, pateettisia runoja jollekulle salaperäiselle olennolle, jota Bengelsson ja muut pilkkaajat väittivät vain — Sutelinin Esteriksi: siinä noiden korkeiden runojen alkukuva. Keretti nauroi ylimielisesti ja tylsästi, jos hänelle sellaista väiteltiin, koettamattakaan väitettä kumota: kunhan vain runoili, elää täytyi! Esterille hän sanoi antavansa jo palttua, ja antaneensa, mutta runo on runo. Vaimostaan, joka kuului tosissaan aikovan matkustaa takaisin Helsinkiin, eli hän erossa. Keretti asui majataloissa, paitsi milloin rahaa tarvitsi: silloin osasi hän olla vaimolleen itsepintaisen kärttävä, jopa valittelevakin. Bengelsson, joka hommaili Keretille velkoja, kuljetti yhä häntä mukanaan, ja Keretti palveli Bengelssonia kaikenlaisissa pikku asioissa kuin juoksupoika.

Bengelsson riensi nyt häntyrinsä kanssa sen pöydän ääreen, missä postimestari ja insinööri istuivat, ja alkoi kohta kertomuksensa ja uutisensa. Hän kysyi, tiedettiinkö täällä sitä tai sitä maailmansodasta, asiasta, johon Mölsä ja Tistelberg olivat jo tuskastumiseen asti kyllästyneet, mutta joka silti herätti heissä kauhunomaista uteliaisuutta ja halua antaa oman pienen tai vähäarvoiselta tuntuvan elämänsä mennä niinkuin se itse tahtoi mennä. Birger kertoi, että Saksassa oli alkanut pirunmoinen nälkä, joka kukistaisi sen, ja jos jotakin muuta tietämäänsä. Keretti kysyi, miten oli käynyt saksalaisten tulon Suomeen? Herrat arvelivat saksalaisten tulon yhä mahdolliseksi. Keretti kuunteli heitä, joskus hätkähtäen, ikäänkuin aikoen paeta, ja sitten taas nauraen, kun Bengelsson väitti, etteivät englantilaiset sukellusveneet sallisi saksalaisten täällä yrittää mitään. Samoin hän nauroi kun Bengelsson kuvaili jotakin suurta taistelua, sen verivirtoja, nauroi ikäänkuin verestä nauttien, samalla tapaa kuin runoissaan ylisteli jotakin Brunhildeä, joka teurasti vastustajiaan, Brunhildeä, joka oli jokin — kuka? Tuo joutava pikku tyttökö? Bengelsson soitti yhä suuta; hän alkoi nyt tarinoida, varmasti ja asiantuntevasti, että venäläiset ryhtyisivät todella rakentamaan tällekin seudulle pattereitaan: tämä kaupunki oli toisen renkaan päänä siinä kolmi-, nelikertaisessa linnoituskehässä, joka tehtäisiin Helsingin ympärille. Keretti sanoi varoittavansa vaimoaan muuttamasta Helsinkiin: kauemmaksi oli mentävä, maalle, pyhän, suuren korven helmaan; sinne hän nyt aikoikin vaimoaan vaatia, mitäs herrat siitä arvelivat? Bengelsson jatkoi, että venäläiset tuskin kuitenkaan ennättäisivät tehdä tänne pattereitaan ennenkuin sota olisi lopussa; hän oli kuullut varmoista lähteistä, äskettäin Helsingissä käydessään, että venäläiset ja saksalaiset tekisivätkin keskenään liiton, ja silloin sota tietysti loppuisi; joten Keretti voisi rauhassa jatkaa täällä töitään. Keretti kyseli Bengelssonilta vielä niitä ja näitä yksityisseikkoja ja sanoi:

"Niinkö? No sittenhän ei mitään hätää, — Hannaa."

Juteltuaan politiikkansa tyhjäksi siirsi Bengelsson juttunsa asioihin, jotka sopivat paremmin vapaille kansalaisille, sellaisille ihmisille, jotka eivät välittäneet niin paljon politiikasta kuin esimerkiksi intressanttien psykologisten huomioiden teosta. Hän kertoi siitä sairaanhoitajattaresta, joka oli ollut ennen Keretillä: Bengelsson oli tehnyt sellaisia ja sellaisia havainnoita hänen sielunelämästään, hänestä naisena. Mutta kesken kaikkea juolahti Bengelssonin päähän Rasputin: hän oli lukenut tuosta hirtehisestä äskettäin salaisia broshyyrejä, joita oli hyvin vaikea saada, sillä koskihan asia itse keisarillisen perheen jäseniä; hän oli kuitenkin saanut, viikko sitten Helsingistä, korkeilta venäläisiltä tuttaviltaan. Oliko postimestari niistä intressanteista salaisuuksista kuullut? Ehkä insinöörikin? Bengelsson alkoi selostella koko Rasputinin historiaa: Rasputin oli aikoinaan ollut pelkkä raaka moukka, mutta hänellä oli suggestiokyky, synnynnäinen kyky, jonka moderni tiede saattoi helposti selittää, kyky vaikuttaa toisiin, heikkoihin yksilöihin, niin että he tottelivat tuolla kyvyllä varustetun tahtoa, toivomuksia, ja apinoivat häntä. Bengelsson nauroi ja katsahti Kerettiin. Sitä synnynnäistä kykyään oli moukka käyttänyt siten, että keisari erotti ministereitänsäkin viralta asettaakseen sijalle hänen, tuon Rasputinin, haluamia miehiä. Ja keisarinna, jopa keisarinnan nuoret tyttäretkin, Tatjana ja Olga, olivat Rasputinin omaisuutta. Postimestari vavahti: keisarin tyttäret! Ja hän alkoi puhua, että sellaisia ilmiöitä oli ollut Ranskan vallankumouksenkin aikoina: samanlaisia kuin tuo pappi: jokin madame Dubarry. Ja kuului olleen jokin Cagliostrokin, poppanimellä Josef Balsamo. Sellaista oli silloin, niin nyt. Mitähän tästä vielä tulisi?

Birger Bengelsson alkoi luennoida laajasti Cagliostrosta ja madame Dubarrysta, ja kertoi sitten taas julkeasti Rasputinista ja keisarin tyttäristä, Mölsän nauraessa väkinäisesti. Mutta sitten vaikeni kertoja yhtäkkiä: sisään astui poliisimestari Leskinen, tunnettu venäläisten kätyri, aktivistien etsijä ja ilmiantaja, pieni, kalpea, pystynenäinen mies, raskas venäläinen sapeli vyötäisillä. Ärtyisen näköisenä hän keikkui, koreana ja pöyhkeänä, lätkälakki päässä. Hänen takanaan hiipi kumarainen, harmaa olento, kaupungin vanha ja hyleksitty sanomalehtisensori. Aina, kun eversti Leskinen vähänkin käännähti, toinen hätkähti, kumarsi ja katseli häneen hymyillen ja anelevasti. Poliisimestari katseli itselleen pöytää, valitsi pöydän keskilattialla, ja sanoi siinä länkäsäärelle seuralaiselleen, kai jatkoksi johonkin juttuun, josta olivat tullessaan keskustelleet:

"Ja mitä sitten siitä, jos venäläiset sotilaat ovat tappaneet Kouvolassa kolme suomalaista työmiestä? Onhan niitä tappaakin! Pst, neiti: pöytä kauniiksi!"

Sen hän sanoi äänellä, josta tuntui viha. Sensori riensi vakuuttamaan:

"Niin, hahaha, aivan niin. Mitäpä siitä. On niitä tappaakin, hahaha!"

Poliisimestari kertoi kerskuen, millaista hänellä oli ollut Pietarissa, miten hän olisi ollut Itämeren maissa kapinallisia virolaisia kukistamassa, ja mitä kunniamerkkejä hän oli ansioistaan saanut. Tarjoilijatar tuntui viivyttelevän. Leskinen huusi hänelle taas, toiseen huoneeseen. Sensori hypähti ylös, riensi auttelemaan poliisimestaria, juosten sen seinän luo, johon sähkökellon nappi oli kiinnitetty. Sitten Leskinen alkoi lakki päässä ja kannuksiaan helistellen taas kerskua, nurkassa istuvaan seurueeseen vilkaisten, että kerran hänestä tulee kuvernööri: silloin saavat vavista kaikki ne, jotka häntä ovat purreet, jotka ovat tehneet hänen elämänsä vuosikausia katkeraksi. Venäjä on suuri maa, ja se palkitsee palvelijoitaan.

"Niinkö?" hoki sensori. "Siispä sanon: 'Muista minua, kun tulet valtakuntaasi!'" siteerasi hän, pannen kämmenensä vastatusten, ikäänkuin kätensä ristiin; hänen ohuen helletakkinsa hihat, —talvellakin oli se hänen ainoa takkinsa, — laskeusivat silloin puoliväliin kyynärpäitä ja paljastivat karvaiset ranteet; hänen silmänsä pyytelivät, imartelivat, hänen selkänsä kumarteli silloinkin kun hän istui.

"Mitä sanoit? Sinä, mokoma!" huusi poliisimestari. "Milloin me olemme tulleet sinuiksi — sinun kanssasi? Maltsii, durak!" Sensori selitti ainoastaan siteeranneensa raamattua. Juomat tulivat pöytään, ja sensori sai niistä osansa. Hän oli haltioissaan, ja alkoi kuvailla, mitä onnellista, mahdista paisuilevaa elämää hän viettäisi paikassa, jonka hän kerran saisi mahtavalta mieheltä, ystävältään. Muistaisihan ystävä Leskinen häntä? Leevi Mölsä oli tullut päihinsä, hän oli levoton, kiihtyi helposti, vilkaisi pari kertaa taakseen poliisimestariin ja sensoriin, ja murisi uhkaavasti:

"Pitäisi antaa heille selkään!"

Bengelsson hillitsi häntä heti, supattaen ja kehotellen:

"Mennään takahuoneeseen. Mitä me politiikasta, — vapaat miehet!"

"Niin, mitä me politiikasta, pyh!" matki Keretti. "Politiikka on pikku sielujen hommaa", naurahteli hän laiskasti.

Katkerin mielin jäi sitten pikku eversti Leskinen naukkimaan juopon sensorin kanssa, kun Bengelsson, Keretti, Mölsä ja Tistelberg siirtyivät hiljalleen yksityishuoneeseen. Siellä jatkoi Bengelsson hiljaisella äänellä, miltei supatellen, selostustaan Rasputinista ja Venäjän keisarillisen hovin kummallisuuksista, joista alkoi jo ilmestyä salaista kirjallisuuttakin, etupäässä saksalaista. Leevi Mölsä oli rauhoittunut. Ironisesti hymähtäen hän jätti politiikan ja maailman tavallisen menon, jota ei voi auttaa, ja heittäysi sitä hartaammin kuuntelemaan Bengelssonin peittelemättömiä kuvauksia keisarin nuorten tyttöjen irstailusta, pitäen niitä mielestään melkeinpä viattomina; hän ikäänkuin selvisi, innostui itsekin tuollaisia törkeitä ja äiteliä asioita kuvaillessaan. Tytöistä puheen tullen ihasteli Keretti puolestaan jonkinlaista nuorta ja kaunista Salomea, hänen valkeaa hipiäänsä, hänen pienuuttaan, joka oli sellainen, että hän olisi voinut tanssia vaikka hopeatarjottimella kuutamossa:

"Kuutamon värisevässä, vapisevassa hohteessa, jalokivikimalluksessa!" huudahti Keretti pateettisuudesta jäykällä, väkinäisellä äänellä, ja alkoi hyräillä jotakin aariaa. Sitten muisti Bengelsson joutuneensa oivalliseen kohtaukseen pikku Esterin isän kanssa: puutarhuri Sutelin oli karannut hänen kimppuunsa kadulla, oli haukkunut häntä konnaksi ja syyttänyt tyttärensä narraamisesta. Bengelsson nauroi. Niin, Sutelin oli syyttänyt koko kaupungin porvarien joukkoa: he muka tahtoivat turmella tyttöjä, eivät muuta nykyään tehneetkään.

"Kyllä minä tiedän, ettei hölmö Sutelin tiedä asiasta vielä mitään. Sitten se vasta suuttuu, kun saa tietää!" sanoi Bengelsson. "Mutta hän uhkasi että porvaristo saa muka tämänkin maksaa, hänen tyttärensä tyhmyyden, kun Venäjällä tulee vallankumous, ja silloin voi tulla meilläkin. Silloin muka nekin, jotka olivat hänen Esteriään vietelleet, hirtetään. Haha! Ukko on idiootti. Mitä hän varoittelee? Sellaisia kuin Ester ovat Pariisissa kaikki nuoret tytöt, kaikki. Niin, niin, sellaisia ovat perhetytötkin! Kaikki koko Ranskassa!" intti Bengelsson, kun Tistelberg epäili moista kiivailua mahdottomuudeksi. "Kaikki, paitsi hömpät! Ja sehän on juuri kulttuuria: kehittää itseään elämään. Ettehän vain ole sosialisti tai ihanteellinen, insinööri? Kuten jokin Sutelin, joka tekee vallankumousta tyttöletukkansa vuoksi. Vallankumous meillä!" — Bengelsson nauroi makeasti puutarhuri Sutelinille. "Mikä vallankumous? Meillä? Eihän meillä ole mitään, mitä kumota! Sutelin puhui muutakin sekasotkua; puhui torpparien oloista: se on hänestä orjuutta. Suurtilallisista, jotka nykyään muka ansaitsevat liikaa: tietysti he ansaitsevat! Ja ruotsalaisista, joilla on maassa ylivalta; tietysti heillä se on, tai meillä, kun olemme intelligenssiä: älykkäämpi aina hallitsee. Mutta kuinkas kävi lopulta: minä tein Sutelinista lauhkean miehen. Minä petin hänet, väitin kaiken, mitä Esteristä ja meistä puhutaan, valheeksi. Ja se idiootti uskoi. Uskoi niin, haha, että vei minut kotiinsa kahville; luonnollisesti menin. Minä tahdon tutkia idioottejakin! Ester ei ollut kotona, ikävä kyllä. Minä vakuutin ukolle, että nuo jutut ovat pelkkää pikkukaupungin lorua, vanhojen tätien heikkopäisyyttä. Ja Sutelin uskoi. Uskoi, alkoi nauraa makeasti. En minä hänen kahviaan juonut, hän olisi voinut pistää kuppiin vaikka nuuskaa likaisista sormistaan. Ei, kun hän käväisi puodissa, kaasin kahvin kupistani kakluuniin, ja siten olin sen juonut. Toista kuppia kun tarjosi, sanoin, että minä en juo milloinkaan enempää kuin yhden kupin, siisti ja kohtuullinen nuorukainen siinäkin suhteessa, hehehe…"

Täten Bengelsson jutteli ja kehui itseään pitkän aikaa, ja toiset kuuntelivat ken tottelevaisena, ken vastenmielisesti, mutta tahtomatta kiistaa, ken pilkallisesti, mutta kykenemättä vastaväitteisiin tai tietämättä, kuinka totuus olisi oleva. Mutta puutarhuri Sutelinin uhka jostakin vallankumouksesta, tulevasta myrskystä, jäi merkillisesti kummittelemaan Tistelbergin ja varsinkin postimestari Mölsän mieleen, lisänä tämänkin illan kertomuksille maailmansodan tulimerestä, joka hukutti ihmisiä kuin hyönteisiä, venäläisten varustautumisille Suomessa, hommille, joista tavallisella ihmisellä ei ollut juuri mitään aavistusta, mutta jotka lähenivät tätäkin syrjäistä paikkaa patterien ja jyrisevien kanuunain muodossa, sekä huhuille tuosta Venäjän hovissa temmeltävästä mystillisestä papista. Sellainen maailma, sellainen aika!

Leevi Mölsä masentui sitä ajatellessaan niin, että velttoni, tylsyi yhä, vajosi entistä voimattomammin synteihinsä, niistä kärsien, mutta enemmän nauttien, ikäänkuin sammakot tai madot helteellä painautuvat lammikkojen pohjamutaan. Samalla tuli hän haaveellisen ja sairaalloisen uskonnolliseksi: kävi entistä uutterammin kirkossa, varsinkin lauantaisin iltajumalanpalveluksessa, jolloin kirkossa oli hämärää ja rauhallisempaa kuin päivällä. Keretti ajatteli palautua sittenkin vaimonsa armoille; suorastaan pakottaa vaimonsa antamaan hänelle armoa: vaimolla oli vielä vähän rahaa, ja Keretti tahtoi jonnekin sydänmaahan ennenkuin saksalaiset tai venäläiset tännekin tulisivat. Bengelsson tunsi olevansa sankari, joka pahimmistakin pulmista selviytyisi älyllään. Ja Tistelberg oli onnellinen, kun hänellä oli Julia Oljemark.

35

Tilanomistaja Akseli Jorvas, joka oli tähän aikaan yhä rikastunut, kuten monet muutkin maanviljelijät, rehenteli viime kesänä ostamallaan autolla ja iloitsi äskettäin hankkimastaan flyygelistä, jota hänen rouvansa soitti muutamalla sormella, ilman nuotteja. Vielä oli Jorvas ylpeä rouvansa upeista puvuista, puhui mielellään Seurahuoneella lompakostaan ja siinä olevista suurista seteleistä. Seurahuoneen komeimmassa huoneistossa hän nykyään asui, milloin kävi kaupungissa, ja siellä hän kävi usein. Toiset tilanomistajat naurahtelivat hänelle ja kadehtivat häntä, jos eivät olleet rikastuneet niin paljon kuin hän; jotkut heistä pudistivat päätänsäkin hänen komeilemiselleen: "Joka kuuseen kurottaa, se katajaan kapsahtaa." Ja monet olivat niin viisaita, että kätkivät vihdoinkin saadut, rakkaat setelit vaieten pankkiin, tai kamarinsa uunin taakse, kun taas Akseli Jorvas ja eräät toiset antoivat satumaistenkin summain lennellä omaksi, jopa jonkun hyvän juomaveikonkin iloksi, nuo nykyään perunoista ja kaaleista, rukiista ja kaloista ikäänkuin satamalla karttuvat summat. Tilanomistaja, yleensä maanviljelijä, nousi tähän aikaan yhä nopeammin mahtiin.

Katkerin ja ivallisin mielin ajatteli työväki onnellista maanomistajaa, varsinkin tehtaihin kiinnitetty työväki: vaikka se koetti yhä uusiintuvilla palkkarettelöillä, lakoilla, korottaa palkkojaan, jäivät sen saavutukset aina jäljelle maatalon omistajien ansioista, ja samoin keinottelijain ansiottomista voitoista. Porvarillinen keskisäätykin, virkailijaluokka, nurisi: sen olisi kai pian pakko uhrata ruokaansa enin osa tuloistaan; mutta porvarillinen arvo vaati ja pakotti sen kärsimään ääneti: eihän sen sopinut napista samalla tavoin kuin jotkin sosialistit, jotka hautoivat mielessään jotakin pahaa, varakkaiden yhteiskunnan kaatamista.

Kauppiaat olivat tyytyväisiä, etenkin uudet, nousukkaat, jotka riensivät kokoamaan itselleen varastoja pitkin maata, säilyttääkseen niitä muutamia kuukausia kymmenkertaisen voiton toivossa ja varmuudessa. Ainoastaan jotkut vanhat ja erikoisen kunniallisina pidetyt kauppahuoneet, sellaiset kuin esimerkiksi kauppaneuvos Klingstedtin, valittivat, että jos tätä menoa jatkuisi, täytyisi ehkä vuoden päästä panna kauppa kiinni, ellei kauppias halunnut menetellä halveksimiensa nousukkaiden ja gulassien tavalla. Milloin sota loppuisi? Milloin Saksa voittaisi? Tai voittaisiko se?

Vielä eivät ympärysvallat hellittäneetkään. Idässä Saksa eteni, mutta lännessä sen marssi oli pysähtynyt: luonnoton mekaaninen este, tykkien ja pommien suunnaton, uskomaton tuliesirippu, oli pystytetty saksalaisia vastaan; tuskin ainoakaan heistä pääsi hengissä moisen lävitse. Enimmistä suomalaisista, varsinkin porvareista, oli se este melkein kuin vääryys ja jonkinlainen moraalinloukkaus, ikäänkuin katkera loukkaus heitä itseään kohtaan: sillä olihan Saksa Venäjänkin vihollinen.

Sosialistit vain, varsinkin tehtaitten työläiset, iloitsivat vahingoista, joita Saksalle milloinkin koitui: olihan Saksa militaristinen valtio; selvänä todistuksena siitä oli, että sen sotalaitos oli parhaassa kunnossa.

"Tuho sotalaitoksille, joista johtuu miljoonien ihmisten kuolema!" alkoivat työläiset ja eräät keskisäädyn vapaamielisetkin nurista. "Tuho Saksalle! Eläkööt ne voimat, jotka Saksan murskaavat." Tai: "Eläkööt ne vallat, jotka rakastaisivat rauhaa ja rauhallista kulttuuria: ympärysvallat!" Taikka: "Ylös ihmisissä ne voimat, jotka tahtovat takaisin entistä aikaa, jolloin leipä oli halpaa ja moitittu entinen elämä paljon onnellisempaa kuin tämä nykyinen!"

Sellaisia voimia kaivattiin, odotettiin. Niitä ei vain näkynyt.

Sekaisin oli maailma. Vanhat arvot murskana. Mistä lohdutus, pelastus?

Ilmestyi maallikkosaarnaajia, vähäpätöisiä miehiä, nimeltäänkin ennen tuntemattomia, jotka julistivat, että maailmanloppu nyt tosiaan oli tullut: sellainen sota, viimeinen sota, nyt raivosi, ja sellainen ruumiillinen ja sielullinen hätä lisääntyi yhä ihmisille. Uskovaisten, valittujen, piti koota itselleen muonaa, leipää ja perunoita, — köyhemmät eivät enää pystyneetkään saamaan paljon muuta varastoonsa, — eräiksi Jumalan vihanpäivien kuukausiksi, maailman lopun ajaksi. Vanhurskas Herra tahtoi niin; kun viimeinen tuomio olisi tapahtunut, alkaisivat uskovaisille uudet olot, jolloin he eivät enää tarvitsisikaan varastojaan. Silloin olisi koko maailma hukkunut, sortunut sotaan, nälkään ja lopulta taivaasta satavaan tuleen, kaikki muut paitsi uskovaiset, joille alkaisi tuhatvuotinen valtakunta. "Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan", puhuivat nuo saarnaajat, perustaen Helluntaiseuroja tai Helluntain Ystävien seuroja, keskenään usein varsin kiisteleviä raamatun tulkitsemisesta. "Valitut eivät kuole, sillä Saatanan valtakunta on kukistumassa… Tulee ikuisen rauhan aika: miekat, kiväärit, tykit taotaan vantaiksi, myrkylliset kaasut katoavat, ja uskovaiset elävät leipäpuun hedelmillä, kukin heistä oman palmunsa mannalla, joka tuhatvuotisessa valtakunnassa annetaan jokaiselle uskovaiselle, kaikille viimeisten päivien pyhille."

Pastori Eljas Myötyri nauroi säälivästi ja vihoitellenkin tuollaisille uuden uskon omatekoisille papeille, laiskuuden ajan ennustajille ja kansan villitsijöille: he veivät suuria joukkoja pois kirkosta maallikkosaarnaajien kokoussaleihin, varsin siivojakin rahvaan ihmisiä, jotka kammoivat sosialisteja. Hän naurahti ja soimasi:

"Hullut ovat hulluja! Eivät kunnioita vanhaa ja järkeväksi koettua uskontoa. Haaveilevat, hourivat politiikasta, joka on tehnyt heidät sekapäisiksi. Mutta papin tehtävä, velvollisuuskin on pysyä politiikasta syrjässä: taivaan valtakunta ei ole tästä maailmasta!"

Sosialistit nauroivat pilkallisesti, kun kuulivat pastori Myötyrin saarnoista:

"Mutta jokaisessa sotaa käyvässä valtakunnassa papit kulkevat sotaan armeijan mukana, joskus niiden edelläkin, jos joku rohkea heissä löytyy, ja siunaavat sotilaita: ottavat osaa sotaan, saaden siitä maallisen palkkansa! Niin, semmoinen olisi Eljas Myötyrikin, jos meillä tulisi ottelu porvarien ja rauhan asian puolustajain välillä! Ei kiitos, älkäämme uskoko valtiokirkon pappeja enempää kuin maallikkosaarnaajiakaan, jotka narraavat ämmiä satukirjan ihmeillä. Uskokaamme ainoastaan oikeaan pelastukseen: sosialismiin!"

Mutta yleensä kaikki, melkein kaikki työläiset, filosofoivat aina maailmansodasta, lapio tai rautakanki kädessä, latomon kastien tai höyläpenkkien ääressä, lautatapuleilla tai konehuoneissa, ja varsinkin suutarien ja räätälien verstaissa; ja toiset heistä väittivät, ettei sosialismikaan ollut voinut estää suuria kansoja joutumasta keskenään sotaan, sosialistien johtajat olivat joka maassa joukkojaan pettäneet. Nyt tarvittiin uudet, paremmat päälliköt, uudet, lujemmat miehet remmiin. Alkoi syntyä kommunisteja, vaikkei sitä nimeä juuri vielä tunnettu.

Niin oli kaikki, kun porvarillisetkin aatteet taistelivat keskenään, rikkinäistä, ristiriitaista, hajanaista! Kaikki odotusta, ahdistusta. Rikastumisen ja köyhtymisen kilpailua. Rahanvoittajien ilkuntaa, vähemmälle jääneen salaista harmia, kytevää kostonhimon tulta, kateuden kaunaa. Raha ainoa vähänkin varma: se oli jotakin! Pettymistä entiseen nähden; jonkin sellaisen toivomista, jota ei tunnettu. Ikäänkuin läähätystä ajatukset sekoittavassa paahteessa, edessä helteiset, sauhuisina kuumottavat ilmanrannat. Myrkkykaasujen sauhua. Tykkien kaiku kuului yhä selvemmin tänne asti. Monella oli kiire löytää sielulleen oma suojaava loukkonsa.

Isidor Tistelberg oli nyt kuitenkin onnellinen, nyt kun hänellä oli jotakin, tällaisena aikana. Hän oli kyllä epäröinyt rakkaudentunnustuksensa Julia Oljemarkille tehtyään. Oli riemuinnut ja ylpeillyt siitä muutaman päivän kuin jostakin ylhäisestä työstä. Mutta sitten hän epäröi: epäili tekoaan, itseään, tunsi joutuneensa ikäänkuin eksyttävän sumun keskelle. Ja epäillessään hän tahtoi selvyyttä, tahtoi ikäänkuin katsella jotakin outoa kasvoista kasvoihin, olla pelkäämätön, suora itseään ja Juliaakin kohtaan. Niinpä meni hän Julian luokse juuri silloin, kun tunsi tehneensä tuolla rakkaudentunnustuksellaan jotakin omituista, ehkä pahaa.

Julia oli silloin yksin kotona; hänen miehensä — joka oli muuten näinä päivinä alkanut seurustella loma-aikoinaan neiti Laina Suomelan kanssa, kuten Isidor sittemmin sai rouva Oljemarkilta kuulla — oli lähtenyt tänäkin iltana kaupungille. Palvelijoista oli kotiin jäänyt ainoastaan se heistä, joka juoksi vähemmän työläisten kokouksissa ja enemmän eräiden hihhulien seuroissa, nimittäin keittäjätär.

Julia otti kiihkeän ikävöivästi Tistelbergin vastaan, sanattomana, yhä järkytyksissään. Sanattomana hän istui sitten kauan salissakin, matalassa keinutuolissaan, miettien ja kalpeana. Hän tuijotti Tistelbergiin alta kulmiensa, synkkänä, ikäänkuin uhkaavana. Oven ruokasaliin, joten puhe saattoi sen kautta kuulua keittiöön, antoi hän olla auki: Julia ei aikonut salata mitään, ei pelätä mitään tällaisessa asiassa.

Julia tunsi päänsä olevan sekaisin yövalvonnasta, tämän asian miettimisestä: moneen yöhön ei hän ollut nukkunut juuri yhtään. Unijuomia hän ei nyt tahtonut käyttää: jokin ylpeys, ilo oli hänessä sillä tavoin kimmahtanut eloon. Mutta hän tiesi, että hänen kasvonsa olivat nyt rumat valvonnasta ja ankarasta työstä päivisin: hän tahtoi nykyään ehdottomasti täyttää velvollisuutensa, vieläpä enemmänkin kuin velvollisuutensa; siksi hän melkein riisti palvelijoiltaan työt. Väsynyt ja ruma hän ajatteli olevansa, mutta niin hänen piti ollakin, nytpä näkisi Isidor hänet sellaisena kuin hän oli, tai saattoi joskus olla: onneton ihminen.

Salissa oli hiljaista. Isidor ei puhunut, oli neuvoton, avuton, kärsi tuskaa. Tuntui kuin oudot äänet olisivat kuiskailleet ulkona, seinien takana, uhkaavat, kaameat, huolta tuovat äänet. Sähkövalokin kattokruunussa, jonka Julia oli syksyllä koristanut kuivuneilla, punaisilla villiviinin köynnöksillä, näytti Tistelbergistä nyt ikäänkuin kuolleelta, niin äänetön ja kalsea se oli. Ikkunasta näkyi, että ulkona satoi lunta ja tuiskusi: kovat hiutaleet ripisivät ruuduissa, joita ei ollut uutimilla peitetty. Julia istui ja oli vaiti. Joskus hän hymyili; se hymy tuntui Tistelbergistä pilkalliselta, mutta se oli vain ihmistä epäilevää ja säälivää hymyä: jos se hieman pilkkasikin, pilkkasi se Juliaa itseään. Seinäkello tyhjässä ruokasalissa löi kumeasti, kello oli siinä seitsemän tienoissa. Tistelberg ei kysynyt, miksi Julia noin hymyili: hän häpesi itseään, oman sielunsa sekavuutta, tai omaa sieluttomuuttaan, eikä jaksanut urkkia, mitä toinen hänestä kenties arveli. Hän oli nolo, siinä nojatuolissa istuessaan tai noustessaan katselemaan pientä hyllyä, jolla oli muutamia Julian korukapineita. Jälleen näytti Julia hänestä vastenmieliseltä, ikäänkuin tuhoutuneine kasvoineen: sieluntaisteluista ne kyllä olivat tuhoutuneet, mutta moista tuhoutumista Isidor kammoi kuin — jotakin hautausmaata.

Julian väsyneissä aivoissa risteilivät monet katkonaiset ajatukset. Niin, hän oli odotellut Isidoria tulemaan, kaivannut. Kuvitellut hänen nuorekkuuttaan, kuin ajatellen, että Isidor antaisi hänellekin elämänintoa. Nyt tuntui toisenlaiselta: Isidor oli jotakin muuta kuin Julia oli kuvitellut. Tällaistako olikin rakkaus, tämäkin… Ainoastaan nuorena tyttönä, siellä pappilassa, oli se Julialle jotakin muuta ollut: hehkua, riemua. Rakastiko Isidor todella häntä? Ehkä se oli Isidorissa vain hetken oikku? Ja jos rakasti, olisiko Julialla oikeus sitä rakkautta ottaa, kuluneella, liiaksi ristiriidoista kärsineellä?

Nytkin oli Julialla epätoivoinen tyhjyyden hetki. Mihin kääntyä, miten menetellä, että elämä palaisi sydämeen? Kaikki tuntui olleelta ja menneeltä: siihen oli oman sydämen tyhjyys syynä, oma kuluminen. Tyhjyyden tuskasta nousi hiki Julian otsalle.

Ja vaikkei hän tietänyt, rakastiko hän Isidoria tällä hetkellä, tai rakastiko Isidor puolestaan todella, eikä vain hetkellisesti, runollisesta syttymisestä, niin kuitenkin hän joutui hätään, kun hän ajatteli, ettei Isidoriakaan hänellä olisi, ja hädässään hänen sielunsa ikäänkuin tahtoi hyökätä Isidorin luo, häneltä apua pyytääkseen:

"Täytä minut elämällä!"

Severiäkin Julia ajatteli, säälien, surkutellen häntä, hymyillen hänelle. Severi oli alkanut seurustella Laina Suomelan kanssa; ei varmastikaan siksi, että Severi olisi aikonut mitään sellaista, jota sanotaan pahaksi ja synniksi; ei senkään vuoksi, että hän olisi tosissaan uskonut Julian voivan tehdä jotakin tuollaista pahaa; vaan yksinomaan ulkonaisesta, ikäänkuin lapsellisesta loukkaantumisesta, ja harmista, ettei Julia ollut aina hänen lähellään, valmiina palvelemaan. Ja Severin mielestä vaati kai kunniallinen tapa, että jos vaimoa joku hakkailee, niin täytyy miehenkin hakkailla. Mitä hakkailu oikeastaan on, sitä ei Severi tiedä. Mutta nyt hän luulee kurittavansa Juliaa sillä, että hakkailee, muka sellaista kuin neiti Suomelaa. Onhan Suomela Severistä intelligentti. Severi oli kehunut kuin uhmalla, kuin ärsytetty lapsi, että hänkin muka aikoi nyt ruveta etsimään itselleen seuraa! Jopa oli löytänyt itselleen seuran! Neiti Suomelalla oli kyllä järkeä ja ryhtiä. Mutta… Lainalla oli kellertävä iho, kai syntyäänkin keltainen, ja nyt vielä viimekesäisistä aurinkokylvyistä ruskea: hän näet vaali huolellisesti kesäisin terveyttään. Paitsi tuota keltaista tai nyt ruskeaksi paahdettua ihoa oli hänellä hieman vinot silmät, jänteinen, pitkä kaula, ja hyvin turpeat huulet. Juliaa naurattaa melkein: Laina Suomela lukeekin Suomen kansan, ja itsensä, joihinkin turaanilaisiin kansoihin, suuttuen kovasti, jos niitä sanotaan mongolilaisiksi. Lukemattomien hyvien asiain harrastuksesta oli Laina Suomela kai saanut jonkinlaisen pienen hermotaudin: se nyki hänen kaulaansa, ja keikutti hänen päätänsäkin yhtä mittaa, pyöritti hänen silmiään, noita järjellisiä ja viisaita silmiä. Hänkö Severin seuraksi silloin, kun Severi oli kostavinaan, rakkautta etsivinään! Teoreettinen neiti Suomela! On muitakin mahteja näissä maailmoissa! Julia hymyili Severille säälivästi. Olipa hiukan kuin voitonvarma, ja pilkkasi itseään siitä, että tahtoi olla voitonvarma: kiusata Severiä. Mikä armottomuus. Ja mistä hyvästä? Kaipasiko Tistelberg tosiaan Juliaa?

Ehkä vain himoitsi, kuten monet muut miehet: moni oli Juliaa täälläkin ahdistellut. Jopa sellainenkin kuin hullunkurinen Fritz Blöcker, joka oli usein julkeasti häntä pyytänytkin. Juliaa inhotti. Eikö Tistelberg todella rakastanut?

Tai eikö hän, Julia, itse tohtinut heittäytyä siihen, jota oli ikävöinyt: seikkailuun? Eikö hän voinut syttyä.

Julia tuli omituisen kelmeäksi. Hän puri huuliaan, tuijotti eteensä kirjavaan lattiamattoon ja vuoroin Tistelbergiin.

Viimein lausui Tistelberg, hänen täytyi jotakin puhua:

"En siedä suuria sanoja. Niitä ovat minusta sellaiset kuin: Minä rakastan sinua, — vaikka niitä lienen kerran jo käyttänyt… Nyt, näinä päivinä ajateltuani, olisi vannominen minusta vääryys toista kohtaan! Minä peruutan tavallani. Ja kuitenkin!… Mitä on rakkaus? Se on sitä tulta, joka minussakin on jo muutaman kerran sammunut: itse näitte, Julia, tuon kirjeen, jonka olin jättänyt rutistettuna taskuuni! Kuinka voin sanoa, mitä tarkoitan, mitä etsin! Mutta onneton olen nyt…"

Julia ei virkkanut mitään. Mutta ilo, luottamus hänessä heräsi. Näin pitikin puhua kuin Isidor: tämä ei ollut valhetta, ei pelkkää rakkauden julistamista.

Ilo kasvoi. Julia tunsi syttyvänsä. Omituista.

Juliakin tahtoi nyt ilolla antaa toiselle sen vähän mitä oli luvannut, silloin lumimyrskyiltana, — kerrankin taas rehelliselle ihmiselle, joka ei luvannut rajattomia. Tistelberg seisoi takan luona. Julia nousi, otti Tistelbergiä käsistä, puristi hänen käsiään, kohotti ne itseään kohti, katsoi häntä silmiin. Se katse pyrki sanomaan:

"Suorat välit, sitä tahdon; sellaisena sinusta pidän, vaikka suoruudesta olisi seurauksena sielullinen kidutus. Jos rakkaus olisikin pelkkä kaunis himo, niin sinä… Suutele minua!"

Isidor Tistelberg luuli hiukan ymmärtävänsä Juliaa. Hän työnsi Julian kädet syrjään, tahtoen päästä selville itsestään, tästä suhteesta, ennenkuin tietoisesti siihen antautuisi. Julia seisoi paikallaan, tyynempänä, poskilla hohdetta. — Tistelberg lähti tohtorin talosta.

Julia oli onnellinen. Toivoi jotakin vakavaa, suurta, ihmeellistä.

Näin he nyt seurustelivat, Julian luona, ruokasalissa tai salissa takkavalkean ääressä, jota Julia sekä ruumiillaan että sielullaan rakasti: hän oli kodin mukavuudella hemmoiteltu ja viluinen, ja suloista oli takan paahteessa katsella liekkien syttymistä, nähdä fantasiakuvia hiilistössä. Neiti Flotmanin kotona eivät he tahtoneet tavata toisiaan, ja ulkona tukkesivat pyryt teitä korkeilla kinoksilla.

Kerran oli Julia tapansa mukaan nostanut tuolinsa palavan takan eteen ja sijoittanut Isidorinkin siihen lähelle, nojatuoliin, jonka oli pehmustanut parilla sohvatyynyllä. Tohtori Oljemark oli poissa kotoa. Severi oli muuttunut merkilliseksi: hän saarnasi nyt aatteita ihan, aivan kuin monet muut, saarnasi ihmisen velvollisuutta yhteiskunnan hyväksi. Rikollisesti tunsi Julia, että Severi oli saanut tuollaisen yhteiskunnallisen innostuksensa paitsi Laina Suomelalta myöskin omasta katkeruudestaan. Mutta Isidorista ei Julia kuitenkaan voinut luopua. Illat oleksi Severi itsepäisesti jossakin kaupungilla, — vaikkei Julian ja Isidorin kesken mitään ollut tapahtunut. Sietäisi Severi nyt tämän viattoman seurustelun Julian ja Isidorin kesken! Mutta — Severi ei sietänyt; oleksi kai Laina Suomelan pirtin pöydän toisessa päässä, neidin istuessa toisessa ja innostaessa häntä noihin aatteihin. Mitä ne aatteet olivat? Kansantaloutta, säästäväisyyttä, kansanvalistusta koulupakon avulla jne. Ne olivat Severille jotakin syrjäistä, pakenemista asiasta, joka hänelle tässä oli tärkeintä: hänen kotoinen mukavuutensa, rauhansa; sillä muun vuoksi ei hän Juliaa rakastanut. Mitä muuta tahtoi Severi kuin mukavuuttaan? Julia tunsi elämänsä apeaksi, yksinäiseksi. Tistelbergiin tunsi hän nyt luottavansa. — Yhtäkkiä tulivat hänelle kyyneleet silmiin, ja kääntäen kasvonsa Tistelbergiin päin virkkoi hän, ikäänkuin salainen, kalvava tuska olisi purkautunut hänen rinnastaan väkisin, tiedottomasti, virkkoi vapisevalla äänellä:

"Teistä minä tiedän, että olinpa miten onneton — halpa ja kurja —hyvänsä: te ette minua koskaan unohda."

Tistelberg säpsähti, vain hetkeksi. Samassa valtasi hänet syvä liikutus: halu olla uskollinen, löytää ihminen, jolle hän voisi olla uskollinen, ja uskollisuudella korvata tuskat ja haitat, joita oli Julialle tuottanut: olihan Julia antanut alttiiksi nimensä, maineensakin hänen tähtensä! Ilo antaa! Isidor nousi ja meni nopeasti Julian tuolin ääreen, Julia ojensi hänelle luottamuksen kauneutta hehkuen huulensa. Tistelberg tuskin koski huulillaan niihin, ne polttivat, ja polte vihlasi hänen sydämensä pohjaan. Niin, nyt hän todella rakasti tätä naista, tunsi sen väristyksenä itsessään, tunsi sen — sielussaan. Ja nyt rakasti Juliakin sitä, joka näin välittömästi, pitkän aikaa hänen kansaan seurusteltuaan, oli ilmaissut hänelle osanottonsa.

Sitten he jälleen kohtasivat toisiaan Hildur Flotmanin luona. Hildur olikin jo äkäinen, ettei Julia, hänen ainoa ystävänsä, enää näyttänyt viitsivän hänestä välittää. Ilolla hän nyt lähti ostamaan leivoksia kaupungilta, kun taas Julian ja Tistelbergin oli pidettävä tulta kahvipannun alla vireillä. Julia ja Isidor puuhailivat keittiössä yhdessä. Heidän kätensä kohtasivat toisiaan, milloin kuljettaessa toistensa ohitse, milloin kahvikuppeja järjestellessä, milloin hellassakin: Isidorin asettaessa pannua hellalle ja Julian sovitellessa puita pannun alle. Julian siro käsi, jonka sormissa oli hiukan nokea, kurottui Isidorin kättä tavoittamaan, silitti ja hyväili sitä, ja Julian kasvot, jotka säteilivät nuorekkaina, kujeilevina, ja hymyilevät silmät kääntyivät Isidorin puoleen. Suutelut kiihtyivät: hehku katosi Julian kasvoilta. Portaissa kuului askeleita; he erosivat toisistaan: olivat olleet kiinniottosilla, juosseet Hildurin huoneissa. Tistelberg sieppasi pöydältä piippunsa ja meni ikkunan ääreen. Julia sanoi, sormellaan varoittaen:

"Ei noin; ole täällä luonani." Hän nauroi huikentelevasti: "Katso… tämä on nyt rokokoota!"

Neiti Flotman tuli. Juteltiin muista asioista. Parjattiin neiti Flotmanille ranskalaisia ja englantilaisia, ja Julian naurun sointi ilmaisi Tistelbergille, mitä Julia ajatteli ja miten hän iloitsi.

Tuiskujen lomassa pakkanen kovetti ja tasoitti tiet helpoiksi ja iloisiksi kävellä. Vanha, leveä valtatie kaarteli suurissa mutkissa laidattoman metsän halki, joka oli pohjoispuolella kaupunkia, ojentuen paikoittain parin kilometrin pituudelta suoraksikin, johtaen kuin juhlaksi pystytetty lehtikuja kuuraan pukeutuneiden koivikkojen välitse. Ja illoin, heidän kävellessään, paistoi kuu metsiin, samalla pimeihin ja lumen kohdalta säteileviin. Neiti Flotman kulki edellä, tai Julia ja Isidor antoivat hänen mennä kauas edelle; Julia pysähtyi Isidorin vieressä, Isidor suuteli hänen huuliaan ja kaulaansa, joka oli pakkasesta raikas. Julia nauroi:

"Lehtori Vihtori Korpelaisen ohje nuorille ja ikäisillekin näinä tuskallisina aikoina, ah, — eikö tuo sota lopu koskaan, sitä on jo kestänyt kaksi vuotta, ja tiedemiehet väittivät, ettei sitä voisi kestää edes kahtakaan kuukautta, niin, lehtori Korpelaisen ainoa resepti maailman pulmissa ja isänmaan hädässä on — urheilu ja raittius. Luistinrata kaupungin lahdelle onkin jo avattu, ja siellä kaikkitietävä nuoriso luistelee, juoksee, hyppää paljaspäin, eikä välitä maailmasta mitään. Ja me ratkaisemme arvoitusta näin!"

Tämä Julian ajattelu ja kevytmielisyys ei miellyttänyt Isidoria. Mutta kuitenkin hän saattoi ilveillä:

"Niin, suuret filosofit eivät ajattele mitään! Se temppu onkin vaikeinta. Ja pienet, nuo, joista puhuit, eivät aavistaneet maailmanmenosta mitään: sotaa ei muka kestäisi kahta kuukautta, koska armeijan hävitysaseet nykyään ovat niin helvetilliset; tietysti ei filosofien ja tiedemiesten päähän pälkähtänyt, että puolustuskeinot olisivat nykyään sitä mukaa yhtä hyvät. Puolusta itseäsi, Julia!"

36

Tistelbergin intohimolle, jota kiihdytti suhteen luvattomuuden lisäksi Julian kauneus, — sillä onnellisina unohduksen hetkinä oli hän Isidorista neitseellisen kaunis, ikäänkuin olisi hänen koko nuoruutensa uudestaan avautunut kukkaan, — ja kiihdytti Julian luonteen ylevä ylpeys, näyttäytyen siinä, että hän milloin sinkosi pelkäämättömän tuomionsa ihmisten pikkumaista itsekkyyttä vastaan, milloin taas kärsi sanattomana ja hiljaa loukkauksia, joita itse sai kärsiä, joko syyttä tai, nykyään, ikäänkuin syystäkin, — Tistelbergin intohimolle oli usein todellisuus sittenkin kuin kylmää vettä, noiden huikentelevien tuokioitten jälkeen. "Kylmää vettä koiran niskaan." Niin tosiaan: melkein raa'asti antoi Isidor Tistelberg itselleen usein koiran arvon, hän joka tahtoi nähdä tosiasiat sellaisina kuin ne ovat, ei mitään kuvitella, uskotella ilman silmin havaittavia perusteita; tahtoi siinä määrin, että liioitteli todellisuuden töykeyttä.

"Toisen miehen vaimo!" inhoksui Tistelberg. "Emma Havolakin tällaista kauhistui. Onpa tämä sentään. Ei tämä ole tervettä!"

Ja hän jatkoi ajatustaan:

— Ainoa ratkaisu olisi, että ottaisit hänet itsellesi, Isidor. Olepas nyt — kotka! Olepas se kotka, jota kuvittelit olevasi! Ole nyt!

Ja hänen mielensä kävi äiteläksi, apeaksi, synkäksi.

Kun Julia ja hän istuivat tohtori Oljemarkin salissa, ja tohtori ehkä riensi sisään kertomaan, mitä Laina Suomela eilen oli sanonut, tai puheli kiivaasti jostakin muita kaupunkilaisia koskevasta juonesta, sillä sellaisista juoruista Severi puhui, vaikka karkoittikin ankarasti luotaan kaikki häntä itseään, tai paremminkin hänen taloaan, koskevat juorut, — kun he niin istuivat kaikki kolme, Oljemark tähystellen ympärilleen levottomana ja tuskallisesti, kyllästyneenä tuohon Tistelbergiin ja hänen tungetteluunsa, niin viatonta kuin se hänestä olikin, ja kun Julia siinä peitti kädellään huulensa, joita Tistelberg oli äsken suudellut, ja loi merkitsevän silmäyksen Tistelbergiin, silloin tunsi Isidor äitelyyttä: inhottavaa äitelyyttä, jota hän mielessään kirosi ja joka painoi häntä kuin mikäkin raskas taakka. Olisipa tohtori ollut miehekkäämpi! Olisipa hän lyönyt Tistelbergiä vasten suuta, niin olisi tästä tullut jotakin totta, tai olisi tämä loppunut! Iskun vasten suuta tiesi Isidor ansaitsevansa. Mutta tiesikö tohtori asiasta oikein mitään? Tuskin!

Ja sitten kertoikin Julia Isidorille, kuten hän kaikki hänelle kertoi, sillä vilpittömyys, kaikkensa puhuminen oli hänestä rakkauden ensimmäinen ehto ja käsky, kertoi, että Severin oli mahdotonta uskoa Julian voivan rakastaa toista, tai hän ei tahtonut sellaista uskoa.

Isidor ajatteli: — Säälittäväkö vai narri tuo mies on?

Aina hän muisti pari kohtausta, jolloin Julia peitti huuliaan. Häneen koski kuin omantunnon kolkutus, että Julian täytyi peitellä hänen tähtensä huuliaan! Eivätkö ne huulet olleet Isidorin omaisuutta? Pitikö Julian hänen tähtensä peitellä jotakin?

Julia ei oikeastaan peitellyt: hän kertoi sanoneensa miehelleen, että hän oli nyt hyvin kiintynyt Tistelbergiin, niin, miltei rakasti häntä. Mutta siihen oli mies vain nauranut: hän ei voinut uskoa, ei tahtonut uskoa, valhe oli hänestä makeampaa, rauhallisempaa! Se oli mukavampaa! Ja silti hän kosti muka hakkailemalla neiti Suomelaa!

Kenties ei Julia sanonut Severille asiaa oikealla tavalla, vaan ikäänkuin leikkiä laskien, lempeästi kujeillen; tai ei vakuuttanut sitä miehelleen kyllin usein: osti vaivaisen tunnonrauhansa liian helpolla, jos sitä saikaan ostetuksi, ja siis kuitenkin petti miestänsä.

Täten aprikoitsi Isidor.

Ja sitten hän näki, että Julia todella petti miestään. Julia kertoi Isidorille, että kun Severi ei tahtonut päästää häntä ulos Tistelbergin kanssa kuljeksimaan, ei Julian tarvinnut muuta kuin kietoa kätensä hänelle kaulaan, niin siitä, sellaisesta, Severi heltyi ja myöntyi. Siis Julia petti, eikä se Tistelbergin kunniaa korottanut: se oli petos, petos hänen tähtensä!

Ja taas tuo seikka joka nyt alkoi tuntua luonnottomalta, vaikka juuri se oli ennen Isidoria vietellyt: toisen miehen vaimo! Miestään hyväillen Julia osti oikeutensa hyväillä toista, vierasta, tunkeutujaa, — käkeä toisen linnun pesässä!

Olisipa tohtori Oljemark tosiaan lyönyt Isidoria vasten kasvoja! Mutta saattoiko tohtori uskoa jotakin totta!

Vai oliko hän niin inhimillinen, niin sielullisen kidutuksen murtama, niin epäuskoinen, että oli muuttunut tällaiseen alistuvaksi? Jos niin oli, tunsi Tistelberg itsensä konnaksi.

Mutta ei: kaikista Julian puheista päättäen Severi ei nähnyt mitään siksi, että näkeminen olisi ollut hänelle samanlaista kuin huono vuode, naukuva kirjoitustuoli, liian matala pöytä! Jos niin oli, ajatteli Isidor, ansaitsi hän kohtalonsa. Ansaitsiko? Oliko kukaan lopulta omasta syystään raukka? Eikö luonto, sukuperintö, kehitys, olleet tehneet häntä väkisten raukaksi, kuten kasvista tulee hyvä tai huono maanlaadun mukaan?

Tistelberg kärsi siitä, että Julian täytyi salata tekojaan, siitä, että hänen itsensä täytyi nöyrtyä tekojaan salailemaan, — samalla kun salailu tuotti hänen nautinnonhalulleen yhä lisää suloa. Mutta hämmästyen huomasi Isidor, että tämänkin nautinnon pohja alkoi jo kuultaa, sakka maistua. Hän kärsi tohtori Oljemarkin masennetusta asenteesta kuin omasta masennus- ja alennustilastaan. Kärsi Julian entistä suuremmasta nöyryydestä, sillä nyt Julia ei valittanut, vaikka koko kaupunki tuntui alkavan karkailla hänen kimppuunsa. Joutava pikku kaupunki! Sillä Tistelbergistä se oli tosiaan aivan joutava: hän oli vapaa ihminen, mies, naimaton nuorimies, ammatiltaankin miltei kaikesta irrallaan. Mutta Julian asema oli toinen! Jättäisi kaupunki Julian rauhaan, nuo puhehaluiset naiset, varsinkin naimattomat, jotka eivät olleet jaksaneet luoda omalle elämälleen sisältöä! Syyttivätkö he häntä, Isidoria? Eivätkö he käsittäneet, että hän loi nyt itselleen omaa sisältöään? Että se oli hänelle välttämätöntä: hän tahtoi punnita kaikki asiat omien kokemustensa, ja kärsimystensäkin, mitalla, myöntää oikeaksi ja todeksi ainoastaan sen, minkä itse oli noissa kokeissa havainnut oikeaksi. Tistelbergistä eivät kaupunkilaisten jutut olleet edes naurun arvoisia: ne merkitsivät hänelle vähemmän kuin tyhjä. Hän ei kaupunkilaisia tarvinnut, yksinäinen mies, joka aina tuli itse toimeen; eivätkä nuo ihmisparat, jotka juorusivat kai joutessaan, muun puheen puutteessa, olisi tuskin voineetkaan häntä auttaa, jos olisivat tahtoneetkin: sen verran oli heillä omiakin huoliaan. Ja jos he olivat niin heikkoja, etteivät auttaa voineet, niin heidänkö hampaansa olisivat jaksaneet purra?

"Ei haukku haavaa tee", naurahti Tistelberg Onni Tarkkaselle, joka paheksuvasti kerran vihjaili hänen ja rouva Oljemarkin seurusteluun ja kaupunkilaisten arvosteluun.

Mutta Julia oli nainen: hän saattoi kärsiä hyökkäyksistäkin, vaikkei niistä mitään Isidorille puhunut; sellainen vaikeneminen oli niin ominaista Julialle. Mutta varmaan häneen iskettiin melkeinpä peittelemättä, niissä sangen harvoissa perheseuroissa ja kokouksissa, joissa hän kävi, silloin tällöin jostakin sattuman pakosta. Ehkä tuli noita solvauksia jo vaikkapa kadulla! Ja niitä tuli ainoastaan Julialle, naiselle; tuskin koskaan Tistelbergille. Pelkäsivätkö ihmiset Isidorin kalseaa, yleensä kyllä vaiteliasta, mutta vihastumisen hetkellä ilkeästi pisteliästä luonnetta, vai estikö tuo hänen jöröytensä häntä joutumasta pakinoihin ihmisten kanssa näistä asioista? Sitä Tistelberg alkoi kummastella. Joku kenties halveksikin hänen menettelyään siinä määrin, ettei tahtonut siitä puhua. Mutta ainakin halveksi hän itse noita porvareita, joista eräät eivät olleet sen parempia kuin hän: olivatpa pahempiakin, koska viitsivät etsiä huvinsa sellaisen kuin sairaalloisen pikku Esterin parissa, alentuivat moiseen suohon.

Tistelberg ei tuntenut langenneensa suohon; hän oli päinvastoin noussut kukkuloille, siihen korkeuteen, jossa asumaan Juliakin oli luotu!

Mutta Juliakin varmaan kärsi, joskin ylpeästi vaieten, salaa. Hänkö olisi valittanut panetteluja! Välistä sattui hän sittenkin, ikäänkuin erehdyksestä, viittaamaan niihin, ja myönsi ne kovin oikeutetuiksi. Mutta heti hän katui, että oli osunut niihin koskettamaan. Hän sanoi olevansa liian onnellinen välittääkseen: hän oli rakastettu, ja toisen rakkaus täytti hänet sellaisella onnella, ettei hän huomannut ympäristön vihaa; ja jos sen huomasi, kantoi hän kärsimyksensä ja syyllisyytensä ikäänkuin suloisena uhrina rakkautensa alttarille.

"Minä olen niin ylpeä sinun rakkaudestasi!" vakuutti hän usein iloiten Isidorille.

Mutta hyökkäykset Juliaa kohtaan, Julialle julkiset ja salaiset, Isidorille miltei aivan kaikki salaiset, ne kiihtyisivät tietysti alinomaa. Sopiko Isidorin niitä yhä lisätä?

Mitä tästä oli tuleva? Tistelberg näki vastaisuutensa outona: se oli kuin mikäkin musta ilmanranta, josta ukkospilviä kohosi. Käydäkö edelleen?

Mutta kääntyä oli mahdotonta.

Ja Juliakin tunsi kai saman avuttomuuden, neuvottomuuden. Kerran hän huudahti Tistelbergille:

"Olkaamme nyt paljon yhdessä, että kyllästymme toisiimme!"

Tistelberg kuuli hänen sanansa hämmästyen. Tuokion kuluttua hän nauroi epäuskoisesti, ja hänen naurunsa kuului kolkolta:

"Kyllästyisimme!"

Hänen äänessään oli sellainen sointu, ettei hän muka uskonut koskaan kyllästyvänsä; hänen ivallinen naurunsa oli niin vakuuttavaa, että se vavahdutti Julian sydäntä ja sai hänet heti vaikenemaan. Isidorin vastaus puhui, että tästä asiasta olisi mahdoton päästä, pitkään aikaan. Ja mikä olisi Juliasta ollut sen ihanampaa kuin tällainen mahdottomuus!

Kun nämä sanat vaihdettiin, kulki Julia kauan vaiti. Sitten hän virkkoi yhtäkkiä hätääntyneenä, välittömästi:

"Mutta mitä tästä on tuleva?"

Isidor naurahti tuskallisesti, ja tuska teki hänet röyhkeäksi ja julkeaksi, niin synkkää se oli:

"Mitäkö tuleva?" vastasi hän. "Sielua tietysti! Kuten entisistäkin suhteistasi. Mitä tuli suhteestasi tuohon opettajaan?"

"Mitäkö siitä tuli?" kysyi Julia kummastuen. Hän jatkoi hiljempää, kolkosti: "Hauta, multaa!"

"Entä mitä muuta? Entä tyttäresi?"

Julia pysähtyi ja katsoi hyvin ihmeissään Isidoriin:

"Mitä tarkoitat?"

"Mitäkö tarkoitan?" nauroi Isidor. "Sinä tiedät sen, Julia!"

"Minäkö tiedän? Ettäkö minä…?" Yhtäkkiä huudahti Julia, huomaten Isidorin ajatuksen ja kimmahtaen suuttumukseen: "Kuinka voit uskotellakaan! Että minä hänen kanssaan — muuten kuin —"

"Sielullisesti!" pilkkasi Isidor.

"Niin juuri!" vahvisti Julia kalpeana. "Kuinka voit…! Minulla —minullahan on velvollisuuteni. Jos olen alentunutkin, tai en alentunut, sillä tämä rakkauteni on minulle ylpeys ja onni, suomaan sinulle huuleni, niin… Kuinka voit olettaakaan!" huudahti Julia jälleen ylen kummastuneena.

"Itsepä sen tunnustit", puolustihe Isidor.

"Se ei ole totta: sillä se on mahdotonta!" vastasi Julia.

Nyt he alkoivat hiljaa puhella asiasta, ja Julia selitti suhteensa tuohon vainajaan, suhteensa, jonka Isidor oli ennen niin väärinkäsittänyt. Ja Isidorin kunnioitus Juliaa kohtaan kasvoi: se paisui lohdulliseksi, suloiseksi onneksi ja samalla kaameaksi tulevaisuuden uhkaukseksi. Tästä ei ollut pääsyä! Juliassa taisi todella asua tuo merkillisyys, jota sanotaan hengeksi, sieluksi. Rakastaa — sielullaan! Tistelberg tunsi kauheana tämän uuden uhkan ja painon, niin katkerana ja pelottavana, kohtalokkaana, että hän joskus miltei itki kovan kohtalon surusta. Neitseellinen Julia! Kuin suloinen kuva, jota saa katsella, mutta jota ei voi koskea.

Ja sekin oli luonnotonta, kauhistavaa Isidorille.

Hänen luontonsa ponnahti joskus kapinaan. Hänkö olisi luotu odottamaan, — mitä? Sellainen tila olisi hänelle särkymistä. Olisiko hän luotu niin luonnottomaksi, heikoksi? Vaivaiseksi, — kuin jokin Mölsä, joka Isidorin mielestä oli tänä syksynä alentumistaan alentunut, kun ei jaksanut yletä!

Sillä tavoin kapinoidessaan Juliaa vastaan kävi Tistelberg vielä kerran Helsingissä, Emma Havolan luona: hän tahtoi rauhoittaa sitä itseään, jota hän luuli kauttaaltaan aineelliseksi. Niin, hän aikoi ratkaista asian yksinkertaisella tavalla, aikoi jäädä Helsinkiin, Emman luo; etsiä mitä työtä hyvänsä. Työ oli hänelle sivuseikka: olipa hän jo aikaisemminkin pari kertaa hylännyt alansa, toimipaikkansa, mutta joku Onni Tarkkanen oli pelastanut hänet. Nyt ei pelastaisi! Isidor saisi kauniisti ainaisen virkaeron!

Julialle oli Isidor kertonut tästä aikeestaan, mutta ei kuitenkaan mitään rouva Havolasta. Ensimmäisenä päivänä, jonka Isidor viipyi Helsingissä, kulki Julia huoneissaan kuin tiedoton, teki askareensa kuin kone. Kadut olivat hänestä kuin kuolleet: koko maailma oli kuollut, kun rakastettu, jonka ääni soi kaukaisena hänen korvissaan, oli poissa. Ja illan hämärissä heittäytyi Julia salissa sohvan viereen. Hän rukoili taivaan siunausta Isidorille. Siitä hervahti hän permannolle, sohvamatolle, itki itsekseen haikeasta ikävästä, joka oli hänestä tuskallinen kuin kuolema. Toisena päivänä tuli Isidorilta kirje: siinä Isidor soimasi itseään, sanoi olevansa kuin langennut. Julia tiesi, että kirje tarkoitti Emma Havolaa. Mutta Isidorin tunnustuksesta oli Julia ylpeä, ja hänen sydämensä täyttyi riemulla, kun Isidor ilmoitti tulevansa heti takaisin.

Isidor tuli. Emma oli häneltä ikipäiviksi mennyttä. Julialle hän tahtoi olla uskollinen.

Mutta — mitä oli tuleva?

Kapinansa arvoituksellista kohtaloaan vastaan Tistelberg joskus joi, — tai oli juovinaan, — surusta, enimmäkseen postimestarin kanssa, joka ei tungetellut urkkimaan toisen ihmisen, erehdyksiä tehneen lähimmäisensä salaisuuksia. Oli juovinaan: sillä juodakseen sortuneen tavalla, kuin jokin Leevi Mölsä, tunsi hän sittenkin olevansa vielä liian terve.

Niin meni viikkoja kummallisessa odotuksessa. Ja sitten sai Tistelberg yhtäkkiä uuden tuuman, jonka sattuma hänelle tarjosi, kuten pelastusrenkaan: Onni Tarkkasen toimiston tehtäväksi joutui eräs järvimittaus maaseudulla, sisämaassa, varsin kaukana täältä.

Tistelberg oli jo ilmaissut Onnille aikovansa luopua toimistosta, lähteä Helsinkiin, heittää kenties jälleen koko uransa hunningolle. Onni Tarkkanen oli kuunnellut häntä ymmärtävästi. Tarkkanen ajatteli Tistelbergin rakkaussuhdetta, jota piti sairaalloisena, koetti rauhoittaa häntä ja neuvoa nytkin pysymään järjen inhimillisellä ladulla. Tistelberg oli sittenkin vain sanonut lähtevänsä, hiiskumatta syitä, joita Onni ei koettanutkaan pyytää tietoonsa.

Nyt esitti Tistelberg, että jospa hän lähtisi toimittamaan tuon mittauksen. Se veisi kolmisen kuukautta. Onni Tarkkanen myöntyi heti, oikein kirkastui esityksestä, ja asia sovittiin nopeasti.

Tarkkasella odotettiinkin perhetapausta. Kun Tistelberg palaisi siltä maankolkalta, olisi tämä asumus liian tukala hänelle, ahdas isäntäväellekin, joka silti aikoisi siihen tyytyä. Mutta saisihan Isidor huoneen täällä jossakin muualla.

Matka oli Isidorista hyvä ratkaisu, se oli hänelle suuri helpotus. Ehkäpä aika toisi jonkin neuvon, ehkä…

Maalle, kätköön…

Helsinkiin ei hän täydellä todella tahtonut, vaan ainoastaan muun puutteessa: siellä olivat Isidorin mielestä maailmansodan mainingit alkaneet tuntua muunakin kuin kaikuna ja huhuna, tuntua yhä lisääntyvänä henkisenä hätänä, joka parhaiten ilmeni pohjakerrosten levottomuudessa. Ja Helsingissä oli Emma Havola, Isidorin halveksima ja säälimä raukka, jota Isidor miltei vihasi — kuin jotakin omaa häväistystään: vetihän Emma yhä tavallaan alas Juliaa, tahrasi Julian kuvaa, jonka Isidor tahtoi nostaa sydämessään korkealle ja joka oli jo itse siinä noussut ikäänkuin alttarille.

Maalle! Luontoon. Pois jälleen maailman hälystä… Kuin lappalaisen passiivinen väistyntä kulttuurin monimutkaisten ilmiöiden tieltä!

Ja uuttakin se nyt oli hänelle. Mutta mitä?

Siellä — siellä saisi hän rauhassa ajatella, mitä hän tässäkin kaupungissa oli nähnyt, mitä elänyt varsinkin muutamien viimeisten kuukausien kuluessa.

Nähnyt ympärillään sellaista, mikä saattoi hänetkin apeaksi. Isänmaan kohtalokin! Kenen ei olisi lopultakin pakko siitä välittää, vaikka heittäytyisi muka miten ylimieliseksi! Sen hän jo aavisti, vaikka oli melkein kosmopoliittisena aikana kasvanut, ettei ihminen ilman isänmaantunnetta voi elää, vaan tukehtuu kuin vailla ilmaa. Nyt vihollinen uhkasi kaikkemme hävittää, ja me kaikki ottelimme keskenämme! Mikä mielettömyys! Tietysti parhaat ottelivat keinoista, ei asioista, mutta julkisia pettureitakin rehenteli entistä enemmän. Joku kunnon kansalainen tahtoi alistumista, toistaiseksi; toinen vastarintaa. Kuka toivoi Saksan, kuka kenties Englannin tai Ranskankin apua. Ja keinoista kiisteltiin, vihastuttiin — syötiin toisiamme. Hävitettiin toisiamme. Jotakin puuttui.

Yhtäkkiä johtui Tistelbergin mieleen lause, jonka hän oli lukenut Onni Tarkkasen kirjoja selaillessaan, J. W. Snellmanin lause: "Tämä on se, jonka tahtoisin lähtemättömästi painaa maanmiesteni mieliin: että kansakunnan tulee luottaa ainoastaan itseensä."

Ainoastaan itseensä, ei muihin! Niin ylemmät kuin alemmatkin, yhdessä. — Nyt tuntui koko kansa hajoavan eri aatesuuntien aaltojen mukaan. Kokoontuisiko se vielä yhteen? Mitä oli tuleva?

Isidorin oli apea sitäkin ajatella.

Mutta hänellä oli — Julia! Rakastaa Juliaa, joka oli nyt saanut hänen sielussaan ihmeellisen säteilyn, kun hänelle lopulta selvisi, mitä laatua tuon naisen entinen kevytmielisyys oli ollut! Niin lapsellisen aiheeton oli Julian rikollisuudentunne ollutkin, että Isidoria hymyilytti. Se rikos oli ollut miltei samaa kuin viattomuus, tai sitäkin puhtaampaa.

Täten hän nyt Juliaa rakasti: loitolta! Ja selviäisi tuskallisesta arvoituksestaan. Selviäisikö?

Tistelberg aavisti kauhukseen, ettei loppu sittenkään vielä olisi tässä. Täytyihän jotakin tulla! Muuten hän tietäisi saaneensa kuolettavan iskun johonkin oleellisimpaansa… Muuten hän joutuisi tunnustamaan — sielun!

Ja hän aavisti, pelkäsi, että Julia oli hänelle sellainen, jolle hän kenties vielä uhraisi paljon, ehkä kokonaisen elämänsä jakson. Mutta mitä varten?

Mitä varten tämäkin syksy hänen elämässään?

Nyt hän oli onnellinen, kun pääsi pois tästä — edes hetkeksi. Pois, tyytyäkseen Juliaan sieluna. Mutta — mitä sitten oli tehtävä?

Isidor lähti yhtäkkiä jo vähän ennen joulua. Joulunsa oli hän päättänyt viettää siellä maalla, erään kansakoulunopettajan luona, joka oli Onni Tarkkasen tuttavia, verrattain runsaasti lueksinut ylioppilasmies. Onni Tarkkanen tahtoi välttämättä kirjoittaa hänelle Isidorista ja suositella heitä ystäviksi keskenään.

Oli täysi talvi, merenlahti kaupungin vieressä jäässä, josta kaislikot kohosivat keltaisina ja kuivasti tuulessa kahisten, ja lahden ympärillä matalat koivikot huurteessa, ahdistavan, harmaan taivaan alla. Tistelberg käveli Julia Oljemarkin kanssa jäähyväisretkellä. —Keveästi nousi nyt Isidorin jalka, keventynyt oli hänen sydämensäkin tästä ratkaisusta, jota hän ei kuvitellutkaan lopulliseksi, vaan ainoastaan aselevoksi synkässä taistelussa kohtaloa vastaan. Ainoastaan tämän hetken ahdistus teki enää hänen olonsa tuskalliseksi. Julia koetti kiiruhtaa askeleitaan; kumpikaan ei puhunut mitään pitkään aikaan. Julian oli vaikeaa hillitä itseään, estää kyyneleitään: vaikeaa nauraa, laskea leikkiä. Isidorin oli helpompaa. Julia siinä paremmin onnistui. — Kun he tulivat lahden poikki lumista talvitietä mantereelle, tulivat tavalliselle kävelytielleen, heille tutun, suuren metsän varjoon, ja Julia pysähtyi ja otti lakin Isidorin päästä, silitti hänen otsaansa ja hiuksiaan, tunsi Isidor jälleen itkevänsä koko elämäänsä, vastaista, epämääräistä kohtaloaan; hänen silmänsä kastuivat. Mutta Julia sanoi:

"Oi, siellä sinulla on hyvä olla, sinne sinut päästän mielelläni, metsien helmaan. Ja katso, tämä on rokokoota!"

Julia nauroi iloisesti, laski leikkiä kaikenlaista, pieniä sukkeluuksia, varoituksia.

Mutta Isidorin palaamisesta tänne ei kumpikaan puhunut sanaakaan!

Sitten käännyttiin takaisin kaupunkiin. Raatihuoneen torni näkyi tuolla, kirkon katon takaa. Tornikello muistutti Isidorin lähdöstä, oli jo tullut myöhä.

Julia meni nopeasti hänelle yksinäistä kotiaan kohti. Isidor Tistelberg erosi hänestä suuren torin kulmassa, jyrkästi, kiireesti, jäykästi. Tänä iltana oli hänen varustettava kuntoon matkalaukku ja mittausvehkeet; ja huomisaamuna asemalle, yksin, — ei: Onni Tarkkasen saattamana, ja kaiketi onnittelemana.

* * * * *

Romaani jatkuu teoksena "Punainen mies" (Punainen mies II).