KODITTOMAN KAIPAUS.
Reading edition
Mik' on se, jok' itkee syvällä rinnassa täällä, kun yö on mykkä, kuu kylmä käy kattojen päällä ja myrjadit tähdet syttyvät kiittämään Luojaa ja sydämet sydänten luota etsivät suojaa?
Mik' on se, jok' kuiskii »koivusta, tähdestä» noista kuin lapsi, jok' eksyi taattonsa korkeesta koista? Kysy itseltäs, mik' on sielusi herkin ja parhain! Se on ainainen laps läpi vuosien, elämän harhain.
Se on kultainen kieli, ei vastus panssarirauan: se katkeaa poikki, yö yllä jos liian on kauan; säen arka ja hento, ei lippu, ei linnan muuri: se sammuu pois, yli voiman jos myrsky on suuri.
Yhä tahtoo se äitiä armasta tarttua käteen ja saada rakkaasta silmästä rakkahan säteen; yhä pyytää se palata sinne, mistä se lähti, miss' on kodin korkean yllä »koivu ja tähti».
Ne himmeni pois… käy myrsky, puut uljahat kaatuu… Moni kultainen haave matkalla martahaks maatuu, moni saalihiks elämän yön jää sydämen kukka… Laps rinnassain, kuin kauan saat itkeä, rukka!