VESIKESÄNÄ.

Pielaveteläinen: Mitenkäs se kesän kuluku on ollu teijän puolessa?

Suonenjokelainen: Kärrikeliähän se on ollu koko kesä.

* * * * *

IISALMEN MARKKINOILLA.

Poliisi: Mittee sinä ukko siinä kaalla koko päivän ees taas ajelet?

Ukko: Ei käet tämmösen kaapunt rähjän katuja ossoo ryökäskää koko päivee ajjoo yhänne päin.

* * * * *

Kattaisen akka: Tässä sanomassa lukkoo, että Korven seurakunnasta muuttaa tuas pappi pois. Mikkää siellä on oikein vikana.

Kattaisen ukko: Pelottaa kaiketi, jos sattuu vaikka sinne kuolta kupsahtammaa, sillä siellä kuuluu olevan kovin hallan arka haatuumua.

* * * * *

Riekko Hämäläinen (Ukko-Riekko).

Syntynyt Kuopiossa 11.12.1835 ja kuollut jotenkin samoilla paikoilla 6.2.1901. Tällä välillä ehti tehdä yhtä jos toistakin. Mieheksi vartuttuaan oli laivatimperinä "Kuopio"-nimisessä purjelaivassa, joka "teki rahtia" Välimerellä. Saimaan kanavan tultua lopullisesti valmiiksi siirtyi Riekko sisävesille, käännellen milloin "puksierin", milloin "pasassierin", milloin rahtilaivan ruotelia. Viimeiset kesänsä luotsasi ukko tervahöyry Eerikkiä.

Ukko-Riekolla oli "luonnonväärät" leukapielet. Kysyipä ukolta mitä tahansa, aina oli hänellä makuvastaus kuin valmiiksi varattuna. Hänen sutkauksensa olivatkin laivamiesten mieliravintoa.

Kun joku oli kerran tiedustellut mistä johtuu, että ukko aina näkee kaikissa asioissa hauskan puolen, oli ukko selittänyt tosissaan:

- Siitä, että minnoon tottunna kahtelemmaa mualiman mennoo kuin syrjäsihin kanssa, joten minä niän asjat yhtaikoo kahelta kantilta, nurreelta ja oikeelta puolelta.

Ukolla oli näet toinen silmä hiukan kiero.

Saimaan vesillä yöllä.

Vuodelta 1911.

Tulla ryllistää tuas tervahöyry "Ierikka", kommeekylykinen kosserlaiva. Pietarin piäkaapunnista. Ja oljpa tuas "Iierikan" maha täännä tavaroo, olj sekä ruis- että vehnäjauhoo, siihen tilikkeiks riis- ja mannakkryyniä. Täkkilastiks olj vielä lisäks otettu Viipurista enkeliskatiilijä ja simenttiä.

Onnellisest olj myös matka kulunna. Ronstaaseen suapuissa näätti kyllä mer kiehuvan vuahtpiäl laineissa, mut tapasa mukkaan ei "Ierikka" männykkää syytä pakota merelle selekääsä suamaan, vuan pistääty kaavinan taa kuulostammaa asjain mennoo. Eikä siinä tarvinnukkaa kaavan pittee siäpittoo, sillä jo seuroovan päevän iltana näätti luojai laettautuvan kuin ruokalevolleen. Sillon myös "Ierikka" het merree ja niin muljaht tuas pahimmasta paikasta kuin koera veräjästä.

Jotennii hyvin olj piästy Saimaankanavastai läp tulemaan, vaikka siinä sattu useinnii selekkauksia. Pienelle-Pällille tultaessa olj kyllä tyssätty yhteen errään sulukavalaisen halakojullin kanssa. Ja taeshan halakojulli suaha vyörkiänteeseensä emätärrääksen, koska jullin miehet alakovat rosessilla uhkailla. Mutta kun täkki-Poika olj kironna ja tarjonnu korkkiviilarista rosessia miesten piäkuoreen, niin hiljasikspa oljvat äijät herenneet.

Nyt viimeks olj lähetty Puumalasta siinä puolenpäivän aikaan, ja vahtvuorolla olj ukko-Riekko ruotelissa, Poika kokalla uutsiikissa ja rukin iäressä altaalla ite massiinist. Toinen puolj pisetninkiä, s.o. kippar, Lasas-Antti ja apulaismassiinist, olj het Puumalasta lähettyä paiskaatunna makkuulleen.

Kippar olj kyllä ennen muotapannoossa arveltu ukko-Riekolle, että jos yön piälle alakas sattoo ja niin pimmeeks kovin pakata, niin puotetaan juakar pohjaan ja ootetaan uamua. Mutta eipä ollu ukko-Riekko ens kertoo reissussa, vuan osas ajjoo vaikka käskopelolta. Ja niin antokii ukko "Ierikan" ryllytellä etteenpäin tääsine mahoneen.

Vuan annas ollakaan, kun aletaan piästä Mäkärän salameen, alakaakin vilikkua tulija eistäpäin. Sillon ukko-Riekonnii poskessa rupes mälli pyörimään ja silimät virkkamaan, sillä tieshän ukko, että salamessa pittää männä siivosti kahtoin sivu päivälläkkii, suatikka tervapimmeellä yöllä.

- Kukkaan sieltä nyt rulloo vastaan ja juur ahtaimmassa paikassa? murahtelloo ukko mälliään kiännellen. - Ja missään sekkään Poika on, — onkoon se tuolla kokassa vai mänköön se allaalle lämmittelemään. Taitaa olla selevintä ehtiä se kässii aikanaa, jos vielä jottai sattus. — Poika hoi, ootkohan sinä siellä kokassa vai missä!

- Tiällähän tuota taijan olla, - vastata jornaatti Poika kokkapuolesta. - Mikä sullon niinkun hätänä?

Ukko-Riekko: Ettoot vähä kun vorveillas; tuolla taitaa tulla rullata muuvan kosser vastaan. Erotatko, onko se puksier?

Poika: Ee oo, kosk'on vuan yks valakee tulj mastissa.

Ukko-Riekko: S'oon sitte jokkii rahtlaiva, sillä eihän tähän aikaan pitäs minkään pasassierin vastaan tulla.

Poika: Voippa niin päinnii olla. - Käänkö minä kolkattamassa sen äijänkäähkänän (kipparin) herreelle?

Ukko-Riekko: Anna ruan muata, eikö tuosta selevittäne. Katastahan pallaako meijän lantternat!

Poika: (käätyään kahtomassa) Ihan pallaavat ilimi liekissä.

Ukko-Riekko: Millee puolella on punanen?

Poika: Hakkursuaren puolella, ja ryöninen on Siämingin puolella niinkun pittääkii.

Ukko-Riekko: No, sitte ei oo kellää mittää sanomista, ettei oo tarpeeks ilimunierattu, vaikka yhteennii tärskähtäs. Kömmihän tänne komennolle, ettoot apunanj, jos jottai sattus niinkun tapahtummaan!

Poika: Suattaahan tuota tulla.

Ukko-Riekko: Joko erotat ryönistä?

Poika: Johan tuo näkkyy äljöttävän.

Ukko-Riekko: Jokos niät punasta?

Poika: Ei nää näkyvän.

Ukko-Riekko: Sitte kosser kiertee jyrree tuota Ohjasniemen kirjavoo reimoo. - Jahah, nyt se näkkyy jo kampeevan kurssille, koskapa punanennii rupes ihteesä näättämään. - Mutta mittee juutasta se niin paljon kiäntää, että ryöninen painaksen tykkönään piiloon ja näättää vuan punasta.

Poika: Jos pitänöön sen korreempana.

Ukko-Riekko: Mutt ei tässä nyt mualiman korreus aata, sivu täss'on piästävä. - Mutta mikkään to lokki tuolla torkkuu ruotelissa, kun pakkoo uhalla suoroo piätä piälle!

Poika: Joss'ois vähä riävyttee riikkarilla, että herreevät?

Ukko-Riekko: No, älläätä häntä vähä!

Poika: Sennii rasvakatit, kun ouvat tuas viäntäneet allaalla riikkarin raanan kiinni!

Ukko-Riekko: Onkoo siästäissäänhän ne aina sen kans kintieroovat. Mutta huuva tuosta ruupartorvesta, että aakasoovat. Sano myös samalla massiinistille, että on vorveillaan, sillä tässä pian tyssätään yhteen, ellei tuo tolovana kiännä vasemmalle, sillä minä en vuan lähe varsin alakain pakkaatummaan tuon Hakkursuaren kivikkorannalle.

Kiljas Poika ruupparista rukkihuoneeseen, että aakoovat raanan, jotta onka piäsöö kulukkutorveen asti; käski myös yksin tein massiinistin pitämään olemustaan lähellä veivistaakiaan ja muita tupruusutus-sorkottimiaan, koska muuvan hylyky uhkoo piälle tarjoutuva. Kiäntäen sitten huuvatushanan aak kysäs Poika vähän ajan piästä:

- Vieläkö minä laalatan?

Ukko-Riekko: Alahan kiäntee hannoo kiinnemmä, katastetaan oljko tuosta apua.

Poika: Kyllä ne ainakii kavahtivat, koskapa tuntuvat ruppeevan älisemmään.

Ukko-Riekko: Mutteivät ne juuttaat vuan kiännä oikeelle hotulle.

Poika: Taitaa olla selevintä, että aletaan rukkia seisotella.

Ukko-Riekko: Niin taitaa. (Koneenkäyttäjälle huutotorvesta): Eläs riäkkee sitä ruojoo niin kovvoo, tiällä pakkautuu muuvan ruato vastaan!

Konemies: (huutaa vastaan) Mittee sinä tuas äläjät?

Ukko-Riekko: Sitä minä meinoon, että jos saktoosit siellä vähä!

Konemies: Suat kai tätä mieles mukkaan.

Ukko-Riekko: Tai anna vaikka yksin tein seista koko roskan!

Konemies: Häh?

Ukko-Riekko: Että toppoo tykkönään.

Konemies: No, nyt se onnii topissa, kun Venskin ruuna.

Tämän kanssapuheen aikana olj Poika seuranna silimä kovana vastaantulijan meininkiä, julukasten sitten vakkaamuksesa:

- Piälle se ruato vuan pakkooksen.

Ukko-Riekko: Niin tekköö, niin tekköö, heittijo. (Konemiehelle ruupparista): Annas ryökkään rätkiä pakkia!

Konemies: Häh?

Ukko-Riekko: Että huopoo, huopoo hiivatissa siellä altaalla, tiällä ylläällä töyvätään yhteen!

Poika: Pakiks taisivat tuollai panna, koska näkkyy seisattuvan. Kiännä vuan vähä koomin kun kuppeettain, niin hyvä heitäksen! Minä lähen töytyyttämään korkkiviilarin välliin.

Juoksoo Poika täkille ja Ukko-Riekko kampee ruorilla "Ierikan" vitalikkoon. Tysseevät laivat toisiinsa, Poika on ehtinyt viilarinnee pahimpaan paikkaan ja huutaa:

- O-jaa; ei mittää hättee ennee!

Ukko-Riekko: (huutaa kiukkuisasti toiseen laivaan) Mikä juuttaan pässi siellä makkoo ruotelissa, kun pakkoo immeisten piälle!

Ääni laivasta: So-soh, Riekko, eläpäs ynise, kun et lypsäkkää? — Minnekäs työ ite ootta unneuttanna ryönisen lanternan?

Ukko-Riekko: Kah, Koistis-Jussihan se onnii! - Ryönisenkö tulen!? Mutta juurhan Poika kahto tulet ja sano niihen palavan.

Poika: No, ihan-ilimiliekissä. Tuo äskeinen vihurin peijakasko sen nyt sammutti, vaikka minä öylönnii tilikin lantternat rasselilla ja mönjäkitillä.

Jussi: No, mitteepa tuosta, tuttua väkkee. Alakoo vuan kalakuttoo etteenpäin! Hyvästi!

Kippar: (töyväten unenpöpperössä täkille) Hiton rytäkkäkö tiällä — yhteentörmääskö?

Poika: Ei mittää hättee, iliman aikojaan tässä vuan tuttuja käteltiin.

Juutas Puustinen (Albert Hämäläinen).

Ihmeellisiä taikoja

Kirj. Tatu Pekkarinen.

Kun johtajat Perimmäinen ja Hyntty ynnä varatuomari Niljakas lähtivät onkimaan, oli heidän eväskorinsa ladattu runsaasti ja monipuolisesti kuin paremmanpuoleinen siirtomaatavarakauppa. Ettei lukija tulisi kateelliseksi, luettelen korin sisällöstä ainoastaan suolatut silakat ja litranvetoisen astian sitä, minkä tehokkuus merkitään 96 %.

Kun oli päästy onkimapaikalle ja heitetty riipat, ehdotti johtaja Perimmäinen, että eikös tehdä, pojat, semmoinen päätös, jotta jokainen saa sekoittaa itselleen ryypyn aina kalan saatuaan eikä kukaan ota yhtään ryyppyä ennen ensimmäistä kalaansa.

Toiset myönsivät, että mikäpäs siinä, tehdään vain niin. Mutta johtaja Perimmäinen kaivoi tällä ehdotuksellaan katalasti toisille kuoppaa, sillä hän tiesi olevansa paras kalamies koko seurueesta.

Sitten sylkäistiin matoihin, hujautettiin sumat veteen ja ruvettiin hartaasti odottamaan sitä ensimmäistä kalaa, joka toisi tullessaan ryyppyluvan.

Puolen tunnin kuluttua sanoi Niljakas, että tämä on nähtävästi kalojen pyhä paikka, johon ne saapuvat ainoastaan omina sunnuntai- ja juhlapäivinään, mutta ei silloinkaan mässäämään ja syömään, varsinkaan matoja, joissa on kavala koukku sisässä, vaan harjoittaakseen jotakin muuta, mitä niiden tapoihin ja menoihin kuuluu. Mutta nyt hän, Niljakas, aikoi koettaa muuatta taikaa, jolla tavallisissa pateissa pitäisi tulla kaloja sen kun kerkiää veneeseen noukkia, sillä niin taiottuina kalat suorastaan tappelisivat siitä, kenen vuoro kulloinkin olisi päästä koukkuun.

Sitten Niljakas kävi eväskorin ääressä laittamassa voileivän ja istui jälleen paikalleen perätuhdolle. Mutisi siinä outoja sanoja, joita tuskin lienee itsekään ymmärtänyt, ripotteli leivänmuruja veteen, pyöritti silmiään kuin sotajalalla oleva kafferineekeri ja sanoi sitten toisille, että katsokaapas nyt liattujenne pohjiin ja huutakaa sinne, että "pii!"

Toiset panivat hattunsa silmilleen ja huusivat: "pii!"

- Tarkastakaa nyt visusti onkianne, - neuvoi loitsija. Itse hän riipasi minuutin kuluttua kalan niin, että vapa voihkaisi ja siima sanoi hiuh, riisui sen nopeasti koukusta, paiskasi sen veneen sameaan pohjaveteen ja ryntäsi nuolena ottamaan naukun.

Johtaja Perimmäinen ja Hyntty tuijottivat onkiinsa järkähtämättöminä kuin Helsingin aseman kivi jättiläiset Citypasaasin käytävään. Mutta se ensimmäinen kala viivytteli kuin kiusalla; missä lieneekään kutale kuhnastellut.

Niljakas nappasi pian toisen kalan veneeseen ja siitä luvatun palkinnon suuhunsa. Ja heti perästä kolmannen. Tulipa hyvälle tuulelle ja pisti jo iloissaan lauluksikin:

Männyn lehdellä vihreällä visersi kalkkunakaunoinen; siitä se riemu mun rintaani nousi, siitä riemu mun rintaani nousi.

- Ole tuossa mylvimättä! - ärähti Perimmäinen, jonka teki äkkiä mieli katkoa onkivapansa matonpiiskauskepeiksi ja sanoa jotakin, mikä ei sovi koulusivistystä saaneelle ihmiselle.

Ikäänkuin vastaukseksi sieppasi Niljakas jälleen kalan, jonka heitettyään veneen pohjalle säntäsi taas sekoittamaan napsua "niljakkaaseen suuhunsa", kuten Perimmäinen kateudesta pakahtumaisillaan ajatteli.

Mutta sillä aikaa, kun Niljakas pyöritteli teelusikkaa juomalasissaan, kopeloi johtaja Hyntty veneen pohjalta kalan käsiinsä, vihelsi pitkään, hymähti "yhyy", heitti sen takaisin ja sanoi:

- Nyt ei tule kalänsaivartakaan, vaikka onkisi hopeakoukulla ja silkkiäisperhosella. Ja ryypyn puuttuessa on kielenikin niin kuivunut, etten tiedä enää, onko suussani puukapula vaiko palanen anturanahkaa. Minun täytyy myöskin yrittää noituutta.

Hyntty alkoi vuorostaan taikoa. Kävi eväskorin ääressä tekemässä voileivän ja kumarsi kolme kertaa joka ilmansuuntaan, kiekaisten samalla kuin kukko. Sitten istui tuhdolleen ja mumistuaan salaperäisiä lukuja kiskaisi kohta kalan niin, että vapa voihkaisi ja siima sanoi hiuh, ja sai vihdoinkin kauan odotetun ryyppynsä. Saipa pian toisen ja kohta kolmannenkin.

Niljakas ja Hyntty vetelivät nyt kilvan kaloja. Ja sitä mukaa "pieniä suihinsa". Ennen pitkää he istuivat keskituhdolla kaulakkain, vannoen toisilleen ikuista ystävyyttä ja veriveljeyttä ja lupasivat jakaa omaisuutensa tasan ja muuttaa, perheineen asumaan yhteen. Lopuksi rupesivat laulamaan sitä "surullista veisua siitä höyrylaiva Esterpurkista, joka lähti Pyöneporin satamasta merta kyntämään".

Johtaja Perimmäinen yritti toisten laulaessa sekoittaa itselleen salavihkaa napsun, mutta joutui häpeällisesti kiinni, ja toiset sanoivat, että pysyppä puheissasi ja ongi ensin kala ja sitten vasta ryyppy, koska itse ehdotitkin sellaista lakia.

Perimmäinen nyhjähti tuhdolleen katkeroittuneena koko maailmalle ja erityisesti kalamaailmalle, joka kohteli häntä kuin osatonta orpoa.

Jos hänen toivomuksensa olisi täyttynyt, olisivat kaikki meren kalat joutuneet mäskiksi survottuina "hiiden kaukaloon". Tätä samaa kai toivoi itse Hiisi-parkakin kaikesta mustasta ja paatuneesta sydämestään, kutjottaessaan nälkäisenä jossakin vuorenonkalossa ja koukkiessaan tyhjää kaukaloaan kolmihaarukallaan.

Mutta lopultakin tapahtui ihme.

Perimmäisen onkeen eksyi kala, jonka hän riemuiten pelasti aaltojen kylmästä sylistä veneeseen. Sitten hän riensi kuin janoinen peura lähteelle, s.o. kanisterin luo, saadakseen kaivatun naukkunsa.

Mutta kanisteri oli jo tyhjä.

Perimmäinen ei ensi hätään osannut sanoa kuin yhden sanan, mutta se tulikin niin harvinaisen sisältörikkaasti korostettuna, että se toi kerralla hänen tunteensa julki. Sitten hän hakkasi kanisterin kuhmuiseksi omaan päähänsä. Sillä siitä päästähän se alussa mainittu ehdotus oli lähtenyt.

Niljakas ja Hyntty olivat jo nukahtaneet veneen pohjalle. Onkivavat olivat kirvonneet heidän käsistään ja olivat joutuneet meren vietäviksi, jonka vuoksi Perimmäinen otti ja nosti siimat pois vedestä.

Sitten hän sanoi uudemman kerran sen sanan, jolla niin verrattomasti sai tunteensa julki.

Kummassakin koukussa näes riippui suolattu silakka.

Likinäköisenä miehenä ei Perimmäinen ollut aikaisemmin huomannut loitsijoiden salaperäisiä taikatemppuja.