HULLUTTELEVIA SUTKAUKSIA.

Niitä on savolaisilla sellaisiakin sutkauksia, jotka kimpoavat kaiken järjenjuoksun ulkopuolelle, joissa asiat pannaan aivan päälaelleen, ja sitten niille irvistellään. Se on jonkinlaista uudenaikaista "dadaismiä", mutta paljon sukkelampaa kuin tämän kirjallisuushaaran hurjistetut. Esim, seuraava:

Mies kertoo toveristaan, että hän oli niin laiha, niin laiha, "että pitj kahesti asettua auringon etteen, ennenkuin varjo lankesj."

Hämäläinen rusthollari matkusti Savon laivassa niin soukkia ja sukkulaisia reittiä pitkin ja niin kapeissa salmissa, että hän vihdoin huomautti:

- Kylläpä te savolaiset kuljette laivoissanne semmoisia reittejä, ettei näissä luulisi olevan vettä tavalliselle soutuvenheellekään.

Savolainen matkatoveri tokaisi:

- Voi veikkonen! Myö teällä Savossa kuletaan tok laivoillamme uamukasteessakin.

Letkaus.

Vanha maantierosvo teki hengenlähtöään. Rovasti kutsuttiin antamaan miehelle ehtoollista. Rovasti kyseli mieheltä uskonnon päätotuuksia. Mies vastaili kaikkityyni päin mäntyyn. Rovasti kauhistui ja kysyi:

- Mitenkä sinä, rakas veliseni, olet läpäissyt rippikoulun, kun sinulla on noin huonot käsitykset uskonnon peruspykälissä?

- Voi veikkonen, sanoi voro, kun minä olin nuori, kah silloin lohi luki ja lahna lauloi.

Pappi sai lohen, lukkari lahnan.

Se oli siinä 1700-luvun alkupuoliskolla.

* * * * *

Lehtipoika tullen Savon radalla viimeiseen vaunuosastoon:

Jokkoon tuo oes lukutaeto tänne asti levinnä?

Pikkukaupunki-kuvauksia.

Vuodelta 1888.

1. Kuopion satama ennen aikaan.

En ole koskaan moittinut sitä, mikä on hyvä, enkä pilkannut kaunista. Sentähden aina ja kaikissa tilaisuuksissa olen ylistänyt sitä hyvää ja kaunista kaupunkia, jonka nimi on Kuopio ja jonka sataman suulla on Vasikkasaari saunoineen ja myllyineen.

Mutta kaikki eivät ajattele minun tavallani. Erään Saimaan vesistöä kulkevan höyrylaivan kapteeni esimerkiksi oli niin sydämetön, että tässä äskettäin otti ankarasti arvostellakseen Kuopion satamaoloja — minun kuulteni. Enkä voi kieltää hänen puhuneen jokseenkin sujuvasti, vaikka ei niin sileästi kuin julkisuutta varten puhuessa on tavallista. Vaan ehkäpä hän ei aikonutkaan puhettaan julkisuuteen.

"Kahdeksan kertaa minä olen purjehtinut tämän maapallon ympäri, mutta sen minä sanon, etten ole missään nähnyt semmoisia satamaoloja kuin Kuopiossa ja Savonlinnassa", se oli hänen loppulausuntonsa.

Mitä hän Savonlinnasta lausui, se ei kaikki kuulu tähän, eikä kuuluisi ollenkaan, ellei osa samalla olisi tähdännyt Kuopiotakin. Satamalyhty oli semmoinen, että "kun meni hyvin lähelle ja tulitikun valossa sitä katsoi, näki että on siinä tuli." - Virrassa olevaa lyhtyä ei hänen tullessaan kerran ollut sytytetty; hän hiljensi vauhtia ja vihellytti. Mutta ei se syttynyt sittenkään. Kun laiva viimein oli joutunut lyhdyn kohdalle, kuului kiihkeää kahnutusta. Mies siellä häämötti lyhtytynnyrin selässä, ja käsi kävi kiivaasti. Ilmaistakseen olemassaoloaan, äänti mies ikäänkuin itsekseen: "Hittoko ne lie nuo tikut kastellut, kun ei syty!" Ja syttymättä se jäi.

Kun hän ensi kerran tuli Kuopioon, oli iltapimeä. Satama oli täpösen täynnä höyrylaivoja, lotjia ja halkoveneitä. Ei ollut laivan pituutta tyhjänä. Hän huudatti huudattamistaan ja pysähtyi viimein erään halkoveneen taakse. Rannassa näytti olevan joku satamavirkamies.

"Laittakaa tilaa!" huusi kapteeni. "Minulla on laiva täynnä matkustavaisia."

Rannalla päivitteli virkamies, että "sanoinhan minä niille jo päivällä, että pitäisi siirtyä, vaan eihän nuo näy siirtyneen."

"Sitte minun täytyy ruveta yöksi selälle ankkuriin ja pitää matkustajat täällä yötä."

"Ei toki selälle… tuumataanhan… tuota…"

"Käskekää halkoveneen siirtyä!"

Virkamies astui halkoveneeseen ja alkoi koputtaa kajuutan ovelle. Ei kuulu mitään.

"Taitavat jo maata.." arveli virkamies.

"Ajakaa ylös!"

Viimeinkin alkoi kajuutasta kuulua äreitä vastauksia:

"Kuka sitä yöllä… kengätkin on jo kuivamassa… ei me siirrytä."

"Eivät kuulu siirtyvän", huusi virkamies.

"No minun täytyy sitte kääntää selälle."

"Vuottakaahan - jos täältä hyvinkin löytyisi lankonkia. Eikö teillä ole?"

"Ei minulla ole niin pitkää, että ylettäisi selältä asti rantaan."

"Selältäkö? - Eihän sitä selältä - kunhan ylettäisi tästä halkoveneen takaa."

"Ei ole minulla niinkään pitkää."

Virkamies viipyi jonkun aikaa pimeässä. Kuului rusketta, ja sieltä tuli kuin tulikin "lankonki", joka yletti halkoveneen yli. Sitä myöten pääsivät matkustajat maalle. Mutta sieti siinä olla "kieli keskellä suuta", ettei pimeässä pudonnut halkoveneen pohjalle.

Vielä sanoi kapteeni kiittävänsä onneaan, ettei hänelle käynyt pahemmin. Moni ensikertalainen kuului särkeneen laivansa potkurin keskellä kaupungin komeata satamaa. Paraatia paikalla satamakaarroksen pohjassa on näet vanhan pumppulaitoksen hirret pystyssä. Kun tämä seutu muutenkin on kovin matala, on se tavallisesti tyhjänä, äkkinäinen ajaa hurauttaa siihen kuin hyväänkin suojapaikkaan. Mutta oman puolen miehet tietävät välttää sitä.

Koetin puolestani kapteenille selittää, mistä arvosta tämmöinen satamajärjestys on strateegisessa suhteessa: kuinka vaikea vihollisen laivaston on laskea Kuopion laituriin, kuinka vietteleväiset ja tuhoa tuottavat ovat nuo esi-isiltä jääneet pumpun pohjahirret j.n.e. Mutta hän ei näyttänyt tyytyvän näihin selityksiin. Sillä mitäpä Saimaan rauhallisilla vesillä kulkevan matkustajalaivan kapteeni ymmärtäisi sotatieteestä?

2. Kuopion kadut.

Ne eivät ainoastaan ole suorat ja säännölliset, vaan myös sovitetut ihmisten erilaisen paksuuden mukaan: valtakadut raatimiehiä ja lähiseudun rovasteja varten, sekä rännikadut uuden elinkeinolain alaisille käsityöläisille.

Eräänä tautisena keväänä, kun kirjailijoista oli suuri puute, nostettiin minut vähäksi aikaa muutaman kuopiolaisen sanomalehden toimittajaksi. Silloin lumen lähdettyä päätin kerran - yleisöä palvellakseni - koetella, joko voisi liikkua kaupungilla ilman kalosseja. Mikäpäs siinä oli; voihan sitä, ja täytyi voida, kun ei ottanut kalosseja mukaansa. Olihan siinä hyppimistä, jos ei tahtonut oikein pahaan rapakkoon astua, jo senkin tähden että luonto on pitänyt kohtuutta lahjoittaessaan sääriä minun ruumiilliselle olemukselleni.

Sentähden oli oikein iloista nähdä Pekka Pehkosen levittävän hienoa keltaista hiekkaa katuosalleen. Siinä oli pehmeä ja verraten kuiva kävellä. Kaikki kolot olivat tasoitetut ja sitte oli yltäänsä pantu paksu hiekkakerros. Pekka katseli teostaan ylen tyytyväisenä ja olisi luultavasti hymyillyt, jos hänen paksut poskensa olisivat siihen taipuneet.

"Työpä tätä nyt saitta uuvistoo, toimittaja. Jokohan tuo nyt kelepoo?"

"Mikäs sitte, jos ei tämä! Niin paljon kun panette joka vuosi korotusta, niin on katu kohta räystään tasalla."

Ikkunain tasalla se jo oli.

"Kuulkeepas!" sanoi Pekka ja alkoi puhua hiljemmin. "Eiköhän ne nuo polliisit to'enkaan ou’ vähän erreyksissä?"

"Kuinka niin?"

"Ettäkö joutas’ sissään, niin minä selevitän."

Jousihan toki sanomalehden toimittaja, kun oli tarjona semmoinen makupala, että poliisit ovat erehtyneet. Siitähän syntyy kumma kirjoitus lehteen.

Pekka ajoi hevosen pihaan ja sitte mentiin huoneeseen. Pekka aukaisi kaappinsa ja otti siitä esiin tyhjiä rohtoputelia, kirjan kansia ja lopuksi aika nivakan papereita; siinä oli talonkirjoja, vanhoja sanomalehtiä, palotoimen luetteloita, viisuja ja jos mitä. Vihdoin löysi hän sen, mitä haki. Se oli Kuopion kaupungin poliisijärjestys, "vahvistettu läänin kuvernööriltä" elokuun 18 p:nä 1876. Sitä hän selaili ja sitte osoitti 20 §:ää. Siinä oli luettavana:

"Talonomistaja tahi hoitaja pitäköön osansa kadusta, katuränneistä ja käytävistä puhtaana."

"Niin, mitäpäs siinä on?"

"Sitäpä sitä viimmestä sannoo. Mitenkäs siinä lukkoo? Pee-uu, pu, hoo… puhassa, eikös se sitä meinoo?"

"Niin, että puhtaana on pidettävä katu ja…"

"Sitäpä minä justiin!"

Sitte hän kertoi, mitenkä hän oli ollut herrasväellä ennen renkinä, "ennenkuin yhtyi tähän Liisaan", jolla hänen nykyinen talonsa oli alkujaan ollut. Siitä kertomuksesta ei kuulu asiaan muu kuin se osa, jossa hän kuvaili, kuinka herra ja rouva häntä aina varoittivat pitämään puhtaana eteistä ja salia ja kaikkia huoneita.

"Ja veätinkös minä silloin hiekkakuormia huoneihin!"

"No, se on eri asia!"

Mutta Pekka intti vastaan lujasti, että se ei ole eri asiaa - "puhas kuin puhas!" - ja vakuutti, ettei katu mitenkään voi olla puhdas eikä koskaan tulla puhtaaksi, jos siihen aina vaan lisätään hiekkaa.

Sitte hän oikein toimessaan rupesi tätä asiaa perustamaan kysymysten ja vastausten kautta. Mistä se on tuo kura tullut? Sehän on alkujaan ollut yhtä puhdasta hiekkaa kuin tämäkin viimeksi tuotu, mutta sitte ajan oloon jauhautunut hienoksi. Sama hiekka se sitte kesällä pöläjää ihmisten silmiin ja korviin ja suuhun.

"Joka kuorma se on tältä'i ka'ulta syksyyn männessä immeisten sisalmuksissa. Ilemankos niitä ryvittää!"

Sitten hän pahasti nauraen osoitti toista kohtaa samassa pykälässä. Se oli näin kuuluva:

"Käytävälle tahi yleisen toripaikan kivitykseen sekä kadulle taikka katuränniin kasvava nurmi on kitkettävä ja vietävä pois."

Tämä määräys viehätti tavattomasti Pekan pahansuopaa sydäntä. Nurmihan olisi erinomaisen hyvä estämään pöläjämistä, mutta se oli sakon uhalla kitkettävä pois. - Pekka nauroi niin ilkeästi, että minua jo melkein alkoi pistää vihaksi.

"Missä kohti ne poliisit sitte ovat erehtyneet?"

Hänen käsityksensä mukaan oli erehdys siinä, että poliisit vedättävät hiekkaa, vaikka pykälä käskee pitämään kadut puhtaana. Jos hän olisi poliisina, niin käskisi yhden kymmenen vuotta tasoittaa katuja sillä tavalla, että niistä aina lika otettaisiin pois. Sileä se tulisi silläkin tavalla.

Ja jos hänen turmeluksensa hiukankaan antaisi valtaa paremmille tunteille, niin säälisi hän sentään ihmisiä senverran, ettei vaatisi nyhtämään nurmea pois katuvieriltä. Mutta jos hän oikein hyvä olisi, niin kastelisi hän sitä vielä.

3. Kuopion runollisuus.

Samana sanomalehtimies-keväänä, josta edellä puhuin, istui eräs tuttavani, kuopiolainen nuori herrasmies, partaansa ajelemassa. Peilin oli hän nostanut akkunan edessä olevalle pöydälle ja itse asettunut tuolille sen eteen. Varomattomuudesta, johon luullakseni hänen nuoruutensa oli syynä, oli hän jättänyt akkunansa verhoamatta niin tarkasti kuin olisi pitänyt. Uutimien väliin oli jäänyt rakoa.

Siitä raosta näki hänet muuan kadulla kulkeva eukko, tavallinen vaimoihminen, - ei ollenkaan niitä kuuluja "Kuopion naisia." Häneen teki syvän vaikutuksen tuon nuoren herran vaaranalainen asema: paljastettu kaula ja sitä kohden ojennettu välkkyvä partaveitsi, terävä kuin käärmeen kieli. Mahdoton sitä oli saada pois mielestään. Ja vielä mahdottomampi jättää sitä kertomatta tuttavilleen.

Mutta kuta useammin hän tätä juttua kertoi, sitä enemmän se poikkesi alkuperäisestä yksinkertaisuudestaan. Eukko alkoi vähitellen itsekin luulla oikein todenteolla nähneensä verta vuotavan pitkin kaulaa. Ja lopuksi hän muisteli, että partaveitsen terä oli ihan päätä myöten kaulassa. Hirmuista! että hänen vanhoilla päivillään piti nähdä semmoista kauheutta… Nuori, kaunis herrasmies, ja sormetkin niin puhtaan valkoiset, tuossa kun pitelivät partaveitsen mustaa päätä. Mikä piti juohtua miehen mieleen? Eikö ollut hyvä elää?

"Mikä piti juohtua mieleen?" kyseltiin muuallakin, missä tätä juttua kerrottiin. Velatko painoivat, vai oliko hänellä muita pahoja asioita? Vai olisiko joku ylpeäpovineh impi saanut hänet valtaansa ja sitte armottomasti hyljännyt? Monta vaiherikasta kertomusta syntyi itsekuhunkin suuntaan, ja liikuttavia ne olivat kaikki.

Mutta silloin oli itse pääasia jo saanut ihan toisen muodon. Partaveitseen oli väsytty ja vereen ja valkoisiin sormiin. Nyt kerrottiin, että hänet oli nähty hyvin oudon näköisenä ja vähissä vaatteissa kävelevän jäälautoilla, juuri kun jäät olivat lähtemäisillään. Kaikeksi onnettomuudeksi oli kaukana selällä sattunut kaatumaan eräs talvitien viitta, ja sen kaatumisen olivat nähneet jotkut jäiden lähdön odottajat rannalta. Se tosiasia edisti kertomusta siinä määrässä, että nyt ei enää ollut yksi vaan kolme kaupungin etevintä ja toivorikkainta nuorta herraa hukkumassa ihan keskellä päivää ja koko tuon sydämettömän kaupungin silmäin edessä.

"Sydämetön" ei Kuopio kuitenkaan ollut. Sanan saatuaan oli puoli kaupunkia jalkeilla vähemmässä kuin viidessä minutissa. Kaikki kiiruhtivat rantaan. Ne jotka eivät ehtineet kuulla sinne lähdön oikeaa syytä, luulivat ensimmäisen höyrylaivan olevan tulossa. Uskalsivatpa sanoa senkin, mikä höyrylaiva jo oli tullut. Toiset taas vartoivat, että joku keisarillinen alus olisi saapumaisillaan Kuopioon, sillä semmoisia arveluita oli kuulunut kaupungin korkeammista piireistä.

Rantaan tultua haihtuivat laivahaaveet, kun nähtiin jäätä vielä kaikkialla. Siellä ei kukaan enää myöntänyt koskaan ajatelleensakaan, että laivat näin aikaseen tulisivat. Keisarin odottajatkin olivat hävinneet ihan kuulumattomiin; ainoastaan joku myöhästynyt vielä puhui siitä uudesta jäänsärkijästä, joka leikkaa jäätä kuin juustoa vain. Eikä keisarin edessä tämmöiset jäät paljoa paina, jos hän vaan on nähnyt hyväksi tulla Suomen sisämaan pääkaupunkiin.

Rohkeita miehiä läksi veneiden varassa tiedustusretkelle. Naiset heitä surkuttelivat ja itkivät, että "nyt ne taas vilustuttavat itsensä." Heidän hukkumistaan ei tarvinnut pelätä, kun heillä oli veneet mukana. Kauas he etenivät, melkein selän toiselle rannalle, ja sitten hävisivät illan hämärään ja usmaan. Aikansa siellä harhailtuaan palasi venekunta toisensa perästä, palasi tyhjin toimin. Jo ennenkuin viimeiset veneet olivat tulleet, olivat melkein kaikki katsojat lähteneet takaisin kaupunkiin.

Hyvä, juttu näytti luistavan ihan käsistä. Ja synkkä epätoivo varjosti kuopiolaisten rauhallisia kasvoja, kun he verkalleen astuivat majoillensa. Mutta vielä kerran heidän kasvonsa kirkastuivat ja toivon tuli säteili silmistä. Kaupungilta päin lensi kuin siivillä heitä vastaan riemullinen sanoma:

"Se on jo leikkuuhuoneessa!"

Armahtakoon! Sääli sentään niin nuorta ja kaunista miestä! Puijon rinteeltä metsästä hänet oli löydetty hirttäytyneenä petäjän oksaan. Vyöhönsä oli hirttäytynyt, vanhemmille menevä kirje oli ollut käteen puristettuna. Poliisit olivat ruumiin löytäneet.

Moneen päivään ei kaupungin seuraelämässä ollut muuta niin jännittävää keskusteluaihetta kuin tämä.

Minä, joka tätä kirjoitan, sain ehkä kaikkein monipuolisimmat ja tarkimmat tiedot, pannakseni ne "lehteen". Ja kun en pitänyt kiirettä, kiroili useampi kuin yksi kuopiolainen sekä minua, saamatonta nahjusta, että kaikkia lehtemme toimittajia ja koko sitä lehteä, "kurjaa matelijaa", joka itsekkäistä syistä jättää kertomatta näin tärkeän asian varoitukseksi kaikelle kansalle.

"Ehkä arvoisa vainaja oli ollut herrain toimittajain hyvä tuttava ja henkiheimolainen", huomauttivat ilkeimmät. "Ne jotka ovat toimituksen suosiossa, ne saavat rauhassa tehdä vaikka mitä, vaikka hirttää itsensä. Mutta jos se olisi ollut toimittajain vihoissa, kyllä sitte osaisivat." - Loppupäätös oli, että joutaisivat itsekin menemään samaa tietä, kun eivät sen paremmin osaa yleisöä palvella.

Kun sitten noin viikkokauden kuluttua elävin silmin näin keskellä Kuopion katua sen nuoren herrasmiehen, joka ennen mainitulla tavalla oli partaansa ajellut ja josta nuo mieliä jännittävät huhut olivat liikkeellä, kysyin häneltä, miksikä hän ei pysynyt leikkuuhuoneessa ja kenenkä luvalla hän oli lähtenyt siunaamattomasta haudastaan.

Silloin tulin huomaamaan, ettei hän vielä tiennyt mitään niistä jutuista, jotka viime aikoina olivat pitäneet kaupunkilaisten mieliä vireillä.

Hän selitti jääneensä ajastaan jälelle, kun oli antanut kääntää kesäpalttoonsa, ja siitä syystä vähemmän liikkunut kaupungilla.

Kaapro Jääskeläinen (A.B. Mäkelä).

Myllyssä.

Mylläri: - Mittees se vieras kahteloo - - - meinooko ostoo toan laitoksen?

Jussi Toppinen: - Mitteepä toasta. En tuota välittännä ostoo sitä Kymin tehastakkaa…

* * * * *

- Otetaampas myö Hintto ja männään naemisiin —

- Phyh! Myö naemisiin - minä tämmöner ryllykkä ja sinä semmonen röllykkä. Mittään siitähii muka tulisj?

- No, ka - semmonen pienj rellukka - -.

* * * * *

- Missee se teijäv Villiina on siellä Helsingin peäkaapunnissa?

- No niihhän se viime kirjassasa kirjotti, että hän on yhellä senatyörillä serveeskana.

- Mikä kana se se on?

- Ehhäm minä tok' häntä niin tarkkaan tajunna, - voa ee kaet se aevaj jonnii joutava oo. Arvoothan sen nyt siitäe ku' ensi' on se ite senatyörskä, sitten oj jo serveeska eli meijäv Villiina, sitte on köksa ja teeterska ja sitten ee kerrassa kettääj ja sitten vasta toa tavallinem piika - - -.

Kalakukko ja talakkuna.

Savon keyrjuihlassa 24.XI.1920 lausuttu runo.

Savommoassa se keör tok' o'. syömäjuhla iham mahoto' Tokko lienöö akkoo, ukkoo jokkee sillonj syö kalakukko.

Entäs sitten toa talakkuna jota keöriks ov varattuna. Kuv voam pistelet "tikkupuuroo" niim mahasj varmast' se puhtaaks kuuroo.

Kalakukko ja talakkuna kokkelpiimä ja kananmuna.. Entäs sitten neät siallihhoo -: veshän tässä jo suuhun kihhoo…

Empä tiijä em mittää muuta, joka niinkää' neät härneis suuta. Tätä ruokoo ku' ahtaa mahhaa' niim pärjee varmasti missä tahhaa!

Keöri evväät ne lissee voemoo ja harva lie, joka niitä soemoo. Mut sillo halla o' huono maku sen toestoo taetaa monj Pekka, Aku.

Kun nyt meellä toa keör oj just' niin syyvvään kukko o niir riivatust' Ja sitte kuv vielä talakkuna on syöty, ihteemmö ahettuna,

ollaa' älytönnä jonku' aekoo — ee se mittää, se pian kaekoo poes, ja sillom myö hyviv voejaa. Kun saes jo alottoo- voe voe ohoejaa - -!

Kirj. O. Räisänen.

Siellä voan…

Savommoa, Savommoa, lämpimäks se mielen soa Huohmanna oom monta kertoo, jotta sulla ei oo vertoo millääp puolem moalimoo Ku ei oo, nii' ei oo.

Savommoa, Savommoa, Kyl' o' aevan kummoo toa: vaekka mänisin näet minne aena se voav vettää sinne missä linnut lauleloo: kaaniimpoo ee missää oo.

Kimaltelloo siellä veet kohhoo kommeet harjanteet. Tuullii huojutelloo hiljoo heelimöivöö pellov viljoo tuota kullah hohtavoo, jota kommeempoo ee oo.

Entäs sittä kalaveet, kaeslarantalahekkeet! Kuv voal lasket verkov vettee', niin se sattui kallae' ettee, jotta et kuv vassuuv veät, vassuuv veät, kalloo, neät.

Siellä seon, siellä seon - voempa vaekka lyyvvä veon — siellä seon tok leepä makkeemp', piimähii om paljo sakkeemp' kuin neät missää muualla miss' oon ollu ruualla.

Siellä voan, siellä vqan, Savommuassa, siellä soan kaekkee mittee mielenj halloo yksin sittäe muikkukalloo, josta nyttii hoaveilen, hoaveilen iteksen…

Sinne siis, sinne siis, muusta moalimasta viis. Sinne pittää peästä pian, siellä löötää aena sijan joss’ on loohka löllöttee, löllöttee, köllöttee…

O. Räisänen.

Kaks' leskee.

Luttis-Jussi yksinäsä joskus tuumiskelloo: täytinenköhän se minun syvänalloonj velloo. Peätähii se huippoo aevan kuin sois täynnä häkkee: Varsinnii jos lähettyviin sattuu vaimoväkkee.

Ei se Jussi tohtoriinkaan tämän tähe lähe; rahasa voan tärveis siinä pätö vijan tähe. Paras soon ku' ite sitä reistoo tohtoroija, se näet soattaa pahetahhii, jos ei sitä hoija.

Koeteltuvvaan kolomesti saonoo sekä viinoo Jussi laetto hakemaan sen Hartikaesen Miinoo. Ku’ ee tässä aottavan näy saona eekä viina, niin koetelkoon nyt konstisa toa Hartikaesen Miina.

Jussia nyt kammarissa hieroo Hartikaeska eekä tässä toemessa heän ookkaan mikkääl laeska. Muikeesti se mujuttelloo pitkin selekrankoo, nivusija nihjuttaa ja hartijoita hankoo.

Hartikaeska hoasteloo ja kovast’ kopristelloo, ihmettellöö mikä miehen syvänalloo velloo. Viimmennii toan asijan heän aeval leekiks’ keäntää: arveloo: soon akattommuus, joka siellä veäntää.

"Parasta kui Jussi otat aka’ aevan pijan sepä se parantoo voep' tämällaesev vijan." — Alakaa jo Jussiai toa juttu mietityttee. — Hiillokseen kum puhalletaa' - alakaa se kyttee.

"Hoastelussasj, Hartikaeska, soattaa olla perree, vietäköön tuo luonnistasj nyt multa tällä erree?" — "Varmastihhan sinä tok' soat akam millonj tahot, täytistäkös sinä tässä akatonna lahot."

"Empä tästä sitten määkkää merta eimmäks' kallaan. Innostusjkos Miina vielä avioliitto-allaan?" "No, jos voa' Jussi minun kanssanj tavarasa tassoo, niin mikäs tässä, kyllä kait se minulle tok' passoo…"

Kirj. O. Räisänen.

Savolaisilla vesillä.

I

Matkailija (pienen sisävesilaivan kipparille): Eikö tämä laiva jo voisi lähteä. Emme ehdi muuten junalle.

Kippari: Kyllähän tämä voes lähtee, jos vuam pantas lähöks.

Matkailija: Mitä varten sitten ette lähde.

Kippari: Ku ee olla pyssyl luotia nii ee lähetä paakahtamalla. Lähtökii vuatii oma aekasa.

Matkailija: Mutta minun pitää joutua junalle.

Kippari: Jouvutaaha tästä, monellennii junalle.

Matkailija: Mutta ei iltajunalle.

Kippari: Passoopa sitä sitten männä kelekutella uamujunalla. Uamustaha se lähtö onnii mukavempoo.

Matkailija (suuttuu): Hirttää pitäisi tuollaiset laivamiehet.

Kippari: Hehe… sitte ee herra piäsis ollenkaan lähtemään.

II

Kippari (täkillä konemiehelle torveen): No mittee meenoot, ku et ota pakkia?

Konemies (alhaalta): No eekö sinu silimäs erota, että täättä pakkia annan rätkittöö. Taetaa olla tuas silimäs niih harmoona, että et niä ettees etkä taakses.

Kippari: Oo hiljoo.. Satunj olemaa viärimpäen tässä ratissa.

III

Kippari (konemiehelle alas, laivan ollessa laiturissa): Yks akka taes puota järvee. Nuarooppa se poes, ku tuntuu huutoo ällittävä.

Konemies: Nuaroo ite.. paremmij joovat.

Kippari: No ku se alapuole hoeto kuuluukii sinu ammattiis, nii ala nuarata.

IV

Matkailija: Miksi ei tämä laiva jo lähde?

Kippari: Massiinist män tuolta Hamelahesta hakemaa piimee, nii lie tuas jiännä akkaväen kans kutjastelemaa.

Matkailija (yrittäen ivaa): Piimän voimallako tämä laiva kulkeekin.

Kippari: Nii voa. Tää on semmone piimäraketti. Miehet laataan piimällä, mut laeva kulukoo. Ymmärtääkkös herra semmosta kiertovirtoo.

V

Kippari (konemiehelle alas): Minkätähe sinä nyt aiot käämäjalakoo kunttuuttoo?

Konemies: No eekö se juutas niä, ku ollaa iha avolouhum piällä.

Kippari: Näkkyypä tuossa jalaka pohjaa ylettävä jos huonost kää. Anna vua rätkittöö nelillä.