VILLIVIINI.
Reading edition
KARNEVAALIHUUME.
On murhetta maailma täynnä, tie musta ja kuolleet puut. Minä sentään nauraen kuljen, minä niinkuin ihmiset muut. Ja hehkuvat keltaiset lyhdyt.
Mut sydämeni ei naura, sitä turhaan pyytelen. Tänä yönä mun kuolema saartaa, vaikk' elää himoitsen. Ja hehkuvat keltaiset lyhdyt.
Oi, ruusuja, okaita halaan, en rauhaa hautausmaan! Sydän mulla on ihanan nuori, kun toipuu se tuskastaan. Ja hehkuvat keltaiset lyhdyt.
Minä lingota liekkejä tahdon ja häätää kuoleman pois. Minä tahdon riemuita, laulaa, kuin onnekas rintani ois. Ja hehkuvat keltaiset lyhdyt.
On maailma murhetta täynnä, tie musta ja kuolleet puut. Minä sentään nauraen kuljen kuin ihmisnaamiot muut. Ja hehkuvat keltaiset lyhdyt.
KÄSKY — KIELTO.
— Tuskan, tuskan hinnalla on riemus ostetut. Kyyneleitä, verta oon ma niistä maksanut. Siispä syöksy nautintoon, sen mehu kuuma juo! — Ah, en voi, en voi, en voi! on turha käsky tuo.
— Sydän, sydän, heikkousko siitä estää sun? — En ma pelkää muuta kuin ett' ilo tahraa mun. Kyyneleet ja veri ovat kiirastulenain: Jos ma tulta pakenen, oon maata, maata Vain!
KUOLLEET.
Onnelliset, onnelliset kuolleet, jotka alla mätäneväin lehtein itse verkkaan maaksi lahoatte! Leponne on niinkuin musta rauha saderaskaan, marraskuisen illan.
Onnelliset, onnelliset kuolleet! Tärisytä intohimo ykskään untanne ei majesteetillista, piikit elon orjantappuroiden enää otsaanne ei viillä veriin.
Onnelliset, onnelliset kuolleet! Keihäänhaava syvä kyljessänne voideltu on unhon narduksella, kädet kuumat, lävistämät naulain, kiedotut on unhon käärinliinaan.
Onnelliset, onnelliset kuolleet, jotka alla mätäneväin lehtein itse verkkaan maaksi lahoatte! Tuhatkerroin autuaammat sentään ootte, jollei ylösnousemuksen valo koskaan kohtaa silmiänne.
JUDITHIN TUSKA.
Olen kamppaillut kuoleman painin kera tuskan enkelin. Ma syömeni rinnasta revin ja maahan tallasin. Ah, silmin mustenevin sun povees painoin tikarin ja pakenin yön pimeihin niin kauas kuin ma jaksoin voimin murtuvin.
Nyt ammottava, avoin verihaava mun rintani on. Miks lähteelle laahautuisin? Ma tunnen kohtalon: vaikk' aalloissa Jordanin uisin, ois janoni lieska sammumaton, ah, sammumaton kuin auringon, joka sadevedestä kuiviks juo ojat aavikon!
Käy raju tuskannyyhke kuin puistatus ruumiissain. Maan tomussa ma ryömin nyt rukoillen rakkauttain. Ah, kasvoin kyynelten syömin sun eessäs, armas, haavoissain ma polvillain nyt makaan vain ja kuolen, nimes kuumeisilla huulillain.
VILLIVIINI.
Ruskeata, purppuraa, hiilen hehku kaiken yllä! Huumaukses tunnen kyllä, sydämen se sairaaks saa.
Joka syksy köynnöstyt sydämeni ympärille tummin liekkein, tuhlaat sille hiuduttavat hyväilyt.
Ruskeata, purppuraa, hiilen hehku kaiken yllä! Kerran tules, tiedän kyllä, tuhkaksi mun kuluttaa.