Front matter

Kirj.

Elina Vaara

Porvoossa, Werner Söderström Oy, 1925.

SISÄLLYS:

SATU SYDÄMESTÄ JA AURINGOSTA

Kaukaiset metsät. Satu sydämestä ja auringosta. Mennyt suvi. Lumikkosydän. Järvellä. Hiiden hovi. Syysromanssi. Saaren soittaja.

VILLIVIINI

Karnevaalihuume. Käsky — kielto.. Kuolleet. Judithin tuska. Villiviini.

HILJAISIA AKORDEJA

Puutumus. Hiljainen huone. Akordi. Hiljaisimmat. Hartaus. Keväthämärä.

LAULU KAUKAISESTA RAKKAUDESTA

Blayn prinssi. Trubaduurilaulu. Aavelinna. Suleika. Yö keitaalla. Oi Sulamith, on päivät hämärtyneet. Netkron sadusta.

PUISTOKUJA

Kevät. Kultaiset pallot. Kellastuneesta vihkosta. Katkenneiden pilarien kaupunki. Tähtisumua. Uneksijat. Puistokuja.

SATU SYDÄMESTÄ JA AURINGOSTA.

KAUKAISET METSÄT.

Keskiyöllä ikävään ma havaan, sateen lauluun ikkunani avaan. Sydän valittaa. Siellä sananjalat viherjäiset, sinikellot, punakämmekkäiset vavisten nyt vartoo kuolemaa.

Siellä syksy mustan tulvan lailla hautaa metsät, joissa huolta vailla häipyi suven kuut. Haavanlehdet maahan varisevat, raskasmielisinä huokailevat tuuleen tummat, rakkaat havupuut.

Kuule, sadeyö, kun kuiskaan sulle: katoovaisuudesta voitko mulle laulun virittää, jok' on sinipunainen ja musta, jok' on täynnä murheen huumausta — laulun, jonka voi vain nyyhkyttää!

SATU SYDÄMESTÄ JA AURINGOSTA.

Oli kerran kuninkaantalo, missä yö oli päivinkin. Ei tulvinut koskaan valo sen synkkiin saleihin. Ah, tummat uutimet häilyi siell' edessä ikkunain; mut auringonikävä säilyi yhä sielussa prinsessain.

Pian hämyyn hautakuorin kaks heistä kaipaus vei, mut prinsessa hennoin ja nuorin hän kuolla tahtonut ei. Miten verhojen takaa ehtoin surunsairain kuuntelikaan hän huminaa syreenilehtoin, jotka varisti kukkasiaan!

Kuu venheellään kun sousi yli torninhuippujen, kuva nuorukaisen nousi hänen uniinsa ihmeellinen. Sen silkinkuivaa tukkaa ois nauraen hyväillyt ja tuhannen syreeninkukkaa hänen tielleen kylvänyt…

Ja prinsessa pimeän linnan ei enää viipyä voi: unen kutsu pohjalla rinnan kuin kiihkeä viulu soi. Hän pakeni linnasta salaa kuin pääsky, pesästään joka paisuvin siivin halaa sini-ilmaan värisevään.

Näyn ihanan eessä aivan sydän nuori hurmaantui: laill' yrtteihin peittyvän laivan maa säteiden virrassa ui. Utupilvissä taivahalla lepäs aurinko hehkuen kuin valkeiden vuorten alla ois järvi kultainen.

Ja kun nukahti matkalainen puun himmeän varjoihin, niin untensa nuorukainen hänet herätti suudelmin. Käden prinsessan käteen hän liitti, vei kauas maailmaan, ja hymyä auringon riitti, he kunne kulkivatkaan.

Moni kaupunki kaunis, suuri ilon, loistonsa tarjolle toi. Oli puutarhat kukassa juuri ja suihkulähteet soi! Mut prinsessa päivien mennen pian tunsi sydämessään, ett' uupuu valohon ennen kuin yöhön pimeään.

Yhä prinsessa kulkee, kulkee all' ihanan auringon… Mut illoin, kun silmät hän sulkee, sydän luotaan kaukana on. Nyt raukein siivin se halaa taa tummain uudinten, ja se pimeään linnahan palaa kuin pesäänsä pääskynen.

MENNYT SUVI.

Kuin käsi lämmin, suven muisto mun sydäntäni hyväilee, vaikk' auringoton on jo puisto ja kaikki ilo pakenee, pois ilo pakenee.

Ma lehtimetsäin huminahan taas haaveissani unohdun ja heinään silkinruskeahan, mi peitti kukkulani mun, ah, kukkulani mun.

Ja kaislarannat, vedet tummat on laulelmiksi muuttuneet: ne on niin kaukaiset ja kummat kuin paimenhuilun säveleet, kuin huilun säveleet.

En konsaan lämpöä ma vailla nyt lähde syksyn kylmyyteen, kun vaeltaa sain päivän mailla ja nähdä onnen sydämeen, ah, onnen sydämeen.

LUMIKKO-SYDÄN.

Sun nuoruutesi kuninkaallinen on kristalliseen arkkuun suljettuna, ja parvi kääpiöiden itkee, palvoo sua vuorten yössä vahakynttilöin.

Kuu läpikuultavalle haudalles niin säälivänä kylvää säteitänsä, ja huhuilussa juron huuhkajankin on outo, murheellinen vienous.

Kentiesi löytää lumon-alaisen hän, jonka kyyneleet on kyllin kuumat ja kyllin hartaat vangin lunnahiksi: tuo tulimieli poika kuninkaan.

Mut ehkä valitsee hän toisen tien puutarhojen ja linnain houkuttaissa. Ja silloin arkussas, oi sydän, sydän, sa iankaikkisesti maata saat.

JÄRVELLÄ.

Oi järvi, laineitten koti ja kalain kimmelsuomuisten, ma kuuntelen läikyntääsi ja laulua hyräilen.

On järven pohjalla linna, niin kaunis simpukkalinna, ai! Sen ammoin mahtava Ahti on rakentanut kai.

Mut Ahdin maineikas suku — kuin moni ylhäinen suku muu, joka liian on vanha ja hieno — jo sammuu, rappeutuu.

Vain pieni, kalpea prinssi nyt linnanpuistossa leikkiä lyö, rapukarjoja paimentaapi ja itkee, kun tummuu yö.

Oi järvi, laineitten koti ja kalain kimmelsuomuisten, ma kuuntelen läikyntääsi ja laulua hyräilen.

HIIDEN HOVI.

Vuorivirta kuohuu alla ikkunain, lyövät tornin seinään laineet loiskahtain takana tunturin viiden. Nuku, nuori kukka ripsin kasteisin! Sull' on kultasänky silkkiuutimin linnassa mahtavan hiiden.

Peikko lemmenkade nukkua ei voi; kiilusilmin väijyy, niinkuin vartioi saituri timanttijyvää. Ryöstö-impi huokaa taljavuoteellaan, unohtaa ei saata edes unissaan onnettomuuttansa syvää.

Vuorivirta kuohuu alla ikkunain, lyövät tornin seinään laineet loiskahtain takana tunturin viiden. Nuku, nuori kukka. ripsin kasteisin! Sull' on kultasänky silkkiuutimin linnassa mahtavan hiiden.

SYYSROMANSSI.

Sinimustia astereita syksyn tummuvat päivät on. Sinimustia astereita kasvoi puistossa kartanon.

Pieni kreivitär unelmoiden niitä poimi, ne murheen toi. Alla vanhojen vaahteroiden vielä nyyhkytys illoin soi.

Pieni kreivitär kuninkaalle antoi lempensä ainoan. Vieras juhlittu kaukomaalle läks, ei kuulunut palaavan.

Läpi sydämes kävi miekka, pieni kreivitär, tiennyt et: luvuttomat kuin rannan hiekka kuninkaiden on rakkaudet!

Sinimustia astereita syksyn tummuvat päivät on. Sinimustia astereita kasvoi puistossa kartanon.

SAAREN SOITTAJA.

Kun vetten sini vaaleana väikkyi, kun kukat pihlajan ja syreenin tän saaren hautas lumeen tuoksuvaiseen, ma tänne silloin matkasin.

Nyt täällä viipynyt oon liian kauan. Mun viuluni on mykäks vaiennut. Siks poveen pusertunut tuska, hurma on järkeni mun sokaissut.

Kuin syksyn liekehtivä koivu tuolla veen miilunmustaan syliin kumartuu, niin hullu rakkaus ja synkkä murhe mun sydämessäin sekaantuu.

Ja halveksivat katseet kylätieltä mua peikkoin lailla seuraa uniin yön. Mut vannon, että kerran vielä soitan tai viulun sirpaleiksi lyön!

— — —

Nyt kielet viritän, nyt kostan teille. Ja tää on kosto halvan soittajan: te mielet ynseät, kuin lapset pahat ma teidät soinnuin taivutan.

Ma sallin tähtein sataa ylitsenne kuin sädehtiväin tuliperhosten. Ma kutsun ihastuksen huulillenne ja sytän kaipuin sydämen.

Sa tyttö kaunis, kylmyytesi hautaan ma sävelien villiruusuihin! Jääkirkkaat silmäs pysähtyvät minuun ja hämärtyvät kyynelin.

Mun viuluni, ah, itkee, nauraa, kuohuu, kun outo, kuuma onni siinä soi. — Mut riemusta käy raskahaksi pääni. En viipyä ma enää voi.

Ma syöksyn venhevalkamahan: vihdoin pois olen vapaa täältä lähtemään. Jää hyvästi, oi haavojeni saari! Nyt viime kerran sinut nään.