LAULU KAUKAISESTA RAKKAUDESTA.

BLAYAN PRINSSI.

Moni donna kaunis ja nuori ois mulle tuhlannut viehkeyttään, mut en haaveen taivaita nähnyt ma heidän silmissään.

Vain laulu kaukaisen lemmen soi sydämessäni päivin, öin. On alla vieraiden tähtein hän, jota ikävöin.

Hänen valkea kaupunkinsa kuin lintu kylpee vaahdossa veen. Näen rannalla huojuvat palmut ja linnan torneineen.

Hän pylväiden varjossa kulkee, ja huntunsa hiljaa häilyvät. Sinitummat silmät on hällä, kädet hienot, lempeät.

Miten aamuni tuoksuvatkaan, miten iltani hiutuvat hurmioon! Hänen sielullensa ma haastan, sen värinän kuullut oon. —

Yli Välimeren siintojen kerta ui laivani Tripoliin valkamaan, ja ma uskollisuuteni palkan hänen huuliltansa saan.

TRUBADUURILAULU.

Donna, kirsikankukkien aikaan olivat tunteenne lempeämmät. Alta vihreän samettihilkan ruskeat silmänne hymyilivät.

Valkeiden kirsikankukkien aikaan lähditte lehtohon käyskelemään aivan ilman aikojanne, seurana neittä ei yhtäkään.

Valkeiden kirsikankukkien aikaan heititte silkinkirjailutyön. Syyttä suotta kynttilä paloi ikkunassanne halki yön.

Valkeiden kirsikankukkien aikaan suostuitte laulajan suuteloon. Nytpä ilkutte neitoinenne. Kuinka ansainnut sen oon?

Donna, kirsikankukkien aikaan olivat tunteenne lempeämmät. Alta vihreän samettihilkan ruskeat silmänne hymyilivät.

AAVELINNA.

Ritari se nuori harpunsoiton kuuli syksy-yössä kulkeissaan, huomas jyrkänteellä linnan loiton, lähti sitä kohden ratsullaan. Tuohustulet paloi ikkunoissa, valoi synkkään pimeyteen loistettaan.

Kiiti halki metsän kammottavan ritari ja takaa piilipuun näki vallihaudan ammottavan kuni kuilun paistehessa kuun. Nostosilta vaipui vingahtaen, haipui portin kumu tuulen voihkailuun.

Vartijoita etsein harhailivat miehen silmät — turhaan kuitenkin. Ovet itsellänsä aukenivat autioihin holvisaleihin. Jälleen soitto kumma kuului, laulu tumma johti askeleita ritarin.

»Sieluni mun valittuaan vuottain liekin lailla kesken myrskysään lepattanut on, sen tuloon luottain tuijottanut yöhön pimeään. Niinkuin pilvet tuolla, vuodet kiitää — kuolla orpo kaipuu ei voi ikänään.»

Hämärästä salin sisimmäisen löysi ritari nyt laulajan, neidon nuoren, kultakutripäisen, ihanan, mut oudon valkean. Soi kuin huokausta harppu — lukki musta punoi verkkoaan sen laitahan.

»Vieras olet mulle, armas impi. Sinut sentään sydämeni mun tuntee: olet muita kaunihimpi, ääni, kasvot sull' on kaihotun. Lempeni ma annan kodiksesi, kannan täältä kauhun kammioista sun»

»Liian myöhään saavut, noutajani. Kuule sana julma kohtalon: ruusut, jotka hehkuu hiuksillani, kukkia jo ovat kalmiston. Kolkko, ah, on hauta, kylmä kirstun lauta! Mutta rauha mulla vihdoin on»

Haamu vaikeni ja usvaan haihtui. Muurit harmaat linnan äskeisen jylhään kivirauniohon vaihtui hiljaa, kumeasti jyristen. — Kuu vain yössä paloi, hohdettansa valoi yli miehen vanhan, murheisen.

SULEIKA.

I

Minä talomme katolta kerran sun ohitse kulkevan näin, ja niinkuin erämaan palmupuu sa olit silmissäin. Tosin kertoivat köyhyydestä sun ryysyiset vaattehes, mut kuitenkin korkein haaveeni ois olla arvoises.

Sillä mustien silmäisi liekki oli ylpeä, ylhäinen. Ah, tuhkaksi palaa tahtoisin ma tulessa liekin sen! En muuta autuutta tunne, kuin että sinut nään: jos ohi talon taas et käy, ma kuolen ikävään!

II

Joka ilta sun askeleesi mun luokseni johtavat ja raoista ristikkoportin sataa kuumat suudelmat. Mikä onni: on kolkassa muurin tuo tuuhea öljypuu. Sen ryhmyiset oksat suojellen yli päittemme kaareutuu.

Kas, tähtivalo kirkas läpi lehvien lankeaa! Sen taakse tummat kasvonsa yötaivas hunnuttaa. Sano, tyttöä lempiä voitko, jok' on huntunsa poistanut? Joka yö minä nyyhkytän vuoteellain, kun oot mua suudellut.

III

Minä riemusta väristen varron sitä päivää, mi valjetessaan sinut vieraaksi isäni huoneeseen tuo tytärtä anelemaan! Sinä viet minut matalaan majaan. On puutarha ympäri sen. Minä puutarhurin vaimo olen nuori, onnellinen.

Käyn aamuin kaivolla kantain saviruukkua päällä pään. Ma jauhan, leivon, askaroin ain' iltapimeään. Kukat, hedelmät, joilla ei vertaa, sinä vaalit ja korjailet. Yön tullen käymme nukkumaan kuin pesässä kyyhkyset.

IV

Oi, miksi halvan neidon näin petit, mahtavin? Et köyhä armaani ollutkaan, josta lauloin, haaveksin! Oot rikas, kultaa sulla on täynnä kammiot ja kallein helmin kivetyt sun linnasi permannot.

Tuhat vaimoa haaremissas on kaunista, kiemailevaa. Mua kaipaat hetken leluksi vain, millä ikävääs haihduttaa. Mut vaikka parvessa neitoin olen halvin, mitättömin, on puhdas lempeni liian kallis kaliifin linnaankin!

V

Minä koraanin lausetta silkkiin nyt kirjailen viheriään. Voi häntä, ken enää armastaan ei kohtaa eläissään! Sen poskilta punaiset valmut pian haaltuu, varisee, pois hiusten kimmel katoaa, säde silmäin himmenee.

Yks ajatus mieltäni vainoo, en rauhaa siltä saa: hänen omansa olla voisin nyt, hänen luonansa asustaa. Oi Allah, ankarasti et takana kuoleman mua tuominne, jos rintahain ma tikarin painallan!

YÖ KEITAALLA.

Kaivolta hiljaa kamelin kellot soivat. Punaisin liekein leimuaa nuotion palo. Jalkaisi juuressa uskollisna ma valvon, telttas on minulle armahin asuintalo. Kaivolta hiljaa kamelin kellot soivat.

Muistatko kangastuksen kaupunkia? Kuin sen korkeat minareetit hohti, hartain kaipuin kohoten taivahalle, niin minun sieluni halaa sinua kohti. Muistatko kangastuksen kaupunkia?

Laulaa palmujen latvoissa tuulen humu. Kylmä on yö, mutta poveni polttavan kuuma. Hengitä oliivintummilta kasvoiltani suloisimpain yrttien tuoksu ja huuma! Laulaa palmujen latvoissa tuulen humu.

OI SULAMITH, ON PÄIVÄT HÄMÄRTÄYNEET.

Oi Sulamith, on päivät hämärtäyneet ja tippuu kypressien kyyneleet. Sun liljas sateen alla väsyneihin ja kylmiin unelmiin on vaipuneet. Oi Sulamith, on päivät hämärtäyneet.

Ja jalkas, yli kukkuloiden käyneet, on niinkuin metsälinnut uupuneet. Ei kuninkaasi marmor'altahilla oo kyyhkyt valkeammat kylpeneet kuin jalkas, yli kukkuloiden käyneet.

Sa katsot kammiosi ikkunasta: Siell' ohi kantotuoli Salomon nyt mustain orjain olkapäillä keinuu, ja verhot purppuraiset alhaall' on. Sa katsot kammiosi ikkunasta.

Mut illan varjoin langetessa vasta sa päästät ikäväsi valloilleen, ja jähmettynyt sydämesi puhkee nyt itkuun lämpimään ja hiljaiseen, ah, illan varjoin langetessa vasta.

NETKRON SADUSTA.

Netkron laulu.

Ma kylven aamun noustessa Niilin rannalla, kun taivas sinihehkuvana palaa. Soi pääni yllä palmujen raikas humina, ja vesiheinä polviani halaa.

Mun ruumiini on nuori ja ruusuntuoksuva, sen syleilyynsä sulkee vilpas Niili. Ma lootuskukan lailla keinun virran laineilla, mut poskeni on polttavat kuin hiili.

Ma lootuskukan lailla keinun virran laineilla, ja tyttö valkein kaupungissa lienen, mut poskeni on punaiset, ah, pelon hurmasta: on kotka vienyt sandaalini pienen!

Pyhä lintu.

Ja kedolla juur' oikeutta jakaa ruhtinas, kun huutoon puhkee tuhatpäinen kansa: sen yllä kaartaa korppikotka, ilman valtias, ja kohu kuuluu siiveniskuistansa!

Kuin tervehtien pudottaa se pienen sandaalin nyt maahan mahtavimman jalkain juureen, ja taivaan sineen kohoo jälleen komein kaarroksin! Jää kansa kaikki ihmetykseen suureen.

Mut papit viisaat selittää: »Oi poika Auringon, tää ennusmerkki onnea on tuova! Näin pyhä lintu valinnut lie sulle puolison. Oot hänen kanssaan kulta-ajan luova.»

»Ape rek!»

Tää mistä torven toitotus ja rumpuin pauhu tuo ja huudot, jotka valtatiellä kajaa? Käy Farao nyt viininmyöjän, muukalaisen luo. Hän majan eteen vaunuillansa ajaa.

On kautta pyramiidein maan hän neittä etsinyt, ken sandaalin vois tuta omaksensa. Oi Netkro, synnyinhetkelläs on tähti hymyillyt: sun ruhtinas nyt nostaa rinnallensa!

Oi Netkro, laske viiniruukku kädestäsi pois, mi liian kaunis halpaan ompi työhön. Hän vaunuissaan sua odottaa, ei viipyvän sun sois Vain kiinnä kukka tummain hiustes yöhön!