PUISTOKUJA.
Reading edition
KEVÄT.
Oi kevät, liian paljon valoa sa kylvit yli köyhän maailmani ja sädeverkoin kimaltelevin sa häikäisit ja kiedoit katsettani.
Sun kuuma ihanuutesi on tuleen sytyttänyt olentoni. Nyt kevät sielussani on, mun polttaa oma julma aurinkoni!
KULTAISET PALLOT.
Oi ystäväni, kentälle jo käy! On aamu, pilvenhattaraa ei näy. Kuin mahla nuoruus kuohuu suonissamme. On kevät villi tuoksu, joka huumaa, ja sydän pursuu kaipausta kuumaa. Se veripunaisena kukkii poskillamme.
Lyö maila, pallot kilvan kiitävät ja sinitaivaan lakeen liitävät. Ah, kuinka hiekka säihkyy silmissämme! Ja päivät, jotka vierimistään vierii, kuin kultapallot ajan verkkoon kierii. On huima, aurinkoinen leikki elämämme!
KELLASTUNEESTA VIHKOSTA.
Tähti.
Konsa palaa kotiin yön ihanaisin tähti? Iäisyys jo mennyt on, siitä kun se lähti.
— Oi, en ehdi milloinkaan loppuun taivaltani. Kauneuden kaipaus mull' on povessani!
Tähtikruunu:
Laps iltataivaan tähtihin kun silmin katsoi sinisin, tämä kuului kuiskaus huuliltaan: »Oi, tähtikruunun kuinka saan?»
Ohi tuskan tuliterien, ilon, lemmen kultamerien kun kuljet rauhan kaupunkiin, siell' astut seetritemppeliin,
viet unelmistas armaimmat ja uhrin niistä rakennat! Niin vasta, kaikki kadottain, saat tähtösiä sadoittain.
KATKENNEIDEN PILARIEN KAUPUNKI.
Me vuorilaaksoon rakensimme kauniin kaupungin. Se hurmas silmää pylvästöin ja puistoin kukkivin.
Se kohos säihkyin ihanuutta ilmaan siniseen. Se oli sydäntemme usko onneen, valkeuteen.
Mut kerran outo vavistus sai järkkymähän maan, ja pilarimme korkeat ne sortui sijoiltaan.
Oi kaupunki, oi kaupunki, oi aarre nuoruuden! Nyt muratti ja sammal verhoo raunioita sen.
TÄHTISUMUA.
Lasna Totuus niinkuin tulisäen heitti sydämeeni hohdettaan. Nytpä tuhat totuutta ma näen: taajan tähtisumun yllä maan.
Huntuaan yön hämähäkki kutoo yli avaruutten himmeäin. Tähti tähden jälkeen lentää, putoo. Kaikk' on samanlaiset silmissäin!
UNEKSIJAT.
Suur Uneksija parhain kun hylkäs tämän maan, niin meidät suossa harhain hän jätti tarpomaan.
Niin vaikea nyt vuottaa on suurta hetkeään ja valtakuntaan luottaa, ah, näkymättömään.
Siks moni eri teitä on kulkenut jo pois ja pilkannutkin meitä, kuin verivieras ois.
Mut luopioiden luku vaikk' yhä kasvaa vain, niin suuri myöskin suku on meidän, uskovain.
Ei epäilyksen peikot voi meitä käännyttää: jos voimamme on heikot ja murhe näännyttää,
me suojaan vaellamme taas katakombien, ja yössä soihtuinamme on liekit laulujen.
PUISTOKUJA.
Näin usein tuntuu: on kohtalomme kuin pitkä, varjoisa puistotie. Me sitä käymme, ja loputonten se hämäryyksien halki vie.
Ah, joskus kaartuvat lehtiholvit niin vihannoivina yllä pään, ja kevätkiurujen laulu villi siell' yhtyy lähteiden helinään.
Ja joskus keltaiset lehdet lentävät lailla liekkien nääntyväin. Käy kylmä, viiltävä koillistuuli ja pilvet painuvat maata päin.
Mut uupumatta vain eespäin rientää on yhä kaipaus kulkijan, siks kunnes Kuoleman lintu laulaa ja kuultaa kartano Kuoleman.
Yön yhden siellä me levähdämme, pois aamun tullen jo matka on. Ei unen ikuisen kammioihin voi jäädä henkemme rauhaton.
Oi ystäväni, on kohtalomme kuin pitkä, varjoisa puistotie. Me sitä käymme, ja loputonten se hämäryyksien halki vie.