HILJAISIA AKORDEJA
Reading edition
PUUTUMUS.
Valkea pumpuliköynnös välissä ikkunaruutuin. Kaksi kättä pöydän verkaa vasten puutuin.
Harmaita sauhulintuja suhisee vaiheilla taivaan. Kaksi valjua kättä, vihityt huoleen ja vaivaan.
Mustaa liejua kadulla vettä valuvalla. Ihmisen kädet vihreän varjostimen alla.
HILJAINEN HUONE.
Valko-ompeleiset uutimet unteloina nuokkuu renkaissaan. Vihreätä, hämynpehmeätä iltalamppu heittää valoaan.
Kuva kehyksessään hymyilee. Hellät, uskolliset silmät nään. Uutimineen kellokukan sineen huone hukkuu udunhimmeään.
Kerran ilma alakuloinen tulvi tuoksuin aavistuttavin. Punaisena valmunkukkasena hehkui lampun silkkivarjostin.
Hiilen lailla hiipui, luhistui sydän polttavine haaveineen. Valkeata, vilunraukeata lamppu kylvää härmää huoneeseen.
AKORDI.
Sinä, sinä olet viileys, tuoksu ja valo. Sinuun, sinuun tuskainen tuleni sammuu.
Hengitän sua kuin sairas vuoriston ilmaa. Silmin sinua juon kuin merta ja aurinkoa —!
Sinä, sinä olet onni ja sieluni rauha. Sinussa, sinussa elän, liikun ja olen.
HILJAISIMMAT.
Me, jotka olemme maailmassa hiljaisimmat ja köyhimmät, emme pelkää Kuolemaa.
Sillä me seisomme joka hetki niin lähellä Kuolemaa, että me kuulemme sen hengityksen huo'unnan. Eikä se herätä meissä kauhua.
Kun suljemme vihdoin väsyneet silmämme iankaikkisuneen, tarttuu se lempeästi jalokivin koristamattomaan käteemme ja johdattaa meidät suuriin, hämäriin pylvässaleihin, missä tummain hyasinttien tuoksu leijailee ilmassa kuin suitsutus.
HARTAUS.
Oi metsä, metsä, huminasi on niinkuin kaukaisen rannan pehmeä kuohu, johon venheeni vaahtoaalloista ajautuu. Oi metsä, hiljaisuutesi on pilvikorkea, sinisenhimmeä vuori, min sammalta haavainen jalkani astua saa.
Oi metsä, metsä, tuoksusi kuin pyhä sauhu mäntyjen yllä keinuu ja lailla suurten lintujen kasvoillani sun havuntummat varjosi leyhyvät. Oi kuule huokaukseni, oi tajua sieluni äänetön, janoova hartaus: oi anna mulle ruskea rauhasi ja vihreä viileytesi!
KEVÄTHÄMÄRÄ.
Ui sateen henki yllä kaupungin, ja lyhdyt kuni silmät hunnun takaa niin salamyhkäisinä hehkuvat.
Ja puussa laulaa näkymätön lintu. On arka mutta kiihkeä sen ääni kuin ensimmäinen, värähtävä nuoruus.
Ja maailmani kesken ihmisten on aavistavan hiljainen ja yksinäinen. Mun hyvä on: se nöyrä onni, jota pyysin, nyt kypsyy salaa sydämessäni.
Ui sateen henki yllä kaupungin.