VI.

Schillerin laulu kellosta.[7]

Vivos voco. Mortuos plango. Fulgura frango.

Maahan vankkaan vahvistettu Kaava seisoo kuopassa, Valu on kellon valmistettu. Työhön, poiat, joutukaa! Hien otsalta Täytyy tippua. Työmme meillen arvon tuopi, Siunauksen Herra suopi.

Kuin alamme nyt oiva työtä, Täss' oiv' on sanat paikallaan; Kuin kelpo lause työss' on myötä, Niin juoksee työmme helpompaan. Siis tässä tarkoin tutkikamme, Min heikko voima aikaan saa, Ja sitä miestä moittikamme, Ken työnsä suotta alottaa. Se onkin lahja ihmisellä Ett' ensin miettii mielessään Ja mittaa järjen mittehellä, Mink' aikoo tehdä työllähän.

Tuokaa puuta, kuusipuuta, Kuivaa, jota liekki sois! Lähemmäksi haudan suuta! Että helteen horniin lois. Vask' jo pehmeni. Tuokaa tinaki! Että syntyis kellon aine Sitkeä ja kaikuvainen.

Se, jonka taito maassa alla Nyt valkealla valmistaa, Se kirkon yllä korkealla On meitä kiittäin kaikuva; Se polvien vast' ilmauvaisten Käy monta korvaa koskemaan, Käy huolta soimaan huolivaisten. Ja hurskaat templiin huutamaan. Ja maassa täällä ihmisparkaa Jos mitkä vaiheet saavuttaa, Sen laidasta siell' ääni karkaa Ja kansalle ne ilmoittaa.

Valkoisia vaskestamme Kuplia jo kumpuaa, Lipeällä ainettamme On nyt aika luikentaa. Puhdas vaahdostaan Myös se olkahan, Että soinnon selvän antais, Sekä kaiun kauas kantais.

Sill' riemuisella soitollansa Se lapsikultaa tervehtää, Jok' alkaa maalla matkoansa, Leväten unta lempeää; Tään osat matkan kohtalossa On vielä onnen kainalossa; Nyt äitinrinnan hellä lempi On heikon armas aamuhempi — Vaan vuodet joutuin vierähtää. Ja viskaten pois tyttöin vauvan Jo poika syöksee maailmaan, Ja lähtee kanssa matkasauvan Nyt maata, merta tuntemaan. — Hän taas kuin synnyinmaansa kohtaa, Niin niinkuin tähti taivahan Siell' impi ruusuposkin hohtaa Ujoinen hälle vastahan. Niin toivo, tuska vaihetellen Nyt hällä mieltä ahdistaa, Ja yksinänsä käyskennellen Hän kyyneleitä vuodattaa. Ja milloin neittä seuraellen Hän hältä silmänluonnin saa, Niin silloin mieli leimahdellen Jo kohta aaltoo onnea. Oi armaita ja autuaita Ens'-lemmen kulta-aikoja, Kuin silm' ei nää kuin taivaanmaita, Ja sydän juo vaan hekkumaa; Oi, jospa aina kestää taitais, Ens'-lempi, armas riemuaikais!

Kas, kuin piippu ruskettuvi! Pistän puikon taikinaan, Jos se siitä lasittuvi, Saamme käydä valamaan. Poiat, koetelkaa Valinainetta, Tokko hauras norjan kanssa Ottaa yhteen puuttuansa.

Sill' missä vahva vienoon ryhtyy, Miss' ankaruus ja lempeys yhtyy, Niin siinä syntyy sointoisuus. Siis tutkikaan, ken liittoon lähtee, Jos taltuu luonto luontoon yhteen, Niin ett'ei tulis katumus. Hempeä on morsiamella Päässä kukkaseppele, Koska kellon soimisella Häntä viedään vihkille. Vaan tää elonjuhla päättää Ilon kukka-aianki, Lakki ynnä huntu säätää Neidon nuoren vaimoksi. Kuin himo on pois, On rakkaus jäävä; Ja kukkanen on Nyt heelmän tuova. Ja mies elämään Nyt vieraasen lähtee, Hän liikkuu ja hankkii, Ja liehuu ja riehuu, Hän riistää ja raastaa, Hän uhkaa ja puhkaa, Kuin onnea etsii. Näin kasvavi lahjoja, karttuen hiljaa, Ja aitat ne täytyvät runsasta viljaa, Niin perhe karttuu kuin kartano myös; Tuo kelpo vaimo Ja lapsien äiti Siell' toimella holhoo Ja lemmellänsä Hän perhettänsä; Ja tyttöjä neuvoo Ja poikia ohjaa, Ja päivällä, yöllä Hän aina on työllä, Ja voittoa vaan Hän järjellä saa, Ja paisuvin aartehin täyttävi aitan, Ja hyrräten rukkia kehrätä taitaa, Ja arkkunsa ahtavi välkkyävää Hän villaa ja kangasta kiiltelevää, Ja hyödylle kiillon ja kirkkauden lainaa, Ja liikkuu aina.

Isä kartanoportaaltaan Ilomielellä ympäri katsoo Sekä laskevi onneaan, Nähden niityt ja notkuvat pellot, Kuullen kaukoa karjansa kellot, Nähden aittoja, lakkoja monta, Täynnä viljoa laskematonta, Kerskuen naurahtaa: Vahva kuin vankka maa On minun onneni, Huoneeni, voimani! Vaan ei liioin kiittämistä Ole onnen kestämistä; Pian rientää vahinko.

Nyt on valmis ainehemme, Valamaan jo käydä saa, Nyt kuin torven aukasemme, Herran puoleen huoatkaa: Kaitse huonetta! Tappi auaiskaa! Savuten ja kuumin lainein Hyökää kaavaan kellonaine.

Kuink' arvoinen on valkea, Jok' ihmisen on vallassa! Hänt' aina töissään, taidoissaan Täm' auttaa lahja taivahan. Vaan hirmuinen on valkea, Kuin kahleistansa karkoaa, Ja entisille juonilleen Kun joutuu luonnon neitonen. Päästyänsä valloillensa Katuloissa kaidoissa, Lyö se kaikki leimujensa Vimmatulla voimalla. Sillä työtä ihmiskätten Luonnon voimat vainoovatten. Pilvi antaa Sateen, kasteen, Maalle nesteen, Pilvest' ukko myös Nuolen lyö. Kuulkaa, vaikk'ei tulta näy, Kellot käy! Taivaskin Ruskottavi: Päivän rant' ei hohda niin! Kansa kiljuu: Auki tie! Vettä vie! Tuli patsain läikkyy, liekkuu, Paikoin viihtyy, toisin kiihtyy. Piiput horjuu, hirret jyskää, Maahan sortuin pylväät ryskää, Pylväät ryskää, räystäät särkyy, Äitit tyskää, lapset parkuu, Karja vinkuu, Hyppii, sinkuu: Kaikki liehuu, laahaa, liikkuu, Kantamusten alla kiikkuu, Kätten kautta kiitävillä Ämpärillä Vettä saadaan ruiskun juoda, Kaarin korkein liekkiin luoda. Ulvoin joutuu myrsky siihen Tulen voimaa auttamaan, Liekki lentää aittahan, Tarttuu siellä kuiviin orsiin, Seinähirsiin, paksuin parsiin, Kiitää, telmää sillä pohdin, Että luulis vievän maan Vakavilta juuriltaan, Töytää taivaankantta kohdin, Vallatoin. Toivotoinn' Ihminen ei luonnon kanssa Tohdi koettaa voimiansa, Paeten hän ahkeran Näkee työnsä hukkuvan.

Tyhjät on Jääneet seinät, Ikkunoista tyhjät reiät, Joista tuulet kaikki käyvät; Suoraan aivan Pilkistävät pilvet taivaan Huoneesen.

Ihminen tuo Hukkuneellen Onnellehen Silmän kerran vielä luo — Sitt' tyyneest' ottaa matkasauvan: Muu kaikk' on mennyt, mennä saa, Vaan kalliint' ei tok' liekki tiennyt, Ei lapsia, ei vaimoo vienyt, On perhe kaikki tallella.

Siell' on vask' nyt valmis maassa, Muottihinsa mahtunut; Tokkohan se lähtee maasta, Onko työmme palkinnut? Valu ehk'ei luontunut? Tai lie muotti haljennut? Monta kertaa toivostamme Kovan onnen ottaa saamme.

Tääll' ihmislapsi mustan mullan Maapeittoon uskoo töitähän, Maamieskin kylvää kylvöään, Ja toivoo siitä viljakullan, Kuin aika joutuu, niittävään. Myös tiedämm' itse joutuvamme Me kaikki mustaan peittoon maan, Vaan nousevamme arkuistamme Ijäiseen riemuun taivahan.

Kirkon päältä Verkalleen Kaikuu kellot Hautaisten. Surukelloin ääni saattaa siellä Matkamiestä viimeisellä tiellä.

Puolisoa, sen uskollisen, Ah, sen hellän lasten äitin On nyt Tuoni temmannunna, Omiltansa ottanunna, Mieheltä ja lapsiltai, Joita hälle monta sai, Joita itse kasvatti, Hellästi myös hoiteli. Valo on nyt perheen, huoneen Ijäksensä sammunut, Kuin on perheen äiti Tuoneen Majansa nyt muuttanut: Hänen kaipaa huoliansa Lapsiparvi äititön, Siassansa, toimissansa Liikkuu vieras lemmetön.

Kunne kello jäähtynevi, Työ nyt raskas seisokoon, Niinkuin lintu laulelevi, Kukin jouten olkohon. Koska kirkkahat Tähdet tuikkavat Ja kuin iltakellot soivat, Irti työst' on miehet oivat.

Askelilla ahkerilla Metsämiesi kiirehtivi Kodon kullan lämpimille. Kotiin käyvät määkyin lampaat, Paksurintaa, Puhdaskarvaa nautakarjaa Ammuin astuu Navetoihin pitkä sarja; Kulkee myös Lyhdekuorma, Lyhtehill' on Kirjavainen Kiehkurainen Kukkia; Nuoret niittomiehet käyvät Tanssimaan. Tiet ja raitit raukenevat; Tulen reiman ympärille Talon rahvas tunkeuvat. Portit hiljan sulkeuvat. Vaippa tumma Vaipuu maalle; Vaan ei rauhanmiestä kumma Haahmo yön Hämäräinen hämmästytä: Lain voima poistaa pahatyön.

Laki kallis, viljavainen, Luojan luoma taivahainen, Side yksi ylhäisille, Hyville ja halvimmille; Kansakunnat liität, laitat, Vallattoman mielen taitat; Villit ihmistöille ohjaat, Siveyden vallan pohjaat, Itsekkään myös valjun saatat Muistamahan isänmaataan!

Kaikki, toivoin työstä riistan, Auttaat toinen toisiaan, Koetella kilvan, kiistan Saavat kaikki voimiaan. Isäntä ja palvelija Vapaudessa suojan saa, Kaikilla on varma sija Vastustella sortajaa. Työ on miehen kunnia, Viljan vaivannähnyt saa; Ruhtinaalle arvo antakaa, Arvo meille työmme vaivasta.

Rakas rauha, Sulo sopu, Olkaa, olkaa Tässä meidän maassakin! Älköön päivä moinen tulko, Jolloin sodan julmat joukot Tätä maata raatelevat, Jolloin taivas, Jonka hellä illan rusko Kaunistaa, Kylien ja kaupunkien Palostakin heijastaa!

Särkekää nyt kellon kuori, Tarpeens' on se täyttänyt, Että silmää miellyttäisi Kalu siinä syntynyt. Vasaralla kolhikaa, Kunne kuori halkiaa. Kuinka kello ilmoin saadaan, Ell'ei rikota sen kaavaa!

Työn taitaa irti kuorestansa Vaan mestar' itse irtauttaa; Oi surkeutta, jos virtanansa Tulikuuma vaski vallan saa! Se seinät vahvat maahan lyöpi, Ja kiehuin, paukkuin virtoaa, Ja ahnain nieluin kaikki syöpi. Tult', onnettuutta oksentaa. Kuin raaka voim' on vallan saanut, Niin järjestys on varsin laannut, Kuin tyhmä kansa ohjiin käy, Niin siin' ei järjen tointa näy.

Voi maata, jossa hiljallensa On kertynyt paloainetta, Ja kansa katkoin kahlehensa Se itse ottaa oikeutta! Pahanki kellon lieriin tarttuu, Se vaikk' ois soipa sopua, Ja pauhu paisuu, kansa karttuu. Ja kello ulvoo kapinaa!

Vapaus, veljeys! ääni raikuu; Nyt rauhanmies käy miekkahan. Ja torit täytyy, kadut kaikuu, Ja ryöstää, tappaa aljetaan; Ja ilvehillä hirmuisilla Myös vaimot leikkiä nyt lyö, Ja raatelijan hampahilla He vastustajan syömen syö. Ja Herran pelko aivan taukoo, Myös säätyisyys on voimaton, Ja konna kahlehensa laukoo, Ja kaikki hurjuus irti on. Julm' ompi kyllä sutten vimma, Terävä hammas leijonan, Vaan hirmuisimpa hirmuisimman On ihmispeto vimmassaan. Voi niitä, jotka sokeille Tuon taivaansoihdun antavat! He sill' ei nää, vaan kaupungille Ja maille palon kantavat.

Kiitos, luoja lempeäinen! Niinkuin taivon kuu Kello kirkas, välkkyväinen Kuorestansa paljastuu, Aina kannasta Asti laitahan Tekijätä kiittää kirjat, Laidan lehdet, lehvät, marjat.

Tänne, tänne Työmiehet kaikki! vihkikämme Ja uusi kello ristikämme, Concordia sillä nimi on, Se sopua vaan aina soikoon Ja mielet yhteen saattaa voikoon!

Se olkoon sillä aina työ, Nyt mestari sen siksi lyö. Maast' ylhäällä se riippukohon Kumussa sini-taivahan, Ja ukon kanssa kaikukohon Se läsnä tähtimaailman; Se sieltä ääni ihmisille, Kut maassa täällä matavat, Ja oppi olkoon syntisille, Ett' luojoansa muistavat. Tuo vakaisia virkkakohon Ja pyhiä sen vaskisuu, Ja hetket lyöden lausukohon Kuink' armon aika karkoittuu. Se vaiheist' onnen vankukohon, Vaikk' itse ompi tunnoton, Ja kumeasti kaikukohon Maanmatkaajitten kohtaloon. Ja niinkuin ääni, korvaan käynyt, Jo kohta hiljenevi taas, Se neuvokoon: kuin pysyväistä Ei ole luotu maailmaan.

Nuorin vahvoin nostakatte Kellomme nyt kuopastaan, Äänten maahan auttakatte, Ylös taivaan ilmahan. Nosta, nostakaa! Jo se kohoaa! Riemun kaupungille kantaa, Rauhast' ensi äänen antaa.