V.

Koskenlaskijan morsiamet.

"El', armas Annani, vaalene, Jos Pyörtäjäkoski pauhaa; Sen voimaa en tosin vallitse, Ei löydä se koskaan rauhaa, Mut kellä sen kalliot tiedoss' on. Niin sille se nöyr' on ja voimaton."

Näin virkkoi Vilhelmi Annalleen Ja itsekin purteen astuu, Ja päästi purtensa valloilleen, Sen koskessa laidat kastuu, Ja Pyörtäjän luontoa katsomaan Nyt Vilhelmi vei tätä morsiantaan.

"Voi, kuinka kirkas on illan kuu Ja välkkyvä virran kalvo! Ei linnut liiku, ei oks', ei puu, Ei muut kuni tähdet valvo; Voi, kuinka nyt kuolema kaunis ois, Kuin kultansa kanssa nyt kuolla vois!"

Näin Anna äänteli hiljalleen, Sen silmähän kyynel entää; Mut koski kiihtyvi eellehen, Sen voimassa venhe lentää; Vaan Vilho on oppinut laskemaan, Tää kulku se on hänen riemujaan.

Jo laski poikana purressaan Hän Lyyjoen kaikki kosket, Useinpa Pyörtäjä kuohuillaan Se kasteli hältä posket; Ei paatoa löytynyt yhtäkään, Jot' ei olis tottunut välttämään.

Mut kosken kuumassa kuohussa, Juur' jossa sen juoksu suorin, On, päällä vaahtinen vaippansa, Yks' Ahtolan neito nuorin; Se Vellamon karjoja paimentaa. Ja koskien kuohua katsastaa.

Sydän on Vellamon neidollai Sen vaahtisen vaipan alla, Ja lemmen liekki se aallossa! Voi syttyä niinkuin maalla: Ja Vilhoa neitonen Vellamon Se katsellut kauan ja liioin on.

Ja tuostapa neitosen rintahan On syttynyt outo mieli, Povensa kuulevi huokaavan, Mut kertoa voi ei kieli; Hän kuohujen keskehen istuksen, Siin' ainakin Vilhoa vuotellen.

Niin Vilhon venhe nyt kiiruhtaa Kuin Pohjolan vankin myrsky, Se kons' on aaltojen harjalla, Kons' yltäki käypi hyrsky; Mut itse perässä hän pelvott' on, Vaan Annasen poski on ruusuton.

Ilolla Vellamon neitonen Sen vastahan uida täyttää: "Se Vilho tuo on! Mut toinen ken, Jok' immeltä silmään' näyttää? — Voi, voi, mua, Vellamon neitonen, Sill' ompi jo kultana ihminen!"

Jo päättää Vellamon neitonen Nyt toivonsa turhan kostaa, Ja kosken pohjasta paatosen Hän äkkiä pintaan nostaa, Johon vene Vilhelmin loukahtaa, Ja hän kera kultansa kuolon saa.

Vaan suussa Pyörtäjän vieläkin On Vellamonneidonpaasi, Se paasi, jolla hän Vilhelmin Veneen sekä onnen kaasi; Mut neitosen itsensä kerrotaan Meressä murehtivan rakkauttaan.

Lähteelle kadussa.

Ken kehno luonnon tyttö Sun paikkahan pahaan Kuljetti kaupunkihin Kadusta juoksemaan? Olos' on aivan outo Ja ratki riemuton, Kuin läikkys, lähdeparka, Luvatoin täällä on.

Kadull' on katsojansa Ja tarkat korjaajat, Kivillä peittämällä Sun nämät surmaavat, Tai täytesi la'aisten Rupaa ja ruuhkia, Sun eivät, kehnot, salli Kuvastaa taivasta.

Tai ohjaavat väkisen, Ojittamalla maan, Sun mustien murien Sekahan juoksemaan. Ei siellä päivät paista, Ei luo hopeeta kuut, Ei hohda kukkaparvet, Hohaja honkapuut.

Jos kirkkaan silmäs' oisit Hämeessä auaissut, Niin hietakankahalla Tienkäyjä uupunut Se päivän paahtaessa Sun vuostas voimaa jois, Ja reunallas levähtäin Matkaansa aprikois.

Jos oisit syntynynnä Savohon, Karjalaan, Niin oisi kuuset nousseet Norossas huojumaan, Niin oisi kuuset nousseet Ja tuomet tuoksumaan, Ja niiden siimehessä Käköset kukkumaan.

Siell' oisi poppamiehet Ja rammat vaivaiset Hopeeta ynnä kultaa Veteesi vuollehet; Ois tyttäret tyköösi Kesäöillä kulkeneet. Ja lempeä sinussa Salassa kylpeneet.

Ja itse viimein oisit Liikkeelle lähtenyt, Välitse kukkakumpuin Ja vaarain vierellyt, Siit' äitisi sylihin Lopulla pauhanna Imeisten ihmetellä Imatran koskena.

Vaan kehno luonnon tyttö Sun paikkahan pahaan Kuljetti kaupunkihin Kadusta juoksemaan. Olos' on aivan outo Ja ratki riemuton, Kuin läikkys, lähdeparka, Luvatoin täällä on.

Punkaharjun Laulutytön laulu.

Kuin päiv' on illaks' vaipunut, Yö alkaa maita peittää, Kuin tuulen henk' on haipunut, Ja laine loiskeen heittää; Niin silloin vaan On airoillaan Tää tyttö ja myös lauluillaan.

Ken kullastaan on kaukana Ja ikävyyttä huokaa, Se huolensa ja kaihonsa Mun kuuluville tuokaan: Min täällä vaan Ne kaiullaan Mun laulun' saapi lauhtumaan.

Sä, jonka tunteen turtaneet On melskeet maailmassa, Jolt' ihanteet on haihtuneet Ja sydän sammumassa: Käy tänne vaan, Niin hehkullaan Mun laulun' saa sun sulamaan.

Jo kerttu helkkää lehdossa Kuu kumottaa tuoll' yllä; Näit' aistellen sä hurmeissa Jo huudat varmaan kyllä: Oi, onkohan Maan maailman Piirissä tälle vertaistaan!