IV.

Laulajan sija.

Kyll' on maata, manteretta Suomen suurilla saloilla Monenlaisten lintusien Laadullansa laulaella, Viserrellä, sirkutella: Leivon tuolla taivahalla Pilven alla liitäellen, Kertun lehdossa leväten Kesäyöllä yksinänsä, Rastahankin raksutella Korven kylmän kainalossa, Peipon pellon pientarella, Västäräkin rauniolla; Allin on laulella aloa Savon suurilla selillä, Joutsenella joukutella Jokisuissa, suvannoissa.

Niin miks' ei minulla oisi Sijoa, sanan aloa Suomen laulajasalissa, Suomen runojen seassa, Vaikk' on muilla pää ylempi, Pää ylempi, ään' isompi, Virret kaikki kaunehemmat!

En mä ylhäälle yritä, Peremmäksi pyrikänä: Seison, laulan seinän luona, Oven suussa, orren alla, Laulan lasteni huviksi, Oman itseni iloksi.

Palannut runotar.

Ken vieras tuolta tuntuu Nyt käyvän luokseni? Ah, harvinainen on se, Vaan tuttu kuitenki: Tuhansin tervetullut, Runotar, lempeni! Kyll' on jo aikaa siitä, Kuin kävit luonani!

En tästä syyttää saata Sinua kuitenkaan; Sä yhtenään yritit Tyköni tulemaan, Vaan ovet mull' ol' aina Sun tullas salvassa, Ens'-lempeni likihin Mä kartin joutua.

Ah, harhateille eksyin, Sinusta vierastuin! Mä toisen oudon naisen Kahleihin kiehtouduin, Jon posket punaa hohti, Ja katse kuumuutta; Se sai mun juottaneeksi, Sen nim' on Mammona.

Tään orjana ma hoipuin Ja häntä palvelin, Siks' kunnes silmän' aukeis, Ja irstaus inhoitti; Hän lemmenlaivojansa Ei mulle suonutkaan, Mut muille aina antoi, Ja mulle nauroi vaan.

Siit' irti päästen jouduin Taas toisen taikoihin. Tää, Kunniatar, kiehtoi Mun uusiin kahleisin. Kääns' silmän' kiilloillansa, Ja lumoi liehuillaan. Vaan kuiva, puinea, luinen Hän ain' ol' armastaan'.

Ja monta muuta naista, Ens'-lempen' unhottain, Mä uhraellen pyysin, Ja tyhjän aina sain. Näin sydänparkan' nuutui Ja ratk' ol' raueta, Kuin jälleen nyt mun etsit, Sä, immyt ihana!

Suloinen taivaan tytti, Suur' kiitos sulle vaan, Kuin vielä tahdoit saattaa Sydämen' virkoomaan; Alatipa nyt annan Sun siellä ollasi: Tuhansin tervetullut, Runotar, lempeni!

Puuseppä ja runoseppä.

Puuseppä se allani alkaa Työhuoneessa aikaisen aamun, Hän liikkuu ja jyskää ja ryskää, Puun kylkeä höylätä kurnii. En suutu ma tuosta, en tuskau, Vaikk' unta en kylläksi saanut, Vaan nousen ja työhöni istun Ja laulua höylätä koetan. Mut työtäni puusepän työhön En, en silavuudessa vertaa; Mull' onkin puu rosopintaa, Myös lienevät höyläni tylsät.

Laulu on monta laatua.

Lämmin kun kukkia luo, Taivahan kaari kun juo Lahtosen lainetta vaan; Näistäpä laulaja viehtyy, ja yltyy Laulelemaan.

Laulajan viehtävi myös, Amor, sun armahat työs: Poika kun neitoa voi Huulosin muiskuta, helkkyen silloin Kantelo soi.

Äiti kun multahan maan Saattaen armainaan Kyynelten maljoja juo, Laulu sen rintahan hellillä äänin Lohtua luo.

Toisinki kielin se soi: Ääni sen vienonen voi Pitkäisen pauhuna myös Pettäjän korvahan käydä, ja kostaa, Konna, sun työs.

Lapsuuteni paikoilta.

Täss' on tämä Louhivaaran salo, Josta kautta kouluhun kulimme Ennen poikapolvess' ollessani. Täss' ei nähdä mökkiä, majoa, Eikä kuulu karjan kellonkilke Eikä hallin haukunta salolla. Hongat hattaroita hajoittavat, Kuuset käyvät taivahan kumuhun, Jähmenneitten jättiläisten haamuin Kelot kamoittavat kulkevaista.

Voi, kuin minä aina olin uljas Tästä kautta syksyin kuljettaissa! Minä olin, — muiden peljätessä Salon karhun käyvän kimppuhumme Taikka rosvon ryöstämään tulevan, Mielestäni suurin sankaria. Minäpä, niin uneksin ja toivoin, Keskellä saloa saavuttaisin Karannehen Kustu-Mustalaisen, Hänet kamppailtua kiini löisin, Kihlakunnan kiitokset niin saisin. — Toiste tiellemme tulisi karhu, Kiljuen, kitaansa aueksien; Puukkoveitsen vyöltäni vetäen Minä sankarin väkevän käellä Syoksisin sen karhulle kitahan, Tapettua taljan saisin kuulun, Jonka koivet reestän' reuhkeleisi!

Pois on mennyt, pois, tää poikainto, Vaikk' on käsivarten' vahventunut: Mua mustalaiset mustentavat, Irti käyden, ilman kostottani; Lykyn lahja, onnen kauppa on, kuin Kynttä koettamatta saanen käydä Kaksijalka karhuin' kanssa rinnan!

Kynälampi.

Pikku lampinen Hietalietteines, Joka rantoines Minun lapsuen Olit merenän': Sua tervehdän!

Kaarnalaivojan' Laskin laineilles, Sinun saattaakses Tuulen mukahan Maihin kaukaisiin, Merentakaisiin!

Taikka vallatoin Poikaparvessa Kesän kuumalla Uida polskuroin Haaleiss' aalloissas Hietarannoillas.

Taikka kiitelin, Talven tultua, Jääsi kannella Liukkain luistimin, Niinkuin iloinen Ilman leivonen.

Oi, ken muuttaa vois Vielä kerrankaan Lapsimaailmaan! — Vaan se mennyt pois, Pois on polvekseen, Lapsuus rauhoineen!

Eräs nuorukaismuisto.

Jos missä matkustellen, jos kunne kulkenen, Sit' yhtä armast' aikaa mä aina muistelen, Kuin kahdeksannentoista mä täytin vuoteni, Ja lyyran olin saanut juur' vasta lakkiini. Sydämen' kevyt oli ja mielen' murheetta. Mä hengin, liikuin, lennin kuin leivo taivaalla, Jot' ilman liekka kantaa ja tuuli kuljettaa: Tällaisna silloin jouduin Savossa pappilaan.

Ne kaikki vielä muistan: sen tyynen lahdekkeen, Ne sadat saaret, salmet ja seljän sotkineen, Ja Neulamäen jylhän ja Puijon korkean Molemmin puolin lahta kuin vahdit seisovan; Ja muistan Kalmonsaaren rastaineen, ruusuineen, Ja auringon sen taakse kullaisna laskeuneen, Ja kuinka kuutamalla me sinne soudeltiin, Suloisin Suomen kielin lauleltiin, soiteltiin.

Ja ennen muita muistan sun, tyyni tyttönen, Jok' ensi lemmen liekkiin sytytit sydämen'! Sä päivill' aurinkoni, öill' olit kuutaman', Sä kaikki ajatuksen' ja kaikki unelman'; Kuin vaan sä päällen' katsoit, niin taivas aukeni, Kuin kasvos poies käänsit, niin päivä pimeni, — — Mä tätä armast' aikaa viel' aina muistelen, Jos missä matkustellen, jos kunne kulkenen!

Eräsnä syntymäpäivänäni.

Jo kahdeksanneljättä vuotta, Ja poikana hulluan vielä! Olis aika jo mieheksi tulla, Varovaksi ja viisaaks' kuin muutkin!

Jo kahdeksanneljättä vuotta! Ei viisauden hampahat varmaan Minun suuhuni syntyne koskaan, Kuin kappale toista jo puolta Ikäpäivi' on jälkeeni jäänyt, Ja poikana hulluan vielä!

Jo kahdeksanneljättä vuotta! Sanotaan: mitä nuorena oppii, Sitä vanhana taitavi vielä. Väh' on saattanut oppini olla, Runotaitoa kenties hiukan, Vähän saattanen vanhana taitaa, Runojalkaki jäykäksi käynee, Ja viisasten harmaiden partain Parihinpa en kelvanne koskaan!

Jo kahdeksanneljättä vuotta! Ja tehnyt en juur' ole muuta Kuin kantanut kortisen, kaksi Tuon yhteisen työn yritykseen! Näin maassa, — se kaukan' on meiltä Joka puutoint' on, kivitöintä, Laki säätänyt on, joka miehen, Ken muualta matkavi maahan, Kiven kirkoksi kanssansa tuoda; Kuka tuo kiven, ken tuopi kaksi, Sivumennen röykköhön heittäin; Vaan kiire on kaikilla eelleen, Ja valmista ei näe kenkään!

Syksyllä.

Idän römsy ikkunata huuhtoo, Tuuli tuivertavi pihlajata, Pimeyden peitto maalla riippuu, Tähtiä ei tuika taivahalta, Eikä kuudanta kumota maalle.

Suloisempi tällöin on kuin muulloin, Koto kellä on, sen suojass' olla. Tuli vilkas liekkuu liedellämme, Tulen ympärillä tuossa istuu Mamma, pappa, mummo; mutta "pikku" Sep' on mummon nukkunut sylihin, Toinen tultukka se vauvoinensa Vakavasti seisoo vanhain luona, Sannan suusta kuunnellen satuja.

Täti, nuori täti, hän vaan yksin Puutate ei toisien puheihin; Pahan ilman ääntä kuuntelevi, Levotoinna liikkuu sinne, tänne; Niinkuin äiti, jonka sairas lapsi Manalan jaanaan välillä riippuu, Odottavi taudin taittumusta.

Ah, ne tällä hetkellä tätillä Ajatukset Atlantin merellä Läikkyvät "Kaleva"-laivan kanssa, Kannella "Kalevan" yhdyttävät Hänen nuoren ylkä-ystävänsä, Joka meren, yön ja myrskyn kanssa Hengestänsä tuimin taistelevi. Apuhun ei auta lähteminen, Kätt' ei kullalle käy antaminen; Sydänparka syvästi vaan sykkää, Rinta raskahasti huokailevi!

Joulupuu.

Kuusen poika, korven luota saatu, Jonk' on lehväs lauhkeat ja kirkkaat, Ei enämpi oksillas orava Yötä istu, ei jänölän jussi Juuressasi piile poikinensa, Viereltäsi puolavarvikost' ei Pyrähtele pyiden parvet lentoon,

Kotoaspa kauas kaupunkihin Olet joutunut jo joulupuuksi. Liehuihin nyt puen punaisiin sun, Keltaisiin ja kullankarvaisihin; Kävyiksi sinulle solmielen Punaruusut vasta puhjennehet, Omenoita oksiisi sitelen Sekä hedelmiä Hesperian, Etnan kylkilöillä kypsyneitä; Viimein oksas, lehväsi ja latvas Valasen ma vahatuohuksilla, Tehdyillä Uraalin lehmuslehtoin Mehiläisen saamista varoista.

Näin pukien joulupuuni teen sun Niiden autuaisten armolahjain Ja sen taivaanvalkeuden kuvaksi, Jotka kerran jouluna valuivat Meille Luojan laupeaan kädestä! Ja mun piskuiseni puuhajavat, Iloiten ja sua ihmetellen, Ympärilläs, puoleks' ymmärtäen, Kelt' on oikein lahjat lähtenehet!

Pienelle tyttärelleni.

Väsyen minä katsoen silmääs, Joko itkenet tai iloellet; Ole itkus ei ilkeä ynseys, Se on lauha kuin lämpimä vihma; Myhäellessäisipä taasen Minust' on kun taivas aukeis Sekä rauhan enkelin siivet Liki leuhkaisi syntistä syöntän'. Minä silloin ain' arvaan selvään, Miten oot sä niin enkelinlainen: Muka syntyin taivaasta läksit Viatoinna ja puhdasna tänne. Suru vaan käy mieleen', kun muistan: Kuta kiireemmin ihmistyt täällä, Sitä ennemmin enkelis haihtuu, Ja sä taivaasta poikkenet pois!

Pikku Annan kuoltua.

Muuanna yönä taivaasta Katosi pikku enkeli; Hän läksi maata katsomaan, Ja meidän mökkiin laskeusi.

Hän ol' niin kirkas, kaunoinen. Ja armas, lämmin luonnoltaan; Ei ken niin ollut kurjainen, Jot' ei hän saanut lohtumaan!

Vaan enkelistä itsestään Maan ilma tuntui raskaalta; Hän liikutteli siipiään, Takaisin tahtoi kotiinsa.

Ken, taivas, puhtaat lapsesi Maan mustuudessa viihtää vois! — Surusuulla hänkin myhähti, Ja liikahti ja lensi pois!

Sä kirkas, puhdas enkeli Siell' autuasten seurassa, Maan heltehesen hetkeksi Tule vielä käymään vieraina!

Kuin tunnet huoliin sortuneen', Ja kaipaus käy korvaasi, Kuin arvaat silmän' itkeneen, Niin silloin laskeu luokseni!

Oi, silloin laskeu luokseni, Ja ympärillän' lentele; Niin huojeneepi huoleni, Ja sydämmeni tyynenee!

Leivolle.

(Kesällä v. 1869.)

Et suinkaan voisi leivo, Noin riemuisasti laulaa, Jos ken sun poikas poies Pesästäs ottaisi!

Vaan pääsi siipes alle Sä piiloon peitteleisit, Ja kurja sydänparkas Surusta pakahtuis!

Eräsnä katkerana hetkenä.

Tul' kyyhky, vaikk' ei siivin, Ja laskeutui mun ryntäillen', Povehen' hiljaa hiivi, Ja luikahtihen lempehen'.

Vaan kyyhky kyyksi muuttui, Ja mua pisti povehen, Ja pistimensä puuttui Syvälle raukkaan sydämeen'.

Kyyn mustan myrkky kiehuu Ja kovin kuohuu suonissan', Ja koston vimma riehuu Nyt vielä vaan mun rinnassan'.

Vaan poies, kosto, vaivu, Pois haihdu, myrkky, mielestän'! En teidän alle taivu; Kyy-park' ol' ollut — ystävän'!

Mun kesäni.

Keväällä lohdutin näin aina itseäni: "Mitäpäs tuosta on, jos kului kevähäni, Sit' ett' en niinkuin muut mä saanut vietellä, Mut orjan työssä mun vaan täytyy läähättää!"

"Kuin joutuu kesonen, mä käet kukuttelen, Ja kuuset kuuntelen, ja merta melastelen, Ja ilman valoa ihailen keskiöin. Ja nautin luontoa, ja viihdyn runotöin."

Jo joutui kesonen, jo joka lintu laulaa, Ja laineet lämpimät nyt läikkyy ilman paulaa, Maan suonet tykkävät, maailm' on riemuissaan, Ja nurmet, pellot, puut on juhlapuvuissaan.

Mut yhtä kaikki mun ei anna aika laulaa, Yhäti edelleen mä kannan orjan paulaa; Koht' ompi ohitse jo kaunis kukkain kuu, Ja päivä kallistuu ja lehti kellastuu.

Vaan enpä vieläkään saa tyyntä rantaa soutaa, En taida vieläkään mä laulamahan joutaa. — Oi kevät lauluton, oi kesä riemuton: Kuvapa kulkunne mun elostani on!

Sydämeni asukkaat.

Yks' perkele, Yks' enkeli Asuvat sydämessäni; Ne taistelee Ja kamppailee, Yks' toistaan voittaa koettelee.

Kuin voitolle Pääs' perkele, Niin sydän synnin ahjona Se suitsuaa Ja kuumoittaa, Kuin Etna tulta tupruaa.

Kuin voittaapi Taas enkeli, Se muuttuu lemmen laaksoksi; Ja rakkautta Ja rauhaa vaan Nyt Etnan kohta kukoistaa.

O, milloinkaan Tään sodan saan Sydämessäni sammumaan? Oi enkeli, Jos joutuisi Sun avukses viel' enkeli!

Unetoinna.

Unonen, Jumalan luoma, kiehauta Unimettä uutta valmun pulpuista; Unimalja kainalohos painalla, Tule tänne, täällä sua tarvitaan!

Sinä vangin, joka huokaa kahleissaan, Kuin suot maistaa maljastas, niin astelee Unissaan hän onnellisna irrallaan, Lehtikossa lapsinensa leikitsee.

Muinoin uhrinsa kuin julmat tuomarit Löivät hirmuisihin piinapenkkeihin, Sinä seisoit läsnä, kurjat juottelit Univiinoin kesken tuskain torkuksiin.

Merimiehen-poian maston huipussa, Vaikka myrsky kastattaa sit' aalloissa, Vaipuu silmät kiinni ja hän uinahtaa, Sinä kuin vaan juotat häntä maljasta.

Tule siis jo, Uniukko, tänneki, Höyhenkengin hipsuttele hiljalleen, Ripahuta riipsilleni mettäsi; Otavall' on sarvet päin jo suvehen!

Kerran viinikellarissa.

Ah, katovaista on riemu kun unten häilyvä parvi, Viina on ainoa vaan, joss' ilo varmana on! — Tulkate, juokamme siis Sherry-nestehen vanhoa voimaa, Kunneka viikatemies meidätki niittävi pois! Tuonen töitäpä vaan ei estä purppuravaatteet, Ei sotasankarin kilp', eik' asu kulkijamen. — Ryyppää, nuorin veljeni! Aiall' on sukkelat siivet, Ennenkuin tiedätkään Tuonela tarjona on: Poikana leijaat vielä, jo Aiatar notkeasormi Tukkasi mustuuteen harmaita karvoja luo; Ruusun taitat ja sen ihanuutta sä hetkisen lemmit, Eip' ole aikaakaan, kukka jo kuihtuvi pois!

Ryypätkämme nyt siis, niin kauan kun kuolema sallii; Aika se kiiruhtaa: viljalta viinoa on! Laske sä, lempeä mies, joka tynnörin tappia sormit, Öljyistä keltaa nyt sarkkani täytehen taas! Viina se huuhtovi huolet pois sekä kalvavan kaihon, Vahvana suoneni lyö, selvänä hohtavi pää; Maalima murheineen, tämä narrien riehumapaikka, Saippuarakkona vaan heiluvi eessäni nyt: Pois te, maan madot, pois! en teitä mä katsoa viihdi, Kauneus, korkeus vaan silmäni täyttävät nyt!