III.

Pyydetty pyytäjä.

Mikä lie minulle tullut, Kumma kurjoa kohannut? Kovan on ikävä eloni, Toimehen tulo tukala; En tunne omia maita, En omoa itseäni, Enkä mieleni menoa, Arvelujeni ajoa. Ilo on entinen eronnut, Lepo luopunut minusta, Syän on saanut sykkämähän, Rintani rajuamahan, Tulena povi palavi, Veri vierren valkeana.

Mikä lie minulle tullut, Kumma kurjoa kohannut? Työn' unehtuvi usein, Askareet alinomoa, Kirves liiaksi lepäävi, Hakko haihtuvi ajusta, Välehen käsi väsyvi, Sormet suoniset sujuvat. Minne on väkeni mennyt, Minne muinainen neroni, Kunne toimi kulkenunna, Kunne kuntoni kaonnut? Kuin ennen saloa luihin, Asettelin ansojani, Pyysin pyyn, tapasin teiren, Osasin oravan saaha. Suotta nyt suorin sankojani, Suotta rihmoja ripustan, Ei puutu pätöistäkänä, Käy ei kunkahan ko'oista; Omanahan, onnenahan Susi syöpi syötteheni; Huviksehen, hyödyksehen Jänö juoksi langoitseni.

Jo taisin poloinen poika, Pyytäjä polonalainen, Itse ansahan osata, Itse tarttua toenkin, Taisin pauloihin paneta, Saaha sankojen sisähän!

Oli pantuna pahasti Sinisilmät syötikseni, Sangoiksipa suoritettu Sylet surkean-suloiset, Rakennettu rihmaiseksi Kätöset kovan keveät; Paulat ol' punomat Lemmen, Sukkamielyen sukimat; Pyytäjä on piika pieni, Saaja suu sulasimainen, Tytti taivon tuuittama, Tähtien emittelemä; Tuollap' on joen takana, Kosken kuohuvan kylellä, Ahon armahan ohessa, Lehtovaaran liepehellä.

Etelälle.

Tuuli, joka kohti kuljet Suloisata Savoa, Joka jok' aholla muistat Suudella sen kukkia!

Sinulle mä viestin viedä Annan armahalleni, Viestin viedä, toisen tuoda Sieltä liekkuessasi.

Jos sen siellä, jossa ennen, Lähtehellämme tapaat, Niin hänelle hellimmästi Suuta annella sä saat.

Kosken kunnahall' omani Astuis askelin aroin, Varo siinä vienoistani, Varo kuin minä varoin!

Jos tuo lahta soutamassa Oisi pursin pienoisin. Souda häntä, tuuittele, Kuin mie sousin, tuuitin.

Vaan astuisko vastahasi, Niinkuin aina astui mun. Sylit hälle suorittaasi Vastahan pitäisi sun.

Vaan jos hänt' et kohtaella Paikoilla tutuilla vois, Jos jo turve tyynelläni Peittehenä päällä ois;

Heitä kukka kunnahalle, Hiljaa kuiskaa hautahan: "Tulemass' on kultasikin Jälestäsi Tuonelaan!"

Tarkk'ampujan hyräily yövahdissa, v. 1854.

(Osiksi mukaelma.)

Kesk'yöllä ypö-yksinän' Kuin astun vahti' ees ja taas, Niin muistelen mä mielellän' Erottaessa rakkauttas.

Kuin meille lähdön hetki tul', Kuin rumpu käski joutumaan, Ja miehuus kaikki maahan sul' Käydessä kättä antamaan;

Mu' itkusuin sä suutelit, Puristit helläst' kättäni, Ja sulkkunauhan solmisit Rintaani lemmen muistoksi.

Siis luule en unohtanees Lupauksiamme vieläkään, Ja enpä usko mieltynees Sun vielä toiseen ystävään.

Ja senpä tähden mieleni On kuin keväinen lämpimyys, Keveesti käy sydämeni, Vaikk' ympärin' on yö ja syys.

Sä näillä aioin astelet Tuvassas tyynin askelin, Ja Herran puoleen huokailet Edest' etäisen kullankin.

Vaan se jos mielees lennähtäis: Mun miekan alle joutuvan', Jos kyynel silmääs vierähtäis, Äl' ole, lapsen', milläiskään!

Sodankin pauhu ääretöin Kädess' on Kaikkivaltaisen, Ja sotamiesi vilpitöin On Luojallen otollinen.

Vaan viimeinkin jo kello lyö, Ja täys' on vahtivuoroni: Lepää levossa armas yö, Ja muista mu' unissasi!

Ruotulaisen morsian,[5] v. 1854.

Yksittäin olen heitetty kuin kukka ahon laitaan, Ikäväni minä kätkettelen oman kallan paitaan.

Kulta läksi Kuopioon ja meni Savon väkeen; Milloinkahan maailmassa häntä vielä näkee!

Kirjan sieltä kirjoitti ja tiesi joutuvansa, Joutuvansa joululle ja häitä hankkivansa.

Mökin maat on annettuna, pienoiset ja puhtaat: Jokivartta vaaran alta, lehtoa ja luhtaa.

Päivä silloin paistaisi ja linnut lauleleisi, Koska kultan' korjassansa minut sinne veisi!

Rannalla-istuja neito.[6]

Yksin istun ja lauleskelen, Aikan' on niin ikävä; Vesi seisoo ja linnut laulaa, Eikä tuulikaan vedätä.

Oisko pursi ja punapurjeet, Millä mennä merten taa, Tuolta tuottaisin sulholleni Ko'on kultaa ja hopeaa.

Sitten kutoa helskyttäisin Papin-paitakangasta; Kihlasormus se kiilteleisi — Voi mua, hullua neitoa!

Turha odotus.

Odottain alla akkunan Mä seisoin tunnin, kaksi, Ja aina toivoin Aunetan Sanassaan seisovaksi.

Jos lehti lenti sieltä päin Ja päitsen' maahan raukeis, Mä luulin, että Aunin näin, Ett' akkuna jo aukeis.

Jos yökkö eetsen' huiskahti, Jos huokaeli tuuli, Het' Aunin huiskutukseksi Ja ääneksi ne luulin.

Mut häntä vaan ei kuulunut, Mä kolkon illan vietin, Jo toivokin ois sammunut, Vaan toisekseen näin mietin:

"Jos tähti täivahallakaan Nyt tuskin yhtä tuikkaa, Jos pilvi vettää vihmallaan Sun märjemmäksi kuikkaa;

Niin tyttö silmin tuikkavin, Sinulle käypä vastaan, Sun kuivaa sylin lämpösin, Vaikk' yö nyt kuinka kastaa!"

Näin oisin tainnut pitkentää Kok' yöksi turhan piinan, Kuin rankka nauru tyrskähtää Takana varjosliinan.

Mi lie sen päähän astunut, Mik' immen viisaan houkkais, Ett' ei sisään nyt laskenut, Vaan lempeni näin loukkais.

Vaan vuota, vuota, vallaton, Sä tyynemmäksi taivut, Ja niinkuin hirvi hermoton Syliini vielä vaivut;

Mut silloin pientä pettäjään' En laskekaan, — se muista! En suultani, en vierestän', Jos vaikka kuinka puista.

Runonkerääjä.

Mä läksin kauas Karjalaan Tekoa laulun oppimaan; Samosin metsiä ja soita, Sain lauluja ja laulannoita.

Mut turha ol' se matkani, Kuin tointunut ei taitoni, Kuin, vaikk' ol' laukku virttä täynnä, Ei laulu itseltäni käynnä,

Niin seitsentoista-vuotinen Tul' vastahani neitonen; Se naurahtel' niin lempeästi, Ja posket hohti hempeästi.

En haastatella taitanut, Ei hänkään mitään virkkanut, Mut katsehensa mustantummat Poveeni loivat tunteet kummat.

Ne tunteet ol' niin karvahat, Ne tunteet ol' niin armahat, Ja jäät ne läksi luonnostani, Ja tulvat nousi tunnossani.

En lähde koskaan Karjalaan Runoja enää oppimaan, Kuin mieleni, runoja täynnä, On siitä päivin virsin käynnä.

Servialaisia kansanlauluja.

(Saksan kielestä.)

1. Kehen neito kasvanut.

Neito nuori, kaunis kukkaseni, Kehenkä sä katsoit kasvaissasi? Lienet koivun hoikkuutta katsellut, Tahi kuusen korkean kenoutta, Vaiko veljyeni vartaloa, Kuin noin suoran-hoikkaiseksi kasvoit?

"Poika pulska, armas aurinkoni! Enpä kivun hoikkuutta katsellut, Enkä kuusen korkean kenoutta, Enkä veljyesi vartaloa: Sinuhunpa loin vaan silmän' aina."

2. Kukalle.

Kukkaseni, kaunoiseni, Punaiseni, pienoiseni, Vasta päiville puhennut, Elosalle ennättänyt! Kellenkä sinun nyt kannan, Kelle kannan, kellen annan? Annan äitille hyvälle, Emolleni armahalle. — Äitin' on tuvassa Tuonen, Manalan kotimajoissa.

Kukkaseni, kaunoiseni, Lintuseni, lietoiseni, Kellenkä sinun nyt kannan, Kelle kannan, kellen annan? Antanen sisarelleni, Sikkoselleni sulolle. — Sisar on kultansa koissa, Miehensä majahyvänä.

Kukkaseni, kaunoiseni, Ainoiseni, armahani, Kellenkä sinun nyt kannan, Kelle kannan, kellen annan? Antanen veli vesalle, Veikolle hopealleni. — Veli on verisoissa, Miesten tappotanterilla.

Kukkaseni, kaunoiseni, Punaiseni, pienoiseni, Kellenkä sinun nyt kannan, Kelle kannan, kelle annan? — Annan armahaiselleni, Kullalleni, kuululleni, Pojalle punaposkelle, Simahuuli sulholleni. — Ei kulta kukan otossa, Lempeni lehoilla näillä; Kullan on kaukana kotinsa, Kolmen kosken tuolla puolen, Viian viiennen takana, Kylän kymmenennen päässä.

3. Tuomio.

Kolme kaunokaista impilasta Kylvi kukkasia kunnahalle. Jo tulevi siihen poika huima, Kukkia keräävi kourallisen. Niin tytöt salaa viritti ansan, Johon poikanen poloinen puuttui. Yksi näin: "tulehen työntäkämme!" Toinen näin: "ajakamme kylästä!" Kolmas näin: "se hirtteä pitävi!" Poika siihen vastahan sanovi: "En ole kulta työntäänne tulehen, En pahantekijä maast' ajaanne, Poik' olen, poloinen, hirtettävä Hirmuhirtehen — kuin neidon kaulaan!"

4. Toivomat.

Niilo nurmella lepäsi, Koivun kaunosen kylellä, Tuli siihen kolme neittä, Kolme kaunoista kanoa; Tullessahan tuumoavat. Astuessaan arvelevat, Kuk' ois kulienkin komeinta, Mikäpä millenkin sominta.

Niinpä virkki vanhin impi, Lausui tällä lausehella: "Sormus ois somin minusta, Kullankiiluva komein, Jok' ois sulhon suorittama, Menon merkki miehelähän."

Siitä virkki toinen tyttö, Lausui tällä lausehella: "Vyö oisi somin minusta, Vyöpä kaiken kaunokainen, Jok' ois kullan kirjaeltu, Ja hopein huoliteltu; Vyölle poikaset pälyvät, Silmän luovat sulhais-miehet."

Siitä virkki nuorin neiti, Tyttö taitaen sanovi: "Niilop' ois somin minusta, Metsänpyytäjä parahin; Sormus sormessa kuluvi, Tuli kullan tummenevi, Vyöstä kirjaset katoovat, Hälvenee helo hopean; Kulu ei Niilon kaunis kaula, Tummene tuli silmästä, Ei katoa kylki lämmin, Huulten hälvene hunaja."

5. Kirous.

Kaikkia keräsi tyttö, Uupui siit' uneen. Tulipa poikanen pahainen, Havahutti näin: "Nouse, nouse, armas impi, Nyt elä lepää enää! Kukkakullat rinnoillasi Kai jo kuihtuvat, Se, kenelle ne keräsit, Toista lemmitsee."

"Lempensä mä anteheksi Annan, kuitenkin Koston nuoli, Luoja, laske Kohti kurjoa!"

6. Rakkaiden hauta.

Oli kaksi kaunokaista Kaksi kuikista käköä, Ne tekivät lemmen liiton, Laativat lujan lupansa; Kumpikin käkö kukahti Yhden kuusosen kukilla, Kumpikin käkö pesihen Yhessä joen ve'essä, Yhen virran pyörtehellä, Yhen pyhkimen varalla.

Kului kuuta viisi, kuusi, Kuluipa koko kesäkin, Eikä tiennyt yksikänä, Arvannut ainoakana. Kuluipa kesonen toinen Vierähti Jumalan vuosi, Jo tiesi koko kyläjäs, Akat arvasi kyläiset, Tiesi miehet, tiesi vaimot, Iso tiesi, tiesi äiti. Tuostapa emo tytärtä, Vanhin virkkaen varoitti: "Paha on hukan keralla, Paha on karhun kainalossa, Pahempi pojan parissa, Suoravartalon sylissä; Sill' on suu suloa voita, Hunajata huulet kaikki: Myrkkyä hänellä mieli, Sisu mustia mujuja; Ellys menkö, lapsueni, Noien poikien parihin, Niien kaunisten kisoihin."

Poika vuotti, viikon vuotti Tulevata tyttöänsä, Käköä käkeävätä; Eipä tyttö tullutkana, Eikä kuulunut käköistä; Siitä vuottava valitti, Haikiansa huokaeli Tuikkavalle tähtyelle, Lemmen luoulle lohulle, Tähen käskevi sanoa, Viestin viemähän tytölle: "Kuole kultani ehtoolla, Aattoiltana nukaha, Niin minä pyhänä päätyn, Vaietessa aamun vaivun." Kultansa ehtoolla kuoli, Impi illalla nukahti, Poikapa pyhänä päättyi, Vaietessa aamun vaipui.

Siitä hauta kaivettihin, Ovi Tuonen auaistihin, Siihen kätkettiin käköset, Lemmen lapset laskettihin, Kylki kyljen lämpimähän, Rinta rintoa lähelle, Käsi kätköhön kätösen, Huuli huulen hohtehesen. Kului kuuta viisi, kuusi, Vieri viikkoja Jumalan, Jopa poian päälaelta Nousi kuusi kukkalatva; Kului vielä kuuta kuusi, Vieri aikoa vähäisen, Jo nousi noropajuja, Kyynelpäitä kukkasia Sylistä ihanan immen, Tuonelan tytin tilalta, Nousi taimelle tasalle, Varsin varrelle hyvälle; Ne varret venyttelihen, Kukkansa kohottelivat, Kukat kuusen ympärille, Kuusen kaulan kierräntähän; Impeä itkevät siinä, Vienoista valittelevat, Nuorra mennyttä Manalle, Tyttinä tupahan Tuonen.

7. Julkasematoin rakkaus.

Oi sinua, autio ahonen, Kuin minulle muistutat muretta! Täss' erosi ystävä minusta, Eik' erotessaan sanonutkana: Herran halttuhun ma sun nyt heitän! Päähäns' painoi vaan kypäreänsä, Maahan mustat silmänsä alensi, Ja kätensä, oikean kätensä Poveansa vasten painallutti. — Kypäränsä päähään painamalla Armas aikoi lausua minulle: "Herran halttuhun ma sun nyt heitän!" Silmänsä alentamalla maahan: "Kaiken kallihin oot kultueni!" Poveansa painalluttamalla, Silläpä sanoaksensa mietti: "Mielestän' et milloinkaan murene!"

Kuinka rakkaus tulee ilmi.

(Kreikkalainen.)

Min vuoksi, kultani, en sais ma sulle suuta antaa! Yö synkkä on, niin eihän ken voi siitä kieltä kantaa. "Sen kuulee yö ja illan kuu ja kuulee tähdet taivaan, Ja tähti järveen tuikahtaa ja kielii lainehille, Ja keula kuulee laineilta ja lausuu laivurille, Ja laivamies jo aamulla sen kullallensa laulaa."

Angelika.

(Malmströmin.)

Tuohkuva tuulonen hoi, joka riemuten lehtoja lennät, Näitkö sä armahani, näitköpä nurmikukan? Kirkasvyö puronen, joka tammipimentoja puikat, Tokko käköistäni näit, tokkopa lintuani? Taivaankarva kukat, kut lempeni jalkoja saitte Suudella sulosuin, kuolkoten autuahat! Pilvi, jok' iltaruson sylihin nukahat, sinä taisit Taivahan ranteellen temmata Angelikan? — Suotta surussani soitan, ei kenkään soittoa kuule, Rintani huokaantaa ei kenkään käsitä; Ei arvaa yks'kään, mikä hirmusa huolien tuska Mielessäin meluaa, poltto povessani on. Kuitenkin, kukap' on, joka ain' eläen ilomielin Mustien murhetten pilviä piilevä ois? Ihmis-parka, o surkea oot tosiaan, kuni taivon Hellää kättä arot, jolta sä voimia saat! Maallisihin ilohin sitä itkua enpä mä vaihda, Jossa mä toisinahan muistojen öilläni uin, Muistojen öillä usein, kuni taivaan tähtiä katson, Jossa mun armahani, jossa Angeelika on. Kuitenkin, voi kuinka usein olen katketa kurja, Kuin muistoin sulosuus painava mieltäni on! Sill' oli lempikevät mullai, oli mullai kukka, Myrsky hävitti kevään, kuolema kukkani vei.

Eräs kihlaus.

Me valat vahvat vannoimme Ja sormuksia vaihdoimme, Kuin läksin Helsinkiin; Ja Ulla tyrski uskossaan Luj' ollaksensa ainiaan, Ja lensi pyörryksiin.

Tuon toivon kanssani nyt vein, Ja yöt ja päivät työtä tein, Ja aina arvelin: Jos vuodet voisin ratkaista, Ja leivän kantaa katkaista, Niin uskon kostaisin.

Mä luottavasti tuumin näin, Ja miel' ol' aina sinnepäin, Ett' Ullan vielä nain. "Omalta Ullaseltani" Nimellä: "armas Aatuni!" Usein sanomat sain.

Mut vasten tuuli viskasiin, Ja lemmen laivan luotoihin Minulta myrsky vei: Jos kuinka oisin nuhdellut, Ett' oli mun unohtanut, Hän vastannunna ei.

Vaan uusiin tuumiin antoihen, Ja otti toisen sulhasen — En tuota luullut ois! Mut siitä viisi virkkaisin, Vähänpä muusta huolisin: Kuin saisin kihlat pois!