II.

Elämä.

(Kreikasta.)

Niinkuin laivan on aalloill', on ihmisen retkiki täällä, Tuiskut ja tuulispäät kaikki se kärsiä saa; Onni se on perimiesnä ja sattuma sill' apulaisna, Yhden yhdänne luo, toisia toisanne vie; Yksiä lauhkea tuuli ja myrskyt toisia kohtaa, Yhteen vaan satamaan kaikki he viimeksi käy!

Epäilijä.

Minä etsin ja etsin jo kauvan — Ilon polvuilta poiketen pois — Sitä lähdettä, jostapa rauhan Sydänparkani siemata vois.

Elon vimmahan heitimme hurjaan, Olin maailman markkinamies; Minä arvelin: mielehen' kurjaan Tämä lohtua tuo kukaties.

Nepä, hekkuman hehku ja huiske, Pian tuhkalta tuntuivat vaan, Sulonaisenki suutelot, kuiske Rupes' kohta jo inhoittamaan.

Ja ma istuimme viisasten luokse Sekä juurehen tietojen-puun: Muka tästä se neste nyt juoksee, Joka jäähtää mun polttavan suun'!

Ja he ottivat omenan puustaan, Ja mun syödäni antoivat sen. Vaan karvas ja kuiv' ol' se suustan', Siten jäähdintä saanut ma en.

Jopa selvemmän vastauksen, luulin, Toki taitehen hengeltä saan; Mut vaan kantelon kaikua kuulin Kysymykseeni polttelevaan.

Ja ma kaikesta, kuin täten koetin, Läpi etsien taivahan, maan, Mitä vaivainen muuta ma voitin: Epätoivon ja epäilyn vaan!

Kohtalon ivaus.

Siin' ompi nyt se nuori, hellä äiti, Joll' ol' niin suuri huoli lapsistaan; Hän kylmänä ja tunnotoinna tuossa On Tuonen hääpuvussa arkussaan!

Juur' viimeisen nyt kerran puolisonsa Kalliita kasvoja sen nähdä saa; Ah, tummennut on, sammunut se silmä, Jok' ennen tälle säihkys' rakkautta!

Täss' ompi murtua jo miehen mieli; Vaan murheen maljan pohjahan hän juo: Juur' tällöin lapsentyttö, kantain, lasta Nuorinta äitin arkun luokse tuo.

Laps' äitiänsä katselee ja nauraa, Ei tunne Tuonen tässä käynehen, Ei Manalaan menoa, luulee äitin Vaan oudonlaiseen sänkyyn nukkuneen!

Herättää tahtoo äitin, tapailevi Sen kääriliinasia kädellään, Ei tiedä, ne on Kalman juhlavaatteet, Joiss' äiti ijäks' hältä kätketään!

Koston päivä.

(Dies irae, dies illa.)

Koston päiv' on julma, suuri, Silloin murtuu luonnon muuri, Tietäjät näin lausuu juuri.

Silloin kaikki hämmästyvi, Luodut kaikki peljästyvi, Tuomari kuin lähestyvi.

Enkelit ne torvillansa Kutsuu kuolleet haudoistansa Saamaan palkan Luojaltansa.

Luonto, kuolo kauhistuvi, Syntis-parka surkastuvi, Tuomari kuin julmistuvi.

Luku silloin lasketahan, Teot tarkoin tutkitahan, Kaikki kyllin kostetahan.

Ja kuin päätös annetahan, Pahat silloin rangaistahan, Hurskahat ne armaitahan.

Kuinkas, kurjat, vastannemme, Kuinka puoltamme pidämme, Ken on puolusmiehenämme?

Herra suuri, voimallinen, Ole mulle armollinen, Tuomarini turvallinen!

Jesus armias, tuskallasi Ostit mun ja vaivallasi, Ota siis nyt kansanasi!

Verta tähteni hikosit, Jumaluudestas erosit, Kuoleman väen kirosit.

Vaikk' on kaikki kirjassasi, Kuitenkin sä armostasi Armahtele lapsiasi!

Sydäntäni synnin vaiva Niinkuin Tuonen toukka kaivaa, Parane ei tunnon haava.

Keksithän Marian huolen, Muistit ryövärinkin puolen, Muista muakin, kuin kuolen!

Ansiot' ei ole mulla, Vaan on laupeutta Sulla, Anna mun tyköösi tulla!

Äl' eroita karjastasi, Laske lammaslaumanasi Oikealla puolellasi!

Erotuit' ei vihas säästä Ijankaiken itkemästä; Mua lastes joukkoon päästä!

Sulle huokaan hartahasti, Anon, että armiaasti Suot mun kuolla autuaasti!

Murheen hedelmä.

(Mukaelma.)

Murhe niinkuin kotka, jok' ampuen tempaavi saaliin, Kyntens' iskevi juur' sykkävähän sydämees; Mutta se vahvoin lentimin sitten maan yli nousee, Kantaen täältä sun pois taivahan kirkkauteen!

Rangaistuksen kovuus.

(Mukaelma.)

Ei Jumala näin kovin sua koskettaisi, Jos vähemmällä vaan sun kuuliaiseks' saisi!

Nosta silmäsi.

Tukesi ja turvasi kuin hautaan saatit, Toivos, riemusi sen kanssa maahan maadit, Eikä valo' ole orvoks' jäänehellä Enemmän kuin yöllä korpeen eksyneellä: Nosta silmäsi!

Koska tauti, taittanut sun vuotehelle, Rauhaa vangilleen ei anna vaivaiselle, Elohon ei, eikä kuolemahan päästä, Raatelee, vaan heikon henkiraiskan säästää: Nosta silmäsi!

Tai kuin tuttavas ja ystäväs sun pettää, Talosi ja tavarasi sulta kettää, Tahi kateus niinkuin toukka kunniasi Juuret jäytää, häpeään sun sortuasi: Nosta silmäsi!

Nosta silmäsi, Ajatukses anna lentää liitäellä Tuonne taivahalle, taakse tähtitarhain; Niin sä tunnet, ett' ei ole ihmisellä Oleminen täällä ainoa ja parhain, Että rientos, riehus, riitas on vaan retki, Ijäisyyttä kohden aina kulkevainen, Retki, jonka vaivoj' on vaan vähä hetki, Jok' on niinkuin merta vastaan pisarainen!

Marian murhe.

(Stabat mater dolorosa.)

Murehella haikealla Seisoi äiti ristin alla, Johon poika naulitaan. Sydän sykki surkeasti, Kyyneleitä katkerasti Silmä vuosi tulvanaan.

Voi sen tuskaa verratointa Vaivattaissa viatointa Ainokaista poikaansa! Voipa määrää huokausten, Kuin hän seisoi rinnatusten Ristin kanssa rakkaansa!

Ken ei itkun pisaroita Vuodattaisi katkeroita Tätä huolta nähdessään! Kuinpa äitin neidellisen Poika hurskas, taivaallinen Käytetähän kärsimään!

Jesust' äiti pilkattavan Näki, ynnä kiusattavan Synnin tähden maailman; Kuuli hänen ristin alla Riutuenkin siunaamalla Kiusaajansa kostavan.

Voi sit' äitin kärsimystä! Hänen kanssans' yhdistystä Mun pitävi etsiä; Palavalla sydämellä Kyyneleillä kylvetellä Herran ruumista pyhää.

Poveheni, äiti, paina Haavat vuotamahan aina, Joita vuosi poikasi, Vuosi ruoskin suomittaissa Sekä ristinnaulittaissa Tähden suurten syntini!

Häntä tahdon katsastella, Hartahasti huokaella Päivieni päätteesen. Kyyneltesi kumppaliksi Ja surusi toveriksi Jään mä ristin juurehen.

Mua ellys eroittako, Luotasi pois luovuttako, Pyhä, puhdas impyinen. Veisata valitusvirttä Tahdon, ja syleillä hirttä, Joll' on poikas ainoinen.

Mua hänen haavoissansa Hautele ja vaivallansa Poies päästä synnistä, Häntä kuulemaan kehoita, Taivahan taloon osoita Viimeisenä päivänä!

Ristinsä tukeni olkoon, Kuolostansa mulle tulkoon Turva vahva Tuonelaan, Että Luoja armahtaisi, Sielu kurja onnen saisi, Käydessäni kuolemaan!

Kaste.

(Saksasta.)

Arapian erämaan rajalla Vuoren rotkoss' asuskeli aikaan Entiseen erokas Eukaristo. Kaikille hän lauha ol' ja tyyni, Tutuille ja tuntemattomille, Myöskin paljon kärsinyt ja nähnyt. Ja sentähden nöyrä nuhteissansa, Lempeäinen lohdutuksissansa: Josta kansa häntä kuulemassa Läheltä kävi usein, kenenkä Mieltä murhe liioin ahdisteli.

Tulipa hänen tyköönsä kerran Vaimo vastasyntynyttä lasta Käsivarrellansa kantavainen; Kalveat ol' kasvot kantajalla, Kahta kalveamp' ol' kannettava. "Isäni", hän itkusilmin lausui, "Mistähän nyt löydän lohdutuksen? Tämä lapsi kurja kuoli multa Kastehen vedessä käyttämättä, Eikä taida tulla tuomiolla Ikuisen ilon perilliseksi".

Silloin lausui nuhdellen erokas: "Minkätähden, vaimo, lapsen laskit Kuolemaan pyhättä kastehetta, Hätäkastehettakin, poloinen?"

Valittaen vaimoparka virkkoi: "Erämaass', isäni, aukeassa, Joss' ei vettä ollut kasteheksi, Tuli mulle synnytyksen tunti. Päivä poltti päätäni tulinen, Hieta poltti jalkopohjiani, Muut' ei mulla ollut kastetta kuin Huokauksia ja kyyneleitä".

Tämä liikutti ukon sydäntä, Ja hän arveli asian juonta, Hetken mielessänsä mietiskellen, Ja hänessä vahvistui va'aksi Ja lujaksi päätös, jonka hän nyt Lauhasti ja lempeästi lausui: "Vesi ei sitä tee itsestänsä, Mutta sen tekevi Herran henki, Joka veden kanss' on yhdistetty. Ole vaimo vahvassa varassa, Ett' on lapsesi lunastettuna! Hietakankaan kuumalla kedolla Herran henki on sen kastanunna Huokauksillas ja itkullasi."

Kuolettaminen ja eläväksi-teko.

(Saksasta.)

"Kuolettaa tuon villihärjän voin ma Yhden vaan sanan suhahtamalla Sille korvahan." Näin lausui kerskuin Taikur' Jambres tuomarin edessä; "Todistukseksi se tuomarille Olkoon oikeasta uskostani Tätä väärää viettelystä vastaan!"

Sanoi näin, ja sarvista talutti Härjän, sinne tänne töytäilevän, Tuomarin etehen. Hiljallehen Sille sitte korvahan suhahti; Ja mölähtäin härkä maahan kaatui.

Kristittypä, jota taikur' tahtoi Kiinni kiehtoa, nyt lausui hiljaa: "Kuolettaa voit kyllä myrkkyhengin. Mutta voitkos kerran kuolenutta Eläväksi tehdä uudellensa? Sillä siitä, jonka mull' on usko, Kirjoitettu on: 'Mä kuolettaa ja Eläväksi jälleen taidan tehdä;' Vieläpä enemmänkin: hän voipi Villin luonnon lempeäksi saada,"

Ja hän painoinen nyt polvillensa Ja rukoili rinnasta pyhästä: "Ihmeit' en, Isäni, tahdo tehdä, Eikä uskosi edistykseksi Taikurin tekoja tarvitakaan; Sitä vaan, Isä, jos sallit, Sulta Sisällistä merkkiä anoisin, Missä ja mitenkä uskosi on Tehollinen totta puoltamahan; Sitä merkkiä anon rukoillen, Anna armollisesti se mulle!"

Näin rukoiltuaan ylös hän nousi Ilolla ja mielellä hyvällä. Ja kovasti lausui kaikkein kuulla Uskonsa pyhimmän nimen nyt hän Härjän kuollehen ylitse. Ja se Liikahti. Ja liukkahasti lensi Elämän kipuna uudellensa Lihan, suonien ja luun läpitse. Härkä, hallita kamala ennen, Kesynä kohosi ylös maasta, Nöyrin silmin katsoin ympärinsä. Sitten läheni se lempeästi Kristittyä ja keralla kulki, Ikäskuin isäntänsä keralla.

Kukistaa ei, eikä kuolettoa Pidä uskon oikean, sen pitää Kuolluista herättää ja kesyksi Rajuluontoisia lemmitellä. Tämä on sen taivaallisen juuren Ainoa, totinen tunnusmerkki.

Jodokon leipä.

(Saksasta.)

Palveljansa mieltä koitellakseen Tuli Herra kerran kerjäläisen Halvassa ja huonossa asussa Jodokon luo, almua anoen.

"Anna köyhälle palanen!" lausui Jodoko taloudenvartijalle.

"Isä", vastais vartija sanoen, "Meill' ei oo enää kuin yksi leipä; Jos nyt siitäi vielä antanemme, Niin ei jää palaista suuhun panna Sulle, mulle eikä koirallemme."

"Anna vaan!" apotti häntä käski, "Kyllä Herra meille toista tuottaa."

Niin taloudenvartija se otti Veitsensä, visusti sillä viilsi Neljähän osahan leivän yhden, Ja osan osottavi ukolle, Vielä virkkaen vähän vihassa: "Tuossa on nyt sulle leivän lohko, Apotin osaksi jääpi toinen, Kolmas mun ja neljäs koirallemme." Ja apotti naurahtaa myhähti, Kerjäläinen läksi kulkemahan.

Eipä aikaakaan, — kuin toisen kerran Vielä vaivaisempana jo Herra Tulla horjui almua anoen.

"Anna hälle!" niin apotti lausui, "Anna hälle nyt minun osani! Kyllä Herra meille toista tuottaa." Ja taloudenvartija se antoi, Kerjäläinen läksi kulkemahan.

Eipä aikaakaan, — jo kolmannesti Kahta kurjemman näköisnä Herra Tulla horjui almua anoen.

"Anna hälle!" niin apotti lausui, "Anna hälle nyt oma osasi! Kyllä Herra meille toista tuottaa." Ja taloudenvartija se antoi, Kerjäläinen läksi kulkemahan.

Eipä aikaakaan, alastomana, Sokeana sekä sauvatoinna, Heikkona, vähissä hengin Herra Tulla horjui, almua anoen.

"Anna hälle", niin apotti lausui, "Anna hälle koiramme palanen! Kyllä Herra meille toista tuottaa."

Ja taloudenvartija se antoi, Kerjäläinen läksi kulkemahan. Mutta silloin kuului heille ääni: "Vahva on ja suuri sulla usko, Niinkuins uskot, niin tapahtukoonkin!"

Niin taloudenvartija ulos luo Ikkunasta silmänsä, ja katso! Neljä laivaa juoksee rantaan, täynnä Leipää; viinaa, öljyä ja mettä.

Tuo taloudenvartijapa kohta Rientää rantahan hyvillä mielin. Laivamiehiä hän ei havaitse, Mutta rannan hietikolla heiluu Tuulessa nyt valkeainen vaate, Johon kullalla on kirjoitettu:

"Se, joka se kaarnehetkin ruokkii, Apotille neljä laivaa laittaa, Yhden laivan itselleen hänelle, Toisenpa taloudenvartijalle, Laivan kolmannen on koirallenne, Mutta neljännen jaeltavaksi Lähettäjän köyhälle suvulle."

Hevosen kenkä.

(Saksasta,)

Tällä maalla vielä ollessansa, Ulkoarvoltansa alhaisena, Herramme Vapahtaja rakasti Autuudesta kansansa keralla Teillä ja turuilla tutkistella, Sillä taivahan avaran alla Väljä on ja kaunis keskustella. Missä hän pyhiltä huuliltansa Vuodatti suloisia sanoja, Nuhdellen ja neuvoen, ja näin hän Teki temppelin joka turusta. Vaan opetuslapsistai ol' monta, Jotka ei alussa voineet aina Tajuta sanojen tarkoitusta; Tällöin hän opetti osviitoilla, Esimerkeillä ja vertauksilla.

Näin vaeltaissansa heidän kanssa Kerran pientä kaupunkia kohti Vilahti hänelle tieltä silmään Poikkikatkennut hevosen kenkä. Ja hän sanoi siinä Pietarille: "Ota ylös, Pietari, tuo rauta."

Pietari, ajatuksissaan astuin Maallisesta vallan voitannasta, Halvaksi hevosen kengän katsoi, Ja kuin s' ei kuninkaan kruunu ollut Eikä voiman valtikka, niin ei hän Ruumistaan ruvennut kuuristamaan, Astui vaan eteenpäin, eikä ollut Käskemistä kuulevinansakaan.

Pitkämielisyydessään hänehen Herra ei vihastunut, vaan itse Ylös kengän kappaleen kohotti, Eikä sen enempätä sanonut. Sitten kaupunkihin tultuansa Poikkesi hän seppien pajahan Ja sepille sinne möi sen raudan Kolmesta kuparipenningistä. Sivu kauppiasten kulkeissansa Osti siit' omenankauppiaalta Kirsikoita kypsiä sen verran, Minkä kolmella rahalla saapi, Ja heti hihansa pohjukkahan Ne tapaansa myöten tarkoin kätki.

Siitä pois nyt toisen portin kautta Läksi hän opetuslapsinensa Talotointa tietä kankahalla Aukealla astumahan, joss' ei Pientäkään pimentopuuta ollut. Päiväpaiste kiihtyi helteheksi, Ja janossaan oisi paljonkin nyt Maksanut vedestä matkalainen.

Toisia edellä astuissansa Herra heittävi salaa hihastaan Tällä tiellä kirsimarjan maahan. Pietaripa, marjan nähtyänsä, Nöyrästi kumartui, nokkasi sen Suuhunsa nyt aivan sukkelasti. Vähän matkan päässä laski Herra Toisen kirsikan kädestään maahan, Jonka taas kumartuin Pietar' otti.

Hyvän aikaa näin nyt häntä Herra Kumarrutti kirsimarjain tähden, Ja myhähtämällä viimein virkkoi: "Aioissa jos oisit valpas ollut, Vaivalla vähemmäll' oisit päässyt; Ken vähää hyvää vähäksynevi, Vähemmästä vaivaa nähdä saapi."

Huokaus työtä aljettaessa.

(Mukaelma.)

Herra, Luoja taivasten, Isä armas ihmisen, Tukemme ja turvamme, Edessäs nyt nöyrrymme.

Taivahan Sä tähtineen, Maan ja ilman täytehen Ihmehiä kaikki loit, Kaikki lahjat meille soit.

Sult' on päivän kirkkaus, Kukkasenkin kauneus, Sulta ihmisjärki myös, Kaikki, Herra, on Sun työs.

Suo siis, että voisimme Hyvin käyttää oppimme, Työllemme suo siunaus, Toivollemme tointumus!

Tunnon rauha.

Ah, kellä puhdas tunto on Ja kalvamaton mieli, Jonk' ain' on retki polveton Ja laittamaton kieli. Jot' oikeast' ei luovuttaa, Ei väärän puoleen horjuttaa Voi vilpin viehätykset;

Sen silmä aina kirkas on, Ja otsa puhdas hohtaa, Povess' on sydän pelvoton, Jos kunka kumman kohtaa. Hän on kuin nuori neitonen, Jokaisen mielitehtoinen, Vaikk' olkoon vanhus harmaa.

Kuin yöksi maata painaksen Ja luojahansa luottaa, Hän kummitusten, peikkojen Näköj' ei säiky suotta, Vaan yön unittoman lepää Ja riemullisesti herää Hyvien töiden toimeen.

Jos korvensyöntä yksinään Hän kolkkoakin kulkee, Tai meren aallot myrskyillään Hätään jos häntä sulkee, Hän hämmästy ei silloinkaan, Hänell' on rauha rinnassaan Ja turva tunnossansa.

Hän kaunis on kuin kukkainen, Raitis kuin kevätaamu, Vaan omantunnon-vaivainen Se hoippuu niinkuin haamu, Ja päivät sekä pitkät yöt Sen entiset pahuuden työt Hänt' aina ahdistavat.

Syksytoiveita.

Poispäin, pois vaan siirtyvi päivä, ja yö yhä karttuu, Lehto jo kellastuu, syys hopeoitsevi maan; Talvea ennustaa tavienki ja telkkien lähtö, — Miekkoset pääsevät pois pakkasen alta ja yön!

Enpä mä kuitenkaan voi surra, jos talviki tullee, Kuin suvenaikainen työn' turha se ollut tok' ei: Aumoja on ahoviereni täynnä, ja purnuni paisuu, Karjani karttunehen täyttävi rieska ja kuu; Jonka ma maan povehen elon uuden siemenen kylvin, Ei huku siellä se, ei, vaikka se nyt mätänee, Mut suvi uus' kuni kirkastaa taas maita, se nousee Uutena viljana vaan tuhvasta taivaasen päin.

Ihminen, näinpä se sunkin suhtasi on elämässäs, Surras syyt' ole ei, vaikkapa vanhaksi käyt, Vaikkapa vanhuuden lumi pääsi ja partasi niettää, Hiljemmin suonesi lyö, jalkasi horjuen käy. Nuorra ja voimasi päivinä teit sinä miehenä työtä, Kasvopa karttunut sen nyt isänmaallesi jää, Tuo isänmaallesi jää, sekä jääpipä lapsesi hurskaat, Joidenka mielihin myös kelvon ja kunnian loit. Itse sä kuolet pois, ja sun raajasi multahan pannaan, Henkesi kuolematoin kuoloa tunne tok' ei, Vaan valo uus, kuin kirkastaapi jo uusia maita, Uutena luomana myös nouset sa taivaasen päin.

Betlehemin tähti.

(Mukaelma.)

Kuin Betlehemiss' itse Herra Neitseessä otti miehuuden, Ja Maria kuin ensi kerran Lapsensa laski seimehen;

Niin tähti nousi, kirkkaast' hohti, Yön loistollansa valaisten, Ja tietäjät nuo kaukaa johti Jesuksen jalkain juurehen.

Se tähti kirkas vielä koittaa Polvesta polveen maailmaan; Se pimeyden vallan voittaa, Elohon johtaa taivahan.

Tää kirkkaus, jok' aina loistaa, On Herran sana harhaton. Se valheen, synnin, kuolon poistaa. Ja meille tuki, turva on.

Jouluaamuna.

(Saksalaisen mukaan.)

Oi aikaa armahinta, Jok' ompi jouluna! Nyt raukimmankin rinta Iloiten riemahtaa, Kuin loistot öisell' aikaa Kirkolta heijastaa, Ja kelloin ääni kaikaa Ja kirkkoon kuljetaan, Kuin juhlavirttä sääntäin Vanhukset, nuoremmat Nyt kaikki yhteen ääntäin Vahvasti veisaavat: Jumalalle kunnia Korkeudessa!

Oi aikaa armahinta, Jok' ompi jouluna! Iloa rauhansinta Nyt kaikin nautitaan. Pois pannaan päivän vaiva Pois kiistat, riitaisuus, Ei mieltä saa nyt kaivaa Kateus, katkeruus. Nyt kohtaa lempein mielin Jokainen toistansa, Kuin enkelien kielin: Ään' ompi kuuluva: Rauha maassa!

Oi aikaa armahinta, Jok' ompi jouluna! Valoa kirkkahinta Nyt yö on loistava: Poikansa maailmalle Suo Herra Jumala, Köyhälle, rikkahalle Autuudeks' armosta. Siis uusi mieli tulkoon Nyt meihin nuhteeton, Elomme uusi olkoon, Ja todeks' tulkohon, Ihmisille hyvä tahto!

Hautausvirsi.

(Käännös.)

Mä kuljen kohti kuolemaa, Jos kunne tien' lie käätty, Jos kuin se olkoon vaikeaa, Mun matkan' hautaan päättyy, En sitä välttää voi; Jos täällä riemu soi, Tai mua murhe rasittaa, Mä kuljen kohti kuolemaa.

Mä kuljen kohti taivasta, Jos Jesusta en heitä; Mun sielun' silloin elon saa, Kuin ruumiin' multa peittää. Mä itse päättää saan: Jos kautta kuolon maan Mä seuraan Jesus Kristusta, Niin kuljen kohti taivasta.

Joulun merkitys.

Kas, luonto kaikki kuollut on Ja lehto paljas, verhoton; Ja pohjan talvi peittää maan, Yö synkkä täyttää taivahan.

Vaan iloissaan on ihminen, Tuo synnin orja vaivainen: Jo syntyi Jesus maailmaan, Valaisemaan, vapahtamaan.

Nyt hengen valo, vapaus On tullut, armo, pelastus; Pahuuden valt' on vaipunut, Ja kuolon kauhu haipunut!