SUMUSSA.

Vanha yhdeksäntoista rekisteritonnin jahti "YSTÄVÄ" mennä lopotteli täydessä kuormassa läpi pimeyden melkein tyyntä merta keinuen ummikkaissa. Taivaalla matelivat raskaat, mustat yöpilvet niin matalalla kuin olisivat olleet juuri maston nokkaan tapaamaisillaan. Pimeä syysyö tuntui tavallista mustemmalta.

Edessä loisti kirkkaana Pohjoiskorkean tuli. Pohjoisrivin tuli oli vielä niin alhaalla, ettei näkynyt. Takana vilkkui Manni. Kompassiin silmäämättä oli peränpitäjän helppo ohjata loistojen mukaan.

Heikko tuuli puhalteli länsilounaasta.

Kajuutassa paloi tuli lampussa ja toinen kamiinassa, jonka renkailla kiehui teekattila.

Kajuutan pöydällä höyrysi kolme teelasia. Neljäs ojennettiin ulos peränpitäjälle.

Kajuutan täytti tupakansavu, jota höysti miesten merisaappaista lähtevä hylkeenrasvan tuoksu ja haju, joka tuli aluksen pohjalta. Mutta nuo hajuthan olivat asiaankuuluvia, vieläpä välttämättömiäkin, sillä mitä olisi teenjuonti ja jutut ilman tupakkaa ja mitä merisaappaat ilman hylkeenrasvaa ja mitä jahti, jonka pohjalla olisi kirkas vesi.

Joku oli juuri lopettanut juttunsa siitä, kuinka Liiva-Simo kerran humalapäissään luovi myötätuulessa ja ajettuaan ohi saaren ja selvittyään Viron rannalla, johon ennätti toki panna ankkuriin, syytti kovaa vastatuulta, sumua ja kompassiaan, joka oli johtanut hänet harhaan, ja kelloaan, joka oli seisattunut, ja nyt kertoi miehistä vanhin seuraavan jutun:

Niin, kompassi.

Onhan se väliin tarpeellinen kapine sekin, vaikkei näin kirkkaina öinä, kun loistot näkyvät ja on helppo ohjata niiden mukaan, tule ajatelleeksi koko vehjettä.

Siitä on nyt jo lähes viisikymmentä vuotta, ylikin — johan tämä Juonaan Matin Lassikin täytti mikonpäivänä viisikymmentä, eikä sitä silloin vielä ollut olemassakaan.

Oli hyvä hyletalvi, ja eräänä maaliskuun aamuna läksin minä, joka siihen aikaan vielä olin sellainen lapsettava pojannallikka, jota ei vielä otettu mukaan pitkille hylematkoille, käymään jäätä Itäselälle päivän eväs selkäpussissa ja hyleraudat ja koira mukana.

Kävelin koko päivän ja sain hylkeenkin, ensimmäisen eläissäni, ja aloin sitä vetää illalla kotia kohti.

Taivas oli ollut selvä koko päivän. Auringon valo hohti huikaisevan valkeana jäällä ja silmiä kirveli. Isävainaa oli jo lähtiessä varoittanut, että "ota siniset silmälasit mukaasi, ettet tule sokeaksi", mutta mitäs minä niistä ylpeyksissäni välitin! Tuulta ei ollut siksi nimeksikään. Kun tupakoin välillä, nousi savu suoraan ylöspäin kuin ilmakuplat veden alta. Ääntä ei kuulunut minkäänlaista, kun seisatuin paikalleni.

Vetelin paulassa hylettä ja lepäilin välillä.

Pakkanen oli kova, ilma oli kylmää kuin rauta.

Illemmalla, vähää ennen auringonlaskua, alkoi ilma lämmetä, tuntui jo kostealta. Taivaan otti hikiseksi ja aurinko laski pilviin. Lännestä alkoi puhaltaa heikko tuuli ja sen mukana nousi sumu kuin seinä. Pian olin sen sisässä.

Kävelin vielä jonkun aikaa päin tuulta, koska maa oli sillä suunnalla, mutta kun näytti siltä, että tuuli kääntyy — ainakin niin minusta tuntui — en luottanut enää suuntaani, luulin käveleväni ihan poispäin, aloin etsiä kompassia. Ensiksi meni käsi oikeanpuoleiseen liivintaskuun, jossa minä tavallisesti sitä pidin, ja sitten vuoron perään kaikkiin muihin taskuihin. Kompassia ei ollutkaan missään.

No, mitäs nyt tehdään, kysyin minä itseltäni.

Tuulikin oli lakannut ja sumu tuntui vain tihenevän. Lisäksi tuli yöpimeä. Näin enää vain muutaman sylen kuhunkin suuntaan. Tulia ei näkynyt, näitä nykyaikaisia sumusireenejä ei ollut eikä Pohjoisrivin sumukello kuulunut kauas.

Ei siinä kuitenkaan auttanut lopen kauan seisoksia ja kuluttaa aikaa turhiin ajatuksiin.

Ensin en ollut oikein selvillä, mihin suuntaan lähteä, mutta päätin sitten jatkaa entistä rataa.

Lopulta jouduin jälille, jotka paranivat paranemistaan.

Jotkut muutkin olivat siitä vetäneet hylettä. Seurasin löytämääni tietä jälkien suuntaan, koska päätin niiden vievän omaan saareen.

Kävelin arviolta tunnin ja kävelin toisen. Maata vain ei ala tulla vastaan.

Se tuntui minusta vähän ihmeelliseltä.

Kun sumu illalla tuli, olin minä maalta vain noin kilometriä viisi kuusi. Vaikka minulla oli iso hyle vedettävänä ja matka kävi hitaasti, pitäisi minun olla jo maan sivussa, ajattelin itsekseni ja rupesinkin uskomaan, ettei tämä tie viekään omalle saarelle, vaan muualle. Kun ei enää tullut vastaani ahtojäätä — kävelin nimittäin nyt koko ajan lakealla, ohuen lumen peittämällä jäällä, jossa ei ollut edes isompia rakojakaan, — päättelin joutuneeni kiinteälle saaristojäälle Suomen puolella.

Minua väsytti jo ankarasti ja oli kova nälkä. Istuin hylkeen päälle lepäämään ja syömään. Kun syötin myöskin koiraa, loppuivat eväät siihen, enkä ihan tarpeeksenikaan saanut.

Koira istui edessäni ja kärkkyi lisää ruokaa. Näytin sille tyhjää eväspussia ja tyhjiä käsiäni ja piippuani ja sanoin: "Ei ole, Halliparka, enää mitään muuta kuin tupakkaa." Halli aivasti ja kävi maata. Minä istuin hylkeen päällä ja tupakoin. Jumalan onni, että oli edes tupakkaa, ettei käynyt kuin ennen Pinta-Pekolle.

No miten sille sitten kävi?

No mitenkä sille kävi! Läksi aamulla varhain ajoon, Viroon, Viroon viinaa hakemaan, ja kävi syöttämään hevostaan Saviossa ja söi itsekin ja syötyä yritti panna tupakaksi, mutta huomasikin, että tupakat olivat jääneet kotiin. No mitäs muuta kuin hevonen kiireesti valjaisiin, piiskaa selkään ja hakemaan kotoa tupakkaa. Niin ei käynyt minulle, ja mistä minä olisin sitä hakemaan mennyt, vaikka ei olisi ollutkaan! Sanotaan, ettei mikään ole niin tärkeää kuin tupakka, mutta on se kompassikin välistä tärkeä, sen minä silloin tulin kokemaan.

Siinä istuessani ja tupakoidessani alkoi minua armottomasti nukuttaa. Kävelyn jälkeen oli minulla lämmin olla, ja huolimatta sumusta ja kosteudesta ympärilläni teki mieleni vetäytyä pitkäkseni lumelle, vain vähäksi aikaa, ei kauaksi, jotten jäätyisi, jos pakkanen tulee. Onneksi muistin, kuinka oli käynyt sille ja sille, joka oli käynyt maata jäälle ja nukkunut siihen niiksi päivikseen. Täytin uudestaan piippuni — tätä tupakan polttoa minä olen nimittäin viljellyt jo hamasta lapsuudesta — ja nousin ylös ja aloin kävellä eteenpäin tietäni.

Ajattelin, että jonnekinhan asuttuun paikkaan tämän tien pitää viedä, ja kiittelin Jumalaa, ettei se antanut lumisateen tulla peittämään minulta tätä ainoaa pelastuksen kortta.

Ja hyvä tie se olikin. Se minua ensin kuitenkin ihmetytti, että jos tämä olisi maissa, niin miksi tässä on vain hylemiesten jälkiä, eikä tule yhtään hevostietä vastaan, ja jos tämä on meressä, niin mihin tämä oikein vie. Kyllä minä perästäpäin sain tietää, minne se vei, mutta en minä sitä silloin vielä tietänyt.

Olin kävellyt ehkä noin kolme virstaa siitä ruokapaikasta, kun huomasin, että koira on hävinnyt, eikä se enää näkyviin sinä yönä tullutkaan.

Ihmetytti minua vähän se ensin, mutta sitten ajattelin, että "kyllähän koira kotinsa löytää", ja jatkoin yksin matkaani vetäen perässäni kuollutta hylettä.

Minua väsytti niin, että en tahtonut jaksaa enää jalkaa toisen eteen nostaa. Uni tuppasi tulemaan väkisinkin ja puoliunessahan minä matkaa teinkin, silmät ummessa pitkät matkat Vasta sitten heräsin, kun tunsin käveleväni tiettömällä. Etsin tien ja nukuin jälleen.

Muistan vielä, että näin untakin siinä seisoallani ja kävellessäni.

Olin löytävinäni emähylkeen suuren pesän, jossa oli paljon kuutteja. Koira seisoi pesällä ja murahteli minulle, varoitti minua astumaan hiljemmin, kun välistä saapas rauskahti jääkarstassa. Hyppäsin keskelle pesää ja upposiin vyötäisiä myöten lumeen, juuri oikealle paikalle henkireiän kohdalle, ettei yksikään kuutti päässyt pakoon. Rupesin viskomaan kuutteja jäälle. Ja niitäkös riitti! Viskoin kuutteja minkä jaksoin. Olin läkähtyä siihen työn paljouteen. Selkää pakotti, käsivarret alkoivat hervota ja jalat vapisivat ja tunsin alkavani vajota syvemmälle avantoon, siihen hylkeen pesän henkireikään. Siinä olivat jalkani ahtaalla. En saanut niitä liikkumaan ja minun oli vain viskottava niitä kuutteja, jotka alkoivat tanssia hirvittävää piiritanssia siinä ympärilläni piirissä, joka suureni suurenemistaan sen mukaan, minkä minä viskoin jäälle niitä kuutteja. Tanssiessaan ne joutavat vielä lauloivatkin, niinkuin hylkeet kesäaamuina luodoilla laulavat. Minulle ne pakanat vilkuttivat viekkaasti silmiään, ja se minua vielä enemmän harmitti.

Piirin huima vauhti ja väsymykseni alkoivat huimata päätäni ja — tupsis! taas olin harpannut tien syrjään, johon kompastuin ja heräsin.

Aamu alkoi sarastaa. Jumalattoman paksun sumun vuoksi oli mahdoton erottaa, millä suunnalla päivä sikesi, mutta sen vain näki, että aamupuoli alkaa jo olla.

Pysähdyin.

Olin kuulevinani jotakin.

Jostakin kuin merenpohjasta tai maan alta kuului pari kolme koiran haukausta.

Sitten oli taas hiljaa.

Kuuntelin ja kuuntelin.

Minä otin ja huusin rojahutin, niin rupesi koira kovemmin haukkumaan.

Kuului, kun joku otti puita syliinsä, kun halot kolisivat ja kaatuivat pinon päästä.

Minä sanoin, että tämä ei ole mikään muu kuin Viron ranta.

Perästä selveni, että niin ei kuitenkaan ollut. Minä sain siitä uutta voimaa ja läksin kävelemään ääntä kohti ja hylkäsin sen tien, kun se vähän matkan päästä alkoi kääntyä liian paljon vasempaan päin.

Ei minun kauan tarvinnutkaan kävellä, kun alkoivat näkyä tulet kylästä. Oli jo niin aamu, että ihmiset olivat ylhäällä.

Tunsinhan minä sitten paikan.

Olin omassa rannassa ja äitivainaja, jolla oli leipomus sinä aamuna, oli rannasta pinosta ottamassa leivinpuita, ja oma koiranihan siellä haukkua luksutteli, ja kun tunsi minut, alkoi juosta vastaan syöneenä ja aamuyön levänneenä ja huiskutellen minulle iloisesti häntäänsä.

Äitivainaja siinä sitten siunailemaan, että: "missä sinä olet koko yön kävellyt" ja: "mikset sinä tuhma ottanut kompassia mukaasi, kun jäälle läksit!"

Sinä päivänä sitä oli sitten naurua kylässä.

Minä kyllä heti kotiin päästyäni söin ja kävin maata ja heräsin siinä puolen päivän korvissa, kun kotiväkikin nauroi. Ne ihan ulvoivat. Sisko Hanna aivan kiemurteli lattialla, eikä tahtonut saada enää henkeään vedetyksi.

Oli nimittäin löydetty jäältä, satakunta askelta rannalta, iso kovaksi tallattu piiri, jossa oli vedetty hylettä.

Kävin minä sitä rataa itsekin katsomassa.

Niin se oli joutava pyöreä kuin kattilan pohja, kuin isolla harpilla piirretty siihen tasaiselle rantajäälle.

Nauroivat ne sen päivän ja vielä monena seuraavanakin. Mutta hylkeen minä maalle toin kuin mies ja se ei naurattanutkaan ketään.

Mutta miehet hoi!

Siellä taitaa lisätä tuulta!

Niin oli todellakin käynyt.

Syysyö ei malta kauan pitää samanlaista säätä, ja nyt oli alkanut navakasti tuulla, oli jo miltei myrsky.

Perämies huusi jotakin.

Äskeinen kertoja pilkisti ulos kajuutan luukusta ja kysyi:

— No mikäs on?

— Tuuli kääntynyt vastaan. Tulkaa ylös sieltä niin käännetään!

Hetken perästä kääntyi jahti päin tuulta. Purjeet paloivat ja pamisivat. Jalusnuorat ja niiden lokit löivät kantta. Keula syöksyi suureen hyökyaaltoon, joka koskena ryöppysi kannella perää kohti. Pian saivat keulapurjeet tuulta vastapuolelta ja painoivat aluksen kääntymään toiselle kupeelleen. Isopurje pingoittui ja keulapurjeet päästettiin auki yläpuolelta ja vedettiin kiinni alapuolelle. Jahti oli kääntynyt ja kulki uutta suuntaa hyvää kyytiä. Tuuli lisääntyi hetki hetkeltä. Vilkkaasti oli liikuttava, että ennätettiin saada kärkipurje alas ennenkuin tuuli ennätti sen repiä. Hetkistä myöhemmin tuli tuulen mukana sumu ja peitti verhoonsa loistot.

— No, pojat! Kiittäkää nyt Jumalaa, että meillä on kompassi, sanoi mies, joka oli nuoruudessaan kompassittomana marssinut piirissä omia, jälkiään kokonaisen pitkän talviyön.