KIELILLÄPUHUJA.

I.

Tämä tapahtui siihen aikaan, jolloin jokaisella luotsilla oli vielä oma vene, jonka vokkaa, keulamaston purjetta, koristi punainen raita, luotsiveneen kauasnäkyvä tunnusmerkki, ja jolla luotsit menivät laivaan ja palasivat kotiin pitkiltä luotsausmatkoiltaan.

Oli keskikesä ja laivaliike vilkasta.

Satamakaupungin rannassa oli laiturien piirittämä poukama täynnä kalastaja-, laiva- ja luotsiveneitä ja puhuttiin niillä tienoin "kaikkia maailman kieliä", niinkuin tämän kertomuksen päähenkilö, johon pian tutustumme, sanoi, kerran kehaistessaan kuinka hän, kielitaituri itse, siinä joukossa liikkuu kuin kala vedessä, ja nähtiin joukossa edustajia kaikista ihmisväreistä, vaaleista pohjoismaalaisista aina pikimustiin afrikkalaisiin asti.

Luotsiveneitäkin oli siinä tällä kertaa toistakymmentä, osa kaupunkilaisten, suurin osa rannikko- tai saaristoluotsien veneitä, ja vain yksi ulkosaarelainen, joka oli laivaveneiden joukossa, sillä se halveksi ja inhosi noita muita melkein yhtä väkevästi kuin tuota kurjaa savolaisvenettä, joka tukkilauttojen mukana oli ajettunut alas meren rantaan ja kehtasi asettua näin ylhäiseen seuraan.

Hyi olkoon!

Ulkosaarelaisen luotsiveneen omistajaa kutsutaan näin omassa keskuudessa Eliaksen Matiksi, eikä se huono nimi olekaan.

Hän on jo iältään yli kuudenkymmenen, mutta suorittaa vielä luotsivuoronsa kaikilla ilmoilla.

Hänen tukkansa ja suuri partansa ovat olleet nuoremmalla iällä mustat, mutta kun suurin osa hiuksista ja partakarvoista on muuttunut valkeiksi, on yleisvaikutus harmaa.

Päälaki on laajalti paljas ja kiiltävä kuin vernissattu. Sitä katselee huvikseen, varsinkin jos tietää, että se aikoinaan antoi aihetta erääseen väärinkäsitykseen, josta oli tulla ikäviä valtiollisia rettelöitä ja selkkauksia.

Tapaus kaikessa vakavuudessaan oli seuraava:

Eräänä kesänä tuli saareen kuvanveistäjä, joka ihastui Matin päähän ylimalkaan, mutta tuohon pallomaiseen, kiiltävään päälakeen erikoisesti, ja pyysi Mattia mallikseen.

Matti käsitti, ainakin osittain, kuvanveistäjän pyynnön väärin, luullen, että hänen turpeat sinertävät huulensa, lyhyt ja leveä purppuranvärinen nenänsä, punaiset pulleat poskensa, leveä otsansa, suuret ulkonevat korvansa ja pullottavat siniset silmänsä, jotka miltei aina hymyilivät, olivat herättäneet kuvanveistäjän huomiota ja siksi hän kysyikin:

— Olenkos mielestäs sitten niin kaunis?

Matti nimittäin tiesi rumuutensa.

Se oli monta kertaa sanottu suoraan suuhun hänelle itselleenkin.

Itta-vainajakin kerran nuorena, Matin-päivillä ollessaan, kun humala oli jo noussut ja puhelu kiihtyi ja miehet rupesivat lausumaan julki ajatuksiaan toistensa joko ruumiillisista tai henkisistä heikkouksista, kehtasi sanoa näinikään:

— Ja tuo naamavärkkikin sinulla, Matti, on sitä laatua, että sylipuulla sen tekijä mitat on ottanut ja pelkällä kirveellä valmistanut! Ja huulesi ovat kuin pari tuulessa pullistunutta jiikattua märssypurjetta! En, piru vie, ole tuollaisia nähnyt neekeriakoillakaan!

Siitä oli seurannut tappelu. Mitäs siitä! Se on ollut, mikä ollut.

Itan puhe, että Matin kasvoja valmistettaessa olisi käytetty sylipuuta ja kirvestä, oli valhetta, sillä jos kohta pää olikin iso, oli se suhteellinen ruumiin muuhun kokoon, eikä kirvestyö ole niin pyöreää ja sileää kuin Matin kasvot ja päälaki olivat läpi elämän.

Lieventääkseen ulkonäkönsä tekemää epäedullista vaikutusta oli Matti jo nuoruudestaan asti koettanut johtaa (ja onnistunutkin) ihmisten huomion harhaan — nimittäin toisiin asioihin — kehittämällä puhetaitonsa sukkelaksi ja älykkääksi. Puhe tuli hänen turpeiden huuliensa takaa, lihavan kielen muodostelemana, rehevänä, säteilevänä ja voimakkaana. Sanottiin, etteivät hänen sanansa aina olleet sarvipäitä, mutta pompahtelivat ne ilmoille kuin lantut, kuin huopasaappaat, kuin talikääröt, aina täyteläisinä ja useimmiten räjähdellen ja poksahdellen ja ilmi tuleen tuprahdellen tai räjähdellen kuin laine laivan laitaan. Kun kuntakokouksissa tai rantakäräjillä keskustelu tuppasi muuttua kireäksi ja riitaiseksi, otti Matti puheenvuoron ja kohta remahteli koko miesjoukon nauru ilmoille ja asia meni sovinnossa suotuisaan päätökseen.

Matti piti itseään verrattomana kielitaiturina, oikeana kielilläpuhujana, mutta sen sai hän uskoa itse, ihan yksin, ilman ainoatakaan kannattajaa, sillä yleiseen uskottiin, että Matti ei osaa kuin yhtä ainoaa kieltä — paitsi ranskaa, jolla ei tarkoitettu sitä kieltä, jota puhutaan eräissä satamakaupungeissa Hollannin ja Espanjan välillä, vaan erästä sekavaa mongerrusta, joksi Matin selvä puhe muuttui humalan muuttuessa sikahumalaksi ja vähää ennen Matin vierähtämistä pöydän alle ja jota kieltä ei ymmärtänyt yksikään olento taivaan ja maan välillä. Kun perästä päin muisteltiin jotakin tapausta joillakin juhlilla tai luotsausmatkoilla, määriteltiin sen aika sanomalla: "Se tapahtui silloin, kun Matti rupesi ranskaa puhumaan. Ek'sä muista?"

II.

Kello oli noin kymmenen paikkeilla aamupäivällä, kun Matti luotsitoverinsa Matinvillen Konstan kanssa tuli "Häränpään" merimieskapakasta, joka oli miltei rantalaiturilla, ulos haistelemaan tuulta.

Se oli puhallellut etelästä jo pari vuorokautta sen vähän, minkä se ylimalkaan puhalsi — ja kotiin lähtö oli lykkääntynyt tunnista tuntiin ja päivästä toiseen.

Nyt puhalteli heikko länsi.

Kolmanneksi liittyi seuraan eräs nuori mies, keväällä vasta valmistunut lukkari, joka oli satamakaupungissa odottamassa virkapaikalleen pääsyä.

Siihen aikaan kulki ulkosaariin kerran kuussa niin sanottu kihlakunnan posti, ja nuorta lukkaria oli neuvottu turvautumaan, mikäli mahdollista, luotseihin, joiden kanssa, niin sanottiin, hän kaikkein nopeimmin, mukavimmin ja turvallisimmin pääsee perille. Jo eilen oli hän tavannut kaupungin satamaluotsin avulla Matin ja Konstan, jotka olivat luvanneet viedä hänet saareen. "Jos on sopiva tuuli, niin huomenaamuna kello puoli neljältä lähdetään", oli Matti sanonut. — Lukkari tuli rantaan täsmälleen puoli neljä — tai oikeastaan myöhästymisen pelosta jo hiukan aikaisemminkin. Siitä tähän asti oli hän kävellyt pitkin laitureita, katsellut hänelle outoja suuria purjelaivoja ja kuunnellut outoja kieliä ja istuskellut pollarilla katsellen satamatyömiesten häärimistä laivojen tyhjentämisessä tai täyttämisessä. Matkalaukkunsa hän oli jo ajoissa sijoittanut Matin veneeseen. Hän ei ollut ryyppymies (niin oli hän luotseille sanonut, kuultuaan, että Matti on kirkonisäntä) ja oli lisäksi rahaton (joka oli tosiasia), eikä siis kyennyt pitämään seuraa kyytimiehilleen "Häränpäässä".

Lukkari esitti lähtöä.

Hän väitti satamaluotsilta kuulleensa, että nyt on länsituuli ja siksi navakka, että vie perille kuudessa tunnissa, ehkä neljässä ja puolessa.

— Höö! Vai länsituuli! nauroi Matti. — Vai länsituuli! No onhan se kylläkin länsituuli nyt, mutta kanttori ei taidakaan tietää, kuinka kauan se kestää länsituulena! Onhan sitä helppo sanoa, että länsituuli, mutta mitäs virttä sitten lauletaan, jos se tunnin perästä on lounaassa tai etelässä tai tyyntyy kokonaan! Ei hyvä kanttori! Katsellaanpas nyt ensin, kestääkö se lännessä, ja lähdetään sitten vasta — ja voihan se jälkeen puolenpäivän, kääntyä luoteeseen, ehkä täyteen pohjoiseen, ja sitä parempi meille.

Konstankaan ei tehnyt vielä mieli lähteä, ja hän sanoi:

— Ja kuka sen tietää, mikä tuuli on meressä! Voihan olla vastatuuli tai ei tuulta ensinkään!

Samassa näkivät he tulevan yhden luotsiveneen entisten lisäksi, ja heti sen tultua riennettiin tiedustelemaan, mikä tuuli on meressä.

Luotsi oli ollut laivaa ulos viemässä ja kertoi, ettei meressä ole mitään tuulta, että meri on rasvatyyni.

— Sanoinhan minä sen, ylpeili Konsta. — Johan sen näkee tehtaansavuista, jotka nousevat suoraan ylös, että ylhäällä on tyyni, ja silloin on tyyni meressäkin.

— No milloinka tästä sitten oikein päästään lähtemään! Minusta alkaa näyttää, ettei lähdöstä tule mitään! kiivaili lukkari.

— No, ei tänään ainakaan, sanoi Matti ja lisäsi:

— Pitkäksihän se käypi kanttorille olo täällä rannassa. Mennään miesten joukkoon hotelliin. Siellä kuluu aika paremmin. Otetaan teetä tai kahvia tai mitä vaan halu vetää.

— Ei ole jano, vaan nälkä pikemminkin, selitti lukkari.

— No eihän tässä tarvitse kärsiä nälkää enempää kuin janoakaan! Mennään veneeseen syömään! Kun eväät loppuvat, niin ostetaan kaupungista toisia!

Mentiin kolmisin Matin veneeseen syömään.

Vene heilahteli yhtenään ohi kulkevain suurempain ja pienempäin höyryalusten synnyttämissä aaltosissa ja kolahteli toisiin veneisiin, joita tuli ja meni, ja tungos oli suuri.

Jo aikoja sitten oli lukkari lakannut tarkkaamasta tulevien ja menevien ihmisten puhetta, sillä useimmiten se oli kieltä, jota hän, sisämaalainen, ei ollut koskaan ennen kuullut.

Suurten höyryalusten nostokurjissa rätisi ja helisi tavaran nostoketjut ja rymisivät nostokoneet ja huutelivat laivoja tyhjentävät miehet komentosanoja toisilleen.

Satamaraiteilla kulki edestakaisin tavarajunia, siirrellen tuonti- tai vientitavaraa laivoilta tai laivoille. Pyörät jyrisivät ja parkuivat kiskoja vastaan. Veturit viheltelivät ja soittivat kelloa.

Lukkari ihmetteli, että tässä pauhinassa Konsta ja Matti voivat keskustella aivan rauhallisesti. Hän ei kuullut mitään, ja milloin hänelle jotakin sanottiin, täytyi huutaa, niinkuin silloinkin aterian päätyttyä, kun Matti sanoi lukkarille, ensin tavallisella äänellä ja sitten huutamalla:

— Eiköhän käydä nyt ottamaan pieni ruokalepo!, ja samassa Matti jo alkoikin laitella itselleen makuutilaa, ja niin teki Konstakin, ja lukkari, joka oli valvonut kello kolmesta asti ja jota väsytti ja nukutti, nojautui veneen laitaa vasten ja nukkui miltei heti istuvaan asentoon.

Tuntui ihanalta uinailla veneen keinuillessa, ja sataman hälinä ja jyrinä alkoi kuulua yhä kauempaa ja kauempaa ja lakkasi lopulta kokonaan kuulumasta ja muuttui uniksi, joissa hän itse riehui mukana jättiläislaivan tyhjentämisessä: ajettiin samasta laivasta tulikiveä, liitujauhoa ja suolaa niin korkeaan rautatievaunuun, ettei sieltä päässytkään mitenkään alas.

III.

Oli jo iltapäivä pitkällä, kun miehet vasta heräsivät.

Lukkari oli nukkunut koko ajan sangen epämukavassa asennossa. Hänen kupeisiinsa ja selkäänsä koski niin, ettei pitkään aikaan päässyt liikkeelle.

Molemmat merimiehet, Matti ja Konsta, tekivät ensi töikseen sen huomion, että tuuli on loppunut maissakin kokonaan.

Oli aivan tyyni ja autereinen kesäpäivä.

Lähtö päätettiin lykätä seuraavaan aamuun kello puoli neljään, sillä sekä Matilla että Konstalla oli vielä osa luotsirahoista tähteenä. Lukkarilla oli kyllä matti kukkarossa, mutta hänet otettiin kapakkaan mukaan ja maksettiin hänen puolestaan.

Puolen yön tienoissa tulivat miehet veneelle. Kaikki kolme olivat humalassa. Lukkari oli ensin vastustellut, mutta sitten kun Matti oli selittänyt, että on sitä ennenkin ryypätty lukkarien kanssa ja että pappi heidän saarellaan on kaikkein paras ryyppymies, oli lukkari lakannut teeskentelemästä ja ryypännyt niinkuin toisetkin ja sinutteli Mattia ja Konstaa saavuttaessa veneelle, jossa vähän syötiin ja töristiin ja sitten nukuttiin. Purjeista laitettiin varjo keulapuolelle. Sen alla oli hyvä nukkua, vaikka sadekin olisi sattunut.

IV.

Kello kävi viidettä aamulla, kun miehet vasta heräsivät.

Taivas oli kirkkaana, kuten ennenkin.

Aurinko paahtoi kuumana ja navakka tuuli puhalteli etelästä, siis vastaan.

— Vastatuuli, sanoi Konsta.

— Vastatuuli. Vastatuuli, sanoi Matti.

— Lähdetäänköhän luovimaan kotiin? sanoi Konsta.

— Hitto häntä lähteköön luovimaan, kun ei ole pakko, sanoi Matti. — Eihän tässä nyt jäniksen selässä olla ja eihän tuo nyt iankaiken pitäne tuuliansa samalla kantilla. Ollaan nyt ainakin niin kauan, että kaupat avataan ja että saa tehdä piikaväen pyytämät ostokset. Näkeehän sittenkin, miksi tuuli muuttuu.

Mielessä hänellä oli enemmän oma kaksilitraisensa, joka oli vielä tyhjänä, kuin mikään muu.

Kello yhdeksän aamupäivällä oli kaikki ostokset tehty ja kaikki tavarat, myös täysinäinen kaksilitrainen, kannettu veneeseen. Kaksilitrainen sijoitettiin huolellisesti veneen perällä olevaan kaappiin, muu tavara öljypeitteen alle keskiveneeseen.

Tuuli oli kääntynyt jälleen länteen ja olisi vienyt hyvin, mutta aivan viime hetkellä oli Matti saanut kuulla, että ulkosatamassa on lähtövalmis suuri saksalainen höyrylaiva "VIADRA".

Se kaupungin luotseista, jonka vuoro olisi ollut viedä tuo laiva ulos, oli etsinyt Matin aamun kuluessa kynsiinsä, ja löytänyt hänet "Häränpäästä" ja pyytänyt häntä puolestaan viemään laivan mereen. "Siinähän saat vapaan kyydin kotiisi itsekin", sanoi luotsi.

Matti suostui kauppaan mielellään, vieläpä tarjosi ryypytkin sen ilosanoman tuojalle kiitokseksi.

Kaupungin kirkontornissa löi kello yhdeksää, kun Matti pienessä hiprakassa tuli rantaan ja toi toisillekin sen ilosanoman, että "nyt ollaan kotona viimeistäänkin kello kaksitoista, tuuli sitten mistä hyvänsä tai ei mistään!"

Purjehdittiin laivan kupeelle. Sen keulamastossa liehui vielä luotsilippu ja sen molemmilla kupeilla olivat vielä täysinäiset kuormausproomut, joista nostokurjet veivät lankkuja nipun toisensa jälkeen kansikuorman päälle. Proomuissa ja kansikuormalla hääri tulisessa kiireessä työväkeä, naisia ja miehiä.

Nostokoneet tärisivät ja sätkyttivät, ja lankut kolahtelivat.

Keulakannelta kuului ketjun helinää. Laivamiehet kytkivät siellä paksuilla ketjuilla valmista kansikuormaa kiinni, jottei sitä meri veisi.

Laivasta viskattiin Matin veneeseen köysi, johon vene kiinnitettiin, ja jäi se laivan kupeelle, melkein perälle.

Vene ei pysynyt kuitenkaan hetkeäkään paikoillaan, ja miehillä oli täysi työ estää sitä töyttäilemistä liian ankarasti laivan kuvetta vasten tai painumasta liiaksi perän alle, missä laivan valtava iso punainen potkuri pyöri ja synnytti ankaran virran, joka veti venettä milloin sinne, milloin tänne.

Laivan koneita aseteltiin pitkän paikallaanolon jälkeen lähtökuntoon ja koeteltiin.

Kaupunginluotsi purjehti myös veneellään laivan kupeelle ja nousi ylös laivaan selvittämään asiaansa. Vähän ajan perästä hän tuli perälle ja puhutteli Mattia ja Konstaa ja sanoi, että "nyt olisi jommankumman sitten noustava ylös laivaan ja otettava luotsaus vastuulleen".

Syntyi ankaranpuoleinen riita Matin ja Konstan välillä.

Matti ensin sanoi niinkuin puolileikillään Konstalle:

— Mene sinä nuoremmaksesi!

Konsta kieltäytyi kivenkovaan ja vetosi siihen, että vuoro on Matin.

Kiroillen ja mököttäen Matti lopulta kiipesi köysiportaita myöten laivaan. Vähän ajan perästä kaupunginluotsi purjehti pois ja luotsilippu vedettiin alas. Matti oli nyt "Viadran" luotsina.

Tunti meni ja toinen tuli.

Lopulta olivat proomut tyhjät ja hinattiin työväkineen pois.

Laiva oli lähtövalmis.

Kello oli silloin kaksitoista.

Vielä kerran tuli Matti laivan perälle ja pyysi lukkariakin nousemaan ylös laivaan:

— Onhan täällä mukavampi olla, eikä kastu, jos meressä sattuu olemaan lainetta, eikä kanttori taida ennen kuitenkaan tämänlaisissa asuissa olla ollut, niin että sopii nyt tulla katsomaan.

Lukkari kiipesi ylös ja hetken perästä vedettiin köysiportaat pois.

Konstalle annettiin paksumpi köysi veneen hinausköydeksi. Sen hän kiinnitti keulamastoon. Toistaiseksi oli hänellä täysi työ hoitaa venettä, ja katsoa, ettei köysi pääse sekaantumaan laivan potkuriin, joka yhä velloi vettä milloin mitenkin päin.

Lopulta kuului komentosillalta kellon kilahdus.

Koneet pysähtyivät.

Ankkuriketjut alkoivat rytistä ja helistä. Pian oli laiva vapaa.

Taas kuului kellon kilahdus.

Potkuri alkoi hiljalleen pyöriä ja puskea vettä laivasta pois päin.

Konsta voi vaivoin hoitaa venettä.

Laiva alkoi hiljalleen liikkua ja kääntää keulansa merelle päin.

Konsta päästi hinausköyttä vähän kerrallaan, valvoen, ettei se pääsisi sekaantumaan potkuriin. Lopulta oli köysi kireänä. Konsta riensi veneen perälle ja alkoi sitä ohjata laivan mukaan.

Pian oli laivalla täysi vauhti.

Saari ja luoto toisensa jälkeen sivuutettiin ja oltiin lopulta meren aavalla ulapalla, jossa länsituuli puhalteli.

Päivä paistoi kuumasti. Vene seurasi kohisten laivaa, jonka koneiden tärinä hinausköyttä myöten tuntui veneessäkin. Toisinaan nytkähti vene lännestä tulevassa ummikkaassa, jossa laivakin harvakseen huojui.

Paljo valvominen satamakaupungissa ja tämä yksitoikkoinen tärinä ja keinahtelu veneessä sekä miltei täydellinen toimettomuus ja auringon lämpö vaikuttivat, että Konstaa alkoi armottomasti torkuttaa.

V.

Nuorella lukkarilla oli paljon katseltavaa.

Laivamiehet olivat matkan varrella saaneet työnsä loppuun suoritetuksi ja siirtyneet peräkannelle, jossa raskaat ketjut helisivät, sillä kansikuorma kytkettiin siellä yhtä huolellisesti kuin keulassakin. Katsoen laivan suuruuteen ja sen korkeuteen vielä nyt täyteen kuormattunakin tuntui lukkarista turhanpäiseltä koko homma.

Lukkarin teki mieli mennä ylös komentosillallekin katselemaan, mitä siellä on ja mitä sieltä ylempää näkyy. Sinne hän ei kuitenkaan uskaltanut mennä, kun ei ollut edes Matille mitään asiaa keksimälläkään keksinyt.

Joskus hän kävi katsomassa venettä, joka köydessä seurasi laivaa keula korkealla ja ikäänkuin ratsastaen suuren valkean vaahtovyöryn päällä.

Veneen perällä istui Konsta mukavassa asennossa. Oikeassa kainalossa hänellä oli helmari, jonka päätä samanpuoleinen käsi piteli. Vasen kyynärpää nojasi varpekanteen, ja kämmenpäähän ja kouraan partainen leuka ja poski. Pää oli hiukan etukumarassa. Näytti siltä kuin olisi hän nukuksissa. Kanttori kiljaisi "hei" ja viittasi kädellään, mutta veneessä olija ei tässä pauhinassa kuullut mitään eikä näyttänyt näkevänkään. Lukkari korotti vielä ääntään, asetti kädet torveksi suulleen ja huusi uudestaan: "Hei! Torkutko sinä! Käy oikealla tavalla maata! Hei!"

Ei mitään tapahtunut.

Konsta ei muuttanut asentoaan minkään verran. Hän istui kuin kuva.

Noin neljännestunnin kuluttua tuli lukkari perälle uudestaan.

Nyt paistoi veneen perältä Konstan rinnan kohdalla hänen valkean luotsilakkinsa päällys täysipyöreänä kuin kuu. Pää oli pudonnut riipuksiin ja vain lakin päällys näkyi. Vasen käsi riippui rannetta myöten hervottomana varppeelta alas heiluen veneen nytkyessä kuin veltto, pehmeä vanhan nuoran pää. Oikea oli entisessä asennossaan kainalossa olevan helmarinpään ympärillä.

Lukkarin mielikuvitus alkoi toimia. Hän muisti, että Konsta oli eilen illalla juovuspäissään kertonut käyneensä lääkärillä, joka oli sanonut, että sydämessä on paha vika ja että jos on aikomus vielä jonkun aikaa elää, olisi humala jätettävä heti ja kerrassaan. "Lääkäri sanoi, että älä ryyppää ja älä syö sitä ja älä syö tätä, muutoin tulee kuolema äkkiä ja silloin, kun et aavistakaan", oli Konsta kehunut, kaataessaan menemään olutta lasin toisensa perään. "Enkä minä turhaa ryypikään! Minä juon oikealla tavalla — näinikään! He-hee!"

Lukkari alkoi epäillä ja pelätä, että Konsta on saanut sydänhalvauksen ja kuollut veneen perälle siihen asentoonsa, missä oli. Hätääntyneenä hän meni ylös komentosillalle Mattiakin katsomaan.

Siellä kiintyi lukkarin huomio ensin eräällä korokkeella seisovaan tanakkaan laivamieheen, joka katseli vuoroin eteensä merelle, vuoroin edessään olevaan kompassiin. Hän pyöritteli ohjausrattia, joka oli toista mallia, kuin mitä hän oli nähnyt sisämaan vesien höyrylaivoissa ja odottamattoman pieni ja kevytliikkeinen laivan jättiläiskokoon nähden. Lisäksi tuksutti ratin yhteydessä jokin kone joka kerta, kun ratti kiertyi oikeaan tai vasempaan.

Oikealla nojasi kaiteeseen mies, josta lukkari myöhemmin sai kuulla, että hän oli laivan ensimmäinen perämies. Mattia ei ensi aluksi näkynyt ensinkään, mutta kun hän rohkaisi luontoaan ja käveli eteenpäin ja kiersi ohjausratin ympäri vasemmalle, löytyi Matti siellä nojaamassa kaiteeseen ja huulet lerpallaan torkkumassa ja tuijottamassa laivan sysäämiin kuohuihin ja ohi kiitävään mustanviheriään veteen.

Nähtyään lukkarin kohottautui Matti ja heräsi täydellisesti.

— No! Jokos alkaa maamiehelle käydä aika pitkäksi vai meritautiko vaivaa?

— Ei kumpaakaan, mutta tulehan katsomaan, mikä kumma Konstaa vaivaa!

— Mikäs tätä nyt vaivaa! Eihän sitä mikään vaivaa. Kaunis ilma ja lämmin eikä huolta kulusta.

— No tulehan katsomaan kuitenkin. Perälle päästyään näki ja arvasi Matti kyllä, mikä Konstaa vaivaa.

Matin naama vääntyi kamalaan irvistykseen ja hän huusi:

— Konsta! Konsta! Heräätkö sinä jumalaton! — Humalassa sika on kuin onkin niinkuin tukki eikä kuule mitään eikä näe mitään! — Kyllä minä jo arvasin lähtiessä, miksi sillä oli niin suuri halu jäädä veneeseen eikä tullut luotsaamaan, niinkuin asia olisi vaatinut! — Eikä ole mitään, millä edes saisi viskata sitä halvattua päin kuuta niin että kyll'läin heräisi! — Maltapas joutava! Kyllä minä sinulle vielä näytän, kun pääsen veneeseen! Uitan minä sinut, piru vie, kuin uitankin, niin että viimeinenkin humala on tiessään! Vai toisen viinoja juomaan! Eipäs ollut miehestä ostajaa kaupungissa! Ajattelit että "tuhma ostaa ja viisas juo", mutta kyllähän vielä näet, kuka tässä on tuhma ja kuka viisas!

Matti pudisteli nyrkkiään veneeseen päin ja kääntyi menemään takaisin keskilaivaa kohti ja myrisi vieressään kävelevälle lukkarille:

— Sitähän minä jo epäilinkin ja ajattelin ottaa putelin tänne ylös, mutta missä sen täällä olisi säilyttänyt. Eikä luotsilla saa olla väkeviä mukanaan laivassa. Sen ryyppäät, minkä annetaan, mutta ei tippaakaan enempää, eikä täällä ole tarjottu ei ruokaa eikä juomaa, ja nyt tuo Konstan saatana — en paremmin sano — on syönyt ja juonut koko matkan kuin sika. Uitan minä sen ja kuritan airontyvellä niin etteivät vielä jouluksikaan ole kaikki sinelmät hävinneet, kun tästä päästään veneeseen! uhkaili Matti.

Komentosillalla asettui Matti nojasilleen perämiehen vasemmalle puolen ja Matista vasemmalle lukkari.

Perämies tupakoi.

Matti pani myös tupakaksi.

Pitkään aikaan ei puhunut kukaan mitään.

Lopulta sanoi lukkari:

— Tällä laivalla on aika hyvä vauhti.

— Onhan se tavallinen.

— Montakohan kilometriä se menee tunnissa?

— Kilometriä!?

— Niin.

— Ei ainoaakaan kilometriä! Kanttori taitaakin olla vielä niin täysi maamies, ettei tiedä sitä, että kilometri on vain maantiemitta ja sulaa merivedessä kuin suola. — Ei sillä vehkeellä voi merta mitata, vaikka kuinka koettaisi. Eri miehet ne ovat, jotka merta purjehtivat, ja eri mitat, joilla merta mitataan!

— No millä sitä sitten mitataan?

— Jaa — vai on kanttori niin pilaantumaton maamies, ettei ole kirjoistakaan koskaan lukenut, että merta mitataan meripeninkulmilla, eli oikeammin sanoen miileillä, ja merialusten vauhtia solmuväleillä — mutta eivät ne taida mennä maamiehen päähän.

— Solmunväleillä?

— Niin, eli paremmin sanoen nuupeilla.

— No kuinka pitkä se nuupi on?

— Jaa! — Kun ei kanttori tiedä, mikä on lasi ja mikä loki ja mikä lokiliina, ynnä muuta, ja vielä vähemmän kuinka pitkä on yksi miili, niin täytyy minun sanoa, että jos tähän mereen tehtäisiin maantie ja sen vieressä kulkisi laiva tunnissa kymmenen kilometripylvään väliä, niin olisi se suunnilleen samaa kuin jos sanottaisiin laivalla olevan kuuden nuupin vauhti. Tämä tässä taitaa tehdä näin laineettomassa vedessä yhdeksän nuuppia.

— Siis viisitoista kilometriä! Sitä en usko! Ei yhtään päälle kymmenen, siis kuuden nuupin.

— Jaa — se on se ja sama mitä kanttori uskoo ja mitä ei usko. Se ei meinaa kerrassa mitään, kun kanttori ei ole ymmärtäväinen mies, vaan maamies, jolle ei maksa vaivaa puhua.

— Minä lyön vaikka vetoa siitä, että tämä ei kulje enempää kuin kymmenen kilometriä tunnissa. — Kun osaisi tuon perämiehen kieltä, niin kysyisi siltä. Kyllä kai se tietää.

Vaikka laiva oli saksalainen, palveli sillä ummikkoenglantilainen perämies ja samoin ummikkoenglantilainen kokki.

Matti vilkastui miltei entiselleen kuultuaan toisen mainitsevan jotakin puuttuvasta kielitaidostaan.

— Jaa, että kun osaisi kieltä? No sitä kyllä osataan ja kyllä näissä paikoissa saa selväksi minkä asian hyvänsä, kun vain kieltä osaa!

— No, kysyhän koetteeksi, mitä tuo tuumaa laivan kulusta!

Matti sylkäisi yli kaiteen mereen, rykäisi pari kertaa, kääntyi perämieheen päin ja kysyi kovalla äänellä ja suomalaisesti korostaen:

— Kuulehan tyyrmanni! Huru monga knuupa faart?

Perämies ravisteli päätään, sillä hän ei ymmärtänyt sanaakaan. Matti koetti selventää sanojaan viittomalla veteen ja laivan vauhtiin:

— Knuupa faart!? Huru monga? — Huru monga knuupa faart!? Hhuurrruu monngga?! Olek' sä hölmö vai ek'sä tolvana ymmärrä selvää puhetta!?

Perämies nauroi koko kurkullaan, sillä häntä huvitti Matin turpea ja kiivaileva naama.

Matti jäi nojasilleen kaidetta vasten ja mietti, mitenkä voisi saada tuon pässinpään tajuamaan, mistä on kysymys.

Hän koetti etsiä muistinsa komeroista toisia sanoja, mutta niitä ei löytynyt. Kohottauduttuaan ja työnnettyään kätensä takkinsa taskuun osui hänen hyppysiinsä tyhjä savukekotelo. Sen hän viskasi mereen, viittasi sormellaan aalloilla kelluvaa ja jäljelle päin kiitävää koteloa, vei kasvonsa likemmä perämiestä, korotti ääntään vieläkin entisestään ja kysyi:

— Knuupa faart!? — Huru monga knuupa faart? — No jo nyt on kumma! Huru monga knuupa faart?!

Perämies käsitti tämän sillä tavalla, että luotsilta ovat tupakat lopussa ja että tuo puhe tarkoitti tupakan pyyntiä, ja siksi ojensi hän Matille kauniin sikarin.

Matti tuli hetkiseksi hyvälle tuulelle ja perämies näytti iloiselta, kun muka lopultakin ymmärsi miehen tuskan.

Tätä ei riittänyt pitkälle.

Kun Matti sai sikarinsa savuamaan ja oli antanut äänensä ja aivojensa hetkisen levähtää, alkoi hän uudestaan, muuttaen sikäli menettelyään, että näytti sormillaan kahdeksan ja yhdeksän lukumäärää ja puhui lauhkealla ja toverillisella äänellä:

— Huru monga knuupa faart, herr styyrman? Otta eller niie? Knuupa faart nimittäin? — Hä? — Mitä töllistelet, vai olek'sä tuhma kuin saapas?

Perämies mietti hetkisen.

Hän ajatteli, pyytääköhän tuo lisää sikareja vai kysyykö se hintaa.

Lopulta hän sanoi jotakin Matille ja remahti nauramaan suu niin ammollaan, että kaikki hampaat näkyivät. Sitten hän harppasi vastakkaiselle puolelle komentosiltaa, nauroi mennessään ja hoki Matin sanoja "knuupa faart, knuupa faart"…

Matti oli harmistunut ja huokasi: "Kaikennäköiset miehet ne ovat sitten vielä olevinaan laivanperämiehiä!"

Pitkän aikaa olivat lukkari ja Matti vaiti.

Lopulta kysyi lukkari:

— No, mitäs se tuumasi?

— Tämä perämieskö?

— Niin.

— Hitto hänen ties. — Eihän nämä perämiehet mitä tiedä ja ymmärrä! Tulisi ylös kannelle se ukko itse, niin kyllä siltä pian selvän saisi, eikä siihen monta sanaa tarvittaisikaan! Eihän nämä perämiehet mitään tiedä! Palkkansa nostavat ja sillä hyvä. — Ensin ei saanut sanaa suustaan, mutta kun en hellittänyt, niin lopulta tokaisi, että "katso itse", että "siinähän se on meri ja siinähän se on laiva. Katso itse, minkä verran laiva meressä kulkee!" — Hööö! — "Katso itse!" — Onkos minulla tässä sekstantit ja ronometrit, sekunttilasit ja lokaliinat käsilläni, että voisin itse katsoa! — Hölmö mikä oletkin! — Tuo tänne vehkeet, niin kyllä minä näytän sinulle, mitenkä katsotaan — mokomallekin — länkisäärelle — kaitanaamalle — piikkinokalle!

Laiva huojui yhä paremmin, minkä ulomma tultiin.

Lukkari, joka siinä kaiteen yli kumartuneena oli seurannut veden loiskimista ylös laivan pystysuoraa kylkeä, oli jo kauan tuntenut eräänlaista pahoinvointia, ensin väsymystä niskapuolella, sitten päänpakotusta ohimoilla ja otsassa ja nyt viime aikoina pyrki suuhun tulemaan jotakin pahanmakuista nestettä, ja oikea oksennuskaan ei ollut enää kaukana.

Hänen teki mieli saada jotakin virkistävää suuhunsa, mutta jottei Matti epäilisi olevan kysymyksessä, meritaudin, kysyi hän vain:

— Mistähän täältä saisi raikasta juomavettä?

— Onkos jano?

— On vähän, kun tuli syötyä suolaista ja kun on ollut näin kuuma päivä.

— No eihän näissä paikoissa tarvitse hätään joutua, kun kieltä osaa! Mennään kokin puheille, kyllä se vettä antaa.

Kokki, ummikkoenglantilainen, oli keski-ikäinen mies.

Hän istui keittiössä paidanhihat ylös käärittyinä ja kuori perunoita. Liedellä kiehui iso soppakattila.

Matti pysähtyi keittiön kapealle ja matalalle ovelle, jonka hän miltei kokonaan täytti, nojasi vasemmalla kämmenellään oven pieleen ja kumarsi päänsä sisään. Lukkari koetteli kurkistaa Matin olkapään yli. Matti aloitti puhelun, viittomalla suuhunsa:

— Kalt vatten, kalt vatten.

Kokki keskeytti kuorimisensa ja silmäili kysyvänä Mattiin.

— Kalt vatten, kalt vatten! Tavai tänne näin! Ek'sä ymmärrä?

Kun kokki ei ymmärtänyt, mitä puhuttiin, jatkoi hän kuorimistaan peruna perunalta eikä ollut Mattia enää näkevinäänkään.

Matti oli neuvoton ja nolostunut.

Onneksi oli pelastus lähempänä kuin miltä ensin näyttikään.

Aivan siinä käden ulottuvilla, lieden reunalla oli sisältä valkea ja ulkoa sininen emaljimuki. Sen sieppasi Matti käteensä ja hoki:

— Kalt vatten, kalt vatten! ja viittoili tyhjällä mukilla suuhunsa.

Sitä kieltä ymmärsi kokki paikalla.

— Yes! If you please, sir!

Ja vettä tuli.

Sitä joi lukkari tarpeekseen, ja Matti myös, ja yhä kokki olisi ollut halukas antamaan.

Matti oli ylpeä, että hänelle vastattiin niin pitkästi ja kohteliaasti.

— Kuulitkos, mitä se sanoi? — Kuulin toki.

— Ja ymmärsitkö myös, mitä se sanoi?

— En niin halaistua sanaa!

— Siinäpä se! Siinä se justiin onkin ero miehellä ja toisella miehellä: toiselle on annettu kielilläpuhumisenlahja, toiselle ei. Toiselle on annettu lahja ymmärtää kieliä, toiselle ei. — Tämä on mukava mies tämä kokki, miesten mies ja viisas mies! Sen kanssa kelpaisi jutella kauemminkin, mutta ei auta olla kauan pois komennolta. Täytyy mennä ylös jälleen. — Mutta mikä sinulla mies oikein on?! Sinullahan on nenän kupeet kalpeana kuin olisit meritautinen! Meritauti sinussa, miesparassa, on. Tunnusta pois vaan — ei siinä mitään häpeämistä ole! — Älä pidättele turhaan — se vaan pahenee siitä. Mene tuonne partaalle syöttämään haileja ja etsi sitten itsellesi makuupaikka. Ei olisi pitänyt tulla sinne komentosillalle. Meritauti ottaa kiinni aina sitä pahemmin, mitä korkeammalla ihminen on. Kohta tästä ollaan perilläkin.

Lukkari teki neuvojen mukaan: syötti ensin haileja ja etsi sitten itselleen keulakannelta tuulisen makuupaikan, johon nukkui.

VI.

Lukkari heräsi siihen, että komentosillalla kilahti kello ja koneet pysähtyivät ja laiva lakkasi tärisemästä.

Hän ponnahti ylös ja tunsi itsensä miltei terveeksi.

Pohjoisessa olivat kadonneet kaikki maat, uloimmat rannikkosaaret ja luodotkin. Sinne taivaanrannan taa oli kadonnut hänen entinen maailmansa, se maailma, jonka hän tunsi.

Edessä kohosi korkeavuorinen meren erakko, kuningas saarien joukossa, tumman sinisenä, vihertävänä ja harmaana, kuparinvärisine rantakallioineen ja valkeine rantakuohuineen ja valkeine loistotorneineen (muuta hän ei vielä ennättänyt tai voinut nähdä) yksinäisenä avarassa, rajattomalta näyttävässä meressä, suunnattoman suuren kirkkaan taivaan alla, jolla päivä paahtavana helotti. Se oli hänen tuleva, vielä tuntematon maailmansa — ah Jumala! — tuleeko hän sitä koskaan tuntemaankaan! Toistaiseksi hän tunsi siitä ainoastaan nuo sen kaksi edustajaa, Matin ja Konstan, nekin oikeastaan vain ulkonäöltä ja nimeltä.

Komentosillalta lähtiessään sanoi Matti:

— No kanttori. Raamatussa sanotaan, että "partti ei pääse pilkustaan eikä musta kansa nahastaan", mutta sinun on päästävä tästä laivasta, muutoin saat veisata virsiäsi muutaman viikon perästä mustalle kansalle.

Perällä kiskoi puolisenkymmentä miestä hinausköyttä laivaan sisään. Se oli raskasta työtä, sillä laiva kulki vielä hiljakseen eteenpäin. Matti rupesi myös vetämään.

Konstakin oli herännyt veneen alkaessa kulkea tasaisemmin ja laivasta kuuluvan jytinän lakatessa.

Matti oli vielä suutuksissaan ja huusi Konstalle, joka teki parastaan ohjatessaan venettä:

— Eikö sinulla ole silmiä päässäsi, vai mitä varten sinä annat veneen mennä laivan perän alle!

Konsta lykkäsi helmarin niin ulos oikealle kuin se voi mennä, mutta ei vene siitä paljoa välittänyt, kun hinausköysi oli jo lyhyt ja peräti kireällä ja melkein keskellä laivan perää.

Ja totta puhuen Matin kiukkuileminen oli aivan turhaa, sillä olihan tarkoituskin saada vene laivan peräkasan alle — eikä suinkaan kupeelle — niin lähelle laivaa, ettei veneen keulamasto vain katkea laivan perään.

Siinä se jo heiluikin käden ulottuvilla. — No kanttori! Eivät ne taida meille tämän parempia paraatiportaita laittaa kuin tämä oman veneen masto. Mutta mitenkähän me nyt siitä päästään alas! — Maltas, kun minä menen ensin ja näytän. Tule sinä samalla tavalla sitten perästä, mutta vikkelään, sillä ei näillä kyytimiehillä ole aikaa seisottaa laivaansa meidän tähtemme koko päivää! Mutta tule saatanan sievästi, etteivät nuo ulkolaiset näe, että sinä olet maamies! Auta armias, jos ne sen näkevät! Sitten sinä vasta naurun kuulet! — Katsos nyt kun tuo maston pää heiluu kuin kellonhuittari! Oota, kun se heilahtaa laivaan päin — noin! — ja koppaa sitten siitä kiinni molemmin kourin — näin!

Ennenkuin lukkari ennätti kunnolleen mitään nähdä, seisoi Matti jo tanakasti veneensä pohjalla ja kourien partaansa huusi hän ylös lukkarille:

— Ymmärräks'sä!

Lukkari ymmärsi vain sen, että tässä on henki kysymyksessä. Hän yritteli tavoittaa kiinni maston päästä, mutta ei ollut onnistua.

— Mikäs läskikoura sinä oikein olet?! huuteli Matti, ja se pani lukkarin vielä entistä enemmän vapisemaan.

— Eikös nämä voisi panna niitä köysiportaita, mitkä olivat lähtiessäkin? huusi vastaan lukkari.

— Miks'ei, miks'ei! Pyydä niitä siellä että panevat! Siellähän nuo ovat tyyrmannit ja kaikki. Sanot vaan puoli sanaa, ja kyllä ne pojat ymmärtävät ja heti juoksuttavat sinulle vaikka paraatiportaat!

— Minä hyppään…

— Hyppää hyppää, mutta älä helvetissä veneeseen hyppää! Meillä on urut kirkossa ja sinun on vietävä ehjinä maalle niin käpäläsi kuin koipesikin! Siinä huittailee masto nenäsi edessä. Tartu siihen tai hyppää — hyppää Jumalan luoma ja vikkelästi, mutta älä veneeseen, vaan veteen, sillä se on koko joukon pehmeämpää kuin tämä vanha tervan kovettama veneen kopiska ja nuo pohjakivet. Ann' mennä mereen vaan! Kyllä me sinut sieltä ongimme ja osannet sinä sen verran uida, että pysyt niin kauan veden päällä. No mitä sinä töllistelet! Tässä on kiire meillä niinkuin muillakin!

Lukkari kurkisteli yli partaan pallomaisin silmin sieltä ja täältä, ja eräältä kohdalta, laivan lipputangon juurelta, hän jo näyttikin hyppäävän. Seisoi jo partaalla lipputangosta kiinni pitäen, mutta peräytyi jälleen ja alkoi irroittaa taskukelloaan.

— Aiotko sinä ruveta kellonkauppoja hieromaan?! Tuo vaan kello mukanasi! — Ei, helkkari, tästä näy mitään tulevan!

— Mitä sinä aiot tehdä?! huusi hätääntynyt lukkari, joka näki Matin jotakin hommailevan veneen keulassa, etumaston juuressa.

— Päästän rossin irti ja annan laivan mennä menojaan.

— Älä, hyvä mies päästä vielä! Minä tulen heti!

Lukkari napitti takkinsa, kokosi kaiken rohkeutensa ja heittäytyi maston päähän, johon tarrasi sylin ja kourin ja jalat maston ympäri tiukalla käppyrässä, ja jäikin siihen — oli lyödä itsensä maston mukana laivan peräkasaan, kun sekä laiva että vene heiluivat.

— No ei se mikään lukkarin pönttö ole! Tule alas sieltä!

Lukkarin päätä huimasi.

Hänen sääristään veti suonta. Hän pelkäsi joka hetki putoavansa tai veneen kaatuvan.

Pahinta kuitenkin oli se ulvova nauru, joka kuului laivasta, ja huuto ja pilkkapuheet.

Hän vilkaisi hätäisesti laivan perälle.

Siellä seisoi ja nauroi miltei koko laivaväki — kokkikin valkeine esiliinoineen ja valkeine myssyineen.

Ne pakanat nauroivat ihan väännellen ja kumarrellen ja lyöden käsiään polviinsa.

Puuttui vain, että konemiehetkin olisivat nousseet kannelle ja tulleet ottamaan osaa tuohon ilkkumiseen ja nauramiseen, niin olisi kuri ja järjestys laivalla ollut täydellisesti rikkoutunut.

Onneksi hän ei ymmärtänyt, mitä ne hänelle huutelivat, mutta päättäen äänestä ei se tainnut hienointa lajia pilaa olla.

Sitä paremmin hän ymmärsi puheen, joka kuului alhaalta, ja se ei ollut sen kohteliaampaa eikä säälivämpää kuin mikä kuului laivasta.

Matti oli jo saanut köyden irti ja laiva mennä porhalsi täydellä höyryllä länsilounaaseen.

Vene keikkui yksin merellä ja lukkari sen keulamastossa.

Matti huusi taas, ja tällä kertaa ei hän nauranut, vaan ääni mörisi kuin karhun:

— Tuletko lurjus alas sieltä mastosta! — No jo se joutava itkee! Täysikäinen mies! Mitä ihmettä tään kanssa on oikein tehtävä! Maalta tietysti meitä jo kiikaroivat ja luulevat, että meillä on hätälippu keulamastossa, ja tulevat apuun. Se vielä puuttuisi! — Ja joka jumalainen kesä sama peli näiden pappien ja lukkarien kanssa! Tuo niitä ja vie niitä ja häpeä suut silmät täys koko maailman edessä! Olisin vähänkään varakkaampi mies, niin koulitseisin pojastani papin ja toisesta lukkarin ja kolmannesta vallesmannin, niin saisi saarikunta olla rauhassa ainakin muutaman vuosikymmenen! — No, tuletko sinä sieltä alas vai et? Etkö sinä saa sanaa suustasi ulos? — Vai pitääkö sinut maston päässä viedä maalle? Johan sinut saaren tytöt maan alle nauraisivat! — Mitä hittoa sen kanssa nyt tekee!? Eihän tässä saa purjeitakaan auki, ennenkuin sen saa ensin sieltä alas! Ja liian pitkä on matka soutaakin! Ei ruojaa mitään joutavalle! — Lopeta nyt ainakin tuo pyrskämisesi ja nikottelusi! Ei sitä viitsi mikään kuunnella!

Kun lukkari ei näyttänyt rupeavan itse alastulopuuhiin, otti Matti lyyverin vallin käsille, solmisi sen toiseen päähän ison silmukan ja veti sen ylös, lukkarin jalkojen korkeudelle, ja sanoi:

— Hei mies! Pane nyt toinen takakäpäläsi siihen silmukkaan ja nojaa siihen. — Sillätavalla! — Seiso nyt sen varassa ja pitele käsin mastosta ja anna itsesi luisua alaspäin sitä mukaa kuin minä lasken! — Sillä tavalla! — Mokomakin ojakonnikka — peltomyyrä — sitsontiainen — ei pääse maston päästä itse alas — vaan pitää laskea kuin mitäkin merstonkia. — No kiitä nyt ja mene tuonne perälle, että tässä saa availla purjeita!

Pian oli vene täysissä purjeissa, keula kohti satamaa, johon oli vielä matkaa puolisenkymmentä kilometriä.

Vene pauhahteli aallokossa, alaparras veden tasalla, ja kulki riemuiten.

Konsta piti perää ja Matti tiukkaili vielä purjeita pirkkeleillä.

Lopulta oli kaikki kunnossa ja Mattikin asettui perälle, ja tuikea ilme kasvoilla hän avasi veneen perällä olevan kaapin oven. Ilme kokonaan muuttuneena hän veti sieltä esille kaksilitraisen, joka näytti aivan koskemattomalta.

Matti sanoi Konstalle:

— Sinä et ole tainnut maistaa koko matkalla?

— Söin minä alkumatkasta ja otin ruokaryypyn. Kiitos vaan! — Sitten rupesi painostamaan ja taisin nukkua melkein koko matkan.

— No olisit sinä saanut ryypätä enemmänkin!

— Vieläkös oli höyli mies se päämies tuossa laivassa? kysyi Konsta toisiin asioihin siirtyen.

— No, se ei kannella ollutkaan kuin alkumatkasta vähän aikaa. Mutta perämiehen kanssa meillä oli juttua koko ajan. Katseli tässä matkan lopulla taivaanrantaa ja tuumasi minulle: "Luotsi hoi, taitaa tulla ruma ilma ensi yöksi!" — No minä sanoin siihen, että: "Mitäs varten perämies niin tuumaa?" johon se sanoi että: "Nuo pilvet, jotka nousevat lännen alta, taitavat tuoda tuulta ja sadetta ja ilmapuntarikin laskee", johon, minä sanoin, että: "Oo — se ei meinaa mitään! Kesällä nousee pilviä ja häviää pilviä ja ilmapuntari nousee tai laskee milloin huonoiksi ilmoiksi, milloin hyviksi. Korkeintaan ukonilma siitä voisi nousta, kun on ollut niin hiostavaa ja painostavaa koko päivän, ihan kuin ukkosen haudetta". — —

No, eiköhän oteta sitten miehissä purjeryypyt!

Purjeryypyt otettiin ja sitten lukkarin tuliaisryypyt ja sitten lukkarin onniryypyt ja sitten lukkarin naimaryypyt ja niin edespäin.