"KULLAKIN OMA KOLUUMINSA."

"Markka penni, markka penni, kullakin oma koluuminsa", selitti saaren vähämielinen pappi kahdelle opettajalle, jotka olivat saaneet tehtäväkseen laatia kirkollisen ääniluettelon tulevia lukkarin ja urkurin vaaleja varten.

"Markka penni, markka penni, kullakin oma äänimääränsä. Tämä kirkollinen ja seurakunnallinen järjestys vaatii, että kukin saa oman äänimääränsä. Ymmärtäväthän opettajat, että tämä on hyvin tärkeä toimi, joka opettajille nyt on uskottu, kun kirkonkokous on valinnut opettajat tätä ääniluetteloa tekemään?"

Opettajat myönsivät ymmärtävänsä. Heitä ei ollut valittu siitä syystä, että toimi olisi vaatinut erikoista ymmärrystä ja harvinaisempia luonnonlahjoja, vaan neljästä seuraavasta syystä:

Ensiksi: toimi oli peräti ikävä.

Toiseksi: siitä ei ollut mitään palkkaa.

Kolmanneksi: se ei ollut edes mikään kunniatoimi.

Ja neljänneksi: kesä oli parhaimmillaan, kalastus ja merenkulku tuottavimmillaan, rantakäräjät mieltäkiinnittävimmillään, eikä saaren varsinaisesta aatelistosta, kalastajista ja laivureista kukaan halunnut ottaa tointa vastaan. Siksi se lykättiin noille kesäjoutilaille, yhteishyvän alttarille aina aikansa ja voimansa uhraaville aatteen etuvartijoille, opettajille.

"Markka penni, markka penni, kullekin oma kolumninsa. Se on hyvin yksinkertaista. Kyllä kai opettajat jo alkavat sen ymmärtää?"

Asianomaiset myönsivät kyllä vähin alkavansa sitä ymmärtää. He olivatkin selitystä kuulleet jo pari tuntia, jolla ajalla se oli keskeytynyt vain kerran, suuren huvimatkailijahöyrylaivan huutaessa satamaan tullessaan. Pappilan mamma oli tullut huvilaivassa kaupunkimatkaltaan ja pappa riensi häntä tervehtimään. Samassa hulmahti pappilan piha täyteen kesäiloisia huvimatkailijoita. Niitäkin kävi pappa tervehtimässä kysellen ystävällisesti kunkin nimeä, säätyä, ikää, naimisissa vai naimaton, vanhempia ja heidän säätyään, kotipaikkaa, syntymäpaikkaa, virkaa tai ammattia, osakuntaa ja tiedekuntaa, jos kysyttävällä oli ylioppilaslakki, ynnä muita mieltäkiinnittäviä seikkoja. Tällä kierrollaan tapasi hän matkailijain joukossa erään aatelismiehenkin. Heti kiipesi hän takaisin sisään, minkä vanhoilta jaloiltaan pääsi selkä köyryssä, pellavanvalkea parta pujossa ja kädet huitoen. Sisään päästyään riisui hän arkitakkinsa ja kellastuneen kauluksensa. Sitten hän valikoi varastonsa puhtaimman kauluksen, jonka asetti kaulaansa, pani hopeiset liperit leukansa alle ja puki päälleen parhaan, sysimustimman virkatakkinsa ja ranteisiin puhtaimmat kalvosimensa.

"Raaku kaulassa — mansetit käsissä… Eikö ole hieno mies — herrasmies?…", oli hän hokenut iloissaan opettajille, rientäessään näiden ohi takaisin pihamaalle, jatkamaan tuttavuutta aatelismiehen kanssa. — "Pappissääty ensin ja sitten aatelissääty ja vasta sen perästä muut säädyt: porvarissääty ja talonpoikaissääty… Taivaallinen esivalta ensin, sitten maallinen ja sen perästä alamaiset", kuultiin hänen puhelevan pihalla aatelismiehelle, jota hän iloissaan naureskellen leikillisesti nyki milloin hihasta, milloin olkapäästä, milloin takin liepeestä, ja tuppasi nenänsä miltei yhteen puhuttelemansa aatelismiehen nenän kanssa.

Ääniluettelon tekijät olivat päässeet parhaiksi syventymään työhönsä, kun heidän opastajansa palasi.

"Markka penni, markka penni. Kullekin oma koi…", hän oli juuri kumartumaisillaan papereihin ja osoittamaisillaan asianomaista "koluumia", kun pari kärpästä lensi hänen kaljulle vahanväriselle päälaelleen. Heti unohti hän ääniluettelon ja alkoi juoksennella ympäri huonetta kärpästen jäljessä, tavoittaen niitä kouriinsa ja puhellen:

"Tuossahan se taas on! — — Tschee tschee! — — Se Joel-poika kun se opetti ne pahalle tavalle! — Antoi niille leipämuruja. — Sitten lentelevät ne sisään joka paikkaan. — Tschee tschee! — ohh! — Jopas jäi sormiin yksi! — — Markka penni, markka penni — —"

Viereisestä huoneesta kuului kävelyä. Pappi kysyi:

"Onko se Joel-poika siellä, vai kuka siellä kävelee?"

"On", kuului vastaus.

Pappi siirtyi viereiseen huoneeseen, jossa syntyi seuraava keskustelu papin ja hänen kolmetoistavuotiaan poikansa Joelin välillä, joka kävi klassillista lyseota, seuratakseen alusta aikain isänsä rataa, aina "piispan apulaiseksi" asti, niinkuin Joel itse ennusteli.

Pappi oli vasta vanhoilla päivillään joutunut naimisiin. Siksi hänellä oli niin nuori poika, hänen esikoisensa ja ainokaisensa.

Pappi: "Onko Joelilla uudet kengät?"

Joel: "On."

Pappi: "Mistä Joel on uudet kengät saanut?"

Joel: "Mamma toi kaupungista."

Pappi: "Nytkö mamma ne uudet kengät toi Joelille?"

Joel: "Nyt."

Pappi: "Tietääkö Joel, paljonko mamma maksoi niistä kengistä?"

Joel: "Tietää."

Pappi: "No Joel sanoo nyt sitten papalle, paljonko Joelin kengät maksoivat."

Joel: "Kuusikymmentä markkaa…"

Pappi: "Kuusikymmentäkö markkaa!"

Joel: "Niin."

Pappi: "Kalliita kenkiä, hä? — kalliita kenkiä, hä?"

Joel: "Kalliita…"

Pappi: "Jos nyt pappa tukistais Joelia, niin oliskos se väärin tehty, hä…?"

Joel: "Ei."

Pappi: "— — Kun Joel on niin tuhma, että panee kuudenkymmenen markan kengät jalkaansa! Ai ai!! — Onko viisaasti tehty — hä?"

Joel: "Ei."

Pappi: "Jos nyt kuuskymmentä markkaa… — Ymmärtääkö Joel, kuinka paljon papan on tehtävä työtä, ennenkuin saa kokoon kuusikymmentä markkaa?"

Joel: "Ymmärtää."

Pappi: "Joel ei ymmärrä sitä! Mutta pappa sanoo nyt sen Joelille, että papan on tehtävä paljon työtä ennenkuin on koossa kuusikymmentä markkaa. — Papan ei ole kannattanut koskaan panna jalkaansa niin kalliita kenkiä. Tietääkö Joel sen?"

Joel: "Ei."

Pappi: "Niin. Joel ei tiedä sitä, mutta pappa nyt sanoo, ettei papalla ole ollut varaa panna koskaan kuuttakymmentä markkaa kenkiinsä! Tietääkö Joel nyt sen?"

Joel: "Tietää."

Pappi: "Ei papalla ole nytkään kuin kahdentoista markan kengät jalassa, vaikka pappilassa on paljon vieraita — hienoja vieraita, aatelisherroja… Ymmärtääkö Joel nyt, kuinka maltiton teko se oli, että mamma osti niin kalliit kengät Joelille?"

Joel: "Ymmärtää…"

Pappi: "Eiks niin — hä?"

Joel: "Niin…"

Pappi: "Eiks se ollut maltiton teko — hä?"

Joel: "Ol…"

Pappi: "Joel ottaa nyt kengät jalastaan ja panee ne kaappiin. Kun tulee kouluaika — jos Jumala sallii elää siihen asti — sitten vasta Joel ottaa kengät kaapista. Muuten Joel raapii ne rikki kiviin ennenkuin koulu alkaa — eikö niin — hä?"

Joel: "Niin."

Pappi: "Pane nyt kaappiin kengät kauniisti, ja ota sieltä vasta, kun pappa käskee. — Eiks ne ole liian kalliita kenkiä nulikkaiässä eläjälle, hä?"

Joel: "On."

Pappi palasi ääniluettelon tekijäin luo selitellen leikillisenä:

"Joelille siellä täytyi vähän sanella, kun se mamma on tuonut sille niin kalliit kengät. Kuusikymmentä markkaa! — —Jaa, mihin se jäikään? Markka penni — markka penni — —"

Pappi vei pitkän etusormensa (tai oikeastaan se näytti vain pitkältä) paperille ja alkoi saarnaavalla nenä-äänellä:

"Niin — seuraava koluumi on manttaaliheinille — kilogrammaa, markka penni. Seuraava manttaalijyville — hehtolitraa, markka penni. Seuraava kolmannusjyville — hehtolitraa, markka penni. Seuraava polttopuille, senttimetriä, markka penni. Seuraavassa koluumissa näkyy koko papin palkka rahassa, markka penni. Eikös opettajat nyt huomaa? Ei se vaikeaa ole… Atsch! Taas siinä se kärpänen! (Papin koura läiskähti, vaikka hiukan liian myöhään, päälakeen.) — Joel. Tulepas tänne, Joel! (Joel tulee.) Eiks se ollut maltiton ja poikamainen tapa, että sinä opetit ne kärpäset käymään täällä papan kansliakamarissa — hä?"

"Ol."

"Niin, eiks se ollut ajattelematon teko? Ei niin pidä tehdä toisen kerran! Ei saa antaa leivänmurusia kärpäsille ja opettaa niitä lentelemään kansliakamariin! Ei niin ajattelematon saa olla — hä?"

"Ei."

"Joel saa nyt mennä ja muistaa, ettei saa opettaa kärpäsiä lentämään papan kansliakamariin."

Joel meni. Ennenkuin pappi ennätti taas jälleen syventyä opettamaan kirkollisen äänilistan valmistuksen salaisuuksia, kuului jostakin kaukaa keittiön puolelta päin mamman kutsuva huuto: "Pappaa!" ja alkoi pappi kiireesti harpata kutsua kohti.

Ääniluettelon tekijät jäivät hetkiseksi rauhaan. Mutta hyvin tietäen, ettei tämä rauha, enemmän kuin muutkaan maalliset rauhat, tule olemaan pitkäikäinen, alkoivat he tuumia pakoa, etsiäkseen rauhallisemman työpaikan.

He ymmärsivät, etteivät he vähällä pääsisi isännästään ja neuvojastaan eroon, ja pelkäsivät loukkaavansa häntä jo pelkällä viittauksellakin lähtöaikomuksiinsa. Salaalähtö loukkaisi isäntää myös, mutta huomioon kun otettiin hänen huono muistinsa, lankesi vaali paon hyväksi. Oltiin varmat, että huomenna selviydytään papista helpommin kuin rupeamalla tänään hänelle esittelemään, syillä millä hyvänsä, poislähtöä.

Vaikeammaksi ratkaista tuli kysymys, mitä tietä pako tapahtuisi.

Laillinen tie olisi kulkenut ovien kautta. Mutta ne johtivat kaikki pihalle ja siellä hulmuili satapäinen huvimatkailijain joukko. Siellä oli myös Joel ja kukaties mamma ja pappa itsekin. Pihan keskellä seisoi mieskuoro, joka parhaillaan lauloi, minkä kurkusta läksi: "— — — saatujen saari, saartavat sun…" Kaikkien huomio oli kyllä sillä hetkellä kiintynyt kuoroon, mutta sitä selvemmin huomattaisiin, jos joku yrittäisi yleisen jännityksen vallitessa kävellä, etenkin paperikääröt kainalossa, portteja kohti, ja aidan yli rimpuileminen olisi leimattu auttamattomaksi hulluudeksi ja tunnelman tahalliseksi ja törkeäksi rikkomiseksi.

Lähinnä pienemmät ulospääsyreiät ovat ikkunat. Tarkastettiin "papan kansliakamarin" ikkunaa. Se johti pihalle. Sitä ei voinut käyttää. Viereisen salin kaikki ikkunat olivat sen sijaan pappilan yrttitarhaan päin. Siellä ei nyt laulun aikana liikkunut ketään. Sen takaa alkoi metsä. Yrttitarhan pensaiden ja istutusryhmien varjossa näytti olevan mukava paeta, ja pako toteutetuinkin paikalla, eikä suinkaan liian aikaisin.

Hetkiseksi kyyristyivät pakenijat ulkona seinän viereen, sillä salista kuului askeleita. Pappi siellä kulki taas salin kautta "kansliakamariinsa", hokien tutulla äänellä mennessään:

"Markka penni, markka penni. Kullakin oma koluuminsa."