ITAN KUOLEMA.

Siitä nelimiehisestä veljesparvesta, johon Liiva-Simo kuuluu, on Itan kuoleman jälkeen enää elossa vain yksi, nimittäin Simo, joka on nuorin.

Itta oli vanhin veljeksistä, kuollessaan muutamia kuukausia vaille seitsemänkymmentä.

Ulkomuodosta päättäen ei kukaan arvannut Itan ikää oikein.

Ne, jotka katsoivat hänen valkeaa partaansa ja näkivät hänen kaljun, kiiltävän päälakensa, jota ympäröi valkea hiusseppel, arvostelivat hänen ikänsä kymmenen vuotta liian korkeaksi, ja ne, jotka kiinnittivät huomionsa ainoastaan hänen punakkaan, leveään ja lihavahkoon naamaansa ja hänen pirteisiin, toisinaan äkäisiin, mutta melkein aina viekkaisiin silmiinsä ja yhä vielä hyvin säilyneisiin niin ruumiin kuin hengen voimiinsa, erehtyivät pitämään häntä kymmenen vuotta nuorempana kuin olikaan.

Joistakin syistä (jotka eivät kuulu tähän) vanheni hän siksi, mikä hän oli, jo noin viidenkuudetta ikäisenä — tarkemmin: viidenkymmenen ja viidenkuudetta välillä. Jos parta ja tukka olisivat pitäneet värinsä, olisi häntä kuolemaansa asti luultu korkeintaan viidenviidettä vanhaksi. Itta oli purjehtija.

Hänellä oli jahti, niinkuin Simollakin. Lieneekö johtunut hänen kummallisesta luonteestaan ja tavallista vilkkaammasta mielikuvituksestaan vai tilapäisestä humaluushulluttelusta, vai kaikista niistä yhteensä, sekin omituinen tapaus, jolle koko saari ja miltei kaikki Suomenlahden rannoilla ja saarilla asuvat ihmiset aikoinaan nauroivat paljon ja josta toisinaan yhä vieläkin puhetta syntyy.

Tapaus oli nimittäin outo ja ennen kuulumaton. Se poikkesi kokonaan siitä, mihin oli totuttu sekä selväpäisten että humalaistenkin kesken. Korkeintaan olisi joku mielipuoli niin tehnyt, mutta Ittapa ei ollutkaan mikään mielipuoli. Tuskin kukaan oli niin täysinäinen mielensä puolesta kuin hän. Rantakäräjillä naurettiin hänen sukkelasanaisille arvosteluilleen ja kunnioitettiin hänen lausuntojaan hintojen nousuista ja laskuista, ilmoista ynnä muusta.

Kuinka paljon hilpeyttä ja kevyttä iloa herättikään eräs hänen sanansa — pätsähdyksensä, niinkuin hänen hassunkurisia ilakoimisiaan ja sanonnaisiaan tavallisesti nimitettiin — eräissä jonkun vanhuuttaan kuolleen saidan sukulaisen hautajaisissa. Itta kohotti lusikkansa ja lausui: "No hyvää päivää hernekulta! Missä sinä olet koko päivän ollut, kun en minä sinua ole löytänyt, vaikka olen kuinka etsinyt ja etsinyt?"

Voi sitä iloa, mikä siitä seurasi! Se oli yhtä hihitystä ja hahatusta, niin ettei syönnistäkään enää tahtonut mitään tulla, ja rakkaan vainajan, sureminen oli unohtua kokonaan.

Kaikki nauroivat ihan katketakseen, ja vielä sitä iloa riitti seuraavaksikin päiväksi, ja remahteli se uuteen liekkiin siellä ja täällä, levitessään pitkin seuraavaa viikkoa talosta taloon ja lopulta toiseenkin kylään ja kytien vuosikausia ja taas leimahtaen ilmiliekkiin jonkun sattumalta mainitessa: "No hyvää päivää hernekulta…"

Eikä siitä loukkaantunut kukaan, vaikka olikin hautajaiset. Leskikin, talon vanha emäntä, joka niitä hautajaisia miesvainajalleen pitikin ja joka oli hyvin vanha, huulet painuneet hampaattomaan suuhun, nauroi vesissä silmin Itan sukkeluudelle eikä ottanut sitä ensinkään pahaksi, vaan sanoi:

"Tuo Itta se osaa aina pätsähytellä!"

Ei se Itta hullu ollut eikä häntä hulluna pidettykään, mutta hän oli aina pienessä, ja väliin suuressakin humalassa ja lisäksi iloinen luonnoltaan ja koirankuria täynnä koko mies.

Kaikki pelkäsivät joutuvansa hänen hampaisiinsa ja nauroivat hänen jutuilleen ja teoilleen pysyäkseen hänen suosiossaan.

Mutta eivätpäs pelänneet kerran eräänä kesänä, jo monta vuotta sitten, tuolla luvalla, meren rannalla, muutamat naiset, jotka olivat siellä vaatteita huuhtomassa.

Itan talo oli siinä aivan rannassa. Ikkunastaan hän näki naiset, jotka olivat vaatteita huuhtomassa. Heitä oli neljä, kaikki nuoria ja iloa täynnä.

Ittaa harmitti.

Vähän väliä hän kävi ikkunan ääreen.

Yhä vain ne siellä nauravat ja juttelevat, eikä työstä näytä tulevan tuon taivaallista.

Sitä ovat ne tehneet jo koko aamun.

Välillä yrittävät vähän työtäkin.

Heillä on jaloissaan pitkävartiset, vettäpitävät kalastajasaappaat ja edessään pitkät, kaulaan asti ulottuvat, keltaiset, välkkyvät, öljytyt esiliinat.

Korista he ottavat valkeita pestyjä vaatteita, kahlaavat helmoineen syvälle veteen, jossa upottavat huuhdottavan ja huiskuttavat sitä ankarasti kahden puolen.

Mutta sitä ei kestä kauan.

Joku on taas alkanut jonkin jutun.

Kiertäen kuivaksi huuhdellun vaatteen kahlaavat toisetkin jälleen kuivalle, viskaavat kierretyn valmiiksi pestyjen koriin, jonka sisällys kasvaa sangen hitaasti, ja sitten ne joutavat taas kerääntyvät yhteen ryhmään ja hihittävät minkä jaksavat ja toisinaan nauravat, nauravat jumalattomat ihan ulvoen.

On niillä nyt juttuamista!

Sitä on jatkunut taaskin ainakin tunnin — puoli tuntia kuitenkin.

Jo loppuu Itan kärsivällisyys.

"Ei tuota viitsi enää mikään katsella!" mörähtää hän ja päättää lopettaa ainakin täksi päiväksi heidän inhoittavan kikatuksensa.

Itta kokoaa tuvasta muutamia tuoleja, neljä kappaletta, kaksi kumpaankin käteensä, ja vie ne rantaan, jossa asettaa yhden tuolin kunkin naisen taa ja sanoo:

"No istukaahan toki, ettehän te jaksa koko päivää seisoa kuitenkaan."

Läheisellä luotsisillalla oli parhaillaan liuta miehiä rantakäräjillä, ja nämä näkivät kaiken ja ymmärsivät heti kaiken ja päästivät kurkuistaan valtavan ja nauravan: "Hööö…", niin että vuoret sen kaiussa ihan vapisivat.

Itta mulautti viekkaasti silmiään sillalle päin kiitollisena siitä, että miehet olivat huomanneet ja ymmärtäneet hänen hommansa ja auttaneet häntä "hööllään" nolaamaan näitä kikattavia ja laiskoja naisia, ja ensi silmänräpäyksessä näyttikin siltä kuin Itta olisi onnistunut, sillä naiset vilkaisivat ymmällä kasvoin ensin häneen ja sitten toisiinsa ja olivat pari silmänräpäystä aivan ääneti.

Mutta sitten puhkesivat he nauramaan ja sen naurun rinnalla miesten äskeinen höökin oli vain sääsken yninää.

Koiratkin siitä pelästyivät ja rupesivat haukkumaan ympäri kylää ja juoksivat hännät sojossa rantaan, jossa rupesivat tappelemaan: hyökkäsivät ensin rantaan ennättäneen kimppuun, koska sitä pidettiin jollakin tavalla melun aiheuttajana, ja se pelasti — ei nahkaansa, sillä siinä oli jo monta ammottavaa viiltoa ja vasen korva riippui poskella ja kallo paistoi valkeana siltä kohdalta, missä korva alkuaan oli ollut — pelasti henkensä uimalla yli sataman toiselle rannalle, jossa nousi rantakivelle ja horjuen ravisteli turkistaan suolaista merivettä ja irvistellen silmäili vielä kerran kylään päin ja alkoi juosta lönkyttää metsään, jossa kävi loikomaan ja nuolemaan haavojaan.

Suunnattomia parvia rääkkyviä variksia lenteli paikan yllä, sillä nekin olivat pelästyneet ja lähteneet miehissä ottamaan selvää melun syistä.

Naurultaan eivät naiset enää edes pysyneet seisoallaankaan, vaan lysähtivät vasten tahtoaan istumaan tuoleille, jossa sydänalaansa pidellen vääntelehtivät ja nauroivat ihan ulvomalla.

Lopulta rauhoittui yksi niin paljon, että sai vaivoin sanotuksi Italle:

"No kiitoksia — kiitoksia — oikeen paljon, että muistit meitä — — Ja kyllä — — mekin muistetaan — — sinua — ja tullaan — sitte sinun hauta — jaisiisi — he — hernettä — onkimaan…!"

"Hii…! Hoo…! Hee! Uuu!" kuului kuorossa naisten nauru, ja Itta tunsi tulleensa ensi kerran eläissään itsekin narratuksi ja hiipi häpeissään pois.

Naiset käyttivät sitten tuoleja hyväkseen koko työnsä ajan. Niillä he istuivat huuhdottua vaatetta kuivaksi kiertäessään, ja joku jo vei tuolin mukanaan mereenkin ja istui siellä huuhtoessaan vaatetta kaiken aikaa nauraen. Se ei ollut kuitenkaan oikein mukavaa, sillä istujan noustua ja lähdettyä maalle tulemaan löi laine tuolin nurin ja sysäsi sen aina kuivalle hiekalle asti.

Ei Itta iljennyt hakea tuolejaan itse pois rannasta. Illalla myöhään naiset toivat ne Itan keittiöön, jossa emäntä otti ne vastaan siunaillen miehensä tuhmuutta.

Tämä ei kuitenkaan ollut se outo ja ennen kuulumaton tapaus. Nämä olivat vain pieniä yksityisseikkoja, joita tuskin enää muistetaankaan.

Outo ja ennen kuulumaton tapaus sillä saarella ja koko maailmassa oli se, että tavallinen talonpoikainen vanha ihminen, vaikkapa sitten parempina päivinään kuljettikin laivoja Pohjanmerelläkin ja joskus aina Välimerelle asti — kunnes ne yritykset talonpoikaislaivureilta kokonaan kiellettiin — rupesi hulluttelemaan aina siinä määrässä, että maalasi kunniallisen jahtinsa varppeen sisäpuolelta ukonkuvia täyteen. Niitä seisoi siinä piirissä kaksikymmentä alihangan ja toiset kaksikymmentä ylihangan puolella. Ulkopuolelle varpetta, kannen ja partaan välille, maalasi hän pelkkiä isoja naisten kasvoja. Sekä ukot sisäpuolella että naiset ulkopuolella olivat sangen kömpelösti tehtyjä, ja rumia ne olivat totisesti.

Niiden maalaamiseen kulutti Itta kokonaisen viikon.

Hän oli palannut eräältä purjehdusretkeltä, jolla hän oli viipynyt koko kesäkuun ja viettänyt sen viimeiset päivät erään satamakaupungin poliisiputkassa.

Hänellä oli tapana aina ennen satamasta lähtöä panna toimeen suuret juomingit, jotka päättyivät tappeluun poliisin kanssa, joita vastaan Italla oli erikoinen vimma, ja hän joutui aina yön viettoon poliisiputkaan.

Niin tapahtui joka satamapaikassa sekä Suomessa että Virossa.

Kotiin palattuaan aloitti Itta maaluutyönsä.

Niin kauan kuin hän toimitti tavallisia maalauksiaan jahdissa, meni kaikki luonnollista tietään eikä kukaan tietysti kiinnittänyt siihen huomiotaan, mutta sitten, kun ukon kuvia rupesi oikein satamalla satamaan varppeen sisäpinnalle, alkoi uteliaita soutaa Itan jahtia kohti. Jolla toisensa perästä sinne meni ja rantakäräjät saivat uutta työtä: tutkittiin ja vatkattiin kysymystä, eikö Ittaa jo voida pitää juoppohulluna tai muuten sekapäisenä. Se ilahduttava puoli jutussa kuitenkin oli, ettei ollut pelkoa lisäkulujen tulosta kunnalle, sillä Itta oli rikas mies ja jos hullujenhuoneeseen joutuukin, niin ei se suinkaan kunnan kukkaroa rasita.

Joku kysyi Italta itseltään, että "mitä se Itta oikein meinaa, mitä ne nuo kuvat sitten ovat, niin sisä- kuin ulkokin puolella".

Kuvat olivat silloin jo valmiina.

Kannella ja alhaalla jollissa oli paljon katselijoita.

Itta itse istui kajuuttansa katolla ja tupakoi ihaillen töitään.

Kysymyksen kuultuaan hän viskasi oikean jalkansa vasemman polvensa yli ja antoi säärensä kiivaasti kiikkua. Hän puhalsi ainakin kolme pitkää savua, ennenkuin viitsi vastata:

"Jaa, että mitä nämä kuvat sitten oikein meinaavat? Ettekö te sitten itse silmillänne näe ja päällänne ymmärrä, että poliisejahan ne ovat. Siinä on paras osa niistä poliiseista, joiden kanssa olen joutunut satamapaikoissa tekemisiin. Nuo tuolla ylihangan puolella, herrojen puolella, ovat Suomen poliiseja ja nuo tuolla alihangan puolella Viron kuratnikkejä. — Pirun kuviahan minun piti maalata, mutta eihän niistä sitten sen parempia tullutkaan. No — eiks' ole koreita — hähähähäh…?"

"Ja mitä täällä ulkopartaalla on? Pelkkää piikaväkeä…?" kysyi joku jollasta.

"Ja se on taas senluontoinen asia, joka jokaisen on itsensä arvattava, ja ellei arvaa, niin oma vahinko."

Katselijat pyörittelivät päitään.

Monenkin teki mieli sanoa, että "jo nyt on päässäsi vika ja paha vika onkin", mutta jäi sanomatta, kun oli niin mokoman hyvä mies muuten.

Italta ei jäänyt miesten päänpuistatukset huomaamatta, ja kyllä hän arvasi, mitä ne ajattelevat. Häneltä pääsikin aikamoinen röhönauru. Miehet havaitsivat, että Itta on koirankuria ja ivaa täynnä, ja läksivät häpeissään pois, itse kukin taholleen. Heidän jälkeensä huusi Itta vielä: "Taisitte lähteä täältä paljon viisaampina kuin mitä olitte tänne tullessanne!" ja nauroi, että rannat raikuivat. Sitten hän laskeutui alas kajuuttaan, jossa otti taas aikamoiset ryypyt.

Kannelle tultuaan hän vielä silmäili maalauksiaan ja tuumi jo sivellä pois koko koristeet, mutta jätti kuitenkin, ajatellen, että "olkoot, kun tulivat kerran tehdyksi ja kun niistä on vaivat nähty ja kun niitä tuli jo koko kevään ajatelluksi ja vasta pitkäin mietiskelyjen perästä siihen tehdyksi", — että "olkoot, olkoot nyt siinä ainakin samanverran aikaa, mikä on mennyt niiden ajattelemiseen ja aikomiseenkin" (nimittäin toinenkin puoli kesästä). —

Hän ei osannut arvatakaan, minkä huomion esineeksi hänen jahtinsa pari päivää myöhemmin joutui mantereella, eräässä satamakaupungissa.

Hän oli vielä kaukana rannasta, kun jo laiturille kerääntyi uteliasta yleisöä niin paljon, että poliisin tuon tuostakin oli tultava ja sanottava: "Hajaantukaa!" Oli nimittäin alkanut sota ja poliisi epäili jonkin salahankkeen olevan tekeillä.

Itan laskiessa siltaan syöksyivät uteliaat joukot aivan lähelle silmäilemään Itan jahdin koristeita. Jo unohti poliisikin vaaran, joka voi piillä jokaisessa väen tungoksessa, ja nauraa hohotti itsekin kurkku ammollaan.

Toisia tuli, toisia meni.

Pian oli Itan jahdin nähnyt koko kaupunki. Toisilleen aivan vieraat ihmiset rupesivat kovaäänisesti rähisemään jahdin koristeina olleiden kuvien merkityksestä ja arvosta.

Eikä Itan maine rajoittunut vain tähän.

Satamassa oli myös paljon ulkomaalaisia, ja he luonnollisesti kävivät myöskin katsomassa tuota ihmejahtia, jonkalaista ei ole nähty ei kuultu ilman millään äärillä. Parin viikon perästä puhuttiin Itan jahdista ulkomaalaisissakin satamissa.

Huomattuaan äkkiä tulleensa kuuluisaksi ja kaikkien suosimaksi pani Itta vielä samana iltana toimeen juhlan omaksi kunniakseen kapakassa, jonka nimi oli "Häränpää". Tämän nimen oli kapakka saanut aivan ilman omaa ansiotaan vieressä olevasta lihakaupasta, jonka oven päällä oli häränpään kuva.

Itta otti mukaansa molemmat omat miehensä ja valikoi sillalta lisäksi neljä joutilasta satamatyömiestä, jotka tiesi hyviksi laulajiksi ja hyviksi juojiksi. Nytkin näyttivät ne olevan pahassa kohmelossa, mutta ei ollut rahaa, millä ostaa kohmeloryyppyjä.

"Minä maksan teille sata markkaa mieheen tästä illasta, jos lähdette nyt minun mukanani 'Häränpäähän' ja olette siellä niin kauan kuin minäkin ja laulatte, mitä käsken."

"Onhan tässä aikaa. Lähdetään vain."

"Mutta siinä on vielä toinen ehto: Te ette saa koko ajalla ryypätä tippaakaan, vaikka minä itse ryyppäisin kuinka paljon. Teidän on pysyttävä selvinä loppuun asti ja laulettava selvästä päästä."

Miehet suostuivat siihenkin ja niin lähdettiin.

Kapakassa valikoi Itta sopivan pöydän perältä, ja pidot alkoivat.

Pian alkoi Itta sen laulunkin. Hän itse lauleli ja sepitti samalla aina uusia ja uusia säkeistöjä, ja apulaiset muodostivat kuoron. Jokaisen säkeistön kertosäe kuului:

"Vaan Liivan-Itta on herra!"

Laulussa nimittäin Ittaa verrattiin pitkin matkaa kaikkiin muihin ihmisiin — ensin näin:

Muutkin kipparit Ryypyn ottaa. Rahalla maksaa Ja maksaa jaksaa, Vaan Liivan-Itta on herra!

Sitten poliiseihin.

Sitten poliisimestariin.

Sitten kaupungin pormestariin ja kauppiaihin, leipureihin, kenkäseppiin, vaateseppiin, puuseppiin, rautaseppiin ja muihin.

Sitten siirryttiin kotisaarelle, jossa ei unohdettu pappia, ei lukkaria, suntiota, ei kirkonisäntää, eikä ketään. Kaikki saivat osansa ja kaikkia verrattiin Ittaan.

Kapakkayleisö lisääntyi hetki hetkeltä ja osoitti innokkaasti suosiotaan rajuilla taputuksilla joka säkeistön jälkeen. Jopa tapahtui niinkin, että koko kapakka yhtyi kuoroon "Vaan Liivan-Itta on herra", säkeistössä, jossa laulettiin läsnäolevasta kapakanisännästä näin:

Kapakkamestari Härjänpäässä Viinaa valaa Ja tyttöjä halaa, Vaan Liivan-Itta on herra!

Tämä säkeistö oli laulettava kolmeen kertaan, ennenkuin yleisö oli tyytyväinen ja malttoi odottaa jatkoa, jota tuli ja tuli. Kapakan isäntä nauroi toisten mukana eikä osoittanut suosiotaan muita laimeammin. Tuskin kukaan iski niin vimmatusti kämmeniään yhteen kuin hän, kun kolmannen kerran päättyi säkeistö kapakkamestarista. Hänhän se oli ainoa, joka hihkaisi, että "vieläkin kerran!", mutta Itta ennätti jo aloittaa uuden säkeistön.

Kun kapakoitsija huomasi, että Itta laulullaan, joka kuului kadulle asti, vetää yleisöä hänen kapakkaansa, joka oli siihen asti ollut miltei unohduksissa, meni hän Itan luo ja sopotteli hänen korvaansa:

"Jos laulat koko illan ja vielä muinakin iltoina, vaikka joka ilta, saat ilman maksua juoda mitä vain ja niin paljon kuin haluat ja hyvän palkan lisäksi itsellesi ja apulaisillesi", jolloin Itta veti esille paksun rahakukkaronsa ja sanoi:

"Jaaha. Paljonkos ollaan isännälle velkaa?" — maksoi velkansa ja siirtyi sanaakaan sanomatta miehineen toiseen kapakkaan.

Se oli loistokohta Itan elämässä.

Sitä sangen monet kotisaarella ihan vakavissaan pitivät alkavan mielenhäiriön enteenä, mutta ne, jotka niin uskoivat, erehtyivät surkeasti, sillä Itasta ei sekapäistä tullutkaan, hänen ainoa vikansa oli vain liiallinen halu ryyppyihin.

Siitä asianhaarasta oli Italla vaimovainajansakin kanssa joskus kiivaanpuoleinen sanasota avioliiton alkuaikoina.

Kerran, yli neljännesvuosisataa takaperin, oli Itan vaimo nimittäin sanonut:

"Sinä köyhdytät meidät juopottelullasi. Nielet kohta kurkkuusi sekä nurkat että nurkkakivet", johon oli Itta vastannut:

"Ihan päinvastoin on asia, mamma kulta, että jos en minä joisi, saataisiin ruveta syömään entisiä säästöjä ja tyhjennyttäisiin lopulta niin rahasta kuin tavarastakin." — Itta nimittäin väitti ja näytti toteen, ja sai vaimonsakin uskomaan, että hän Suomen puolella tapaa kaikki kaupikkinsa ja Viron puolella kaikki sopransa yksinomaan kapakassa.

"Kapakassa ne solmitaan kaikki liikeasiat ja siellä niitä tapaa ihmisiä, eikä suinkaan muualla, enkä minä ole jahtiini saanut ainoatakaan kuormaa enemmän Suomesta kuin Virostakaan muualta kuin kapakasta ja sen kautta minä myynkin joka ainoan jahdinkuorman, olkoon se sitten perunoita, halkoja, katukiviä tai muuta. Minä olen sen päässäni niin laskenut ja kokemuksesta oikeaksi huomannut, että jos minä ryyppään tuhannen markan edestä, niin minä ansaitsen viidentuhannen edestä, mutta jos minä ryyppään sadan edestä, niin ansaitsen vain tuhannen edestä, siis jos en ryyppäisi ensinkään, en ansaitsisikaan mitään. Siitähän näet, mamma, ettei sinun pidä riihtä tappavan härjän suuta kiinni sitoman ja että työmies on palkkansa ansainnut."

Suureen pulaan joutui Itta, kun sitten sota-aikana kapakat pantiin kiinni.

Hän alkoi rappeutua päivä päivältä, muuttui kärtyisäksi ja menetti helposti mielenmalttinsa ja alentui kevytmielisiin yrityksiin, vieläpä uhkapeliinkin yhden ainoan vaivaisen konjakkipullon vuoksi, niinkuin silloinkin kerran myöhään syksyllä, kun hän oli tehnyt mantereelle matkan, aivan erikoisen matkan koettaakseen keinolla millä hyvänsä saada ennen pitkän talven tuloa ostaa viinaa tai sitä parempaa.

Hän oli kaupungissa yhtynyt useain samaan hätään joutuneiden kanssa. Siinä oli jahtimiehiä, kaljaasimiehiä ja kalastajia sekä puolikymmentä luotsia. Luotsit olivat tuoneet laivoja kaupunkiin ja muut olivat tulleet samalle asialle kuin Ittakin, mutta luotsien kanssa. Heillä kellään ei ollut tietoa paluumatkasta ja yhtyivät siis Ittaan, joka mielellään tarjosi vapaan kyydin jahdissaan.

Suurten vaivojen perästä oli kukin onnistunut keinottelemaan itselleen kuka konjakkipullon jostakin ulkolaisesta laivasta, kuka rommipullon, kuka viskipullon, kuka mitäkin. Olipa joku onnistunut saamaan vanhanaikaisen kaksilitraisen pirtuakin.

Kovan luodemyrskyn vallitessa lähdettiin kotimatkalle.

Jahdissa oli hyvä pohjakuorma, ja sieti se, varsinkin näin sivumyötäisessä, paljon purjeita, mutta vielä enemmän niitä pantiin. Toisten vastalauseista huolimatta komensi Itta huippupurjeenkin ylös.

Oltiin jo merenselällä, jossa kävi ankara ristilaine, vanha ummikas lounaasta ja nykyisen tuulen synnyttämä aalto luoteesta. Tuuli lisääntyi yhä.

Kajuutassa pidettiin juominkeja lähtöhetkestä alkaen.

Ensin otettiin purjeryypyt ja sitten muita sen lisäksi, ryyppy ryypyn jälkeen.

Peränpidossa oli Itan alaikäinen pojanpoika, joka sai lämpimikseen yhden viinaryypyn, mutta ei yhtään enempää. "Yksi selvä mies on laivassa aina oltava", selitti Itta.

Jo kolmatta tai neljättä kertaa koetti poika saada ääntään kuuluviin, huutaen alas kajuutan luukusta:

"Taati hoi! Purjeita olis vähennettävä!"

Lopulta luukkua likinnä oleva mies kuuli sen ja nyhkäisi Ittaa ja sanoi:

"Ek sä kuule? Poika tuumaa, että olisi purjeita vähennettävä…"

"Höö! Poika pelkää vain, että joudutaan liian pian kotiin ja hän jää ilman toista ryyppyä. — He! Täss' on, ettet tarvi aina mankua!"

Itta itse nousi ylös ja toimitti ryypyn pojalle.

Toisiakin miehiä nousi kannelle ja alkoi ylt'yleensä kuulua huomautuksia:

"Liika on aina liikaa. Eiköhän oteta, Itta, purjeita vähemmäksi."

"Alus on minun ja purjeet on ja minun ja tuuli on Jumalan ja jos se repii purjeita, niin lyödään toisia tilalle, niinkuin ulkolaisissa pasaadiseilareissa vain! Tiedättehän te, etten minä olekaan mistään köyhäintalosta, enkä liioin arkalastakaan kotoisin…"

"Niin on, Itta! Antaa kaataa vain! Sitä minäkin, että jos tuuli repii purjeita, niin pannaan uusia tilalle, ja jos masto taittuu, niin nostetaan pystyyn jälleen. Sillä tavalla!" hihkui joku. Jahti kiiti vuoroin ylä- ja vuoroin alamäkeä meren pauhatessa villinä ympärillä ja oli mahdoton seisoa kannella pitelemättä mistään kiinni.

Miehet laskeutuivat taas kajuuttaan, Itta viimeisenä, silmäten poikaa, jolle luukusta alas painuessaan sanoi:

"Onkos sinulla, poika, vilu vai pelkäätkös sinä, kun sinä noin vapiset. — He, tuoss' on vaatetta päälles lisää."

Kajuutassa syntyi outo keskustelu, jonka aiheutti se, että Itta alas päästyään kertasi kannella lausumansa uhan, että alus ja purjeet ovat hänen ja hän tekee niille mitä tahtoo, johonka joku sanoi:

"Uskaltaisitkohan koettaa kumpi on kovempaa, puu vai kivi?"

"Mitäs sinä oikein tarkoitat?" kysyi Itta.

"Sitä vain, ettet taitaisi uskaltaa ajaa tätä jahtia Hirskalliolle nyt yhtäpäätä."

"Se vasta nyt helkkarin iso vale onkin! Jos luovut tuosta konjakkiputelistasi ja annat sen minulle, niin annan minä tärähtää tämän jahtini Hirskallioon ja siinähän sitten saat nähdä, kumpi on kovempaa, puu vai kivi, ellet sitä ennestään vielä tiedä."

Veto lyötiin ja sitten noustiin jälleen kannelle, eikä pitkää matkaa enää Hirskallioon ollutkaan. Itta itse istui ohjausratin ääreen ja muutti suunnan suoraan Hirskalliota kohti.

Meri myllersi mustana ja valkeana ja leveä valkea juova saarsi saarta aaltojen pauhatessa valtavina kuohuvalleina sen rannoille ja kallioihin, jotka punertavina ja auringonpaisteisina kohosivat vaahdosta.

Jahti kulki hurjaa vauhtia. Se ihan vapisi lentäessään aallon harjalta toiselle. Purjeet humisivat ja köydet vihelsivät.

Ääneti seisoivat miehet. Kallion lähetessä levottomuus näytti ilmeisesti lisääntyvän. Keulapuolelle oli kokoontunut parvi miehiä. Siellä olivat lopulta kaikki, jotka eivät olleet osallisia vedon lyöntiin.

Kiivas keskustelu, jota siellä nähtävästi käytiin, ei kuulunut perälle, jossa Itta silmää räpäyttämättä piti kohti kalliota.

Keulassa näkyi tullun johonkin päätökseen, sillä miehet lähestyivät nopeasti Ittaa ja ensimmäinen alkoi tiukalla äänellä puhua:

"Täytyykö tässä, Jumal'aut, kahden hullun miehen vedonlyönnin tähden menettää näin monen miehen henkensä? Sepä ei saakaan tapahtua! Kuules, Itta! Nyt on asian laita sillä tavalla, että kierrä rattia oikealle päin ja helkutin pian, muuten en minä mene takaamaan, ettei tässä yksi mies, niin vanha kuin onkin, joudu partaan yli mereen! Kuuletko sinä, roisto! Jätä tänne ratti viisaampien käsiin!"

"Anna helkkarissa veneen mennä selviä vesiä. Kyllä minä jo uskon ilmankin, että sinä uskallat ajaa kalliolle, ja annan putelin sinulle niin ikään ja tunnustan menettäneeni vedon", lepytteli jo sekin, joka vedon oli Itan kanssa lyönyt.

"Minusta alkaa tuntua, kuin olisin lähtenyt akkojen kanssa seilaamaan ja ruvennut akkojen kanssa vetoja lyömään! — Vaikka sinun kunniasi antaisikin myöten peruuttaa sanasi ja vetosi, niin ei anna minun, ja siitä syystä me nyt ajetaan kalliolle, koska niin on päätetty, ettette saisi perästäpäin sanoa: Ei se kyennyt Itta-vainajakaan seilaamaan kalliolle. — Pysykää vain loitommalla, en minä vielä niin huono ole, että minut vaan noinikään lykättäisiin pois paikaltani — vaikka vanhakin olen."

Jotkut olivat sillä aikaa menneet jälleen keulapuolelle, laskeakseen purjeita alas, mutta ajoissa huomasi Itan valpas silmä sen ja hän huusi:

"Selviättekö sieltä saatanan vikkelään tänne perälle. Se tärähtää siinä paikassa ja jos masto kaatuu, niin sitten te varmastikin henkenne menetätte. Joka mies perälle ja paikalla!"

Samassa kiipesi tärisevä ja vapiseva jahti korkealle aallolle.

Myötämäkeä luisuivat miehet pitkin kantta keulasta perälle.

Kuului rytinää, ryskettä ja räiskettä ja aaltojen pauhinaa.

Laineen mukana oli jahti syössyt ylös loivalle ja limaiselle kalliolle noin pituutensa verran, ja juuri sillä hetkellä, jolloinka se pysähtyi, taittui masto puomin kytkimen kohdalta ja harjustinten silmien alta poikki ja lensi purjeineen ja köysineen yli keulan.

"Sieltä saisitte nyt etsiä luitanne puunroinan, lokkien ja nuorien seasta, jos olisitte vielä siunaaman ajan viipyneet keulapuolella mastoa", selitteli Itta nousten ylös ohjauspukiltaan.

Tarkastettiin aluksen runko heti ja suureksi kummaksi havaittiin, että se oli ehyt. Siivitoista ja raista oli vaan lähtenyt isoja kiltoja kallioon. Kallion loivaa nousua jo noin sylen syvältä vedeltä ja sitä, että alus törmäsi sille ratsastaen valtavan aallon harjalla, joka aivan samalla hetkellä vyöryi kalliolle ja kantoi jahtia keveästi voimakkailla hartioillaan, saatiin kiittää, ettei keulakaan rikkoutunut ja että kaikki meni näinkin hyvin. Suurimmat laineet syöksyivät vieläkin jahdin alle ja täristelivät sitä. Kun oli pelko siitä, että jahti näin vähä vähältä luisuisi alemmaksi ja joutuisi aaltojen viskeltäväksi ja tuhoutuisi kokonaan, otettiin miehissä ankkuri alas ja sen haara kiinnitettiin erääseen muutaman sylen päässä olevaan leveään ja syvään kallionrakoon ja kelattiin ketju jälleen kireäksi. Näin tuli jahti varmasti ankkuroiduksi nykyiseen asemaansa. Tuulen käännyttyä ja meren noustua voitiin taas tulla miesjoukolla paikalle ja lykätä jahti takaisin mereen.

Kun jahti törmäyksen perästä oli saatu tuossa aniharvinaisessa asemassaan ankkuroiduksi, katseltiin sitä vielä hetkinen, ja yritti tulla taas riita Itan kehuessa:

"Ei sitä olisi joka mies osannutkaan noin tarkkaan laskea!"

Pari syltä molemmin puolin jahtia nousi kallio nimittäin jyrkempänä ja aivan vesirajassa oli lisäksi jyrkkä putous, ja olisi jahti niihin törmätessään kokonaan tuhoutunut. Ymmärsi sen jokainen läsnäolleista, ettei siitä miehetkään, ainoakaan, olisi kyennyt ylös nousemaan, pitkin limaista kalliota, johon aallot syöksyvät.

Itan puheeseen takertui heti vedonlyöjä:

"No joka toinen mies ainakin!"

"Sehän on helkutti, ettei joka mies olisi tähän osannut laskea kirkkaalla päivän paisteella!" lisäsi joku.

"Ei kukaan teistä!" väitti Itta.

"No ihme ja kumma! Vai ei kukaan! Sanopas toinen kerta vielä sillä tavalla!"

"No vaikka kolmaskin! Eihän se siitä selkene!"

"Älä ylpeile tyhjällä! Joku toinen mies, minä esimerkiksi, suoraan sanoen, olisin tullut tähän paljon sievemmin. Ensiksikin on tässä sylen verran lännempänä paljon loivempaa. Toiseksi olisin minä valikoinut suuremman ja paremman laineen ja sellaisen, joka nousee jahdin perän takaa sylen päässä kalliosta ja niin nätisti minä olisin tuonut jahdin tähän samalle kalliolle, ettei olisi menetetty mastoakaan, ei niin kerrassa mitään. Sinä Itta kajuutassa olisit kysynyt toisilta, että 'eiks maa jo ala näkyä?' kun minä jo olisin laskemassa purjeita alas. Nyt sinulta, niinkuin tässä on nähty, laski purjeet alas kokonaan toinen mies ja aika rytinällä laskikin!"

"Höö! Älä puhu turhaa!" hörähti Itta ja viittasi halveksivasti kädellään.

"Älä puhu turhaa! Mitä sinä oikein haastat! Riitaa vai! Kyllä minä näytän, mitä minä puhun! Mennään paikalla satamaan ja otetaan minun jahtini, ja jos sinussa ja teissä toisissa on miestä lähtemään mukaan, niin minä kyllä näytän, mitenkä maalle lasketaan."

"Mene vaan yksinäsi. Me katsellaan täältä. Ja kun tässä on kerran alus saatu ankkuriin, niin lähdetään me toiset ottamaan ankkuriryypyt sillä aikaa, kun tämä menee mäkeä laskemaan — ja tule sentään sinäkin yhteen joukkoon, jos alkaisit jänistää."

"Jänistää!" matki uhkailija pitkäveteisesti, mutta seurasi kuitenkin toisia kajuuttaan luvatun ryypyn viekoittelemana ja lepyttämänä.

Kajuutassa oli sangen epämukava olla, sillä sen permanto oli ainakin viidenneljättä asteen kulmassa kallellaan.

Äskeinen kinastelu suli pian iloiseen rupatteluun ja ystävälliseen seurusteluun, joka jatkui tunnin verran.

Täysin humaltuneina kömpivät sitten miehet tavaroineen ulos kajuutasta ja alkoivat pyrkiä ylös kalliolle. Se ei ollut kuitenkaan helppoa, sillä ankkuripaikalta nousi kallio hyvin jyrkkänä ja sileänä. Yksi ja toinen heitti saappaansa ilmaan ja vieri alaspäin. Samalla kuului lasin helinää ja mustui kallio kalliin nesteen sitä kostutellessa. Lopulta olivat kaikki päässeet voitolle ja kävelivät hoiperrellen ja kiljahdellen polkua pitkin kylää kohti valkeiden eväspussien heilahdellessa kunkin hartioilla.

Pari päivää myöhemmin sairastui Itta sangen vaikeasti.

Kuolema näytti lähestyvän roima-askelin.

Päivä päivältä hän huononi eikä voinut syödä mitään, mutta vettä pyysi yhtenään.

Saaressa ei ollut lääkäriä eikä sairaanhoitajaa, ja kun marraskuu oli jo pitkällä ja ilmat kylmiä ja myrskyisiä, ei hänen ikäisensä sairaan mantereelle viemistä voitu ajatellakaan. Sitäpaitsi laski Itan poika, Mikko, joka häntä vaimoineen hoiti, ettei niin vanhan miehen tohtoroiminen enää kannattaisikaan.

Itan pojan appi, lähes yhtä vanha mies kuin Ittakin, teki eräänä sunnuntaina ennen joulua varta vasten kirkkomatkan käydäkseen samalla tiellä katsomassa potilasta, ennenkuin tämä kuolee, sillä Itta oli sairastanut jo viidettä viikkoa ja oli hyvin huono.

Tultuaan kamariin, jossa Itta makasi, katseli vieras potilasta ääneti, tervehti kädestä, joka oli laiha, veretön ja kuuma, ja kysyi:

"Päivää Itta! Vieläkös sinä tunnet minua?"

"Miksen minä sinua tuntisi niinkuin muitakin, vaikka olenkin näin huono."

"Jaa'a. Huono sinä näyt olevan. Kyllä sen nyt näkee, ettei ole enää lähtö kaukana."

"Istuhan, niin jutellaan vähän."

Vieras istui, mutta ei siitä juttelemisesta sen enempää tullutkaan.

Illalla kutsui Itta poikansa vaimoineen luokseen.

"Jos hakis vaikka papin, kun ei tässä muutakaan apua näy olevan", sanoi hän. "Ehkä ennen aamua sattuu tulemaan jo vaikka se lähtö."

Papin tultua oli Itta paljon virkeämpi kuin tunti aikaisemmin.

Potilaan ja papin välillä syntyi keskustelu, jossa selvesi, että Itta olisi kyllä halukas pääsemään osalliseksi pelastuksesta ja valmis tunnustamaan syntinsäkin, mutta halusi ensin tietää, ovatko ne kaikki tunnustettavat.

Pappi: Kaikki, kaikki, rakas veljeni.

Itta: Olisko ne yksitellen, kukin erikseen mainittavat, vai meneekö ne summassa?

Pappi: Kyllä ne erikseen olisivat kaikki mainittavat.

Itta: Mutta se on aivan mahdotonta. En minä jaksa niitä kaikkia luetellakaan, ja hitto niitä kaikkia muistaakaan. Eiköhän tästä päästäisi molemmin puolin helpommalla, jos pantaisiin vain summassa?

Pappi: Jos syntinen tuntee syvää katumusta, annetaan anteeksi sillä tavalla, mitä Israel Heikinpoika nyt tarkoittaa, vain ne synnit, jotka ovat tulleet tehdyksi tietämättä ja tuntematta, onko syntiä tehtykään.

Itta: No, antaa niiden sitten mennä. Mutta mitenkäs me nyt sitten oikein selvittäisiin niistä toisista.

Pappi: Eihän niitäkään nyt teko teolta tarvitse eikä voikaan luetella. Ainoastaan ne, jotka erikoisesti tuntoa vaivaavat…

Itta: Jos järjestettäisiin sillä tavalla, niinkuin minä nyt meinaan, niin taidettaisiin päästä kaikkein pikimmin selväksi koko tästä hommasta. Pannaan nyt ne erilaiset synnit hyvästi erilleen toisistaan, jottei synny sekaannusta ja jottei mikään laji unohdu, ja katsellaan ja päätetään sitten kustakin erikseen. — Otetaan nyt aluksi tuohon yksi pussillinen syntejä ja sopii pussin kupeeseen kirjoittaa niille nimeksi vaikka: 'Silmäin pyyntö ja lihan himo'. — Tuohon kerääntyy kokonaista kaksi vanhanaikaista tynnyrinsäkillistä eri-ikäisiä syntejä, ja kirjoitetaan niihin vaikka 'Petoksia kaupoissa, lain ja oikeuden varjolla'. — Tuohon kolme samanlaista säkillistä 'Laivarikkorosvouksia'. Sitten tulee pari kontillista 'Tunnottoman purjehduksen kautta menetettyjä merimiehiä Pohjanmerellä entisinä aikoina'. — Tai ei sitä 'entisinä aikoina' ole tarvis kirjoittaa, sillä kaikkihan nämä ovat entisiltä ajoilta. — Ja mitäs sitä vielä olisi? — Niin. Tuossa on yksi sylen suuruinen herne, joka tuntuu raskaalta, kuin olisi sillä kymmenen lyijynpainoa, ja uhkaa se vieriä ylitseni. Sen kupeeseen kirjoitetaan: 'Pilkanteko hautajaisissa' — jos sitä saakaan anteeksi. — Sitten tulee kokonainen laivan kuorma, jonka laatu on laivapapereihin merkitty: 'Syysöinä sikahumalaan juotettuja loistonhoitajia ja sammutettuja loistoja' — sitä tavaraa ei taidetakaan missään tullata — — — etenkin — jos otetaan — lukuun — se väenpaljous — mikä meni harhaan johdettujen laivojen mukana… Kyllä kai pastori otti ehtoollisvehkeet mukaansa — — Ajattelin, että jos tässä ennen aamua lähtö tulee, niin tekee kaikki jo illalla selväksi, ettei tarvitse keskellä yötä kutsua pastoria. Mistä lienee koko tauti tullutkin! Koko elämäni olen ollut terve. — — — Tämän vanhan ihmisen ruumis ei tainnut sietää sitä, kun tulivat ne viinat niin tiukalle. — Sanotaanhan veneistä, että mikä tervalla on tehty, se tervattomana mätänee, ja taitaa se olla tämän ihmisenkin laita sillä lailla, että mikä on viinalla tehty, se viinattomana mätänee…

Olihan toki. Olihan pastorilla kaikki mukana, mitä mukaan ottaa pitääkin kuolevan luo lähdettäessä.

Tiesihän toki vanha, kokenut valkopartainen pastori ottaa ehtoollisvehkeet mukaansa, ja tehtyään Italle vielä muutamia kysymyksiä tutustuakseen hänen sieluntilaansa ja tultuaan vakuutetuksi, ettei Italta sovi eikä voi sakramenttia kieltää, ja lausuttuaan Italle vielä erinäisiä soveliaita kehoitus- ja varoitussanoja rukoili hän Itan kanssa, antoi hänen lukea synnintunnustuksensa ja antoi hänelle ehtoollisen ja siunasi häntä.

Viiniä otti Itta aikamoisen kulauksen ja lausui, pudistaen päätään:

"Kylläpä — kylläpä on käynyt huonoksi tuo ehtoollisviinikin nykyään. Aivan sitä parhainta tavaraa se oli ainakin siihen aikaan, kun minä olin kirkonisäntänä…"

Pastori kehoitti Ittaa karttamaan nyt maallisia ajatuksia, ja niin saatiin toimitus ilman enempiä häiriöitä kauniiseen loppuun, ja Itta, papin sitä kysyttyä, selitti saaneensa rauhan sielulleen.

Lopuksi lauloi pastori vielä rämisevällä äänellään virren:

Elomme murheen laaksossa Tääll' onpi tyhjä varjo…

ja Itan jäädessä tyynenä ja levollisena makaamaan poistui.

Tuvassa olivat sillä aikaa istuneet äänettöminä Itan poika, Mikko, ja hänen vaimonsa, Amalia. Lapset oli odotetun kuolemantapauksen vuoksi lähetetty sukulaistaloon, naapuriin.

Kun pappi tuli Itan kamarista, tapahtui tuvassa tavallaan toinen ripitys: Amalia ja Mikko tahtoivat päästä selvyyteen ja rauhaan eräästä epäilyttävästä teostaan.

Syntyi seuraava keskustelu:

Mikko: Tuota noin — — Minä olen tässä Amalian kanssa miettinyt yhtä asiaa ja päätettiin pyytää pastorin neuvoa — — — Sopineeko siitä puhuakaan — — — Mutta pastori ymmärtää — — Taati on vanha ihminen eikä ole vielä eläessään tätä ennen sairastanut — — — Kun tuollaiset vanhat tervashongat kerran kellahtavat vuoteelleen, niin eivät ne siitä tavallisesti nouse —

Pappi: Niin, kyllä se inhimillisesti katsoen näyttää siltä, että ennen aamua taitaa lähtö tulla. — Herran rauhaan vaan…

Mikko: Jos pastori jäisi vielä hetkiseksi — — — Olisi vähän asiaa — — —

Pappi: Jaaha. Puhukaa vaan suunne puhtaaksi.

Mikko: Niin että — — — kun se rupesi alusta alkaen näyttämään siltä, ettei se enää siitä parane — — olisi pitänyt ehkä käydäkin pastorin mieltä jo edeltäpäin kysymässä eikä nyt vasta perästäpäin, kun teko jo on tehty — — — että onkohan se pastorin mielestä suurikin synti, tai onkohan se synti ensinkään, ehkä hyvä työkin taatia kohtaan, kun minä viimeksi jahdilla kaupungissa käydessäni toin taatia varten — — — jo valmiiksi — — kun kelirikkokin on tulossa ja voi olla jo minä päivänä hyvänsä käsissä ja mantereelle pääsy mahdoton — — — ruumiskirstun — — — kun tässä ei ole kotona tarpeita, mistä olisi tehnyt, eikä uskalleta hakua jättää kuolemaan asti, kun pelättiin sen lykkääntyvän vaikka kuinka kauaksi — — ja kun tämä taati on vähän parempaa väkeä ja rikas — — joutaa tulla haudatuksi vähän paremmin tehdyssä kirstussakin kuin muut — — Niin ajateltiin me Amalian kanssa…

Pappi: Se on hyvin paha asia. — Tietääkö potilas siitä mitään?

Mikko: Ei.

Pappi: Se on hyvin paha asia. Jos potilas itse sen tietäisi, tai vielä parempi, olisi itse antanut siihen suostumuksensa…

Mikko: Kuoleehan se kuitenkin…

Pappi: Me kuolemme kaikki ja sen mukaan pitäisi meille jokaiselle hankkia jo elomme päivien kuluessa ruumiskirstu! Lähtömme on Herran kädessä. — Sopikaa Hänen kanssaan isänne ennenaikaiset hautausvalmistelunne. Jääkää Herran haltuun!

Pappi meni.

Ovi Itan kamariin oli jäänyt raolleen ja hän kuuli joka sanan, mitä tuvassa puhuttiin. Papin mentyä kuultiin Itan huutavan:

"Mikko!"

Mikko säpsähti.

Itta huusi toistamiseen.

Mikko meni isänsä puheille.

"Mitä sinä puhuit papin kanssa?"

"Mitä nyt puhuttiin… Yhtä ja toista…"

"Sano suoraan, missä on se ruumiskirstu!"

"Mikä ruumiskirstu?"

"Älä kieräile! Tuo paikalla se ruumiskirstu tänne! Sinä käärme! Kyllä minä kuulin, mitenkä matelit papin edessä! Tuntoa muka vaivaa vielä! — Tuo kirstu tänne ja paikalla! Ymmärrätkö sinä — älä niskoittele, vaan tee mitä käsken — heti!"

Kirstu kumahteli ovenpieliin ja kohta se oli Mikon ja Amalian kantamana laskettu Itan kamarin permannolle.

Itta oli sillä välin vääntäytynyt vuoteeseensa istumaan.

Amalia itki.

Mikko katseli kädet ristissä ja synkkänä lattiaa.

Itta huusi:

"Vai sillä tavalla! Taitaa olla jo hautakin kaivettu! Vai jo niin varmoja ollaan minun kuolemastani! Olisipa nyt minun vallassani, niin tahtoisin nähdä sinut itsesi makaamassa tuossa kirstussa! Vai sillä tavalla! Vai sillä tavalla! Taitavat olla jo hautajaisviinatkin ostetut ja hautajaisrokka tulella! Kansi auki kirstusta! Auki, sanon minä — — — sillä tavalla! Ja nyt menet itse kirstuun — kuuletko sinä! Pitkällesi — selällesi — kädet ristiin rinnallesi! Sillä tavalla! Vai minulle hankitaan valmiiksi kirstukin! Ehkä on jo ollut ties kuinka kauan! — Tekee hyvää sydämelleni, että minä näen sinut siinä, missä sinä toivoit näkeväsi minut ennen itseäsi! Ja nyt pane sinä Amalia kirstun kansi kiinni. — Sillä tavalla! Ja käy kirstun päälle istumaan. Itketään muka vielä — teeskennellään — kylläpäs oli hätä ja kiire toimittaa minut hautaan."

"Ei sinun kuolemaasi kukaan ole toivonut", vaikeroi Mikko kirstussa, mutta Itta ei erottanut hänen sanojaan, luuli vain, että Mikko alkaa tukehtua ja valittaa sitä. Säälin ja hätääntymisen hellyttämänä sanoi Itta Amalialle:

"Päästä nyt se joutava ylös jälleen."

Mikon tultua ylös kirstusta komensi Itta:

"Ja nyt ota sinä Mikko saha ja kirves tänne ja vielä tänä yönä, heti, tässä minun silmieni alla sahaa ja pilko tuo laatikko kahvipuiksi. Niin, ei mitään vätystelemistä eikä keskustelua enää. Työhön nyt vain ja äkkiä! Kyllä minä sinulle kirstut näytän, kun tästä paranen!"

Mikon täytyi totella, ja hetken perästä kumisi kirstu, kun hän sitä sahaili poikki. Sitten pilkkoi hän kirveellä kirstun kappaleet pieniksi polttopuiksi, jotka Amalia kantoi keittiöön halkolaatikkoon.

Raivokohtaus vaikutti käänteen Itan sairauteen.

Hän oli jo seuraavana päivänä parempi ja voimistui päivä päivältä.

Joulun aattona meni hän jo saunaan ja jouluaamuna kirkkoon.

Aivan entiselleen hän ei kuitenkaan päässyt.

Hän oli alituiseen kivulloinen ja raihnas, mutta joka päivä kuitenkin jossakin pienessä hommassa.

Hän puhui muille ja uskoi itsekin, että jos saisi entiseen tapaansa säännölliset ryyppynsä ja silloin tällöin oikean humalankin, pääsisi hän entiseen hyvään terveyteensä.

Talvi oli siinä suhteessa peräti toivoton.

Tuli kevät.

Itasta ei ollut enää purjehtijaksi, mutta hän souti mantereelta tuleviin aluksiin, ja ne toivat aina jotakin hyvää. Virosta oikeaa pirtua ja Suomesta vain erilaisia hajuvesiä.

Kerran pari viikossa sai Itta humalan ja hänen oli hyvä olla.

Kevät oli jo pitkällä.

Liike Viroon loppui äkkiä.

Melkein kaikki jahdit ja kaljaasit olivat ankkurissa satamassa.

Tästedes sai Itta tyytyä Suomesta saatuihin hajuvesiin, ja ne maksoivat paljon. Joka humala tuli kalliiksi, mutta kalleimmaksi tuli se viimeinen, sillä se maksoi hänen henkensä. Se tapahtui näin:

Illalla myöhään tuli Suomesta eräs jahti ja toi Itan tilaamat hajuvedet ja kaikki mitä muuta oli saatavana.

Itta ajatteli kutsua jo samana iltana juomaseuran luokseen kotiinsa, mutta kun pyhään ei ollut enää pitkä matka, päätti hän säästää kalliit juomatavaransa pyhäillaksi.

Mikko vaimoineen ja lapsineen jo nukkui, kun Itta tuli kotiin.

Itta hiipi kamariinsa, pani pullot kaappiin ja yritti käydä maata, mutta unta ei tullutkaan.

Hän ei saanut rauhaa ennenkuin ryhtyi kokeilemaan niillä uusilla juomillaan.

Hän maisteli hiukan ja yritti taas nukkua, mutta eihän siitä mitään tullut.

Taas oli vain noustava maistelemaan. Ettei tarvitsisi alituiseen nousta ylös ja kävellä kaapille ja siinä jyristä ja kolista ja ehkä herättää viereisessä huoneessa olijatkin, otti hän tuolin vuoteensa viereen ja asetti pullot siihen ja myös tupakkavehkeet.

Oli nyt niin mukava vain ojentaa kättään ja tehdä sekoitukset ja ryypätä, panna tupakaksi ja ajatella tämän maailman omituista menoa.

Hän tunsi humaltuvansa ja elämä alkoi tuntua sangen valoisalta, kevyeltä ja iloiselta.

Hän joi ja joi, kun kerran oli alkuun päässyt, kunnes pää oli aivan turtana ja sitten alkoi huimata ja hän menetti tajuntansa.

Viimeinen, minkä hän tajusi oli mukava levon tunne, kun hän ojentautui pehmeässä vuoteessaan, kohensi peitettään ja pani kätensä ristiin rinnalleen. Sitten ei enää kuulunut mitään, ei näkynyt mitään eikä tuntunut mitään.

Aamulla varhain heräsi Mikko sattumalta ja huomasi, että tupa oli täynnä omituista hyvänhajuista tuoksua.

Hän herätti vaimonsa ja he molemmat ihmettelivät.

Lopulta he arvasivat, ettei se muualta voi tulla kuin taatin kamarista, ja hiipivät katsomaan.

Mikko raotti ovea.

Sieltä tulvahti vastaan niin voimakas lemu, että siihen oli tukehtua.

Mentiin sisään.

Taati makasi vuoteessaan autuas hymy kasvoillaan, niin kauniina ja rauhallisena, etteivät he häntä sellaisena olleet koskaan ennen nähneet.

Lähempää tarkastettuaan näkivät he, että taati on jättänyt heidät ikiajoiksi.

Mikko sulki isänsä silmät kiinni.

Amalia avasi kamarin molemmat akkunat auki.

Oli valoisa, tyyni ja kaunis kevätaamu.

Päivä paistoi jo korkealla tyynen meren yllä.

Kottaraiset viheltelivät läheisessä saarnessa, jossa niillä oli pesimäpönttönsä.

Katsellen vainajan kasvoja kuiskasi Amalia miehelleen:

"Sillä on ollut kaunis lähtö, kun se noin hymyilee."