LIIVA-SIMO OSTI JA MÖI JOLLAN.

"Siitähän se oli niin hyvillään, ettei nähnyt nenäänsäkään", sanoivat ihmiset sinä iltapäivänä kuultuaan, miten Liiva-Simo oli myynyt jollansa.

Se ei ollutkaan mitään tyhjää puhetta, sillä Liiva-Simon turpea ja sinertävä nenä toki näkyi kauemmas kuin tavallisten ihmisten. Siltä matkalta, miltä ei vielä erota muiden ihmisten kasvojen yksityispiirteitä, näkyi kyllä Liiva-Simon nenä, valkea parta ja musta, nyt jo haalistunut, kova, pyöreä ja korkea ja kapealierinen hattu sunnuntaisin kirkkoon mennessä ja tavallinen merimieslakki arkisin, niin että tuon nenän piti kaikkien laskelmien mukaan olla sen kuljettajallekin alituiseen näkyvissä.

Huolimatta korkeasta iästään ("Kyllä minä olen jo likempänä kuolemaa kuin syntymää.") oli Liiva-Simo ensimmäinen mies siellä

Miss' ankarimmin luodit soi, Taajimmin tulta salamoi —

nimittäin laivarikkopaikoilla syysöinä kokoamassa haltuunsa sitä tavaraa, jota "varkaat kaivavat ja varastavat".

Eräänä joulukuun yönä, lounatmyrskyn ja lumipyryn raivotessa, kävi Laivaloven niemeen turskalastissa oleva kuunari.

Laivarikkopaikalla oli paljon väkeä. Oli kulunut jo edellinen yö ja sitä seurannut päivä, ja uusi yö oli mustana laskeutunut yli meren ja saaren.

Lumipyry oli lakannut miltei heti laivan kiinni käytyä. Laivan hätätulen oli nähnyt, ensin eräs Pohjoiskorkean loistonhoitajista, se, jolla oli vahti sillä kertaa. Heti herätti hän toverinsa, joka läksi ensin alas kylään ja sitten sieltä laivarikkopaikalle, jonne muutaman tunnin kuluessa ilmaantui molempien kylien kaikki ihmiset, paitsi sairaat ja kätkyessä makaavat lapset.

Pitkin ensimmäistä yötä ja sitä seuraavaa päivää oli otettu maalle laivan irtaimistoa ja turskia, päivällä yksinomaan turskia.

Ilta oli jo pitkällä.

Suuria nuotioita oli sytytetty rannalle laivankappaleista, jotka olivat tammea ja paloivat hyvin.

Naiset keittivät teetä nuotioilla. Lapset söivät leipää ja silakkaa ja paistettuja perunoita.

Alhaalla rannassa vilkkui kymmeniä lyhtyjä, jotka kiireesti liikkuivat edestakaisin. Laiva oli ruvennut ankarassa aallokossa hajoamaan ja miehet raastoivat sen kappaleita maalle. Päivällä oli jo tullut maalle kyllä "puun roinaa", mutta ne olivat laivan yläosista, jotka olivat kyllä tammea, jopa tukkiakin, mutta niiden mukana tulevat pultit olivat vain halpaa galvanoitua rautaa, "jonka päälle ei viitti kattoakaan". Jokainen tiesi, että tammilaivan jaloimmat osat ovat vesirajan alapuolella.

Siellä on vaskea. Vaskea!

Jo päivällä tuli maalle laivan irtoköli ja sen mukana pitkiä, miehen käsivarren paksuisia vaskipultteja.

"Sanoinhan minä, että tammilaiva on tehty vaskella alta", hihkaisi Liiva-Simo, joka onnistui ensin näkemään irtokölin ja löi siihen ensiksi keksillään. Omine voimineen ei hän sitä kuitenkaan saanut maalle. Toisia hyökkäsi apuun ja jaolle. Sahoilla ja kirveillä paloiteltiin köli ja pultit irroitettiin ja sitten riideltiin niistä koko päivä. Nyt ne toistaiseksi kuitenkin olivat Liiva-Simon teltissä.

Laivan purjeista, köysistä ja purjepuista oli rannalle päivän kuluessa muodostunut kokonainen kylä telttejä. Niissä säilytettiin kaikki parempi laivarikkotavara, lokit, köydet, purjeet, vaskipultit ja muu. Turskat kasattiin kallioille — niitä ei kukaan varastanut.

Maalle tulleista kajuutan seinistä ja katosta ja osaksi purjeista muodostettiin tullimiehille erikoinen loistomaja. Sen edessä paloi huolellisesti hoidettu rovio. Laivarikkomiehet tämän tekivät jo päivällä yhteisvoimin. "Onhan sääli ja surku nähdä herrojen (niin kunnioitti hän nyt tullimiehiä!) seisovan täällä tuulessa ja vilussa ja sateessa, johonka vain meikäläiset ovat tottuneet", oli Liiva-Simo sanonut, sillä hänpä se esittikin, että laitettaisiin "herroille vähän tuulen ja sateen suojaa, kun niidenkin täytyy kerran täällä olla". Laivasta maalle onnellisesti tulleet juomatavarat korjattiin kaikki visusti talteen herrojen telttiin. Kuinkas muuten! Tullimiehethän ne kuitenkin aina viinoja etsivätkin, ja nyt ei salattu ainoatakaan pulloa. Ei ainoatakaan! Kaikissa telteissä paloi lyhdyt, mutta "herrojen teltissä" neljä. Siellä tullimiehet ryyppäsivät viskiä ja lauloivat:

"Hurraa me nuoret meripoijat!"

Teltit loimottivat kuin jättiläislyhdyt.

Pikkulyhdyt vilkkuivat tuolla alhaalla rannassa, jossa joka hetki odotettiin päärynnäkköä, jossa ei kunnioiteta miehen ikää vaan voimaa.

Pimeä meri kumisi kuin ukkonen vyöryessään talon korkuisina aaltoina rannoille.

Välistä kuului tavallista suurempi jyrinä ja kolina rantakiviä vasten. Joku isompi laivankappale sieltä lähestyi. Ainakin kymmenen keksiä nappasi siihen kiinni ja toiset kymmenen paukuttivat niitä irti ja koettivat kiinnittää omiinsa. Kuului kiljumisia, kirouksia ja pauketta.

Nuotioiden ääressä pikkupojat työnsivät nokisiin naamoihinsa kuumaa paistinperunaa, silakkaa ja leipää, ja naiset joivat teetä ja huutelivat miehille, että "tulkaa sajulle", mutta kukaan ei tullut.

Myrskyn loputtua ja matalalla hiipivän päivän paistaessa kelmeänä ja keltaisena nähtiin laivarikkorannoilla kasa tavaroita, jotka eivät olleet kelvanneet kenellekään ja päätettiin ilmoittaa tullille. Liiva-Simo sai tehtäväkseen tämän ilmoituksen. Hän selitti, että se on tuhoutuneesta laivasta hänen johdollaan pelastettua omaisuutta, ja kun ei kukaan tahdo käyttää toisen hädänalaista tilaa hyväkseen ja hyödykseen (Kuka nyt niin jumalaton olisi!), ilmoitetaan ne viranomaisille ja pidätetään oikeus laillisen pelastuspalkkion vaatimiseen.

Kasan vieressä, siihen kuuluvana, nähtiin myös isohko siro jolla. Luultiin ensin, että se oli tammea. Se oli ulkoa valkeaksi ja sisältä; ylempää vaaleanvihreäksi ja pohjalta vaalean harmaaksi maalattu. Lyhtyjen valossa sitä tutkittiin ja väiteltiin sen suhteen. Enimmät äänet olivat sitä mieltä, että se on tammea, niinkuin laivakin. Toiset väittivät vastaan, että voisihan se olla — mahonkiakin. Riidan ratkaisuksi löi Liiva-Simo kirveellään erääseen epäilyttävään paikkaan pohjalla. Ruskea, mätä honkapuu tuli vastaan. "Mahonkia pakana on kuin onkin!" tuumi Simo ja koko joukko rähähti nauramaan. Tavallista suurempi aalto tuli jytisten, kumisten, sihisten ja vyöryi pauhaten ja laivan kappaleita viskellen miesryhmää kohti, ottaen osaa sen villiin nauruun ja nielaisten jollan — miesten väistäessä — vielä kerran käsiteltäväkseen. Kenelläkään ei ollut halua pelastaa noin ala-arvoista jollaa, kun arvokkaampaa saalista oli yllin kyllin otettavissa ja odotettavissa. Kun jolla kuitenkin myöhemmin jälleen viskautui aivan kuiville kiville, kaaret poikkinaisina ja laidat haljenneina, ja vettä puolillaan vetivät miehet senkin tullimiesten kasaan. — — —

* * * * *

Kun vuosi ja päivä oli kulunut ja kaikki lain määräämät kuulutukset ja muodollisuudet olivat täytetyt, myytiin huutokaupalla tullimiesten kasaan kerääntynyt tavara.

Erään pystyyn käännetyn tyhjän tynnyrin ääressä istui vahtimestari kirjoittamassa huutoja muistiin. Päällysmies itse seisoi toisen tynnyrin ääressä, jonka pohjaan hän kuokallaan rummutti huutoja.

Oli jolla parhaillaan menossa viimeisenä huutona.

"Hyvä jolla! Ensiluokkainen! Hyvässä maalissa. Vettäpitävä! Kuuluu olevan mahonkinen! (Naurua). Paljonko tarjotaan?! No miehet! Teissä ei liene kylliksi rikasta miestä tämänlaisen hienon jollan herraksi, vai mikä on kurkkuunne mennyt! Paljonko tarjotaan? Paljonko tarjotaan?!"

Kukaan ei tarjoa mitään.

Liiva-Simo kallistaa jollaa ja tarkastelee kuin näkisi sen ensi kerran.

"Paljonko tarjotaan! Paljonko tarjotaan!"

"Markka ja viisikymmentä!" hymähti Liiva-Simo ja potkaisi jollaa.

"Markka viisikymmentä, ensimmäinen huuto, markka viisikymmentä, ensimmäinen, markka viisikymmentä, ensimmäinen — — markka viisikymmentä, toinen — markka viisikymmentä — —" laklatti kurikkamies vauhtiin päästyään.

Sillä aikaa pisteli Liiva-Simo puukollaan jollaa sieltä täältä. Välistä upposi puukko päätään myöten.

"Lisätkää! Lisätkää! Markka viisikymmentä, toinen, markk — —"

"Voi häiskä ittiäs kuitenkin, kuinka olet huono. No markka lisää! Pitäähän tätä mahonkista jollaa sen verran kunnioittaa!" sanoi Liiva-Simo.

Miesjoukko rähähti nauramaan.

"Kaksi markkaa viisikymmentä, toinen, kaksi markkaa viisikymmentä, toinen, kaksi markkaa viisikymmentä (kurikka nousi), toinen — kaksi markkaa viisikymmentä penniä — kolmas kerta."

Kurikka pamahti tynnyrin pohjaan sellaisella voimalla, että pohja meni sisään. Päällysmies potkaisi tynnyrin jollaa kohti ja sanoi Liiva-Simolle:

"Tuossa on tuokin kaupanpäällisiksi, koska pohja meni sisään."

Tynnyri, joka oli toista vuotta odottanut tätä juhlallista toimitusta, oli sillä aikaa ravistunut. Nyt kun sen molemmat pohjat olivat pois ja kun sitä vielä päälle päätteeksi potkaistiin, hajosi se kimmiksi, jotka Liiva-Simo viskasi jollaansa. Rautavanteet olivat niin läpiruostuneet, ettei niitä kannattanut korjata.

Liiva-Simo, yleisönsä riemun yhä lisääntyessä, päivitteli, mitenkä hän saa jollan omaan rantaansa.

"Sitä ei voi panna veteen, eikä sitä voi kantaa selässään", päivitteli hän.

Kun juhla oli päättynyt — sillä kansanjuhliahan nuo peli-intoa kiihoittavat tullin aina silloin tällöin järjestämät romuhuutokaupat olivatkin, otti Liiva-Simo kotoaan haapion ja avukseen nuorempaa väkeä ja haki jollansa ja muut huutamansa aarteet kotiin. Jollan sijoitti hän rantasaraimeen.

Ensin oli aikomus polttaa jolla, mutta sittemmin muutti Simo päätöstään.

Hän päätti myydä sen.

Oli varhain keväällä se aika, jolloin jollat, haapiot, veneet, jaalat, jahdit ynnä muut, niin isot kuin pienetkin alukset raapattiin, paikattiin ja uudestaan tervattiin ja öljyttiin kaikkine tarpeineen ja irtaimistoineen.

Raapat lauloivat, tervapadat tuoksuivat, vasarat paukkuivat, koirat tappelivat, leikkivät ja haukkuivat työmailla. Aurinko paistoi koillisesta etelään ja luoteeseen herkeämättä. Kihisten painui kuuma terva laitoihin ja kansiin ja piki saumoihin.

Liiva-Simo kaikessa hiljaisuudessa rantasaraimessaan hommaili jollansa ääressä. Hän paikkasi kitillä kauniisti kaikki halkeamat, väänsi törröttävät katkenneiden kaarien päät paikoilleen ja löi kiinni ne nauloilla. Sitten hän maalasi jollan sisältä ja ulkoa ja teki siihen uudet airot.

Se oli valmis myytäväksi.

Ilokseen huomasi Liiva-Simo, että keulavahvikkeessa, pestin hankauspaikassa oli vaskea Samoin peräkasoissa ja lierutuspykälässä.

Vaskipaholainen kuiskasi jotakin Simon korvaan, että "kiskos mies vasket pois ja pane talteen omaa jollaasi varten", mutta Simo malttoi mielensä eikä käynyt huonontamaan jollan myyntiarvoa.

Hän päinvastoin hioi kirkkaaksi vasket.

Nyt välkkyi jolla uudessa maalissa ja kullan kiiltävissä vaskikoristeissa. Kuinka rumalta tuolla näyttikään hänen oman jahtinsa tervattu jolla saraimen toisella seinustalla. Mutta se olikin sisältä punertavaa tervashonkaa, kun tämän valkeaksi sivutun kuoren alla oli mätää puuta, honkaa tosin alkujaan sekin.

Kun Simo katseli uuden myyntivarsansa vaskisilauksia, johtui hänelle mieleen, olisiko tuo joutava kokonaan vaskinauloilla tehty. Ei ollut tullut sitä tähän asti tarkanneeksi.

Varovasti hän kaiversi muutamien laitanaulojen kannoista pois maalia sen verran, että metalli juuri paljastui.

Vaskea!

Vaskea oli kuin olikin joka naula!

"Olisi tuon pakanan puu vähänkään kovempaa, niin en möisi ensinkään", sanoi Simo itselleen.

Kului viikko ja pari.

Meriliike oli alkanut.

Simonkin jahti jo oli lähtenyt. Vanha mies antoi poikansa ja vävynsä mennä Viroon. Itse hän erinäisistä syistä ei uskaltanut sinne mennä.

Tuli ensimmäinen hirveä kevätmyrsky, joka raivosi lounaasta ja lännestä kaksi vuorokautta. Kolmannen vuorokauden lopulla purjehti maan suojaan, kylän eteen virolainen kaksimastoinen kaljaasi ja kävi ankkuriin sekä nosti hätälipun.

Tullimiehet sousivat laivalle.

"En minä ole pyytänyt tullia", ärähti laivan päämies ja viittasi peukalollaan perämastoon.

"Teillähän on lippu perämastossa…", mörähti tullipäällysmies haapionsa perältä ja muljautti silmillään ohi virkalakkinsa nokan ylös laivan perämastoon.

"Onhan siellä lippu, joskaan ei ole kärjessä, vaan puolitangossa. Mutta kun nyt olette tänne asti kerran soutaneet, niin ehkä viette minut mukananne maihin. Meiltä särki meri viime yönä kannelta jollan, ja minä haluaisin päästä maihin tiedustelemaan, voisiko sieltä millään hinnalla ostaa minkäänlaista jollaa."

Tullimiehet ottivat miehen mukaansa ja veivät maihin.

Jo matkalla kertoivat he virolaiselle, että ainakin on yksi ylimääräinen jolla Liiva-Simolla.

"Onkohan tuo kuinkakin uusi?"

"Sen ikää ei tiedetä. Se on laivarikkotavaraa eräästä norjalaisesta turskalaivasta. Malliltaan ja teoltaan se näyttää kappaleelta, jolla joskus, — missä lie ja milloin, — on ollut hyvätkin päivät", selitteli Sika-Hemma palvelushaluisena turpeista huulistaan ja räpytellen loppaluomisia silmiään, joita hän koskaan, ei vahingossakaan, luonut puhuteltavaan tai tervehdittävään. Hänellä oli erikoinen taito katsoa aina hiukan ohi toisen katseen. Tavallisimmin hän katsoi puhuteltavan olkapäätä tai korvaa. Esimiestään hän katsoi aina lakinnokkaan. —

Virolainen löysi Liiva-Simon rannasta haapiota tervaamasta.

"Teillä kuuluu olevan jolla myytävänä. Meillä särki meri viime yönä kannelta jollan. Tarvittaisiin edes jonkinlainen uusi", sanoi virolainen tervehdittyään.

Liiva-Simo veteli nysästään savuja ja vastasi:

"Kyllähän minulla on jolla, vaikkei se oli myytäväksi hankittu. Meillä on jahti itsellä ja oma jolla jo on vähän vanhanlainen, niin ostin tässä kerran uuden. Kun tämä on kuitenkin laivan jolla, niin se on vähän liian iso jahtiin — ja muutenkin sopisi se paremmin laivaan. Jahtijollaan viskotaan perunasäkkejä ja niistä se likaantuu ja menee helposti rikki. Tämä on liian iso ja liian kallis — ei sitä voi hoitaa pienessä aluksessa, niin että jos hinnasta sovitaan, niin kyllähän minä sen myynkin. Kaikkihan minä myyn rahasta", nauroi Simo, "vaikka ittenikin."

"Mikä sen jollan hinta olisi?"

"No ei osteta sikaa säkissä", vastasi Simo. "Käydään katsomaan. Tässähän se on saraimessa. On pidetty täällä, ettei päivä pääse haristuttamaan ja halkomaan laitoja… Kun Herra on koetellut teitä kovalla ilmalla ja vienyt teiltä jollaa ja olette joutuneet hätään ja puutteeseen, niin pitäähän ihmisen lähimmäistään auttaa. 'Mitä te teitte yhdelle näistä hätään joutuneista, sen te teitte minulle', luetaan sanassakin. En minä tätä nyt viitsi ihan lahjaksikaan antaa rikkaalle miehelle, mutta täytyyhän minun siitä ainakin omat rahani takaisin saada ja hiukan palkkaa hoitamisesta ja maalaamisesta. Menköön nyt vaikka viidestäkymmentä markasta", sanoi Simo painokkaasti ja läimäytti kämmenellään keulaan. "Eiköhän se ole vähän liikaa…"

"Liikaa! Etkö sinä näe, että tämä on kirkas kuin peili ja vaski hohtaa niin keulassa kuin perälläkin."

"Näen, näen. Näenhän minä sen toki."

"No niin! Ja joka naula on vaskea! Siitä minä panen kaksi sormea kirjalle milloin vain tarvitaan!"

(Simoa mainittiin miehenä, joka ei kelpaa lapsenkummiksi eikä vierasmieheksi.)

"Onkohan siinä mätää?"

"Mätää!"

Simo veti esille puukkonsa, peläten, että ostaja sen tekee, ja alkoi innokkaasti törkkiä niitä paikkoja, mitkä tiesi koviksi.

"Näethän! Pisti mihin hyvänsä niin aina on kova honka vastassa, tai vaskinaulan kanta, niinkuin tuossakin. Tiedäthän sinä, ettei vaskella tehty asu mätäne! Vaikka tämä olisi itsensä Noan jolla, ja Jumala hänen tietää vaikka olisikin, niin yhtä kova se on kuin vasta veistämöltä lähtenyt. Vielähän tämänlainen vanha vaskella tehty jolla on vahvempi kuin uusi. Se vasken home näet kovetuttaa puun niin kovaksi, että se on kuin piikiveä, ja naulat juuttuvat siihen puuhun kiinni, että se on kuin yhtä ainoaa vaskea koko asu, olkoon se sitten jolla tai laiva…"

"No sano nyt viimeinen hinta."

"Viimeinen hinta! — No en minä tuosta tule sen köyhemmäksi enkä rikkaammaksi, vaikka kenkkäisinkin koko jollan. Mutta mitä sinä sitten oikein haluaisit ja voisit antaa?"

"Neljäkymmentä."

"Anna viisiviidettä niin päästään tästä roskasta rauhaan…"

"Oli menneeksi! Tuleeko airoja muuta kuin yksi pari?"

"Ei tule."

"No hyvä sekin. Ota tästä rahat."

Virolainen tarjosi satamarkkasta, mutta kun Simolla ei ollut rahaa mukanaan, pyysi hän ostajaa tupaan, joka oli ylempänä rannassa, kivenheiton päässä.

Siellä tasattiin rahat ja tarjosi Simo vielä harjakaisryypytkin.

Sitten saattoi Simo vierastaan takaisin rantaan. Virolainen käveli ääneti, mutta hyväntuulisena pälpätti Simo koko matkan ja vielä jollaa vesille lykätessäkin, jolloinka piti varoa, ettei se kolhaisisi jotain arkaa kohtaansa teloihin.

"Ja minulla kun se luonto näet on sellainen, että se sitten ei anna perään, vaikka miten tekisi mieli pettää toista kaupoissa! En minä voi jättää auttamatta pulassa olevaa lähimmäistäni, oli se vaikka vihamieheni, vielä vähemmin voisin pettää häntä kaupoissa. Ooho! Sitähän minä nyt kaikkein vähimmin voisin tehdä. Mitäs arvoa ja virkaa sillä ihmisellä sitten enää onkaan, jos se pettää toisen kaupassa ja vielä sellaisen, joka on joutunut merihätään. Pitäähän sitä jokaisen sen verran ajatella, että voihan sitä joutua itsekin hätään ja pulaan ja tarvitsee toisen apua. Johan siitä saisi ikuiset omantunnonvaivat, jos pettäisi toista ja ottaisi väärällä kaupalla toiselta enemmän kuin ansaitsee ja rehellinen kauppa ja hätään joutuneen auttaminen vaatii. Mitenkäs sitä viimeiselle tuomiollekaan uskallettaisiin tulla väärän kaupan tekijänä ja jos kuolema kohtaisi — niin äkkiä, ettei ennättäisi kutsua pappia, ja onkos se pappi joka paikassa saatavissakaan! Hyvän, halvan jollanhan sinä saitkin. Kelpaa sillä soutaa sinun ja vielä poikasikin."

Virolainen istui jo valmiina piitalla, tarttui airoihin ja alkoi huovata.

Simo lähetti keulasta jollan menemään ja sanoi:

"No hyvää lykkyä nyt vaan!"

"Suur tänu ja Jumalaga!" hyvästeli virolainen ja souti pois.

Tienristeyksessä kohtasivat lähteeltä tulevat naiset toisensa illemmalla ja päivittelivät, kuultuaan Liiva-Simon jollankaupasta.

"Vai möi se joutava sen raakin virolaiselle! No voi sinä tunnotoinen itseäs jo toisenkin kerran! Että ihan minun täytyy istua tähän kivelle! No ota ja ompel kuitenkin! Sitäkös se olikin niin hyvillään, kun tuli äsken vastaani, ettei omaa nenäänsäkään nähnyt!"