SAAREN IMPI.
Reading edition
Täss' istun nyt ja itken, kun päivä umpeen käy, Ja itken taas, kun alkaa päivä uusi; Mun entist' ystävääni ei kuuluvissa näy, Täss' yksin olen niinkuin kasken kuusi; Ja ympärilläin tuisku se puita tuivertaa, Ja hankipeitteen alla on kaunis kukkain maa, On kaikki, kaikki muistot hangen alla.
Oi, jos kuin järvi laaja mun kyynelvirtaan ois, Ja itkullein jos kosken kuohun saisin: Yöt päivät itkein itkisin ma talven tuiskut pois Ja hangen alta kukat nostattaisin, Ja niitä suuteleisin ja niitä kaitsisin, Ja sydämmeni verta ma niille vihmoisin, Näin osan hengestäni niille suoden.
Ja kukkain kirkkautta nyt aallot heijastais, Ja leikiten ne rantaa kohden liekkuis, Ja piilostansa kirkasna päivä pilkoittais, Ja puitten oksill' linnut laulain kiekkuis, Mut itse heiluin latvassa korke'imman puun Ma silmäniskun loisin tuonne seutuun kaivattuun Ja visertäisin kultaistani tänne.
Mut voi, voi! Aatos väsyy ja houraillen se käy, Ja tuulentuvat haihtuu talvisäässä; Mun entist' ystävääni ei kuuluvissa näy, On lumi maassa, järven aallot jäässä, Ja ympärilläin tuisku se puita tuivertaa, Ja hankipeitteen alla on kaunis kukkain maa, On kaikki, kaikki muistot hangen alla.
Hälläpyörä 30/9 1870; Kaikuja Hämeestä 1872.
ARVAN HEITTO.
Toivo, pelko rinnassansa Neito arpaa langettaa: Vuohensilmää jaloistansa Hyppysillään tavoittaa. Rinta hyppii, Neito nyppii Lehväsiä kukastaan.
Arvan kanssa mieli kulkee Pilvihin ja manahan: Joka lehvä itseens' sulkee Elämän ja kuoleman. Lehvän viskoo, Lehvän kiskoo Neito kukast' yhtenään.
Aatos lentää niinkuin nuoli, Rintaa polttaa, viluttaa, Kukasta jo toinen puoli Pirstojansa paljastaa. Neito, neito! Arvan heitto Päivän tuo tai synkän yön.
Hetkeks rinta tuskans' heittää, Miel' on niinkuin aamukoi! Mutta lemmen taivaan peittää Tuokiossa myrsky voi. Neito rukka! Taasen kukka Yhden kyljen paljaaks sai.
Elon enään kuolemasta Hivuskarva eroittaa, Manala ja taivas vasta Voitostansa kilvan saa; Yksi lehti Taas jo ehti Kukast' irroittua pois!
Lehväsen näin toisen perään Neito nyppii kukastaan, Yks on lehti jäljell' enään… Totta…! Kultaniko saan?… Taivas aukee, Pelko raukee, Rinnan täyttää toivo vaan!
Hälläpyörä 30/9 1870; Kaikuja Hämeestä 1872.
Vv. 1873-1908.
ALEKSIS KIVEN HAUDALLA.
4/1 1873.
Vaipuos, vaivu synnyinmaasi helmaan, Sieltä sä löydät, mitä etsit täältä, Rientosi palkan: sovitusta, rauhaa Saavutat viimein.
Nukkuos rauhaan; ympärilläs huokaa Huoliva luonto, surren laulajaansa, Hautasi partaall', itkein Suomen kansa, Muistoas siunaa.
Multa sun peittää, lumi hautas kattaa, Vaan älytyösi maailmassa loistaa, Tuntosi hellä, jalo rakkautes Suomessa säilyy.
Vaipuos, vaivu synnyinmaasi helmaan, Sieltä sa löydät, mitä etsit täällä, Rientosi palkan: sovitusta, rauhaa Saavutat viimein.
Pääskynen 1872; Kaikuja Hämeestä 1874.
F.A.W. BOIJE.
k. 30/11 1873.
Lausuttu Hämäläisosakunnan vuosijuhlassa 1/10 1874.
Vihanta kumpu maasta kohouupi, Sen yllä sinitaivas kaareuupi; Siell' ystävä on kallis kummun alla, Sen sielu tähtenä on taivahalla.
Se oli taivahista hieno tuokse, Se lähtikin vaan heimojensa luokse; Ei jälkiä siit' ole paljon mailla, Se välkähti vain virvantulen lailla.
Mut olihan se kullankirkas tuli: Kun sydämmiin se koski, jäät ne suli, Ja kaikki hyvät henget liittoon yhtyi, Ja kaikki jalot tunteet liekiks syttyi.
Ne tunteet palaa vielä, palaa yhä, Niin kauan kuin meill' ystävyys on pyhä, Niin kauan kuin on meillä synnyinmaata. Se tulen tuike sammua ei saata.
Kaikuja Hämeestä 1874.
KÄRPÄNEN.
Kun kesä=aik' oli kaunihin, Ol' ystäviä myös mullakin; Ne käskemättäkin tulla taisi, Nyt, vaikka käskis, ei niitä saisi.
Ne oli pienoiset, siivekkäät Ja mustatakkiset, siropäät. Ne tuli tänne, kun lumi suli, Ja katosivat, kun syksy tuli.
Ja heistä talveksi yksi vaan Jäi tänne luokseni asumaan. Se ympärilläni hyristeli Ja hyppi, nyppi, ja pää se eli.
Kun päivän koitossa havahdun, Niin siltä saan heti suutelun; Kun vuotehelle ma painoin pääni, Niin myöskin ystävän taukos ääni.
Kun päivä lämmitti ikkunaan, Se pyöri eessäni iloissaan; Kun kylm' ol' ulkona, huoneessaki, Minulta lämmitystään se haki.
Me yhten' elimme aina näin, Kuin pojat pesässä vierekkäin; Sen ilovirsiin ma usein suutuin, Mut kun se vait oli, jotain puutuin.
Näin tuli talvi, ja heleän Ma palaamaan panin kynttilän: Voi sitä loistoa, ihanuutta! Se ystävälleni oli uutta.
Hän sitä katseli oudoksuin, Ma häntä katselin hymysuin, Hän valon ympäri hyrähteli Ja hyppi, nyppi, ja pää se eli.
Ja valo loisti niin lempeään, Ja outo tunto käy ystävään; Sen luo hän hehkuvan halun saapi Ja valon helmahan katoaapi.
Mut koti ompi niin kolkko nyt, Kuin emo täält' olis lähtenyt; Voi, että valokin viedä voisi Mult' ystävän, sit' en luullut oisi!
Kaikuja Hämeestä 1874.
LÄHDE.
Niin synkän huolellisna oli taivas: Maan kurjuusko vai mikä sitä vaivas? Se kyyneleitä maahan vuodattaapi, Niist' alkuns' lähde maantien vieress' saapi.
Se syntyi surun hetkenä se lähde, Se surun lapsi olikin sen tähden; Se hetken kyllä kuvasteli taivaan, Vaan sitten samertui sen kalvo aivan.
Sen helman limaska ja ruoho peitti, Ja ihmiset sen hylkyläiseks heitti, Sen ystävinä—olihan myös noita— On sisiliskoja ja sammakoita.
Sen luo ma usein kävin terveisille, Näet olen vähän sukua ma sille: Minäkin taivaast' olen alkuani, Vaikk' olen vieraantunut kodistani.
Sydänkin mulla kuvasteli taivaan, Vaan sitten samertui sen kalvo aivan;— Ma lähteen luona istuin, päivät elin Ja lohdun puutteess' itse lohduttelin.
Näin kerran taas sen viereen painoin pääni, Ja tuijottelin kurjaa ystävääni; Min' olin synkkä, synkkä lähde kanssa, Ja taivas oli murhevaatteissansa.
Mut äkkiäpä tuuli pilvet poisti; Tuhansin tähdet taivahalla loisti; Mut lähteen silmist' oli törkyt poissa, Ja kirkas tähtönen nyt loisti noissa.
Kaikuja Hämeestä 1874.
TÄHDET.
Heloittain taivahalla Kimaltaa tähtivyö; Niin kirkkaasti ne loistaa, Kun maass' on musta yö.
Mut toinen tähtisarja All' ilmanrannan on, Se tumman kuusimetsän Kätkeytyy varjohon.
Asuntoj' autuaitten On tähdet taivasten, Mut tähdet taivaan alla Kotoja rakkauden.
Kun rakkaus maassa syntyy, Sanotaan, putoo näin Autuuden maasta tähti Majahan lempiväin.
Mut tähteä kas tuolla: On sarjan kirkkain tuo. No, hepo, juokse, lennä Mun armaiseni luo!
Ma helmahansa tahdon Murheeni vajottaa Ja hetkeks saada rauhaa Ja hetken rakastaa.
Ja sielun sielun kanssa Sulattaa yhtehen Ja lemmen siivill' lentää Kotihin autuuden.
Kaikuja Hämeestä 1874.
VIIHDYTYSTÄ.
Nukkumaan sua tuuditan, Niinkuin vanhempi lastahan. Nuku turvissa enkelein, Nuku, mun sydämmein!
Puhdas lumi jo peittää maan, Luonto vaipuvi nukkumaan, Huurrevaippahan pukeutuu Koivu ja pihlajapuu.
Tilhikin, siiven alla pää, Pihlajassa jo levähtää, Huoli ei hyörinästä maan, Rauhassa nukkuu vaan.
Nuku sinäkin, sydämmen', Niinkuin tilhinen oksallen, Niinkuin pihlaja uinahtaa, Kuin lumen alla maa.
Rukoilen minä taivasta Säälimään sua vaivaista, Lunta päällesi vihmomaan, Lunta puhdasta vaan.
Suomen Kuvalehti 15/2 1875; Kaikuja Hämeestä 1878.
TÄHTI.
Ma taivahalle katselen Ja katselen sua, tähtönen, Ja pienoinen vaikk' olet vainen, Ain' olet minust' ihanainen.
Kun kirkkaan välkkynäsi nään, Niin rintan' alkaa sykkimään, Ja tunne oudonlainen minuun Käy aina kun ma katson sinuun.
Se rakkaus on, sanotaan, Mi silmistäs luo loistoaan, Ja rakkauden tuli pyhä, Se povessasi palaa yhä.
Ja kirkas valo auringon Se sinun lemmittysi on, Ja tämän valkeuden laina Se matkallas sua johtaa aina.
Ja kohti määrääs riennät vain, Tien pituutta et kysy lain, Et kysy, millaiset on alat, Sä toivot vaan ja lemmit, palat.
Oi, kirkas pieni tähtönen, Ma välkkynääsi katselen, Ja aina kun ma katson sinuun, Käy tunne oudonlainen minuun.
Suomen Kuvalehti 1/6 1875; Kaikuja Hämeestä 1878.
JULIUS KROHNIN ja MINNA LINDROOSIN HÄISSÄ
10/9 1876.
Kerran taivaan tuli, kerrotaan, Kirpos maahan kultakätkyistään, Määrätönnä kulki, riehui vaan, Etsi rauhaa, mut ei löynnyt mistään, Ennenkuin se kodin lietehen Kätkettihin onneks ihmisten.
Niin myös nekin taivaan kipunat, Jotk' on ihmisellä rinnassansa, Määrätönnä, riehuin kulkevat, Vieraantuen alkukodistansa, Jos ei uuden kodin liesi saa Niitä lämmittää ja valostaa.
Kaikki, mik' on pyhää, ylevää, Kaikki, mik' on maailmassa suurta, Kaikki, mikä rintaa lämmittää, Kaikk' on kodin liedest' alkujuurta, Kaikki siitä virkoo elohon Niinkuin luonto loistaiss' auringon.
Majassa myös Teidän loistakoon Kirkkahana tämä taivaan laina, Ympärillenne se virratkoon Valoa ja lämmitystä aina, Onnen, rauhan saakoon nousemaan Iloks kansamme ja isänmaan.
Suomen Kuvalehti 15/10 1876; Kaikuja Hämeestä 1878.
ALEKSIS KIVEN HAUTAKIVEÄ PALJASTETTAESSA.
21/5 1877.
Talven valta taas on mennyt, Luonnon sydän sykähtää; Hanget sulaa vainioilta, Järvistämme lähtee jää, Maasta nuori ruoho nousee, Uuteen lehtehen käy puu, Ihmistenkin sydämmihin Uusi toivo sijoittuu.
Uusi toivo nousee, kasvaa, Kuvat luopi herttaiset, Luopi etees kevät, syksyt Sullen mielenmukaiset, Marjapensaat, hedelmistä Raskaat, edessäsi näät, Näet heinät tuoksuvaiset, Täyteläiset tähkäpäät.
Niin se toivo kuvaa, mutta Niin ei aina käyvän näy, Luonnon viisaat työt ne ain' ei Ihmismielen mukaan käy, Usein myrsky kukkas taittaa, Usein halla viljas syö, Usein hedelmäs ja toivos Rankka rae maahan lyö.
Niinkuin luonnon elon laita, Niin myös ihmiselämän, Siinäkin on talvet, syksyt, Siinä toiveet kevähän, Siinäkin ne toiveet usein Raukee hautaan aikaiseen, Usein tähkäpää ei joudu Edes täyteen heiteeseen.
Senpä lainen kevään toivo Kesken mennyt hautahan Sekin mies on, jollen tässä Pystytämme patsahan, Kaunein kevään alku, mikä Suomessa on koittanut, Kallein toivo, mikä meilt' on Kesken aikaan sammunut.
Niin, ja tuhlatenpa luonto Hällen lahjojansa soi, Parastansa antoi, minkä Köyhä äiti antaa voi; Antoi hengen rikkauden, Antoi tunnon kirkkahan, Laululahjans' antoi hälle, Soittons' antoi sorean.
Ja hän vuorostaan nyt lauloi Ylistellen äitiään, Kuvasi sen äidin kasvot Kauneimmilla piirteillään, Kuvasi sen kesämuodon Kirkkaan, sinijärvineen, Ja sen valjun talvivaipan Puki runon kukkaseen.
Ja jos häntä seuraat synkkiin Salomaiden pirtteihin, Sama kallis äidin kuva Aukee sulle sielläkin; Etehes hän kuvaa kansaa Suoraa, tyyntä, karkeaa, Mutta jonka sydämmessä Piilee kultaa puhtaimpaa.
Niin—tään maan ja tämän kansan, Suomen kansan etehen Työnsä, toimens' uhras hän ja Sydämmensä lämpöisen, Sille rakkautens' antoi, Kaiken mitä antaa voi; Ja se rakkaus se hälle Kunnian ja maineen toi.
Rauha haudall' olkoon! Sitä Suojelkohon synnyinmaa; Kutokohon kesä kaunis Siihen vaippaa kukkaisaa. Tuottakohon syksy runsas Suuremmankin laulajan: Senkin rinnall' elää Kiven Työt ja nimi ainian!
Suomen Kuvalehti 15/5 1877; Kaikuja Hämeestä 1878.
RUNO
SUOMALAISEN ALKEIS=OPISTON VIHKIÄISISSÄ SYYSKUUN 11 PÄIVÄNÄ 1878.
I.
Nyt on juhla Suomenmaassa, kaikki kansa riemuitsee, Läheltä ja kaukaa rientäin juhlajoukot aaltoilee; Voitettu on taaskin voitto, suuri voitto kansallen, Siit' on juhla Suomenmaassa, siitä riemu julkinen.
Niinkuin pieni sotajoukko, kalliin voiton saatuaan, Soitellen ja laulain yhtyy lippuns' alle voitokkaan, Maahan aseet, miekat riisuu, katseen luopi taaksepäin, Katsoo vaivojaan ja töitään, Luojaa hiljaa ylistäin;
Niin myös tänään Suomen kansa. Kallihist' on ostetut Senkin voiton hedelmät ja töin ja vaivoin maksetut, Senkin puolustaa on täynnyt mikä sille rakkahin, Vaikk'ei vieraan valtaa vastaan eikä miekoin verisin.
Ei, vaan heimolaista vastaan, yhden äidin siittämää, Joka yhden äidin rinnoist' imee nestett', elämää, Joka elämätä imee, mutta palkaks kuolon suo, Joka lämpimyyttä saapi, mutta sijaan hallan tuo.
Usein kansan vainiolla vilja nousi orastain, Levitteli lehviänsä, tuulen kanssa leikki vain, Mut ei tähkällen se päässyt, eipä edes korrellen, Kun jo juurta toukka jäyti, elon nuoren turmellen.
Taikka harmain joukkoinensa, hyinehen ja jäinehen, Tuli tuonen mailta halla, tähkän kylmi kultaisen, Tähkän kylmi, jyvän jääti, ja kun nousi aurinko, Autio ja musta oli vaivannäön vainio.
Usein näin käy pohjolassa. Mutta rakkaus ja työ, Ne, ne aseet, joiden eteen vaipuu voimatonna yö, Ne, ne voiton tuo ja korjaa viljan kypsän latohon, Mutta silloin aina juhla, juhla Suomenmaassa on.
II.
Ja kesä oli parhaillaan, Koin säteet mailla väikkyi, Ja linnut lauloi laulujaan, Ja lammin laineet läikkyi; Mut kolkolta, kuin viety pois Tulonen kodin liedest' ois, Niin tuntui kolkolt' aamu.
Elämän ehdot riistänyt Taas oli hyinen halla. Ja huuto kansaan lensi nyt Ja kaikui kaikkialla; Ja mieliin syttyi innostus, Ja harvoin nähty rakkaus Nyt hehkumaan sai tunteet.
Ja pelastukseks isänmaan Varansa kansa kantoi, Ja rikas uhras aarteitaan Ja köyhä ropons' antoi, Ja niinkuin vaimot Karthagin Helynsä riisti naisetkin Ja kullat kulmiltansa.
Ja itse kylmään kivehen Se lempi sijoittuupi, Ja paasi liittyy paatehen Ja holvit muodostuupi, Ja ylös, ylös pilvihin Kohoopi lailla temppelin Nyt Suomen kansan huone.
Ja kotipaikan valo saa, Jot' äsken uhkas halla, Ja lämmin liesi kohoaa Nyt helläin kätten alla Ja valaisee ja lämmittää, Kun synkkää on ja pimeää Ja elo kolkoks käypi.
Mut näin kun yö taas peittää maan, Niin saman lieden luota Uus joukko lähtee sotimaan Ja puoltamahan tuota. Ja aseet: rakkaus ja työ, Ne taaskin vihamiehen lyö Ja uusi saadaan voitto.
III.
Sinua kultainen ja kallis maamme, Sinua kaikki työmme tarkoittaa. Elomme, onnemme me sulta saamme, Sa, ihanteemme, kaunis Suomenmaa; Jo pienoisista saakka meille kannoit, Kuin äiti lapsillensa, kaikki annoit, Ja tyhjiks usein rintas imetit, Ja usein kärsit nälkää, saadaksesi Paremman toimeentulon lapsillesi, Ja usein vilussa sa värjähdit.
Mut huolet' ollos! Viel' on lemmentulta, Mi jäät ja lumet poluiltasi luo; Ja työmme harras poistaa nälkäs sulta Ja elon sulle huolettoman tuo; Ja innon, jonka kätkit sydämmeemme, Sill' erämaasi viljaviksi teemme, Näin vaivannäkös palkiten ja työs. Ja vaikka nääntyisimme alla säiden, Kun hyvä vaan on olla meidän äiden, Niin silloin hyv' on olla meidän myös.
Ja mitä, vaikk'ei työmme suuremp' oisi Kuin kipunan, mi syntyy sammumaan, Ja verrata vaikk' eloamme voisi Meressä yksityiseen pisaraan; Sun tähdes vaan me käymme riemahdellen, Kuin aalto kosken kuohuun hyppiellen, Ja katoamme tuimaan taisteloon. Mut sinä, Suomenmaamme, tulet rikkaaks Ja suureks, mahtavaks ja mainehikkaaks. Jumala synnyinmaata siunatkoon!
Kaikuja Hämeestä 1878.
ERÄÄSSÄ KANSANJUHLASSA.
Maan, vetten yli ilma raikas kulki, Uus aika koetteli lentoaan; Ja peitost' yön nyt astui kansat julki Ja niiden kanss' uus henki maailmaan. Se oli raikas henki aamuruskon, Jok' innostuksen toi ja toivon, uskon, Ja salamoina iski sydämmiin, Ja heikot säteet Suomeenkin se heitti, Mut usma meiltä vielä päivän peitti, Tääll' isänmaata vielä kaivattiin.
Se Suomen korpimailla vielä säilyi Ja turvekaton alla piilihen, Kuin simpsukkainen kuoressaan se päilyi Ja ark' ol' astumahan ilmoillen, Siks kun sen Lönnrot löys ja kuoren taittoi Ja salomaiden aarteet ilmi laittoi Ja maiden, kansain ihailtaviks toi, Ja eteemme, kuin lumonnut ois taika, Uus maailma nyt aukeni, ja aika Se meihin silmäns' ihmetellen loi.
Ja salot viherjöi ja päivä koitti, Ja lämmin liikkui yli vetten, maan, Ja laulut kaikui, mahtavasti soitti Nyt Runebergkin jättikanneltaan. Uus aik' on tullut, uuden ajan riennot Nyt kulkee kautta maiden, täyttää tienot, Mut kansan viel' on verho silmillään, Siks kunnes Snellman hengenvoimallansa Pois loihti peittehet, ja Suomen kansa Tul' omaa itseänsä näkemään.
Ja hänen sanansa kuin miekka koski Ja sydämmistä mursi kylmän jään, Ja hänen äänens' innostuksen nosti Ja tunteet pyhimmät sai syttymään. Ja vanhat, nuoret kansan alttarille Nyt kilvan riensi uhraamahan sille Etunsa, onnensa ja elämän. Ja kansan vainiolla paahtoi helle, Ja viljoja nyt nousi tanterelle, Jonk' äsken karje näytti peittävän.
Ja alat, joita peitti unheen laineet, Nyt auraamaan käy Yrjö Koskinen. Ja kansan onnenvaiheet, työt ja maineet Nyt astuu kirkkahina ilmoillen. Ja Suomalainen tuntee rinnassansa Nyt Suomalaiseks itsensä, ja kansa Täys'ikäisyyden valtakirjan saa. Ja poven pohjukasta riemu raikuu, Ja kautta maiden, mantereiden kaikuu: Nuo miehet eläkööt ja synnyinmaa!
Kaikuja Hämeestä 1878.
KUVA
Mun huonehessani seinäll' on Yks kuva halpa ja koruton, Se siinä ollut on monta vuotta, Ja aina ihaelen ma tuota.
En tiedä, mi siinä viehättää, Lumenko peittämä harmaa pää, Vai surun uurtamat vaot nuoko, Vai silmän lempeä tuike tuoko.
En tiedä; mutta niin lämmin on Sen läheisyys kuni auringon, Ja onpa kuin hänen katsannastaan Heloittais taivahan rauha vastaan.
Ma tuntikausia ihaillen Kuvoa tuot' yhä katselen, Ei sulho kultoaan punastuvaa Niin tyystin katso kuin minä kuvaa.
Ja kun ma katson, niin vähittäin Herääpi muistoja mielessäin Niin armahaita, niin ihanoita Ja kaivatessani katkeroita.
Ma poies mennehen polvekseen Näen lapsuusmaailman riemuineen, Näen kynttilöitä ja joulupuita Ja ystävyksiä hymysuita!
Ja onpa kuin kuva elon sais Ja mua hellästi katsahtais, Ja onpa kuin hänen katsannastaan Heloittais taivahan rauha vastaan.
Ja senhän vuoksi niin lämmin on Sen läheisyys kuni auringon. Mut ken se ompi se armahainen? Mun oma äitini on se vainen.
Kaikuja Hämeestä 1878.
PALVELUSTYTTÖ.
Ihanainen joulu jo tullut on, Tuo miekkoisten ystävä luopumaton, Ja kaduilla pyörivi hyörivä kansa, Jokaisella myttynen kainalossansa, He lahjoja kantavat armailleen, Ken kullalleen, ken lapsilleen.
Ja koht' ilo korkeimmallehen saa Ja juhlavalkeat leimahtaa, Tuhannet valkeat kartanoissa Ja haarukynttilä köyhän koissa, Kenellä on suoja ja koti vaan, Sen rientää helmahan suopeaan.
Mull' ei ole kotoa lämpimää, Ei omaist' eik' ole ystävää, Saan muiden lahjoja muille kantaa, Mut en saa itse ja en voi antaa. Oi, jos olis ystävä mullakin, Niin hälle ma itseni antaisin.
Kaikuja Hämeestä 1878.
SYDÄMMESTÄNI…
Sydämmestäni halveksin Jokaista aineen orjaa, Jok' itaruudest' aittoihin Maan toukkasetkin korjaa, Ja katsomatta hätää maan, Käy kultataakat harteillaan Ja vaivaisuuttaan huokaa.
Ja kehnoks sen ma sanon, ken, Isänmaa huulillansa Ja rakkautta teeskellen, Vaan etsii mainettansa, Ja, niinkuin tyhjä tähkäpää, Vaan taivahille yrittää, Mut hedelmää ei tuota.
Mut kirouksein saakoon hän, Ken povest' isänmaansa Imeepi mehun, elämän Ja voiman kansastansa, Ja kurjaks näin sen saatuaan, Hekuman helmoiss' istuu vaan Ja kantajaansa herjaa.
Kaikuja Hämeestä 1878.
SALOMAA.
Yht' ihanaisena, kuin sinut kerran näin, olet tuossa Taian luomana taas, kaunoinen salomaa. Taas näen sun, mökin tyynen tuon, kukat, varjovat pensaat, Lammen välkkyävän, vaarat korkeat nuo. Näen sinut ennellään, näen taas tutut lempeät kasvot, Joit' olen kaivannut, kuin kesä lämmintään. Kaikki ma taasen nään: lukemattomat armahat muistot, Kuin kukat kirren alt', elpyvät taas elohon.
Tuolla mä lammellas olen soudellut useasti, Salmia kierrellyt, kaikua kiusannut; Katsellut sylissäs olen Vellamon neitosen maata Hurmaavan ihanaa, luokseen viettelevää; Taikkapa, keinuen laineillas, vetes välkkyvän karjan Kietonut verkkoihin, nostanut venheeseen.
Tuoll' olen vuorellas sen louhistot kapuellut, Noussut kotkan laill' ain' yhä korkeuteen, Noussut ja nähnyt mun pyhän, armaisen isänmaani, Niinkuin morsiamen tyynenä loistossaan; Nähnyt auringon alas vaipuvan salmien helmaan, Kultia lähteissään heitellen yli maan, Tai punottain, ujostellen kuin salon impyen, nähnyt Kuuttaren kehräävän rihmaa häähamoseen; Tuon olen nähnyt, ja siin' useast' olen istunut yöhön, Ääneti istunut vaan, aatoksiss' uneksuin.
Mut unohtaisinko nuo suloiset, ikimuistoiset hetket Tuolla sun helmassas, seurass' ystävien! Muistoja tuo joka puu, joka kukkainen, joka pensas, Polkusi mutkikkaat, viirisi salkoineen. Istunut tuoll' use'in lakan all' olen, hartahin mielin Kuunnellut tarinaa aian muinoisen, Nähnyt valtavat hahmot sen, sekä rohkeudella Taas tulevaisuuden verhoa nostellut; Nähnyt kaunoiset unet maalleni, toivonut sille, Toivonut taivasten antimet runsaimmat, Toivonut sille kuun hopeoita ja kultia päivän, Teilleen valkeuden, rauhoa rannoilleen… Niin, mitä toivoinkaan, mitä aattelinkaan, mitä näinkään Tuolla sun helmassas, kukkainen salomaa!
Kaikki kun taasen nään, on sielullain pyhäpäivä, Valkaistu tupa sen, työn tomut laastut pois, Kaikki on tyyntä ja rauhaisaa, vaan rinta se sykkää, Muiston kellot kun kaukaa kaikuen soi.
1880.
K.P.T. Ylioppilas=albumi J.V. Snellmanin 75=vuotisen syntymäpäivän muistoksi 1881.
AAMULLA.
Päivä jo noussut on, puna luonnon poskilla hehkuu, Aurinko niihin kun lempivän katsehen luo. Nurmikin hieraisee unen silmistänsä ja nostaa Pois utupeitettään, aukoen kukkasiaan. Lentohon pyy pyrähtää, kahilistossa ääntävi sorsa, Tiitikin tirskuttain siistivi sulkiahan. Taivasten valomerta nyt sieluni hiukuen uikoon, Ennenkuin sumut yön taas sen huurtohon luo! Aavat kuin avaruus nyt mielehen miettehet nouskoot, Ennenkuin sen taas kahlehet kahlehtii! Vaan mitä synkkiä aavistan! Ilo, laulu ja nuoruus Aamun ja auringon nuo ikiheimoja on. Laulelkaammme ja riemuitkaamme nyt: kas kuni joutsen,
Pois ulapallen, pois, purtemme kiidättää, Laineet tiellemme loiskuen viskelevät hopeoitaan, Taivas kultiahan ylt'yliten sirottaa. Minne ma silmäänkin, minä nuoren nään isänmaani Kukkaisiin puetun, helmillä kauneillun. Tuolla kimeltäen seisovi vuori ja saaret ne tuolla Kukkaisvihkojen laill' aalloistaan kohoaa.
Koivut tuolla ne peilaileksen ja tuolla, kas, eksyy Auringon säekin hongiston pimentoon. Niityt ja vainiot nään ma ja töllin, joss' opin ensin Maani ma tuntemahan, lempeät kasvot sen. Haudat urhojen nään, maan poikien, jotk' ylös templiin Äitins' saatettuaan kuolohon sortuivat; Vilja jo haudoill' aaltoilee, tähät nuokkuvat täydet, Joist' elon siunaukset runsahat virtaavat. Voi, ettei vaan meillenkin, kun ilta se joutuu, Työstämme niitettäis kuorta ja kaunaa vaan!
Vaan mitä huolehdin, sinisilmäinenhän on aamu: Aamu ja nuoruus, nuo täynnään toivoa on. Nouse, toivoni, siis! Palavat sun aattehes, rinta, Niinkuin kylväjämies, kylvä maas sydämmeen! Luojan kellarihin mehiläisenä lennä ja nouda Mettä sun kylvölles, lämpöä touoilles! Niin kenties, kun sunkin soi lepokellosi kerran, Lausutahan: sinä teit maallesi minkä sä teit.
1880=luvulta?
VAPAUTETTU KUNINGATAR.
On vuoren huipulla linna, se katsovi laaksohon, Mut niinkuin hauta jylhä ja kolkko se on, eloton: Lukossa on rautaportit, ei valoa sieltä näy, Vaan ääneti, niinkuin aaveet, sen tornissa vahdit käy.
Välin sentään, yö kun tyyntyy, kun aurinko mailt' on pois, On niinkuin laulua hellää ja vienoa sieltä sois; Kuningatar siellä laulaa, niin laaksossa kerrotaan, Mut ken hän on sekä mistä, ei tiedä ainoakaan.
Sanotaan: on hänkin ollut maan valtia ylhäinen, Ja kauneudestaan kuulu yli merten, mannerten; Mut aamu kun kerran koitti, pois, pois hän on hävinnyt. Saalistahan linnan herra yöt, päivät vahtivi nyt.
Välin vaan, kun vartiat nukkuu ja tyynenä saapuu yö, Kuningattaren raukan rinta vapahammin silloin lyö, Hän silloin yölle laulaa, surujansa ja murheitaan, Kadotettua kauneuttansa, vapautta ja toiveitaan.
Näin matkamies tuli kerran ja saapui linnan luo, Ja linnasta laulut kuuli: oli tuttuja laulut nuo, Ja rinta nyt syttyy hällä, tuli outo nyt käy sydämmeen, Ja hän lähtevi mailleen jälleen ja ne laulavi kansalleen.
Ja on kuni ilma lämmin taas hengähtäis yli maan, Runoruhtinaskin, ihastuin nyt, taas koskevi kanneltaan, Ja soitto, ei ennen kuultu, sen kielistä nyt salamoi: Siin' urhous, maine, lempi, pyhimmät elon tunteet soi.
Ken tuost' ei hurmautuisi? ken enää kylmäks jäis? Ken miekkaa nyt ei tahkois, ken keihäst' ei terästäis? Mut kuningatar hän linnass' yhä laulavi murheitaan; Pois, pois vapauttaja viel' on, ties, saapuuko milloinkaan!
Oi, saapuu, saapuu! Tuolla mies joutuen kiirehtii, Kypärästä välkkyvi päivä ja miekasta kuu sädehtii: »Pelastettava maan on äiti!» hän huutavi kansallen, Ja se soi kuni ukkosen ääni: »ken nyt mua seuraa, ken?»
»Oi turhaa, pois on poissa!»—Käy vinhemmin hän vaan— »Oi surmasi helmaan kiidät!» Ei katso hän taakseenkaan; Ylös vuoren rinnett' astuu, jo saapuvi linnan luo, Sadan miehen voimat hällä, kun ryntävi urho tuo.
Jo rautaportit murtuu, jo aukevi haudan suu, Sen vartiajoukko jo häilyy, niinkuin raju=ilmassa puu, Jo lehtiä, oksia taittuu, jo kaatuvi runkokin Ja kuin rytömetsän kautta tie kulkevi sankarin.
»Ja nyt olet vapaa, äiti! Pelastukses hetki nyt lyö! Tule päivän valkeuteen nyt, jo mennyt on pitkä yö! Taas syttyvi silmäs tuike, taas poskilles puna saa; Ja voi sitä, ken hiuskarvaa nyt päästäsi notkistaa!»
Ja linnasta hän taluttaapi kuningattaren ilmoillen, Ja vastahan kansan joukko jo rientävi riemuillen. Ja on kuin laulua hellää ja vienoa taasen sois, Mut aamulaulua on se, yö on ijäks mennyt pois.
Kuningatar istuimellaan, taas istuvi loistossaan, Ihanaisena niinkuin päivä ja kuuluna ympäri maan. Mut vuoren huipulla linna vuos vuodelta vaan häviää, Pian maan tasallen kukistuu se, kivi ei kiven päälle jää.
Albumi »12 p. Toukokuuta 1881» sekä »Helmiä Suomen runoudesta. 6». 1898.
MATKAMIES.
On joulu=ilta, ja yksin Vaeltavi matkamies, Jotakin hän etsivän näyttää, Mitä etsivi, Herra ties.
Monest' uljahast' asunnosta Tuli liekitsee, ilo soi, Hän huomaavan sit' ei näytä. Ohi rientävi, minkä voi.
Kylän äärihin saapuu hän jo. Pimeys hänen on edessään, Pimeästäpä kaukaa loistaa Valo metsästä yksinään.
Se välkkyvi, kuin luo kutsuis. Hän kutsua noudattaa: Maja pieni se on, väki siellä Juur' hartauttaan lopettaa.
Ja kaikuu nyt pyhä virsi, Ja leimuvat valkeat, Ja himmeli hiljaa häilyy… Oi, kuulkohot taivahat!
Kädet ristissä miesi siinä All' akkunan viivähtää, Kylm' ympärill' on, vaan hällä, Sydän hällä se lämpiää.
Hän viipyvi siinä, kunnes Kaikk' uuvahtaa lepohon, Ja kynttilä yksin tuikkaa, Ja hiljaus kaikkiall' on.
Mit' etsi se matkamiesi? Kenties—kenties kotiaan. Ken oli hän sekä mistä? En tiedä,—kulkija vaan.
K.P.T. albumi 1881.
KEHRÄÄJÄ=ÄITI.
Ja äiti istuvi, kehräjää, Ja kyynel silmähän vierähtää.
»Pois aurinkoiseni läksi, pois, Oi, jos pian taas hänet nähdä vois!
»Ihanainen hän oli, kaunoinen, Oli puhtoinen kuni pulmonen.
»Samanlaisena jos hänet nähdä sais, Oi, aurinkoiseni jos palajais!»
Ja rukki se hyrräten, pyörien käy, Mut armasta poikaa vaan ei näy.
Ja äiti istuvi, kehräjää, Ja kyynel silmähän vierähtää.
—»Iloitse, äiti, sun poikasi Jo mainehen siivillä kiitävi!»
—»Ylistetty luoja!» ja viuhuen Nyt rukki se hyrrävi pyörien.
—»Hän luokses saa, kotimatkall' on, Mut niinkuin syksyn puu alaston.»
—»Ylistetty luoja, kun vaan hänet saan!» Mut rukki se tyyntävi vauhtiaan.
—»Oi äiti parka ja vaivainen, Sun kuollut on poikasi kaunoinen!»
—»Ylistetty luoja, kun puhdasna saa Hän äidin helmahan taas nukahtaa,»
Eik' enää rukki se hyrräten käy, Eik' enää kyynel vierivän näy.
K.P.T. albumi 1881.
RUNOLAULAJA.
Isossa hovilinnass' on pidot uljahat, Kruunuista kirkkahista heloittaa valkeat, Hopeat siellä hohtaa ja kullat välkähtää, Ja sävelsoitot vienot iloiten helkähtää.
Ja kuitenkahan riemu ei tunnu riemullen; Jotakin siellä puuttuu, mut mit', ei tiedä ken. Ilveillään, lauletahan, hymyillään, tanssitaan, Vaan tavan vuoks on kaikki ja teeskelyä vaan.
Mut kartanolla ulkon' on riemu julkinen: Siell' istuu kansan kesken mies vanha laulellen, Ja korkealle laulu se kaikuu pilvihin… Kentiesi tuossa oisi iloksi suurtenkin.
Ja salin ovi kohta se loistoss' aukeaa, Ja nuorukainen vanhust' esille taluttaa: »Paraimmat laulus, ukko, nyt laske soimahan, Kevättä laula mieliin, iloa rintahan!»
Ja ovensuussa siinä hän seisoo kourussaan, Olento halpa, köyhä, ja sauva nojanaan, Hopeelta hohtaa parta, hivukset pitkät sen Ne lumivalkeoina valuvat harteillen.
Salissa vallitseepi kuin haudan hiljaus, »Mitäpä tuokin täällä?» vaan kuuluu kuiskahdus, Ja yli otsain lentää pimeät varjot yön, Ja kynttilätkin tuikkaa kuin läpi terhenvyön.
Mut oven suussa vanhus virittää laulujaan; Vavisten aluss' ääni ja värjyin kulkee vaan, Kuin lintu, joka metsäst' on tuotu häkkihin, Säveltään visertääpi sydämmin tykkivin.
Vaan pian into nousee ja sydän lämpiää, Ja sävel kasvaa, paisuu ja kaikuin helkähtää, Ja ukon käyrä varsi se sorjaks kohoaa, Ja silmist' ihmeenlainen välähdys tuikahtaa.
Hän sankareista laulaa, uroista Kalevan, Ja valon taistelusta pimeyttä vastahan, Hän neiden surman laulaa, mit' äidin lempi on, Ja pojan tuiretuisen kamalan kohtalon.
Ja huonehess' on niinkuin salainen tenho ois, Kuin aamull' on, kun koitar yön vaipan siirtää pois: Värähtää koko luonto, puun lehvät vavahtaa, Ja ruskoon peittyy taivas ja kastehelmiin maa.
Niin huoneessakin siellä nyt sydän sykähtää, Punoittuu kalvas poski ja kyynel vierähtää, Ja sumu jäinen haihtuu, yön varjot poistuvat, Ja kirkkahasti taaskin heloittaa valkeat.
Ja ompi niinkuin riemu taas näyttäis riemullen; Ei tunnu helke kullan, ei hohto hopeiden; Iloitaan, lauletahan, hymyillään, tanssitaan, Ja kaikki sydänt' ompi ja hartautta vaan.
Mut vanhus halpa, köyhä, tuo hyljeksitty, hän, Hän huoneen ylimmällen sijallen viedähän, Ja kaunis siinä on hän, kuin hohteess' auringon Satehen vienon jälkeen puu sammaltunut on.
Ylioppilaskunnan albumi Elias Lönnrotin kunniaksi 9/4 1882.
VAIVAIS=AAPO.
Petäjistössä kankahalla Vaivainen on hökkeli vain, Ja vieläkin vaivaisempi Sen hökkelin on asujain.
Kyll' on rikas ollut hänkin, Nuor' ollut on aikoinaan, Rujo nyt on, pettua syöpi, Tytär ainoa riemunaan.
Syys=ilt' oli myöhä kerran, Pesävalkea leimuaa. »Mikä liike ulkona tuolla? Ken yöksi nyt tänne saa?»
Matalast' ovest' astuu mökkiin Mies röyhkeä liikkeiltään. Pukimestaan hohtavi kulta Ja irstaus silmistään.
»Hyv' ilta!»—»Herran rauha! Mikä mökkihin kreivin toi?» —»Olet köyhä, ma tuon avun sulle, Joka puuttehes poistaa voi.»
Ja kultia hän pivon täyden Nyt pöydällen levittää, Ja ne valkean hohtehessa Niin ihmeesti välähtää.
»Ja sun tyttäres kaunokaisen Komeaan minä vien hovihin, Puetan hänet kultiin, silkkiin Ja kalliisiin kivihin.»
Näin lausuvi, kullat hohtaa, Ja immyt tuo punottaa, Ja hän rientävi luo, kädellänsä Sen poskea koskettaa.
Mut polttava liekki lensi Ukon silmähän raukeeseen, Ja hän nousi ja leimuvan katseen Hän viskasi vieraaseen.
»Pois, röyhkeä!» niin hän huusi Tuen ottaen sauvastaan, »Pois, röyhkeä; pois kätes riettaat! Impi olkohon rauhassaan.
»Veren kansastas olet juonut, Hien, työn olet ryöstänyt, Ja tahdotko kunnian vielä Vaivaiselta riistää nyt?
»Se kallis on kullall' ostaa. Pois, pois tuo lahjas vie! Häpeäll' en liikkunut vielä, Ei tarpehen nytkään lie.
»Jos niin sen tahtovi Luoja, Voin kuolla ma näljissäin, Mut lapseni kunniaa myydä, Ei, herra, se ei käy päin.»
Hän istui, kullan pyyhkäs Tyköään, kuni polttanut ois; Mut vieras vait, puhumatta Rahat otti ja hiipi pois.
Ja riemastuin tytär juoksi Isän helmahan herttaiseen, Ja hiilokseks tuli riutui, Pois hiipuen hiljalleen.
Kansanvalistusseuran kalenteri 1882.
LEENA.
Ja Leena istuvi kankaallaan Ja morsiusseppel on kulmillaan.
Lyö pirtaa, niisiä helskyttää, Ja oudosti silmä se välkähtää.
»Oi laps, mikä kiire sull' on työ? Käy, raukka, maata, jo pääll' on yö.»
—»En, en, mua vartovi armahan', Ma morsiusvaatetta valmistan.»
—»Oi raukka, sun ruumiis raukee pois.» —»Oi jospa se vieläki raukeemp' ois.»
—»Sun silmäs tuike se tummenee.» —»No, tummetkoon, se ei haittaa tee.»
—»Sun poskeltas puna pois putoaa.» —»Mun kultani lempivi kalpeaa.»
—»Oi, turha on toivosi, onneton, Sun petti hän, hällä jo toinen on.»
—»Ei pettää voi minun kaivattun', Ens sunnuntaina hän noutaa mun.»
Käy pirta ja niidet ne helskähtää Ja oudosti silmä se välkähtää.
Pyhäaamu on, tyynt' yli vetten, maan, Ja huomenkello se kaikuu vaan.
»Laps, nouse, päivä jo kirkas on, Ja kellot jo kutsuvi kirkkohon.»
Mut Leena hän työnsä on päättänyt Ja vaivoistansa hän huokaa nyt.
Ja tyynenä nukkuvi vuoteellaan, Ja morsiusseppel on kulmillaan.
Ja hääpuku valkea yllähän, Ja valkeamp' entistään on hän.
»Jo kirkonkellot ne yhteen soi, Oi lapsi raukka, mik' on sun, oi?»
Hän kättä sen koskevi kalpeaa, Mut vastaukseks likistyst' ei saa.
Hän suutelon painavi huulillen, Ei tunnu henkäys lämpöinen.
Hän posken poskellen lähentää, Mut kylmä ja valju se on kuni jää.
Kansanvalistusseuran kalenteri 1882.
JOHANNES TAKASEN MUISTOKSI.
12/11 1885.
Ylähällä pilven reunall' on linna kuulakas, Ja immyt kaunokainen sen linnan valtias— —Ken oivaltaa mikä suurin on voima maallinen, Saa valtakunnan kaiken ja morsioks impyen.
Ja arvot, vallat rientää, sanat valtian kuultuaan, Ja mahtavat, rikkaat hohtaa hopeassahan, kullassaan, Ja kulkee nuoret, vanhat ja viisahat tieteissään, Mut vastaust' ongelmoiseen ei arvaja yksikään.
Ja saapuu siihen myöskin laps mökkisen ahtahan, Ujostellen seisoin kesken tuon joukkion mahtavan. Lumouksissaan hän seisoo, ja linnan immyt tuo Hänehen niin vienon katseen kuin tähtösen tuikkeen luo.
Hänt' oudot silmät seuraa, kenties joku karsas myös: —Häävaatteit' ei ole ylläs; mikä täällä sun ompi työs? Sun tuntematon sukus ompi ja heimosi maineeton: Sunlaisest' ei sikiöstä kaunottaren voittohon!
Mut on kuni nuorukaisen tuli valtais taivainen, Niin leimuvan kirkas hohde sen lentävi kasvoillen. Sun, immyt kaunokainen, tytär linnan kuulakkaan, Sun voittaaksen' veren' uhraan sen viimeiseen pisaraan!
Matalaisessa mökkisessä Mies kalpea askartaa, Kylm ympärill' on, vaan hällä, Sydän hällä se leimuaa.
Tulisimmat aattehensa Kivehen hän veistäen luo, Ja sirpalehet säkenöiden Ylt'ympäri lentää nuo.
Ja hahmon saa kivi kylmä Ja möhkäle muodostuu.— Mut viel' ei säihky silmä, Viel' ei hymyhyn käy suu.
Tulikuumast' ahjostansa Ihanteita hän taasen luo, Ja sirpalehet säkenöiden Taas ympäri lentää nuo.
Saa silmä ja huulet muodon.— Mut viel ei valmis työ: Kuvass' ei ole henkeä vielä, Ei sykkien rinta sen lyö.
Palavaiseen nyt povehensa Hän patsahan painaltaa, Sydämmestähän hengen virran Hän siihen johdattaa.
Ja on kuin sais kivi hengen— Ja hän vaipuvi juureen sen, Näin oivaltain mikä suurin On voima maallinen.
Nyt on suru Suomenmaassa, Suomi=äiti itkusuin Purkaa kesäkaunisteensa, suruharsoon pukeuin; Huokauksen lähettääpi aalloiltaan ja metsiltään Haudallen, joss' ijäks häitä toivo kaunis kätketään.
Voi, kuin lyhyeks sen miehen elinlanka laskettiin, Joka jo niin nuorna ehti ylös taiteen korkeuksiin! Pukenut ois äitikullan helmill' ihanteiden hän, Jos ois hälle, niinkuin muille, suotu hellyytt' enemmän.
Mutta muillen antanut ol' äiti maidon rinnoistaan, Ja kun raukan tuli vuoro, läksi usein verta vaan. Nurkuiko hän siitä? Eikä. Hyvin tunsi äidin hän: Viluss' ehkä täyteläämmän toivoi viljan kypsyvän.
Senvuoks mielellään hän kärsi puutetta ja nälkääkin, Tyytyvä kuin laps, jos joskus katse häneen luotihin; Toivoi vaan, kuin talven alla oras toivoo kevähän, Kevään kauniin joutuvan ja jään ja lumen lähtevän.
Ja se joutuikin se kevät. Päivä lämmintänsä loi; Luonto loisti, elo uhkui, oras nousi, vihannoi.—— Äiti helmans' avas, siihen sulkeakseen armastaan— Sylihins' ei edes saanut hänen kylmää ruumistaan!
Senvuoks Suomenmaass' on suru, senvuoks äiti itkusuin Purkaa kesäkaunisteensa, suruharsoon pukeuin; Huokauksen lähettäapi aalloiltaan ja metsiltään Haudallen, joss' ijäks häitä toivo kaunis kätketään.
Kaikuja Hämeestä 1886.
KANTAATTI
TOHTORIN= JA MAISTERINVIHKIÄISISSÄ 31 PÄIVÄNÄ TOUKOKUUTA 1886.
Kööri: Valohon, valkeuteen sa nouse, henki, Koroita lentos avaruutehen, Ja tiedä ett' on voima ylhäinenki Vaan laina lähteest' ikivalkeuden.
Soolo=kvartetti: Mut loistoansa jos se muusta johtaa Ja uskon=valostaan näin vieraantuu, Kuin lentotähti vaan se hetken hohtaa Ja syttyessähän jo valjentuu.
Tai on se öistä valhetulta väärää, Mi tiedustajan harhateille vie, Jos toivon täht' ei sille suuntaa määrää Ja ijäisyyteen sen ei viittaa tie.
Jos sielt' ei, rakkauden liedest' aivan, Valolleen lämmön hehkua se tuo, Sen valo valju on kuin talvitaivaan, Mi jäätää vaan, mut lämpimää ei luo.
Kööri: Valohon, valkeuteen sa nouse, henki, Koroita lentos avaruutehen, Mut muista ett' on voima ylhäinenki Vaan laina lähteest' ikivalkeuden.
1.
Kööri: Oi Herra, kaikki maat Sun voimaas ilmoittaapi, Iki=kiitosta maailma Sulle soikohon, Ennen aikojen alkua valtas kohoaapi Ja ainiaksi kiitos, kunnia Sinun on.
Altti=soolo:
Kah, taivaan tähdet radoillansa Iäti Jumalalle kantaa kiitostansa, Ja päivä kertoo päivällen. Kaaoksen kohdust' aamu käskystäsi saapi…
Sopraani=soolo: Oi Herra, kaikki maat Sun voimaas ilmoittaapi. Sa meille kevään aina uudistelet, Auringon käsket kaikki kirkastaa; Sa käsket ruohoin maasta versoella, Ja raikkaan kastehen ilmoja puhdistaa, Ja tuulen taivahalta pilvet pyyhiskellä.
Altti=soolo: Sinä viimeksi loit myös parhaan luomistasi, Ihmisen, maailmaas ihailemaan, Sa hänen annoit hallita maata, Vaan Sua yksin aina kuulla, palvella.
Kööri: Oi, suuri, mahtava on Herra Jumalamme, Kun voimassaan Hän ihmisille ilmestyy. Kun näkyy vuori Sinain Ja ilmi patsain Jumala saa tulisin,—
Ja silmihimme tunkeu säde valostansa, Mit' ilmoittaa jylinä, pauhu ilmojen Ja leimaus ja kuohu elementtien? Sisin maa jopa järkkyy! Herra, jo tahdotko luomasi hävittää? Hetkikö tullut nyt on, pielet ilman kun kaikki särkyy?
Altti=soolo: Sa kansallesi liiton lujan vahvistit, Jok' ikuisesti rikkoumatta kestää saisi.
Sopraani=soolo: Sa omillesi käskysanas julistit Ja tahdoit että Sinua he rakastaisi.
Kööri: Rajaton on armos, Jumala, Rakkautta kaikki lakis uhkuu! Oi, anna meidän Sun polkus käydä, Sydämmemme puolees taivuta!
Sopraani=soolo: Sa päästit kansas orjan kahleista, Elätit erämaassa mannalla, Ja opastelit aina suuntaan oikeahan, Ja vaadit heitä vaan rakastamahan.
Sa läpi merenkin tien halkaisit Ja kahden puolen aallot asetit, Ja kalliosta panit veden vuotamahan. Ja vaadit vaan heitä juomaan janoissahan.
Trio: Epäillen, toivotonna Sua pelkäs kansa, Joll' yhä osoitit Sun hyvyyttäsi vaan. Sua eikö voinut rakastaa se kohdastansa Ja Sinuun luottaa kokonaan?
Isännän vihaa orja piillä saapi, Vaan lapsi isäns' ääntä noudattaapi, Mut Jumalaansa, Luojaa, Vapauttajaa, Ihminen vastustaa.
Kööri: Oi Herra, kaikki maat Sun voimaas ilmoittaapi, Iki=kiitosta maailma Sulle soikohon!
2.
Sopraanit yhdessä: On taivaalle syntynyt tähti! Kah, Betlehemin soimessa syntyi poikanen. Hän syntyi majoiss' alhaisten, Ei sijaa saliss' ylhäisien. Miks syttyi taivaan tähtönen?
Altit yhdessä: Jo poikana templistä, viisahitten hän joukost' löyttihin: Ettekö tiedä huoneiss' Isäin ain' asua mun tulevi. Niin kasvoi voimaan, viisauteen hän, ja varttui suuriin tekoihin.
Tenoorit yhdessä: Ken olet Sinä? Mikä täällä tehtäväsi? Miss' astelet, rauha vain käy jäljissäsi!
Bassot yhdessä: Niin kului aika armas nuoruuden, Niin kasvoi poika Betlehemin, Kuin me, mutta tahraamattomin mielin.
Kaikki: Ken Sa oot, synnitön oi poika ihmisen?
Duetti köörin kanssa: Oi, kuin autuas on laps, joka Herran suojass' varttuu, Viattomalle rauha, siunaus ylhäältä aina karttuu; Kaukana siimehessä puhkeaa, Kuin lehdon kukka versoelee, Ja myrsky maailman viattomuutt' ei saastuttele.
Lapsen ajat armahaiset, Suojassa Korkeimman murheitta soluvaiset!— Niin nuokuvi laaksossa valko=lilja mättähältä, Niin nuokuu hiljalleen; se suojass' on rajuisten myrskyjen väeltä. Se yksin kukoistaa ja kiittää Jumalaa, Niin lehdon kukka versoelee, Ja myrsky raju maailman sen puhtautt' ei saatuttele.
Alti=soolo: Oi Herra, nuorisomme anna Sa elää lapsina viattomuudessa Ja nöyrin sydämmin ja kiitollisin mielin: Sinua kuulla, palvella!
Kun mailma kiusaukset tuottaa, Ken meidät enää pelastaa, Ma kehenkä uskallan luottaa?
Sopraani=recitatiivi:
Ah, himot kiusaavat, ja vaarat uhkaavat, Ja omat voimat tyhjyyteensä uupuvat, Ah, luulemme avuttomiksi jäänehemme.
3.
Kööri: Oi, Herran Sanaa kuunnelkaamme pyhää, Se voiman uuden sydämmeemme luo, Kuin lounastuulten viima yhä Keväisin vuokot urvusta tuo.
4.
Kööri: Onko onnea, tuskaa meille ilmoitettu? Kelle kohtalon arvoitus himmi selviää? Kuink' yhtyä konsa voi vaivaan ja kuoloon iki=elämä?
Kaksois=kööri: Ah ihmiskunta, toivo ijäisyyden jätä, Jo hiekkaan kuivui juuret sen! —Ei, sinut suojaa Herras, luota Hänehen! Ei Herran Sana petä!
Ma näen ihmiskunnan vaivoin sortuvan, Se rikostensa palkkaa kauemmin ei vältä. —Ma näen uuden aamun saavan ylähältä, Jo kultaavi koi taivahan! —Voi kuolo ikuinen!—Kautt' armon saadaan voitto! —Kirot toivottomain!—Riemu soi, kaikuu soitto!
Kööri: Onko onnea, tuskaa meille ilmoitettu?
Sopraani=soolo: Pelkonne heittäkää, Hän lempee täynnä on, Sit' osoittaapi meille aina.
Kööri: Uskossa toivokkaina Luotamme varmoin, varmoin armohon!
Trio köörin kanssa: Sydämmen uskovan rauhoa ken järkyttää? Se antau Jumalaan ja Häneen taipuu, Ei vainen itseensä. Maailman onnet maahan jos vaipuu, Niin voima ylhäinen, tuo taivaan rauha jää.
5.
Kööri: Oi Herra, kaikki maat Sun voimaas ilmoittaapi, Iki=kiitosta maailma Sulle soikohon, Ja kiitostas maa soikohon, aina, ain' soikohon!
HÄMEENLINNAN LYSEEKARTANON VIHKIÄISISSÄ
17/9 1886.
Linnoitusko se tässä Kummullaan kohoaa Ja maan ja vetten yli Ylpeesti katsahtaa?
Mut miekat tääll' ei välky, Ei sotatorvet soi, Ja tääll' ei vinhaa tultaan Tykitkään salamoi.
Eik' ole täällä miehet Puetut teräksin, Mut linna tää on sentään, Ja linna vahvakin.
Ja salamoikin täällä, Mut tiedon tulta vaan, Ja miekkakin se välkkyy, Mut hengen miekka vaan.
Ja linnan puoltajoina Ja miehistönä ken? Ei rautakourat urhot, Vaan parvi hentoinen.
Nuo aamun kastehelmet, Nuo heinät helvepäät, Nuo korret, jotka kaataa Vois syksyn myrskysäät.
Mut niissä sentään suoja On koko Suomenmaan; Ja niitä linnan Herra, Hän käyttää nuolinaan,
Kun tulee häätää sorto Tai veltto penseys, Ja raikast' ilmaa saada, Valaista pimeys.
Niin, linna tää on sentään, Ja linna vahvakin, Vaikk' ei sen ole urhot Puetut teräksin.
Ja linnoja kun näitä On maassa sankka vyö, Pimeyden poistuu valta Ja poistuu kansan yö.
Kaikuja Hämeestä 1890.
AUGUST AHLQVISTILLE.
Ylioppilasjuhlassa 27 p. marrask. 1886.
Yleiseen iloon yhtyy etäinen vieraskin, Ei niinkään vieras sentään, vaan tuttu läheisin, Runotar kaino Suomen, Sun ensilempesi, Nyt riemupäivänäsi Sinua tervehtii.
Se muistaa armast' aikaa, jon' ensin yhdyitten, Se halpa maan ol' impi, ja silmä itkuinen, Sit' ilkuttihin, mutta sen näkö hurmas Sun: Sydämmeen Sinä katsoit, muut katsoi pukuhun.
Lemmestä silloin poves se säkeniä loi, Ja vanha runokannel koht' uusin kielin soi, Ja helmilöitä meren sikisi pohjahan, Ne kaunisteeksi kannoit Sun impes kaulahan.
Ja näin Sa hänet sitten ylhäisten seuraan veit, Ja vait ol' ilkkujatkin ja kunniata teit; Ja oppisaliin suureen Sa hänet talutit, Ja joukot tietä annoit ja Teille kumarsit.
Ja sydän Suomalaisten se tulta leimusi, Ja nuorten povi paisui ja innost' uhkuili, Kun uusin kielin helkkyin nyt Suomen kannel soi, Käkösen kukkui kulta, hius immen ilakoi.
Tät' armast' aikaa muistain, Sua impes tervehtää, Sin' olit silloin nuori, nyt olet harmaapää, Mut kallein hälle vielä Sun ensi lempes on Ja runohelmes hälle koriste verraton.
Ja nyt, kun illan suussa näet työsi vainion Ja tähkät täydet nuokkuin laskeissa auringon, Ja kansasi kun kilvan Sinua kunnioi, Runotar Suomen silloin ei äänet' olla voi.
Kaikuja Hämeestä 1890.
LAULUN VOIMA.
Yöllisessä Terhenessä Ja umpimailla Kulki kansa Johtoa vailla, Heimoansa Ei heimo tunne, Ei tiedä kunne Matka lie, On outo tie, Ja ilmat virvat Ne harhaan vie.
Kuka joukot harhaillehet Kokoon kutsuu eksynehet? Kuka tenhosanan sen Lausuu mahtipontisen, Joka tenhovaipan poistaa, Että päivä kirkas loistaa?
Kautt' ilman, kuules, soitto kaikuu, Se niinkuin koski kohisee, Ja metsät, vaarat vastaan raikuu, Ja terhenet ne pakenee; Ja päivän liekin hohtehessa Mies seisoo, soittain kanneltaan, Ja »Maamme»=laulun kaikuessa Eteenpäin viittoo kansoaan.
Sydämmen värähtääpi juuret Ja povi innon tulta lyö, Ja vanhat, nuoret, pienet, suuret Yhdistää lemmen taikavyö; Ja joukot harhaavat ne yhtyy, Yks tunne kaikki valloittaa, Tuhanten äänet yhteen ryhtyy, Kun »Maamme»=laulu raikahtaa.
Se tunnussana johtonansa Ja lemmen liekki rinnassaan Eteenpäin taistoon kulkee kansa Ja voittohon tai kuolemaan; Ja riita, viha, vaino raukee, Kun soipi äidin nimi tää, Veljellen veljen syli aukee, Kun »Maamme»=laulu helkähtää.
Nyyrikki 1888.
TERVEHDYSSANOJA
V:n 1890:n maistereille.
I.
Sanotaan, että muinoin Tääll' onness' eleltiin, Ja kanteloita tehtiin, Soiteltiin, lauleltiin; Mut Louhen musta valta Iloa kadehtii Ja vaskivaaran poveen Meilt' aurinkoisen kahlehtii.
Ja kansa synkiössä Nyt teitään hapuilee, Kynnykseen omaan lankee Ja maillaan harhailee, Yön karvan muoto saapi Ja mieli apeutuu, Ja heimo heimostansa, Laps äidistäänkin vieraantuu.
Valoaan kansa turhaan Pelastaa yrittää: Kukistuu salon honka, Petäjä lakkapää, Rutimoraidat kaatuu Ja pyhät karsikot, Mut auringon vaan kätkee Pimeän vuoren onkalot.
Ja kirkastellaan miekkaa, Hiotaan tapparaa, Ja kansan mahtimiehet Ne taisteluhun saa, Pimeyden vartioita Kuin kortta kaadetaan, Mut vaskivaaran peitoss' On aurinkoinen yhä vaan.
Ja lyödään pyhää arpaa, Luetaan luottehet, Nuo syntysanat syvät Ja vakaat, ainaiset, Laulunkin sävel vieno Ja hurmaavainen soi, Mut päivän päästösanaa Ne eivät selvitellä voi.
Nyt tuli valon mailta Ylimys ylhäinen; Ja hänen sieluuns' aatos Välähti taivainen: »Avuillaan ylevillä, Jos Jumala sen suo, Monenkin kansan verraks Kohota voisi kansa tuo.»
»Sen oman arvon tuntoon Ma tahdon nostattaa Ja omin neuvoin käymään Ja ilman talujaa; Sill' aseet annan, joilla Sitoa voi se yön Ja pimeyden kaulaan Takoa vahvan kahlevyön.»
Ja tiedon paja nousee Kuin taian kautta jo: Alaisimeksi pannaan Maan vankka kallio, Ja kansan merest' aineet Takeiksi tuotetaan, Ja kansan kaikki tarmot Ne pannaan tulta lietsomaan.
Ja yöt ja päivät kaikuu Vasaran kalkkehet Ja synkkään ilmaan säihkyy Tulena säkenet, Ja kahleiks sitkeiks liittyy Nyt rengas renkaasen, Ja vähitellen horjuu perustus vankka pimeyden.
Ja valon juova tuolla Jo päivää ennustaa, Laps äitinsä nyt löytää, Nyt heimo heimon saa, Ja valon voittovirsi Nyt kanteloista soi, Kun yön on valta mennyt, Kun taasen koittaa päivän koi.
Neljännes vuosituhatt' On siitä vierryt, vaan Kahleita Louhen vallan Tääll' aina taotaan; Ja yhä kauemmaksi Se poistuu valju yö, Ja yhä kirkkaammaksi Se valkeneepi päivän työ.
Mut aina säkeneitä Kun säihkyy ilmoihin, Ja aina uus kun rengas Niotaan kahleihin, Pehr Brahen »kreivin aikaa» Myös silloin muistellaan, Ja vuosisatain takaa Maan isää vielä siunataan.
II.
Ja kesä, kauan odotettu, tuli, Jäät järvistä ja maasta hanget suli, Puut lehteen puhkes, ruoho puki maan, Ja linnut tuli puihin laulamaan.
Ja kukat maasta nousee tuoksuvaiset, Ja nousee marjanvarret kaikellaiset, Ja salo siloopi ja kaunistuu Ja antipukuhunsa pukeutuu.
Ja laiho nousee vihanta ja uhkee Ja taimii, versoo, putkellenkin puhkee, Ja hymyellen päivä katsahtaa Työalaans' ihanaa ja lupaavaa.
Semmoinen kaunis, kirkas, lupaavainen On Sunkin kevät=aikas, nuorukainen, Sa kuljet laulain vaan ja soitellen Ja toivon ruususilla keijuen.
Ja huoletonna valon merta soudat, Ja valmiit' elon kukkasia noudat. Et tiedä kuink' on raskas ollut työ, Ennenkuin voitetuks on saatu yö.
Et tiedä mit' on maksanut se vaivaa Ja kuink' on paljon saatu raataa, kaivaa Ja kyntää, kylvää, kylvää uudestaan, Ennenkuin maa on saatu kasvamaan.
Nuo vanhat, jotka valon kanssa tässä Nyt ovat kultahäitään viettämässä, Ne näitä voivat Sulle kertoa Ja taistelunkin näyttää arpia.
Kuin sotavanhus, kotiin tultuansa, Tarinoi lieden luona muistojansa: Kuink' iski luodit, tulta säkenöi, Ja rae raskas viljan maahan löi,
Ja kuinka miehuus pysyi yllä tuskin, Mut kuinka taasen palas luottamuskin, Kun rakkautta raikui mielehen Ihana sävel isänmaallinen.
Ja silloin, kunnialla tehden sijaa, He sulle osoittavat runoilijaa, Mi rakkaaks teki Sullenkin tään maan, Työs sille kehottain Sua uhraamaan.
Niin, työ ja rakkaus: siinä näet taian, Mi Suomeen loihti kevään kulta=aian. Ja työ ja rakkaus tunnussanas Ne Sunkin olkoon taisto=urallas.
Niin, paljon työtä, paljon alttiutta Ja paljon lämmintä ja rakkautta Maas nuori kevät vielä kaipajaa, Ennenkuin yöstä täyden vallan saa.
Kateena sille vielä auringostaan, Sen surmaks Louhi turmioita nostaa Ja maanalaisen henkää hyyn ja jään Se nuorta viljamaata kylmäämään.
Siis työhön, veikko, uutterahan työhön! Ja rengast' uutta Louhen kahlevyöhön Sa tao, että kalke vasaran Kajahtaa yli Suomen avaran!
Ja lietso tulta, lietso valtavasti, Ett' erämaan sisimpään soppeen asti Säteinä säkenesi kiidättää Ja siellä valon virran virittää!
Niin että, taas kun tänne liedellesi Käyt seppelt' uutta saamaan kulmillesi, Sun kaiken kansas suusta vastahais Voimakas voiton virsi kajahtais.
III.
Suomi, armas synnyinmaani, äiti paljon kärsinyt, Näinkö huolen pilviin taasen otsasi on peittynyt, Näinkö taasen silmistäsi karvas kyynel puhkeaa, Näinkö sydäntäsi taasen synkkä suru painaltaa?
Hempeimmällään onnetar jo rupes sulle hymymään, Päiväkin jo sulle paistaa täydelt' alkoi terältään, Vaivannäkös hedelmätkin kypsyä jo alkoivat, Kauniit kansan orahasi jyväksi jo paisuivat.
Mut nyt sa seisot, niinkuin paahdepäivän jälkehen Maamies seisoo pellollaan ja tähystääpi taivaallen: Tuuli ompi kääntynyt ja viima jäinen kylmää maan, Ja nyt huokaus pusertuupi raskas hänen rinnastaan.
Kaikki, mihin parahimman toivonsa on liittänyt, Omiensa, rakkaittensa toimentulon kiintänyt, Monen kovan päivän raade, pitkän työn ja taistelon, Saattaa tuossa tyhjäks mennä kuluessa tuokion.
Niin myös sunkin, äiti parka; mut äl' ole huolissas, Vielä sunkin poluillesi onnen päivä paistaa taas! Ennenkään ei vastoinkäynti ole sua runnellut, Kovan onnen kouluss' olet vanha tuttu, kokenut.
Karut maasi, jotka vaivoin viljamaaksi perkasit, Usein kaunoill', akanoilla vaivannäkös palkitsit; Usein, vaikka tuskin pysyit pystyss' omin voiminkaan, Hurjat ihmiskädet sua yrittivät kaatamaan.
Vihamiehes viljas sotki, aittas tyhjäks raastoivat, Kauneimmat sun kukkas joukoin tanterelle kaatuivat, Loput Manan käskyläiset surmasivat taudeillaan, Tupas tuli autioks, mut sortunut ei kuitenkaan.
Siis, sä äiti, ällös huolko, kyynel pyyhi silmästäs! Tänään otsas olkoon kirkas, tää on riemupäiviäs! Katso ympärilles: tuossa täyttää portaat Parnasson Uusi, nuori, sankka parvi, vannotettu valohon.
Muutkin lapses, nekin, jotka harvoin muisti äitiään, Halpaan mökkiis rientävät nyt riemujuhlaas viettämään, Käden lyövät kätehen ja käyvät ikiliittohon Varjellakseen äitiänsä viime hengenvetohon.
Ja sun vaunuun istuttavat, itse käyden valjaihin, Ja sun, kansan riemuitessa, vievät valon templihin, Kunnes määrän päässä hiljaa uuvahtavat kuolemaan, Jättäin muiston maailmalle lapsenrakkaudestaan.
30/5 1890.
LAPSEN LAULU ISÄNMAALLE.
Suomi, äiti poloinen, Kallis synnyinmaani, Sulle edes laulelen, Huoltas huojentaani.
Poveeni sun painallan Pikku kätösillä, Ehkä mieles haikean Vaimentaa voin sillä.
Oi, jos lintu olisin, Luojan kellarista Haavoillesi noutaisin Mettä taivahista.
Mutta varro, lapsestas Kerran kasvaa suuri, Silloin sinun suojanas Seison niinkuin muuri.
Puollan oikeuttasi, Äidinvaivas kostan, Tuen askeleitasi, Kunniaan sun nostan.
Vielä silmäs suruinen Kirkkahaksi tulle, Kerran päivä lämpöinen Myöskin paistaa sulle.
Joulutervehdys 1890.
KAARLO BERGBOMILLE
viiskymmenvuotias=päivänä 2/10 1893.
Kun routa suli ja lämpeni maa Ja kun kevättoukoja tehtiin, Niin silloin Kaarlo Bergbom'kin Hän kylväjämiehenä nähtiin.
Mut muilla kun pellot on perkatut, Häll' auran koskematointa Ja kylmää korpimaat' oli vaan, Joka raatajan vaati tointa.
Mut kirvehen eestä ne kaatui puut. Siell' ankaraa oli työtä, Ja niinkuin ainakin viertomies Hän raateli päivää, yötä.
Ja viesti tuosta kun kiersi maan, Oli arvelu kaikellainen: Ken ilkkui, ken taas kummastui Hän uskoi ja toivoi vainen.
Ja mustain kantojen keskeltä Oras nousikin, versoi kohta; Ja viljan kullankarvaisen Nyt täysinä tähkät hohtaa.
Sinä kylvösi hyvään maahan teit, Satakertainen siit' on jo sato; Sit' ei vihamies voi turmella Ja sitä ei kaada kato.
Se rakkaudessa on kylvetty, Käden kautta on Kaikkivallan. Ja sen siemen se muruja Sammon on, Ja ne kestää hyyn sekä hallan.
Kaikuja Hämeestä 1901.
KANTAATTI.
Ilo= ja onnentoivotusjuhlassa marraskuun 2 päivänä 1896.
Terve, nuori Ruhtinas, Uuden aamun koitto! Pilvi poistuu kaihokas, Päivän taas on voitto. Toivon riemu rinnassansa, Tervehtii Sua Suomen kansa.
Terve, Ruhtinatar, Hempi haltijatar, Virpi vihannoiva, Valtahuolten hoiva, Kodin hyvä henki, Terve Sinullenki!
Taas on kevät pohjanmailla, Suomi suloissansa; Ilmass' ilo helkkyy, Järvet välkkyy, Vapaat kahleistansa; Kilvan kansa yhtyy, Riemuin ryhtyy Elon työhön; Taaskin isänmaalle Armahalle Koittaa huomen, Keväthuomen, Taaskin tulevaisuuteensa Luottaa kansa Suomen.
* * * * *
Oikeuden varmassa Turvassa Varttuu, kasvaa kansa vakaa; Kansan onni Ruhtinaalle takaa Palkan parhaimman.
Ruhtinas toiveitten, Ainaisen Siitä kiitoksemme niität, Helmen kruunuus hele'immän liität: Kansan rakkauden.
SUOMALAISEN TEATTERIN 25=VUOTIS=JUHLASSA
13/10 1897
Suuri sota valost' oli taisteltu, Vuoren helmast' aurinkokin voitettu, Kynnettihin maita, kuokittihin soita, Kylvää kyyhäteltiin Sammon muruloita.
Salo siloaa ja mielin kasvaa maa, Kalevalan kallis touko orastaa, Siemen näyttää itävän ja hyötyvänkin; Silloin istutettiin taimi etelänkin.
Ujona se siinä nousi, arkaillen, Niinkuin vilukukka alta nietoksen, Päätään pälvestä se tuskin nostaa tohti, Kyyristäen varttaan painui maata kohti.
Viisaat virkkoi: valju taivas pohjoinen, Täällä etelän ei viihdy taiminen, Joskin varteen varttuu, ei se joudu kukkaan, Kituu hetken, kuihtuu, heitetähän hukkaan.
Toiset toisti: joutava ja turha työ! Maansa raataja se selvän leivän syö. Poista ensin halla, pelloks korvet laita, Silloin vasta aika kukitella maita.
Ilkamoivat pahansuovat, katehet: Vilu kukan vie ja kaataa rakehet, Huurto lehteen painaa kylmän suutelonsa; Tuopa taimi tässä maass' ei juurru konsa.
* * * * *
Meni kevät, tuli suvi suloinen, Maat ja puut ja pensaat siinti verallen, Kasken kannotkin jo taaja laiho peitti, Juhlapukimensa luonto ylleen heitti.
Taimi etelänkin nosti korttansa, Siisti lehviään ja suori varttansa, Latva taivahasta imi lämpimyyttä; Juuret maasta syvält' imi väkevyyttä.
Taivas lämmint' antoi, maakin väkeään, Kukkaa taimi alkoi työntää täydeltään. Niitä siinä ihasteli seudun kansa; Mykkänä on viisaat vaan ja kummissansa.
Mutta sanoivatpa silloin ihmiset: Tuot' ei halla vie, ei kaada katehet, Syvään juurtaan työntää, sit' ei murra aika; Joku siin' on tenho, lumovainen taika.
* * * * *
Niin, taika siinä onkin, on luote vakainen On vanhan Väinämöisen luote oiva, Ja tenhona on sillä vain sana ainoinen, Mut sana valtava ja paljon voiva. Sen sanan pelkkä helähdyskin on jo hurmovaa, Sydämmet sytyttää se ja mielet valloittaa: Sisimmän henkemme se kieltä puhuu.
Sen sanan kautta täällä on tehty kaikki työ, Ja korpimaat on viljamaiksi saatu, Sen sanan kautta päiväks on tehty Pohjan yö, Ja onni voitettu ja elo taattu; Se sana vuoren muuttaa ja siirtää kallion, Ihanaks keitahaksi se luopi aavikon, Ja Pohjan jäilläkin sen hehku palaa.
Ja hätäpäivä raskas kun joskus päälle saa Ja tukala ja ankea on aika, Se sana tenhovainen se kansat nostattaa, Ja kauas käy sen lumoava taika; Ja silloin sana kaikuu: »isänmaa eläköön Ja rauha yksityisen sen tieltä väistyköön, Ja etu menköön, ajallinen onni!»
Mut onnen raunioilla kun miesi huokailee Ja sydäntä kun kalvaa murhe musta, Kuin toivon tähti silloin se hälle säteilee Ja tuopi intoa ja lohdutusta, Ja tenhollansa muuttaa se mökin matalan Ja mieleen kuvaileepi nyt kodin korkean Ja tuvan täyden lempeä ja rauhaa.
Vaan ylimmilleen vasta sen tenho ennättää, Kun sydämmet se sulattaapi jäiset. Yks ajatus ja mieli kun jälleen yhdistää Nuo henget keskenään nyt kiistäväiset; Ja taimi etelänkin on silloin ylvä puu Ja kauas yli metsän sen latva kohouu Ja oksilla sen laulaa satakielet.
U.S. 14/10 1897. Kaikuja Hämeestä 1901.
TALVEN VARALTA.
Talveksi muurahainenkin Se kantaa kortta pesään, Ja talven varaa mettinen Kokoilee pitkin kesää.
Ja peltomieskin pelloltaan Se viljakullan kerää, Näin talviajaks joukolleen Varaten eineen erää,
Ett' elämist' ei puuttuisi, Kun kylmä maita kulkee Ja luonnon rinnan rikkahan Syliinsä jäiseen sulkee.
Myös kansan kesää ihanaa Se vaanii talven halla: Idästä irjuu pakkanen Ja uhkaa kuolemalla.
Pelastaa täytyy talveksi, Mit' armas kesä antaa, Ja vilja hengen pellolta Nyt yhteis=aumaan kantaa.
Siis kaikki työhön käsiksi, Ja kaikki auman tekoon! Ja rikas niinkuin köyhäkin Se tuokoon kortta kekoon!
Jokainen työnsä hedelmää: Yks tuokoon hengen kultaa Ja toinen tiedon aarteitaan Ja kolmas innon tultaan!
Ett' auma nousis täyteläs, Mi talven tuiskut kestäis Ja kylmän kouriin kansankin Pois kuolemasta estäis.
Ja tallell' että siemen ois, Kun päivä taaskin voittaa Ja lämpii maat ja mantereet Ja suuri suvi koittaa.
Liitto 1902.
KOTILIESI.
Kultainen kotiliesi, Sinulle laulelen, Taivaisen tulen suojus, Pyhäkkö rakkauden!
Kun vaeltaja kaukaa Sen loimun havaitsee, Iloiten, laulatellen Hän tietään astelee.
Kun työstään väsyneenä Koteutuu peltomies, Lämpöisen sylin hälle Levittää kotilies.
Ja onnenrikko raukka, Maailman murjoma, Myös helmaan kotilieden Hän itkee tuskansa.
Ja kun se raskas tulee Suur kansan koetus, Kun riehuu väkivalta Ja horjuu oikeus,
Totuuden pylväät huojuu Ja pyhyys tallataan, Pyhyyden puoltajatkin Veriinsä kaadetaan,
Niin silloin kodin liesi Tulellaan, lämmöllään Karaisee uuden polven Vääryyttä häätämään,
Kädessä isäin tarmo; Ja rinnass' uskallus,— Ja, sortuu väkivalta Ja voittaa oikeus.
Kultainen kotiliesi, Sinulle laulan ma, Sä isäin mielen, hengen Ja tarmoni vartija!
Maan kalleuden kätkö, Sa kehto vapauden, Taivaisen tulen suojus, Pyhäkkö rakkauden!
Liitto 1902.
ME LAULAMME.
Me lapsoset laajan Suomenmaan, Kaikk' yhdymme yksin mielin Ja yhtä sydämmen laulua vaan Tuhansin laulamme kielin: Me laulamme Suomelle lohdutusta, Ja toivoa laulamme, luottamusta, Jos kuinkin synkkä sen taivas ois, Sen pilvet me laulamme pois.
Pois laulamme maasta hyytävän hyyn, Joka vihreän viljamme kaataa, Pois laulamme hiljaa hiipivän kyyn, Joka onnen toukomme raataa, Pois laulamme Suomesta harmaan hallan Ja yössä vaanivan väkivallan, Pois laulamme juonet katalat Ja mielet matalat.
Ja päivän laulamme sydämmihin Ja toivon lämpimän säteen, Ja miehuutta laulamme mielihin Ja lohtua kärsivän käteen, Me riemua laulamme köyhän majaan, Me täydeks laulamme rinnan vajaan, Ja kodittomankin povesta jään Me laulamme lämpiämään,
Me arvoon laulamme raskaan työn, Joka kärsii, uskoo ja luottaa; Maan ympäri laulamme taikavyön, Joka kansan yhdeksi juottaa; Me Suomeen laulamme vapauden tunnon, Ja esi=isäin tarmon ja kunnon Me laulamme kansaan nousevaan Yli avaran Suomen maan.
Liitto 1902.
VANHA LEMPI.
Työpöydässänsä hän istuu, Jo käyränä varreltaan, Ja loistossa himmeän lampun Selailevi kirjojaan; Lunt' aika on päähän tuonut Ja otsaa uurrellut, Elämän kun ongelmoita Hän tuossa on tutkaillut.
Välin sentään työstään herkee, Ja silmä se lennähtää Kadun poikitse naapuritaloon Ja sinne se hetkeksi jää; Valo sieltäkin himmeä loistaa, Ja hennon siell' olennon Näet istuvan ompelutyössään, Ja harmaja hänkin on.
Ja ne muistuvat mieleen ajat Kesälämpeät, kukkeat, Veri nuori kun suonissa tykki Ja posket ne hehkuivat, Ja silmän tulinen tuike Sydämmen pani syttymään, Ja valtava leimusi roihu Poven täyttäen lämmöllään.
Se aika on ollut ja mennyt— Oi, herttainen menneisyys!— Nyt posken on kuihtunut kukka, Kesän jälkeen tullut on syys, Sydämmenkin valtava roihu On hiiltynyt, hiipynyt, Ja vuodet on unheen tuhkaa Sen hehkuhun heitellyt.
Mut joskus sentään hiilus Se vieläkin hehkottaa, Ja kaihtien »vieraansilmä» Tuhan keskellä tuikuttaa, Se kasvaa, hohtaa, loistaa Ja taaskin lämpöä luo, Vain hetken—sitte sen päälle Taas vuodet tuhkia tuo.
Mut työstä hän silloin herkee, Ja silmä se lennähtää Kadun poikitse naapuritaloon Ja sinne se hetkeksi jää; Siell' istuvan ompelutyössään Sinä hennon näet olennon, Ja kenties sielläkin hiilus Tuhan alla nyt hehkunut on.
Liitto 1902.
MARKETTA.
Marketta neiti oli ihanainen impi Ja muitakin tyttöjä kaunihimpi.
Varsi oli sorja ja silmä oli tulta Ja harteilla hulmusi kutrien kulta.
Monen oli nuorukaisen sydämmen hän syttö, Ja kainonkin pojan se hurmasi tyttö.
—»Tule, sinä tyttönen, omakseni mulle, Kullat ja kalleudet annan minä sulle.»
—»Ennen korppikin valkeaksi muuttuu, Kuin tämä tyttönen poikasehen puuttuu.»
—»Sydämmeni, elämäni sulle ma annan, Henkeni helmet ma etehesi kannan.»
—»Ennen minä höyhenenä veden alle vaivun, Ennenkuin kainon pojan sylihin ma taivun.»
Viskeli päätä ja silmä oli tulta, Ja tuulessa hulmusi kutrien kulta.
* * * * *
Ja aika se vierähti hiljaisin hetkin, Ja viikot ne kulki ja vuoskaudetkin.
Ne menneet jo muistoja on muinaisuuden, Ja kainoinen poika se kullan otti uuden.
Ja hääilot pidettihin komeat ja oivat, Ja valkeat ne loisti ja soitot ne soivat.
Ja kukkaa ja kauneutta hääsali hohti, Kun poika se tyttönsä vihkisille johti.—
Mut ovensuussa seisoi Marketta neiti Ja ylpeän katseen hän yli salin heitti.
Ja varsi oli sorja ja silmä oli tulta Ja harteilla hulmusi kutrien kulta.
Mut silmä paloi oudosti ja liekehti poski Ja rinta se nousi kuin valtava koski.
Ja vinhasti häätuvan poikki hän viisti Ja morsiamen hiuksilta seppelehen riisti,
Ja kutrinsa kullan sillä seppelellä peitti, Ja voiton riemulla hääsalin heitti.—
Mut koleata naurua kuuluvi tieltä, Ja aamulla mielipuoli löyttihin sieltä.
Liitto 1902.
»HUPSU=MAISTERI».
Pihalla koirat haukkuu, Ja tanhualta mies Taloa kohti astuu, On vieras kukaties: Kumara häll' on selkä Ja raskas astunta, Olalla matkareppu Ja sauva kourassa.
Ei, outo se ei ollut, Jo kaukaa tunnettiin Ja »hupsu=maisteriksi» Yleiseen mainittiin. Hän tuli, kättä paiskas, Ja, eineen saatuaan Ja levättyään hetken, Taas läksi matkaamaan.
Kotia häll' ei ollut, Hän muiden armohon Vain turvautui ja kiersi Talosta talohon, Samainen nuttu yllä, Kulunut, ohkoinen, Jos oli kesä, syksy Tai talvipakkanen.
On toisin ollut ennen, Mut siit' on aikaa jo, Kun hälle hymyellyt On onnen aurinko: Silloinkin parhaimmillaan Se tarjoi vaivaa vaan, Ja puutett' oli usein Ja nälkää toisinaan.
Olikin voitto suuri, Kun kerran kulmilleen Sai työnsä palkaks painaa Viherjän seppeleen.— Vaan sitten kaikki kääntyi Ken onnen oikut ties!… Pimeni järjen valo… Hän oli mennyt mies.
Nyt tuossa istui, haastoi, Maat, taivaat haparoi, Vakavaan kysymykseen Vain hupsun vastuun soi, Eläimen ääntä matki, Ja linnun laulua Ja joskus joukkoon nauroi Hupelon naurua.
Mut äkkiä hän herkes: Tuolt' astui silmihin Perältä pöydän takaa Nyt kuva Snellmanin; Muun kalleuden kanssa Koruna ollen vaan, Unohtuneena siinä Se seisoi nurkassaan.
Ja istuiltaan hän nousee Ja hiljaa astelee Ja kuvan eteen saapuu, Sen otsaa sivelee; Pää kumarassa, siinä Sanoja sammaltaa, Ikäänkuin puhuttaisi Hän suurta vainajaa.
Hämärtää mieless' aika, Kun nuori oli hän Ja mahtisanat kuuli Tuon valtatietäjän, Tuo aika, jolloin heräs Unestaan koko maa, Ja Suomen huomenkello Kun alkoi kajahtaa;
Tuo suuri aika, jolloin Kevättä ilmat soi Ja tunturit ja laaksot Jääkahleet yltään loi, Ja purot virroiks paisui, Ja sulut murrettiin, Ja hänkin oli myötä… Mut siit' on aikaa … niin.
Ja hiljaa kuvan luota Hän taaskin siirtyi pois, Ja näytti niinkuin maahan Suur kyynel vierryt ois, Mut silmiss' oli välke Kuin älyn kajastus, Ja otsaa ihmeenlainen Valaisi kirkkaus.
Ja hiljaus huoneess' oli, Ikäänkuin liikkunut Ois näkymätön henki Ja mielet tenhonnut.— Mut vieras pöytään vietiin, Kylläiseks ruokittiin, Ja yöksi lämmin vuode Hänelle laitettiin.
Mut anivarhain nauroi Taas hupsun nauruaan, Ja hyvästeli, kiitti Ja läksi matkaamaan: Kumara oli selkä Ja raskas astunta, Olalla matkareppu Ja sauva kourassa.
Kaikuja Hämeestä 1908.