HANSIKAS.

Viel' leijonatarhallansa Odottaa huvitaistelujansa Frans kuningas, Maan mahtavat ympärillä, Ja parvill' on ylävillä Naisseurakin loisteikas.

Ja kun hän viittaileepi, Ovi tyrmän het' aukeneepi Ja leijona esillen Käy arkaillen, Ja vaivihkaa Se katsahtaa Ja suutaan aukoo Ja pitkään haukoo Ja harjaa puistaa, Käpälöitään oikoo, Venytellen loikoo.

Taas kuningas viittaileepi, Ovi toinen het' aukeneepi. Siit' esiin suistaa Vauhtia huimaa Tiikeri tuima. Kun se leijonan havaa, Se karjahtaa, Ja häntä se pelottavaa Lyö kiemuraa, Ja roikkuvin kielin Ja vauhkomielin Se jalopeuraa Yristen kaartaa ja silmin seuraa. Ja sitten mauruten Se maata laskeksen.

Taas kuningas viittaileepi, Ja kaksoisovi nyt aukeneepi Ja siitä kaks leopardia syöksee, Het' ensi työkseen Innoissaan karkaavat tiikerihän; Käpälällään heihin iskevi tää, Ja pystyyn nousee ja ärjähtää Nyt leijonakin, Ja kaikk' asettuu: Verenvimmaiset Katit hirmuiset Kukin paikalleen sijoittuu.

Mut parven reunalta, kas, Putoaa käden hienon hansikas Jalopeuran ja tiikerin kohdallen, Ihan keskellen.

Ja Delorges ritariin kääntyy päin Kunigunda neiti ja ilkkuu näin: »Jos niin on hehkuva lempenne, Kuin mulle aina te vannotte, Tuo hansikas tuosta nyt noutakaa!»

Ja rientäen kiiruhtaa, Alas tarhaan astuvi uskaliaasti Ritar' uljas, vakaa Ja piiristä, miss' nuo hirviöt makaa, Hansikkaan ottavi rohkeasti.

Ja vallasnaiset ja ylimykset Nyt kauhu valtaa ja ihmetykset, Ja nöyränä hansikkaan hän tuo. Ja kaikkialta nyt kiitos kaikaa; Mut Kunigunda neiti paraikaa Ritariin sulolemmen katsehen luo, Mi kerkeät' onnea tälle suo; Vaan hansikkaan Tää vasten neidon silmiä heitti: »En kiitostanne ma kaipaa, neiti», Ja immest' erkani kohdastaan.

Kyläkirjast. Kuvalehti, B:sarja 31/12 1890.

E. Geibel.

HYVÄSTIJÄTTÖ.

(»Wenn sich zwei Herzen scheiden».)

Kaks lempiväistä milloin Eroaapi toisistaan, On murhe suuri silloin, Suru suurin päällä maan; Ja kaihon ääni soipi vain: »Hyvästi ijäks, armahain!»

Kun tunsin, että multa Eroaisi armas pois, Oli niinkuin päiväkulta Kadonnut taivaalt' ois, Ja outo kuiske kuului vain: »Hyvästi ijäks, armahain!»

Kaikuja muilta mailta I, 1907.

H. Heine.

TERVEHDYS.

(»Leise zieht durch mein Gemüt».)

Hiljaa helkkyy sielussain Armas sävelkaiku. Soios, kevätlaulelmain, Kauas helky, raiku!

Kauas soikoon kartanoon, Tuonne kukkaistarhaan! Laulun laitan ruusullein, Tervehdyksen parhaan.

Kaikuja muilta mailta I, 1907.

E. v. Feuchtersleben.

KANSANLAULU.

(»Es ist bestimmt in Gottes Rat».)

Niin säätää Herra neuvossaan, Ett' armaast' eritä päällä maan Sun täytyy. Vaikk' katkerist' on katkerin Se jättää, mik' on kallehin, Sun täytyy,—niin, täytyy!

Kun kukka sulle annetaan, Ves'lasihin viet sen puhkeemaan, Vaan muista: Kun aamull' aukee ruusun suu, Se illan tullen surkastuu, Se muista,—niin, muista!

Kun kullan löysit kaivatun, Ja sielusi sen sieluhun Kun vaipuu,— Niin hetki vain kun vierähtää, Vain murhe sulle muistoks jää Ja kaipuu,—niin, kaipuu!

Mut ymmärrä mua oikein vaan,— Niin, oikein vaan: Kun rakkaat luopuu toisistaan, He lausuvat: »taas kohdataan!»— Taas kohdataan,—niin, kohdataan!

Kaikuja muilta mailta I, 1907,

W. Shakespeare.

SONETTEJA.

I.

Me kauniilt' odotamme hedelmää, Ei ihanuuden ruusu kuolla saisi; Vaan kun sen kukka maahan häviää, Sen muiston perillinen tallettaisi.

Mut sinä, joll' on tulisilmät nuot, Palosi poltakseksi itses käytät, Ja miss' on kyllyys, siihen nälän tuot, Vihaavan somaa itseäsi näytyt.

Sa, joka suloll' ilman sulostat, Ihanan kevään airut ainokainen, Näin kukkas silmikkoonsa kuristat Ja saituudessas olet tuhlaavainen. Maailmaa sääli: sille kuuluvaa Sin' et saa eikä hauta kuluttaa.

II.

Kun kukkamaas on aika kyntänyt Ja kiireelläs viiskymmentä on vuotta, Tuo nuoruutes, jot' ihastellaan nyt, Kulunut vaate on ja halpa kuotta.

Kun silloin kysytään, miss' ihanat On aarteesi ja kauneutesi maine, Jos silloin kuoppasilmiis osotat, Niin syntyy häpeän ja pilkan aine.

Mut kauneutes käyttö kehun saa, Jos vastata sa voit: »tuo nuori veri Mun elämäni aarteen tallettaa». Se sinun nuoruutesi hehkun peri.

Näin nuorrut yhä, vaikka vanhenet, Veres on lämmin, vaikka kylmenet.

III.

Sa katso peiliis, muodollesi väitä, Nyt uuden luomiseen sa kypsä liet. Jos nyt et uusi piirteitäsi näitä, Niin petät mailman, äidilt' onnen viet.

Miss' on se tyttö, jonk' et uudismaita Sais sinä peltomiesnä koskettaa? Ja missä mies niin itserakas, saita, Ett' enentymäst' estäis maailmaa?

Sin' olet äitis peili, kevättaikaa Sulointa sinä hälle muistutat; Ja kurttuisena samaa kulta=aikaa Sinäkin ikäs takaa katsastat.

Mut jos et jälkees jätä muistelua, Niin yksin kuole, kuvas seuraa sua.

IV.

Hurmaava hurvio, miks itsees aina Vain tuhlaat kauneudenlahjojas? Ei luonnon anti omaas oo, vaan laina, Jonk' antiaalle lainaa antias.

Miks, soma saitur', aarteitasi noita Sa pidätät, jotk' annettaviks sait? Varoistas, korkuri, et mitään voita, Vaan elämän jäät hyvyyksiä pait.

Sa itses suhteen petät itseäsi, Jos itses kanssa yksin kauppaa teet. Kuink' aiot suoriuta tilissäsi, Kun kerran jätät elon taipaleet?

Sulosi käyttämättä haudataan, Joist' oisi käytettynä ilo maan.

V.

Ne hetket, jotka taidokkaasti loivat Tuon kauneutes, jot' ihmein katsellaan, Ne hirmuvaltiaiksi tulla voivat Ja viehkeytesi viedä kokonaan.

Ei ajall' ole rauhaa: vaihtuu suvi Viluiseen talveen, kaikki kylmää jää, Mahala hyytyy, lehti surkastuvi, Kaikk' alastont' on, lumen peittämää.

Jos suven nesteistä ei tilkkaa jäisi Lasiseen kätkettynä vankilaan, Kaikk' ihanuuden tuoksut häviäisi, Ei siitä jäisi muiston hiukkaakaan.

Mut kukasta jos puserretaan väki, Se elää vielä talven keskelläki.

VI.

Siis talven kolkon kouran älä suo Kesästäs hävittää sen tuoksun hurmaa. Mahalas maljaan vala, aartees tuo, Ennenkuin itselles se tekee turmaa.

Ei ilkeää lie voittoa, jos sen Teet onnekkaaks, mi kasvun iloll' antaa; Tee kuva itsestäs, tee kymmenen, Niin kymmenkertaisen saat koron kantaa.

Sa kymmenkerroin olet onnekas, Jos itses monistelet kymmenkerroin; Siis mitä merkitsee sun kuolemas, Jos jälkeisissäs elät monin verroin?

En kuolon iestä sun kantaa sallis, Matojen ruoaks olet liian kallis.

VII.

Kas, Päivötär kun leimuavan päänsä Idässä nostaa, maassa katsojat Kumartain niinkuin valtakäskijäänsä Sen pyhää korkeutta palvovat.

Ja kun se nousee taivaan jyrkkää vuorta Kuin nuorukainen parhaass' ijässään, Niin yhä hänen kulkuansa nuorta Kaikk' kuolevaiset katsoo ihmeissään.

Mut kun se korkeudestaan hoiperoiden Kuin heikko vanhus ohjaa vaunujaan, Niin silmät äskeisien ihaajoiden Pois kääntyy toisianne katsomaan.

Niin sinäkin, kun päiväs alenee, Heitteenä kuolet, jos et poikaa tee.

VIII.

Miks, itse soitto, soittoon kyllästyt? Iloko ilon, kaunis kauniin surmaa? Miks siihen, mik' on synkkää, mielistyt, Ja siihen suutut, mikä mieltä hurmaa?

Jos korvaas loukkaa yhteensointuvain Ja sopusuhtaisien äänten kuoro, Se tulee siit' ett toruvat sua vain, Kun sin' et osaas soita, vaikk' on vuoro.

Haa, kuules, joka kieli hiljalleen Nyt naapurinsa kanssa sointaan ryhtyy, Kuin isä vaimoineen ja lapsineen Kaikk' yhteisesti samaan lauluun yhtyy.

Monesta suusta yksin äänin soi Yks sävel: »yksin sin' et mitään voi».

IX.

Sen vuoksko, ettei vettyis silmä lesken, Jäät poikamiesnä yksin ryytymään? Ah, jos sa lapsetonna kuolet kesken, Sua suree koko mailma ylkänään.

Niin mailma leskeks jää ja itkee aina, Ett' itsestäs et jätä muistelmaa, Kun yksityiset lesket lohdukkaina Lapsissaan isän kuvan nähdä saa.

Kas, mitä tuhlaa tuhlari, se vaihtuu Vain paikkaan nähden, vaan se mailmaan jää; Mut kauneus tuhlattuna tyhjiin haihtuu, Ja käytön puutteess' ihan häviää.

Ei lähimmäisenrakkautt' ole hällä, Ken itsensä näin murhaa häpeällä.

X.

Hyi! Sin' et ketään helli, älä kiellä, Jok' olet itsestäs noin huoleton. Sua kyllä moni rakastaa voi vielä, Mut sin' et ketäkään, se selvää on.

Sa vallass' olet murhallisen vihan, Jonk' uhka kääntyy itseäsi päin, Hävittää tahdot kauniin majas ihan, Jot' uudistaa sun tulis kaikin väin.

Oi, muutu! Sanani sä valheeks käännä! Vihako lemmen sijan anastaa? Suloisen muotos mukaan mieles säännä, Ja itseäs tok' ala armahtaa.

Tee, mulle mieliks, itsestäsi kuva, Miss' yhä kauneutes on uudistuva!

XI.

Yht' äkin kuin sa kuihdut, yhtä äkin Kukoistat niissä, joista erkanet. Sun omaasi on, täältä mentyäkin, Se nuori veri, jota tuhlailet.

Näin äly, kauneus pysyy: elon taika, Jot' ilman vanhuus, raihnaus valtais maan. Jos kaikk' ois sinun mieltäs, taukois aika, Ei mailma kestäis sataa vuottakaan.

Se, jonk' on rumaks, inhaks luonto luonut, Se hedelmättömänä nääntyköön, Mut kelle enemp' on kuin muille suonut, Se antilahjaans' antiin käyttäköön.

Sun luonto teki kuvakseen, siis pitää Sinusta yhä uudet taimet itää.

XII.

Kun kellon aikaa mittaavan ma kuulen, Kun yöks näen uljaan päivän voituvan, Kun kuihtuvan näen orvonkukan huulen Ja mustan kutrin hopioituvan,

Kun näen lehdetönnä koivun kaihon, Mi karjaa varjos kesävarilla, Ja lyhteeks sidottuna suvilaihon Lepäävän valkohiuksin paarilla:

Niin silloin kauneutesi mieleen muistuu, Kuink' ajan virtaan sekin katoaa. Kaikk' ihanuus ja sulo maahan suistuu, Ja kuolee pois, kun uusi juuret saa.

Niin jälkeläisissäsi yksin pysyy Sun muistosi, kun niittomies sua kysyy.

XIII.

Josp' oisit oma itsesi! Sen ajan Sit' olet vain, kun täällä vaellat. Siis muista, kunnes tulee muutto majan, Ett' toiselle sa kuvas talletat.

Näin kauneus, jonk' olet vuoroks saanut, Se pysyis ennallansa, omasi Sa oisit taas, kun päivätyös on laannut, Ja lapses säilyttäisi kuvasi.

Ken kauniin majan rapistuvan soisi, Jot' aimotoimin tulis säilyttää, Ett' talvisäissä suojana se oisi, Kun kaikki valtaa kuolon ikijää?

Ken muu kuin tuhlari! 01' isä sulia: Yht' onnelliseks anna poikas tulla.

XIV.

En tähdistä ma tietojani ota, Mut tähtiä mä tutkin tosiaan. Ei onni, hätä, rutto, nälkä, sota Mun ennusalojani ollenkaan.

En osaa ennustella, mitkä hetket Tuo sateen, ukkosen tai myrskysään, En tiedä, mitk' on ruhtinaiden retket, Vaikk' utelisin taivaalt' yhtenään.

Mun tietoni sun silmistäsi juontuu, Nuo tähdet luotettavat virkkavat: »Tosi ja kaunis hyvin yhteen luontuu, Jos maailmalle kuvas lahjoitat».

Ennustan muuten, siin' ei mikään auta, Sun loppus toden on ja kauniin hauta.

XV.

Kun mietin, miten kaikki päällä maan Vain hetken uhkeiltuaan tyhjiin palaa; Kuink' elon näyttämöllä kaikki vaan On varjoja, joit' ohjaa tähdet salaa;

Kun näen, kuink' ihminen ja ruohokin Samalta taivaalt' usmaa saa ja poutaa, Rehottaa nuorna rinnoin riemuvin, Sen kukoistuksen kunnes unhe routaa:

Tään nähdessäni katoovaisuuden, Sun nuorta kuvaas aattelen ma aina, Kuink' aika tuhon kanssa kilpaillen Sun nuoren päiväs koittaa yöksi painaa.

Sinusta sotaa käyn ma ajan kanssa, Se minkä vie, sen luon ma uudestansa.

XVI.

Miks kärsit ajan hirmuhallintaa? Parempaa tuumaa mielessäsi puno, Tuhoas vastaan eikö tehompaa Lie asetta kuin tämä tylsä runo?

Nyt sulla onnes hedeaika ois, Ja mont' on neitseellistä uudismaata, Jost' elon virkku kukka nousta vois, Jot' ei sun tekokuvas voittaa saata.

Näin maailmaan jäis kuvas säilymään, Sill' ajan eikä runon nuori kynä, Ei ulko= eikä sisäpiirteillään, Kuvata vois sua ilmi=ilmettynä.

Pois itses anna, niin sa itses saat, Kun itse kuvaat piirtees sielukkaat.

XVII.

Ken runoani vasta uskonee, Jos avujesi ylistys sen täyttää, Kun, taivas tietköön, se ne verhoilee Kuin hauta, niistä tuskin puolta näyttää?

Jos voisin silmäis loiston esittää, Sulosi kaikki panna runon pukuun, Sanottais pian: »puhett' öyhkeää! Maan matoset ei kuulu taivaan lukuun».

Kun runo kellastuisi vanhuuttaan, Sit' ilkuttais kuin lörppää vähämieltä; Kaikk' arvos runon valhett' oisi vaan Ja muinaislaulelmien korskaa kieltä.

Mut poika jos suli' on, niin kahdistain Sa elät: hänessä ja laulussain.

XVIII.

Sua päivään kesäiseenkö vertaisin? Se kauneuden vertailussa hukkaa. Pianpa kuluu suvi herttaisin, Ja tuimat tuulet raataa kevätkukkaa.

Välistä päivän silmä tulistuu, Sen kultatuike usein usviin haihtuu; Niin, kaikki kauneus loistaa, lakastuu, Sen puku luonnon vaihdellessa vaihtuu.

Mut sun on kesäs ikivihantaa, Sun kauneutes on katoomaton ani, Sinusta kuolo kerskua ei saa, Sa kuolematon olet runossani.

Maailman sivu, ajoist' aikoihin Se elää ja sen kanssa sinäkin.

XIX.

Jalopeuralt', ahma aika, kynnet katko, Maan anna niellä oma pereensä, Rajulta tiikeriltä hampaat ratko Ja Phoenix=lintu polta vereensä:

Iloa tuo tai huolta, mitä vainen, Maailman ja sen kiiltokoreuden Tee mitä tahdot, aika tuhlaavainen, Mut yhden suita kiellän rikoksen:

Oi! ystäväni säästä puhtahana, Sen otsaa älä uurra kynälläis, Vain salli, että koskemattomana Hän jälkipolven ihanteeksi jäis.

Vaan—riehu, vanhus, se ei paljon paina, Hän laulussani elää nuorna aina.

XX.

Naisnäkö sull' on, luonnon muodostama, Poveni valtiatar—valtias, Naissydän hellä, vieno, aina sama, Ei viekkaan naisen tapaan oikukas;

Naissilmäs kirkas on, mut vakavampi, Mi kultaa kaikki, mihin katsahtaa; Varis on miehen, muita miehuisampi, Se miehet, naiset, kaikki lumoaa.

Sinusta luonto aikoi neidon soman, Mut sinuun rakastui, sun luotuaan, Ja lisän liitti, mulle tarpeettoman, Jok' onnen multa riisti kokonaan.

Mut kun sa naisten lemmiks luotiin, anna Sydämmes mulle, heille hempes kanna.

XXI.

Mun runoni ei niitä ole, joita Ruseiltu kauneus lauluun kiihoittaa, Jotk' avuks ottaa itse jumaloita Ja korukseen jos mitä kokoaa;

Ja pöyhkeästi yhteen sulloo summat, Maan, meren aarteet, kuun ja auringon, Ja kevään esikot ja kaikki kummat, Mit' ilman alla olemassa on.

Mun totta puhuu tunteheni jalo, Siis usko pois, on kaunis ystäväin, Kuin mikään äidin laps, vaikk' ei sen valo Niin kirkas lie kuin taivaan kynttiläin.

Muut kehuskelkoot, joill' on liukas kieli; Minä en kiitä, kun en myydä mieli.

XXII.

En usko peiliin, että vanha lien, Niin kauan kuin on nuoruus seuranasi; Mut kun sun poskiis kurtut löytää tien, Niin multa tyhjiin juoskoon tiimalasi.

Tuo kaikki kauneus, mi peittää sun, On verho myös mun sydämmeni, jolla Povessas maja on, kuin sulia mun; Siis kuinka voisin sua vanhemp' olla?

Oi, vaali itseäsi, samoin teen Minäkin sinun tähtes ainoastaan, Sydäntäs holhoojana tarkalleen Ma kaitsen niinkuin imettäjä lastaan.

Sun murtuu sydämmes, jos minunkin, Sen omaks sain, enk' anna takaisin.

XXIII.

Kuin ujo näyttelijä arkuudessaan Osansa näyttämöllä turmelee, Tai peto, joka liiaks raivotessaan Vihansa vimmaan vihdoin heikkenee,

Niin minäi pelolla ja arkailulla Pyhäiset lemmentavat unhotan, Ja lemmen tuskast' olen turraks tulla, Sen taakan alle ihan hervahdan.

Nää mykät kirjat selittää ja sanoo, Mit' ikävöi ja hartoo mieleni, Ne myötätuntoa ja rakkautt' anoo Paremmin kuin voi koskaan kieleni.

Tajumaan opi tätä kieltä mykkää: Se silmin kuulee, jossa lempi sykkää.

XXIV.

Mun silmän' taituri on verraton: Se sydämmeeni kuvaa sinun sulos, Poveni taulun kehyksenä on, Ja näköisyys on taituruuden tulos.

Sen taidon kautta, mik' on kuvassa, Sen todellisen olinpaikan arvaat; Se sydämmeni riippuu tuvassa, Mink' ikkunoina silmäsi on armaat.

Näin silmämme on avuks toisilleen! Mun luo sun kuvasi ja sinun taasen On ikkunana, josta ilokseen Luo päivä katseen muotoos helokkaasen.

Vain yhtä puuttuu silmätaito tää: Se muodon kuvaa—sydän vieraaks jää.

XXV.

Ne, jotka suosimat on tähtien, Kopeilkoot arvostaan ja kunniastaan, Min', arvon vajaa, piiloss' iloitsen, Ett' arvostaa saan muita ainoastaan.

Upeilkoot valtain hellikoimat nuo, Kuin kehäkukka päivän paahtehessa, He itse korskallensa haudan luo, Ja maine menee oikun vaihdellessa.

Kun urho, jota kilvan kiitellään, Sadasti voitettuaan hukkaa kerta, Pois maineen kirjasta hän pyyhitään, Ja kaikki suuret työns' on tyhjän verta.

Mut minä lemmin vaan ja lemmen saan, Ja onness' elän, rauhass' ainiaan.

XXVI.

Sa sydämmeni hallitsija, jota Mua palvelemaan vaatii arvos sun, Tää kirjallinen viesti vastaan ota, Ei älyn näytteenä, vaan ihailun,—

Ihailun, joka paljahalta näyttää, Pien' kykyni kun sit' ei suureks saa; Mut jonka puutteen rikas sielus täyttää, Ja suosill' alastuuden verhoaa.

Siks kunnes suojelija tähtöseni Minulle suopeammin hymyilee Ja koruverhon heittää ryysyilleni, Jok' arvonantos täyden ansaitsee.

Ilolla silloin lemmin ystävääni, Mut siksi arkaillen ma peitän pääni.

XXVII.

Kun vuoteeseen mun ajaa uupumus Ja raukeet raajat lepoa kun haukoo, Niin päässän' uusi alkaa vaellus, Ja hengen alkaa työ, kun ruumiin taukoo.

Sill' aatokseni etäisyydestään Halulla luokses pyhiinvaeltavat, Ja silmät raskaat, luomet seljällään, Pimeyteen sokon lailla tuijottavat;

Mut silloin sielun silmään kuitenkin Sisäinen näkö sinun kuvas tuopi, Jok' yössä hohtaa lailla timantin, Yön mustan kirkastaa ja nuoreks luopi.

On sielu öittäin, ruumis päivittäin Sun tähtes levon puuttehessa näin.

XXVIII.

Kuink' elämää voin viettää ilakoivaa, Kun levon siunausta ikävöin, Kun päivän vaivoist' en saa öisin hoivaa, Vaan yö mua päivin kiusaa, päivä öin.

Nuo vaikk' on vihamiehet toisillensa, He kättä paiskaten mua kiduttaa, Touhuineen toinen, toinen voihkeinensa. Kun touhut vain mun sinust' erottaa.

Päivälle kehun, että sinä loistat Sen mieliksi, kun taivas pilveen käy, Ja yölle tummakalle, että poistat Yön pimeyden, kun tähtiä ei näy.

Mut päivä päivält' enentyy vain suru, Ja yöstä yöhön kasvaa tuskan puru.

XXIX.

Kun onnen hylkynä ja ihmisten Osani kurjuutt' itken yksinäni ja turhaan huudan kuuroon taivaasen Ja inhostuen kiroon päiviäni,

Ma muiden toivomieltä halaisin, Mink' armautta, minkä suloutta, Tuon lahjat, tämän riennot tahtoisin Nuristen oman onnen nuloutta.

Mut näin kun itseni ma kehnoks teen, Ma sua muistelen, ja leivon lailla, Jok' ylös maasta kiitää korkeuteen, Ma riemuvirttä laulan taivaan mailla.

Rikastun lempes muistoista ma niin, Sit' etten vaihtais valtain aarteisiin.

XXX.

Kun menneisyyden muistot alan haastaa Hiljaisten aatosteni neuvostoon, Kun näen kuink' aika kaiken multa raastaa, Niin taaskin vanhain tuskain vallass' oon.

Ja silloin silmä, joka vaivoin kastuu, Mont' itkee hautaan mennytt' ystävää, Ja vanhat lemmenvaivat mieleen astuu Ja moni kallis näky heräjää.

Ja silloin koen taas tuon vanhan kaskun, Ja maksan tuska tuskalt' uudestaan Jo kärsittyjen kärsimysten laskun, Niinkuin se maksettu ei oisikaan.

Sua silloin muistan, ystäväni armas, Ja kaipuu hälvenee ja suru karmas.

(Sonetit I—XXX suomennettu 1912-(?) 1913).

(XXXI).

Sun silmäs, joka puhuu taivaan kieltä Ja jonk' on suhteen mailma voimaton, Mun vietellyt on valanehdon tieltä. Sun tähtes rikon,—sekö rikost' on?

Pois naiset kielsin, mutta sinä vainen Oot jumalatar, sua en kieltää saa; Ei taivaan lempeen koske vala mainen; Sun armos synnistä mun puhdistaa.

Valat on herkeä, ja usvaa henki; Kun maahan paistat, päivyt, sätees sun Tään haihduttavat usma=valasenki; Siis jos se rikkuu, syy ei ole mun,

Sen vaikka rikon. Viisas valan parhaan Pois vaihtaa paratiisin ilotarhaan.

Turhaa lemmen touhua IV: 3; 1910.

(XXXII).

Niin hellää suuteloa päivän kulta Ei ruusun kastepisaroille suo, Kuin sinun silmäs säteilevää tulta Yökasteelle mun poskilleni luo.

Niin kimaltelevista, syvyyksistä Ei heijastele hopeainen kuu, Kuin kuvas minun, kurjan, kyynelistä: Jok' itkunkarpaloon se kuvastuu.

Jokainen kyynel, joka silmään kierii, Triumfivaunussaan sun voittoon vie. Kas, kuinka kyynelvirta yhä vierii! Mun tuskani sun maineesi on tie.

Äl' itsees mielly, muuten peilinäs Ijäti itkeä saan edessäs. Sulouttas, valtain valtias, ei kieli Voi kertoa, ei ajatella mieli.

Turhaa lemmen touhua IV: 3; 1910.

VIRSIÄ.

STENBÄCKIN VIRSIKIRJASTA.

N:o 226.

(J.L. Runeberg.)

Oi terve Herran huonetta, Miss' yhtyy Herran kansa, Soi laulut, Herran totuutta Julistaa saarnaajansa! Siell' lapset Herran juhlass' on, Sen suhtehen on arvoton Maan riemu kaikkiansa.

Siell' ilo, rauha annetaan Ja valkeus Jumalalta, Me sinne niinkuin valkamaan Ohjaamme myrskyn alta; Kun riehuu riidat maailman, Meit' ympäröipi Jumalan Suloisen hengen valta.

Sen sinä tiedät, Sielunen, Jok' ääntä tunnet taivaan: Kun sydän oli murheinen, Sait lohdutusta vaivaan; Vaipuissas rukouksihin Näit Herran hengen useinkin Sua virkistävän aivan.

Ja Herra poisti synkkyyden, Mi mieltäs kamaloitti, Mi sieluasi painoi, sen Nyt valon oppi voitti; Mik' epätoivoon surkastui, Taas siunattuna kirkastui, Kun elon valkeus koitti.

Oi huone, jossa murhe saa Iloita hetken verran, Oi pyhyys, joka avajaa Tien luokse taivaan Herran: Se totuus yhä soikahan, Mi avas meille taivahan Ja isillemme kerran.

Keväällä 1879.

N:o 311.

(J.L. Runeberg).

Rauha riemun luopi; missä Rauha, siellä riemastus, Rauhan terveyslähtehissä Voim' on, elo, virvoitus. Rauha onnen, turvan tuo, Niinkuin kesäkaste luo Taivahista lohdutusta, Levittääpi siunausta.

Rauhaa Herra korkeuden Tahtoo, käskee, rakastaa; Rauhass' ääret avaruuden Hänen eessään vaeltaa; Rauhaa, rakkauttakin Soipi ääni enkelin; Rauhaa Herran sovinnossa Taivahan on kartanossa.

Rauha, tulleeko se maalle Ennen katoomista maan? Milloin koittaa hurskahalle Rauhan hetki, milloin vaan? Herra, koetusaikanain Rauhallas mua tue ain';

Anna toivo saapumahan Iiäisehen rauhan maahan!

Keväällä 1879.

N:o 345.

(J.L. Runeberg.)

Herra kaikki mailma janoo Runsautes lähteellen, Leipää jokapäiväist' anoo Sulta mielet tuhanten; Ja sa helmas aukaiset, Luodut kaikki ravitset.

Kaikillen sa lahjas kannat, Joille elo suotu on, Ruumiin, sielun hyväks annat Runsahan sa ravinnon; Kiitos, Isä armainen, Kiitos iankaikkinen!

Keväällä 1879. Vrt. U.S. Virsikirja 431.

LASTEN VIRSI.

(J.L. Runeberg).

Mä silmän' luon ylös taivaasen Ja käten yhtehen liitän; Sua, Herra, ystävä lapsien Mä sydämmestäni kiitän.

Ah, iloist' on sua ylistää, Ja mielellän' mä sen teenkin; Mä tiedän: et mua hyljää sä, Vaan katsot myös vähäiseenkin.

Oi kiitos kaikesta, mitä soi Sun armos armasta mulle, Oi kiitos muustakin, jot' en voi Mä tyystin lausua sulle!

Mä olen taimi sun tarhassas Ja varten taivasta luotu, Sun isällisehen huomahas Jo syntymästäni suotu.

Mua suojaa sä, Isä armoinen, Sun henkes voimalla vielä. Ja tieni johdata taivaasen, Ijäiseen elohon siellä!

Keväällä 1879. U.S. Virsikirja 410.

ISÄNMAAN VIRSI.

(J.L. Runeberg).

Jumala, suojaa maatamme Ja voimallasi varjele Niin sodassa kuin rauhassa Ja murheen, onnen aikana.

Tääll' aarteemme on armaimmat Ja perintömme parhaimmat; Lähellä, loitompanakaan Ei meille vertaa tämän maan.

Tääll' isämme on asuneet Ja taistelleet ja toivoneet; Me saman saimme asunnon Ja samat vaiheet kohtalon.

Ja tietä meidän viittomaa Tääll' lapsemmekin vaeltaa Perien työmme, rientomme Ja kiittäin Herraa niinkuin me.

Oi, huomaas ota rakkaaseen Tää maamme tuhatjärvineen; Hyvyytes siihen vuotakoon Kuin kaste kukkataimistoon!

Ja siunaa rehelliset maan Ja hyvänsuovat aikeissaan; Mut kaada juonet ilkeät, Sen onneen, rauhaan tähtäävät.

Sen anna aina olla sun, Iloisen, vapaan, turvatun, Sovussa kasvaa, neuvoissa, Ja täynnä Henkes armoa.

Sa pimennosta autoit sen Kuin silmikosta kukkasen; Siis kaikkina suo aikoina Sen valkeudessas varttua.

Se valkeus sun sanas on; Sen taivaallisen auringon Suo meille täällä ainiaan Säteillä kirkkaudessaan.

Maamme kirja 1886; parann. 1905.

PYHÄPÄIVÄNÄ.

I.

Kalliin sanas ympärillä, Herra, koolla olemme, Virvoita sen nestehillä Hedelmätön henkemme! Sinä henkes anna meille, Johda meitä tahtos teille, Ravinnoks suo nääntyneille Elon mannaa makeaa!

Anna neuvoasi meille Tahtos oikein ymmärtää, Saata meitä valos teille, Jota sanas selvittää, Puolees käännä sydämmemme, Torjuks epäuskollemme; Herra hyvä, suo, ett'emme Armos aikaa hylkäjä!

Oi, jos etsoaikaa Herran Oikein oivaltaisimme! Pois on onnen hetki kerran Eikä koskaan palanne. Anna kuulla korviemme, Miss' on turva autuutemme; Avaa meidän sydämemme, Kuule meidän huutomme!

Keväällä 1879.

II.

Herra, anna armoas Seuraamaan Sun neuvoas. Sieluamme aikoinaan Turvaamaan.

Anna meidän päivä tää Sulle mieliks pyhittää; Kallis aik' on, suotta vain Kuluttain.

Lepopäiväs meille soit, Sielujemme tähden loit, Että se Sun sanastais Lohdun sais.

Sen vuoks nyt me koonnutaan Kuulemaan ja lukemaan, Oppimaan Sun neuvojas, Tahtoas.

Tahdot muuttaa sydämmen: Joudu siis, oi Jeesuinen; Sulje meiltä synnin tie, Seuraas vie!

Keväällä 1879.

DANSK SALMEBOG.

N:o 455.

Nyt Herran huvitarhaan Ma saatoin rakkahan. Saat siellä suojan parhaan Myrskyiltä maailman, Saat kirkkaan päivän lailla Ylistää Jumalaa Ja laulaa valon mailla Karitsan kunniaa.

Kadehdi sult' en sitä, Sa hyvän vaihdon teet: Siell' ohdakkeet ei idä, Ei vuoda kyyneleet; Oi, autuasta tuoll' on Taas toistaan kohdata, Miss' ota taittuu kuolon Ja kaikk' on kirkasta!

Siell' ihmemaassa kevät Ikuinen vallitsee, Kivuistaan heikkenevät Terveinä hymyilee; Siell' iloitsemme luona Elämän ruhtinaan, Jok' on myös sulle suonna Jo kodin linnassaan.

Niin, nuku, armaiseni, Nyt Herran huomahan! Hän kuivaa kyyneleni. Sa hänen lausuvan Jo kuulet: suokaa lasten Mun tulla tyköni, Sellaisten pienokasten On valtakuntani.

Luultavasti 1909.