II.
Reading edition
SUOMENNETTUJA RUNOELMIA
J.L. Runeberg
VÄNRIKIN TERVEHDYS.
(Gregori Tigerstedtille Revonlahden tappelun viidentenäkymmenentenä vuosipäivänä.)
»Tunsitko joskus, joukoss' ihmisten Kulkeissas täällä elon tanterella, Kuink' outo voima, pakko sisäinen Toist' ihmistä voi toiseen taivutella? Näet muodon, äänen kuulet, riemastut, Vaan et voi virkkaa, miks niin ihastut.
Mies oli Cronstedtilla väessään, Ilolla häntä vielä muistelenki; Ma vanhus olin, nuorukainen hän, Mut kummassakin meiss' ol' yksi henki. Ma helposti ja paljon unhotan, Mut Tigerstedtin muistan ainian.
Sen kaikki näytti, silmä, käyntikin, Ett' oli miekkamieheks luotu poika; Häll' oli reipas muoto sankarin, Ja varsi kookas, vaikka vielä hoikka. Hänt' ihastelin minä mielessän', Mä hänet tunsin, minua ei hän.
Äänensä muistan, Pohjan kasvatin, Kuin pohjoinen se raikui joukon eessä; Sanansa lens' kuin luoti maalihin Ja sattui, sillä pontt' ol' ääntehessä; Tuost' äänestäkin huomata jo voi, Ett' urhokkaasta rinnasta se soi.
Tie minne veikään, min sai koittaakaan, Kun pako meiltä turvan, toivon poisti, Tuo sama tuli hänen katseessaan. Ja muodoss' aina sama rauha loisti; Kuin vaskikirjoitus se vakamoi: Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi.
Kun väliin kiihtyi vauhti Pohjolaan, Ja vihan tuskast' itkein urhot kulki, Hän kiros silloin, puri hammastaan, Mut kyyneleet hän sydämmeensä sulki; Huulilta vaan nuo sanat salamoi: Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi.
Ja päivä tuli, hänen juhlansa. Taas kunnialla liehui lippu Suomen; Aseihin! kaikui Revonlahdella, Ja paenneille koitti uusi huomen. Riemahdus lensi kautta rivien, Se hetki se ol' ikimuistoinen.
Mik' ihme! Sammunutta toivoaan Virittämähän joukot tuleen rientää, Tukittu virta, sortain sulkujaan, Esteitä vastaan aaltojansa työntää, Ja kansa, syösty epätoivohon, Maat' isäin suojaamahan noussut on.
Valoksi idän rusko sulaantui, Lähemmäks siirtyi päivän sädesoitto, Allamme hanki silloin ruskottui, Se oli kunniamme aamukoitto: Syvemmin, aurinkoisen kohoten, Ain' aamukoi tää loisti verinen.
Mut saman päivän ensivartio Taas näki sammuksissa sodan palon, Ja Siikajoen nuori voitto jo Sai tässä kaksoisveljen yhtä jalon. Rivistä riemu kaikui rivihin, Näin tulokasta tervehdittihin.
Kentällä seisoin. Kaikk' on tyyntynyt. Miss' äsken viha riehui, oli rauhaa: Jo viihtyi vaino, unta maattiin nyt, Sit' unta, miss' ei enää myrskyt pauhaa; Jos valvoi ken, ol' ystävä vaan tuo, Jok' ystävän jäi nukkunehen luo.
Mit' etsin, löysin nyt, ma tiedon sain, Jot' oli yhtä raskas kaipaella: Riveistä Tigerstedtiä mä hain, Mut hän on tääll', ei ole valvehella. Juur' voittaessa, leikkiin innostuin, Hän tähän nukkui rinnoin puhkaistuin.
Tuo urhokas! Viel' äsken hänen näin, Kun nuorna, uljahana rynnäkköhön Hän, esteet sortain, riensi eteenpäin Kanuunan liekkiin, miekan mittelöhön; Nyt kylmänä hän hangell' lepäsi, Miss' äsken Ryssäin tulet sammutti.
Mut elon karvan kanss' ei kuitenkaan Kadonnut rauha hänen muodostansa, Vaaleissa vielä hänen kasvoissaan Näin uljuuden, tuon tutun vanhastansa; Tuo vakaa muoto mieleen mulle toi: Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi.
Ja katso! Uusi päivä tulikin. Hän synnyinmaalle suojaks säästyi vielä. Ma hänt' en nähnyt enää sittemmin, Vaan sä, jos hänet kohtaat elon tiellä, Niin terveisiä sano Stoolilta, Ja urhotöiltä, Revonlahdelta.»
Näin kertoi Stool sinusta, urhokas, Sä kunniamme kulta=aikain jäänne. Terveiset kätki ylioppilas Ja harmaapäänä vihdoin esittää ne, Vuos'sataa puoli kun jo siitä on, Kun eestä maas näin astuit taistohon.
Se lempees sulje, tervehdyksen tään Tuo sulle synnyinmaaskin; rivit luki Se niiden miesten, jotka verellään Sen muistot, toivot ja sen uskon tuki. Ne harvenneet on, hartaammin siis vaan Se muistaa eloon jääneit' urhojaan.
Kiitokset saa tuo altius rajaton, Min hehku Pohjan jäilläkään ei laannut, Kiitokset kallis verikin, jok' on Turvaksi vastaisuuden vuotaa saanut, Ett' aina sille toivon sanat soi: Viel uusi päivä kaikki muuttaa voi.
Vänrikki Stoolin tarinat II: 1, 1870; parannett. 1889.
NUMMERO VIISTOISTA STOLT.
Ihanainen päiv' oli päättynyt Lapualla, ja riemuiten Von Döbeln voittaja ratsasti nyt, Sotarintaans' silmäillen.
Joka joukkoa kiitteli lempeimmin— Sanat suorat ne on sotilaan— Sen kuntoa, miehuutt', intoakin Kotimaataan suojelemaan.
Sotarintans' ääreen ehti jo hän, Kun päiv' oli laskussans' Kävi joukkoa sielläkin kiittämähän, Jota johtasi kapteeni Schanz.
Oli harvennut se, hän huomas sen, Näki aukkoja paljonkin; Mut silmä jo kääntyi toisaallen, Mitä mietti, hän lausuikin.
Jo kiittäessään hänen huomattiin Yhä syrjähän katselleen: Repaleinen raukka se seisoi siin' Ihan ääneti, itsekseen.
Sitä miestä hän viittasi luokseen nyt: »Mies hoi, tule tännemmäks! Et taannoin syrjässä noin pysynyt, Verityöhön kun joukkoni läks.»
»Sinä pyssyn—muistatko?—tempaisit Kädest' uupunehen sotilaan Ja miesteni jälkehen kiiruhdit Sodan löylyhyn kuumimpaan.»
»Sukeltaissamme peltoon, ennätit luo, Kuni muut sinä myös sukelsit, Ja kun taas näkyviin tuli urhoni nuo, Eturinnassa ryntäilit.»
»Kylän päälle kun käytihin hyökkäämään, Ja ma silmäsin sinnepäin, Etumaisena nuttusi reiäkkään Taas patterin harjalla näin.»
»Sepä miehen työ, koe semmoinen Pian kunnian, mainehen tuo. Puhu julki nyt vaan, poik' urhoinen, Nimes ensin kuulua suo.»—
»Min lie nimen pappi se antanutkaan, Sitä ihmiset ei kysyneet; Enimmält' ovat aikani kaiken vaan Mua Lurjukseks sanoneet.»
»Hyvä! Lyö nimi silmihin herjaajan, Ja siit' ole vaan suruton. Mut missäs, mies, kotis? lausuhan, Ja missä sun turvasi on?»
Mäkirinteen tiehen viittasi hän: »Tuoss' on kotipaikkani mun»; Ja vahvaa näytti hän nyrkkiähän: »Tähän näin minä turvaudun.»
»Kotis laatuun käy, hyv' on turvas myös, Vaan mist' elatuksesi sait? Näpistyskö vai kirkkojen ryöstö on työs, Vai maantierosvous kait?»—
»Jos suurta tai pientä ma rosvoilin; Ropo ois toki taskussain; Ja jos kerjäläisenki paljastin, Eheämp' olis nuttukin vain!»
Tuli säihkyi silmistä Döbelnin: »Schantz, kapteeni, kuulkaahan! Ken kaatunehist' oli urhoisin Urohist' tämän komppanian?»
»Sen pyssy, ja nuttu ja rensseli sen Nyt tänne te toimittakaa; Nimen hältä ja sankarikalleuden Perinnöksehen tää nyt saa.»
Kalut tuotiin; viidennentoistapa nuo, Stolt vainaan on soturin. Hymysuin von Döbeln katsehen luo Oman turvatin ryysyihin.
»Veriss' on tuo nuttu, se mies peloton, Ken tohtivi ottaa sen; Mut vertapa, näen minä, paksult' on Myös ryysyissä Lurjuksen.»
»Univormu sä siis pue ylles, mies, Nyt nähdessä komppanian; Rivin eessepä äsken kulki sun ties, Nyt riviin sun asetan.»
Puvun muutti hän, posket ne hohtoa loi, Kun hän täysiss' ol' aseissaan; Ja Döbeln ääneti miehen toi Nyt paikkaan Stolt sotilaan.
»Kas nyt olet oiva ja täys sotilas Olennolta ja katsannolt', Olet myös sotaveljemme arvoltas, Ja viidestoist' olet, Stolt.»
»Sydämmeltäsi, mieleltäs ole vaan Yhä entisen kaltainen, Mut vielä jos Lurjukseks sanotaan, Vedä miekkasi tiuskaisten.»
Tähän hetkeen uuden tään soturin Povi tyynest' aaltosi vaan; Mut kuultua nyt sanat kenraalin Järähtääpi se pohjiltaan.
Ikinään ei riemua ollut hän Edes maistanut varkaisin; Jo lapsena kolkkoudess' elämän Oli jäätynyt kyynelkin.
Enskertaa miehen nyt sydämmeen Kevät=aurinko pilkehtii, Sulaneista nyt lähteist' ehtimiseen Vedet uhkuen tulvehtii.
»Ja jos murheess', onnessa olla saan Mies joukossa sankarien, Sotahan olen valmis ja kuolemaan; Sois Herra jo huomenna sen!»
Kirjall. Kuukauslehti maalisk. 1874 ja Kaikuja Hämeestä 1874; parann. 1889.
VON ESSEN.
Hän portahilleen saapuu, Häll' lakki nyt on sotilaan, Kannukset ja ratsaskaapu; Hän aikovi ratsastamaan.
Tuoss' seisovi vanhus sorja, Uros katseeltaan, sävyltään, Lumipäinen, kookas, norja— Sen moinen hän on näöltään.
Mut miksikä ukko nyt pauhaa? Miks polkevi jalkaa nyt? Eletäänpähän keskellä rauhaa,— Mikä vimman on synnyttänyt?
Älä huoli, ei vaaraa lässä, Älä tuost' ole milläsikään; Tavan ainaisen näet tässä, Näet Essenin harmaapään.
Jo huutavi raittihisti, Syyn virkkavi selvälleen: »Sinä Matti, sen päiväinen risti, Lopun nyt sinust' oitis teen!»
»Vai vartoa näin unes tähden Ijänkaiken tässä ma saan! Sinä tietänet, milloin lähden Joka päivä ma ratsastamaan?»
Ja tallista renki se pikaa Nyt uljaan tuo orihin; Hän ei nukkunut, siinä ei vikaa, Heräs ehk' ylen aikaisin.
Pää pystyss', ääneti aivan Edes orhin ohjaelee. Jalo ratsu—no leimaus taivaan! Väriseepi ja vaahtoilee.
Alas portailtaan hän saapuu, Asu yllään, kenraali tuo, Ja kannukset, ratsaskaapu; Nyt orhiin katsehen luo.
Vait on hän, liikkumatonna, Ei usko hän silmiään: »Näkö pettikö mun, sano, konna, Sun työtäsi näinkö ma nään?»
»Mut jos kudot valheen viekkaan Ja mulle nyt syötät sen, Niin lähden ja tartun miekkaan Ja pääs heti halkaisen!»
Vaan Mattipa, tuo sotamiesi, Hätäpoika ei ollutkaan; Työn kyllä hän tehneens' tiesi, Mut vastasi myös teostaan.
»Kuin? Valhetellako voisin? Hävettää jo, kun epäillään. Isommassakin syyssä jos oisin, Ei valhetta sittenkään.»
»Kasakan näin tuossa ma tiellä, Hän kerskasi virkustaan. Sitä kärsiskö mies? Mitä vielä! Heti läksin mä kilpaamaan.»
Von Essen, se vanhus sorja, Tuli hehkuva rinnassaan, Lumipäinen, kookas, norja, Hän kimmosi kiukuissaan.
»Pois», huusi hän, »lurjus, pian, Pois tallihin käy takasin, Ja myötäsi, ratsun sijaan, Heti ruoska sa tuo tukevin.»
Tuo Matti on mies, joka tuonaan Oli luoteja kestellyt, Kuninkaalt' oli saanut muonan, Vaikk' Essenin leivässä nyt.
Ihan ääneti läksi hän alas, Mut silmä se vaan salamoi, Saman tien hän läksi ja palas, Tukevimman nyt ruoskan toi.
Sen laski hän kourastansa: »Sotamies olin myös minäkin; Minä ammutess' ampusin kanssa, Ja lyödessä löin takasin.»
»Jos kuin orhi nyt ruoskaa saankin, Kun tein mitä parhaiten, Niin potkaisenpa ma vaankin, Ja kuin orhi ma potkaisen.»
Kenraali kun uhkan on kuullut, Taaks suorana astahtaa; Mut ei suutu hän, kuin ois luullut; Miest' ääneti tarkastaa.
Ja kun katsovi, suoremmaksi Vars sorja se suoristuu; Ja hän vait on, ja kirkkaammaksi Yhä katsanto kirkastuu.
»Mies, kuules», huusi hän, »mistä Sait moisen sä miehuuden? Se on aioist' entisistä, Sikes keskellä hurmetten.»
»Ei mulle tuo ole unta, Sen tunnen jo vanhastaan; Samanlaistapa urhoisuutta Moni ilmaisi kaatuissaan.»
»Sen näin mä, kun voiton tiellä Liput riemusi liehuillen, Näin tappioissakin vielä, Näin Pohjolan hangilla sen.»
»Ja kuinka, kun urhokkaasti Sinä itseäs käytät noin, Noin katselet uskaliaasti, Sua ruoskalla herjata voin?»
»Jumal'auta, näinpähän vasta En kehtais mainitakaan Sitä joukkoa urhokasta, Jota vein minä taistelemaan.»
»Käy kumppali etsimässä, Mies reima ja vankkumaton Juo kunniaksemme, he, tässä Tukaatti, se palkkas on!»
»Ja kiitos, kun mieleni täytit Taas kaunihin muistelmin Ja kun näin sisus yrmeän näytit, Ja nyt mene helvettihin!»
Hän pyyhkäisi silmiänsä, Tais käydä ne himmimmäks, Ja, yrmistäin näköänsä, Pois kääntyi ja sisään läks.
Samaisen tuon urhean herran Minä tunsin jo ennestäin, Saman tuon von Essenin kerran Sotivan Savonmaassa ma näin.
Oli nopsa hän muulloin kyllä, Mut nyt tuli peijakkaat. Vilun tähden häll' oli yllä Sudennahkat ja vuotikkaat.
Kun näin hän pakkassäässä Etumaisena riens tulehen, Ja jok' ainoan askelen päässä Vajos pohjahan nietosten,
Hiki äijän jo otsasta juoksi,— Kovin raskas virka on tää; Välin kauhean painonsa vuoksi Hänen täytyvi viivähtää.
Mut »Eespäin!» vaan tulisella Hän innolla huudahtaa, »Jos en jaksa ma astuskella, Pojat, hoi, mua kannelkaa!»
Nämä kolme äijällä tällä Oli murheissaan, iloissaan: Miel' ylväs ja luonne hellä, Veri kiehuva kuumuuttaan.
Suomen Kuvalehti 1/3 1875; parannettu 1889.
VELJEKSET.
Sua Wadenstjernan nimi kauhistaa? Tarua julmaa tarkoitat, ma pelkään: Kuink' elon myrskyss' etsein valkamaa Käy veli, mutta veli karkoittaa Takaisin hänet tuiskuhun yön selkään.
Meneppäs Joutsijärven tienoillen, Taloa siellä ikäkoivut varjoo; Jos synkk' on yö tai päivä valoinen, Majahan käy vaan, suojaa vieraallen Juhani Wadenstjerna vanhus tarjoo.
Totisen uskon, suoran sydämmen Hänessä huomaat ensi katsannolla, Ja hyv' on olla sun, niin rauhainen Kuin olla oman kotikatoksen Ja oman isän turvissa on olla.
Yht' älä nimeä sä lausu vaan, Se muistost' ikipäiviks haihtukohon; Hän valmis kaikkea on kuulemaan, Mut Viaporia jos mainitaan, On rauha poissa, myrsky valloillahan.
Mik' ennen lumos hänen sydäntään, Maa, kansa, kansan kunto, voima, väki, Mik' intoon nosti hänen henkeään, Tuon vuoren hautaan kaikki häpeään Ja pilkkaan, sortoon poljetuks hän näki.
Ja senvuoks vavahtaapi vanhus tää, Kun haudan nimenkin vaan kuulla saapi; Ja hänen sydäntänsä kirveltää, Ja hänen hiuksiansa pöyristää, Jos Viaporista ken muistuttaapi.
On ilta myöhä, kolkko, talvinen. Tää vanhus, jonka omantunnon rauhaa Ei syyt, ei pelko kalva, hiiloksen Edessä huolet' istuu, kuunnellen Kuink' ikkunoita piesten tuisku pauhaa.
Hän istuu yksin. Hiljan heittänyt Hän turviin Jumalan on armahansa, Kun, herättäin hänt' unelmistaan, nyt Ov' aukenee, mies lumeen peittynyt Yöks anoo suojaa hänen majassansa.
Hän katsoo katsomistaan. Kauhistain Sydäntä väristyttää hirmu jäinen. Se vieraita ei ole, veli vain, Laps yksien se ompi vanhempain Tuo hänen majaans' yöksi pyrkiväinen.
Tää sama veli entis=aikoihin, Viel' yhdessä kun kasvoivat he ko'issa, Veljeksist' oli hälle rakkahin, Nyt eloss' yksin tää, ja tämäkin Yhdeksäntoista vuotta ollut poissa.
Mut syytön muukalainenkaan ei jäis Niin oven suuhun, kuin tää vieras jääpi, Niin äänet' outokaan ei tervehtäis, Niin nöyräst' oottais, niin ei säikähtäis Kuin veli veljeään nyt säikähtääpi.
Ei äänt', ei sanaa. Hetket vuorottain Saa tulla, mennä niinkuin kuolon mailla, Siks kunnes vieras etähältä vain Vihdoinkin veljellensä arostain Sylinsä avaa rukoilevan lailla.
Juhani kieltä tajus sydämmen. Se näyttää hetken liikuttavan mieltä, Vain hetken aikaa; kuluttua sen Tylynä kääntyy hän ja viitaten Avoimen sylin pois hän luotaan kieltää.
Hylätyn ääni vihdoin värähtää Kamalan kolkosti kuin huokaus maasta: »Oi murra, veli, rinnastasi jää, Äl' ylenkatso turvan etsijää, Ja kuolemaan äl' onnetonta raasta.»
»Oon syynpää. Häväistystä kantaa saan Ma siitä päivin, jolloin heittäyivät Veristymättä miehet Suomenmaan Ja, ennenkuin lens' siihen kuulakaan, Komean Svean linnan pettäin myivät.»
»Mut minäkö voin murtaa sulut lain, Anastaa ohjat kohtalon, ma heikko? Minunko esiin nousta piti? Vain Sit' ett'en tehnyt, pidä vikanain, Mut vihall' älä mua sorra, veikko!»
Hän vaikenee, pää painuu rinnoillen, Ja kuumaan kyynelvirtaan ääni raukee. On lausunut hän kylläks veljellen, Avoinna syli, astuu askelen Odottain että veljen syli aukee.
Mut kuohuin povi nousee Juhanin, Hänessä kiukku, tuska raivoaapi; Ja seinält' olan takaa vihdoinkin Hän tempaa viritetyn pistuolin Ja vastineeks sen veljeen ojentaapi.
Näin taru julma näist' on kulkenut, Viel' ehkä kertomustain kolkompana; Jos sä, jok' olet tätä kuunnellut, Kovasti olet kovaa tuominnut, Niin lievikkeeksi kuule rauhan sana.
Kun toinen oli mennyt, kerrotaan, Silmänsä käsin peitti tyly veli Ja unetonna, valveill' istui vaan Ja illan itki, yönkin kokonaan Ja aamulla kuin laps viel' itkeskeli.
Suomen Kuvalehti 1/9 1875; parannettu 1889.
ENSI LEMMELLE.
(Runebergin »Hannasta».)
Ens lemmeltäni kerran tiedustin: Eloni tähti, kuinka synnyitkään, Ja mistä lempeän sä loistos sait? Ja tähti lausui: näitkö milloinkaan, Kuink' äkin pieni pilvi kaihtaa mun? Ma lausuin: pilven milloin heleän Ja milloin synkän näin sun peittävän, Yht' olit kirkas taas, kun haihtui tuo. Taas lausui tähti: näitkö, kuinka mun Pian himmentääpi päivä maallinen? Ma lausuin: monen päivän loistossaan Näin nousevan ja valos voittavan, Se yhä laski, sin' et milloinkaan. Ja tähti taas: valooni luotatko, Elosi toivon siitä sytyttäin?
Ma lausuin: pilven takaa hymys näin Ja päivän loiston takaa tuikkehes, Viel' loistat tuolla puolen haudankin. Nyt lausui tähti: tunnetko sa mun? Ma oman rintas olen huokaus, Mi rauhan toivoss' etsi taivastaan, Ma oman henkes olen välkähdys, Mi säteillen lens synnyinmaahansa, Ma oman sielus päivänpaiste oon, Sä helläss' elät hohtehessani.
1880, korj. 1905 (Cajanderin ensi suomennos v:lta 1867).
AUGUSTAN ROMANSSI.
(»Joulu=illasta».)
I.
Viestit kulkee seraljissa, Haltiatar Haaremissa, Ällös nukkuko! Sultaanilt' on tullut tieto: »Joudu, Seidi, juhlan vietto Altaanilla Sua vartoo jo.»
Kera kevään loiston, loihdun Koi jo nosti kultasoihdun Yli Bosporin; Kauniimminpa loisti vielä Kalleuksissansa siellä Parvekkeella Tähti Haaremin.
Ja hän silmäyksen vienon Lennättääpi yli tienon; Juhlan hetki on. Kansaa kaikkialla kiehuu, Venheet liukuu, purjeet liehuu, Rannat, salmet Saavat liikunnon.
Mitä riemuhuudot tietää? Voittojuhlaansa nyt viettää Lippu Mahoman: Turkin mies ei joudu alle, Taisto päättyi, voittajalle Venään vangit Riemuin tuodahan.
Kalpaa, surmaa, vaaraa kohti Vankkumatta käydä tohti Kalvas joukko tuo; Nyt kun orjankahle sulkee, Allamielin urhot kulkee, Yksi vainen Uhkakatseen luo. Vavista ei vahtein pauhu, Vainojainsa viel' on kauhu Kahleissakin hän. Pilvet otsan jalon peittää, Silmä salamoita heittää, Surmaa uhmaa Viha ylvähän.
Kansan ahnas aalto kohtaa, Katsehissa kiukku hohtaa, Uljast' uhaten; Yksi silmäys vaan lähti, Vieno niinkuin taivaan tähti, Tornist' alas Vangin puolehen.
Seidin sydän vuotaa verta: Noinpa vietiin hänkin kerta Synnyinmaastahan, Servian laaksoist' ihanista, Ruusuist', ilolintusista, Onnestansa Mailta Moravan.
Povi nousee, poski hohtaa; »Näetkö vierasta?»—hän kohta Kysyy orjaltaan. »Kahleen kantajaks ei totu Valtakotkan vapaa rotu, Lentää tahtoo Taakse meren, maan.»
»Urho saakoon vapautensa Armaan eestä elääksensä, Maan ja mainehen!» Virkkoi, rinnass' into hellä, Laittoi ruusulehtisellä Puolisolleen Viestin kainoisen:
»Ruusukukan sulo tuokse Lennättäköön armaan luokse Seidin huokauksen: Arvon, vallan suositulta, Hetken pyytäisi hän sulta, Juhlast' että Lausuis kiitoksen.»
II.
Haaremin puutarhat ylväät Kätkee pyhäkön, min pylväät Työt' ei taitehen, Ruususton, jonk' idän kesä Kaunistaa vain,—piilopesä Siell' on rauhan, Templi sydämen.
Valtias on valtikatta Siellä, kylmää vaatimatta Loiston kunniaa; Hourisuukot, simahuulet, Balsamiset tuoksutuulet, Lempi, lempi Siellä odottaa.
Unhottaa jos vallan vaivat, Haaveiss' illan tahtoo taivaat Nähdä Mahoman, Nähdä tunteen keväät hennot, Tuta muistot, toivon lennot, Käy hän aina Kukkaismajahan.
Siellä helmass' armaan tuokseen Seidiä hän vartoo luokseen, Vastattuaan noin: »Sultaanitar, vilveess' ehtoon Sen luo tullos ruusulehtoon, Ken sun kirjees Luki suuteloin.»
Auringon jo vuoret peittää, Taivas purppuransa heittää, Ilta hämäröi; Kuuhut laakson hopeoi jo, Sävel satakielen soi jo; Riennä, Seidi, Herras ikävöi!
Oi, hän saa, kuin tuuli väikkyin, Vait kuin yö, kuin kauris säikkyin Puolisonsa luo, Polveaan jo notkistaapi, Herralt' ilokatseen saapi, Hunnun varjon Kasvoiltansa luo.
Puna posken purppuroittaa, Kirkkaana kuin tähti koittaa Kyynel silmässä: Tuskaa, onneako ollee? Kuule! Näin hän puolisolleen Kuiskaa, sydän Vasten sydäntä:
»Seidin taivas!» näin hän haastaa, »Kodin laaksost' onnekkaasta Muisto minullen Immest', ystäväst' on suotu; Hetken loistoks oli luotu, Servian kauno Oli nimi sen.
Kukkain kuu ol' alullansa, Pultamaan läks uskoansa Urhot Servian, Servian kaunon hymy herkes, Poski kelmetä jo kerkes Ennen ensi— Kukkaa kunnahan.
Luona hopeaisen Savan Hauta tuskiin sydänhaavan Lievityksen soi. Yks sen tarun ties, oi armas; Pakahtui siit' immen parmas, Että joukkos Orjaks sulhon toi.
Kun sa kuulit riemun kielen, Muistooni toi murhemielen Juhlan päivä tää. Kevät sydämen on arka, Siksi itkee Seidi=parka, Siit' on, herra, Kyyneleeni nää.
Missä leimuu Pohjan liesi, Kuihtuu nyt, kuin hän, kentiesi Raukka morsian, Tänne kyynelkatse kääntyy,— Anoo armastaan, mi nääntyy Täällä, yllään Kahle voittajan.»
Huokaa noin kuin tuuli hiljaa, Nojautuu kuin hento lilja Rintaan valtiaan. »Seidi», voitettu nyt vastaa, »Vangin joka suudelmasta Saat sa, armas, Päästä heidät vaan.»
Idän taivas purppuroituu, Raittiit aamutuulet koituu Peran rannalla; Purjehilla liehuvilla Rientää läikkylainehilla Seidin vangit Synnyinmaahansa.
* * * * *
Kuulijani, sisko kulta, Älä runon suurta tulta Etsi laulustain; Aattele vaan hellien sa: Siskon surun poistaaksensa, Lauloi tyttö Laulun kainon vain.
1881-1905.
SAARIJÄRVEN PAAVO.
Saarijärven salomailla asui Tilallansa hallaisella Paavo, Perkas, hoiti ahkerasti maataan. Mutta Jumalalta kasvun toivoi. Vaimoineen ja lapsineen hän siinä Niukkaa leipäänsä söi hiess' otsan, Ojat kaivoi, kynti, touon kylvi.
Tuli kevät, nietos suli mailta, Myötään vieden puolet orahista; Tuli kesä, rae kulki mailla, Kaatoi maahan puolet tähkäpäistä; Tuli syksy, kaikki ryösti halla. Tukkaa riistäin Paavon vaimo lausui: Paavo parka, kovan onnen lapsi, Sauvaan tartu, Herra meidät hylkäs; Miero raskas, raskahampi nälkä!
Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui: Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra. Pane leipään puoleks petäjäistä, Kaksin verroin minä ojaa kaivan, Mutta Jumalalta kasvun toivon.
Pantiin leipään puoleks petäjäistä, Kaksin verroin ojaa kaivoi Paavo, Lampaat myi ja siement' osti, kylvi. Tuli kevät, nietos suli mailta, Mut ei orahia vesi vienyt; Tuli kesä, rae kulki mailla, Kaatoi maahan puolet tähkäpäistä; Tuli syksy, kaikki ryösti halla, Rintojaan löi Paavon vaimo, lausuin: Paavo parka, kovan onnen lapsi, Kuollaan pois, jo Herra meidät hylkäs; Kova kuolo on, mut toivo turha!
Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui: Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra. Pane toinen verta petäjäistä, Ojat kahta suuremmat ma kaivan, Mutta Jumalalta kasvun toivon. Pantiin toinen verta petäjäistä, Kahta suuremmat loi ojat Paavo, Karjan myi ja siement' osti, kylvi, Tuli kevät, suli nietos mailta, Mut ei orahia vesi vienyt: Tuli kesä, rae kulki mailla, Mut ei kaatunutkaan kaunis olki; Tuli syksy, sivu sitkaimitten Kulki halla viljaan koskematta.
Paavo lankes polvilleen ja lausui: Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra! Polvillensa vaimo lankes, lausuin: Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra! Mutta miehellensä virkkoi vaimo: Paavo, Paavo, riemull' ota sirppi, Syrjähän nyt petäjäinen silkko, Rukihisen nyt ma leivän leivon!
Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui: Vaimo, vaimo, sit' ei kuri kaada, Joka toista hädässä ei hylkää. Pane leipään puoleks petäjäistä, Veihän naapurimme touon halla.
Maamme kirja 1878-1905.
Z. Topelius.
AAMULAULU.
Tuhanten rantain partahilla Heräjä, armas synnyinmaa! Heräjä, taivaan rantehilla Jo aamun koitto leimuaa! Ikävä yös on haihtuva Ja valon riemu voittava. Tuhanten rantain partahilla Heräjä, armas synnyinmaa!
Kuin kukkaranta aamusella, Heräjä uuteen aikahan, Sill' uusi päivä paistehella Hälvensi varjot kuoleman! Siis varmistu sä muistoissa, Jalostu mielen avuissa! Kuin kukkaranta aamusella, Heräjä uuteen aikahan!
Sun kyyneleesi kuivukohot, Kuin kaste aamun tuulihin! Keväimen kylmät lauhtukohot, Ja ruusut nouskoot kasvoihin! Kukiksi nuput puhjetkoot! Ja mielet, toiveet tointukoot! Sun kyyneleesi kuivukohot, Kuin kaste aamun tuulihin!
Soitamme sumu vielä peittää, Vaan öiset haamut karkoita! Ja Herran haltuun rientos heitä Elosi hetken aamuna! Sanalla itses sonnusta! Ole, maani, vahva Herrassa! Soitamme sumu vielä peittää, Vaan öiset haamut karkoita!
Sä nouse, nuori maani armas, Mereni, lampin', läikkykää! Jo kuuluu lintuin laulu harras. Jo päiväss' aallot välkkyää. Heräjä tuulten huminaan Ja loistoon aamun kirkkahan! Sä nouse, nuori maani armas, Mereni, lampin', läikkykää!
Maamme kirja 1878-1905.
MAASI.
Laps Suomen, valoon nostaos Ilolla nuori katsantos Kunnailtas kasteisilta. Vapaasti loitos silmäs luo: Sun, katsos, kaunis maa on tuo!
Et muiden armost' elä vaan, Et ole vieras päällä maan, On jalallasi pohja, Perinnön sait, jot' edustaa Sun tulee, sekä puolustaa.
Etemmäs kuin sa näetkään, Sinervän metsän hämärään, Nimettömien teiden Ja seutuin taa, maan kaiken sen Jumala antoi sinullen.
Sun, sun tuo meri vapaa on, Tuo vallaton ja rajaton, Ja kaikki sinijärvet, Ja kaikki virrat kuohuvat Ja kaikki purot armahat;
Ja vaarat päivänpaisteiset Ja kedon tähkät, kukkaset Ja kaikki tummat metsät Ja salot, saaret, niityt, haat Ja lumilinnat, kesämaat.
Tiet, kylät, torit, kaupungit, Loistöllit, hovit kaunihit Ja kaikki, jotka niissä Turvaavat Luojan apuhun, Ne kansas on, ne ovat sun.
Ken on niin rikas, kellä maa Niin ihana on puolustaa Ja armastaa kuin sulia? Sen rakas Luoja sulle soi Ja rakastettavakses loi.
Laps Suomen, kasva siinä vaan Kuin nuori koivu puistossaan, Ja sille henkes uhraa; Pyhitä työs ja sydämmes Sun maalles, maalle isies!
Maamme kirja 1886-1905.
MERIMIEHEN IKÄVÖIMINEN KOTIINSA.
Meren kuohuista laskimme riemuiten Suvilämpimän Intian maille; Ei lunta höydätä talvien Sen seuduille viljakkaille, Missä palmut ne varjoo Kesäisen maan Ja poppelit tarjoo Balsamiaan. Mut täällä en saa Mitä miel' odottaa: On kaukana mun ikävöimäni maa.
Minä kyllästyn kesän helteesen Sekä ruokahan herkkuisahanki. Paremp' on kodin kannikka kaunainen, Vaikk' oiskin pöytänä hanki. Siell' liukua huvi Ja hauska on työ, Siell' on viileä suvi, Ja valkosa yö. Pois sinne, pois Jos päästä vois!
Kotijärvien luo minun mieleni ois. Kotimaan jos koivukin mull' olis vaan, Jossa rastahat raksuttaisi, Ja lunta jos palloksi ois puristaa, Ja tiukuja kuulla jos saisi! Koko Intian aivan Nyt vaihtaisin Kotiseutuni taivaan Ma tähtihin. Pois sinne vaan, Kodin maailmaan! Sydämmessäni soi nimi Suomenmaan.
Maamme kirja 1878-1905.
MEREN NEITO.
Ma tunnen neidon kaunoisen Lähellä meren suolaisen, Hän syntynyt on siellä. On meri hänen äitinään, Ja voimakkailla käsillään Se vielä halaa tytärtään.
Ja tytär kasvaa, edistyy, Ja äidin rinnall' lisääntyy Hän kauneudess' yhä. Hän mereen kättään kurkoittaa Ja kotirantaans' suurentaa; Se neito, se on Suomenmaa.
Ei ruhtinatart' yhtäkään Niin suurta, rikasta kuin hän Emonsa antimista. Mait' yhä saa hän lahjakseen; Ja meren pohjaan äskeiseen Hän ohran kylvää viljakseen.
Vaikk' köyhänä ja lumessa, Hän myrskyn keskelt' ilolla Kohottaa otsan kirkkaan. Ja kunnianaan pitää näin, Kaikk' esteet alleen nöyristäin, Kohota yhä valoon päin.
Kuink' olet armas, herttainen, Vihannan saaren neitonen, Sa meren kaunis tyttö! Opeta meitä ainiaan Sun laillas valoon nousemaan Ja toivoss' yhä kasvamaan!
Maamme kirja 1878-1005.
AHVENANMAAN LAULU.
Sen miehen kehnoks sanon vaan, Jok' ei voi hoitaa purjeitaan, Vaan rannall' on ja kalpenee, Kun merell' aallot pauhailee. Kedolla immet istukoot Ja kukkasia poimikoot; Merille halaa merimies, On aalloilla sen kotilies.
Oi, Itämeri kaunoinen, Ja Pohjanlahti myrskyinen, Ja Suomenlahti saarines Ja purjeines ja voittoines! Jos mistä käyköön tuulen tie, Aaltonne Ahvenaan se vie; Ja miehen kehnoks sanon vaan, Jok' ei voi hoitaa purjeitaan.
Maamme kirja 1878-1905.
INARINJÄRVI.
Etäällä pohjoismailla Hylätty järvi on, Nimeä saaret vailla, Ja ranta iloton. Hein'ajalla sen sulaa jää, Kun kesä Lappiin kiirehtää; Mut syyskuun yö sen aallot Taas jälleen jäädyttää.
Kuvastuu vuoret illoin Sen kalvoon sinervään, Ja Lappalainen silloin Käy kalaa pyytämään. Siell' uipi sorsa suruton, Ja peuralaumat rannall' on, Ja taajat sääskiparvet Pimentää auringon.
Mut kerran tietää tahtoi Nyt Lappalaiset nuo, Kuin syvä olla mahtoi Inarinjärvi tuo. Köys katkes; laulu kuultihin: »Niin syvä oon kuin pitkäkin!» —Sen syvyyttä ei ole Mitattu sittemmin.
Oi, järvi pohjolassa, Sa köyhämaineinen, Ei toista maailmassa Sun laistas, poloinen; Siell' lymyss' olet vuoriston, Hylätty, halpa, arvoton, Ja lyhyet on kesäs Ja talves pitkät on.
Maamme kirja 1878-1905.
HANKONIEMEN SILMÄ.
Ken olet, armas tähti, mi kauas merehen Säteitäs yössä myrskyisessä heität? Sa hetkin olet kirkas ja hetkin sumeinen, Ja joskus loistos kokonaan sa peität. Oletko taivaan tähti, mi silmin lempe'in Maan murehisin katsot ja öiden vaaroihin Ja lohduttelet harhaan eksyneitä?
En ole taivaan tähti, yön tulitorni vaan, Majakka Hankoniemen rannikolla; Ma johdan merimiestä, kun päivä jättää maan Ja vaarat väijyy salakalliolla. Pimeenä, kirkkahana valoni vaihtelee, Ja merimies sen näkee ja iloll' aattelee: »Se mahtaa Hankoniemen silmä olla.»
Vihainen myrsky huuhtoo mun juurtan' ainiaan, Mut vahvoja se muurian' ei voita, Kuin vuoren seinä kestän ma myrskyt, aallot vaan Ja vartioitsen poloisia noita. Sa, ihmislaps, myös ollos näin harrasmielinen, Ja johda eksyneitä kautt' elon myrskyjen, Ja valvo, lemmi, lohdutella koita!
Maamme kirja 1878-1905.
KIRKKAALLA JÄÄLLÄ.
Heleä lammin jää, Sa kaunis, kirkas kuvastin, Jonk' äsken myrskysää Rajuten nosti kuohuihin! Laps etelän sun mahtias Ei tunne eikä riemujas, Sa vieno, Sa lieno, Sa hieno pinta hopeinen, Mi helkyt Ja välkyt, Meit' ilmaan vietellen!
Vaikk' onkin kukkanen Jo hankeen käynyt nukkumaan, Ja mets' on huurteinen Ja lumivaippa peittää maan, Miel' uljas, leikki viaton Sun jäälläs liiton tehnyt on. Niin, täällä Ma jäällä Nyt säällä kirkkaall' liukuilen, Ja mieli Ja kieli On vilpas, iloinen.
Ja jalka teräkseen! Ilolla, posket punottain, Nyt määrään kaukaiseen Ma tuulen lailla lennän vain. Ja matkaltani palajan Taas kotiin, äidin helmahan, Ja luotan Ja vuotan Taas tuota kevätt' ihanaa, Kun läikkyy Ja väikkyy Vapaina järvet, maa.
Maamme kirja 1878-1905.
HELLAAN LAPSI.
Laps Hellaan, älä vaihda pois Sun maatas ihanaa! Sill' leipä vieraan karvast' ois Ja sana karkeaa. Sen taivas, päiv' on loistoton, Sen sydän sulle outo on. Laps Hellaan, älä vaihda pois Sun maatas ihanaa!
Laps Hellaan, kaunis sull' on maa Ja suuri, loistokas. Veet välkkyy, maat sen vihoittaa, Sen rant' on maineikas, Yö kirkas, päivä lämpöinen Ja taivas tuhat=tähtinen. Laps Hellaan, kaunis sull' on maa Ja suuri, loistokas.
Laps Hellaan, armas maasi tää Siis muista ainiaan! Sull' onnea ja elämää Ei muuall' ollenkaan. Jos minne tiesi olkohon, Niin juures synnyinmaassas on! Laps Hellaan, armas maasi tää Siis muista ainiaan!
Maamme kirja 1878-84. Z. Topeliuksen runoja, Porv. 1898.
KAARINA MAUNUNTYTTÄREN LAULU EERIKKI XIV:lle.
Sydän myrskyvä unelmoi Tyynessä sylin armaan! Metsä nyt hiljalleen tarinoi. Luojan kiitosta puut huminoi. Sylissä armaan Saat levon varman! Jumal' yksin on päivä, mut mailma on yö.
Paina kuin äitisi helmahan pää, Kruunusi pirstoilla nuku! Kulta ja korkeus jäädyttää; Yksin rakkaus lämmittää. Kruunullas nuku: Armo ei huku, Jumal' yksin on puhdas, mut syntiset me.
Valtakuntas nyt sylini on; Nuku valtasi suojaan! Viha vie harhaan, mut usko vaka on. Herrahan nuku, sa rauhaton! Huolista suojaan Luottaen Luojaan! Jumal' yksin on ylvä, mut tomua me.
Maamme kirja 1905.
TIMANTTI.
Arabiassa muinoisin, Mies, vanha Amru, eli; Hän oli köyhä, kuitenkin Luojaansa turvaeli. Hätänsä, huolens' ainian Hän heitti haltuun Jumalan.
Joelle kerran tultuaan Hän huomas kiven täällä, Mi kiilteli kuin loistoissaan Ves'helmi kukan päällä. Hän korjas kiven lystikseen, Vei kummaksi sen lapsilleen.
Leluna lasten oltuaan, Se nurkkaan viskattihin, Vaan pantiin lakeen riippumaan, Kun loistons' keksittihin. Ei Amrull' ollut kynttilää, Siis lyhtynä sai olla tää.
Illalla tuli kauppamies Ja kiven kirkkaan keksi: »Tuo kivi myyppäs, tai kenties Sen annat ilmaiseksi.» »No», vastas Amru, »ota vaan, Jos nauhan rinkeliä saan.»
Mies kiven otti kaunoisen, Pääkaupunkihin läksi. Sen kauppas kultasepillen Taas muille myytäväksi. Niin rikast' ei vaan kohdannut, Jok' ois sen ostaa mahtanut.
Näet, kun se oikein saatihin Kirkkaaksi kulmiltansa, Se timantiksi nähtihin Isoimmaks lajiansa; Kuningas kruunuuns' osti sen, Siit' tuhansia maksaen.
Hän pidot piti köyhillen Nyt kruunun kunniaksi, Myös Amrun lapset kerjäten Tulivat vierahaksi. »Lyhtymme», huusit, »katsoppas, Pitävi päässään kuningas.»
Kuningas tämän kuultuaan Luo viittas kauppiasta, Ja päätti kohta, tultuaan Selvälle asiasta: »Sä rahat anna Amrullen, Saat rinkelisi jällehen.»
Luonnon kirja 1886.
MYRSKY.
Kas, siivin näkymättömin Mä ilman kotka lennän, Maailman äärist' äärihin Kohisten hetkess' ennän. Sä purjehtija ulapan, Sun syvyytehen upotan.
Mä rantaa vasten vyörrytän Laineeni vaahtoharjat, Mä yli maiden lennätän Pilveinkin synkät sarjat. Mä syöksen korvet kumohon, Kaupungit mullan peittohon.
Mut kun ma raivoon tuimimmin, Mun voimain murtaa Luoja, Ett' asettuen näyttäisin, Kuin maailmaa Hän suojaa. Mä tyynen illan rauhaan näin Pois nukun noista melskeistäin.
Myrskyissä vaikka nähdähän Myös Herra voimissansa, Luo Eljaksenp' ei tullut Hän Raivoisen myrskyn kanssa, Ei leimauksen liekissä, Vaan vienon tuulen hengissä.
Luonnon kirja 1886.
HERRA VARJELEEPI.
Maan valo vaipuu pimeään, vaan Herra varjeleepi, Ja taivaan kansi synkistyy, mut Herra varjeleepi. Yön pilvi raskas nousevi ja Pohja leimuileepi Ja myrsky yöllä pauhailee, mut Herra varjeleepi. Maailman erämaata vaan se synkkää kuvaileepi, Miss' eksyin kuolee matkamies; mut Herra varjeleepi. Ja aallot syöksyy kallioon, tään perus tutiseepi. Ja keula särkyy laivurin, vaan Herra varjeleepi. Niin raskas onpi ilmakin ja ukko jyriseepi, Salamat sinkuu pilvissä, mut Herra varjeleepi. Maa jalkain alla tärisee ja vuoret vapiseepi, Maan kita myöskin aukeaa, vaan Herra varjeleepi. Ja vallat katoo, sodat soi ja verta tulvaileepi, Ja kansat huutaa kostoa, mut Herra varjeleepi. Sä, ihmisraukka, näet vain, ett' aika läheneepi, Maailma jolloin katoaa, vaan Herra varjeleepi. Se autuas, ken itseään vähäiseks arveleepi Ja miettii aina riemuiten: kyll' Herra varjeleepi.
Luonnon kirja 1886.
VUODEN AJAT.
Kun kevät kaunis tuli, Soi Luoja lämpösen, Maan silmästä jo suli Jääkyynel huurtehen, Taas päivän paistehessa Jo linnut lauloivat, Ja lapset lehtosessa Iloisna juoksivat.
Kun kesä saapui sitten, Ja niitty vihannoi, Maa kaunis kukkasitten Puvussa purppuroi, Me saariin soutelimme, Juoksimme metsihin, Ja marjaan kiiruhdimme; Kyll' lysti olikin.
Syys pimeät toi päivät Ja myrskyt pauhuisat, Pois lintuset ne veivät, Pois kukat tuoksuvat; Kynnettiin maita, soita, Ja viljaa puitihin; Me söimme puolukoita, Kyll' lysti olikin.
Niin talvi tulee, tiuku Soi silloin helisten, Lystisti sukset liukuu Pääll' lumikinosten, Ja tuli takassansa Sulosti leimuaa. Näin talvellakin kanssa Kyll' lapset lystin saa.
Kun hanki kyynelehtii, Niin ole riemuinen, Taas kevät kaunis ehtii, Iloa tarjoten. Ain' ylistele Luojaa: Kaikk' ajat hauskat on; Hän eloamme suojaa, Sen viepi valohon.
Luonnon kirja 1886.
TÄHTITAIVAS.
Nuo tähtöset taivaan, Kuin tyynenä aivan Nyt myrskyjä maan Ne katsovat vaan; Ja Luojaa maailman Ne kunnioittain Uraansa läp' ilman Vaeltavat vain.
Ei uuvu, ei vaivu, Ei tieltä ne taivu, Ja valkeuttaan Ne luo yli maan. Vuos'tuhannet siellä Ne loistoa loi, Vuos'tuhannet vielä Ne välkkyä voi.
Oi, Luoja, kuin voinen Ma, maan tomu moinen, Sun tekosi nää Ja työs käsittää? Tok' ilmasi laajat Ja ihmehes nuot Ja tähtesi taajat Mun tutkia suot.
Maailmojen luoja, Sa ihmetten tuoja, Kuin sanomaton Sun voimasi on! Ja hetki ja aik' on Ja kaikki Sun työs; Kaikk' ihmettä, kaikk' on, Sa kaikessa myös.
Jos tieltä ma taivun Ja eksyen haivun, Unohtaen Sun, Sa näät toki mun. Maailmojen loppeen Jos piileynkin Pimeimpähän soppeen, Siell' oot Sinäkin.
Oot isäni Sinä, Ja lapsesi minä, Hyvyytesi ain' On vartijanain. Ma antaun huomaas, Mua neuvo Sa vaan, Niinkuin Sinun luomaas, Sua kunnioimaan:
Luonnon kirja 1886.
NUKU, NUORI OKSANI…
Nuku, nuori oksani, Viel' on maassa halla, Kanerva ja koivuki Nukkuu lumen alla, Kevättä viel' oottaa saa, Jolloin tuomet kukoistaa. Nuku, nuori oksa, Viel' on maassa halla.
Päivän helma tuudittaa Sua, pieni paju, Kohta metsä vihoittaa, Tuoksuu kukkain haju. Vielä katsahdus ja kaks, Paju käy niin vihannaks. Päivän helma tuutii Sua, pieni paju.
Lukemisia lapsille II, 1874.
MUSTI.
Tuoll' liepeess' suuren hongikon Lähellä kylää mökki on; Kaks hyvää lasta armaineen Siell' asui äitineen.
Nuo Kaarlo, Hilma olivat Maan päällä lapset parhaimmat. Ne köyhät oli pienoiset Ja orvoiks jäänehet.
Näkyipä hovi kaunoinen Tuolt' yli metsäin, järvien Siell' oli lapset kasvaneet Ja suurest' eläneet.
Mut Jumal', isä ihmisten, Tät' ei näe hyväks lapsillen; Hän antoi heidän koitella Kurjuutta, puutetta.
Heilt' isä kuoli. Talokin Veloista pian myytihin, Ja äiti vihdoin torppaseen Sai muuttaa lapsineen.
Tuo hurskas äiti, hyvillään Hän lausui kesken köyhyyttään: »Vaikk' isän meiltä kuolo vei, Ei Luoja hylkää, ei!»
Hovissa suurest' elettiin, Nyt puutett', tuskaa kärsittiin; Tuo rikas naapur' armoton Ja tyly heille on.
Kuin kallis sentään verrattain On mökin tunnon rauha vain, Ja luja, harras usko sen Rikkauteen verraten!
Viel' yhden näät sä toverin, Nälkäinen vatsa silläkin, Ja hampaat suussa välkähtää,— On villakoira tää.
Tää vanha Musti hyvänen On peru aikain entisten; Hän kotoisin on Spanjasta, Ties äiti kertoa.
Sen näkikin jo turkistaan, Kun mörisi hän nurkassaan; Mut miten Pohjolaan hän sai, Ei kenkään tiennyt kai.
Kyll' oli vainen hänkin vaan Voileipää syönyt aikoinaan, Mut nyt hän tyytyi vähempään, Mörisi näljissään.
Niin kauan kuin sen voimat soi, Hän metsämailta usein toi Muassaan kotiin jäniksen Tai teirenpoikasen.
Ja huiski häntää hyvillään, Ja suutaan nuoli mielissään! Kun paisti valmiiks saatihin, Ties saavans' Mustikin.
Mut vanhapa on Musti nyt Ja jalat sen on jäykennyt, Hämillä suutaan nuolla saa, Kun paistit katoaa.
Sen sijaan susi vihainen Käy salaa häntä väijyillen, Mut paistiks tulla Musti hän Ei näytä kärsivän.
Se loukkaa hänen arvoaan, Ja liki jos käy susi vaan, Sen kyllä pörhöiseks saa pää, Kun Musti höyhentää.
Nyt Mustin ruoka niukall' on, Mut tover' on hän verraton; Hän seurass' ain' on lapsien Näljissään möristen.
He nyppii hänen turkkiaan, Hän silloin kättä nuolee vaan; Sit' armahda, ken ilkeissään Käy mökkiin pyrkimään.
Ja jos ties Musti, että ken On ollut paha lapsillen, Hän kursaamatta niskahan Käy häijyn veitikan.
Mut äiti park' on lohduton, Kun itse leivän puutteess' on Ja näkee Mustin näljissään Vanhoilla päivillään.
Ja vaikka kauan arvelee, Ja vaikka sydän kirvelee, Hän ottaa Mustin mukanaan Ja lähtee kulkemaan.
Ja hoviin tultiin: »Herrasen', Mun koiraniko tahdotten? Hän, viisas on, mut leipäähän Ei oo, mill' elätän.»
Ja rikas herra hymähtää: »No, koiran voin kyll' elättää, Tuoss' saatte rahaa; tiehenne! Muut' asiaako, he?»
Äit' itkein läksi kotiin nyt, Ja lapset, yksin jätetyt, Ovella tuvan nyyhkyttää,— On sija Mustin tää.
»Itkusta, lapset, tauotkaa, Nyt Musti herran' elää saa, Sen maito, puuro ruokan' on Ja leipä hapaton.»
Ja äiti vielä jatkoikin, Kun rapsutusta kuultihin Ja tuttavata mörinää, Ett' … onko totta tää?
Se Musti on, jok' ilmaantuu, Hän itse, eikä kukaan muu! Voit, maidot jätti päästäkseen Kotihin vaivaiseen.
Niin, runsaat ruuat heitti hän Ja herkut, hyvän elämän. Ja palas nälkään, puutteeseen, Köyhyyteen jällehen.
Uskollisuutens' tähden vaan Hän laihaks saattoi ruumistaan, Ja ennen kärsi nälkää hän Kuin jätti ystävän.
Ja lapset hyppi riemuissaan, Ja Musti möris iloissaan; Mut silmäst' äiti kyynelen Nyt pyyhkäs lausuen:
»Pois, Musti, jälleen talohon Sen luo, ken ostanut sun on. Ei auta; hoviin jälleen vaan Taas Musti saatetaan.»
Mut Musti palas, takaisin Hän kolme kertaa vietihin, Sai leipää, selkääns' vuorottain; Mut—siell' ei pysy vain.
Ja kun hän kerran kolmannen Taas raapi tuvan ovehen, Koir' uskollinen tupahan Toi leivän suussahan.
Ja lasten eteen vei sen, näin Mielt' äidin niinkuin lepyttäin, Ja lausuin: huolet' olkaa vaan! Kyll' leipää hankitaan.
Nyt veet tul' äidin silmihin, Hän heti läksi hovihin Ja sanoi: »sekää rahat nää, Mut meille Musti jää».
Mut kunpa rikas kuuli tän, Niin heltyen näin lausui hän: »Uskollisuutt' ei voita vain Ei kullat maailmain».
Ja lausui vielä lisäksi: »Nyt tulen teille hyväksi, Nyt teille kultaa, ruokaa suon Vaan Mustin tähden tuon».
Ja koissakos nyt riemuitaan, Ja Musti möris iloissaan; Ja nyt on Musti päättänyt, Ja satu loppui nyt.
Lukemisia lapsille III, 1875.
F.M. Franzén.
LAAKSON LILJA.
Sä laakson lilja, oletkos Vaan maasta noussut elohos? Et; kuihtuisitpa kuoloon poisi, Jos ei myös taivas pilvistään Sun juurtas kastais vedellään Ja sulle päivän paisteen soisi, Jok' umpinaisen silmukan Avaapi täyteen kukkahan. Niin, sielu, elos oikea On armolahja taivaasta.
Luonnon kirja 1886.
J.J. Wecksell.
SOTAMIEHEN LAULU.
(Daniel Hjort III:12.)
Nyt kodiss' istuu kulta, ja kangasta vain Hän helskyttääpi, lientäin kaipaustaan. Ja lähtiessä pyssyn ma taatolta sain, Se aioist' on ensimmäisen Kustaan. Se olkahan mua koskee, kuin harras veikkonen, Ja poikani sen saapi taas, kun itse vanhenen, Sen saa hän, jos elän vain niin kauan.
Nyt korjattu on heinä ja ruista niitetään, Oi Herra, sä sato runsas saata! Ja jos en tule jällehen, niin tanterelle jään; On kunnialla kuolleen helppo maata. Se talonpoika kehno on, jok' ei käy pelloltaan, Kun uskoa ja vapautta maassa poljetaan. Oi, Herra, turvaks herttuan ja Ruotsin!
1877.
Rafael Hertzberg.
LAPSIEN ELÄMÄSTÄ.
1. PAIMENTYTTÖ.
Suvituuli puhaltaa, Käki puussa kukahtaa, Kukat maassa päitään kumartaapi; Aholl' astuvat Pienet karitsat, Näitä torpan tyttö paimentaapi.
Tyttö laulaa näin: Hauska tääll' on käydessäin Kaiken päivää karjaa paimentaani. Kivell' istun vain Koivu kattonain, Aho vihanta mun ryytimaani.
Läpi metsän välkkyen Hohtaa iltaruskonen Kultaisina ruusuina mua kohti. Mieli tekis vaan Niitä noutamaan, Mut en äidin luota mennä tohdi.
3. MARJASSA.
Nyt on meillä taasen Suvi suloinen, Kukkaisiss' on niitty, Metsä marjainen.
Ota tuohkosesi, Jonka sulle tein, Ahollen mua seuraa, Tule siskosein!
Siellä koko päivä Sitten iloitaan, Laulain mansikoita Kilpaa poimitaan.
Ja jos leikitessä Kaatuis tuohkonen, Pian poimitaan se Taasen täytehen.
5. KÖYHÄN JOULUILTA.
Niin kylmä metsäss' ompi Ja raskas taakka on, Ja pitk' on tie, ja itse Nuor' olen, voimaton.
Takassa torpan tuolla Heloittaa valkeat, Ja lapset leikitellen Tuvassa riemuvat.
Kyll' olis minullenkin Siell' ehkä soppinen, Ja lämmintä ja ruokaa Köyhänkin lapsellen.
Mut mua äiti armas Odottaa kodissaan, Ja paras joulu=ilo On hänen seurassaan.
Kun äiti tulen laittaa Nokiseen uunihin Ja sarvileivän taittaa,— On joulu meilläkin.
Lapsien elämästä, 1875.
Lyydia Jannsen (Emajöe Oöpik).
EHTOOLLA.
Pihalt' armaalt' laulut kuului, Nyt ne lepää laulajat, Siiven alle peittäin päänsä Pesässään he nukkuvat, Vielä heinäsirkan ään' Niityllä soi heleään,— Lapsen', laskeu siis vaan Rauhass' aivan nukkumaan.
Pihall' armaat kukkaistertut Korren päässä nyökkyvät, Kuunvaloa hengittäin, he Suloist' unta näkevät. Nukkuu omenakin puu, Kukat puussa uneksuu.— Lapsen', laskeu siis vaan Rauhass' aivan nukkumaan.
Uni tulee utujäljin, Katsoo läpi ikkunan, Katselee, jos vielä lasten Näkis hereill' olevan. Kenen valveill' löytää, sen Laskeuu se luomillen.— Lapsen', lasken siis vaan Rauhass' aivan nukkumaan.
Hälläpyörä kevätluk. 1871; Kaikuja Hämeestä 1872.
ISÄNMAAN HAUTAUS.
He kyllä nyt mustaan arkkuun Sun, kultani, laskivat; Rukouksen he lukivat sitten Ja virsiä lauloivat.
Ja haudalle laittivat ristin, Ja ristihin kaivaten He nimes piirsivät tarkkaan— Mua karsaasti katsellen.
Ja minä? Oi, kultan', ei tullut Mun suustani sanaa nyt, Ei kyynelpisara heille Mun huoltani näyttänyt.
Vaan sydämmessäni ristit Ne ijäti pystyss' on, Ja surulaulua itkee Mun rintani rauhaton.
Hälläpyörä kevätluk. 1871; Kaikuja Hämeestä 1872.
VAPAUDEN KUOLLEISTA NOUSEMINEN.
He hautasivat multaan Vapautes, synnyinmaan', Vaatettas keskenään he Jo rupes jakamaan Ja etikkaa he antoi Sun juodas, asetit Sun hautas viereen vahdit: Näin rauhass' uneksit.
Ja lapses kaukaa tuota Katsoivat tuskaillen, Ei ääneensä he käydä Rohjenneet haudallen, Sill' lukko vahva pantu Sen eteen oli nyt, Ja yö se oli synkkä— Ei tähtä näkynyt.
Kah!—Elonkoite nousee Jo hautas vierehen, Yks enkel' äkist' astuu: »Nyt nouse ilmoilleni» Ja hautakivi vierii, Koi hymyy, välkähtää— Nuor' vapaus helohelma Maailmaa tervehtää.
Ja kanteleet ja torvet Hänelle riemuvat, Ja silmist' ilohelmet Valuvat kirkkahat, Jo »Hosianna» kaikuu Sun kauttas, synnyinmaa. Sua, Jumal', ylistämme, Meit' tahdoit armahtaa.
Hälläpyörä kevätluk. 1871.
Aleksanteri Petöfi.
RUNOHEPONI
Ei hepon' ole rodust' Englannin, Ei hoikkasääri eikä kaitaluinen, Ei Ala=Saksastakaan syntyisin, Jykeä, karvanilkka, paksu, puinen.
Madjarivarsa runohepon' on, Madjariverta, karvakin sen säihkyy! Ett' ihastellen säde auringon Sen silkinhienoill' lautasilla läikkyy.
Se kasvanut ei talliss' ole lain, Ei koulunkäynyt, säätyhevon lailla; Se vapaan ilman laps on, ja sen sain Ma Kumanian aukeili' aromailla.
En sitä konsanaan ma satuloi, Ma ratsastaissa loimell' istun vainen; Mut kun käyn selkään, lentää se min voi, Se, näet sä, salaman on heimolainen.
Se mielukkaimmin pussta'han mun vie, Siell' aava nummi on sen kotopaikka; Se vainun saa jo, kosk' on sinne tie, Jo hyppää, hirnuu, tömistää yht'aikaa.
Pidätän aina kyläin kohdallen, Miss' impiä on kuni mehiläistä, Ma kauneimmalta pyydän kukkasen, Karautan taas kuin tuuli poies näistä.
Näin hepoin mua vie, kun käskyn saa, Se saattaa pois mun vaikka maailmasta; Suu vaahdoss' on, ja ruumis suitsuaa Vaan innost' eikä pelvost', uuvunnasta.
Ei runohepon' uuvu konsanaan, Se uupua ei saa, on kielto hällä: Näet pitk' on mulla matka päällä maan, Ja toivojeni määrä etähällä!
Tavoita, hepo, virkku, temmoppas; Ja vuorien ja hautain yli kiidä! Jos vihamiehet estää kulkuas, Niin rajutuulen lailla sorra niitä!
Kirj. Kuukauslehti 1874, lokak.; Kaikuja Hämeestä 1874.
Juhani Arany.
KLÁRA ZÁCS.
[Tämän balladin sisällys perustuu historialliseen tapaukseen. Kuningas Kaarlo Robert I:n hovissa Wisegradin linnassa oli hänen uskotun neuvoksensa, Felicián Zácsin ihana tytär Klára hovineitenä. Kuningattaren veli, Puolan herttua Kasimir, joka kerran oli tullut sisartansa tervehtimään, houkutteli Kláraa pauloihinsa ja häväisi hänet väkivaltaisella tavalla. Tästä raivostunut Felicián, joka ei voinut sen jälkeen pois lähtenyttä Kasimiria enää tavata, päätti kostaa tyttärensä häväistyksen kuningattarelle, jonka luuli olleen herttualle avullisna tämän rikostyössä. Huhtik. 17. p:nä 1350 syöksi hän, miekka kädessä, päivällispöydässä istuvaa kuninkaallista perhettä vastaan, haavoitti kuningasta käsivarteen ja löi kuningattarelta, joka oli nostanut oikean kätensä molempien lastensa suojelukseksi, neljä sormea poikki. Enempää hän ei ehtinyt tehdä, ennenkuin heittivät hänet lattiaan ja silpoivat hänen ruumiinsa kappaleiksi. Rangaistukseksi tästä murhayrityksestä tapettiin sitten Záczin kaikki lapset (kaksi tytärtä ja yksi poika) ja koko hänen muu sukunsa hävitettiin ilman armotta kolmanteen polveen asti. Vielä tänään seisoo Wisegradin linnavuoren kupeella kullattu risti onnettoman Kláran muistoksi.]
Kuningattarell' on Tarha kukkivainen: Toinen impi punaruusu, Toinen valkeainen.
»Kuningatar, sisko, Taivas! jos ma saisin Ruusun tuon, tuon punaruusun, Kuin sit' armastaisin!
Sydämmeni tykkii, Hän jo taudin tuopi: Jos ma kuolen, kukkanen se Haudan mulle luopi!»
»Voi sua, veli Kazmer, Sit en kultiin vaihda— Pois! ma suutun … etkö häpee! Huolta tuot … oi kaihda!
Huomenkirkkoon aion, Viipyä en saata; Jos sa sairas olet, laske Sohvalleni maata.»
Kuningatar lähtee, Lähtee, kirkkoon saapi; Kukat kauniit, sulo=immet Häntä seurajaapi.
Rukoilla ei voi hän, Rukoella soisi; Helminauhan kotiin jätti: Ken sen sieltä toisi?
»Armas tyttö, Klára, Lapseni, se nouda! Polvityynyll' on se taikka Sohvallani … joudu!»
Klára etsii, etsii, Eikä löydä vielä: Kuningatar kirkoss' oottaa Raskahalla miellä!
Klára etsii, etsii, Tuntikauden vielä: Kuningatar kirkoss' oottaa, Turhaan oottaa siellä.
Kaunokaisten parveen Imp' ei enää palaa: Ennen kuollehitten joukkoon Kirkkotarhaan halaa.
Ennen kirkkotarhaan Alle mustan mullan, Kuin on suureen linnaan, eteen Vanhan isä=kullan.
»Lapsi, oi! mi sulia? Mikä murhe karvas? Sylihini tule tänne, Kerro, lapsi armas!»
»Voi, voi, isä! en—en— Mihin joutunenki! Jalkas tomut suutelen ma,— Tallaa multa henki!…»
Lounahalle kello Hovin kutsuu pian; Silloin kuninkahan eteen Astuu Felicián.
Kuninkahan eteen, Ruoalle ei vainen: Kädessänsä häll' on miekka Julma, kostavainen.
»Tyttärestä henkes, Kuningatar nurja!» Onneks neljään heikkoon sormeen Henkens' ostaa kurja.
»Lajos, Endre kuolkoot: Lapsi lapsen hinta!» Onneks miekkaa vastaan syöksee Nyt Gyulafin rinta.
»Joutuun konna kiinni!… Oi, Cselényi!—Pian!…» Siinä hovimiesten teuraaks Joutuu Felicián.
»Veriss' on sun sormes, Turhaan tuo ei vuoda: Mitä tahdot, puolisoni, Kivun kostoks suoda?»
»Etusormestani Immen ihanaisen, Pitkäsormest' uhkasurman Nuoren nuorukaisen;
Molemmista muista Vävyn sekä nadon; Punaisesta verestäni Koko heimon kadon!»
Nurjat ajat pääll' on, Nurjain tähtein valta: Torju, Luoja, kovat iskut Madjarien maalta!
Unkarin albumi, 1881.
Aleksanteri Kisfaludy.
HIMFYN RAKKAUDENLAULUJA.
MURHEHTIVA RAKKAUS.
126. laulu.
Päivä nousee, mailleen entää, Muuttumaton murheen' on; Hetket vierähtäen lentää, Vaan ei vaihdu kohtalon'; Sammuu vuori suitsuvainen, Vaan ei tuli rinnassaan; Kuivaa virran, lammin laine, Mun ei kyyneleeni vain; Kedot, metsät ilostuvat, Tähtiryhmät palauvat, Onni kiertää vaihdellen; Kurjuuten' on ainainen.
ONNELLINEN RAKKAUS.
16. laulu.
Toinen maailman on muoto, Toinen on se silmissäin; Toinen asiain on luonto, Toinen kaiku virsissään; Elämän on tunne toinen, Toinen näkö ruumiin on; Sielun lento toisenmoinen, Toinen suunta olennon; Toisin on nyt, sulosemmin, Nyt kun lemmittynä lemmin; Toisin aika viettyy vain, Sitten kun ma hänet sain.
Unkarin albumi, 1881.
B.E. Malmström.
MIKSI METSÄ RASKAHASTI HUOKAA?
Syys=illan helmass' istuskellen poika pienoinen Puun kellastuneen alla leikitseepi, Ja kuunteleepi kahinata kuivain lehtien, Ja taivaan kynttilöitä katseleepi. Mut kun hän siinä istui ja taivaast' uneksui, Niin syksy=yössä lehto se yhä tummentui, Mut metsä se niin raskahasti huokaa.
Ja pieni poika kuunteli ja mieli synkistyi, Ja juoksemaan hän rupes tanhualla. Hän pahoj' aatteit' aatteli ja noita peljästyi Ja eksyi näin kanervakankahalla. Hän muisti äitiänsä ja isää, siskojaan: »Jumala, mua pienoist' auta heidän luokseen vaan!» Mut metsä se niin raskahasti huokaa.
Mut rakoilevan pilven takaa kumoittaapi kuu, Ja maan se peittää verhoon välkkyväiseen. Ja peljästyneet kummitukset vuoriin karkoittuu, Ja peikot rientää pohjaan äärimmäiseen. Ja vuorten huiput loistaa; mut metsä synkkä on, Ja huhkain huutaa suruvirttä puissa koivikon;— Mut metsä se niin raskahasti huokaa.
Ja pieni poika juoksi poikki kangasselänteen Ja muisti monta vanhaa tarinata. Ja taivaan tähdet kulki, yö kului hiljalleen, Mut ei hän löynnyt tietä oikeata. »Te tähdet vienot tuolla, ku käytte taivaan maat, Te kuihtunehet kukkaset, oi mulle kertokaat: Mi metsässä niin raskahasti huokas?»
Mut vait ol' illan tähdet ja vaiti kukkakin, Ja poika karvait' itki kyyneleitä. Näin joutui keijukaisten luo hän.—Sievin askelin Hän astui rinkiin, lausutellen heitä: »Oi te, ku käytte tanhuellen kanervaiset maat, Te armahimmat siskot, oi mulle kertokaat: Mi metsässä niin raskahasti huokas?»
Ja pieni keijuiskuningatar hymys sulosuin Ja silitteli poikaa poskiselle; »Äl' itke, kaunis lapsi, vaikk' äsken kauhistuin Sä koivun alta eksyit kankahalle. Vaan istu tähän turpehelle kanervaisen maan, Ja kyyneleesi pyyhi pois, niin sulle tiedoks saan, Mi metsässä niin raskahasti huokas.»
»Kun hiljan yli mäen ja vetten kohouupi yö, Ja häly päivän hälvenneeksi saapi, Ja aalto laskee lepäämään vihannan saaren ty'ö, Ja kaikki kauniit tähdet tuikahtaapi, Niin silloin taivaan kaarikatto puhtaaks kirkastuu, Ja joukko enkeleitä sen alle laskeuu Ja itkee hopiakyyneleitä maalle.»
»Näkeepi peiliss' silloin kuvansa maa poloinen Ja itseään niin hyljätyksi kaipaa, Ja syntinsä hän kertoo, murhat, valheen, turhuuden, Mi vuosisatain kautta häntä vaivaa. Ja kuolon kauhu silloin hänen suonihinsa saa; Rukoilee laaksot, syntinsä vuoret tunnustaa, Ja metsä se niin raskahasti huokaa.»
»Oi kiitos, armaat keijuiset!—tuon muistan ainian Ja nyt en pelkää kotiani mennä. Kas! tuolta tieni loistaa valossa kuutaman: Nyt teit' en koskaan unhota ma, en mä. Kyll' olen köyhä, ei mull' ole kultaa, tavaraa, Mut Herran nimeen vannon: mun tähteni ei saa Noin raskahasti metsä huokaella.»
Pääskynen 27/12 1873.
V. Rydberg.
TONTTU.
Pakkanen on, yö kattaa maat, Tähdet kiiluen loistaa, Tölliss' uinailee asukkaat Kesk'yön unta suloista, Ääneti kuu käy kulkuaan, Puissa lunta on valkeanaan, Kattojen pääll' on lunta. Tonttu ei vaan saa unta.
Hankea vastaan harmottain Luotuvi läävän suuta, Kuin monast' ennen tuijottain Katsovi taivaan kuuta, Katsovi hongikkoon, miten tuo Seudullen kehän tumman luo; Kummoa pulmaa miesi Miettii, suotta kentiesi.
Pitkää partaansa siveltää, Puistavi päätä ja hasta,— »Ei, tät' en voi minä selvittää, Tuopa se pulma on vasta.»— Kuin tapa häll' on, heittää hän Moiset miettehet mielestään, Toimihins', askariinsa Käypi ja ammattiinsa.
Hän vajat, aitat kuljeksii, Lukkoja tunnustellen,— Lehmät pahnoillaan uneksii Kulkua laitumellen; Ruoskat, ohjakset unohtain Pollekin talliss' uinuu vain: Seimi sen tuoksuavaista Täynnään on apilaista.
Kulkien lammaskarsinan viel' Uuhia katsovi ukko; Käy kanakoppiin, pöyhkänä siell' On ylä=orrella kukko; Mustikin oljillaan heräjää, Häntää hiukkasen lierittää Niin kuni ystävälle, Tonttu se tuttu on hälle.
Vihdoin hiipien tonttu tuo Käy talon perheen luona, Kauan huomasi hän, miten nuo Arvon hälle on suonna; Lapsien luokin varpaillaan Katsomahan käy armaitaan; Kellähän oisi mieltä Hältä sen onnen kieltää.
Näin hän polvesta polvehen Lapsin' on nähnyt heitä Poian ain' isän jälkehen; Vaan mist' on he ja keitä? Kukkivat, kuihtuvat, vuorottain Lähtevät pois—mut minne vain? Pulma se vaikea hällen Näin etehen tuli jällen.
Tonttu se käy ladon parveilen: Heiniss' siell' ylähällä Naapuristossa pääskysen, Siellä se on maja hällä; Tyhjä nyt on pesä pääskyn tuo, Vaan kesä taas kun kukkia luo, Palaa hän kotiansa Sievän puolison kanssa.
Silloin kertovi muistojaan Pitkältä matkatieltä, Mitään pulmast' ei, joka vaan Painavi tontun mieltä. Seinän saumauksesta kuu Äijän parrallen kuvastuu, Parralla väike hohtaa; Tonttu se miettiä pohtaa.
Vait on metsä ja seudut sen, Siell' elo kaikk' on jäässä, Kosken vaan humu hiljainen Kuuluvi matkan päässä; Tonttu sen kuulee puol'unissaan, Luulee sen ajan virraks vaan, Oudoksuu mihin vienee Matka ja mistä lienee.
Pakkanen on, yö kattaa maat, Tähdet kiiluen loistaa, Tölliss' uinailee asukkaat Aamu=unta suloista. Ääneti laskee kuu radallaan, Puissa lunta on valkeanaan, Kattojen pääll' on lunta. Tonttu ei vaan saa unta.
Tilhi 26/7 1884.
G.G. v. Leopold.
NOKKONEN JA RUUSU.
Nokkoselle poljetulle Ruusu lausui oksaltaan: »Kov' on onni suotu sulle, Sua aina kartetaan. Sinuhun ei silmää luoda, Ken sun näkee, väistyy pois; Hyväilyst' ei sulle suoda, Sillä kättä polttaa vois. Jokainen, jok' astuu luokse, Tuntein sinun tapojas, Kohta luotas poijes juoksee, Peljäten sun pistoas.»
Tähän vastas nokkonen: »Luoja loi mun tuliseksi; Koristusta minä en Saanut vaaran peitteheksi. Mut sä petät, kaunoinen! Luotu muita narraamahan Kaikkia sä viittailet Sua riemuin poimimahan; Piikkis piillät, hymyilet. Kyllä kerskaat, ett' on sulia Väri, loiste, joilla kiillät, Mutta julmempi kuin mulla Sull' on miekka, millä viillät.»
Luonnon kirja 1886.
Eerikki XIV.
LAULU KAARINA MAUNUNTYTTÄRELLE.
Se onnekas, ken korkeukset Voi vaihtaa polkuun alhaiseen; Se välttää monet lankeemukset Ja rauhass' elää hiljalleen. Jokainen mieltään noutakaan, Minä paimenuistani lemmin vaan.
Useinpa ukkos=ilma jylhä Lujaakin linnaa järkyttää: Se lankeaa, ken pyrkii ylhä, Ja turmio sen ennättää. Jokainen mieltään noutakaan, Minä paimenuistani lemmin vaan.
Isoilla merill' aallot pauhaa Ja myrsky käy ja tuulispää; Älykäs laaksoss' etsii rauhaa Ja halvan lähteen luokse jää. Jokainen mieltään noutakaan, Minä paimenuistani lemmin vaan.
Rikasten oven luo kun kuljen, Useinkin näen sen lukitun; Mun tyttön' oveaan ei sulje: Min' olen hänen ja hän on mun. Jokainen mieltään noutakaan, Minä paimenuistani lemmin vaan.
Ei kultaa, aarteit' ole hällä, Mut niitäkö mä pyytäisin! Hän sydämmellään lämpimällä On kallihimpi kultaakin. Jokainen mieltään noutakaan, Minä paimenuistani lemmin vaan.
Ei kultavirve hällä hohda, Mut silmät kauniit hohtavat. Hän mieleiseni on, jos kohta Muut häntä ylenkatsovat. Jokainen mieltään noutakaan, Minä paimenuistani lemmin vaan.
Mun siipeni ei pilviin yllä, Ken tahtoo, sinne nouskohon. Maailman tiedoks teen sen kyllä: Minulle rakas tyttön' on. Jokainen mieltään noutakaan, Minä paimenuistani lemmin vaan.
Hyvästi, hyväst', armahainen, Tuhansin hyvää yötä nyt! Se Herran tahto ompi vainen, Pois, pois siis kaikki epäilyt. Jokainen mieltään noutakaan,! Minä paimenuistani lemmin vaan.
Kaarina Maununtyttären muisto, 1885.
Björnstjerne Björnson.
El SAANUT HÄN LUPAA LÄHTEÄ.
Ei saanut hän lupaa lähteä, Oli isä vanha, ja äiti poti, Ja hänen työtään kaipasi koti:— »Mitä hyödyttää tuo viikinkiretki? Sulia tääll' on mit' ikänä toivonetki.»
Mut mieli se palaa, kun pilvet liitää; Hän näkee, kuink' urohot taistoon kiitää. Ja mieli se palaa, kun päivä hohtaa; Hän kuninkaan linnansalissa kohtaa. Hän seisoo, ei muista hän toimiaan, Hän muinaistaruja muistaa vaan.
Oli aamu, ja luotohon äärimpään Ulapalle päin hänet ajoi vaisto, Meren hyrskyjen leikkiä näkemään Ja kuulemaan miten riehui taisto. Se päivä ol' alkukeväimen, Kun myrsky käy maan yli huudellen: Ylös! talven vaippa jo yltäs luo!— Nyt näyn hän näkee, jok' intoa tuo.
Teräsharmaassa lahdessa laiva makaa, Se lepää ankaran taistelun takaa. Se ankkurissa on, purjeet luotu, Mut lepo sille ei varsin suotu: Sen purje tempoo ja masto nytkii Ja vahtoisena sen rinta rytkii.
Lepohetki se laivalla on paraikaa: Ken nukkuu, ken vielä atrioi. Mut kalliolt' äkkiä huuto kaikaa— Kuin houkkion suusta ne sanat soi—: »Jos te ette tohdi tyrskyjä voittaa, Niin mulle ruori,—ma tahdon koittaa!»
Toiset tunturiin katseen loivat, Mut toiset tyynesti atrioivat. Ei rauhaa häirinnyt mokoma turma. Kivi lensi—se kahden on miehen surma. Kaikk' ylös karkaavat levoltaan. Syrjään ruoat ja käteen jousi! Nuolia viuhuen ilmaan nousi,—
Mut tyynnä hän seisoi ja virkkoi vaan: »Hyväll' annatko laivasi, päällysmies, Vai ensinkö taistella tahdot kenties?»
Tuommoista ei miehet kuulla siedä, Ja keihäs se vastauksen saa viedä.
Sivu käy se. Hän tyynellä vastaa miellä: »Mua tuonelassa ei kaivata vielä. Sa, jok' olet meret jo kynnellyt, Voit mennä sinne tai rientää kotiin. Mut kaikki, min tääll' olet ryöstänyt, Se minun on; nyt minä lähden sotiin. Sa kokosit mulle; ma perin nyt sinut; Mun aikan' on tullut, se ottaa minut.»
Mut toinen kannelta hymähtää: »Jos mieles on niin kuin lausuit nyt, Niin rauhan saat. Sotilaakseni jää!—» »Sit' en voi, olen päälliköks syntynyt. Minä tiedän tieni; en nyt voi laata; Ei uusi palvella vanhaa saata.»
Hän turhaan vastaust' odottaa; Lähemmäksi nyt karkaa ja huudahtaa: »Ken päälliköks luotu on, näyttäköön, Kenelle voitotar kultiaan jakaa. Sitä miestä te, urhot, kunnioittakaa. Ken ei suurinta palvele, hävetköön!»
Mut vihasta päällikkö punastui; Hän mereen syöksyi ja maihin ui; Mut toinenkin syöksee kohti rantaa Ja vahvoin käsin hänet maihin kantaa.
Mut päällikkö katsovi häntä silmiin, Niist' uljas mieli het' astuu ilmiin. »Häll' asett' ei ole, se hankkikaat», Hän laivaan huusi: »jos voiton sa saat, Voit sanoa, itse ett' annoin sulle Sen miekan, jok' oli surmaks mulle.»
Nyt taistelu tunturin juurella riehuu, Ja isku huoaten iskuun vastaa; Ja laiva se tempoo ja kiukusta kiehuu; Sen päällikön veri jo vuorta kastaa.
Ja huuto se tunturin rinnettä vyörii, Ja laivan kannella kansaa hyörii. Joka mies alas veteen ja kostohon! Ja kohta he kalliorannall' on.
Mut kuoleva kättähän heiluttaa, Viimeistä kertaa hän käskee vielä: »Kun valmis on mies, hän kaatua saa, Ja sankari kuolkoon sankarimiellä! Tuo miesi te päälliköks ottakaa, Sen ansaitsee hän!» Jo ääni herkes, Ja silmä sammui, kun luo he kerkes, Hälle Odin jo soi sijan pöydässään, Ja hän toiseen viittasi lähteissään.
Ja päällikkö uusi ei viipyillyt, Hän paadelle nousi ja lausui nyt: »Aluks patsas urholle nostakaamme. Ja mainetöitähän muistelkaamme! Mut ennen iltaa on matka pois; Elon tiellä ei kuolleesta kumppaniks ois.
Ja patsas tehdään, ja purje liikkuu, Koht' aallon harjalla laiva kiikkuu. Yli vetten muistolaulut soivat, Ne saaren kuollutta kunnioivat, Saa tervehdyslaulun myös tuo nuori, Mi laivalla seisoo kädessä ruori.
Mut kotia kohti kun purtta hän ohjaa, Ja kaikki kun rantahan juoksevat Ja ilolla ihmein katselevat, Kun johtaa hän Ahtolan talkapohjaa,— Niin illan rusko se purjeet paartaa Ja urhon tuon, jota sankarit saartaa.
Hän laivan ohjasi suoraan päin; Pelon huuto jo soi: »hän hukkuu näin!» Hän laivan kääns', että vaahtosi vaan, Ja hymyili heille: »Nyt luvanko saan?»
Kalatyttö, 1869, parannettu 1905
ISÄNMAAN LAULU.
Tämän maan rakennan, Tätä puolustan, Rukouksissa lemmin ja lapsissain, Meren luodolta niin Lumitunturiin Ma sen hyötyä etsin ja mainetta vain.
Täällä peltoa on, Kesälämpöä on, Kunhan meiss' olis, meiss' olis lämpöä vaan. Mut' kun into ja työ Lujan liiton lyö, Niin me miehissä nostamme syntymämaan.
Ennen retkeiltiin Maihin kaukaisiin, Yltä linnoja Normannien kohoaa. Vaan nyt kauemma vie Jalon lippumme tie, Se nyt entistä raittiimmin punottaa.
Tuloss' aika on suur': Kolmijakoinen Nor Se taas yhdeksi yhtyy ja yhdeksi jää. Sinä rientohon myös Pane tarmos ja työs, Edes paisuva virta sen vierittää.
Kotimaamme on tää, Meille rakkaaksi jää Mitä on se, mit' oli, mitä vastakin on. Ja kuin meiss' oma maa Lemmen nostattaa, Samoin lempemme maammekin nostakohon!
Kalatyttö, 1869, korjattu painos 1905.
H. G. Andersen.
ZOMBI TEKI SEN.
Seuraa mua taikamaahan, Jylhäin Pyreneiden taa; Taiteen raunioita siellä Mandelkuuset varjostaa.
Lauhasäässä lähteen luona Laulaa paimen Cid'iään, Messut raikuu, kellot kaikuu, Siell' on juhla yhtenään.
Kuva kirkossa Sevillan On Madonnan puhtahan, Neitseen kainon, äidin hellän, Taivahaisen, ihanan.
Mutta värit nuo ken sekas? Kenpä mointa luoda voi? Minkä tiedän, sen nyt kerron, Joutavaa en tarinoi.
Don Murillon tunnetten te, Espanjan Correggion; Rikkautta puku hohtaa, Silmän tuike neron on.
Kesä=aamu oli varhain, Tavan jälkeen saapuivat Oppilaat ja tauluns' ääreen Penssel' kädess' istuivat.
Don Murillo läss' ei ollut, Haasteltiin ja ilveiltiin Kompia ja kokkalauseit' Ympärille viskeltiin.
»Pyhä neitsyt!» huutaa yksi, Tauluaan käy lähemmäks, »Ken on tämän tehnyt? ken täält' Eilen viimeisenä läks?»
»Hupsu, yhdessähän mentiin! —Katsos minun lautastain!; Katso kuvaa tuota tuossa, Siin' on pelkkä tuhre vain!»
»Mutta kulmassapa pää on, Oi, kuin kaunis, verraton! Sit et ole tehnyt sinä, Sulle se on mahdoton!»
»Märjät mun on pensselini!» Huusi kolmas innoissaan; »Tää ei ole ensi aamu, Jolloin mointa huomataan!»
Suuret sydänyön on kummat, Paljon ihmeitä se luo! —»Uskot kai, kuin neeker'orja, Ett' on Zombin työtä tuo;
Zombiks, neeker'uskon mukaan, Haltijaa näät kutsuu hän!» —»Zombi», huusi vanhin heistä, »Rauhaan teidät jättäkään,
Madonnaani auttakoon hän, Multa se ei käyvän näy!» Ja hän kuvahansa kääntyy, Katsoo, katsoo, kalvaaks käy.
Luonnoksena ihanaisen Huomaa hän madonnanpään. »Armon herra, kenen työtä? Tuota luomaa päättämään
Mull' ei miehuutt' ole, voimaa! Kuinka kaunist', ylevää!» Saliin Don Murillo astuu, Kysyy: »kenen työtä tää?
Hän on parhain oppilaani, Maalar' on hän verraton!» Kaikkein silmät maahan kääntyy, Kaikki äänetönnä on.
»Vastatkaa, ken tuon on tehnyt! Joutuun! tahdon tietää sen!» —»Herra, Zombi sen on tehnyt, Se ei työtä säällisen!
Illoin pensselit ja kaikki Järjestykseen laitetaan, Mutta aamuin tullessamme Kaikk' on poissa paikoiltaan.
Mutta kaikkialla esiin Pistää joku kaunis pää, Piru täällä, enkel' tuolla; Päätä oikein pyörryttää!»
Vait Murillo kuvaa katsoi, Maahan siitä silmäsi: »Minä tuon jos oisin luonut!» Lausui suuri mestari.
»Vaan ken loi sen? Hoi, Sebastian, Poika villatukkainen!» Neeker'orjan poika saapui, Neljätoistavuotinen.
»Eikö jyrkkä käsky sulla Maata täällä joka yö?» —»Kyllä, Herra.»—»Sit' et tee sä, Toista näyttää tämä työ!
Sano, ken tääll' öisin kulkee? Miksi tiehes riennätkään?—» —»Herra, paitse mua, tääll' ei Ollut ole yhtäkään.—»
»Valhettelet, mies! Sun käsken Ens' yön täällä valvomaan, Ja ken tuon on kuvan tehnyt Huomenn' oitis kertomaan.
Vaan jos juokset pois tai nukut, Katso silloin itseäsi Viisitoista raippavitsaa Armotta saat selkähäs!
Ja nyt työhön joka miesi!» Päivä meni joutuen; »Varo raippoja, Sebastian!» Muistutettiin orjallen.
»Zombi on se», sanoi orja, »Kuinka siitä piestä voi! Hän se Davidinne sääret Pitkiks, kädet lyhviks loi.»
»Oikein!» huusi toiset, »sua Pilkkaa Sebastiankin!» Ilveiltiin ja naljaeltiin, Vihdoin matkaan mentihin.
—Yö on hiljainen ja tyyni, Lampun valo välkkyilee; Yksinänsä miettii orja; Zombiako aattelee?
Ovi aukenee niin hiljaa, Sinne silmänsä hän luo; Hänen isäns' on se, ainoo, Paras ystävänsä tuo.
»Isä, mitä nyt näin myöhään?» —»Luonas valvon! nuku pois!» —»Se ei tarpeen, isä!»—»Mutta Zombi tänne tulla vois.»
»Minä Zombia en pelkää!»— —»Vaan jos pois hän veisi sun, Yksin, lapsetta ma jäisin Maailmaan; se surma mun!
Orjuuttani huojennat sa!» —»Paljon olen itkenyt, Isä! kurjaa orjan' olla!» —»Niin on Luoja säätänyt!»
—»Vapauden hetki koittaa, Isä, näin sen unissan'!» —»Nuku, laps, kun Zombi saapuu, Apu kenties saadahan!»
—»Isä, lähde! älä pelkää! Vapauden hetken nään!» Suudellen ja mielistellen Sai hän isän lähtemään.
»Ja nyt työhön!» huusi orja; »Oi, sit' en voi vastustaa! Sydämmessäni on valta. Joka käskein pakoittaa.
Vaan kun huomenna he tutkii, Enkä vastata ma voi; Viisitoista raippavitsaa Seljässäs, Sebastian, soi?
Oi, en voi ma sitä jättää!» Ja hän itki, polvistui, Kyynelin ja rukouksin Unen helmaan laskeutui.
Heräs koittehessa vasta; Hämmästyvän näytti mies, Kolmen tiiman päästä heidät Taasen tulevan hän ties.
»Maannut olen, maata voinut, Hukkaan maata vapauden, Kolmen lyhven tiiman päästä Olen orja jällehen!
Miehuutta, Sebastian! Työhön! Oi, se syntiäkö ois?» Tarttui pensseliin ja aikoi Pyyhkäistä madonnan pois.
Mutta voimaa, henkisyytt' on Heikoissa sen piirteissä. Oi, se hengittävän näytti, Hymy hurmas sydäntä.
»Muut ne antoivat sen olla, Hävittää ei voineet vaan, Ei Murillo, mestar' itse, Minä kuinka voisinkaan?
Ei, hän huomenna mua piesköön, Piirrettä en pyyhikään. Kuvas, pyhä äiti, kuvaan Niinkuin edessän' sen nään!»
Silmä säihkyi, uskaljaasti Pensselin hän sieppasi, Ryhtyi maalaamaan, ja sydän Pyhään intoon leimahti.
Päivä loisti, orjuus hältä, Raipat, kaikki unhottui, Vapaa, suuri sieluns' oli, Henki hänet mieheks loi.
Äkkiä hän melun kuuli, Näki joukon takanaan, Don Murillon oppilaineen; Puna putos poskiltaan.
Päänsä peljästyin hän painoi, Rangaistusta vartosi, Mutta nuori joukko häntä Ihmetellen katsovi.
Katseensa Murillo peitti Vihan pilviin ankariin: »Mies, ken maalaamaan sun neuvoi?» —»Sinä, herra!»—»Minä?»—»Niin.»
—»Koskaan en sua neuvonut ma!» —»Mutta näinhän sinun työs, Ja kun toisia sä neuvoit, Kuulin neuvos minä myös!»
—»Niin, sa kuulit, opin kätkit, Sana sattui oikeaan! Rangaistaanko? Palkitaanko?» —Kaikki huusi: »palkitaan!»
»Lausu toivos!»—Sydän orjan Riemusta se sykki nyt. »Rahaa, vaatetta nyt pyydä!» Vaan hän viel' ei pyytänyt.
»Rohkeesti!» Murillo lausui; —»Oi, kun uskaltaisin vaan.» —»Rahaa pyydä!» jotkut huusi, »Tänään kaikkeen suostutaan!»
»Vapautt' ano!» huusi toiset, —»Lopuss' orjuutes on tuo!» »Vapaus!» huusi orja, »Vapaus! Vapaus isälleni suo!»
Helmaans' itkien Murillo Pojan sulki: »Vapahat Olette te! Taideniekan Nimen sinä kannatat.
Nero tarpeen on, mut siihen Sydäntäkin vaaditaan. Terve! taideniekan loin ma Ihastukseks Spanian maan!»
»Oi, kuin suurta!» ihmetteli Neeker'vanhus riemuiten.— Poika hymys kyynelsilmin: »Isä, Zombi teki sen!»
Suomen Kuvalehti 15/12 1880.
Fr. v. Schiller.
KOHTAUS SCHILLERIN NÄYTELMÄSTÄ »ORLEANSIN NEITSYT».
(Esittänyt rouva Raa Suomalaisessa seurassa lokakuun 29 ja marraskuun 1 p. 1870.)
4:s näytös. 1:nen kohtaus.
JOHANNA: On sodan myrsky laannut, miekka vaipuu, Ja karkeloksi vaihtuu vainotyö, Kaduilta kansan riemuhuudot raikuu, Ja kirkot loistaa, juhlakellot lyö, Puun vihreet oksat voittokaariks taipuu, Ja patsait' ympäröitsee kukkaisvyö, Rheims tuskin tilaa vierailleen voi myöntää, Joit' tänne riemu kansanjuhliin työntää.
Yks ihastus nyt kaikkein rinnat täyttää, Yks aatos kaikkein mielet valloittaa; Keit' äsken vaino vieroitti, ne näyttää Nyt kilvoin juovan riemun hekumaa. Ken omanaan vaan Ranskan nimen käyttää, Nyt tuosta ylpeänä olla saa, Nyt uuden loiston Ranskan kruunu voittaa, Ja kuningastaan kansa kunnioittaa.
Vaan mulle, joka loin tät' ihanuutta, Sen kiilto, loisto ilomielt' ei suo; On rintan' raskas, täynnä riitaisuutta, Ei sille hoivaa voittojuhlat tuo: Sen tunteet leiriin Brittiläisten muuttaa, Sinn' aatos hiipii vihollisten luo. Mun täytyy paeta, pois riemut heittää, Näin koittain tuimaa tunnonvaivaa peittää.
Ken? Minäkö? Minäkö voin Povessain miehen kuvaa kantaa? Minäkö, taivaan neiti, noin Maan lapselle voin lempen' antaa? Ma, pelastaja Ranskanmaan, Ma, Herran sankar', kuinka vaan Voin rakastaa maan vainolaista? Voi, ettei nuoli taivaan maista Jo riennä mua ruhjomaan!
(Säveleitä kuuluu, jotka sulavat vienoksi sopusoinnuksi.)
Voi mua! Sävelet nuo kuinka Sydäntäni lumoaa! Hänen kuvans' esiin tuo ne, Hänen ääntään muistuttaa!
Jos mun myrskyt muuttaa voisi Sinne, missä nuolet soisi, Missä verta vuotaa sais! Mieltäni se rohjentais!
Sävelet ja äänet tuolta Kietoo vallan sydämmein! Kaikki voima rinnastani, Sulaa huoliks suloisiksi, Sulaa kaihon kyyneliksi!
(Hetkisen kuluttua vilkkaammin.)
Pitikö hänet tappaa? Kuinka voin Sen tehdä, kun näin silmäns' iskun? Siksi Ma kalvan öisin omaan rintaan syösnyt! Ja rikoinko, kun ihmisyyttä tein? Niin, rikost' onko sääli?—Sääli! tunsitko Sä sääliä ja ihmisyyttä, kun Teräsi pistit noiden toisten rintaan? Miks oli vaiti ne, kun henkeään, Tuo hento nuorukainen sinult' anoi? Kavala rinta! Valheita sä käyt, Sä rikkoneeksi taivaan eessä näyt!
Miks silmiin häntä katsoin? miksi vaan Ma kasvojensa jalon muodon näin? Sun katsees rikost' oli, onneton! Sokeit' on Luojan välikappaleet! Tuot' umpisilmin sun ois tullut tehdä! Heti kun katsoit, hylkäs taivas sun, Ja Hornan suu sinulle aukes!
(Säveleet jatkauvat ja surumielisiksi muuttuen raukeevat vähitellen.)
Hurskas sauva! Miksi, miksi. Sinut miekkaan vaihdoin pois! Pyhä tammi! Lehväis kieltä Jos en koskaan kuullut ois! Taivaan korkeus! Miks sinä Mulle satuit näkymään! Ota kruunus, ota, minä Sit' en kelpaa pitämään!
Oi, ma avoinna näin taivaan, Autuaitten kasvot näin! Sentään maassa toivon' asuu, Taivas pois on mielestäin! Miksi tuota raskahinta Tointa mulle annoit? Voi! Voiko turtua se rinta, Jolle taivas tunnon loi!
Jos sa tahdot voimaas näyttää, Voithan enkeleitäs käyttää, Laske valovaatteissaan Heitä ulos maailmaan! Puhtain' eläen taivaan mailla Ihmistunteit' on he vailla! Heille suuret toimet heitä, Säästä kurjaa paimenneittä!
Mitä minuun valtain riidat Koskee? Miksi sotaa hain? Viatonna vuorimailla Kuljin karjaa paimentain. Vaan mun taivas sieltä kiskoi, Ruhtinasten seuraan vei, Näin mun synnin helmaan viskoi. Tuo mun syyn' ei ollut, ei!
Hälläpyörä 28/10 1870; Kaikuja Hämeestä 1872.
SUKELTAJA.
»Ritarit, asemiehet te, tohtiiko ken Tuohon kuiluhun nyt sukeltaa? Sihen maljan heitän ma kultaisen, Kita musta sen kohta jo ahmastaa. Ken maljan tuon mulle tuopi jällen, Sen saa, omaksensa sen annan hällen.»
Kuningas näin lausuvi, viskaten Luodosta, mi jyrkkänään Merehen ulos aavahan pistäksen, Pikarinsa Charybdihin ärjyvään. »Ketäänkö ei teissä, ken uskaltaisi Ja kuiluhun tuohon nyt sukeltaisi?»
Ritarit, asemiehet he kuulevat sen, Mut ääneti, vaiti he käy, Alas katsovat raivoavaan merehen, Ei kenkään maljoa tahtovan näy. Kuningas hän viel' yhä tiedustaapi: »Ketäkään ei siis, joka uskaltaapi?»
Vaan kaikk' ovat vait, kuten äskettäin, Hovipoikapa reipas vaan Epäävien parvest' astuvi päin, Vyön heittävi, vaipan harteiltaan, Ja miehet ja naiset, he kaunokaista Ihaellen katsovat nuorukaista.
Ja hän rinteellen käy kallion Sekä kuiluhun katseen luo: Vedet, kah! jotk' äsken se ahminut on, Kita ärjyvä taas ylös ilmahan tuo, Ja kuin ukkonen kaukainen jylistellen Syvänteestä ne syöksyvät vaahtoellen.
Ja se riehuu ja kiehuu ja kuohuu ja käy, Tulen lailla min ves' sokasee, Ylös pilvihin vaahto se huuruna käy, Ja tulvaa tulv' yhä vaan ajelee, Ja se loppumattomalt' aivan näyttää, Meri kuin meren uuden tahtois täyttää.
Mut vihdoin hyrsky se käy lepohon, Ja nyt vaahdosta aukeentuu Ammottava juova ja pohjaton Ja musta kuin oisi se hornan suu, Ja riehuen tyrskyvät aallot pyörii Ja aukkohon kiehuvahan alas vyörii.
Mut ennenkuin kuohu se taas palajaa, Jumalaan hän on turvannut, Ja—kauhun kuuluupi huudantaa, Pian pyörre jo on hänet nielaissut, Ja rohkean uimarin jälkeen silloin Kita sulkeutuu: hänt' ei näy milloin.
Ja vetten päällä on tyyneys, Syvyydessä vaan jyräjää, Ja miehestä mieheen käy värähys: »Hyvästi, jalo nuorukainen, jää!» Ja ulvona käy yhä vaan koleammaks, Yhä kestäen, kasvaen kauheammaks.
Ja jos tuonne heittäisit kruunusikin Sanoen: ken kantavi sen, Sen saapi ja myös kuninkuutenikin! En suostuis palkkahan kalliisen. Povessaan mitä kätkevi kiehuva nielu, Ei kertoa voi eläväinen sielu.
Moni laiva jo syössyt on kuiluhun, Kadoten sen pyörteisiin, Ja raidin ja maston pirstotun Kaikk'=ahmiva aukko nyt tuo näkyviin, Ja selvemmin yhä kuin humu myrskyn Lähemmäks lähenee yhä pauhu tyrskyn.
Ja se riehuu ja kiehuu ja kuohuu ja käy, Tulen lailla min ves' sokasee, Ylös pilvihin vaahto se huuruna käy. Ja tulvaa tulv' yhä vaan ajelee, Ja kuin ukkonen kaukainen jylistellen Syvänteestä se syöksyvi vaahtoellen.
Ja kah! veden mustasta helmasta niin Kuni joutsen nyt sukeltaa, Käsi, valkea kaula jo käy näkyviin, Ja se uipi ja voimin se ponnistaa, Ja hän on se, hän maljaa häilyttääpi Kädessänsä ja riemuten nyykäyttääpi.
Ja kauan ja syvään huoahtaa Tervehtien päivää nyt. Ja kaikk' ilahdellen huudahtaa: »Eloss' on hän! kah! se hänt' ei pitänyt! Oi, haudasta, kuilusta syvyydenkin Pelastunna hän on eläväisin hengin.»
Ja hän käy läpi joukkojen riemuavain, Kuninkaan hän astuvi luo, Ja polvistuu, pikarin ojentain, Tytärtäänp' ihanaista nyt viittavi luo, Tämä helmistä viiniä täytehen kaas sen, Ja nuor' mies kääntyy nyt kuninkaasen:
»Eläköön kuningas! sepä autuas, ken Valon virtoja henkiä saa! Tuoll' alhaall' on elo hirmuinen, Jumaloit' ei ihminen saa koettaa, Ei tutkistella, mit' armon Herra On yön hämäryytehen peittänyt kerran.»
»Kuni leimaus ves' mua kiidätti, Kun rotkosta vastahan Raju, vinheä tulva nyt syöksähti, Ajaen minut ristivirtahan; Ja niinkuin hyrrä, mi huimaten pyörii, Rajuellen se ympärilläni hyörii.»
»Mut suurimmassapa näin hädässäin Jumalaa avuks huusin, ja nyt Syvänteest' ylöspistävän riutan näin, Sihen tartuin ja surm' oli välttynyt. Kiven suipossa siin' oli maljakin ynnä, Syvyytehen muuten se ois hävinnynnä.»
Sill' allani viel' oli pohjaton, Tulenkarvainen pimeys, Ja vaikk' kuollutta korvallen kaikk' on, Toki silmän valtavi hirvitys: Syvyyden kuilussa tuolla riehuu Tulikonnia, louhikäärmeitä kiehuu.»
»Rytistettynä julmihin ryhmihin Näin mustana kiehuen Epäluoman, hirmuisen hämärin, Meren turskan ja rauskun piikkisen, Hampaitaan irvisti hirmulainen Meren hyena, haikala uhkaavainen.»
»Ja kauheus tuo kuvaton edessäin, Etähäll' avust' ihmisten, Kamalass' erämaass' olin yksinäin, Sydän siell' olin ainoa tuntoinen, Syväll' ihmiskielen soinnusta poissa Epäluomien keskellä, hirmun koissa.»
»Näin kauhull' aattelin, kun sadottain Niveleitä ma näin matavan Mua ahneillen, ja ma tuskissain Kiven suiposta nyt käten' irroitan; Minuhun kurimus raju tarttui heti, Oli onneni tuo, ylöspäin se mun veti.»
Kuningas hän tuost' ihan ihmeissään Nyt lausuvi: »malja on sun, Ja vielä sä sormuksen saat tään Kivill' arvokkaimmilla kauneillun, Syvimmälle jos meren syvänteille Yrität sä ja taas näkös kerrot meille».
Tytär hellämielinen kuuli sen, Sulosuulla hän pyysi nyt: »Isä, oi, huvi tuo jätä hirmuinen! Hän kesti mit' yksi ei kestänyt; Jos tehtäväks tuon tahdot koiton, Ritar' ottakoon asemiehestä voiton».
Kuningas hän tempasi vaan pikarin Ja sen nakkasi pyörteeseen: »Ja jos maljan tuon taas tuot takasin, Ritarikseni parhaimmaks sinut teen, Tänään vielä vaimonas saat halaella Sitä, ken pyys puolestas rukoella.»
Hänet valtaa nyt pyhä innotar, Tuli silmistä tuikahtaa, Ja hän huomaa kuin punehtuu sulotar, Kuin kalvaaks käy hän ja raukeaa, Ja hän palkan kallihin voittaakseen nyt Elon kaupalla syöksevi pyörteeseen nyt.
Taas kuohu se käy, taas kääntyvi tuo, Jymy kaikuva sen julistaa; Ja he taas alas hellän katsehen luo, Vedet kaikin, kaikin taas palajaa, Ne kuohuu tänne, ne kuohuu tuonne. Mut nuorukaista ei tuo ne.
K.P.T. albumi, 1881.