I.

ALKUPERÄISIÄ RUNOELMIA

Vv. 1866-1872.

SUOMALAISEN RUKOUS.

Illan kuu ja tähti, Loista tietäni, Väinämöisen miekka, Viittaa matkani, Jota mennen päivät, yöt, Siksi kun ma vaivain työt Lasken uhriksi Helmaas, Suomeni!

Ja Sä taivaan Luoja, Kuule minua, Kuule rukousta, Ohjaa onnea! Säteilläsi lämmitä Kylvöäni kultaista, Nosta korrellen Kiiltotähkänen!

Ja jos sitten tähden Taas näen koittavan Taivaallasi, Suomi, Armas synnyinmaan', Tyytyväisnä painallan Pääni kalman helmahan, Lepään povessas Kultakukkanas.

1866 (?).

LAPSEN SYDÄN.

Tunnetko, mitä lapsen sydän tuntee, Kun äitinsä hän lepää helmassa, Kun hymyellen tunto luokseen lentää Ja hetken kuvat piirtää sieluunsa? Ja pieni suu kun työntää muiskujansa, Kun käsiään laps äidin kaulaan lyö, Ah, tunnetko sa silloin tunteitansa? Ah, tunnetko kuin lapsen rinta lyö?

Tunnetko, kuinka lapsen painaa syäntä, Kun vuoteella hän istuu äitinsä Ja itkusilmin vaaliellen häntä Hän vihdoin sulkee silmäluomensa? Ja kun hän saattaa hautaan armastansa Ja kukkavihkon laskee haudalle, Ja sitä kastaa kyyneltulvallansa, Ah, tunnetko mi painaa syämmelle?

Ja silmänsä kun taivaaseen hän nostaa Ja sinen katsoo tähtilaumoa Ja autuutensa siltä tahtoin ostaa Hän soihdun ihmettelee lentoa Ja kuihtuin kun hän silmää Luojahansa Ja äidin rukouksen sammaltaa, Ah, tunnetko min tuntee sydämmensä? Ah, tunnetko mi pientä vaivaltaa?

1867.

MIELENI.

Avaruudessa lintunen rientää, Voimiaan pienonen paisuttaa, Toivot jo kultaiset kaukana siintää, Hattarat taasen ne haihduttaa. Kolkko on ilma ja lintunen oi!— Koska se toivonsa tavata voi!

Ulapall' aavalla myrskyt pauhaa, Venhosta lainehet vierittää, Ilta jo vienoista tarjovi rauhaa, Koitar se myrskyjä taas herättää. Loitoss' on ranta ja kotimaa— Koska ne venhoni saavuttaa!

Loitoss' on toivot, ne kuitenkin entää, Vaikkapa pilvenkin varjosta, Mieleni mun sekin kauvaksi lentää, Toivoa koita ei ainoata, Loistaispa tähti jos pieninkin, Aina sun lentohon työntäisin.

Hälläpyörä 16/10 1868; Kaikuja Hämeestä 1872.

LUONNON RAKKAUS.

Nyt Suomeni saloissa kevät taas on, Kevät myös joka rinnassakin, Ja laulajaparvi tuo luopumaton Taas rientää sen riemuihin, Jo tervehdys metsissä kajahtaa, Jo hallainen kukkakin suutelon saa, Mut honka härmän luo oksiltansa Ja pienille majan suo suojassansa.

Pian ruskokin valoksi sulanut on, Sepä loiston nyt luonnolle myö, Ja riemu on luonnossa verraton, Ja hongankin rinta se lyö, Sen oksille poikaset riemuja tuo, Ja harmajan havuille suutelon suo, Mut honka silmäilee suojaamaansa Ja opettaa hälle huminaansa.

Oi ihmislapsi sulla tunto on, Sulla järjen on valokin myös, Ja kuitenkin rintas on kiittämätön, Ja pilven varjoja työs! Vaan lintu, kun hallat sen karkoittaa, Suo hongalle muiskuja, muiskuja saa, Ja suvessa vielä sen huminata, Hän laulaa, kaivaten hallojen maata.

Hälläpyörä 30/10 1868; Kaikuja Hämeestä 1872.

RAUHATON.

Minne läksit, muinaisrauhani, Autioksi jättäin rintani, Päiv' on vielä taivahalla, Luonto kaunis taivaan alla, Lintu vielä lehdon suussa Laulelee. Läikkyvänä laine päilyy, Lainehilla pursi häilyy, Kultain viiri pursipuussa Nuokkuilee. Lännestä tuulonen viestiä tuo, Riemua virtana rintaani luo, Mutta hetkeks ainoasti— Pian rinta riehuu taas. Karvas huoli! Kahleitas Kantaa saanko hautaan asti?

Ei!—Rautasi ma annan ruostuttaa, Rauhaa tahdon. Enkö sitä saa? Kalmistoon käyn joka ilta Riemun kerjuun kuollehilta; Mullassakin veljen rinta Lämmin on. Kummulle tuon kukkaiskehdon, Haavoist' istuttelen lehdon, Niiden viihtymys—se hinta Itkuin on. Lehtohon linnut taas riemuja tuo, Viihdynnän mullekin hetkeksi suo, Viihdynnän, vaan kuinka kauvan? Yö tuo taasen halloja,— Linnun lakkaa laulanta——— Ihminen, käy onnes sauvaan!

1868.

NYKYINEN SYDÄMMENl.

Kuin tappelutanner mun rintani on; Sen tunteitten kiista on loppumaton. Min järki paikkaa, sen viha murtaa, Ja kosto myrkkyjä syvään uurtaa, Ja ystävyys, lempi ne murhataan Sun rauhasi tähden ainoastaan.

Oi, ennen ma halloissa lepäsin Ja kesän riemuista vaan uneksin, Mut toiveista sykähti silloin rinta, Vaikk' härmäinen oli armaan pinta. ——Oi hallaas, talvi, ja härmääsi En kesään ma konsanaan vaihtaisi!

1868.

JÄRJEN TAISTO.

Voi! sairas järki, kuin voimiaan Taas turhaan se ponnistaapi; Se lukee luonnolle lakiaan, Silt' ilmatkin sääntönsä saapi, Maan radan se tahtoisi muutaltaa, Ja tähdiltä himmentää loiston, Vaan—tähdet loistaa, maa vaeltaa, Ja tappio hintan' on taiston.

Ei aika pysähdy kulussaan, Ei maailman laitos murru, Ja henki, vapaa jo luotunaan, Ei kahleiden alle sorru, Jos voitettu järkikin julmistuu, Ja taiston myrsky taas pauhaa, Niin on tappio sen,—tuo vaan uudistuu; Kera Luojan ei taisto tuo rauhaa.

Hälläpyörä 30/10 1868.

OHDAKKEEN LEMPI.

Mä kerran lemmin. Silloin kevään koi Ens säteitään loi Pohjan kylmään maahan. Päiv' oli kirkas, linnun äänet soi, Ja valo tänne lintuparvet toi, Ja Suomi lauloi riemutoivojahan. Mä silloin lemmin. Jalkain' juuressa Ja siimekseni alla ruusu loisti, Mut ohdake se hymyi toivosta, Sen rinta löi ja toivo murheet poisti.

Me kasvoimme kuin siskot vierekkäin, Ohdakkeen juuri ruusun juurta kiersi; Mä ruusulle soin suojan lehvistään, Se taivaaltain taas poikkeen pilvet siirsi, Ja ruusulle kun impi muiskun toi, Kun nuorukainen katseen iski sille, Iloita ohdakekin karkee voi— Ne soivat muiskun senkin pistimille.

Oi kulta=aika! Avaruuteen en Ois vaihtanunna lempein pientä alaa, Vaan särkyvä on tahto ihmisen, Se jumalilta turhaan mieltään salaa; Mun ruusuin ryöstettiin—mä yksin jäin, Vaan vielä kerran nuokkuin ruusun puoleen Ja vielä kerran lehvän levittäin Jäähyväisillä vaivuin tuskain huoleen.

10/8 1868.

TUSKAA.

Jo päiv' on vaipunut manalaan, Yö luonnon kattavi verhollaan, Ja tähdet pilvihin hukkuvat, Ja myrskyt pauhaavat.

Ma rauhatonn' olen vuoteella, Ja luonnon kuultelen taistoa, Ja aina nuoli kuin maahan lyö, Minunkin rintani lyö.

Niin vuoroin rintani säpsähtää, Käy vuoroin kylmäks kuin järven jää, Nuol' ampui taas!—Isä maailmain, Oi, suojaa kukkastain!

11/3 68.

Hälläpyörä 13/11 1868; Kaikuja Hämeestä 1872.

EPÄTIETOINEN.

Ma silmieni iskun teroitan Ja sydämmesi pohjaan katseen työnnän, Vaan jota enemmän sua tarkastan, Sit' enemmän sun salaisuutes myönnän.

Kyll' ilmankaikkisuutta tutkin ma Ja puhun maailmalaisjärjen kieltä, Vaan rintas tunnelmihin tunkea Ei orjallas oo lahjaa, voimaa, mieltä.

Väristen kauhusta, ma toivoton, Sit' ongelmaa saan ikäin arvostella: Niin käsittämätönkö lempes on, Vai tunteillainko tahdot voitostella.

1868. Hälläpyörä 2/2 1869.

TURVAN PYYTÄJÄ LAPSI.

Salaman ja myrskyn alta Kyyhky turvaa tarkastaa: Älä, äiti, uupuvalta Kiellä silloin satamaa.

Älä! Ota kantelesi, Kielet sointoon kaiuta, Oma laps käy polvillesi Nukkumaan pois huolista.

Sitten tenhovoimaas käytä, Poista pilvi valoton, Palavin myös muiskuin näytä, Sull' ett' äidin sydän on.

Näin kun vihdoin tyyntä rauhaa Unen henget tarjoovat, Kiellä ettei rinta pauhaa, Kiellä tunteet raivoisat.

Kiellä henget luopumasta, Hetki rauhaa viihdytä, Kiellä ettei satamasta Kukkaas huoliin vietetä.

1868.

SYYSKYLVÖ.

Edessäs kylvetty on vainio; Mies kalpee katsehia multaan lukee. Hän työns' on tehnyt; orait' aurinko Jo suutelee ja kastehelmiin pukee. Mies onnellinen! tää on juhliaan, Kiitoksen kyynel silmissänsä kiiltää, Mut lyhyt syyspäiv' on, se lumoo vaan Ja kipeemmin kuin miekka haavan viiltää.

Minullakin on pieni kylvömaa, Valolle, hallall' altis sekin ain' on. Kun päivä paistaa, sekin loiston saa, Sen päälle halla nostaa huolen painon; Ma siihen kylvin lemmen siementä, Päiv' oli kirkas, maata kastoi muiskut, Vaan lyhyt syyspäiv' on, sen päätteenä On pakkanen, seurana tuulen tuiskut.

Sun rientos, rinta, pilviin peitetään, Sun korsillasi muiskut jääksi muuttuu, Sun kirkkaat tuntees myrskyyn heitetään, Sä kuihdut pois, sinusta muistot puuttuu. Niin,—unhotus se tapa talven on; Mut kevät taasen talven jälkeen koittaa, Taas kirkkaampi on valo auringon, Ja rinta riemun omakseen taas voittaa.

Hälläpyörä 16/10 1868; Kaikuja Hämeestä 1872.

PERPETUUM MOBILE.

Kuul' aseet kolkosti kolajaa, Kuin vangin kahleiden kalkkeet, Ja rattaat raskaasti raksuttaa, Tult' tuiskii liehtivät palkeet. Mik' on se koneiden kolke se?— —Se on »perpetuum mobile».

Näin vastaa mies, hänen silmistään Tul' levoton vastaan entää, Ne etsii jotain—ja etsintään Taas järkensäi maailmaan lentää. Tää kulku se totuttu tapa on sen, Hän keinoja etsivi »mobilehen».

Vuoskausia hän jo on liehunut näin Ja tutkinut viisauden lähteet, Häll' aineiden voimat, lait tuttuja on Ja muinaisuudenkin tähteet. Vaan miesi, jo vanhennut toimessaan, Ei päähän oo ehtinyt kuitenkaan.

Eik' koskaan ehdi! niin kauan kun maa Saa vanhalla radallaan olla, Kun tähdet tuikkaa, kuu kumottaa, Kun loisto on auringolla, Niin kauan mieskin näät tutkia saa Ja Vipusen virsiä tarkastaa. Mik' on se voima, joka ihmisen Voi sydämmeen maansa lemmen siittää? Se voima, mi kautta vaarojen Voi ihmiselle elon, onnen niittää?

Mik' on se voima, joka kuolossais Ijäisen kruunun sulle antaa tais? Se henki, jok' kaikki ja sinunkin On astinlaudakseen tuonut, Se maailmanhenki, mi »mobilenkin» On »perpetuumiksi» luonut, Se henki, jok' itsens' on luonut, se On ainoo »perpetuum mobile».

1868 (?)

TOIVONI.

Oi, jos oisi mull' linnun siivet, Halki pilvien lentäisin, Tähtitarhojen kultaniidet Suomen korpihin johtaisin.

Jokivarret ja vetten partaat, Laaksot, tunturit honkineen, Lehdot, nurmet ja vuorten kaltaat Loisin kultaan ja kukkaseen.

Sitte laskisin tähtirihman Aallon helmahan helkkymään, Tähtirihman ja sädevihman Loisin aaltohon välkkymään.

Niin,—kun jättäisin pilven harjat, Tähdet aalloista loisteleis, Tähdet loistais, ja sädesarjat Taivaan talohon mielen veis!

1868(?)

Hälläpyörä 2/4 1869; Kaikuja Hämeestä 1872.

MIK' OLI SYY?

Mik' on tuo haamu haaveksiva yössä? Kuink' kalmankolkko katsantonsa on! Käs' otsaan käy, siell' ajatus on työssä, Ja silmäst' tuikkii liekki levoton; Se kilpaa tekee ukon nuolten kanssa, Ja myrskyn ääntä rintans' soinnuttaa; Mut taivaalle luo pilvet verhojansa, Sielt' täht' ei tuiki,—mies ei rauhaa saa.

Auk', umpeen silmät käy, ne harhaellen Täht'tarhoja ja Tuonta tapailee, Kirkkaiksi käyvät, synkiks vuorotellen— Mik' on tuo haamu? hän mit' aattelee? Hakeeko onneaan hän kadonnutta? Yön salaisuudetko hän ilmi luo? Vai, Suomellenko mieltäin uraa uutta, Yön henget kanssaan neuvotteluun tuo?

Kah! Kas! Tuoll' liepeit' yön jo päivä puistaa, Koht' urallensa taivaan silmä käy, Jo säilähtäin sen kultaniidet loistaa, Muut' ei kuin valoo taivas=alla näy; Ja linnut laulaa, kanteloiset soivat, Ja haaveksijan muoto verestyy. Toiveetko täytetyt tuon hohteen toivat? Vai päivä? soitto? vai mik' oli syy?

1868(?) Hälläpyörä 16/4 1869.

ILOA JA HUOLTA.

Kun aamun koi Maan kultiin kaarittaa, Kun kannel soi Ja linnut säveltää;

Tuon sovitan Oloosi, synnyinmaa, Uus aamuhan Noin sullei sarastaa.

Taas koittaret Kun kiertää lounahan, Maan kukkaset Kehittäin kuorestaan;

Ma mietin: noin Sa pukeut kukkihin, Noin kerran koin Luo päiväks Suomikin.

Mut umpeen kun Käy päivän pyörä tuo, Kun sulkuhun Teränsä kukka luo;

Niin silloin lyö Surusta rintan': oi! Noin synkkä yö Myös kansat kattaa voi.

Hälläpyörä 23/4 1869; Kaikuja Hämeestä 1872.

POISSA ON KULTA.

Taivahan silmä entää Purppuravuoteelleen, Perhonen lepoon lentää Kukkaseen; Pyydä ei muuta: Mett' unimaljasta jois,— Suikkasee suuta, Nukkuu pois.

Taivaalla tähdet kulkee Kuutamo kattaa maan, Patjahan impi sulkee Suortuviaan; Silm' iskee tulta, Rinta se riehuu ja lyö— Poissa on kulta, Pitkä on yö!

Hälläpyörä 23/4 1869.

LOISTA, MAANI!

Kupehesta vuoren laineitansa Laakson helmaan puro juoksuttaa, Sointuun yhtyy kuusten, honkain kanssa, Taivaan sinett' aalto kangastaa, Muiskun suoden äyrään kukillen Eespäin rientää läikkyin, soitellen.

Ilman rantaa kiertäin tähti tuikkaa, Sukkuloistaan kultaa valuttaa, Aamun leiskuu, päivän suuta suikkaa, Kirkkaan illan, yönkin heloittaa, Loistamast' ei lakkaa milloinkaan, Taivaasta ei poikkee konsanaan.

Kirkkaana kuin laakson puro kulje Virtajuovaas sinäi, synnyinmaa, Maan ja taivaan sulot helmaas sulje, Läiky, tanssi, soita, humaja, Kirkkautta taivaan kangasta, Honkain ääneen kieltäs soinnuta!

Kuni koitontähti sinäi loista Illoin, aamuin yhtä kirkkaana, Öiset hallat, raskaat usmat poista, Kastehelmiksi ne muutalla, Tummat pilvet tieltäs torju pois,— Kenpä sulta loiston kieltää vois!

Hälläpyörä 7/5 1869.

TUIMA TULI.

Tuot' tuimaa tult' en tunne, Mi riehuu rinnassain, Jos käynen vaikka kunne, Se seuraa mua ain'! Se raataa rauhan multa, On murtaa mielenkin, En tunne tuimaa tulta, Mist' tullut lieneekin.

Kun mieli lepoon horjuu, Ja aatos mettä juo, Tuo unen henget torjuu, Ja sijaan tuskan tuo; Kun sitten rinta parkaa Uus aamu virvoittaa, Taas häijy luokse karkaa Ja riemun karkoittaa.

Jäätyyhän järven pinta, Katoohan kukkain kuu, Käy kylmäks luonnon rinta, Mykistyy linnun suu; Vaan rint' ei jäähdy multa, En rauhaa saane ma: Oi riennä, tyttö kulta, Tää tuskain luovuta!

1869 (?)

JOHDATUKSEKSI SAARNAAN 12. S. KOLMINAISUUDESTA.

Omp' ihailtu, nyt taaskin ihaillaan, Ja kiitost' täynnä rinta huokaa hiljaa, Kun antihelmat aukee taivaan, maan, Ja pellot pöllyy runsast' elon viljaa, Kun meillekin, joit' äsken uhkas yö, Taas aamuruskon ensi hetki lyö.

On kirkas taasen luonto, kirkas maa, Ja kirkkaana taas päivä taivaall' loistaa, Taas tyyntä rauhaa rinta raukka saa, Ja riemu hetkeks mustat murheet poistaa— Mut hetkeks vaan,—taas alkaa raskas työ,— Koht' uhkailla taas saattaa synkkä yö.

Ei tiedetä, kosk' kylmää päivä tuo, Koht' turmella voi kalliin viljan halla, Koht' uhkaa vihamieskin, surman tuo Ja kansan lyö kuin hongan kankahalla; Vert' itkee sydän, tuskahuudot soi: Näin, ystävät, se riemu mennä voi.

Vaan tiedetäänpä, ett' on ponneton, Tuo Luoja, jonka käess' on kansain ohjat, Ja tiedetäänp', ett' tieto ääritt' on, Ett' ijäks tutkimatta jää sen pohjat, Vaan tiedetäänpä myös, ett' tieto tää Se päivä päivält' yhä selviää.

Se selviää, kuin myrskyn laattua Tuoll' ylähällä selvii tähden valo, Se loistaa, lämmittää, kuin taivaalta Maan kukkaa lämmittää syänpäivän palo; Ja senpä vuoks juur' meille työksi jää Viel' enemmän tät' tietoo selvittää.

Mut ihmisvoimat murtuu, hukkuu pois, Ei kestä nuoruus, vanhuus, järkevyyskään, Ois tyhjät työt, jos emme tietää vois Niit' armon valoss' arvostella tyyskään; Ja sepä valo nytkin, Herra, suo, Kun kumarrumme istuimesi luo.

1868 t. 1869.

MALJANESITYS

AUGUST AHLQVISTILLE, YRJÖ KOSKISELLE ja JOH. GABRIEL GEITLINILLE.

Hämäläisosakunnan vuosijuhlassa 1/10 1869.

Tuoll' ulkona on syksy. Tuimat tuulet Vie lehdet puista, kukat maaksi lyö. Henk' kylmä käy, ja pikemmin kuin luulet On lumen alla kesän kaunis työ. Mut tähdet tuolla loistain kaiken yötä Tuo mieleen, ett' on pysyvääkin työtä, Ja mieli pyrkii kauko=ilmoihin. Se kulkuansa käyden ijät' uutta, Nyt muistuttaa, ett' iankaikkisuutta On säilymässä ihmistöissäkin.

On meilläkin jo aikaa käyty työksi— Ens aluskivi ammoin laskettiin. Vaan suo se petti, kivi kuljuun syöksi, Ja yritetty työ se jäikin niin, Mut uudet polvet uuteen työhön ryhtyy, Eik' aikaakaan, kun hornan vallat vyhtyy, Ja perustus on vankka, valmis nyt; Sen nojaan nousee muuri, pylvässarja Kohoopi pilvihin, ja temppel'harja Jo patsaan tukeille on liittynyt.

Tuo helposti ei käynyt. Usein hukkui Työt miehen parhaimmankin syvyyteen, Men' usein taappäin työ ja moni nukkui Jo kesken tointaan uneen ikuiseen. Mut vaikka tuskin kenkään päähän jaksaa, Niin työ se sentään hikihelmen maksaa, Se kansan työt' on, työtä pysyvää! Ja vaikka syvyys monet mietteet nieli, Jäi heelmä niistä sentään, kansan mieli Niist' temppelin sai kerran pystyttää.

Se valmis onkin. Vielä silitystä Sen patsaat, katot, muurit kaipaavat: Viel' oppi selv' ei ole, kiel' ei kystä, Ja kansan vaiheet valoo vaativat, Mut tekohon kun mestarit on saatu, Kun tointen ohjissa on nero taattu, Ei valmist' oottaa kauan kestäkään, Ja niillepä, joill' on tät' työläst' työtä, Suon, ett' ois onni heillä aina myötä. Ma muistokseen juon pohjaan maljan tään!

U. Suometar 1869, n:o 79; Hämäläinen 1869, n:o 40.

ELÄMÄ.

Voi kuinka tääll' on ihanaa! Voi kuinka linnut pauhaa! Ei huolta ole, kuolemaa, Tääll' elo tyynt' on rauhaa; Niin tääll' on koti armahin, Tääll' äiti, täällä kultakin.

Näin poika miettii. Armahat Nyt tunteet rinnan täyttää, Ne helkkyvät, ne pauhaavat, Kuin soinnult' elo näyttää. Mut tuskin aikaa vierryt on, Ne raukee hajasointohon.

Syys tulee, kukat maaksi lyö, Ja linnun äänet raukee, Talv' ehtii, syksyn jätteet syö, Ja tuonen ovet aukee, Heilt' tuskin muisto säilöön jää, Ett' oli kulta=aikaa tää.

Ja voitost' telme kiihon saa, Se myrskyt irti kiskoo; Ja laineit' tuuli kuohuttaa, Ja venhett' aallot viskoo. Ja elämä se riehuu näin Ja rientää yhä eteenpäin.

Sit' asettamaan riitä ei, Ei miel', ei miehen järki; Se monet mietteet kuohuuns' vei Se monet järjet särki; Mut purjeit' taidoin käytä vaan, Niin tyyneen pääset satamaan.

Ja siell' on taasen ihanaa, Ja siellä linnut pauhaa. Ei huolta ole, kuolemaa, Siell' elo tyynt' on rauhaa, Niin siell' on koti armahin, Siell' äiti, siellä kultakin.

Hälläpyörä 22/10 1869; Kaikuja Hämeestä 1872.

SCIPIO AFRICANUS.

On vainon hirmupäivä päästy päähän, Yö vaippans' sovitti ja rauhan toi. Veriset liekit, haihtuin myrskysäähän, Viel' ilmi hohteen taivahalle loi. Mut taivaan alla riutuu tuskissansa, Veriinsä nääntyy mainehikas kansa, Ja kansan muistot liekki tasoittaa; Syö liekki Karthagon, mut murhamiesi Iloiten takoo kahletta, ja liesi Kuin hornan kita tultaan leiskottaa.

Vaan keskellä tuot' ivan näyttölavaa On aatteissansa mies. Mit' aikoo hän? Hän on kuin nukkunut,—jo silmäns' avaa Ja katsoo, tähtää—mitä näkee hän? Käy kurttuun otsa, huulet murtoon vääntyy, Vert' itkee sydän, silmä maahan kääntyy Ja rintaa vasten päänsä kallistuu; Hän äsken iskun taivahalle heitti, Mut mustat pilvet ennustähdet peitti, Nyt lausumahan aukee miehen suu:

»Mä nähnyt olen kukan kuihtuvaisen, Kuink' alle myrskyn painuu palmupuu; Oon nähnyt kalman murhaa, nähnyt naisen, Kuin kultaansa hän surren lakastuu; Olenpa nähnyt kuinka Rooman kansa On hautaan vienyt miehet parhaimpansa, Ja haudoilla vuoskaudet itkenyt; Vaan nähnyt konsanaan en surmaa mointa: Kuink' kansa, kansain kuulu, ilman tointa Jää, hukkuu pois, näen ensi kerran nyt.»

»Täss' seison haudall' luonnon suurimmalla: Maaks sorretun Karthagon eessäin nään. Tuoll' ilohuudot kaikuu taivas=alla, Ne mieltä viiltää, kun nään sorron tään. Vaan kunnias sen vaatii, Rooma, sinä Tuon tehtäväksi määräsit, ja minä Mies roomalainen olen.—Huoli pois! Ei kuollut Curtius, kun maahan syöksi, Ei Mucius, kuin murhan otti työksi. Tät' enkö työtä minä kestää vois!»

»Vaan täytymyst' ei minun kieltää sovi, Ja se, se Karthagonkin hautaan vei; Niin säätää jumalat, ja tuonen ovi Se vielä kerran aukee Roomallei. Niin, Rooma, kerran vahvat muuris murtuu, Maan tasalle sun kuulu kansas sortuu, Sep' Iliaan on kohtaloa vaan! Mut käyköön niinkin, tulkoon kuolo vainen, Kun kansassa vaan henk' on roomalainen, Meit' alentamaan voimaa tarvitaan.»

Hälläpyörä 22/10 1869; Kaikuja Hämeestä 1872.

JOULULAHJA.

Tuhannet kultakorut kai Muut joululahjaksensa sai, Minä sain yhden lahjan vaan, Mut sit' en vaihtais kultaankaan.

Ja kultaa on se kuitenkin Ja kulta on sen nimikin, Mut se vaan sitä kultaa on, Mi valuu säteist' auringon.

Kun väliin ilmaretkillään Koi kohtaa hämärikkiään, Se lemmest' ihastuksissaan Suo kultavihman maailmaan.

Ja nuoret ahot kulloittuu, Heloittaa kuuroittunut puu, Ja kun sit' ihmisrinta juo, Niin palamahan syttyy tuo.

Semmoisen liekin autuain Minäkin sydämmeeni sain, Ja sydän kylmä ennen, nyt On liekkimähän syttynyt.

1869 (?)

OI, JOS OISI.

Oi jos oisi, niinkuin muilla, mulla oma kulta, Vilisten kuin virran juoksu luistais aika multa.

Mieli ois kuin päivänpaiste, aatos huolta vailla, Korkealle liiteleisi ilman kotkan lailla.

Soitellen ma kulkisin ja laulain päivätöillä, Kullan kuva mielessäni nukahtaisin öillä.

Metsät tieltä siirtyis pois ja rymähtäisi kuusi, Kunhan kankaan kainalossa pirtti nousis uusi.

Sinne kullan saattaisin ma kurkihirren alle, Liedestä kun ensi sauhu nousis taivahalle.

Ja kun sieltä oman kullan kirkkohon ma veisin, Kadehtien lintusetkin meitä katseleisi.

Nurmen heinä helkkyisi ja kukat kumartaisi, Kumartaisi kukkaset ja tuomet tuoksahtaisi.

Oi jos oisi, niinkuin muilla, mulla oma kulta, Vilisten kuin virran juoksu luistais aika multa.

1869 (?) Kaikuja Hämeestä 1878.

LAULUKILPA.

Terve, lintuni, terve! Tahdotko kieltäsi koittaa? Kilvan nyt laulumme soikoon Nähdäppä saa ken voittaa!— Paljo en taida ma koito, Noudatan luontoni mieltä, Laulan rintani tunteet, Laulan kultani kieltä.

1869 (?)

KOTKA.

Katsos, kultani, kuinka kotka koittaa voimiansa: Etkös tahtois kilvoitella taivaan linnun kanssa?

Ilmain kautta ja tuulten poikki ja kautta tuon mustan pilven Kiidättää se riemulauluin luokse taivaan kilven.

Ja taivaan kilvelle kirjoitettu on kauniita tähtilöitä; On sadottain noita tähtiä, kuin nurmella kukkasvöitä.

Mut kilpi tuo, se on kultani mun, ja tähdet on silmäis tulta, Ja minä se kotk' olen ilmassa,—noin muiskun ma ryöstän sulta!

1869 (?)

TAHDOTKO?

Tahdotko, neitonen, kanssani tulla? Tahdotko luomisen henkiä kuulla? Tahdotko poimia kukkia maan? Tahdotko nähdä taivahan palon, Tähtitarhat ja kuuttaren valon? Tahdotko vaan!

Tahdotko riemuja kanssani jakaa? Tahdotko surra, kun riemujen takaa Kohtavi silmää huolinen tie? Tahdotko kanssani kärsiä, kuolla? Tahdotko luulla ett' Tuonessa tuolla Autuus lie?

Tahdotko luulla ett' Tuonelan tiellä Lempemme kuolematonna on vielä,

Viel' että sielläkin muiskuja jaat? Tahdotko riemuita kanssani, kulta? Kirvoita helmas, riennä jo!—multa Suutelon saat!

1870 (?)

UNIEN MAISSA.

Ol' eloni outo kantaa, Pois rauha ol' itsestäin; Näin silmäten taivaan rantaa Siell' auringon laskevan näin.

Ja kulta= ja purppuraverhot Sen katteheks kierrettiin, Ja pilvet, kuin kukkahan perhot, Sen vaipuivat siimeksiin.

Elon mailta se näkö mun sulki, Ma hukuin sen purppuraan, Ja taivaalla tähdet kulki, Ja kuutamo kattoi maan,

Ja kahlehens' irroittaissa Kuin kotka lens aatteeni mun, Ma lepäsin kukkien maissa, Luon' istuimen kirkastetun.

Löin painia enkelin kanssa, Elon immeltä suutelon sain Nous aurinko loistossansa, Mä heräsin taivaastain.

Mä heräsin maallen tälle, Maryn helmaani suljin taas, Soin enkelin muiskun hälle, Ja—taas olin unien maass'.

1870 (?)

ORJA.

Kuuletko Herran voiman, hattarat näätkö kuin halkes? Näätkö kuin ukkosen nuol' leimuten pilvistä lens? Huomaatko rintani nousun, huomaatko silmäni iskun, Kuuletko kahlehen kalskeen?—haa, onko unta se vaan? Onko se unta? Ei, ei—se on luonnon ja Jumalan kieltä, Rintani kieltä se on, kieltä on vapauden. Sen mulle neuvoi koskien kuohut ja harmajat hongat, Neuvoi kukkaset maan, neuvoi taivahan kuu.

Ilt' oli tyyni, ja taivahat loisti; ma haudoilla kuljin, Huolteni kyllyyden tahdoin huoata pois, Huoata ilmahan hengen niin paksun, ett' helvetti täyttyis, Hengen, mi saatanankin rauhan rikkoa vois. Taivahat säikkyi jo.—Näin silloin kukkasen maassa, Hurmehest' isien näin kukkasen puhkeavan,

Verta sen lehdistä hohti, verta sen suonissa kiehui, Verta sen huulilta join,—ens oli muiskuni tuo! Ensikerran nyt lemmin ma, helmaani maailmat suljin, Honkia syleilin, tähtiä rukoilin; mut Vert' oli suutelu orjan, vert' oli halaus orjan, Vert' oli rukous orjan—verta ja hurmetta vaan!

Kuuletko rintani kuohun, kuules kuin ukkonen pauhaa! Kuules kuin taivahat soi—haa onko unta se vaan? Untako kallihin ihmistunne, jumalain kieli, Untako sen vuoks vaan, tää ett' on orjien maa! Vannotan pilviä, tähtiä, vannotan kukkasta maassa, Vannotan kosket ja hongat—kaikk', kaikki kostoa soi! Katkea kahle! Voimasko suurempi henkeni voimaa? Ruostu jo rauta! hohoi säilänä säihky nyt! Kiidä pilvistä maahan, nuoli! Ukkonen jyskää! Hattarat haljetkaa! vaaru, vapise maa! Nouskaa, untelot! Tää, tää on orjien kunniapäivä, Vapautt' ääneni soi!—vapaus, vapaus, oi!

Hälläpyörä keväällä 1870; Kaikuja Hämeestä 1872.

EERIK JUHANA HIISSA.

k. 5/4 1870.

Tuoll' ulkona on kirkas, lämmin nyt, Yön kahleet juotteistaan on hellinnyt, Luonnolta kolkko ruumispeitto raukee. Kaikk' uuden elon, uuden kiihkon saa, Hengelle uudet rientoalat aukee: Tää tietää juhlaa, rauhaa ennustaa.

Ken arvas sortaa nämät luonnon lait! Ken rikkoa tään rauhaisuuden!… Vait!… Tuolt' tunnen äänen särkyneen: on aivan, Kuin luonnon rinta halkeis kahtia Ja juopahansa peittäis maan ja taivaan… Taas tyynt' on, tyyntä niinkuin haudassa.

Rikos on tehty! Nopeudessaan Sen vertainen ei ihmis=aatoskaan. On kuin se olis syvää salaisuutta: Sen rinnalla on laki voimaton, Sen työt ne ovat ijankaikkisuutta, Ja itse rikos täytymystä on.

Olemme haudan partahilla. Tän, Tän pohjukass' on kätkö ystävän. Se katetaan—hän ijäks pois on meiltä. Viimeiset pirstat haudan omiks jää. Hän ijäks, ijäks pois on elon teiltä, Ja ehkä muistonsakin häviää.

Ei, ystävä! niin ei se käydä saa, Niin ei se käydä voi, sit' epuuttaa Se sama sääntö, mi sun käski kuolla. Sua muistimme, kun kärsit täällä, nyt Sua muistamme, kun taivaissa oot tuolla. Näet rintamme on ijäks liittynyt.

Hälläpyörä keväällä 1870; Kaikuja Hämeestä 1872.

KULLANKEITTÄJÄ.

Kuin lausuit, kullankeittäjä? Siis sulta Kadonneen onnens' ihmissuku saa? Kohennat hiilusta, enennät tulta Ja ahjoon lietsot ilmaa kuohuvaa, Ja taivaankaaren=karvaisena kulta Edessäs taian lailla kimaltaa; Viel' yksi hetki, valmiina on taika, Ja maailmalle koittaa kulta=aika.

Ja »kultaa» kaikuu pitkin taivaan rantaa, Ja »kultaa» vastaa syvyydestä maan: Kuningas valtikkansa etees kantaa, Kun saa tuot' elon voimaa rahdun vaan, Ylimys maineens', impi kultans' antaa, Kaikk', kaikki lumoo taikas loistollaan, Ja kunniallaan vaivainen sen ostaa, Jok' asemille Luojan hänet nostaa.

Ja mailm' on autettuna, niinkö luulet? Ja rauha, onni palaa sydämmeen! Mut lastaan äidin kiroovan kun kuulet, Kun rakkauden kuulet kadonneen, Kun immen pettyneen näet kalpeet huulet, Kun uskon, toivon kuulet rauenneen, Kun miehen pettävän näet synnyinmaansa, Uskotko taikojas, uskotko vaan sa! ——— ——— Ja polta poroks kaikki, polta tyyskin Imeinen himoineen, sen itsekkyyskin! ——— ——— Ja tyhjyys ääretön on sydämmissä, Ja tyhjyys maassa, tyhjyys taivahissa.

1870=luvun alkuvuosilta.

KATEUS.

Kukkasissa lepää poika, Kaunis niinkuin kukkanen, Päivän koi ja metsän linnut Suosii häntä vuoroten.

Unelmia toiset laulaa, Toiset häntä suutelee. Tyttö kaukaa katsoo tuota, Katsoo, katsoo—kalvenee.

Lakkauttais linnun laulun, Kukat maasta tempais pois, Estäis päivän paistamasta, Peittäis taivahat, jos vois.

Miksi tuota rangaistusta? Noinhan tuim' ei talven sää! Tyttö miettii: silloin vasta Voin hänt' ehkä miellyttää.

Silloin päivän koittarena Suudella hänt' aina saan, Laulaa laulun, helmassani Tuuvittaa hänt' unelmaan.

Hälläpyörä kevätluk. 1871 (»Vanhoista piiloista»); Kaikuja Hämeestä 1872.

EMMALLE.

I.

Ihanne.

Mull' lapsest' aikain oli ihantein, Ja onnellinen olinkin sen kanssa; Mä kukkaskiehkuroita sille tein Ja palkinnoks sain aina makeitansa.

Ja makeita ne makeet olikin, Ne oli mitä kastehelmet maalle, Ne oli niinkuin kyynel enkelin, Kun lempeään hän lausuu Jumalalle.

Kun laski päivä ja kun koitti koi, Me ihailimme taivaan purppuroita, Ja tähdet taivaalla kun loisti,—voi, Kuin kauniisti me selitimme noita!

Niin, taivaat, kukat, suutelot, ne vaan oi' aino'ina lempimaina meille, Maan murheista ei tietty milloinkaan, Ja pitk' oi' askel vielä tuonen teille.

Mut kuinka kävi!—Aatos siivet sai, Ma käydä tahdoin itse taivaan koissa; Mut ystävä sai tuosta kaimon kai, Ja siitä saakk' on ihanteeni poissa.

Se haihtui, niinkuin sumu haihtuu pois Ja niinkuin meren häviääpi vahto— Mut jospa vielä herättää sen vois!— En, en, ma sitä herättää en tahdo.

1870 (?) Hälläpyörä kevätluk. 1871 (»Vanhoista piiloista»).

II.

Emma.

Mitä näen, taasen taipuu Mieli minne muinoinkin, Taasen näen, kuin päivä vaipuu Hämärikin helmoihin; Taasen näen, kuin koitar tuo Suuteloita maalle suo.

Purppurainen puku nytkin Peittää taivahan ja maan— Liekö vainen herännytkin Ihanteeni taineestaan? Ei, ei, aika ihanteen Mennyt pois on polvekseen.

Mutta sentään katselen ma Riemumielin koita koin. Miksi? selitä se Emma, Miksi sitä ihanoin? Sinä sen voit selvittää: Olet itse koitar tää.

Näkyä oi suloisinta Armaist' armahinta, oi! Kun sun näen, oitis rinta Niinkuin Memnon=patsas soi. Sydämmeni riepaleet Sinä sointuisiksi teet.

Autu'utta rinta kaikaa, Aatos kotkan siivet saa, Miel' ei katso paikkaa, aikaa, Pois se lentää tähtein taa: Jumalien vertainen Ompi hetkeks ihminen!

1870 (?)

SYDAMMENI.

Mun sydämmeni riepaleissa roikkuu, Sen ympäri, kuin haaskan, korpit koikkuu, Ken siitä palan repii, ken vie toisen, Ja minä itse, min' en mitään voi sen.

Palasen, parhaan palan sen vei isä, Kun manaan läksi,—toisen äidin nisä, Vaan tuonpa sentään rakkaudesta soisin, Kun loput murut säilyttää vaan voisin.

Mut korpit nuo, ne etsii makupalaa. Ne ystävien lailla mua halaa Ja halatessaan rintaan kyntens' iskee Ja minust' irti kynsin palan kiskoo.

Tuo mieltä karvastelee, viiltää, kaivaa, Mut sentään kärsin minä tuotai vaivaa: Mut yksi siru jäljellä on vielä Ja sit' en anna enää korppein niellä.

Sen vallassani pidän, sit' ei tuhraa Ei saastaisuus ei himot—senpä uhraan Me rakkauden alttarille—sen ma Sinulle ikimuistoks uhraan, Emma!

Mut—juuri kun ma alttarille taivun Ja tulen ääreen rukouksiin vaivun, Pimentyy taivas, korpit päivän peittää, Ja tuokin pala täytyy heille heittää.

1870 (?)

SORMIEN LÄVITSE.

Jos sua päivän silmä häikää, Kätes mättää eteen vaan, Sormien lävitse katsoin Kaikki vaihtuu purppuraan.

Sydäntäs jos toukka kalvaa, Jos sua tuntos ahdistaa, Sormien lävitse katso, Ne sun kullaks kuvastaa.

Äitiäs jos konna pilkkaa, Lapses, veljes orjiks myö, Sormien lävitse katso, Niin on työnsä veljen työ.

Ja jos äitis veriin sortuu, Mitä siitä huoataan, Sormien lävitse katso, Kaikki vaihtuu purppuraan.

Sulje silmäs, sulje tuntos, Nauti itsees, juo ja syö, Vaan kun vihdoin silmäs avaat, Saattaa olla synkkä yö.

1870.

MALJA ERÄÄLLE VANHUKSELLE.

Tuoll' ulkon on härmää ja lunta, Ne peittävät pellot ja haat, Jo ilmojen laulukunta On jättänyt meidän maat; Ei tunnu tuttua kieltä, Ei riemun aihetta näy, Vaan myrsky se huokuu sieltä Ja talvinen tuisku käy.

Mut useinkin talvissäällä On rintani heltynyt, Ma tunsin hongan, sen päällä On härmää ja hyydettä nyt, Ja hyytehen alla on pinta, Mi neulasta täynnä on, Mut neulasten alla on rinta, Ja rinta on saasteeton.

Ja tätä honkaa ma lemmin, Ja lemmin sit' ainiaan, Jos pistää se, tulisemmin Sen rintaani painan vaan. Ma tiedän: kun talvi haihtuu, Ja lintuset palajaa, Sen neulaset kukkiin vaihtuu, Valovaattehen honka saa.

Lasi käteen nyt! Yli harjan Jo kuohuvi vaahto sen, Lasi käteen nyt! Mehu marjan Tuo muistoja mielehen, Ja sieltä me lahjaksi tuomme, Mitä mieli on löytänyt, Näin täydestä rinnasta juomme Ikämiehen muistoa nyt.

Hälläpyörä kevätluk. 1871.

HAUDALLA.

Tass' äidin, rakkaan äidin haudall' istun, Ja mietin kuink' oi' ennen, kuink' on nyt: Lapsuuden ajoist asti, siks kun kistun Maan poveen toin,—kaikk' olen miettinyt. Niin silloin, lasna ollessani, silloin 0l' taivas kirkas päivin, kirkas illoin,— Nyt on se paksuun pilveen peittynyt.

Jos kokoat kaikk' ihmisyyden vaivat, Jylhemmäks niist' ei taivas tulla vois; Jos kuopan maan sisimpään soppeen kaivat, Valoa sielläkin nimeksi ois; Vaan tääll' ei koita päivä pilvein takaa; Ken hajoittaa ne vois, hän maassa makaa, Pois äiti on, ja—rakkaus on pois.

Se lohduttaa, kun tiettynä on mailla Joku, ken haavat sitoo, hellä on, Vaan ilman hänt' on sydän puoltaan vailla, Se itkee verta ja on rauhaton. Vie linnunpojilt' emä, kaste maalta, Kedolta kukat, tähdet taivahalta Ne ota pois, niin näät mun kohtalon'!

Ma muinoin mietin: mitä vaaraa pelkään, Vahv' olen kylliks sitä torjumaan.— Nyt olen syösty myrsky=ilman selkään, Vaan heikko niit' on henki voittamaan, Se, joka voimakkaana Luojaa herjää, Nyt maata suutelee ja rauhaa kerjää, Ja tyytyis pieneen riemun pisaraan.

Vaan kas! Kautt' taivaan valon säde kiilsi, Oliko se tuon riemun kangastus? Ei,—ukon nuoli vaan, jok' ilmaa viilsi Ja jota seuraa kammo, kauhistus. Tult' yhä vaan,—se leimumast' ei lakkaa, Jo ilmat halkee, pilvet yhteen hakkaa, Ja maahan iskee taivaan rangaistus.

Vereni hyytyy.—Kukan korreltansa Nään taittuvan,—vaan minä ehjäks jään. Ja nyt, kun lasna ennen äidin kanssa, Käyn polvilleni Luojaa kiittämään. Jot' ilkeämmin rajuilma pauhaa, Sen pikemmin taas saadaan poutaa, rauhaa, Min' uskon sen—ja luotan elämään.

Hälläpyörä 17/3 1872; Kaikuja Hämeestä 1872.

ROUVA RAA'LLE.

Kuin luonto, joka, taimellansa vasta, Odottaa valoa, mut taivahasta Saa raetta ja kylmää tuulta vaan, Niin on myös täällä näyttötaiteen laita, Ei usein päivä sitä vaippaa taita, Jok' eroittaapi taivahan ja maan.

Mut joskus sentään rakoileepi ilma, Ja pilvistä heloittaa taivaan silmä, Ja lintu laulaa, kukka loiston saa, Taas kyllä pilvi päivän eteen luistaa, Mut ihmiset sen hetken kauan muistaa, Se harmaapäinä heitä riemuittaa.

Näist' ilman valokkaista kohdist' yksi On Lea puhdas, sen kanss' ystävyksin Käy Margareta, kirkas toiveissaan. Sulle, ken päivän päält' on verhon luonut, Ken taivaan lapset nähtäviks on tuonut, Sinulle kunniata lausutaan.

Se peittyy taivas taas. Mut toivokaamme, Ens sumun jälkeen kirkkaan päivän saamme, Ja silloin laulaa linnut äänehen, Ja sinä, joka pois nyt kuljet täältä, Kun pilven poikkeevan näät päivän päältä, Palaja silloin, terve Suomehen!

1872 (?)

MALJAN=ESITYS ISÄNMAALLE

1/10 1872.

Yks voima sydämmehen kätketty on, Se voima on puhdas ja pyhä, Se tuttuko on vai tuntematon, Niin valtaa se mieliä yhä, Salamoina se tuntehet saa palamaan, Se taivaast' on kotoisin kerrotaan, Ja isänmaa on sen nimi.

Se tunnussana se Suomenmaan Vei urohot kuolon teille, Vei nälkää, vaaroja voittamaan, Vei valoa voittamaan meille; Ja rauhan töissä se ollut on Se toivon tähti sammumaton, Joka tien vapautehen viittaa.

Niin aina olkohon Suomenmaass'! Ain' uljuutt', uskollisuutta! Kun vaara uhkaa, ne luokohot taas Vapautta ja valoa uutta! Tää maa se ei koskaan sortua saa. Eläköön tämä muistojen, toivojen maa, Eläköön, kauan eläköön Suomi!