OODI SATAKIELELLE.

Mun polttaa sydäntän', mua unettaa, oon raukea, oon kuolon uupunut, kuin juonut oisin valmun hunajaa tai katkoyrtin mettä maistellut. En ole kateinen sun onnestas, yön laulajatar, henki metsän puun, vaan liian onnellinen itsekin, kun taika-lehdossas, suus puhjetessa suven lauleluun, puut ympäröi mua lehvin varjoisin.

Ah, maljan viiniä ken mulle tois, maan mullan tuoksuvaista, viileää, joss' auringon ja ajan kaiho ois ja laulun, tanssin, lemmen ikävää! Oi malja täysi maiden lämpöisten, jonk' elon neste kirkas punertais, jok' yltä läikkyis kuplin kuohuvin, nyt joisin pohjaan sen, — maan harhat unhottuis ja katoais sun kanssas tumman metsän kätköihin.

Pois unhon maille, kohtaloista pois, joit' oksillas ei suotu elää sun, täält' iäks pakohon ken päästä vois, maast', uupumuksen, vihan, voihkailun, miss' avutonna tutjuu harmaa pää, ja nuoruus kalvettuu ja kaatuilee, miss' aatella on tulla suruiseksi ja tuska täydentää, miss' silmät kauneuden sumenee ja lempi riutuu loppuun huomeneksi.

Pois luokses paeta ma tahtoisin, en Bakkus-kulkueessa, pantterein, vaan runon siivin kuulumattomin, joit' avuks vartoo tylsä aatoksein. Nyt luonas jo! Yö hiljaa hengittää, kuu kuningatar tähtisaatossaan tuoll' liikkuu, yhtä loistavainen ain, vaan tääll' on himmeää, miss' sammalteiden tummaan vihantaan yön tuuli kevein huulin koskee vain.

En kukkaa ruohostossa nähdä voi, en silmin tunne oksaa tuoksuvaa, vaan tuoksut kaikki, joita kevät toi, joill' öin ja päivin suvi kaunistaa maan ruohon, viidakon ja villin puun, ne tunnen jo: tuoss' ujon orvokin, tuoss' orapihlajan; myös tuttu tuo on umppu toukokuun, jost' aukee myskiviini kasteisin ja suven riemun mettisille suo.

Näin monasti, yön rauhaa nauttien, oon kaipaellut kuolon lepohon, oon nimin rakkain runoellut sen, viel' etsien sua, saavuttamaton. Nyt rikkaampaa kuin ennen kuolla ois sun turvahasi, yö ja unhoitus, kun innon hurmausta tulvillaan noin suuri laulus sois! Sois vieläkin, kuin viime rukous — ei enää mulle, tomulleni vaan.

Sa kuolematon oot, oot ikuinen! Ei kehnot sukupolvet tallanneet sua, jonka ääntä ajan ammoisen on keisarit ja orjat kuunnelleet; tuon laulus lohtuisan jo kuulla voi Ruut suruinen, kun kotiin itkien hän seisoi vainioilla vieraan maan, ja sama laulu soi, miss' aallot teiltä meren kuohujen toi eksyneen taas rantaan rauhaisaan.

Toi eksyneen! Nuo sanat kutsuu pois mun luotas elämäni köyhyyteen! Kuink' onnen kultaa mielikuvat ois, ei pettää voi ne peikon-taruineen. Jää hyvästi! Jo virtes vaikertaa, jo raukee laaksoon, virtaan hiljaiseen ja kankahalle, viimein vaieten pois kukkuloiden taa. On laannut soitto. Mitä itse teen? Kaikk' unta vaan? Sen näinkö valvoen?