ALAKULOISUUDEN OODI.

Ei, ällös turvaa Lethen aaltoihin, äl' ukonhatun myrkkyyn mehuiseen, äl' otsaas kalpeata suudelmin suo pettää koison tumman rypäleen tai katajaisten kaihoseppelten; yöperhon ystävyyttä ällös tee, ja seuraan untuvaisten huuhkajain äl' usko salaisuutta sydämmen! kun varjo yhtyy varjoon, himmenee sun mieles yhä, surus puutuu vain.

Vaan alakuloisuus kun lankeaa sun päälles lailla pilven itkevän, jok' kukat kuihtuvaiset virvoittaa ja kostuttaapi kummun vihreän, niin viivy siellä, suru mukanas, miss' aamuntuore ruusu hohtelee tai sateenkaari kuvans' aaltoon luo; tai jos on suuttunut sun armahas, niin kätens' ota, vangikses se tee, ja syvään, syvään silmän hurmaa juo.

Se seuraa kauneutta katoovaa, ja iloa, jok' yhä huulilleen vie kättään hyvästiks, ja hekkumaa, mist' yks on askel kipuun karvaaseen. Niin, itse temppelissä riemujen on hunnutettu kaiho kätköss' ain, mut nähdä saa sen vain, ken kiirehtää ja nauttii ilon heelmän tuorehen: hän tietää, miss' on suru autuain, ja ainiaaks sen pyhäkköihin jää.