Front matter

Kirj.

Rafael Sabatini

Englanninkielestä suomentanut

Eino Auer

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1927.

Ensimmäinen kirja.

I luku.

KYNNYKSELLÄ.

"Puoleksi jumala, puoleksi eläin", sanoi ruhtinatar Valeria kerran Bellarionia kuvatessaan, aavistamatta, että tämä määritelmä soveltuu mieheen yleensäkin.

Tuntematon kronikoitsija, joka on säilyttänyt hänen sanansa jälkimaailmalle, jatkaa vihjaamalla, että ruhtinatar samalla kertaa sanoi liian paljon ja liian vähän. Ja omasta puolestaan liittää hän kuvaukseen eräitä huomautuksia — jotka tässä jääkööt toistamatta — yrittäen todistaa, että mies, jos jumalalliset ja eläimelliset ominaisuudet ovat hänessä yhtä voimakkaita, ei ole enempää hyvä kuin pahakaan. Tämänjälkeen esittelee hän meille sikopaimenrukan, joka kohosi loistoon ja kunniaan, niin suuripiirteisen ja ylvään, että hänessä tuskin oli mitään inhimillistä, ja toiselta puolen mahtavan ruhtinaan — josta enemmän tässä tarinassa — niin eläimellisen, ettei hänessä ollut kipinääkään jumalasta. Nämä ovat äärimmäisyydet. Välimuotoja, joita on tusinan verran, havainnollistuttaa kronikoitsija historiallisilla muotokuvilla, jotka todistavat hyvää hänen tiedoistaan.

Kaikesta tästä, kirjoitustyylistä, viittauksista firenzeläisiin, ja sulavasta toskanalaisesta murteesta päättäen on nimetön kronikoitsija huomattava henkilö. On enemmän kuin luultavaa, että onnekkaan Bellarionin tarina (Bellarione Fortunato) kuuluu niihin Niccolò Macchiavellin kynästä lähteneisiin historiallisiin muotokuviin, joista ehkä tunnetuin on "Castruccio Castracanen elämä". Tutkijain ei ole kuitenkaan onnistunut päästä perille lähteistä, joista kronikoitsija on ammentanut. Ja vaikka monet kohdat tässä elämäkerrassa sopivatkin yhteen imolalaisen veli Serafinon laajassa teoksessa "Vita et gesta Bellarionis" annettujen tietojen kanssa, ovat yhtä monet molempien kirjoittajien väitteistä ristiriidassa keskenään.

Jo alussa Macchiavelli (jos hyväksymme minun olettamukseni) väittää, että Bellarion ei saanut nimeään pelkästään senvuoksi, että hän oli taistelun mies, vaan myöskin siksi, että hän oli todellinen sodan lapsi, ikäänkuin taistojen kohdusta syntynyt — "e di guerra propriamente partorito". Käyttäessään tätä metaforia ilmaisee hän tuntevansa tarun lapsen löydöstä melskeitten ja hälinän keskeltä. Veli Serafinon mielipide taas on eriävä ja ainoa, joka sopii tunnettuihin tosiasioihin. Itsessään pieni asia, mutta kuvaava esimerkki tämän ajan elämäkertakirjoituksesta.

Jatkaen huomautuksiaan ruhtinatar Valerian sanojen johdosta, toteaa Macchiavelli, että Bellarion oli luonne, jonka kuvausta ei niin vain mahduteta yhteen määritelmään. Tämä käsitys sai kronikoitsijan kirjoittamaan hänen elämäkertansa. Minun käsitykseni tästä elämäkerrasta on vuorostaan saanut minut käymään käsiksi täydellisempään kuvaukseen.

Pidän parhaana aloittaa ajankohdasta, jota Bellarion ehken itsekin olisi pitänyt tosiasiallisena elämänsä alkuna. Valitsen hetken, jolloin hän seisoo aineellisen maailman kynnyksellä, maailman, jonka hän tähän asti on tuntenut vain kirjoista käsin, tosin paremmin kuin monet, jotka ovat viettäneet koko elämänsä kanssaihmistensä parissa.

Bellarion oli lukenut vallan suunnattomasti. Hänen tiedonjanonsa oli ulottunut teologisten isien opetuksista aina Vegetius Hyginukseen, ja käytettävissä olevan tutkimusaineiston puute oli yhtenä syynä siihen, että hän jätti luostarin rauhan, joka hänet oli ympäröinyt lapsesta pitäen. Toisena syynä oli vissi kerettiläisyys, jota hänessä viime aikoina oli ilmennyt, ja josta toivottiin hänen parantuvan jatkuvien opintojen avulla. Hänen mielipiteensä erosivat niin suuresti isien opeista, että hän, jos olisi elänyt sata vuotta myöhemmin, ehdottomasti olisi joutunut tekemisiin Pyhän istuimen kanssa ja ehkä — Espanjassa varmastikin — lopulta roviolle. Tämä kauhea kerettiläisyys, seuraus paljosta mietiskelystä, oli synti siinä maailmassa, jossa synti ei voinut tulla kysyneeseenkään. Turhaan yritti apotti, jonka sydäntä lähellä hän oli, todistella, että hän oli väärässä.

"Voi, sinä viaton lapsi", sanoi kunnianarvoisa isä, "olet pian huomaava, että siinä maailmassa, jolta tähän asti olet ollut suojassa, on syntiä jopa ylenmäärin".

Bellarion vastasi syllogismilla, loogillisella kaavalla, johon oli oppinsa sisällyttänyt. Se oli kysymyksien muodossa, todistelutapa, jota hän aina kernaimmin käytti.

"Eikö kaikki tässä maailmassa ole Jumalasta? Eikö Jumala ole kaiken hyvyyden lähde? Voiko siis mikään Jumalan luoma olla muuta kuin hyvä?"

"Entä perkele?" uteli apotti.

Bellarion hymyili vaatimatonta, herttaista hymyä.

"Eikö ole mahdollista, että ne, jotka keksivät perkeleen, ehkä olivat opiskelleet Persiassa, missä yleensä on vallalla se käsitys, että pimeyden ja valon voimat, Ahriman ja Ormuzd, alituisesti taistelevat maailman herruudesta? Muutenhan heidän olisi pitänyt muistaa, että perkeleenkin, jos hän on olemassa, täytyy olla Jumalan luoma, mikä taas on Jumalan pilkkaamista, koska Jumala ei voi luoda mitään pahaa."

Säikähtynyt apotti kiiruhti muuttamaan puheenaihetta:

"Eikö varastaminen, tappaminen ja vääryydenharjoittaminen ole pahasta?"

"Tietysti. Mutta se on yhteiskunnasta irtautuneitten harjoittamaa pahuutta, joka on tukahdutettava, ettei yhteiskunta hajoaisi. Siinä kaikki."

"Kaikki! Kaikki?" Apotin syvälle painuneet silmät tarkastelivat surullisina nuorukaista. "Poikani, paholainen on antanut sinulle väärää viisautta voidakseen tuhota sielusi."

Ja varovin sanoin piti nyt tuo hyvä, isällinen mies hänelle nuhdesaarnan. Sitä seurasi toinen ja kolmas lähiseuraavina päivinä. Bellarioniin ei sanan voima kuitenkaan tehonnut, vaan hän jatkoi vastustustaan, nostaen kilveksi syllogisminsa, jonka apotti sydämessään tiesi harhapäätelmäksi, mutta jonka virhettä hän ei kyennyt paljastamaan. Kun ukkoparka lopulta alkoi pelätä, että tämä kerettiläisyys voisi matkaansaattaa vaikeuksia ja häiritä luostarin rauhaa, suostui hän jouduttamaan suojattinsa matkaa Paviaan jatkamaan niitä opintoja, joiden piti pelastaa Bellarion harhaopin kynsistä. Ja näin jätti Bellarion muuanna elokuun päivänä armon vuonna 1407 Pyhän neitsyen luostarin Ciglianossa.

Hän teki taivalta jalan. Mitä ruokaan ja yömajaan tuli, oli hän pääasiassa Paviaan vievän tien varrella olevien luostarien armoilla, ja apotti oli näitä varten antanut hänelle suosituksen, jonka hän oli kätkenyt laukkuunsa. Sitäpaitsi oli hänellä viisi tukaattia sisältävä kukkaro, kokonainen aarre ei ainoastaan hänen omasta vaan apotinkin mielestä, joka jäähyväisiksi oli lahjoittanut hänelle rahat. Hänen muu maallinen omaisuutensa käsitti karkean vihreän puvun, joka oli hänen yllään, sekä vyössä riippuvan veitsen, joka kelpasi niinhyvin paistin leikkaamiseen kuin itsepuolustukseenkin. Rohkaisuna seikkailumatkallaan Lombardian halki oli hänellä lisäksi apotin siunaus ja muisto vanhan miehen silmiin kihonneista kyyneleistä. Erotessa oli apotti vielä muistuttanut häntä luostarin rauhasta ja maailman melusta ja levottomuudesta.

"Pax multa in cella, foris autem plurima bella."

Vaikeudet alkoivat vasta matkan loppupuolella. Livornon kaupunkialue oli jo penikulman parin päässä hänen takanaan. Jokiäyrään rauha veti puoleensa nuorukaista, jota seitsemäntoista vuotta oli kasvatettu luostarin hiljaisuudessa, smaragdinvihreä nurmikko houkutteli, eikä hän lopulta malttanut olla laskeutumatta kovalta tieltä alas Pon rannalle. Sauva kädessä asteli hän sitten Montferratin matalia kukkuloita kiertävää jokivartta, kaavun huppukaulus niskaan työnnettynä. Hän oli pitkä ja norja, silmiinpistävän voimakas, tummapintainen ja tummatukkainen ja hänen mustat silmänsä tähystelivät kirkkaina ja pelottomina edessä avautuvaa maisemaa.

Päivä oli helteinen. Myöhäiskesän voimakkaiden tuoksujen kyllästämä ilma tuntui painostavalta ja kaukaisen Monte Rosan sulavien lumien paisuttama Po virtasi vuolaana uomassaan.

Mietteisiin vaipuneena jatkoi Bellarion vaellustaan kunnes päivä hämärtyi auringon kierähtäessä vastarannan metsäisten kukkulain taa, ja kylmä viima suhahti äyräällä kasvavien puitten lehvistöissä. Silloin hän pysähtyi, katsellen valppaasti ympärilleen sileän, korkean otsan kurtistuessa ryppyihin. Vasemmalla oli synkkä metsä. Hän muisteli tien suuntaa, pani merkille, mistä aurinko oli laskenut ja totesi sitten, että hän jo melkoisen ajan oli kulkenut etelään päin, toisin sanoen aivan väärälle taholle. Noudattaessaan ruohikkorannan kutsua oli hän harhautunut tieltään. Tämän johdosta hän nyt filosofoi hiukan ja rauhoittui, sillä hän rakasti vertailuja ja antiteesejä, ja kaikkea tuota älyllistä joutavuutta, joka näihin aikoihin oli korkeassa kurssissa. Sitäpaitsi hän ei hetkeäkään ollut epätietoinen siitä, mitä hänen oli tehtävä. Arvioituaan ajan aina siitä asti, jolloin hän oli poikennut tieltä, ja kulkunopeutensa, saattoi hän suunnilleen määritellä taivaltamansa matkan pituuden. Tien täytyi olla jo siksi etäällä hänestä metsän takana, ettei hän enää ehtisi yöksi, kuten oli toivonut, augustiniläisisien majaan Sesiassa Milanon rajaseudulla.

Hän oli reippaalla tuulella, mutta nälkä alkoi jo kiusata. Pikku nälkä ei kuitenkaan suuresti huolestuttanut ankaraan paastoamiseen tottunutta.

Hän kääntyi metsään ja lähti päättävästi kulkemaan suuntaan, jota hänen oli noudatettava, jos mieli päästä takaisin tielle. Puolisen penikulmaa tai ehkä hieman enemmään paarusti hän polkua pitkin, joka kävi yhä epäselvemmäksi, mitä pitemmälle hän ehti, ja lopulta nielivät metsä ja pimeys hänet kokonaan. Jatkaminen johtaisi varmasti viimein umpisokkeloon. Parasta laskeutua pitkäkseen ja nukkua, kunnes aamu ja nouseva aurinko jälleen auttaisivat häntä määräämään suuntansa.

Hän levitti kaapunsa maahan ja havaitsi, ettei tämä vuode suinkaan ollut kovempi kuin se, johon hän oli tottunut. Pian oli hän nukahtanut rauhalliseen uneen.

Kun hän heräsi, paistoi päivä jo korkealla. Mutta toisenkin ja paljon mielenkiintoisemman seikan hän äkkäsi; hänen vieressään seisoi minoriittiveljen harmaaseen kaapuun pukeutunut mies. Vieras oli pitkä ja kumara ja kääntynyt puolittain selin häneen, aivan kuin olisi kivettynyt merkilliseen liikunta-asentoon. Tuntui melkein kuin olisi Bellarionin äkkinäinen herääminen keskeyttänyt hänen poistumisaikeensa.

Vain silmänräpäyksen emmittyään kääntyi mies jälleen kohti. Hän oli piilottanut kätensä pukunsa poimuihin ja hänen kasvoillaan oli leveä hymy. Tervehdittiin.

"Pax tecum."

"Et tecum, frater, pax", vastasi Bellarion koneellisesti, silmäillen vieraan kelminkasvoja ja pannen merkille irstaan suun ja ovelan vilkkeen pienissä mustissa silmissä, jotka olivat kuin upotetut savenkarvaiseen naamaan. Lähempi tarkastelu heikensi kuitenkin hänen epäluulojaan. Miehen kasvot olivat rumentavien rokonarpien peittämät, silmiä ympäröivä iho oli palkojen pingoittama, niin että hänen katseensa näytti oudon harhailevalta, ja kaiken kukkuraksi oli hän sairaankalpea.

Havaittuaan tämän ja että miehellä oli yllään munkin puku — jota ei Bellarion voinut sovittaa minkään huonon yhteyteen — ryhtyi hän oikaisemaan ensi silmäyksellä saamaansa käsitystä.

"Benedictus sis", mutisi hän, vaihtaen sitten latinansa kansankieleen. "Siunattu olkoon sallimus, joka lähettää sinut tieltään eksyneen vaeltajaraukan luo."

Munkki purskahti äänekkääseen nauruun ja hänen katseensa kävi varmemmaksi. Samalla muuttuivat hänen kasvonsa muutenkin siedettävämmän näköisiksi.

"Olin melkein astua päällesi ja aioin juuri livistää pakoon kuin mikäkin narri ja pelkuri. Luulin näet sinua nukkuvaksi rosvoksi. Tämä metsä on oikea varkaitten tyyssija. Täällä on roistoja yhtä viljalti kuin kaniineja kaniinitarhassa."

"Miksi sitten olet tänne uskaltautunut?"

"Miksikö? Ohoh! Mitäpä varastamisen arvoista minulla, köyhällä kerjäläismunkilla, olisi? Rukousnauhani? Vyöni?" Hän nauroi jälleen. Hupaisa veitikka, kaikesta päättäen, joka ikävissäkin tilanteissa keksi hurskaan ilon aiheen. "Ei, ei, veljeni. Minulla ei ole mitään syytä pelätä varkaita."

"Otaksuhan, että olisinkin varas — taitaisit kuitenkin pelätä, vai mitä?"

Miehen hymy kaikkosi. Tuon nulikan yksinkertainen logiikka tuntui hämäännyttävältä.

"Olisin pelännyt sinun pelkäävän minua", vastasi hän vihdoin hitaasti. "Pelko, niin miehen kuin eläimen, on hirveä tunne. Se tekee välistä miehestä murhaajankin. Jos olisit ollut rosvo, kuten luulin, ja äkkiä herätessäsi keksinyt minut vieressäsi, olisit varmasti luullut minun aikovan sinulle pahaa. Ja sangen helppo on arvata, mitä sitten olisi seurannut."

Bellarion nyökkäsi miettivästi. Selitys oli mahdollisimman täydellinen. Mies ei ollut ainoastaan hyveellinen, vaan myöskin älykäs. "Minne olet matkalla, veli?" kysyi vieras sitten. "Paviaan", vastasi Bellarion. "Santa Tendan kautta."

"Santa Tendan! Hei, sinnepä minunkin matkani. Aion aina Sesian augustiniluostariin saakka. Vuotahan vähän, poikaseni, niin jatkamme yhdessä matkaamme. Matkatoveri on aina hyvä olemassa. Odota vain silmänräpäyksen verran, kunnes saan kylvetyksi; tulin näet tänne sitävarten. En viivy kauan."

Hän harppoi tiehensä. Bellarion huusi hänen jälkeensä:

"Missä aiot kylpeä?"

Munkki vastasi olkansa yli: "Tuolla alhaalla on puro vähäisen matkan päässä. Älä liiku paikaltasi, jotta löydän sinut jälleen, poikani."

Bellarion piti hänen puhuttelutapaansa hiukan omituisena. Minoriittimunkki on kaikkien veli, mutta ei suinkaan isä. Hän hypähti pystyyn, ei kuitenkaan epäluuloisena, vaan siksi, että hän oli puhtautta rakastava nuorukainen ja halusi käyttää vettä hyväkseen, jos sitä kerran oli läheisyydessä. Hän nosti kaapunsa maasta ja lähti kulkemaan vikkelän munkin jälkiä.

Saavutettuaan hänet virkahti Bellarion: "Hitaasti kulkee se, joka terveydekseen kävelee."

"Ei koskaan täällä", vastasi toinen hieman huohottaen. "Ja purolle on sievoinen matka."

"Sievoinen matka? Mutta sanoithan…"

"Voi, voi. Olin väärässä. Tässä sokkelossa ovat kaikki paikat toistensa näköisiä. Pelkäänpä kohta olevani eksyksissä niinkuin sinäkin."

Niin olikin asianlaita, sillä he saivat tarpoa kokonaisen penikulman ennenkuin tulivat purolle, joka kapeana virtasi länteen, joelle päin. Sen uoma oli melko syvä ja kumpaakin rantaa reunustivat sammalpeitteiset vierinkivet ja lehtevät sananjalat, joita lehvien lomista pilkoittavat auringonsäteet kultasivat. Pian löysivät he kohtalaisen, harmaitten paasien ympäröimän lammen. Se oli kuitenkin niin matala, ettei siinä voinut kunnon kylpyä ajatella. Munkin vaatimukset supistuivat kuitenkin äkkiä ja hän huuhteli huolimattomasti kasvonsa ja kätensä vedessä. Bellarion puolestaan paljasti koko voimakkaan, kaunismuotoisen yläruumiinsa ja peseytyi niin perusteellisesti kuin saattoi.

Tämän jälkeen minoriittiveli onki eräästä säkintapaisesta taskustaan valtavan makkaran ja suuren leipämurikan.

Bellarionista, joka oli paneutunut nälkäisenä makuulle, tuntui kuin olisi hän nähnyt mannaa erämaassa.

"Pikku veli!" kukersi hän ihastuksissaan. "Pikku veli!"

"Ähäh! Meillä on konstimme, meillä Pyhän Fransiskuksen pienillä veljillä." Munkki jakoi makkaran kahtia. "Me osaamme kyllä varustautua matkaa varten."

He ryhtyivät syömään ja sitä mukaa kuin Bellarionin nälkä katosi, tunsi hän kiitollisuutensa laupiasta samarialaista kohtaan kasvavan. Kun munkki sitten ehdotti että he lähtisivät liikkeelle, jotta saisivat taakseen suurimman osan matkasta Casaleen ennen keskipäivää, ryntäsi Bellarion pystyyn karistaen muruset sylistään. Tällöin tuli hän koskettaneeksi laukkua, joka riippui hänen vyöstään.

"Pyhimysten nimessä!" huudahti hän pusertaen vihreää pussia lujemmin.

Minoriittiveli tuijotti häntä pippurisilmillään ja kysyi naama kirkkaana:

"Mikä hätänä, veli?"

Bellarion kopeloi tovin laukkua ja käänsi sen nurin, vakuuttautuakseen siitä, että se oli typötyhjä. Sitten katsoi hän toveriinsa epäluuloisesti ja pelokkaasti.

"Ryöstetty", kertasi toinen, huolekkaan, säälivän hymyn karehtiessa hänen huulillaan. "Hämmästykseni on pienempi kuin sinun. Enkö sanonut sinulle, poikani, että tämä metsä kuhisee varkaita? Kukatiesi on henkesikin ollut vaarassa. Kiitä siis Jumalaa, joka on jakanut sinulle armoansa onnettomuudessasi. Mitään niin pahaa ei meille tapahdu, ettei se samalla osoittaisi vielä pahempaakin olevan olemassa. Muista aina tämä totuus, poikaseni."

"Oi, voi!" marisi Bellarion pahantuulisesta katsoen yhä epäluuloisesti munkkia. "Helppo on filosofoida toista kohdanneen onnettomuuden johdosta."

"Lapsi, lapsi! Mikä sitten on hätänä? Suuriko onnettomuutesi oikein on? Mitä olet loppujen lopuksi kadottanut?"

"Viisi tukaattia ja kirjeen." Bellarionin vastaus oli suorastaan raivokas.

"Viisi tukaattia!" Minoriittiveli levitti hurskaan paheksuvasti kätensä. "Pilkkaat Jumalaa viiden tukaatin vuoksi!"

"Pilkkaan?"

"Eikö raivokas purkauksesi ole pilkkaa? Suutut menetyksesi johdosta, vaikka sinun pitäisi olla kiitollinen siitä, mitä sinulla vielä on jälellä. Lisäksi pitäisi sinun olla kiitollinen sallimukselle siitä, että se ohjasi askeleeni luoksesi hädän hetkellä."

"Vai siitä pitäisi minun kiittää?" Bellarionin ääni ilmaisi edelleenkin epäluuloa.

Munkin ilme muuttui. Hän kävi surumieliseksi.

"Voin lukea ajatuksesi, lapsi, ja tiedän, että epäilet minua. Minua!" Hän hymyili. "Kuinka typerää! Minäkö varas? Vaarantaisinko sieluni autuuden viiden vaivaisen tukaatin vuoksi? Etkö tiedä, että me Pyhän Fransiskuksen pienet veljet elämme kuin taivaan linnut, emme huolehdi maallisista, vaan luotamme Jumalan armoon? Mitä minä tekisin viidellä tukaatilla enempää kuin viidelläsadallakaan? Omistamatta ropostakaan, vailla muuta omaisuutta kuin pukuni ja sauvani, voin matkata täältä Jerusalemin asti, eläen almuista, joita meiltä ei milloinkaan puutu. Mutta vakuutukset eivät tehoa siinä, missä epäluulot versovat." Hän levitti kätensä ja pani ne sitten ristiin rinnalleen, "Lapsi, etsi itse taskuistani ja varmistaudu siten vakuutukseni todenperäisyydestä. Tule!"

Bellarion karahti punaiseksi ja antoi häpeissään päänsä painua.

"Ei ole tarpeen…", mutisi hän väsyneesti. "Pukusi on paras takuu. Sinä et voisi olla se, mikä olet ja samalla…" Hän empi. "Pyydän sinua antamaan epäilyni anteeksi, veli."

Hitaasti antoi munkki käsivartensa vaipua. Hän hymyili jälleen.

"Älä puhu siitä enää". Hän laski pitkän, laihan kätensä, jonka sormet muistuttivat kotkan kynsiä, nuorukaisen olalle. "Heitä nuo ajatukset. Jatkakaamme matkaamme yhdessä. Pyhän Fransiskuksen viitta riittää suojaamaan meitä molempia, eikä sinun pidä oleman minkään puutteessa niinkauan kuin taivallamme yhdessä."

Kiitollisena kohotti Bellarion katseensa häneen. "Totisesti on sallimus lähettänyt sinut."

"Enkö sitä sanonut? Nyt huomaat sen itsekin. Benedicamus Domine."

Mihin Bellarion vastasi niinkuin säädetty on: "Deo gratias!"

II luku.

HARMAAVELI.

He kulkivat tietä kohti, ei suoraan, vaan noudattaen fra Sulpizion — kuten hän itseään nimitti — määräämää suuntaa. Hän tunsi metsän kaikesta päättäen sangen hyvin. Ja heidän kulkiessaan kiusasi fra Sulpizio Bellarionia kaikenlaisilla kysymyksillä.

"Sanoit, että sinulta paitsi rahoja on varastettu myöskin kirje."

"Ah, niin", huokasi Bellarion katkerasti. "Se kirje oli moninkertaisesti tuon rahasumman arvoinen."

"Moninkertaisesti…? Kirje?" Munkin hämmästys oli hullunkurinen. "Mikäs ihmeen kirje se semmoinen oli?"

Bellarion, joka tunsi kirjeen sisällön, toisti sen sanasta sanaan.

Veli Sulpizio kynsäisi päätään. "Osaan latinaa kylliksi voidakseni hoitaa tehtäväni, mutta tuo oli hiukan liikaa", jupisi hän, ja lisäsi luottavaisesti, huomatessaan Bellarion kysyvän katseen: "Me Pyhän Fransiskuksen veljet emme ole järin oppineita. Oppineisuus turmelee vaatimattomuuden."

Bellarion huokasi. "Sen tiedän omasta kokemuksestani", sanoi hän, ja käänsi italiaksi loppuosan kirjeestä: "Tämä on meidän rakas poikamme Bellarion, talomme kasvatti, joka aikoo aina Paviaan asti lisäämään tietojansa. Me suljemme hänet Jumalan suosioon ja uskomme hänet omien sekä muidenkin veljien huomaan, niin että he hänelle antavat suojaa ja apua hänen vaelluksellansa Me huudamme avuksi kaikkea ja kaikkia, jotka voivat häntä edesauttaa pääsemään Herramme armosta osalliseksi."

Munkki nyykäytti päätään. "Olet tosiaankin kärsinyt ikävän vahingon. Mutta koska nyt näin on käynyt, niin tahdonpa tehdä sinulle saman palveluksen kuin kirjekin niinkauan kuin yhdessä olemme, ja kun tiemme eroavat, toimitan sinulle yhtä hyvän suosituksen Sesian augustiniluostarin esimieheltä. Hän kyllä laatii sen, jos minä häntä pyydän."

Nuori mies kiitti häntä lämpimästi, yhä vieläkin pahoillaan hautomiensa epäluulojen vuoksi. He kulkivat sitten tuokion ääneti, kunnes munkki taas puhkesi puhumaan:

"Sinun nimesi siis on Belisario, hä? Omituinen nimi!"

"Ei Belisario, vaan Bellario, tahi oikeamminkin Bellarione."

"Bellarione? Mutta sehän on vieläkin pakanallisempi kuin Belisario. Mistä sinä sellaisen nimen olet saanut?"

"En ainakaan kasteessa, siitä voit olla varma. Minut ristittiin Ilarioksi kelpo Pyhän Hilariuksen mukaan, joka muuten on suojeluspyhimykseni."

"No, mutta miksi sitten…?"

"Se on pitkä juttu, minun elämäntarinani", vastasi Bellarion, ja kertoi sitten hiukan kainosteltuaan, mitä aikaisemmista vaiheistaan tiesi.

Hän oli syntynyt, kuten otaksui, kuusi vuotta suuren skisman puhkeamisen jälkeen, toisin sanoen vuoden 1384 vaiheilla, kylässä, jonka nimestä enempää kuin vanhempiensakaan nimistä hänellä ei ollut mitään tietoa.

"En muista", jatkoi hän, "isästäni tai äidistäni paljon mitään. Ainoa, minkä isästäni varmuudella tiedän, on, että hän todella on ollut olemassa. Äitini oli äkäpussi, jota koko perhe, isä mukaanluettuna, pelkäsi. Varhaisimpia muistojani on kauhu, jonka hänen läpitunkeva äänensä aina aikaansai. Se oli ruikuttava ja samalla kimeä, tuo ääni; voin kuulla sen yhä vieläkin kutsuvan sisartani. Siskoni nimi oli Leocadia, ainoa omaisteni nimistä, jonka enää muistan, mistä päättäen se usein oli äidin huulilla. Meitä oli kokonainen liuta. Muistan hämärästi, että meitä oli kaikkiaan noin puolisen tusinaa rasavilliä. Tapanamme oli leikkiä suuressa, kylmässä huoneessa, joka oli keltaiseksi sivuttu ja jota valaisi lasiton ikkuna. Ulkona ropisi sade kapealle, ikävälle kadulle. Ilmassa kajahteli tuolloin tällöin merkillisiä helähdyksiä, aivan kuin olisi naapurissa työskennellyt joukko aseseppiä. Vaarinpito meistä oli uskottu Leocadialle, joka kaiketi oli vanhin joukosta. Muistan hänet tytönhuiskaleena, jonka paljaat sääret vilkkuivat räsyisen hameen alta. Kuin utuisena kuvana näen vielä hänen keltaisen pörrötukan ympäröimät kapeat kasvonsa, ja sitten kuulen raskaita askeleita ja kimeän, viiltävän äänen, joka huutaa 'Leocadia!' Se pani meidät aina kipittämään pakoon.

"Siinäpä onkin kaikki, mitä omaisistani osaan sinulle kertoa, veli. Huomautat ehkä, ettei minun kannattaisi muistaa tuon vertaa, kun en enempääkään muista. Ja mielellänihän minä noiden pikku muistojen sijasta kehittelisinkin itsestäni kauniin tarinan, kuvittelisin palatsia syntymäsijakseni ja kuuluisaa nimeä perinnöksi isältäni.

"No niin. Ensimmäisten muistojeni täytyy olla vuodelta 1389 tai 1390, päättäen siitä, mitä apotti on minulle kertonut ja omista myöhemmin toteamistani seikoista. Niinkuin tietänet, riehui siihen aikaan näillä main verinen sota ghibellinien käsissä olevan Montferratin ja guelfien Morean välillä. Taisteltiin juuri näillä seuduilla, joitten halki nyt kuljemme. Eräänä iltana hämäräaikaan sattui kotikylääni muonanhakumatkalla oleva Montferratin ratsuväkiosasto. Kuten voit kuvitella, syntyi siinä hirmuinen metakka sotilaitten ryhtyessä ryöstöön. Joka talossa pantiin kaikki nurin narin ja kauhu valtasi ihmiset. Niin minunkin kotonani, vaikka taivas tietää, ettei meillä ollut aihetta pelätä ryöstöä, kun ei meillä mitään ryöstettävääkään ollut. Muistan meidän yön tullessa värjöttäneen pimeässä, kuulostellen meteliä naapuristossa. Äitini hengitti raskaasti jossakin läheisyydessä. Tällä kertaa hän ei herättänyt meissä pelkoa, sillä hän oli itse kauhun lamauttama ja vaikeni visusti. Hirmuisena painoi pelko meitä kaikkia. Kuulin Leocadian ja muitten lasten arasti vikisevän. On kumma, miten paljon selvemmin muistan kuulemani äänet kuin sen, minkä tällöin näin. Mutta aina tästä hetkestä asti käyvät muistoni paljon selvemmiksi ja johdonmukaisemmiksi. Tämä ensimmäinen suuri tapahtuma elämässäni herkisti äkkiä aistejani, ja tajusin tämänjälkeen asioita paremmin kuin ennen.

"Joku vaisto pani minut ajoissa väistymään lähestyvän onnettomuuden ulottuvilta. Livahdin salaa huoneesta. Muistan hapuilleeni jyrkkiä lahoja portaita alas, nousseeni kolmea kivistä porrasta portille ja siitä puikahtaneeni kuraiselle kadulle, kompastuen liejuun.

"Nousin likaisena ja märkänä. Tällä kertaa en purskahtanut itkuun. Tärkeämmät asiat askarruttivat aivojani. Äänet olivat ulkosalla paljon selvemmät. Kuulin laukauksia ja kerran niin kaamean karjunnan, että vereni jähmettyi. Oikealla puolellani loimusi taivas punaisena. Se oli jossakin yhteydessä uhkaavaan vaaraan ja minä pistin vinisten juoksuksi kujaa alaspäin. Talot jäivät taakse ja varjoista jouduin nousevan kuun valoon. Tie tuntui johtavan lakeuden yli jonnekin avaruuteen. Tästä olen myöhemmin päätellyt, ettei kylässä ollut portteja enempää kuin muurejakaan, tai että ainakin meidän korttelimme oli niiden ulkopuolella.

"En ole voinut olla viittä vuotta vanhempi tähän aikaan. Olin kuitenkin rohkea poika ja vahva, sillä pienet sääreni kuljettivat minut useiden penikulmien päähän kodistani tuona yönä. Lopulta lienen kuitenkin uupuneena kuukahtanut tien oheen ja nukahtanut, sillä seuraava muistoni on herääminen. Päivä oli jo ehtinyt pitkälle ja minua piteli kookas, partasuu mies, joka kiireestä kantapäähän oli pukeutunut teräkseen ja nahkaan. Hänen vieressään pärskyi voimakas raudikko, jonka selästä hän juuri oli laskeutunut, ja taaempana seisoi viitisenkymmentä keihäsmiestä virnistelevänä, tuijottavana, meluavana joukkona.

"Mies rauhoitti minua lempeällä äänellä ja kyseli kuka olin ja mistä tulin, mutta minä en pystynyt antamaan mitään kunnollista vastausta. Luultavastikin saadakseen minut luottavaisemmaksi antoi hän minulle syödäkseni hedelmiä ja leipää — leipää niin hyvää, etten sellaista ollut koskaan aikaisemmin maistanut.

"Emme voi jättää sinua tänne, lapsukainen! sanoi hän. Ja koska et tiedä mistä olet, on kai minun pidettävä sinusta huolta.

"En enää pelännyt häntä enempää kuin hänen seuralaisiaankaan. Mitäpä pelon syytä minulla olisi ollutkaan? Tämä mies oli hyväillyt minua ja antanut minulle ruokaa. Hän oli kohdellut minua ystävällisemmin kuin kukaan muu sitä ennen. Ja kun hän vihdoin nosti minut eteensä satulannupille, olin peräti tyytyväinen kohtalooni.

"Myöhemmin samana päivänä me saavuimme kaupunkiin, jonka asukkaat nöyrän pelokkaina ottivat meidät vastaan. Mutta koska joukkomme oli verrattain pieni lukumäärältään, käyttäytyivät sotilaat varovasti, välttäen herättämästä pahennusta.

"Kuukauden verran, ehkä hieman kauemmin olin pelastajani hoteissa. Vihdoin oli hänen pakko Morean retken vuoksi päästä minusta eroon ja näin toi hän minut Ciglianon lähellä olevaan Grazien luostariin augustini-isien hoivaan. He huolehtivat minusta ikäänkuin olisin ollut prinssi enkä maantieltä talteen otettu orpo. Tämänjälkeen kävi iso ystäväni aina silloin tällöin minua katsomassa, ja näitä käyntejä kesti sitten kolme neljä vuotta, kunnes emme enää hänestä kuulleet mitään. Joko oli hän kuollut tahi sitten kadottanut mielenkiintonsa pelastamaansa lasta kohtaan. Augustini-isät olivat nyt ainoat ystäväni. He kasvattivat minut ja opettivat minua, toivoen minun jonakin päivänä liittyvän heidän veljeskuntaansa. He yrittivät myös saada selkoa synnyinpaikastani ja omaisistani, mutta tuloksetta. Ja tässäpä onkin", lopetti hän, "koko tarinani."

"Ah, ei suinkaan", muistutti munkki. "Miten olikaan nimesi laita?"

"Aivan niin. Ollessani ensimmäisiä päiviä sotilasystäväni hoteissa poikkesimme muuanna aamuna erääseen majataloon siinä kaupungissa, josta äsken mainitsin. Ystäväni jätti minut majatalon emännän siistittäväksi ja tämä pesi minut ja varusti minut vaatteilla. Vasta nyt olen tullut ajatelleeksi, ettei sellaista tekoa hevillä olisi saattanut odottaa ystäväni tapaiselta mieheltä, mutta näin kuitenkin kävi: istuessani matkaa jatkettaessa hänen käsivarrellaan, sanoi hän aikovansa ottaa minut kasvatikseen. Miehet ovat ihmeellisiä toisinaan: raaka eikä varsin tunteellinen onnensoturikin saattaa heltyä nähdessään orporukan maantietä kulkemassa." Hän vaipui mietteisiin.

"Entä nimi?" tiukkasi munkki.

Bellarion nauroi. "Kun emäntä talutti minut pelastajani eteen puhtaaksihinkattuna ja puettuna vihreään mekkoon, jotenkin samantapaiseen kuin minulla nytkin on ylläni, olin kaiketi melko herttaisen näköinen. Ystäväni tuijotti minua hieman ihmetellen. Näen hänet vieläkin hengessäni sellaisena kuin hän silloin istui kolmijalkaisella tuolilla, toinen käsi polvella, toinen kähärää, mustaa partaa haromassa. Kumman ystävällisesti katseli hän minua harmailla silmillään. 'Tuleppas tänne, poikaseni', pyysi hän, ojentaen kättään."

"Pelkäämättä ja kainostelematta menin lähemmäksi. Hän veti minut polveaan vasten, pani toisen kätensä päälaelleni ja hyväili hiuksiani."

"Minkä sanoitkaan nimeksesi?" kysyi hän.

"Ilario", vastasin.

"Tuokion tuijotti hän minua ja sitten puolittain ivallinen hymy levisi hänen ahavoituneille kasvoilleen. 'Ilario — sinä? Vakavine kasvoinesi ja suurine, surumielisine silminesi?' Hän jatkoi puhumistaan ja muistan vieläkin hänen sanansa, vaikka silloin tuskin aavistin, mitä hän tarkoitti. 'Onko koskaan ollut olemassa vähemmän hilpeätä Ilariota? Sinä tuskin hilpeyttä tunnetkaan, lapsi, Ilario! Äh! Paremminkin Bellario. Eikös vain olekin kultainen poju?' Hän katsoi toivehikkaasti emäntää, joka kiiruhti hymyillen hyväksymään hänen mielipiteensä. 'Bellario!' kertasi hän, maiskutellen nimeä ylpeänä kuin suunkin keksijä. 'Se nimi sopii totisesti hänelle paljon paremmin. Ja, kautta kunniani, Bellario hänestä tehdäänkin. Kuuletkos, poika? Tästälähtien on nimesi Bellario.'"

Näin, lopetti hän, otettiin tämä nimi käytäntöön, ja myöhemmin, ehkäpä senvuoksi, että hän kasvoi nopeasti ja pian kehittyi voimakkaaksi nuorukaiseksi, alkoivat Grazien munkitkin kutsua häntä Bellarioneksi tahi isoksi Bellarioksi.

Keskipäivä oli vielä tunnin takana kun he pääsivät metsästä maantielle. Kuljettuaan vähän matkaa saapuivat he riisipeltojen ja viiniviljelysten ympäröimälle maatilalle. Iloisia, laulavia miehiä ja naisia puuhaili viininkorjuussa. Ja nyt sai Bellarion nähdä, miten P. Fransiskuksen veljet vastaanottavat almuja, ilman että heidän olisi edes tarvis niitä pyytää. Heti nähtyään vilahduksen munkin harmaasta kaavusta loikkasi muuan miehistä viinitarhasta tielle, selitti olevansa tilan omistaja ja pyysi heitä jäämään taloon päivälliselle, jonka aika kohta oli käsissä.

He istuutuivat tilavassa keittiössä yltäkylläisen, vaikkakin yksinkertaisen aterian ääreen. Tarjottiin ensin velliä, laajaan kulhoon mätettynä, jota syötiin suoraan kulhosta puulusikoilla, ja sitten lammaspaistin viipaleita keitettyjen viikunain kera. Nihkeä leipä oli kiinteää kuin juusto. Juomana oli kirpeänlainen, mutta terveellinen punaviini, joka vasta kellarista tuotuna oli raikkaan kylmää. Munkki kulautti sitä kurkkuunsa suunnattomat määrät.

Kaikkiaan oli heitä tusinan verran siinä pöydän ympärillä; vanha maamies ja hänen vaimonsa, veljenpoika ja seitsemän täysi-ikäistä lasta, joista kolme kuului kauniimpaan sukupuoleen. Viehkeitä nuoria neitoja he olivatkin istuessaan siinä avokaulaisissa puvuissaan, tummaihoisina ja punahuulisina, ruskeat käsivarret paljaina ja kirkkaat silmät luotuina Bellarioniin.

Kerran kohtasi Bellarion munkin katseen vilkaistessaan pöydän yli. Siinä katseessa samoinkuin velton suunkin vaiheilla oli epämiellyttävä ilme. Munkki nähtävästi nautti hämmennyksestä, jonka vallassa naisiin tottumaton nuorukainen oli. Hiukan myöhemmin oli viini jo nostanut punan fra Sulpizion poskille ja hänen pippurisilmänsä kiiluivat himokkaasti. Bellarion huomasi munkin luovan tyttöihin sellaisia katseita, että hänen epäluulonsa jälleen heräsivät, ja nyt niin voimakkaina, ettei enää munkkius enempää kuin harmaa kaapukaan voinut niitä hälventää.

Aterian jälkeen täytyi fra Sulpizion asettua hetkeksi lepäämään ja Bellarion meni siksi aikaa viinitarhaan isännän tyttärien mukana. Siestan, lepohetken, aikana ei kukaan tee työtä. Neidot juttelivat innokkaasti, mutta Bellarionista oli heidän rupattelunsa harmillisen pitkäpiimäistä ja typerää.

Jo tämän vuoksi ja kun viinitarha oli tien varrella, olisi Bellarionin tuttavuus munkin kanssa hyvin voinut päättyä tähän. Jos hän olisi jatkanut matkaansa yksin, olisi koko hänen elämänsä muodostunut aivan toisenlaiseksi kuin todellisuudessa kävi. Minoriittiveljen lepo loppui odottamattoman lyhyeen ja kun hän noin tunnin kuluttua oli valmis jälleen jatkamaan matkaansa oli hän siinä määrin unen ja viinin pökerryttämä, ettei ollenkaan muistanut kumppaninsa olemassaoloa. Ellei Bellarion olisi yht'äkkiä havainnut fra Sulpiziota taapertamassa tietä pitkin Casaleen päin, olisi hän ihan varmasti saanut kulkea loppumatkan omin päinsä.

Munkki ei järin riemastunut huomatessaan Bellarionin taas kulkevan rinnallaan. Hänen kasvonsa kuvastivat tyytymättömyyttä. Mutta hän pyyteli kuitenkin anteeksi ja selitteli olevansa vielä puolinukuksissa.

Hän alkoi kulkea ripeästi, harppoen eteenpäin pitkin askelin. Silloin tällöin vilkaisi hän taakseen.

Bellarion huomautti jotakin tarpeettoman kovasta vauhdista, muistuttaen, että Casale oli vain parin penikulman päässä ja että heillä oli koko iltapäivä aikaa. Hän sai töykeän vastauksen.

"Jos kuljen mielestäsi liian nopeasti, niin voithan seurata niin hitaasti kuin tahdot."

Bellarionia halutti ensin seurata neuvoa, mutta sitten osaksi uteliaisuus, osaksi itsepintaiset epäluulot voittivat hänen ylpeytensä.

"Älähän nyt, kyllä minä sovittelen askeleeni sinun astuntasi mukaan."

Munkki vain mörähti, eikä tämänjälkeen tosiaan enää monta sanaa vaihdettu, Bellarionin keskusteluyrityksistä huolimatta. Vaellus iltapäivän auringonpaisteessa tietä pitkin, joka halkaisee Trinon ja Casalen välisen hedelmällisen lakeuden, ei ollut hauskimpia.

Kuitenkaan ei heidän tarvinnut kulkea jalan kovin pitkää matkaa. Pian saavutti heidät muulijono ja nyt sai Bellarion nähdä, miten P. Fransiskuksen pieni veli käyttää ilmaiseksi ratsua. Kun jono lähestyi, asettui fra Sulpizio keskelle tietä ja levitti kätensä.

Muulinajaja, ruskeaihoinen, mustapartainen mies, pysähtyi kyynärän päähän.

"Mitäs nyt, pieni veli? Miten voin auttaa?"

"Siunatkoon sinua Jumala, veljeni! Tahtoisitko haavoitetun Fransiskuksen nimessä avittaa meitä? Elleivät muulisi ole ylen raskaasti kuormitetut, voisi ehken pari niistä kantaa helläjalkaisen fransiskaanin ja tämän ylhäisen nuorukaisen Casaleen asti."

Muulinajaja viskasi koipensa elukan selän yli ja liukui maahan, auttaakseen matkamiehiämme kevyimmin kuormitettujen eläinten selkään. Pyydettyään ja saatuaan sitten fra Sulpizion siunauksen, kapusi hän jälleen satulaansa ja nyt pistettiin raviksi.

Satula tai oikeastaan satulan virkaa tekevä vehe oli Bellarionille jotakin uutta ja tuskallista, ja hänen huomionsa oli seuraavina hetkinä täydellisesti kiintynyt tähän uuteen kokemukseen. Tämä oli hänen ensimmäinen ratsastusoppituntinsa ja ennen pitkää oli epämiellyttävä heiluminen ja töyssytys pannut hänen jokaisen lihaksensa ja nikamansa kolottamaan inhoittavalla tavalla. Lisäksi harmitti häntä se hilpeys, jolla munkki ja muulinajaja suhtautuivat hänen yrityksiinsä pysyä satulassa.

Hän oli sydämestään kiitollinen kun Casalen ruskeat muurit ilmestyvät näkyviin. Ne putkahtivat esiin äkkiä muutaman tienmutkan takaa. Kaupungin asema oli sellainen, ettei vähän matkan päästä arvannut kaupunkia lähestyvänsäkään. Tie johti suoraan San Stefanon portille, jolle he pääsivät leveän vallihaudan poikki lasketun sillan yli. Portin holvissa oli vahtikoju, jonka ovi lekotti avoinna. Kolme neljä sotilasta vetelehti kojussa. He eivät ottaneet vartioimista kovin vakavalta kannalta, sillä ajat olivat rauhalliset. Muuan heistä, nahkatakkiin pukeutunut, lakitta oleva nuori mies vaivautui aina kynnykselle saakka huikatakseen tervehdyksen muulinajajalle. Tie kaupunkiin oli avoinna.

Viileästä porttiholvista he joutuivat eräälle Montferratin pääkaupungin kadulle. Nyt ei enää kiirehditty. Mutkikkaalla kadulla, jonka molemmin puolin rakennukset kallistelivat toisiaan kohti päästäen auringonsäteet vain keskikäytävälle, tunkeili kansaa kaikenlaista. Tällä San Stefanon portilta Katedraaliaukiolle johtavalla tiellä oli aina vilkas liike, ja kaikkinielevällä mielenkiinnolla katseli nyt Bellarion satulastaan hyörinää, josta hänellä tähän asti oli ollut vain heikko, oman mielikuvituksen luoma käsitys.

Casalessa oli tänään markkinapäivä, ja kauppojen edessä ulottui myyntipöytien rivi melkein tien yli. Kauppiaat kehuskelivat tavaroitaan ja näyttelivät niitä, yrittäen kaikin tavoin kiinnittää yleisön huomiota puoleensa.

He pyrkivät yhä eteenpäin, matalien, kapeitten holvien alitse aina vain vilkkaampaa keskikaupunkia kohti, päätyen lopulta aukiolle tuomiokirkon eteen. Bellarion tiesi, että tuo uljas rakennus oli lombardien kuninkaan Liutprandin rakennuttama jo seitsemisensataa vuotta sitten. Hän kääntyi katsomaan punavalkoisen julkisivun kaunista arkkitehtuuria ja hoikkia torneja, jotka päättyivät kuusikulmaiseen, suippoon kattoon. Hänen tarkastellessaan ikkunoita pysähtyi muuli.

Jonkun askeleen päässä fra Sulpizio paraikaa laskeutui satulasta kiitellen muulinajajaa ja toivottaen hänelle Jumalan siunausta. Bellarionkin hyppäsi maahan, hiukan jäykkänä vielä ja kiitollisena siitä, että matka oli päättynyt. Muulinajaja luikkasi olkansa yli "Jumalan haltuun" ja jatkoi sitten matkaansa.

"Ja nyt, veljeni, on meidän aika saada illallisatria, jos sinulle sopii", tuumiskeli munkki.

Tuskinpa sitä niinkään helpolla saisi, ajatteli Bellarion, siitä aukion toisella puolella olevasta majatalosta, jota kohti munkki nyt lähti kulkemaan.

Talon oven yläpuolella riippui lakastunut oksa jonkinlaisena kylttinä. Kynnyksellä nuorukainen pysähtyi ja huomautti, että joku luostari olisi paljon soveliaampi lepopaikka munkille.

"Äläst’", jutteli fra Sulpizio. "Tämän talon isäntä, vanha Benvenuto, on serkkuni, ja hän antaa meille kyllä ilmaisen aterian. Samalla saan kuulla uutisia. Eikö ole aivan luonnollista, että menen hänen luokseen?"

Tietenkin oli Bellarionin vastattava myöntävästi. Mutta samalla hän muisti, että munkki jo ennenkin oli osannut selittää kaikki asiat tyydyttävästi, vastata kaikkiin kysymyksiin täydellisesti, ja hänen epäluulonsa kytivät edelleen.

III luku.

AVOIN OVI.

Se tapahtuma, joka niin äkkiä ja julmalla tavalla riuhtaisi Bellarionin rauhalliselta opin tieltä ja haihdutti hänen unelmansa päästä oppimaan kreikankieltä Paviassa kuuluisan messer Chrysolaraan johdolla, yllätti hänet niin odottamatta, että hän selvisi hämmennyksestään vasta kun kaikki oli ohi.

Hän oli munkin kanssa aterioinut epäsiistissä ja tungokseen asti täynnä olevassa ruokailuhuoneessa. Majatalon isäntä, joka Montferratin hallitsijain kunniaksi — heidän vaakunassaan oli hirven kuva — oli antanut laitokselleen nimen "Uroshirvien majala", palveli serkkuaan niin alttiisti kuin suinkin voi vaatia. Hän oli antanut fra Sulpiziolle ja Bellarionille paikat hiukan syrjässä muista meluavista vieraista, korkean, kapean, avoimen ikkunan alla, missä raikkaan ilman tuulahdukset karkoittivat pahimman ruuankäryn ja ihmisistä uhoavan hien katkun. Ser Benvenuto antautui sitten kuiskaavaan keskusteluun munkin kanssa, mutta Bellarion ei voinut kuulla heidän sanojaan. Pöydälle kannettiin parasta, mitä talo saattoi tarjota, jopa sitkeä kananpaistikin, ja kellarista noudettiin pullo Valtelline-viiniä kerrassaan oivallista lajia.

Väsynyt ja nälkäinen Bellarion söi hyvällä ruokahalulla, sallien närkästymättä munkin kerskua suorittamillaan laupeudentöillä. Tuskinpa hän muuten kuuli puoliakaan fra Sulpizion jutuista. Munkki rupatteli ja syödä matusteli yhtaikaa, ja huoneessa olevat vieraat melusivat lisäksi korvia huumaavalla tavalla. Joukossa oli muutamia talonpoikia Romagliasta ja Torcellasta, kukatiesi Terranovastakin Pon takaa. He olivat kaikki saapuneet markkinoille. Enimmäkseen olivat he vantteria, tummaihoisia miehiä — toisilla oli paljaskinttuiset vaimotkin mukanaan. Myöskin muutamia kaupungin työmiehiä vetelehti huoneessa ja pari nuorukaista, jotka nahkaesiliinoista päättäen olivat käsityöläisiä. Erään pöydän ääressä istui neljä sotilasta nahkaisissa takeissa, vyöllään raskaat tikarit, pitäen seuraa naiselle, joka oli maalannut poskensa ja puhui vuoroin kimakalla, vuoroin käheällä äänellä. Bellarionia puistatti hänen vaakkumisensa.

"Hänen naurunsa", huomautti hän fra Sulpiziolle, "on kuin paholaisen nauru."

Munkki siristeli silmiään vastauksen asemesta ja tuntui pidättelevän hymyään.

Vähitellen tottui nuorukainen meluun ja menoon ympärillään ja kun hän vihdoin lopetti ateriansa, nojautui hän taaksepäin tuolissaan kylläisenä ja hieman unisena. Edellisen yön oli hän viettänyt taivasalla ja koko päivän oli hän ollut jalkeilla. Eipä ihme siis, että hän lopulta vaipui horteeseen, munkin jatkaessa mutisevaa keskusteluaan serkkunsa kanssa.

Puolisen tuntia hän siinä lienee torkkunut, kun äkkiä havahtui. Varjot jo laskeutuivat muureille, jotka saattoi nähdä ikkunasta. Tämän hän muisti jälkeenpäin. Herätessään näet hän oitis joutui kohdistamaan huomionsa munkkiin, joka oli noussut tuoliltaan, ja avoimessa ikkunassa fra Sulpizion takana näkyviin miehen kasvoihin. Vieras oli luultavasti kavunnut aivan hiljaa vakoilemaan huoneessa olijoita, ja kannatteli nyt itseään käsiensä varassa. Bellarion kohtasi hänen kysyvän katseensa, joka äkkiä ikäänkuin laajeni ja muuttui hämmästyneeksi. Suu loksahti auki. Mutta ennenkuin Bellarion ennätti päästää ääntäkään tai edes liikahtaa, oli vakoilija kadonnut. Ja nyt muisti Bellarion kasvojen kuuluvan sille talonpojalle, joka heille oli tarjonnut päivällisen samana päivänä.

Munkki huomasi oudon ilmeen Bellarionin kasvoilla ja katsahti nopeasti taakseen. Mutta ikkuna-aukko oli jo tyhjä.

"Mikäs nyt?" kysyi hän valppaasti. "Mitä sinä näit?"

Bellarion kertoi ja fra Sulpizio päästi niin rivon sadatuksen, että nuorukainen melkein haukkoi henkeään. Munkin muoto oli aivan muuttunut. Hänen ilmeensä oli kiukkuisen pelokas ja katse synkkä. Hän liikahti rajusti kuin lähteäkseen, mutta pysähtyi sitten yhtä äkkiä.

Huoneen kynnyksellä seisoi pelon aiheuttaja, talonpoika, ja hänen takanaan tungeksi miesjoukko.

Fra Sulpizio vaipui tuolille ja järjesteli kasvonpiirteitään.

"Tuossa se munkkiroisto istuu. Varas." Näin tervehti talonpoika.

Huudahdus ja huoneeseen sulloutuvat uudet tulokkaat aikaansaivat äkillisen hiljaisuuden tässä pienoisbaabelissa. Etumaisena lähestyi nuori, ryhdikäs mies, yllään teräshaarniska ja kypärä, saappaissa kannukset, vyössä heilahteleva miekka ja kupeella tikari. Punainen sulka hänen päähineessään ilmaisi hänen palvelevan upseerina Casalen poliisiväessä. Häntä seurasi pari peitsillä asestettua miestä.

Talonpoika opasti heidät suoraan ikkunakomerossa olevan pöydän luo. "Tuossa hän on. Sama mies." Hän tunki taistelunhaluisesti naamansa melkein kiinni munkin kasvoihin ja nojautui kyynärpäillään pöytään. "Nyt, roisto…" sähähti hän, mutta vaikeni fra Sulpizion kohdistaessa häneen lempeän, hämmästyneen katseen. Munkki virkkoi:

"Noinko sinä minua puhuttelet, pikku veli? Sanotko sinä minua roistoksi? Minua?" Hän hymyili alakuloisesti, ja niin tyyni ja viaton oli hänen ilmeensä, että maamies hetkeksi tyrmistyi. "Syntinen ehkä olen, sillä syntisiä olemme kaikki, mutta en tiedä rikkoneeni sinua vastaan, veli, joka niin auliisti tänään ravitsit minua."

Fra Sulpizion hurskas esiintyminen sai miesparan ymmälle. Upseeri työnsi hänet syrjään.

"Mikä on nimesi?"

Fra Sulpizio katsoi häntä nuhtelevasti.

"Mutta, veli!" huudahti hän.

"Lähde mukaan", ärähti upseeri. "Tämä mies syyttää sinua varkaudesta."

"Varkaudesta!" Fra Sulpizio huokasi. "En anna tuon syytöksen houkutella itseäni vihan syntiin. Tämä on järjetöntä, suorastaan naurettavaa. Miksi minä varastaisin, kun Pyhän Fransiskuksen suojeluksessa ollen saan pyytämälläkin mitä tarvitsen? Mitä minä maallisella tavaralla tekisin? Mitä väittää hän minun sitten varastaneen?"

Talonpoika itse puuttui puheeseen. "Kolmekymmentä floriinia, kultaisen kotelon ja hopeaisen ristin eräästä laatikosta siinä huoneessa, jossa lepäsit."

Bellarion muisti, miten munkki oli yrittänyt livistää yksin tiehensä ja miten pelokkaasti hän oli vilkuillut taakseen heidän kulkiessaan maantietä pitkin. Sitten oli muulinajaja saavuttanut heidät, ja juuri tämän avulla oli nyt päästy heidän jäljilleen. Upseeri oli tietysti ollut vahtikojussa portin luona ja kertonut talonpojalle munkin ja vihreäpukuisen nuorukaisen saapuneen muulijonon mukana kaupunkiin. Talonpoika taas oli etsinyt käsiinsä muulinajajan ja loppu oli selvä. Yhtä selvä kuin että fra Sulpizio oli varasteleva roisto ja että hänen, Bellarionin, viisi tukaattia oli joutunut sinne, minne talonpojankin rahat olivat kadonneet.

Hän vannoi itsekseen vastaisuudessa turvautuvansa vain omiin aisteihinsa ja vaistoihinsa. Sillävälin vastasi munkki:

"Et siis syytä minua ainoastaan varkaudesta, vaan myös siitä, että olisin palkinnut hyvän pahalla, rikkonut sitä vastaan, joka on ollut minulla armelias Tämä on raskas syytös, veljeni, ja perin harkitsematon."

Joukosta kuului myötätuntoista mutinaa. Munkki levitti kätensä ja jatkoi:

"Puolustautuessanikin täytyy minun muistaa nöyryydenlupaukseni. Siksi en sanokaan mitään. Herra, etsi vaatteistani niitä tavaroita, jotka minun väitetään varastaneen, koska satuin levähtämään hetkisen siinä huoneessa, josta ne ovat kadonneet."

"Kehtaavatkin syyttää pappia!" paheksui joku.

Nuori upseeri hymähti. Hän kääntyi kannoillaan ja silmäsi puhujaa.

"Pappia!" virnisteli hän. Ja äkkiä tokaisi hän väläyttäen silmiään munkille: "Milloin sinä viimeksi olit messussa?"

Tämä kysymys saattoi fra Sulpizion tuokioksi tolaltaan. Antamatta hänelle aikaa vastata, ampaisi upseeri toisen kysymyksen: "Mikä sinun nimesi on?"

"Nimeni?" Munkki tuijotti häntä synkästi, pienten silmien kiiluessa ilkeinä arpisessa naamassa. "Jotta minua taas epäiltäisiin. Ei, en sano sitä, mutta voin näyttää sinulle mustaa valkoisella. Pidä hyvänäsi." Hän kaivoi taskustaan paperin ja piteli sitä sotilaan nenän alla.

Upseeri silmäili paperia tuokion ja katsahti sitten sen yli fra Sulpiziota.

"Miten voisin lukea sitä, kun pitelet sitä ylösalaisin?"

Munkki riensi äkkiä kääntämään paperin. Hänen kätensä tärisi. Tällöin Bellarion huomasi ensiksikin, että upseeri oli puijannut munkkia ja toiseksi että paperi oli hänen oma suosituskirjeensä. Fra Sulpizion kääntäessä paperia näki hän nimittäin vilahdukselta apotin sinetin.

Paljastus saattoi hänet aluksi ymmälle. Munkki oli siis todellakin varas, joka oli tyhjentänyt hänen pussinsa; toiseksi täytyi hänen olla vielä vaikeammassa asemassa kuin mitä Bellarion oli otaksunut, koska yritti kätkeytyä munkkikaavun suojaan, ja kolmanneksi oli hän syöksynyt päistikkaa upseerin asettamaan ansaan, tämän väittäessä, että kirje oli ylösalaisin. Munkki ei osannut lukea!

Upseeri nauroi äänekkäästi, tyytyväisenä omaan oveluuteensa. "Tiesin, ettet ole pappi", irvisti hän. "Minä enemmän kuin aavistan kuka sinä todellisuudessa olet. Vaikka oletkin varastanut munkin puvun, et voi kätkeä rokonarpista naamaasi ja palkoa niskassasi. Sinä olet Lorenzaccio da Trino, ystäväiseni; olemme ikävöineet sinua jo kauan."

Upseerin mainitsema nimi pani huoneessaolijat haukkomaan ilmaa, ja he astuivat hieman lähemmäksi ikkunan alla olevaa ryhmää. Tuon nimen tunsi täällä jokainen, Bellarionia lukuunottamatta. Lorenzacciolla oli huono maine koko Montferratissa ja Savoijissa. Tämän aavisti Bellarionkin nähdessään miesten ilmeet. Eniten huolestutti häntä kuitenkin tällä hetkellä apotin suositus.

"Tuo pergamentti on minun", huudahti hän. "Se varastettiin minulta tänä aamuna."

Yleinen huomio kiintyi nyt häneen. Tuijotettuaan häntä hetkisen purskahti upseeri jälleen nauramaan. Bellarion alkoi vihata hänen hilpeyttään.

"Mitä, eikö Pekka enään tunnekaan Paavoa? Apuri tahtoo pelastaa saaliin, kun mestari on kiikissä. Ei vetele, nuori kukonpoika!"

Bellarionin harjakset nousivat pystyyn. Arvokkaan näköisenä virkkoi hän: "Nuori herra, saatte katua sanojanne. Minä olen tuossa pergamentissa mainittu mies, kuten Ciglianon Grazie-luostarin apotti voi todistaa."

"Ei ole tarvis vaivata herra apottia", virnisti upseeri. "Kosketus kidutuspyörän köyteen vain ja ehkäpä pieni hyppäys ilmaan, niin kyllä sinusta totuus erkanee, poikaseni."

"Kidutuspyörä!" Bellarionin selkää karmi jo tuo sanakin.

Häntä pidettiin siis rosvona pelkästään sen nojalla, että hän oli ollut yhdessä tuon väärän munkin kanssa. Katkaistaisiinko hänen nikamansa, jotta saataisiin hänet syyttämään itseään? Näinkö oikeutta jaettiin?

Hän pelästyi. Yht'äkkiä päästi talonpoika hirvittävän kiljunnan ja sitten tapahtui salamannopeasti yhtä ja toista.

Sillävälin kuin upseeri oli puhutellut Bellarionia, oli varas hiipinyt yhä lähemmäksi ikkunaa. Talonpoika huomasi hänen aikeensa ensiksi ja nosti metelin.

"Ottakaa hänet kiinni!" huusi hän peläten, että hänen floriininsa ja muut varastetut esineensä jälleen menisivät sen tien, ja samalla säntäsi hän eteenpäin, hapuillen Lorenzaccion käsivartta. Rosvo kihisi kiukusta ja näytti keltaisia hampaitaan kuin raivostunut eläin. Hänen oikeassa kädessään välähti ase, joka seuraavassa silmänräpäyksessä iskeytyi ahdistajan vatsaan; se oli kehno, takaperoinen, epätoivoinen huitaisu, joka repi kuin villisian torahammas ja paiskasi talonpoikaparan kahden apuunrientävän sotamiehen syliin. Enempää ei Lorenzaccio tarvinnut. Hän hyppäsi syrjään ja keinotteli ihmeteltävän vikkelästi itsensä kapeaan ikkuna-aukkoon, empi hiukan ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä kadonnut.

Huoneessa vallitsi täydellinen sekasorto. Ylinnä kajahtelivat kuitenkin podestàn nuoren upseerin komentosanat ja määräykset. Muuan sotilas tuki pyörtynyttä talonpoikaa, toisen typeränä kömpiessä ikkunan kautta muka Lorenzacciota pidättämään.

Kauhistunut ja puolittain pökertynyt Bellarion tuijotti talonpoikaa, peläten hänen heittävän henkensä. Hän havahtui tuntiessaan jonkun nykivän hänen hihaansa. Käännyttyään huomasi hän takanaan saman maalatun naisen, jota hän äsken oli inhonnut sydämensä pohjasta. Naikkonen katsoi häneen luonnottoman kirkkain silmin ja kähisi kuumeisesti: "Tiehesi, tiehesi! Pidähän kiirettä!"

"Kiirettä!" kertasi Bellarion.

Ensin tunsi hän masentuvansa — tuo nainenkin siis piti häntä rikollisena —, sitten valtasi hänet halu jäädä paikoilleen, selittämään, vaatimaan oikeutta. Kuitenkin todisti kaikki häntä vastaan…

"Joudu nyt, lapsi", huohotti nainen. "Pian, ennenkuin kaikki on myöhäistä."

Bellarion katsahti joukkoon naisen takana ja kaikkialla kohtasi hän kehoittavia katseita. Muuan mies, itse isäntähän se oli, iski hänelle silmää ja osoitti paksulla peukalollaan ovea. Tuota elettä ei voinut käsittää väärin. Sitten, ikäänkuin olisi hänen päätöksensä äkkiä valjennut muille, repeytyi joukko kahtia, miehet ja naiset tyrkkivät toisiaan antaakseen hänelle tietä. Hän syöksyi eteenpäin. Joukko sulkeutui hänen takanaan, avautuen edessäpäin ja sulkeutuen taas, ja pian oli hän ennättänyt ovelle. Takanaan kuuli hän upseerin komentosanat tämän kehoittaessa sotilaita raivaamaan itselleen tietä peitsillään ja pitämään huolta siitä, että ainakin toinen rosvoista joutuisi kiinni.

Roskajoukko oli nähtävästi tilanteen tasalla. Olihan joukossa muutamia kunniallisiakin miehiä, mutta köyhään kansaan kuuluvina nämä eivät katsoneet voivansa estää kovan onnen vainoamaa poikaparkaa pakenemasta. Sillävälin eräät, jotka tyytyivät muka vain olemaan huolissaan talonpojan kohtalosta, sulkivat tien upseerilta ja sotilailta, niin etteivät nämä päässeet käyttämään aseitaan.

Bellarion pikemminkin arvasi kuin näki kaiken tämän. Hän loi vain pikaisen silmäyksen taakseen ja harppasi sitten kynnyksen yli haisevasta huoneesta raikkaaseen ulkoilmaan. Aukiolla kääntyi hän vasempaan ja juoksi kohden tuomiokirkkoa, aikoen ensin etsiä suojaa sieltä. Pian huomasi hän kuitenkin näin joutuvansa satimeen, ja poikkesi siksi muutamaan kujaan. Tällöin oli jo upseeri ehtinyt majatalon ovelle ja säntäsi huutaen hänen peräänsä. Kaksi peitsimiestä ja muut sotilaat seurasivat hieman taaempana.

Paetessaan kuin hirvi koiria muisti Bellarion apotin jäähyväissanat "pax multa in cella, loris autem plurima bella", ja hän toivoi äkkiä, ettei olisikaan jättänyt luostarin rauhaa.

Turhalta ja tarkoituksettomalta tuntui tämä pako. Vaikka hän tiesikin miksi pakeni, ei hän aavistanut minne askeleensa ohjasi. Saattoi hyvinkin joutua ojasta allikkoon. Järki puhui näin, mutta vaisto lennätti yhä vain eteenpäin. Onneksi, sillä hetken kuluttua huomasi hän, etteivät sotilaat kömpelöissä varusteissaan jaksaneet pysyä hänen kannoillaan. Välimatka piteni pitenemistään. Jos hän jaksaisi vielä ponnistella rupeaman, päätyisi hän kaupunkia ympäröivälle muurille, löytäisi portin ja olisi vapaa. Tosin oli jo päivänlaskun aika, mutta arvatenkin olivat portit vielä avoinna.

Toivehikkaana lisäsi hän vauhtiaan. Vain kerran, hänen juostessaan kauniin, harmaan rakennuksen edustalla olevan aukean yli, puristi pelko sydäntä. Aukealla käyskenteli ihmisiä, jotka hämmästyneinä kääntyivät katsomaan vihreäpukuista karkulaista. Kun ei kuitenkaan kukaan asettunut hänen tielleen, riensi hän hiljentämättä eteenpäin, puikahtaen aukean takana olevalle kapealle kadulle. Ympärilleen vilkaisematta jatkoi hän juoksuaan ja havahtui vasta jouduttuaan ruohoa kasvavaan kujaan, jonka molemmin puolin ruskeat muurit sulkivat näköalan. Nyt malttoi hän hellittää pikkuisen, päästäkseen hengästymisestään, ja totesi vihdoin, että oli jo pahoin uupunut. Lopulta oli hänen kokonaan herettävä juoksemasta ja tyydyttävä kävelemään. Läähättäen ja pyyhkien kämmenselällä hikeä kasvoiltaan hoippui hän kujaa alaspäin, tietämättä vieläkään, oliko päässyt vainoojistaan.

Äkkiä hän pysähtyi kuuntelemaan, nojaten selkäänsä korkean muurin syvennyksessä olevaan oveen. Hänen hämmästyksekseen ovi tällöin aukeni ja hän oli vähällä kaatua leikattujen puksipuitten ympäröimään kukkalavaan.

Hänestä tuntui kuin olisi ihme tapahtunut, kuin olisi sallimus pitänyt ovea avoinna, jotta hän voisi pelastua. Eikä hän hetkeäkään tullut ajatelleeksi, että hän sulkiessaan oven takanaan ja nostaessaan salvan eteen ehkä olikin lukinnut oman satimensa. Muurin sisäpuolella oven edessä oli korkea kynnys. Tälle Bellarion istuutui nauttiakseen tuokion äärettömän helpotuksen tunteesta. Mutta pitkää lepoa ei hänelle suotu. Kujanteelta kuului jo nopeita askeleita ja hengästyneitä ääniä.

Bellarion kuunteli tarkkaavasti ja hymyili hiukan. He eivät voisi koskaan aavistaa, että muurin ovi äsken oli ollut raollaan. He kulkisivat ohi, jatkaen hyödytöntä etsimistään, ja hän saattaisi piileskellä muurin suojassa aina yön tuloon asti. Ehkäpä viettäisi hän yönsäkin täällä ja poistuisi vasta päivänkoitossa, kaupungin porttien auetessa.

Näin hän tuumi. Mutta äkkiä pysähtyivät askeleet muurin toisella puolen, ja hänen sydämensä melkein lakkasi lyömästä.

"Jossakin näillä paikoin hän pysähtyi", kuului karkea ääni lausuvan. "Katselkaahan jälkiä."

"Jopa on tarkkasilmäinen otus", ajatteli Bellarion.

"Entä sitten?" tivasi joku toinen. "Tähänkö me jäämme odottamaan, että hän pääsisi turvaan? Lähdetään. Tästä hän juoksi."

"Tuki suusi, pölkkypää!" Karkeaääninen mies puhui jälleen. "Hän tuli kyllä tätä tietä, mutta hän ei mennyt edemmäksi. Hiljaa, älä väitä vastaan. Eikö sinulla ole silmiä päässä? Tämän oven ohi ei kukaan ole kulkenut tänään. Hän on täällä." Ja samassa jysähti oveen raskas isku, joka sai Bellarionin jalkeille aivan kuin olisi se osunut häneen.

"Ovihan on lukossa. Tuskinpa tuo poika on päässyt muurinkaan yli."

"Hän on läheisyydessä, sanon minä. Älä väittele kanssani. Kaksi miestä jää vartioimaan ovea, muut seuraavat minua. Lähdemme palatsiin." Hänen äänensä oli käskevä. Kukaan ei vastannut. Askeleet rapisivat nopeassa tahdissa kujaa ylöspäin. Oven takaa kuului parin miehen hiljaista mutinaa.

Bellarion ihmetteli, mahtaisikohan rukous auttaa. Mitään muutakaan keinoa ei hän enää voinut keksiä.

IV luku.

TURVAPAIKKA.

Hän ei voinut nähdä kovin etäälle suljetusta puutarhasta. Mutta jossakin läheisyydessä täytyi varmaankin olla piilopaikaksi kelpaava sopukka, jonne kätkeytyä, kunnes takaa-ajo olisi ohi.

Hän lähti liikkeelle, astellen varovasti puksipensaikkoon leikattua holvia kohti. Täällä hän pysähtyi ihailemaan näkyä, joka toi mieleen paratiisin. Laajan nurmikentän takana kimalteli lampi ja ruohikossa asteli kaksi ylpeätä riikinkukkoa. Keskellä lampea kohosi valkea marmoripaviljonki, joka solakoine pylväineen muistutti pientä roomalaista temppeliä. Rannalta johti paviljonkiin marmorista rakennettu holvikaarisilta, jonka rintasuojalla punaiset kukat hehkuivat laskevan auringon loimussa.

Lammen tällä puolen laskeutui maa kahtena penkereenä ja graniittikaiteitten yli vaahtosi vesi kummassakin penkereessä olevaan kivialtaaseen. Säleristikoissa kiemurteleva viiniköynnös purppuraisine hedelmäterttuineen reunusti altaita ja alempana levisi smaragdinvihreä nurmi aina kolmelta puolelta ympäröivään marjakuusiaitaan saakka. Tämä pensasaita oli taidokkaasti leikattu ja vähäisen matkan päähän toisistaan oli sen syvennyksiin asetettu marmoriveistoksia, jotka hohtivat valkeina tummaa vehmautta vasten.

Avoimella sivulla oli myöskin penger, ja sen yläpuolella suuri punainen rakennus, puoleksi linna, puoleksi linnoitus. Tämän rakennuksen kummallakin puolen kohosi korkeuksiin mahtava, pyöreä, sakarahuippuinen torni.

Näin paljon ehti Bellarion nähdä ennenkuin jälleen pelästyi. Hänen korviinsa kantautui pensaitten takaa kuuluvien askelten ääni. Tuokiota myöhemmin ilmestyi nuori, ikäänkuin arkaillen liikkuva nainen pensasaidan aukkoon, hätkähti ja pysähtyi.

Muutaman siunaaman verran seisoivat he vastakkain tuijottaen toisiaan, ja tämä tuokio riitti syövyttämään neidon kuvan ainaiseksi Bellarionin mieleen. Neito oli keskikokoinen ja hoikka, pukeutunut safiirinsiniseen, kullalla kirjailtuun ruumiinmukaiseen pukuun. Hänen olemuksessaan oli jotakin arvokasta ja käskevää. Kapeita kasvoja kehysti kullanruskea tukka, hiukan jalokivillä koristettua otsaripaa tummempi, nenä oli suora, ehkä hieman pitkä, ilme uhmaava. Outoa kauneutta kohottivat vielä suuret, miettivät, ruskeat silmät, jotka tällä hetkellä hämmästyneen kysyvinä tarkkasivat Bellarionia. Tuo katse tutki ja käski. Se pakotti hänet tunnustamaan oitis.

"Rouva!" änkytti hän. "Armahtakaa! Minua ajetaan takaa."

"Ajetaan takaa!" Neito liikahti ja hänen ilmeensä muuttui. Suuret silmät tummenivat.

"Minut luultavasti hirtetään, jos joudun kiinni", lisäsi Bellarion hieman rohkaistuneena.

"Kuka teitä etsii?"

"Poliisiupseeri miehineen."

Hän olisi halunnut kertoa enemmän. Hän olisi halunnut selittää olevansa viaton, huonon onnen vainoama, mutta neito kohotti torjuvasti kapeat, hienot kätensä, jolloin pitkät hihat solahtivat taapäin. Nopeasti vilkaisi hän taakseen piha-aukealle.

"Tulkaa", sanoi hän sitten. "Piilotan teidät." Ja hän lisäsi huolestuneemmalla äänellä, mikä sai Bellarionin siunaamaan hänen säälivää sydäntään: "Jos teidät keksitään täältä, on kaikki hukassa. Kumartukaa ja seuratkaa minua."

Kuuliaisena kompuroi nuorukainen melkein nelinkontin hänen jälessään, pitäen visusti päänsä penkereen harjalla olevan rintasuojan reunaa alempana.

Hänen edellään astui neito levollisesti, osoittaen kunnioitettavaa itsehillintä- ja harkintakykyä. Vain narri, tuumi Bellarion, olisi nyt pitänyt kiirettä. Turha hoppu olisi vain aikaansaanut uteliaisuutta ja kysymyksiä.

Turvallisesti pääsivät he sillalle asti. Bellarion huomasi, että se nousi portaina aina holvikaaren huipulle ja laskeutui jälleen toisella puolella marmoritemppelin juurelle.

"Odottakaahan, nyt pitää meidän olla varovaisia." Neito antoi katseensa lipua pitkin puutarhaa. Bellarion huomasi hänen vavahtavan ja kullanruskeitten silmien laajenevan pelosta. Hän ei voinut nähdä, mitä neito näki: palatsista purkautuvaa, aseellista miesjoukkoa. Mutta hän arvasi totuuden, ennenkuin hänen suojelusenkelinsä huudahti: "Liian myöhään! Jos nousette sillalle niin teidät varmasti nähdään." Silmänräpäystä myöhemmin lisäsi neito: "Kumartukaa ja ryömikää nelinkontin sillalle. Kuljen jälessänne ja koetan estää heitä näkemästä teitä."

"Toiveeni ovat paljon vähäisemmät kuin se suoja, jonka hoikka vartenne tarjoaa, rouva", virkkoi Bellarion. Hän painautui mahdollisimman latteaksi maahan. "En aprikoisi hetkeäkään, jos taivas olisi suonut teille leveyttä samassa mitassa kuin laupeutta. Mutta koska nyt kerran näin on, luulen tietäväni paremman keinon."

Neito tuijotti häntä rypistäen hiukan otsaansa. Mutta sitten hän jälleen osoitti pystyvänsä nopeasti erottamaan pääasian sivuseikoista.

"Paremman keinon? Minkä sitten?"

Bellarion oli tarkkaillut ympäristöä. Paviljongin takana työntyi vähäinen, kypressejä kasvava niemeke lampeen. Niemen kärjessä laahasi suojaava leppäpensas oksiaan vedessä.

"Tämän", vastasi Bellarion kiemurrellen kuin ankerias lampea kohti.

"Minne aiotte?" huusi neito. "Tuo lampi on syvä, matalimmassakin kohdassa on vettä parisen syltä."

"Sitä parempi", vastasi Bellarion. "Tuskinpa osaavat ruveta minua sellaisesta paikasta etsimäänkään."

Hän veti henkeään syvään ja valmistautui sukeltamaan.

"Ah, odottakaa nyt!" huusi neito tukahtuneesti. "Sanokaa nyt vihdoinkin…"

Hän vaikeni hengen salpautuessa kurkkuun. Nuorukainen oli kadonnut, pulahtanut veteen kuin saukko. Pari laajenevaa rengasta vedenpinnalla oli kaikki, mitä hän jätti jälkeensä.

Henkeään pidätellen odotti neito hänen päänsä ilmestymistä vedenpinnalle. Turhaan. Hetket kuluivat. Takaapäin kuului äänekästä puhetta. Peitsimiehet lähestyivät nopeasti ja uteliaita hoviherrojakin oli lyöttäytynyt mukaan katselemaan ihmismetsästystä. Äkkiä pyrähti niemen kärjessä olevan pajupensaan juurelta pelästynyt liejukana rääkäisten lentoon, räpytteli vähän matkaa pitkin vedenpintaa ja laskeutui jälleen. Pensaan oksat taipuivat, heilahtelivat hetkisen ja sitten oli taas kaikki hiljaista. Neito oli nähnyt ja ymmärtänyt.

Hän kietaisi oravannahkapäärmeisen viitan tiukemmin hartiainsa ympäri ja kääntyi viattoman hämmästyneenä sotilaita kohti. Heitä oli neljä saman nuoren upseerin johdossa, joka oli etsinyt Lorenzacciota Uroshirven majalasta.

"Mikä nyt on hätänä?" tervehti neito hieman yrmeästi, ikäänkuin olisi häntä häiritty. "Mitä te etsitte?"

"Muuatta miestä, madonna", vastasi kapteeni lyhyesti.

Neidon katse siirtyi hänestä kolmeen keikariin, jotka seurasivat sotilaita muutaman askeleen päässä.

"Muuatta miestä?" toisti hän. "Enpä muista nähneeni täällä ketään miehentapaista tänään."

Kaksi niistä kolmesta, joihin hän etupäässä oli ivansa kohdistanut, nauroi julkeasti; kolmas punastui hiusmartoaan myöten, silmien tuikahtaessa kostonhimoisesti. Hän oli nuorin heistä, tuskin muuta kuin poikanen. Hänellä oli samanlaiset ruskeat silmät kuin tytöllä, samanlainen tukka, ja muutenkin oli heidän piirteissään paljon yhdennäköisyyttä. Kuitenkin sai hänen kasvoiltaan turhaan etsiä sitä arvokkuutta, joka oli neidolle niin luonteenomainen. Pojalla oli yllään loistava kultabrokaadimekko, jossa oli pitkät, vihreät hihat. Hänellä oli kullasta taottu vyö, josta riippui upea tikari, ja hänen vihreässä silkkilakissaan hehkui suuri rubiini. Toisessa sääressä oli keltainen, toisessa viheriä säärys, viheriässä jalassa oli vuorostaan keltainen ja keltaisessa vihreä kenkä. Tämä kuusitoistavuotias nuorukainen oli herra Gian Giacomo Paleologo, Montferratin markiisi.

Entä seuralaiset? Toisella heistä, noin kolmikymmenvuotiaalla messer Corsariolla, markiisin opettajalla, oli ketun naama, ja hänen purppuramekkonsa olisi paremminkin sopinut hovikeikarille kuin kasvattajalle, ja toinen taas, herra Castruccio da Fenestrella, noin viisikolmattavuotias nuori mies, olisi ollut melko mukiinmenevän näköinen, elleivät hänen kalpeat kasvonsa ja arasti vilkuilevat silmänsä olisi paljastaneet jo pitkälle ehtinyttä paheellisuutta. Hän se tällä kertaa joutui ärtyneen markiisin maalitauluksi.

"Älä naura, Castruccio."

Sillä välin viittoili kapteeni sotilaille. "Kaksi teistä etsii portin luona olevasta pensaikosta. Kaksi seuraa minua." Hän kääntyi ja tiedusteli neidolta: "Teidän korkeutenne ei ole nähnyt ketään?"

Hänen korkeutensa kierteli: "Enkö kertoisi teille, jos olisin nähnyt?"

"Mutta muuan mies kätkeytyi tänne joitakin hetkiä sitten. Hän on tullut tänne puutarhaportista tai muurin yli."

"Näittekö hänen tulevan?"

"Näin aivan selviä merkkejä siitä."

"Mitä merkkejä?"

Kapteeni selitti. Neidon herkät huulet ilmaisivat jo ennenkuin hän ehti vastata, ettei hän oikein uskonut noihin merkkeihin.

"Huono valtakirja tänne tunkeutumista varten, ser Bernabo."

Kapteeni oli harmistuneen näköinen. "Teidän korkeutenne erehtyy. Olen täällä yksinomaan tuon miehen vuoksi."

"Toivottavasti". Ja neito käänsi hänelle selkänsä.

Upseeri antoi sotilailleen määräyksen. Kaksi heistä penkoi jo suljettua puutarhaa. "Temppeliin!"

Suuttuneena kääntyi neito jälleen. "Minunko luvattani? Temppeli, herraseni, on henkilökohtaista omaisuuttani."

Kapteeni epäröi hetken, pahasti hämillään. "Teidän korkeutenne tuskin tarvitsee temppeliä juuri nyt. Siellähän paraikaa suoritetaan korjaustöitä. Veijarimme on ehkä kätkeytynyt sinne."

"Eikä ole. Olisin nähnyt hänet, sillä tulen juuri sieltä."

"Teidän korkeutenne muisti pettää. Te tulitte äsken puutarhasta."

Neito punastui. Tuokion kuluttua sanoi hän hitaasti: "Silmänne ovat aivan liian tarkat, Bernabo." Ja äänensävyllä, joka peräti musersi upseerin, lisäsi hän: "Pidänpä sen mielessäni samoinkuin senkin, ettette uskonut sanoihini". Hän kääntyi pois halveksiva ilme kasvoillaan. "Etsikää minun puolestani niin paljon kuin haluatte."

Kapteeni empi hetkisen. Sitten hän kumarsi jäykästi ja nyökkäsi sotilailleen, nousten marmorisillalle.

Hiukan myöhemmin palasi hän pettyneenä neljän apulaisensa kanssa. Ruhtinatar Valeria oli nyt yhtynyt kaiteen luona vetelehtivään iloiseen joukkoon.

"Palaatte tyhjin käsin", totesi hän.

"Panen henkeni pantiksi siitä, että tuo mies tuli tänne", väitti kapteeni kiukkuisesti.

"Jopa olette ovela. Panette pantiksi jotakin aivan arvotonta."

Upseeri ei kiinnittänyt huomiota enempää loukkaukseen kuin hovimiesten hihitykseenkään. "Minun täytyy ilmoittaa tästä hänen korkeudelleen. Sanoitteko tosiaankin, madonna, ettette nähnyt miestä?"

"Herra, mies! Kuvitteletteko voivanne tehdä minulle kysymyksiä? Jatkakaa etsiskelyänne."

Kapteeni kääntyi ruhtinattaren seuralaisten puoleen. "Hyvät naiset ja herrat, oletteko sattumalta nähneet vilahdusta hoikasta, pitkästä, vihreäpukuisesta nuorukaisesta?"

"Vihreäpukuisesta!" huudahti ruhtinatar Valeria. "Sepä mielenkiintoista. Tarkoitatteko ehkä metsänhaltijaa, tai veljeäni tässä."

Kapteeni pudisti päätään.

"En minä ole vihreäpukuinen", huomautti nuori markiisi. "En liioin ole ollut puutarhan ulkopuolella. Hän pistelee teitä, messer Bernabo. Sellainen hän on. Emme ole nähneet ketään."

"Ettekö tekään, messer Corsario?" kysyi kapteeni ikäänkuin odottaen helpommin saavansa vakavan vastauksen opettajan iässä ja asemassa olevalta mieheltä.

"En tosiaankaan", vastasi tämä herrasmies. "Mutta, kuten huomasitte, olimme etäämpänä kuin ruhtinatar. Madonnahan kuitenkin vakuuttaa, ettei ole nähnyt ketään."

"Ah, mutta mahtaako hän olla niinkään varma asiasta?" vihjaisi toinen.

Ruhtinatar silmäili häntä jäätävällä ylenkatseella. "Kuulittehan kaikki mitä sanoin. En kyllästytä teitä kertaamalla sanojani."

"Siinä saitte", mutisi kapteeni.

Markiisi tuli upseerin avuksi. "Miksi et voi antaa selvää vastausta, Valeria? Minkätähden sinun aina pitää mahtailla? Etkö osaa sanoa yksinkertaisesti 'en'?"

"Olen vastannut tarpeeksi selvästi jo, ja minun sanojani on epäilty. Ser Bernabon ei tarvitse enää toistaa loukkausta, jonka mielelläni unohtaisin." Hän kääntyi pois. "Tulkaa, Dionara ja Isotta. Alkaa olla kylmä."

Hän poistui neitosten seurassa alempaan puutarhaan ja edelleen palatsia kohti.

Sanattomaksi jäänyt messer Bernabo siveli leukaansa. Herra Castruccio torui häntä.

"Olette hupsu, Bernabo, suututtaessanne ruhtinattaren. Muuten, mies, mimmoisen tamman varsaa te oikein metsästätte tällä kertaa?"

Nuori upseeri oli aivan kalpea. "Te näitte kuten minäkin, että ruhtinatar tuli tuolta pensasaidan takaa."

"Niin teimme, pöllö", vastasi Corsario, "ja näimme, että hän oli yksin. Jos joku mies on tullut portista tai sen yli tänne, ei hän olisi ehtinyt puutarhaa edemmäksi, ja teidän sotamiehennehän jo penkoivat koko pensaikon. Ette voita mitään epäluuloillanne. Keneksi te luulette tuota metsästämäänne miestä ja mitä hänestä arvelette?"

"En luule mitään. Tiedän."

"Mitä sitten?"

"Hän on maankiertäjä, maantierosvo, Lorenzaccio da Trinon apuri. Mestari itse livahti käsistämme tunti sitten."

"Kautta hostian!" huudahti ällistynyt Corsario. "Luulin…" Hän sulki suunsa äkkiä ja purskahti sitten nauruun. "Ja otaksutte, että madonna Valeria suojelisi rosvoa?"

"Voiko ainoakaan mies tietää, mitä ruhtinatar Valeria tekee?"

"Minä tiedän, että hän repisi silmät päästänne, jos voisi", sanoi Fenestrellan herra ilkeästi. "Kuulittehan, että hän piti niitä ihan liiaksi tarkkanäköisinä ja että hän painaisi sen mieleensä. Miksi kerrotte hänelle kaiken mitä näette?"

Markiisi nauroi ja loi ystäväänsä hyväksyvän katseen.

Nuori sotilas silmäili heitä tovin.

"Hyvät herrat, ryhdynpä jatkamaan etsimistä", sanoi hän sitten.

He nuuskivat puiston läpikotaisin, viipyen työssään pimeän tuloon saakka. Lopulta alkoi kapteeni ajatella, että hän joko oli erehtynyt päätelmissään, tai että tuo veijari piileskeltyään puutarhassa oli jostakin keksinyt aukon, josta ykskaks oli livahtanut matkoihinsa.

Hän perääntyi masentuneena ja hoviherrat, jotka iloaan hillitsemättä olivat seuranneet hänen puuhailuaan, lähtivät illastamaan.

V luku.

RUHTINATAR.

Samaan aikaan kuin nuori Montferratin markiisi opettajansa ja kamariherransa kanssa istuutui myöhäisen illallisen ääreen, hiipi märkä ja viluinen Bellarion, joka kaksi tuntia oli seissyt leukaa myöten vedessä, vihdoinkin kätköstään. Kuitenkaan hän ei uskaltautunut edemmäksi kuin marmoripaviljongin takana olevalle maakaistaleelle, missä värjötti valmiina vaaran uhatessa heittäytymään uudelleen veteen.

Hän makasi hiljaa pohtien tilannetta ja havaitsi itsekunnioituksensa ja varmuutensa hetki hetkeltä vähenevän.

"Kokemus", näin oli hän tottunut sanomaan — aforismien rakentaminenhan oli hänen mieliharrastuksiaan — "on tyhmien apu, tarpeeton älykkäille."

Mahdollisesti hän nyt taipui korjaamaan tätä käsitystään hieman. Hän aavisti, että pienikin määrä hänen tähän asti väheksimäänsä kokemusta olisi voinut säästää hänet monesta ikävyydestä tänä onnettomana päivänä. Jos hän taas myöntäessään tämän edelleen piti kiinni aforismistaan, oli johtopäätös vieläkin nöyryyttävämpi: hän oli eksynyt kokemuksen puutteessa, mistä seurasi, että hän oli narri. Tämä on muuan niitä vaaroja, jotka aina vaanivat syllogismeihin tarttuvia.

Hän oli hyväksynyt kumppanikseen miehen, jolla oli lurjuksen naama, ja jonka käytös koko pitkän päivän kuluessa oli vahvistanut sitä käsitystä, minkä kasvoista päätellen sai. Eikä hänellä kuitenkaan, ellei hän ottanut lukuun munkinkaapua, ollut mitään takeita miehen laadusta. Kun hän kerran ei tullut ajatelleeksi, ettei fransiskaanin kaavun aina tarvitse välttämättä verhota jotakin P. Fransiskusta, niin miksi kaiken nimessä hän ei edes muistanut vanhaa sananlaskua: cucullum non facit monachum? Koska täten sekä hänen ymmärryksensä että muistinsa olivat pettäneet, oli hän ensin menettänyt kukkaronsa ja kirjeen, jonka piti olla hänellä passina pitkällä taipaleella, ja lopulta oli hän ollut vähällä menettää vapautensakin. Saisipa hän totisesti kiittää onneaan, jos kaikesta tästä selviäisi menettämättä henkeään. Puvun kastuminen ja vilustumisen vaara eivät tällä hetkellä pystyneet kovinkaan suuresti häntä huolestuttamaan.

Hän muisti, miten suinpäin, harkitsematta, oli piilottautunut tähän puutarhaan. Tarvittiinko ehdottomasti kokemusta osoittamaan, että pakopaikka, jonka poispääsytietä ei tunne, yhtä hyvin voi olla ansa! Eikö hän Graziessa ollut kunnostautunut shakkipelissä juuri senvuoksi, että aina punnitsi tarkoin jokaisen siirtonsa? Eikö hän ollut muun sotilaskirjallisuuden ohella lukenut Silvius Faustuksen teosta "De Re Militari" — muistamatta sittenkään, että vain huono sotapäällikkö lähtee taisteluun pitämättä perääntymistietä avoinna?

Tällaisilla kysymyksillä Bellarion kuritti itseään hytistessään pimeässä piilopaikassaan. Hän painautui aivan litteäksi maahan melooninviipaletta muistuttavan kuun purjehtiessa esiin palatsin takaa. Ja kiihkeästi alkoi hän harkita keinoa, millä pääsisi livahtamaan tästä satimesta ja koko Casalen kaupungista.

Kysymys oli yhä vielä ratkaisematta kun hän havahtui mietiskelystään. Kuului hiljaista puhetta. Pari tummaa olentoa nousi penkereen portaita aivan kuin maasta putkahtaneina. Naisia, arvasi hän, ennenkuin vielä selvästi erotti heidän ääniäänkään. Ja hän ihmetteli, mahtoikohan toinen heistä olla sama kaunis rouva, joka äsken oli häntä auttanut. Niin kauniita naisia hän oli tähän asti nähnyt vain alttarien yläpuolelle ripustetuissa tauluissa ja freskomaalauksissa.

Keskellä siltaa, joka hopeisena kuvastui mustaan veteen, naiset pysähtyivät, keskustellen matalalla äänellä. Sitten he astuivat vielä muutaman askeleen eteenpäin kadoten temppeliin. Pian ilmestyi toinen kapealle rantakaistaleelle ja huhuili hiljaa:

"Hoi! Messer! Messer! Hoi!"

Bellarion tunsi tuon äänen ja se kuulosti hänestä ihanammalta kuin kenenkään muun hänen tapaamansa ihmisen.

Ruhtinatar Valeria hätkähti. Näytti siltä kuin olisi maa hänen jalkojensa juuressa liikahtanut, kohonnut pystyyn ja muokkaantunut inhimilliseksi olennoksi, mieheksi, jota hän etsi. Hän tukahutti huudahduksen käsittäessään Bellarionin maanneen pitkällään vedenrajassa.

"Kylläpä mahdatte olla märkä ja viluissanne." Jälleen oli ääni huolestunut, paljon pehmeämpi kuin hänen puhutellessaan veljeään ja tämän tovereita.

Bellarion oli reipasta poikaa. "Olen yhtä märkä kuin konsanaan hukkunut mies ja melkein yhtä kylmä. Toivoisin silti, ettei minua ripustettaisi kuivamaan."

Neito nauroi hiljaa. "Ei vainenkaan, eiköhän teitä saada kuivaksi mukavammallakin tavalla? Tulkaa. Olemme tuoneet teille kuivia vaatteita. Kun olette saanut ne yllenne, voitte kertoa minulle kaikki."

Nuorukainen seurasi häntä paviljongin ainoaan, pyöreään huoneeseen, missä madonna Dionara, ruhtinattaren seuranainen, vartosi. Marmoripöydälle laskettu lyhty levitti ympärilleen heikkoa valoa. Huoneessa oli muutamia nojatuoleja ja pitkä, puinen, leikkauksilla koristettu kirstu, sarkofagin tapainen, kuten Bellarionista näytti. Rakennuksen julkipuoli antoi palatsille päin, ja sen kolmen, pilarien toisistaan erottaman oviaukon eteen oli vedetty raskaat, nahkaiset verhot. Marmoripermanto kuvasi suurta aurinkokelloa, jonka tunnit oli merkitty kookkailla, messinkisillä, kiveen upotetuilla numeroilla. Nuorukainen ei tiennyt, että tämä marmoripaviljonki oli tarkka pienoisjäljennös roomalaisesta Apollon temppelistä ja että katossa oli pyöreä aukko, josta auringonsäteet pääsivät huoneeseen. Päivän kuluessa osoitti numerolta numerolle hitaasti siirtyvä varjo, mikä tunti kulloinkin oli kulumassa.

Seinän vieressä kohosi telineitä, ja ylempänä katonrajassa oli riukuja ja luikertelevia köysiä. Muutamassa sopessa oli sankoja ja tölkkejä ja muuta maalarin kamaa, ja eräällä seinällä saattoi erottaa puolivalmiin freskomaalauksen.

Marmoripöydällä, lyhdyn valopiirissä, oli punainen puku ja lyhyt musta viitta. Nämä luovutettiin Bellarionin käytettäviksi. Punainen väri, sanottiin hänelle, oli valittu senvuoksi, että kapteeni ei ollut tiennyt paljon muuta, kuin että "karanneella roistolla oli yllään vihreä puku". Hyväntekijätär ei siis ainoastaan pyrkinyt saamaan nuorukaisparkaa kuivaksi ja tokeisiinsa jälleen, vaan auttoi vielä häntä tekeytymään tuntemattomaksikin. Sillävälin neidon seuralaiset pitivät silmällä puutarhaa. He olivat ottaneet mukaansa luutun, jotta vaaran uhatessa voisivat soittamalla ja laulamalla varoittaa nuorukaista. Heti hälyytyksen sattuessa piti Bellarionin kömpiä kirstuun ja ottaa mukaansa kaiken, mikä voisi ilmaista hänen olleen täällä, vieläpä lyhdynkin, joka luonnollisesti ensin oli sammutettava. Tulukset oli myös varattu mukaan, jotta hän saisi lyhdyn sytytetyksi uudelleen niinpian kuin vaara olisi ohi. Hänen korkeutensa osoitti, miten kirstun lukko toimi. Sen saattoi sulkea sisäpuolelta, niin ettei sitä voinut ulkoa päin avata ollenkaan. Avaimenreiästä saattoi hengittää raitista ilmaa ja kuulla, mitä huoneessa puhuttiin. Märät vaatteet sidottiin pieneksi mytyksi, joka viskattiin kirstun pohjalle. Myöhemmin ne poltettaisiin. Loppujen lopuksi sai Bellarion kymmenen minuuttia pukeutumisaikaa.

Äkkiä havaitsi hän olevansa yksin. Nopeasti alkoi hän päästellä vaatteita yltään, hankasi sitten itsensä kuivaksi ja hieroi kohmettuneita jäseniään saadakseen veren kiertämään. Hän puki ylleen tulipunaisen puvun, ihaillen sen hienoutta ja kuosikkuutta. Totisesti, ajatteli hän itsekseen, oli tuo neito niin nopsaälyinen ja kaukonäköinen, että hän olisi voinut opettaa kokenutta upseeriakin. Ja kuitenkin oli hän samalla ihmeen naisellinen, suorastaan enkelimäisen armelias. Vaikka hän ilmeisestikin oli hyvin ylhäinen henkilö, tahtoi hän henkilökohtaisesti olla mukana pakolaisrukan pelastamisessa, kyselemättä ja tietämättä, oliko tämä edes pelastamisen arvoinen.

Hänen korkeutensa palasi yhtä äkkiä, kuin oli poistunut, juuri kun nuorukainen lopetteli pukeutumistaan. Hän palasi yksin, jättäen seuralaisensa luuttuineen edelleenkin vartioimaan.

Reippaana ja soreana seisoi Bellarion hänen edessään, hieman hämillään tosin, sillä hänen märkä tukkansa oli epäjärjestyksessä ja hienot punaiset housut olivat hiukan liian lyhyet. Mutta mekko sopi kuin valettu.

Neito astui lähemmäksi ja kävi suoraan asiaan:

"No nyt, herra, minkä viestin tuotte?"

Bellarion hypisteli vyönsä solkea ja hänen tummat silmänsä laajenivat hämmästyksestä.

"Viestin?" kysyi hän hitaasti.

"Niin". Neidon ääni oli kärsimätön. "Mitä on tapahtunut? Miten on ser Giuffredon käynyt? Hänenhän piti saapua tänne kahden viikon kuluessa. Mitä käskee herra Barbaresco teidän sanoa minulle? Antakaa kuulua, herraseni. Ei teidän tarvitse arkailla. Tottakai te tiedätte, että olen Montferratin ruhtinatar Valeria?"

Bellarion ei käsittänyt mitään muuta kuin että hän seisoi ruhtinaallisen henkilön, Montferratin markiisin sisaren edessä. Jos hän olisi saanut kasvatuksensa kaupungissa, sensijaan että hän oli elänyt pienestä pitäen luostarissa, olisi hän tällä hetkellä ollut täynnään kunnioitusta. Mutta hän oli tutustunut prinsessoihin ja sensellaisiin vain kirjoissa, ja kirjailijat käsittelevät tällaisia henkilöitä usein hyvinkin tuttavallisesti. Jos hän siis nyt oli tavallista nöyrempi, johtui se neidon oudosta viehkeydestä ja tavattomasta kauneudesta ja hyvyydestä, eikä hänen ylhäisestä säädystään.

Hänen vyötä sormeileva kätensä retkahti alas ja hänen tavallisesti niin eloisilla kasvoillaan oli typerä ilme.

"Madonna, en ymmärrä. En ole mikään lähetti. Minä…"

"Ettekö?" Ruhtinatar kumartui eteenpäin ja hänen tummat silmänsä hehkuivat. "Eikö kukaan ole lähettänyt teitä luokseni? Vastatkaa, mies!"

"Ei kukaan muu kuin tutkimaton sallimus, joka ehkä on tahtonut säästää minut parempaan tarkoitukseen kuin hirsipuuhun ripustettavaksi."

Bellarionin surkea ääni tukahdutti ruhtinattaren vihan, ennenkuin se ehti puhjeta sanoiksi. Syntyi pitkä äänettömyys, jonka aikana neito tuijotti häntä miettivästi. Koneellisesti aukaisi hän pitkän tumman viittansa, joka peitti avokaulaista, safiirinsinistä pukua.

"Miksi sitten olette täällä? Vakoilemassako… Ei, ei. Ette voi olla vakoilija — vakoilija olisi menetellyt toisin. Mutta kuka ja mikä te sitten olette?"

"Vain vaivainen matkustava opiskelija, joka ensi kädessä tutkii elämää. Sallikaa minun kertoa, miten jouduin puutarhaanne."

Lyhyesti ja selkeästi kertoi hän seikkailuistaan päivän kuluessa, ja mitä pitemmälle hän ehti, sitä suopeammaksi muuttui ilme ruhtinattaren kasvoilla. Lopulta karehti äsken niin käskevän suun vaiheilla lempeä hymy, ja Bellarion käsitti samassa, että ruhtinatar pelastaessaan hänet oli luullut pelastavansa jonkun toisen. Kuitenkaan ei neito ilmaissut pettymystään ääneen.

"Luulin…" aloitti hän, mutta keskeytti ja purskahti puolittain katkeraan nauruun, joka helisi kuin tiuku. "Olipa teillä onni myötä, herra karkuri." Hän tuumi hetkisen. "Miten minun nyt on meneteltävä kanssanne?" kysyi hän sitten.

Bellarion vastasi suorasukaisesti, ei niinkuin köyhä, nimetön koulupoika prinsessalle, vaan niinkuin nuori mies nuorelle naiselle, vertaiselleen.

"Jos uskallan päätellä kasvoistanne, madonna, arvaan, ettette aio korjata tekemäänne erehdystä, josta teillä ei muuten ole ollut sen pahempia seurauksia kuin näiden vaatteitten menetys. Ja nämäkin, jos haluatte…"

Ruhtinatar heilautti kättään. "Pyh, mitä vaatteista? Mutta minä mainitsin nimiä."

"Niinkö? Olen unohtanut ne." Ja kun neito tuijotti häntä epäilevän näköisenä, selitti hän: "Unohtamisen taito vaatii yhtä hyvää muistia kuin muistamisenkin kyky. Ja minun muistini on aivan erinomainen. Sinä hetkenä, jolloin poistun tästä puutarhasta, unohdan käyntini täällä kokonaan."

Tuokion tauon jälkeen virkkoi neito hitaasti: "Jos voisin luottaa teihin ehdottomasti…" Hän vaikeni.

Bellarion hymyili. "Ellette ole siitä varma, on parasta, että kutsutte vartioston. Mutta jos niin teette, muistan ehkä jälleen nuo nimet, jotka nyt olen unohtanut."

"Mitä? Uhkaatteko?"

Terävä huudahdus, äkkinäinen kädenliike. Bellarion ymmärsi arvanneensa oikein.

Nuori neito oli sekaantunut joihinkin puuhiin. Bellarionin vastaus todisti hänen aivojensa toimivan merkillisen nopeasti.

"En, madonna. Minä vain osoitan teille, että teidän on luotettava minuun. Jos epäilette, ette voi toimittaa minua pidätetyksi enempää kuin vapauttaakaan minua."

"Kunniani kautta, herra, olettepa merkillisen ovela ollaksenne luostarissa kasvanut."

"Luostarissakin, madonna, saattaa oppia oveluutta." Ja yht'äkkiä valtasi hänet kumma, vastustamaton halu palvella tuota edessään seisovaa, hurmaavaa olentoa, suorittaa hänelle velkansa. Luultavasti hän ei itsekään oikein ymmärtänyt niitä vaikuttimia, jotka saivat hänet lausumaan: "Jos voitte luottaa minuun, madonna, niin antakaa minun tehdä jotakin hyväksenne."

"Tehdä jotakin hyväkseni?"

"Niin. Enkö voisi palvella lähettinänne? Asettua odottamanne miehen tilalle? Otaksun nimittäin, että teillä on joku viesti lähetettävänä."

"Otaksutteko?"

"Kaikesta siitä päättäen, mitä olette sanonut."

"Sanoin niin kovin vähän." Neito oli epäluuloinen.

"Olen tehnyt erinäisiä johtopäätöksiä. Ehkä liiankin rohkeita. Antakaas, kun kerron." Bellarion taisi kerskailla hieman. "Odotitte viestiä joltakin Barbaresco-nimiseltä herrasmieheltä. Jätitte katuoven raolleen, jotta lähetti pääsisi puutarhaan, ja odotitte häntä yksinänne. Seuraneitonne, joista ainakin toiseen luotatte täydellisesti, jätitte pidättelemään hoviherroja etäämpänä, vartioidessanne suljettua puutarhaa. Tästä päättelen, että olitte levoton ja haluatte pitää asian salassa. Olitte levoton, koska olitte turhaan odottanut viestintuojaa jo kaksi viikkoa, ja koska tavanmukainen lähetti, messer Giuffredo, oli kateissa. Ehkäpä pelkäsitte, että messer Giuffredolle, kenties messer Barbarescollekin, oli tapahtunut jotakin. Tämä taas todistaa, että ne hankkeet, joita odottamanne viesti koskee, ovat vaarallista laatua. Olenko oikeassa?"

Kysymys oli turha. Vastaus oli selvästi luettavissa ruhtinattaren kasvoista.

"Olette oikeassa jopa siinä määrin, etten oikein tiedä, mitä teistä uskoisin."

"Ette ole tottunut ihmisiin, jotka osaavat käyttää järkeään."

"Vai en!" Hänen äänensä oli kirpaisevan ivallinen. "Tiedättekö, herra, mitä minun järkeni sanoo minulle?"

"Enpä varsin, madonna", vastasi nuorukainen hänen äänensävynsä varoittamana.

"Se sanoo, että teidät on lähetetty virittämään minulle ansaa."

Bellarionille selvisi pian, mitä teitä ruhtinatar oli päässyt tähän otaksumaan. Hän hymyili ja pudisti päätään.

"Väärä johtopäätös. Jos olisin vakooja, ei minua olisi ajettu takaa. Ja eiköhän minulla olisi ollut joku tyhjänpäiväinen viesti teille, jotta helpommin olisitte uskonut, että todella olen lähetti."

Hän oli jälleen oikeassa. Mutta ruhtinatar epäröi yhä.

"Mutta miksi, kun kerran olette päässyt tuosta kaikesta selville, oikeastaan tarjoatte minulle palveluksianne?"

"Sanokaamme kiitollisuudesta sitä kohtaan, joka on pelastanut henkeni."

"Minähän erehdyin henkilöstä. Ette ole velvollinen mihinkään."

"Uskoisin kernaasti, madonna, että olisitte pelastanut minut, vaikka ei mitään erehdystä olisi sattunutkaan. Sitäpaitsi on teidän saatava korvaus tästä upeasta puvusta. Ja loppujen lopuksi on minussa herännyt halu palvella naista, joka on avun tarpeessa, halu, joka käsittääkseni voi herätä kenessä hienotunteisessa miehessä tahansa. On sellaista ennenkin tapahtunut."

Selvemmin hän ei tohtinut tunnustaa, että hän oli ruhtinattaren lumoissa. Ja koska tämä totuus oli tunneasia, jolla ei ollut mitään tekemistä järkeilyn kanssa, hyväksyi hän sen itsekin hieman vastahakoisesti.

Ruhtinatar tarkkasi häntä miettivän näköisenä. Hänen katseensa tuntui etsivän nuorukaisesta jotakin vilpin merkkiä, mutta nähtävästi turhaan.

"Olette kovin epäitsekäs", sanoi hän viimein. "Ehkäpä niinkin."

"Varmasti, jos näin tarjoudutte rupeamaan vaeltavaksi ritariksi."

Neito oli, kuten Bellarion oletti ja myöhemmin totesi, perin pahassa pulassa, ja nuorukaisen ehdotus houkutteli. Olisiko ehkä sallimus sittenkin lähettänyt tämän kulkurin häntä pelastamaan?

"Voisitte joutua suureen vaaraan", virkkoi hän, "suurempaan kuin pari tuntia sitten."

"Vaara vain lisää yrityksen viehätystä", komeili Bellarion, "ja älyllä siitä selvitään."

Ruhtinatar hymyili, jopa nauroi lopulta ääneen. "Luotatte vahvasti älyynne."

"Vaikka, tarkoitatte, viimeisten neljänkolmatta tunnin kokemukset eivät juuri anna siihen aihetta. En unohda saamiani opetuksia, uskokaa minua."

"No, hyvä. Koettakaamme." Ja hän antoi Bellarionille varovaiseen muotoon laaditun viestin, joka, vaikka se olisi joutunut vaarallekin henkilölle, tuskin olisi voinut saattaa lähettäjää vaikeuksiin. Bellarionin oli etsittävä käsiinsä kreivi Barbaresco, josta neito ei kertonut muuta kuin että hän asui jossakin tuomiokirkon takana, tiedusteltava hänen vointiaan ja ilmoitettava, että erinäisten tietojen viipyminen oli saattanut ruhtinatar Valerian levottomaksi. Valtuutukseksi sai nuorukainen mukaansa kultatukaatin puolikkaan. Se ilmaisisi, kuka hänet on lähettänyt.

"Huomenna illansuussa on katuovi jälleen raollaan. Odotan teitä."

VI luku.

KOHTALON TUULET.

Te näette nyt messer Bellarionin astuvan suuren, salaperäisen seikkailun viettävälle polulle. Onneksi hän ei tiennyt, minne se johti ja mikä häntä määrän päässä odotti. Verrattain varma saattoi hän olla vain siitä, ettei se ainakaan vienyt häntä Paviaan, kreikankieltä opiskelemaan ja harhaopista puhdistumaan.

Lorenzaccio da Trino on vastuussa enemmästä kuin niistä epäluuloista, joiden perusteella lainvalvojat Bellarionia vainosivat.

Syysyön pimeydessä, kuun mentyä mailleen, Bellarion puvussa, joka kelpasi symbolisoimaan hänen elämänsä uutta tarkoitusta — kohtalon tuulien heiteltävänä oleva korsipoloinen ei vielä sitä itse aavistanut — livahti puutarhan muurissa olevasta ovesta kujaan ja suuntasi askeleensa kaupungin keskustaa kohden.

Saavuttuaan Katedraalikortteliin oli hän törmätä kierroksellaan olevaan vartiostoon. Heittäytyen hoippumaan viritti hän käheällä äänellä laulun ja matki muutenkin niin hyvin kuin taisi iloisesta seurasta palaavaa juomaveikkoa. Kun ei hän osannut mitään remseätä juomalaulua tai muutakaan sopivaa luritusta, turvautui hän erääseen gregorianiseen hymniin, jota hoilasi peräti omituisessa tahdissa. Vartiosto pysähdytti hänet, kielsi häntä häiritsemästä yörauhaa ja tiedusteli, kuka hän oli, mistä tuli ja minne aikoi.

Tähän ei Bellarion ollut valmistautunut. Kuitenkin kohensi hän juhlallisesti ryhtiään.

Hän tiesi, että Casalessa oli augustiniluostari ja ilmoitti röyhkeästi syöneensä illallista siellä. Päästyään näin alkuun, sepitti hän kädenkäänteessä sujuvan jutun peitsimiehille. Muun muassa oli hänen sisarensa naimisissa luostarin esimiehen veljen kanssa, ja hän oli juuri tänään tuonut tältä samaiselta, Ciglianossa asuvalta veljeltä viestin mainitulle esimiehelle. Sitäpaitsi, oli hän, kuten Ciglianossa asuva lankomieskin, Savoijin herttuan alamaisia. Hän asui lihallisen serkkunsa, kreivi Barbarescon luona, mutta tässä kirotussa pimeydessä oli taloa perin vaikea löytää.

"Suuri Bacchus!" taivasteli vartioston johtaja miestensä suureksi riemuksi, "sekö tässä on hätänä?"

Bellarion vuolas sanatulva oli pelastanut hänet ensi hädästä, mutta hän kauhistui hengessään monia valheitaan. Vartiosto lähti avuliaana, kenties myös juomarahan toivossa, opastamaan häntä serkun asunnolle.

He suuntasivat kulkunsa kapealle, tuomiokirkon takana olevalle kadulle, jonka varrella olevista taloista kreivi Barbarescon omistama oli ehdottomasti komein. Jyskytettiin voimakkaasti ovea ja lopulta ilmestyi yläpuolella olevaan ikkunaan miehen pää. Värisevä ääni tiedusteli, kuka siellä pyrki sisään.

"Hänen ylhäisyytensä serkku", vastasi vartioupseeri. "Rientäkäähän avaamaan."

Ylhäältä kuului mutinaa ja Bellarion odotteli sydän kurkussa kieltävää vastausta.

"Mikä serkku?" uteli lopulta syvä ääni. "En odota ketään tähän vuorokauden aikaan."

"Hän on suuttunut minuun", selitti Bellarion. "Lupasin illastaa hänen kanssaan." Ja korottaen ääntään huusi hän herra Barbarescolle: "Vaikkakin on jo myöhäinen, pyydän sinua, serkku, laskemaan minut sisään. Selitän sinulle kaikki. Ja annahan minulle tukaatti, että voin palkita näitä kunnon sotilaita. Olen luvannut heille juomarahaa, mutta minulla on vain tukaatin puolikas, tarkoitan puoli tukaattia. Ja puolella tukaatilla ei potkita pitemmälle kuin tukaatin puolikkaallakaan."

Sotilaat virnistivät juopuneen lavertelulle. Ylhäältä ei pitkään aikaan kuulunut mitään. Vihdoin virkkoi sama syvä ääni kuin äskenkin: "Odottakaa!" Ikkuna paiskattiin kiinni.

Kalisteltiin avaimia ja siirreltiin salpoja ja lopulta lensi ovi auki. Kynnyksellä seisoi kynttilää pidellen punaiseen yönuttuun pukeutunut mies. Lepattavan liekin valossa saattoi nähdä, että hänellä oli lihavat, punakat kasvot. Mustien kulmakarvojensa alta katseli hän terävästi rauhanhäiritsijöitä.

Bellarion riensi jatkamaan selityksiään. "Rakas serkku, suo anteeksi. Minun olisi pitänyt palata aikaisemmin."

Hän seisoi lähempänä kreiviä kuin vartiosto, ja saattoi senvuoksi irvistää varoittavasti.

"Anna heille tukaatti vaivojen palkaksi, serkku, jotta pääsevät jatkamaan kierrostaan."

Hänen ylhäisyytensä alkoi käsittää, mistä oli kysymys.

"Kiitän teitä, herra", sanoi hän upseerille, "ystävällisyydestänne serkkuani kohtaan." Ja samassa pudotti hän kultakolikon reippaasti ojennettuun käteen. "No, serkku, käyhän sisään."

Mutta niin pian kuin hän oli jäänyt kahdenkesken nuorukaisen kanssa kynttilän heikosti valaisemaan porraskäytävään, muuttui hänen käytöksensä.

"Kuka te olette ja mitä hittoa te tahdotte?"

Bellarion hymyili leveästi. Humala näytti yht'äkkiä hälvenneen. "Ellette jo olisi itse vastannut noihin kysymyksiin, herra, ette olisi laskenut minua sisään, ettekä eronnut tukaatistanne. Olen se, jona minua pidätte. Vartiosto tietää, että olen serkkunne, joka on käynnillä Casalessa ja asuu luonanne. Pelkäsin, ettette ottaisi minua vastaan ja siksi mainitsin tukaatin puolikkaan jonkinlaisena tunnussanana."

"Viisaasti tehty. Kuka teidät on lähettänyt?"

"Taivahan taatto! Onpas kysymys. Ruhtinatar Valeria tietysti. Katsokaahan!" Hän piteli rahanpuolikasta Barbarescon nenän alla.

Hänen ylhäisyytensä otti kultakappaleen ja luki siihen kaiverretun päivämäärän. Antaen sen takaisin hän kääntyi ja lähti nousemaan portaita, kehoittaen nuorukaista seuraamaan. He astuivat huoneeseen, jonka seinät olivat likaisten verhojen peitossa ja lattia siivoamaton. Herra Barbaresco sytytti muutamia kannattimiin pistettyjä kynttilöitä ja veti nojatuolin kirjoituspöydän ääreen. Kehoitettuaan vierasta istumaan tiedusteli hän: "Mikä on nimenne?"

"Bellarion."

"En tunne ketään sen nimistä."

"En minäkään, itseäni lukuunottamatta. Mutta se ei tee mitään. Bellarion kelpaa yhtä hyvin kuin joku muu nimi."

"Ah!" Barbaresco ilmaisi käsittävänsä, että nimi oli tekaistu. "Ja minkä viestin tuotte?"

"En mitään. Tulen päinvastoin pyytämään tietoja. Hänen korkeutensa on perin levoton, kun ei ole kuullut teistä mitään, vaikka hän on odottanut messer Giuffredoa jo kaksi viikkoa."

Bellariolla ei ollut aavistustakaan siitä, ken messer Giuffredo mahtoi olla, mutta hän arvasi, että tuon nimen mainitseminen tekisi hänen juttunsa uskottavammaksi, ehkäpä johtaisi Giuffredon henkilöllisyyden paljastamiseenkin. Hän päätti, yhä tummasilmäisen ruhtinattaren lumoissa, päästä perille mahdollisimman paljosta, vieläpä ylittää valtuutensakin, jos voisi.

"Giuffré pelästyi. Sen pojan vatsa ei sietänyt paljon. Viime kerralla luuli hän nähneensä vakoojia lähetty villaan, eikä suostunut enää lähtemään asioillemme mistään hinnasta."

Tässä ei siis ollut kysymys mistään lemmentarinasta, tuumi Bellarion. Giuffredo oli pelkästään lähetti, eikä mitään muuta. Barbarescoa, pulleaa viisikymmenvuotiasta, ei mitenkään voinut kuvitella ruhtinattaren rakastajaksi.

"Eikö ketään muuta voitu lähettää Giuffredon asemesta?"

"Lähettiä, ystäväni, ei löydetä niinkään helposti. Muuten, viimeisten kahden viikon kuluessa ei ole tapahtunut mitään niin tärkeätä, että sitä välttämättä olisi tarvinnut ilmoittaa ruhtinattarelle."

"Siitäpä olisi pitänytkin ilmoittaa, aivan välttämättä, Ymmärrättehän, että juuri tuo vaikeneminen huolestutti hänen korkeuttaan."

Casalelainen herrasmies nojautui taapäin ja tuki kyynärpäitään turpeisiin, punaisiin käsiinsä. Hän tuijotti Bellarionia ylpeästi.

"Kovinpa olette tärkeä, nuori mies. Onko ruhtinatar ottanut teidät uskotukseen?"

Bellarion oli valmistautunut tuohon kysymykseen. "Olen palatsin virkailijoita ja joudun tehtävieni vuoksi paljon tekemisiin ruhtinattaren kanssa."

Roima valhe, mutta sellainen, että hän tarpeen vaatiessa saattoi sitä jatkaa.

Barbaresco nyökkäsi hitaasti.

"Entä mitä on ruhtinatar teille?"

Bellarion hymyili hiukan loukkaantuneesti.

"Miksi tuollaista kysytte?"

"Kysynpä vain."

"Sanommeko, että haluan palvella häntä?" Bellarionin hymy kävi epämääräiseksi. Tämä seikka, ja hänen vaiteliaisuutensa viittasivat johonkin romanttiseen tunteeseen, mutta Barbaresco tulkitsi oireet toisin.

"Olette kunnianhimoinen! Ahaa! No, se on ihan niinkuin olla pitää."

Ja hänkin hymyili nyt, kyynillistä, rasvaista hymyä, joka herätti Bellarionissa epäluuloja ja vastenmielisyyttä. Hän oli kuitenkin tarpeeksi viisas salatakseen tunteensa, ja yritti itsekin esiintyä julkeasti, jotta Barbaresco puhuisi sitä vapaammin. Rohkeasti ja epäröimättä lähti hän heikolle jäälle.

"Minun ymmärtääkseni hänen korkeutensa odottaa jotakin selitystä… hän ei käsitä toimettomuuttanne." Hän koetti valita mahdollisimman varovaisen sanan, mutta sittenkin kreivi Barbaresco suorastaan raivostui. "Vai toimettomuutta muka!" Hän oli nikahtua kiukkuunsa ja hänen lihava naamansa hehkui tummanpunaisena. Ja äkäisenä alkoi hän nyt luetella aikaisempia palveluksiaan.

Bellarion sai vähitellen, varovasti kysellen, myönnellen, arvaillen ja vastaan väittäen Barbarescosta irti koko jutun. Samalla lisäsi hän tietomääränsä lukuisilla historiallisilla totuuksilla, jotka tähän saakka olivat olleet hänelle tuntemattomia.

Ruhtinatar Valeria oli antautunut vaaralliseen leikkiin, apunaan muutamia Montferratista karkoitettuja guelfiaatelismiehiä, joiden johtajana Barbaresco toimi. Ruhtinatar oli uljas ja rohkea, ajatteli Bellarion, ja hänen ihailunsa kasvoi sitä mukaa kuin kreivin tarina edistyi.

Laajaa ja mahtavaa Montferratia hallitsi näihin aikoihin Theodore, markiisi Gian Giacomon, suuren Ottonen perillisen, setä ja holhooja. Gian Giacomo itse oli vielä alaikäinen. Montferratin valtiaat olivat olleet sotaisia aina kuulusta ristiretkeilijästä Guglielmosta alkaen, ja heidän ylpeytensä ja vallanhimonsa oli vain lisääntynyt, kun sata vuotta sitten sukuun sekaantui Palaelogien verta. Giovanni Oikeamielinen näet kuoli ilman miespuolista perillistä ja Montferratin ohjakset joutuivat silloin hänen sisarensa Violanten ja keisari Andronicus Comnenus Palaeologuksen nuoremmalle pojalle, joka Montferratin hallitsijana otti nimen Theodore I.

Nykyinen valtionhoitaja Theodore oli sotaisa niinkuin suvun muutkin jäsenet, mutta lisäksi hän oli viekas ja kavala. Hän oli käynyt huonoa koulua aikanaan, oleskellessaan serkkunsa, Milanon herttuan Gian Galeazzon, hovissa. Epäilemättä oli hän tällöin joutunut läheltä seuraamaan Gian Galeazzon toimintaa ja ihaillut sitä nerokasta kekseliäisyyttä, jolla tämä aina selvisi vihamiehistään. Herttua osasi tehdä valkoisestakin mustan ja päinvastoin.

Juuri sama Gian Galeazzo oli muun muassa saattanut Alberto d'Esten niin epäluuloiseksi, että tämä lopulta oli murhannut kaikki sukulaisensa. Herttua koetti tällä tavoin herättää Alberton ferraralaisissa alamaisissa sellaista inhoa hallitsijaansa kohtaan, että he tämän kuoltua mielihyvin siirtyisivät milanolaisen valtikan alle. Hän sepitti rakkauskirjeitä, joista kävi ilmi, että hänen kalliin ystävänsä, Mantuan kreivin Francesco Gonzagan vaimo oli lemmensuhteessa miehensä sihteeriin, ja sai tällä tavoin Gonzagan surmauttamaan puolisonsa — joka sivumennen sanoen oli Galeazzon käly — ja revityttämään sihteerin pieniksi kappaleiksi, niin että Mantua viimein nousi yhtenä miehenä hallitsijaansa, ihmissutta, vastaan. Monta muutakin lombardialaista ruhtinasta hän ystävyyttä teeskennellen houkutteli tekoihin, jotka lopulta nostattivat heidän alamaisensa heitä vastaan. Tällainen sodankäyntitapa tuli paljon halvemmaksi kuin suurien armeijojen ylläpito, jotapaitsi se oli paljon tehokkaampi kuin aseellinen taistelu, sillä kansa ei koskaan kunnioita eikä rakasta voittoisaa valloittajaa niin paljon kuin pelastajaa.

Kaikesta tästä oli markiisi Theodore päässyt selville. Hän oli nähnyt, miten Gian Galeazzo vuosi vuodelta laajensi alueitaan käyttämällä tätä "järjestelmäänsä", ja hän oli varma siitä, että milanolainen lopulta olisi saanut koko Pohjois-Italian haltuunsa, ellei rutto vihdoin olisi teljennyt häntä Melegnanon linnaan, missä hän kuoli armon vuonna 1402.

Markiisi Theodoren kouluutus oli avannut hänen silmänsä näkemään ja hänen korvansa kuulemaan, ja merkillisen valppaasti älysi hän sellaisetkin asiat, jotka viattomammille ihmisille olisivat jääneet ikuisiksi salaisuuksiksi.

Hän käsitti esimerkiksi, että korkean ja kunnioitetun aseman pysyttämiseen oli kansan alati kasvava suosio tarpeen. Ja kansan suosion taas saattoi saavuttaa vain jaloilla, ylevillä ominaisuuksilla. Yksityiseen mieheen voi vaikuttaa vetoamalla hänen huonoimpiin vaistoihinsa, mutta joukko vaatii hyveitä.

Tälle totuudelle, lausui Barbaresco, perusti markiisi Theodore politiikkansa, jonka päämääränä oli Montferratin valtaistuin. Kerskailemalla monenkaltaisilla hyveillä, esiintymällä vaatimattomasti, harjoittamalla hyväntekeväisyyttä ja ottamalla huomioon kansankin mielipiteet ja toivomukset oikeutta jakaessaan, pyrki hän alamaistensa suosioon. Mutta kaikessa hiljaisuudessa hän samalla työskenteli veljenpoikansa pään menoksi.

Poika oli valitettavasti heikko ja kehittymätön. Hän oli niitä nuorukaisia, joita yhtä helposti voi johtaa hyvään kuin pahaankin. Ja Theodore huolehti siitä, että hänellä oli mahdollisimman epäterveellistä seuraa. Corsario, milanolainen opettaja, oli sairaalloisen kunnianhimoinen, lahjottu lurjus. Kaikki, mikä suinkin olisi voinut kehittää älyä ja jalostaa luonnetta, sivuutettiin järjestelmällisesti, ja jo varhaisimmassa nuoruudessaan joutui poika paheiden tielle. Castruccio, kreivi Fenestrella, Gian Giacomon ensimmäinen kamariherra, oli turmeltunut savoijlainen, joka oli menettänyt pelissä perintönsä jo ennenkuin se oli hänen käsissäänkään. Oli helppo arvata, minkävuoksi valtionhoitaja oli valinnut hänet veljenpoikansa alituiseksi seuralaiseksi.

Tässä Bellarion viisaan näköisenä pisti väliin: "Eiköhän vain markiisi Theodore laske väärin? Kansa tietää, että hän suosii Castrucciota. Jos Castruccio aikaansaa vahinkoa, esittää kansa laskun markiisille." Barbaresco nauroi ivallisesti.

"Joko arvioitte Theodoren kekseliäisyyden liian vähäiseksi tai sitten olette kulkenut silmät ummessa. Eikö valtionhoitajalle jo monasti ole huomautettu Castruccion sopimattomuudesta pojan seuralaiseksi? Vettä myllyyn vain — markiisi saa siitäkin aiheen kerskailla omalla hyveellisyydellään: hän on muka monasti tahtonut lähettää pois messer Corsarion, mutta nuori markiisi on niin ihastunut ystäväänsä, ettei tahdo hänestä luopua. Mikä taas on todistus pojan huonoista taipumuksista."

"Niinpä niin", nyökkäsi Bellarion.

Hänen hitautensa ärsytti Barbarescoa. "Castruccio on todellakin pojan suosiossa. Hän kerskuu olemattomilla hyveillä ja on osannut tehdä itsestään oikean sankarin pojan silmissä. Valtionhoitaja voi tuskin mistään löytää itselleen parempaa apulaista tai nuorelle markiisille huonompaa seuraa."

Näin pääsi Bellarion selville markiisi Theodoren aikeista ja siitä liikkeestä, jonka tarkoituksena oli estää häntä toteuttamasta unelmiaan. Tämän liikkeen sieluna oli ruhtinatar Valeria, sen aivoina Barbaresco. Aikomus oli riistää hallitusohjat Theodoren käsistä ja antaa ne hallitusneuvostolle siksi kunnes Gian Giacomo ehtisi täyteen ikään. Barbaresco otaksui pääsevänsä tämän neuvoston presidentiksi.

Bellarion oli huolestunut.

"Pahinta kaikesta on, että markiisi Theodore on kansan suosiossa."

Barbaresco pullisteli rintaansa. "Jumala auttaa kyllä oikeata asiaa."

"En epäilekään yli-inhimillisiä, vaan omia voimiamme."

Tämä tyyni huomautus palautti Barbarescon maan päälle. Hänen käytöksensä muuttui hieman. Hän ei enää ollut niin avosydäminen kuin tuokiota aikaisemmin, vaan ilmaisi ajatuksensa hiukan epämääräisesti. Toiminta aloitettaisiin, sanoi hän, paljastamalla valtionhoitajan kavaluus. Ruhtinattaren puolella oli jo toistakymmentä aatelismiestä, jotka kaikki työskentelivät asian hyväksi. Kun totuus Theodoresta ennättäisi levitä tarpeeksi laajalle, selvittäisiin lopusta helposti.

Siinä kaikki, mitä Bellarion sai irti. Hän yritti kuitenkin vielä:

"Tämän kaiken ruhtinatar jo tietää. Tämä ei riitä hälventämään hänen levottomuuttaan. Eikö ole mitään varmaa, lopullista…?"

Barbaresco oli vaivaantunut. Ruhtinattaren tuli olla kärsivällisempi. Luottakoon ystäviinsä vain. Bellarion oli kuitenkin itsepäinen, ja lopulta suutahtanut kreivi lupasi kutsua toverinsa koolle seuraavana aamuna, jotta Bellarion saisi yrittää heiltä tarkempia tietoja ruhtinattarelle vietäviksi.

Bellarion tyytyi tähän ja pyysi saada jäädä taloon yöksi. Hänet ohjattiin kohtalaiseen, tyhjään huoneeseen, missä häthätää kyhättiin kuntoon kova, eikä varsin siisti vuode. Väsynyt nuorukainen vaipui siitä huolimatta pian uneen.

VII luku.

PALVELUKSESSA.

Seuraavana aamuna kreivi Barbaresco ruhtinattaren tarmokkaan lähetin kiusaamana keräsi luokseen puoli tusinaa aatelismiehiä, jotka, kuten hänkin, olivat sekaantuneet tuohon mielettömään salaliittoon Montferratin valtionhoitajaa vastaan. Useimmat heistä, muitten muassa kreivi Enzo Spigno, olivat karkoitettuja guelfejä, jotka salaa olivat palanneet Casaleen.

He juttelivat koko joukon, kuten tällaisissa kokouksissa on tapana, mutta keskustellessaan keinoista, joilla päämäärään oli pyrittävä, olivat he niin varovaisia ja niukkasanaisia, että Bellarion lopulta päätti ärsyttämällä heitä saada jotakin varmaa tietoonsa.

"Hyvät herrat, tästä ei päästä hullua hurskaammiksi. Mitä pitää minun sanoman hänen korkeudelleen? Ainoastaanko, että kreivi Barbarescon luona muutamat Montferratin aatelismiehet väittelevät nuoren markiisin rikkomuksista?"

He tuijottivat häntä pitkään ja vilkuilivat sitten synkän kysyvästi toisiaan. Barbaresco otti lopulta vastatakseen.

"Panette kärsivällisyyteni kovalle koetukselle. En sietäisi tuota äänensävyä hetkeäkään, ellen tietäisi teidän nauttivan ruhtinattaren luottamusta."

"Ellei niin olisi, olisikin äänensävyni toinen."

"Äkkiäpä äityi hänen korkeutensa näin kärsimättömäksi", huomautti joku.

"Hänen kärsimättömyytensä ei ole niinkään äkillinen kuin sen ilmaus. Kerronpa teille erään asian: edellinen lähettinne, Giuffredo, ei tuntunut ruhtinattaresta luotettavalta. Senvuoksi hän ei uskonut Giuffredolle mitään tärkeitä asioita. Te puolestanne varotte panemasta omaa nahkaanne alttiiksi — pesisitte kätenne, jos yritys lopulta ei onnistuisikaan."

Tämä viimeinen otaksuma oli melko rohkea, mutta Bellarion näytti uljasta naamaa. Ja kun he eivät väittäneet vastaan, ymmärsi hän heidän itse asiassa pyrkivän pitemmälle kuin mitä yrittivät uskotella.

Äänettöminä he mittailivat häntä katseillaan, kunnes viimein kreivi Spigno, laiha, tumma aatelismies, joka keskustelun aikana tekemistään huomautuksista päättäen oli markiisi Theodoren vihamiehistä katkerin, purskahti nauruun.

"Jumalavita! Hän on oikeassa." Hän kääntyi ja sano Bellarionille: "Herraseni, ansaitsisimme ivanne täydellisesti, ellei meillä olisi suurempia suunnitelmia kuin…"

Toverien joukosta kuului varoittavia huudahduksia. Hän välitti niistä vähät ja jatkoi:

"Ei muuta kuin sotamies väijyksiin…"

Pitemmälle hän ei päässyt. Huoneessa nousi melu. Barbaresco ja eräs toinen tarttuivat hänen käsivarsiinsa ja yleistä hälinää äänekkäämpinä kajahtelivat jos jonkinlaiset haukkumanimet. Spigno sai kuulla olevansa "narri" ja "hullu" ja paljon muutakin. Hänet vaiennettiin ja sitten käännyttiin jälleen Bellarionin puoleen. Tämä oli seissyt paikallaan liikahtamatta, teeskennellen mitä suurinta ällistystä.

Ovela, rasvainen Barbaresco ryhtyi karkoittamaan väärää käsitystä, jonka Bellarion mahdollisesti oli saanut.

"Älkää välittäkö hänestä, herraseni. Hän on aina hätäillyt suotta. Hänkin on kärsimätön, mutta ymmärrättehän, ettei hätiköiminen saa tulla kysymykseen tällaisissa asioissa."

Varomaton vastaus voisi nyt käydä kohtalokkaaksi, ymmärsi Bellarion. He tahtoivat uskotella hänelle, että Spigno oli lörpötellyt omiaan, ja heidän vaanivat katseensa koettivat hänen ilmeestään urkkia, paljonko — hän kreivin sanoista uskoi. Senvuoksi turvautui hän jälleen teeskentelyyn ja kohautti harmistuneen näköisenä olkapäitään.

"Kärsivällisyyskin on vika, jos se menee liian pitkälle. Nopea toiminta" — hän nyökkäsi kreivi Spignolle — "on parempi, kuin suottapäiväinen varovaisuus silloin kun aikaa on niukasti."

"Olette kovin nuori", sanoi Barbaresco nuhtelevasti. "Kunhan ikänne lisääntyy, ajattelette toisin."

"Tuntuu siltä", arveli Bellarion heitä tyynnyttääkseen, "ettei teillä tosiaan ole mitään tiedoittamisen arvoista." Ärtyneen näköisenä heittäytyi hän nojatuoliinsa.

Neuvottelu päättyi heti tämänjälkeen, ja salaliittolaiset lähtivät yksitellen matkoihinsa. Myös Bellarion alkoi tehdä lähtöä lupaillen kuitenkin palata illalla, jos ruhtinattarella ehkä olisi jotakin tiedoitettavaa. Hyvästiä heittäessään hän vielä kysyi:

"Palatsin puutarhassa olevassa paviljongissa tehdään paraikaa maalaustöitä. Tiedättekö, kuka on saanut ne suorittaakseen?"

Kaikesta päättäen tuntui kysymys Barbarescosta oudolta, mutta hän vastasi kuitenkin luulevansa, että työ oli uskottu eräälle Gobbo-nimiselle miehelle, joka asui Via del Canen varrella.

Tuntia myöhemmin astui Bellarion Gobbon työpajaan. Vanha Gobbo itse ahersi kaikenlaista kamaa täynnä olevassa huoneessa imelän, enkeliä esittävän maalauksen kimpussa. Hän myönsi heti saaneensa paviljongin koostamisen tehtäväkseen.

"Molemmat poikani ovat siellä paraikaa työssä, teidän ylhäisyytenne."

Bellarion hätkähti kuullessaan olevansa "ylhäisyys", mutta muisti samassa tulipunaisen pukunsa, metallivyön ja siitä riippuvan tikarin kullatun kahvan.

"Työ sujuu vallan liian hitaasti", ärähti hän.

Vanha mies hätääntyi. "Armollinen herra, siitä kehkeytyy ihana fresko…"

"Poikanne tarvitsevat apua."

"Apua!" Vanhus kohotti kätensä. "Mistä minä yhtäkkiä saan niin taitavia apulaisia, kuin olisi tarvis?"

"Tässä on yksi", vastasi Bellarion ja taputti rintaansa.

Hämmästynyt Gobbo katsoi vierastaan tarkemmin Bellarion astui askeleen lähemmäksi ja alensi ääntään:

"Sanon suoraan, mistä on kysymys. Hänen korkeutensa seurueessa on muuan neito…" Hän ummisti tarkoittavasti toisen silmänsä.

Gobbon laihoille kasvoille ilmestyi ovela hymy.

"Huomaan, että ymmärrätte", sanoi Bellarion hymyillen hänkin. "Minun on aivan mahdoton päästä tuon neidon puheille, nähkääs. Erinäiset asiat, käsitättehän estävät… Jos suostutte auttamaan minua, ette tee sitä turhaan."

Gobbo kääntyi vakavaksi. "Jos tämä tulee ilmi", aloitti hän.

"Ei ole pelkoa. Luottakaa minuun. Hyvityksenä sanokaamme… viisi tukaattia."

"Viisi tukaattia!" Suuri summa. Mestari Gobbo oli nyt aivan varma siitä, että hän oli tekemisissä suuren herran kanssa. "Viidestä tukaatista —" Hän vaikeni ja kynsi päätään.

Bellarion älysi, että tässä oli toimittava nopeasti

"Kuulkaahan, ystäväiseni. Lainatkaa nyt minulle sopiva työmekko ja muut tarvittavat kamppeet, ja pitäkää huolta vaatteistani siksi kunnes palaan. Saatte rahat palatessani."

Hän osasi olla vastustamaton kun halusi ja tänään hänellä oli onni myötä. Puoli tuntia myöhemmin asteli hän jo palatsia kohden muka Gobbon lähettämällä asialla.

Bellarion pääsi Gobbon sällinä esteettä palatsin puutarhaan. Hän esitti asiansa paviljongissa työskenteleville taiteilijanuorukaisille ja sai tehtäväkseen sekoittaa heille värejä. Kärsimättömänä hän sitten kyyhötti tölkkien ääressä odotellen päivänlaskua ja nuorukaisten kotiinlähtöä.

Joitakin tunteja myöhemmin kuuli lammen rannalla asteleva Dionara-neito jonkun puhuttelevan häntä marmorisillalta käsin.

"Madonna! Armollinen madonna!"

Dionara kääntyi ja näki pitkän, tummatukkaisen nuorukaisen, jolla oli väritahra kasvoissa ja yllään nuhruinen mekko, heiluttelevan kutsuvasti pitkävartista sivellintä.

"Eikö hänen korkeutensa", tiedusteli nuorukainen, "suvaitsisi armollisesti pistäytyä katsomassa, miten työt edistyvät?"

Neito katseli pitkin nenänsä vartta eikä vastannut. Nuori mies jatkoi: "Ja kuulemassa uutisia siltä samaiselta nuorukaiselta, jolle hän eilen oli niin ystävällinen?" Dionaran ilme muuttui niin äkkiä, että Bellarion naurahti.

Ruhtinatar tuli yksin katsomaan freskoja. Seuraneito jätettiin sillalle vartioimaan. Temppelissä istui telineillä tyytyväisen näköinen nuorukainen sääriään heilutellen, toisessa kädessä sivellin ja toisessa väripötkö. Ruhtinatar katseli häntä äänettömänä. Bellarion ei kuitenkaan pannut hänen kärsivällisyyttään koetukselle.

"Madonna, ettekö tunne minua?" Hän hankasi hihalla väritahran kasvoistaan. Mutta jo hänen äänensä riitti ilmaisemaan, kuka hän oli. "Messer Bellarion! Te!"

"Minä itse". Hän hyppäsi alas telineiltä. "Nöyrin palvelijanne."

"Mutta miksi… minkätähden?" Hänen silmänsä olivat hämmästyksestä pyöreinä.

"Olen ollut ahkerassa puuhassa, madonna, ja minulla on siksi paljon kertomista, ettei sitä kuiskata yht'äkkiä pensasaidan takaa."

"Tuotte tietoja?"

"Saamani viesti on perin mitätön. Minulle ilmoitettiin vain, että messer Ginffredo viime kerralla luuli nähneensä vakoojia kintereillään, eikä senvuoksi enää suostunut lähetiksi. Mitään tiedoittamisen arvoista ei ole tapahtunut sitten hänen viime käyntinsä. Lisäksi sanoi messer Barbaresco, että asiat edistyvät tyydyttävästi, mikä minun käsittääkseni merkitsee, ettei ainakaan teidän asianne edisty. Kuuntelin hänen ja hänen leveilevien tovereittensa juttuilemista tuntikausia ja uskallan väittää, ettei koko hanketta ajeta niinkuin te haluaisitte. Siitä ei loppujen lopuksi koidu mitään muuta kuin onnettomuutta."

Hän näki suuttumuksen punan kohoavan neidon kasvoille ja vihan salamoivan hänen tummissa silmissään. Tyynesti odotteli hän räjähdystä, mutta sitä ei kuulunutkaan. Päinvastoin oli ruhtinattaren ääni sangen viileä hänen lausuessaan: "Herraseni, tarjouduitte lähetiksi. Sekaannutte asiaan, joka ei kuulu teille."

"Kiittäkää Jumalaa siitä", tokaisi Bellarion häpeämättömästi. "On jo aika, että joku nimittää tätä asiaa sen omalla nimellä, jotta väärinkäsitykset saataisiin ehkäistyiksi. Arvaatteko, madonna, mihin nuo apuritörkimyksenne pyrkivät? Ette kai. He aikovat toimittaa teidät suoraa päätä hirteen."

Ruhtinatar oli äsken hillinnyt suuttumuksensa, eikä aikonut suuttua uudestaan.

"Ellei teillä ole muuta kertomista, lähden. En halua kuulla kehnon poikanulikan parjaavan ystäviäni."

Bellarion virkkoi kiihkeästi: "Saatanpa hyvinkin olla kehno nulikka, koska olen orpo enkä suurta sukua, mutta nuo teidän herrasmiesystävänne ovat kehnoja luonnostaan. Odottakaa hiukan! Kysykääpä itseltänne miksi palasin, miksi teen enemmän kuin minulta on pyydetty, vaikka samalla antaudunkin vaaraan. Mitä teidän tai Montferratin asiat minulle kuuluvat? Tiedätte itse kuka olen ja mikä on päämääräni. Miksi siis viivyskelen täällä? En suinkaan sattumalta, vaan siksi, etten voi sille mitään, siksi että taivas on niin määrännyt."

Hänen vakavuutensa ja kiihkeytensä tehosivat. Ruhtinatar naurahti, eikä hänen äänessään ollut ivan häivettäkään.

"Arkkienkeli maalarin mekossa!"

"Olette lähempänä totuutta kuin aavistattekaan."

Ruhtinatar hymyili. "Teillä on sangen ylevä käsitys itsestänne."

"Ja teillä on minusta aivan yhtä ylevä käsitys, jahka kerron kaikki mitä tiedän. Olen jo sanonut teille, mitä noilla päättömillä herrasmiehillä on mielessään. He ajavat omia asioitaan. Tiedättekö, mitä kaiken tämän takana oikein on? Tiedättekö, mitä nuo taulapäät suunnittelevat? He aikovat murhata markiisi Theodoren."

Ruhtinatar tuijotti häntä. "Murhata?" kuiskasi hän kauhistuneena.

Bellarion hymyili synkästi. "He eivät ole sanoneet sitä teille, vai mitä? Mutta niin lörppöjä ja hätäisiä he ovat, että ilmaisivat sen minulle — minulle, josta he eivät tiedä enempää, kuin että toin heille tukaatin puolikkaan osoitukseksi luotettavuudestani. Mitähän, jos olisinkin lurjus ja möisin tietoni markiisi Theodorelle, joka epäilemättä olisi valmis maksamaan paljonkin tällaisesta paljastuksesta? Vieläkö uskotte, että olen sattumalta sekaantunut asioihinne?"

"En voi uskoa teitä! En voi!" Ja yhäti kauhuissaan toisti hän itsekseen: "Murhata!"

"Jos he onnistuvat aikeessaan", jatkoi Bellarion, "on kaikki hyvin. Setänne kuolee kunnioitettuna ja ansioituneena miehenä, te ja teidän veljenne pääsette pahasta hengestänne. En ollenkaan paheksu tuota toimenpidettä. Minua harmittaa vain, että liuta pölkkypäitä on hankkeen takana. Jos se epäonnistuisi tai joku juoruaisi siitä sedällenne, olisi veljenne kokonaan hänen armoillaan. Kansa kukatiesi vaatisi hänen tuomitsemistaan hengiltäkin rangaistukseksi kunnioitettua hallitsijaa vastaan tähdätystä salaliitosta."

"Mutta veljeni ei ole ollenkaan sekaantunut tähän hankkeeseen", sanoi ruhtinatar.

Bellarion hymyili säälivästi. "Cui bono fuerit? Tämä on ensimmäinen kysymys, jonka oikeus tekee. Ottakaa varteen varoitukseni! Jättäkää ajoissa nuo miehet omiin hoteisiinsa, ellette tahdo auttaa setäänne toteuttamaan rohkeimpia unelmiaan."

Neidon kalpeus ja hänen kiihkeästi kohoileva povensa ilmaisivat hänen pelästyneen vakavasti. Siitä huolimatta hän epäili. "Kauhistuisin, ellen tietäisi, että valehtelette. He eivät ikinä uskaltaisi hautoa murha-aikeita ilman minun suostumustani."

"Ah, teidän täytyy uskoa minua, madonna. Viimeksi — kuluneitten neljänkolmatta tunnin aikana olen saanut kuulla melkeinpä koko Montferratin historian pääasiassa noilta miehiltä, ja olenpa saanut vihiä heidän omistakin vaiheistaan. Heidän joukossaan ei ole ainoatakaan, joka ei olisi tuhlannut leiviskäänsä, suistunut teloiltaan joko arvottomana tai onnettaren hylkäämänä."

Miettivästi hymyillen vastasi ruhtinatar: "Puhutte aivan kuin olisitte kaikkitietävä, ettekä kuitenkaan vielä ymmärrä, että onnen suosima ihminen ei kohtaloonsa muutosta halajakaan. Senvuoksi minäkin olen liittynyt onnettomiin."

"Sanokaa lahjottaviin, vallan- ja saaliinhimoisiin seikkailijoihin, epätoivoisiin pelureihin, joiden panoksena on oma pää ja vielä lisäksi teidän ja teidän veljennekin päät. Neuvottelun kuluessa jakoivat he keskenään valtion virat, eikä minuakaan unohdettu. Barbaresco ei tunne muita kannustimia kuin kunnianhimon."

"Barbaresco on säälittävä", vastasi ruhtinatar. "Hän on saanut kärsiä paljon vääryyttä. Kerran, isäni aikana, hän oli valtion mahtavimpia miehiä. Setäni on riistänyt häneltä hänen virkansa, vieläpä hänen omaisuutensakin."

"Markiisi Theodore pystyy, näemmä, hyviinkin tekoihin."

Ruhtinatar ei ollut tietääkseen, vaan jatkoi: "Voinko minä nyt jättää häntä pulaan? Voinko…" Hän vaikeni ja suoristautui. "Mitä sanonkaan?" Hän nauroi ivallisesti. "Jopa teilläkin on keinonne. Saatte minut kyselemään itseltäni tuollaista, te, köyhä, nimetön opiskelija, orpo kulkuri, joka ei voi esittää parempia todistuksia kuin sanansa."

"Keinoni?" Bellarion hymyili hieman surumielisesti. "Totuuksiin perustuvaa logiikkaa vain. Sitä vastaan on vaikea väitellä."

"Niin, jos se perustuu totuuteen. Mutta teillä on ennakkoluuloja."

"Onko heidän murhasuunnitelmansa ennakkoluulo?"

"Heidän intonsa johtaa heidät harhaan…"

"Sanokaa: heidän ahneutensa."

"En salli teidän puhua tuolla tavalla." Neidon silmissä syttyi jälleen viha, suuttumus niiden puolesta, joita hän piti ainoina ystävinä hädässään. Mutta hän hillitsi itsensä heti. "Herraseni, olen kiitollinen avustanne. Jos vielä haluatte tehdä minulle palveluksen, niin ilmoittakaa kreivi Barbarescolle, etten salli tuota salamurhahanketta jatkettavan. Sanokaa, että se on peruuttamaton käskyni. Lisätkää, että minua on toteltava, ja että minä mieluummin paljastan koko suunnitelman markiisi Theodorelle, kuin sallin sen toteuttamisen."

"Tuo joltakin kuulostaa, madonna. Mutta jos te…"

Ruhtinatar keskeytti hänet. "Mihin ikinä nyt ryhdynkin, ilmoitan siitä tavalla tai toisella herra Barbarescolle. Teidän ei ole tarvis vaivautua enempää. Kiitän teitä siitä, mitä olette tehnyt. Jumalan haltuun, herra Bellarion."

Hän oli jo poistumassa kun Bellarion pysähdytti hänet.

"Vielä pikku asia. Tarvitsisin viisi tukaattia."

Ruhtinattaren otsa vetäytyi kurttuun, mutta sitten pilkisti suupielistä hymy.

"Käsitätte yhäti minut väärin, vaikka jo olen sanonut, että jos itse tarvitsisin rahaa, voisin myydä tietoni markiisille. Nuo viisi tukaattia ovat tarpeen Gobbolle, jolta lainasin tämän puvun." Hän kertoi lyhyesti käynnistään Gobbon luona.

Neito katsoi häntä suopeammin. "Kylläpä olette kekseliäs."

"Älyllä selviydytään aina, madonna", muistutti Bellarion.

"Pahoittelen suuresti, että satuin… Annan teille kymmenen tukaattia, jos nimittäin ei ylpeytenne…"

"Pidätte minua ylpeänä?"

Ruhtinatar katseli häntä ylen huvitettuna. "Suorastaan äärettömän ylpeänä, sanomattoman, käsittämättömän suurenmoisena."

"Otan vastaan nuo kymmenen tukaattia saadakseni teidät vakuutetuksi inhimillisyydestäni. Ehkäpä voin käyttää ylijäämänkin teidän korkeutenne palveluksessa.

"Palveluksenne on päättynyt niin pian kuin kreivi Barbaresco on saanut viestini."

Bellarion kääntyi lähteäkseen siinä varmassa vakaumuksessa, että hänen korkeutensa oli käsittänyt erehtyneensä.

Hänen korkeutensa, nähkääs, oli aivan oikeassa, pitäessään Bellarionia hieman pöyhkeänä.

VIII luku.

HERRA BARBARESCO.

Bellarion ja Barbaresco istuivat illastamassa. Heitä palveli vanha, sangen siivoton mies, joka suoritti kaikki työt tässä rappeutuneessa talossa. Ateria oli niukka, niukempi kuin Ciglianon luostarin paastopäivällinen, ja viini oli hapanta hailua.

Lopetettuaan syöntinsä puhkesi Bellarion puhumaan pahaenteisen mahtavassa äänilajissa.

"Herraseni, teidän ja minun on nyt saatava asiamme pohdituksi. Kerroin teille jo, ettei hänen korkeutensa vastaa mitään itse viestiin. Ette muuten kaiketi vastausta odottanutkaan, sillä viestinnehän ei sisältänyt mitään. Mutta minä en vielä kertonut, että hänen korkeutensa myös pyysi sanomaan teille jotakin, joka tavallaan on vastaus eräisiin hautomiini ja ruhtinattarelle ilmaisemiini epäluuloihin."

Barbaresco haukkoi ilmaa. Hän tuijotti nuorukaista kiinteästi. Hän oli selvästikin ällistynyt ja ponnisteli kovin hillitäkseen itsensä ennenkuin vastasi:

"Miksi ette kertonut tätä aikaisemmin?"

"Pidin parempana säästää nämä tiedot illallisen jälkeen, jottei minun tarvitsisi lähteä nälkäisenä talosta. Teitä suututtaa tietenkin, että olen maininnut ruhtinattarelle epäluuloistani. Mutta ruhtinatarparka oli niin alakuloinen teidän toimettomuutenne johdosta, että katsoin velvollisuudekseni rohkaista häntä hiukan. Ja niin sanoin, että teillä hyvinkin saattaa olla jotakin tekeillä, vaikka ette välitä sitä kertoa hänelle."

Kuten jo aikaisemmin ehkä olette huomanneet, ei Bellarion aina ollut oikein täsmällinen puheissaan — lieneekö sitten luostarikasvatus ollut tässä suhteessa puutteellinen. Teeskentelynhalu ja -taito oli hänellä niinsanoakseni veressä. Jos kuitenkin olisitte vihjaisseet hänelle itselleen jotakin sentapaista, olisi hän vastannut, että Plato oli opettanut hänet erottamaan huulilla olevan valheen sydämessä olevasta.

"No, mutta jatkakaa! Mitä sitten epäilette?" tiukkasi Barbaresco kiukkuisesti.

"Muistatte kai, mitä kreivi Spigno sanoi, ennenkuin te muut vaiensitte hänet. Sotamiehestä… muistatteko?" Bellarion änkytti hiukan kohdatessaan toisen hehkuvan katseen ja huomatessaan raivokkaaseen irveeseen vääntyneen suun. "Sanoin siis hänen korkeudelleen, kohentaakseni hänen mieltään, että hänen ystävänsä jonakin lähipäivänä ehkä katkaisevat Gordionin solmun — nuolella!"

Barbaresco muistutti hyökkäykseen valmistautuvaa verikoiraa.

"Ah!" äänsi hän. "Ja mitä sanoi ruhtinatar?"

"Hän sanoi jotakin aivan odottamatonta. Luulin kohtaavani ylimielisyyttä, mutta havaitsinkin hänen pelästyvän. Yritin, vaikkakin turhaan, osoittaa hänelle, että tällä tavoin saavutettaisiin päämäärä nopeimmin, että hän, ellei aiemmin ollut tällaista keinoa ajatellut, nyt tekisi viisainten, jos hyväksyisi sen muitta mutkitta."

"Haa! Niinkö sanoitte! Ja hän?"

"Hän käski minun sanoa teille, että jos tosiaan olette jotakin tällaista suunnitellut, heittäisitte aikeenne sikseen. Hän ei halunnut olla missään tekemisissä tämäntapaisten hankkeitten kanssa. Mieluummin paljastaisi hän koko salaliiton markiisi Theodorelle."

"Jumalavita!" Barbaresco ryntäsi pystyyn, naama tulipunaisena ja otsasuonet pullistuneina.

Näköjään liikkumattomana valmistautui Bellarion torjumaan hyökkäyksen.

Se tuli. Mutta vain sanaryöppynä. Barbaresco syyti ilmoille kaameita ja rivoja herjauksia suunsa täydeltä. "Sinä häpeällinen lurjus! Sinä kolminkertainen nauta! Lörppöilevä apina!" Haukkumasanat sinkoilivat raekuurona Bellarionin niskaan. "Mene takaisin ja kerro hänelle, sinä kaistakalloinen paviaani, ettei koskaan ole ollut kysymyskään mistään vihjaamasi kaltaisesta yrityksestä."

"Eikö?" kiljaisi Bellarion kimeästi. "Vaikka kreivi Spigno —"

"Korjatkoon piru kreivi Spignon, taulapää! Totteletkos? Lähde heti ilmoittamaan, mitä käskin!"

"En kuljeta valheita", tokaisi Bellarion tiukasti. Hän nousi arvokkaan näköisenä.

"Valheita!" örisi Barbaresco.

"Valheita", intti Bellarion. "Jätetään nuo tuollaiset jutut. Ilmaisin hänen korkeudelleen eräitä epäluuloja, mutta omasta mielestäni ne ovat epäämättömiä tosiasioita. Kreivi Spignon sanat ja se hätääntyminen, jonka ne aiheuttivat, eivät jätä epäilemisen varaa. Älykäs mies, enkä minä suinkaan pidä itseäni tyhmänä, saattoi heti arvata totuuden. Osoittakaa minulle ensin, että valehteleminen tässä asiassa on välttämätöntä, ja antakaa minun sitten harkita, miten olisi meneteltävä."

Barbarescon kiukku alkoi jäähtyä. Hän hieroskeli kämmeniään ja retkahti tuoliinsa.

"Jos toverini, Cavalcanti ja Casella ja muut, olisivat arvanneet, paljonko Spignon sanoista ymmärsitte, ette koskaan olisi päässyt hengissä tästä talosta."

"Mutta jos kerran toimitte ruhtinattaren ja hänen veljensä hyväksi, niin miksi ette tiedustele hänenkin mieltään?"

"Hänen mieltään?" Barbaresco hymyili pilkallisesti. "Onko tuokin muka järkevä kysymys? Meidän nuolemme olisi ammuttu, eikä kukaan olisi koskaan saanut tietää, mistä se oli lähtöisin. Nyt te olette lörpötellyt — tietäkää siis, että jos me olisimme niin typeriä, että vieläkin panisimme tuon aikeen täytäntöön, olisi ruhtinatar Valeria ensimmäisenä meitä syyttämässä. Sellainen hän on — ensin itsepäinen, sitten sydämetön ja ilkeä. Ja minä olen nauta käskiessäni teitä ilmoittamaan hänelle, että olette erehtynyt. Jos jousi kuitenkin laukaistaisiin, käsittäisi hän teidän sittenkin olleen oikeassa, ja me saisimme maksaa päällämme."

Hän nojasi kyynärpäillään pöytään ja voihkaisi. "Olette saattanut meidät perikatoon! Jumalani! Perikatoon!"

"Perikatoon?" kertasi Bellarion.

"Murskannut kaikki toiveemme", huudahti Barbaresco. "Ettekö huomaa? Ettekö sitten käsitä mitään, senkin aasi, paitsi asioita, joita teidän olisi parempi olla käsittämättä? Olette tärvännyt omankin asianne. Teidän naamallanne ja esiintymistaidollanne varustettu mies olisi saattanut kiivetä vaikka kuinka korkeaan asemaan, etenkin kun vielä sattuu olemaan ruhtinattaren uskottuja."

"En tullut ajatelleeksi sitä", huokasi Bellarion.

"Ette. Ettekä minua enempää kuin ketään muutakaan!" Hän kiihtyi jälleen. "Vielä eilen luulin pääseväni nykyisestä kurjuudestani, mutta nyt…" Hän jyskytti äkkiä raivoissaan pöytää ja hyppäsi taas pystyyn. "Tämän olette saanut aikaan haljulla hölinällänne."

"Mutta, herraseni, jollakin muulla keinolla —"

"Ei ole muita keinoja. Ei ainakaan meidän käytettävissämme. Ei meillä ole varaa palkata sotajoukkoa. Huomenna saatte kertoa tovereilleni, mitä olette tehnyt, ja katsotaanpa sitten, mitä he ajattelevat."

Tämä ei kuulostanut varsin lupaavalta. Yön kuluessa teki Bellarionin mieli toisenkin kerran nousta ja yrittää karkuun, mutta hän hillitsi kuitenkin halunsa. Oli katsottava, mitä muut salaliittolaiset tuumisivat. Ruhtinatar ehkä vielä tarvitsisi häntä. Tarvitsisi — eikä hän kuitenkaan voinut täysin tyydyttävästi selvittää itselleen, miksi juuri hänen piti panna henkensä vaaraan, jotta ruhtinattaren pulma selviäisi.

Seuraavana aamuna pidetyssä neuvottelussa valkeni Bellarionille pian, millaisessa vaarassa hän todella oli. Salaliittolaiset malttoivat tuskin kuunnella loppuun selontekoa hänen toiminnastaan, ennenkuin he jo vaativat hänen surmaamistaan. Casale aikoi paljastettu tikari kourassa hyökätä hänen kimppuunsa, mutta Barbaresco astui mahtipontisesti väliin.

"Ei minun talossani!" karjui hän. Murha olisi voinut saattaa hänet syytteeseen.

"Eikä missään muuallakaan, ellette halua tehdä itsemurhaa", varoitti Bellarion kylmästi. Hän astui esiin Barbarescon selän turvista. "Unohdatte, että ruhtinatar Valeria panee vastuun murhastani teidän niskoillenne. Eikä hän syytä teitä ainoastaan siitä, vaan vieläpä valtionhoitajankin murhan suunnittelemisesta. Tuhoamalla minut tuhoatte itsenne." Hän hymyili nähdessään heidän nolot ilmeensä. "Mielenkiintoinen tilanne, vai mitä?"

Saamattomassa raivossaan he nyt kävivät kreivi Spignon kimppuun. Hänhän oli aiheuttanut koko tämän pulman. Enzo Spigno istui liikkumattomana, kasvot valkeina, ja antoi myrskyn raivota. Kun se laantui, virkkoi hän:

"Kiittäisitte minua mieluummin. Minähän vain tunnustelin maaperää, ennenkuin hyökkäsimme. Loppujen lopuksi on vain tapahtunut, mitä odotinkin. Ei pitäisi päästää naisväkeä sekaantumaan tällaisiin asioihin."

"Ei tässä ole päästetty ketään sekaantumaan asioihin", tuhahti Barbaresco. "Ruhtinatarhan itse pyysi apuani."

"Ja kun me nyt olemme valmiit antamaan sitä", sanoi Casella, "huomaa hän, ettei se ole sentapaista apua, jota hän haluaisi. Mutta entäs sitten? Hän on herättänyt meissä erinäisiä toiveita ja me olemme ahertaneet kovasti saadaksemme ne täytetyiksi."

Samaa asiaa tuntuvat märehtivän kaikki, tuumiskeli Bellarion. Jokainen ajatteli vain omaa etuaan. Ruhtinatar Valeria, valtio ja turmioon tuomittu nuori markiisi eivät merkinneet mitään. Hän ei kuullut heitä mainittavan kertaakaan siinä sekavassa keskustelussa, joka nyt seurasi.

Vihdoin Spigno, narriksi leimattu, osoittautui heistä viisaimmaksi.

"Kuulkaapas, nuori mies", sanoi hän. "Vastatkaa puolestamme ruhtinattarelle, että emme suinkaan aio perääntyä. Olemme ottaneet pelastaaksemme Montferratin ja teemme sen omalla tavallamme. Selittäkää hänelle, ettei hän voi pettää meitä joutumatta samalla itse surman suuhun."

"Kenties on hän jo ottanut tämän seikan huomioon", sanoi Bellarion.

"Niin, mahdollisuutena, mutta ehkä ei välttämättömänä seurauksena. Sanokaa hänelle myös, että hänen veljensä on samassa kadotuksessa. Neito on pannut liikkeelle voimia, joita ei pysty hallitsemaan." Spigno kääntyi kumppaneihinsa. "Olkaa huoleti, hyvät herrat. Huomatessaan tukalan asemansa varoo ruhtinatar visusti vaikeuttamasta toimintaamme niin nyt kuin vastakin."

Bellarion oli pilkallisesti nimittänyt tilannetta mielenkiintoiseksi silloin kun salaliittolaiset olivat aikoneet käydä hänen kimppuunsa. Muistellessaan myöhemmin päivällä tapahtumien kulkua oli hänen pakko tunnustaa olleensa vakavassa vaarassa.

Hän oivalsi täydellisesti ruhtinattaren lähteneen perin heikolle jäälle. Samalla oli hän itse ollut varomaton, aivan kuin shakinpelaaja, joka huomaa vastustajansa mahdollisuudet hyvän siirtoon, mutta luulee, ettei tämä itse niitä äkkää.

Hänestä tuntui, ettei tässä enää ollut muuta tekemistä kuin jatkaa matkaa Paviaan ja jättää ruhtinatar selvittelemään pulmaa mielensä mukaan. Hän huokasi. Apotti oli ollut oikeassa. Luostarin muurien ulkopuolella ei ollut rauhaa. Kaikkein vähimmin sitä oli Montferratissa. Parasta puhdistaa tämän levottomuuden pesän tomu jaloista ja painua Paviaan kreikankielen opintojen ääreen.

Hän kulki hiljakseen öljypuu- ja viiniviljelmien ohi uskotellen itselleen olevansa jo matkalla Paviaa kohti, ja kuvitellen ehtivänsä ennen yön tuloa Sesiaan.

Mutta hämärissä palasi hän Lombardian puoleisesta portista Casaleen, pyrkien palatsiin päin. Hän oli huomannut, ettei ollut niinkään helppo viskata harteiltaan taakkaa, jonka oli ottanut: jos hän sen tekisi, ei hän koskaan voisi unohtaa neidon kalpeita kasvoja ja suuria, ikävöiviä silmiä. Tuo näky seuraisi häntä äänettömänä moitteena, minne hän ikinä menisikin.