Front matter (continued 5)

"Madonna", sanoi Carmagnola, "tulen pyytämään, että ryhtyisitte toimeen omien ja veljenne laillisten oikeuksien palauttamiseksi. Ei tarvita muuta kuin anomus herttualle. Hän on heti valmis seuraamaan antamaani neuvoa: marssimaan vallananastaja Theodorea vastaan ja tuhoamaan hänet."

Ruhtinatar hengähti syvään. "Tekö olette neuvonut häntä siihen, herrani? Antakaa kun kutsun veljeni tänne, että hän saa kiittää teitä ja tutustua rohkeaan ja rehelliseen ystävään."

"Olen hänen ystävänsä ja teidän palvelijanne, madonna." Carmagnola kohotti valkean käden huulilleen. Kyyneltynein silmin katseli ruhtinatar Valeria kumartunutta, kaunista päätä. "Niin, madonna, nyt kantavat minun teidän hyväksenne tekemäni suunnitelmat vihdoinkin hedelmän."

"Teidän suunnitelmanne?"

Neito rypisti kulmiaan ja Carmagnola naurahti. Hyvin hauska ja naurunhaluinen herrasmies, tämä Francesco Busone.

"Juuri niin. Nyt on hetki lyönyt. Anomus vain Filippo Marialle ja armeija lähtee liikkeelle. Niin totta kuin johdan sitä, olette te nyt saapa oikeutta, te ja veljenne."

"Kukapa muukaan armeijaa johtaisi kuin te?"

Carmagnolan kasvot synkistyivät. "Onhan siellä Bellarion Canekin."

"Tuo pojanjolppi!" Neito kimpaantui pahanpäiväisesti. "Hän on sitäpaitsi valtionhoitajan miehiä. Juuri hän auttoi markiisi Theodorea pääsemään Vercellin ja Genovan herraksi."

"Siihen hän ei koskaan olisi kyennyt, ellen minä olisi avittanut", vakuutti Carmagnola. "Tein sen vain saadakseni jonkin syyn aloittaa taistelun markiisi Theodorea vastaan, jos myöhemmin asettuisin herttuan puolelle."

"Ah! Sepä oli nerokasta! Kiihoititte hänen vallanhimoaan, niin että hän lopulta menetti arvostelukykynsä kokonaan."

Carmognola pöyhistelihen. "Korkeata peliä. Mutta kaikki on tähän asti sujunut hyvin. Jos epäilette Bellarionia…"

"Epäilen?" Ruhtinatar naurahti katkerasti ja kertoi, miten Bellarion Theodoren vakoojana oli koettanut saada sisarukset satimeen ja kuinka hän oli murhannut uskollisen kreivi Spignon.

Carmagnola teki parhaansa hänkin saadakseen Bellarionin mahdollisimman huonoon valoon, ja parjasi häntä kaikin tavoin matkalla Milanoon, missä hän heti hankki sisaruksille pääsyn herttuan puheille.

Filippo Maria otti heidät vastaan pienessä huoneessa, joka hieman muistutti hänen kirjastoaan Paviassa. Täälläkin oli kirjoituspöytä kirjaniteineen ja pergamenttikääröineen, vieläpä tuo kuuluisa yksisarvisen sarvikin, joka, kuten kaikki tietävät, on mitä parhain ruumiin ja sielun tautien torjumiskeino. Ikkuna antoi San Donato-pihalle, missä lokakuun aurinko kultasi muurin punaiset tiilet.

Herttua tervehti tulokkaita ystävällisesti ja istuutui sitten tutkimattomana kuin paksu epäjumalankuva kuuntelemaan, mitä ruhtinattarella oli sanottavana.

Kun neito oli esittänyt pyyntönsä, nyökkäsi herttua hitaasti ja kutsutti Valsassinan ruhtinaan puheilleen. Nimi ei ilmaissut Valerialle mitään, sillä hän ei ollut vielä ehtinyt kuulla Bellarionin uusimmasta arvonimestä.

"Annan vastaukseni hiukan myöhemmin, madonna. Olen jo oikeastaan tehnyt päätökseni toivomaanne suuntaan, mutta minun on keskusteltava Valsassinan ruhtinaan kanssa eräistä käytännöllisistä asioista. Sillävälin ohjaa herra Carmagnola teidät ja veljenne herttuattaren luo. Hän ilahtuu suuresti saadessaan tavata teidät." Hän rykäisi. "Näkemiin siis."

Kumarrettiin kohteliaasti, mutta ennenkuin neito ehti poistua, avautui toinen ovi ja sihteeri ilmoitti: "Valsassinan ruhtinas."

Tämä astui sisään suorana ja ryhdikkäänä, vaikka vielä ontuikin hiukan. Hänen yllään oli musta, ruskealla nahalla reunustettu samettiviitta, rinnalla riippuivat raskaat kultavitjat ja kullasta taottu vyö kiristi uumia. Säärykset olivat sinivalkoraidalliset.

Jo kynnyksellä hän kumarsi syvään, ensin herttualle ja sitten ruhtinatar Valerialle, joka äkillisen pelon valtaamana tuijotti häntä.

Neito niiasi melkein tahtomattaan ja kiiruhti sitten Carmagnolan ja veljensä jäljessä huoneesta. Hänen sydämensä tuntui lyijynraskaalta. Jos herttuan päätös riippui tämän miehen neuvosta, niin mitä toivoa enää oli olemassa suunnitelman onnistumisesta? Hän ilmaisi Carmagnolallekin pelkonsa, ja tämä koki häntä rauhoittaa.

"Loppujen lopuksi ei Bellarionkaan ole kaikkivaltias. Me olemme vannoneet uskollisuutta herttuatar Beatricelle, emmekä Bellarion Canelle. Kun vain voitatte herttuattaren puolellenne, sujuu kaikki toivomustenne mukaisesti, varsinkin jos minä johdan yritystä."

Mies, jota ruhtinatar epäili enemmän kuin ketään muuta, istui tyynenä herttuan huoneessa keskustelemassa sotasuunnitelmasta. Filippo Maria kertoi hänelle ruhtinattaren pyynnöstä.

"Hän toivoo meidän auttavan nuorta markiisia. Montferratilaiset ovat kuitenkin uskollisia Theodorelle. He eivät tunne Gian Giacomoa ollenkaan ja jos asevoimin toimittaisimme hänet valtaistuimelle, saisimme Montferratista ainaisen vastuksen."

"Vaikkapa niinkin olisi, mitä en kuitenkaan usko, neuvoisin yhtäkaikki teidän korkeuttanne suostumaan ruhtinattaren pyyntöön. Theodore on naapuri, jota alituisesti täytyy pelätä. Gian Giacomo on lempeä ja jalo nuorukainen, joka päästyään pois irstaasta ympäristöstään mieluummin pohtii uskonnollisia asioita kuin uneksii sotaisista urotöistä. Toimittakaa hänet valtaistuimelle, joka hänelle muuten kuuluukin, niin saatte ystävän ja kiitollisen liittolaisen naapuriksi."

"Haa! Uskotte siis, että kiitollisuutta on olemassa, Bellarion?"

"Varmasti, koska minäkin osoitan kiitollisuuttani paraikaa."

Sinä iltana pidettiin upseerien neuvottelu ja koska he nimellisesti olivat herttuattaren palveluksessa, oli tämä myös läsnä. Markiisi Gian Giacomo ja ruhtinatar Valeriakin kutsuttiin, asian laatuun katsoen, kokoukseen.

Pitkän pöydän päässä istui herttua, oikealla puolellaan herttuatar ja vasemmalla Bellarion. Hän ilmoitti aikovansa heti julistaa sodan Montferratin Theodorea vastaan kahdestakin syystä: koska tämä piti Milanolle kuuluvaa Vercelliä hallussaan ja koska hän ei suostunut luovuttamaan hallitusohjia markiisi Gian Giacomolle vaikka markiisi jo oli täysi-ikäinen. Upseereilta hän nyt tiedusteli, halusivatko he ottaa sotaretkeen osaa ja kehoitti niitä, jotka aikoivat vastata myöntävästi, tekemään ehdotuksia sotasuunnitelmaksi.

Carmagnola oli tehnyt laskelmia ja ilmoitti, että Theodore luultavasti saisi palkatuksi noin viisituhatta miestä, siis huomattavan armeijan. Oli senvuoksi arvioitava, suuriko armeija tarvittaisiin hänen voittamisekseen. Milanolaisia joukkoja tarvittiin näihin aikoihin muuallakin.

Bellarion lausui hieman mietittyään mielipiteenään, että Theodorea vastaan riittäisi armeija, joka muodostettaisiin Koenigshofenin saksalaisista, Stoffelin sveitsiläisistä, Giasone Trottan italialaisista palkkasotureista ja Marsilion kondottasta. Kaikkiaan kertyisi täten kokoon seitsemäntuhatta miestä. Valpergan ja Carmagnolan kondottat sekä Ercole Bellunon ja Ugolino da Tendan miehet voitaisiin käyttää muihin tarkoituksiin.

Carmagnola puolestaan ehdotti, että hänen kondottansa asetettaisiin Bellarionin joukon sijaan, koska herttua ehken voisi tarvita Valsassinan ruhtinasta täällä kotipuolessakin. Carmagnola ottaisi itse johdon käsiinsä.

Herttuan kalpeilla kasvoilla ei näkynyt merkkiäkään hämmästyksestä. Hän katsoi Carmagnolasta Bellarioniin miettivän näköisenä, ja ruhtinatar Valeria pidätteli henkeään.

Lopulta Filippo Maria virkkoi: "Onko teillä tämänjohdosta mitään sanottavaa, Valsassina?"

"Ei, jos teidän korkeuttanne ehdotus tyydyttää. Ottanette huomioon, että Theodore on taitavimpia sotapäällikköjämme, ja että teidän, jos haluatte selvitä voittajana, on lähetettävä parhaat miehenne häntä vastaan."

Ovela hymy levisi lihaville, rauhallisille kasvoille.

"Tarkoitatte itseänne muitten muassa."

"Minä puolestani", sanoi Koenigshofen, "en mielelläni taistele kenenkään muun kuin Bellarionin päällikkyyden alaisena."

"Minä taas", lisäsi Stoffel, "en seuraa muita niinkauan kuin Bellarion elää."

Herttua kohdisti katseensa Carmagnolaan.

"Siinä kuulette, herra."

Carmagnola lehahti punaiseksi. "Tämä yritys on erikoisen lähellä sydäntäni, teidän korkeutenne."

Ruhtinatar Valeria tuli väliin.

"Merkitseekö minun toivomukseni mitään tässä asiassa, teidän korkeutenne?"

"Varmasti, madonna. Kehoitan sekä teitä että veljeänne lausumaan mielipiteenne."

"Siinä tapauksessa, herra herttua, toivon, niin, pyydän, että armeijan johto uskottasiin herra Carmagnolalle." Herttuatar katseli häntä kummissaan. Bellarionin ilme oli tutkimaton.

Neidon sanat koskivat häneen kipeästi, mutta ne eivät ihmetyttäneet häntä. Hän tiesi, että Valeria yhä hautoi epäluulojaan. Hiljaisuudessa oli hän toivonut vihdoinkin saavansa osoittaa, miten epäoikeutettu ruhtinattaren viha oli, mutta jos siihen ei kertakaikkiaan tilaisuutta annettaisi, ei asialle sen enempää voinut.

Herttuan kirkkaat, mustat silmät tuijottivat kiinteästi ruhtinatarta. Tovin äänettömyyden jälkeen hän sanoi: "Tuntuu siltä kuin ette luottaisi Valsassinan ruhtinaan taitoon."

"Ah, siihen luotan kyllä!"

"Mitä sitten epäilette?"

Kysymys oli pulmallinen. Neito katsahti veljeensä ja tämä vastasi hänen puolestaan.

"Sisareni muistaa, että Valsassinan ruhtinas kerran oli markiisi Theodoren ystävä."

"Oliko? Milloin?" Herttua loi silmäyksen Bellarioniin, mutta nuori markiisi vastasi taaskin.

"Silloin kuin hän Theodoren liittolaisena auttoi tätä pääsemään Vercellin ja Genovan herraksi."

"Facino oli Theodoren liittolainen, mutta ei suinkaan Valsassina. Valsassina oli vain Facinon palveluksessa. Niin oli muuten Carmagnolakin."

"Herra Carmagnola suunnitteli jo silloin veljeni auttamista", sanoi ruhtinatar. "Jos hän auttoi markiisi Theodorea, teki hän sen vain saadakseen syyn nousta Theodorea vastaan herttuan riveihin astuttuaan."

Bellarion naurahti hiljaa. Hän huomasi Carmagnolan kyntäneen toisen vasikalla.

"Pilkkaatteko, herra?" kihahti Carmagnola. "Uskallatteko väittää, etten ajatellut tätä taistellessani Theodoren puolella?"

"Olen kunnioittanut teitä suoruutenne vuoksi, Carmagnola. Näyttää siltä, että osaatte tarvittaessa olla ovelakin."

"Ovela?" Carmagnola punastui. "Missä suhteessa?"

"Ovela auttaessanne Theodorea markiisi Gian Giacomon ilmaisemassa tarkoituksessa." Carmagnola tuijotti Bellarionia typerän näköisenä. "Niin, niin. Mitä oikeastaan luulitte minun ajattelevan?" Bellarion nauroi viattomasti.

Herttua koputti pöytää rystysillään. "Herrat, herrat. Poikkeamme asiasta." Bellarion ehdotti: "Ehkä teidän korkeutenne voisi hyväksyä tällaisen ratkaisun: Valpergan ja hänen kondottansa asemesta otan myötäni Carmagnolan ratsujoukon, joka vahvuudeltaan on suunnilleen yhtä suuri. Lähdemme molemmat ja taistelemme yhdessä."

"Mutta ellei ylintä päällikkyyttä anneta Bellarionille, suvainnee teidän korkeutenne vaihtaa minun kondottani johonkin muuhun", sanoi Koenigshofen, ja Stoffel valmistautui jo seuraamaan hänen esimerkkiään, kun herttua äkkiä kadotti kärsivällisyytensä ja kivahti:

"Hiljaa! Hiljaa! Minä olen Milanon herttua ja minun määräyksiäni täällä kaiketi on noudatettava. Teitä on pyydetty tekemään ehdotuksia, mutta ei suinkaan hyppäämään nenälleni. Olkoon niinkuin Valsassina sanoo. Carmagnola lähteköön mukaan, koska asia kerran on hänen sydäntään lähellä, mutta ylipäällikkönä toimii Valsassina. Asia on päätetty. Neuvottelu on lopussa."

VII luku.

CARMAGNOLAN SILLAT.

Carmagnolan ja Bellarionin väliset erimielisyydet lykkäsivät lähdön päivästä päivään. Täten sai Montferratin Theodore hyvää aikaa varustaa Vercelli piirityksen varalta, hankkia elintarpeita ja keskittää joukkoja kaupunkiin. Lisäksi hän kiireen kaupalla rakennutti ja lujitti varustuksia, kaivautti vallihautoja ja valmistutti asemia, joista ajan tullen voisi torjua hyökkäyksen.

Milanoon tiedoitettiin hänen toimenpiteistään, ja tämä tiedoitus antoi aihetta uusiin erimielisyyksiin. Carmagnola vaati, että Mortara, joka myös oli Theodoren hallussa, oli vallattava ennen Vercelliä, koska Mortara muka muuten olisi alituisena uhkana Milanon armeijan selkäpuolella. Bellarionin mielestä taas vaara oli niin pieni, että siihen tuskin kannatti kiinnittää huomiota. Jos haaskattaisiin aikaa Mortaran valloittamiseen, ehtisi Theodore vain varustautua sitä paremmin, kun taas Vercellin kukistuminen merkitsisi Mortarankin tuhoa. Upseereista olivat toiset Carmagnolan, toiset Bellarionin puolella. Koenigshofen, Stoffel ja Trotta kannattivat viimemainittua. Ercole Belluno, joka komensi Carmagnolan jalkamiehiä, ja ratsuväen komentaja Ugolino da Tenda taas olivat Carmagnolan kanssa yhtä mieltä. Bellarion olisi kyllä saanut heidät taivutetuiksi, elleivät ruhtinatar Valeria ja hänen veljensä olisi olleet läsnä jokaisessa neuvottelussa. Sisarukset olivat kumpikin ehdottomasti Carmagnolan puolella. Lopulta päästiin kuitenkin sopimukseen. Päätettiin, että Koenigshofen ja Trotta miehineen suojaisivat armeijan selkäpuolta Mortarasta mahdollisesti uhkaavaa vaaraa vastaan.

Myöhästyneenä pääsi armeija vihdoin, neljäntuhannen miehen vahvuisena, lähtemään liikkeelle kohti Vercelliä. Borgo Vercellin luona oli kuitenkin pysähdyttävä sillä Theodore oli revityttänyt Sesian yli menevän sillan. Kaupungin ja hyökkääjien välillä virtasi nyt leveä, kuohuva joki.

Bellarion sai pian tietää, että kaksikymmentä penikulmaa ylempänä, Carpignanossa, oli vielä ehyt silta. Hän päätti heti marssittaa joukkonsa tätä tietä päämäärään.

"Kaksikymmentä penikulmaa sinne ja kaksikymmentä penikulmaa takaisin!" marisi Carmagnola. "Liian paljon. Se käy meille kovin rasittavaksi." "En ryhdy väittelemään siitä asiasta. Onhan meillä toinenkin mahdollisuus: marssia Casalen kautta. Mutta Casale on vielä kauempana."

"Voisimme rakentaa sillat", sanoi Carmagnola, "Sesian ja Cervan yhtymäkohdan yläpuolelle. Siellä ovat joet kapeimmillaan. Näin säilyttäisimme myös yhteyden Mortaran armeijaan."

"Alatte huomata, mitä hankaluuksia Mortaran armeija meille tuottaa."

"Hankaluuksista ei puhettakaan, jos vain toimimme reippaasti."

"Ja noitten siltain rakentaminen kai olisi juuri tätä reipasta toimintaa." Bellarion hymyili hieman ivallisesti ja Carmagnola huomasi sen. "Voitteko väittää vastaan?"

"Voin. Enemmänkin. Aavistan, mihin tämä johtaa. Toisinaan, Francesco, ihmettelen, missä oikein olette sotataitonne oppinut, ja miksi oikeastaan olette antautunut sotilasalalle."

He keskustelivat erään talonpoikaistalon keittiössä, jonne olivat majoittuneet ruhtinatar Valerian vuoksi. Tämä oli näet veljensä kanssa retkellä mukana. Sisarukset olivat ainoina todistajina tässä molempien päälliköitten välisessä nahinassa, ja kun Carmagnola lopulta alkoi riehua ja elehtiä, kävellen raskain askelin edestakaisin pikku huoneessa, ryhtyi ruhtinatar häntä rauhoittamaan. Pannen kätösensä soturin punaiselle hihalle, sanoi hän:

"Älkää välittäkö hänen letkauksistaan, messer Carmagnola. Luotan teihin ehdottomasti. Toivon, että rakennutatte sillat suunnitelmanne mukaisesti."

Bellarion silmäili häntä puolittain suuttuneena, puolittain huvitettuna.

"Jos te alatte komentaa, madonna, pidän suuni visusti kiinni." Hän kumarsi ja poistui.

"Jonakin päivänä annan tuolle nenäkkäälle koiralle opetusta hyvissä tavoissa", kähisi Carmagnola.

Ruhtinatar pudisti päätään.

"Hänen käytöksensä ei huolestuta minua siinä määrin kuin hänen mahdolliset aikeensa. Jos voisin luottaa häneen…"

"Jos luottaisitte hänen uskollisuuteensa, täytyisi teidän epäillä hänen sotataitoaan."

"Sotilaanahan hän juuri on saavuttanut mainetta", puuttui Gian Giacomo puheeseen. Nuori markiisi ei pitänyt Carmagnolan pöyhkeilevästä esiintymistavasta ja katsoi karsain silmin hänen mielistelevää käytöstään Valeriaa kohtaan.

"Hänellä on ollut onni myötä", vastasi Carmagnola, "ja menestys on noussut hänelle päähän."

Sillävälin lähetti Bellarion Stoffelin viidensadan jousimiehen ja melkoisen ratsujoukon kanssa Carpignanoon. Kun Carmagnola myöhemmin sai kuulla tästä, syntyi uusi riita. Hän kysyi, miksi ei Bellarion ensin ollut neuvotellut asiasta hänen ja ruhtinattaren kanssa, ja Valeria yhtyi myös tiukkaamaan tähän vastausta. Bellarion puhui suunsa puhtaaksi. "Siltarakennukseenne kuluu ainakin viikko. Sinä aikana ehtii Theodore tuhota Carpignanon sillan."

"Mitä minä Carpignanon sillasta, kun minulla kerran on täällä omat sillat?"

"Ette mitään, niinpian kuin siltanne ovat valmiit. Mutta minä aavistan, että niiden valmistumiseen tarvitaan enemmän aikaa kuin ehkä luulettekaan, ja että meidän loppujen lopuksi kuitenkin täytyy turvautua Carpignanon siltaan."

"Sillat rakennetaan viikossa", sanoi Carmagnola. Bellarion hymyili. "Kun ne ovat valmistuneet ja kun olette marssittanut kaksituhatta miestä niiden yli, kutsun Stoffelin takaisin."

"Mutta sillävälin…"

Bellarion kävi äkkiä vakavaksi ja keskeytti hänet. "Sillävälin määrään minä. Vaikka taivunkin tässä silta-asiassa, koska käsitän, että sillätavoin saan teidät pikimmin huomaamaan erehdyksenne, en aio noudattaa neuvojanne vastoin parempaa tietoani."

"Jumalavita, Bellarion!" kirahti Carmagnola. "En aio sallia minkäänlaista koppavuutta. Punnitkaa sananne, ellette halua, että syötän ne teille."

Bellarion katsoi häntä kylmästi ja huomasi Valerian tyynnyttävän käden jälleen laskeutuvan korealle hihalle.

"Tällä hetkellä muuan tärkeä asia vaatii huomioni kokonaan. Jos te, sitä hoitaessani, sattuisitte unohtamaan, että minä olen ylipäällikkö, erotan teidät armeijasta."

Hän jätti kerskurin raivokohtauksen valtaan.

"Vain kunnioitukseni teitä kohtaan, madonna, piti minut aisoissa äsken", vakuutti Carmagnola ruhtinattarelle. "Että hän rohkeneekin puhutella minua tuossa äänilajissa, vaikka tietää, että täälläolevista miehistä suurin osa on minun puolellani. Hänhän on lähettänyt pois melkein kaikki omansa." Hän puristi kätensä nyrkkiin. "Teidän vuoksenne minun kuitenkin täytyy sietää tätä. Mikään ilmiriita ei saa tulla kysymykseenkään ennenkuin veljenne on Montferratin valtaistuimella."

Tällaiset uljuuden ja uskollisuuden ilmaukset liikuttivat ruhtinatarta syvästi ja lähinnä seuraavina päivinä, sotilaitten kaataessa puita ja touhutessa rakennustöissä, kulutti hän suurimman osan aikaansa Carmagnolan seurassa.

Neidon oli nyt pakko asua epämukavassa teltassa ja tutustua kenttäelämään läheltä, mutta Carmagnola teki voitavansa saadakseen hänen olonsa mahdollisimman mukavaksi. Ruhtinatar pysyikin ihmeteltävän urheana koko ajan. Hän kävi katsomassa puolialastomia sillanrakentajia, jotka liittivät yhteen suuria puita ponttooneiksi, ja ihaili äänekkäästi Carmagnolan taitoa ja nerokkuutta. Mutta Bellarion piti koko hommaa pilkkanaan, mikä tietenkin oli uusi todistus hänen häijyydestään.

Carmagnola kertoi neidolle aikaisemmista seikkailuistaan ja piti huolta siitä, että itse näytteli sankarin osaa niissä kaikissa. Hän suorastaan lumosi kauniin seuralaisensa jutuillaan. Ylvästellen hän kerskui, miten kerrankin oli käsikähmässä murskannut voimakkaan vihollisen murusiksi, miten joukkonsa etunenässä oli kivi- ja pikisateessa kavunnut korkeita muureja ylös, miten neuvottelukokouksessa istuen oli laatinut nerokkaimmat suunnitelmat vastustajan pään menoksi.

Muutamana päivänä, heidän istuessaan katselemassa miehiä, jotka hyörivät siltarakennuksella, muuttui Carmagnolan sävy yht'äkkiä tuttavalliseksi.

"Tämä on kuitenkin" — hän viittasi joelle — "aikaansaannoksistani itselleni mieluisin. Se päivä, jona veljenne nousee Montferratin valtaistuimelle, on oleva kunnian päivä minullekin. Kunnian päivä, mutta samalla katkera."

"Katkera?" Neito katsoi häntä kysyvästi.

Carmagnolan kasvot synkistyivät ja hänen katseensa painui. "Tietysti. Silloinhan tämä tehtäväni on päättynyt ja minun on poistuttava; lähdettävä taistelemaan maksusta, kun nyt saan taistella omasta halustani."

Ruhtinatar käänsi hämillään pois katseensa.

"Ah, varmasti niitätte vielä kunniaa ja mainetta."

"Kunniaa ja mainetta!" Mies nauroi. "Kunnian tavoittelemisen jätän Bellarionin kaltaisille vehkeilijöille. Luopuisin kernaasti kaikesta sellaisesta, jos vain saisin seurata sydämeni ääntä."

Rohkeasti tarttui hän neidon käteen. Valeria ei vastustellut, vaikka hän rypisti kulmiaan hiukan.

"Voi, parasta olisi aina noudattaa sydämensä ääntä."

Carmagnola tarttui hänen toiseenkin käteensä ja heittäytyi polvilleen hänen eteensä, katsellen häntä hurmaantuneena. "Niinkö teidänkin mielestänne, madonna? Minun on ollut pakko palvella halpana palkkasoturina tähän asti ja ellei tätä retkeä olisi saatu aikaan, olisin palkkasoturina pysynytkin aina elämäni loppuun. Nyt ymmärrän, miten syvästi teidän täytyy meikäläistä halveksia ja tästälähtien aion tehdä vain mitä sydämeni käskee."

Syntyi pitkä hiljaisuus. Vihdoin: "Kun veljeni kruunaus on tapahtunut Casalessa, tarvitsee hän palvelukseensa juuri sellaisen miehen kuin te, messer Carmagnola."

"Entä te, madonna?"

Ruhtinatar katseli häntä miettivästi, hienon hymyn karehtiessa huulilla. Carmagnola oli kaunis ja uljas ritari, sellainen, johon nainen saattoi empimättä luottaa, ja hän, Valeria, oli yksinäinen ja ystävittä, avun ja tuen tarpeessa.

Hän laski hiljaa kätensä kumartuneen pään vaaleille hiuksille.

"Ehkäpä", sanoi hän ja naurahti arasti. "Ehkäpä".

"Jos saan palvella teitä, madonna, olen orjanne kuolemaani saakka. Valeria! Oma Valeriani!"

Ja kuvittelemansa voiton huumaamana hän rohkeasti vei ruhtinattaren käden huulilleen, suudellen sitä intohimoisesti.

Neito vapautti päättävästi molemmat kätensä. Suudelma ja tuttavallinen puhuttelu peloittivat häntä.

"Carmagnola, ystäväni…"

"Ystävänne, madonna, enemmän kuin ystävänne."

"Voiko olla enempää kuin ystävä?"

"Tahdon olla teille kaikkea, mitä mies voi naiselle olla, Valeriani. Olen ritarinne. Olen ollut ritarinne siitä lähtien, kun Milanon turnajaisissa ojensitte minulle voitonseppeleen. Iloitsen kohta alkavasta taistelusta, koska saan taistella teidän puolestanne. Jos tarvitaan, tahdon kuoliakin puolestanne."

"Olette liian kärkäs. Olette turnajaisissa saanut vastaanottaa voitonseppeleitä kuningattarienkin käsistä. Oletteko puhunut heille samalla tavalla?"

"Miten julma olette!" vaikeroi Carmagnola. "Miten voitte tuollaista otaksuakaan? Ah, tahtoisin kuolla tässä jalkojenne juuressa. Valeria, te olette ihmeellisin kaikista maailman naisista!"

"Siihen on nenäni aivan liian pitkä!" kiusoitteli neito, mutta hänen silmänsä olivat surumieliset. "Olette kuin tuulispää, herraseni, ja aivan liian uskalias."

"Onko se vika? Mutta, jos tahdotte, olen kärsivällinen. Tottelen teitä kaikessa, Valeria. Kun saavumme Casaleen…"

Hän etsi sanoja jatkaakseen, mutta neito kiiruhti muistuttamaan:

"Ei ole hyvä rakentaa mitään olettamuksille. Odottakaamme, kunnes Casale ensin on vallattu."

"Mutta sitten", huohotti mies, "sitten?"

"Mitä minä äsken sanoin?"

Carmagnola tulkitsi hänen sanansa parhain päin. "En kiusaa teitä, Valeria. Tahdon olla kärsivällinen."

Hän jatkoi seuraavina päivinä, odotellessaan siltojensa valmistumista, tulista kosiskeluaan. Bellarion taas jörötti kuin muinoin Akilles teltassaan, lukien Vegetiusta, jonka oli ottanut mukaansa Milanosta.

Siltoja ei rakennettu viikossa. Ne valmistuivat vasta kahdentenatoista päivänä töiden aloittamisesta.

Fra Serafino kertoo meille, että Carmagnola ruhtinatar Valerian ja hänen veljensä seurassa lähti ilmoittamaan Bellarionille siltojen valmistumisesta. Jokien väliin pistäytyvälle niemekkeelle oli jo leiriytynyt viisikymmentä miestä. Carmagnola vaati Bellarionia ryhtymään toimiin armeijan marssittamiseksi siltojen yli aamun sarastaessa.

"Kunhan vain siltanne kestäisivät aamunkoittoon asti", sanoi Bellarion.

Hän seisoi keskellä huonetta kolmen kattoon ripustetun lyhdyn alla. Kädessään piteli hän kirjaa, jota oli lukenut Carmagnolan saapuessa.

"Kestäisivät aamunkoittoon?" Carmagnola oli suuttuneen näköinen. "Ja miksi ne eivät kestäisi?"

"Kysykääpä itseltänne; kuka voisi tuhota ne?" Bellarion nauroi, mikä oli sangen ajattelemattomasti tehty. "Teidän sijassanne olisin ajatellut sitä asiaa jo ennenkuin koko puuhaan ryhdyttiinkään."

"Ei Theodore tiedä mitään siltojen olemassaolosta. Hänhän on Vercellissä, kahdeksan penikulman päässä täältä."

Samassa kuului ulkoa hirveä meteli. Niemekkeellä oli ilmeisestikin taistelu käynnissä, sillä raivokas kiljunta, ryske, aseiden kalina ja komentosanat kajahtelivat lakkaamatta.

"Kyllä hän tuntuu tietävän", vastasi Bellarion ja nauroi jälleen.

Carmagnola kalpeni kiukusta ja puristeli käsiään nyrkkiin. Sitten hän pyörähti kannoillaan ja säntäsi ähkyen teltasta.

Luotuaan Bellarionin ivallisiin kasvoihin surkean katseen, kutsui ruhtinatar Valeria veljeään ja lähti Carmagnolan jäljestä.

Bellarion pani kirjansa pöydälle, heitti viitan hartioilleen ja seurasi heitä. Riennettiin nopeasti lehdettömien puitten välitse pitkin rantaäyrästä Carmagnolan siltaa kohden.

Siellä he pysähtyivät, sillankorvassa, lähelle pientä miesparvea, joka oli pelastunut hengissä niemekkeeltä. Suurin osa niemelle leiriytyneestä joukosta oli joutunut vangiksi. Juuri kun Bellarion saapui paikalle, juoksi viimeinen pelastuneista sillalta rantaäyräälle. Mies oli napolilainen Belluno. Hän huusi juostessaan kaikkia napolilaisia pyhimyksiä avukseen.

Joen toiselta puolen kuului jytinää ja ryskettä. Pimeys oli jo niin sankka, ettei voinut nähdä mitään, mutta saattoi selvästi erottaa äänestä, että Theodoren miehet olivat aloittaneet sillan repimisen.

"Siinä nyt menee siltanne, Francesco", virkkoi Bellarion virnistäen.

"Pilkkaatteko, piru vie?" Carmagnola ärjyi kuin petoeläin. Kaikuvalla äänellä kutsui hän jousimiehiä avukseen. Ruhtinatar Valeria kääntyi äkkiä ja puhutteli Bellarionia.

"Miksi te nauratte?" Ääni oli terävä ja vaativa. Syntyi täydellinen hiljaisuus. Kaikki tahtoivat kuulla vastauksen.

"Koska olen vain ihminen, olen hieman pahansuopa."

"Siinäkö kaikki? Onko ilkeytenne niin suuri, että saatatte nauraa vihollisen kepposelle, monen päivän työn tuhoutumiselle?" Ja koroittaen äänensä syyttäväksi hän jatkoi: "Te tiesitte! Te tiesitte, että sillat revittäisiin tänä yönä! Itsehän sitä ennustitte. Mistä sen tiesitte?"

"Mitä tarkoitatte, madonna?" huudahti hämmästynyt Carmagnola. Vaikka hän vihasikin Bellarionia, ei hän voinut epäillä tätä niin katalaksi kuin neito vihjaisi.

"Ettei minulla ole ollenkaan järkeä", sanoi Bellarion halveksivasti.

Ja nyt piti tietysti säikähtyneen ja kiivaan Bellunonkin pistää nenänsä asiaan.

"Madonna tarkoittaa, että te olette myynyt meidät Montferratin Theodorelle."

"Tarkoitatteko tekin sitä, Belluno?" Bellarionin ääni kajahti oudon kovana ja Belluno tunsi kylmiä väreitä selässään. "Suu puhtaaksi, mies! Jos saliinkin naisen tehdä vihjauksia, vaadin jokaiselta mieheltä suoraa puhetta. Tämä asia on selvitettävä heti!"

Belluno voitti pelkonsa ja kieltäytyi peruuttamasta väitettään.

"On aivan selvää", sanoi hän vihaisesti, "että meidät on petetty."

"Kuinka niin?" Bellarionin viha lauhtui. "Ettepä näy tuntevan ammattianne. Luuletteko, että markiisi Theodoren asemassa oleva sotapäällikkö laiminlöisi vakoojien lähettämistä vihollisen läheisyyteen? Jos todella olette niin typerä, täytynee minun alentaa teidät tavalliseksi sotilaaksi."

Carmagnola astui uhmaavasti väliin. Belluno oli hänen luutnanttejaan ja Bellarionin huomautus saattoi ylemmänkin päällikön naurettavaan valoon.

"Väitättekö, että aavistitte ennakolta Theodoren ryhtyvän siltoja hävittämään?"

"Väitän, että ainoastaan narrit jättäisivät sellaisen mahdollisuuden laskelmistaan. Tietystikin piti Theodore varansa. Hänen asemassaan olisi jokainen pystyvä sotapäällikkö tehnyt samoin: antanut teidän haaskata aikaa ja aineksia siltojen tekoon ja sitten tuhonnut koko hökötyksen."

"Miksi ette sanonut tätä kymmenen päivää sitten?"

"Miksi?" Bellarionin ääni kuulosti huvitetulta. Hänen kasvojaan ei voinut pimeydessä erottaa. "Siksi, että en koskaan väittele sellaisten ihmisten kanssa, jotka oppivat vain omista kokemuksistaan."

Ruhtinatarkin puuttui taas puheeseen. "Siinäkö koko syy vaikenemiseenne? Hukkaatte aikaa ja rahaa ja annatte sotilaitten joutua surman suuhun vain senvuoksi, että saisitte herra Carmagnolalle todistetuksi hänen suunnitelmansa heikkouden. Pitäisikö meidän uskoa tuollaista?"

"Jopa pidetään meitä herkkäuskoisina!" säesti Carmagnola.

Bellarion selitti kärsivällisesti:

"Oli minulla toinenkin syy ja on suorastaan törkeätä, ettei sotilas sitä ymmärrä sanomattakin. Armeijan marssittaminen Carpignanoon olisi vaatinut kaksi, korkeintaan kolme päivää. Vercellistä olisi ratsujoukko ehtinyt sinne muutamassa tunnissa repimään sillan ja varmaan olisi joukko lähetettykin, jos olisi saatu tietää minun armeijani olevan matkalla sinne. Tätä hieman pelkäsin aina siksi kunnes teidän sillan rakennuspuuhanne sai Theodoren vakuutetuksi siitä, ettei minulla ollut mitään aikomusta lähteä Carpignanoon. Senvuoksi annoin teidän jatkaa. Vaikka teidän silloistanne ei koskaan koitunutkaan muuta hyötyä, käänsivät ne kuitenkin Theodoren huomion pois minun hommistani. Kun armeija huomenna lähtee liikkeelle Carpignanoa kohden, lähettää tietenkin Theodore väkeään sinne, mutta sielläpä onkin vastassa Stoffel tuhannen miehensä kanssa. Luullakseni saa hän kaapatuksi ainakin sellaisen vankijoukon, että se vastaa tänä yönä menettämiämme miehiä." Hänen sanojaan seurasi suuri hiljaisuus. Ja sitten räjähtivät hieman etäämpänä seisovat upseerit ja sotilaat valtavaan nauruun.

Samassa kuului joelta valtava rytinä. Saattoi selvästi erottaa mahtavia loiskahduksia ja tovin kuluttua romahduksen. Silta oli sortunut veteen.

"Siinä se nyt menee, Carmagnola", virkkoi Bellarion. "Mutta älkää enää surko hukkaan mennyttä työtänne. Sillat tekivät kuitenkin tehtävänsä — tavallaan."

Hän kietoi viittansa tiukemmin ympärilleen, toivotti kohteliaasti hyvää yötä ja alkoi astella telttaansa kohti. Masentunut Carmagnola nieli kiukkunsa työläästi ja seisoi äänettömänä yhtä äänettömän ruhtinattaren vieressä. Belluno kiroili hiljaa itsekseen ja sanoi lopulta, naurahtaen katkerasti:

"Onpa hän ovela. Pyhä Januarius! Ei hänestä saa ikinä selvää."

IX luku.

VERCELLI.

Jälkimaailmalle on säilynyt kirje, jonka Valsassinan ruhtinas joitakin aikoja näiden tapausten kirjoitti herttua Filippo Marialle. Kirjeessä hän arvostelee aikansa upseereita seuraavasti: "He ovat urhoollisia veikkoja ja hyviä tappelijoita, mutta karkeita, tietämättömiä ja sivistymättömiä. He ovat väkevän, hedelmällisen maan kaltaisia, maan, johon aura ei ole vielä koskenut, ja jossa senvuoksi tiedon säästeliäästi kylvettyjen siementen on vaikea itää."

Kun armeija kolme päivää myöhemmin saapui Carpignanoon, havaittiin, että Bellarion oli arvannut oikein. Vercellistä oli kiireesti lähetetty sata ratsumiestä tuhoamaan siltaa. Tämän joukon oli Stoffel saartanut, ottanut vangiksi ja riisunut aseista.

Marssittiin Sesian yli ja kun oli kuljettu sen oikeanpuoleista rantaa toiset kolme päivää, mentiin Cervon yli juuri Quinton yläpuolella. Quintossa majoittui Bellarion pikku linnaan, jonka omisti Theodoren liittolainen, herra Girolamo Prato.

Linnasta saivat asunnon myös ruhtinatar, hänen veljensä ja Carmagnola, joka oli jo toipunut masennuksestaan ja esiintyi yhtä varmana ja tärkeänä kuin konsanaan aikaisemmin.

Bellarion ei ajatellut vakavissaan Vercellin piiritystä. Hän tuntui kyllä tekevän valmistuksia sitä varten, mutta kaikki oli vain silmänlumetta. Koko piirityshomma oli strateeginen temppu. Kun hän Quintosta käsin oli tarkastellut Theodoren rintavarustuksia, huomasi hän, että Vercelliä oli melkein mahdoton valloittaa rynnäköllä. Piiritykselläkään ei päästäisi mihinkään, ennenkuin mahdollisesti pitkien aikojen kuluttua — ja aikaa oli niukasti — sillä kaupunki oli joka suhteessa hyvin varustettu. Elintarpeitakin oli sinne saatu kootuksi suunnattomat määrät.

Mutta kerskuri Carmagnola oli totisessa touhussa ja ruhtinatar Valeria kannusti uljasta kondottieriaan parhaansa mukaan. Carmagnola ei tahtonut tyytyä siihen, että Bellarion piirittäisi Vercellin, sillä piiritys oli jumalattoman pitkäveteistä hommaa, vaan vaati jyrkästi ja äänekkäästi, että kaupunki oli valloitettava rynnäköllä. Aivan kuin siltarakennuksen tullessa puheeksi antoi Bellarion nytkin myöten ja kehoitti Carmagnolaa valmistamaan suunnitelman hyökkäystä varten. Kolme yritystä tehtiin ja jokaisen torjui vihollinen helposti, niin helposti, että Bellarion alkoi aavistella pahaa. Kolmannen yrityksen jälkeen kävi myös Carmagnola epäluuloiseksi. Hän ei kuitenkaan ilmaissut ajatuksiaan Bellarionille, niinkuin hänen olisi tullut tehdä, vaan uskoi ne ruhtinattarelle.

"Tarkoitatte", sanoi tämä, "että joku meikäläinen antaa suunnitelmistamme tietoja Theodorelle?"

He olivat kaksin Quinton linnan asesalissa, jonka ikkunoista oli näköala joelle. Huone oli avara ja tavallisissa oloissa alaston, mutta Bellarion oli siirrättänyt siihen hieman huonekaluja, koska linnan muut huoneet eivät miellyttäneet häntä niin suuresti kuin tämä.

Ruhtinatar istui jykevässä nojatuolissa pöydän ääressä. Hänen yllään oli sininen, nahalla päärmetty, lämmin puku. Pitkä ja salskea Carmagnola upeili rikinkeltaisessa vaatteuksessa. Kiihtyneenä hän mittaili huonetta pitkin askelin.

"Alan pelätä sitä", myönsi hän.

Hetken äänettömyys Vihdoin Carmagnola pysähtyi ja asettui kädet selän takana tuijottamaan hirsivalkeaan. Sitten hän loi katseen ruhtinattareen. "Tiedätte, mitä ajattelen", virkkoi hän. "Luulen, että te loppujen lopuksikin olette oikeassa, mitä Bellarionin vehkeilemiseen tulee."

Neito pudisti päätään, "Epäluuloni haihtuivat samana yönä, jona teidän siltanne tuhoutuivat. Bellarionin todistelu oli niin täydellinen ja hänen laskelmansa siksi oikeaan osuvat, etten voinut häntä kauemmin epäillä. Hän oli tavallinen palkkasoturi, ei muuta. Luotan häneen nyt, koska hän tietää hyötyvänsä uskollisuudesta paljon enemmän kuin kavalluksesta."

"Ah", huomasi Carmagnola, "olette taaskin oikeassa ruhtinatar. Olette aina oikeassa."

"Epäillessäni häntä olin väärässä. Annetaan sen asian olla."

Neito nousi ja meni lähemmäksi roihuavaa valkeaa, ojentaen kätensä liekkejä kohti. Carmagnola teki hänelle tilaa vieressään.

"Minun on vilu", sanoi Valeria. "Epätietoisuus oli yhtä hyytävä kuin marraskuun tuulet."

"Rohkeutta vain, Valeria. Epätietoisuus katoaa tuulien mukana. Kevät koittaa ulkona ja kevät koittaa rinnassammekin."

Neito kohotti katseensa ja silmäili miettivästi komeaa, uskollista kumppaniaan. Hänen tuli helpompi olla.

"On hyvä omistaa teidänkaltaisianne ystäviä tällaisina aikoina", sanoi hän.

Mies kietoi muitta mutkitta käsivartensa hänen ympärilleen.

"Teidänkaltaisenne nainen rinnallani voin uhmata koko maailmaa."

Heidän takanaan huomautti matala ääni kuivasti:

"Aloittakaa Vercellillä."

Hämillään ja yllytettyinä he kääntyivät kohdatakseen Bellarionin ivallisen katseen. Hän lähestyi hitaasti, yhtä uljaana kuin Carmagnola, vaikkakin hennompana ja hienompana. "Minä ja myös ruhtinatar olisimme kiitollisia teille, Francesco, jos ensin selviytyisitte Vercellistä. Maailma voi odottaa vielä hiukkasen."

Peittääkseen hämmennystään nosti Carmagnola äläkän. "Jos saisin toimia oman pääni mukaan, valloittaisin Vercellin huomispäivänä."

"Kuka teitä estää?"

"Te. Puhuin yöllisestä hyökkäyksestä…"

"Ah, niin!" muisti Bellarion. "Miksi takerrutte siihen? Eikö minun mielipiteeni koskaan merkitse mitään? Tuo mainitsemanne suunnitelma on jo ennakolta tuomittu epäonnistumaan."

"Eikä ole, jos se vain toteutetaan esittämälläni tavalla." Hän tepasteli pöydän luo ja laski sormensa aukilevitetylle kartalle. "Jos tästä, kaupungin itäpuolelta, tehtäisiin valehyökkäys, jota linnaväki tietysti heti rientäisi torjumaan, voitaisiin muurit vallata äkkirynnäköllä kaupungin toiselta laidalta."

"Oikein", myönsi Bellarion miettivästi. "Tuo valehyökkäys on uusi ajatus, ja sangen hyvä."

"Kas, kerrankin kannatatte minua. Kovinpa olette armollisella tuulella!"

Bellarion ei ollut huudahdusta kuulevinaan. "Mutta vaarallinen on tämäkin suunnitelma. Valehyökkäykseen tarvitaan vahva osasto, muuten paljastuu totuus, ja loppujen lopuksi voi tämä osasto kaikesta huolimatta joutua surman suuhun."

"Siihen vaaraan ei antauduta", sanoi Carmagnola nopeasti.

"Helpommin sanottu kuin tehty."

"Miksi? Valehyökkäys houkuttelee piiritetyt kaupungin itälaidalle, mutta ennenkuin he ehtivät ryhtyä vastahyökkäykseen, tulee heille kiire joutua toisaanne."

Bellarion punnitsi asiaa uudelleen, mutta pudisti sitten päätään. "Johan myönsin, että ajatus on hyvä, mutta en sittenkään aio antautua niin suureen vaaraan."

"Mihin vaaraan?" Carmagnolaa harmitti Bellarionin taipumattomuus. "Jumaliste! Johtakaa itse valehyökkäystä, jos tahdotte. Minä otan haltuuni iskujoukon, ja jos te teette tehtävänne, vastaan minä kyllä siitä, että olen kaupungin muurien sisäpuolella ennen päivänkoittoa."

Valeria seisoi yhä selin heihin, lämmittäen käsiään hirsivalkean edessä. Bellarionin äkillinen ilmestyminen huoneeseen oli saanut hänet hämilleen ja suuttuneeksi sekä itseensä että Carmagnolaan. Alakuloisena oli hän kuunnellut miesten keskustelua, kunnes Carmagnolan tekemä ehdotus nyt hieman kohensi hänen mieltään.

"Vastaatteko tosiaan?" kysyi Bellarion. "Entä jos epäonnistutte?"

"Siitä ei kysymystäkään. Sanoittehan itsekin äsken, että suunnitelma on hyvä."

"Tuskinpa vainkaan sanoin niin paljon. Totta puhuen pelkään Montferratin Theodorea enemmän kuin olen pelännyt ketään muuta vihollisistani."

"Pelkäätte!" pilkkasi Carmagnola. "Juuri niin. Tapani ei ole syöksyä eteenpäin kuin hullu härkä. Tahdon aina tietää tarkoin, mihin antaudun."

"Nythän sen tiedätte."

Valeria lähestyi heitä hitaasti. "Suostukaa, herra ruhtinas, lopultakin", pyysi hän.

Bellarion katsoi Carmagnolasta neitoon. "Saatatte minut hieman ymmälle. Ettekö koskaan opi mitään? No, olkoon menneeksi, Francesco. Yritetään. Mutta jos yritys menee myttyyn, niin älkää koettakokaan taivuttaa minua tekemään mitään sellaista, jonka onnistumisesta en itse ole varma."

Valeria oli hänelle kiitollisempi kuin koskaan aikaisemmin. Totisen ja ankaran näköisenä otti Bellarion hänen kiitollisuudenilmauksensa vastaan.

Suunnitelma oli Carmagnolan ja senvuoksi jätti Bellarion myös valmistelut Carmagnolan tehtäviksi. Yritys aiottiin toimeenpanna jo seuraavana yönä. Merkki valehyökkäyksen aloittamiseen annettaisiin San Vittoresta, jossa oli yksi Italian näihin aikoihin harvalukuisista kellolaitteista. Sopivan ajan kuluttua tekisi sitten Carmagnola rynnäkkönsä vastakkaiselta puolelta.

Yllään uljas asepuku, piikkipää kypärä kädessään, lähti Carmagnola saamaan ruhtinattaren siunauksen matkalleen. Neito toivotti lämpimästi onnea, lausuen olevansa ritarilleen sydämestään kiitollinen.

"Älkää vielä minua kiittäkö", virkkoi mies. "Ennen aamua on Montferrat oleva jalkainne juuressa. Jääkööt kiitokset siihen asti."

Bellarion ei käynyt ruhtinatarta tapaamassa ennen lähtöään. Hänellä oli kevyet varukset — ainoastaan rinta- ja selkähaarniska sekä teräskypärä — ja hän lähti matkalle kaikessa hiljaisuudessa pimeyden tultua, kiertäen kaukaa syrjäteitä, jottei Vercellistä huomattaisi hänen aikeitaan. Hänellä oli vain kahdeksansataa ratsumiestä mukanaan. Hitaasti he etenivät kohti Vercellin itälaitaa, jonka muurit kuvastuivat mustana rykelmänä oudosti leimahtelevaa taivasta vasten. Jonkun matkan päässä kaupungista pysähdyttiin ja laskeuduttiin satulasta. Mukaanotetut rynnäkkötikkaat pantiin kuntoon ja alettiin odottaa sovittua hetkeä.

Bellarionin arvelun mukaan oli aloittamisaika jo melkein käsissä, kun äkkiä rivistöstä kuului liikehtimistä. Muuan kaupungista päin tullut mies oli saatu kiinni ja hän vaati kiivaasti pääsyä päällikön puheille. Hengästyneenä hän selitti olevansa herttuan uskollinen alamainen ja kertoi, että Theodore oli saanut vihiä sekä valehyökkäyksestä että rynnäköstä ja valmistautui lämpimään vastaanottoon.

Bellarion noitui. Tavallisesti hän kykeni hillitsemään itsensä, mutta tällä kertaa olikin tavallista vaarallisempi yritys kysymyksessä. Oli mahdotonta saada tietoonsa, minkälaisiin vastatoimenpiteisiin Theodore jo oli ehtinyt ryhtyä. Ei olisi pitänyt kallistaa korvaansa Carmagnolalle, tuolle mylvivälle mullikalle!

Kiukkuisesti hän komensi miehensä ratsaille. Rivistön järjestäytyessä kajahtelivat kumeat kellonlyönnit San Vittoresta. Tuokiota myöhemmin nelisti joukko jo eteenpäin. Bellarion toivoi hartaasti, että ehtisi ajoissa varoittamaan Carmagnolaa ja käännyttämään hänet takaisin.

Ennenkuin he kuitenkaan olivat puolimatkassakaan, kuulivat he taistelun melskettä läntiseltä suunnalta.

Theodore oli päästänyt Carmagnolan joukot aina vallihaudalle asti, vieläpä sallinut näiden pystyttää muutamia tikkaitakin, ennenkuin itse lähti liikkeelle. Nopeasti oli hänen väkensä sitten hyökännyt Carmagnolan sivustan kimppuun, yht'aikaa kahdelta taholta, mutta Carmagnola pelastui kuin ihmeen kautta.

Vikkelä Stoffel, joka Bellarionilta oli oppinut jalkaväkitaktiikkansa, kykeni omalla tahollaan torjumaan Theodoren ratsuväen hyökkäyksen, kokosi sitten miehensä ja lähti perääntymään, tahtoen pelastaa mitä pelastettavissa oli. Sitävastoin olisi Carmagnolan ja Bellunon käynyt huonosti, ellei Bellarion ratsumiehineen olisi ehtinyt rytäkkään. Theodoren miehet joutuivat tällöin kahden tulen väliin, eikä voitu ajatellakaan mitään taistelusuunnitelman muutosta yön pimeydessä. Theodore katsoi senvuoksi parhaaksi vetäytyä takaisin Vercellin muurien turviin.

Kummallakin puolella oltiin kiitollisia siitä, että oli selvitty asiasta verrattain vähäisin menetyksin.

X luku.

BELLARION VANGITAAN.

Quinton linnan asesalissa raivosi Carmagnola kuin häkkiin pistetty pantteri, nuhraantuneena ja pettyneenä. Mekastaessaan kuin mielipuoli syyti hän suustaan solvauksia ja vannoi ruhtinatar Valerialle, markiisi Gian Giacomolle ja epäonnistumisen syytä tiukkaaville upseereille, että herttuan joukot oli kavallettu.

Ruhtinatar istui pöydän päähän nostetussa valtavassa nojatuolissa, nuoren markiisin nojatessa sen selkämystään. Taaempana seisoivat arvojärjestyksessä Ugolino da Tenda, Ercole Belluno, Stoffel ja kolme muuta upseeria. Heidän varuksensa kiilsivät sytytettyjen kynttiläin valossa. Pöydän toisella puolen istui nojatuolissaan Bellarion, yllään musta asepuku ja jaloissa lokaiset saappaat. Ylenkatseellisen näköisenä hän kuunteli Carmagnolan sekavaa puhetta. Hän ymmärsi hyvin miehen katkeruuden, ja senvuoksi hän koettikin pysyä mahdollisimman tyynenä. Mutta liika on liikaa, eikä Bellarioninkaan kärsivällisyys ollut rajaton.

"Ei tämä asia puhumalla parane, Francesco", huomautti hän lopulta.

"Tottapa ainakin toiste osataan olla varovaisempia."

"Ei tule mitään toista kertaa. Tämä yritys riitti. En olisi tähänkään suostunut, ellette olisi ollut niin auttamattoman itsepintainen."

"Kaikki olisi käynyt laskelmien mukaan, jos te olisitte tehnyt tehtävänne", kiljui Carmagnola aivan suunniltaan. "Jumalavita, sanon vieläkin, että jos te olisitte hyökännyt niinkuin puhe oli, olisi Theodoren täytynyt koota väkensä teitä vastaan."

Syytös ei järkyttänyt Bellarionin tyyneyttä. Upseerit, Stoffelia lukuunottamatta, loivat häneen epäluuloisia katseita. Sveitsiläinen ei voinut hillitä itseään, vaan purskahti suureen nauruun.

"Jos herra Bellarion tosiaankin olisi tehnyt itsensä syypääksi laiminlyöntiin, ei teistä, hyvät herrat, kukaan olisi tällä haavaa hengissä. Vain hänen nopea toimintansa ja hyökkäyksensä takaapäin Theodoren joukkojen kimppuun teki meille perääntymisen mahdolliseksi."

"Merkitessänne tämän tosiasian", lisäsi Bellarion, "suvainnette samalla muistaa, että ette istuisi tässä muita morkkaamassa, ellei Stoffel jalkamiehineen olisi ottanut vastaan Theodoren oikean sivustan hyökkäystä. Minusta tuntuu kuin olisi jonkinlainen kiitollisuudenilmaus paremmin paikallaan kuin aiheeton syytteleminen."

Carmagnola katsoi Stoffelista Bellarioniin. "Ah, tietysti! Te molemmat olette samaa maata! Meidän on kiittäminen teitä, Bellarion, toiminnasta, joka käänsi taistelun tappioksi meille."

Bellarion jatkoi verkkaisesti: "Höpinänne on aivan järjenjuoksunne mukaista."

"Niinkö? Niinkö? Haa! Missä on mies, jonka kerroitte tuoneen tiedon Theodoren saamasta varoituksesta?"

"Mistä minä tietäisin?" Bellarion kohautti olkapäitään. "Ja mitä väliä sillä on?"

"Mies tuo teille noin tärkeän ilmoituksen, ettekä kuitenkaan tiedä, minne hän on joutunut!"

"Minulla oli muutakin tekemistä kuin hänen paimentamisensa. Minun oli ajateltava teitä ja koetettava saada teidät satimesta, johon olitte joutunut."

"Sanon vielä kerran, että teidän olisi ollut viisainta hyökätä omalla tahollanne niinkuin sovittu oli."

"Emme lainkaan sopineet siitä, että hyökkäisin. Päätettiin vain, että olisin hyökkäävinäni. Mutta tuntuu jo siltä kuin alkaisin puolustella itseäni." Hän otti kypäränsä ja nousi.

"Teidän on puolustauduttava!" huudahti Carmagnola ja harppasi pitkin askelin häntä kohti.

"Ainoa tekemäni virhe on se, että taivuin tuohon yölliseen hyökkäykseen. Luulin todella, että meillä oli pieni menestymisen mahdollisuus, ja kun piiritys olisi vaatinut kuukausikaupalla aikaa, päätin yrittää. Epäonnistuimme. Huomenna aion lopettaa piirityksen." "Aiotte lopettaa piirityksen!" Hämmästyneitä huudahduksia joka taholta. "Enkä ainoastaan Vercellin, vaan myös Mortaran piirityksen."

"Entä mihin sitten ryhdytte?" kysyi Gian Giacomo. "Siitä päätetään huomenna upseerien neuvottelussa. Nythän on jo kohta aamu käsissä. Toivotan teille rauhallista lepoa, madonna. Hyvät herrat!" Hän kumarsi ja aikoi poistua.

Carmagnola asettui tielle. "Odottakaahan, Bellarion…"

"Huomenna". Bellarionin ääni oli kova, järkähtämätön. "Ehkä aivonne toimivat helpommin silloin. Jos olette täällä puolenpäivän maissa, saatte kaikki tiedon suunnitelmistani. Hyvää yötä!" Hän lähti.

He eivät kokoontuneet puolenpäivän aikana, vaan tuntia aikaisemmin. Carmagnola oli lähettänyt heille sanan. Astuessaan asesaliin oli hän äärimmäisen kiihtynyt. Belluno, da Tenda, Stoffel, kolme muuta upseeria, ruhtinatar ja markiisi Gian Giacomo istuivat jo kaikin odottamassa. Bellarion ei ollut saapuvilla. Carmagnola selitti ensi töikseen, miksi ei ollut häntä kutsunut.

Kun Bellarion tasan kello kaksitoista ilmestyi paikalle, hämmästyi hän hiukan yllättäessään heidät kiivaasti keskustelemassa pöydän ympärillä. Täällä oli selvästikin istuttu koolla jo jonkun aikaa. Joku puhui sangen tuohtuneessa äänensävyssä, toisten tehdessä kovaäänisiä huomautuksia. Hitaasti nousi Bellarion huoneeseen johtavia kiviportaita ja lähestyi pöytää.

Huoneessa syntyi äkkiä täydellinen hiljaisuus ja kaikki kääntyivät katsomaan häntä. Hän tervehti hymyillen, mutta huomasi heti, että äänettömyys oli luonnoton ja pahaenteinen.

Istuutuen pöydän ääreen antoi hän katseensa solua miehestä mieheen ja jäi lopulta tuijottamaan Carmagnolaa, joka istui ruhtinattaren ja Gian Giacomon välissä. "Mistä te keskustelette?" kysyi hän. Carmagnola vastasi. Hänen äänensä oli töykeä ja vihamielinen ja hän vältti katsomasta Bellarionia silmiin.

"Aioimme juuri kutsua teidät tänne. Olemme saaneet tietää, kuka on kavaltanut meidät Theodorelle ja ilmoittanut hänelle kaikista hommistamme, myöskin viimeöisestä hyökkäysyrityksestä."

"Varsin hyvä, vaikka tieto tuleekin liian myöhään. Kuka teidän kavaltajanne on?"

Vastausta ei kuulunut pitkään rupeamaan. Punoittava Stoffel hymyili pahastuneesti ja ruhtinatar Valeria katsoi maahan, mutta muut jatkoivat kyräilemistään. Bellarion närkästyi. Vihdoin työnsi Carmagnola hänelle kokoonkäärityn pergamentin, jossa riippui murrettu sinetti. "Lukekaa."

Bellarion otti käärön ja aukaisi sen. Hänen ällistyksekseen se oli osoitettu "Jalosukuiselle herra Bellarion Canelle, Valsassinan ruhtinaalle". Hän kurtisti otsaansa ja punastui heikosti, mutta kohotti sitten katseensa. "Kuka rohkenee murtaa minulle osoitetun kirjeen sinetin?"

"Lukekaahan nyt", kertasi Carmagnola töykeästi. Bellarion luki.

"Hyvä Herra ja Ystävä. — Teidän uskollisuutenne pelasti viime yönä Vercellin ja sen asukkaat varmasta tuhosta. Ellette te olisi meitä varoittanut, olisi meidät ehdottomasti saatu yllätetyiksi. Haluan teidän saavan tiedon kiitollisuudestani ja vakuutan palkitsevani teidät niin hyvin kuin taidan, jos edelleenkin palvelette minua yhtä auliisti kuin tähän asti.

Theodore Palaeologo."

Hiukan hämmentyneenä, mutta yhä tyynenä ja melkeinpä pikkuisen huvitettunakin kohotti Bellarion päätään.

"Missä tämä on kyhätty kokoon?" uteli hän.

Carmagnola vastasi viipymättä: "Vercellissä, markiisi Theodoren työhuoneessa. Hän on kirjoittanut sen omakätisesti, kuten ruhtinatar Valeria on todistanut, ja sinetti on niinikään hänen omansa. Vieläkö ihmettelette, että mursin sen?"

Bellarionin kasvoille levisi hämmästynyt ilme. Hän loi katseen ruhtinattareen, joka kiiruhti vakuuttamaan: "Käsiala on tosiaan setäni."

Bellarion käänteli kirjettä ja tutki sinettiä. Hänen ilmeensä kirkastui yht'äkkiä ja hän naurahti. Siirrettyään tuolinsa vähän sivuun, niin että saattoi nähdä heidät kaikki, virkkoi hän:

"Ottakaamme asiat järjestyksessä. Mistä saitte tämän kirjeen, Carmangnola?"

Carmagnola nyökkäsi Bellunoa kohti ja Belluno vastasi vihaisesti: "Muuan moukka, joka tuli Vercellin taholta, osui tänään miesteni tielle. Hän pyysi päästä teidän puheillenne. Sotilaani toivat hänet tietysti minun luokseni ja minä kysyin, mitä asiaa hänellä oli teille. Hän vastasi tuovansa viestiä. Tiedustelin, mitä viestiä muka teille voitaisiin tuoda Vercellistä, mutta hän ei vastannut, ennenkuin käytin pakkokeinoja. Silloin hän luovutti tämän kirjeen. Aavistaen pahaa vein sekä kirjeen että sen tuojan herra Carmagnolan asuntoon."

Bellarion täydensi itse hänen selontekonsa. "Ja Carmagnola, aavistaen pahaa hänkin, suvaitsi avata kirjeen, ja totesi, että asiat olivat juuri niin hullusti kuin hän oli pelännyt."

"Aivan niin."

Bellarion katseli heitä huvitettuna, silmät sikkarassa, ja nauroi lopulta makeasti.

"Luoja teitä armahtakoon, Carmagnola! Olen monasti ajatellut, että teidän vielä käy huonosti tässä maailmassa.

"Ja minä olen aivan varma siitä, että teidän käy huonosti", kivahti Carmagnola, mutta hänen sanansa vain lisäsivät Bellarionin iloisuutta.

"Te muut olette tietenkin samaa mieltä. Kirje ja Carmagnolan todistelu ovat saaneet teidät vakuutetuiksi petollisuudestani."

"En ainakaan minä usko", vastusti Stoffel.

"Te ette kuulu näitten sekapäisten herrojen joukkoon, Stoffel."

"Ette te tästä pääse parjauksilla", varoitti Tenda.

"Tekin, Ugolino! Ja te, ruhtinatar — ja markiisi! No, hyvä! Vai en pääse tästä parjauksilla. Tämän kirjeen avulla kaiketi kuitenkin selviän. Se on nimittäin valhetta alusta loppuun, allekirjoitusta ja sinettiä myöten."

"Mitä?" huudahti ruhtinatar. "Tarkoitatteko, että se on väärennetty?"

"Itsehän ilmoititte, että se on väärentämätön. Mutta lukekaapa se uudestaan."

Hän viskasi pergamentin pöydälle. "Markiisi Theodore ei arvostele älyänne varsin loistavaksi, Carmagnola, ja kaikki osoittaa, että hän on oikeassa. Kysykääpä itseltänne: jos todella olisin Theodoren ystävä, kirjoittaisiko hän minulle kirjettä, joka ehdottomasti tekee jatkuvan avustustoimintani mahdottomaksi? Kirje on aivan selvästi osoitettu minulle henkilökohtaisesti ja alla on hänen täydellinen nimensä, niin ettei mikään erehdys voi tulla kysymykseenkään. Lisäksi on hän varustanut pergamentin sinetillään, niin että ken hyvänsä, joka saa asiakirjan käsiinsä, heti voisi ymmärtää, mistä on kysymys."

"Luultiin sotilaitten, jotka saisivat miehen kiinni, heti tuovan hänet teidän luoksenne", huomautti Carmagnola.

"Niinkö? Eikö teidän mielestänne ole mitään kummallista siinä, että mies osuikin juuri teidän sotilaittenne käsiin, vaikka teidän osastonne on syrjässä Vercellin-Quinton tieltä? Mutta älkäämme hukatko suotta aikaa. Lukekaa itse tuo kirje vielä kerran. Onko siinä ainuttakaan asiaa, jota ei olisi voinut saattaa tietooni muulla tavoin tai jota välttämättä olisi tarvinnut minulle ilmoittaa. Koko juttu on keksitty, jotta minä joutuisin epäilyttävään valoon. Theodore kuitenkin on hutiloinut tällä kertaa, ja samalla paljastanut omat aikeensa."

"Juuri samaa väitin niinä", virkkoi Stoffel.

Bellarion tuijotti häntä ällistyneenä. "Eikä teitä uskottu?" huudahti hän.

"Eipä tietenkään, kurja kavaltaja!" ärjyi Carmagnola. "Niin typeriä me emme ole, että luottaisimme mieheen, joka on saatu yllätetyksi."

"Minua ei ole yllätetty, mutta teidät ehkä pian yllätetään, Carmagnola, ja yht'äkkiä huomaatte sätkyttelevänne Theodoren verkossa."

"Missä verkossa? Mitä ansoja hän muka asettelisi?"

"Kenties hän koettaa kylvää riitaa keskuuteemme. Kenties hän tahtoo saada pois tieltä ainoan päällikön, jota hän kunnioittaa tällä puolella."

"Olettepas te vaatimaton", irvisteli Carmagnola.

"Ja te olette umpisokea houkko", huusi Stoffel kiihtyneenä.

"Siinä tapauksessa olemme houkkoja kaikki tyynni", sanoi Belluno, "sillä me olemme samaa mieltä kuin Carmagnola."

"Ah", virkkoi Bellarion masentuneesti, "yhtä tylsiä jok'ikinen. Selvästi. Hyvä, tuokaa se kiinnisaatu lähetti tänne, niin teen hänelle muutamia kysymyksiä."

"Minkävuoksi?"

"Jotta saisimme tiedon niistä ohjeista, joiden mukaan hän on toiminut. Tuosta kirjeestähän ei ole mitään apua."

"Johan nyt jotakin. Kirje on aivan riittävä todistuskappale. Unohdatte, että meillä sitäpaitsi on muitakin todisteita."

"Mitä? Vieläkö enemmän?"

"Niin. Esimerkiksi laiminlyöntinne viime yönä. Miksi ette hyökännyt? Ja vielä: miksi lopetettaisiin piiritys? Mitävarten — ellette te kerran ole Theodoren ystävä?"

"Jos selittäisin asian teille, ette kuitenkaan ymmärtäisi. Antaisin teille ehkä vain uuden todistuksen ystävällisistä suhteistani Theodoreen."

"Otaksuttavasti", sanoi Carmagnola, "Ercole, kutsu vartiosotilaat tänne!"

"Mitä nyt!" Bellarion kavahti jaloilleen Bellunon noustessa, ja samassa säntäsi Stoffelkin pystyyn hapuillen aseitaan. Ugolino da Tenda ja muuan toinen upseeri hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja riistivät häneltä miekan, sillävälin kuin pari muuta tarrasi Bellarionin käsivarsiin. Bellarion katsoi heitä pitkään ja siirsi sitten katseensa Carmagnolaan. Hän oli kuin salaman lyömä. "Rohkenetteko te pidättää minut?"

"Vain vähäksi aikaa — siksi kunnes saamme päätetyksi, miten kanssanne on meneteltävä. Teidän ei tarvitse odottaa kauan."

"Jumalani!" Hänen aivonsa toimivat työläästi, mutta hän tajusi kuitenkin olevansa täydellisesti heidän vallassaan. Ulkona olevista neljästätuhannesta miehestä olivat vain Stoffelin kahdeksansataa sveitsiläistä hänen puolellaan. Muut tottelisivat ehdottomasti ainoastaan omia päälliköltään. Ne upseerit, jotka tällä hetkellä olisivat voineet häntä auttaa — Koenigsfyofen ja Trotta — olivat Mortarassa. Rohkaisten itseään hiukan kääntyi hän ja sanoi ruhtinattarelle:

"Madonna, olen teidän palveluksessanne. Kerran aikaisemminkin, silloin kuin Carmagnola ehdotti siltojen rakentamista, epäilitte minua, mutta huomasitte sitten olleenne väärässä."

Hitaasti kohotti neito katseensa. Se oli murheellinen ja masentunut. Hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat.

"Muistanpa muutakin, herra. Muistan esimerkiksi Enzo Spignon kuoleman."

Bellarion hätkähti "Spigno!" toisti hän ja naurahti katkerasti. "Ja nyt nousee Spigno haudastaan kostaakseen minulle."

"Ei kostaakseen, vaan tehdäkseen oikeutta. Mutta jo sekin rikos, josta messer Carmagnola aikoo teidät tuomita, riittää saattamaan teidät oikeaan valoon."

"Aikoo minut tuomita? Voiko minut tuomita ilman tuomioistuinta ja oikeudenkäyntiä?"

Ei kukaan vastannut, ja äänettömyyden yhä vallitessa tulla tömistivät vartiosotilaat saliin, asettuen Carmagnolan viittauksesta Bellarionin kummallekin puolelle. Muuan upseereista kiskoi tikarin Bellarionin vyöltä ja viskasi sen pöydälle. Bellarion kimpaantui.

"Tämähän on järjetöntä! Mikä teidän tarkoituksenne oikeastaan on?"

"Siitä neuvotellaan. Mutta älkää olko liian toiveikas, Bellarion!"

"Tekö minun kohtalostani päättäisitte? Te?" Hän katsoi Carmagnolasta tämän kumppaneihin. Hieman kalpea hän oli, mutta yhäti oli hänen hämmästyksensä suurempi kuin hänen pelkonsa.

Stoffel, joka ei enää kyennyt hillitsemään itseään, kääntyi raivostuneena Carmagnolaan. "Te hätiköivä, omahyväinen hupsu. Jos Bellarionia jostakin syytetään, ei häntä voi tuomita mikään muu kuin herttuan tuomioistuin."

"Häntä syytetään täällä ja hänen syyllisyytensä on todistettu. Hän ei ole voinut esittää ainuttakaan seikkaa puolustuksekseen. Tietenkin on hänen tuomionsa langetettava täällä."

"Se on vastoin lakeja. Mitään oikeudenkäyntiä ei ole ollut, eikä teillä ole valtaa sellaista toimeenpannakaan", väitti Stoffel.

"Olette väärässä, kapteeni. Sotalait…"

"Toistan vielä, että tämä ei ole mikään tuomioistuin. Jos Bellarionia jostakin syytetään, on hänet lähetettävä Milanoon."

"Ja samalla on teidän lähetettävä sinne kaappaamanne sanansaattaja, ainoa todistajanne", lisäsi Bellarion. "Se, että kieltäydytte kutsumasta häntä tänne kuulusteltavaksi, osoittaa jo, etteivät todistuksenne minua vastaan ole niinkään vakuuttavat."

Carmagnola karahti punaiseksi ja mulkoili synkästi pidätettyä. "Ellei päätöksemme teitä tyydytä ja koska syytätte minua hienotunteisuuden puutteesta, suostun toisenlaiseenkin ratkaisuun." Hän nousi ja nakkasi päänsä taaksepäin. "Taistelkaamme, herra ruhtinas." Bellarionin valjuille kasvoille levisi pilkallinen hymy. "Tulisiko syyllisyyteni todistetuksi, jos te saisitte ratsastetuksi minut kumoon? Todistaisiko teidän voittonne kaksinkamppailussa muuta kuin että te olette painavampi, paremmin turnaukseen perehtynyt ja lihaksiltanne voimakkaampi kuin minä? Asia on käsittääkseni selvä ilman mitään yhteenottoakin."

"Jumala antaa voiton sille, joka on oikeassa."

"Äläst!" Bellarion nauroi. "Minua ilahduttaa, että lupaatte sen. Unohdatte kuitenkin, että haasteoikeus on syytetyllä, siis minulla. Sokeassa typeryydessänne te aina jätätte tärkeimmät asiat huomioonottamatta. Tulisiko minun nyt käyttää oikeuttani ja haastaa taisteluun se mies, jonka palveluksessa olen, nimittäin markiisi Gian Giacomo?"

Hento nuorukainen loi häneen hämmästyneen, pelonsekaisen katseen. Kauhistunut ruhtinatar päästi huudahduksen. Carmagnola rauhoitti kuitenkin heitä vastauksellaan.

"Minä teitä syytän, herraseni; eikä hän."

"Te olette vain hänen valtuutettunsa", sanoi Bellarion, ja nuori markiisi ponnahti kalpeana pystyyn.

"Valsassina on oikeassa", myönsi hän. "En voi kieltäytyä."

Bellarion katsoi hymyillen hämmentynyttä, taitamatonta Carmagnolaa.

"Aina te teette tyhmyyksiä", pilkkasi hän. Sitten hän kääntyi Gian Giacomoon. "Ette voisi kieltäytyä, jos antaisin haasteen. Sitä en kuitenkaan aio tehdä. Halusin vain osoittaa, ettei Carmagnolan tarjous ollut minkään arvoinen."

"Vielä te toki osaatte olla säädyllinenkin", murahti Carmagnola.

"Kun taas te… Luoja teki teistä narrin, siinä kaikki."

"Viekää pois hänet!"

Sotilaat tarttuivat Bellarionin käsivarsiin ja veivät hänet huoneesta ilman muuta.

Mutta ovi oli tuskin ennättänyt sulkeutua kun Stoffel jo räjähti. Hän raivosi ja huusi, todisteli, väitteli ja herjasi heitä, vieläpä ruhtinatartakin, nimitti heitä hulluiksi ja tylsimyksiksi ja uhkasi lopulta nostattaa koko armeijan kapinaan. Ainakin tekisi hän sveitsiläisineen kaikkensa estääkseen Carmagnolan panemasta aikeitaan täytäntöön.

"Kuulkaa!" Carmagnola nosti kätensä. Käytävästä kuului myrskyisiä suuttumuksen ja inhon ilmauksia, huudettiin ja meluttiin. "Armeijan ääni vastaa teille: niiden ääni, jotka viime yönä hänen kavaltaminaan haavoittuivat Vercellin muurien luona. Teitä lukuunottamatta, Stoffel, ei armeijassa ole ainoatakaan upseeria, eikä teidän sveitsiläisiänne lukuunottamatta ainoatakaan miestä, joka ei huomenna äänestäisi kuolemantuomion puolesta."

"Myönnätte siis levittäneenne tietoa tästä ennenkuin edes olitte kuulustellut Bellarionia! Taivaan Jumala! Te olette roisto, hullu papukaija, kerskaileva apina! Annatte viheliäisen kademielenne johtaa teidät murhatekoon! Mutta varokaa itseänne! Ei ole kaukana se päivä, jolloin tyhjä kallonne tipahtaa hartioiltanne!"

He vaiensivat hänet ja toimittivat hänet ulos, ryhtyen senjälkeen päättämään Bellarionin kohtalosta.

XI luku.

LUPAUS.

Upseerit vaativat, vaikkakin haluttomasti, kuolemanrangaistusta Bellarionille. Ainoastaan ruhtinatar ja nuori markiisi olivat toista mieltä. Neitoa kauhistutti tuo nopea päätös, eikä hän tahtonut millään tavalla olla osallisena nuoren kondottierin kuolemaan tuomitsemisessa. Hän alkoi itse asiassa, Bellarionin ilmoitettua, ettei aikonut haastaa Gian Giacomoa kaksintaisteluun, epäillä pidätetyn syyllisyyttä ja vaati vihdoin, että Bellarion lähetettäisiin Milanoon kuulusteltavaksi.

Carmagnola hylkäsi pyynnön ja näytteli suuripiirteisen miehen, jalon ritarin osaa oikein antaumuksella. Hän pauhasi velvollisuuden täyttämisen välttämättömyydestä ja pahoitteli kovasti asiaa, mutta pysyi järkkymättömänä.

"Antaisin vuosia elämästäni, jos voisin pestä käteni ja lähettää hänet herttuan luo, mutta en uskalla panna teidän ja veljenne tulevaisuutta niin suurelle vaaralle alttiiksi. Koko armeija, ehkä Stoffelia ja hänen sveitsiläisiään lukuunottamatta, vaatii hänen tuomitsemistaan kuolemaan. Hän on mennyt liian pitkälle." Muut upseerit ilmoittivat olevansa samaa mieltä. "Minä en ainakaan usko, että hän on syyllinen", selitti nuori markiisi heidän hämmästyksekseen. "En halua olla osallisena syyttömän miehen tuomitsemisessa."

"Sitä ei kukaan meistä halua", sanoi Carmagnola. "Mutta tässähän ei ole sijaa epäilyksille. Kirje…"

"Kirje", virkkoi nuorukainen kiivaasti, "on vain setäni keksintö, aivan niinkuin Bellarion sanoi."

Carmagnola tunsi hänen sanojensa kirvelevän kipeästi, mutta sitä härkäpäisemmin hän piti kiinni kannastaan. "Tuo kerskuri on sokaissut teidät kaunopuheisuudellaan."

"Ei suinkaan. Hänen käytöksensä tänään sai minut vakuutetuksi hänen syyttömyydestään. Hän olisi voinut haastaa minut kaksintaisteluun, enkä minä olisi voinut hänelle mitään, mutta hän luopui aikeestaan. Olisiko lurjus käyttäytynyt sillä tavalla?"

"Olisi", intti Carmagnola kiivaasti. "Hän tahtoi vain saada teidät puolelleen. Hän tiesi yhtä hyvin kuin me muutkin, että hallitseva ruhtinas ei ole tämänkaltaisten ritarilakien alainen. Hän tiesi, että teillä oli oikeus lähettää joku muu edustamaan itseänne."

"Miksi ette sanonut tuota hänen läsnäollessaan?" kysyi ruhtinatar.

"Koska hän ei jatkanut juttua. Oo, madonna, uskokaa minua. Ei ole koko Italiassa toista miestä, joka toivoisi niin hartaasti kuin minä, ettei tarvitsisi olla missään tekemisissä tämän asian kanssa." Hän puhui arvokkaan surumielisesti. "Tiedän kuitenkin velvollisuuteni, ja sitäpaitsi on minun noudatettava herrojen upseerienkin vaatimusta. Tuo kaksinaamainen petturi ei voi välttää kuolemanrangaistusta."

Upseerit säestivät häntä kiivaasti ja yhtä kiivaasti piti Gian Giacomo puoliaan.

"Eihän teidän tarvitsekaan olla häntä tuomitsemassa", tyynnytti Carmagnola. "Te voitte pysyä aivan syrjässä ja jättää oikeuden jakamisen meidän tehtäväksemme."

Ruhtinatarkin vetosi heihin: "Pyydän vieläkin kerran, että lähettäisitte hänet herttuan luo."

Carmagnola nousi. "Jos suostuisin pyyntöönne, madonna, olisi seurauksena kapina. Ellen minä huomenna lähetä Bellarionin päätä hänen isännälleen Vercelliin, ottavat sotilaat ohjakset käsiinsä. Heittäkää epäilyksenne ja pelkonne. Hänen syyllisyytensä on päivänselvä. Muistakaahan vain, että hän tahtoi lopettaa piirityksenkin, niin huomaatte, kenen hyväksi hän toimii."

Alakuloisena istui neito, koettaen turhaan päästä selvyyteen totuudesta.

"Ette kysynyt häneltä, miksi hän aikoi lopettaa piirityksen", muistutti hän.

"Mitä se olisi kannattanut? Tuo vehkeilijä olisi vain keksinyt uusia valheita."

Belluno kömpi pystyyn. Hän oli jo pitkän aikaa ollut kärsimättömän näköinen. "Sallitteko meidän poistua? Asiahan on jo ratkaistu."

Ugolino da Tenda seurasi esimerkkiä. "Miehet alkavat meluta yhä äänekkäämmin. On parasta lähteä kertomaan heille päätöksestä, niin he rauhoittuvat."

"Menkää, Herran nimessä." Hän viittasi heille kädellään ja asteli takan luo. Suuttuneena potkaisi hän palavia pölkkyjä, niin että säkenet sinkoilivat. "Viekää hänelle tieto päätöksestämme, Belluno, ja pyytäkää häntä valmistautumaan kuolemaansa. Olkoon hänellä siihen aikaa päivänkoittoon asti."

"Ah, Jumala, jos me sittenkin olisimme väärässä?" vaikeroi ruhtinatar.

Upseerit lähtivät ja ovi sulkeutui heidän järjestään. Hitaasti Carmagnola kääntyi ja loi neitoon moittivan katseen.

"Ettekö kuitenkaan luota minuun, Valeria? Toimisinko näin, jos olisi epäilylle sijaa?"

"Te kenties erehdytte. Muistakaa, että olette erehtynyt ennenkin."

Carmagnola ei halunnut muistaa sitä. "Entä te? Oletteko te erehtynyt näinä viimeksi kuluneina vuosina. Muistatteko, että Spigno on kuollut?"

"Ah, unohdin."

"Niin. Ja ehkä on totta, mitä Bellarion sanoi täällä äsken, että Spigno on noussut haudasta kostaakseen."

"Ettekö suostu kutsumaan tänne Theodoren lähettiä?" huusi Gian Giacomo.

"Miksi? Mitä hän voi lisätä siihen, mitä jo tiedämme? Asiahan on ratkaistu jo, herra markiisi."

Sillävälin oli Belluno lähtenyt katsastamaan Bellarionia, joka oli teljetty erääseen linnan maanalaisista komeroista.

Tyynesti kuunteli Bellarion kuolemantuomiotaan. Hän ei jaksanut uskoa, että hänet todellakin teloitettaisiin — koko juttuhan oli aivan mahdoton hirmuisuudessaan. Jumalat eivät olleet kohottaneet häntä kunnian kukkuloille syöstäkseen hänet näin pian kuoleman alhoon. He ehkä leikittelivät hänen kanssaan, mutta hänen henkeään he eivät toki vielä halunneet riistää.

Hän ojensi kätensä ja pyysi, että hihna, jolla hänen ranteensa oli sidottu, aukaistaisiin. Belluno pudisti äänettömästi päätään. Bellarion suuttui.

"Mitä tällainen julmuus kannattaa? Ikkuna on varustettu ristikolla, ovi on vahva ja sen takana on luultavasti vielä vartiosto. En voisi karata, vaikka tahtoisinkin."

"Yhtä vaikeata se on, vaikka kätenne ovat sidotutkin."

"Annan teille kunniasanani, että pysyn täällä."

"Teidät on saatu kiinni kavalluksesta ja te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, ettei kavaltajan kunniasanaan kiinnitetä mitään huomiota."

"Menkää helvettiin sitten!" virkkoi Bellarion ja Belluno kiukustui niin, että kutsui vartion sisään ja käski kahlehtia Bellarionin nilkatkin.

Vanki sidottiin niin lujasti, että hän saattoi liikkua vain hypähdellen, ollen joka hetki vaarassa kuukertua nenälleen. Sitten hänet jätettiin yksinäisyyteensä. Vaivalloisesti istui hän toiselle kopin kahdesta tuolista, nyökytellen päätään ja hymyillen heikosti ajatellessaan Bellunon suuttumusta.

"Olisipa minun täytynyt rikkoa muutakin kuin sanani yrittäessäni täältä pois", tuumi hän, "ja vain idiootti olisi sitä voinut paheksua."

Hän silmäili alastomia seiniä ja pientä ikkunaa. Tuokion kuluttua hän nousi ja meni lähemmäksi sitä. Nojaten ikkunanlautaan, joka oli hänen rintansa tasalla, tuijotti hän linnanpihalle. Sitä tietä ei ainakaan pakoon pääsisi. Ikkunanpielet olivat graniitista. Hän tutki niitä tarkasti.

"Hullut!" mumisi hän, istuutuen ja vaipuen mietiskelyyn, jonka lopulta keskeytti niukka ateria — leipäkyrsä ja maljallinen viiniä.

Hän ojensi kätensä ruokaa tuovalle sotilaalle. "Miten voin syödä ja juoda, kun ranteeni ovat sidotut?"

"Koettakaa keksiä jokin keino."

Bellarion keksi keinon. Hän tarttui molemmin käsin leipäänsä ja viinimaljaansa. Senjälkeen hän vietti jonkin tunnin ikkunan ääressä, hangaten kärsivällisesti ranteitaan yhdistävää hihnaa ikkunanpielen rosoiseen taipeeseen, leväten aina välillä.

Iltahämärissä hän alkoi luikkailla voimiensa takaa ja lopulta säntäsi vartija koppiin.

"Älkää pitäkö noin kiirettä", pilkkasi mies, "kyllä te pian pääsette parempaan elämään. Pyövelit tulevat aamun koittaessa."

"Pitääkö minun kuolla kuin koira?" raivosi Bellarion. "Ettekö aio edes päästää pappia tänne?"

"Oo! Ahaa! Pappi!" Vartija lähti. Hän riensi etsimään Carmagnolaa, mutta tämä oli mennyt miehistöä puhuttelemaan siltä varalta, että Stoffel sveitsiläisineen tekisi jonkin yrityksen Bellarionin pelastamiseksi. Muutkin upseerit olivat samanlaisilla asioilla ja vain ruhtinatar ja hänen veljensä olivat jääneet linnaan.

"Messer Bellarion haluaa pappia luokseen", selitti sotilas heille.

"Eikö hänen luokseen ole lähetetty pappia?" huudahti Gian Giacomo.

"Tietääkseni piti papin saapua vasta tuntia ennen teloitusta."

Valeriaa värisytti. Gian Giacomo kirosi. "Jumalan nimessä, lähettäkää heti hakemaan Quintosta pappi tuota poloista lohduttamaan."

Tuntia myöhemmin ohjattiin muuan dominikaanisaarnaaja Bellarionin koppiin. Miehellä oli yllään valkoinen puku ja sen päällä musta kaapu. Hän oli pitkä ja käveli hieman etukumarassa.

Vartija laski lyhdyn pöydälle, silmäsi välinpitämättömästi vankia, joka edelleenkin kyyhötti pöydän ääressä, ja poistui. Mutta ennen munkin tuloa oli ilmeisesti jotakin tapahtunut Bellarionin hihnoille, sillä niinpian kuin ovi oli sulkeutunut, nousi hän seisaalleen kahleitten pudotessa valtoiminaan lattialle. Dominikaaniveljen silmät revähtivät selälleen. Ja yhä enemmän hän ällistyi, kun voimakas käsipari äkkiä tarttui häntä kurkusta puristaen sitä niin, ettei hän kunnolla voinut hengittää, saati sitten huutaa. Hän pyristeli epätoivoisesti vapautuakseen, kunnes kuuli vangin kuiskaavan.

"Hiljaa, jos henkenne on teille rakas. Jos suostutte pysymään ääneti, niin koputtakaa jalallanne kahdesti lattiaan. Silloin hellitän kurkustanne. Jalka kopautti kiivaasti lattiaa.

"Muistakaa, että surmaan teidät armotta, jos huudatte."

Hän laski munkin irti ja tämä veti syvään henkeään. "Miksi… miksi käytte kimppuuni?" änkytti mies. "Tulin lohduttamaan teitä, mutta te…"

"Tiedän paremmin kuin te itse, miksi tulitte. Aioitte luvata minulle iankaikkisen elämän. Tyydyn kuitenkin tällä kertaa ajalliseenkin elämään, niin että jätetään synninpäästö toistaiseksi. Nyt on tärkeämpää tekemistä."

Puolta tuntia myöhemmin poistui dominikaaniveli pitkänä ja kumarana niinkuin oli tullutkin, kantaen lyhtyä kädessään.

"Toin pois tämän, poikani", kuiskasi hän vartijalle. "Vankinne halusi istua pimeydessä ajatuksineen."

Mies tarttui toisella kädellä lyhtyyn ja tyrkkäsi toisella salvan paikoilleen. Mutta äkkiä hän kohotti lyhtyä ja katsoi munkkia tarkkaan. Tämä ei ollut aivan samannäköinen kuin tullessaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä sai vartija tuta, että hän oli epäillyt munkkia hyvällä syyllä, sillä tämä hyökkäsi nokkelasti hänen kimppuunsa ja tarttui häntä kurkusta. Tuokiota myöhemmin oli sotilaan pää kolahtanut lattiaan pari kolme kertaa ja hän meni tajuttomaksi.

Bellarion puhalsi lyhdyn sammuksiin, raahasi ruumiin pimeään nurkkaan, veti kaavun tiukasti ympärilleen ja harppoi pihalle.

Linnanpihalla maleksivat sotamiehet näkivät tulijassa vain saman dominikaaniveljen, joka puolta tuntia aikaisemmin oli saapunut antamaan vangille synninpäästöä. Takaovi avattiin ilman muuta ja mutisten vartijalle "pax vobiscum" kulki munkki sillan yli, kadoten pimeyteen. Tielle päästyään nosti hän pitkän kaavun liepeitä ja alkoi kävellä nopeasti kaupungista poispäin. Missä hän näki Carmagnolan sotilaiden liikkuvan, noudatti hän kuitenkin suurta varovaisuutta.

Noin tuntia ennen puoltayötä saapui Bellarion Stoffelin leiriin, joka oli melkoisen matkan päässä Vercellin suunnalla. Leirissä hän havaitsi vilkasta liikehtimistä ja ennenpitkää pysähdytti pari Urin miestä hänet, tiedustellen, mitä hän tahtoi. Hän ilmoitti heille ken oli, ja jo heidän opastaessaan hänet Stoffelin luo, ehti uutinen hänen saapumisestaan levitä ympäri leirin.

Stoffel, joka oli täysissä varuksissa, tuijotti ällistyneenä Bellarionia, tämän astuessa hänen telttaansa.

Ripeästi riisui tulokas munkin vaatteet yltään ja seisoi pian ystävänsä edessä tavallisessa asepuvussaan.

"Olimme juuri lähdössä auttamaan teitä", kertoi Stoffel. "Jopa olisitte tehneet mielettömän yrityksen, Werner. Mitä te olisitte voineet kolmelletuhannelle miehelle, jotka ovat valmistautuneet ottamaan teidät vastaan?" Hänen äänensä oli ystävällinen ja hän pudisti liikutettuna ystäväänsä hartioista.

"Jotakin me kaiketi sentään olisimme saaneet aikaan. Miesteni keskuudessa vallitseva innostus olisi ollut tärkeä tekijä sekin."

"Entä Quinton muurit? Olisitte turhaan puskeneet päänne niitä vastaan, vaikkapa olisitte päässeetkin niin etäälle. On onni sekä minulle että teille, että olen säästänyt teidät tästä pälkäästä."

"Ja mihin nyt ryhdymme?" kysyi Stoffel.

"Käskekää purkaa leiri heti. Marssimme Mortaraan, missä yhdymme Valkoisen Koiran komppaniaan, josta minun ei olisi pitänyt koskaan erota. Näytämme Carmagnolalle ja Montferratin ruhtinaille, mihin Bellarion pystyy."

Siitä oli muuten Carmagnolalla tällä hetkellä jo pieni aavistus. Tieto Bellarionin karkaamisesta oli ennättänyt levitä ympäri koko Quinton, ja Carmagnolan luo etulinjoille oli sitäpaitsi saapunut haavoittunut vartiosotilas ja puolialaston pappi, jotka antoivat hänelle yksityiskohtaisen selonteon tapahtumasta. He olivat etsineet häntä hyvän aikaa, mutta vielä pitemmän ajan tarvitsi hän keksiäkseen, mihin hänen nyt oli ryhdyttävä. Lopulta hän päätteli, että Bellarion oli lähtenyt Stoffelin luo. Kädenkäänteessä sai hän koolle upseerinsa ja tuokiota myöhemmin marssi armeija kokonaisuudessaan sveitsiläisleiriä kohti. Tultiin kuitenkin liian myöhään. Sveitsiläiset eivät olleet aikailleet edes senvertaa, että olisivat purkaneet leirinsä, vaan olivat jättäneet sen silleen ja painuneet matkaan.

Carmagnola pyörsi takaisin Quintoon kertomaan ruhtinattarelle asiasta. Hän tapasi neidon istumassa yksinään asesalissa hirsivalkean ääressä.

"On aivan selvä, että hän on lähtenyt oman kondottansa luokse Mortaraan", selitti uljas päällikkö. "Mutta kun en tiennyt, mitä tietä hän oli kulkenut, en voinut lähteä ajamaan häntä takaa. Sitäpaitsi olisi takaa-ajo itsestään lopettanut piirityksen täällä."

Hän raivosi ja noitui, harppoen edestakaisin huoneessa ja moittien itseään siitä, ettei ollut ryhtynyt huolellisempiin varovaisuustoimenpiteisiin, kun kerran tiesi, kenen kanssa oli tekemisissä. Hän kirosi papin ja vartijan ja linnanpihalla maleksivat sotamiehet, jotka olivat antaneet Bellarionin poistua kaikessa rauhassa.

Neito tarkkasi häntä, havaiten, ettei hän tällä tavalla mekastaessaan ollut ensinkään ihailun arvoinen. Vastahakoisesti myönsi hän itselleen tyynen Bellarionin käyttäytyneen paljon miehekkäämmin. Hän huokasi. Olisipa Bellarion vain ollut rehellinen ja uskollinen, niin olisi hän ollut mitä loistavin sankari.

"Raivoamisesta ei ole apua, Carmagnola", sanoi hän lopulta hieman kirpeästi.

Tuskastunut Carmagnola pysähtyi. "Mistä suuttumukseni johtuu, madonna? Olenko minä menettänyt mitään? Ajanko minä omia etujani? Haa! Raivoan, koska näen edessäni kaikki ne vaikeudet, jotka nyt ovat kasaantuneet teidän tiellenne."

"Minun tielleni?"

"Niin. Ettekö ymmärrä, mitä tapahtuu? Luuletteko että tänä yönä olemme menettäneet vain Bellarionin ja muutaman sveitsiläisen? Ei. Mortaran armeija on suurimmalta osaltaan Bellarionin väkeä, Koiran komppanian miehiä. Totisesti soveltuva nimi tuolle joukolle! Ja ne, jotka kuuluvat toisiin osastoihin, palvelevat Bellarionille uskollisten päälliköitten alaisina. Nämä taas eivät tiedä mitään hänen kavalluksestaan. Hän on meitä paljon voimakkaampi tällä hetkellä, sillä hänen armeijansa vahvuus on liki neljätuhatta miestä."

Neito katsoi häneen säikähtyneenä. "Tarkoitatteko, että hän aikoo käydä kimppuumme?"

"Mitäs muuta sitten? Tunnen hänet jo tarpeeksi hyvin. Kautta pyhäin! Eipä hän olisi voinut saada parempaa tekosyytä." Hän menetti taas malttinsa. "Nyt hän voi murskata meidät ja kuitenkin puhdistautua herttuan silmissä. Ymmärrättekö jo, minkävuoksi en tahtonut antaa hänelle mitään mahdollisuutta välttää rangaistustaan?"

"Olemme siis hukassa, jos hän marssii tänne. Jäämme hänen ja setäni joukkojen väliin."

Carmagnola ei vielä tahtonut myöntää niin paljon. Hän naurahti harmistuneena.

"Noin vähänkö te luotatte minuun, Valeria? Rakkauteni teihin antaa minulle kyllä voimia kestää heitä vastaan. En heitä aseitani niin kauan kuin olen hengissä. Ryhdyn heti laatimaan suunnitelmia huomisaamua varten. Kirjoitan samalla herttualle, ilmoitan hänelle Bellarionin kavalluksesta ja pyydän apujoukkoja. Hän lähettää niitä varmasti. Filippo Maria ei salli kenenkään upseerinsa kapinoida." Hän naurahti rauhoittuneena ja luottavasti ja näytti jälleen uljaalta ja sankarilliselta loistavissa varuksissaan.

Neito ojensi hänelle kätensä. "Ystäväni, suokaa minulle anteeksi. En tahdo enää loukata teitä osoittamalla pelkoa."

Carmagnola tarttui hänen käteensä, veti hänet luokseen ja painoi hänet leveätä rintaansa vasten. "Tuo on sitä harvinaista rohkeutta, jota teissä ihailen niin suuresti, Valeria. Olette minun, oma ruhtinattareni! Jumala loi meidät toisiamme varten."

"Ei vielä", väitteli neito, hymyillen heikosti ja karttaen miehen hehkuvaa katsetta.

"Milloin sitten?" kysyi toinen kiihkeästi.

"Kun Theodore on ajettu pois Montferratista."

Carmagnola puristi hänet lujemmin syliinsä.

"Onko tuo lupaus, Valeria?"

"Lupaus?" kertasi neito ikäänkuin huumaantuneena. "Se mies, joka kukistaa Theodoren, saa minut, jos vain haluaa. Sen vannon."

XII luku.

CARMAGNOLAN VELVOLLISUUS.

Herra Carmagnola oli vetäytynyt muutamaan pieneen huoneeseen Quinton linnan alakerrassa laatiakseen kirjeen Hänen Korkeudelleen Milanon herttualle Filippo Marialle. Hän oli niin harvoin elämässään tarvinnut turvautua kirjeisiin, että hän yht'äkkiä havaitsi välttämättä tarvitsevansa sihteerin avukseen.

Ruhtinatar ja hänen veljensä, jotka juuri olivat palanneet sunnuntaimessusta — neljä päivää oli kulunut Bellarionin paosta — istuivat asesalissa keskustelemassa tilanteesta. Nuori markiisi oli monessa asiassa toista mieltä kuin neito, sillä hän oli pitänyt silmiään auki, eivätkä Carmagnolan suuret eleet tehonneet häneen ollenkaan.

Heidän luokseen ohjattiin tuokion kuluttua, edeltäkäsin ilmoittamatta, kaksi miestä. Toinen oli pieni ja vaatimattoman näköinen, toinen taas lihava ja punakka, kasvoillaan hyväntuulinen ilme. Mahtavan nenän kummallakin puolen vilkkuivat siniset silmät tuuheitten, mustien kulmakarvojen alla, ja kapea, harmaa hiusseppele ympäröi kiiltävän kaljua päätä.

Heidän ilmestymisensä sai sisarukset silmänräpäyksessä jaloilleen.

"Barbaresco!" huudahti neito ilahtuen ja ojentaen molemmat kätensä heitä kohti. "Ja Casella!"

"Ynnä", lisäsi Barbaresco vaappuessaan lähemmäksi, "ulkopuolella viisisataa karkuria Montferratista, sekä ghibellinejä että guelfejä, jotka olemme haalineet kokoon Piemontista ja Lombardiasta täydentämään suuren Bellarionin armeijaa ja auttamaan häntä Theodoren kukistamisessa."

He suutelivat ensin ruhtinattaren ja sitten markiisin kättä. "Herra markiisi", touhusi öykkäri Casella, "te olette kasvanut niin että olin tuskin tuntea teitä. Olemme uskollisia alamaisianne ja palvelijoitanne, kuten madonnakin tietää, ja olemme jo vuosikausia työskennelleet hyväksenne. Nyt aavistamme kuitenkin, että olemme pääsemässä päämääräämme. Theodore on vihdoinkin joutunut umpikujaan. Me autamme teitä antamaan hänelle armoniskun."

Ruhtinatar toivotti heidät sydämestään tervetulleiksi ja piti heidän saapumistaan hyvänä enteenä. Hän käski palvelijan tuoda viiniä ja heidän maistellessaan vahvasti maustettua juomaa, kertoi hän heille vaiheistaan ja tilanteesta tällä hetkellä.

Innostus laimeni hiukan. Bellarionin asenne muutti kokonaan heidän suunnitelmansa.

Barbaresco pullisti paksuja poskiaan ja tuijotti synkästi eteensä.

"Sanoitteko, että Bellarion on Theodoren apuri?"

"Meillä on todisteita siitä", vakuutti ruhtinatar ja kertoi hänelle kirjeestä. Kreivin hämmästys oli valtava. "Onko se teistä outoa?" kysyi neito. "Pitäisi teidänkin tietää, mikä hän on miehiään."

"Hm! Luulin kyllä sinä yönä, jona Spigno sai surmansa hänen kädestään, että hän oli vaarallinen vehkeilijä, mutta käsitin pikkuista myöhemmin, että hän oli menetellyt aivan oikein."

"Surmatessaan Spignon?" Neito kalpeni. Gian Giacomo kumartui eteenpäin kuunnellen innokkaasti. Tuokion äänettömyyden jälkeen Valeria naurahti suuttuneesta "Hän surmasi Spignon senvuoksi että Spigno oli minun ystäväni ja veljeni ystävä, kaikkien uskollisten ystäviemme johtaja."

Barbaresco ravisti mahtavaa päätään. "Hän surmasi Spignon, koska Spigno oli Theodoren urkkija."

"Mitä?"

Neidosta tuntui kuin olisi maailma hänen ympärillään luhistunut. "Hänen korvansa humisivat ja Barbarescon syvä, jylisevä ääni kuului kuin maan uumenista.

"Koko juttu oli niin yksinkertainen, niin päivänselvä. Jo sen seikan, että me löysimme hänet täysin pukeutuneena samasta ullakkokomerosta, jonne olimme teljenneet Bellarionin, olisi pitänyt ilmaista meille, mikä mies Spigno todellisuudessa oli. Miten hän oli joutunut ullakolle? Me emme saaneet todistetuksi, että Bellarion olisi harjoittanut urkintaa Theodoren hyväksi, mutta ellei Spignoa olisi ollut, olisi hänen kuitenkin käynyt hullusti. Yöllä lähti Spigno vapauttamaan Bellarionia, mutta paljasti itsensä juuri täten nuorukaiselle, joka heti surmasi hänet."

"Oletteko aivan varmat Spignon syyllisyydestä?" huohotti Valeria.

"Varmatko?" nauroi Casella. "Sinä yönä, jolloin päätimme paeta, kävimme ensin varmuuden vuoksi katsastamassa Spigno-vainajan asuntoa. Sieltä löysimme Theodorelle osoitetun kirjeen, joka oli lähetettävä perille siinä tapauksessa, että Spigno sattuisi kuolemaan tai katoamaan. Kirje sisälsi luettelon nimistämme ja selonteon kunkin osuudesta valtionhoitajaa vastaan tähdätyssä salaliitossa."

"Tämä kirje", huomautti Barbaresco, "oli tuon konnan keksintö siltä varalta, että saisimme hänet paljastetuksi. Emme olisi voineet hänelle mitään. Ah, hän oli ovela, tämä teidän paras ja uskollisin ystävänne, ja ellei Bellarionia olisi ollut…" Hän levitti kätensä ja nauroi. Neito ei kuunnellut. Hänen päänsä oli vaipunut rinnalle ja kädet lepäsivät velttoina hänen sylissään.

"Se oli siis kaikki totta, totta!" Ääni oli murtunut. "Ja minä vain epäilin häntä… Oi, Jumalani! Hänet olisi teloitettu minun tieteni. Ja nyt…"

"Ja nyt", keskeytti hänen veljensä tuikeasti, "on sinun ja tuon kerskailevan hullun ansiota, että Bellarion on poissa ja ehkä jo matkalla tänne käydäkseen kimppuumme."

Samassa astui "kerskaileva hullu" huoneeseen, sormet musteessa ja hiukset pörröisinä. Hän oli kuullut markiisin viimeiset sanat ja pysähtyi mahtavana kynnykselle.

"Mitäs tämä on?" tiedusteli hän tärkeänä.

Gian Giacomo selitti hänelle, mistä oli kysymys, ja teki sen niin vihaisesti ja säälimättömästä että Carmagnola kuunnellessaan kalpeni ja punastui vuoroon. Vihdoin hän rohkaisihen ja kääriytyen arvokkuuteensa kuin viittaan, astui hän hitaasti lähemmäksi, huulillaan suvaitsevainen hymy.

"En tiedä mitään kaikesta siitä, mitä olette kertonut. Asia kaiketi on niinkuin sanotte. Se ei liikuta minua ollenkaan. Minä olen toiminut vain täällä ilmenneitten tosiseikkojen perusteella. On käynyt selville, että Bellarion on ollut kirjeenvaihdossa Theodoren kanssa. Sitäpaitsi aikoi hän lopettaa piirityksen, ja vihdoin karkasi hän, marssittaakseen joukkonsa teitä vastaan."

Hänen suurelliset eleensä vaikuttivat kieltämättä muihin paitsi Valeriaan. Tämä virkkoi:

"Unohdatte, että vain uskoni hänen kaksinaamaisuuteensa aikaisemmin sai minut pitämään häntä syyllisenä tälläkin kertaa."

"Entä kirje?" Carmagnolassa alkoi huomata kärsimättömyyden oireita.

"Missä, Herran nimessä, tuo kirje on?" murahti Barbaresco syvällä äänellään.

"Mikä kyselijä te olette? En tunne teitä, herraseni, enkä tiedä edes nimeänne."

Ruhtinatar esitteli Barbarescon ja Casellan.

"He ovat vanhoja ystäviä, jotka ovat saapuneet tänne auttaakseen minua. Antakaa kirje messer Barbarescon nähtäväksi."

Kärsimättömän näköisenä onki Carmagnola pergamentin vyössään riippuvasta laukusta.

Barbaresco aukaisi hitaasti käärön ja alkoi lukea Casellan tirkistellessä hänen olkansa yli. Päästyään loppuun kohotti hän katseensa ja tuijotti kummastellen ensin Carmagnolaa ja sitten muita.

"Taivahan taatto, messer Carmagnola! Teillä on urhoollisen soturin maine ja piirteiltänne olette jalon näköinen, joten minun on pidettävä teitä kunnian miehenä, mutta mieluummin luotan sentään ruumiillisiin avuihinne kuin älyynne."

"Herra!"

"Oo, ah, osaatte kyllä pullistaa rintaanne ja huutaa ja pöyhkeillä, mutta käyttäisitte kerran järkeännekin." Lihavalle, punakalle naamalle levisi ivallinen virnistys. "Mestari Theodore tiesi kyllä, mitä teki, kyhätessään tämän hienon tekeleen. Hän tunsi teidät. Ja, kunniani kautta, hän olisi tarkoituksensa saavuttanutkin, jos messer Bellarion olisi ollut hitaampi käänteissään. Ehei, älkää yhtään kiroilko ja mahtailko? Lukekaa kirje uudestaan. Kysykääpä itseltänne, olisiko siihen pantu täydellistä päälle- ja allekirjoitusta, jos se kerran oli salainen, ja tuumikaa samalla, oliko se ylimalkaan lainkaan tarpeellinen, kun se ei kerran sisältänyt mitään muita tietoja kuin että Bellarion oli teidät kavaltanut."

"Samaa sanoi Bellarionkin", huudahti markiisi.

"Mutta me emme tahtoneet häntä uskoa", voihki ruhtinatar.

Carmagnola tuhautti nenäänsä. "Tietysti selitti Bellarion asian samalla tavalla. Kirje oli luonnollisesti laadittava varovaan sanamuotoon…"

Miehen suurenmoinen typeryys alkoi jo ärsyttää Barbarescoa.

"Helvettiin tuollainen jaarittelu, senkin pölkkypää!"

"Pölkkypääkö? Minä? Jumaliste…"

"Herrat, herrat!" Neito laski kätensä Barbarescon tukevalle käsivarrelle. "Messer Carmagnolaa ei sovi puhutella tuolla tavoin…"

"Tiedän. Pyydän anteeksi. Mutta en ole koskaan oppinut sietämään pöhköjä…"

"Herra, jokainen sananne on loukkaus. Te…"

Valeria tyynnytti heitä. "Ettekö huomaa, messer Carmagnola, että hän on suuttunut minulle, vaikka hän puhuukin teille? Minä se olen pölkkypää ja pöhkö, vaikka messer Barbaresco on liian kohtelias sanoakseen sitä."

"Vai kohtelias?" pärski Carmagnola. "Enpä sitä kernaasti myöntäisi. Mikä oikeus hänellä on tulla tänne huutamaan?"

"Vanha ystävyys minua ja veljeäni kohtaan oikeuttaa hänet siihen. Ja minun vuokseni tulisi teidänkin olla pitkämielinen…"

Suuri mies kumarsi käsi sydämellä, osoittaakseen, että hän oli valmis kärsimään mitä hyvänsä ruhtinattarensa vuoksi.

Senjälkeen hän alkoi puolustella itseään. Hän ehkä hyvinkin myöntäisi Barbarescon olevan oikeassa, jos kirje olisi ainoa todistus Bellarionia vastaan. Mutta, hän toisti vielä kerran, Bellarionin uhkaus lopettaa piiritys oli jo yksistäänkin tarpeeksi raskauttava seikka.

"Miten tämä kirje joutui käsiinne?" kysyi Barbaresco.

Gian Giacomo vastasi Carmagnolan puolesta. Ja neito lisäsi katkerasti itseään soimaten: "Eikä tuota lähettiä suostuttu kuulustelemaan, vaikka Bellarion sitä vaati."

"Moititteko minua siitä, madonna?" huudahti Carmagnola. "Mies oli tavallinen moukka, joka ei olisi osannut selittää mitään. Hänen kuulustelemisensa olisi ollut ajan hukkaamista."

"Se aika on hukattava nyt", päätti Barbaresco.

"Miksi?"

"Eihän meillä ole tässä muutakaan hupia."

Carmagnola kohtasi hänen ivallisen katseensa.

"Hyvä herra, te olette nähtävästi päättänyt koetella kärsivällisyyttäni. Kutsuttakoon lähetti tänne."

Ei ainoastaan lähetti vaan myös ne upseerit, jotka olivat olleet tuomitsemassa Bellarionia, kutsuttiin asesaliin. Carmagnola murisi, mutta hänen oli taivuttava.

Kun kaikki olivat koolla, kertoi ruhtinatar, mitä oli saanut kuulla Barbarescolta. Hän otti itse kuulustellakseen lähettiä.

"Teillä ei ole mitään pelättävää, nuori mies", vakuutti hän, huomatessaan lähetin pelokkaan ilmeen. "Teidän on vain kerrottava meille totuus. Jos havaitsen, että vilpittömästi ilmaisette, mitä tiedätte, vapautetaan teidät heti."

Carmagnola, joka oli asettunut ruhtinattaren viereen, kumartui hänen puoleensa.

"Olisikohan se viisaasti tehty?"

"Viisaasti tai tyhmästi, olen jo antanut lupaukseni." Neidon äänensävy ei miellyttänyt uljasta Francescoa. Valeria kääntyi puhuttelemaan lähettiä.

"Annettiinko teille tarkat ohjeet, kenelle kirje oli jätettävä?"

"Kyllä, armollinen madonna."

"Minkälaiset?"

"Muuan ritari vei minut kaupungin portille ja minulle osoitettiin, mihin suuntaan minun oli kuljettava. Jos minut pidätettäisiin, oli minun tiedusteltava herra Bellarionia."

"Oliko teidän liikuttava varovasti, piileskeltävä?"

"Ei, madonna. Päinvastoin oli minun näyttäydyttävä avoimesti. Puhun totta, madonna."

"Mistä lähditte liikkeelle ja mihin suuntaan oli teidän kuljettava?"

"Suoraan eteenpäin, madonna, Lähdin eteläisen portin luota. Tämä on totta, madonna, vannon sen."

Ruhtinatar tarkkasi häntä jännittyneenä.

"Sanottiinko teille, kenen sotilaat pitivät hallussaan niitä asemia, joille teidän oli mentävä?"

"Tiesin joutuvani piiritysarmeijan, herra Bellarionin joukkojen, alueelle. Olen kertonut teille täyden totuuden. Minun piti kulkea ihan suoraan eteenpäin, määrättyyn paikkaan."

Ugolino da Tenda liikahti kiihtyneenä. "Mitä sanot?"

"Puhun totta! Totta!" ulisi nuorukainen kauhistuneena. "Pimittäköön Jumala järkeni, jos olen valehdellut vähääkään."

"Hiljaa, hiljaa!" rauhoitti ruhtinatar. "Uskomme kyllä, että puhutte totta. Älkää pelätkö. Mainittiinko, kenen osasto oli sijoitettu tuohon tarkoittamaanne paikkaan?"

"Mainittiinko?" Hän koetti muistella ja tovin kuluttua hänen katseensa kirkastui. "Kyllä. He puhuivat jostakin Calmaldolasta tai… Carmandolasta…"

"Tai Carmagnolasta" täydensi da Tenda. Hän painoi häpeissään katseensa lattiaan. "Jo täytyy myöntää, että Theodoren kirje oli juuri sitä laatua kuin Bellarion väitti."

"Vai täytyy?" Carmagnola oli aivan pyörällä päästään.

"Juttu on päivänselvä. Miksi tämä nuorukainen lähetettiin etelänpuoleisille linjoille? Ettekö usko Theodoren tienneen, että Valsassina itse oli lännessä, Quinton puolella?" Hänen äänensä vapisi. "Miksi lähettiä ei kuulusteltu aikaisemmin, vai" — hän pysähtyi ja siristi silmiään tuijottaen kiinteästi Carmagnolan polttavia, pelokkaita kasvoja — "Vai kuulusteltiinko häntä ehkä?"

"Mitä?" karjui Carmagnola. "Mitä pirua te tarkoitatte?"

"Tiedätte kyllä, mitä tarkoitan. Te olitte vähällä tehdä meistä murhamiehiä. Johtuiko se siitä, että olette hupsu, vai olisitteko ehkä roisto?"

Carmagnola hyökkäsi häntä kohti, mylvien kuin härkä. Pari upseereista riensi väliin ja ruhtinatar ponnahti jaloilleen, vaatien hiljaisuutta. Hänen käskyään toteltiin siinä silmänräpäyksessä.

"Kapteeni Ugolino", sanoi neito, "teillä ei ollut oikeutta puhua tuollaista. Unohdatte, että olemme kaikki syypäitä siihen, ettei lähettiä kuulusteltu aikaisemmin. Pidimme Valsassinan ruhtinaan syyllisyyttä todistettuna.

"Ja nyt olette liian varmat hänen syyttömyydestään", penäsi Carmagnola. "Miksi vaati Valsassina piirityksen lopettamista? Sanokaapas!"

Ugolino da Tenda otti vastatakseen. "Ehkäpä samanlaisesta syystä kuin hän lähetti väkensä Carpignanoon teidän rakentaessanne siltojanne. Me emme pysty arvostelemaan hänen toimintaansa, Carmagnola."

Carmagnola sinkautti häneen ilkeän katseen. "Te ja minä voimme jatkaa tätä keskustelua jossakin muualla", sanoi hän. "Te olette vihjaillut yhtä ja toista, jota en unohda."

"Ehkä on parasta, ettette unohdakaan", tuumi nuori upseeri rauhallisesti. "Kenties sallitte minun nyt poistua, madonna. Lähden täältä kondottani kanssa tunnin kuluttua."

Neito katsoi häneen hätääntyneenä.

"Valitan, madonna. Olen Valsassinan ruhtinaan palveluksessa. Anteeksiantamaton hätiköiminen sai minut unohtamaan velvollisuuteni. Koetan korjata erehdykseni mahdollisimman pian." Hän teki syvän kumarruksen ja marssi ovelle.

"Seis!" jyrisi Carmagnola. "Ennenkuin poistutte on meidän selvitettävä välimme."

Ugolino pysähtyi kynnykselle oikaisten ryhtiään. "Annan teille haluamanne tilaisuuden", sanoi hän, "mutta vasta sitten kun olette vastannut kysymykseeni, oletteko hupsu vai roisto. Jos olette hupsu, suostun välienselvitykseen."

Upseerit estivät jälleen Carmagnolan hyökkäämästä hänen kimppuunsa. Valjuna ja surkeana pyysi kerskuri: "Madonna, sallikaa minun taistella hänen kanssaan, Hän ei saa livistää ilman muuta."

Neito pudisti päätään. "Ei, herraseni. En pidätä ketään, joka haluaa poistua täältä Kapteeni Ugolino tuntuu olevan selvillä siitä, mitä hänen on tehtävä."

"Vai niin? Taivaan Jumala!" Carmagnola muljautti silmiään ja pyörähti sitten kannoillaan, huutaen muille upseereille: "Entä te? Katsotteko tekin olevanne oikeutetut kapinoimaan?"

Bellunolla oli heti vastaus valmiina. Ja Belluno oli hänen oma luutnanttinsa. "Jos me olemme erehtyneet, niin osaamme myös tunnustaa niin tehneemme."

Carmagnola kääntyi tuskaisena muitten puoleen, saaden saman vastauksen.

"Unohdamme kokonaan lähettiparan", huomautti ruhtinatar.

Carmagnola silmäili nuorukaista aivan kuin olisi tahtonut vääntää häneltä niskat nurin.

"Voitte mennä, nuori mies", sanoi ruhtinatar ystävällisesti. "Olette vapaa. Pitäkää huolta, ettei häntä estetä poistumasta." Poika ja vartijat lähtivät, ja kohta heidän jälkeensä upseerit.

Masentunut Carmagnola vilkaisi neitoa, joka oli vaipunut takaisin nojatuoliinsa.

"Olipa miten hyvänsä", sanoi hän, "on Theodore nyt saavuttanut tarkoituksensa. Mitä me enää voimme tehdä?"

"Jos minä rohkenisin neuvoa…", lausui Barbaresco maireasti, "seuraisitte Ugolino da Tendan esimerkkiä."

"Mitä?"

"Palaisitte takaisin Bellarionin lipun alle."

"Palaisin?" Carmagnola kumartui eteenpäin suu avoinna. "Palaisin?" kertasi hän. "Jättäisin Vercellin?"

"Niin. Bellarionhan oli päättänyt lopettaa piirityksen. Hänellä on joku muu suunnitelma."

"Minä en piittaa hänen suunnitelmistaan. Sitäpaitsi on teidän paras kertakaikkiaan ymmärtää: minä en ole tehnyt hänelle mitään uskollisuudenvalaa. Vannoin palvelevani herttuatar Beatricea. Ja herttua Filippo Maria on antanut minulle määräyksen auttaa Vercellin valloittamisessa. Tunnen velvollisuuteni mainiosti."

"Ehkä", arveli ruhtinatar hitaasti, "Bellarionilla tosiaan on jokin toinen keino saada Theodore nujerretuksi."

Carmagnola tarkkasi häntä epätoivoisen näköisenä. Hänen kasvonsa nytkähtelivät kouristuksentapaisesti.

Ääni särähteli.

"Oi, madonna! Jalo sydämenne saa teidät tekemään korjaamattoman erehdyksen. Miten ihmeessä voitte yht'äkkiä luottaa mieheen, joka jo monet vuodet on käyttäytynyt kuin lurjus?"

"Huomaan erehtyneeni hänen suhteensa."

"Miten voitte olla vakuutettu siitä? Kuulitte, mitä Belluno sanoi sinä yönä, jolloin siltani särkyivät — Bellarion ei koskaan näytä siltä, mitä hän todellisuudessa on."

"Sepä se juuri johtikin minut harhaan, suureksi häpeäkseni."

"Ehkä se johtaa teidät harhaan nytkin?"

"Tehän kuulitte, mitä messer Barbaresco kertoi."

"Messer Barbarescon mielipide ei merkitse minulle mitään. Minulla on silmät ja järki päässä."

Neito loi häneen melkein säälivän katseen ja virkahti, ehken tarpeettoman julmasti:

"Jaksatte vieläkin luottaa järkeenne? Ettehän toki vakavissanne?"

Se oli surmanisku Carmagnolan rakkaudelle ja samalla niille rohkeille haaveille, joita hän oli hautonut. Se riitti tuhoamaan hänen turhamaisuutensa, sen ainoan ominaisuuden, jonka varassa hän oli kyennyt pysyttelemään pinnalla.

Hän horjahti, palttinanvalkeana huuliaan myöten, kasvot vääristyneinä. Suurella vaivalla sai hän itsensä hillityksi senverran, että jaksoi kumartaa ja vastata:

"Madonna, huomaan, että olette tehnyt valintanne. Toivon hartaasti, ettei teidän tarvitse koskaan päätöstänne katua. Epäilemättä saattavat nämä montferratilaiset herrasmiehet teidät turvallisesti Mortaraan, tai kenties voitte matkata da Tendan kondottan mukana. Vaikka siis jään tänne aivan riittämättömän joukon kanssa, aion suorittaa tehtäväni loppuun. Ehkä sittenkin voin pelastaa teidät, madonna. Jumala kanssanne!" Hän kumarsi uudelleen. Kenties toivoi hän sisimmässään saavansa vieläkin kuulla jonkun pidättävän sanan. Turhaan.

"Kiitän teitä sanoistanne, hyvä herra", virkkoi neito muodollisesti. "Jumala olkoon teidänkin kanssanne."

Carmagnola puraisi huultaan, kääntyi ja poistui, kultakiharainen pää pystyssä. Ei aavistanut hän tällä hetkellä, että tuo samainen uljas pää katkeaisi Venetsian piazzettalla muutamaa vuotta myöhemmin. Hän oli perääntynyt hyvässä järjestyksessä, kaikesta huolimatta.

Ei nähnyt neitokaan häntä sen koommin.

Kun ovi paukahti kiinni, läiskäytti Barbaresco kämmenellään paksua reittään ja purskahti suureen nauruun.

XIII luku.

CASALEN VALTAUS.

Kun Bellarion ilmoitti aikovansa lopettaa Vercellin piirityksen, ajatteli hän, varmistuttuaan siitä, ettei muullakaan tavoin voisi valloittaa kaupunkia, muuatta Tukydideen opettamaa liikettä, jota hän ennenkin oli monasti ja menestyksellä käyttänyt. Hänen oli saatava Theodore pois rotankolostaan.

Hänen sveitsiläisensä, joita eivät turhat varusteet painaneet, tekivät taivalta helposti ja nopeasti. He jättivät leirinsä Vercellin edustalla keskiviikkoyönä ja jo seuraavan perjantain iltapuolella saapuivat he Pavonen kylään. Täällä oli Koenigshofen majoittunut Facinon kolme vuotta sitten käyttämiin asumuksiin. Bellarioninkin väki sai täältä yösijan. Mutta väsyneitten sotilaitten levätessä istui uupumaton ylipäällikkö suurimman osan yötä valveilla, huolehtien valmistuksista leirin purkamista varten. Jo varhain aamulla hän Giasone Trottan ja Koenigshofenin sekä ratsuväen kanssa lähti liikkeelle, jättäen Stoffelin johtoon hitaamman jalkaväen ja tykistön ynnä kuormaston.

Hämärissä ratsasti etujoukko San Salvatoreen, missä levättiin, ja seuraavana sunnuntaina aamupäivällä, juuri samaan aikaan kuin Barbaresco saapui Vercelliin, ehti Bellarion, Valsassinan ruhtinas, Casalen Lombardiaportille, kuljettuaan samaa tietä, jota monta vuotta sitten nimettömänä orpona oli tarponut, paetessaan Casalesta päämääränään Pavia ja kreikanopinnot.

Monia teitä oli hän siitämisin kulkenut, olipa käynyt Paviassakin, ei kuitenkaan köyhänä koululaisena, vaan kuuluna kondottierina, eikä kerjäämässä opin muruja yliopistosta, vaan vaatimassa parasta, mitä kaupunki saattoi tarjota. Kreikankieli oli jäänyt oppimatta, mutta sensijaan oli hän oppinut paljon muuta. Vieraaksi olivat silti jääneet kanssaihmiset, perin arvottomaksi maallinen touhu. Siksipä olikin hän iloinen ajatellessaan, että se taival, jonka hän viisi vuotta sitten oli aloittanut juuri tässä paikassa, myös tähän paikkaan päättyisi. Tehtävä, jonka hän niin umpimähkään oli ottanut suorittaakseen, oli monien kummallisten vaiheitten jälkeen vihdoinkin loppuun saatettu. Vain viimeistely enää puuttui. Kun sekin oli suoritettu, riisuisi hän haarniskansa, luopuisi arvonimistään ja palaisi jalan käyden, nöyrempänä kuin lähtiessään ja kerettiläisyydestään päässeenä, Ciglianon luostarin rauhaisiin suojiin.

Hänen tunkeutumistaan Montferratin pääkaupunkiin ei kukaan ollut estämässä. Linnaväen päälliköllä ei ollut mitään mahdollisuuksia torjua aivan odottamatta ilmestyvää suurta armeijaa. Ja kun Casalen asukkaat tänä sunnuntaiaamuna palasivat messusta, saivat he kummakseen nähdä Liutprandin tuomiokirkon edustan ja aukiolle johtavat pääkadut tulvillaan eri kansallisuuksiin kuuluvia sotilaita. Siinä oli italialaisia, gascognelaisia, burgundilaisia, svaabeja, saksilaisia ja sveitsiläisiä, ja heidän päällikökseen ilmoittautui pitkä mies, joka julisti olevansa Montferratin markiisin Gian Giacomon armeijan kenraalikapteeni.

Tämä tieto ei heitä ensinkään tyynnyttänyt. Sotaväen näkeminen pani heidät pelkäämään ryöstöä ja tihutöitä.

Vanhainneuvosto kokoontui Bellarionin kutsusta kaupungintalolle saamaan tietoa rosvopäällikön — kuten he otaksuivat — vaatimuksista.

Bellarion astui saliin muutamien upseeriensa seurassa. Hän oli täysissä varustuksissa ja liikkui ryhdikkäästi ja arvokkaasti. Hovipoika kantoi hänen kypäräänsä. Kohteliaasti ja ystävällisesti sanoi hän sanottavansa.

"Hyvät herrat, Casalen kaupungin ei millään muotoa tule säikähtää tätä valtausta. Me emme taistele casalelaisia vastaan, eikä sotaväki tule millään tavoin häiritsemään rauhaa, elleivät asukkaat siihen itse anna aihetta. Rohkenemme toivoa teidän apuanne sille oikealle asialle, jota ajamme. Mutta vaikka ette katsoisikaan voivanne toivomukseemme suostua, ei minkäänlaisiin pakkokeinoihin tai painostukseen ryhdytä, niinkauan kuin ette toimi meitä vastaan.

"Jalo ja mahtava herra Filippo Maria Visconti, Milanon herttua, on kyllästyneenä teidän valtionhoitajanne, markiisi Theodoren, hyökkäyksiin Milanon alueille ja hänen maananastuksiinsa, päättänyt tehdä lopun holhoojahallituksesta, joka itse asiassa on vain nimellinen, koska markiisi Theodore jo on kaapannut vallan käsiinsä, ja asettaa valtaistuimelle täyteen ikään astuneen, laillisen ruhtinaanne, markiisi Gian Giacomo Palaeologon. Pyydän täten teitä, hyvät herrat, kansanne edustajina täyttämään velvollisuutenne ja vannomaan uskollisuutta mainitulle markiisi Gian Giacomolle siinä tilaisuudessa, joka tänä iltana vespertunnilla teille valmistetaan tuomiokirkossa."

Tämä pyyntö oli käsky, jota ei uskallettu vastustaa. Sillävälin oli kaupunkilaisia jossakin määrin rauhoittanut Bellarionin joukoille antama julistus, jossa sotilaille muistutettiin, että he majailivat ystävällisissä suhteissa olevassa kaupungissa, jota oli saavuttu suojelemaan ja puolustamaan, ja että jokainen ryöstöyritys tai henkirikos rangaistaisiin kuolemalla. Sotaväki oli sijoitettu osaksi linnoitukseen, osaksi Montferratin ruhtinaitten linnoitettuun palatsiin. Tänne oli Bellarionkin majoittunut.

Istuen Theodoren työhuoneessa, vieläpä samassa nojatuolissa, jossa Theodore oli istunut ottaessaan nuoren opiskelijan vastaan viisi vuotta varemmin, kirjoitti Bellarion yön kuluessa ruhtinatar Valerialle kirjeen, jossa hän kertoi päivän tapahtumista. Tämä kirje, joka on niin siististi laadittu, että sitä voisi luulla joksikin munkkikäsikirjoitukseksi, on säilynyt meidän päiviimme asti.

Hän kirjoittaa —

"Korkeasti kunnioitettu ja rakkahin rouva",

"Riveritissima et Carissima Madonna."

"Aina siitä lähtien kuin omasta pyynnöstänne eräänä iltana astuin palvelukseenne, keskustellessamme puutarhassanne täällä Casalessa, samassa puutarhassa, jossa tänään olen elvyttänyt rakkaita muistoja, olen lakkaamatta ponnistellut saamani tehtävän täyttämiseksi. Olen sen takia joutunut lukuisiin vaikeuksiin ja kärsimyksiin, moniin seikkailuihin, joilla päältä katsoen ei ole ollut sen kanssa mitään tekemistä, mutta teiltä olen osakseni saanut vain ylenkatsetta tai epäilyä. Tämä seikka ei kuitenkaan olisi painanut mieltäni niin raskaana, ellen olisi käsittänyt, että juuri epäluulonne riistivät teiltä sen lohdun ja toivon, jonka vain luottamus antaa. Ulkonaiset seikat, todennäköisyydet, tekivät aina tyhjäksi yritykseni todistaa teille, ettei teillä ollut mitään syytä epäillä vilpittömyyttäni. Huomasin, että sanat ovat turhia, kun ne ovat ristiriidassa tekojen kanssa. Siksipä en lopulta enää koettanutkaan epäilyjänne hälventää, vaan päätin jatkaa työtäni niistä huolimatta, jotta voisin, kun se olisi loppuun suoritettu, sanoitta osoittaa teille olleeni tehtävälleni alati uskollinen kuluneina viitenä vuonna. Kuuluisuuttani sotilaana, arvonimiäni ja sitä valtaa, jonka näitten kautta sain, olen aina käyttänyt vain aseina teidän palveluksessanne, keinoina auttamiseksenne päämääräänne. Ellen olisi ottanut tätä tehtävää suorittaakseni, olisi elämäni muodostunut aivan toisenlaiseksi. Harteilleni olisi sälytetty vain opiskelijan kevyt taakka, ja tänä päivänä olisin taas veljien parissa Ciglianossa, suuren veljeskunnan mitättömänä jäsenenä. Teitä palvellessani on minun täytynyt turvautua vehkeilyyn ja kaksinaamaisuuteen, niin että minua usein on pidetty täysiverisenä lurjuksena. Paitsi teitä, on moni muukin minua ylenkatsonut. Ja kerran oli minun surmattava mies teidän vuoksenne.

"Mutta minä en häpeä näitä tekojani, rakas rouva, enempää kuin teidänkään tarvitsee hävetä sitä, että ne on tehty teidän asianne edistämiseksi. Murha oli vain hyvin ansaitun rangaistuksen täytäntöönpano; salaliitto, jonka hajoitin, oli vain teille viritetty ansa; pettäessäni markiisi Theodoren yllyttämällä häntä valloittamaan Vercellin, jotta Milanon herttua saisi syyn julistaa hänelle sodan, petin vain konnan, joka ei koskaan olisi antautunut rehelliseen taisteluun. Omatuntoni on rauhallinen. Teot ja sanat eivät ole suuriarvoisia — tärkein on tarkoitus. Plato opettaa muun muassa, että valhe huulilla ja valhe sydämessä ovat eri asioita, ja tämä opetus on ollut tärkeänä kohtana minunkin elämänohjeissani. Tunnustan rehellisesti lausuneeni valheita ja toimineeni vilpillisesti, mutta sydämessäni ei koskaan ole valhetta ollut. Jos toisinaan olen menetellytkin kunniattomasti, ovat pyrkimykseni alati olleet kunnialliset.

"Tähän, jos minua uskotte — ja uskoa teidän täytyy kaiken tapahtuneen jälkeen —. ei minun tarvitse mitään lisätä. Yksityiskohdista kirjavissa vaiheissani teitä palvellessani ei minun ole tarvis puhua. Ymmärrätte ne varsin hyvin, kun näette ne uudessa valossa. Me olemme nyt pääsemässä päämäärään, jonka saavuttamiseksi kaikki nämä ponnistukset olivat tarpeen."

Tämänjälkeen seuraa selonteko niistä seikkailuista, joihin hän joutui paettuaan Quintosta, sekä vihdoin kehoitus, että ruhtinatar veljineen heti lähtisi matkalle Casaleen. Bellarion tukisi häntä täällä kaikin tavoin ja kansa odotti vain saavansa nähdä laillisen ruhtinaansa, osoittaakseen avoimesti riemunsa saavutetun voiton johdosta.

Tämä kirje lähetettiin seuraavana päivänä Quintoon, mutta ruhtinatar ei saanut sitä ennenkuin viikkoa myöhemmin, ehdittyään jo Alessandrian ohi.

Aamulla säikähtivät casalelaiset uudelleen Ugolino da Tendan valtavan ratsujoukon karauttaessa kaupunkiin. Ugolino itse riensi torventoitottajan seuraamana Bellarionin luo ilmoittautuakseen takaisin palvelukseen ja kertoakseen Barbarescon saapumisesta Quintoon.

Bellarion pommitti häntä kysymyksillä, tiedustellen, mitä Barbarescon uutisten johdosta oli sanottu, mitä erittäinkin ruhtinatar oli sanonut, minkälaisen vaikutuksen Barbarescon kertomus häneen oli tehnyt ja miten hän senjälkeen oli suhtautunut Carmagnolaan. Ja kun hän oli saanut uteliaisuutensa tyydytetyksi, hämmästytti hän Ugolinoa, joka oli odottanut moitteita ja kylmäkiskoisuutta, syleilemällä häntä lämpimästi.

Lähiseuraavina päivinä panivat kaikki merkille, että ennen niin vakava tai ivallinen Bellarion oli merkillisen iloisen ja onnellisen näköinen. Hän oli kokonaan muuttunut. Hän touhusi vilkkaasti tehtävissään, hyräillen silloin tällöin jotakin laulunpätkää, valmiina nauramaan mitättömimmällekin sukkeluudelle. Hänen suuret silmänsä, joiden ilme tavallisesti oli ollut niin synkkä, loistivat oudon kirkkaina.

Ja siitä huolimatta uurastettiin näinä päivinä kuumeisesti. Oli valmistauduttava viimeiseen ponnistukseen voiton varmistamiseksi. Bellarion ratsasti päivisin parin kolmen upseerin seurassa Casalen ympäristössä, tutki Sesiaa ja Pota erottavan niemekkeen läpikotaisin ja piirusteli öisin karttoja päivällä laatimiensa luonnosten mukaan. Tämän tästä lennättivät hänen tiedustelijansa hänelle uutisia Vercellin vaiheilta.

Kaukonäköisenä kuten kaikkien aikojen suuret sotapäälliköt saattoi hän jo ennakolta päätellä, mihin Theodore ryhtyisi. Senvuoksi hän keskiviikon valjetessa lähetti Ugolino da Tendan miehineen pois Casalesta. Seuraavana yönä lähetti hän Ugolinon kuormaston Trinon metsiin, jonne kondottan oli leiriydyttävä, siksi kunnes sitä tarvittaisiin.

Perjantaiaamuna saapuivat vihdoin markiisi Gian Giacomo ja hänen sisarensa Casaleen, saattueenaan montferratilainen maanpakolaisjoukko, jota johtivat Barbaresco ja Casella. Kansa tulvi kaduille ja kaupungin portille tervehtiäkseen sekä ruhtinastaan että pakolaisten joukossa olevia ystäviään ja omaisiaan. Bellarion oli Lombardian portille sijoittanut viisikymmentä keihäsmiestä käsittävän kunniavartion ja oli itse upseereineen portin ulkopuolella tulijoita vastassa.

Katuja reunustavan kansan riemuhuudot nostattivat kyyneleitä ruhtinattaren silmiin ja punan nuoren markiisin poskille. Kyyneltynyt oli neidon katse yhä vielä hänen kohdatessaan Bellarionin tämän huoneessa myöhemmin päivällä.

"En muista", sanoi hän, "minkään liikuttaneen minua niin syvästi kuin teidän kirjeenne. Pitäkää minua hupsuna, jos tahdotte, mutta älkää luulko, että olen kiittämätön. Veljeni tahtoo antaa teille todistuksen kiitollisuudestamme niinpian kuin se vain on hänen vallassaan."

"Madonna, en pyydä mitään kiitollisuudenosoituksia, enkä tarvitse niitä. Kuten pian saatte nähdä, en ole palvellut teitä hyötyä tavoitellen, vaan saavuttaakseni päämääräni."

"Huomaan sen nyt jo."

Bellarion hymyili miettivästi.

"Pian olette huomaava sen vielä selvemmin."

Heidän keskustelunsa päättyi tähän, sillä Stoffel ryntäsi huoneeseen kertoen, että Vercellistä oli äsken saapunut tiedustelija tuoden tärkeitä uutisia. Theodore oli vihdoinkin hyökännyt, raivannut itselleen tien Carmagnolan rintaman läpi ja lähestyi nyt Casalea. Hänen armeijassaan oli neljä tai viisituhatta miestä, ja se oli kaikin puolin hyvin varustettu.

Uutinen oli jo ehtinyt levitä casalelaistenkin keskuuteen, herättäen luonnollisesti suurta levottomuutta. Pelättiin kaupungin piiritystä ja valloitusta. Jos Theodore saisi Casalen uudelleen haltuunsa, osaisi hän kostaa verisesti.

"Lähettäkää pari airutta kaupungille", käski Bellarion, "ilmoittamaan, ettei mitään piiritystä ole odotettavissa. Armeija marssii jonkun tunnin kuluttua Casalesta kohtaamaan Theodoren Pon tuolla puolen."

XIV luku.

VOITETTU.

Theodore oli lähtenyt Vercellistä auringon noustessa. Hän oli laatinut suunnitelmansa huolellisesti, ja aluksi näytti kaikki sujuvan hyvin. Carmagnola ei osannut aavistaa mitään, ja ennenkuin hän oikein tointui hämmästyksestään, havaitsi hän jo olevansa pakomatkalla yllätetyn kondottansa kanssa.

Theodore jatkoi matkaansa Casalea kohti. Bellarion oli saavuttanut tarkoituksensa. Hän oli käyttänyt vanhaa, monasti koeteltua temppua, iskenyt paljastettuun kohtaan saadakseen vastustajan esille suojan takaa. Ja aivan niinkuin hän oli arvellutkin, oli Theodore huomannut, ettei kannattanut viivyskellä Vercellin tapaisessa rajakaupungissa, kun koko muu valtakunta sillävälin saattoi luisua käsistä.

Mutta niinpian kuin Carmagnola käsitti Theodoren jättäneen Vercellin suojattomaksi, kokosi hän hajalla olevat joukkonsa ja riensi räikkyvin torvin ja liehuvin lipuin voittajana kaupunkiin. Purkaen sitten patoutuneen kiukkunsa viattomiin asukkaisiin, antoi hän sotilaittensa ryöstää ja hävittää kaupunkia mielin määrin. Ja vielä samana iltana lähetti hän herttua Filippo Marialle näin kuuluvan kirjeen:

"Jalo Herttua, ja Hyvä Herrani. — Suureksi ilokseni voin teidän korkeudellenne ilmoittaa, että Montferratin herra Theodore, saatuaan tietää Valsassinan ruhtinaan ja eräitten muitten upseerien poistuneen seudulta joukkoineen, rohkeni tänään päivän koittaessa antautua taisteluun kanssamme. Kiihkeän kahakan jälkeen Quinton läheisyydessä me, huolimatta vähälukuisuudestamme, ajoimme hänet pakosalle. Koska joukkoja ei riittänyt takaa-ajoon, joka olisi johtanut meidät Montferratin alueelle, ja koska Vercellin valloitus ja palauttaminen Milanolle oli se tehtävä, jonka olimme teidän korkeudeltanne saaneet suorittaaksemme, marssimme suoraa päätä kaupunkiin, jota nyt pidän hallussani teidän korkeutenne nimissä. Voittamalla vihollisemme näin täydellisesti ja nopeasti toivon toimineeni teidän korkeuttanne täysin tyydyttävällä tavalla."

Theodoren marssi Casalea kohti oli kaikkea muuta kuin pakoa. Raskaan piirityskoneiston kuljetus pehmeässä maastossa oli siksi hankalaa ja hidasta, että vasta illan suussa päästiin Villanovaan. Täällä ilmoittivat tiedustelijat, että Valsassinan ruhtinaan johtama vahva armeija jo kiersi pohjoista kohden Terranovan tienoilla.

Theodore ei ollut osannut odottaa tämäntapaista uutista. Se teki hänet levottomaksi. Hän oli matkannut melko huolettomasti tänne saakka siinä varmassa vakaumuksessa, että Bellarion odottaisi häntä Casalessa. Siksi hän oli raahannut mukanaan tuota kirottua piirityskalustoakin. Mutta nyt tuo yllätyksien mies jälleen sotki hänen laskelmansa.

Theodore pakottautui toimimaan ripeästi. Vihollinen saattoi olla hänen kimpussaan milloin hyvänsä. Valmisteluissa ei voitu noudattaa läheskään sitä huolellisuutta, jota tilanne olisi vaatinut. Miehet olivat jo yöpuulle menossa ja äkillinen hälyytys sai heidät ihan ymmälle. Varusteet koottiin häthätää ja sitten kiiruhdettiin puolijuoksua kylästä. Theodore pelkäsi saartoa.

Marssittiin piittaamatta suuria järjestyksestä. Theodore aikoi, viisaasti kyllä, yrittää päästä Cornon ja Popolon väliselle viertotielle, jonka molemmin puolin marskimaat tarjosivat sivustoille hyvän suojan. Hänelle oli nyt eduksi saada taistella mahdollisimman kapealla rintamalla. Miten hänen loppujen lopuksi kävisi, oli tällä hetkellä vaikea sanoa, mutta viertotie pelastaisi hänet ainakin toistaiseksi.

Turha toivo. Tuskin oli ehditty kunnolla penikulmankaan päähän Villanovasta, kun jo vihollisarmeija hyökkäsi sekä takaa että vasemmalta. Theodore sai sentään varoituksen siksi ajoissa, että ennätti joten kuten järjestää joukkonsa. Hän sijoitti tällöin jalkaväkensä niin nerokkaasti, että Bellarioninkin oli ilmaistava ihailunsa.

Mutta valitettavasti eivät jalkamiehet olleet päällikkönsä tasolla. Muodostelma oli heille outo, eikä heidän toiminnastaan tahtonut tulla mitään. Muutamia hevosia keihästettiin, rintamaan syntyi aukkoja ja Giasone Trottan raskas ratsuväki heittäytyi heti niihin, kylväen tapparoillaan kuolemaa ympärilleen. Theodoren varaväki alkoi liikehtiä ja taistelun tuoksina kiihtyi nopeasti. Markiisi ei totisesti ollut kadehdittavassa asemassa. Vasen sivusta työntyi yhä kauemmas Dalmazzon hyllyville soille, selkäpuolella taas virtasi leveä Po. Hän kaarsi edelleen saadakseen armeijansa ainoalle mahdolliselle perääntymistielle, Cornon ja Popolon väliselle lujapohjaiselle maakaistalle, ja onnistuikin lopulta yrityksessään. Epätoivoisesti taistellen alkoi hän vetäytyä taaksepäin tuuma tuumalta ja sitämukaa kapeni rintamakin. Elleivät Bellarionin upseerit tunteneet maastoa, täytyisi heidän ennenpitkää joutua hetteeseen jommallekummalle puolen tietä. Jos he taas tunsivat seudun, oli heidän pian lopetettava painostuksensa, koska taistelun jatkaminen olisi voinut käydä heille itselleen kohtalokkaaksi. Theodore hymyili synkkää hymyä, tyytyväisenä ovelaan temppuunsa. Hän oli saanut hengähdysaikaa. Nyt ehtisi hän järjestää joukkonsa ja valmistautua vastahyökkäykseen.

Hänen armeijansa oli hiljakseen vetäytynyt Cornon suunnalle. Se ei kuitenkaan ehtinyt perääntyä kunnolleen neljännespenikulmaakaan, ennenkuin yht'äkkiä sen selkäpuolelta alkoi kuulua kavionkapsetta, joka vähitellen paisui valtavaksi jyrinäksi. Ja seuraavassa hetkessä oli uusi vihollinen, Ugolino da Tendan ratsuväki, perääntyvien kimpussa.

Ugolino oli hoitanut asiansa hyvin, noudattaen tarkasti Bellarionin antamia määräyksiä. Ollakseen perillä hyvissä ajoin oli hän lähtenyt liikkeelle Balzolasta puolipäivän aikaan. Hän oli johtanut kondottansa Cornon suuntaan aivan rämemaan laitaa pitkin, liikkuen äänettömästi ja varovasti. Vasta päästyään tarpeeksi lähelle vihollista, oli hän karauttanut tielle. Isku, jonka hän nyt antoi vastustajalle, oli niin voimakas, että Theodoren miehet sinkoilivat oikealle ja vasemmalle, vajoten vyötäisiään myöten soihin. Rivit hajosivat täydellisesti ja edestäpäin hyökkäsi Bellarionin väki aukkoihin.

Vajaassa kolmessa tunnissa oli kaikki ohi. Theodoren koko armeijasta oli vain tuhatkunta miestä päässyt pakoon Ugolinon hyökätessä, muut joko saivat surmansa tai antautuivat. Vangit riisuttiin aseista, minkäjälkeen he saivat käskyn laittautua pois Montferratin alueelta. Hevoset ja varukset otettiin talteen. Haavoittuneet vietiin Villanovaan, Terranovaan ja Grassiin.

Kellon lähetessä kolmea yöllä lähti voittoisa armeija paluumatkalle ja saapui joitakin tunteja myöhemmin Casaleen, ratsastaen hitaasti soihduin ja lyhdyin valaistun kaupungin läpi Liutprandin tuomiokirkon kellojen moikaessa. Haltioitunut kansa tervehti Bellarionia, Valsassinan ruhtinasta, raikuvin huudoin. Raskas taakka oli pudonnut jokaisen sydämeltä.

Muutamia vankejakin — Montferratin rikkaimpia aatelismiehiä — oli Bellarion tuonut mukanaan lunnaita silmälläpitäen. Tuon surkean, pienen joukon etunenässä astui Theodore yhäti ylpeänä ja ryhdikkäänä. Kiljuva, tyrkkivä kansanjoukko herjasi ja pilkkasi häntä hänen kulkiessaan ohi, mutta hän ei ollut kuulevinaan, ei näkevinään mitään. Hän tiesi, että rahvas, jos hän olisi taistelusta selviytynyt voittajana, nyt olisi osoittanut hänelle suosiotaan aivan samalla tavalla kuin se osoitti sitä Bellarionille.

Hänet vietiin palatsiin, samaan huoneeseen, jossa hän niin monet vuodet oli neuvotellut ja päättänyt Montferratin asioista. Siellä istuivat häntä nyt odottamassa hänen veljenpoikansa ja veljentyttärensä.

Kypärittä päin ja aseitta seisoi hän heidän edessään kuin syytetty tuomariensa edessä, pitkänä ja hiukan kumarana. Sillä istuimella, jolta hän niin kauan oli jakanut oikeutta, istui nuori Gian Giacomo käsittelemässä hänen asiaansa.

"Te tiedätte, minkä rikoksen olette tehnyt", tervehti nuori markiisi, katsoen häntä arvokkaasti ja kylmästi. "Te tiedätte rikkoneenne isälleni antamanne lupauksen. Onko teillä mitään sanottavana puolustukseksenne?"

Vanha mies raotti huuliaan ja aukoili hermostuneesti käsiään, kunnes lopulta jaksoi hillitä itsensä kylliksi vastatakseen.

"Olen hävinnyt. Mitä muuta voin tehdä kuin antautua armoillenne?"

"Pitäisikö meidän sääliä teitä häviönne hetkellä? Pitäisikö meidän unohtaa, minkälaisessa taistelussa olette hävinnyt?"

"En sitä pyydäkään. Olen teidän vallassanne, vankina, avuttomana. En rukoile armoa. Ehkä en sitä ansaitsekaan. Uskallan vain toivoa sitä. Siinä kaikki."

Kuka tahansa saattoi nähdä, että hän oli täydellisesti murtunut.

"Ei ole minun asiani tuomita teitä, ja olen iloinen, että pääsen siitä vastuusta vapaaksi. Sillä vaikka te kenties olettekin unohtanut, että saman suvun verta on meidän kummankin suonissa, en minä ole sitä unohtanut. Missä on hänen korkeutensa Valsassina?"

Theodore peräytyi askeleen. "Aiotteko jättää minut tuon roiston armoille?"

Ruhtinatar loi häneen jäätävän katseen. "Hän on niittänyt runsaasti kunniaa sen päivän jälkeen, jona hän tarjoutui urkkijaksenne, päästäkseen konnantyön jäljille, mutta tuo nimitys, jonka hänelle äsken annoitte, on teidän lausumananne kunniakkaampi kuin ainoakaan hänen arvonimistään. Se, jota roisto sanoo roistoksi, ansaitsee kaikkien rehellisten miesten kunnioituksen."

Theodoren kalpeille kasvoille levisi pilkallinen hymy, mutta hän ei vastannut mitään. Seuraavassa tuokiossa astui Bellarion huoneeseen kahden sveitsiläisen ja Stoffelin tukemana. Hänen asepukunsa oli epäjärjestyksessä, nahkatakin ja sen alla olevan silkkipaidan oikeanpuoleiset hihat oli leikattu auki ja retkottivat tyhjinä, ja sidottu käsivarsi riippui kannattimessa rinnalla. Hän oli palttinanvalkea kasvoiltaan ja kärsi ilmeisesti kovia tuskia.

Valeria ponnahti jaloilleen, värin kaikotessa hänen poskiltaan.

"Olette haavoittunut!"

Bellarion hymyili heikosti. "Taistelussa haavoittuu toisinaan. Mutta luulen, että herra Theodore on saanut vielä pahemman haavan."

Stoffel nosti hänelle tuolin ja sveitsiläiset auttoivat häntä istuutumaan. Hän huoahti helpotuksesta ja kumartui eteenpäin, niin ettei selkä koskenut tuolinselustaan.

"Muuan ritareistanne, hyvä herra, murskasi olkapääni viimeöisessä kahakassa."

"Minä olisin halusta taittanut niskanne."

"Se kai oli hänenkin tarkoituksensa. Mutta minut tunnetaan Bellarion Onnekkaana."

"Herra Theodore antoi teille äsken toisen nimen", sanoi Valeria. Bellarion näki hänen huuliensa vavahtavan ja suuttumuksen hänen Theodoreen suunnatussa katseessaan eikä voinut olla ihmettelemättä. Saattoiko noin suloinen olento todella vihata katkerasti ja leppymättömästi? "Hän on äkkipikainen mies", jatkoi neito, "eikä siekaile puheissaan enempää kuin töissäänkään. Hänen viekkautensa tuntuu kuitenkin olevan mennyttä."

"Niin", virkkoi Bellarion, "me olemme riistäneet häneltä kaikki, hänen henkeään lukuunottamatta. Hyväntahtoisuuden naamarinkin."

"Olette sangen jalomielisiä!" sanoi Theodore. "Herjaatte vankia. Pitääkö minun olla kauan pilkattavananne?"

"Ei missään tapauksessa", vastasi Bellarion. "Te ette ole koskaan miellyttänyt minua. Viekää hänet pois, Ugolino, ja antakaa vartioida häntä tarkasti. Oikeudenkäynti alkaa huomenna."

"Koira!" kahahti Theodore myrkyllisesti, kääntyessään lähtemään.

"Minun vaakunassani on koira ja teidän vaakunassanne on hirvi, mikä tuntuu sopivan vallan erinomaisesti. Valitessani koiran ajattelin hienoisesti teitäkin."

"Tämä on rangaistus heikkoudestani", mutisi Theodore. "Minun olisi pitänyt hirtättää teidät ollessanne vankina täällä Casalessa."

"Maksan velkani", vastasi Bellarion. "Jätän teidän niskanne taittamatta, jotta voisitte vielä kauan elää ja hallita ruhtinaskunnassanne Genovassa. Palaamme asiaan huomenna."

Ugolino hoputti Theodorea lähtemään. Kun ovi sulkeutui, kaatui Bellarion eteenpäin ja pyörtyi.

XV luku.

VIIMEINEN TAISTELU.

Palatessaan tajuihinsa havaitsi Bellarion makaavansa terveellä kyljellään maalattujen nahkaverhojen peittämän ikkunan alle nostetulla leposohvalla.

Muuan vanha, mustapukuinen mies, joka seisoi sohvan vieressä, katseli häntä huolestuneen näköisenä ja joku, jota hän ei voinut nähdä, asetteli hyvältä tuoksuvaa, kylmää käärettä hänen otsalleen. Kun hän huokasi syvään, ilmestyi vanhuksen kasvoille hymy.

"Kas niin! Nyt sujuu kyllä kaikki hyvin. Mutta hänet on saatava vuoteeseen."

"Siitä kyllä pidän huolen", vastasi hiljainen ääni, joka ei voinut olla kenenkään muun kuin ruhtinatar Valerian.

"Hänen palvelijansa ovat alakerrassa. Lähettäkää heidät tänne kun menette."

Mies kumarsi ja jätti huoneen. Bellarion käänsi hitaasti päätään ja katsoi suurin silmin neitoa, jonka kanssa hän nyt oli kahden. Valerian miettivä katse oli hellä ja hänen huulillaan karehti heikko hymy.

"Madonna! Tekö olette sairaanhoitajattarenani? Se ei…"

"Pidätte kai sitä kovin mitättömänä vastapalveluksena. Antakaa minulle aikaa, olen vasta päässyt alkuun."

"Mikään sellainen ei juolahda mieleenikään."

"Olette kovin heikko ja aivonne toimivat hitaasti. Muuten muistaisitte, että olette viisi vuotta ollut uskollinen, jalo, horjumaton ystäväni, vaikka minä olen kohdellut teitä kuin vihollista."

"Ah." Bellarion naurahti. "Tiesinpä lopulta voittavani. Ja se ajatus antoi minulle kärsivällisyyttä."

"Ettekö koskaan epäillyt?" ihmetteli neito.

"En. Olen aina ollut varma itsestäni."

"Ja Jumala tietää, että teillä on ollut siihen syytäkin. Kuluneina viitenä vuonna olen uskonut teistä kaikkea mahdollista pahaa. Pidinpä teitä pelkurinakin. Tuo tyhjänpäiväinen kerskuri Carmagnola sai minut siihen uskoon."

"Hänelläkin oli hyvät puolensa, enkä minä ollut läheskään niin rohkea taistelukentällä kuin hän. Varoin aina nahkaani."

"Siltä näyttää nytkin."

"Ah, niin, tämä… Tämä oli eri juttu. Tästä riippui niin paljon. Niin hartaasti kuin vihaankin tappelua, oli minun tällä kertaa otettava siihen osaa. Mitäpä siitä, vaikka keihäs olisikin tunkeutunut kurkkuuni? Tämähän oli viimeinen taisteluni."

"Viimeinen, herra ruhtinas?"

"Olen hyljännyt tuon arvonimen. En ole ruhtinas enää. Olen jättänyt maailman turhuuden taakseni." Neito ei voinut häntä käsittää.

"Aion lähteä takaisin Ciglianoon niinpian kuin pääsen liikkeelle."

"Mitä te Ciglianossa teette?"

"Mitä? Sitä, mitä muutkin veljet tekevät. Pax multa in cella. Apotti oli oikeassa. Tehtäväni täällä on päättynyt, enkä enää kaipaa muuta kuin rauhaa. Maailma ei merkitse minulle mitään."

"Eikö mitään!" Neito katseli häntä kummastuneena. "Ja viidessä vuodessa olette kuitenkin saavuttanut niin paljon."

"En mitään tavoittelemisen arvoista. Kaikki on turhuutta, hulluutta, kurjuutta ja verenhimoa. Maailma ei ole minua varten, enkä olisi sitä koskaan oppinut tuntemaan, ellen olisi kohdannut teitä tielläni. Mutta nyt on kaikki ohi."

"Entä läänityksenne — Gavi ja Valsassina?"

"Lahjoitan ne teille, madonna, jos suostutte vastaanottamaan minulta jäähyväislahjan."

Hänen sanojaan seurasi pitkä äänettömyys. Valeria oli vetäytynyt hieman taaksepäin, eikä Bellarion voinut nähdä hänen kasvojaan. Vihdoin virkahti neito muuttuneella äänellä:

"Teillä on kuumetta, luullakseni."

Nuori mies huokasi. "Niinkö luulette? Teidän on kenties vaikea ymmärtää, että maallinen menestys minua niin vähän houkuttelee. Mutta uskokaa minua, poistuessani maailmasta olen vain yhdestä syystä pahoillani."

"Mistä?" kuiskasi neito.

"Siitä, etten lopultakaan oppinut kreikkaa."

Jälleen äänettömyys. Sitten kuului heikkoa kahinaa ja Valeria loittoni muutaman askeleen.

"Kuulen palvelijainne tulevan. Jätän teidät nyt."

"Kiitän teitä madonna. Jumala kanssanne!"

Mutta neito ei lähtenytkään. Hän pysähtyi sohvan ja takan väliin, solakkana ja suorana aivan kuin sinä iltana, jolloin he ensi kerran olivat kohdanneet puutarhassa. Bellarion huomasi, että hänellä oli yllään ruumiinmukainen hopeanvärinen puku, jonka pitkät hihat valahtivat vapiseville käsille. Sellaiset hihat hänellä oli ollut tuona iltanakin… Hartioilleen oli hän heittänyt safiirinsinisen viitan, jonka avarat, halkaistut hihat olivat päärmetyt kärpännahalla. Ja hopeaisessa otsarivassa, jonka hän oli painanut kullanruskeille hiuksilleen, kimalteli safiireja.

"Ah", virkkoi Bellarion uneksivasti. "Tuollaiselta te näytitte silloinkin, ja tuollaisena tahdon teidät muistaa niinkauan kuin elän. Olen iloinen siitä, että olen saanut teitä palvella, ruhtinattareni. Pidän sitä suurena kunniana."

"Kaikki teitä kunnioittavat, herra ruhtinas."

"Mitäs muista…"

Hitaasti astui neito takaisin sohvan ääreen. Hän oli kalpea, mutta rauhallinen. Tummien silmien katse näytti miettivältä ja salaperäiseltä.

"Enkö minäkään merkitse mitään, Bellarion?"

Nuori mies yritti hymyillä. "Oliko tuo tarpeellinen kysymys? Eikö koko elämäni todista teille, ettei nainen ole koskaan merkinnyt miehelle enempää kuin te minulle? Kaikkeni olen tehnyt teidän hyväksenne. Olen palvellut teitä — per fas et nefas."

Valerian huulet vapisivat. Hän vaikeni siunaaman ajan ja sanoi sitten:

"Kannan teidän värejänne, Bellarion."

Bellarionin silmät laajenivat hämmästyksestä.

"Omituinen sattuma. Enkä minä huomannut mitään."

"Ei se ole mikään sattuma."

"Olitte kovin ystävällinen osoittaessanne minulle näin suuren kunnian."

"En halunnut ainoastaan kunnioittaa teitä. Eivätkö nämä värit ilmaise teille mitään, Bellarion?"

"Ilmaise?" Ensi kerran koko heidän tuttavuutensa aikana näki Valeria pelkoa hänen silmissään..

"Kaikesta päättäen eivät. Olettehan sitäpaitsi sanonut, ettette tavoittele mitään."

"En mitään sellaista, joka on ulottuvissani. Enkä halua tavoitella sellaista, jota en milloinkaan voi saada."

"Onko maailmassa mitään, jota ette voisi saada?"

Bellarion kohotti katseensa ja huomasi hänen alakuloisen hymynsä ja kyyneleet hänen silmissään. Hän hätkähti. Terveellä kädellään tarttui hän lujasti neidon vasempaan, velttona riippuvaan käteen.

"Olen tietysti aivan hullu", huohotti hän.

"Et hullu, vaan typerä, Bellarion. Etkö tosiaan halua mitään?"

"Ah, kyllä" Hänen kasvonsa hehkuivat. "Jotakin, joka muuttaisi maailman tekokullan ja valheellisen loiston eläväksi autuudeksi… Jumalani! Mitä puhunkaan?"

"Miksi keskeytät, Bellarion?"

"Pelkään."

"Minuako? Voisinko kieltää sinulta mitään, minä, jolle olet antanut elämäsi? Täytyykö minun tarjota sinulle kaikkeni? Etkö voi vaatia mitään itse."

"Valeria!"

Neito kumartui suutelemaan häntä huulille. "Rakastin sinua koko ajan, mutta teeskentelin vihaa. Annoin sinulle sydämeni jo nähdessäni sinut ensi kerran palatsin puutarhassa. Ja juuri senvuoksi, että sinua rakastin, oli pettymykseni ja murheeni niin syvä, kun luulin huomaajani sinussa vilppiä. Minun olisi pitänyt kuunnella sydäntäni, Bellarion, eikä turvata erehtyvään järkeeni. Sinähän varoititkin minua ja sanoit, ettei minun pitäisi tehdä johtopäätöksiä. Olen kärsinyt niinkuin kaikki ne kärsivät, jotka pettävät itseään."

Bellarion tarkkasi häntä kalpeana ja hiukan surumielisenä "Niin", huokasi hän sitten. "Minulla on kuumetta, niinkuin äsken sanoit. Voiko tämä olla muutakaan?"