Front matter (continued 2)
Eino Auer translation
IX luku.
MARKIISI THEODORE.
Lauantai oli yleinen vastaanottopäivä Montferratin valtionhoitajan, mahtavan markiisi Theodore Palaelogon palatsissa. Silloin sai kuka hyvänsä kääntyä asioineen hänen puoleensa.
Uljas mies, muuten, tämä markiisi. Solakka ja ryhdikäs, vaikka olikin jo viisissäkymmenissä. Hänen avoimet kasvonsa voimakkaine piirteineen, kohtelias ja ystävällinen käytös miellyttivät kaikkia ensi näkemältä. Hänen auliuttaan vastaanottopäivinä ei koskaan käytetty väärin. Tänäkin lauantaina oli palatsissa puheillepääsyä odottavien luku perin kohtuullinen. Vihdoin astui hänen korkeutensa huoneeseen, seurassaan kansleri, poliisikapteeni ja kaksi sihteeriä. Hitaasti edetessään pysähtyi hän tuontuostakin vaihtaakseen sanan pari kunkin läsnäolijan kanssa, ja kun hän suunnilleen tunnin kuluttua jälleen palasi yksityishuoneistoonsa, oli sihteeri saanut vastaanottaa vain yhden ainoan anomuksen, jonka jätti muuan pitkä, tummatukkainen, tulipunaisessa puvussa komeileva nuorukainen.
Viisi minuuttia myöhemmin sihteeri palasi ja astui nuorukaisen luo.
"Onko teidän nimenne Cane?"
Nuori mies kumarsi myöntävästi. Hänet johdatettiin nyt pieneen, hauskaan huoneeseen, jonka ikkunat antoivat puutarhaan. Sihteeri sulki oven ja Bellarion havaitsi seisovansa markiisin edessä. Valtionhoitajan lähekkäin olevat, vaaleat silmät katsoivat tutkivasti häneen. Hoikilla sormillaan hypisteli hän pergamenttikääröä, jonka Bellarion heti tunsi omaksi anomuksekseen.
"Kuka te olette, herraseni?" Ääni oli tyyni ja tasainen; sellaisen miehen ääni, joka ei ilmaise sisimpiä tunteitaan tai ajatuksiaan.
"Nimeni on Bellarion Cane. Olen Bonifacio Canen, Biandraten kreivin ottopoika."
Havaittuaan tarvitsevansa kasvatti-isän, jos mieli puuhissaan menestyä, oli Bellarion valinnut parhaan otettavissa olevan. Näin oli hän korottanut kuuluisan soturin, Milanon herttuan holhoojan Facino Canen, isäkseen.
Markiisin silmät laajenivat hämmästyksestä.
"Oletteko te Facinon poika? Sitten tulette kaiketi Milanosta?"
"En, teidän korkeutenne. Tulen Ciglianon augustiiniluostarista, jonne isäni lähetti minut muutamia vuosia sitten, ollessaan Montferratin palveluksessa. Toivottiin minun astuvan hengelliseen säätyyn. Levoton luonteeni ei kuitenkaan ota oikein viihtyäkseen luostarissa." Näin liitti Bellarion valheen ja totuuden yhteen, antaen Facino Canen hahmon sille tuntemattomalle sotilaalle, joka hänet aikoinaan oli luostariin tuonut ja joka myös oli hänelle kertonut Facinon urotöistä.
"Mutta miksi olette tullut tänne?"
"Sattumalta. Apottini antoi minulle suosituskirjeen, josta minulla piti olla apua matkallani Jouduin tämänvuoksi tekemään tuttavuutta kreivi Barbarescon kanssa ja hänen ylhäisyytensä mieltyi minuun, niin että pyysi minua jäämään tänne suorittaakseni hänelle eräitä pikku palveluksia. Hän huomautti, että minulle täällä voisi avautua tie huomattavaan asemaan, ellen vain harhautuisi oikeasta suunnasta."
Markiisin ohuet huulet vetäytyivät niukkaan hymyyn. "Ja kun te olitte tutkinut asian perinjuurin, havaitsitte, että vielä varmempi tie kunniaan olisi noiden kavaltajaraukkojen pettäminen?"
"Teidän korkeutenne pitää vaikuttimiani mahdollisimman kehnoina." Bellarion puhui varmalla äänellä ja arvokkaasti, esiintyen kuin paras lahjottava lurjus ikään.
"Menettelynne todistaa hyvää älystänne, mutta ei suinkaan kunniallisuudestanne ja lojaalisuudestanne."
"Teidän korkeutenne syyttää minua kavaltajien pettämisestä?"
"Mitä heidän salaliittonsa teihin kuului? Mitä te minulle olette velkaa? Olette vain päättänyt hyötyä mahdollisimman paljon. Hyvä, hyvä. Semmoinen poika se pitää Facinolla ollakin, olittepa nyt sitten otto- tai oma poika. Seuraatte uskollisesti hänen jälkiään. Kyllä teille vielä kunnian kukko laulaa, jos päämääräänne pääsette."
"Teidän korkeutenne! Tulin tarjoamaan palveluksiani —"
"Hiljaa!" Markiisi korotti miellyttävää ääntään hivenen verran. "Nyt puhun minä. Ymmärrän tarkoituksenne täydellisesti. Tunnen miehiä joka lajia, ja jos päätän ottaa teidät palvelukseeni, tapahtuu se yksinomaan senvuoksi, että uskon palkkiontoivon pysyttävän teidät minulle uskollisena. Osaan rangaista petturia, ja rankaisen ankarasti. Pyritte vaaralliseen tehtävään, herraseni." Hän irvisti. "No, oma asianne. Jos selviätte vaikeuksista ja voitatte alhaiset vaistonne, kykenen palkitsemaankin teidät tyydyttävällä tavalla."
Bellarion ei voinut olla punastumatta kuullessaan valtionhoitajan ylenkatseelliset sanat ja nähdessään hänen ivallisen ilmeensä.
"Ehkäpä voin toiminnallani haihduttaa teidän korkeutenne minusta saaman huonon käsityksen."
"Olisinko erehtynyt? Kenties suvaitsette sanoa, minkä vuoksi tahdotte olla juuri minulle näin avulias…"
Bellarion oikaisi ylpeästi ryhtiään ja hänen silmänsä leimusivat. Sisimmässään oli hän hieman ällistynyt. Kovinpa vähillä todistuksilla oli markiisi uskonut…
"Teidän korkeutenne sallinee minun poistua", mutisi hän hampaittensa raosta.
Mutta hänen ylhäisyytensä vain hymyili. Pienemmät tyrannit tyytyivät kiduttamaan ruumista. Markiisi Theodore kidutti sielua.
"Kyllä, kunhan asia on loppuun käsitelty ensin. Tulitte omasta aloitteestanne. Sanokaa nyt: tiedättekö kenenkään muun, kuin mainitsemienne miesten, sekaantuneen tähän salaliittoon?"
"Tiedän heidän yrittävän houkutella muitakin koplaansa, mutta mitään nimiä en osaa mainita. Rohkenen luulla, etteivät nuo nimet mitään merkitsekään. Ne miehet, jotka luettelin, ovat johtajia. Jos heidät nujerretaan, eivät muut kykene mihinkään."
"Seitsenpäinen lohikäärme siis, ja nämä ovat päät. Jos päät isketään poikki…" Hän keskeytti. "Hyvä. Ettekö kuitenkaan ole kuullut mitään nimiä mainittavan heidän neuvotteluissaan?" Hän kumartui eteenpäin ja tuijotti kiinteästi nuorukaista silmiin. "Eikö ole puhuttu kenestäkään lähelläni olevasta henkilöstä? Muistelkaahan, herra Bellarion, ja puhukaa rohkeasti suunne puhtaaksi."
Bellarion huomasi liiallisen vaiteliaisuuden voivan kääntyä vaaralliseksi.
"Koska he kerran väittävät työskentelevänsä markiisi Gian Giacomon hyväksi, on tietenkin hänen nimensä mainittu. Mutta en ole koskaan kuullut vihjaistavan, että hän tietäisi mitään koko puuhasta."
"Eikö ole ollut muista kysymys?" tiukkasi markiisi. "Häh?"
Bellarion näytti viatonta naamaa. "Muista? Kenestä?"
"Hoho! Minä kai tässä kyselen."
"En ainakaan minä tiedä", vastasi Bellarion hitaasti. Markiisi nojautui taaksepäin tuolissaan. Tavallisesti oli hän hyvin salaperäinen, mutta nyt hän hämmästyttävän ajattelemattomasti paljasti itsensä.
"He eivät luota teihin vielä tarpeeksi. Palatkaa heidän luokseen ja tiedoittakaa minulle kaikesta, mitä kuulette. Olkaa huolellinen, niin palkitsen teidät runsaasti."
Bellarion säikähti oikein todenteolla. "Eikö teidän ylhäisyytenne aiokaan iskeä heti? Vaikka voisitte…"
Markiisi vaiensi hänet tuimasti. "Olenko pyytänyt neuvoanne? Tiedätte, mitä teidän on tehtävä. Saatte mennä."
"Mutta, teidän korkeutenne! Olen tullut tänne avoimesti, kaikkien nähden. Olisi vaarallista palata heidän luokseen enää."
Valtionhoitaja ei piitannut hänen levottomuudestaan, vaan hymyili. "Olette lähtenyt vaaralliselle tielle — johan sen sanoin. Tahdon kuitenkin auttaa teitä. Muistan nyt, että minulla on kirje, jossa Facino pyytää minulta suojelusta ottopojalleen niinkauan kuin tämä on Casalessa. Sellaista pyyntöä en voi hylätä. Facino on tätänykyä suuri herra Milanossa. Annan tiedon hoville täälläolostanne. Senjälkeen voitte huoleti liikkua täällä vapaasti. Uskotelkaa tovereillenne saavuttaneenne suosioni ja selittäkää, että aiotte käyttää luottamustani heidän etujensa hyväksi. Se riittää. Toivottavasti tapaan teidät taas illalla. Ja nyt, Jumalan haltuun."
Bellarion poistui koko lailla ymmällä. Alku oli ollut lupaava, mutta kaikki oli kuitenkin sujunut toisin kuin hän oli odottanut. Ellei hän olisi ilmoittanut olevansa Facino Canen kasvatti, olisi hän tuskin voinut tyydyttävästi tehdä selkoa täällä olostaan ja toiminnastaan. Tämä taas oli välttämätöntä, jotta hän voisi auttaa ruhtinatar Valeriaa selviämään pälkäästä, josta neito omin voimin ei olisi mitenkään päässyt, joutumatta kahta pahempaan pulaan. Hän oli vankasti luottanut siihen, että valtionhoitaja siekailematta kävisi salaliittolaisten kimppuun, niinpian kuin saisi heidän olemassaolostaan tiedon, mutta havaitsikin nyt, että markiisi Theodore oli ollut tietoinen hankkeesta ja sen suunnittelijoista kenties jo kauan aikaa. Tämän vuoksi kai hänen ylhäisyytensä niin hanakasti oli uskonutkin Bellarionin juttuun. Hänellä ei ollut mitään syytä epäillä sitä. Mahdollisesti oli hän kuullut puhuttavan Bellarionistakin yhtenä niistä miehistä, jotka kokoontuivat neuvottelujaan pitämään Barbarescon taloon.
Bellarion oli siis epäonnistunut. Kaikki mitä hän oli saanut aikaan oli jonkinlainen palvelussopimus, joka velvoitti hänet työskentelemään markiisin hämäräperäisten pyrkimysten hyväksi.
X luku.
VAROITUS.
Sinä iltana oli ilo ylimmillään markiisi Theodoren vieraanvaraisessa hovissa. Jo aikaisin iltapuolella alettiin esittää näytelmää, jota fra Serafino muistelmissaan nimittää ruokottomaksi, vaikka hän kukatiesi vain tarkoittaa, että se oli leikillinen, ja senjälkeen tanssittiin avarassa seurusteluhuoneessa, markiisi Theodoren henkilökohtaisesti ottaessa osaa ilonpitoon. Hänen rinnallaan nähtiin nuori Morean ruhtinatar, joka tosin ei ollut kaunis, mutta liikkui erinomaisen sirosti.
Veljenpoika, markiisi Gian Giacomo, oli tanssitettavakseen valinnut kreivitär Ronseccon, joka mielellään olisi kieltäytynyt tästä kunniasta, mutta ei voinut. Pojan kasvot punoittivat ankarasti, silmät kiilsivät ja kieli kangerteli pahasti hänen puhuessaan. Silloin tällöin hän horjahti ja oli melkein kaatua. Juopuneen nuorukaisen näkeminen ei hymyilyttänyt ketään. Kerran pysähtyi valtionhoitaja, kuiskatakseen hänelle muutamia varoittavia sanoja. Poika vastasi röhönaurulla ja hoippui tiehensä vetäen nuorta, viehättävää kreivitärtä perässään. Oli aivan ilmeistä, ettei moitteeton, ritarillinen valtionhoitaja mahtanut mitään rappeutuneelle nuorukaiselle.
Melkeinpä ainoa, joka uskalsi vetää suutaan nauruun, oli messer Castruccio da Fenestrella, jolla oli yllään loistava kultakangaspuku. Hän nautti silminnähtävästi kasvatuksensa tuloksista. Illallisen aikana oli hän houkutellut Gian Giacomon juomaan vallan ylettömästi ja myöhemmin oli hän usuttanut häntä tanssittamaan jäykkäniskaisen Ronseccon puolisoa.
Ovelta silmäili hän heitä hetken. Saatuaan kyllikseen lähti hän huvittamaan muuatta hovilaisryhmää, joka oli kerääntynyt ruhtinatar Valerian ympärille. Näiden joukossa olivat seuranaiset Dionara ja Isotta, koulumestari Corsario, jonka ilme oli yhtä turhamainen kuin hänen pukunsa, ja puolikymmentä nuorta keikaria. Ruhtinatar oli kalpea ja hänen otsansa oli vetäytynyt kurttuun. Masentuneena seurasi hän katseellaan veljeänsä, tuskin tajuten, että huoneessa muita ihmisiä olikaan, vaikka monet näistä hienotunteisesti koettivat johtaa hänen huomionsa nuoresta markiisista muihin asioihin. Havaitessaan Castruccion lähestyvän tyynenä ja huolettoman luontevasti kävellen, punastui hän heikosti.
"Armollinen nuori herramme on iloisella tuulella tänä iltana", virnisteli Castruccio. Kukaan ei vastannut. Hän tuijotti heitä kiiluvin silmin, huulillaan pilkallinen hymy. "Te sitävastoin ette tunnu olevan perin huvitettuja. Teidän mieltänne täytyy hiukan kohentaa." Hän astui ruhtinattaren eteen ja kysyi: "Haluaako teidän korkeutenne tanssia?"
Neito ei katsahtanutkaan häneen. Ruhtinattaren huomio oli kokonaan kiintynyt johonkuhun Castruccion takana seisovaan. Öykkäri kääntyi nopeasti päästäkseen selville, tämän mielenkiinnon esineestä.
Huoneen poikki lähestyi messer Aliprandi, milanolainen kaunopuhuja, ja hänen seurassaan muuan hoikka, tummatukkainen nuorukainen, jonka punainen puku oli enemmän silmiinpistävä kuin tilaisuuteen sopiva. Jalo Castruccio katseli nuorukaista peittelemättäkään halveksumistaan, ja piteli mielenosoituksellisesti tuoksurasiaa nenänsä alla, ikäänkuin suojatakseen herkkää hajuelintään mahdollisilta ikäviltä yllätyksiltä.
Parrakas messer Aliprandi oli pukeutunut komeaan turkispäärmeiseen mekkoon ja liikehti arvokkaasti. Hän kumarsi ruhtinattarelle syvään.
"Teidän korkeutenne, sallitteko minun esitellä teille Bellarion Canen, hyvän ystäväni Biandraten kreivin pojan?"
Älykäs markiisi oli jättänyt milanolaisen tehtäväksi tutustuttaa ruhtinatar Bellarioniin. Näin saisi neito sen käsityksen, että Bellarion vastikään oli saapunut Milanosta.
Matkien Aliprandia kumarsi Bellarion kohteliaasti.
Fra Serafino sanookin hänestä: "Tämä nuorukainen oppi hienon käytöksen ja hyvät tavat yhtä nopeasti kuin kuiva sieni imee itseensä vettä."
Ruhtinatar Valeria nyökkäsi hitaasti ja katsoi vierastaen Bellarionia.
"Olette tervetullut, herraseni", virkkoi hän sirosti, kääntyen sitten Aliprandiin. "En ole tiennyt, että Biandraten kreivillä on poika."
"En minäkään, ennenkuin markiisi Theodore hänet esitteli." Aliprandin ääni kuulosti epävarmalta, mutta neito ei ilmeisestikään kiinnittänyt asiaan mitään huomiota. Bellarion ihmetteli hänen suurenmoista teeskentelytaitoaan.
"Tunsin varhaisimmassa lapsuudessani kreivi Biandraten varsin hyvin ja hänen muistonsa on yhäti minulle rakas. Hän oli aikoinaan isäni palveluksessa, kuten tiedätte. Iloitsen suuresti hänen menestyksestään."
"Per aspera ad astra", sanoi Bellarion tyynesti. "Vaikka usein voi sanoa myös per astra ad aspera, jos saan uskoa sitä, mitä olen lukenut."
"Teidän pitää kertoa minulle isästänne. Olen usein halunnut kuulla hänen mainioista seikkailuistaan ja niistä teoista, jotka lopulta veivät hänet hänen nykyiseen korkeaan asemaansa."
"Olen nöyrin palvelijanne". Bellarion kumarsi uudestaan.
Piiri heidän ympärillään sulkeutui. Odotettiin jännittävää tarinaa. Mutta Bellarion, joka ei tiennyt Facinosta enempää kuin jonkun kaikkien tunteman kaskun, luikertelihen näppärästi syrjään.
"Olen perin kehno kertoja. Sitäpaitsi olisi tällainen tarina matkasta tähtiin ehdottomasti kerrottava tähtien alla."
"No, tapahtukoon niin. Tähdethän tuikkivat paraikaa. Ehkä osaatte näyttää minulle taivaalta Facinon ja oman tähtenne." Neito nousi ja kehoitti Dionaraa ja Isottaa seuraamaan itseään.
Castruccio päästi helpotuksen huokauksen.
"Luojan kiitos", sanoi hän ääneen, "että pelastuttiin siitä ikävyydestä."
Huoneen toisessa päässä oleva avoin ovi johti kuun valaisemalle pengermälle. Sinne johdatti ruhtinatar Bellarionin, neitojen seuratessa jälempänä.
Kynnyksellä olivat he törmätä markiisi Gian Giacomoon, joka hoippui Ronseccon kreivittären kintereillä. Nuori kreivitär oli melkein itkuun purskahtamaisillaan. Markiisi pysähtyi ja mulkoili sisartaan.
"Minne menet, Valeria? Ja kuka on tuo koipeliini?"
Ruhtinatar astui askeleen lähemmäksi. "Olet väsynyt, Giannino, ja myös kreivitär näyttää uupuneelta. Eikö olisi viisainta levätä hieman?"
"Tosiaankin, teidän korkeutenne!" huudahti kiitollinen nuori kreivitär.
Mutta markiisi välitti viis sisaren neuvosta.
"Väsynyt? Levätä! Olet lapsellinen, Valeria. Peräti. Lapsellinen ja hätikkö. Pistät pitkän nenäsi joka asiaan. Jonakin päivänä pistät sen vielä ampiaispesään. Ja minkäslainen siitä sitten kuontuu? Oletko ajatellut sitä?" Hän remahti nauramaan ja tarttui kreivitärtä käsipuoleen. "Jättäkäämme pitkänokka ja koipeliini rauhaan. Hah hah!" "Hän nauroi kimakasti. Typerästä sukkeluudestaan perin huvitettuna mäkätti hän äänekkäästi, jotta kaikki voisivat kuulla: 'Pitkänokka ja koipeliini! Pitkänokka ja koipeliini!
"'Koipeliini säärillänsä neidon lemmen voitti, mutta neidon nenäparkaa liian isoks moitti'."
Nauraa kihertäen kompuroi hän peremmälle huoneeseen liittyäkseen tanssiviin, mutta kompastui roikkuvaan hihanliepeeseen ja retkahti pitkälleen lattialle. Riennettiin apuun.
Ruhtinatar kosketti Bellarionin käsivartta töyhtöviuhkallaan. Hänen kasvonsa olivat kuin kiveen hakatut.
"Tulkaa", äänsi hän ja riensi itse edeltä.
Pengermälle saavuttuaan käski hän seuraneitosten jäädä taaemmaksi ja asteli nuorukaisen kanssa marmorisen rintakaiteen luo.
"Nyt, herraseni", virkkoi hän viileässä äänensävyssä, "voitte selittää, miksi olette täällä ja mistä olette saanut uuden nimenne."
Bellarion vastasi säveästi: "Markiisi Theodore uskoo, että todellakin olen Facino Canen poika, ja se seikka riittänee jo yksin selittämään täälläoloni. Montferratin hovi ei voi evätä vieraanvaraisuutta Biandraten kreivin pojalta."
"Valehtelitte siis kun sanoitte olevanne…"
"En suinkaan. Valehtelin markiisille. Se oli välttämätöntä, jotta pääsisin tänne. Maalarin mekko eilen oli myös valhe."
"Ja vaaditte, että minun pitäisi luottaa teihin…" Neito vapisi suuttumuksesta. "Järkeni sanoo minulle taaskin, että olette urkkija — lähetetty pääni menoksi."
"Tuskinpa vain. Siinä tapauksessa te ette nyt olisi täällä."
Äkkiä loppuivat neidon voimat. Hän ei jaksanut hillitä itseään enää, vaan huudahti surkeasti: "Jumalani! Pelkään kadottavani järkeni. Veljeni…" Ääni katkesi nyyhkytykseen.
Bellarion pysyi ulkonaisesti levollisena. "Asia kerrallaan. Muuten ei tästä tule mitään valmista. En voi viipyä täällä liian kauan."
"Miksi ette? Onhan teillä kalliin setäni suostumus."
"Teidän setäänne minä pidän narrinani, enkä teitä." Bellarion oli alentanut äänensä kuiskaukseksi.
"Tuota odotinkin."
"Parasta kun kuuntelette loppuun. Olen jo aikaisemmin huomauttanut, ettei johtopäätösten tekeminen ole vahvimpia puolianne."
Jos neitoa ehkä nuo sanat loukkasivatkin, ei hänestä voinut sitä huomata. Nojaten marmorikaiteeseen tuijotti hän nuorukaisen ohi kuun valaisemaan puutarhaan, jonka puut ja pensaat mustina varjoina piirtyivät oudon värikkäänä leimuavaa taivasta vasten.
Lyhyesti ja selvästi kertoi Bellarion hänelle, miten salaliittolaiset olivat suhtautuneet viestiin.
"Luulitte tekevänne heistä matin, mutta he osasivat vastata vielä paremmalla siirrolla. Tämä todistaa jälleen, että olin oikeassa sanoessani heidän pitävän silmällä yksinomaan omia etujaan. Te ja veljenne olette ainoastaan välikappaleita, joita he työssään tarvitsevat. Havaitsin, ettei ollut muuta kuin yksi keino pelastaa teidät. Ja siihen keinoon minä tartuin."
Ruhtinatar keskeytti hänet. "Tartuitte? Mihin tartuitte?" Äänessä oli sekä hämmästystä että pelkoa. "Miksi te tahtoisitte pelastaa minut? Jos uskoisin teitä, pitäisin teitä hävyttömänä. Te olitte vain lähetti, ettekä mitään muuta."
"Enkö — vaikka paljastin teille noitten miesten todelliset aikeet ja vaaran, johon olitte heittäytynyt liittoutuessanne heidän kanssaan?"
"Ah, kyllä. Olitte tosiaan enemmän kuin lähetti. Mutta mikä?"
"Palvelijanne, madonna", vastasi nuorukainen yksinkertaisesti.
"Aivan niin. Olin unohtanut. Palvelijani — sallimuksen lähettämä, eikö niin?"
"Olette kovin katkera."
"Todellako?" Neito kohdisti vihdoinkin katseensa häneen, mutta näki kasvojen asemesta vain utuisen vaalean läikän. "Kenties olette niin ihmeellinen, etten voi pitää teitä todellisena."
Bellarion huokasi. "Kannattaneekohan minun jatkaa enää? Tuskin te kuitenkaan uskotte." Hän puhui kiihkottomasti, hiukan venyttäen.
"Jatkakaa vain. Ehkä teillä on sydämellänne jotakin mielenkiintoista. Mitäpäs siitä, vaikka ette saisikaan minua vakuutetuksi…"
"No, olkoon menneeksi: minä saatoin tehdä, mitä te ette voinut, vaarantamatta henkeänne." Ja hän kertoi ilmaisseensa valtionhoitajalle salaliittolaisten nimet.
Hän näki neidon nostavan kätensä povelleen ja kuuli kauhua ja inhoa ilmaisevan huudahduksen.
"Kavalsitte heidät!"
"Ettekö uhannut itse kavaltaa heidät, jos eivät suostuisi luopumaan murha-aikeistaan? Olin teidän lähettinne, en muuta. Kun esittäydyin Facino Canen ottopoikana, uskottiin minua — valtionhoitaja ei suuresti välittänyt siitä, oliko se totta vai ei, koska hän piti minua juuri sinä apurina, jota tarvitsi."
"Vihdoinkin paljastus, jota ei ole vaikea uskoa."
"Onko ehken vaikeampi uskoa, että valtionhoitaja oli jo täysin selvillä salahankkeesta?"
"Mitä?"
"Miksipä hän muuten olisi luottanut minuun? Koska hän itse tiesi totuuden, ei hänen ollut vaikea uskoa sanojani."
"Hän tiesi, eikä kuitenkaan ole iskenyt?" Ääni oli jälleen epäilevä.
"Niin, koska häneltä puuttuvat todisteet teidän ja veljenne syyllisyydestä. Paljonko hän välittää Barbarescon kurjista kätyreistä? Markiisi Gian Giacomon hän tahtoisi tuhota. Ja minut on nyt lähetetty etsimään todisteita."
Ruhtinatar repäisi kiihdyksissään irti töyhdön viuhkastaan.
"Ette epäröi tunnustaa, että petätte kaikkia. Barbarescon kavallatte valtionhoitajalle, valtionhoitajan minulle ja minut taas epäilemättä valtionhoitajalle."
"Tätä keskustelua en olisi tarvinnut voidakseni kavaltaa teidät, madonna. Olisin voinut kavaltaa teidät jo aikaisemmin."
Ruhtinatar punnitsi hänen sanojaan. Hänellä oli hyvä muisti, ja Bellarion osasi todistella. Kuitenkin oli hänen vaikea uskoa…
"Tämä on vain joku temppu. Miksi jäitte tänne ilmaistuanne ystäväni. Olittehan jo tehnyt tehtävänne." Nuorukaisen vastaus oli suora ja selvä. "Jos en olisi jäänyt, ette koskaan olisi saanut tietää, mitä nuo miehet pyysivät vastaamaan teille. Ette myöskään olisi saanut tietää, että heidän joukossaan jo on Juudaskin. Minun oli varoitettava teitä."
"Niin", myönsi toinen hitaasti. "Huomaan." Ja äkillisessä vihassa, miehen paljastuksien synnyttämän pelon vallassa, hän huudahti: "Välttämätöntä! Miksi tämä oli välttämätöntä? Miksi tulitte? Viikko sitten ette tiennyt minusta mitään. Ja nyt tahtoisitte uskaltaa henkenne puolestani, te, jolle en ole mitään. Vaaditte, että minun olisi uskottava tätä. Luulette kai, että olen hullu."
Neito kuvitteli hymyn kirkastavan Bellarionin epäselvästi näkyviä kasvoja. Pojan ääni oli matala hänen vastatessaan:
"Ei ole järjetöntä uskoa hulluuteen. Hulluutta on olemassa. Pitäkää vain minua höperönä. Maailma on kukatiesi liian huumaava luostarin kasvatille. Hälinä on humalluttanut minut."
Ruhtinatar naurahti ilottomasti. "Kerrankin hiukan ontuva selitys. Onko kekseliäisyytenne tyrehtynyt?"
"Ei. Käsityskykyni vain tuntuu kovin rajoitetulta", vastasi nuorukainen masentuneena.
Ruhtinatar kosketti hänen käsivarttaan. Bellarion tunsi hennon käden värisevän, ja hämmästyksekseen kuuli hän neidon lausuvan arasti, melkein änkyttäen:
"Jos olen loukannut teitä, messer Bellarion, niin pankaa sanani kokemani järkytyksen tilille. On niin helppo, niin peloittavan helppo uskoa, mitä tahdomme uskoa."
"Tiedän", vastasi Bellarion koruttomasti. "Ja kunhan olette nukkunut yön, huomaatte kyllä, että teidän pelastuaksenne täytyy uskoa minua."
"Minun pelastumiseni ei riitä, Näitte veljeni…"
"Näin. Jos messer Castruccio oli syypää hänen…"
"Castruccio on ainoastaan väline. Tulkaa. Suotta me puhumme." Hän lähti astumaan odottavia seuranaisiaan kohden, mutta pysähtyi äkkiä. "Minun täytyy sittenkin uskoa teitä, ser Bellarion. Ellen uskoisi, tulisin hulluksi. Mutta jos valehtelette, jos olette valtionhoitajan kätyri, rankaisee hyvä Jumala teitä varmasti."
"Olette oikeassa", kuiskasi Bellarion.
"Sanokaa, mitä aiotte kertoa sedälleni?"
"Mitäpä muuta, kuin että olen keskustellut kanssanne tuloksetta; että joko salaatte minulta totuuden tai sitten ette tosiaan tiedä salaliitosta mitään."
"Tapaammeko toisemme vielä?"
"Jos niin haluatte. Mutta mitä tässä enää voitaisiin tehdä?"
"Siitä saatte ottaa selon." Näin osoitti neito, että hän tahtoi luottaa Bellarioniin tinkimättä.
He palasivat tanssisaliin. Jäykästi ja muodollisesti kumarsi Bellarion hänen korkeudelleen ja lähti hyvästelemään valtionhoitajaa.
Markiisi Theodore jätti seuransa ja tarttuen nuorukaisen käsivarteen vei hänet hieman syrjään.
"Olen tunnustellut maaperää", ilmoitti Bellarion. "Joko hän epäilee minua tai sitten hän ei tosiaankaan tiedä Barbarescosta mitään."
"Voitte olla varma siitä, että hän epäilee. Pyytäkää Barbarescolta suositusta ja yrittäkää uudestaan."
XI luku.
EPÄILTYNÄ.
Barbarescon luona odotti messer Bellarionia yllätys. Hänen astuessaan kokoushuoneeseen, ympäröi koko salaliittolaisjoukko hänet. Pahansisuinen Casella asettui hänen toiselle puolelleen, häikäilemätön Spigno toiselle. Heidän ilmeensä olivat kaikkea muuta kuin miellyttävät. Ilkeimmän näköinen oli kuitenkin Barbaresco, joka tuijotti häntä rasvainen hymy huulillaan.
"Missä olette ollut, nuori mies?"
Bellarion huomasi, että tässä oli oveluus tarpeen. Muka hämmästyneenä tuijotti hän ahdistajiaan.
"Salaliittolaisina olette näkevinänne vakoojia joka sopessa", sanoi hän, "Epäilette joka asiassa petosta. Silmät teillä on, mutta missä on järki? Taivas auttakoon niitä, jotka teihin luottavat." Hän tempoili käsivarsiaan päästäkseen irti. "Hellittäkää, senkin pöhköt."
Barbaresco nuolaisi huuliaan. Hän piteli oikeaa kättään selkänsä takana. Hitaasti astui hän lähemmäksi.
"Kertokaa ensin, missä olette ollut. Tahdomme tietää enemmän."
Bellarionin ivanhymy kävi selvemmäksi, mutta hänen katseessaan ei ollut pelkoa. "Tiedätte kyllä, missä olen ollut. Heittäkää jo näyttämöeleenne. Olen ollut hovissa."
"Mitä varten, Bellarion?" kysyi Barbaresco hiljaa. Toiset vaikenivat jäykästi.
"Kavaltamassa teidät, luonnollisesti." Sävy oli mahtavan pilkallinen. "Sen tehtyäni palasin, jotta saisitte katkaista kaulani."
Spigno naurahti ja hellitti otteensa. "Minä ainakin olen saanut tyydyttävän vastauksen", virkkoi hän. "Sanoinhan heti, etten voinut uskoa hänen ryhtyneen tyhmyyksiin."
Casella puristi toista käsivartta sitä kiukkuisemmin. "Vaadin selvää selontekoa, ennenkuin…"
"Antakaa edes minun hengittää vapaasti", ärisi Bellarion ja rimpuilihen vapaaksi. "Ei minua tarvitse piestä. En minä aio karata. Teitä on seitsemän minua vastassa. Jos käytätte hieman järkeänne, käsitätte itsekin, etten mahda teille mitään. Enkä suinkaan olisi tullut tänne, jos kerran hautoisin pakoa."
"Älkää jaaritelko siitä, mitä ette tekisi. Kysyimme, mitä olette tehnyt", tivasi Barbaresco.
"Sanon teille, etten olisi avoimesti, kaikkien nähden, lähtenyt hoviin, jos olisin aikonut kavaltaa teidät."
"Aivan samaa sanoin minäkin", huomautti Spigno, ärtyen hienosti. "Antakaa pojan kertoa."
Kuului hiljaista mutinaa. Bellarion kulki huoneen poikki heidän synkkien katseittensa seuraamana, liikkuen varmasti kuin ainakin viaton mies. Hän heittäytyi nojatuoliin.
"Tässä ei ole mitään kertomista, mikä ei olisi jo itsestään selvää. Lähdin viemään viestiänne ruhtinatar Valerialle; osoittamaan hänelle, että hän oli teidän armoillanne; todistamaan, ettei hän, liityttyään tähän salaliittoon, voi perääntyä enempää kuin määrätä toimintatapojammekaan. Tämän tehtävän suoritin onnellisesti loppuun."
Barbaresco puhui taas muitten puolesta. "Uskomme, jahka selitätte meille, miksi teidän piti tätä varten lähteä hoviin ja miten onnistuitte sinne pääsemään."
"Luoja lisätköön kärsivällisyyttäni kanssanne, kallis Tuomas!" huokasi Bellarion. "Menin hoviin, koska tajusin, etten mitenkään pystyisi kädenkäänteessä pensaan takaa saamaan ruhtinatarta vakuutetuksi tilanteen vakavuudesta. Juttu venyisi ilmeisesti hyvinkin pitkäksi. Sitäpaitsi, hyvät herrat, rohkea ja avoin esiintyminen on aina paras keino tällaisiakin asioita hoidettaessa, jos se vain on mahdollista. Ja tällä kertaa se kävi helposti päinsä. Satun olemaan Facino Canen ottopoika, ja käytin tätä asianlaitaa hyväkseni."
Hänelle sateli kysymyksiä joka puolelta. Ne kuitattiin yhteisellä vastauksella.
"Milanon lähettiläs, messer Aliprandi, varmisti henkilöllisyyteni."
Tuokion hiljaisuus. Vihdoin sanoi Barbaresco: "Aliprandi ehkä takasi teidät siellä, mutta hän ei voi tehdä sitä täällä."
"Julkeata lörpötystä!" mörisi valkohapsinen Lungokin puolestaan.
"Kovasti uskomatonta", vahvisti Casella. "Jos teillä ei ollut muita aikeita, niin miksi ette jo aikaisemmin käyttänyt hyväksenne henkilöllisyyttänne päästäksenne hoviin?"
"Koska se ei ollut tarpeen. Unohdatte, ettei ruhtinatar tällä kertaa osannut odottaa minua, minkävuoksi puutarhaportti oli suljettu. En myöskään voinut käydä maalarista näin myöhään illalla, kuten edellisellä kerralla. Sitäpaitsi on maalarina esiintyminen kallista. Sain pulittaa viisi tukaattia viime kerralla."
Jälleen rapisivat kysymykset. He eivät vielä olleet kuulleet mitään hänen maalariseikkailustaan. Vihdoin kertoi hän heille koko jutun, ja havaitsi, että se vaikutti heihin uskottavalta.
"Miksi ette kertonut tätä aikaisemmin?" kysyi joku.
Bellarion kohotti olkapäitään. "Oliko se tarpeellista? Mitäpä sillä väliä, minkälaisessa hahmossa asioillanne liikuin? Sitäpaitsi, sallikaa minun huomauttaa — itse ette sitä kuitenkaan keksi — että jos olisin teidät kavaltanut markiisille, olisi poliisikapteeni nyt täällä minun asemestani."
"Totta", myönsi Spigno ja pari muistakin miehistä nyökkäsi hyväksyvästi.
Mutta kiukkuinen Casella, Lungo ja Barbaresco epäilivät yhä.
Viimemainittu oli äkkiä muistanut jotakin. Hänen siniset silmänsä kapenivat melkein viivoiksi.
"Miten on selitettävissä, ettei hovissa tiedetä mitään toimestanne palatsin virkailijana?"
Nuorukainen hätkähti huomatessaan, että tuo valhe saattoi käydä hyvinkin kohtalokkaaksi. Seuraavassa hetkessä hän käsitti, ettei Barbaresco kuitenkaan epäillyt hänen henkilöllisyyttään, vaan jotakin muuta.
"Ehkäpä toiset eivät siitä tiedäkään. Entä sitten? Sitäpaitsi, voinhan minä olla palatsivirkailija, vaikka olenkin Facino Canen kasvatti. Muistakaa, että messer Aliprandi takasi minut."
"Hän ei voi taata teitä täällä", intti Barbaresco. "Kuka voi todistaa, että olette se, joksi itseänne väitätte?"
Bellarion silmäsi ympärilleen. Hänen vastaustaan odotettiin ilmeisesti henkeä pidätellen.
"Vaaditte minua todistamaan, että olen Facino Canen kasvatti?"
"Vaadimme sitä niin kiihkeästi, että jollet sitä tee, olet pian päätäsi lyhempi, kukonpoika", vakuutti Casella hypistellen tikariaan.
Tässä ei saanut siekailla. Jos nuo konnat odottaisivat edes huomiseen, ennenkuin katkaisisivat hänen kurkkunsa, niin ehkäpä tässä vielä keino ilmaantuisi…
"Hyvä. Täältä on vain päivän ratsastusmatka Ciglianoon. Lähteköön joku teistä tiedustamaan Grazien apotilta sen lapsen nimeä, jonka Facino jätti luostarin hoiviin."
"Nimeä?" kiljui Casella. "Onko se mikään todistus?"
"Siihen saatte tyytyä, jos lähettinne on niin typerä, ettei samalla osaa tiedustella muutakin. Ottakoon selkoa apotilta, minkälaisessa vaatetuksessa ja miten varustettuna lähdin luostarista, ja kysykää sitten samaa asiaa minulta. Teen täsmälleen selkoa kaikesta."
Mutta Barbaresco oli kärsimätön, eikä tahtonut uskoa. Nuori mies huomautti lopulta, että todistus hänen henkilöllisyydestäänkin oli parempi kuin ei mitään ja pyysi heitä ensi aluksi tyytymään siihen. Tuonnempana saataisiin muitakin todistuksia. Eivät he kaiketi olleet niin verenhimoisia, etteivät voineet lykätä hänen murhaamistaan huomiseen? Siihen mennessä ehtisivät todisteet tänne.
He ryhtyivät neuvottelemaan ja kreivi Spigno yritti jälleen pitää Bellarionin puolta. Vihdoin Barbaresco, Casella ja Spigno johdattivat hänet portaita ylös kurjaan ullakkokomeroon, otettuaan sitä ennen haltuunsa hänen tikarinsa. Huonepahasessa ei ollut ollenkaan ikkunoita, ja siihen pääsi vain niukasti valoa kymmenen jalan korkeudessa olevasta kapeasta kattoaukosta, joka oli varustettu lasilla. Huonekaluja ei liioin näkynyt. Eräässä nurkassa oli hiukan olkia ja muuta kamaa, josta häntä neuvottiin kyhäämään pehmikettä pään alle, jos halusi nukkua seuraavana yönä.
Varmemmaksi vakuudeksi he vielä sitoivat yhteen hänen ranteensa ja Casella kehoitti häntä kiittämään luojaansa, ettei tuota köyttä kiristetty hänen kaulansa ympärille. Tämänjälkeen he poistuivat lukiten oven ja jättäen vankinsa pimeyteen.
Hän kuunteli, kunnes heidän askeleensa lakkasivat kajahtelemasta, ja kohotti sitten katseensa kapeaan kattoaukkoon, josta kuun säteet tunkeutuivat huoneeseen. Jos lasin saisi poistetuksi, pääsisi aukosta mies nipin napin läpi. Mutta kuka takasi, ettei siinäkin yrityksessä ehkä niska katkeaisi. Sitäpaitsi hän tuskin pystyisi kapuamaan aukkoon.
Hän viskautui oljille ja nojasi leukansa polviin, kyyhöttäen aivan masentuneena tässä epämukavassa asennossa. Kerrassaan uskomattomilta tuntuivat nyt hänen vaiheensa, hänen muistellessaan Graziesta lähtönsä jälkeisiä tapahtumia. Kohtalo oli leikkinyt koko rajusti hänen kanssaan. Hempeämielisyys oli vetänyt häntä nenästä. Hän oli sekaantunut erään samantekevän valtion sisäisiin asioihin vain senvuoksi, että muuan kuumaverinen nuori nainen oli herättänyt hänen mielenkiintonsa. Tuo samainen neito vapautuisi ehkä pelkällä huokauksella hänen muistostaan, kuultuaan, että ne itsekkäät lurjukset, joiden kanssa oli liittoutunut, olivat katkaisseet hänen kaulansa. Pahuutta oli siis sittenkin olemassa.
Hän paneutui pitkälleen, kääntyen niin, että saattoi nähdä kuunsäteitten muodostaman valosuunnikkaan lattialla. Jälleen hiukan toivehikkaampana alkoi hän miettiä, miten pääsisi pois tästä ansasta. Parasta olisi ehkä turvautua salaliittolaisten Judas Iskariotiin. Tänä iltana oli hän aavistanut, kuka tuo kavaltajien kavaltaja oli. Ainoa, joka oli puolustanut Bellarionia ja lopulta aikaansaanut lykkäyksen murhan toimeenpanossa, oli Spigno. Ja kuitenkin oli sama Spigno ensimmäisenä vetänyt tikarinsa salaliittolaisten kuultua, että Bellarion oli käynyt hovissa. No niin, olipa tuo petturi kuka hyvänsä, markiisi saisi joka tapauksessa tiedon tämänkin illan tapahtumista, ja senjälkeen ei Bellarionin henki maksaisi paljon hovissakaan.
Näissä mietteissä hän nukahti ja lienee ollut unen helmoissa useita tunteja, ennenkuin jälleen heräsi. Valosuunnikas oli kadonnut lattialta. Tämä oli hänen ensimmäinen havaintonsa. Kohta senjälkeen hän aavisti, että joku seisoi hänen läheisyydessään. Hän kohottausi kyynärpäänsä nojaan, mikä ei suinkaan ollut helppoa, ja käänteli päätään. Oven vaiheilla oli heikko valonkaje ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän tajusi, että joku varovasti oli astunut huoneeseen.
Jälkeenpäin hän muisti, että tämä havainto ensinnä oli synnyttänyt hänessä pintaa karmivaa pelkoa, kuvittelun, että hänen murhaajansa nyt tuli suorittamaan kammottavaa tekoaan. Mutta tämä pelko kaikkosi pian, kun kajastus läheni. Lopulta ilmestyi näkyviin miehen varjo ja tovia myöhemmin kuului heikko kuiskaus: "Ssh! Hiljaa! Älkää päästäkö ääntäkään!"
Tuo varoittava ääni haihdutti viimeisenkin pelon Bellarion sydämestä, joka äsken tuntui nousseen kurkkuun.
Ovi sulkeutui yhtä hiljaa kuin se oli avattu, ja lyhtyä pitelevä mies poisti vaatteen, jolla oli estänyt valoa näkymästä selvästi. Liekki valaisi hänen kasvojaan ja Bellarion tunsi kreivi Spignon piirteet.
Nuorukainen äännähti heikosti, aivan kuin olisi nauraa hihittänyt
"Odotin teitä", sanoi hän.
XII luku.
KREIVI SPIGNO.
Spigno laski lyhdyn lattialle ja astui lähemmäksi.
"Pysykää hiljaa", mutisi hän. "Kääntykäähän, jotta saan kätenne vapaiksi." Hän katkaisi tikarillaan Bellarionin ranteita kahlehtivan nuoran.
"Ottakaa kengät jaloistanne. Nopeasti."
Bellarion vapautui kömpelösti jalkineistaan. Hänen ajatuksensa kiitivät nopeasti, eivätkä ne koskeneet yksinomaan pakoa. Vaikka vapaus vielä tällä hetkellä oli vain kangastus, askaroi mieli jo ritariseikkailussa jälleen.
Vihdoin kömpi hän pystyyn. Spigno jatkoi kuiskaamistaan:
"Odottakaa! Me emme voi lähteä yhdessä. Tarvitsen vain viisi minuuttia varmistuakseni pakotien turvallisuudesta. Senjälkeen voitte seurata minua."
Bellarion mietti, katse synkkänä.
"Kunhan he huomaavat minun karanneen…" aloitti hän, mutta Spigno keskeytti kärsimättömästi.
"Minua he viimeksi epäilevät. Kaikki salaliittolaiset ovat täällä yötä. Omasta puolestani esitin tärkeitä syitä, jotka estivät minua jäämästä. Olin poistuvinani, mutta piileskelin siksi kunnes he olivat menneet makuulle. Huomenaamulla karkaavat he toistensa kurkkuihin." Hän irvisti tyytyväisenä kertoessaan kepposestaan. "Minä otan lyhdyn. Löydätte paremmin kuin minä pääsytien tästä talosta. Liikkukaa äänettömästi."
Hänen kääntyessään ottamaan lyhtyä tiukkasi Bellarion:
"Odotatteko minua ulkopuolella?"
"En suinkaan. Mitä varten?"
"No, antakaa minun sitten tulla mukananne. Jos kompastuisin, olisivat he heti kimpussani."
"Pitäkää varanne, ettette hälyytä heitä."
"Antakaa minulle edes tikari, jos kerran viette pois lyhdyn."
"Kas, tässä on." Spigno veti tikarin tupesta ja viskasi sen Bellarionille.
Bellarion koppasi aseen ja tarkkasi silmillään kreiviä. Tämä kääntyi jälleen nostamaan lyhtyä.
"Hetkinen vielä", pidätteli Bellarion.
"Mitä nyt?"
Spigno silmäsi kärsimättömänä taakseen ja kohtasi nuorukaisen synkän katseen. Samassa tuikkasi Bellarion tikarin hänen rintaansa.
Se oli äänetön, luja ja armoton isku, joka osui suoraan sydämeen. Kreivi ei ennättänyt aavistaakaan kohtaloaan.
Hiiskahtamatta kaatui hän taaksepäin. Bellarion sujautti vasemman käsivartensa hänen ympärilleen estääkseen häntä kaatumasta. Spignon polvet hetkahtivat ja hän vaipui kuin tyhjä säkki permannolle, kierähtäen samalla kyljelleen.
Bellarion tukahdutti nyyhkytyksen. Hänen polvensa tutisivat kuin tyhjät housut tuulen temmellyksessä. Kyyneleet sumensivat hänen näkönsä. Hän laskeutui polvilleen kuolleen kreivin viereen, käänsi hänet selälleen ja oikoi hänen asentoaan sekä asetti lopulta hänen käsivartensa ristiin rinnalle. Tämän tehtyään jäi hän edelleenkin kyyhöttämään ruumiin viereen.
Surmatessaan kreivi Spignon oli hän vain tehnyt, mitä hänen oli pakko tehdä, antauduttuaan ruhtinattaren palvelukseen. Yhdellä iskulla oli hän murskannut sen välikappaleen, jonka markiisi oli varannut veljenpoikansa pään menoksi. Kun salaliittolaiset aamulla havaitsisivat, mitä oli tapahtunut, täyttyisivät varmaan heidän sydämensä sellaisella pelolla, etteivät he enää uskaltaisi jatkaa hankettaan.
Näin hän mietti, mutta kauhu ei kaikonnut hänen sydämestään. Hän oli murhaaja, kylmäverinen murhaaja jonka teko oli edeltä harkittu. Pahinta kaikesta oli — tässä muistuivat luostarin opetukset mieleen — että hän oli passittanut valmistautumattoman sielun Herran eteen. Mutta Tuomari ehken asettaisi kreivin rangaistuksen äkillisen täytäntöönpanon vastapainoksi hänen syntejään punnitessaan.
Hän rukoili pitkään ja palavasti sen sielun puolesta, jonka omin luvin oli Suuren Tuomarin eteen lähettänyt. Aika kului, mutta hän ei sitä huomannut. Vihdoinkin sai hän lopetetuksi, teki ristinmerkin ja nousi, palaten todellisuuteen.
Tunkien kenkänsä vyön sisäpuolelle ja peittäen lyhdyn lähti hän ovelle, paljastettu tikari oikeassa kädessään.
Muuan palkki narahti hänen jalkansa alla, natisi toinenkin ja henkeään pidätellen ponnisteli hän kuullakseen, olikohan joku herännyt ja lähtenyt liikkeelle. Kerran hän jo kuvitteli erottavansa ääniä alemmasta kerroksesta ja pelästyi, niin ettei kyennyt hetkeen liikahtamaankaan.
Turvallisesti pääsi hän kuitenkin keskikerrokseen ja alkoi varovasti laskeutua alakertaan, missä tiesi Barbarescon nukkuvan. Puoliväliin portaita päästyään kuuli hän jälleen heikkoa ääntä. Joku liikkui oikealla olevassa käytävässä. Hän pysähtyi äkkiä ja piilotti lyhdyn selkänsä taa.
Kauhukseen näki hän nyt valojuovan leviävän käytävään. Hetkistä myöhemmin kuului tassuttelevia askeleita ja matala-äänistä puheensorinaa. Ääni oli Barbarescon. Tovin kuluttua vastasi toinen ääni — Barbarescon vanhan palvelijan.
Bellarion liikahti kuin paetakseen portaita ylös, mutta huomasi sitten voivansa näin joutua satimeen, sillä Barbarescon vieraat nukkuivat kaikesta päättäen yläkerrassa.
Ja rohkaisten mielensä loikkasi hän suinpäin portaita alas, välittämättä enää hituistakaan synnyttämästään melusta. Hänen tarkoituksensa oli ehtiä lähestyvien miesten ohi alaportaille ja sitä tietä tuuliaispäänä kadulle. Mutta metelipä lennättikin Barbarescon hänen tielleen ja portaitten alapäässä joutuivat he vastakkain. Casalelainen herrasmies päästi taloa tärisyttävän kiljunnan tuntiessaan karkurin.
Barbarescon yllä oli yönuttu, jaloissa oli hänellä tohvelit ja kädessä kynttilä. Palvelija seurasi aivan hänen kintereillään. Aseita ei heillä näkynyt olevan. Siitä huolimatta oli pakolainen pidätettävä.
Kreivi sujautti kynttilän palvelijalle ja heittäytyi Bellarionin kimppuun puristaen hänen käsivarsiaan kylkiä vasten ja karjuen verenhimoisesti koko ajan. Bellarion tempoili ääntä päästämättä tässä karhunsyleilyssä. Pyylevyydestään huolimatta oli Barbaresco sangen väkevä. Hänen otteensa, jonka tarkoituksena oli estää nuorukaista käyttämästä asettaan, oli kuitenkin siksi voimillekäypä, että sen täytyi hetken kuluttua heikentyä, sillä nuori mies ponnisti rajusti, ja lopulta onnistui Bellarion irtautumaan hänen käsistään. Vanha Andrea, palvelija, oli laskenut kynttilän lattialle, ja pyrki pääsemään käsiksi Bellarionin jalkoihin. Tyrkkäys ja potku vatsaan vapauttivat nuorukaisen ja tikari koholla heittäytyi hän vastaanottamaan Barbarescon uutta hyökkäystä. Jälkeenpäin hän muisti, että hän koko taistelun ajan oli pyrkinyt välttämään uutta murhatekoa. Jos tilanteesta ei kuitenkaan murhatta päästäisi, oli parempi, että Barbaresco jäisi tantereelle. Hän iski siis armotta. Barbaresco väisti kohottaen kätensä suojaksi, ja tikari upposi lihavaan käsivarteen.
Kreivi perääntyi läiskäten kämmenensä verta pulppuavalle haavalle. Hän mölisi kuin haavoitettu sonni. Samassa Casella, melkein alastomana, mutta miekalla aseistettuna, hyökkäsi portaita alas, Lungo ja muut kannoillaan.
Hetkisen tuntui Bellarionista peli menetetyltä. Hän ei koskaan ehtisi ehjin nahoin alaportaille. Mutta sitten johtui toinen keino hänen mieleensä. Hän säntäsi eteenpäin alakerran isoon huoneeseen. Suljettuaan oven työnsi hän salvan eteen, ennenkuin Casella kumppaneineen ehti kynnyksen yli.
Hän antoi lyhtynsä vapaasti valaista huonetta, kiskoi ison pöydän oven eteen ja aukaisi ikkunan.
Sitten veti hän kengät jalkaansa, miesten jyskyttäessä ovea koko ajan. Tungettuaan tikarin vyöstään riippuvaan tuppeen viskasi hän Spignolta ottamansa laajan viitan nurkkauksen yli ikkunakaiteen, ja kapusi itse perässä. Kiinnitettyään viitan ikkunan tukevaan kivipatsaaseen tarvitsi hänen vain laskeutua tuon vaatekappaleen turvissa alaspäin ja pudottautua parin jalan verran, jotta pääsisi pakoon.
Juuri hänen valmistautuessaan tähän, avattiin katuovi ja kaksi salaliittolaisista pujahti kadulle. Hän irvisti nähdessään heidän loikkivan paitasillaan avoimesta ovesta tulvivassa valovirrassa, aseitaan heilutellen ja rähisten.
Peräytymisestä ei ollut mitään apua, ja Bellarion arveli nyt sen villin seikkailun päättynen, joka oli alkanut viikko sitten, hänen jätettyään rauhallisen Grazien. Vain viikko! Hänestä se tuntui kokonaiselta eliniältä. Miten monasti oli hän jo ehtinyt katsoa kuolemaa silmiin sen aikana? Hän ajatteli apotin jäähyväissanoja: "Pax multa in cella, foris autem plurima bella." Miten paljon hän antaisikaan, jos pääsisi takaisin luostarin rauhaan…
Roikkuessaan siinä kahden kuoleman välissä yritti hän rukoillakin, valmistautuakseen astumaan taivaallisen isän eteen. Tällä hetkellä ei häntä lohduttanut edes hänen oma vanha harhaoppinsa, että synti on ihmisten lorua.
Ja silloin, juuri kun sekä ruumiin että sielun voimat uhkasivat pettää, kuului rohkaiseva ääni: tahdikas astunta, joka läheni lähenemistään.
Kadulla riehuvat salaliittolaiset tuntuivat pelästyvän. Vartio oli kierroksellaan. Miehet neuvottelivat hetkisen ja pujahtivat sitten takaisin taloon, sulkien oven jälestään. Samassa ilmestyi lyhdyillä ja pertuskoilla varustettu partio näkyviin nurkan takaa, tuskin kymmenen metrin päässä.
Bellarion ei pelännyt sotilaita ja siksi liukui hän nyt maahan, jääden toviksi hengähtämään. Häntä halutti melkein nauraa kun upseeri miehineen ympäröi hänet.
"Mitäs tämä on?" tiedusteltiin. "Miksi käytätte ikkunaa oven asemesta, ystäväiseni?"
Bellarion mietti sopivaa vastausta ja upseeri lähensi hiukan kasvojaan valaisten häntä lyhdyllä. Kumpikin tunsi toisensa heti. Siinä oli sama kapteeni, joka taannoin oli ajanut nuorukaistamme takaa Uroshirven majalasta palatsipuutarhaan.
"Taivas!" huudahti messer Bernabo. "Lorenzaccion vikkelä ystävä, näemmä. Terveeks, kukonpoika! Olen etsinyt sinua koko viikon. Saatpa kohta kertoa, missä olet piileksinyt."
XIII luku.
OIKEUDENKÄYNTI.
Casalen podestàn istuntosalissa oli tavallisesti oikeudenkäyntien aikana paljon väkeä ja usein nähtiin kuulijoitten joukossa ylhäisiäkin henkilöitä. Ruhtinatar Valeria esimerkiksi istui toisinaan hovineitoineen entisen kaupungintalon juhlasalin laulaja-aitiossa, joka nyt oli oikeussalin lehterinä, osoittaakseen läsnäolollaan, että montferratilaisten asiat olivat hänen sydäntään lähellä. Ja kuten hallitsijalle, joka huolehti kansastaan kuten isä lapsistaan, sopi, istui markiisi Theodorekin usein kuulemassa, miten oikeutta jaettiin hänen nimessään.
Messer Barbarescon talossa sattuneen seikkailun jälkeisenä aamuna olivat sekä markiisi että hänen veljentyttärensä läsnä oikeussalissa, neito yksinään aitiossa ja markiisi nojatuolissa kunnialavalla podestàn istuimen lähellä. Valtionhoitaja oli totisen näköinen ja hänen katseensa oli miettivä. Aivan niinkuin pitikin. Mutta katselijat eivät suinkaan arvanneet todellista syytä tähän vakavuuteen. Tosin paljastuisi tänäpänä seikkoja, jotka olisivat omiaan lisäämään hänen kansansuosiotaan, mutta nämä samat paljastukset olivat ennenaikaisia sikäli, että ne ainakin toistaiseksi tekisivät lopun hänen salaisista aikeistaan. Olihan hänen kätyrinsä Spigno murhattu.
Muitakin kuuluisuuksia näkyi salissa. Messer Aliprandi, joka oli lykännyt paluumatkaansa Milanoon, istui valtionhoitajan vieressä. Heidän takanaan nojautui harmaaseen kiviseinään loistava hovimiesryhmä, Castruccio da Fenestrella kukkona orrella.
Salin keskellä tunkeili kansalaisia kaikenkarvaisia. Heidät erotti tuomarinlavasta leveä juopa, jota vartioi kymmenkunta pertuskoilla aseistettua sotilasta. Punaisiin pukeutuneen podestàn vasemmalla puolen istui kaksi mustapukuista asessoria, ja heidän alapuolellaan kaksi kirjuria. Podestà itse, Angelo de' Ferraris, oli uljas viisikymmenvuotias, genovalainen syntyjään.. Tapa vaati kaikkialla Italiassa, että tuomari oli vieraasta valtiosta, jotta hän olisi puolueeton ja rehellinen toimessaan. Joitakin pienempiä juttuja oli jo käsitelty ja nyt odotettiin vankia, jota näkemään tämänpäiväinen harvinaisen runsas yleisö ja monilukuiset ylimykset olivat kokoontuneet.
Lopultakin astui tuo odotettu vartijoitten saattamana saliin, pitkänä, solakkana ja miellyttävänä. Musta, kiiltävä tukka oli suittu taaksepäin niskaan ja punainen puku oli epäjärjestyksessä. Hän oli vielä kalpea pitkän, unettoman yön jälkeen, jonka oli viettänyt tyrmässä mitä inhoittavimpien casalelaisten roistojen parissa. Ehkäpä samasta syystä oli hän nyt tavallista epävarmemmankin näköinen ja kerran hän hämmästyneenä pysähtyi, luoden ympärilleen pelokkaan, epätoivoisen katseen. Mutta sitten hän tuntui rauhoittuvan ja astui tyynenä syytettyjen paikalle. Kumarrettuaan valtionhoitajalle ja podestàlle jäi hän odottamaan, pää pystyssä ja katse lujana.
Äkkiä syntyneessä hiljaisuudessa kuului podestàn ääni, kylmänä ja rauhallisena. "Nimenne?"
"Bellarion Cane". Koska hän oli ilmoittanut tämän nimen markiisille, oli hänen nyt pidettävä siitä kiinni. "Isänne nimi?"
"Kasvatusisäni nimi on Facino Cane. Todellisten vanhempieni nimiä en tiedä."
Häneltä pyydettiin tarkempaa selitystä ja hän antoi sen, lyhyesti selvästi ja tyynesti. Hänen esiintymisensä teki kuulijoihin hyvän vaikutuksen. Podestàn oli kuitenkin nojauduttava erinäisiin tosiasioihin eikä tunteisiin tai vangin esiintymisen luomaan käsitykseen.
"Tulitte tänne viikko sitten erään Lorenzaccio da Trinon seurassa. Viimeksimainittu on rosvo, jonka päästä on luvattu hyvä hinta. Eräs läsnäoleva upseeri voi todistaa sanani. Kiellättekö?"
"En. Kunniallinenkin mies voi joutua rosvon seuraan."
"Olitte hänen kanssaan eräässä Casalen piiriin kuuluvassa talossa, jossa ensin tehtiin varkaus ja jonka isännän Lorenzaccio sitten murhasi Uroshirven majalassa, teidän yhä ollessanne tämän roiston seurassa. Isäntä tunsi teidät ennenkuin heitti henkensä. Tunnustatteko?"
"Tunnustus merkitsee syntiä ja anteeksipyyntöä. Myönnän niin tapahtuneen kuin sanoitte. Aikaisempi selitykseni ei ole mitenkään ristiriidassa esittämänne kanssa. Mutta tämä ei ole mikään tunnustus."
"Miksi pakenitte, jos kerran olitte viaton? Miksi ette jäänyt antamaan selitystä heti?"
"Ulkonaiset seikat todistivat minua vastaan. Seurasin hetken mielijohdetta, kuten ainakin se, joka ei pysähdy harkitsemaan, mitä olisi paras tehdä."
"Pääsitte turvaan herra Annibale Barbarescon taloon. Epäilemättä kerroitte hänelle tarinanne, vakuuttaen viattomuuttanne ja vedoten hänen sääliinsä."
Podestà keskeytti. Bellarion ei vastannut. Hän ymmärsi mihin tuomari pyrki. Edellisenä yönä oli upseeri pidätettyään hänet ilmoittanut Barbarescolle tavanneensa nuorukaisen aiemmin Lorenzaccion seurassa, ja Barbaresco oli käyttänyt tätä seikkaa hyväkseen kertoessaan Bellarionin edesottamuksista samana iltana. "Viime yönä aioitte toimittaa ryöstön Barbarescon talossa, mutta kun kreivi Spigno yllätti teidät itse teossa, surmasitte hänet ja haavoititte hiukan myöhemmin kreivi Barbarescoa itseään. Yrititte paeta ikkunan kautta, mutta teidät pidätettiin. Olenko oikeassa?"
"Ette. Sanotte, että olen rosvo. Olin viikon messer Barbarescon talossa. Eräänä yönä ei koko rakennuksessa ollut muita kuin Barbaresco ja minä sekä vanha palvelija. Miksi olisin yrittänyt ryöstöä silloin kun talossa oli seitsemän vahvaa miestä? Teidän ylhäisyytenne huomannee itsekin, että otaksumanne on mahdoton."
Hänen ylhäisyytensä huomasi sen, samoin muut läsnäolijat. He huomasivat enemmänkin. Nuorukainen puhui kuin ylioppilas eikä niinkuin rosvo.
Tuomari kumartui eteenpäin sivellen pujopartaansa. "Mitä sitten tapahtui? Antakaapas kuulua."
"Eikö lain mukaan ensin ole kuultava syyttäjää?" Bellarion antoi katseensa liukua pitkin salia, etsien Barbarescoa ihmisjoukosta.
Podestà hymyili hienosti, eikä hänen hymynsä ollut vailla ystävällisyyttä.
"Tiedätte siis, mitä laki sanoo. Tarvitseeko rosvon opiskella lakia?
"Siinä tapauksessa jokainen lakimies tässä maassa olisi rosvo", vastasi Bellarion, saaden palkkioksi naurunhorinan yleisön joukosta. Hänen vastauksessaan oli enemmän totta kuin hän itse arvasi. "Teidänlaista samanverran kuin jumaluusopista ja retoriikasta ja muusta sellaisesta, koska olen opiskellut näitä asioita."
"Ehkä niin", tuumi podestà töykeällä äänellä. "Mutta ette ole tutkinut sitä niin tarkkaan kuin kenties nyt joudutte sitä tekemään." Messer Ferrariskin osasi olla pureva.
Tällä hetkellä syöksyi saliin kiihtynyt upseeri. Kuullessaan tuomarin paraikaa puhuvan, hän kuitenkin pysähtyi.
"Olette jo kuullut", virkkoi messer de' Ferraris, "mitä syyttäjänne sanoo, ja teitä vaaditaan nyt vastaamaan."
"Vaaditaan?" ihmetteli Bellarion, ja yleisö kummeksui hänen kuvaamatonta tyyneyttään. "Kuka vaatii? Ei ainakaan laki, joka sanoo, että syytetylle on annettava tilaisuus kuulla syytökset syyttäjän omasta suusta, jonka jälkeen hänen on niihin vastattava. Teidän ylhäisyytenne ei kaiketi pane pahakseen, jos pidän kiinni syytetyn oikeuksista. Antakaa messer Barbarescon astua esiin, jotta hän itse saisi peruuttaa valheensa."
Nuorukaisen käytös vaikutti ehkä suureen yleisöön, mutta tuomari ei hämmentynyt.
"Mitä te tarkoitatte, lurjus? Tekö täällä määräätte?"
"Laki täällä määrää ja minä vetoan lakiin."
"Vai vetoatte lakiin!" Podestà nauroi. "Hyvä, hyvä! Tahdonpa olla kärsivällinen kanssanne." Hän nojautui taaksepäin ja loi katseensa saliin. "Messer Barbaresco astukoon esiin."
Yleisön keskuudessa syntyi aikamoista kohua. Tuo jäykkäniskainen kukonpoika oli suorastaan ihme. Äsken saliin tullut upseeri astui esiin.
"Teidän ylhäisyytenne, messer Barbaresco on poissa.
"Hän jätti Casalen auringon noustessa, heti kun portit oli avattu. Häntä seurasivat ne kuusi miestä, joiden nimet ovat messer Bernabon luettelossa sekä palvelija. Lombardian portin kapteeni on täällä tekemässä selkoa asiasta."
Bellarion nauroi ja sai jäyhän käskyn muistaa, missä oli.
Lombardian portin kapteeni astui esiin vahvistamaan upseerin tiedoituksen. Kahdeksan miestä oli tosiaan auringon noustessa jättänyt kaupungin ja lähtenyt ratsastamaan Lombardiaan vievää tietä. Eräällä miehistä oli käsivarsi siteessä — se oli kreivi Barbaresco. Kolme muutakin miehistä kapteeni tunsi samoinkuin Barbarescon palvelijan.
Valtionhoitaja sipaisi leukaansa ja kääntyi podestàhan. Tämä oli ilmeisestikin hämmästynyt.
"Miksi ei tätä estetty?"
Podestà oli nolon näköinen. "Sain tietää tämän nuorukaisen pidättämisestä vasta varsin myöhään. Muuten ei ole tapana pidättääkään syyttäjiä."
"Ei. Mutta kun olosuhteet ovat näinkin erikoiset, on syytä ryhtyä varovaisuustoimenpiteisiin."
"Sallikaa minun huomauttaa, ettei tässä ole muuta erikoista kuin tämä äkillinen pako."
Valtionhoitaja nojautui taaksepäin istuimellaan ja ummisti silmänsä puoleksi. "Hyvä. Keskeytin kuulustelun. Pidätetty vartoo."
Hiukan hämmentyneenä asiain uudesta käänteestä ja valtionhoitajan käytöksestä jatkoi podestà tuimana tehtäväänsä.
"Kuulitte, ettei syyttäjänne ole täällä, eikä siis voi henkilökohtaisesti sanoa sanottavaansa." Jälleen Bellarion nauroi. "Kuulin, että hän on sanonut sanottavansa. Hänen pakonsa on mitä parhain todistus hänen väitteittensä valheellisuudesta."
"No, no, herra!" muistutti podestà. "Olette täällä vastataksenne tyydyttävästi oikeuden kysymyksiin. Kertokaa siis, mitä viime yönä tapahtui."
Jopas muuttui ääni kellossa, ajatteli Bellarion. Häntä ei enää nimitettykään rosvoksi.
"Minun on siis kerrottava? Hyvä." Hän katsahti valtionhoitajaan ja ymmärsi tämän silmien viestin.
"Oikeastaan voin kertoa hyvin vähän, koska en tunne syytä kreivi Spignon ja messer Barbarescon väliseen riitaan. En ollut läsnä alusta saakka. Jouduin mukaan vasta kun meteli syntyi ja silloin oli Spigno jo kuollut. Messer Barbaresco ja hänen kumppaninsa pelkäsivät ehkä, että voisin todistaa heitä vastaan ja siksi he kävivät kimppuuni. Haavoitin Barbarescoa ja pakenin, sulkeutuen erääseen huoneeseen. Sieltä taas poistuin ikkunan kautta, mutta jouduin vartion käsiin. Siinä kaikki." Jos tämä juttu ehkä tyydyttikin markiisia, ei se riittänyt podestàlle.
"Voisin uskoa teitä", sanoi viimeksimainittu, "ellei muuan pikku seikka häiritsisi. Ainoastaan kreivi Spigno ja te olitte täysissä pukimissa, kun taas muut olivat paitasillaan. Tämä jo osoittaa ketkä hyökkäsivät, ketkä taas puolustautuivat."
"Miksi messer Barbaresco ja hänen toverinsa pakenivat? Syyttömät eivät lähde lipettiin."
"Entä te itse!" jyrisi podestà. "Tehän olitte viaton, vaikka karkasitte joutuessanne kiinni Lorenzaccion kanssa."
"Oh, olihan se eri asia… en tuntenut näitä seutuja…"
"Voitteko selittää, miksi Spigno ja te olitte täysissä pukimissa, mutta muut ei?" Ääni oli vaativa.
Bellarion katsahti jälleen markiisiin, mutta tällä kertaa ei hän saanut minkäänlaista merkkiä. Kuitenkin käsitti hän, että Spignon paljastaminen ei olisi viisasta ja siksi hän jatkoi:
"Miksi Spigno oli täysissä pukimissa, on minulle arvoitus. Itse olin väsyneenä vaipunut riisuutumatta uneen, oltuani illalla hovissa."
Bellarion kuvitteli näkevänsä hyväksyvän katseen markiisin silmissä. Mutta podestà pudisti päätään.
"Mukava juttu", tuhisi hän, "vaikka ei kovin vakuuttava. Ettekö voi keksiä parempaa?"
"Voinko keksiä parempaa kuin totuuden?" sanoi Bellarion. "Pyydätte minua selittämään asioita, joita en tunne."
"Katsotaanpa." Äänessä soinnahti uhkaus. "Pieni kidutus on monasti virkistänyt miehen muistia ihmeellisellä tavalla."
"Kidutus?" Bellarionia värisytti, vaikka hän pysyttelikin rohkean näköisenä. Hän katsahti jälleen markiisiin, tällä kertaa saadakseen apua. Valtionhoitaja kuiskasi jotakin messer Aliprandille ja tämä kumartui puhuttelemaan podestàta.
"Saanko sanoa pari sanaa, hyvä herra?" Podestà loi häneen ihmettelevän silmäyksen. Harvoinpa sattui, että lähettiläs sekaantui maantierosvon oikeusjuttuun. "Olkaa hyvä, herraseni."
"Rohkenen ehdottaa, että jutun käsittely lykättäisiin siksi kunnes syytetyn henkilöllisyys on todistettu. Tämän pyyntöni teen sen väitteen johdosta, että syytetty olisi Biandraten kreivin ottopoika."
Lähettiläs lopetti. Podestà kohotti päätään pahastuneen näköisenä. Mutta ennenkuin hän ehti vastata, lausui valtionhoitaja:
"Niin tavaton kuin tämä pyyntö onkin, messer de' Ferraris, olette varmaankin yhtä mieltä kanssani siitä, että, jos syytetty tosiaankin on se henkilö, joksi hän itseään väittää ja jos hänen nykyinen pulmansa tosiaankin olisi vain merkillisen sattuman aiheuttama, voisimme, jos ratkaisisimme jutun äkkiä ja nuorukaiselle epäedullisella tavalla, saada niskoillemme jalon ystävämme, Biandraten kreivin, vihat."
Näin osoitettiin Bellarionille, miten viisasta on valita itselleen mahtava isä.
Podestà kumarsi myöntävästi. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän sanoi:
"Millä tavoin syytetyn henkilöllisyys olisi todistettava?" Bellarion riensi vastaamaan. "Minulla oli Ciglianon Grazie-luostarin apotin antama kirje, mutta Lorenzaccio varasti sen, ja tuo upseeri —"
"Kirje on meillä", keskeytti podestà terävästi. "Siinä ei mainita isästänne mitään, eikä koko kirje todista mitään, ennenkuin selitätte, miten sen olitte hankkinut!"
Aliprandi sekaantui jälleen asiaan. "Hän väittää tulevansa Ciglianon Grazie-luostarista, jonne messer Facino Cane hänet oli jättänyt joitakin vuosia sitten. Ei olisi vaikeata saada luostarista vahvistus tälle väitteelle. Senjälkeen voisi joku luostarin isistä saapua tänne varmentamaan, että tämä nuorukainen todella on sama kuin luostarissa ollut".
Podestà siveli äänettömänä partaansa. "Entä sitten?"
"Senjälkeen, herraseni, vapautuisitte ennakkoluulosta, jonka on aiheuttanut tämän nuorukaisen kumppanuus rosvon kanssa, ja voisitte helpommin ratkaista hänen osuutensa viimeöisessä tapahtumassa."
Ja tähän päättyi toistaiseksi Bellarion Canen juttu, suureksi pettymykseksi läsnäolijoille, jotka olivat odottaneet saavansa kuulla monta merkillistä paljastusta.
Valtionhoitaja jäi oikeussaliin vielä senjälkeen kuin Bellarion oli viety pois, vaikka hän luultavasti ei tällä kertaa välittänytkään erikoisesti muiden juttujen käsittelystä. Messer Aliprandi sitävastoin poistui samoinkuin useimmat hovimiehetkin ja ruhtinatar Valeria, joka oli kalpea ja huolestunut. Neito vihjasi Dionaralle jotakin suuttumuksestaan ja pelostaan.
"Varas, urkkija ja murhaaja", mutisi hän. "Minä luotin häneen ja hän murskasi kaikki toiveeni. Hupakon palkka."
"Mutta jos hän sittenkin on se, joksi itseään väittää?" arveli monna Dionara.
"Muuttaisiko se asiaa? Hänet lähetettiin vakoilemaan minua, tunsin sen. Ja uskoin kuitenkin hänen valheitaan."
"Mutta jos hän oli urkkija, niin miksi hän neuvoi teitä vetäytymään pois salaliitosta?"
"Jotta saisi täydellisemmät tiedot osuudestani siihen. Hän murhasi Spignon, rehellisimmän ja luotettavimman heistä kaikista." Kyyneleet sumensivat hänen katseensa.
"Miksi hänet sitten vangittiin?"
"Sattumalta. Se ei ollut suunnitelmassa. Menin katsomaan kuinka he siitä selviytyisivät, ja näin."
Madonna Dionara ei ollut niin selvänäköinen - kenties.
"En käsitä, miksi hän murhasi kreivin", tuumi hän.
"Etkö?" Ruhtinatar naurahti ilottomasti. "Ei ole vaikeata ymmärtää, mitä tapahtui. Spigno ja nuorukainen olivat täysissä pukimissa. Spigno epäili häntä ja piti häntä silmällä. Tuon nuoren konnan käynti hovissa oli erehdys hänen puoleltaan. Spigno pani hänet tiukalle ja ehkä paljasti hänet, ja pelastaakseen nahkansa tappoi Bellarion kreivin. Miksi nuo muut pakenivat? Koska he pelkäsivät joutuvansa ilmi. Eikö tämä ole päivänselvää?"
Dionara-neito pudisti päätään. "Jos markiisi Theodore suunnitteli veljenne tuhoamista, teki tämä juttu varmasti lopun hänen aikeistaan. Jos asianlaita olisi sellainen kuin väitätte, olisi messer Bellarion oikeudessa puhunut suunsa puhtaaksi. Miksi hän olisi ollut puhumatta, kun kerran päinvastainen menettely olisi ollut kaikinpuolin markiisille eduksi?"
"En tiedä", sanoi ruhtinatar. "Kukaan ei tiedä, mikä valtionhoitajalle on eduksi. Hän työskentelee hiljaisuudessa, voimakkaasti ja hitaasti. Hän ei iske ennenkuin on varma seurauksista. Etkö huomannut, miten Bellarion ja valtionhoitaja vaihtoivat silmäyksiä? Etkö nähnyt, että messer Aliprandi sekaantui asiaan setäni kuiskattua hänelle jotakin?"
"Mitä tuo sekaantuminen lopulta hyödyttää, jos mies ei kerran ole se, joksi hän itseään väittää?"
Ruhtinatar oli ivallisen näköinen. "Hän voi olla Bellarion Cane ja samalla se, jona minä häntä pidän. Mikään ei estä. Mutta tekeepä mieleni ennustaa vähän. Tuo messer Bellarion ei enää joudu oikeuteen. Hänelle annetaan tilaisuus karata."
XIV luku.
PAKO.
Bellarion vietiin takaisin tyrmään kaupunginmuurin korkeassa tornissa. Hän sai vielä kerran seurustella mitä inhoittavimpien hylkyjen kanssa. Mutta jo tuntia myöhemmin tuli käsky siirtää hänet pieneen kammioon, jonka lasiton ristikkoikkuna antoi vihreälle tasangolle. Vehmauden halki kiemurteli Po hopeaisena vyönä etsien tietä Lombardiaan.
Hiukan myöhemmin illalla saapui markiisi Theodore hänen luokseen, saadakseen kuulla peittelemättömän totuuden. Bellarion valehteli hänelle yhtä sujuvasti kuin hän oli valehdellut podestàlle.
Kuitenkin pysytteli hän nyt lähempänä totuutta. Salaliittolaiset olivat alkaneet epäillä häntä kuultuaan hänen käyneen hovissa. Selityksiä oli vaadittu ja hän oli niitä antanut. Kuitenkin oli hänet teljetty ullakkohuoneeseen, kunnes Ciglianosta saataisiin varmennus hänen väitteilleen. Kreivi Spigno, joka pelkäsi henkensä olevan vaarassa, tuli yöllä häntä vapauttamaan.
"Mikä sai minut päättelemään", sanoi Bellarion, "että hänkin oli teidän korkeutenne asiamies."
Salaliittolaiset, jatkoi hän, olivat kuitenkin varuillaan. Juuri kun Spigno oli ollut häntä vapauttamassa, yllättivät he kreivin. Onneksi oli Spigno ehtinyt antaa hänelle, Bellarionille, tikarin. Syntyi kahakka, jossa kreivi surmattiin. Bellarion taisteli henkensä edestä ja haavoitti tällöin Barbarescoa sekä luultavasti paria muutakin, ja pakeni sitten erääseen huoneeseen, jonka oven telkesi. Tämänjälkeen hän oli hypännyt ikkunasta ulos, joutuen suoraan vartion käsiin.
"Ellei teidän korkeutenne olisi kehoittanut minua käymään hovissa, ei tämä olisi tapahtunut. Loppujen lopuksihan ovat vehkeilijät kuitenkin paenneet ja teidän korkeutenne on nyt pelastettu."
"Pelastettu!" Hänen korkeutensa nauroi julmasti. Hänen ilmeessään ei tällä hetkellä ollut jälkeäkään siitä hyväntahtoisuudesta, jota montferratilaiset olivat oppineet rakastamaan. Vaaleat, siniset silmät olivat teräksenkovat ja kasvot uhosivat häijyyttä.
"Vielä mitä! Olette sotkenut koko jutun."
"Vai sotkenut! Jospa olisin kertonut podestàlle, mitä todella tapahtui Barbarescon talossa —"
"Jos olisitte!" keskeytti markiisi kiukkuisesti. "Tosiaankin. Mitäpäs teidänlaisenne nulkin puheista?"
Bellarion havaitsi, että valtionhoitaja levottomuudessaan puhui mitä sattui.
"Teidän korkeutenne sanat ovat ylen hämärät." Nuorukaisen ääni oli melkein halveksiva. "Ehkäpä minun lopultakin on pakko kertoa totuus, pelastaakseni henkeni."
"Henkenne? Kuka teidän hengestänne välittää?"
"Minä itse välitän siitä enemmän kuin kenenkään muun hengestä."
Markiisi irvisti ja hänen katseensa kävi yhä kovemmaksi. "Alatte olla hankala käsiteltävä, ystäväiseni."
Bellarion huomasi markiisin pelkäävän, että perinpohjainen tutkimus asiassa paljastaisi syvimmänkin salaisuuden, valtionhoitajan oman osan salahankkeessa. Hänhän oli omien tarkoitusperiensä saavuttamiseksi ryhtynyt yllyttämään vehkeilijöitä ensin Spignon ja sitten Bellarionin kautta.
"Niin, te käytte hankalaksi", kertasi hänen korkeutensa. "Herttua Gian Galeazzo ei olisi siekaillut kanssanne. Hän olisi empimättä antanut katkaista kalliin kaulanne. Kiittäkää luojaanne, etten ole Gian Galeazzo."
Hän otti esille köysikäärön, jonka oli piilottanut viittansa alle ja viskasi sen Bellarionin jalkoihin. Tuolille pani hän pari karkeaa viilaa.
"Jos katkaisette jonkun tangon ristikosta, mahdutte kyllä läpi. Sitokaa köysi ristikkoon ja laskeutukaa maahan, mutta vasta pimeän tultua. Joudutte näin ilman muuta muurien ulkopuolelle. Menkää matkoihinne, älkääkä enää koskaan näyttäytykö Montferratissa. Jos sen teette, saatte varmasti roikkua hirsipuussa — karkaamisesta."
"Sen ansaitsisinkin", myönsi Bellarion. "Teidän korkeutenne ei tarvitse olla huolissaan."
"Enkö, koira?" Valtionhoitaja mittaili häntä jäätävällä katseellaan tuokion, pyörähti sitten kannoillaan ja poistui.
Kun seuraavana aamuna saatiin kuulla, että vanki oli karannut, levitettiin Casalessa mitä ihmeellisimpiä huhuja. Ainoastaan markiisi Theodore oli käynyt pidätetyn luona, eikä häntä epäillyt kukaan, lukuunottamatta ruhtinatar Valeriaa, joka sanoi uskolliselle Dionaralleen:
"Siinä näet. Eikö käynyt ennustukseni toteen? Enkö ollut oikeassa tuon kehnon nulikan suhteen?" Mutta hänen äänessään ei ollut sitä tyytyväisyyden sävyä, jonka tavallisesti voi havaita, kun joku toteaa otaksumansa oikeaksi.
Samaan aikaan oli Bellarion jo päässyt turvaan Milanon alueelle. Hänen ajatuksensa askaroivat kuitenkin vielä Montferratissa ja ruhtinatar oli niiden keskeisimpänä kohteena.
Hän yöpyi muutamassa Candian majatalossa ja muisti makuulle mennessään ruhtinattaren antamat viisi tukaattia, joista hänellä vielä oli kolme jälellä.
"Jonakin päivänä maksan ne takaisin", ajatteli hän.
Seuraavana aamuna hän nousi varhain, jatkaakseen matkaa Paviaan. Miettiessään tulevaisuuttaan havaitsi hän kuitenkin, etteivät opinnot enää kangastaneet niin houkuttelevina kuin luostarista lähtiessä. Viime päivien tapahtumat olivat aukaisseet hänen silmänsä näkemään monet asiat toisessa valossa kuin aikaisemmin.
Hän otti uudelleen harkittavakseen kerettiläiset mielipiteensä synnistä. Isät olivat ehkä sittenkin olleet oikeassa. Olivatko synti ja paha synonyymeja, siitä hän ei kuitenkaan päässyt selville. Vain siitä hän oli varma, että pahuutta ei maailmasta suinkaan puuttunut. Mahtoikohan paha olla lopultakin se voima, joka ihmisten kohtalot määrää, hyvän supistuessa jonkinlaiseksi passiivisen vastarinnan muodoksi? Kenties saattoi tuo vastarinta olla aktiivistakin, mutta siinä tapauksessa se ilmeni pahan hahmossa, jotta paha alati säilyisi.
Siinä oli nyt hänen kumoamaton syllogisminsa. Tomuksi se oli hajonnut maailman ensi kosketuksesta. Ja kuitenkin, turmeluksesta huolimatta, tuntui vaikealta kääntää selkänsä maailmalle. Elävien, toimivien miesten koulu kutsui paljon houkuttelevammin kuin oppinut Chrysolaras. Bellarion muisti antautuneensa tehtävään, jota ei vielä voinut pitää loppuun suoritettuna.
Toinen kirja.
7 luku.
KOIRA-IHME.
Bellarion taivalsi Mortaran ympärillä olevan alavan ja epäterveellisen marskimaan läpi. Täällä lainehtivat riisipellot niinkuin ne olivat lainehtineet jo kolmesataa vuotta, aina siitä lähtien kuin riisi tänne Kiinasta tuotiin. Hänestä tuntui oudon viehättävältä tarpoa Milanon liejussa, tuon mahtavan valtion, jonka Gian Galeazzo Visconti oli kohottanut kunniaan ja kukoistukseen.
Sisäinen rauha ja ulospäin suunnattu voima olivat aikaansaaneet ennenaavistamattoman hyvinvoinnin tässä valtiossa. Teollisuus menestyi erinomaisesti. Milanon villan- ja silkinkutojat lähettivät tuotteitaan Venetsiaan, Ranskaan, Flanderiin ja Englantiin. Ranskan kanssa käytiin hevos- ja karjakauppaa suuressa mittakaavassa. Koko sivistyneen maailman varallisuus tuntui kertyneen Milanoon ja pankkiliike kehittyi, niin että pian ei Europassa ollut ainoatakaan huomattavaa kaupunkia, jolla ei olisi ollut pankkilaitostaan. Jokaisessa Europan kaupungissa kiertelivät Gian Galeazzon kultakolikot, jotka tunnettiin Milanon ensimmäisen herttuan kunniaksi lyötyjen tukaattien nimellä.
Tosin olivat Gian Galeazzon lait julmat, sillä ihmishenki oli halpa tänä aikakautena, mutta viisaat ne olivat ja oikeudenmukaiset; veronmaksu ei käynyt kenellekään ylivoimaiseksi, mutta silti karttui herttuan kassa. Tieteet ja taiteet kukoistivat, tämän ajan uljaimmat sotapäälliköt johtivat armeijaa, ja ennenpitkää luikerteli Viscontien kyy Alpeilta aina Abruzzeille. Melkein koko Pohjois-Italia oli Milanon hallussa ja Gian Galeazzo olisi ollut täysin oikeutettu painamaan päähänsä kuningaskruunun.
Melegnanon linnassa, jonne herttua oli paennut Italiassa raivoavaa ruttoa, ryhdyttiin jo valmistautumaankin kuninkuutta varten, mutta silloin korjasi kuolema tämän mahtavan ruhtinaan, jolle inhimilliset viholliset eivät olleet voineet mitään.
Koska Gian Galeazzon kuollessa hänen poikansa Gian Maria oli vasta kolmentoista ja Filippo Maria kahdentoistavuotias, jätettiin herttuan määräyksen mukaisesti valtion peräsin holhoojahallitukselle, hallitusneuvostolle, johon kuuluivat kondottierit ja herttuatar Catherine.
Jo heti alussa esiintyi hallitusneuvostossa erimielisyyttä, ja kuitenkin olisi juuri nyt yksimielisyys ollut tarpeen. Heti Gian Galeazzon kuoltua käyttivät Milanon monet viholliset tilaisuutta hätyytelläkseen valtiota, ja herttuan mainiot kapteenit, joita kehnon Gian Marian häilyväisyys suututti, liittyivät mukaan perintöä paloittelemaan, muodostaen lukuisia riippumattomia valtioita. Viidessä vuodessa luhistui hoidon puutteessa Gian Galeazzon suurella työllä pystyttämä rakennus, ja ainoastaan yksi hänen kuuluisista sotilasapulaisistaan oli pysynyt uskollisena, hoitaen nyt yhdessä herttuan äpäräpojan Gabriellon kanssa hallitusohjia. Tämä mies oli Facino Cane, Biandraten kreivi, sama, jonka Bellarion hädissään oli ottanut kasvatusisäkseen.
Lähdettyään Casalesta vietti Bellarion ensimmäisen yön Candiassa. Seuraavana yönä lepäsi hän Vigevanossa ja aamulla souti muuan mies hänet leveän Ticinon yli. Bellarion jatkoi matkaansa Abbiategrassoon, missä Milanon valtiailla oli metsästyslinna.
Hän lauleskeli astuessaan eteenpäin; ei suinkaan riemusta, vaan karkoittaakseen yksinäisyydentunteen, joka oli kasvanut joka askeleella hänen lähdettyään Casalesta. Jätettyään Abbiategrasson poikkesi hän kovalta maantieltä niitylle, ihmetellen laitumella olevien nautojen tavatonta kokoa ja rehevyyttä. Hänen jalkansa olivat kivisellä tiellä käyneet perin aroiksi ja siksi hän tyytyväisenä heittäytyi nurmikolle erään pikku puron rannalla haukkaamaan illallista. Abbiategrassosta oli hän ostanut leipää ja juustoa.
Yht'äkkiä kuului puron toisella puolen olevalla kummulla kasvavasta metsiköstä äänekästä melua, ihmisääniä ja koirien haukuntaa, ruoskanläiskettä ja kahinaa. Sitten säntäsi metsästä ruskeapukuinen mies, joka juoksi puroa kohti kuin henkensä edestä. Hän oli avopäin ja hänen musta tukkansa liehui viuhkana tuulessa.
Hän oli jo ehtinyt puoliväliin purolle kun takaa-ajajat ilmestyivät näkyviin; kolme suurta verikoiraa, jotka pinkoivat minkä käpälistään irti saivat.
Vihdoin ratsasti metsiköstä miesjoukko, etunenässä tulipunaiseen ja hopeaan pukeutunut poika, joka usutti hurttia kimeällä äänellä. Hänen seuralaisistaan oli ehkä puolet hienoja herrasnuorukaisia, muut taas nahkapukuisia palvelijoita. Näistä pari kuljetti kytkyessä tempoilevia, ulisevia koiria. Aivan nuoren johtajan kintereillä ratsasti isokokoisella hevosella voimakas, mustapartainen mies, heilutellen ruoskaa kourassaan. Hän ei näyttänyt rengiltä enempää kuin hovimieheltäkään. Ilmeisesti hän oli jotakin siltä väliltä. Hänkin huikkasi ja läimäytteli ruoskaansa yllyttääkseen koiria tavoittamaan saaliinsa.
Kauhu siivitti pakenevan miehen jalat. Hän ehti puron rannalle kun hurtat olivat noin kymmenen metrin päässä, ja katsomatta taakseen heittäytyi hän päistikkaa veteen. Halkaisten voimakkaasti vettä ui hän yli, koirien yhä seuratessa.
Pelästynyt Bellarion riensi miesparkaa vastaan ja tarjosi hänelle kätensä auttaakseen häntä kuiville. Mies tarrautui käteen ja kovalla nykäyksellä kiskoi Bellarion hänet rannalle.
"Palkitkoon Jumala teitä, herra!" läähätti mies hartaasti. Hän lysähti polvilleen haukkoen henkeään ja vavisten. Samassa kapusi ensimmäinen koira rannalle ja sai heti Bellarionin tikarin kurkkuunsa.
Raivokas karjunta puron toiselta rannalta ei estänyt häntä tappamasta vielä toistakin koiraa. Raadot heitti hän puroon. Sillävälin oli kolmas hurtta jo päässyt maihin. Se karkasi äristen Bellarionin kimppuun, kiskoen hänet kumoon alleen. Nuorukainen nosti vaistomaisesti vasemman käsivartensa suojakseen ja iski tikarin koiran kurkkuun. Eläin kimposi taaksepäin ja Bellarion iski toisen kerran, tällä erää sydämeen. Koira lysähti kyljelleen veren pulputessa Bellarionin vaatteille. Hän nosti raskaan raadon päältään ja kompuroi hitaasti pystyyn, ihmetellen mitä nyt mahtaisi seurata.
Punapukuinen nuorukainen kirosi hirvittävästi. Hän keskeytti sadatuksensa vain mölistäkseen käskyn:
"Päästä irti koko liuta! Lähetä kaikki heidän kimppuunsa, Squarcia!"
Kookas mies oli jo tehnyt omalla vastuullaan jotakin muuta. Satulankoukusta oli hän ottanut väkipyssyn, tähdännyt ja laukaissut. Niin lähellä kuolemaa ei Bellarion ollut vielä koskaan ollut. Tällä kertaa pelasti hänet, vaikkakin tahtomattaan, sama mies, jota hän äsken oli varjellut koirien hampailta.
Mies oli nimittäin vähitellen päässyt jaloilleen ja aikoi taakseen katsomatta jatkaa pakoaan. Mustatukkainen Squarcia huomasi kuitenkin hänen aikeensa, heilautti asetta, joka oli ollut tähdättynä Bellarioniin, ja seuraavassa tuokiossa singahti nuoli miehen päähän.
Ennenkuin Squarcia ennätti lennättää toista nuolta, sai hän piiskansivalluksen kasvoihinsa ja punapukuinen nuorukainen huusi:
"Kautta Jumalan luitten! Kuka sinun käski ampua, elukka? Sanoin, että päästäisit koirat irti. Aiotko pilata leikin, sinä koira? Ajoinko minä häntä tänne saakka vain senvuoksi, että sinä ampuisit hänet?" Hän päästi mitä törkeimpiä sadatuksia ja käski uudelleen irroittaa koirat. Mutta Squarcia, johon eivät sadatukset tehonneet enempää kuin lyönnitkään, ehätti väliin.
"Tahtooko teidän ylhäisyytenne, että tuo nuorukainen tappaa vielä pari koiraa entisten lisäksi, ennenkuin hänet taltutetaan? Hänellähän on ase."
"Hän surmasi koirani. Koirat hänelle myös kostakoot." Bellarion ymmärsi, mikä hänen kohtalonsa oli, jos yrittäisi paeta. Hän pelkäsi, ja kauhistui samalla noita miehiä, jotka metsästivät ihmisiä kuin villejä eläimiä. Vaikka äsken surmansa saanut poloinen olisi ollut syypää mihin rikokseen hyvänsä, oli rangaistus kuitenkin epäinhimillinen.
Muuan rengeistä puhutteli Squarciaa, ja tämä kääntyi nuoren isäntänsä puoleen.
"Checco sanoo, että tuolla alempana on kahlaamo, herra herttua."
Puhuttelusana hämmästytti Bellarionia. Oliko tuo kiljuva, sadatteleva poika, joka puhui kuin tallirenki tai porttola vieras, oliko hän herttua? Milanon herttua? Bellarion muisteli niitä juttuja, joita hiljan oli kuullut tämän kaksikymmenvuotiaan nuorukaisen julmuuksista.
Neljä renkiä karautti kahlaamoa kohden ja vastarannalta kajahti Squarcian ääni:
"Koetappas astua askeltakaan, nulikka, niin toimitan sinut luojasi eteen."
Hevoset kahlasivat matalan paikan yli ja Bellarion vartosi, muistaen nyt, että Milanon todellinen hallitsija oli Facino Cane. Hän päätti vielä kerran käyttää tuota nimeä apunaan.
Renkien aikoessa käydä häneen käsiksi ilmoitti hän olevansa Facinon poika ja käski heidän tuumia päänsä ympäri, ennenkuin koskisivat häneen. Mutta vaikka hän olisi sanonut olevansa Rooman paavin poika, eivät nämä raa'at veitikat olisi olleet millänsäkään. He tottelivat vain Squarciaa, eikä heillä ollut enempää älyä kuin kytkyessä tempovilla koirilla. He sitoivat nahkahihnan hänen oikeaan ranteeseensa ja sitten oli hänen seurattava. Hän ei pannut vastaan, koska huomasi vastustuksen hyödyttömäksi. Kahlaamon syvimmällä kohdalla nousi vesi hänen vyöhönsä asti ja lisäksi pärskyttivät hevoset hänet yltäkin märäksi. Verisenä ja vettä valuenkin säilytti hän arvokkuutensa joutuessaan nuoren herttuan kanssa vastakkain.
Gian Maria oli vastenmielisen näköinen. Hänen merkillisen puolivalmiit kasvonsa olivat kuin ennenaikojaan syntyneen lapsen, kooltaan vain suuremmat. Varreton nenä törrötti leveänä punaisessa naamassa ja aivan sen alla paisuivat muodottomat, suuret, punaiset huulet. Vaaleat rengassilmät tuntuivat pullistelevan päästä, otsa oli matala ja taaksepäin kalteva, leuka melkein olematon. Isältään oli hän perinyt ainoastaan kullanpunaisen tukkansa.
Bellarion tuijotti rumilusta kuin lumottuna. Herttua rypisti otsaansa.
"Jopa on julkea lurjus! Tiedätkö, kuka olen?"
"Otaksun, että olette Milanon herttua", vastasi Bellarion. Hänen äänessään oli ylenkatsetta.
"Oho, vai otaksut? Olet siitä vielä varmakin, ennenkuin eroamme. Otaksuitko samaa tappaessasi koirani?"
"En kuvitellut ruhtinaan tuolla tavoin metsästävän inhimillistä olentoa."
"Mitä sanot, koira?"
"Teidän ylhäisyytenne siis tuntee minut!"
"Ettäkö tunnen sinut, pölkkypää?"
"Lausuittehan nimeni, Cane." [Cane (it.) = koira. — Suom.]. Näin hän jälleen käytti hyväkseen tuota nimeä, josta jo aiemmin oli hänelle ollut paljon apua. "Olen Bellarion Cane, Facino Canen poika."
Muuan silkkiäismarjan värisessä samettipuvussa koreileva, nuori, hyvännäköinen mies, joka kannatteli ranteeseensa kiinnitettyä metsästyshaukkaa, ohjasi mustan hevosensa lähemmäksi, ja tarkasteli tuhruista ryysyläistä suurella mielenkiinnolla.
Herttua kääntyi uteliaan nuorukaisen puoleen ja kysyi:
"Kuulitko, mitä hän sanoi, Francesco?"
"Kyllä, mutta en tiennyt, että Facinolla on poika."
"Äpärä, kenties. Eipä mitään." Hänen ilkeille kasvoilleen levisi ruma virnistys. Bellarionin henkilöllisyyden toteaminen lisäsi vain rääkkäyksen viehätystä. Gian Maria Viscontin mustassa sielussa kyti sammumaton viha jaloa holhoojaa kohtaan. "Vapauttakaamme Facino tästä kiusallisesta painajaisesta. Takaisin, koko joukko! Järjestykää riviin pitkin rantaa."
Seurue hajaantui estääkseen Bellarionia pääsemästä pakoon.
Vapisuttava pelko valtasi nuoren miehen. Hän oli ampunut nuolensa, osaamatta maaliin. Nyt oli hän avuttomana tuon ihmishirviön käsissä. Herttuan käskystä irroitettiin hihna hänen kädestään ja hän oli vapaa.
"Hei, lurjus", kiljui herttua. "Alahan laputtaa." Hän käski Squarcian päästää irti kaksi koiraa.
Squarcia vapautti kaksi koiraa erään rengin pitelemästä kytkyestä, tarttui kumpaistakin kaulanauhaan ja polvistui niiden väliin, laskeakseen ne irti herttuan määrätessä.
Bellarion ei liikahtanut paikaltaan. Kauhun lamauttamana seurasi hän näitä valmisteluja, tuskin käsittäen niiden tarkoitusta. Hän ei tiennyt, että suuri metsästäjä Bernabo Visconti oli jättänyt intohimonsa perinnöksi pojanpojalleen, joka ei kuitenkaan tyytynyt hirviin tai villisikoihin, vaan vaati jalompaa riistaa. Herttuan metsästyskoiria syötettiin ihmislihalla.
"Haaskaat aikaa", marisi herttua. "Tuokion kuluttua lasken koirat irti. Lähde juoksemaan niinkauan kuin sinulla on aikaa. Jos oikein ponnistat, pelastavat ehkä kinttusi kalliin henkesi." Hän nauroi niin että kuola tippui suupielistä. Ehkä uhrille annettu valheellinen toivonkipuna pidentäisi edessä olevaa nautintoa.
Valjuna ja kauhusta puolikuolleena Bellarion vihdoin kääntyi ja säntäsi kuin hullu metsää kohden. Herttuan eläimellinen nauru kajahteli hänen korvissaan. Ja äkkiä nousi jokin nuorukaisen sisimmässä kapinaan. Tämä ei ollut miehen arvolle sopivaa. Kuristaen pelkonsa hän pysähtyi ja pyörähti ympäri.
Herttua, joka huomasi huvin loppuvan lyhyeen, kirosi raivokkaasti.
"Kyllä hän vielä juoksee, teidän korkeutenne, jahka irroitan koirat", jupisi Squarcia.
"Laske irti, siis."
Koirat syöksyivät nuolina kohti Bellarionia, joka seisoi kuin jähmettyneenä, tukka tuulessa hulmuten. Hän tunsi voivansa pahoin ja oli melkein menettää tajuntansa. Ei kättäänkään hän nostaisi suojaksi. Karatkoot hänen kurkkuunsa, nuo hurtat, sitä pikemmin päättyisi kidutus.
Hän ummisti silmänsä ja voihkaisi. "Jeesus!" Hänen huulensa liikkuivat hiljaa, rukoillen koneellisesti: "Sinun käsiisi, Herra…"
Koirat tulivat. Ei tapahtunut mitään. Niiden kiivaat loikkaukset hiljenivät hölkäksi. Ne nuuskivat ilmaa, lähestyivät häntä, haistelivat, työnsivät kuononsa ruohoon ja ilmaisivat kiemurrellen alistumistaan ja mieltymystään.
Herttuan seurueesta kuului hämmästyneitä huudahduksia. Ihmetellen aukaisi Bellarionkin silmänsä. Hän katseli koiria, jotka matelivat hänen jaloissaan. Jumala oli tehnyt ihmeen.
Näin ajattelivat monet muutkin tapauksen näkijöistä. Raaka Squarciakin, joka oli jäänyt polvistuneena katsomaan koirien lähtöä, nousi nyt, lausuen hartaasti: "Ihme on tapahtunut." Hänen äänessään oli pelkoa.
Herttua vain kurtisti otsaansa ja sadatteli. Hän ei pelännyt ihmisiä eikä Jumalaa.
"Katsotaanpa, mikä ihme tämä on!" huusi hän. "Päästä irti vielä kaksi koiraa, sinä nauta."
"Teidän korkeutenne…" vastusteli Squarcia.
"Päästä irti kaksi koiraa, tai teen ihmeen sinunkin kanssasi!"
Squarcia pelkäsi herttuaa enemmän kuin mitään muuta, ja vapisevin sormin täytti hän isäntänsä käskyn. Herttua itse usutti eläimet Bellarionin kimppuun, sivaltaen niitä ruoskalla.
Kävi samalla tavalla kuin edellisellä kerralla. Kaikki muut, paitsi Bellarion, hämmästyivät jälleen. Bellarion oli äkkiä käsittänyt, mistä koirien käytös johtui. Hän ei enää pelännyt, päästettiinpä koiria irti miten monta hyvänsä.
"Laske irti Messalina", käski herttua melkein tikahtuneella äänellä, suu vaahdossa.
Squarcia pani vastalauseensa. Haukkaa pitelevä nuori mies arveli, että tässä ehkä oli noituutta, ja pyysi herttuaa olemaan varovainen.
"Päästä irti Messalina!" toisti herttua vielä raivokkaammin.
"Vastatkoon teidän korkeutenne seurauksista", huusi Squarcia, ja vapautti isäntänsä kiukkuisimmin hurtan. Bellarion oli kumartunut taputtelemaan koiria, jotka hypähdellen ja haukkuen osoittivat ystävyyttään. Ja kun Messalina seurasi niiden esimerkkiä, oli jo suurimpienkin epäilijäin uskottava. Seurue jakaantui kahtia — toiset puhuivat ihmeestä, toiset pitivät Bellarionia noitana. Herttuassakin heräsi hienoinen pelko. Tässä olivat epäilemättä joko Jumalan tai pirun sormet pelissä.
Hän kannusti hevostaan. Muut seurasivat. Kun Bellarion näki heidän pelokkaat ilmeensä, purskahti hän nauruun. Pitkällisen kauhun jälkeen tuli väkisin vastavaikutus. Hän tajusi, etteivät Squarcia tai rengit voisi koskaan käsittää mitään luonnollista selitystä äskeisen tapahtumaan.
"Mitä peliä sinä pidät, lurjus?" kysyi herttua, jonka Bellarionin pilkkanauru sai epäluuloiseksi. "Millä tempulla sinä selvisit tästä?"
"Tempulla?" Bellarion oikaisi ryhtiään. Hän päätti pysyä salaperäisenä ja vastasi sanansutkauksella "Sanoinhan, että olen Cane. Koira ei syö koiraa. Muuta noituutta tässä ei ole."
"Veruke", tuumiskeli Lonate, kaunis, nuori mies, ääneen.
Herttua heitti häneen kärsimättömän silmäyksen. "Niinkuin en sitä ymmärtäisi!" Hän kääntyi Bellarioniin: "Tämä on joku temppu, sinä lurkki. Jumalauta! Pidätkö minua narrina? Mitä sinä teit koirille?"
"Voitin ne puolelleni."
"Niin, niin, mutta miten?"
"Miten? Tietääkö kukaan, miksi eläin kiintyy johonkuhun? Päästäkää irti vielä loputkin koiristanne. Ne nuolevat kättäni, jokikinen. Koirilla on merkillinen vaisto, jota ei ole suotu joka miehelle."
"Vaisto? Mitä ne vaistosivat?"
Bellarion nauroi jälleen vastatessaan: "Ah, kukapa sen sanoo?"
Herttua karahti punaiseksi. "Leukailetko, hölmö?" Taikauskoinen Lonate kosketti hänen käsivarttaan. Herttua pudisti pois käden. "Saat vielä ilmaista salaisuutesi, kautta hostian!" Hän ärjäisi töllistelevälle Squarcialle: "Kerää koirat ja sido tuo nulikka. Lähdemme."
Herttua ratsasti matkoihinsa hovimiehineen, jättäen rengit täyttämään määräystä. Squarcian tehtäväksi jäi valvoa, ettei mitään lyöty laimin. Hän vihelsi koiria ja käski muutaman rengin kytkeä ne. Sitten hän arasti lähestyi Bellarionia.
"Kuulitte hänen korkeutensa määräyksen", virkkoi hän ikäänkuin anteeksipyytäen.
Bellarion ojensi ranteensa ääneti. Herttua seurueineen oli jo ehtinyt kuulomatkan ulkopuolelle.
"Herttua käski", syytteli mustatukkainen. "Minä olen vain herttuan palvelija." Ja kumartuen hiukan sitoi hän löyhästi hihnan Bellarionin ranteitten ympäri. Hän pelkäsi, eikä tahtonut vihoittaa nuorukaista.
"Voitte olla vakuutettu sitä", kuiskasi hän sitten, silmäiltyään ympärilleen ja huomattuaan, etteivät rengit voineet kuulla, "että hänen ylhäisyytensä Biandraten kreivi saa tiedon tästä heti kun olemme päässeet Milanoon."
II luku.
FACINO CANE.
Squarcia syytti matkan pituutta nostaessaan Bellarionin ison, mustan hevosensa selkään, mutta itse asiassa hän tahtoi säästää nuorukaista turhalta kidutukselta. Bellarionin kädet olivat niin höllästi sidotut, että hän koko ajan saattoi pitää kiinni metsästäjän vyöstä.
Näin saapui hän hämärissä Milanon kuuluisaan kaupunkiin. Jo matkan varrella, heidän pysähtyessään tuokioksi eräälle mäennyppylälle, oli hän saanut jonkinmoisen käsityksen kaupungin koosta. Vaikka oli kuullut paljonkin juttuja Milanosta, ei hän ollut osannut sitä niin suurenmoiseksi kuvitella kuin se todellisuudessa oli. Ihmetellen katseli hän jykeviä, punaisia muureja, jotka kuvastuivat leveään vallihautaan, muurien takaa kohoavia lukuisia kirkontorneja, Sant' Eustorgion kellotapulia, jonka tunsi monien kuvauksien perusteella, sekä kahdeksansärmäistä, tiilistä ja marmorista rakennettua Saint Gothard-kirkon tornia, Azzo Viscontin lahjaa kaupungille.
He saapuivat herttuallisen seurueen kintereillä kaupunkiin Porta Nuovasta, portista, jonka kivikaaret olivat peräisin roomalaisajoilta. Ratsastettuaan nostosillan yli ja holvin läpi he saapuivat vartiotalolle, joka jo itsessään oli pieni linnoitus. Sen edustalla maleksi jänteviä, parrakkaita palkkasotureita, jotka keskustelivat äänekkäästi kanttoonigermaanien kielellä. Matka jatkui pitkin Borgo Nuovoa, pitkää katua, jonka molemmin puolin lukuisat palatsit kohosivat toistensa vieressä ja joka Bellarionista näytti tavattoman leveältä, vaikka se olikin melko ahdas Milanon muihin katuihin verrattuna. Edestakaisin kulkevat ihmiset näyttivät yhtä oudoilta kuin rakennukset. Rauhallisia, hyvinvoipia kauppiaita kuljeksi nälkäisen ja kurjan näköisen rahvaan joukossa, siellä täällä asteli tai ratsasti loistava ylimys aseistetun ja haarniskoidun palvelijan saattamana.
Niin ylhäiset kuin alhaiset pysähtyivät ja paljastivat päänsä herttuan ratsastaessa ohi. Bellarion huomasi kuitenkin, että melkein kaikkien ilmeet kuvastivat joko vihaa tai inhoa.
Vihdoin he päätyivät suurelle, jalavien reunustamalle aukiolle, jonka pohjoisella sivulla kohosi mahtava, salkojen ja rakennustelineitten ympäröimä marmorirakennus. Siinä, tiesi Bellarion, oli valmistumassa eräs maailman ihmeellisimpiä tuomiokirkkoja. Se oli omistettu Pyhälle äidille, ja sen perusta oli vanhan Saint Ambrose-basilikan paikalla. Työt sujuivat kuitenkin Gian Galeazzon kuoltua perin hitaasti, olivatpa aika ajoin aivan seisahduksissakin.
He ratsastivat aukion yli. Se oli pyhää aluetta, oli Bellarion kuullut. Täällä, nykyisin jo revityssä basilikassa, oli pyhä Augustinus kastettu. Täällä oli pyhä Ambrosius taistellut, aloittaen sen kirkon ja maallisen vallan välisen sodan, jota sitten vielä aikojen kuluttua ghibellinit ja guelfit jatkoivat.
Kohoavan tuomiokirkon vieressä oli vanha Broletto, puoleksi palatsi, puoleksi varustus, Milanon herrojen asunto aina Matteo Viscontin päiviltä asti.
Holvikaarien alitse he ratsastivat Arrengon suurelle palatsipihalle ja edelleen St. Gothard-pihaan. Täällä laskeuduttiin satulasta ja Gian Maria antoi vankia koskevat määräykset jalustinta pitelevälle Lonatelle.
"Tuon koirien lumoajan", sanoi hän, "on illallisen jälkeen annettava minulle täysin tyydyttävä selitys."
Bellarion teljettiin maanalaiseen vankikomeroon, jonne pääsi niukasti valoa ja ilmaa pienestä ristikolla varustetusta aukosta. Kopissa oli kylmä ja seinät uhosivat pahanhajuista kosteutta. Yksinäisyys ja pimeys saivat hänet pian alakuloiseksi. Lisäksi oli hän kovin nälissään, eikä nälkä pysty suuresti lohduttamaan. Hänen vartijansa eivät antaneet hänelle edes leivänkannikkaa purtavaksi. Pari tuntia ehti vierähtää, ennenkuin herttua saapui Bellarionia katsomaan. Gian Mariaa seurasi Lonate ja neljä nahkapukuista miestä, joista yksi oli Squarcia. Hänen korkeutensa puku oli ylen kirjava, mikä todisti puuttuvaa kauneusaistia. Korkealla kauluksella varustetun samettinutun toinen puoli oli valkoinen, toinen räikeänpunainen. Uumilla oli rubiineilla koristetuista kultarenkaista koottu vyö ja sääristä oli toinen verhottu valkoiseen, toinen punaiseen. Punainen ja valkea olivat Viscontien värejä, joita Gian Maria kantoi melkein alituisesti, suuren isänsä tapaan.
Hänen pullottavat silmänsä tarkastelivat Bellarionia tavalla, joka sai nuorukaisen värisemään.
"No, roisto. Joko suostut puhumaan? Joko sanot mitä taikakeinoa käytit?"
"Herra herttua, en tehnyt mitään taikoja."
Herttua hymyili. "Ehkä pieni katumusharjoitus vahvistaa muistiasi. Oletko kuullut puhuttavan minun keksimästäni pääsiäispaastosta? Se kestää neljäkymmentä päivää, ja on hiukan tuskallisempi kuin pelkkä paasto. Kuitenkin on se perin terveellinen jäykkäniskaisille rosvoille ja opettaa heidät halveksimaan elämää siinä määrin, että he tavallisesti ovat sangen iloisia saadessaan vihdoin kuolla. Sinä aloitat nyt. Lyön vaikka vetoa, että pian kadut katkerasti tekoasi ja toivot, että koirat mieluummin olisivat sinut tappaneet". Hän kääntyi Squarciaan. "Tartu vankiin", käski hän.
He veivät Bellarionin suurempaan huoneeseen komeron takana. Hänen katseensa osui heti pitkään puusta tehtyyn laitteeseen, joka oli pöydän korkuinen. Siinä oli kaksi pitkulaista, puuruuveilla toisiinsa liitettyä pölkkyä ja joukko köysiä, jotka oli kiinnitetty toiseen pölkkyyn.
"Sitokaa tuo lurjus tiukkaan", ärisi herttua.
Viivyttelemättä kävi kaksi rengeistä käsiksi Bellarioniin, paljastaen kätevästi hänen yläruumiinsa. Squarcia seisoi hiukan syrjässä, koettaen voittaa taikauskoisen pelkonsa ja odottaen korkeampien voimien väliintuloa. Eikä hän odottanut suotta.
Keskeytys ei kuitenkaan ollut yliluonnollinen, vaan johtui yksinkertaisesti Squarcian salaa lähettämästä sanomasta.
Herttuan takana oleva raskas, raudoitettu ovi aukeni hitaasti, ja uljaan näköinen mies pysähtyi kynnykselle. Vaikka hän oli jo noin viisikymmenvuotias, näytti hän kymmentä vuotta nuoremmalta, sillä hänen vartalonsa oli vieläkin solakka ja notkea, ryhti suora, ja tummat silmät ruskeiksi parkituissa, jäykkäpiirteisissä kasvoissa loistivat eloisina. Hänen yllään oli tummanpunainen, kullalla kirjailtu tunikka ja viininväriset housut ja hartioilleen oli hän heittänyt nahkapäärmeisen, silkkiäismarjan värisen samettiviitan.
Tuokion seisoi hän ääneti katsellen, ja virkkoi sitten miellyttävällä, hiukan ivallisella äänellä: "Mikä törkeys teidän korkeuttanne nyt askarruttaa?" Herttua pyörähti ympäri, rengit seisoivat hievahtamatta. Vieras astui tyynesti portaita alas. "Kuka teidät käski tänne?" karjui herttua. "Velvollisuus. Velvollisuuteni teidän holhoojananne…" "Minun holhoojanani!" Äänessä oli kihisevää raivoa. "Te ette ole minun holhoojani, vaikka hoidatte Milanon hallitusta. Hoidatte minun tahdostani. Lienette kai tarpeeksi viisas älytäksenne sen."
"Kenties en ole. Kuka tietää, mikä on viisautta?" Ääni oli edelleenkin tyyni, tasainen, hiukan pilkallinen. Itsestään varma mies. Hän ei ryhtynyt väittelemään. "Toinenkin velvollisuus minua kutsuu. Isän velvollisuus. Sanotaan, että tuo nuorukainen, jonka kanssa juuri aioitte ryhtyä huvittelemaan omalla tavallanne, väittää olevansa minun poikani."
"Sanotaan? Kuka sanoo?" Herttuan kysymys ilmaisi vihaa tuota tuntematonta kohtaan.
"Sitäkö minä muistaisin. Hovissahan juorutaan lakkaamatta. Saadessaan kuulla jotakin tavallisuudesta poikkeavaa täytyy hovin herrojen ja naisten heti keskustella siitä. — Ehkäpä tekin olitte kuullut tämän väitteen. Olitteko?" Ääni koveni äkkiä. Nyt puhui holhooja, mies, joka piteli vitsaa. Herttua raivosi ja kirosi, mutta hän oli voimaton.
"Kautta pyhän Ambrosiuksen luitten! Ettekö kuullut, että hän tappoi koirani? Tappoi kolme koiraa ja lumosi loput."
"Kenties hän lumosi teidät samalla, koska uskallatte ryhtyä kiduttamaan häntä ilmoittamatta mitään minulle."
"Eikö se ole oikeuteni? Enkö ole elämän ja kuoleman valtias alueellani?"
Tummat silmät hehkuivat nelikulmaisissa kasvoissa. "Te olette…" Hän hillitsi itsensä ja viittasi käskevästi Squarcia Giramolle: "Mene, ja ota nuo renkiroistot mukaasi."
"He ovat täällä minun käskystäni", muistutti herttua.
"Heitä ei tarvita enää."
"Jumalavita, te käytte päivä päivältä röyhkeämmäksi, Facino."
"Jos lähetätte heidät pois, muutatte ehkä mielipidettänne."
Heidän katseensa kohtasivat ja voitettuna mutisi herttua lopulta: "Menkää matkoihinne! Jättäkää meidät!" Näin hän tunnusti tappionsa.
Facino odotti kunnes miehet olivat menneet, ja virkkoi sitten:
"Teette liian suuren numeron koiristanne. Urheilunne on sitäpaitsi kammottavaa ja eläimellistä. Olen varoittanut teidän korkeuttanne jo aikaisemmin. Lopulta nuo samat koirat vielä repivät kurkkunne."
"Koirat? Minun kurkkuni?" Hänen korkeutensa oli tukehtua.
"Juuri niin. Sanotte olevanne elämän ja kuoleman valtias. Milanon herttua ei kuitenkaan ole Jumala. Muistakaa se." Hän muutti äänensävyä. "Mies, jota tänään ajoitte takaa Abbiaten tienoilla, oli Fransesco da Pusterla."
"Tämä lurkki, joka sanoo olevansa poikanne, asettui häntä puolustamaan ja tappoi kolme minun parhaista koiristani…"
"Hän teki teille suuren palveluksen, herttua. Parempi olisi ollut, että Pusterla olisi päässyt pakoon. Niinkauan kuin metsästätte rosvoja, varkaita tai väkivallantekijöitä, vieläpä kerjäläisiäkin, ei teille paljon mahda, mutta kun usutatte koiranne mahtavan suvun jäsenten kimppuun, silloin lähdette kuilun reunalle."
"Vai niin! Paras Facino, jokainen Pusterla on vihamieheni. En ole unohtanut, että muuan Pusterla, Monzan linnanherra, myrkytti äitini, kuten aivan julkisesti kerrotaan."
Facino tuijotti herttuaa niin kummallisesti, että tämä kalpeni.
"Tämä nuori mies ei tiedä mitään vaikuttimistanne. Hän ei edes tiennyt, että te tuota metsästystä johditte Hän näki vain koirien ajavan takaa ihmistä. Minua ei pidetä sääliväisenä, mutta vannon, että olisin tahtonut tehdä, mitä hänkin teki. Kunnioitan häntä tämän teon vuoksi. Sitäpaitsi hän sanoi nimekseen Cane. Se nimi ansaitsee jonkinlaista kunnioitusta Milanossa, herttualtakin." Hänen äänensä oli jälleen teräksenkova. "Vainotkaa Pusterlaa niin paljon kuin haluatte — omaa tuhoanne kohden kuljette — mutta älkää metsästäkö Canea ilmoittamatta minulle ensin aikomuksestanne."
Hän vaikeni. Herttua seisoi tylsänä, kiukkuisena ja häpeissään hänen edessään. Facino kääntyi Bellarioniin: "Tule, poikaseni, Hänen korkeutensa sallii sinun lähteä. Ota mekkosi ja seuraa minua."
Bellarion oli hieman peloissaan, mutta huvitettuna seurannut keskustelua, eikä ollut aivan varma siitä, eiköhän vain joutuisi ojasta allikkoon. Hän katseli äänet! Facinon huolettomia, hyvänsuopaisia, hiukan ivallisia kasvoja Sitten hän koneellisesti totellen poimi vaateriekaleensa lattialta ja seurasi Biandraten kreiviä.
Facino kulki tyynesti portaita ylös hänen edellään, sanaakaan puhumatta, ja nuorukainen ihmetteli itsekseen mitä nyt mahtaisi seurata.
He saapuivat upeaan huoneeseen, jonka seiniä peittivät flaamilaiset verhot. Kalusto oli ylen loistava ja suurissa jalustoissa paloi lukuisia kynttilöitä. Facino lähetti pois joukon odottavia palvelijoita ja kääntyi silmäilemään seuralaistaan.
"Te olette rohjennut väittää olevanne poikani", virkkoi hän. "Minulla on ilmeisesti suurempi perhe kuin tiesinkään. Onnittelen teitä isän vaalin johdosta. Kertokaahan nyt, kuka on saanut kunnian olla äitinne."
Hän heittäytyi nojatuoliin tuijottaen edessään seisovaa Bellarionia, jonka iho pilkisti rääsyisen punaisen puvun repeämistä..
"Rehellisesti puhuen, herra, liioittelin hädissäni sukulaisuuttamme."
"Liioittelitte?" Facino Cane kohotti tuuheita kulmakarvojaan. Hänen huvitettu ilmeensä kävi ivallisemmaksi. "Missä määrin?"
"Olen ainoastaan teidän ottopoikanne."
Kulmakarvojen väliin ilmestyi ryppy ja hyväntahtoinen ilme katosi.
"Oho! Tuo oli valhe. Pojan ehkä olisin voinut saada tietämättäni, sillä olinpa kerran nuori minäkin, enkä pitänyt erikoisesti lukua suudelmistani, mutta toisen miehen lasta en ole ottanut omakseni tietämättä siitä mitään."
Bellarion oli tarkannut hänen kasvojaan ja tunsi voivansa olla rehellinen tuolle miehelle.
"Minähän se otinkin teidät kasvatusisäkseni." Ja lieventääkseen julkeuttaan hän lisäsi: "Suuressa hädässäni otin teidät kasvatusisäkseni aivan samoin kuin ihmiset ottavat itselleen suojeluspyhimyksiä. En tiennyt mitään muuta keinoa välttyä kidutukselta, joka olisi päättynyt kuolemaan. Mainitsin nimen, joka oli tarpeeksi mahtava pelastamaan minut."
Hetken äänettömyyden jälkeen Facino purskahti nauruun. "Valitsitte minut kasvatusisäksenne. Jospa jokainen voisikin valita vanhempansa…" Hän nousi. "Kuka te olette, nuori lurjus? Mikä on nimenne?"
"Bellarion, herra."
"Omituinen nimi. Mikä on tarinanne? Olkaa rehellinen, ellette tahdo, että luovutan teidät takaisin herttualle." Bellarion rauhoittui. Kreivin sanat ilmaisivat, että hän ehkä auttaisi Bellarionia, jos tämä avoimesti kertoisi tarinansa. Ja peittelemättä mitään kertoi hän uudelle suojelijalleen saman tarinan, jonka aikaisemmin oli kertonut Lorenzaccio da Trinolle.
Facino Cane kuunteli suurella mielenkiinnolla. "Ja hädän hetkellä kuvittelitte, että tuo sotilas, joka teidät vei luostariin, olin minä!" Kondottieri hymyili hieman tuikeasti. "Aika kekseliästä. Mutta kertokaa nyt koiraseikkailusta."
Bellarion oli nimittäin lopettanut tarinansa kuvailemalla lähtönsä Ciglianosta. Eikä hän nytkään hiiskunut mitään seikkailustaan Montferratissa, vaan kävi suoraan käsiksi päivään, jona jätti taakseen Abbiategrasson. Facino kuunteli nyt hieman epäilevän näköisenä, vaikkakin Bellarionin kertomus sopi tarkalleen yhteen Squarcian antamien tietojen kanssa.
"Kuka teitä koirilta suojeli?" kysyi kreivi puolittain vakavana, puolittain leikillisesti. "Vai oliko pelissä tosiaankin noituutta?"
"Vastasin herttualle, ettei koira syö koiraa, ja tuossa puheessa oli perää."
"Mitä? Väitättekö, että pelkkä nimi, Cane…?"
"En tietenkään. Kaatuessani suurimman koiran alle, viilsin sen melkein auki tikarillani, eivätkä muut koirat vainunneet minussa paljon muuta kuin kumppaniaan. Tietenkin oli minulla onnikin myötä."
Facino nyökkäsi hitaasti. "Uskotteko ihmeisiin?"
"Teidän ylhäisyytenne kärsivällisyys on ensimmäinen kokemani ihme."
Facino nauroi ääneen. "Jopa olette ujostelematon veitikka." Hän nousi. "Olisipa tainnut teidän käydä hullusti, ellen olisi saanut yht'äkkiä tietää, että minulle on lahjoitettu poika." Ja Bellarionin sanattomaksi hämmästykseksi laski kuuluisa sotilas kätensä hänen olalleen, katsoen syvälle hänen silmiinsä. "Koetitte pelastaa Pusterlan hengen ajattelematta vaaraa, johon itse jouduitte, ja se teko on teille kunniaksi. Ansaitsette palkkion. Teistä siis aiotaan munkkia?"
"Se on apotin toivomus." Bellarion oli punastunut hiukan kuullessaan kiittävät sanat. "Niin kai käykin palattuani Paviasta."
"Apotin toivomus? Onko se myös oma toivomuksenne?"
"Alan pelätä, ettei niin ole."
"Pyhä Gothard, ettepä tosiaan ole papinkokelaan näköinen. Mutta omahan on asianne." Käsi luiskahti nuorukaisen olkapäältä ja Facino asteli pylväskäytävää kohti. Yötaivas näytti safiirinsiniseltä. "Annan teille suojelukseni, ja huomenna voitte rahalla ja vaatteilla varustettuna jatkaa matkaanne Paviaan."
"Vahvistatte uskoani ihmeisiin, herra", sanoi Bellarion.
Facino hymyili ja kutsui palvelijoita. Hän käski antaa Bellarionille syötävää ja vaatteita. Senjälkeen he jatkaisivat keskustelua.
III luku.
BIANDRATEN KREIVITÄR.
Sinä iltana juttelivat Facino Cane ja Bellarion sangen myöhäiseen. Pavian matka lykkääntyi päivä päivältä. Kirjoitettu oli, ettei Bellarion saisi nähdä tätä matkansa päämäärää ennenkuin erinäisten vuosien kuluttua.
Facino oli löytävinään nuorukaisessa moniaita omia luonteenominaisuuksiaan. Bellarion, tuo erikoisen näköinen poika, oli sukkelajärkinen ja terävä, oppinut ikäisekseen ja lujatahtoinen. Facino ihaili myös hänen ulkonaista olemustaan, voimakkaita, norjia jäseniä ja rohkeita, ilmeikkäitä kasvoja. Jos Jumala olisi lahjoittanut hänelle pojan, olisi hän toivonut tämän olevan Bellarionin kaltaisen. Tästä ajatuksesta ei ollut pitkältä päätökseen: hän kiinnittäisi Bellarionin itseensä niillä siteillä, jotka nuorukainen jo oli hänelle osoittanut — ottaisi hänet todella kasvatikseen. Facinon äkkinäinen päätös oli sangen kuvaava. Ripeä toiminta oli sotilaan verissä. Kolmantena päivänä saapumisestaan kertoi nuorukainen seikkailustaan Montferratissa. Hänellä oli kuuntelijana paitsi Facinoa myös tämän kaunis, nuori puoliso. He nauroivat ja ihmettelivät vuoroon, tarinan edistyessä. Vihdoin sanoi Facino:
"Ovela kettu, tuo markiisi Theodore. Mutta hänen viekkautensa on myös hänen tuhonsa. Tunnen hänet hyvin. Opin aseidenkäytön hänen isänsä palveluksessa. Ja sotilaan ura on totisesti miehevämpi kuin papin."
Näin siirtyi hän äkkiä markiisi Theodoresta Bellarionin asioihin. "Aiotteko vakavissanne hukata elämänne luostariin? Tehän olette mitä parhainta sotilasainesta."
Bellarion huokasi. Kolme päivää oli hän viettänyt täällä kuin unessa. Facino oli niin peräti toisenlainen kuin hän oli kuvitellut silloin kun kysymättä otti hänen nimensä omakseen. Hän vastasi kreiville apotin sanoilla: "Pax multa in cella, foris autem plurima bella". Ja kuitenkin…
Facino jatkoi: "Oliko luostarin rauha parempi kuin maailman levottomuus? Eikö vääryyksien oikaisemisessa olisi paljon tekemistä? Eivätkö työ ja taistelu olleet jokaisen miehen asia?"
Bellarion huokasi jälleen. Facino, joka tarkkasi häntä melkein nälkäisellä ilmeellä, pitkitti:
"Eikö se, joka sulkeutuu kammioon pelastaakseen sielunsa, ole miehen kaltainen, joka kaivoi talenttinsa maahan?"
Hän kehitteli hetken tätä ajatusta ja siirtyi sitten kertomaan taisteluista ja kansojen vapautuksista. Hän oli voitokkaana päällikkönä ollut mukana lukuisilla sotaretkillä ja hänen muistelmansa tarjosivat mitä mielenkiintoisinta kuultavaa. Bellarion teki silloin tällöin jonkin huomautuksen, osoittaen hämmästyttävän terävää käsityskykyä kun Facino antautui selittämään jotakin strateegista tai taktillista tehtävää. Näin solmittiin uusi side heidän välillään.
Syvällä jossakin sielunsa sopukassa tunsi Bellarion kummallisen halun orastavan. Hänen oli vietävä Montferratin ruhtinattarelta saamansa tehtävä päätökseen. Tuo ajatus oli vielä tällä hetkellä kuin unelma, utuinen ja epämääräinen. Mutta jos hän astuisi sisään ovesta, jonka Facino hänelle niin auliisti avasi, silloin toteutuisi varmasti tuo haave.
He keskustelivat Facinon asunnon pylväskäytävässä. Facino ja hänen puolisonsa istuivat nojatuolissa, Bellarion taas nojasi selkänsä solakkaan pilariin. Aurinko paistoi pihalle, jolla tähän aikaan päivästä ei näkynyt ketään. Bellarionilla oli yllään Facinon lahjoittama upea puku. Lyhyttä tunikkaa kiristi sinipunainen nahkavyö ja tukka lainehti pehmeänä ja kammattuna niskassa. Hän oli kerrassaan komean näköinen siinä seisoskellessaan, ja kreivitär, joka katseli häntä hieman väsyneillä sinisillä silmillään, ajatteli itsekseen, ettei tuo uljas nuorukainen sittenkään voinut olla Facinon poika, niinkuin joku juorukello jo oli ehtinyt väittää.
"Herra kreivin neuvo on viisas", huomautti hän. "On aivan ilmeistä, ettei teitä ole tarkoitettu luostariin."
Tämä kaunis nainen oli vasta kolmissakymmenissä, kooltaan keskimittainen ja sopusuhtainen. Hänen koko olemuksessaan oli jotakin kissamaista, ja kissan toivat mieleen hänen vihertävät silmänsäkin, jotka tavallisesti hiukan uneliaina, mutta samalla rohkeina loistivat eboniittimustan tukan ympäröimissä vaaleissa kasvoissa.
Bellarion katseli häntä silmää räpäyttämättä ja tuo katse sai Tendan kreivin ylpeän tyttären kumman levottomaksi. Hän liikutti hitaasti viuhkaansa, siirtäen katseensa syrjään.
"Olisin naurettava, jos odottaisin enempiä kehoituksia", virkkoi Bellarion.
"Olette sangen kohtelias, herraseni", vastasi kreivitär laiskasti hymyillen. Yhtä laiskasti hän nousi ja lisäsi: "Saat hyvän oppilaan, Facino."
Facino ryhtyi viivyttelemättä työhön. Tehtyään kerran päätöksen ei hän enää aikaillut. Jo seuraavana päivänä lähti hän vaimonsa, palvelijainsa ja Bellarionin kanssa Abbiategrasson metsästyslinnaan, ja täällä alkoi nyt nuorukaisen sotilaskasvatus, jota jatkui aina joulun seuduille. Unelman tuntu katosi ja Bellarion havahtui jälleen todellisuuteen.
Hän sai ensin ratsumiehen kouluutuksen, oppien hevosenhoidosta kaikki mitä opittavissa oli. Sitten seurasi aseharjoituksia, ankaraa työtä. Facino ohjasi itse häntä kaikessa, tosinaan rajusti ja maltittomana, mutta kuitenkin lopulta rajattoman kärsivällisenä. Miekkailun vaikean taidon, joka kysyy sekä voimia että näppäryyttä, hän oppi nopeasti, ennenpitkää kuontui hänestä myös oiva painija ja tarkka ampuja, saipa hän tutustua uuteen, peloittavaan aseeseen, tykkiinkin, jonka moraalinen vaikutus oli suurempi kuin sen todellinen teho. Muuan Facinon palveluksessa oleva sveitsiläinen kapteeni Stoffel opetti häntä käsittelemään pertuskaa, ja eräältä Soto-nimiseltä espanjalaiselta sai hän ohjausta tikaritaistelussa.
Samaan aikaan otti myös kreivitär hänet oppilaakseen. Joka ilta uhrattiin tunti tanssinopetukseen, ja välistä lähdettiin myös ratsain haukkametsästykseen Ticinon rannoilla humiseviin metsiin. Kreivitär oli Bellarionin mielestä liiankin innostunut tähän urheiluun.
Eräänä syksyisenä päivänä, tuulen tuodessa ensimmäisen viestin lumen asumasijoilta, olivat kreivitär Beatrice ja Bellarion muuatta saalistavaa haukkaa seuratessaan saapuneet pienen puron rantaan. Vaikka puro nyt olikin tulvillaan vettä, tunsi Bellarion paikan samaksi, jossa kerran oli joutua Gian Marian koirien revittäväksi.
Juuri heidän pysähtyessään iski haukka kolmannen kerran. Kahdesti oli riista, kaunis haikara, saanut väistetyksi, mutta tällä kertaa joutui se vainoojansa kynsiin ja molemmat linnut putosivat huimaa kyytiä alaspäin. Muuan rengeistä riensi syötti kädessä vangitsemaan haukkaa ja pelastamaan saalista.
Äänettömänä katseli Bellarion kreivitärtä, joka melkein lapsellisella ihastuksella ilmaisi tyydytyksensä haukan saavutuksen johdosta.
"Mainio isku! Mainio isku!" hoki hän, odottaen ilmeisesti Bellarioninkin suusta tunnustusta. Lopulta hän ei malttanut olla suoraan kysymättä: "Eikö ollutkin?"
Hajamielisesti Bellarion veti suutaan hymyyn. Kreivitär tuntui hänestä huvittavalta kiihkossaan.
"Ajattelin muuatta toista haikaraa, joka niinikään oli joutua haukan saaliiksi tällä paikalla." Ja hän kertoi herttuan koirista.
"Tämä on siis pyhää maata", virkkoi kreivitär hiukan uhitellen.
Bellarion ei välittänyt hänen sävystään, vaan jatkoi. "Ja tästä johtuivat ajatukseni muihin asioihin." Hän viittasi kädellään puron yli. "Tuota tietä tulin Montferratista."
"Miksi puhutte noin vihaisella äänellä? Teidän ei kaiketi ole tarvinnut katua tuloanne."
"Päinvastoin, olen kiitollinen. Mutta toivon jonakin päivänä voivani palata tuota samaa tietä suorittaakseni erään velan."
"Se päivä ei toki liene koittanut vielä. Aurinko laskee jo, ja kotiin on melkoinen matka. Jos siis olette uneksinut loppuun, voimme kai lähteä paluumatkalle."
Kreivittären ääni oli hieman pureva ja Bellarion huomasi sen. Montferratin mainitseminen oli suututtanut kreivitärtä, vaikka Bellarion ei ymmärtänyt, minkä vuoksi. Karkoittaakseen tuon pahantuulisuuden hän jutteli innokkaasti heidän ratsastaessaan metsästyslinnaa kohti, ja yhtäkkiä sai hän tietää syyn kreivittären suuttumukseen. Tämä sanoi näet:
"Tarkoitatteko jättäneenne sydämenne Montferratiin?"
"Sydämeni?" Nuori mies katseli häntä ihmetellen ja nauroi. "Eräässä mielessä kyllä. Jätin sinne vyyhden, joka vielä on selvittämättä. Jos se merkitsee sydämen jäämistä sinne, niin…" Hän vaikeni.
"Joku Perseus ja Andromeda-juttu! Ritaritarina! Ah, teillä on joku lemmenseikkailu siellä."
"Miksi olette niin katkera, rouva?"
"Katkera? Minähän nauran."
"Nauratte. Mitä naurettavaa siinä on?"
"Teidänkö lemmensairaudessanne? Ruhtinatar Valeria ja…"
Bellarion ähkäisi, mutta purskahti sitten itsekin nauruun.
"Mistä tämä äkkinäinen ilo?"
"Kerroittepa hauskan jutun, rakas madonna. Nimetön Bellarion rakastunut prinsessaan! Oletteko huomannut minussa muitakin hulluuden oireita?"
Nuori mies oli todella iloinen, vaikka hän pilaili, tuumi kreivitär, tarkatessaan seuralaistaan pitkien silmäripsiensä alitse.
"Ellette uneksi rakkaudesta, niin mitä sitten haaveilette?"
Bellarion vastasi tyynesti: "Mitä ikinä se lieneekin, rakkautta se ei ole. Mitäpä tietäisin minä rakkaudesta? Mitä tekemistä on minulla rakkauden kanssa?"
"Miksi vavahditte mainitessanne rakkauden? Opettivatko luostarin isät teitä pelkäämään lempeä?"
"He eivät puhuneet minulle lemmestä mitään. Mutta vaisto neuvoo minua kavahtamaan joutumasta naurunalaiseksi. Olen nimetön Bellarion, kurjuudessa syntynyt, armopaloista elänyt…"
"Hurskasta kainoutta! Pyhää nöyryyttä!"
"Pitäisikö minun rehennellä kenties?"
"Rehennellä? Miksi? Teidän iällänne ei Facino ollut teitä kummempi. Hän on lähtenyt syvistä riveistä, eikä hänellä ollut läheskään teidän edellytyksiänne, ei kauneutta eikä oppia enempää kuin käyttäytymistaitoakaan. Rouva, aiotteko tehdä minut turhamaiseksi?"
"Valistan teitä vähän. Katsokaa Ottone Buonterzoa, Facinon asekumppania. Hänkin syntyi kurjuudessa, mutta kohotti jo nuorena katseensa tähtiin. Mies pyrkii sinne, minne hän katsoo. Pää pystyyn, poika."
"Jotta kompastuisin ensimmäiseen esteeseen tielläni."
"Kompastuivatko nuo muut? Ottone on tyranni Parmassa, itsevaltias ruhtinas. Facino voisi olla samanlainen, jos hänellä olisi siihen halua. Hän meni naimisiin minun kanssani, eikä minun sukuperäni ole huonompi kuin Montferratin ruhtinattarenkaan. Mahdollisesti hän on rikkaampi tai kauniimpi. Onko?"
"Rouva", sanoi Bellarion, "en ole koskaan nähnyt kauniimpaa naista kuin te." Hänen tyyni äänensä teki vastauksen merkitsevämmäksi kuin se itse asiassa oli.
Tumma puna levisi kreivittären vaaleille kasvoille. Hän kätki katseensa silmäripsiensä taa ja hieno hymy karehti hänen täyteläisillä, kaunismuotoisilla huulillaan. Sitten ojensi hän kätensä ja laski sen tuokioksi nuorukaisen kädelle.
"Onko tuo totta, Bellarion?"
Nuori mies tuli hiukan levottomaksi moisesta kiihkeydestä.
"Totta", vastasi hän lyhyesti.
Kreivitär huokasi ja hymyili jälleen. "Olen hyvilläni. Toivoin teidän pitävän minusta, Bellarion. Pelkäsin Montferratin ruhtinattaren olevan… esteenä."
"Mitä hän estäisi? En oikein ymmärrä. Olisinko minä kiittämätön herra kreiville ja teille? Voisinko olla muuta kuin nöyrin orjanne?"
Kreivitär Beatrice katsahti häneen uudestaan, tällä kertaa kalpeana ja teräksenkiiltävin silmin.
"Ah, olette kiitollinen!" sanoi hän.
"Niinpä tietenkin."
"Niin. Kiitollisuus on kaunis piirre, ja harvinainen. Mutta tehän olette joka suhteessa hyveellinen, vai mitä?"
Hän pistelee, tuumi Bellarion.
He olivat ehtineet metsään. Ja yht'äkkiä ympäröi heidät äänettömyys.
IV luku.
ENSIMMÄINEN TEHTÄVÄ.
Facino Cane asettui Abbiategrassoon Bellarionin kasvatusta valvomaan armon vuonna 1407. Tämä oli ensimmäinen lepo, jonka suuri soturi oli kymmeneen vuoteen itselleen suonut. Facino oli niitä miehiä, jotka eivät viihdy hetkeäkään toimettomina. Abbiategrassossa oli hän kuitenkin kaukana levottomasta hovista ja saattoi ensi kertaa Gian Galeazzon kuoleman jälkeen heittäytyä täysin huolettomaksi, minkä vuoksi hän tunsi olonsa sangen miellyttäväksi.
"Jos elämä olisi tällaista", sanoi hän muutamana iltana Bellarionille heidän kuljeksiessaan puistossa, jossa punaiset hirvet kävivät laitumella, "voisi ihminen olla sangen tyytyväinen."
"Tyytyväisyys", vastasi Bellarion, "on paikallaanoloa. Olen huomannut, ettei mies ole luotu sitä varten. Luostarin rauha on miehelle samaa kuin laitumen rauha härälle."
Facino hymyili. "Sinä edistyt", sanoi hän.
"Olen jättänyt koulun", tuumi Bellarion. "Te tarvitsette tätä keskeytystä toiminnassanne niinkuin väsynyt mies tarvitsee unta. Mutta kukaan ei halua nukkua ikänsä kaiken."
"Rakas filosoofi, sinun pitäisi koota viisautesi kirjaan."
"Taidanpa odottaa siksi kunnes tulen hieman vanhemmaksi."
Facinolle ei kuitenkaan suotu pitkäaikaista lepoa. Milanosta alkoi päivittäin tulla tietoja melskeistä, ja joulunalusviikolla lausui Facino vihdoin eräänä aamuna, että taisi olla viisainta hänen palata työhönsä Milanoon.
Kreivitär, joka koruompeluksineen istui ruskeassa nojatuolissa, suuttui
"Luulin sinun päättäneen, että jäisimme tänne kevääseen asti."
"En arvannut edeltäkäsin, että Milanossa syntyisi tällä välin rettelöitä.
"Mitä sinä siitä välität? Onko tämä sinun herttuakuntasi? Vaikka se kyllä voisi sitäkin olla."
"Jotta sinä olisit herttuatar." Facino nauroi. Hänen äänensä oli tyyni, vaikka pohjasävel soikin hieman katkerana. Tämä riidanaihe oli jo vanha. "Kunniakäsitteeni asettavat erinäisiä esteitä tielleni."
"Kyllä minä sinun kunniakäsitteesi tiedän." Kreivitär muikisti kaunista, punaista suutaan. "Katso Pandolfoa ja Buonterzoa. He eivät ole rahtustakaan jalompaa sukua kuin sinä."
"Jättäkäämme sukuperäni rauhaan, madonna."
Facino asteli ikkunan luo, peukalot kullasta taotun vyönsä sisäpuolella. Tuokion seisoi hän ääneti, leveä selkä huoneessaolijoihin käännettynä, katse tähdättynä talviseen maisemaan.
"Lunta näkyy sataneen aika paljon", huomautti hän vihdoin.
Kreivitär jatkoi ilkeyksiään. "Vielä enemmän sitä on satanut Bergamon ympäristössä, Pandolfon valtakunnassa…"
Facino kääntyi äkkiä ja lausui ivallisesti:
"Ja hiukan vähemmän Piacenzan tasangoilla, missä Ottone Buonterzo pitelee valtikkaa. Suvaitkaa vaihtaa puheenaihetta, madonna."
"Enkä suvaitse."
"Mutta minä suvaitsen." Hänen äänensä oli kohonnut ja kajahti nyt käskevänä.
Kreivitär nauroi ja kääriytyi tiukemmin kärpännahkaviittaansa.
"Täällä on teidän tahtonne luonnollisestikin laki. Me tulemme ja menemme aivan niinkuin te suvaitsette."
Facino katsoi häntä hiukan kummastuneena. "En ole koskaan aiemmin huomannut sinun kiintyneen näin syvästi Abbiategrassoon, Bice. Et tuntunut ensinkään halukkaalta lähtemään tänne Milanosta."
"Mikä ei estänyt sinua pakottamasta minua lähtemään."
"Tuo ei ollut mikään vastaus." Hän tuli lähemmäksi. "Mistä tämä äkkinäinen ihastus? Miksi tympäisee sinua yht'äkkiä Milano ja hovi, jossa ennen olet loistanut aurinkona mitä suurimmalla ihastuksella?"
"Jos sinusta kertakaikkiaan joka seikalla pitää olla syy, niin tunnustan, että minua on alkanut viehättää maaseudun rauha. Hovissa ei sitäpaitsi näinä päivinä ole hauskaa. Hovi muistuttaa minua myös alituisesti siitä, mitä sinä voisit olla, jos tahtoisit. Jos sinun sijassasi olisi joku Buonterzo tai Pandolfo, dal Verme tai Appiano, ei hän epäröisi hetkeäkään."
"Anastaessani vallan menettäisin nauttimani kansansuosion, sillä kansa kunnioittaa uskollisuuttani ja rehellisyyttäni, ja minun täytyisi hallita rautakädellä. Pian minua vihattaisiin niinkuin nyt vihataan Gian Mariaa. Sota uhkaisi joka puolelta ja valtio muuttuisi taistelukentäksi."
"Niin oli asianlaita Gian Galeazzonkin valtakauden alussa. Ja kuitenkin kohosi Milano mahtavaksi valtakunnaksi."
"Tällä hetkellä on Milano voimaton. Gian Maria on antanut kaiken rappeutua. Pane kansalaiset miten tiukalle tahansa, tarpeeksi kultaa riittävien puolustusjoukkojen palkkaamiseksi ja muonittamiseksi et saa irti. Luuletko, että Pandolfo ja Buonterzo muussa tapauksessa olisivat rohjenneet tehdä, mitä tekivät? Tein sinusta Biandraten kreivittären ja siihen saat tyytyä. Minulla on velvollisuuksia edesmenneen herrani ja ruhtinaani poikaa kohtaan."
"Siksi kunnes tuo sama poika murhauttaa sinut. Miten hän sinua palkitsee? Eikö hän jo monasti ole yrittänyt vetää sinua satulasta?"
"En välitä niin suuresti siitä, mitä hän on, kuin siitä, mitä itse olen."
"Sanonko, mikä sinä olet?" Kreivitär kumartui eteenpäin, vihan uurtaessa vanhentavia vakoja hänen kauniisiin kasvoihinsa.
"Sano vain, jos se keventää mieltäsi. Naisen mielipide ei muuta omaa käsitystäni."
"Sinä olet narri, Facino!"
"Kärsivällisyyteni osoittaa tosiaankin sitä. Kiitä luojaasi!"
Hän kääntyi ja lähti huoneesta.
Kreivitär kyyrötti nojatuolissaan tukien kyynärpäitään polviinsa. Hänen tummat silmänsä tuijottivat uunin roihuviin liekkeihin. Tuokion kuluttua hän sanoi:
"Bellarion!"
Ei vastausta. Hän kääntyi. Tuoli, jossa nuorukainen oli istunut, oli tyhjä. Huoneessa ei ollut kreivitärtä lukuunottamatta ketään. Hän kohautti kärsimättömästi olkapäitään.
"Hupsu on poikakin. Sokea hupsu."
Oli päivällisaika kun Facino ja Bellarion palasivat. Pöytä oli katettu ja palvelijat odottivat.
"Syötyäsi", sanoi Facino vaimolleen, "voit valmistautua lähtöön. Palaamme Milanoon vielä tänään."
"Tänään." Kreivittären ääni oli vihainen. "Ah, sinä tahdot vain kiusata minua, osoittaa olevasi isäntä…"
Facinon kohotettu käsi vaiensi hänet. Kreivi otti esille pergamenttiasiakirjan ja lähetti pois palvelijat. Senjälkeen kertoi hän puolisolleen saamistaan uutisista.
Milanosta oli todellakin saapunut levottomuutta herättäviä viestejä. Estorre Visconti, Bernabon äpäräpoika, oli yhdessä Giovanni Carlon, Bernabon pojanpojan kanssa pannut toimeen mellakoita ghibellinien nimessä. Äskettäin järjestetyn ryöstöretken yhteydessä oli Estorre poltattanut koko Ticino-portin luona olevan korttelin. Kaupunkilaiset olivat tämänjohdosta uhanneet kapinalla, ja tilanne oli ylen huolestuttava. Kaiken huipuksi oli Ottone Buonterzo armeijoineen lähtenyt valloitusretkelle Milanoa kohti.
"Tiedot olen saanut Gabriellolta, joka pyytää minua heti palaamaan ja ottamaan ohjakset käsiini herttuan pelastamiseksi."
Kreivitär naurahti. "Ja uskollinen palvelija rientää avuksi. Otat selkääsi Buonterzolta. Jos sen teet, arvaan kyllä, kenestä tulee Milanon herttua. Buonterzo on sentään mies."
"Minä olen kuollut kun hänestä tulee Milanon herttua" hymyili Facino. "Sittenhän voit naida hänet, Bice, ja päästä herttuattareksi. Bellarion, kutsu palvelijoita."
He aterioitsivat nopeasti, ääneti, ja tuntia myöhemmin olivat he jo lähtövalmiina. Viime hetkessä vei Facino Bellarionin syrjään.
"Minulla on sinulle tehtävä, poikaseni", sanoi hän ottaen poveltaan kirjeen. "Saat kymmenen peitsimiestä saattueeksi Genovaan, missä jätät tämän kirjeen Ranskan kuninkaan sikäläiselle valtuutetulle, Boucicaultille. Jätä kirje hänelle henkilökohtaisesti. Tarvittaessa voit ryhtyä hänen kanssaan keskusteluihinkin. Asia koskee tuhatta ranskalaista keihäsmiestä, joita me tarvitsemme. Olen tässä kirjeessä luvannut hänelle kohtuullisen korvauksen. Hän on kuitenkin ahne ja vaatii kenties enemmän. Sinulla on oikeus hätätilassa korottaa summa kaksinkertaiseksi. Buonterzo on vaarallinen mies. Älä kuitenkaan ilmaise, että olemme hädässä, sillä siinä tapauksessa Boucicault suorastaan nylkee meitä. Sano vain, että tarvitsen miehiä, pitääkseni erinäisiä Milanon levottomia läänejä kurissa."
Bellarion katsoi tehtävän suureksi luottamuksen osoitukseksi ja oli heti valmis lähtemään. He hyvästelivät ja Facino nousi hevosensa selkään. Werner von Stoffel jäi valitsemaan Bellarionille sopivia saattuemiehiä.
Facinon antaessa lähtömääräyksen raotti kreivitär muuliajopelien nahkaverhoja.
"Missä on Bellarion?"
"Hän ei lähde meidän kanssamme."
"Jätetäänkö hänet Abbiateen?"
"Ei. Olen antanut hänelle erään tehtävän, jonka vuoksi hänen on lähdettävä muutaman päivän matkalle."
"Minkä tehtävän?" Kreivittären silmät laajenivat. "Aivan vaarattoman." Hän kannusti ratsuaan säästyäkseen kysymyksiltä.
Hämärissä he saapuivat Milanoon. Jollakin tavalla oli jo sanoma Facinon tulosta ennättänyt sinne, ja siksi kohtasivat he kaduilla tungeksivia väkijoukkoja, jotka äänekkäästi tervehtivät Biandraten kreiviä.
Aina Gian Galeazzon kuolemasta lähtien oli Facino nauttinut suurinta suosiota kaupungissa. Kuitenkaan ei hän koskaan aiemmin ollut joutunut niin oltavien kunnianosoitusten kohteeksi kuin tällä kertaa. Huhu oli tiennyt kertoa Facinonkin luopuneen herttuasta ja jättäneen kansan Gian Marian armoille. Kun kondottieri nyt kuitenkin palasi, oli vastavaikutus sitä voimakkaampi. Facinoon perustivat milanolaiset kaikki toiveensa. Sodassa hän oli osoittautunut sankariksi, rauhan aikana oli hän usein saanut Gian Marian estetyksi toimeenpanemasta raakoja aikeitaan. Hänen ansiotaan oli, että Milanossa oli voitu ylläpitää edes jonkinlaista järjestystä. Riemuhuutojen kiiriessä suuren aukion poikki vanhaan Brolettoon, missä herttua ikkunasta käsin katseli alamaisiaan, hymyili ja nyökkäsi Facino kansalle, kiittäen kunnianosoituksista. Hänen tuuhea tukkansa hulmusi tuulessa ja hänen silmänsä loistivat parkituissa, nelikulmaisissa kasvoissa. Kreivitärkin veti vaunuissaan nahkaverhot syrjään ja sai Facinon puolisona vastaanottaa osansa tervehdyksistä.
Pienen seurueen ehtiessä holvikäytävän suulle kohotti Facino katseensa ja näki herttuan seisovan ikkunassa. Gian Marian ilme oli pahaenteinen, eikä hänen olkansa takaa tirkistelevän della Torrenkaan mustaverinen naama ennustanut hyvää.
Yli Arrengo-pihan he ratsastivat pyhän Gothardin pihaan. Täällä laskeuduttiin maahan, ja muuan guelfiylimys riensi pitelemään ghibellini Facinon jalustinta. Facino vuorostaan auttoi puolisoaan vaunuista. Kreivitär nojasi tavallista raskaammin miehensä käsivarteen. Hitaasti kohotti kaunis nainen katseensa ja Facino näki hänen silmiensä olevan kyynelissä. "Sinä näit! Sinä kuulit! Ja kuitenkin epäröit!" "En epäröi", vastasi Facino lyhyesti. "Tiedän mitä tietä minun on kuljettava."
Kreivitär huokasi. "Huomasitko Gian Marian ikkunassa?"
"Kyllä. Ei hän minua peloita. Gian Marian rohkeus ei riitä saattamaan minua hengiltä. Sitäpaitsi hän tarvitsee minua kipeästi."
"Jonakin päivänä hän ehkä ei sitä tee."
"Se on sen ajan murhe."
"Ehkä kaikki silloin on myöhäistä. Sinun hetkesi on nyt käsillä."
"Tiedän kaikki, mitä minun on tiedettävä. Tulkaa, madonna."
Astellessaan voimattomana Facinon rinnalla portaita ylös, kirosi kreivitär hääpäivänsä. Miksi olikaan hän mennyt miehelle, joka oli kyllin vanha voidakseen olla hänen isänsä ja joka sitäpaitsi oli narri?
V luku.
MILANON NEUVOSTO.
"Tuo roskaväki huutaa teille, niin että tässä voi tulla kuuroksi."
Näin tervehti herttua mainehikasta kondottieria, viimeistä uskollista isänsä upseereista. Lisäsipä vielä: "He sietävät saada pienen opetuksen. Pyhä Ambrosius! Vielä minä näytän, kuka on Milanon herttua."
Galeazzon avarassa salissa, missä herttua otti vastaan kondottierin, oli tällä hetkellä runsaasti hoviväkeä, ja Facinon tummat silmät huomasivat heti, kelle herttua oli kallistanut korvansa saadessaan olla omissa hoteissaan. Herttuan vieressä istui guelfien johtaja, della Torre, Torriani-suvun päämies, ja taaempana näkyivät guelfit Casati, Bigli, Aliprandi, Biagi, Porri y.m. Heidän puolisonsa ja tyttärensä olivat niinikään saapuvilla. Nämä samat miehet eivät pari vuotta sitten olisi uskaltaneet lähestyäkään Viscontien palatsia. Ainoa huomattava ghibellini koko joukossa, hänkin niin voimaton, ettei häntä edes tarvinnut ottaa vakavalta kannalta, oli Gabriello Maria, herttuan veli, joka oli perinyt Gian Galeazzon edullisen ulkomuodon ja kullanpunaisen tukan.
Facino suuttui.
"Kansa tervehti minussa herttuakunnan mahdollista pelastajaa." Hän hymyili, mutta katse pysyi kovana. "Voimakkaan apulaisen kanssa on hyvä pysytellä välilöissä."
"Moititteko hänen korkeuttaan?" kysyi della Torre karskisti.
"Kerskailetteko vaikutusvallallanne?" murisi herttua.
"Iloitsen siitä, koska aion käyttää sitä palvellakseni teidän korkeuttanne, enkä taistelemalla teitä vastaan niinkuin Buonterzo."
Facinon takana seisova kreivitär hymyili. Nämä narrit saivat ilmeisestikin miehen ärsytetyksi hänen toivomallaan tavalla.
Herttua kyräili kondottieria ja kohotti olkapäitään: "Höh!"
Gabriello vastasi kohteliaasti: "Hänen korkeutensa on teille kiitollinen siitä, että olette noudattanut hänen kutsuaan."
Nimellisesti holhoojana saattoi Gabriello hallitusasioissakin sivuuttaa herttuan. Ja Facino iloitsi hänen väliintulostaan.
"Tietenkin tulin heti, koska ainoa pyrkimykseni on saada kykyni mukaan palvella hänen korkeuttaan ja valtiota."
Illemmalla kokoonnuttiin neuvottelemaan toimenpiteistä, joihin olisi ryhdyttävä Buonterzoa vastaan. Tällöin totesi Gabriello armeijan supistuvan Facinon tuhat miestä käsittävään kondottaan, jota komensi Carmagnolan Francesco Busone. Sitäpaitsi voitaisiin Milanosta pestata korkeintaan viisisataa jalkamiestä. Facino huomautti, että näin pienillä voimilla ei päästäisi mihinkään, ja kertoi samalla lähettäneensä miehen Boucicaultin luo pyytämään tuhatta palkkasoturia.
"Tuhat miestä!" hämmästyi Gabriello. "Tuhat miestä… siitä koituu meille kallis juttu!"
Facino keskeytti hänet. "Olen tarjonnut viidentoista kultafloriinin kuukausipalkkaa joka miehelle, upseereille viisikymmentä kultafloriinia kuussa. Lähetilleni annoin oikeuden korottaa tarjouksen kaksinkertaiseksi."
"Viisitoistatuhatta floriinia, kukatiesi kolmekymmentätuhatta! Oletteko hullu? Neuvosto on myöntänyt tarkoitukseen puolta vähemmän. Hänen korkeutensa taas ei suostuisi enempään kuin kahteen ja puoleen tuhanteen."
"Neuvosto on saatava tajuamaan, että valtio on perikadon partaalla. Jos Buonterzo piirittää Milanon, saamme maksaa viisikymmentä kertaa enemmän. Teidän velvollisuutenne herttuan holhoojana on selostaa tilanne neuvostolle."
"Se pitää näin suurta palkkasoturiarmeijaa tarpeettomana."
"Neuvoston silmät on aukaistava."
Gabriello kävi nyt vuorostaan kärsimättömäksi. "Miten voin saada neuvoston uskomaan sellaista, jota en itsekään usko. Buonterzolla ei voi olla kovinkaan vahvoja voimia. Luulenpa, että hänellä ei ole tuhatta miestä enempää."
"Luulette!" Facino kiihtyi ja iski nyrkkiä pöytään. "Pitääkö minun ja kondottani syöksyä suoraan surman suuhun senvuoksi, että te luulette jotakin sensijaan että tietäisitte? Liian suuri panos uhkapeliin." Gabriello koetti rauhoittaa häntä. "Viime kerralla", jatkoi Facino, "lähetitte minut kuudellasadalla miehellä Buonterzon neljäätuhatta vastaan. Toista kertaa ei kondottieri antaudu sellaiseen. Kolmatta kondottaa en senjälkeen enää saisi kokoon."
Gian Maria nauraa hihitti. Della Torre oli pukannut häntä kylkeen. Facino pyörähti ympäri kiukusta valjuna, sillä hän ymmärsi, mistä herttuan iloisuus johtui. Typerässä kateellisuudessaan olisi herttua ollut hyvillään, jos Facino todellakin oli tuhoutunut. Seurauksia hän ei harkinnut hetkeäkään.
"Teidän korkeutenne nauraa! Koettakaa tajuta, että sillä hetkellä, jolloin joukostani tehdään loppu sillä hetkellä kukistuu teidänkin valtanne. Vai luuletteko noitten teitä suojelevan?" Hän osoitti Gabrielloa, della Torrea ja Lonatea. "Kuka seuraa Gabrielloa taistelukentälle? Jokainen tietää, että hänen äitinsäkin oli uljaampi soturi kuin hän. Ja nuo mielistelevät nappiherrat, kykenisivätkö he puolustamaan ketään?"
Kasvot lyijynharmaina raivosta kavahti Gian Maria jaloilleen. "Jumalavita! Jos olisitte uskaltanut sanoa osankaan tuosta isälleni, olisitte paikalla joutunut Broletton torniin."
"Sen olisin ansainnutkin. Sen ansaitsisin nytkin, jos pitäisin suuni kiinni. Asiat on puhuttava selviksi nyt."
Gian Marian hitaasti toimivat aivot eivät keksineet mitään. Facino oli aina kyennyt mykistämään hänet.
Della Torre vastasi hänen asemestaan:
"Onko tuo uhkaus, herra kreivi? Tarkoitatteko, että voisitte seurata Buonterzon esimerkkiä? Puhukaa vilpittömästi — suosittelettehan itsekin selvyyttä ja rehellisyyttä."
"Hei! Juuri niin!" keksi herttuakin. "Puhukaa vilpittömästi."
Facino hillitsi kiukkunsa.
"Että viitsitte kuunnella tuota lörpöttelijää, teidän korkeutenne. Eikö tänään osakseni tullut suosio ole paras todistus lojaalisuudestani?"
"Mikä todistus se olisi?"
Facino antoi katseensa lipua miehestä mieheen. "Jos minulla olisi kapinallisia aikeita, tarvitsisi minun vain mennä kadulle ja päästää lippuni liehumaan. Kauanko luulette Viscontien lipun liehuvan senjälkeen?"
Gian Maria murisi. Hänen kumppaninsa syöksyivät pystyyn, ja della Torre vastasi heidän puolestaan:
"Mies, joka julistautuu ruhtinaan viholliseksi, on menettänyt oikeutensa elää."
Facino nauroi. "Vetäkää esiin tikarinne siis, hyvät herrat. Teitä on kolme, ja minä olen aseeton." Hän hymyili nähdessään heidän mulkoilevat silmänsä. "Epäröitte. Tiedätte, että surmattuanne minut joutuisitte roskajoukon revittäviksi." Hän kääntyi herttuaan. "Jos kerskun sillä mahdilla, jonka kansan rakkaus minulle takaa, tapahtuu se yksinomaan senvuoksi, että teidän korkeutenne antaisi arvoa uskollisuudelleni. Nämä neuvonantajanne ehken ajattelevat toisin. Jätän teidät pohtimaan asioita heidän kanssaan."
Hän poistui jättäen heidät hämmentyneinä tuijottamaan toisiinsa.
Riideltyään rupeaman muitten kanssa sai Gabriello ehdotuksensa läpi. Päätettiin esittää neuvostolle, että Facinon toimenpide sotavoiman vahvistamiseksi hyväksyttäisiin.
Gabriello kutsui neuvoston koolle. Peläten pahinta ehdotti hän ilman muuta, että Facinolle myönnettäisiin kolmekymmentätuhatta floriinia kuukaudessa.
Milanon neuvosto kinaili asiasta, eikä päässyt mihinkään lopulliseen päätökseen. Se märehti kysymystä vielä Bellarionin ratsastaessa kaupunkiin tuhannen ratsumiehen kanssa, joista suurin osa oli gascognelaisia ja burgundilaisia. Palkkajoukon päällikkönä oli eräs Boucicaultin luutnanteista, iloinen herrasmies, nimeltään de la Tour de Cadillac.
Huolimatta Facinon saapuvillaolosta oli Milanossa vallinnut hienoinen pelko. Buonterzo saattoi yllättää milloin hyvänsä. Siksipä tervehdittiinkin ilolla ranskalaisen apujoukon tuloa.
Neuvostokin sai rohkeutta kuultuaan, että ranskalaisille oli luvattu vain viisitoistatuhatta floriinia kuussa. Facino hämmästyi suuresti Bellarionin kertoessa hänelle tästä.
"Ranskan valtuutettu on ilmeisesti ollut erinomaisella tuulella."
Bellarion selosti neuvotteluja:
"Hän oli kaikkea muuta kuin hyvällä tuulella. Riitelimme melkein kaksi päivää. Ensin hän nauroi tarjouksellemme, mutta kun aioin lähteä matkoihini, pyysi hän minua rauhoittumaan. Sitten lupasi hän miehet kolmenkymmenen floriinin kuukausipalkasta, mutta minä vastasin, ettei sellainen hinta voinut tulla kysymykseenkään. Hän alensi viiteenkolmatta floriniin, vihdoin kahteenkymmeneen, ja vannoi, ettei suostu luovuttamaan miestäkään halvemmasta. Kehoitin häntä ajattelemaan asiaa ja antamaan lopullisen vastauksensa seuraavana aamuna. Aamulla lähetin kuitenkin hänelle tiedon että painun kanttooneihin, mistä muka saisin miehiä halvemmalla."
Facinon suu loksahti auki. "Eipä ole pääsi paperista!"
"En vaarantanut mitään. Boucicault on kauppias. Luulenpa, että olisin saanut hinnan tingityksi allekin viisitoistatuhatta, ellette olisi maininnut juuri tätä summaa kirjeessänne. Minun ei tarvinnut lähteä. Hänen viestintuojansa pyysi minua odottamaan, ja sopimus tehtiin teidän mainitsemillanne ehdoilla. Erosimme hyvinä ystävinä, lahjoittipa valtuutettu minulle vielä kaiken kukkuraksi hienon asevarustuksenkin."
Facino nauroi täyttä kurkkua ja taputti Bellarionia olalle. Nyt oli jouduttava uuden Broletton palatsiin, missä neuvosto odotti.
Neuvoston istunnossa kävi Facino suoraan asiaan.
"Hyvät herrat", sanoi hän, "Milanon turvallisuuden vakuuden näette niissä tuhannessa peitsimiehessä, jotka olemme Ranskan kuninkaalta saaneet käytettäväksemme. Voimme nyt lähteä kolmellatuhannella miehellä Buonterzoa vastaan. Teidän kauttanne lähetän kaupunkilaisille tervehdykseni: nukkukoot yönsä rauhassa! Hyvät uutiseni eivät pääty vielä tähänkään." Hän tarttui Bellarionia olkapäihin ja sysäsi häntä eteenpäin. "Sopiessaan monsieur Boucicaultin kanssa apujoukon palkasta on ottopoikani säästänyt Milanolle viisitoistatuhatta floriinia kuukaudessa, eli arviolta kaikkiaan kolmestakymmenestä viiteenkymmeneen tuhanteen floriniin." Hän laski sopimuspergamentin neuvoston pöydälle tarkastettavaksi.
Neuvosto ei voinut olla lausumatta tyytyväisyyttään julki. Facino painosti vielä kerran messer Bellarionin älykkäisyyttä. Tällainen kaukonäköisyys ja huolellisuus oli sotilaassa harvinainen piirre. Neuvoston puheenjohtaja piti pienen puheen, myöntäen hänen olevan oikeassa ja lausuen neuvoston kiitokset messer Bellarionille.
Kiitollisuudenilmaus ei kuitenkaan supistunut vain sanoihin. Riemastunut neuvosto päätti lopulta lahjoittaa messer Bellarionille viisituhatta florinia näkyväksi tunnustukseksi hänen toiminnastaan.
Näin havaitsi Bellarion odottamatta olevansa — omasta mielestään — rikas. Puheenjohtaja pudisti hänen kättään ja entinen Pisan ruhtinas, herttuan holhooja, Gabriello Maria Visconti, seurasi esimerkkiä.