Front matter (continued 4)

Lopulta oli hänen kuitenkin ryhdyttävä toimintaan. "Minun on pakko häiritä tätä suloista rauhaa", sanoi hän. "Tulen Biandraten kreivin lähettinä."

"Missä tarkoituksessa?"

"Suunnitelmat, joita teidän korkeutenne hautoi Milanon matkalla ja jotka sitten menivät myttyyn, voisivat saada parempaa vastakaikua Alessandriassa."

Theodore hengähti syvään.

"Hyvä, hyvä", sanoi hän. "Puhumme siitä, kun olemme syöneet. Tahdomme ensin huolehtia mukavuudestanne."

Bellarion ymmärsi sanoneensa kylliksi. Theodore tarvitsi aikaa harkita ehdotusta, ennenkuin ryhtyi siitä keskustelemaan.

He aterioivat suuren hallin vieressä olevassa pikku huoneessa, jonka avoimista ovista saattoi nähdä päivänpaisteiseen puutarhaan, samaan, johon Bellarion oli paennut podestàn miehiä. Läsnä oli vain perhepiiri: markiisi Theodore, ruhtinatar Valeria, markiisi Gian Giacomo, hänen opettajansa Corsario ja kamariherransa, nuori Fenestrallan herra. Kuluneen vuoden aikana ei hovissa ollut tapahtunut sanottavia muutoksia. Kuitenkin saattoi tarkkasilmäinen Bellarion havaita jotakin, nuori markiisi oli kasvanut aika tavalla. Hän oli parikin tuumaa pitempi kuin vuosi sitten, ja paljon kalpeampi ja laihempi. Hän vaikutti muuten levottomalta ja hänen ilmeensä oli ärtynyt. Valtionhoitajan antama kasvatus alkoi kantaa hedelmää.

Myös ruhtinatar Valeria oli entistä kalpeampi. Hänen tummat silmänsä katsoivat miettivinä etäisyyteen ja alakuloisuus oli lyönyt leimansa koko hänen olemukseensa.

Kun Bellarion yht'äkkiä oli markiisi Theodoren seurassa ilmestynyt hänen eteensä, pitkänä ja ryhdikkäänä, oli neito punastunut ja kiihtynyt huomattavasti. Hän oli puristanut huulensa yhteen ja leimuavin katsein silmäillyt valehtelijaa ja murhaajaa, joka hänen mielestään oli tuhonnut hänen tulevaisuutensa.

Valtionhoitajalla oli silmät päässä, ja huomattuaan ruhtinattaren mielentilan oli hän rientänyt esittelemään vieraan Gian Giacomolle.

Tämä katseli tulokasta veltosti. "Tervetuloa, herraseni", toivotti hän haluttomasti ja tarjosi ruhtinaallisen kätensä, jota Bellarion suuteli.

Neito tyytyi vain kumartamaan jäykästi. Fenestrella oli tuttavallinen ja Corsario naurettavan arvokas.

Mieliala aterian aikana ei ollut kovin iloinen. Fenestrella muisti äkkiä, että hän oli nähnyt Bellarionin aikaisemmin, oikeuden istuntosalissa, ja alkoi tehdä vihjauksia, mutta valtionhoitaja keskeytti hänet ja vaihtoi puheenaihetta. Hän palautti mieliin Alessandrian valloituksen ja ihasteli Bellarionin nerokasta sotasuunnitelmaa. "Temppu toisensa jälkeen", huomautti ruhtinatar värittömällä äänellä. "Aivan", myönsi häpeämätön Bellarion. "Ei, vaan jotakin suurenmoisempaa", vastusteli Theodore. "Teillä on kerrassaan loistavat johtajanlahjat, ser Bellarion. Mutta niinpä olettekin jo niittänyt runsaasti mainetta."

"Ja satatuhatta floriinia", lisäsi Valeria.

Fenestrella nauroi. "Kylläpä arvioitte Vignaten kalliiksi."

"Toivoin, että lodilaiset, joiden kukkaroista korvaus otettaisiin, jälkeenpäin alkaisivat harkita, kannattiko niin kallisarvoista herraa pitää hallitsijanaan."

"Sitten olen tehnyt teille vääryyttä", sanoi ruhtinatar Valeria. "Minä näet otaksuin, että halusitte vain rikastuttaa itseänne."

Bellarion ei näyttänyt huomaavan letkausta. "Teidän korkeutenne olisi tehnyt minulle vääryyttä, ellette olisi sanonut tätä."

Valeria yksin ei vetänyt suutaan hymyyn: Hänen ruskeissa silmissään oli kova ilme.

"Minulle kerrottiin, että messer Carmagnola johti hyökkäystä. Hän on urhoollinen mies, aina siellä, missä miekkoja mitellään."

"Totta", myönsi Bellarion. "Muuta hän ei ymmärräkään. Härkä mieheksi."

"Teidän käsityksenne suorasukaisesta taistelijasta."

"Ehkäpä minulla on paremmat älyn aseet."

Neito kumartui eteenpäin väitelläkseen hänen kanssaan. Theodore kävi levottomaksi.

"Kyllä älyä tarvitaan turnajaispaikallakin. Muistanpa eräätkin asekisat Milanossa — Carmagnola oli päivän sankari. Mutta te ette ollutkaan läsnä. Teillä oli kuumetta, vai horkkako teillä oli?"

"Todennäköisesti horkka. Minä tutisen aina kun vain ajattelenkin yhteenottoa."

Yleinen nauru. Valeriakin hymyili, mutta suuttuneesti.

Bellarion oli ylen rauhallinen. "Miksi nauratte? Puhun totta."

"Tottako? Ja kuitenkin juuri te syöksitte Vignaten satulasta", tokaisi Fenestrella.

"Sattuma. Livahdin sivulle hänen rynnätessään ohi ja käytin tilaisuutta hyväkseni."

Valeria katseli häntä melkein epäilevästi. Saattoiko mies olla noin häpeämätön? Tuo nuorukainen pyrki suorastaan hyppäämään nenälle. Neito käänsi vihdoin katseensa syrjään, eikä enää ottanut osaa keskusteluun.

Bellarion puhutteli nyt nuorta markiisia, ja kyseli kohteliaasti, miten hänen opintonsa edistyivät. Pitikö hän Virgiliuksesta?

"Virgiliosta?" ihmetteli poika laimeasti. "Tunnetteko tekin Virgilion? Varasteleva veitikka, mutta erinomainen koirien hoitaja."

"Tarkoitan runoilijaa."

"Runoilijaa? Mitä runoilijaa? Runoilijat ovat väsyttäviä. Valeria lukee minulle toisinaan heidän teoksiaan. Luoja tietää minkävuoksi, sillä niissä ei ole mitään järkeä."

"Jos lukisitte niitä itse, niin ehkä…"

"Lukisin? Taivahan taatto! Pidättekö minua pappina? Vai lukea tässä pitäisi!" Hän nauroi makeasti ja tarttui pikariinsa.

"Hänen korkeutensa on hidas oppilas", tuumi Corsario.

"Emme voi tunkea häneen tietoja väkisin", selitti Theodore. "Hänen terveytensä on heikonlainen."

Valerian huulet värähtivät. Bellarion huomasi, että hän vain vaivoin jaksoi pysyä ääneti.

Puhuttiin joutavuuksia, kunnes ateria lopultakin päättyi. Ruhtinattaren, nuoren markiisin ja Fenestrellan lähdettyä huoneesta lähetti Theodore pois palvelijatkin ja messer Corsarion, jääden Bellarionin kanssa kahden.

"En tahdo väsyttää teitä. Te tarvitsette lepoa. Mutta ennenkuin eroamme pyydän teitä tarkoin harkitsemaan kreivi Facinon ehdotusta, jotta voisin saada vastauksen vielä tänä iltana."

Bellarion tiesi hyvin kenen kanssa hän oli tekemisissä ja arvasi joutuvansa väittelyyn, jossa hän tarvitsisi kaiken älynsä, jos mieli selviytyä kunnialla.

"Lyhyesti sanoen", jatkoi hän, "teidän korkeutenne haluaa saada takaisin Vercellin ja samoin Genovan herruuden. Yksin ette kykene siihen. Facino puolestaan on noussut Milanon herttuata vastaan ja pystyy yksinkin puolustautumaan. Mutta hän ei tyydy tähän, vaan haluaisi hyökätä, tuhota Malatestan ja sanella ehtonsa herttualle. Liitto teidän välillänne tietäisi, että kumpikin voisi toteuttaa aikeensa."

Valtionhoitaja asteli edestakaisin huoneessa. Lopulta hän pysähtyi Bellarionin eteen pitkänä ja ryhdikkäänä. Hän tuijotti nuorukaista vaaleilla silmillään ja virkkoi:

"Mitä takeita Biandraten kreivi antaa minulle?"

"Takeita?" kertasi Bellarion. Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet sydämessä asustavaa pelkoa.

"Takeita siitä, että hän suorittaa osuutensa, jos minäkin suoritan omani."

Bellarion hymyili avoimesti. "Herrani Facino ehdottaa, että retki aloitettaisiin Vercellin valtauksella. Vercellin joutuminen haltuunne on kaiketi parempi takuu kuin mikään muu. Se on maksu etukäteen."

Nuori mies oli huomaavinaan välähdyksen valtionhoitajan silmissä.

"Osamaksu", vastasi tämä. "Entä sitten."

"Seuraava toimenpide on luonnollisesti Milanon valloitus. Se on välttämätöntä teidänkin kannaltanne katsoen."

Valtionhoitaja nyökäytti päätään. "Tahdon harkita asiaa. Kutsun kokoon neuvoston ja punnitsemme ehdotusta joka puolelta. Olipa ratkaisu mikä tahansa, lausun julki suuren tyydytykseni ehdotuksen johdosta."

Näin jätti valtionhoitaja asian lepäämään antamatta sanallakaan ymmärtää, minkä päätöksen tekisi.

"Tekin kaipaatte lepoa, herraseni", lausui hän sitten, kutsuen kamaripalvelijansa, jonka huostaan jätti Bellarionin, vakuutettuaan, että palatsi ja palveluskunta olivat hänen käytettävissään.

XVIII luku.

PANTTIVANKI.

Kultainen iltarusko levittäysi palatsipuutarhaan, yli valkean temppelin ja graniittikaiteiden, joiden vaiheilla ruusut kukkivat ja satavuotiaat pensasaidat ojentelivat oksiaan, yli vehmaan nurmikon, jolla koreat riikinkukot käyskentelivät.

Yllään ruosteenkarvainen, ruumiinmukainen puku, seuranaan Isotta ja Dionara, molemmat brokaadipuvuissa, oli ruhtinatar Valeria lähtenyt hengittämään raitista ilmaa puutarhassa. Sinne astelivat myös hiukan myöhemmin ritari Bellarion ja koulumestari Corsario.

Ritari keskusteli koulumestarin kanssa Lucretiuksesta, eikä koulumestari suinkaan kätkenyt kynttiläänsä vakan alle. Hän ei yleensä välittänyt suuria kirjallisuudesta, mutta tunsi sentään Apuleiuksen ja Petroniuksen sangen hyvin. Teeskentelevä hymy huulillaan lainaili hän ruokottomuuksia "Kultaisesta aasista" ja "Trimalchionin pidoista."

Bellarion jätti Lucretiuksen rauhaan ja kuunteli ihailevan näköisenä mestari Corsarion taidokasta lausuntaa. Samalla hän salaa tarkkasi pengertä, jolla ruhtinatar asteli.

Äkkiä teki hän vastaväitteen. Messer Corsario oli väärässä, siitä olisi hän voinut mennä vaikka valalle. Äsken mainittu säkeistö ei ollut Petroniuksen vaan Horatiuksen kirjoittama. Corsario piti puoliaan ja kiista kävi äänekkääksi.

"Trimalchionin pidot", intti Bellarion, "on kauttaaltaan suorasanainen."

"Totta kyllä, mutta siihen on siroteltu runosäkeitä." Messer Corsario säilytti vain vaivoin tyyneytensä.

Kun Bellarion sitten purskahti nauruun, päätti hänen seuralaisensa lähteä etsimään kirjaa, todistaakseen väitteensä. Bellarion taas suuntasi askeleensa ylempänä olevalle penkereelle.

Ruhtinatar näki hänen lähestyvän ja otti hänet hyvin kylmästi vastaan.

"En luule kutsuneeni teitä, herraseni." Bellarion pysyi järkkymättömän rauhallisena.. "Madonna, antaisin paljon, jos saisin teidät vakuutetuksi siitä, että olen palvelijanne."

"Yhä entiset puheet, huomaan ma. Mitäpä muuta voisi odottaakaan?"

"Tahtoisitteko lähettää seuranaisenne pois tuokioksi, jotta saan puhua pari sanaa kanssanne. Messer Corsario palaa pian. Olen lähettänyt hänet asialle mukamas, ja toista tilaisuutta tuskin ilmestyy."

Neito näytti epäröivän, mutta lähetti sitten Dionaran ja Isottan kuulomatkan ulkopuolelle.

Siekailemiseen ei ollut aikaa. Bellarion kävi suoraan asiaan. "Aion varoittaa teitä, vaikka tiedänkin, että te helposti käsitätte minua väärin. Jos onnistun aikeissani, lähetetään veljenne huomenna tai ylihuomenna Facinon hoitoon Alessandriaan."

Ruhtinatar kalpeni. "Jumalani! Mitä nyt? Mitä ihmeessä tarkoitatte?

"Aion siirtää veljenne pois valtionhoitajan läheisyydestä jonnekin, missä hän on turvassa, siksi kunnes hänen aikansa on tullut."

"Tuo on joku sadin. Ansa…" Neito oli pahoin pelästynyt.

"Kertoisinko mitään teille, jos niin olisi? Te ette voi enempää auttaa kuin estääkään minua. Teen tämän teitä palvellakseni. Olen saapunut tänne ehdottamaan Biandraten kreivin ja Montferratin välistä liittoa. Tämä liitto olisi tarpeellinen kahdestakin syystä: Facino on avun tarpeessa ja valtionhoitaja on tuhottava. Jotta veljenne olisi turvassa, aion panna ehdoksi, että hänet lähetetään panttivankina Facinon luo."

"Ah, nyt alan ymmärtää."

"Tarkoitatte, että alatte ymmärtää minut väärin. Olen uskotellut Facinolle, että markiisi otettaisiin panttivangiksi yksinomaan sitä varten, että Theodore saataisiin pitämään sanansa, ja valtionhoitaja puolestaan saadaan kyllä vakuutetuksi siitä, että tämä on ainoa tarkoitus. Todellinen tarkoitus on kuitenkin se, jonka jo teille ilmaisin: veljenne on päästävä turvalliseen paikkaan. Facinon hoteissa saa hän säätynsä mukaisen kasvatuksen ja hännystelijät saavat pitkän nenän. Uskokaa minua mielenrauhanne vuoksi." Hän oli vakava ja painosti jokaista sanaansa.

"Vaaditte, että minun olisi uskottava!" huudahti neito hätääntyneestä "Onko siihen mitään syytä? Valheilla ja temppuilulla olette päässyt nykyiseen asemaanne. Ja minun pitäisi siitä huolimatta uskoa… Miksi te tekisitte kaiken tämän? Miten luulette hyötyvänne?" Bellarion katsoi häntä, tummissa silmissään syvä tuska.

"Jos tahtoisin vahingoittaa veljeänne, puhuisinko aikeistani teille? Kysyn sitä vieläkin?"

"Miksi kerrotte aikeistanne ollenkaan?"

"Säästääkseni teitä pelolta, jos suunnitelmani onnistuisi. Vakuuttaakseni teille, että tahdon teitä auttaa, vaikka yritättekin vaikeuttaa toimintaani kaikin tavoin."

Tällä hetkellä loikki messer Corsario heitä kohti kirja kädessään. Äänettömänä, tietämättä, mitä ajatella, seisoi ruhtinatar kaiteeseen nojaten, toivoen sydämessään, että voisi luottaa Bellarioniin.

"Jos pysyn hengissä, madonna", virkkoi Bellarion ääntään alentaen, "pyydätte vielä kerran anteeksi epäluulojanne."

Hän kääntyi mennäkseen Corsariota vastaan ja myöntääkseen koulumestarille olleensa väärässä.

"Ei varsin niin suuri oppinut kuin väittää olevansa", ilmoitti Corsario neidolle, Bellarionia tarkoittaen. Ja viimemainitulle hän sanoi: "Väitelkää tästälähtien sotilaitten kanssa. Tässä ovat säkeet, katsokaa. Tämä kirja on 'Trimalchionin pidot', katsokaa. Näettekö?"

Bellarion uskoi. Hän teeskenteli hämmästystä. "Valitan, messer Corsario, että aiheutin teille vaivaa. Näppärä temppu, tämä."

Varomaton sana. Valeria luuli Bellarionin tarkoittavan Corsarion karkoittamista äsken.

Neito poistui ja Bellarion sai tyytyä koulumestarin tärkeään seuraan siksi kunnes illallispöytä katettiin. Myöhemmin illalla vei Theodore hänet työhuoneeseensa keskustelemaan Facinon ehdotuksesta ja sen yksityiskohdista.

Hänen korkeutensa oli tehnyt päätöksensä ja valmistautunut väittelemään ehdoista. Hän edellytti kaikinpuolin tyydyttävää korvausta. Mutta Bellarion teki hänen toiveensa tyhjiksi.

"Teidän korkeutenne on kaiketi saanut neuvoston suostumuksen?"

"Neuvoston?" Valtionhoitaja rypisti otsaansa. "Kun asia on näin tärkeä, haluaa kreivi Facino olla varma myös neuvoston kannatuksesta, jottei jälkeenpäin tulisi mitään peruutuksia."

"Siinä tapauksessa", sanoi markiisi viileästi, "olisi teidän ehkä esitettävä asianne henkilökohtaisesti neuvostolle huomenna."

Tätä Bellarion juuri toivoikin, vaikka markiisi luonnollisesti ei voinut aavistaa hänen aivoituksiaan. Hänellä ei enää ollut mitään sanottavaa Theodorelle.

Seuraavana aamuna hän astui reggimenton, viidenneuvoston, eteen. Suuren pöydän päässä istui markiisi Theodore valtaistuimella. Hänen kummallakin puolellaan istuivat sihteerit ja näiden alapuolella neuvoston jäsenet, toisella puolella kaksi, toisella kolme. Kaikki he kuuluivat Montferratin jaloimpaan ylimystöön ja yksi heistä, valkopartainen, arvokas Carreto-suvun päämies, oli kerran riidellyt Palaeologien kanssa Milanon herruudesta.

Kun Bellarionin asia oli tavanmukaisia muotoja noudattaen esitetty, ilmoitettiin lyhyesti, suuriko armeija Montferratilla oli käytettävissään ja pantiin sopimuksen solmiamisen ehdoksi, että Vercelli vallattaisiin ensinnä.

Näin ilmaistiin, että Montferrat halusi neuvotella liitosta ja että oltiin kiitollisia Facinon tekemästä ehdotuksesta. Bellarion nousi nyt paikaltaan ja onnitteli neuvostoa päätöksen johdosta Hän huomautti, ettei suunnitelma suinkaan käsittänyt ainoastaan Vercellin valtausta ja Genovan herruuden palauttamista, vaan että se oli paljon laajempi. Tätänykyä muodosti Montferratin kaksi maakuntaa, jotka erotti toisistaan vieraalle valtiolle kuuluva maakaistale. Tämä maa-alue oli myös vallattava ja maakunnat yhdistettävä. Tämänjälkeen ei mikään estäisi Montferratia laajentamasta aluettaan alppeja kohti ja etelässä aina mereen saakka.

Montferrat voisi ottaa käsiinsä koko Pohjois-Italian herruuden.

Tuo tuollainen nousi neuvoston jäsenten päähän, ja kun Bellarion istuutui, alkoivat he puolestaan kiihkeästi vaatia sopimuksen solmiamista. He eivät enää tiedustelleet, mitä Facino suostuisi tekemään, vaan kerskuivat ja mahtailivat voimillaan ja varoillaan.

Näin muovautui sopimus vähitellen, pykälä pykälältä, ja kirjurien kynät rapisivat pergamentilla. Sekä neuvostosta että markiisista tuntui siltä kuin olisi Montferrat tässä tehnyt paremman kaupan.

Mutta kun asiakirja vihdoin oli valmis, nousi messer Bellarion valamaan kylmää vettä neuvoston niskaan.

"Nyt puuttuu vain takuu, jota Biandraten kreivi vaatii."

"Mikä takuu?" Äänistä saattoi päätellä, että sana oli tehnyt epämiellyttävän vaikutuksen.

"Haluamme varmuutta siitä, että Montferrat omasta puolestaan täyttää sopimuksessa mainitut ehdot."

"Jumalavita, herra! Epäilettekö rehellisyyttämme?"

"Ei ole kysymys siitä. Toivoakseni en ole loukannut teitä. Olemme tehneet kaupan ja käsiraha on pantava pöytään. Teidän korkeutenne itse mainitsi takuun ensiksi."

Neuvosto kohdisti katseensa valtionhoitajaan. Valtionhoitaja muisti ja tunsi olonsa hieman vaikeaksi.

"Teidän korkeutenne tiedusteli eilen minulta, mitä takeita kreivi Facino voisi antaa. Minä en suinkaan pannut pahakseni, vaan sanoin, että Vercellin valtaus olisi meidän takuumme. Miksi siis pahastutte, jos minäkin uskallan vaatia takeita siitä, että todella autatte Facinoa ottamaan Milanon haltuunsa heti kun Vercelli on vallattu?"

"Ja kun Milano on vallattu", tuhahti valtionhoitaja, "mistä me tiedämme, haluaako Facino jatkaa marssia Genovaa kohti?"

"Olisihan teillä ainakin Vercelli hallussanne. Ja mukavuussyistä ehken loppujen lopuksi tyytyisitte siihen."

"Niinkö luulette?" virkkoi Carreton markiisi.

"En, ollakseni rehellinen Eikä Facinokaan luule. Mutta koettaahan voi mitä hyvänsä."

Kaikkia harmitti tämä keskeytys mainiosti sujuneissa neuvotteluissa. Joku lausui: "Eikö meidän pitäisi tiedustella, mitä takeita Biandraten kreivi haluaa?"

Kun Theodore nyökkäsi, kuunneltiin innokkaasti Bellarionin vastausta.

"Kreivi Facino haluaa panttivangin, joka riittää korvaukseksi, sattuipa sitten mitä tahansa. Jos esimerkiksi markiisi Gian Giacomo joutuisi valtaistuimelle ennenkuin sopimuksemme on päättynyt, voisi hän ehkä peruuttaa sen. Yhtä helposti voisi joku muukin selkkaus syntyä. Kaikki tämä saataisiin vältetyksi, jos, sanokaamme, vaikkapa juuri markiisi Gian Giacomo luovutettaisiin kreivi Facinon hoiviin siksi kunnes retki on päättynyt."

Theodore oli raivostuneen näköisenä syöksynyt pystyyn, mutta sitten hän istuutui jälleen hilliten vaivoin suuttumuksensa. Joku toinen olisi hänen asemassaan riehunut ja noitunut ja syytänyt suustaan sanoja, joita jälkeenpäin olisi ollut vaikea peruuttaa, mutta Theodore Palaeologo ei ollut mielijohteittensa orja. Hän harkitsi asiansa moneen kertaan ja joka puolelta, antaen neuvostonsa löpistä.

Ehdotusta tietysti vastustettiin. Sanottiin, ettei ollut mitään ennakkotapausta olemassa. Bellarion poimi silloin esimerkkejä historiasta, nolaten vastustajat pahoin. Nyt he muuttivat äänensävynsä uhmaavaksi ja ilmoittivat, etteivät he missään tapauksessa suostu luovuttamaan nuorta markiisia.

Valtionhoitaja ei puhunut juuri mitään. Hienosti epäluuloisena hän kuunteli neuvosmiesten kiihkeitä vastalauseita ja tuumiskeli, mahtoikohan tuo vastustus jollakin tavoin johtua häneen itseensä kohdistetuista epäluuloista. Olisiko sittenkin, kaikesta varovaisuudesta huolimatta, kansa aavistanut hänen aikomuksiaan veljenpojan suhteen, ja epäiltiinkö ehkä, että hän salassa oli sopinut Facinon kanssa nuorukaisen poistamisesta näyttämöltä?

Muuan neuvoston jäsenistä kääntyi äkkiä hänen puoleensa:

"Teidän korkeutenne ei sano mitään."

Valtionhoitaja oli vakavan näköinen. "Olen yhtä hämmästynyt kuin te. Olette jo ilmaisseet minunkin käsitykseni ehdotuksesta."

Bellarion veti suutaan hymyyn ja virkkoi salaperäisen näköisenä:

"Sallikaa minun sanoa, että kummastutatte minua. Biandraten kreivi otaksui tämän ehdotuksen miellyttävän teitä."

"Vai miellyttävän?" huudahti Carreto.

"Vieraiden seutujen näkeminen ja opiskelu kotiseudun ulkopuolellakin on, kuten tietänette, tärkeä puoli ruhtinaan kasvatuksessa. Kun markiisi Gian Giacomo nyt saisi siihen tilaisuuden samalla kuin Facinon asettama ehto tulisi täytetyksi, ei ymmärtääkseni teillä olisi mitään syytä panna vastaan."

Tämä yksinkertainen toteaminen tukki heidän suunsa tuokioksi.

"Mutta jos hänelle tapahtuisi jotakin siellä, kaukana kotoa?" äkkäsi lopulta joku.

"Luuletteko, ettei Facino käsitä, minkä vastuun hän ottaa niskoilleen? Luuletteko, ettei hän ryhdy kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin vieraan turvallisuuden ja hyvinvoinnin takaamiseksi?"

He olivat hieman epävarman näköisiä.

"Koska teidän näyttää olevan kovin vaikea suostua ehdotukseen, hyvät herrat, niin pyydän teitä esittämään kreivi Facinolle jotakin muuta takuuta." Bellarion huomasi neuvoston huoahtavan helpotuksesta.

"Aika kuluu siinä hukkaan ihan suotta", uskalsi kuitenkin Carreto valittaa.

Neuvoston jäsenet katsoivat toisiaan ja lopulta kysyi valtionhoitaja:

"Eikö Biandraten kreivi itse maininnut mitään vaihtoehtoa?"

"Hän ei osannut aavistaa teidän kieltäytyvän. Sitäpaitsi olisi kaiketi kohteliaampaa, että ehdotus tulisi teidän taholtanne, kun samalla voisitte selittää, miksi ette hyväksy hänen ehdotustaan."

"Syyn te jo tiedätte", vastasi Theodore. "Me emme halua panna tulevaa hallitsijaamme sodan vaaroille alttiiksi."

"Sellaisiin vaaroihin hänen ei tarvitsisi joutua. Mutta olen ehkä liian itsepintainen tässä asiassa. Hyväksyn ilmoittamanne syyn. On turhaa väitellä enempää."

"Aivan turhaa", myönsi Theodore. "Emme voi luovuttaa markiisia."

"Kuitenkin…", aloitti Carreto.

Valtionhoitaja keskeytti kärsimättömästi:

"Ei yhtään mitään."

Neuvoston herrat katsoivat taas toisiaan. He olivat ilmeisesti sangen levottomia. Montferratin loistava tulevaisuus uhkasi haihtua ilmaan.

Syntyi kiusallinen hiljaisuus. Bellarion arvasi heidän ajatuksensa ja nousi.

"Pohditte varmaankin takuu-asiaa mieluimmin minun kuulemattani", sanoi hän kumartaen. "Olisi kovin ikävää, jos näin suurenmoinen suunnitelma jonkun mitättömän asian takia ajaisi karille. Palvelijanne, hyvät herrat."

Toinen sihteereistä avasi hänelle oven. Astellessaan huoneesta kuuli hän oikean Baabelin sekamelskan pääsevän alkuun pöydän takana. Hymyillen itsekseen riensi hän huoneeseensa, tyytyväisenä neuvottelun tulokseen. Olipa totta tosiaan onni, ettei hän maininnut panttivangista mitään, ennenkuin neuvoston edessä. Valtionhoitaja olisi heti tehnyt kaikki toiveet tyhjiksi. Nyt oli Theodore joutunut taisteluun, jossa hänen tietoisuutensa omista aikeistaan oli vastustajan tukena. "Jumalattomat pakenevat, vaikka ei kukaan heitä ajaisi takaa", mutisi Bellarion itsekseen. "Jumalaton Theodore ei taistele tätä taistelua loppuun."

Runsaan tunnin kuluttua kutsuttiin hänet kuulemaan neuvoston päätöstä. Tämä päätös on kerrottu parhaiten Bellarionin omassa kirjeessä, joka on säilynyt meille Vatikaanin kirjastossa. Hän kirjoitti Facinolle samana iltana kuin ratkaisu tapahtui ja kirjeen sisältö on jotakuinkin seuraava.

"Rakas herrani: Nämä rivit tuo teille Wenzel, joka lähtee täältä Alessandriaan huomisaamuna Montferratin nuoren markiisin seurassa ja kymmenen sveitsiläisen saattamana. Jotta saattue olisi kyllin arvokas, liittää markiisi Theodore siihen kymmenen montferratilaista peitsimiestä. Wenzel tuo myös Montferratin kanssa tehdyn sopimuksen, jonka olen solminut teidän nimissänne. Asettamiini ja teille ilmoittamiini ehtoihin suostuttiin. Oli sangen vaikeata saada markiisi Theodoren suostumus Gian Giacomon luovuttamiseen panttivangiksi ja asia ratkesi vasta pitkän, neuvoston kanssa käydyn, taistelun jälkeen. Neuvoston mielestä oli liitosta teidän kanssanne koituva vain hyvää.

"Theodore vaati myös, että pojan opettaja Corsario, suuri lurjus muuten, saisi seurata mukana, samoinkuin kamariherrakin, nuori, mutta jo sangen paatunut Fenestrella. En voinut panna vastaan, koska sopivana pidetään, että tällaista nuorukaista matkalla vaalivat opettaja ja toveri. Pyydän teitä kuitenkin kohtelemaan näitä molempia markiisi Theodoren kätyreinä, joita he itse asiassa ovat, pitämään heitä silmällä ja tuhoamaan heidät säälimättä, jos havaitsette heidän käyvän nuorelle markiisille vaarallisiksi. Tekisitte pojalle suuren palveluksen ja Jumalalle otollisen teon, jos katkaisisitte heidän kaulansa. Epäilemättä joutuisitte kuitenkin senjohdosta selkkauksiin Montferratin valtionhoitajan kanssa.

"Mitä nuoreen markiisiin tulee, olette huomaava, että hän on ruumiiltaan heikko. Sitäpaitsi on hän huonosti kasvatettu ja vaikuttaa typerältä. Huolimatta monista kiireistänne pitäisi teidän jalosukuisuutenne voida uhrata aikaa hänellekin tai ainakin jättää hänet sellaisten henkilöitten kasvatettavaksi, jotka todella voivat häntä kehittää ja opettaa ja pitävät hänestä muutenkin huolta.

"Minun tarvinnee tuskin muistuttaa, että panttivangin turvallisuus on tärkeä asia, enkä rohkenisi tästä mainitakaan, ellen pelkäisi, että häntä uhkaa vaara juuri sieltä, missä hänen pitäisi olla paraiten turvassa. Vielä kuuluu markiisin seurueeseen lääkäri ja kaksi henkivartijaa. Näistä en tiedä mitään, joten heitä on pidettävä yhtä tarkasti silmällä kuin edellä mainitsemianikin henkilöitä.

"Se kunnioitus, jota nautitte Montferratissa, oikeuttaa teidät määräämään omiakin palvelijoitanne markiisin palvelukseen montferratilaisen palvelusväen rinnalla. Lääkärin älköön sallittako antaa markiisille mitään lääkkeitä, joita hän ei itse ensin maista. Näin vapaudutte hänestä kyllä pian.

"Mieltäni pahoittaa, että teille koituu tällaisia hankaluuksia muutenkin kiireisenä aikana. Toivon kuitenkin, ettette pidä tätä hintaa sopimuksesta Montferratin kanssa liian kalliina. Montferrat voi heti lähettää sotanäyttämölle melkein kuusituhatta hyvinvarustettua miestä sekä ratsu- että jalkaväkeä. Olette nyt tarpeeksi voimakas voidaksenne vaatia kunnotonta herttuaa ja hänen riminiläisiä apureitaan tilille.

"Lähettäkää Wenzelin mukana minulle käskynne. Ne saapuvat minulle Luzerniin. Lähden huomenna heti kun markiisi Gian Giacomo on jättänyt Casalen. Lähetän teille pian lisää uutisia.

"Suutelen kunnioittavasti rouva kreivittären kättä. Varjelkoon ja siunatkoon teitä, rakas herrani, hyvä Jumala. Sitä rukoilee poikanne ja palvelijanne

Bellarion."

Kolmas kirja.

I luku.

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ BELLARION.

Eräänä syyskuun päivänä Herramme vuonna 1409 ratsasti yltäpäältä pölyn peittämä lähetti erään Florensin Kolminaisuussillan läheisyydessä olevan linnan pihaan, hyppäsi satulasta ja ilmoitti tuovansa kirjeitä hänen ylhäisyydelleen, herra Bellarionille.

Vahtisotilas jätti hänet ovenvartijan hoiviin, ovenvartija uskoi hänet kamaripalvelijalle ja kamaripalvelija vuorostaan kutsui nuorta sihteeriä. Tästä voitte päättää, ettei Bellarion enää ollut mikään pikkuritari; hän oli menestynyt hyvin sen vuoden aikana, jonka oli ollut Facino Canesta erossa.

Kokoamansa kondottan etunenässä oli hän jo käynyt kuuden eri hallitsijan asioilla, voittaen loistavasti taistelunsa, yhtä ainoata lukuunottamatta. Mutta tämä tappiokin — se sattui hänen ollessaan Ferraran Estein palveluksessa — koitui hänelle kunniaksi. Valtava ylivoima oli pakottanut hänet puolustustaisteluun, mutta näppärällä tempulla oli hän tehnyt suuren Pandolfon saartoyrityksen tyhjäksi ja peräytynyt melkein menetyksittä, niin että Pandolfon voitto itse asiassa supistui kovin mitättömäksi.

Bellarionin kondotta oli viirinsä mukaan saanut nimekseen "Valkoisen koiran komppania", ja se oli nopeasti kasvanut kahdeksitoistasadaksi mieheksi. Suurin osa oli jalkaväkeä, niin tehokkaasti toimivaa, että Italian muut suuret sotapäälliköt olivat saaneet miettimisen aihetta. Bellarion kilpaili kuuluisuudessa jo itsensä Piccininon, jopa Sforzankin kanssa. Viimemainittua hän muuten oli avustanut tämän taisteluissa Buonterzoa vastaan. Ja fra Serafino kertoo kronikassaan, että juuri se väijytys, jossa Buonterzo menetti henkensä, oli Bellarionin suunnittelema. Viime aikoina oli Bellarion palvellut Firenzen tasavaltaa, nauttien kuukausipalkkaa, joka asteettain oli noussut, ollen nyt kaksikymmentätuhatta kultafloriinia.

Niinkuin muilla kuuluisuuksilla oli hänelläkin pärjääjänsä. Häntä syytettiin sydämettömyydestä ja säälimättömyydestä, joka loukkasi silloista italialaista sodankäyntitapaa, ja huhuiltiin, ettei hän voinut saada joukkoihinsa muita kuin sveitsiläisiä sotilaita.

Vihdoin kerrottiin, että häneltä puuttui erinäisiä sotapäällikölle välttämättömiä ominaisuuksia kokonaan, ja että hän ei koskaan osoittanut sellaista henkilökohtaista rohkeutta kuin esimerkiksi Carmagnola. Hän ei koskaan itse ollut rohkaisemassa hyökkääviä joukkojaan eikä liioin ottanut osaa kahakoihin. Subrison luona oli hän pysytellyt telttansa läheisyydessä ja noussut satulaan vasta kun taistelu oli ohi.

Näin leimattiin hänet araksi, vaikka toiselta puolen kunnioitettiinkin hänen strateegisia kykyjään.

Huolimatta arvostelusta oli hän kulkenut omia teitään, niittäen laakereita kaikkialla, missä näyttäytyi. Näillä laakereilla hän paraikaa lepäsi Liljojen kaupungissa.

Biandraten kreivin lähetin saapuminen oli hänelle yllätys. Saatuaan Facinon kirjeen ryhtyi hän heti ottamaan selkoa sen vaikeasti luettavasta sisällöstä.

"Rakas poikani", kirjoitti Facino. "Tarvitsen apuasi. Tule luokseni heti ja ota kaikki miehesi mukaan. Herttua on lähettänyt kutsun ranskalaisille. Boucicault on jo Milanossa kuudentuhannen miehen kera ja hänet on nimitetty herttuan holhoojaksi. Ellen iske pian, saan itse kuoliniskun, ja Milanosta tulee ranskalainen lääni. Leini vaivaa minua jälleen, juuri kun paraiten tarvitsisin kaikki voimani. Pane lähettini mukaan vastauksesi ja lupaa tulla ensi tilassa."

Bellarion pani kirjeen syrjään ja tuijotti auringon valaisemaa linnanpihaa. Hänen ruskettuneilla kasvoillaan karehti hymy ja vuoden aikana tavattomasti miehistynyt olemus ikäänkuin sai eloa. Häntä huvitti ja harmitti Gian Marian tuorein tyhmyys. Jopa oli mies joutunut pinteeseen kun oikein piti kutsua ranskalaiset avuksi.

Malatestan herruus ei ollut muodostunut pitkäikäiseksi. Guelfien kotka oli riehunut kaupungissa ennenkuulumattomalla tavalla, iskien kyntensä lopulta herttuaankin, joka nyt liian myöhään huomasi, että hän hylkäämällä Facinon oli tehnyt huonon vaihtokaupan. Vähääkään häpeämättä lähetti hän hädissään sanan Facinolle pyytääkseen tätä palaamaan. Mutta Malatestan urkkijat saivat lähetin käsiinsä ja herttuan oli paettava Porta Giovian linnoitukseen välttääkseen Malatestan koston. Tämänjälkeen lähti Malatesta Bresciaan ja otti kaupungin haltuunsa ja Pandolfo vannoi, että Gian Maria saisi kalliisti maksaa lupauksensa rikkomisen.

Pelko ajoi herttuan rikoksiin, joiden rinnalla hänen aikaisemmat törkeytensä näyttivät vähäisiltä, ja kun hän lopulta uskaltautui Porta Gioviasta palatsiinsa, ympäröi hänet nälän ja kurjuuden näännyttämä kansa.

"Rauhaa!" huudettiin. "Antakaa meille rauha, herra herttua! Antakaa meille Facino ja antakaa meille rauha! Rauhaa, herra herttua!"

Julman näköisenä ja vihaisesti mulkoillen oli herttua ratsastanut eteenpäin, välittämättä huudoista ja rukouksista, ja moni onneton oli jäänyt hänen hevosensa kavioiden tallattavaksi. Mutta huudot eivät tauonneet ja äkkiä pysäytti tuo hirvittävä nuorukainen ratsunsa.

"Vai rauhaa te haluatte, koirat! Teette minut kuuroksi helvetillisellä kiljunnallanne. Saanko minä rauhaa teiltä? Häh? Mutta kyllä minä annan teille vielä rauhaa, jotta riittää!" Hän nousi seisomaan jalustimissaan ja huikkasi kapteenilleen: "Hei, sinä!" Pirullisen näköisenä ja punoittavana väänteli hän paksuja huuliaan. Niin peloittava oli hänen muotonsa että della Torre, joka ratsasti hänen vieressään, uskalsi rauhoittaen painaa kätensä hänen käsivarrelleen. Mutta äristen työnsi herttua käden syrjään ja peräytti hevosensa, kunnes oli aivan kapteeninsa rinnalla.

"Anna heille, mitä he pyytävät", käski hän. "Raivaa minulle tie tuon tunkion läpi. Pane keihäät heilumaan. Anna heille rauha, jota he pyytävät."

Lähinnä seisovat päästivät ilmoille surkean hätähuudon.

"Herra herttua! Herra herttua!" kajahteli joka taholta.

Nuorukainen nauroi pilkallisesti ja odotteli sairaalloisella nautinnolla kohta saavansa nähdä veren vuotavan virtoina.

"Käykää kimppuun!" usutti hän. "Kansa käy kärsimättömäksi."

Kaartin kapteeni, aatelismies Bertino Mantegazza istui hievahtamatta hevosensa selässä, kieltäytyen noudattamasta käskyä.

"Herra herttua…" aloitti hän, mutta ennenkuin hän ehti lisätä sanaakaan, iski herttua, joka oli nähnyt hänen pelokkaan ilmeensä, häntä teräkseen verhotulla kädellään suoraan vasten kasvoja. "Jumalan luut! Aiotko vastustaa minua?"

Mantegazza horjahti, veren pulputessa hänen murskautuneista kasvoistaan, ja olisi pudonnut satulasta, ellei muuan hänen miehistään olisi rientänyt avuksi.

Herttua nauraa hohotti ja ryhtyi itse komentamaan sotilaita. "Eteenpäin mars! Suoraan heidän kimppuunsa!" kiljui hän. Baijerilaiset palkkasoturit laskivat peitsensä ja ryhtyivät hyökkäykseen.

Kaksisataa onnetonta sai syntyneessä kahakassa surmansa ja pyytämänsä rauhan. Toiset pääsivät pakoon ja herttua ratsasti Brolettoon pitkin katuja, jotka kauhu oli tyhjentänyt.

Vielä samana iltana antoi hän julistuksen, jossa kuoleman uhalla kiellettiin "rauha"-sanan lausuminen Milanon alueella.

Ellei väkijoukko olisi rukoillut häntä pyytämään myös Facinoa palaamaan, olisi hän mahdollisesti lähettänyt uudet sanansaattajat tämän luokse. Mutta herttua tahtoi näyttää, että hänellä oli valta ja voima, ja siksi hän Facinon asemesta kutsui Boucicaultin.

Boucicault antoi myöntävän vastauksen ja nyt tuli herttuan alamaisille hätä. He kääntyivät Facinon puoleen itse, ja Facino vuorostaan lähetti heti sanan Bellarionille.

Bellarion ei epäröinyt hetkeäkään. Onneksi ei mikään estänyt häntä noudattamasta Facinon kutsua, sillä hänen sopimuksensa Firenzen tasavallan kanssa oli hiljakkoin päättynyt. Hän riensi heti ilmoittamaan signorialle lähdöstään ja neljä päivää myöhemmin oli hän jo armeijoineen Alessandriassa, missä Facino otti hänet avosylin vastaan.

Bellarionin saapuessa oli Facinon neuvosto paraikaa koolla pohtimassa toimintasuunnitelmaa. Läsnä oli myös Alessandrian herran liittolainen, markiisi Theodore, joka vartavasten oli saapunut Vercellistä.

"Olen rakentanut suunnitelman", virkkoi Facino, "siinä varmassa vakaumuksessa, että sinä tulisit vähintäin tuhannen miehen kanssa."

"Minulla on kaksitoistasataa, kaikki hyvin varustettuja."

"Kelpo poika, kelpo poika!" Facino taputti häntä olalle. "Käy sisään ja kerro se neuvostolle itse."

Nojaten raskaasti Bellarionin käsivarteen opasti hän ottopoikansa kivisiä kiertoportaita ylös. Näitä samoja portaita oli Bellarion aikanaan astellut käydessään puijaamassa Vignatea.

"Siis mestari Theodore on täällä", sanoi Bellarion. "Niin on. Hän on vetelehtinyt Vercellissä kiusaten minua yhtä mittaa auttamaan häntä pääsemään käsiksi Genovaan. Olen kuitenkin venyttänyt asiaa tähän asti. En luota Theodore-veikkoseen niin paljon, että suorittaisin koko sopimusosuuttani ennenkuin hän on tehnyt mitään."

"Mitä nuorelle markiisille kuuluu?" Facino nauroi. "Et tuntisi häntä. Hän on kehittynyt kaikin tavoin. Kyllä hänestä mies muokkaantuu."

Bellarion ihmetteli. "Jopas nyt… Miten se on selitettävissä?"

"Ajoin hänen opettajansa ja muut seuralaisensa hiiteen." Hän vaikeni toviksi. "Näin ensi silmäyksellä, mitä he olivat miehiään. Eräänä yönä he ryyppäsivät itsensä juovuksiin ja juottivat pojankin. Silloin lähetin heidät takaisin Theodoren luo ja kirjoitin hänelle samalla, että hän palkitsisi heidät heidän ansioittensa mukaan. Vähän myöhemmin lähetin pois myös lääkärin ja henkivartijat ja ilmoitin Theodorelle, että markiisia tästälähtien palvelisivat vain sellaiset henkilöt, joihin saatoin luottaa. Theodoren oli pakko kiittää. Mitä muutakaan olisi hän saattanut tehdä? Naurettavaa, eikö totta?"

Bellarion tiedusteli myös kreivitär Beatricen vointia. Facino vastasi puolisonsa olevan Casalessa, missä hän oli paremmassa turvassa kuin Alessandriassa. Lopulta astuivat he huoneeseen, missä neuvosto vartosi.

Pitkän tammipöydän ääressä istui viisi miestä, joista neljä nousi seisaalleen. Istumaan jäi ainoastaan markiisi Theodore, jonka sääty oikeutti hänet siihen. Hän kumarsi vain jäykästi tulijoille.

"Ah, herra Bellarion!" Facinosta tuntui, että äänessä soinnahti ivaa. Hän riensi senvuoksi ilmoittamaan:

"Hänellä on mukanaan tuhatkaksisataa miestä."

"Hän on sitäkin tervetulleempi", vakuutti valtionhoitaja. Theodore ei ollut parhaimmalla tuulellaan, totesi nuori sotapäällikkö.

Riennettiin tervehtimään tulokasta. Ensimmäisenä lähestyi muhkea Carmagnola, arvokkaana ja tärkeänä kuten aina. Hän oli sydämellisempi kuin koskaan aikaisemmin, mutta samalla hiukan isällinen ja alentuva.

"Ystävämme on nyt yhtä mainehikas sotapäällikkö kuin te, Francesco", huomautti Facino, istuutuen nojatuoliin lepuuttaakseen jalkaansa.

Carmagnola kumarsi. "Käynpä kohta itserakkaaksi."

"Oi Jumalani!" huokasi Facino.

Tumma, parrakas Koenigshofen tallusti esiin ja puristi voimakkaasti Bellarionin kättä. Häntä seurasi pieni, ovela piemontilainen, Giasone Trotta, ja vihdoin komea, tyyni nuorukainen, jota Bellarionin oli vaikea tuntea samaksi Gian Giacomoksi, jonka hän vuotta aikaisemmin oli tavannut Theodoren hovissa. Nuori markiisi muistutti tavattomasti sisartaan, jopa siinä määrin, että Bellarion hätkähti kohdatessaan hänen tumman, miettivän katseensa.

Raivattiin tilaa Bellarionille ja tehtiin hänelle selkoa suunnitelmasta. Kaikkiaan tulisi nyt Facinolla olemaan käytettävissään kahdeksantuhatta miestä, ja tämä määrä oli täysin riittävä. Varukset ja ratsut olivat moitteettomat. Jalka- ja ratsuväen lisäksi oli käytettävinä toistakymmentä tykkiä ja kymmenen pomminheittäjää.

"Entä taistelusuunnitelma?" kysyi Bellarion.

Siitäkin tehtiin selkoa. Luonnos oli hyvin yksinkertainen. Marssittaisiin Milanoon, jonka piiritykseen heti ryhdyttäisiin. Alessandrian muurien kupeella odotteli jo armeija täysin lähtövalmiina.

Bellarion mietti tuokion, ennenkuin lausui mielipiteensä.

"On toinenkin tapa", sanoi hän vihdoin, "jota ehkä ette ole vielä tulleet ajatelleeksi Boucicault on ahmaissut enemmän kuin hän jaksaa sulattaa. Saadakseen Milanon haltuunsa täytyi hänen viedä sotanäyttämölle koko armeijansa. Milanolaiset vihaavat ranskalaisia, jotka eivät suinkaan esiinny kovin hienotunteisesti. Te pidätte Milanoa vihollisena, kun itse asiassa Boucicault on ainoa vihollinen. Suojellakseen itseään Milanossa on hän jättänyt Genovan alttiiksi kenen hyvänsä käydä sisään. Miksi tähtäätte hänen sydämeensä, joka on kilven takana turvassa? Miksi ette tähtää päähän, jota ei suojaa edes kypäräkään?"

Kukaan ei vastannut. Ääneti tuijotettiin nuorta johtajaa ja katseet kehoittivat häntä itseään vastaamaan kysymykseensä.

"Älkää siis havitelko Milanoa nyt, vaan marssikaamme Genovaan. Ajattelemattomuudestaan saa Boucicault vielä vastata isännälleen, Ranskan kuninkaalle. Genovalaiset itse eivät pysty vastarintaan ja kaupunki voidaan luultavasti vallata ampumatta laukaustakaan."

Markiisi Theodore ilmaisi lämpimästi ihailunsa, mutta Facino keskeytti tuimasti:

"Odottakaahan! Odottakaa!" Häntä ei miellyttänyt ajatus, että Theodore saisi osansa saaliista, ennenkuin toinen sopimuspuoli oli saanut mitään. "Miten saattaisi Genovan valtaus Milanon meidän käsiimme?"

"Boucicault rientää heti Genovaan", vastasi Bellarion. "Hän astuu ulos linnoituksestaan, mutta hänen on pakko jättää varusväkeä Milanoon."

Strateegisesti katsoen oli suunnitelma niin hyvä, ettei Facino vastustellut enempää, vaikka hän ei malttanutkaan olla myöhemmin ilmaisematta Bellarionille epäilyjään Theodoren rehellisyydestä.

"Ette tee tätä Theodoren hyväksi, vaan omaksi hyväksenne", vastasi Bellarion. "Ei teidän tarvitse kadehtia hänen näennäistä menestystään. Se voi käydä hyvin lyhytaikaiseksi. Hänenkin on maksettava jonakin päivänä."

Facino naulitsi häneen tiukan katseen. "Mitä?" huudahti hän. "Mitä selvittämättömiä asioita sinulla on Montferratin Theodoren kanssa?"

"Tiedän vain, että hän on lurjus,"

"Jos aiot ruveta kaikkien Italian lurjusten rankaisijaksi, saat totisesti hommaa. Tuo tuollainen on suottapäiväistä haihattelua."

"Sanokaa sitä vain siksi, jos teitä haluttaa", mutisi Bellarion mietteliäänä.

II luku.

NOVIN TAISTELU.

Löydätte perinpohjaiseen kuvauksen tästä sotaretkestä m.m. messer Corion jälkeensä jättämässä kronikassa. Voimakkaan armeijan etunenässä ratsasti Facino Genovaan, jonka hän tosiaan valloitti ilman että laukaustakaan ammuttiin. Suuren armeijan lähestyessä kaupunkia nousi siellä ensin aika melu, sillä pelättiin vihollisen heti ryhtyvän kaupungin ryöstämiseen. Genovalaiset lähettivät vaimonsa ja lapsensa satamassa oleviin laivoihin ja edustajansa Facinoa vastaan. Facinolle vakuutettiin, että hän oli tervetullut edellyttäen, ettei hän aikonut pitkiksi ajoiksi majoittaa joukkojaan kaupunkiin. Ranskalaiskomentoon oli kyllästytty.

"Jos niin tekisin", vastasi Facino paareiltaan, joille yhä yltynyt leini oli hänet pakottanut, "tapahtuisi se ainoastaan Montferratin markiisin etuja valvoakseni. Mutta jos tunnustatte hänet hallitsijaksenne, ei armeijani tarvitse lähestyä askeltakaan lähemmäksi. Päinvastoin marssimme Noviin ottaaksemme siellä vastaan vihaisen Boucicaultin hänen palatessaan Milanosta."

Ja niin kävi, että markiisi Theodore vain viidensadan miehen saattamana seuraavana aamuna ratsasti Genovaan, väestön tervehtiessä häntä vapauttajana. Facino taas peräytyi Noviin vartoakseen siellä Boucicaultia, johon uutinen Genovan tapahtumista vaikutti kuin vasaman isku.

Peloissaan ja raivostuneena hän lähti Milanosta ja pilasi liiaksi kiirehtimällä pienimmätkin mahdollisuutensa saada Genova uudelleen haltuunsa. Pikamarssissa lähestyi hän Novia kohdatakseen siellä vahvan esteen tiellään. Ja nyt teki hän toisen erehdyksen. Saatuaan kuulla, että leinin vaivaama Facino oli viety Genovaan hänen kasvattipoikansa Bellarionin sillävälin komentaessa armeijaa, päätti ranskalainen hyökätä, ennenkuin Facino itse ehtisi takaisin sotatoimia johtamaan.

Maasto oli ratsuväelle sangen edullinen, ja Boucicaultin iskujoukot olivat juuri ratsuväkeä. Armeijansa etunenässä ryntäsi hän vihollisen keskustaa vastaan, eikä Bellarionin jalkaväki ilmeisestikään uskonut kestävänsä hirvittävää painetta. Se lähti peräytymään odottamatta yhteenottoa, ja ranskalaiset painuivat jälkeen, aavistamatta syöksyvänsä suoraan satimeen. Sillä keskustan antaessa perään sulkeutuivat sivustat, joita johtivat Carmagnola ja Trotta, vastustajain selän takana kuin pussin suu.

Aina hitaammin ja hitaammin peräytyi keskusta. Herjaten ja kiljuen seurasivat ranskalaiset lasketuin keihäin. Bellarion, joka ratsasti jälkijoukossa, sivullaan torventoitottaja, antoi yht'äkkiä lyhyen käskyn. Sotilas puhalsi torveensa ja joukko pysähtyi. Koenigshofenin miehet, jotka muodostivat jälkijoukon, heittäytyivät äkkiä polvelle ja iskivät viidentoista jalan pituisten keihäittensä perät tanakasti maahan. Siinä silmänräpäyksessä katkaisi kallistunut keihäsmetsä ranskalaisten tien. Ratsuväki ei voinut pysähtyä heti ja puolisataa hevosta syöksyi suoraa päätä peitsiin. Ensimmäinen linja yritti pysähtyä, mutta takaa työntyvät sysäsivät sen uudestaan keihäitä kohti. Tuokiota myöhemmin oli pakokauhu vallannut koko ranskalaisen ratsuväen.

"Tämä", huomautti Bellarion kylmästi, "panee Boucicaultin kunnioittamaan jalkaväkeä."

Nyt sai Facinon ratsuväki, joka oli sivustoilla, hyökkäysmerkin, ja seuraavassa hetkessä ryntäsi se Boucicaultin armeijan kumpaakin siipeä vastaan mallikelpoisen yhtäaikaisesti. Turhaan yritti ranskalainen yllyttää joukkojaan. Ne lyötiin hajalle ja poljettiin maahan, ennenkuin ehtivät kääntyäkään. Boucicault, joka epätoivoisena huitoi ympärilleen, onnistui raivaamaan itselleen tien ja riensi etujoukkoaan kohti. Liian myöhään. Etujoukosta ei ollut sanottavia jäljellä. Henkiinjääneet olivat antautuneet ja Boucicault pääsi töintuskin joittenkin armeijansa rippeiden kanssa pakoon.

"Nopea toiminta ja hyvä yhteistyö", totesi Bellarion myöhemmin. Ja Novin luona saatu voitto lisäsi suuresti hänen jo ennestään loistavaa mainettaan.

Boucicault jatkoi matkaansa sen tien aina Ranskaan saakka, eikä häntä Italiassa sen koommin nähty.

Sataman takaisessa Fregoso-palatsissa Genovassa vietettiin voiton kunniaksi uljas juhla. Siinä olivat voittajien lisäksi läsnä valtion kahdentoista mahtavimman suvun edustajat. Nimellisesti oli Theodore päivän sankari, mutta todellisuudessa sai Bellarion kaiken kunnian.

Tyynesti ja pöyhistelemättä otti hän vastaan kiitokset, niin aatelismiehen ja Theodoren lausumat kuin kateellisen Carmagnolankin ilmaisemat.

"Olette tosiaankin Bellarion Onnekas", julisti tämä uljas soturi. "Ihmettelenpä kuinka olisi käynyt, jos Boucicault olisi äkännyt temppunne ajoissa."

Bellarion vastasi viileän ystävällisesti:

"Se on teille sangen hyödyllistä järjen voimistelua. Koettakaa samalla arvata, mitä Buonterzo olisi tehnyt, jos olisi aavistanut, kenen kanssa hän teki sopimuksen Alessandriassa."

Ja Bellarion jätti Carmagnolan pureksimaan huuliaan upseeritoverien nauraa hohottaessa.

Hiukan myöhemmin esitti Montferratin Theodore onnittelunsa ja tarjoutui palkkaamaan Bellarionin armeijoineen palvelukseensa. Hinta, jonka hän mainitsi, oli tavattoman korkea, mutta sitä ei Bellarion ihmetellyt. Theodore ei tällä hetkellä tahtonut heikentää voimiaan ja sitäpaitsi piti hän nuorta päällikköä — kuten Bellarion hyvin arvasi — edelleenkin häikäilemättömänä ja rohkeana onnenonkijana.

Theodore varmistui asiasta vielä nähdessään Bellarionin ilmeen. Tämä oli nuorukaisen tarkoituskin.

"Tarjoatte minulle…" aloitti Bellarion, mutta keskeytti. Hän antoi katseensa lipua pitkin kullalla koristettua huonetta, pysähtyen tuijottamaan punaisessa nojatuolissa istuvaa Facinoa. Sitten hän alensi ääntään. "Parveke on tyhjä. Olemme paremmin rauhassa siellä."

He menivät katetulle parvekkeelle, jolta oli mainio näköala sataman yli. Tähtien tuikkeessa häämöttivät laivojen mastot mustina varjoina. Hitaasti eteni lahdella muuan iso kaaleri kootuin purjein. Monien airoparien lavat hohtivat hopeana kuun valossa.

Matalalla äänellä, seuraten lipuvaa alusta katseellaan, Bellarion jutteli, pitkän, uljaan markiisin yrittäessä saada selkoa hänen kasvojensa ilmeestä.

"Tarjouksenne on suurenmoinen, herra ruhtinas…"

"Toivoakseni en koskaan aliarvioi miestä." Hän imarteli tarkoituksellisesti. "Olette suuri sotapäällikkö, Bellarion. Sen olette jo moneen kertaan todistanut."

Bellarion ei väittänyt vastaan. "En ymmärrä, mihin juuri nyt tarvitsisitte sotapäällikköä. Tosin tuntuu siltä kuin olisi teidän korkeudellanne jo valmiita suunnitelmia, mutta ellen tiedä niistä mitään, ellen voi päätellä kauanko suunnilleen minua tarvitsette, voi tarjouksenne suurenmoisuus jäädä vain näennäiseksi."

Theodore hengähti syvään ja hymyili hiukan. Hän oli ollut oikeassa Bellarionin luonteeseen nähden.

"Pidin kiirettä, jotta ei kukaan ehtisi ennen minua ja tarjoukseni käsittää kolmen vuoden sopimuksen", lausui hän. "Tosiaan mainiot ehdot."

"Hyväksyttekö?"

Bellarion naurahti. "Olisinpa hullu jos kieltäytyisin."

"Sopimuksen mukaan on; teidän oltava käytettävissäni tarvittaessa ja teidän on taisteltava kaikkia mahdollisia vihollisiani vastaan."

"Luonnollisesti", vastasi Bellarion. Mutta hän näytti epäröivän hieman. "Luonnollisesti…" Hän vaikeni tuokioksi ja lisäsi sitten: "Haluaisin, ettei sopimus edellytä minun tarvitsevan käyttää väkeäni kreivi Facinoa vastaan."

"Haluaisitte?" sanoi Theodore. "Panetteko sen ehdoksi?"

Bellarionin epäröinti vakiinnutti markiisin mielipidettä hänestä. Laimeasti sanoi nuori kondottieri lopulta: "Enpä tahtoisi mielelläni nostaa asetta häntä vastaan."

"Ette mielellänne! Sen kyllä ymmärrän. Mutta te ette vastannut kysymykseeni? Onko se ehto?"

Bellarion viivytteli vastausta.

"Peruuttaisiko tällainen ehto tarjouksen?"

Tällä kertaa näytti Theodore epäröivän. "Kyllä", tokaisi hän lopulta. "Mutta minusta ei tunnu todennäköiseltä, että Facinosta ja minusta tulisi vihollisia. Käsitättehän, etten voi palkata kondottieria, joka jossakin tapauksessa voisi jättää minut pulaan."

"Ymmärrän. Tajusin sen heti. Kaipa olen aika hupelo epäröidessäni kun kysymyksessä on näin hyvä tarjous." Hän huokasi. "Herra Facino tuskin voi paheksua minua tämän vuoksi…" Hän jätti lauseen kesken. Ja tehdäkseen lopun tuon lurjuksen epäröinnistä, kasasi Theodore lisää tavaraa vaakaan.

"Annan sitäpaitsi takeita", sanoi hän.

"Takeita? Ah!"

"Astin alueet Tanaron rannoilla, Revigliascosta aina Margariaan, yhdistetään läänitykseksi, joka uskotaan teille. Samalla saatte Astin kreivin arvonimen."

Bellarion pidätteli henkeään. Hän katsoi markiisin ja kuunvalossa näyttivät hänen kasvonsa aivan valkeilta.

"Herrani, te lupaatte enemmän kuin vallassanne on antaa."

"Minäpä aion juuri teidän avullanne ottaa tuon vallan käsiini. Kuten kuulette, puhun teille asiani kiertelemättä."

Bellarionia kauhistutti häikäilemättömyys, jota tuo mies osoitti. Oli ilmeistä, että hän aikoi vallata koko Ylä- ja Ala-Montferratin välisen alueen. Siis joutuisivat Alessandria, Valenza ja monet muut Milanon alueella nyt olevat kaupungit myöskin hänen haltuunsa. Theodore joutuisi väkisinkin sotaan Facinon kanssa, joka päiviensä päättymiseen asti varmasti tekisi kaikkensa herttuakunnan eheyden säilyttämiseksi. Ja kondottierille, jonka apua hän tähän tarvitsi, lupasi hän huikaisevan korvauksen, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että suunnitelma toteutuisi.

Bellarion kosketti vapisevalla kädellä tuon viettelijän hihaa.

"Tarkoitatteko totta, hyvä herra? Tarjouksenne on vakavassa mielessä tehty?"

Theodore säilytti vain vaivoin arvokkuutensa. Olipa hän totisesti osannut lurjukseen.

"Valtakirjanne allekirjoitetaan samalla kuin sopimuskin."

Bellarion tuijotti merelle. "Bellarion, Astin kreivi!" mutisi hän kuin hurmiossa. Äkkiä hän purskahti nauruun ja jätti epäröimiset. "Milloin allekirjoitamme sopimuksen, herra ruhtinas?"

"Huomenaamulla, herra kreivi", vastasi Theodore, hymyillen muikeasti. Juttu oli loppuunkäsitelty ja he poistuivat parvekkeelta.

Aikaisin seuraavana aamuna he jälleen kohtasivat toisensa valtionhoitajan työhuoneessa allekirjoittaakseen notarion, kahden montferratilaisen aatelismiehen ja Werner von Stoffelin, Bellarionin luutnantin, läsnäollessa Theodoren saneleman sopimuksen.

Notario luki sopimuksen, jonka joka kohdan Bellarion hyväksyi, ja samoin nimityksen, jolla Theodore korotti hänet Astin kreiviksi ja jossa samalla määriteltiin hänen läänitysalueensa. Tämä ojennettiin Bellarionille allekirjoitettuna ja vasta senjälkeen valmistauduttiin pistämään nimiä kontrahdin alle. Notario katsoi kynän ja koetteli sen kelpoisuutta. Bellarion katsahti valtionhoitajaan.

"Asiakirjat voivat joutua hukkaan", sanoi hän, "ja tämä sopimus on kovin tärkeä. Olen senvuoksi ottanut mukaani todistajan, joka ehken voisi varmentaa sen."

Markiisi jäykistyi. "Antakaa siis messer Stoffelin tutustua siihen."

"En tarkoittanut messer Stoffelia. Todistajani vartoo odotushuoneessanne, teidän korkeutenne." Hän harppoi ovelle ja sysäsi sen auki. Kynnykselle ilmestyi Facino, joka nojasi sauvaansa.

Valtionhoitaja mörähti ja Facino kompuroi huoneeseen tarttuen papereihin, jotka Bellarion ojensi hänelle. Seurasi kauhistava hiljaisuus, jonka lopulta rikkoi suunniltaan joutuneen Theodoren karjaisu:

"Te kurja temppuilija! Alhaissyntyinen, tepasteleva petturi! Pitipäs nyt teitä uskoa! Olisihan minun pitänyt tuntea kavala, heikko luonteenne. Saastainen kettu!"

"Temppuilija! Petturi! Kettu!" Bellarion vetosi laupiaana läsnäolijoihin, ihmetellen moista epäoikeutettua parjaamista. "Miksi olette noin raivostunut? Tottakai olen kasvatusisälleni senverran kuuliainen, että tiedustelen hänen mielipidettään sopimuksesta, ennenkuin sen allekirjoitan."

"Pisteletkö, sinä halju koiran penikka?" Facino kohotti katseensa. Hänen ilmeensä oli kivikova ja hänen silmänsä leiskuivat.

"Käyttäkää siistimpää nimitystä, herraseni, koska minä aion nimittää teitä samalla tavalla kuin te häntä, ettekä ole vielä maininnut ainoatakaan puhuttelusanaa, joka ei tahraisi suuta."…

Theodore vaikeni hetkeksi, mutta yht’äkkiä hän säntäsi Facinoa kohti, sillä hän ei ollut se silkinsileä mies, jolta hän näytti. Bellarion riensi väliin katsoen rohkeasti häntä silmiin, ja nuoren miehen käsi haparoi vyössä riippuvaa, raskasta tikaria.

"Pysyisimmekö rauhallisina?" äänsi Bellarion, "jos mieluummin metelöitte, on minulle tusina miehiä tuolla odotushuoneessa."

Theodore astahti taaksepäin ja vaikka hänen silmänsä vielä hehkuivatkin, ponnisteli hän kovasti tyyntyäkseen. Vaikeata se oli, sillä Facino nauroi ja puhui suunsa puhtaaksi.

"Te petollinen kuhnustelija! Toimitin Vercellin käsiinne ja tein teistä Genovan ruhtinaan ennenkuin panitte kortta ristiin hyväkseni, ja nyt suunnittelette jo uuden valtanne käyttämistä minua vastaan! Aiotte ajaa minut Alessandriasta! Yritätte vietellä parhaimman upseereistani nousemaan minua vastaan. Jos Bellarion olisi ollut yhtä kiittämätön kuin te, ellei hän olisi pysynyt lujana ja uskollisena, en olisi tiennyt tästä mitään, ennenkuin liian myöhään. Tunnenpa teidät nyt, te kurja vallananastaja. Jumal’avita, päivänne ovat luetut! Vai te valmistelette sotaa Facino Canea vastaan? Valmistelkaa vain, sillä, kautta Ristin, se sota syttyy!"

Valjuna huuliaan myöten seisoi Theodore nolojen aatelismiestensä välissä. Hän ei vastannut sanaakaan. Irvistäen Facino katseli häntä.

"En olisi ikinä voinut tällaista uskoa, ellen olisi lukenut näitä rivejä", lisäsi hän, ojentaen paperit takaisin Bellarionille. "Anna hänelle hänen asiakirjansa ja lähtekäämme. Tuon elukan näkeminenkin inhoittaa minua." Ja puhumatta sanaakaan enää markiisille painui hän huoneesta.

Bellarion repi paperit pieniksi palasiksi, jotka heitti lattialle. Hän kumarsi ivallisen näköisenä ja olisi poistunut Stoffelin kanssa, mutta silloin koroitti valtionhoitaja äänensä.

"Kuulkaas, te kaksinaamainen temppuilija! Paljonko Facino maksaa teille tästä kavalluksesta?"

Bellarion pysähtyi kynnykselle. "Ei mitään herraseni. Hän on vain luvannut pitää huolta siitä, että teidän veljenpoikanne, markiisi Gian Giacomo, vihdoinkin pääsee oikeuksiinsa, koska hän jo on säädetyssä iässä, ja teidän vallastanne tehdään loppu."

Markiisi oli kuin puulla päähän lyöty. Hämmästyneenä hän kysyi:

"Ja mitä merkitsee Gian Giacomo teille, lurjus?"

"Sitä mitä hän on. Luuletteko, että muuten olisin ponnistellut hänen vapauttamisekseen kynsistänne. Sitä vartenhan toimitin hänet panttivangiksikin. Olen työskennellyt hänen hyväkseen kauemmin kuin saatatte aavistaakaan."

"Te! Hänen hyväkseen! Kuka teidät siihen on palkannut?"

Bellarion huokasi. "Pidätte varmaankin minua liikemiehenä, vaikka olen vain onnensoturi." Ja hän lähti huoneesta Stoffelin seuraamana.

III luku.

FACINON PALUU.

Sinä aamuna ratsasti Genovasta vahva joukko-osasto, joka suuntasi kulkunsa ylämaahan Scrivian laaksoa pitkin päämääränään Novi ja Facinon leiri. Facino se matkasi joukon keskipaikkeilla, mukavasti muulinajoneuvoissa lojuen. Hän ajatteli puolisoaan, joka ei sittenkään tainnut olla väärässä väittäessään, ettei Facino ollut tarpeeksi kunnianhimoinen.

Novista lähetti hän Carmagnolan Casaleen huolehtimaan kreivittären pikaisesta toimittamisesta Alessandriaan. Häntä ei haluttanut jättää puolisoaan Theodoren käsiin jonkinlaiseksi vastapantiksi. Markiisi Gian Giacomo oli näet edelleenkin Facinon hoteissa.

Kolme päivää myöhemmin saapui Facinon armeija, joka oli vähentynyt Theodoren kolmellatuhannella miehellä, Vigevanoon, jonka ulkopuolelle leiriydyttiin. Facinon kivulloisuus oli tähän pääasiallisena syynä. Hän ei tahtonut marssia Ticinon yli, ennenkuin saattoi istua satulassa.

Viikon kuluessa kondottieri milanolaisen lääkärinsä Mombellin avulla parani melkoisesti, mutta yhä kielteli lääkäri häntä lähtemästä liikkeelle. Sillävälin saapui kuitenkin moni milanolainen hänen leiriinsä.

Ensimmäisten joukossa oli rauhanhäiritsijä Pusterla, joka palavan kostonhimoisena kehoitti Facinoa hirttämään Gian Marian ja huudattamaan itsensä Milanon herttuaksi. Hän vakuutti, että kaikki ghibellinit olivat valmiita antamaan apuaan. Facino kuunteli tyynesti, mutta ei luvannut mitään.

Lopulta saapui myös herttua itse aivan kuin muina miehinä. Tämä osoitti miekkosen olevan aivan toivottomassa asemassa ja avuttomana. Hänen seurassaan olivat pahahenki della Torre, Lonate-lurjus ja kaartin kapteeni Bertino Mantegazza sekä kurja sadan miehen saattue.

Facino vastaanotti herttuan ja hänen lähimmät miehensä Vigevanon maaherran palatsissa.

"Teidän korkeutenne", lausui hän suudellessaan timanttisormuksilla koristettua herttuallista kättä, "tämä on minulle suuri kunnia. Luotatte siis uskollisuuteeni."

"Uskollisuuteenne!" Herttuan rumat kasvot olivat aivan valkeat ja otsalle ilmestyi kurttu. "Uskollisuusko on teidät nostattanut minua vastaan?"

"En ole noussut teitä vastaan, herra herttua. En ole koskaan taistellut teitä vastaan. Teidän vihollistenne kanssa olen sotani käynyt. Minä en halaja mitään muuta kuin palauttaa rauhan valtakunnassanne."

"Kaunista puhetta kapinoitsijan suusta!" jupisi Gian Maria heittäytyen nojatuoliin.

"Jos pitäisitte minua kapinoitsijana, ette olisi tullut tänne."

"Ettenkö olisi uskaltanut, vai mitä? Herramme luut, mies! Mitä tarkoitatte? Minä olen Milanon herttua."

"Koetan muistaa sen, teidän korkeutenne", mutisi Facino ja hänen äänessään värisevä viha sai della Torren hypistelemään herttuan hihaa.

Gian Maria muutti puheenaihetta, mutta ei suinkaan käytöstään. "Arvaatte kai, miksi olen saapunut."

"Toivottavasti ilmaisemaan myöntymyksenne siihen, että jälleen saan teitä palvella."

"Äh! Phyh! Teette minut kipeäksi koreilla sanoillanne." Hän kävi äkäiseksi. "Mikä on hintanne? Häh?"

"Hintani? Mitä luulee teidän korkeutenne minulla olevan myytävänä?" "Hieman kärsivällisyyttä, herra kreivi", rukoili della Torre.

"Luulenpa sitä osoittaneeni", vastasi Facino. "Muuten tästä olisi jo noussut melu." Hän oli vakavasti suuttunut.

Ja nyt piti tietysti hullun herttuan saada hänet raivoihinsa.

"Mitä? Uhkailetteko? Röyhkeä koira!"

Facinon kasvot muuttuivat lyijynharmaiksi. Muuan pitkä, nuori, siniseen ja hopeaan pukeutunut ylimys hänen seuruessaan purskahti äänekkääseen nauruun. Gian Marian hailakat, mulkoilevat silmät tuijottivat uskalikkoa ilkeästi.

"Nauratko, nulkki?" kärisi hän, hypähtäen pystyyn. "Mitä naurettavaa tässä on?"

Bellarion naurahti uudelleen ja vastasi: "Te itse, herra herttua. Omasta ansiostanne ette ole mitään. Milanon herttua olette ainoastaan Jumalan armosta ja Facino Canen luvalla. Ja kuitenkin rohkenette kapinoida, kumpaakin vastaan."

"Älä huoli, Bellarion", murahti Facino. "En tarvitse asianajajaa."

"Bellarion", kertasi herttua, tuijottaen nuorta miestä käärmeeellisen näköisenä. "Muistanpa teidät entuudestaan ja muistan vastakin… Kyllä minä teidät vielä opetan."

"Jumal'avita! Teidät tässä opetetaan!" ärjyi Facino. "Lähtekää takaisin Milanoon odottamaan, kunnes ehdin sinne antamaan teille oppituntinne, ja kiittäkää luojaanne että olette isänne poika ja että minä muistan sen. Muuten ette pääsisi täältä elävänä. Tiehenne, ja siistikää käytöksenne ennenkuin kohtaamme jälleen, tahi muuten, niin totta kuin Jumala elää, suomin teidät omakätisesti."

Pelästyneenä vetäytyi Gian Maria taaksepäin kolmen seuralaisensa turviin. Tutiseva della Torre yritti tyynnyttää riehuvaa kondottieria.

"Herra! Herra! Tuo ei sovi arvollenne!"

"Vai ei! Mutta tuon juonikkaan kakaran arvolle sopii nimittää minua koiraksi! Häipykää, herra! Tiehenne, jok'ikinen! Näytä heille ovi, Bellarion! Heitä ulos Milanon herttua!"

Herttua seurueineen ryntäsi tiehensä, peläten pääsevänsä hengestään, ellei pitäisi kiirettä. Mutta hän ei palannut Milanoon, vaan jäi Vigevanoon. Myöhemmin illalla tuli della Torre uudelleen Facinon puheille yrittääkseen rakentaa rauhaa. Facino oli jo tyyntynyt hiukan ja lupasi ottaa vastaan herttuan vielä kerran.

Nuori ruhtinas saapui, tällä kertaa kohteliaana, ilmoittamaan, että hän kernaasti sallisi Facinon marssia Milanoon rauhallisissa aikeissa ja että kondottieri palautettaisiin holhooja-asemaansa. Lyhyesti: hän suostuisi kaikkeen, koska hän ei muuta voinut.

Facinon vastaus oli kursailematon ja selkeä. Hän ottaisi jälleen vastaan tehtävänsä edellyttäen, että hänet pysytettäisiin siinä kolme vuotta ja että suuri neuvosto vannoisi hänelle uskollisuudenvalan. Lisäksi oli Porta Giovia luovutettava kokonaisuudessaan hänen käytettäväkseen ja podestàn viran haltija, guelfi Sanseverino samoinkuin muutkin valtion viroissa olevat guelfit oli erotettava. Vihdoin oli Antonio della Torre, jota Facino piti pääsyyllisenä melkein kaikkiin selkkauksiin, karkoitettava maasta samoinkuin Lonatekin.

Viimeksimainittua ehtoa ei Gian Maria tahtonut hyväksyä. Hän vannoi, että se oli yritys riistää häneltä hänen uskollisimmat ystävänsä.

Neuvottelu siis päättyi ilman että oltaisiin päästy sopimukseen. Mutta kolme viikkoa myöhemmin hyväksyi herttua kuitenkin Facinon ehdot sellaisinaan. Keskiviikkona, marraskuun kuudentena päivänä, ratsasti Facino Cane, Biandraten kreivi, mahtavan armeijansa etunenässä Milanoon, ottaakseen jälleen hallitusohjat käsiinsä, ohjat, jotka hän oli päättänyt pitää lopun ikänsä. Sateesta huolimatta olivat kadut tulvillaan kansaa, joka tahtoi tervehtiä pelastajaansa.

Mutta vanhassa Broletton linnassa istui nuori herttua kuunnellen alamaistensa ilakointia, pureskellen kynsiään ja kiehuen raivosta.

Tässä on meidän kuitenkin muistettava, ennenkuin; ehdimme syventyä liian hartaasti Viscontien historiaan, että kronikkamme tarkoituksena on kuvata Bellarionin vaiheita ja että meidän sen vuoksi on tyydyttävä seuraamaan Gian Marian ja Facino Canen edesottamisia, vain sikäli kuin niillä on tekemistä Bellarionin kohtalon kanssa.

Vanhan Corion sekavissa asiakirjoissa tehdään yksityiskohtaisesti selkoa Facinon Milanoon paluun seurauksista. Niinpä sanotaan, että tieto hänen armeijansa vahvuudesta teki lopun Malatestan vallananastussuunnitelmista. Vanha guelfi tyytyi hallitsemaan Bresciaa ja Bergamoa, kunnes Facino kaksi vuotta myöhemmin lähti häntä vastaan Bergamoon. Facino olisi kukistanut hänet jo aikaisemmin, mutta hänellä oli kiireellisempiäkin asioita. Vignate oli jälleen aseissa, samoin Estorre Visconti ja hänen veljenpoikansa Giovanni Carlo sekä muuan kapinallisjoukko, jota johti herttuan oma veli, Pavian kreivi Filippo Maria Visconti. Malatestan ja Boucicaultin herruuden aikana Milanosta paenneet ghibellinit olivat Filippo Marialle uskotelleet, että hän nyttemmin oli Pohjois-Italian ghibellinien ainoa tuki ja turva. Tämä riitti Filippo Marialle hänen ruvetakseen havittelemaan herttuallista kruunua. Facinon palatessa Milanoon varustelihen Pavian kreivi paraikaa sotaretkeä varten, ja Facino sai tästä tiedon ollessaan kukistamassa joitakin kapinayrityksiä Desiossa ja Gorgonzolassa. Hän ei kuitenkaan hätiköinyt, vaan palautti ensin järjestyksen lähellä Milanoa olevilla seuduilla ja kiinnitti sitten vasta huomionsa Filippo Mariaan. Nopeasti marssitti hän armeijansa Paviaan, valloitti kaupungin rynnäköllä ja ryösti sen. Tämä tapahtui jouluyönä.

Pavian hävitys on hirvittävimpiä hävitysten historiassa ja tämä teko lienee suuren sotapäällikön elämässä ainoa, joka ei ole hänelle kunniaksi.

Facino kohteli Filippoa suunnilleen samoin kuin herttua-veljeä. Hän nimitytti itsensä Filippon alueitten holhoojahallitsijaksi ja määräsi valtion virkoihin miehiä, joihin saattoi luottaa.

Pavia jäi Facinon päämajaksi. Hän järjesti itselleen asunnon linnoituksessa ja haetti vaimonsa Alessandriasta. Biandraten kreivittären mukana saapui myös Valeria, Montferratin prinsessa, joka vihdoinkin sai kohdata Facinon hoivissa yhäti olevan veljensä. Valeria oli lähtenyt Casalesta yhtäaikaa kreivittären kanssa, ensi sijassa tavatakseen jälleen rakkaan veljensä, mutta myös päästäkseen markiisi Theodoren läheisyydestä. Mahdollisesti toivoi hän kaikessa hiljaisuudessa voivansa taivuttaa Facinon kukistamaan valtionhoitajan.

Mutta Facinolla oli tällä hetkellä kiireellisempää tehtävää. Valtionhoitajan asia sai jäädä odottamaan. Toukokuussa marssi suuri kondottieri Canturioon ja sieppasi kaupungin kädenkäänteessä. Pian seljälkeen otti hän haltuunsa Creman. Sillävälin oli Bellarion viidentoistasadan miehen kanssa ja Koenigshofenin tukemana lähtenyt Vignatea vastaan, tuhoten hänet tällä kertaa lopullisesti. Tämän tehtyään palasi hän Milanoon, missä hän Facinon muutettua Paviaan oli ollut kasvatusisänsä lähettiläänä.

Kaikesta tästä kertovat Corio ja Imolan veli Serafino sangen yksityiskohtaisesti ja laajasti, mainiten m.m., että Facino palkitakseen Bellarionin uskollisuuden ja korvatakseen hänen menettämänsä Astin kreivin arvonimen, taivutti Gian Marian korottamaan nuoren sankarin Gavin kreiviksi ja Milanon neuvoston kiinnittämään hänen kondottansa palvelukseensa kahdeksi vuodeksi kolmenkymmenentuhannen tukaatin kuukausipalkkaa vastaan.

IV luku.

PAVIAN KREIVI.

Pavian autioissa puistoissa kohosivat puut lehdettöminä ja mustina lumen peittämästä, jäätyneestä maasta. Ticino-joki virtasi kohisten viidensadan jalan pituista siltaa kannattavien graniittipylväiden lomitse ja taaempana tavoittivat kaupungin lukuisat lumihuippuiset tornit harmaata joulukuun taivasta. Kaupungin tuolla puolen, syvän vallihaudan ympäröimänä, lepäsi jykevä, nelikulmainen, korallinpunainen linna, raudanluja, melkein valloittamaton varustus ja verraton palatsi, muuan mahtavien Viscontien loistavimpia muistomerkkejä, Petrarcan Italian ruhtinaallisimmaksi rakennukseksi kiittämä.

Linnan ylpeytenä oli kirjasto, avara nelikulmainen huone eräässä rakennuksen neljästä tornista. Huoneen lattia oli värillistä mosaiikkia, joka esitti lintuja ja eläimiä, katto taivaansininen, kultatähtien koristama, ja seinillä kaappeja, joissa säilytettiin noin yhdeksääsataa käsikirjoitusta ja samettiin, kulta- tai hopeabrokaadiin sidottua pergamenttikokoelmaa. Ne sisälsivät kaiken, mitä tunnettiin teologian, astrologian, lääketieteen, musiikin, geometrian, retoriikan ja muiden tieteiden alalta. Tässä huoneessa viihtyi suuren Gian Galeazzon nuorempi poika, arka ja tutkisteluihin innostunut Filippo Maria, parhaiten.

Nytkin hän istui kirjastossa räiskyvän hirsivalkean ääressä, pelaten shakkia uuden ystävänsä, herra Bellarion Canen, Gavin kreivin kanssa. Peremmällä huoneessa, kaksiosaisten ikkunain alla, istuivat Biandraten kaunis kreivitär, ylväs ruhtinatar Valeria ja hänen veljensä.

Ruhtinatar oli kumartunut syvään ompeluksensa, San Pietro in Ciel d'Oro-kirkkoon tarkoitetun kullan ja sinisenkirjavan alttariliinan yli, ja kreivitär haukotteli kauniisti kuvitetun Petrarcan "Trionfo d'amore"-jäljennöksen takana. Nuori markiisi istui toimettomana heidän välissään, katsellen sisarensa nopeita sormia. Äkkiä hän nousi, asteli pelaajien luo, istahti ja antautui seuraamaan heidän ajanvietettään.

Bellarionin vieressä oli kainalosauva ja hän oli ojentanut jäykän säärensä edessään olevalle jakkaralle. Siinä selitys, miksi hän istui rauhallisesti shakkia pelaten, vaikka paraikaa taistelu Malatestaa vastaan riehui Bergamon vuoristossa. Nuori kondottieri oli kokeilujensa uhri. Todistettuaan aikalaisilleen, että hyvin harjoitettu ja johdettu jalkaväki saattoi mainiosti pitää puolensa ratsuväkeä vastaan, oli hän kääntänyt huomionsa tykistöön. Kaksi kuukautta sitten oli hän tykistöllä yrittänyt tuhota Bergamon muurit, mutta tällöin oli muuan pomminheittäjä räjähtänyt, tappaen kaksi tykkimiestä ja murskaten hänen säärensä. Facino oli tästä saanut vettä myllyynsä, hän kun aina oli väittänyt tykistön olevan vaarallisinta käyttäjilleen.

Lääkäri Mombelli, joka oli jäänyt Facinon palvelukseen, oli sitonut säären, minkäjälkeen Bellarion oli nostettu muuliajoneuvoihin ja kuljetettu sateitten liottamia teitä Paviaan paranemaan. Hänen poistumistaan sotanäyttämöltä valittivat kaikki, lukuunottamatta Carmagnolaa, joka nyt sai vapaasti käytännössä toteuttaa omaa sotataitoaan, ja Filippo Mariaa, joka pian huomasi Bellarionin pelaavan shakkia mestarillisesti ja havaitsi hänessä muitakin miellyttäviä ominaisuuksia. Ruhtinatar Valeria, joka voittamattomien ennakkoluulojensa sokaisemana edelleenkin vihasi ja epäili Bellarionia, oli pahoillaan joutuessaan viettämään päivänsä saman katon alla. Turhaan Gian Giacomo, joka oli oppinut kunnioittamaan Bellarionia, koetti karkoittaa sisarensa syvälle juurtuneita epäluuloja.

Kun hän penäsi, että Bellarionia yksin oli kiittäminen hänen vapautuksestaan Theodoren kynsistä, suuttui neito pahanpäiväisesti.

"Meidän kiitollisuuttammehan tuo temppuilija vain havitteleekin. Hän toimi vain Biandraten kreivin antamien määräysten mukaan. Koko hänen elämänsä on todistus hänen kierosta luonteestaan."

"Eipähän, Valeria; ei ollenkaan. Sinä et voi kieltää hänen olevan, mitä koko Italia tietää hänen olevan. Hän on aikansa suurimpia sotapäälliköitä."

"Entä miten hän on asemansa saavuttanut? Onko hänessä ritarin miehekkyyttä, sotilaan urheutta? Koko maailma tietää hänen turvautuvan oveluuteen ja silmänkääntötemppuihin."

"Olet kuunnellut Carmagnolan juttuja", sanoi veli. "Hän antaisi vaikka silmänsä Bellarionin älystä."

"Sinä olet vielä poikapahanen", muistutti neito hieman tylysti.

"Ja Carmagnola on luonnollisesti kaunis mies." Ruhtinatar punastui. Satunnaisten käyntiensä aikana Paviassa oli Carmagnola osoittanut hänelle suurta huomaavaisuutta, teiskaroiden hänen läheisyydessään kuin paras riikinkukko.

"Hän on kunnioitettava herrasmies", vastasi hän kiivaasti. "Parempi on luottaa suorasukaiseen, reiluun sotilaaseen kuin viekkaaseen kiipijään, joka sitäpaitsi on antanut toisenkin todisteen kieroudestaan."

"Jos hän toimisi setäni hyväksi, niin jopa olisivat kummat nämä hänen keinonsa."

Neito silmäili veljeään säälivästi. "Bellarion ei näytä siltä mitä hän on. Niin sanoo maailma, enkä suinkaan yksin minä."

"Ja mitä luulet hänellä olevan mielessä nyt?" Ruhtinattaren katse kävi miettiväksi. "Kuka tietää, vaikkapa hän auttaisi setäämme tuhotakseen meidät, jotta hän sitten kukistaisi sedän päästäkseen itse hänen paikalleen? Mitäpäs, jos hän unelmoisi valtaistuimesta?" Gian Giacomosta oli mokoma ajatus mieletön. Hän nauroi.

"Jos olisit tarkannut hänen menettelytapojaan, Giannino, et puhuisi tuolla tavalla. Katsoppas, miten hän on kiivennyt nykyiseen asemaansa. Neljässä lyhyessä vuodessa on tämä tuntemattoman isän poika kohonnut ritariksi, Valkoisen Koiran komppanian kapteeniksi ja vihdoin Gavin herra kreiviksi."

Biandraten kreivitär olisi voinut oikaista ruhtinatar Valerian käsitykset Bellarionista monessa kohdin, sillä hän tiesi mikä oli alkusyynä neidon katkeruuteen. Kerran heidän keskustellessaan Bellarionista kreivitär oli sanonut:

"Vihaatte häntä kovasti."

"Ettekö te sitten vihaisi, jos olisitte minun sijassani?"

Mihin kreivitär, tuijottaen uneliailla silmillään ja hymyillen salaperäisesti oli vastannut: "Hyvin mahdollista."

Facinon puolison äänensävy ja hymy olivat askarruttaneet ruhtinattaren mieltä monta päivää. Hän oli kuitenkin joko liian ylpeä tai liian arka udellakseen enempää.

Kahdeksan viikkoa myöhemmin saattoi Bellarion jo sauvansa varassa liikuskella linnan ulkopuolella. Ruhtinatar ei voinut välttää kohtaamasta häntä, mutta hän varoi visusti lähtemästä yksin minnekään, missä Bellarion voisi hänet yllättää. Ja kun he kohtasivat toisensa, käyttäytyi hän aina kylmän kohteliaasti ja luotaantyöntävästi nuorta miestä kohtaan.

Bellarion ei ollut tietääkseenkään. Hän oli — ja siitäpä suurelta osalta hänen menestymisensä johtuikin — sangen kärsivällinen mies. Hän odotti päivää, jolloin voisi esittää laskunsa Theodorelle. Sinä päivänä ymmärtäisi ruhtinatarkin, ketä nuori mies oli palvellut. Mutta siihen mennessä sovitti hän käytöksensä tarkoin neidon oman esiintymisen mukaan. Hän ei etsinyt tämän seuraa, eikä kenenkään muunkaan, lukuunottamatta Filippo Marian, jonka kanssa pelasi shakkia tai keskusteli, käyttäen silloin tällöin tiedonlähteinään kirjaston aarteita. Aina Bellarionin saapumiseen asti oli Pavian kreivi pitänyt itseään taitavana shakinpelaajana. Mutta Bellarion otti häneltä luulot pois. Selviydyttyään aikaisemmin helposti voittajana otteluissaan sai hän nyt ähkiä ja hikoilla tarpeekseen, kyetäkseen edes puolustautumaan kunnialla.

Pelattiinpä taas kerran. Kreivi oli murissut tavallista vähemmän, sillä olipa hän saanut aikaan hyvinvalmistellun hyökkäyksen Bellarionin sivustaa vastaan, ja ensimmäisen kerran koko viikon aikana — peliottelut olivat aloitetut jo Bellarionin vielä ollessa makuulla — näki hän voiton häämöttävän. Leveästi hymyillen nosti hän juoksijan eteenpäin ja kuvitteli tekevänsä vastustajastaan matin kolmella tai neljällä siirrolla.

Vaikka hän oli vasta kaksikymmenvuotias, oli hän tavattoman lihava ja vetelä. Hän ei ollut pitkä, vaikka hän istuessaan siltä näytti, sillä hänen raajansa olivat kovin lyhyet. Kasvot olivat pyöreät kuin täysikuu ja yhtä kelmeät. Hänellä oli mahtava ihraleuka ja niska paksuilla palkeilla. Musta tukka oli sileä kuin samettikalotti ja etupuolella riippui pitkä suortuva melkein mustiin kulmakarvoihin asti, peittäen jalomuotoisen, älykkään otsan. Isältään hän ei ollut perinyt muuta kuin pitkän kyömynenän. Suu oli muodoton ja raaka ja pienet, mustat silmät kiillottomat kuin käärmeellä. Kaikkien tämän suvun jäsenten piirteet ilmaisivat julmaa luonnetta.

Vastatakseen Filippon siirtoon antoi Bellarion toisen hevosensa edetä. Ruhtinaan kimeä, melkein naisellinen nauru kajahteli huoneessa. Sitten hän huomautti: "Teidän on alistuttava välttämättömyyteen, Bellarion." Ja kätevästi koppasi hän hevosen pois pelistä.

Bellarionin kuningattarelle oli kuitenkin tie täten auennut. Hän ojensi kapean kätensä ja siirsi nappulaa. "Shakmatti, herra ruhtinas."

Uskomatta silmiään tuijotti Filippo Maria pelilautaa. Hänen suunsa loksahti auki ja lihavat posket värisivät. Tuntui melkein kuin olisi hän ollut purskahtamaisillaan itkuun.

"Antakoon Jumala teidän mädäntyä, Bellarion! Aina vain sama juttu! Suunnittelen ja harkitsen ja te olette vain ajattelevinanne puolustautumista, ja samalla kuitenkin pohditte kuoliniskun antamista." Hän lisäsi puolittain vakavasti, puolittain leikillisesti: "Te liukas ankerias! Aina teillä on jokin temppu tiedossa!"

Ruhtinatar Valeria kohotti katseensa alttariliinastaan. Bellarion aavisti saaneensa silmäyksen ja arvasi neidon ajatukset ja senvuoksi hän vastasi:

"Taistelukentällä olen kuullut nuo sanat vastustajieni suusta, mutta omat mieheni kiittävät taitavuuttani." Hän naurahti. "Totuus on kumma asia, teidän korkeutenne. Asian laatu riippuu aina siitä, mistä kulmasta sitä katselee."

Filippo Maria istui takakenossa, mahtava leuka rinnalla, lihavat kädet tuolin käsinojilla, mieli apeana.

"Enpä viitsi pelata enää tänään", sanoi hän.

Kahisevaan kullan- ja mustankirjavaan pukuun pukeutunut kreivitär lähestyi huoneen poikki.

"Antakaahan kun siirrän pöydän pois", sanoi hän. "Typerä peli. Ihmettelen totisesti, että viitsitte kuluttaa tuntikausia sen ääressä."

Filippo Maria rävähytti silmiään. Ne alkoivat tuikkia hänen katsellessaan kaunottaren täyteläistä, sopusuhtaista vartaloa. Bellarion oli huomannut tuollaisen katseen hänen silmissään jo aikaisemmin.

"On aivan inhimillistä väheksiä sitä, mitä emme ymmärrä", letkautti nuori kondottieri.

"Puolustatte luonnollisesti peliä senvuoksi, että aina voitatte. Teillehän, Bellarion, voittaminen ja loistaminen on kaikki kaikessa."

"Sama lienee laita muittenkin. Eikö teidänkin ylpeytenänne, madonna, ole juuri se mahti, jonka kauneutenne teille suo?"

Kreivitär vilkaisi Filippoa. Tämän katse painui. "Jopas hän nyt on kohtelias. Hän havaitsee minut kauniiksi."

"Muuten hän olisi sokea", virkkoi lihava nuorukainen, ja seuraavassa hetkessä käsittämätön ujous pani hänet punastumaan.

Kreivitär katsoi maahan.

"Bellarion sanoi", huomautti nuori Gian Giacomo, "että tämä on todellinen ruhtinaitten peli."

"Hän tarkoittaa", opetti Filippo, "että se paljastaa heille katkeran totuuden: valtio on riippuvainen hallitsijasta, mutta hallitsija puolestaan on riippuvainen toisista, ollen joskus itse merkityksettömämpi kuin mitättömin talonpoika."

"Antaakseen tämän opetuksen eräälle itämaiselle itsevaltiaalle", lisäsi Bellarion, "keksi muuan filosofi tämän pelin."

"Ja tärkein pelin nappuloista on kuningatar, joka symbolisoi naista", sanoi Filippo Maria katsahtaen jälleen kreivitärtä.

Bellarion nauroi. "Haa! Tuo pelin keksijä, filosoofi, oli tosiaan asioista selvillä."

Mutta hän ei nauranut enää seuraavina päivinä nähdessään Pavian kreivin mielenkiinnon Facinon puolisoa kohtaan yhä kasvavan ja havaitessaan, että kreivitär sen kernaasti suvaitsi.

Vihdoin hän, yllättäessään kreivittären muutamana päivänä kirjastossa, päätti puhua suunsa puhtaaksi. Hän kompuroi ikkunaholvin luo, nojasi pieleen ja katsahti autioon puistoon. Lumi oli sulanut, mutta maa oli jäässä, harmaana kuin rauta.

"Bergamon leirissä tällainen pakkanen ei tunnu hauskalta", sanoi hän.

"Eipä suinkaan. Facinon olisi pitänyt majoittua talvileiriin."

"Siinä tapauksessa olisi keväällä pitänyt aloittaa alustatyö, joka nyt on jo puoliksi tehty."

"Ehkä se kuitenkin, ottaen hänen ikänsä ja leininsä huomioon, olisi ollut viisaampaa."

"Jokaisella ikäkaudella on omat kärsimyksensä, madonna. Muutkin kuin vanhat tarvitsevat sääliä."

"Teistä nokkuu viisautta yhtä helposti kuin muista hikeä." Ääni oli kirpeä. "Jos olisin kronikoitsijanne, kertoisin muutamasta filosoofisotilaasta."

Nojaten sauvaansa ja terveeseen koipeensa tarkkaili Bellarion häntä pää kallellaan. "Te olette kovin kaunis, madonna." Kreivitär ällistyi. "Herra meitä varjelkoon!" huudahti hän. "Olisiko sotilasfilosoofi loppujen lopuksikin vain tavallinen mies?"

"Tuollaiseen on toki suunne liian kaunis."

"Parhaat hedelmät, herraseni, ovat hieman hapahkoja. Onko minussa mitään muuta, mikä löytäisi armon silmissänne?"

"Minun silmissäni, madonna? Minun silmäni ovat varovaiset. Ne eivät nälkäisinä vaani toisten laitumia." Kreivitär katsoi häntä suuttuneena, mutta sitten kohosi puna hitaasti hänen kasvoilleen. Hän oli ymmärtänyt. Bellarion istuutui hitaasti nojatuoliin ojentaen huolellisesti jalkansa, joka päivä päivältä parani.

"Sanoin, madonna, että tämä talvi käy Bergamossa oleville raskaaksi. Viime yönä oli ankara pakkanen ja pian tulevat sateet, jotka muuttavat laakson kuravelliksi." Hän huokasi. "Olisitte varmasti pahoillanne madonna, jos teidän pitäisi vaihtaa Pavian mukavuudet leirielämään."

"Teillä on kuumetta taas. En ole ajatellutkaan poissiirtymistä."

"Ette. Mutta minä olen ajatellut teidän puolestanne."

"Te. Pyhä Maria! Olenko minä teidän käskettävissänne?"

"Siellä on sangen kylmä, madonna. Mutta te tarvitsettekin jäähdytystä. Velvollisuutenne puolisoanne kohtaan muistuvat varmasti siellä mieleenne."

Raivosta vapisten ponnahti kreivitär jaloilleen. Bellarion luuli saavansa lyönnin.

"Oletteko tullut tänne vakoilemaan minua?"

"Luonnollisesti, Nyt tiedätte, miksi katkaisin jalkani."

Kiehuvan kiukkuisena tuijotti kreivitär häntä. "Ruhtinatar Valerialla on teistä aivan oikea käsitys."

Bellarion kävi alakuloiseksi. "Jos olisitte jalomielinen, madonna — ei, jos olisitte edes rehellinen — ette antaisi hänen olla uskossaan, vaan oikaisisitte hänen käsityksensä. Te tiedätte totuuden. Mutta te ette ole rehellinen…"

"Ja tekö puhutte rehellisyydestä?" Kreivittären ääni oli masentunut ja hänen silmissään kimalsi kyyneleitä. "Luoja tietää, että olen ollut vilpitön teitä kohtaan, Bellarion. Juuri tämän vilpittömyyden te tulkitsette väärin. Voi minua!" Vaipuen tuoliin peitti hän silmänsä. Sääliessään itseään unohti hän kaiken muun. "Jos konsanaan ken, olen minä säälin tarpeessa, mutta te, Bellarion, te vain osoitatte julmuuttanne ja halveksumistanne."

Bellarion ei säikähtänyt ensinkään. Tuo väite oli aivan liiaksi epäjohdonmukainen tehdäkseen mitään vaikutusta.

"Teitä suututtaa, madonna, ettei Facino tahdo tehdä teistä herttuatarta. Ehkä hän sen kuitenkin tekee, jos olette kärsivällinen."

Kyynelet kuivuivat äkkiä.

"Tiedättekö jotakin?" huohotti kreivitär.

Bellarion tuuditti hänet ruusuisiin unelmiin, mutta varoi käyttämästä sanoja, jotka myöhemmin saattaisivat tuottaa ikävyyksiä.

Kreivitär kuivaili hitaasti silmiään ja poisti huolellisesti kaikki kyynelten jäljet. Sitten hän nousi ja tarttui nuoren miehen käteen.

"Kiitos, Bellarion-ystävä." Hänen äänensä oli hiljainen ja pehmeä. "Älkää olko peloissanne minun tähteni. Mitä on mieheni sanonut aikomuksistaan?"

"En voi paljastaa mitään salaisuuksia", hymähti Bellarion. "Sanotte, ettei minun tarvitse pelätä puolestanne. Mutta se ei riitä. Ruhtinaat ovat häikäilemättömiä. En tahdo jättää teitä vaaroille alttiiksi."

"Oi, mutta Bergamo! Asua leirissä talvella!"

"Ei teidän ole tarvis lähteä niin etäälle, eikä teidän ole pakko asua teltassa. Teidän sijassanne, madonna, vetäytyisin Melegnanoon. Linna on käytettävissänne. Se on paljon miellyttävämpi kuin tämä nykyinen asuntonne."

"Miellyttävämpi! Siellähän vallitsee täydellinen hiljaisuus."

"Seurahan tämänkin paikan hauskuutena on. Ottakaa ruhtinatar Valeria ja hänen veljensä myötänne. Tulkaa, madonna. Uhmaisitteko kohtaloa tällaisella hetkellä? Vaarantaisitteko loistavan tulevaisuuden paksun prinssipojan vuoksi?"

Kreivitär mietti. "Sanokaa", pyysi hän uudelleen, "mitä puolisoni on kertonut aikeistaan."

"Enkö ole jo sanonut tarpeeksi?" Tällä hetkellä keskeytti Filippo Maria heidän juttelunsa. Bellarion ei välittänyt vähääkään ruhtinaan synkästä ilmeestä. Kreivitärtä oli varoitettu. Hänen kunnianhimonsa oli voimakkaampi kuin hänen kevytmielisyytensä ja hän lähtisi varmasti matkalle Melegnanoon. Bellarion tunsi samanlaista tyydytystä kuin voitettuaan taistelun, eikä hänen tekaisemansa juttu painanut hänen mieltään ollenkaan.

V luku.

OIKEUTTA.

Talven rautainen käsi oli hellittänyt otteensa ja Pavian laajassa metsässä, jossa Gian Galeazzo niin mielellään oli metsästellyt, puhkesivat lehdet puihin. Yhä vielä oli Bellarion Filippo Marian linnassa, mutta hänen säärensä oli jo melkein terve ja vain heikko ontuminen ilmaisi, että se oli ollut kipeänä.

Nuori kondottieri puhui lähdöstään Bergamoon. "Tämä uneksiminen on jo kestänyt liiankin kauan", sanoi hän ruhtinaalle, joka kovin vastahakoisesti erosi uudesta ystävästä. Filippo Marian yksinäisyys oli käynyt vieläkin tuntuvammaksi senjälkeenkuin Biandraten kreivitär yhdessä Montferratin markiisin ja hänen sisarensa kanssa oli lähtenyt Melegnanoon.

Mutta kirjoitettu oli, ettei Filippo Marian pitänyt jäädä yksin, sillä samana iltana, jona Bellarion aikoi lähteä matkalle, tuotiin Facino vakavasti sairastuneena Paviaan. Ankara leinikohtaus oli pakottanut hänet lähtemään leiristä juuri kun pitkäaikainen piiritys näytti lupaavan tuloksia.

Vanha kondottieri oli laihtunut ja hänen kasvonsa olivat käyneet harmaankalpeiksi. Tukka oli melkein valkea. Mutta yhä oli hän täysissä hengenvoimissa, tulinen ja kärsimätön kuin ennen.

Heti perille päästyään meni hän vuoteeseen ja vannoi, että leini, jota hän nimitti jos jonkinlaisilla herjasanoilla oli siirtynyt aina vatsaan asti. "Mombelli ennusti sitä."

"Missä Mombelli on?" kysyi Bellarion. Hän seisoi Filippo Marian kanssa katosvuoteen ääressä.

"Mombelli — vieköön piru hänen sielunsa — jätti minut kuukausi sitten, jolloin vielä olin verrattain hyvissä voimissa, lähteäkseen herttua Gian Marian luo. Tällä lienee ollut aikomus nimittää hänet henkilääkärikseen. Senjälkeen on muuan pavialainen lääkäri hoidellut minua." Kivut panivat hänet voihkaisemaan. Tuokion kuluttua hän jatkoi: "Minua ilahduttaa, että olet terve jälleen, sillä sinua tarvitaan Bergamossa. Carmagnola on nyt päällikkönä, mutta hän on saanut määräyksen luovuttaa johto sinulle kun palaat."

Tästä määräyksestä Carmagnola tosin ei pitänyt, mutta hän ei rohjennut olla tottelematta kun Bellarion pari päivää tämänjälkeen saapui leiriin.

Bellarion tarkasti asemat eikä toimeenpannut mitään muutoksia. Hän ryhtyi vain kehittämään Facinon suunnitelmaa edelleen. Piiritystä ei enää voitu jatkaa, ja Malatesta oli siksi pahassa pinteessä, että hyökkäyksestä ja taistelusta tuskin muodostuisi kovin veristä. Viikon päivät Bellarionin saapumisen jälkeen ratsasti leiriin uupunut, loan tahrima mies. Vahdit pidättivät hänet ja ohjasivat hänet Serion rannalle pystytettyyn kauniiseen ja tilavaan majaan, jossa Facino oli asunut. Täällä havaittiin, että mies oli alati levoton Venegonon Giovanni Pusterla.

Bellarion nousi mustalla karhuntaljalla peitetyltä leposohvalta ja sulki kauniisti kuvitetun "Satiirien" jäljennöksen, jonka oli saanut lahjaksi Filippo Marialta. Hän viittasi pertuskamiestä poistumaan. Venegono oli pahanilmanlintu ja pahaa ennusti hänen kasvojenilmeensä nytkin.

"Huonoja uutisia, herra kreivi."

"Olette johdonmukainen", vastasi Bellarion. "Se on suuri hyve."

Venegono tuijotti häntä pitkään. "Antakaahan minulle juotavaa", pyysi hän "Taivas! Olen ratsastanut lepäämättä Paviasta asti. Caravaggiossa vain vaihdoin hevosta."

"Paviasta?" huudahti Bellarion. Hänen äänensävynsä muuttui. Kuitenkin riensi hän avittamaan vierastaan. Keskelle majaa nostetulla nelinurkkaisella pöydällä oli viinihaarikka ja muutamia kauniita maljoja. Bellarion täytti niistä yhden voimakkaalla, punaisella Valtelline-viinillä ja Venegono joi pitkin siemauksin. "Niin, olen johdonmukainen. Samoin on tuo helvetinsikiö Gian Maria."

Hän heittäytyi pehmustettuun kenttätuoliin ja laski maljan pöydälle. Bellarion nyökkäsi ja istuutui sohvalleen.

"Mitä kuuluu Paviasta?"

"Ei mitään. Sieltä nimittäin. Ratsastin sinne varoittaakseni Facinoa, mutta mieshän on sairaana. Hän ei pysty mihinkään, vaikka tahtoisikin, ja senvuoksi tulin tänne." Kumartuen eteenpäin ja vetäen henkeään syvään ilmoitti hän asiansa: "Della Torre on Gian Marian kutsumana palannut Milanoon."

Bellarion vartosi, mutta toinen ei jatkanut. "Hyvä. Eikö muuta?"

"Muuta? Eikö della Torren paluu merkitse mitään? Ettekö tiedä, että tuo kirottu guelfi, jonka Facino karkoitti sensijaan että hänen olisi pitänyt hirttää hänet, on Gian Mariaa yllyttänyt kaikkeen pahaan? Ettekö käsitä, että hänen paluunsa tietää onnettomuutta?"

"Mitä hän voi tehdä? Mitä voi Gian Maria tehdä? Heille saadaan pian tie pystyyn."

"Kyllä he sen taas tasoittavat." Venegono ponnahti! jaloilleen unohtaen kiihdyksissään väsymyksensä. "Della Torren saavuttua noin kuukausi sitten lähetettiin heti sanansaattajia Montferratin Theodoren, Vignaten, Esten ja Estorre Viscontin luo, kutsumaan heitä neuvotteluun."

Bellarion nauroi. "Neuvotelkoot ja liittoutukoot. Jos he ovat kylliksi hulluja tekemään sen, tuhoaa Facino koko heidän armeijansa niinpian kuin tämä Bergamon juttu on selvä. Unohdatte, että Facinolla on Italian tätänykyä voimakkain armeija. Luetteloissamme on yli kaksitoistatuhatta miestä."

"Hyvä Jumala! Tuntuu melkein siltä kuin istuisin kuuntelemassa Facinoa itseään." Venegono oli niin tuohtunut, että hän änkytti. Hänen silmänsä leimusivat. "Saman vastauksen sain häneltäkin."

"Miksi sitten vaivauduitte tulemaan tänne?"

"Toivoin teidän ymmärtävän, mitä hän ei ymmärtänyt. Puhutte aivan kuin armeija voisi tehdä ihmeitä. Unohdatte, että Gian Maria on yhtä myrkyllinen kuin hänen vaakunaansa kuvattu käärme. Kun ollaan tekemisissä myrkyn kanssa, on varovaisuus paikallaan. Jos Facinolle tapahtuisi jotakin, ei Milanon ghibellineille jäisi toivon kipinääkään."

"Mitäpä Facinolle tapahtuisi? Mitä te oikein vihjaatte?" Venegono silmäili häntä suuttuneesti. "Missä on Mombelli?" kysyi hän. "Miksi ei hän ole Facinon luona nyt kun Facino häntä tarvitsee? Tiedättekö?"

"Eikö hän ole Facinon luona? Eikö hän ole palannut vielä?"

"Palannutko? Herttuahan tahtoi nimittää hänet henkilääkärikseen. Veruke, hyvä ystävä. Gian Maria tahtoi vain poistaa taitavan miehen Facinon sairasvuoteen äärestä. Tiedättekö, ettei Mombellia ole nähty sitten hänen paluunsa Milanoon? Huhuillaan, että hän on kuollut, että herttua on murhauttanut hänet."

Bellarion mietti. Sitten hän kohautti olkapäitään. "Mielikuvituksenne vie teidät harhateille, Venegono. Jos Gian Maria tuumisi Facinon poistamista tieltään, keksisi hän varmasti tehokkaamman keinon."

"Myönnetään. Mutta teko osoittaa kuitenkin, minnepäin tuulet nyt käyvät."

"Niinpä niin", nyökkäsi Bellarion "Mutta te ette ole sanonut, mitä toivoisitte minun tekevän."

"Toivoisin teidän ottavan mukaanne vahvan joukko-osaston ja lähtevän Milanoon tekemään herttuan aikeet tyhjiksi sekä katsastamaan della Torrea hieman."

"Siihen olisi minun ensin saatava määräys Facinolta. Minulle on annettu tehtävä täällä, Venegono, eikä minun sovi unohtaa sitä. Asia saa odottaa kunnes Bergamo on valloitettu. Siihen ei kulu pitkälti aikaa."

"Ehkä kuitenkin liian pitkälti."

Mutta vuolaasta puhetulvastaan huolimatta ei Venegono saanut Bellarionia vakuutetuksi tai taivutetuksi. Ja vihdoin mies lähti pahasti mutisten ja syytellen sekä Bellarionia että Facinoa sokeudesta.

Bellarion piti Venegonon varoitusta vain yrityksenä saada henkilökohtaisia kalavelkoja suoritetuksi. Kolme päivää myöhemmin sai hän tietoja, jotka vielä vahvistivat tätä vakaumusta. Facino ilmoitti Melegnanosta kutsumansa puolison kirjoittamassa kirjeessä, että Momhelli vihdoinkin oli tullut takaisin ja että sairaus varmastikin pian saataisiin voitetuksi. Hän tunsi jo olonsa paremmaksi.

"Siinä nyt olivat Venegonon huhut", tuumiskeli Bellarion itsekseen ja naurahti tuon yltiöpään hupsutuksille. Hän tarkisti kuitenkin kantansa, kun muutamia päiviä tämänjälkeen sai uuden kirjeen, tällä kertaa kreivittären omasta aloitteestaan lähettämän.

"Puolisoni", kirjoitti kreivitär, "pyytää teitä heti tulemaan luokseen. Hän on niin heikkona, että Mombelli pelkää pahinta. Älkää hukatko hetkeäkään."

Kirje säikähdytti Bellarionia niin pahasti, ettei hän muistanut pelästyneensä sillä tavalla koskaan aiemmin. Jos ne, jotka syyttivät häntä kovuudesta ja sydämettömyydestä, olisivat nähneet hänen tuskansa tällä hetkellä, olisivat he varmastikin muuttaneet mielipidettään. Bellarion kutsui heti Carmagnolan puheilleen ja käski satuloida voimakkaan hevosen sekä varata kaksikymmentä keihäsmiestä saattueeksi. Hän lähti matkaan kuin tuulispää. Kolmessa tunnissa selvittiin Bergamon ja Pavian välisestä, neljänkymmenen englanninpenikulman pituisesta taipaleesta. Kaksi hevosta kuukahti, ennenkuin nuori kondottieri pääsi perille suureen linnanpihaan. Hoippuen ja tahriintuneena hän nousi portaita rakennukseen.

Jäämättä tapaamaan ruhtinasta riensi hän suoraa päätä Facinon huoneeseen. Verhojen takana, katosvuoteessa, makasi hänen kasvatusisänsä selällään, tylsänä, kasvot nahankarvaisina. Miespoloinen näytti melkein kuolleelta; vain rinta kohoili heikosti ja silmissä oli vielä himmeä loiste.

Bellarion laskeutui polvilleen vuoteen ääreen ja tarttui lämpimillä, voimakkailla käsillään sairaan peitteelle laskettuun käteen.

Harmaa pää kääntyi hieman pieluksella; jokin hymyntapainen häilähti kuihtuneilla kasvoilla, kylmät sormet puristuivat heikosti niitä pitelevän käden ympäri.

"Rakas poika, oletpa pitänyt kiirettä", sanoi vanha kondottieri heikolla korisevalla äänellä. "Mutta aika onkin täpärällä. Totisesti, ruumiini on jo kuollut. Mombelli sanoo, että leini lähestyy sydäntä."

Bellarion kohotti katseensa. Vuoteen takana seisoi kreivitär, nyreänä ja tuskaisena. Jalkopäässä odotteli Mombelli, ja ovensuussa palvelija.

"Niinkö on asianlaita?" kysyi Bellarion lääkäriltä. "Ettekö voi tehdä mitään?"

"Hän on Jumalan käsissä", mutisi Mombelli epäselvästi.

"Lähetä pois heidät", pyysi Facino osoittaen katseellaan lääkäriä ja palvelijaa. "Aikaa on niukasti ja minulla on monta asiaa sanottavana."

Mutta vähiin supistui Facinon sanottava. Hän pyysi nuorta kreiviä suojelemaan puolisoaan ja huolehtimaan myös Filippo Mariasta.

"Kuollessaan jätti Gian Galeazzo poikansa minun hoiviini. Lähden kohtaamaan hallitsijaani puhtain käsin. Jätän nyt saamani tehtävän sinulle. Muista aina, että Gian Maria on Milanon herttua ja, tapahtui mitä tahansa, pysy hänelle uskollisena, niinkuin toivot omien upseeriesikin pysyvän uskollisina sinulle."

Vihdoin Facino uupuneena ilmoitti haluavansa levätä. Bellarion lähti huoneesta ja tapasi Mombellin hallissa. Hän kehoitti lääkäriä menemään sairaan luo.

"Jään itse tänne siltä varalta, että hän kutsuisi minua", sanoi hän. Ja muistamatta omaa väsymystään alkoi hän astella edestakaisin tuossa merkillisessä huoneessa, jonka lattiamosaiikki kuvasi lintuja ja eläimiä ja jonka katto oli maalatusta lasista.

Hän oli yhä hallissa Mombellin palatessa puolta tuntia myöhemmin.

"Potilas nukkuu nyt", ilmoitti lääkäri. "Kreivitär on hänen luonaan."

"Vielä ei kaiketi loppu ole tullut?" kysyi Bellarion. "Ei. Loppu koittaa kun Jumala niin hyväksi näkee. Tämä voi vielä kestää muutamia päiviä."

Bellarion katsoi tohtoria tutkivasti ja huomasi nyt vasta hänen muuttuneen oudon näköiseksi. Mombelli oli iältään noin viidenneljättä vuotias ja hänellä oli aikaisemmin ollut hyvä ryhti, vahvat, valkoiset hampaat ja kirkkaat, tummat silmät. Nyt oli hän äärimmäisen laiha ja ryppyinen. Samettiviitta riippui kuin tyhjä säkki hänen harteillaan, kasvot olivat valjut ja silmät himmeät. Itse kasvojen muoto oli merkillisesti muuttunut. Yläleuka oli painunut sisään, niin että nenä ja leuka melkein koskettivat toisiaan, ja kun hän puhui, kuului vain epäselvää massutusta ja mutinaa. "Kautta pyhien, mies! Mitä teille on tapahtunut?" Mombelli säikähti sekä kysymystä että katsetta, joka tuntui tunkeutuvan hänen sielunsa syvimpiin sopukoihin. "Mi… minä olen ollut sairas", änkytti hän. "Kovin sairas. On ihme, että vielä olen hengissä."

"Mutta missä ovat hampaanne?"

"Tipahtaneet, kuten näette. Seuraus sairaudestani."

Kamala epäluulo heräsi Bellarionin mielessä. Hän muisti Venegonon kertomat huhut Mombellin kuolemasta. Tarttuen lääkärin hihaan talutti hän hänet ikkunan luo. Ja kun mies ilmeisestikin oli haluton antautumaan lähemmin tarkasteltavaksi, muuttuivat Bellarionin epäluulot varmuudeksi.

"Mikä tauti teitä vaivasi?"

Mombelli epäröi. Hän ei ollut valmistautunut sellaiseen kysymykseen. "Se… se oli jotakin reumaattista särkyä", mumisi hän.

"Entä peukalonne? Miksi se on siteessä?"

Mombellin silmät kuvastivat äkillistä kauhua. Hänen hampaaton suunsa vääntyi. "Miksikö? Ah, tapaturma vain."

"Ottakaa side pois. Ottakaa pois se, mies! Tahdon nähdä haavan. Kuuletteko?"

Vapisevin sormin kääri Mombelli siteen auki. Bellarion kalpeni ja suuttumus leiskui hänen silmissään. "Teitä on kidutettu, tohtori. Gian Maria on antanut teidän 'paastota', niinkuin hän sitä nimittää."

Gian Marian "paasto" oli neljäkymmentä päivää yhtämittaa kestävä kidutus. Kunakin päivänä kiskottiin uhrilta yksi tai useampia hampaita, lisäksi kiskottiin päivittäin kynsi jostakin sormesta, lopulta revittiin silmät päästä ja sitten kieli suusta. Kun uhri vihdoin menetti järkensä, annettiin hänen armollisesti kuolla.

Mombellin värittömät huulet vapisivat, mutta ääntäkään ei kuulunut. Hän horjui, mutta sai tukea seinästä, ja Bellarion katsoi häntä tarkkaavasti.

"Mitävarten hän kidutti teitä? Mitä hän halusi teiltä?"

"En ole sanonut, että minua on kidutettu. Se ei ole totta."

"Ette ole sanonut niin, mutta teidän tilanne ilmaisee sen. Ette myönnä, koska ette uskalla. Mitä teiltä vaadittiin?" Bellarion tarttui häntä hartioista. "Vastatkaa."

"Oi, Jumala!" uikutti lääkäri painuen seinää vasten.

Häntä pyörrytti.

Mutta Bellarionin ilme oli armoton. "Tulkaa kanssani", sanoi hän ja vei melkein väkivaltaisesti tuon kurjan raukan käytävään sekä edelleen portaita alas suurelle linnanpihalle. Muutamassa holvikäytävässä maleksi Facinon henkivartijoita. Bellarion jätti Mombellin heidän käsiinsä.

"Tutkintohuoneeseen", sanoi hän lyhyesti.

Mombelli, joka oli aivan suunniltaan, huudahti surkeasti. Säälimätön Bellarion työnsi hänet luotaan ja sotilaat raahasivat hänet koillistornin alla olevaan kellarihuoneeseen. Siellä oli, keskellä epätasaista kivilattiaa, kidutuspenkki.

Bellarion oli seurannut jäljessä ja käski nyt sitoa lääkärin.

Sotilaat rupesivat hyvin vastahakoisesti kiduttajiksi, mutta Bellarion katsoi heihin kuin Vihan jumala itse, eivätkä he uskaltaneet olla tottelematta. Koko ajan kajahtelivat murtuneen miehen tuskanhuudot kellarissa. Vihdoin hän puolialastomana riistäytyi sotilaitten käsistä ja heittäysi Bellarionin jalkoihin.

"Kalliin Kristuksen nimessä, herra, säälikää minua! En voi kestää enempää. Hirttäkää minut, jos tahdotte, mutta älkää kiduttako minua enää."

Bellarion silmäili tuota kurjaa raukkaa, tuntien sielussaan mitä syvintä sääliä. Mutta armoton oli yhtä kaikki hänen ilmeensä ja kovana kajahti ääni.

"Teidän on vain vastattava kysymykseeni, niin täytän toivomuksenne. Hirtätän teidät enemmittä kidutuksitta. Miksi kidutti herttua teitä? Mihin tahtoi hän teitä taivuttaa?"

"Olette jo arvannut sen, herra. Senvuoksi näin minua koettelettekin. Mutta se on väärin. Olkoon Jumala todistajani — teette minulle vääryyttä! Jouduin ansaan ja minusta tehtiin välikappale, pahojen aikeitten täytäntöönpanija. Pysyin järkkymättömänä niinkauan kuin jaksoin, mutta lopulta en kestänyt enempää. Sellaista hintaa ei ollut, jota en olisi maksanut päästäkseni tuosta helvetistä. Olisin kernaasti kuollut, jos he olisivat vaatineet vain sitä. Ah, herra, jos olisin ollut roisto, ei minun olisi tarvinnut näitä kärsimyksiä sietää. He tarjosivat minulle aarteita, jotka olisivat tehneet minusta rikkaan miehen loppuiäkseni, mutta en huolinut niistä. He uhkasivat minua kuolemalla, mutta sitä en pelännyt. Vihdoin antoivat he minun 'paastota', kärsiä kaikki ne tuskat, joita tuohon herttuan keksimään pirullisuuteen sisältyy. He kiskoivat hampaat suustani, kaksi kunakin päivänä, kunnes niitä ei enää riittänyt. Olin nääntyä siihen. Senjälkeen he kävivät käsiksi kynsiini. Mutta kun he olivat kiskoneet irti vasemman peukaloni kynnen, olin kuitti. Suostuin heidän hirvittävään ehdotukseensa."

Bellarion viittasi sotilaille ja he nostivat Mombellin jaloilleen. Lääkäri ei kuitenkaan uskaltanut kohdata Bellarionin peloittavaa katsetta.

"Myönnyitte heidän vaatimukseensa ja lupasitte myrkyttää herrani Facinon, teeskennellen muka hoitavanne häntä. Siihen te suostuitte. Puhuitte 'heistä'. Keitä tarkoititte?"

"Herttua Gian Mariaa ja Antonio della Torrea." Bellarion muisti Venegonon varoituksen: "Hän on yhtä myrkyllinen kuin käärme hänen vaakunassaan."

"Heittiö-parka!" mutisi Bellarion. "Ansaitsette tosiaan armoa, mutta vain sillä ehdolla, että pelastatte kreivi Facinon."

"Voi, herra!" ulisi Mombelli väännellen käsiään. "Voi! Tuota myrkkyä vastaan ei mikään keino auta. Se vaikuttaa hitaasti, mutta varmasti. Hirttäkää minut, herra, ja tehkää tästä loppu. Jos en olisi ollut tällainen raukka, olisin hirttänyt itseni jo aikaisemmin. Mutta herttua uhkasi jatkaa kidutusta, ellen tottelisi häntä, ja sitä paitsi hän vannoi, että minun tottelemattomuutenikaan ei voisi pelastaa herra Facinoa. Hänellä kyllä riitti keinoja…"

Bellarion sekä inhosi että sääli miestä. Hän ei kuitenkaan edes ajatellut Mombellin surmaamista.

Tyynesti hän virkkoi: "Antakaa hänelle vaatteet takaisin ja viekää hänet säilöön, kunnes kutsun hänet luokseni uudelleen."

Näin sanottuaan hän kääntyi ja jätti hitaasti, mietteissään, maanalaisen kammion.

Päästyään linnanpihalle oli hän tehnyt päätöksensä. Vaikkapa henkensä uhalla tekisi hän nyt lopputilin Gian Marian kanssa. Ensimmäisen ja ainoan kerran näinä vaiherikkaina vuosina poikkesi hän viitoittamaltaan tieltä ja antautui seikkailuun, jolla ei ollut mitään tekemistä hänen päämääränsä kanssa.

Ja pysähtymättä lepäämään tai syömään nousi hän satulaan, suunnaten matkansa kohti Milanoa.

Huhut olivat kuitenkin ehtineet ennen häntä ja ne olivat tienneet kertoa, ei ainoastaan, että Facino oli kuolemaisillaan, vaan että hän oli jo kuollut.

Gian Maria Viscontin kohtalo on mitä parhain todiste siitä, että rikosta seuraa rangaistus. Kuvaavampaa esimerkkiä tuskin voi historiasta löytääkään. Jo edellisenä perjantaina oli herttua saanut sekä Mombellilta että vakoojiltaan ilmoituksen, että myrkky oli tehnyt tehtävänsä ja että Facino makasi henkitoreissaan. Yhdessä della Torren ja Lonaten kanssa nautti Gian Maria tiedosta, ettei kondottierin rautainen kantapää enää painanut herttuaallista niskaa, eikä hän ylenpalttisessa riemussaan osannut pitää tietoa omanaan. Vielä mainitun perjantain iltana jutteli hän avoimesti hovissa Facinon kuolemasta; hovista levisi tieto kaupunkiin ja seuraavana päivänä tiesivät kaikki asiasta. Uutinen herätti suurempaa mielipahaa ja suuttumusta kuin ainakaan aikaisempi sitten Gian Marian herttuaksitulon. Facino oli ollut kansan turvana herttuan hirmuvaltaa ja ilkitöitä vastaan, ja poissaolevanakin milanolaisten tuki ja toivo. He olivat lujasti luottaneet siihen, että se päivä vielä valkenisi, jona hän palaisi. Facinon kuolema merkitsi herttuan hillittömän paheellisuuden vapaaksipääsyä ja kauhun aikojen koittoa milanolaisille. Mahdollisesti he hädissään liioittelivatkin onnettomuuttaan. Heistä tuntui kuin olisi maailmanloppu ollut käsissä. Sinä päivänä valtasi epätoivo kaupungin. Herttua olisi nauranut, jos hänelle olisi tästä kerrottu, sillä häneltä puuttui kokonaan kyky käsittää, että rehellisen miehen kuolemaa seuraa toivoton onnettomuus.

Mutta juuri kun oltiin vajoamassa epätoivon hetteeseen, havaitsivat eräät miehet, että nyt oli toimittava, jos koskaan. Nämä miehet kuuluivat johtaviin ghibellinisukuihin. Heidän joukossaan oli Bagioja, del Mainoja, Trivulzien jälkeläisiä, Aliprandeja ja monia muita. Heitä oli myös tuo samainen herttuallisen kaartin kapteeni Bertino Mantegazza, jonka kasvot Gian Maria oli ruhjonut rautaisella hansikkaalla, ja kiukkuisin kaikista oli Venegonon Giovanni Pusterla, jonka sukua herttua oli niin katkerasti vainonnut.

Ainoakaan heistä ei epäillyt, ettei herttua itse olisi ollut syypää Facinon kuolemaan. Tämä seikka vain lähensi Gian Marian tuhon hetkeä. Tuskinpa osasi tuo kurjimus aavistaa, että hän itse oli pannut päänsä pölkylle. Jos palautamme mieliimme kappaleen Viscontien historiaa, muistamme, että herttua eräänä toukokuun maanantaina uljaissa pukineissa lähti makuuhuoneestaan ollakseen läsnä messussa Pyhän Gothardin kirkossa, mutta tapasi eteisessä joukon aatelismiehiä, joita hän ei ollut hovissa nähnyt moniin aikoihin. Mantegazza, joka oli ollut vartiossa, oli laskenut heidät sisään.

Ennenkuin Gian Maria kuitenkaan ehti lausua julki hämmästystään, niin, ennenkuin hän kunnolla oli tilanteesta selvilläkään, hyökkäsi kolme miehistä hänen kimppuunsa.

"Tämän saat Pusterlalta!" huusi Venegono halkaisten tikarillaan herttuan kallon. Mutta ennenkuin Gian Maria kaatui, upotti Andrea Bagio veitsen hänen reiteensä, niin että valkoinen sääri hulvahti yhtä punaiseksi kuin sen kumppani.

Kun Bellarion iltahämyssä ehti Milanoon, tapasi hän Ticinon portin Paolo del Bagion ja hänen miestensä sulkemana. Nämä laskivat tulokkaan sisään vasta kun tämä ilmoitti olevansa Facinon luutnantti. Heti senjälkeen sai hän tietää, mitä oli tapahtunut. Nuori kondottieri purskahti peloittavaan nauruun. "Hullu miesparka!" sanoi hän. "Tuskinpa tiesi tuo narri kiduttaessaan Mombellia allekirjoittavansa oman kuolemantuomionsa." Nauru ja sanat saivat Bagion ihmeissään katselemaan hänen jälkeensä, kun hän jatkoi matkaansa.

Bellarion ratsasti läpi kansaa kuhisevien katujen. Melkein jokainen mies, jonka hän kohtasi, oli aseistettu. Muutaman taloraunion murskatun oven edessä roikkui raadeltu, verinen ruumis. Siinä kaikki, mitä oli jäljellä Squarcia Giramosta, julmasta koirienhoitajasta, jonka kansanjoukko oli tappanut ja ripustanut hänen oman revityn asumuksensa edustalle. Bellarion saapui vanhaan Brolettoon ja Pyhän Gothardin kirkolle, pysähtyen katsomaan herttuan ruumista, jolle joku portto oli siroitellut sylillisen ruusuja. Senjälkeen hän jatkoi matkaansa palatsin tallille ja ilmoitettuaan, ken oli, vaati itselleen levännyttä hevosta. Saatuaan ratsun suuntasi hän kulkunsa yhä taajenevien väkijoukkojen läpi takaisin Ticinon portille ja illan hämärtyessä aloitti hän toistamiseen tänä päivänä sen kahdenkymmenen penikulman taipaleen, joka on Milanon ja Pavian välillä.

Puoliyön jälkeen hän upiuupuneena hoippui Filippo Marian makuuhuoneeseen. Palvelija oli jo sitä ennen saanut ruhtinaan hereille.

Filippo Maria kohosi istualleen ja tuijotti silmiään räpytellen kammioon astunutta pitkää, nuorta miestä, joka oli ylt’yleensä loan peitossa.

"Tekö siinä, kreivi Bellarion? Oletteko kuullut, että Facino on kuollut — Jumala hänen sieluansa armahtakoon!"

Käheä, väsynyt ääni vastasi: "Kyllä, ja hänen kuolemansa on jo kostettu, herra herttua."

Valjut kasvot värähtivät ja turpeat huulet vapisivat. "Herra… herra herttua… sanoitte?" Kimeä ääni kuulosti hätäiseltä.

"Veljenne, herttua Gian Maria on kuollut, ja te olette nyt Milanon valtias."

"Milanon herttua? Minä…?" Rumissa kasvoissa kuvastui hämmennystä ja pelkoa. "Sanotte, että… Gian Maria on kuollut?"

Bellarion ei kaunistellut asiaa. "Eräät Milanon herrasmiehet lähettivät hänet tänään helvettiin."

"Jesus Maria!" ähkyi ruhtinas ja vapisi kuin haavanlehti. "Murhattu. Ja te…?" Hän kohensi asentoaan ja viittasi syyttävästi kädellään. Tosin hän ei rakastanut Gian Mariaa, mutta kukaan Visconti ei voinut sallia, että toinen Visconti otettiin hengiltä.

Bellarion nauroi. Muut olivat ehtineet ennen häntä, ja ehkä olikin parempi niin. Mutta hänen aikeistaan ei nyt ollut tarvis puhua.

"Herttua surmattiin hänen ollessaan matkalla messuun, juuri samaan aikaan kuin minä saavuin tänne Bergamosta."

Syyttävä käsi hervahti rentona peitteelle. Mustat, kiiluvat silmät olivat edelleenkin suunnatut kondottieriin.

"Luulinpa melkein… Vai on Giannino kuollut…? murhattu! Herra häntä armahtakoon!" Nämä viimeiset sanat hän lausui aivan koneellisesti. "Kertokaa minulle, miten se tapahtui."

Nuori mies kertoi, mitä tiesi, ja hoiperteli sitten huoneesta palvelijan tukemana. Tämä ohjasi hänet hänen omaan makuukammioonsa.

"Mikä maailma! Mikä lantakasa!" mutisi Bellarion itsekseen. "Ja miten hyvin apotti tämän tiesi. Pax multa in cella, foris autem plurima bella!"

VI luku.

PERINTÖ.

Facino Cane, Biandraten kreivi, Novaran, Dertonan, Varesen, Rosaten, Valsassinan ja Maggiore-jarven alueitten (aina Vogognaan asti) herra, haudattiin suurin juhlallisuuksin San Pietro in Ciel d'Oro-kirkkoon.

Kaikki hänen kapteeninsa olivat Bergamosta kutsutut hautajaisiin. Hänen kirstunsa pääpuolessa seisoi hänen ottopoikansa Bellarion Cane, Gavin kreivi, ja alemmaksi olivat ryhmittyneet Carrriagnolan Francesco Busone, Giorgio Valperga, Nicolino Marsalia, Werner von Stoffel ja burgundilainen Vaugeois.

Ainoastaan Koenigshofen ja piemontilainen Giasone Trotta olivat jääneet Bergamoon huolehtimaan armeijasta. Hautajaisten jälkeen kokoontuivat upseerit kuvastinsaliin kuulemaan Facinon viimeistä tahtoa ja määräyksiä. Facinon sihteeri luki ne sen pavialaisen notarion avustamana, joka kolme päivää aikaisemmin oli pannut paperille Facinon testamentin. Myöskin kreivitär, mustiin puettuna ja hunnutettuna, oli läsnä.

Saatiin tietää, että Facino oli jättänyt rikkaan ja kukoistavan Valsassinan ottopojalleen Bellarionille "osoitukseksi rakkaudestaan ja tunnustukseksi hänen uskollisuudestaan ja taidostaan." Carmagnola sai rahasumman, mutta loput omaisuudesta, maat ja palatsit ynnä neljäsataatuhatta tukaattia rahaa, oli määrätty leskelle. Vielä oli Facino ilmaissut toivomuksenaan, että Bellarion ottaisi johdettavakseen hänen kondottansa, ja muistuttanut upseereilleen, että yksimielisyys on voimaa, jonkavuoksi heidän tuli alistua Bellarionin päällikkyyteen ja viedä loppuun se tehtävä, jonka hän, Facino, oli aloittanut. Järjestys oli palautettava herttuakuntaan. Vihdoin jätti hän puolisonsa upseerien suojelukseen, kehoittaen heitä huolehtimaan siitä, että tämä voisi rauhassa ja huoletonna elää tiluksillaan.

Kun testamentti oli luettu, nousivat kapteenit ja lähestyivät madonna Beatricea, joka istui pöydän päässä jäykkänä kuin eebenpuuveistos. Carmagnola, suuri keikari ja teeskentelijä, veti sirolla liikkeellä esiin miekkansa ja laski sen pöydälle.

"Madonna, jätän käytettäväksenne asemani, joka minulla oli herrani Facinon palveluksessa, kunnes ehken suvaitsette jälleen minut siihen kohottaa."

Hänen tekonsa tempasi muutkin mukaansa. Valperga seurasi heti esimerkkiä ja pian oli pöydällä viisi paljastettua miekkaa. Hiukan emmittyään ja hieman ivallisen näköisenä, kuten aina nähdessään jonninjoutavaa touhuamista, laski Bellarionkin säilänsä pöydälle.

Kreivitär nousi paikaltaan ja kiitti heitä liikutuksesta väräjävällä äänellä sekä ojensi heille heidän miekkansa takaisin. Ainoastaan Bellarionin miekka jäi pöydälle, minkävuoksi nuori kondottieri hiukan ihmeissään jäi huoneeseen muitten poistuessa.

Hitaasti istuutui madonna Beatrice jälleen nojatuoliinsa. Hitaasti kohotti hän huntua kasvoiltaan suunnaten kissansilmistään katseen nuoreen mieheen. Hänen otsansa oli hienosti kurtussa.

"Te epäröitte äsken, Bellarion, muitten osoittaessa minulle kunnioitustaan. Miksi? Eikö teillä ollut siihen halua?"

"Se oli temppu, joka sopii tämän maailman Carmagnoloille. Uskollisuutta ei osoiteta tuollaisilla menoilla, ja kaikenlainen teeskentely on sinänsä minusta vastenmielistä. Elämäni, kaikkeni asetan tinkimättä käytettäväksenne."

Syntyi hetken hiljaisuus. Kreivitär katsoi Bellarionia miettivästi. "Ottakaa miekkanne", virkkoi hän sitten.

Nuori mies liikahti, mutta pysähtyi samassa. "Te ojensitte itse muille heidän miekkansa."

"Te ette ole muitten kaltainen. Teidän harteillenne on laskettu Facinon viitta. Missä määrin aiotte sitä käyttää?"

"Siinä määrin kuin herrani Facino toivoi. Olette kuullut hänen viimeisen tahtonsa, madonna."

"Kyllä, mutta en teidän tulkintaanne siitä."

337

"Sanoinhan, että olen kokonaan käytettävissänne, aivan niinkuin isäntäni pyysi."

"Niin — palvelette minua uskollisesti." Kauniin lesken povi kohoili kiivaasti. "Ettekö toivo mitään vastapalvelusta, Bellarion?"

"Palvelen teitä, koska olen kiitollinen siitä, mitä jo olen saanut. Minä olen velkaa — ette te, madonna."

Jälleen kiusallinen hiljaisuus. Kreivitär huokasi. "Teette tämän minulle kovin vaikeaksi, Bellarion." Hänen äänensä sortui.

"Minkä teen vaikeaksi?"

Madonna Beatrice nousi ja lähestyi ujosti nuorta miestä. Arasti laski hän valkoisen kätensä mustalle samettihihalle. Hiljaa ja miettivän näköisenä hän lausui:

"Ajattelette ehkä, että olen huonosti valinnut hetken sanoakseni, mitä minulla nyt on sydämelläni… Mutta minusta juuri tämä hetki on oikea, sillä nythän on asiat lopullisesti ratkaistava. Nyt meidän on päätettävä, mitä tietä tästälähtien on kuljettava."

Pitkänä ja suorana seisoi Bellarion hänen edessään, niin lähellä, että tunsi heikon hajuveden tuoksun hänen vaatteistaan.

"Odotan määräyksiänne, madonna."

"Määräyksiäni? Määräyksiäni? Hyvä Jumala! Mitä määräyksiä minulla olisi teille annettavana?" Kreivitär siirsi tuokioksi katseensa syrjään, mutta kohotti sen jälleen ja tarttui toisellakin kädellään Bellarionin hihaan. Valjuille poskille nousi heikko puna. "Puolisoni on jättänyt minulle suuren omaisuuden. Tahtoisin antaa sen teille astinlaudaksi valtaan ja kunniaan."

Hienoinen hymy ilmestyi nuoren miehen kasvoille hänen katsellessaan mustiinpuettua naista, joka nyt oli melkein hänen sylissään ja henkeään pidätellen odotti hänen vastaustaan.

"Tarjoatte minulle…", aloitti hän, mutta puraisi äkkiä huultaan.

"Ymmärrätte kai, mitä teille tarjoan? Tämä on tärkeitten päätösten hetki, Bellarion, sekä teille että minulle." Hän hivuttautui yhä lähemmäksi, jälleen kuolemankalpeana. "Yksimielisyys on voimaa. Niin lausui Facinokin testamentissaan. Meidän yksimielisyytemme, Bellarion, merkitsisi mahtavaa voimaa. Takanamme on Facinon suuri armeija, ikäänkuin selkänojana. Teidän ei tarvitse panna mitään rajoja kunnianhimollenne. Jos tahdotte, voitte kohota Milanon herttuaksi… niin, te jopa voisitte toteuttaa Galeazzon unelman, huudattaa itsenne Italian kuninkaaksi."

Bellarion hymyili avoimesti, mutta tummat silmät pysyivät vakavina.

"Maailma ja te ette ole koskaan epäilleet", sanoi hän kohteliaasti, "etten minä olisi kunnianhimoinen. Olette nähneet minun neljässä vuodessa kohoavan nimettömästä poikapahasesta ritariksi ja kreiviksi, olette nähneet köyhän opiskelijan kapuavan kunnian kukkuloille, ja siksi olette otaksuneet minun kuuluvan niihin, jotka ponnistelevat saavuttaakseen maallista menestystä. Mutta niin ei ole asianlaita, madonna. Olen työskennellyt aivan toisenlaiset päämäärät silmieni edessä. Kunnia, rikkaus, turhuutta kaikki, tyhjiä kuplia, leikkikaluja maailman lapsille. Saavutin rikkauksia ja arvonimiä, mutta ne eivät sokaise silmiäni, enkä ollenkaan niitä havittele."

Madonna Beatrice peräytyi hiukan ja katseli häntä melkein kauhistuneena. "Taivas! Tehän puhutte kuin munkki!"

"Mahdollisesti ajattelen munkin tavoin, ja se on aivan luonnollista, kun ottaa huomioon, missä olen kasvatettu. On vain yksi ainoa asia, joka pidättää minua tässä maailmassa, yksi ainoa tehtävä. Kun olen sen suorittanut, palaan takaisin luostarikammion rauhaan."

"Te!" Kreivitär oli vetänyt pois kätensä hänen käsivarreltaan ja huohotti kiivaasti. "Vaikka koko maailma on jalkojenne juuressa, jos vain haluatte! Hylkäisitte kaiken! Palaisitte munkkiuden yksinäisyyteen ja ilottomuuteen? Bellarion, te olette hullu!"

"Pikemminkin viisas, madonna. Mutta kuka sen tietäisi?"

"Entä rakkaus, Bellarion? Eikö maailmassa ole rakkautta? Eikö se kuitenkin tee kaikkia noita asioita, joita te pidätte arvottomina, arvokkaiksi?"

"Sovittaisiko se kaiken turhuuden?" huudahti Bellarion tuskaisena. "Tiedän, että rakkaus on valtava voima. Rakkaus tekee miehet hulluiksi, pedoiksi. Rakkauden tähden he murhaavat ja pettävät toisiaan."

"Herjaaja!"

Tuo huudahdus tyynnytti hieman.

"Olemme puhuneet rakkaudesta, madonna, te ja minä. Jos olisin kuunnellut teitä, jos olisin antanut kauneutenne lumota itseni, tuntisin nyt olevani petturi Facinon silmissä. Ette kaiketi ihmetelle, että epäilen rakkautta niinkuin epäilen kaikkea muutakin, mitä maailma voi minulle tarjota."

"Niinkauankuin Facino eli…" Kreivitär keskeytti. Hänen katseensa oli painunut lattiaan ja kädet lepäsivät ristissä hänen sylissään. "Nyt…" Avuttomana levitti hän kätensä ja antoi Bellarionin arvata aivoituksensa.

"Nyt on minun meneteltävä aivan samoin kuin Facinon eläessä."

"Enkö minä ole osa Facinon testamentista? Eikö hän jättänyt minua teidän suojelukseenne?"

"Pysyn aina uskollisimpana palvelijananne, madonna."

Kärsimättömänä kääntyi kreivitär pois, vastaamatta mitään.

Tällä hetkellä häiritsi heitä sileäksi kammattu ja höyli sihteeri. Pavian kreivi halusi tavata herra Bellarionia kirjastossa. Milanosta oli vastikään saapunut lähetti, jolla, oli tärkeitä uutisia.

"Sanokaa hänen korkeudelleen, että tulen."

Sihteeri poistui.

"Sallitteko, madonna, että nyt jätän teidät?"

Kreivitär nojasi raskaasti pöytään, eikä kääntynyt kohti. "Ah, menkää vain." Ääni oli käheä.

Mutta Bellarion viivähti vielä tuokion. "Miekka, madonna? Ettekö omin käsin anna minulle asetta, jota aion käyttää palveluksessanne?"

Madonna Beatrice katsoi häntä suoraan kasvoihin vastatessaan:

"Luulin, että kaikkinaiset menot olivat teistä vastenmielisiä." Hän vaikeni, mutta jatkoi, ennenkuin toinen ehti sanoa mitään: "Ottakaa itse miekkanne, te, joka niin täydellisesti olette kohtalonne herra."

Odottamatta Bellarionin vastausta hän kääntyi ja poistui huoneesta pitkän laahustimen lipuessa pitkin kirjavaa mosaiikkilattiaa.

Nuori kondottieri jäi katsomaan hänen jälkeensä, kunnes ovi sulkeutui. Sitten hän huokasi ja työnsi miekkansa takaisin huotraan.

Hän ajatteli Facinoa, joka tuskin vielä oli ehtinyt kylmetä kirstussaan, Facinon leskeä, joka oli puolisonsa niin surkeasti häpäissyt ja vihdoin nuorta ruhtinasta, joka paraikaa vartosi kirjastossa. Ja jotenkin johtuivat hänen ajatuksensa tapahtumaan, joka oli sattunut muutamia kuukausia sitten. Hän näki jälleen hengessään himokkaan katseen, jonka Filippo Maria oli luonut Biandraten kreivittäreen.

Hän sai päähänpiston. Madonna Beatrice oli pyrkinyt Milanon herttuattareksi, ja kautta taivaan, hänestä tulisi Milanon herttuatar.

Tämä puolittain ivallinen tuuma mielessään astui hän kirjastoon. Filippo Maria istui erään ikkunan alle nostetun pöydän ääressä. Hänen edessään oli muutamia auki levitettyjä pergamentteja, kirjoitusneuvot ja kyynärän pituinen norsunluusta tehty yksisarviaisen sarvi.

Ruhtinas oli tavallista kalpeampi ja hänen katseensa oli epävarma. Hermostuneesti hän teki joitakin kysymyksiä Facinon testamentista, pyytäen samalla anteeksi sitä, ettei itse voinut olla läsnä sitä luettaessa. Sitten hän otti pergamenttiasiakirjan ja jatkoi:

"Tässä on uutisia. Estorre Visconti on huudettu Milanon herttuaksi." Hän pysähtyi ja katsoi pienillä, mustilla silmillään edessään seisovaa, pitkää, nuorta miestä kasvoihin. "Joko olette tästä kuullut?"

"En, teidän korkeutenne."

"Mutta kuitenkaan ette hämmästy ollenkaan."

"Se on rohkea veto, ja messer Estorre menettää luultavasti päänsä, mutta asia ei tule ensinkään odottamatta."

Tihrusilmät suuntautuivat jälleen pergamenttiin, joka vapisi turpeissa sormissa.

"Fra Berto Caccia, Piacenzan piispa, on puhunut kansalle, kertoen veljeni murhasta ja luvaten Estorren nimissä Milanolle kultaisen ajan verovapauksineen ja muine helpot uksineen. Tuon äpärän jalkoihin on nyt laskettu kaupungin avaimet, tasavallan lippu ja herttuallinen valtikka." Hän pudotti pergamentin pöydälle ja kallistui taapäin nojatuolissaan ristien kätensä vatsalleen. "Tämä vaatii nopeata toimintaa."

"Kyllä me saamme Estorren pian kyllästymään korkeaan asemaansa."

"Haa!" Lihava naama muuttui melkeinpä ystävälliseksi ja katse viipyi odottavana nuoren kondottierin kasvoilla. "Jos nyt teette minulle hyvän palveluksen, Bellarion, havaitsette kyllä, että osaan olla kiitollinen." Bellarion huitaisi kädellään ja kävi suoraan käsiksi asiaan. "Voimme siirtää Bergamosta kahdeksantuhatta miestä. Piiritys on nyt lopussa ja neljätuhatta miestä riittää kyllä antamaan Malatestalle armoniskun. Ehkei Estorre-herra ole ottanut sitä huomioon. Kahdeksallatuhannella miehellä me helposti ajamme hänet pois Milanosta."

"Annattehan määräyksen heti? Minulle on kerrottu että armeija nyt on uskottu teidän käsiinne. Olette perinyt Facinon aseman, ja upseeritoverinne ovat tunnustaneet päällikkyytenne."

"Tuskinpa vain, teidän korkeutenne. Facinon kapteenit ovat vannoneet uskollisuudenvalan madonna Beatricelle, mutta ei suinkaan minulle."

"Entä… entä te?" Uutinen ei oikein miellyttänyt hänen korkeuttaan. "Missä on teidän paikkanne?"

"Teidän korkeutenne sivulla, jos niin haluatte."

"Hyvä, hyvä. Mutta missä asemassa muuten olette?"

"Olen armeijan päällikkönä ja tehtävänäni on toimia kaikkien kreivittären määräysten mukaisesti."

"Kreivittären?" Ruhtinas liikahti levottomasti tuolissaan. "Entä jos… ellei kreivitär tahtoisikaan…" Hän väänteli avuttomana käsiään.

"En usko, että kreivitär asettuisi vastustamaan toivomuksianne."

"Ette usko? Niin — taivahan taatto! — miksikäs ei?" Hän nousi kiihtyneenä: "Minun täytyy saada tietää… annan kutsua hänet tänne." Hän kurottautui ottamaan soittokellon pöydältä, mutta Bellarion ehkäisi hänen aikeensa.

"Silmänräpäys vain, teidän korkeutenne. Ennenkuin annatte kutsua madonna Beatricen tänne, olisi ehkä parasta tarkkaan harkita, mitä hänelle sanotte."

"Mitäpä tässä olisi muuta sanottavaa kuin tiedustella häneltä, miten hän aikoo suhtautua suunnitelmiini?"

"Ja sitäkö te epäilisitte, herra ruhtinas?" Bellarion nauroi. Filippo Maria veti takaisin kätensä. "Tiedän, että kreivitär on mitä parhain ystävänne. Jopa niin hyvä, että minä — sanon sen suoraan — kerran sain aihetta huomauttaa hänelle hänen velvollisuuksistaan puolisoaan kohtaan."

"Ah!" Kalpeitten, pöhöttyneitten kasvojen ilme kävi ilkeäksi. Ruhtinas muisti kreivittären äkillisen viileyden taannoin ja odottamattoman muuton Melegnanoon ja käsitti nyt Bellarionin sormien olleen pelissä. "Pyhä Ambrosius! Jopa rohkenitte…"

"Minua pidetään rohkeana", muistutti Bellarion tyynesti.

"Niinpä niin". Ruhtinas antoi hämillään katseensa painua. "Mutta jos kreivitär kerran on ystäväni…"

"Hän on ollut, teidän korkeutenne, ja hän voi tulla siksi taas. Mutta ehkei yhtä helposti kuin ensi kerralla."

"Yhtä helposti? Mitä tarkoitatte?"

"Facinon leskenä hän on yhtä rikas ja mahtava kuin moni Italian ruhtinas. Hän omistaa laajoja alueita…"

"Jotka Facino anasti siitä perinnöstä, minkä isäni, herttua, jätti." Suuttunut Filippo värisi kuin mahtava, hyydelmä.

"Ne voitaisiin ehkä palauttaa herttuakunnalle rauhallista tietä."

"Minkälaista rauhallista tietä? Puhukaa suunne puhtaaksi."

Mutta vielä ei ollut aika sanoa asiaa suoraan. "Eikä kreivittärellä ole ainoastaan laajoja maa-alueita. Oikullinen onnetar on hänelle suonut muutakin. Noin neljäsataatuhatta tukaattia. Tarvitsette rahaa, teidän korkeutenne, voidaksenne palkata suuren armeijan, ja itsellänne teillä sitä tuskin on liiemmälti tällä haavaa. Onhan verotus olemassa. Kuitenkaan ei vasta asemaansa kohonnut ruhtinas voi luottaa siihen liiaksi. Kreivittärellä on kaikkea sitä, mitä tarvitsette, jopa taitavia miehiäkin käytettävissään."

"Ei sitä ole tarvis sanoa niin monta kertaa." Bellarion katsahti häntä sivusta ja nauroi. "Harvoinpa löytää ruhtinaskaan rikkaampaa morsianta."

"Morsianta?" Filippo oli hämmästyneen, jopa pelästyneen näköinen.

"Tyytyisikö teidän korkeutenne vähempään? Riittäisikö teille vain kreivittären apu, kun voisitte saada haltuunne hänet ja kaiken hänen omaisuutensa?"

Ruhtinas tuijotti häntä suu auki. Sitten hän hitaasti nuolaisi huuliaan ja siristi pieniä silmiään. "Tarkoitatteko, että naisin Facinon lesken, joka on minua puolta vanhempi?" Hän lausui joka sanan hyvin hitaasti ikäänkuin tarkoin niitä punniten.

"En ehdota sitä. Se ei ole minun asiani. Sitäpaitsi en tiedä, mitä kreivitär itse sanoisi. Mutta jos häntä haluttaa ruveta Milanon herttuattareksi, voi hän myös turvata teidän asemanne Milanon herttuana."

Filippo Maria retkahti tuoliinsa. Hänen kalpea otsansa oli hiessä. Hitaasti kuivaili hän sitä kämmenellään ja sotki alas valahtaneen hiustupsun. Vihdoin hieraisi hän valtavaa ihraleukaansa ja katsahti ylös kiiluvin silmin.

Emmittyään vielä tuokion ojensi hän kätensä ja kosketti soittokelloa. Tällä kertaa ei Bellarion estänyt häntä. Hän antoi nuoren ruhtinaan itse ratkaista pulmansa.

Ja lähtiessään huoneesta tiesi hän tarkoin, että vallanhimoinen ja kevytmielinen nainen nyt pääsisi päämääräänsä.

Hän, Bellarion, oli suorittanut loppuun tehtävänsä. Kreivitär saisi, mitä oli himoinnut, ja siitä muodostuisi samalla hänen rangaistuksensa.

VII luku.

VALSASSINEN RUHTINAS.

Vieläkin kerran sai Bellarion suunnitelmansa toteutetuiksi ja niin tapahtui, että Filippo Maria Visconti kahdentenakymmenentenätoisena ikävuotenaan talutti alttarille kolmekymmentäyhdeksänvuotiaan Biandraten leskikreivittären.

Tämä oli nuorena tyttönä ollessaan, valtaa ja kunniaa himoiten, suostunut puolisoksi kahtakymmentä vuotta vanhemmalle miehelle; samasta syystä hän nyt, keski-ikäisenä naisena, meni naimisiin melkein yhtä paljon nuoremman miehen kanssa. Hän ei ollut tarpeeksi älykäs käsittääkseen, että ne edut, jotka suuri ikäero oli suonut hänelle Facinoon nähden, nyt olivat ovelan ja julman ruhtinaan puolella. Mutta tämä asiahan ei oikeastaan kuulu tarinaamme.

Estorre Visconti yritti turhaan puolustaa anastamaansa asemaa Gian Marian laillista seuraajaa vastaan. Filippo Maria piiritti Carmagnolan avustamana seitsemäntuhannen miehen kanssa Milanon, sillävälin kuin Bellarion lopullisesti valloitti Bergamon. Päästäkseen tästä jutusta niin pian kuin mahdollista, soi nuori kondottieri Malatestalle helpot antautumisehdot. Hän palautti nopeasti järjestyksen kaupungissa, jätti sinne vankan varusväen luotetun upseerin johtoon, ja kiirehti armeijoineen Filippo Marian avuksi. Tämä johti sotatoimia Monte Lupariosta käsin, kolmen penikulman päässä Milanosta. Jo neljä viikkoa oli ruhtinas vetelehtinyt täällä saamatta juuri sanottavia aikaan. Estorre puolestaan oli kutsunut aseisiin jokaisen kynnelle kykenevän miehen. Oli välttämätöntä päästä ratkaisuun pian, ja muutaman uskollisen sotilaan seuraamana riensi Bellarion heti perille saavuttuaan Porta Giovian linnoitukseen, jonka vouti, Vimercati, oli uljaasti taistellut Estorrea vastaan. Linnan muureilta kutsutti hän torventoitotuksilla kansaa kokoon ja luki senjälkeen Filippo Marian julistuksen, jossa ruhtinas vakuutti, ettei ollut mitään pahaa pelättävissä, jos kaupunki heti antautuisi. Siinä tapauksessa säästyisivät asukkaat ryöstöltä ja teloituksilta, eikä ketään rangaistaisi.

Tieto tästä levisi joka suunnalle sillä seurauksella, että illan pimetessä kaikki Estorren kannattajat olivat hänestä luopuneet. Hänellä ei ollut enää muita kuin palkkasotureita käytettävissään. Näiden avulla hän seuraavana aamuna raivasi itselleen tien Comasinan portin kautta kaupunkilaisten paraikaa ottaessa vastaan uutta herttuaansa Milanon toisella laidalla.

Filippo Maria ratsasti kaupunkiin kuormastojonon jäljessä ja verrattain pienen saattueen seuraamana. Eläköönhuudot, joilla hänet otettiin vastaan, rohkaisivat häntä jonkunverran matkalla läpi kaupungin Porta Giovian linnaan, jonne hän aikoi majoittua. Filippo Maria ei tahtonut kuulla puhuttavankaan vanhasta Brolettosta ja hovihumusta. Hän oli sellaiseen liian hiljainen ja arka.

Herttua palkitsi kaikkia upseereitaan suurenmoisesti, mutta Bellarion oli kuitenkin se, joka sai uljaimman tunnustuksen. Hänen oikeutensa Valsassinaan vahvistettiin, jopa tehtiin perinnölliseksi ja lisäksi korotettiin Valsassina ruhtinaskunnaksi.

Bellarion jäi marsalkkana herttuan palvelukseen. Kesällä ja syksyllä 1412 hän lopullisesti puhdisti herttuakunnan kaikista vallantavoittelijoista ja kapinoitsijoista, jotka tähän asti olivat milloin siellä, milloin täällä kohottaneet päätään.

Rauha palautettiin valtakuntaan ja teollisuus vapautui vihdoinkin niistä kahleista, joissa se oli ollut Gian Galeazzon kuolemasta lähtien. Hitaasti palasi jälleen vauraus Milanoon, ja kansa kiitti taivasta, jonka vallanpitäjä ilmeisesti oli muistanut heitä kovin vähän näihin asti.

Filippo Maria olisi mahdollisesti tyytynyt Milanon takaisinvaltaamiseen ja rintamaitten jättämiseen sillensä; hän olisi kaiketi kernaasti lähettänyt pois kalliit palkkajoukot, mutta Bellarion yllytti häntä yhä uudestaan toimintaan ja nitisti hänen aran vastahakoisuutensa älykkäällä todistelulla.

"Jättäisittekö tyynesti rauhaan kaikki nuo kapinoitsijat, jotka ovat ryöstäneet omaisuutensa isältänne? Häpäisisittekö näin hänen muistonsa ja oman nimenne, herra herttua?"

Hän teeskenteli kiihkeyttä, jota todellisuudessa ei ollenkaan tuntenut. Hän ei välittänyt enempää Gian Galeazzon valtakunnan kuin Englannin kuningaskunnankaan eheydestä. Hänelle merkitsi jotakin vain se, että jokaisen kapinoitsijan tuho oli kuolinkellon helähdys Montferratin Theodorelle. Tätä tietä pääsisi hän suorittamaan loppuun oman tehtävänsä, sen, jonka oli aloittanut viisi vuotta sitten, ja jonka hyväksi oli työskennellyt, mihin ikinä oli ryhtynytkin. Hän oli kärsivällisesti odottanut aikaansa. Kyllästyneenä hänen alituisiin huomautuksiinsa kutsui herttua lopulta virkamiehet ja kondottierit neuvottelemaan asioista.

Bellarion ehdotti heti, että aloitettaisiin Vercellin takaisinvaltaamisella, Vercelli kun oli valtion turvallisuuden kannalta katsoen aivan tärkeimpiä kaupunkeja.

Herttuan pääministeri, Beccaria, pani vastalauseensa.

"Ehdotuksenne on perin kummallinen, herra Bellarion, kun muistamme, että te itse yhdessä Biandraten kreivin kanssa toimitte Vercellin markiisi Theodoren käsiin."

Bellarion murskasi hänet logiikallaan. "Mitä kummaa siinä on? Päinvastoin on ehdotukseni vallan luonnollinen. Olin silloin toisella puolella ja pidin Vercellin valtaamista markiisi Theodorelle tärkeänä. Nyt kun olen vastakkaisella puolella, on minusta yhtä tärkeätä, että Vercelli otetaan markiisilta pois."

Hänen sanojaan seurasi tuokion hiljaisuus. Suuresta nojatuolistaan tähyili Filippo Maria uneliaasti läsnäolevia. "Mikä on upseerien mielipide?" kysyi hän. Joku kapteeneista oli tehnyt vastaväitteen tapaisen. Suorasukainen Koenigshofen vastasi:

"Minun mielipiteeni on sama kuin Bellarionin. Tunnen hänet tarpeeksi hyvin luottaakseni häneen joka suhteessa."

Giasone Trotta ilmaisi kysymättä olevansa samaa mieltä. Filippo Maria kääntyi Carmagnolaan, joka istui mietteisiin vaipuneena. "Entä te, herraseni?"

Carmagnola pudisti vaaleata päätään ja Bellarion valmistautui jo taisteluun. Mutta hänen suureksi hämmästyksekseen oli Carmagnola ensi kerran koko heidän tuttavuutensa aikana aivan samaa mieltä kuin hän.

"Kannatan herra Bellarionia, teidän korkeutenne. Me, jotka seurasimme kreivi Facinoa hänen liittoutuessaan Montferratin Theodoren kanssa, tiedämme, että markiisi on voimakas ja hillittömän kunnianhimoinen mies. Niinkauankuin Vercelli on hänen hallussaan, on se ainaisena vaarana Milanolle."

Valperga ja Marsilio, jotka tähän asti olivat epäröineet, ilmaisivat tämänjälkeen myös kantansa. Upseerit olivat loppujen lopuksi aivan yksimielisiä. Filippo Maria punnitsi asiaa hetkisen. "Ette kaiketi unohda, hyvät herrat, että minulla on valtti, jolla markiisi Theodore kyllä pidetään kurissa, nimittäin panttivanki, hänen oma veljenpoikansa Gian Giacomo. Miksi nauratte, Bellarion?"

"Panttivanki otettiin yksinomaan sitä varten, että Montferratin ruhtinas saataisiin pelastetuksi. Carmagnola on jo kertonut, että Theodore on voimakas mies ja kunnianhimoinen. Hänen päämääränään on saada nimiinsä Montferratin valtaistuin. Nyt hän on vain valtionhoitaja. Päättäkää itse, teidän korkeutenne, mahtaisikohan Theodore panna kovinkaan pahakseen, jos panttivangille jotakin tapahtuisi."

Keskusteltiin pitkän aikaa. Vihdoin ilmoitti Filippo Maria, että hän tahtoi harkita asioita itsekseen ja antaisi tuonnempana tiedon päätöksestään. Tämänjälkeen hän lopetti neuvottelun.

Kokoushuoneesta poistuttua tekivät upseerit oudon havainnon. Bellarion näytti hierovan ystävyyttä Carmagnolan kanssa. Valssassinan vastaleivottu ruhtinas pisti nimittäin kätensä Francesco Busonen kainaloon ja vei hänet syrjään.

"Tekisitte suuren palveluksen, Francesco, jos lähettäisitte sanan ruhtinatar Valerialle ja hänen veljelleen ja kehoittaisitte heitä ensi tilassa tulemaan Milanoon. Heidän olisi heti pyydettävä herttuaa asettamaan Gian Giacomo Montferratin valtaistuimelle. Hän on jo täysi-ikäinen ja vain hänen poissaolonsa Montferratista tekee Theodorelle mahdolliseksi toimia oman päänsä mukaan."

Carmagnola katsoi häntä epäluuloisesti. "Miksi ette lähetä sanaa itse?"

Bellarion kohautti olkapäitään ja levitti käsiään. "Ruhtinatar ei oikein luota minuun. Hän epäilisi minun lähettämääni sanomaa."

Carmagnolan siniset silmät tuijottivat nuorta ruhtinasta miettivästi. "Minkälaista peliä pelaatte?"

"Huomaan, että tekin epäilette minua."

"Olen aina epäillyt teitä."

"Lausuitte suuren kohteliaisuuden", vastasi Bellarion.

"Niinkö? En ainakaan oman käsitykseni mukaan."

"Jos olisitte ymmärtänyt, ette olisi sitä lausunutkaan. Olette suora, Carmagnola, ja senvuoksi kunnioitan teitä, Minä en ole suora, ja siksi te ehken vielä kunnioitatte minua, jos sattuisitte kerran maailmassa ymmärtämään, mikä on ollut kysymyksessä. Tiedustelitte, minkälaista peliä pelaan. Vastaan: muuatta peliä, joka alkoi aikoja sitten ja jossa tämä on viimeinen siirto. Liitto, jonka sain aikaan Facinon ja Theodoren välillä, oli pelisiirto sekin; Gian Giacomon ottaminen panttivangiksi tönien siirto, samoin kuului peliin Vercellin valtaus ja Genovan herruuden toimittaminen Theodorelle. Kiihoitin hänen vallanhaluaan, niin että hän lopulta kävi vaaralliseksi herttuakunnalle, kunnes nyt on koittanut päivä, jolloin herttuan sivulla seisten saan hänet lopullisesti tuhotuksi. Minullahan täytyi olla jokin syy voidakseni aloittaa taistelun häntä vastaan."

Silmät suurina tuijotti Carmagnola häntä. "Pyhä Ambrosius, jopas pelaatte korkeata peliä!" Bellarion hymyili. "Puhun teille vilpittömästi. Selitän, mihin pyrin. Pitkäpiimäistä juttua tietysti kaikki tämä, mutta miten saisin muutenkaan epäluulonne hälvennetyksi? Tarvitsen, nähkääs, apuanne."

"Pistääksenne minut talonpojaksi shakkilaudallenne?"

"Älkää sanoko niin. Francesco Busone on paremman arvoinen."

"Niin on, jumaliste. Olen iloinen, että käsitätte sen."

"Olisinko puhunut asioistani mitään, ellen olisi sitä ymmärtänyt?" virkkoi Bellarion ikäänkuin vahvistaakseen toveriaan uskossa, vaikka huomasi, ettei tällä ollut harmaata aavistustakaan, mistä oli kysymys.

"Kertokaa minulle, mitä varten olette tehnyt kaikki nämä suunnitelmat."

Bellarion huokasi. "Ehkäpä vain omaksi huvikseni. Tämä on minusta perin mielenkiintoista hommaa. Facino sanoi minua synnynnäiseksi strateegiksi. Tällainen suurpiirteinen strategia elämän taistelutantereella antaa ikäänkuin väljemmän liikkumatilan taipumuksilleni." Hän nojasi mietteliäänä leukaansa käteen. "Ei tässä luullakseni ole mitään muuta." Äkkiä hän kysyi: "Lähetättekö sanan?"

Carmagnola mietti myös. Olipa hänkin uneksinut, haaveillut pelistä, jossa Bellarion vuorostaan saisi näytellä talonpojan osaa.

"Lähden itse Melegnanoon", vastasi hän.

Tuskaisena ja kärsimättömänä oli ruhtinatar Valeria odotellut kohtalon kääntymistä. Carmagnolan tulo herätti hänessä toiveita siitä, että sietämätön tilanne vihdoinkin päättyisi.