Front matter (continued 3)

Kerrankin joutui Bellarion hämilleen.

VI luku.

ONNISTUMATON KOSINTA.

Bellarionin teko ei sinänsä olisi koskaan voinut herättää mitään erikoista huomiota hovissa. Mutta Milanon lahja hänelle, nuo viisituhatta florinia, irroitti kielien kannat. Sitäpaitsi oli hänen suhteensa Facinoon mitä mielenkiintoisin arvoitus. Yleensä pidettiin ilmoitusta, että hän oli Facinon ottopoika, vain kaunisteluna, eikä uskottu kreivitär Beatricea, kun tämä pani kiivaan vastalauseensa. Bellarion liikkui näinä päivinä vapaasti hovissa, niinkuin ainakin nuori ylimys. Taiteilijan tavoin rakasti hän kauneutta, eikä senvuoksi laiminlyönyt ulkonaista olemustaankaan. Hämärästä sukuperästä ja luostarikasvatuksesta ei näkynyt mitään jälkiä. Gabriello tuntui mielistyvän häneen, vieläpä suvaitsi herttuakin unohtaa koirajutun, ja della Torre, Facinon kiukkuisin vihamies, kohteli häntä erinomaisen höylisti.

Bellarion, jonka pelottomat silmät näkivät kaiken, mutta jonka viaton naama ei ilmaissut mitään, luovaili huvitettuna tuossa joukossa, kartuttaen tietojaan ja kokemuksiaan.

Ainoa, mikä häntä todenteolla häiritsi näinä päivinä, oli kreivitär Beatricen käytös. Kreivitär moitti lakkaamatta Facinoa, kohdistaen häneen jos jonkinlaisia syytöksiä. Ja Bellarionin oli pakko kuunnella, vasten tahtoaan.

"Olen kaksikymmentä vuotta nuorempi kuin hän", ilmoitti kreivitär, erehtyen vain viisi vuotta. "Voisin yhtä hyvin olla hänen tyttärensä kuin te hänen poikansa."

Bellarion ei ollut ymmärtävinään. "Olette ollut naimisissa kymmenen vuotta", sanoi hän. "On hiukan myöhäistä valittaa. Miksi menitte hänelle?"

"Kymmenen vuotta sitten hän oli nuorempi kuin nyt."

"Niin oli. Niin olitte tekin."

"Ikäero tuntui pienemmältä aina siihen asti kunnes leini alkoi vaivata häntä. Avioliittomme on järkiavioliitto. Isäni pakotti minut suostumaan. Facinon ura tuntui loistavalta. Hänellä onkin ollut menestystä. Nyt voisi hän olla Milanon herttua, jos tahtoisi. Mutta hän ei ota vastaan, mitä hänelle tarjotaan. Hän on pettänyt minut."

"Menitte naimisiin hänen kanssaan toivoen pääsevänne herttuattareksi. Ilmaisitteko tämän syyn hänelle ennen vihkimistä?"

"Ikäänkuin sellaista sanottaisiin. Toisinaan olette tylsä, Bellarion."

"Ehkä. Mutta ellei sitä sanota, niin miten se sitten saadaan tietää?"

"Miksipä olisin muuten nainut niin vanhaa miestä. Ei suinkaan tyttö voi rakastua isänsä ikäiseen mieheen…"

Bellarion jäykistyi. "En tiedä mitään tytöistä enempää kuin lemmestäkään. Ne ovat minulle täysin vieraita aloja."

Kreivitär huomasi, ettei nuorukainen ymmärtänyt vihjauksia, ja siksi kävi hän suoraan asiaan.

"Voisin antaa teille, mitä en voinut antaa hänelle, Bellarion", kuiskasi hän, katse maahan luotuna.

Bellarion hätkähti aivankuin olisi käärme pistänyt häntä. Hän toipui kuitenkin nopeasti.

"Kenties, ellei Facinoa olisi olemassa."

Kreivitär loi häneen synkän katseen. Bellarion jatkoi tyynesti:

"Olen hänelle uskollinen, niinkuin tekin, madonna. Ehkä en tunne kovinkaan monia miehiä, mutta luulen kuitenkin, että Facinon kaltaisia on perin vähän. Hänen lojaalisuutensa ja kunniantuntonsa estävät häntä täyttämästä toivomuksianne."

Kumma kyllä ryhtyi kreivitär väittelemään hänen kanssaan.

"Hänen lojaalisuutensa? Ketä kohtaan?"

"Isäntäänsä, herttuaa."

"Ansaitseeko tuo elukka sellaista?"

"Omia ihanteitaan kohtaan sitten."

"Minä vain olen pelkkää ilmaa", nurkui nainen. "Hän on liian vanha minulle, siinä kaikki. Olisin kiitollinen, jos muistaisitte sen, Bellarion."

"Ensi sijassa muistan, että kaiken mitä minulla on ja lisäksi oman itseni asetan herra kreivin käytettäväksi, ja että hän on kasvatusisäni."

"Ette kaiketi silti toivone, että minä rupeaisin äidiksenne?" jupisi kreivitär.

"Miksi en? Eikö se olisi kaunis ja miellyttävä suhde?"

Kreivitär raivostui. Eikä hän kuitenkaan malttanut seuraavana aamuna olla uudistamatta vihjauksiaan ja pyytämättä anteeksi, ikäänkuin Bellarion olisi mitään sellaista odottanut. Lopulta kävi tuo ruikutus niin sietämättömäksi, että Bellarion piti avointa epäsopua parempana.

"Mitä maailmassa minä voisin antaa teille, jota ette yhtä hyvin saisi kreiviltä? Moititte häntä siitä, ettei hän tahdo tehdä teistä herttuatarta. En suinkaan minä pysty sellaiseen, mihin ei hänkään pysty."

"Käsitätte yhä minut väärin. Jos pyydän häntä tekemään minusta herttuattaren, teen sen ainoastaan siksi, ettei hän voi antaa minulle muuta. Minun on täytynyt tyytyä olemaan vailla rakkautta; pitäisikö minun tyytyä olemaan vaatimattomammassa asemassakin kuin tarvis olisi?"

"Kumpi on tärkeämpi, rakkaus vaiko korkea asema?"

Kreivitär kohotti vaaleat kasvonsa ja loi häneen kiihkeän katseen.

"Riippuu miehestä."

"Facino on tehnyt parhaansa kummassakin suhteessa."

"Facino! Facino!" huusi kreivitär ärtyneesti. "Täytyykö teidän alituisesti ajatella Facinoa?"

Nuori mies kumarsi. "Toisen meistä täytyy, madonna."

Gian Marian irstas hovi sai kreivittärestä uuden puheenaiheen. Herttua itse oli ensimmäinen virnistelemään Facinon puolison itsepintaiselle lähentelylle. Monta kompaa ehti hän päivän kuluessa keksiä ja kaikki ne olivat rivoja. Sattumalta eivät nämä jutut kuitenkaan kulkeutuneet Facinon kuultaviksi. Huonosti olisikin sen miehen käynyt, joka tällaisia juoruja olisi kondottierille kertonut. Facino melkein jumaloi arvotonta vaimoaan ja luotti häneen sokeasti.

Totuus paljastui hänelle vasta eräänä iltana huhtikuun alussa. Muuan tallipoika ilmoitti Bellarionille, että Facino halusi häntä tavata. Bellarion lähti heti Facinon huoneisiin, mutta huomasi, ettei kreivi ollut vielä saapunut. Ottaen eräältä pöydältä Alighierin Comoedian käsikirjoituksen siirtyi hän pylväikköön aikaansa kuluttamaan.

Hänen mieliharmikseen tuli sinne hetken kuluttua kreivitärkin, yllään valkea samettipuku ja tummassa tukassa suurista safiireista tehty koriste. Hän oli yksin. Käsissään piteli hän pientä luuttua, jota hänellä oli tapana soittaa silloin tällöin.

Facino, ilmoitti kreivitär, oli lähtenyt linnaan, s.o. Porta Giovian linnoitukseen, jonka Gian Galeazzo oli rakennuttanut. Hän ei kuitenkaan viipyisi kauan. Sillävälin pitäisi kreivitär Bellarionille seuraa. Hän istuutui ja alkoi laulaa.

Hän lauloi nuorukaiselle vielä Facinon saapuessa, eikä tämä suinkaan voinut arvata, että Bellarion vain vastahakoisesti oli suostunut kuuntelemaan. Hänestä ei tässä kahdenolossa ollut muutenkaan mitään merkillistä.

Facino astui pylväikköön äkkiä, odottamatta, keskeyttäen puolisonsa laulun. Hämmentyneenä ja punastuen kohotti tämä katseensa, jossa kuvastui suuttumusta ja epävarmuutta. Bellarion, joka uneksien oli hypistellyt pergamenttikääröä, hyökkäsi pystyyn, hiukan tolkuttomana, aivan kuin olisi hän herännyt unesta.

Facino tuli lähemmäksi ja kävi ilman muuta käsiksi uutisiinsa.

"Buonterzo on lähtenyt liikkeelle. Hän jätti Parman eilen ja lähestyy nyt Piacenzaa. Hänen armeijassaan on neljätuhatta miestä."

"Neljätuhatta!" huudahti Bellarion. "Huomattavasti enemmän kuin teillä."

"Saatuani ranskalaisen apujoukon ja miliisiväkeä, en ole ollenkaan huolissani. Buonterzo tarvitsisi enemmänkin miehiä, kun kohtaamme. Ja se tapahtuu kahden tai kolmen päivän kuluttua. Lähdemme ensi yönä. Kaikki on kunnossa. Miehet lepäävät nyt jaksaakseen sitten ponnistella. Sinun olisi viisainta tehdä samoin, Bellarion."

Kreivitär nousi. "Bellarion?" huudahti hän. Hänen kasvonsa olivat valkeat kuin palttina ja hänen povensa kohoili kiivaasti. "Lähteekö Bellarion kanssanne?"

Kurttu Facinon otsassa syveni. Häntä loukkasi syvästi, että kreivitär tällä hetkellä oli enemmän huolissaan nuorukaisen kuin miehensä vuoksi. Totuutta hän ei vieläkään aavistanut. Bellarion riensi sanomaan.

"Ette suinkaan haluaisi minun jäävän tänne, madonna! Pitäisikö minun jättää tällainen tilaisuus käyttämättä?"

Hänen silmänsä hehkuivat.

Facino nauroi. "Kuuleppas poikaa! Et kaiketi ole niin julma, että kiellät häntä lähtemästä?"

Kreivitär hillitsi tunteensa ja vastasi tyynemmin:

"Hän on aivan liian nuori lähtemään sotaan!"

"Liian nuori! Pyh! Nuorena on aloitettava, jos haluaa jotakin saada aikaan. Hänen iällään olin jo joukkueen johtaja."

Ja Facino nauroi jälleen. Mutta kun hän hiukan myöhemmin pohti näkemäänsä ja kuulemaansa, ei häntä enää naurattanut.

VII luku.

SUUNNITELMIA.

He lähtivät vanhan Broletton palatsista keskiyön vaiheilla. Bellarion oli Facinon aseenkantajana ja muuan hovipoika hoiteli muulia, jonka selkään varukset oli sälytetty Saattueena oli kuusi sotilasta.

Facino oli vaipunut mietteisiin. Hänen puolisonsa käytös pahoitti hänen mieltään ja lisäksi häntä loukkasi herttuan välinpitämättömyys. Hän, Facino, oli lähtenyt sotanäyttämölle jäähyväisittä, livahtanut tiehensä melkein kuin erotettu palvelija. Sanottiin herttuan olevan poissa, mutta hän piti tätä vain jonakin verukkeena. Herttua ei yksinkertaisesti tahtonut tavata häntä.

Kun he ratsastivat kuun valaisemalle kadulle Porto Giovian alapuolella, näkivät he kookkaan miehen nopeasti lähestyvän. Hän piteli kytkyessä kolmea koiraa, jotka melkein väkisin kiskoivat häntä eteenpäin. Hiukan jälempänä seurasi tummaan viittaan verhoutunut olento, joka huudahteli:

"Ei niin nopeasti, Squarcia! Jumalaut'! Älä pidä niin kiirettä. Minä olen aivan hengästynyt!"

Äänestä ei voinut erehtyä. Herttua siinä tuli, henkivartiostonaan kuusi palvelijaa. Squarcia koirineen kulki kadun poikki aivan Facinon hevosen edestä. Metsästäjä sadatteli hurttia.

"En voi hillitä niitä, herra herttua", vastasi hän. "Ne ovat jäljillä, ja voimia niillä on kuin muuleilla. Saateri vieköön!"

Hän katosi pimeään kujaan. Herttuan henkivartioston johtaja äkkäsi ratsastajat ja huusi:

"Kuka siellä liikkuu tähän aikaan vuorokaudesta?"

Facino naurahti katkerasti.

"Facino Cane lähtee sotaan."

"Ja se naurattaa?" Herttua astui lähemmäksi. Hän ei ollut ilmeisestikään kuullut katkeraa sävyä kondottierin vastauksessa.

"Naurattaapa niinkin. Menen taistelemaan Milanon herttuan puolesta. Se on velvollisuuteni ja oikeuteni. Jätän teidät jatkamaan huvitteluanne."

"Hei vaan! Tuokaa minulle Buonterzo-lurjuksen pää. Onnea matkalle!"

"Teidän korkeutenne on sangen ystävällinen."

"Jumala kanssanne!" Hän kääntyi. "Tuo Squarcia-pahus on ehtinyt jo ties minne. Hei, siellä! Korjatkoon piru kehnon sielusi, Squarcia! Älä pidä niin kiirettä!" Hänkin häipyi pimeyteen.

Facino nauroi jälleen. "Herttua toivotti minut Jumalan haltuun. Minä jätän hänet paholaisen haltuun. Ihmettelenpä, mikä saastainen teko hänellä nyt on mielessä." Hän kannusti ratsuaan. "Eteenpäin!"

He tulla tömistivät linnoituksen nostosillalle ja ratsastivat San Donaton sisäpihaan. Pihalla tunkeili sotilaita ja kuormastoajoneuvoja. Siellä oli Facinon armeija järjestetty, ja hänen apulaisensa Carmagnola hyöri paraikaa antamassa viimeisiä määräyksiään.

Facino raivasi tiensä joukon läpi, antaen silloin tällöin lyhyen käskyn. Pysähtyen lopulta pihan toisessa päässä jäi hän seuraamaan lähtövalmistelua, antaen vihdoin joukon marssia ohitseen. Tuntia myöhemmin oltiin jo taipaleella, päämääränä Melegnano.

Etujoukkoa, jonka muodostivat viisisataa miliisisotilasta ja kolmesataa germaanilaista jalkamiestä, baijerilaisia, svabilaisia ja saksilaisia, komensi Facinon luutnantti, Carmagnola. Kaikki nämä miehet olivat rotevia ja parrakkaita. Marssiessaan lauloivat he sotalaulujaan, heiluen laulun tahdissa. Germaanien johtajana oli svabi nimeltään Koenigshofen.

Heidän kintereillään ratsastivat ranskalaiset, johtajanaan de Cadillac. Kahdeksansataa keihäsmiestä siinä oli ja kaksisataa jousimiestä. Ratsujoukkoa seurasi loputtoman pitkä kuormasto varus- ja muonatarpeineen. Kuormaston mukana oli myös kaksitoista tykkiä.

Jälkijoukkona marssi Facinon oma kondotta, johon kuului kaksitoistasataa sotilasta. Tähän oli vielä liitetty Werner von Stoffelin sveitsiläisjoukko, kolmesataa miestä, joista sata jousiniekkaa, loput peloittavan, lyhyen pertuskan käyttäjiä.

Viimeisenä ratsasti Facino pienen saattueensa kanssa. Pian oli pitkä jono kadonnut pimeyteen ja hiljaisuus nieli germaanien laulun viimeisenkin kaiun.

Seuraavana päivänä he keskipäivän tienoissa jättivät taakseen Melegnanon. Marssittuaan levähtämättä noin viisikolmatta (Englannin) penikulmaa, saapui joukko Ospedaletton pikku kylään. Tällaista vauhtia ei olisi voitu jatkaa enää pitkälti, mutta Facino tahtoi ennättää Pon etelärannalle ennenkuin Buonterzo ehtisi joen yli. Sen vuoksi jätti hän pääjoukon lepäämään Ospedalettoon ja jatkoi viidensadan keihäsmiehen kanssa matkaansa Piacenzaan. Näiden avulla toivoi hän voivansa pitää puoliaan siksi kunnes pääjoukko seuraavana aamuna saavuttaisi hänet.

Piacenzassa ei näkynyt jälkeäkään vihollisesta. Facino sai Piacenzan herrasta, Scottista, odottamatta liittolaisen. Buonterzo oli Scottilta vaatinut suostumusta läpikulkuun ja Scotti oli suostunut — korvausta vastaan. Buonterzo oli kuitenkin uhannut raivata tiensä kaupungin läpi väkisin, vieläpä ryöstää koko kaupungin, ellei saisi vapaata läpikulkua. Buonterzon valmistellessa hyökkäystä, salli viisas Scotti Facinon kulkea vapaasti kaupungin läpi: Facinohan joutuisi näin ottamaan vastaan ensimmäisen sysäyksen. Seuraavana aamuna vei Facino armeijansa turvallisesti Pon yli ja järjesti joukot taistelun varalta pienen Nure-joen vasemmalle rannalle. Hän revitti sillan, joka Pontenuren kohdalla vei joen yli, ja päätti jäädä tänne odottamaan Buonterzon tuloa. Viimemainitun sanottiin olevan kymmenen penikulman päässä, Firenzuolassa.

Buonterzo ei tullut suoraan. Poiketen tieltä kääntyi hän etelään, aikoen Nure-laaksoa ympäröivien kukkulain yli käydä Facinon sivustan kimppuun.

Täten alkoi sarja sotaliikkeitä, joita kesti viikon päivät, joukkojen joutumatta kertaakaan toistensa näkyviin. Vetäydyttiin aina vain etelämmäksi ja koko homma alkoi tuntua piilosilla-leikiltä vuoristossa.

Ensi aluksi kummastutti Bellarionia, että nuo kaksi sotapäällikköä, jotka niin kiihkeästi halusivat tuhota toisensa, karttoivat yhteenottoa parhaansa mukaan. Mutta pian asia hänelle valkeni. Kummallakin oli palkkasotureita joukossaan. Palkkasoturit eivät ole kovinkaan halukkaita kuolemaan, vaan välttävät mieluummin taistelua niinkauan kuin voivat. He haluavat rikastua mahdollisimman paljon, ja kun sotavangeista saattoi hyötyä monella tapaa, ottivat he mieluummin vankeja kuin tappoivat. Kuolleelta mieheltä saa tuskin muuta kuin haarniskan. Nytkin vaativat palkkajoukot, että heidät oli johdettava mahdollisimman lähelle vihollista ja sellaiseen asemaan, ettei vastustaja voinut muuta kuin antautua. Ainoan poikkeuksen palkkajoukoissa muodostivat kuolemaahalveksivat sveitsiläiset, mutta heitä oli Facinon armeijassa perin vähän. Buonterzolla ei heitä ollut lainkaan.

Viikon lopulla oli tilanne melkein samanlainen kuin alussa. Buonterzo oli perääntynyt hieman, houkutellakseen Facinoa avoimelle kentälle, ja Facino odotteli kärsivällisesti San Nicolossa. Kolme päivää hän vartosi, mutta sai sitten äkkiä kuulla, että Buonterzo oli siirtynyt Aggazanoon, joka oli kahdeksan penikulman päässä. Hän arvasi Buonterzon yrittävän joen yli Stradellan luona. Nyt oli tilaisuus päästä vihollisen kimppuun, ja Facino päätti toimia.

San Nicolon suurimpaan taloon, jonka Facino oli valinnut väliaikaiseksi majapaikakseen, kokoontui tänä toukokuun aamuna hänen ylin päällystönsä. Sinne saapuivat Carmagnolan Francesco Busone, Koenigshofen ja sveitsiläinen von Stoffel, samoin ranskalainen de Cadillac.

Bellarion oli myös saapuvilla upseerien asettuessa Facinon pöydän ympärille eräässä alakerran pikku huoneessa. Valkoiselle pöytälevylle oli kondottieri hiilellä piirtänyt tosin kömpelön mutta tarkan kartan taistelualueesta. Kuluneen viikon aikana oli Bellarion tutkinut viittä tai kuutta tuollaista karttaa, ja sai jo hyvin niistä selon.

Hiili hyppysissään selitti Facino tilannetta.

"Tässä on Buonterzo. Hän on marssinut niin nopeasti Firenzuolasta, että hän tässä voi sallia itselleen lepohetken, olipa hänen tarkoituksensa mikä hyvänsä."

Carmagnola, hyvinvoipa ja itsestään perin varma nuori mies, keskeytti:

"Hänen asemansa on siksi hyvä, ettemme voi hyökätä tasangolta."

"Keskeytätte minut, Francesco." Facinon ääni oli viileä. "Tarkoitukseni ei olekaan hyökätä rintamaa vastaan, aion vain suorittaa valehyökkäyksen. Suunnitelmani on seuraava: Ja'an armeijan kahteen taistelujoukkoon. Toista, jonka muodostaa osa miliisiä, ranskalainen ratsuväki ja Koenigshofenin keihäsmiehet, komennatte te, Francesco. Marssitte suoraan Aggazanoon aivan kuin aikoisitte hyökätä. Näin kiinnitätte Buonterzon huomion puoleenne. Minä taas lähden toisen joukon kanssa Travoon ja sieltä yli kukkulain Buonterzon selkään. Tällä hetkellä muuttuu valehyökkäyksenne todelliseksi ja Buonterzo on kiikissä, tekipä hän mitä hyvänsä."

Upseerit murisivat hyväksyvästi. Facino katseli heitä kutakin vuoronsa jälkeen ja hymyili. "Edellytykset tämän liikkeen onnistumiseksi ovat mitä parhaimmat."

Tällä hetkellä rohkeni Bellarion, shakinpelaaja ja jalon sotataidon opiskelija, lausua arvostelunsa.

"Suunnitelman ainoa heikkous on siinä, että oletetaan Buonterzon viipyvän tuossa asemassa siksi kunnes liike saadaan suoritetuksi."

Carmagnola haukkoi henkeään ja tuijotti samaten kuin Cadillac ja Koenigshofenkin suuttuneena ja hämmästyneenä nuorukaista. Facino päästi äänekkään naurun.

Werner von Stoffel, josta Bellarion jo Abbiategrassossa oli saanut hyvän ystävän, ei ilmaissut tunteitaan millään tavalla. Facino jatkoi tuokion kuluttua tilanteen selostamista.

"Me varmistaudumme asiasta pitämällä kiirettä. Liike suoritetaan niin nopeasti, ettei hän ehdi siirtyä. Levon tarve juuri on saanut hänet valitsemaan tuon aseman." Hän nousi. "Lähtekäämme. Yksityiskohdat saa kukin teistä suunnitella itse. Pääasia on, että nopeasti pääsemme liikkeelle. Leiri ja kuormasto jätetään tänne, niin että voimme marssia esteettömästi."

Bellarion ei hämmästynyt vähästä. Hän sekaantui jälleen asiaan.

"Jos minä olisin Buonterzo, sijoittaisin tiedustelijoita kukkuloille Rivergarosta Travoon. Saatuani tiedon liikkeistänne hyökkäisin Carmagnolan kimppuun ja tuhottuani hänen joukkonsa kiertäisin teitä vastaan. Näin menisi koko suunnitelmanne myttyyn."

Hämmästyksestä sanattomina tuijottivat kokeneet sotilaat tuota röyhkeätä nulikkaa.

"Kiittäkäämme Jumalaa", virkkoi lopulta Carmagnola ivallisesti, "ettette ole Buonterzo." Upseerit räjähtivät nauruun.

Hämärissä lähtivät taistelujoukot liikkeelle, jättäen leirin, vieläpä tykitkin, paikoilleen. Keskiyön tienoilla oli Carmagnola jo lähellä Aggazanoa ja Facino oli ennättänyt Travoon, mistä hänen piti käydä Buonterzon kimppuun.

Kondottieri lähti levolle, mutta Bellarion ei voinut nukkua. Hän meni alas kohisevan joen rantaan, missä Stoffel hänet tapasi mietteisiin vaipuneena. Sveitsiläinen, keskikokoinen, tummaihoinen mies, joka ei oikeastaan näyttänyt sotilaalta, alkoi jutella päivällä tapahtuneesta neuvottelusta.

"Teidän huomautuksenne oli aivan paikallaan", virkkoi hän. "Heidän ei olisi pitänyt jättää pois sitä mahdollisuutta laskelmistaan."

"En ole koskaan nähnyt taistelua", vastasi Bellarion, "mutta käsitän silti, että strateegin aina pitäisi ottaa huomioon vihollisen mahdolliset vastaliikkeet."

"Aivan niin."

"Jos todella myönnätte sen, miksi ette tullut avukseni?"

"Carmagnola ja de Cadillac samoinkuin Koenigshofenkin ovat kuuluisia päälliköitä. Minä olen vain pienen sveitsiläisjoukon kapteeni. Minä en voi lausua mielipiteitäni, ellei niitä tiedustella. Senvuoksi en nytkään huomauttanut Facinolle mitään."

Bellarion hymyili. "Ja nyt tulitte minun luokseni, jotta minä koettaisin saada Facinon vakuutetuksi suunnitelmansa heikkoudesta." "Toivoisin sitä."

"Tiedän vielä paremman keinon, Stoffel. Menkäämme itse tiedustelemaan ja ottamaan selvää tilanteesta." Tuntia myöhemmin olivat he jo kukkulalla, mistä saattoivat nähdä varsin kauas. Ja ennenpitkää olivat he selvillä siitä, että suurempi huolellisuus suunnitelman laatimisessa tosiaan olisi ollut paikallaan. Muutaman kilometrin päässä lähestyi nimittäin Ottone Buonterzon armeija kuin kuhiseva muurahaislauma, kaikesta päättäen aikoen ensin iskeä vuoristosta käsin Facinoon ja tämänjälkeen painua tasangolle Carmagnolaa vastaan. Bellarion ja Stoffel eivät viivytelleet hetkeäkään, vaan riensivät rinnettä alas Travoon. Hengästyneinä he töytäsivät Facinon telttaan ja herättivät kondottierin. Hän ei hukannut aikaa hyödyttömään raivoamiseen, vaan kutsui koolle upseeristonsa ja antoi käskyn lähteä liikkeelle jokilaaksoa alas. Yhteys Carmagnolan kanssa oli saatava mahdollisimman pian.

"Tällä tavalla ei siitä tule mitään", pamautti Bellarion. Facino mulkoili häntä ja lähetti pois upseerit. Kiukkuisena hän sitten tiukkasi nuorukaiselta, mitä tämä oikein tarkoitti sekaantumisellaan joka asiaan. "Tulkaapa ulos, herra kreivi."

Hilliten suuttumuksensa astui Facino teltasta vakavan Stoffelin ja Bellarionin seuraamana. Ja nyt selosti Bellarion vuorostaan tilannetta, tarkasti ja yksityiskohtaisesti niinkuin ainakin opiskelija.

"Buonterzo on jo kiilautunut teidän ja Carmagnolan väliin. Laakson kautta ette siis pääse toistenne yhteyteen. Tunnin kuluttua on Buonterzo vallannut kukkulat, mistä hän näkee jokaisen liikkeenne. Hän on jonkinlaisessa keskipisteessä, josta hallitsee ympäristöä täydellisesti. Toisen sivustanne kimppuun voi hän käydä kahta suuremmalla miesluvulla kuin mitä teillä on; toisella puolellanne on joki. Asema on siis jotakuinkin sama kuin Morgartenin luona, missä sveitsiläiset löivät itävaltalaiset joukot."

Facino oli ihmeissään, jopa hieman suuttunut. Pitipä nyt hänen, kokeneen sotilaan, joutua tuon kirjoista tietonsa nuuskineen pojan opetettavaksi. Ääneti siveli hän leukaansa, koettaen hillitä kasvavaa kiukkuaan. "Jos olisitte kuunnellut…" aloitti Bellarion, mutta Facino keskeytti hänet äreästi.

"Hiljaa! Mikä on tehty, on tehty." Hän kääntyi Stoffeliin. "Meidän on peräydyttävä ajoissa joen yli. Travon yläpuolella on kahluupaikka."

"Näin etäännymme vain Carmagnolasta", huomautti Stoffel.

"Kyllä minä sen tiedän", ärjyi Facino, suuttuneena koko maailmalle. "Lähettäkää mies Carmagnolan luo. Carmagnolan on vetäydyttävä takaisin ja mentävä joen poikki Rivergaron luona. Näin pääsemme ehkä yhteyteen."

"Mutta", osoitti taas Bellarion, "jos Buonterzo marssii laaksoa pitkin pysytellen joen varressa, voi hän kuitenkin pitää teidät erillään. Teidän olisi paras jättää joukko vartioimaan kahlaamoa, mentyänne yli. Silloin syntyisi kahluupaikalla kahakka ja sillävälin voisitte ehken päästä yhteyteen Carmagnolan kanssa. Luulisin voivani tällaisessa paikassa kestää päivän pienenkin joukon kanssa Buonterzoa vastaan."

"Niinkö?" Facino melkein nauroi.

"Voisin, jos suunnitelmani mielestänne sopisi."

"Mikä suunnitelma?"

Bellarionin taistelusuunnitelma syntyi kädenkäänteessä, hänen väitellessään Facinon kanssa.

"Jos menette joen yli Buonterzon nähden, ryhtyy hän melko varmasti ajamaan teitä takaa. Epäjärjestyksessä perääntyvä armeija houkuttelee aina takaa-ajoon. Sillä tavalla Normandian herttua houkutteli vihollisensa ansaan Senlacin luona, ja varmisti tällöin voittonsa. Buonterzo kävisi kimppuunne sitäkin hanakammin, kun hän ilmeisesti voisi tehdä sen, ennenkuin pääsette yhteyteen Carmagnolan kanssa. Kahlaamolla antautuisi hän varmasti taisteluun havaitessaan tien suljetuksi. Estämään ylimenoa riittää hyvinkin sata jousimiestä Lopulta on hänen joko tunkeuduttava läpi tai muutettava suunnitelmaansa ja lähdettävä ensin Carmagnolaa vastaan. Mutta ennenkuin kumpikaan ennättää tapahtua, ehditte jo kohdata Carmagnolan Rivergaron luona. Yhdessä tulette vuorien yli Buonterzon selkään. Ja olipa hän sitten täällä tai paluumatkalla laaksoa ylöspäin, on hän armoillanne, jos pidätte kiirettä. Minä otan tehtäväkseni pidättää häntä täällä auringonlaskuun asti sadalla miehellä."

Suunnitelma oli kaikessa yksinkertaisuudessaan mestarillinen ja Facino tuijotti ihmeissään Bellarionia. Vihdoin kysyi hän hitaasti:

"Entä jos et onnistu?"

"Pidätän vihollista ainakin niinkauan, että pääsette pois tästä satimesta."

Facino siirsi katseensa Stoffeliin: "Olenko minä hullu, Stoffel? Pitääkö tuollaisen nulikan opettaa minulle sotataitoa?" Hän irvisti. "Uskoisitteko sveitsiläisiänne tuon pojan johdettaviksi?"

"Varmasti."

Facino epäröi yhä. "Ymmärrät kai, Bellarion, että jos Buonterzo pääsee läpi, ennenkuin ennätämme Carmagnolan kanssa tänne, käy sinun huonosti."

Bellarion hymyili. "Pääsköön läpi ensin. Niin kärsimätön ja kostonhimoinen hän on, että hän ainakin yrittää."

VIII luku.

TRAVON TAISTELU.

Aamuauringon ensimmäiset säteet heijastuivat jo Buonterzon etujoukon varustuksista kun Facinon viimeiset miehet kahlata molskivat joen yli. Bellarion, jonka johtoon oli uskottu sata sveitsiläistä, seurasi jälkijoukkoa.

Kotkanpesästään näki Buonterzo Facinon armeijan epäjärjestyksessä kiiruhtavan joen toisella puolella olevien kukkulain ylitse. Luullen pelon vallanneen vihollisen miehet, antoi hän takaa-ajokäskyn.

Ratsueskadroona syöksyi heti kukkulan kuvetta alas, jalkaväen seuratessa pitkänä rivistönä. Pakenevan armeijan viimeiset miehet olivat jo kadonneet näkyvistä, kun ratsumiehet pääsivät kahlaamolle. Hevoset astuivat veteen ja alkoivat yrittää toiselle rannalle. Mutta juuri kun joukko oli ehtinyt keskelle jokea, kuului vastarannan metsiköstä outo kohaus. Bellarionin jousimiehet ampuivat. Viisikymmentä nuolta viuhui ratsumiesten yli, toiset viisikymmentä iskivät hevosiin ja satuloihin. Joukko pysähtyi ja syntyi yleinen hämminki. Toiset tahtoivat perääntyä, toiset, jotka olivat olleet nuolilta suojassa, pyrkivät eteenpäin. Bellarionin miehet valmistuivat sillävälin ampumaan uudelleen. Tällä kertaa laukaisivat he yht'aikaa. Joessa polskuttavien miesten epäröinti oli yht'äkkiä tipotiessään. He kääntyivät takaisin, ajaen isännättömiä hevosia edellään ja auttaen haavoittuneita tovereita pääsemään kuiville.

Buonterzo suuttui, aivan niinkuin Bellarion oli arvannut. Korkealla olevalta tähystyspaikaltaan näki hän Facinon armeijan jatkavan perääntymistään kukkulain yli. Noituen keskeytystä takaa-ajossa karautti hän sitten pääjoukkonsa kanssa joelle.

Kahlaamoa lähestyessään kohtasi hän vastaantulevia kiihtyneitä upseereja, jotka tekivät hänelle selkoa tilanteesta. Vastarannan metsikössä piileskeli väkipyssymiehiä, jotka suojelivat Facinon perääntymistä ja estivät takaa-ajon jatkamisen.

"Katsotaanpas", sanoi Buonterzo kiukusta kihisten. Hän lähetti sata miestä Travon kylään, käskien heidän tuoda sieltä ovia ja luukkuja niin paljon kuin suinkin löytäisivät.

Melkein kolme tuntia kului ennenkuin miehet palasivat. Mutta sitten aiottiinkin pitää kiirettä. Jousimiehet karkoitettaisiin kädenkäänteessä.

Buonterzo aloitti hyökkäyksen lähettämällä kolmesataa miestä kahlaamon yli. Kukin suojeli itseään Travosta tuodulla luukulla tai ovella, jota piteli kilpenä edessään. Keihäät oli sidottu vöihin.

Bellarion tirkisteli piilopaikastaan joelle ja näki tuon liikkuvan puuvarustuksen lähenevän. Taaempana valmistautui ratsujoukko seuraamaan tien avaajia. Nuori mies lähetti heti kaksi kolmannesta väestään hiukan etäämmäksi joen mutkaan, mistä käsin joen yli kahlaavat olivat alttiina nuolille.

Heidän sijoittuessaan uusiin asemiinsa lähestyi Buonterzon joukko jo toista rantaa. Sitä vastaan lähetettiin nyt kokeeksi sivusta parikymmentä nuolta. Vaikka näistä vain puolet osui maaliinsa, hätääntyivät hyökkääjät jälleen, Hehän luulivat olevansa suojassa kilpiensä takana. Toinen yhteislaukaus aiheutti täydellisen sekasorron.

Pian oli joessa kymmeniä ruumiita. Haavoittuneet yrittivät pelastautua maihin. Ovia ja lautoja uiskenteli vedessä. Rintama käännettiin äkkiä sinnepäin, mistä nuolet olivat tulleet, mutta silloin ampuivat Bellarionin metsikköön jättämät kolmekymmentä miestä vuorostaan. Mitä hirvittävin pakokauhu valtasi hyökkääjät. Eräät heittäytyivät suinpäin kahlaamosta syvään veteen, jolloin pari heistä hukkui, toiset taas perääntyivät sikinsokin lähtöpaikkaa kohti.

Buonterzo oli raivoissaan. Hän oli jo tajunnut, että Facino oli jättänyt vain murto-osan väestään perääntymistä suojelemaan. Estäisikö kourallinen jousimiehiä häntä pääsemästä vihollisen kimppuun.

Aurinko oli jo ehtimässä keskitaivaalle. Neljä tuntia oli nyt viivytty kahlaamon luona. Buonterzon kärsivällisyys oli loppumassa. Harkittuaan tuokion lähetti hän muutamia miehiä etsimään kahluupaikkaa ylempää joen varresta. Taas kului tunti hukkaan. Buonterzo erotti väestään viisisataa täysissä varustuksissa olevaa ratsumiestä ja määräsi nuoren ritari Varallon heidän johtajakseen.

"Menkää yli, vaikka menettäisittekin muutaman miehen", käski hän. "Vihollisia ei ole kahtasataa enempää, ja jos olette sisukas, voitatte heidät helposti. Heidän nuolensa eivät tehoa kaukaa ammuttuina. Älkää osoittako mitään sääliä älkääkä ottako vankeja."

Nuolisade rapisi vahinkoa tekemättä ratsumiesten kypäreihin ja haarniskoihin. Rohkaistuneena yllytti Varallo väkeään etenemään. Bellarion ei kuitenkaan ollut neuvoton, vaan käski miestensä tähdätä hevosia. Seurauksena oli jälleen sekamelska. Haavoittuneet hevoset heittivät ratsastajansa satulasta, ja miehet roiskahtivat veteen melkein avuttomina raskaissa varusteissaan. Varallo ei vahingoittunut, ja karjuttuaan aikansa sai hän kuin saikin väkensä vastarannalle. Täällä menetti vielä kymmenkunta miestä hevosensa, saipa pari itsekin kuolettavan nuolen, mutta lopulta pääsi Varallo kuitenkin kiertämään metsikköä.

Joen vasemmalla rannalla riemuitsi Buonterzon armeija ja kiljui rohkaisevasti uljaalle etujoukolle, toistaen toistamistaan, ettei armoa saisi antaa ainoallekaan viholliselle.

Tämän kuuli myös Facino Cane noustessaan kukkulalle Buonterzon takana. Hän oli pitänyt kiirettä, kohdannut Carmagnolan Rivergaron luona, mennyt siellä joen yli, ja nyt ehtinyt tänne, marssittuaan kaksitoista penikulmaa viidessä tunnissa. [Engl. penikulmaa, joka on 1609 metriä. — Suom.]

Kukkulan alapuolella, hänen armoillaan, oli Buonterzon armeija, jonka etenemisen Bellarionin äly ja sata sveitsiläistä olivat pysäyttäneet. Epätietoista oli kuitenkin, ehtisikö Facino enää pelastaa Bellarionia.

Hän käski heti Cadillacin tunkeutua Buonterzon rintaman läpi auttamaan nuorukaista. Hetkistä myöhemmin syöksyi ranskalainen ratsuväki lumivyöryn tavoin vihollisen niskaan ja repi aukon rintamaan, ennenkuin ainoakaan Buonterzon mies ehti tointua hämmästyksestään.

Cadillac riehui kuin paholainen ja satoja vihollisruumiita syöstiin jokeen. Hänen ratsumiehensä heittäytyivät hevosineen kahlaamon kohdalla veteen ja painuivat sivuilleen vilkumatta toiselle rannalle. Pian päästiin metsikköön, tunkeuduttiin sen läpi ja karautettiin hurjaa kyytiä tasangolle. Penikulman verran ajoi de Cadillac pakenevaa vihollista takaa. Sitten hän tuli ajatelleeksi, että Facino ehkä tarvitsisi häntä käydessään Buonterzon pääjoukon kimppuun, teki täyskäännöksen ja palasi takaisin.

Murheellinen näky kohtasi heitä metsikössä. Kaatuneita sveitsiläisiä makasi polun molemmin puolin ja siellä täällä liikahti joku haavoittunut. Kaikki, joissa vielä näkyi elon merkkejä, otettiin mukaan.

Heidän ehtiessään kahlaamolle oli kuitenkin mainio Travon taistelu jo päättynyt.

De Cadillacin Buonterzon rintamaan murtamaa aukkoa ei oltu saatu täytetyksi. Peläten Facinon pääjoukkoa olivat molemmat sivustat perääntyneet eri tahoille. Buonterzo, joka käsitti, että tilanne oli toivoton, seurasi alas laaksoon pakenevaa joukkoa. Hän ehkä toivoi saavansa voimat kootuiksi Rivergaron takaisella tasangolla. Facino ei kuitenkaan antanut hänelle tähän tilaisuutta, vaan kehitti kondottansa ylängölle, hyökäten sieltä alas Buonterzon kimppuun. Buonterzo itse pelastui parinsadan ratsumiehen kanssa, muut tuhottiin tai otettiin vangeiksi. Sillävälin oli Koenigshofen hyökännyt laaksoa ylös pakenevien kimppuun, voittaen heidät.

Facino Canen sotasaalis käsitti kaksituhatta vankia, tuhatviisisataa hevosta, sata varuskuormaa, joukon tykkejä ja suuren määrän aseita. Vangeista viisisataa burgundilaista sotilasta liitettiin Facinon armeijaan. Tuhatviisisataa riisuttiin aseista, lukuunottamatta upseereja ja ritareja, jotka päätettiin viedä panttivankeina Milanoon.

Taistelu oli päättynyt, mutta Facino oli lähtenyt ajamaan takaa Buonterzoa. Carmagnola otti komennon ja lähti seuraamaan armeijan kanssa päällikköään. He kohtasivat iltapuolella Piacenzan ja Rivergaron välillä.

Carmagnola tiedoitti täydellisestä voitosta ja suurenmoisesta sotasaaliista.

"Entä Bellarion?" kysyi Facino pahaa aavistaen.

Carmagnola kertoi metsikössä tavatuista ruumiista, ja murheellinen Stoffel lisäsi erään haavoittuneen sveitsiläisen ilmoittaneen, että viholliset armotta olivat surmanneet kaikki. Epäilemättä oli Bellarionkin kaatunut.

Facino antoi päänsä painua. Uurteet hänen kasvoissaan syvenivät.

"Tämä oli hänen voittonsa", lausui hän hitaasti, surullisesta "Hän laati taistelusuunnitelman, joka toteutettiinkin kiitos hänen uhrautuvaisuutensa ja urheutensa." Hän kääntyi Stoffeliin, joka ennen muita oli ollut Bellarion ystävä. "Ottakaa tarpeellinen määrä miehiä mukaanne ja etsikää käsiinne hänen ruumiinsa. Tuokaa se Milanoon. Koko kansa on kunnioittava halien muistoaan."

IX luku.

DE MORTUIS.

Monet miehet ovat niittäneet kunniaa ja mainetta vasta kuolemansa jälkeen. Niin oli käydä Bellarioninkin.

Rehellinen Facino ei suinkaan olisi kadehtinut nuorukaista, jos tämä olisi ratsastanut hänen rinnallaan Milanoon suosion- ja kunnianosoitusten tervehtimänä. Mutta Facinokaan ei osannut edeltäkäsin arvata sellaista hurjaa riemastusta, joka tuntui kansan vallanneen, kun saatiin kuulla Travon voitosta. Tuskinpa oli Milano koskaan aikaisemmin ollut niin hulluna ilosta kuin nyt, voitokkaan kondottierin ratsastaessa kaupunkiin. Tuo humu olisi hyvinkin voinut panna nuoren miehen pään pyörälle.

Facino palasi Milanoon kaksi päivää taistelun jälkeen. Kaikki iloitsivat, kurjimmasta rääsyläisestä aina herttuaan saakka, mutta kuitenkin oli Gian Maria valmis heti arvostelemaan Facinon toimintaa.

"Miksi ette suorittanut tehtäväänne loppuun? Olisitte ajanut Buonterzoa takaa aina Parmaan asti ja vallannut kaupungin. Olisitte helposti voinut palauttaa Parman takaisin Milanolle. Isäni olisi totisesti pannut teidät koville, jos tämä olisi tapahtunut hänen päivinään."

Facino punastui hiusmartoaan myöten. Hän työnsi esiin leukansa ja katsoi herttuaa tiukasti silmiin.

"Teidän isänne, herra herttua, olisi ollut rinnallani taistelukentällä. Jos teidän korkeutenne olisi seurannut hänen esimerkkiään, ei teillä kenties nyt olisi aihetta muistutuksiin. Paremmin soveltuisi teille ilmaista kiitollisuutenne saavutetun suurimerkityksellisen voiton johdosta."

Herttuan silmät mulkoilivat kondottieria, mutta eivät tälläkään kertaa kestäneet vanhemman miehen katsetta. Nuorukainen levitteleiksen nojatuolissaan ja viskasi punaisen koipensa valkoisen yli.

Synkeä della Torre tuli isäntänsä avuksi. "Jo olette julkea puhutellessanne ruhtinastanne tuossa äänensävyssä."

"Julkea, totisesti!" murisi herttua rohkaistuneena. "Jumalan luut! Jonakin päivänä…" Hän keskeytti ja veti suunsa irveeseen. "Puhuitte äsken jotakin uhrauksista?" Hän toivoi Facinon tarkoittaneen menetyksiä, jotka olisivat omiaan himmentämään hänen suuruuttaan kansan silmissä.

Facino teki selkoa Bellarionin osuudesta voittoon. Hän kertoi Bellarionin laatineen sen suunnitelman, joka oli vienyt taistelun niin onnekkaaseen päätökseen, ja lopetti kuvailemalla nuorukaisen ja hänen sadan sveitsiläisensä uhrautumisen voiton varmistamiseksi.

"Olkoon hänen muistonsa kallis teidän korkeudellenne ja koko Milanon kansalle."

Ellei tarina vaikuttanutkaan herttuaan, teki se vaikutuksensa hovilaisiin, ja myöhemmin kansaan. Niinpiankuin Te Deum oli veisattu voiton kunniaksi, pukeutui kaupunki suruasuun, nuorta henkensä uhrannutta sankaria kunnioittaakseen. Saint Ambrosessa kaikui Requiem tämän eilen tuntemattoman, tänään kaikkien tunteman isänmaan pelastajan muistoksi. Yleisenä puheenaiheena oli Bellarionin mainetyö, pian muistettiin myös koiraihme, ja oltiinpa lopulta valmiita kanonisoimaankin tämä ihailtu nuorukainen.

Facino oli palannut vastaanotosta katkeroituneena ja surullisena. Kotona odotti häntä kalpea, pelästynyt puoliso.

"Lähetit hänet surman suuhun!" Näillä sanoilla tämä tervehti miestään.

Facino hämmästyi sekä sanoja että äänensävyä. "Lähetin hänet surman suuhun?"

"Tiesit, mikä häntä odotti, kun jätit hänet kahlaamoa puolustamaan."

"En jättänyt häntä mihinkään. Hän toivoi sitä itse, jopa vaatikin."

"Poikapoloinen, joka ei osannut arvata vaaran suuruutta."

Kreivittären jäähyväissanat muistuivat Facinon mieleen ja hänen mielessään salaisesti kytenyt epäluulo leimahti liekkiin. Suonet hänen otsallaan pullistuivat ja äkkinäisellä liikkeellä tempasi hän kreivittären ranteen kouraansa. "Poikapoloinen, sanoitte. Sellainenko hän mielestänne oli?"

Säikähtyneenä, mutta uhmaavan näköisenä vastasi kreivitär:

"Mitäpä muutakaan!"

"Käytöksenne ilmaisee, että piditte häntä miehenä. Mitä oli Bellarion teille?"

Suunniltaan pelosta änkytti nainen: "Minulleko?"

"Juuri niin. Vastatkaa!" Äänessä piili uhkaus ja käsi puristui tiukemmin ranteen ympäri.

"Mitä hän olisi minulle ollut, Facino?" Kreivitär melkein nyyhki. "Mitä sinä kuvittelet?"

"En kuvittele mitään, madonna. Kysyn."

Huulet vaaleina vastasi kreivitär Beatrice: "Pidin hänestä kuin pojastani." Kyynelet auttoivat häntä näyttelemään osaansa. "Minulla kun ei ole omaa lasta."

Facino hellitti ja perääntyi askelen, hieman tolkutonna ja häpeissään.

"Mitä sinä oikein luulit?" jatkoi toinen. "Et… et kai uskonut, että hän oli rakastajani?"

"En", valehteli Facino laimeasti.

"Mitä sitten kuvittelit?" tiukkasi kreivitär.

Mies tuijotti häntä palavin silmin. "En tiedä. Sinä saatat minut suunniltani!" Hän mennä tömisti huoneesta.

Mutta myrkky ei poistunut hänen suonistaan. Seuraavana päivänä pidetyillä juhlapäivällisillä istui hän ääneti puolisonsa vieressä. Tilaisuus oli samalla myös tervetuliaisjuhla. Vehkeilevä Gabriello Maria oli nimittäin kutsunut Montferratin valtionhoitajan, tämän veljentyttären ja veljenpojan vierailulle Milanoon.

Gabriello Maria oli vähitellen varmistunut veljensä aseman heikkoudesta. Hän pelkäsi Buonterzon voittajan yhä kasvavaa vaikutusvaltaa ja myöskin guelfejä. Huhuttiin näet, että Gian Maria mahdollisesti menisi naimisiin Riminin Malatestan, guelfien johtajan, tyttären kanssa. Gabriello Maria oli kaikesta huolimatta kiintynyt veljeensä, ja tahtoi ennen kaikkea auttaa häntä säilyttämään asemansa. Tämä kävisi kuitenkin melkein mahdottomaksi, jos guelfit saisivat liiaksi jalansijaa Milanossa.

Sen vuoksi alkoi hän hautoa liittoa Gian Marian ja isänsä vanhan ystävän, Montferratin ghibelliniruhtinaan välillä. Gian Marian Facinoon kohdistunut vihamielisyys auttoi Gabrielloa toteuttamaan aikeitaan. Lähetettiin kirje Aliprandille, Milanon lähettiläälle, Casaleen.

Theodore puolestaan, joka mielellään olisi liittänyt Montferratiin Gian Galeazzon haltuunsa ottaman Alessandrian, samoin Vercellin, kukatiesi vielä Genovankin, käytti mielellään tilaisuutta lähentymiseen hyväkseen.

Hän kiirehti vastaamaan, että hän saapuisi henkilökohtaisesti Milanoon neuvottelemaan liitosta. Gabriellolta saapui nyt muodollinen kutsu, joka käsitti myös ruhtinatar Valerian ja markiisi Gian Giacomon. Kutsuessaan ruhtinattaren ajatteli Gabriello Malatestan tytärtä. Ehkäpä Theodoren veljentytär haihduttaisi avioliittounelmat…

Juhlassa piti Gabriello veljeään tarkasti silmällä. Gian Maria istui ruhtinatar Valerian oikealla puolella, tämän ja markiisi Theodoren välissä. Kaikesta päättäen oli herttuan mielenkiinto herännyt ja Gabriello oli tyytyväinen. Gian Maria keskusteli pääasiassa neidon kanssa, antaen katseensa viipyä tämän kauniilla kasvoilla.

Ruhtinatar kuunteli hieman välinpitämättömän ja hajamielisen näköisenä hänen juttuiluaan. Tämä innosti herttuaa yrittämään parastaan, ja näin tuli hän lopulta kosketelleeksi myös päivän puheenaihetta.

"Tuossa istuu Facino Cane, Biandraten kreivi", virkkoi hän. "Niin, tuo kulmikasnaamainen veikko tuon tumman naisen vieressä. Itserakas nousukas, jota onni on potkinut tässä maailmassa. Niittänyt mainetta ihan ansiotta."

Markiisi Theodore höristi korviaan.

"Kenenkä on sitten ansio?" uteli hän.

"Erään kulkurin, jota hän kutsuu ottopojakseen." Herttuan ääni oli ivallinen. "Erään Bellarion-nimisen nulikan."

"Bellarion?" Markiisi innostui, samoin ruhtinatar. Hän katsoi ensi kertaa isäntäänsä kasvoihin. Gian Maria jatkoi, puhuen niin äänekkäästi, että Facinokin saattoi kuulla:

"Niin. Tosiasia nimittäin on, että Facino olisi ollut pulassa, ellei Bellarion olisi keksinyt keinoa, jolla Buonterzo saatiin tuhotuksi."

"Mitä keinoa?" kysyi ruhtinatar Valeria ja iloissaan siitä, että viimeinkin oli pystynyt herättämään neidon mielenkiinnon, kertoi Gian Maria Travon taistelusta.

"Sievä temppu tosiaan", tuumi ruhtinatar, "mutta tuskin mikään urotyö."

Gian Maria tuijotti häntä ällistyneenä. Markiisi Theodore purskahti nauruun.

"Veljentyttäreni on perin romanttinen", virkkoi hän. "Harrastaa runoja ja sensellaista. Hän pitää sotaa jonkinlaisena iloisena turnauksena, ritarileikkinä, jossa käydään mies miestä vastaan voimien mittelyyn."

"No, mutta", nauroi herttua, "sittenhän teitä pitäisi miellyttää tämä tarina sadasta miehestä, jotka pitivät puoliansa tuhansia vastaan."

"Niinkö asianlaita olikin?" ihmetteli ruhtinatar epäilevän näköisenä.

"Lisäksi uhrasi Bellarion henkensä." Herttua kiitti nuorukaista vain riistääkseen Facinolta kunnian. Ja loppujen lopuksi hän vielä kertoi koira-ihmeestä, häpeämättä ollenkaan omaa osuuttaan jutussa.

Kauhusta väristen oli neito vetäytynyt kauemmaksi tuosta ihmispedosta. Ja nyt hän mielessään pohti kuulemaansa. Hän saattoi vielä tuskin uskoa herttuan sanoja tosiksi. Bellarionko kuollut marttyyrinä kasvatusisänsä ja tämän maan puolesta?

X luku.

RITARI BELLARION.

Bellarionin sielumessusta ei lopultakaan tullut mitään. Kirkonkellojen moikaessa ratsasti nimittäin sangen elävä Bellarion Werner von Stoffelin rinnalla ja seitsemänkymmenen sveitsiläisen etunenässä Milanoon Ticinon portista.

Heitä ei laskettu kaupunkiin ilman muuta. Nähdessään teräskypäreihin ja nahkanuttuihin pukeutuneen aseellisen joukon lähestyvän, luuli vartioupseeri joutuvansa tekemisiin jonkun rosvojoukon kanssa, joka retkellään aikoi häiritä kaupungin rauhaa.

Bellarionin onnistui kuitenkin saada hänet vakuutetuksi tällaisen otaksuman paikkansapitämättömyydestä, ja tuokiota myöhemmin kierteli jo kaupungilla ihmeellinen huhu. Päästessään lähemmäksi kaupungin keskustaa kohtasivat tulokkaat suuria väkijoukkoja, jotka tungeksivat katsomaan kuin ihmeen kautta pelastunutta sankaria, sulkien melkeinpä hänen tiensä.

Tuomiokirkon edessä olevalla aukiolla oli väkijoukko niin sankka, että Bellarion ei ollut päästä ollenkaan eteenpäin. Kellot olivat laanneet soimasta. Uutinen Bellarionin paluusta oli jo ehtinyt Saint Ambroseenkin.

Vihdoin pääsi hän Brolettoon ja ratsasti Arrengopihaan, jolla tunkeili väkeä melkein yhtä paljon kuin kadulla. Ikkunoissakin näkyi pää pään vieressä ja pylväistössä oikealla huomasi Bellarion herttuan itsensä, joka seisoi mustan, pirullisen della Torren ja punaisiin pukeutuneen Milanon arkkipiispan välissä. Heidän läheisyydessään seisoi myös kreivitär Beatrice, eboniittimustan tukan ympäröimät kasvot valjuina, yllään valkea samettipuku. Hän nojautui hieman etukumarassa rintasuojukseen, heiluttaen toisella kädellä värikästä huivia.

Bellarion silmäili ympärilleen arvostelevin katsein. Tilaisuus oli ensimmäinen niistä onnettaren suosionilmauksista, joiden johdosta, kuten fra Serafinokin toteaa, Bellarion sittemmin sai liikanimen Onnellinen. Ikäänkuin tilanteesta nauttien seisoi hän vähäistä myöhemmin herttuan ja kokoontuneen hovin edessä freskomaalauksilla kaunistetussa huoneessa, jota kutsuttiin Galeazzon saliksi ja jonne Facino itse oli hänet johdattanut.

Bellarionilla oli yllään nahkanuttu ja teräskypärä, ja hän nojasi sauvana käyttämäänsä kahdeksan jalan pituiseen keihääseen. Tuijottavista silmäpareista huolimatta vartosi hän tyynesti herttuan puhuttelua. Ja kun hän vihdoin antoi selontekonsa seikkailuistaan, oli se yhtä yksinkertainen kuin aikoinaan koira-ihmeen selitys. Kun Buonterzon väki oli päässyt kahlaamon yli, piileksi Bellarion seitsemänkymmenen miehensä kanssa heistä hieman pohjoiseen. Etelämpänä olevaan metsikköön lähetetyt kolmekymmentä miestä olivat näin joutuneet ottamaan hyökkäyksen vastaan. Bellarion huomasi, että apuun rientäminen oli myöhäistä. Hän lähti miehineen liikkeelle, mutta ennenkuin he olivat edenneet montakaan askelta onnettomia tovereitaan kohti, keksivät he villiviinin ja jasmiinien peittämän notkelman joen rannalla. He heittäytyivät heti siihen, vetäen luikertelevia köynnöksiä suojakseen. Samassa ilmestyi vihollinen näkyviin metsiköstä. Nähdessään tyhjän lakeuden leviävän edessään, otaksuivat Buonterzon miehet ilmeisesti jo surmanneensa kaikki kahlaamolle jääneet vihollisensa, ja pyörsivät takaisin. Ennenpitkää kuului kuitenkin uudelleen askelten töminää ja melusta päätellen palasivat he nyt entistä lukuisampina.

"Vasta nyt käsitän", pitkitti Bellarion, "että he todellisuudessa pakenivat ranskalaista ratsuväkeä, joka sillävälin oli ehtinyt heidän selkäänsä. Jäimme tunniksi paikoillemme ja sitten lähetin vakoojan ottamaan tilanteesta selkoa. Hän ilmoitti suuren ratsumiesjoukon lähestyvän Nuren taholta. Luulimme sitä Buonterzon väeksi, jonka Facino jälleen oli peräännyttänyt. Jäimme edelleenkin pariksi tunniksi piilopaikkaamme. Vihdoin kapusin rantaäyräälle, mistä saatoin nähdä Trebbian tuonpuoleisen rantapenkereen. Kummastuksekseni se oli tyhjä. Aivan läheisyydessäni näin kuitenkin muutamia miehiä, ja pian senjälkeen seisoin Werner von Stoffelin kanssa vastakkain. Hän kertoi minulle sitten taistelun kulusta."

Hän jatkoi kuvailemalla heidän matkaansa Travoon. Melkein nälkiintyneinä he olivat saapuneet hävitettyyn kylään. Löydettyään hiukan suuhunpantavaa, lähtivät he taas liikkeelle saavuttaakseen Facinon armeijan. Mutta San Giorgiossa, missä he yöpyivät, saivat he kuulla, ettei Facino ollutkaan kulkenut sitä tietä. Seuraavana aamuna lähtivät he senvuoksi omia teitään Milanoon.

He menivät Pon yli Piacenzan luona. Siellä pidätti Scotti heidät muka senvuoksi, että he olivat marssineet luvatta kaupungin läpi. Hän oli jo kuullut puhuttavan taistelusta, mutta ei tiennyt kenen eduksi se oli päättynyt. Bellarion sai miehineen tyytyä jäämään Piacenzaan kahdeksi päiväksi. Vasta tällöin sai Scotti tiedon Facinon voitosta.

"Pidimme kiirettä", lopetti Bellarion, "ja saavuin ainakin ajoissa estääkseni Requiemin veisuun. Sehän olisi muodostunut pilanteoksi."

Hän naurahti päättäessään lyhyen ja selvän selontekonsa. Mutta läsnäolijain joukossa oli ainakin kaksi, jotka eivät nauraneet, nimittäin Carmagnolan Francesco Busone, Facinon kerskaileva luutnantti, joka katsoi nuorta sankaria hyvinkin karsaasti, ja ruhtinatar Valeria, joka piti koko juttua veijarin julkeana keksintönä. Neito melkeinpä epäili, että Bellarion tahallaan oli tekeytynyt kuolleeksi voidakseen sitten yllätyksellisellä ilmestymisellään herättää sitä suurempaa huomiota.

Gabriello Maria, kohteliaana kuten aina, tuli puristamaan kättä, ja Gabriellon jälkeen tulivat herttua ja della Torre onnittelemaan Travon voittajaa. "Kunnia on kreivi Biandraten", vastasi Bellarion. "Vaatimattomuus", virkkoi della Torre, "sopii aina sankarille."

"Kreivi ei varmaankaan ole koettanut estää tämän väärinkäsityksen syntymistä. Hän on liioitellut minun osuuttani."

He eivät kuitenkaan laanneet häntä imartelemasta, ja lopulta häntä suorastaan ellottivat nuo mielistelijät, jotka herttuan käskystä olivat valmiit matelemaan kenen edessä hyvänsä. Tuokion kuluttua hän kummakseen näki myös markiisi Theodoren, joka onnitteli häntä kohteliaasti, viittaamatta sanallakaan Casalen tapahtumiin.

Päästyään vihdoin rauhaan lähti hän Facinon huoneustoon. Siellä odotti häntä kreivitär, yksinään. Bellarionin lähestyessä nousi hän nojatuolistaan ja kiiruhti nuorukaista vastaan.

"Bellarion!"

Tumma puna oli kohonnut noille tavallisesti niin kalpeille kasvoille ja uneliaat silmät loistivat.

"Bellarion!" toisti hän, ja hänen äänensä värisi kuin luutun kieli.

Nuori mies kävi levottomaksi. "Madonna!" Hän kumarsi jäykästi, tarttui ojennettuun käteen ja nosti sen kohteliaasti huulilleen. "Nöyrin palvelijanne."

"Bellarion!" Nyt oli äänessä moitetta. Kreivitär tarttui nuorukaisen käsivarteen ja katsoi häntä kasvoihin.

"Tiedättekö, että olen surrut teitä kuin vainajaa ainakin? Luulin sydämeni murtuvan. Elämä ei enää tuntunut elämältä. Ja te — teillä ei ole muuta sanottavaa kuin 'nöyrin palvelijanne!' Oletteko kivestä?"

"Entä te, madonna?" Melkein vihaisesti irroitti Bellarion käsivartensa kreivittären otteesta. Hän oli, harvinaista kyllä, suuttunut oikein todenteolla. "Hyvä Jumala! Eikö maailmassa ole uskollisuutta olemassakaan? Tuolla alhaalla imarteli minua herttua vain Facinoa mustatakseen. Pakenin sieltä kohdatakseni täällä vielä murheellisempaa uskottomuutta."

Kreivitär oli perääntynyt ja kääntyi poispäin. Kalpeana loi hän nopean silmäyksen Bellarioniin. Hänen kapeat silmänsä näyttivät tavallistakin kapeammilta.

"Mitä te oikein otaksutte?" Ääni oli soinnuton. "Onko sota tehnyt teidät heikkojärkiseksi?" Hän nauroi epämiellyttävästi. "Ymmärrän! Luulitte, että…! Voi, te hullu! Te narripoloinen! Kerronkohan Facinolle, niitä luulitte, mitä olette rohjennut vihjata?"

Bellarion tuijotti häntä hämmentyneenä, loukkaantuneena. "Madonna, käytätte sanoja…" aloitti hän kiihkeästi, mutta keskeytti. Hetkistä myöhemmin oli hänen suuttumuksensa kaikonnut. "Olette oikeassa, minä olen narri. Sallitteko minun poistua?"

Hän kääntyi, mutta kreivittärellä oli vielä puhuttavaa.

"Sanoitte minun käyttäneen sanoja. Mitä sanoja? Sanoin surreeni teitä. Äitinnekin olisi surrut teitä. Mutta te luulitte…!" Hän lähti astumaan pylväikköä kohti. "Menkää!"

Bellarion poistui virkkamatta sanaakaan. Facinoa hän ei tavannut ennenkuin seuraavana päivänä.

Vähän myöhemmin päivällä kävi Gabriello Maria Milanon neuvoston pyynnöstä hänen luonaan kutsuen hänet Ragione-palatsiin, missä kansan edustajat halusivat lausua hänelle kiitoksensa.

"En halua mitään kiitoksia." Bellarionin sävy oli melkein töykeä.

"Siitä huolimatta on ne otettava vastaan. Olisi epäkohteliasta lähettää heidät pois ilman muuta."

Ja näin vei Gabriello Maria nimettömän nuorukaisen kansan edustajien luokse vastaanottamaan kaupungin kiitollisuudenilmaukset. Kaupungintalossa piti presidentti hänelle puheen, ilmoittaen samalla kaupungin isien myöntäneen hänelle tunnustukseksi kymmenentuhatta kultafloriinia. He olivat toisin sanoen jakaneet hänen ja Facinon kesken summan, jonka viimemainittu oli otaksunut tarvitsevansa Buonterzon tuhoamiseen.

Neuvoston ehdotuksesta päätettiin tämänjälkeen, että Bellarion lyötäisiin ritariksi. Arrengo-pihalla toimeenpannuissa juhlamenoissa esiintyi nuorukaisemme Boucicaultilta lahjaksi saamassaan mustassa asepuvussa. Pihalla vartosi häntä herttua, yllään punavalkoinen puku, hovin ympäröimänä. Mutta Facinolle suotiin kunnia antaa uskolliselle ja etevälle apulaiselleen ritarilyönti. Ja kun Bellarion tämän tapahduttua nousi, kiinnitti Biandraten kreivitär kultaiset kannukset hänen jalkoihinsa.

Vaakunakseen otti Bellarion muunnoksen Facinon vaakunasta: hopeaisen koiran pään sinisellä pohjalla.

Lopuksi kuulutti airut, että seuraavana aamuna Porta Giovian linnassa toimeenpantavissa turnajaisissa annettaisiin ritari Bellarionille tilaisuus osoittaa, että hän todella oli ansainnut osakseen tulleen kunnian.

Tätä ei Bellarion ollut ottanut laskelmiin. Hän tiesi, ettei pystyisi mainetekoihin aseleikissä, jota oli harjoittanut vain lyhyen aikaa Abbiategrassossa.

Eikä häntä suuresti rohkaissut sekään, että Carmagnola, joka tepasteli hänen luokseen naama muka ystävällisessä hymyn virneessä, pyysi saada taittaa peistä hänen kanssaan juhlassa. Siitä huolimatta hän hymyili yhtä teeskentelevästi kuin Carmagnola itse.

"Olette erittäin ystävällinen, ser Francesco. Yritän parhaani."

Hän pani merkille hehkun Carmagnolan silmissä ja lähti etsimään Stoffelia, uskollista ystäväänsä.

"Sanokaa, Werner, oletteko koskaan nähnyt Carmagnolaa turnauskentällä?"

"Kerran vuosi sitten, Porta Gioviassa."

"Haa! Aika härkä miehekseen."

"Aivan. Hän voitti sinä päivänä kaikki vastustajansa. Muun muassa murskasi hän Genestran herran reiden."

"Niinkö, niinkö!" tuumi Bellarion. "Huomenna hän aikoo taittaa minun niskani. Huomasin sen hänen hymystään."

"Öykkäri", sanoi Stoffel. "Jonakin päivänä hänen vielä käy huonosti."

"Valitettavasti se päivä ei koita vielä huomenna."

"Aiotteko lähteä häntä vastaan?" Stoffelin ääni oli huolestunut.

"Sitä hän odottaa. Aavistan kuitenkin, etten huomenna kykene juuri mihinkään. Minulla on kuumetta; matka Travosta oli rasittava. Luultavasti olen huomenna vuoteen omana."

Stoffel silmäili häntä vakavan näköisenä. "Pelkäättekö?"

"Mitäs muuta?"

"Ja tunnustatte sen?"

"Tuo tuollainen kysyy rohkeutta. Pelkään, mutta en ole raukka. Huomaan, että elämä on täynnä paradokseja." Stoffel nauroi. "Ei teidän tarvitse puhua minulle rohkeudesta tai pelkuruudesta. Travo on tuoreessa muistissa."

"Siellä oli minulla onnistumisen mahdollisuus. Täällä ei. Vain hullu antautuisi näin epätasaiseen peliin. Minä en halua saada luitani murskatuiksi enempää kuin menettää mainettanikaan. Aion pitää, mitä olen saanut. Maine, Stoffel, on hauras kupla, joka särkyy helposti. Sankarin ei sovi suistua satulasta turnauskentällä."

"Jopas harkitsette tarkasti asianne!"

"Siinä suhteessa juuri eroan Carmagnolasta. Jokainen pysytelköön omalla alallaan. Turnajaispaikka ei ole minun paikkani, vaikkapa löisivät minut ritariksi kuinka monta kertaa hyvänsä. Ja senvuoksi makaan huomenna kuumeessa."

Tämä aie oli kuitenkin mennä myttyyn vielä samana iltana. Galeazzon salissa tapahtuneen vastaanoton jälkeen seurasi juhlaillallinen. Kutsuvieraitten joukossa oli myös uusi ritari, Bellarion, joka tilaisuutta varten oli pukeutunut väreihinsä, siniseen ja hopeaan. Hänen yllään oli safiirinsinisestä sametista tehty kärpännahkareunuksinen viitta, jota uumalla kiristi hopeinen vyö. Viitan alta pilkotti hopeanvärinen tunikka, sääret olivat verhotut sini- ja valkoviiruisiin sukkiin. Tukkansakin oli hän koonnut hienoon, safiireilla koristettuun verkkoon.

Pitkänä ja solakkana hän astui saliin, kumartaen syvään herttualle.

Della Torre keskusteli ystävällisesti hänen kanssaan hetkisen, samoin arkkipiispa. Jättäessään heidät joutui Bellarion yhtäkkiä ruhtinatar Valerian kanssa vastakkain. Tähän saakka ei nuori mies ollut tiennyt hänen Milanossa-olostaan mitään.

Ruhtinatar seisoi hieman syrjässä, pitkän salin toisessa päässä, ainoana seuranaan monna Dionara.

Bellarion punastui ensin ja kalpeni sitten. Hänestä tuntui kuin olisi neidon tutkimaton katse paljastanut hänet, riistänyt kunnian seppeleen hänen otsaltaan, leimannut hänet julkeaksi kiipijäksi ja petturiksi.

Mutta hilliten hämmennyksensä hän tovin kuluttua astui neidon luo ja kumarsi sulavasti.

Neidon poskille kohosi puna ja hänen silmänsä säihkyivät. Vetäytyen askelen taaksepäin huudahti hän:

"Olette häikäilemätön!"

"Audax — häikäilemätön, rohkea. Kiitän teitä tuosta sanasta, madonna. Se täydentää sopivasti vaalilauseeni, muistuttaen siitä, että 'audaces fortuna iuvat'."

Neito ei voinut olla vastaamatta.

"Onni on jo ollut myötänne. Te menestytte, herraseni."

"Jumalan armosta, madonna."

"Jumalalla kai siinä on pieni osuus. Teillä on omat keinonne."

"Keinoni?" Nuori mies ei ymmärtänyt.

"Samanlaiset kuin Juudaksella. Muistelkaapa, miten hänen kävi."

Neito aikoi lähteä, mutta Bellarion pidätti häntä. "Madonna, olen käyttänyt keinojani, minkälaisia sitten lienevät olleetkin, teitä palvellakseni. Moite on kehno palkka."

"Minua palvellaksenne!" Ruhtinattaren silmät leimusivat. "Minuako palvellaksenne te vakoilitte minua? Senkövuoksi te murhasitte Enzo Spignon?" Hän hymyili katkerasti. "Kuten kuulette, ei minulla ole mitään harhakuvitelmia palvelustenne tarkoituksesta."

"Vai niin!" Bellarion kävi mietteliääksi. Neito puhui aivan niinkuin hän oli pelännyt tämän puhuvan. "Herra Jumala! Teillä on kuvitelmia; seuraus johtopäätöksistä. Sanoinhan teille, madonna, ettei johtopäätösten teko ole vahvimpia puolianne."

"Te narriparka! Ettekö muka murhannut Spignoa?"

"Tietysti tein sen."

Myöntävä vastaus saattoi ruhtinattaren ymmälle.

"Tunnustatte? Tunnustatte todella?"

"Niin, jotta ei teidän enää tarvitsisi väittää sitä pelkästään epäilyjenne nojalla. Kerronko, mitä tapahtui? Surmasin kreivi Spignon, koska hän oli setänne lähettämä vakooja, jonka piti luovuttaa teidät ja veljenne hänen käsiinsä."

"Spigno!" Ruhtinattaren äänekäs huudahdus sai Dionaran tarttumaan hänen käsivarteensa. "Uskallatte väittää tuollaista Spignosta! Hän oli paras ystävä, mitä minulla on ollut, ja vielä te saatte rangaistuksenne Jumalalta. Jo riittää."

"Ei vielä, madonna. Muistakaa, mitä Casalen podestàkin piti tärkeänä: kaikkien muiden nukkuessa Barbarescon talossa olimme Spigno ja minä täysissä pukimissa ja valveilla. Mihin se viittaa? Podestàlle tietysti valehtelin."

"Pitäisikö minun kuunnella miestä, joka myöntää olevansa murhaaja ja valehtelija?"

"Valitettavasti! Kuulkaa nyt, kerron teille totuuden."

Lyhyesti ja selvästi kertoi hän peittelemättä, mitä todella oli tapahtunut.

"Ja tätäkö pitäisi minun uskoa?" huudahti ruhtinatar pilkallisesti. "Jopa häpäisisin uskollisen, rehdin ystävän muistoa. Vaikkapa puhuisitte tottakin, olette osoittanut kuulumatonta raakuutta. Spigno aikoi pelastaa teidät varmasta kuolemasta ja te palkitsitte hänet upottamalla tikarin hänen rintaansa!"

Bellarion väänteli hädissään käsiään. "Voi, miten vähän harkitsette sanojanne! Syyttäkää vain minua raakuudesta, mutta myöntäkää edes, että vaikuttimeni olivat epäitsekkäät. Surmasin kreivi Spignon pelastaakseni teidät. Ja minä pelastin teidät. Jos olisin ollut petturi, olisin kaiketi puhunut suuni puhtaaksi podestàlle."

"Meidän asemassamme olevat ihmiset tuskin voivat panna suurta merkitystä teidän sanoihinne."

"Senpä vuoksi juuri kreivi Spignon surmasinkin. Hän olisi voinut todistaa sanani. Ymmärrättekö?"

"Ymmärränkö? Sanonpa, mitä ymmärrän. Surmasitte kreivi Spignon, koska hän tiesi, että olette petturi. Ymmärrän sen varsin hyvin. Muistan yhäti valheenne. Vakuutitte olevanne nimetön opiskelija ja päässeenne markiisi Theodoren puheille uskoteltuanne hänelle olevanne Facino Canen poika. Niinhän sanoitte. Vai kiellättekö?"

Bellarion varmuus näytti pettävän. "En kiellä."

"Ehkäpä tahdotte väittää, että uskottelitte Facinolle samaa?" Ja vastausta odottamatta hän musersi nuoren miehen täydellisesti. "Teidän kaltaisestanne kiipijästä voi uskoa mitä hyvänsä. Annoitte kaikkien luulla teidän kaatuneen Travon luona, jotta ylösnousemuksenne tehostaisi urotöittenne vaikutusta."

"Miten häpeällistä!" huudahti Bellarion, suuttuneena moisesta syytöksestä.

"Eikö teitä lyöty ritariksi sen hälinän johdosta, jonka tieto kuolemastanne aiheutti? Huomenna teidän on osoittauduttava saamienne kunnianosoitusten arvoiseksi. Siitä syntyy mielenkiintoista nähtävää."

Näin neito jätti hänet, iskettyään hänen sydämeensä haavoja, joitten parantumiseen tarvittaisiin paljon aikaa. Kun nuori mies vihdoin kääntyi poistuakseen, joutui hän Facinon puolison kanssa vastakkain. Facino itse seisoi hieman taaempana.

"Olette kalpea, Bellarion", virkkoi kreivitär.

"Niinkö madonna? En voi oikein hyvin."

"Ethän vain liene sairas?" Facinon ääni oli vakava.

Bellarion-veitikka havaitsi tilaisuuden tulleen. Hän sipaisi otsaansa. "Ei tämä mitään vaarallista liene. Olen uupunut, siinä kaikki."

"Sinun pitäisi mennä makuulle, poika."

"Olen itse samaa mieltä."

Hän kääntyi lähteäkseen. Myöhemmin levisi juhlavieraitten keskuuteen huhu, että Bellarion oli sairastunut, ja seuraavana aamuna oltiin hiukan ällistyneitä, kun saatiin tietää, että nuori ritari makasi kuumeessa, eikä voinut ottaa osaa turnajaisiin Porta Gioviassa.

Lääkärinsä mukana lähetti Bellarion Carmagnolalle kirjeen, jossa syvästi valitti, ettei kyennyt nousemaan vuoteestaan taittaakseen peistä hänen kanssaan.

XI luku.

ALESSANDRIAN PIIRITYS.

Gabriello Maria Viscontin suunnitelmat ghibellinien vallan lujittamiseksi menivät myttyyn, kuten odotettavissa olikin. Hän antoi itse, aavistamatta mitä teki, pääasiassa guelfeista kokoonpannulle neuvostolle parhaan aseen käteen, esittämällä sille ehdot, joilla markiisi Theodore oli luvannut suostua liittoon. Markiisi vaati näet Milanoa auttamaan häntä saamaan Genovan haltuunsa.

Della Torre nauroi tuollaiselle vaatimukselle. "Saisimme Ranskan kuninkaan heti niskaamme!" Ja tätä mielipidettään hän sitten puolusteli sellaisella innolla, että Facinoa lukuunottamatta muutkin istunnossa läsnäolevat alkoivat epäillä della Torrella olevan aivan toiset syyt vastustukseensa.

Hankkiessaan ranskalaisia palkkajoukkoja taisteluun Buonterzoa vastaan oli Facino osoittanut, mitä hyötyä Boucicaultista saattoi olla. Miksi ei della Torre voisi seurata Facinon esimerkkiä ja saada hänkin ranskalaista apua — herttualle. Jos tarvittaisiin, luovuttaisi Boucicault kyllä korvausta vastaan väkeä Facinonkin tuhoamiseksi.

"Ehkäpä", tuumi Gabriello, "Vercellin luovutus ja eräät muut takuut riittäisivät Theodorelle yhtä hyvin." Mutta della Torre oli liittoa vastaan. "Luovutettaisiinko Vercelli? Olemme jo nyt luovuttaneet aivan liian paljon. Meidän on solmittava sellainen liitto, että käy mahdolliseksi palauttaa Milanolle joitakin siltä ryöstettyjä alueita."

"Kenen kanssa voitaisiin sellainen liitto solmia?" kysyi Facino nopeasti.

Della Torre epäröi. Hän ymmärsi, että oli vielä liian aikaista paljastaa totuutta. Jos aavistettaisiin hänen hautovan liittoutumista Riminin Malatestan kanssa, ryhtyisi Facino heti vastatoimenpiteisiin. Hän painoi katseensa maahan.

"Siihen en vielä voi vastata. Mutta olen varma siitä, ettei meillä ole mitään hyötyä liitosta Montferratin Theodoren kanssa."

Gabriello Maria sai toimekseen ilmoittaa päätöksestä markiisi Theodorelle. Markiisi kuunteli kaikkea muuta kuin suopeana. Hän piti päätöstä mielenosoituksena ja vihjaisi hämärästi, että Milanolla oli jo tarpeeksi vihollisia nytkin. Vihasta puhisten hän lähti paluumatkalle Montferratiin.

Kesäkuun alkupuolella saapui herttuan veljeltä Filippo Marialta, Pavian kreiviltä, hätäinen, surkea avunpyyntökirje. Lodin Vignate oli lähtenyt hävittämään Filippo Marian alueita ja Alessandria oli jo vallattu. Kirjeen saapuessa istui herttua della Torren ja Lonaten seurassa eräässä yksityishuoneessaan. Hän noitui ja, murisi kääriessään auki pergamenttia, ja sysäsi sen sitten della Torrelle.

"Vieköön rutto kaikki kirjeenkirjoittajat! Osaatko lukea tuota törkyä, Antonio?"

Della Torre tarttui kääröön. "Tämä on veljeltänne, herra Filippo Marialta."

"Mitä tuo siannahka tahtoo? Tavallisesti muistaa hän olemassaoloni vain apua tarvitessaan."

Della Torre luki kirjeen ääneen. Herttua nauraa hörähti pari kertaa jollekin surkealle vetoomukselle, ja kumartui taputtamaan tuolinsa edessä makaavan verikoiran päätä.

Kun della Torre oli lopettanut, nauroi Gian Maria vielä makeammin. Häntä huvittivat veljen vastoinkäymiset. "Vihdoinkin on Hänen Lihavuutensa hermostunut! Antaa vain tuon laiskan sian hoitaa asiansa itse. Hikoileminen tekee hänelle hyvää."

"Älkäähän naurako, herra herttua", lausui della Torre vakavana. "Olen aina sanonut, että Vignate vielä tuottaa meille ikävyyksiä. Hän ei tyydy Lodiin. Nyt hän on lähtenyt taisteluun enemmän koko Visconti-sukua kuin yksinomaan teidän veljeänne vastaan."

"Jumalan luut!" Herttua mulkoili neuvonantajaansa. Ja äkkiä hän käsittämättömän raivon vallassa potkaisi koiraa, niin että se ynisten sinkosi toiselle puolelle huonetta. "Helvetti! Olisiko minun lähdettävä Vignatea vastaan, häh?"

"Kyllä."

"Juuri kun Buonterzo on saatu torjutuksi! Eikö minulle enää suodakaan muunlaista ajanvietettä kuin taisteluja? Olisinpa mieluummin helvetin herttua kuin Milanon herra."

"Pääsette tahtonne perille, ellette ryhdy toimiin", sanoi della Torre.

"Vieköön sinut piru, Antonio!" Hän sieppasi pöydältä haukansyötin ja alkoi kiskoa siitä höyheniä. "Tuhotkaa Vignate, sanotte! Mitenkä minä hänet tuhoan? Ranskalainen palkkaväki on palannut Boucicaultin luo. Tämän kaupungin itarat isät pitivät kamalaa kiirettä saadakseen heidät matkaan. Nuo ukot eivät ajattele mitään muuta kuin tukaattejaan, hitto heidät periköön!" Hän jatkoi murisemistaan repien koko ajan höyheniä linnunkuvasta.

Lopulta sanoi della Torre: "Vignatella ei voi olla suurtakaan armeijaa ja Alessandrian valloitus vaati uhreja.

"Facinon kondotta kyllä riittää karkoittamaan hänet takaisin Lodiin."

Gian Maria käveli kiivaasti edestakaisin huoneessa. "Entä jos ei riittäisikään? Jos Vignate sittenkin voittaisi Facinon? Silloin kävisi Milanon huonosti."

Äkkiä hän pysähtyi ja tuijotti neuvonantajaansa. "Mitä voisimme tehdä estääksemme Vignaten tunkeutumasta tänne? Jos voisimme…" Hän keskeytti. Ilkeä hehku hänen silmissään ilmaisi hänen kiukkunsa kohonneen kiehumapisteeseen.

Della Torre oivalsi, että rauta nyt oli taottava. "Me voimme", lausui hän vakuuttavasti. "Millä tavalla, mies? Miten?"

"Liittoutumalla Malatestan kanssa vahvistaisitte asemanne horjumattomaksi."

"Malatestan!" Herttua hätkähti kuin piston saaneena. Hänen tylsät kasvonsa kurtistuivat aivopahasten toimiessa. "Malatesta, niin." Hän heittäytyi uudelleen nojatuoliinsa ja mietti.

Della Torre hiipi hänen viereensä ja kuiskasi kehoittavasti.

"Tosiaankin, teidän korkeutenne, eikö olisi syytä ryhtyä puheisiin Malatestan kanssa niinpian kuin Facino on lähetetty Vignatea vastaan?"

Irstas Lonate, joka kuunteli keskustelua seisoen ikkunan luona, tokaisi: "Ja sitten olisi pidettävä huolta siitä, ettei tuo nousukas palaa."

Gian Marian pää painui hartiain väliin. Nyt oli hänellä tilaisuus vapautua ainaiseksi ankarasta holhoojastaan.

"Oletteko varmat siitä, että Malatesta suostuisi?" Della Torre löi korttinsa pöytään. "Minä olen. Hän on vakuuttanut suostuvansa liittoon kansanne."

"Niinkö?" Herttua epäili aina. "Ja paljonko se meille maksaisi?"

Della Torre levitteli käsiään. "Malatesta ajattelee tytärtään. Jos tämä olisi Milanon herttuatar…"

"Onko tuo joku ehto?" Herttuan ääni oli terävä.

"Vain päähänpälkähdys," vakuutti della Torre. "Mutta jos se toteutuisi, lujittuisi liitto luonnollisesti. Perhesuhteita, nähkääs."

"Antakaas kun mietin!" Herttua nousi ja sysäsi della Torren syrjään.

Kömpelönä ja muodottomana punavalkoisessa puvussaan hän laahusti ikkunan luo. Lonate väistyi. Tuokion verran hän tuijotti pihalle, della Torren ja Lonaten iskiessä toisilleen silmää hänen selkänsä takana.

Äkkiä nuorukainen kääntyi, kasvot kiihtymyksestä hehkuen. "Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä! Mitäpäs harkitsemista siinä on?" Hän nauraa hirnahti ajatellessaan Facino Canea kukistettuna suuruutena.

Yhä nauraen lähetti hän pois della Torren ja Lonaten sekä kutsutti Facinon luokseen. Kondottierin saavuttua ojensi hän tälle Filippo Marian kirjeen, jonka lukeminen tuotti Facinollekin vaikeuksia.

"Vakava asia", totesi Facino.

"Tarkoitatte, että Vignate voi käydä vaaralliseksi?"

"Ei niinkauan kuin hän on yksin. Mutta hän voi saada apua Estorre Viscontilta ja muiltakin vehkeilijöiltä. Yksin ovat he voimattomia, mutta liittoutuneina he voisivat saada paljon aikaan. Ja Vignaten teko voi helposti houkutella muita seuraamaan esimerkkiä."

"Entä sitten?"

"Vignate on tuhottava ja ajettava pois Alessandriasta viipymättä."

"Miten ajattelette sen käyvän päinsä?" mutisi herttua.

"Minulla on tällä hetkellä kaksituhattakolmesataa miestä. Jos miliisiväki…"

"Se tarvitaan puolustamaan kaupunkia, jos Estorre tai joku muu hyökkäisi."

Facino ei inttänyt vastaan.

"No, ryhdynpä toimeen siis."

Jo aikaisin seuraavana aamuna hän lähti liikkeelle, saapuen illalla Paviaan, missä kuumuuden rasittamat sotilaat saivat lepohetken punaisten muurien kupeella. Bellarion ei tälläkään kertaa epäröinyt esittää omaa sotasuunnitelmaa Facinon esikunnalle. Se oli täydellisesti ristiriidassa muiden mielipiteitten kanssa. Nämä kannattivat marssimista suoraan Vignaten kimppuun. Bellarion taas ehdotti, että ensin vallattaisiin tällä hetkellä aivan turvaton Lodi, missä tuskin kohdattaisiin vastustusta, koska Vignaten koko armeija oli Alessandrian muurien sisäpuolella.

Facino hymyili nuorukaisen itsetietoisuudelle ja tästä rohkaistuneena ryhtyi Carmagnola pistelemään:

"Suoran hyökkäyksen karttaminen on tietenkin aivan luonteenne mukaista, mutta unohdatte, herraseni, että teidän ritariutenne myös velvoittaa johonkin."

"Toivottavasti ei kuitenkaan esiintymään höperönä", tokaisi nuorukainen.

"Pidättekö minua sellaisena?" Carmagnolan ääni oli ärsyttävä.

"Te puollatte suoraa hyökkäystä. Härkä hyökkää myöskin suoraan kohti, mutta en ole koskaan kuullut sitä pidettävän edes älykkäänä eläimenä."

"Vertaatte siis minua härkään?" Carmagnola punastui havaitessaan Koenigshofenin ja Stoffelin hymyilevän.

"Hiljaa!" murahti Facino. "Emme ole kokoontuneet lörpöttelemään keskenämme. Välistä sinä käyt liian nokkavaksi, Bellarion."

"Niin sanoitte ennen Travonkin taistelua."

Facino iski suuren nyrkkinsä pöytään. "Jumalavita! Aiotko hypätä nenälleni. Muurinsärkemistaktiikka ei ole minun mieleeni ja siksi käytän muita keinoja, mutta siitä huolimatta aion hyökätä Alessandriaan, koska Vignate on siellä."

Bellarion vaikeni. Ja neuvoteltuaan Filippo Marian kanssa tämän suuressa linnassa jatkoi Facino matkaansa, lisättyään joukkojaan kuudellasadalla italialaisella palkkasoturilla, jotka Filippo Maria oli luovuttanut, ja joita johti Giasone Trotta-niminen onnensoturi. Sitäpaitsi otti hän Paviasta mukaansa piiritystykistöä.

Kuitenkaan hän ei pysähtynyt niin lähelle Alessandriaa, että tykeistä olisi ollut mitään hyötyä. Hän tiesi, että Alessandrian kolmesataa vuotta aikaisemmin rakennetut varustukset olivat harvinaisen lujat. Ja senvuoksi aikoi hän ensin heikentää sen nykyisiä valtiaita piirittämällä ja eristämällä kaupungin.

Mennen Pon yli Bassignanon läheisyydessä marssitti hän joukkonsa Tanaron vasenta rantaa pitkin Pavoneen asti, kolmen penikulman päähän Alessandriasta. Tänne hän majoittui, sijoittaen joukkonsa riisipeltoja täynnä olevalle alangolle ympyrään, jonka säde oli kolmen penikulman pituinen. Sotilasketju katkaisi Tanaro- ja Bormidajoet juuri niiden yhtymäkohdan yläpuolella, ulottui siitä Marengoon, katkaisi jälleen Bormidan, jatkui Aularaan etelässä ja Casalbaglianoon lännessä, kulki taas yli Tanaron ja yhtyi alkupäähänsä Pavonessa sivuten pohjoisessa San Michelea.

Niin näpsästi oli piiritysliike suoritettu, etteivät alessandrialaiset asiata aavistaneetkaan, ennenkuin heidät aamulla pysähdytettiin piirityslinjoilla, heidän pyrkiessään pois kaupungista. Jokainen palautettiin takaisin.

Näiltä saatiin myös tietää, eräissä tapauksissa vasta kidutuksen jälkeen, että kaupungissa oli niukanlaisesti elintarpeita, joten pitkäaikaista piiritystä tuskin kestettäisiin. Tätä todisti Vignatenkin käytös. Kerrottiin hänen raivoavan satimeen joutuneen suden lailla. Neljä kertaa yritti hän murtautua piiritysketjun läpi. Facino oli kuitenkin piiritysjoukkojen sisäpuolelle asettanut vielä tiedustelulinjan, joka aina ajoissa ilmoitti vihollisen liikkeistä, niin että kulloinkin tiedettiin, mistä Vignate aikoi pyrkiä läpi, ja osattiin valmistautua häntä estämään. Maasto auttoi myös Facinoa paljon. Vignaten valioväki, ratsumiehet, saattoi vain työläästi liikkua hetteisellä alangolla.

Facino antoi määräyksen, ettei vankeja saanut ottaa. Samoin kehoitti hän sotilaita olemaan surmaamatta tarpeettoman paljon vihollisia. Oli vain eduksi, että mahdollisimman moni suu oli syömässä Alessandrian muonavarastoja.

"Kysymys on tietenkin ihmishengistä", huomautti Bellarion avaten ensi kerran suunsa senjälkeen kuin Facino oli hänet edellisen neuvottelun aikana vaientanut.

Häntä tuijotettiin pitkään.

"Mistäpä muusta voisikaan olla kysymys?" uteli Carmagnola.

"Hevosista. Jos niitä jää henkiin, kelpaavat ne varsin hyvin ravinnoksi viime hädässä."

Asiaa käsiteltiin juuri kuin Vignate teki kolmannen hyökkäyksensä. Tällä kertaa ei vihollista napattu keihäisiin, vaan Facino käski pyssymiesten ampua hevoset hyökkääjien alta.

Joko Vignate ymmärsi, mihin Facino pyrki, tai sitten hän havaitsi, että maasto todella oli liian tukala ratsuväelle, joka tapauksessa suoritti jalkaväki neljännen hyökkäyksen. Se suunnattiin pohjoiseen päin. Vignate pani liikkeelle kaksituhatta miestä ja jos nämä olisivat olleet kevyemmin aseistetut ja parempien upseerien johdossa, olisi yritys luultavasti onnistunut, sillä vastustajien lukumäärä oli paljon pienempi. Vignate oli kuitenkin tottumaton käsittelemään jalkaväkeä ja erehtyi samalla tavalla kuin ranskalaiset Agincourtin luona. Hänen jalkamiehensä lähtivät hyökkäämään samanlaisissa varuksissa kuin ratsumiehetkin, mutta raskas aseistus ja pehmeä maasto uuvuttivat heidät niin perinpohjin, että he haukkoivat henkeään päästessään piirityslinjoille. Ilokseen ja kummakseen he eivät menettäneet henkeään enempää kuin vapauttaankaan.

Tämän epäonnistuneen hyökkäyksen jälkeen saapui Facinon leiriin kolme kaupungin edustajaa sekä eräs Vignaten kapteeni.

Heidät ohjattiin matalaan huoneeseen, jossa ei ollut muita koristuksia kuin seinällä puutuolin yläpuolella riippuva, kömpelötekoinen, maalattu ristiinnaulitun kuva. Tuolin edessä oli pitkulainen honkapöytä ja ikkunan ääressä yksinkertainen kirjoituspöytä. Neljä tuolia ja matala nojatuoli täydensivät sisustuksen.

Lattialle oli sinne tänne siroteltu tuoksuvia rosmariinin- ja sitruunanoksia, jottei huoneen alastomuus niin pistäisi silmään.

Nojatuolissa leveili muhkea Carmagnola, yllään tavanmukainen sinisen ja punaisen kirjava puku, tukka koottuna jalokivillä koristettuun hiusverkkoon ja säärissä kirjavat sukat. Tuoleilla istuivat Stoffel, Koenigshofen, Giasone Trotta ja Vaugeois, burgundilaisten päällikkö. Bellarion nojasi Facinon istuimen selustaan. Neuvottelijat pyysivät kondottieria esittämään ehtonsa piirityksen lopettamiseksi.

"Pavian herra kreivi", lausui Facino, "ei aio olla liian ankara niille alessandrialaisille alamaisilleen, jotka ovat pysyneet hänelle uskollisina. Hän ymmärtää, että heidän on ollut alistuttava väkivallan edessä, ja siksi tyytyy hän viidenkymmenentuhannen floriinin korvaukseen tämän sotaretken aiheuttamien menojen peittämiseksi." Neuvottelijat tunsivat olonsa taas siedettävämmäksi. Mutta Facinopa ei ollutkaan vielä lopettanut. "Sitäpaitsi vaadin minä niinikään viittäkymmentätuhatta floriinia miehistölleni, ellette halua heidän ryöstävän kaupunkia." Alessandrian edustajat pelästyivät. "Satatuhatta kultafloriinia!" huudahti eräs heistä. "Herra se on…" Facino kohotti kätensä. "Tämä on vaatimus, mitä Alessandrian neuvostoon tulee. Puhuaksemme sitten Vignatesta, huomautan, että hänellä on aikaa huomiseen keskipäivään asti lähteä joukkoineen Alessandriasta. Kuitenkin on hänen jätettävä kaupunkiin kaikki aseet; varukset, härät ja sotatarpeet. Sitäpaitsi on hänen sitouduttava joko henkilökohtaisesti tai Lodin neuvoston kautta suorittamaan Pavian kreivin kaupungille Alessandrialle satatuhatta floriinia korvaukseksi kaupungin kärsimistä vahingoista. Lisäksi lähetetään Lodiin kahdentuhannen miehen suuruinen miehitysarmeija, joka majoittuu Lodiin ja ylläpidetään kaupungin kustannuksella siksi kunnes edellämainittu korvaus on suoritettu. Ellei tämä suoritus tapahdu kuukauden kuluessa ryöstetään kaupunki."

Vignaten neuvottelijain myötä lähettämä upseeri, mustapintainen mies nimeltään Corsona, kirosi karkeasti. "Ehtonne ovat liian ankarat", murisi hän.

"Sangen terveelliset", korjasi Facino. "Herra Vignatelle on osoitettava, ettei rosvoileminen saa tulla kysymykseen."

"Ja te luulette hänen suostuvan?" Mies oli pilkallinen. Neuvottelijat valtasi pelko.

Facino hymyili julmasti. "Jos Vignatella on muita keinoja, käyttäköön niitä. Tarjoukseni kestää vain neljäkolmatta tuntia. Senjälkeen käy hänelle vaikeammaksi päästä kanssani sopimukseen."

"Vaikeammaksi!" huudahti Corsana aikoen vielä lisätä jotakin, mutta Facino viittasi kädellään. "Voitte mennä."

Kaksikymmentäneljä tuntia kului, mutta neuvottelijat eivät palanneet. Vielä seuraavanakaan päivänä ei saatu Vignatelta mitään viestiä. Facino ärtyi, eikä hänen tuulensa käynyt paremmaksi kun vielä kaiken kukkuraksi leinikin iski hänen raajoihinsa.

Kuukausi kului. Eräänä iltana istui Facino upseeriensa kanssa illastamassa. Vain Stoffel puuttui seurueesta, hänet kun oli komennettu Casalbaglianoon. Kondottieri, jota pienimmätkin asiat tätänykyä suututtivat, morkkasi ruokaa. Se oli muka käynyt kovin kehnoksi. Giasone Trotta, jonka vastuulla muonituspuoli oli, katsoi velvollisuudekseen selittää:

"Jos tämä piiritys kestää vielä kauan, näännymme itse nälkään. Mieheni ovat puhdistaneet koko maaseudun melkein kymmenen penikulman alueella joka suuntaan!"

Hän oli puhunut leikilliseen sävyyn, mutta Facino oli melkein räjähtämäisillään.

"Vieköön minut hitto, jos voin käsittää, miten he kestävät tätä. Heiltähän olisi pitänyt elintarpeitten loppua jo viikon kuluttua."

Koenigshofen siveli miettivästi punaista partaansa "Kovin salaperäistä tosiaan."

"Ähä! Sehän se minua suututtaa. Heidän täytyy saada elintarpeita jostakin."

"Tuiki mahdotonta!" Carmagnola pullisteli poskiaan. Piiritysketjun tarkastus oli hänen vastuullaan.

"Miten tämä sitten on selitettävissä? Tuskinpa he toisiaankaan syövät sentään", virkkoi Bellarion.

Carmagnola loi häneen pahansuovan katseen sinisistä silmistään.

"Oliko tuo joku arvoitus?" marisi hän. "Ei teistä juuri ole arvoitusten pohtijaksi, Francesco", leukaili Bellarion. "Minun olisi pitänyt muistaa se."

Carmagnola hyökkäsi pystyyn. "Jumalauta, mitä tarkoitatte?"

Pahantuulinen Facino kuuli heidän nahinansa. "Pysykää hiljaa, mullikat! Kuulkaa! Kukahan tänne nyt ratsastaa tuollaisella kiireellä?"

Ilta oli tukahduttavan lämmin ja ikkunat olivat auki. Etäältä kuului nopeaa kavionkapsetta.

Ääneti he kuuntelivat sitä hetkisen. Vihdoin nousi Carmagnola avaamaan oven. Ratsastajat joita oli kaksi, karauttivat kyläkujalle. Huomatessaan valaistun oviaukon he pysähtyivät.

"Missä voimme tavata Biandraten kreivin, Facino Canen?"

"Täällä", vastasi Carmagnola. Tulijat hyppäsivät maahan.

XII luku.

VISCONTIN KUNNIA.

Jos Facino Cane hämmästyi nähdessään puolisonsa astuvan huoneeseen, hämmästyi hän vielä enemmän havaitessaan, kuka kreivitärtä seurasi. Mies oli nimittäin Venegonon Giovanni Pusterla, Monzan linnanherran serkku.

Kuten jo lyhyesti on mainittu, oli Monzan herra myrkyttänyt Gian Marian äidin. Aivan epäämätöntä on, että se tapahtui Gian Marian omasta käskystä. Kuitenkin sai Pusterla kärsiä rangaistuksen tästä rikoksesta, koska Gian Maria pelkäsi joutuvansa ilmi, ja näin sai liian uskollinen palvelija hengellään maksaa sekä omasta että toisen puolesta. Jälkeenpäin oli Gian Maria kaikin tavoin vainonnut Pusterla-sukua, haihduttaakseen muka kaikki epäluulot. Se Pusterla, jota hän metsästi Abbiategrassossa Bellarionin ehättäessä väliin, oli jo viides, jonka hän sai hengiltä.

Venegonon Pusterla, joka nyt talutti kreivitär Beatricea huoneeseen, oli yksinkertainen, keskikokoinen mies, iältään kolmissakymmenissä, vaikkakin jo vanhemman näköinen, sillä hänen mustassa tukassaan oli paljon harmaita hiuksia. Hänen jyrkkäpiirteiset kasvonsa olivat tarmokasilmeiset, nenä konko, tummat silmät lähekkäin ja ryhti joustava.

Facino ja Pusterla olivat aina kunnioittaneet toisiaan, mutta he olivat kuitenkin niin vähän tuttuja, että viimemainitun äkillisen ilmestymisen tänne, vieläpä kreivittären seurassa, täytyi pakostakin herättää kummastusta.

Facino oikaisi kipeätä koipeaan ja tervehti heitä lyhyesti sotilaalliseen tapaan. Viehättävä kreivitär riensi hänen luokseen.

"Olet sairas, Facino!" sanoi hän huolestuneesti ja kumartui vastaanottamaan miehensä suudelmaa.

Facinon kasvot kirkastuivat, mutta hänen äänessään oli vakava sävy. Nyt ei ollut aikaa pohtia hänen sairauttaan. "Mitäpäs kivuista. Miten sinä olet tullut tänne, Bice, ja… Venegonon kanssa?"

"Ah, yllätämme sinut", vastasi kreivitär. "Taivas tietäköön, ettei tämä olisi ollut tarpeen, jos olisit kuunnellut minua, pitänyt silmäsi avoinna ja käyttänyt järkeäsi."

"Kerro miksi tulit ja jätä huomautukset syrjään." Kreivitär epäröi tuokion ja kääntyi sitten ylväästi matkakumppaniinsa.

"Kertokaa te, messer da Venegono."

Venegono suostui heti. Hän puhui nopeasti, elehtien käsillään, ilmeen koko ajan vaihdellessa hänen kasvoillaan. "Olemme tulleet tekemään selkoa tapahtumista Milanossa. Ettekö ole kuullut niistä mitään, herrani?"

"Milanossa? Saan joka viikko raportteja hänen korkeudeltaan. Niissä ei ole ollut mitään levottomuutta herättävää."

Kreivitär naurahti katkerasti. Venegono jatkoi.

"Eikö levottomuutta herätä tieto, että Riminin Malatesta, Pandolfo ja hänen veljensä Carlo ovat Milanossa, mukanaan viisituhatmiehinen armeija?"

Facino hätkähti. "He marssivat Milanoa kohti?"

Jälleen kreivitär nauroi. Myös Venegono veti suutaan hymyyn.

"Ei. He ovat kaupungissa herttuan kutsusta." Ja keskeyttämättä kertoi hän tarinansa loppuun. "Tämän kuun toisena päivänä vihittiin Antonia Malatesta ja herttua Gian Maria, ja herttuattaren isälle on nyt annettu teidän virkanne."

Hänen sanojaan seurasi täydellinen hiljaisuus. Juttu oli kerrassaan uskomaton. Facino ei voinut luottaa korviinsa.

"Kerron teille vain, mitä olen omin silmin nähnyt", virkkoi Venegono.

"Nähnyt? Oletteko sitten itse ollut Milanossa?"

Venegono irvisti muikeasti. "Vielä on Milanossa senverran ghibellinejä, että minullekin riitti katto pään päälle. Ryhdyin tarpeellisiin varovaisuustoimenpiteisiin. Sitäpaitsi ei kukaan Pusterla ole ollut pelkuri. Siksi onkin herttua, tuo helvetin koira, saanut meistä niin monta uhria."

Kauhistunut Facino tuijotti häntä alta kulmain. Tovin kuluttua puhkesi kreivitär puhumaan, katkeran ivallinen ilme valkeilla kasvoillaan.

"Ymmärrät nyt, Facino, miksi olen täällä. Käsität, ettei Facinon vaimo enää ollut turvassa Milanossa. Sinä olet kukistunut ja herttua on valmis sallimaan Malatestan katkaista niskasi."

Facino ei jaksanut keskittää ajatuksiaan.

"Entä Gabriello?" huudahti hän.

"Gabriello," vastasi Venegono nopeasti, "on yllätetty samalla tavalla kuin te ja kaikki muutkin Milanon ghibellinit. Se on della Torren ansiota. Mihin hän pyrkii, sen tietävät ainoastaan perkele ja hän itse. Ehkä hän tällä tavalla jatkaa Viscontien ja Torrianien vanhaa taistelua yliherruudesta. Joka tapauksessa on hän kaiken takana."

"Eikö tuo nahjus Gabriello yrittänytkään panna vastaan?"

"Gabriello on Porta Giovian linnoituksessa Malatestan väen piirittämänä. Kaupunki on sotaleirinä. Gian Maria, tuo epäsikiö, on luvannut palkkion Gabriellon päästä, Gabriellon, joka niin monasti on pelastanut hänet raivostuneen kansan käsistä. Samoin on luvattu palkkiot monien muittenkin päästä, kuten herttuan serkkujen Antonio ja Francesco Viscontin, minun serkkuni Giovanni Pusterlan ja useiden muitten ghibellinien, jotka ovat Gabriellon kanssa linnoituksessa." Hän kiihtyi. "Jospa suuri Galeazzo voisi nousta haudastaan näkemään sen mädän teurastuslaitoksen, jonka hänen hirvittävä perillisensä on ylväästä kuningaskunnasta tehnyt."

Jälleen vallitsi hiljaisuus. Facinon pää oli painunut rinnalle. Kulmat kurtussa piirteli hän veitsen terällä pöytälevyä. Pitkän rupeaman jälkeen hän lausui hitaasti, matalalla äänellä:

"Minä olen viimeinen kaikista niistä kondottiereista, jotka seurasivat Galeazzoa hänen asekumppaneinaan; viimeinen niistä, jotka auttoivat häntä rakentamaan suuren valtakuntansa. Hänen rappeutunut poikansa sai kaikki vihaamaan itseään. Kaikki muut lähtivät, anastaen samalla osan Milanon aluetta, paitsi minä. Olen palvellut uskollisesti, olen alati tukenut horjuvaa valtaistuinta, jopa taistellen kondottieritovereitanikin vastaan, sillä Galeazzo oli ystäväni ja luotti minuun. Nyt olen saanut palkkani. Minut on lähetetty palauttamaan Alessandria tuon väärän Viscontin inhoittaviin käsiin, ja kun olen käskyä täyttämässä, asetetaan Italian huomattavin guelfi minun paikalleni, ryhdytäänpä vielä estämään minua palaamastakin." Hänen äänensä melkein murtui.

Kreivitär huokasi syvään. "Saat kuulla vielä enemmän. Silmäsi ovat vihdoinkin avautuneet."

Ja Venegono kertoi.

"Tulen luoksenne, Facino, kaikkien Milanon ghibellinien edustajana. He pitävät teitä johtajanaan. Teihin he luottavat ja panevat toiveensa. Jo tällä hetkellä on Milano kamalien veritekojen ja sietämättömän terrorin näyttämönä. Te olette ainoa, joka voi sen vielä pelastaa."

Äkkiä raivostuen iski Facino veitsen syvälle pöytään. Hän kohotti katseensa. Verestävin silmin tuijotti hän ympärilleen.

"Jos vain Jumala suo jalkani parantua, saavat Viscontit minun kädestäni syödä petoksensa hedelmät ja tukehtua niihin."

Hän ojensi kätensä seinällä riippuvaa ristiinnaulitunkuvaa kohti. Uhkauksesta tuli vala.

Bellarion vilkaisi kreivitärtä ja ymmärsi, että hänen kunnianhimonsa vihdoinkin oli tyydytetty. Tuo kaunis nainen ei ilmeisesti piitannut hituistakaan siitä, että jalo sydän samalla oli särkynyt.

XIII luku.

MUONANHAKIJAT.

Keskipäivän helteessä ratsasti Bellarion Casalbaglianoon tapaamaan ystäväänsä Stoffelia. Hän ei pysytellyt piiritysketjun edessä, vaan oikaisi ohi tiedustelullaan, joutuen täten sangen lähelle Alessandrian punaisia muureja…

Kaupunki näytti nukkuvan auringonpaisteessa. Muuta merkkiä elämästä ei voinut havaita kuin kirkkaan välähdyksen silloin tällöin, päivänsäteen taittuessa peitsenterään tai kiiltävään haarniskaan.

Ratsastaessaan mietti Bellarion kirjavia kokemuksiaan siitä lähtien kuin hän vuosi sitten jätti Ciglianon luostarin. Kauas oli hän totisesti joutunut alkuperäiseltä uraltaan, eikä hän voinut olla hienoisesti ihmettelemättä helppoutta, jolla oli mukautunut kohtalon viskeltäväksi. Tänä aamuna tuntui hänestä kuin olisi ahneus ollut maallisen elämän vallitseva yllyke. Mitä ikinä hän muisteli vaiheistaan vuoden aikana, aina sukelsihen ahneus ja siihen kytketty itsekkyys esille. Peloittavampana kuin ennen se ehkä oli ilmennyt viime yönä kreivitär Beatricen "kunnianhimossa". Parasta olisi, jos kreivitär saisi syytä kirota kunnianhimonsa hedelmiä joka ainoana jälelläolevana elinpäivänään. Ehkä hän sillätavoin saisi typerän, tyhjän sielunsa pelastetuksi. Hän havahtui äkkiä mietteistään, kun väkipyssyn nuoli kimmahti hänen satulaansa, singoten syrjään. Samassa huomasi hän jonkin esineen kiiltävän tiellä parin kyynärän päässä edessäpäin.

Facinon koko armeijan olisi kenties marssinut tuon hevosenkengän ohi välittämättä siitä sen enempää, mutta Bellarion kiinnitti huomiota pienempiinkin asioihin. Hänelle selvisi silmänräpäyksessä, että kengän oli täytynyt pudota muulin takajalasta, lisäksi aivan äskettäin.

Kaksi päivää aikaisemmin oli seudulla vallinnut ankara ukkosmyrsky. Jos kenkä olisi pudonnut sitäennen, olisi se nyt ollut ruosteessa. Ruosteesta siinä ei kuitenkaan näkynyt jälkeäkään. Kukaan vieras ei päässyt linjojen sisäpuolelle ja Facinon väki varoi visusti uskaltautumasta näinä lähelle muureja. Sotilas ei sitäpaitsi olisi käyttänyt muulia ratsuna. Mistä siis oli kenkä tipahtanut?

Nuori mies laskeutui satulasta ja koppasi kengän maasta. Hämmästyksekseen huomasi hän, että se oli alapuolelta pehmustettu paksulla nahka-anturalla.

Taluttaen ratsuaan lähti hän kulkemaan jalan Casalbaglianoa kohden.

Tuntia myöhemmin pysähdytti etuvartio hänet. Stoffelin löysi hän tälle varatusta kortteerista.

"Casalbaglianon ja Aularan välisessä vartioketjussa on jossakin kohdassa aukko", tervehti Bellarion.

"Lyötte minut hämmästyksellä tämän tästäkin", vastasi Stoffel.

"Tässä on todistuskappale."

Bellarion pudotti kengän pöydälle, kertoen samalla paikasta, mistä sen oli löytänyt sekä tekemistään johtopäätöksistä.

"Sitäpaitsi huomasin tiellä kapean, valkoisen juovan. Tutkiessani sitä tarkemmin havaitsin, että se oli vehnäjauhoa. Varissut jostakin rikkinäisestä säkistä todennäköisesti viime yönä."

Stoffel hätkähti. Hän myönsi, ettei häneltä riittänyt miehiä vartioimaan joka tuumaa tiestä, ja sitäpaitsi olivat yöt sangen pimeät, milloin ei kuu paistanut.

"Minä takaan, että teillä on enemmän miehiä ensi yönä", lupasi Bellarion, lähtien sen enempää viivyttelemättä paluumatkalle Pavoneen.

Hän tupsahti päämajaan juuri kesken käynnissä olevan sotaneuvottelun. Pohdittiin Alessandriaan tehtävää rynnäkköä, jota ei enää voinut viivyttää.

Kärsimätön Facino ei nykyisessä mielentilassaan tahtonut ruveta odottelemaan jalkansa paranemista. Senvuoksi harkitsi hän paraikaa ylimmän päällikkyyden luovuttamista toistaiseksi Carmagnolalle, keskustellen samalla tämän, Koenigshofenin ja Giasone Trottan kanssa rynnäkkösuunnitelmista. Monna Beatrice oli vetäytynyt talon yläkertaan lepäämään.

Bellarionin tuomat uutiset saivat esikunnan huonolle tuulelle.

Tapansa mukaan huiskutti Carmagnola nuorukaisen syrjään.

"Tuo tuollainen ei merkitse enää mitään nyt, kun olemme päättäneet rynnätä."

"Merkitsee vainenkin", penäsi Bellarion, kestäen tyynesti mahtavan luutnantin kiukkuisen muljauksen. Heidän välinsä olivat edelleenkin kireät. "Luotatte siihen, että garnisooni on nälän heikentämä. Löytöni osoittaa, ettei niin ole laita."

Facino nyökkäsi hitaasti. Carmagnola, iänikuinen peluri, päätti nyt panna kaikki yhden kortin varaan ja tokaisi mahtipontisuudella, johon ylipäällikön sairastuttua kuvitteli olevansa oikeutettu:

"Me antaudumme siihenkin vaaraan. Nyt on toimittava, herra kreivi. Asia on heti saatettava loppuun. Viivytteleminen muodostuisi äärimmäisen vaaralliseksi."

"Ja äkkikiire vielä vaarallisemmaksi", huomautti Bellarion, saaden Carmagnolan raivoihinsa.

"Vieköön hitto kaikki olettamuksenne!" kiljaisi luutnantti. "Joka asiassa pitää teidän lausua julki typerät mielipiteenne, päälle päätteeksi kokeneille sotilaille."

"Hän oli oikeassa Travon luona", lausui Koenigshofen syvällä äänellään. "Hän voi olla oikeassa nytkin."

"Sitäpaitsi", huomautti Trotta, joka tunsi Alessandrian varustukset paremmin kuin kukaan muu joukosta, "olisi sulaa typeryyttä rynnätä, ellei olla aivan varmoja varusväen tilasta. Erehdys tulisi meille kalliiksi."

"Onko muuta keinoa olemassa kuin rynnäkkö?" tivasi Carmagnola.

"Sitäpä tässä juuri olisi harkittava", sanoi Bellarion lyhyesti.

"Harkittava?" Carmagnola, aikoi jatkaa, mutta Facino vaiensi hänet.

"Aivan oikein", lausui kondottieri. "Tilanne on muuttunut ja asia on nyt pohdittava uudelleen."

Vaikka olikin kärsimätön, käsitti Facino, että uusi toimintasuunnitelma oli välttämätön.

Toisin ajatteli hänen luutnanttinsa. "Bellarion on ehkä erehtynyt. Loppujen lopuksi…"

"Se ei merkitse mitään", täydensi Bellarion. "Jos Vignate todella olisi ollut otaksumassamme asemassa, olisi hän siitä suuremmalla syyllä yrittänyt yhä uudestaan murtautua läpi. Mutta koska hän on saanut apua kaupungin ulkopuolelta, on hän pysytellyt toimettomana, toivoen tietysti teidän uskovan, että hänen väkensä on nääntymäisillään. Jos nyt hyökkäätte, työntää hän teidät takaisin ja käy sen jälkeen heti heikentyneitten joukkojenne kimppuun varmistaen siten voittonsa."

"Kylläpä olette varma asiastanne", pilkkasi Carmagnola. "Ja kaiken tämän olette saanut selville muulin kengästä ja muutamasta vehnänhiukkasesta." Hän pyörähti kannoillaan ja levitti kätensä: "Kuunnelkaa häntä vain! Ottakaa oppia herrat! Menkää mestari Bellarionin kouluun."

"Tosiaan; eipä taitaisi olla vahingoksi", ehätti Facino sanomaan. Carmagnolan suu loksahti auki. "Bellarion saattaa teidät häpeään. Kuunnellessani häntä olen alkanut epäillä, että leinini on siirtynyt säärestä aivoihini. Jatka, poikaseni. Mitä sanottavaa sinulla vielä on?"

"Ei mitään toistaiseksi. Nyt on vain muonantuojat saatava kiinni. Se voi käydä päinsä ensi yönä luullakseni, jos vain Stoffelin väkeä lisätään."

"Hyvin mahdollista. Miten mielestäsi olisi meneteltävä?"

Bellarion otti hiilenkappaleen ja raapusti pöydälle piirroksen. "Tässä on tie. Muonantuojat tai -hakijat eivät voi poiketa siltä edemmäksi kuin ehkä neljännespenikulman päähän jommallekummalle puolelle, koska vettä on molemmin puolin. Vartioketju on kaksinkertaisena sijoitettava tien yli rannasta rantaan. Muonan hakijat jäävät pakostakin ketjuun kuin kalat verkkoon. Jos tämä onnistuu, kiertävät ketjun molemmat sivustat saaliin ja yhtyvät. Täten estetään mahdolliset pakoyritykset."

Facino nyökkäsi, hymyillen partaansa. "Onko kenelläkään parempaa ehdotusta?"

Tuokion äänettömyyden jälkeen puhui Carmagnola. "Tämä suunnitelma lienee kyllä yhtä hyvä kuin joku muukin." Kateellisuus pilkisti esiin. "Jos hyväksytte sen, ryhdyn asian vaatimiin toimenpiteisiin."

Facino puri huuliaan. "Luulen", sanoi hän sitten verkkaisesti, "että juttu on jätettävä Bellarionin hoidettavaksi. Hän tuntee suunnitelmansa parhaiten."

Ennen iltaa oli Bellarion jälleen Stoffelin luona. Hämärän laskeuduttua marssi Aularasta Casalbaglianoon kaksisataa Koenigshofenin miestä. Vartioketju vedettiin nyt puolimatkassa Alessandriasta Casalbaglianoon tien yli, Tanaron rannasta toisella puolella tietä olevaan rantaan. Bellarion itse asettui keskustaan, tielle. Stoffelin lähetti hän oikealle, Wenzel-nimisen sveitsiläisen vasemmalle siivelle.

Yö oli pimeä. Montferratin vuorilta lähti jälleen rajuilma liikkeelle ja pian peittivät pilvet tähtitaivaan. Siitä huolimatta oli Bellarion käskenyt miesten maata pitkällään, koska heidän hahmonsa muuten saattaisivat piirtyä tummaa taivasta vasten.

Tuntikausia he odottivat ääneti. Ilma oli raskas, mutta myrsky ei ottanut puhjetakseen. Keskiyön tienoissa alkoi Bellarion jo käydä masentuneeksi, kunnes äkkiä kuuli ääniä, varovaista astuntaa nurmella. Silmänräpäystä myöhemmin lähestyi jo muulijono vartiota. Muonanhakijain päällikkö oli matkannut tätä väliä niin usein, että hän ei osannut enää odottaakaan yllätystä. Nyt hän ällistyi sanattomaksi nähdessään yht'äkkiä ihmismuurin sulkevan tien. Tovin epäröityään kahmaisi hän ohjakset tiukemmin käsiinsä ja kääntyi, karjaisten käskyn perässä tuleville. Pimeydestä kuului pian sekavaa melua ja huutoa. Jono kääntyi takaisin, mutta taaskin olivat keihäät vastassa. Syntyi pakokauhu ja miehet yrittivät mikä minnekin. Hiljaa kiertyi verkko heidän ympärilleen sulkien heidät yhä ahtaammalle alalle. Lopulta heillä tuskin oli ollenkaan liikkumistilaa. Vihdoin saatiin vähän valoa. Kymmenkunta lyhtyä syttyi ja Bellarion ryhtyi tutkimaan apajaansa. Muulijono oli ollut pitkä ja kaikki eläimet olivat raskaasti kuormitettuja. Ajajia, viittä kuutta nuorukaista, johti pitkä, veltto, rokonarpinen mies. Masentuneina he seisoskelivat kuormien välissä, kuvitellen köydensilmukan jo olevan kaulallaan.

Bellarion ei tehnyt mitään kysymyksiä. Lyhyesti antoi hän määräyksensä Stoffelille. Oudoilta ne hieman tuntuivat, mutta Stoffel ei epäröinyt hetkeäkään. Sata miestä jätettiin Wenzelin päällikkyyden alaisina vartioimaan muuleja, kaksikymmentä pantiin saattamaan ajajia, muut saivat palata kortteereihinsa.

Puoli tuntia myöhemmin kuulusteli Bellarion erään talonpojan pirtissä muulijonon johtajaa. Vanki seisoi kahden peitsimiehen välissä ja nuorukainen tutki hänen kasvojaan kynttilän valossa.

"Luulenpa, että olemme tavanneet aikaisemmin…" tokaisi hän äkkiä. "Tehän olette sama veijari, jonka kanssa matkasin Casaleen… rosvo. Lorenzaccio da Trino."

Mies räpytti pelokkaasti silmiään. "En kiellä. Mutta minä olin ystävänne, ja ellei tuota kirottua talonpoikaa olisi ollut…"

"Vaiti!" kivahti Bellarion. Hän laski kynttilän pöydälle ja istuutui nojatuoliin. Lorenzaccio kyräili häntä arasti, ihmetellen hänen uljasta asuaan. Pelko esti häntä tekemästä mitään huomautuksia.

Bellarion tarkkasi häntä tiukasti tummilla silmillään ja rosvo hytisi, vaikka yö olikin lämmin. "Tiedätte, mikä teitä odottaa?"

"Tiesin panneeni henkeni alttiiksi, mutta…"

"Köysi, ystäväiseni. Sanon sen suoraan, ettei epäilylle jäisi tilaa."

Miehen polvet hetkahtivat ja vartijain täytyi tukea häntä. Bellarionia melkein hymyilytti. Hän nojasi leukansa käteensä ja katseli pitkän aikaa ääneti vankiaan. Lopulta hän puhkesi puhumaan, kiusallisen hitaasti.

"Väitätte kerran olleenne ystäväni. En voi tietää, olisitteko pysynyt ystävänäni loppuun saakka. Jouduimme eri tahoille. Mutta sitä ennen olitte varastanut minulta kaiken omaisuuteni. Mahdollistahan on, että olisitte luovuttanut sen takaisin."

"Olisin varmasti!" ruikutti mies. "Pyhä Jumalan äiti, niin olisin tehnyt!"

"Olen tarpeeksi hupsu uskoakseni teitä. Muistakaa, että eloonjäämisenne riippuu minusta. Kohtalo lähetti teidät tielleni, jotta joutuisin oikealle elämänuralleni, ja senvuoksi aion teitä auttaa…"

"Palkitkoon teitä Jumala! Luoja teitä…"

"Hiljaa! Älkää keskeyttäkö. Ensin haluan todisteen hyvästä tahdostanne."

"Millä tavalla minä voisin todistaa…?"

"Voitte vastata kysymyksiini selvästi ja totuutta noudattaen. Siinä on aivan kylliksi. Jos yritättekään valehdella, on kohtalonne kuolemaakin kurjempi. Olkaa vilpitön, niin pelastatte henkenne."

Hän esitti kysymyksensä saaden nopeat, suorat vastaukset niihin. Lorenzaccio joutui täydellisen ristitulen alaiseksi, mutta ei takertunut kertaakaan. Puolen tunnin kuluttua oli Bellarion saanut kaikki haluamansa tiedot. Lorenzaccion oli palkannut Alessandrian anastajan veli, Desanan kardinaali Girolamo Vignate. Tämä lähetti säännöllisesti elintarpeita Alessandriaan. Ne vietiin perille öisin kun taivas oli pilvessä. Muulit jätettiin aina Alessandriaan, missä ne syötiin samoinkuin niiden kuormatkin, ja ajajat palasivat jalkaisin lähtöpaikkaansa. Lorenzacciota lukuunottamatta ei ajajia koskaan päästetty Alessandrian muurien sisäpuolelle. Lähtiessään sai hän aina tunnussanan, jolla seuraavan kerran pääsi kaupunkiin. Kaiken kaikkiaan oli Lorenzaccio tehnyt jo toistakymmentä tällaista matkaa. Lopuksi kuvasi rosvo kardinaalin ja hänen veljensä sekä näiden lähimmät miehet hyvin tarkkaan, antoi topografisia tietoja Alessandriasta ja teki selkoa muistakin tärkeistä seikoista Pääasiat merkitsi Bellarion muistiin.

XIV luku.

MUULINAJAJA.

Päivännousuun oli vielä vajaan tunnin aika, muulijonon saapuessa Alessandrian eteläiselle portille. Jonon johtaja rikkoi öisen hiljaisuuden kimeällä vihellyksellä, jonka hän kertasi kolmasti.

Holvissa välähti valo ja ääni kajahti:

"Kuka pyrkii sisään?"

"Messer Girolamon lähetti", vastasi muulinajaja. "Tunnus?"

"Voittoisa Lodi."

Valoläikkä siirtyi. Kuului raskaitten ketjujen kalinaa ja lukkojen kitinää. Roteva, tumma olento vääntäytyi laiskasti näkyviin. Portin aukosta alas lasketun nostosillan takaa näkyivät vartiohuoneen valot, joita vastaan keihäsmiesten varjot kuvastuivat.

Muulinajaja puhui pimeyteen. Hän jätti hyvästit olemattomille seuralaisilleen ja antoi määräyksiä näkymättömälle apulaiselle. Senjälkeen ajoi hän kuormitetut muulit sillalle ja ilmestyi vihdoin itsekin valopiiriin. Muulijonon johtaja oli pitkä, yhtä pitkä kuin Lorenzaccio, mutta nuorempi. Hänen yllään oli karkea, ruskea viitta ja samanväriset, polviin asti ristiinnyöritetyt housut. Vartioupseeri valaisi lyhdyllä hänen kasvojaan. "Te ette ole Lorenzaccio!"

"Piru vieköön teidät", ärähti muulinajaja, "pitääkö teidän kärventää silmäni huomataksenne sen?"

"Kuka te olette? Mikä on nimenne?"

"Nimeni on Giuseppe ja minua sanotaan Beppoksi. Olen täällä Lorenzaccion sijasta. Hän joutui kiikkiin ja oli vähällä menettää henkensä. Teidän ei tarvitse esitellä itseänne, kapteeni. Lorenzaccio ennusti minun joutuvan tekemisiin vihaisen vahtikoiran kanssa, jonka nimi on Chrisoforo, ja joka mielellään nielaisisi minut purematta. Näkemästäni päättäen Lorenzaccio kuitenkin valehteli. Olisikohan teillä mitään juotavaa läheisyydessä? Janottaa." Muulianajaja pyyhkäisi kämmenselällä hikistä otsaansa, tuhrien jo entuudestaan likaiset kasvonsa vielä likaisemmiksi.

"Viekää muulinne kaupungintalolle", sanoi kapteeni töykeästi.

Aamu sarasti messer Beppon saapuessa päämääräänsä. Hän ohjasi muulit avaraan pihaan jättäen ne odottelevien sotilaitten huostaan. Kirjavaa oli tuo pihalla maleksiva joukko; Vignaten sotilaitten joukossa asteli upseereja ja siviilivirkailijoita. Upseerit olivat reippaita ja hyvinvoipia, kaupunkilaiset taas kurjannäköisiä, mistä muulinajaja päätteli, että sotaväkeä lihotettiin siviiliväestön kustannuksella.

Ollakseen muulinajaja oli messer Beppo perin itsetietoinen veikko. Hän vaati heti pääsyä Giovanni Vignaten puheille. Ensi aluksi hänen vaatimuksistaan vähäteltiin, mutta kun hän lopulta alkoi päästellä uhkauksia, opasti muuan upseeri hänet linnaan.

He kulkivat kapean sillan yli roccaan, suuren guelfilinnan sydämeen, ja edelleen kiemurtelevia portaita ylös alastomaan huoneeseen, jossa ikkunain sijasta oli lasittomia aukkoja ja jonka kattoon messer Beppo saattoi ulottua kädellään. Huoneessa oli vankka tamminen luostaripöytä, tammipenkki ja jykevä nojatuoli. Ainoa ylellisyysesine, jonka muulinajaja näki, oli punasamettinen pielus.

Jättäen Beppon yksin poistui nuori upseeri kapeasta ovesta toiseen huoneeseen. Sieltä tuli hetken kuluttua tummapintainen, paksuhuulinen, arvokkaasti liikehtivä mies, jolla oli yllään pitkä, punainen viitta. Hänen perässään astelivat mustapukuinen munkki ja nahkapukuinen sotilas, jonka kallisarvoisesta vyöstä riippui tikari ja miekka.

Mustanpuhuva mies loi muulinajajaan ylpeän, kysyvän katseen.

"Sanotte, että teillä on minulle asiaa", virkkoi hän, istuutuen nojatuoliin. Munkki sijoittui penkille, nojaten kyynärpäitään pöytään. Kapteeni taas seisoi Vignaten rinnalla. Messer Beppon opas oli jäänyt huoneen perälle.

Pitkä, nuori muulinajaja astui lähemmäksi kainostelematta vähäistäkään.

"Hänen ylhäisyytensä Desanan kardinaali pyytää ilmoittamaan, että tämä elintarvelähetys on viimeinen."

"Mitä?" Vignate puristi tuolinsa käsinojaa. Arvokas ilme katosi hänen kasvoiltaan.

"Kuljetus ei enää käy päinsä. Lorenzaccio, joka aikaisemmin johti muulikaravaania, on nyt Facinon vankina. Hänet pidätettiin eilen paluumatkallaan Alessandriasta. Mahdollisesti roikkuu hän jo hirressä. Meidät on keksitty ja vartioketju on nyt niin tiheä, että olisi järjettömyyttä yrittääkään päästä läpi."

"Pääsittehän tekin", huomautti luiseva kapteeni. "Oveluudella. Mutta se temppu ei kävele kahdesti. Lähetin kymmenen muulia lähelle Aularaa, ja tuotapikaa riensi sinne melkoinen sotilasjoukko. Vartioketjuun syntyi aukko. Käytin hämärähetkeä hyväkseni ja pääsin läpi ennenkuin sotilaat palasivat."

"Kekseliäästi tehty", kiitti kapteeni.

"Se oli aivan välttämätöntä", sanoi Bellarion lyhyesti. "Nämä elintarpeet oli saatava perille ja teitä oli varoitettava."

Vignate oli käynyt harmaankalpeaksi. Nuoren miehen käytös ja ripeä puhetapa saivat hänet ymmälle.

"Kuka te olette?" kysyi hän. "Muulinajaja ette ainakaan ole."

"Teidän ylhäisyytenne on tarkkanäköinen. Lorenzaccion pidätyksen jälkeen ei ainoakaan muulinajaja enää tahtonut antautua vaaraan. Olen onnensoturi. Beppo Farfalla, nöyrin palvelijanne. Komennan kolmeasataa peitsimiestä, jotka tällä hetkellä herra kardinaalin käskystä on sijoitettu Cantalupoon. Kardinaalin pyynnöstä otin tämän jutun hoitaakseni."

"Ja minun pitäisi palkita teidät, tietenkin. Vaikka olen melkein putipuhtaaksi kynitty."

"Herra kardinaali uskoo sen asian järjestyvän. Hänellä oli eräitä viittauksia annettavana teille, toivoen minun tuovan ne perille."

"Vai niin! Mitä viittauksia?" Vignate oli kiukkuinen. "Herra kardinaali on sitä mieltä, että muonittamisenne on suottapäiväistä varojen haaskausta, koska pysytte vallan toimettomana. Hän haluaisi teidän tekevän jotakin ja uskoo tämän toivomuksen muodostuvan teille kannustimeksi."

"Hitto vieköön hänen julkeutensa. Minä en kaipaa mitään kannustimia. Ilmoittakaa hänelle, että käyn sotaa niinkuin itse parhaaksi näen. Jos olen pysynytkin toimettomana, on se tapahtunut siksi, että olen odotellut sopivaa hetkeä."

"Ja nyt kun elintarvepula uhkaa, on teidän sopiva hetkenne ensi tilassa,"

"Niinkö?" Vignaten silmät hehkuivat. Tuon nuoren kukkoilijan sävy loukkasi häntä syvästi. Onnensoturit eivät tavallisesti uskaltaneet puhutella häntä tuossa äänilajissa.

"Niin. Herra kardinaali ehdottaa, että hyökkäisitte Facinon päämajan kimppuun."

"Aivan. Tai Intiaan, tahi miksei helvettiin. Se olisi suunnilleen yhtä helppoa. Olen lähtenyt täältä neljästi — joka kerta turhaan. Tappasin, mutta syy ei ollut minun."

"Onko teidän ylhäisyytenne varma siitä?" Messer Beppo hymyili heikosti.

Lodin herra raivostui. "Olenko varma?" Hänen harmaat kasvonsa kuumenivat. "Uskaltaako kukaan väittää, että olisin tehnyt virheitä?"

"Herra kardinaali uskaltaa. Hän enemmän kuin epäilee sitä. Hän on siitä vakuutettu."

"Ja te olette nokkavuudessanne samaa mieltä."

Vignate, munkki ja kapteeni tuijottivat pilkallisennäköistä nuorukaista. "Voisinko muuta?" sanoi tämä. "Ajatelkaahan, hyökkäätte keskellä päivää vihollisen nähden. Facino voi joka kerta keskittää voimansa uhattuun kohtaan. Hevosenne pääsevät töintuskin liikkeelle vaikeassa maastossa. Kardinaali on sitä mieltä, että te, jos olisitte aikaisemmin tehnyt tehtävänne ja hyökännyt yöllä, aivan helposti olisitte päässyt vihollisen niskaan, ennenkuin aikomustanne olisi aavistettukaan, saati ryhdytty toimiin hyökkäyksen torjumiseksi."

Vignate katsoi häntä miettivästi, kohauttaen sitten hartioitaan: "Papin viisautta", virnisteli hän. Pitkä kapteeni kääntyi Beppoon. "Tuollainen suunnitelma olisi kyllä ollut hyvä, jos aikomuksenamme olisi ollut ainoastaan tunkeutua linjojen läpi ja jättää Alessandria Facinon käsiin. Mutta sellainenpa ajatus ei olisi koskaan juolahtanut Lodin herran mieleen." Kapteeni nojautui valtiaansa tuolin selustaan, työntäen esiin alahuulensa. "Välttämättömyys kenties kuitenkin nyt pakoittaa hänet…"

Messer Beppo purskahti nauruun.

"Miksi se olisi välttämättömämpää kuin aiemminkaan? Ensi yönä on Facino ehken suuremmassa määrin armoillanne kuin on tähän asti ollutkaan."

"Mitä tarkoitatte?" huohotti Vignate. "Vai armoillamme?" Kaikki kolme tuijottivat nuorta sotilasta.

"Juuri niin. Rohkea leikkaus vain ja selvä on! Piiritysketju ei ole ylen vahva. Tukikohdat ovat Marengossa, Aularassa, Casalbaglianossa ja San Michelessä."

"Tiedämme."

"Aivan äsken on kuitenkin Aularasta ja San Michelestä siirretty miehiä vahvistamaan Aularan-Casalbaglianon linjaa, koska juuri näiltä kohdin on kuljetettu elintarpeita Alessandriaan. Aulara ja Casalbagliano ovat kuitenkin etäällä Pavonesta, joka on lujin asemista."

Vignaten silmät alkoivat loistaa. Hän oli tarpeeksi sotilas käsittääkseen Beppon tarkoituksen.

"Yöllä voisi vahvakin joukko lähteä Alessandriasta. Pohjoista porttia käyttäen joutuisivat hyökkääjät heti Pavonen puolelle jokea. Facinon päämaja saataisiin varmasti saarretuksi ennenkuin hälyytys ehtisi tapahtua. Näin saisitte sievästi sekä Facinon että hänen lähimmät miehensä napatuiksi, ja sen jälkeen olisi piirittävä armeija kuin päätön ruumis."

Hänen sanojaan seurasi äänettömyys. Vignate kyyristyi syvemmälle tuoliinsa ja nuoleskeli huuliaan.

"Tottavieköön!" huudahti hän ja pohdittuaan asiaa vielä tovin: "Totta jumaliste!" Pitkä kapteeni sai silmäniskun. Hän nyökkäsi.

"Eipä hullumpaa", sanoi hän.

"Vai ei?" tiuskaisi Beppo, tukahduttaen naurun. "Parempaa suunnitelmaa ette tällä hetkellä keksi. Käännätte tappion voitoksi."

Hänen varmuutensa tehosi ilmeisesti.

"Paljonko miehiä Facinolla on Pavonessa? Tiedättekö?" kysyi Vignate.

"Neljä-viisisataa. Voisitte nitistää hänet paljon pienemmällä joukolla, jos saisitte hänet yllätetyksi."

"Ei uhmailla suotta. Otan mukaani kuusisataa."

"Teidän ylhäisyytenne on siis tehnyt päätöksensä?" sanoi kapteeni.

"Mitäs muutakaan, Rocco?"

Rocco siveli partaansa. "Taitaa olla parasta tosiaan. Tahtoisin kuitenkin kernaasti olla varma siitä, että saartoliike voidaan suorittaa huomiota herättämättä."

Urhoollinen Beppo sekaantui pyytämättä keskusteluun.

"Siinäpä se. Mutta sekin asia järjestyy. Minä ja kolmesataa peitsimiestäni voimme auttaa teitä. Siirrän joukkoni vielä tänään Pavonen taakse Pietramarazziin. Samalla hetkellä kuin te hyökkäätte, rynnistän minä takaapäin ja Facino on loukussa."

"Miten voimme pimeydessä tietää, kuka kukin on?" ihmetteli Rocco. "Teidän ja meidän miehemme voisivat luulla toisiaan vihollisiksi."

"Annan miesteni vetää paidat nuttujensa päälle. Tehkää te samoin."

"Taivahan tasakäpälä! Kylläpä teillä on kaikki valmiina!" huudahti Vignate. "Täytyy olla, jos tahtoo onnistua yrityksissään." Vignate kompuroi jaloilleen. Hänen leveistä kasvoistaan saattoi huomata, että hän oli tehnyt päätöksensä. "Tapahtukoon siis, ensi yönä. Oletteko käytettävissä, kapteeni Farfalla?"

"Riippuu maksusta", vastasi Beppo vikkelästi. "Minä en tappele suoranaisesta tappelunhalusta."

Vignate synkistyi ja siristi silmiään. "Mitkä ovat ehtonne?"

"Vuoden palvelussopimus niin minun kuin kondottani kanssa ja viisitoistatuhatta kultafloriinia kuussa."

"Taivas!" siunaili Vignate. "Viisitoistatuh… Muuten, tarvitsen tuskin kondottaanne niin kauan."

"Voimakkaampihan olisitte ja voin vakuuttaa, että olisitte meihin tyytyväinen."

"Saatte kymmenentuhatta avustanne tässä yrityksessä", ratkaisi Vignate.

"Toivotan hyvää huomenta", virkkoi Beppo. "Tiedän, että olen paremman palkan arvoinen."

"Käytätte hyväksenne vaikeaa asemaani", marisi Vignate.

"Ja te unohdatte mitä olette minulle velkaa jo senvuoksi, että panin henkeni alttiiksi tulemalla tänne." He riitelivät vielä puolituntisen, ja messer Beppon sitkeys korvasi hyvinkin puuttuvat takeet hänen rehellisistä aikomuksistaan.

Lodin herran oli lopulta taipuminen ja messer Beppo pisti sopimuspergamentin taskuunsa. Syötyään aamiaista Vignaten pöydässä lähti hän kaupungista viedäkseen uutisensa Desanan kardinaalille ja valmistautuakseen tukemaan uutta isäntäänsä.

Aamu oli häikäisevän kuulas. Kaikki myrskynenteet olivat kadonneet taivaalta. Beppo hymyili maantietä astellessaan, ajatellen, että elämä tällaisena aamuna tosiaan oli ruusuista. Hän hymyili yhä saapuessaan joitakin tunteja myöhemmin Facinon päämajaan Pavonessa. Facino istui paraikaa puolisella kolmen kapteeninsa ja puolisonsa seurassa. Hän kohotti kulmakarvojaan tulokkaan vallatessa tyhjän paikan pöydän ääressä.

"Olet myöhästynyt, Bellarion. Olemme odottaneet sinua ja uutisia. Yritettiinkö viime yönä kuljettaa elintarpeita linjojen läpi?"

"Kyllä", vastasi Bellarion.

"Pidätitte salakuljettajat?"

"Pidätimme. Siitä huolimatta pääsi muulijono kuormineen Alessandriaan."

Ällistynyttä tuijotusta. Carmagnola nauroi ivallisesti. "Kuinka, herra? Vaikka pidätitte ajajat?"

Bellarion katsoi häntä väsynein, verestävin silmin. "Siitä huolimatta. Minä ohjasin itse muulit Alessandriaan." Hän istuutui äänettömyyden vallitessa.

"Sanot käyneesi Alessandriassa?"

"Linnoituksessa asti. Söin aamiaiseni Lodin herran seurassa."

"No, mutta selitä, Herran nimessä!" puuskahti Facino ärtyneenä.

Bellarion selitti.

XV luku.

LOUKKU.

Arvaatte jo, mitä tapahtui, joten voimme kuitata asian muutamalla sanalla.

Seuraavana yönä ratsasti Vignate kuudensadan miehen etunenässä mitä parhaimpaan väijytyspaikkaan Pavonen liepeillä. Yö oli siksi valoisa, että saattoi hyvin pitää ympäristöä silmällä. Kahakka kesti vain puoli tuntia, jonka aikana kuitenkin verta vuoti viljalti, sillä Vignaten väki oli raivoissaan huomatessaan joutuneensa satimeen.

Bellarion oli pukenut ylleen Boucicaultilta saamansa varustuksen, kypärää lukuunottamatta. Hän ei ollut tottunut teräspäähineeseen. Itse tappelusta hän pysytteli syrjässä, sillä ihmisen tappaminen kauhistutti häntä, mutta lopulta käytiin kuitenkin hänenkin kimppuunsa. Juuri kun Vignaten väki alkoi viskata aseitaan maahan, syöksyi muuan ratsumies, jonka suippo kypärä sai hänet näyttämään suurelta petolinnulta, eteenpäin vihollisrintamasta, suoraan kohti Bellarionia, joka ei suinkaan tahtonut asettua esteeksi hänen tielleen. Bellarion kiskaisi ratsunsa sivulle, mutta joutui suoraan keihään eteen. Ratsumiehen rynnistäessä ohi, nosti hän tapparansa ja antoi sen pudota vihollisen päähän. Mies keikahti ääntä päästämättä maahan.

Bellarion laskeutui satulasta ja nosti kypärän kaatuneen päästä. Raitis ilma sai ratsumiehen heti toipumaan. Ritaritapojen mukaisesti oli hän nyt Bellarionin vanki. Taistelu oli päättynyt. Lyhdyillä varustettuja sotilaita liikkui kentällä ja hiukan myöhemmin tulla tömisti viiteensataan nouseva vihollislauma Facinon sotilaitten kaitsemana Pavoneen, kylän asukkaitten suureksi hämmästykseksi. Kahden burgundilaisen saattamana kuljetti Bellarion vankinsa miesjoukon läpi.

Vasta päämajassa saatiin senverran valoa, että vanki ja voittaja saattoivat tuntea toisensa. Bellarion purskahti nauruun nähdessään saaliinsa mustanpuhuvat kasvot ja raivosta vaahtoavan suun.

"Sinä kapinen koira! Möit itsesi enimmän tarjoavalle. Jos olisin tuntenut sinut heti, olisin antanut sinun repiä kurkkuni mieluummin kuin olisin antautunut."

Facino, jonka kipeä jalka pakotti hänet istumaan nojatuolissa, ja Carmagnola, joka juuri oli astunut huoneeseen ilmoittaakseen taistelun päättymisestä, silmäilivät kummastuneina raivoavaa Vignatea. Bellarion vastasi sillävälin:

"En ole koskaan ollut kaupan. Olin herrani Facinon uskollinen palvelija saapuessani luoksenne Alessandriaan."

Vignate katsoi häntä pitkään.

"Jopa oli temppu?" Hän ei jaksanut käsittää niin suurenmoista kekseliäisyyttä. "Ette siis olekaan onnensoturi Farfalla?"

"Nimeni on Bellarion."

"Silmänkääntäjän nimi, petkuttajan ja ovelan rengin nimi." Hän siirsi katseensa hymyilevään Facinoon. "Näinkö te taistelette, Facino?"

"Laupias Isä!" nauroi Facino. "Ansaitsisitteko muuta, kunniaton kavaltaja! Paina mieleesi tämä, Bellarion, kun mittaat hänelle ansion mukaan. Hän on sinun vankisi. Sinun sijassasi en päästäisi häntä viittäkymmentätuhatta tukaattia vähemmällä. Kun hänen lodilaiset alamaisensa joutuisivat pulittamaan rahat, heräisivät he kyllä huomaamaan, minkälaista elättiä suvaitsevat herranaan."

Vignate katseli Facinoa synkästi. Hänen turpeat huulensa olivat vihasta vääntyneet. "Rukoilkaa Jumalaanne, Facino, ettette koskaan joutuisi minun kynsiini."

Bellarion iski Vignatea olalle. "En pidä teistä, herraseni. Te olette lurjus ja maailmassa on jo lurjuksia liikaa. Pidänpä miehelle sopivampana luopua niistä sadastatuhannesta tukaatista, jotka olette minulle velkaa, ja lähettää päänne Milanon herttualle, pettämällenne hallitsijalle."

Vignate aukoi suutaan.

"Älkää puhuko enää mitään", neuvoi Bellarion. "Se, mitä olette tähän saakka sanonut, on jo maksanut teille viisikymmentätuhatta. Julkeus on kallista lystiä sotavangille." Hän kääntyi vahtisotilaihin. "Viekää hänet yläkertaan, riisukaa hänen aseensa ja sitokaa hänet."

"Mitä aiotte, ihmispeto? Minähän olen antautunut. Teillä on kunniasanani."

"Jopas nyt on sana!" naureskeli Bellarion. "Annoitte kunniasananne myös Gian Galeazzo Viscontille, mutta nousitte hänen poikaansa vastaan ennenkuin vanhus oli edes ehtinyt kylmetä." Hän viittasi mahtavasti sotilaille, mutta kun hän jälleen kääntyi, huomasivat Facino ja Carmagnola, että hän vapisi.

"Vai temppuilija ja petkuttaja! Ja sen saan kuulla Juudaksen suusta."

Näin hän osoitti, mikä eniten oli häntä suututtanut. Mutta he eivät tietäneet, että hän olisi voinut nuokin sanat sulattaa, ellei kerran aikaisemmin olisi kuullut palvomansa neidon syyttävän häntä samalla tavalla. "Älä välitä, poikaseni, siitä. Etpä muuten juuri kainostellut. Kokonaista satatuhatta! Hyvä, hyvä!" Facino nauroi. "Kylläpä sinua onni potkaisi."

"Tosiaankin", virkkoi Carmagnola. "Niin, ja juttu on nyt onnellisesti lopussa."

"Lopussa?" Bellarionin ääni kuulosti ivalliselta. "Ei se ole vielä oikein alussakaan. Tämä oli vain alkusoitto."

"Alkusoitto mihin?"

"Alessandrian valtaukseen. Se on suoritettava ennen päivännousua."

He katsoivat häntä ihmetellen ja Facino näytti närkästyneeltä.

"Et ole tähän asti puhunut sellaisesta mitään."

"Luulin, että asia on selvä. Houkuttelin Vignaten hyökkäämään Alessandriasta kuudensadan paitaressun kanssa, ja lupasin, että kapteeni Farfalla kolmensadan samanlaisen paitaressun kanssa avustaisi häntä. Siis yhdeksänsataa ratsumiestä, tai niille main, kaikilla paita asetakin päällä, ratsastaa voitokkaina takaisin Alessandriaan päivän valjetessa. Ja riemuitseva linnaväki nostaa portitkin paikoiltaan urhojen käydä sisään."

"Oikeinko tosissasi sitä tarkoitat?" ällistyi Facino. "Tietysti. Teidän tulee syödä puolisenne Alessandriassa. Facino, vanha sotaurho, katseli melkein kunnioittavasti nuorukaista..

"Jumalavita, poika, sinä saat vielä suuria aikaan. Jo Travossa osoitit omaavasi taipumuksia sotilasalalle. Mutta tämä…"

"Käymmekö käsiksi yksityiskohtiin?" virkkoi Bellarion muistuttaakseen, että aika oli täpärällä.

Neuvottelu sujui nopeasti. Kondotta odotti lähtövalmiina ja Facino uskoi Bellarionille paitaniekkojen johdon. Carmagnola määrättiin komentamaan reserviä. Bellarion tahtoi kuitenkin luovuttaa koko päällikkyyden Carmagnolalle.

"Paitaniekoille tästä koituu kunnia", huomautti Facino. "Senvuoksi katson sinun olevan oikeutetun päällikön asemaan."

"Määrätkää mieluummin messer Carmagnola johtajaksi. Jos syntyisi taistelu, joutuisivat juuri paitaniekat tuleen, ja silloin hoitaa messer Carmagnola asiat paremmin kuin minä."

"Olette jalomielinen, herraseni", sanoi Carmagnola. Bellarion loi häneen tiukan katseen, nähdäkseen ivasiko hän ehkä, mutta huomasi heti Carmagnolan olevan vakavissaan.

Kaikki sujui Bellarionin suunnitelman mukaisesti.

Muutamaa tuntia myöhemmin istui Facino puolisoineen ja esikuntineen Alessandrian linnan salissa aamiaispöydän ääressä. Kaupungissa vallitsi jo sillä hetkellä moitteeton järjestys.

XVI luku.

ERO.

Eräänä kuumana elokuun iltana ratsasti ritari Bellarion yksin Alessandrian ja San Michelen välisen hedelmällisen tasangon halki. Hän oli masentunut ja murheellinen. Turhalta tuntui kaikki tämä maallinen touhu. Suunnitteleminen, aikomukset, sen tiesi hän jo omasta kokemuksestaan, saattoivat lumota, synnyttää kuvitelman jonkin teon tarpeellisuudesta, mutta kun työ oli tehty, olivat kuvitelmatkin murskana. Tartu käsin kuvitelmaan, niin se vuotaa kuin vesi kämmeniesi välitse. Loppujen lopuksi ei mikään asema tässä maailmassa ole sen parempi kuin toinenkaan. Ainoa hyvä elämässä on opiskelu, koska opiskelu on työ, jota ei koskaan saa loppuun suoritetuksi.

Messer Bellarion alkoi ajatella, että hän sittenkin oli poikennut oikealta uraltaan. Olisi pitänyt jatkaa matkaa mestari Chrysolaraan luo Paviaan. Tai ehkä hän oli erehtynyt jo päättäessään lähteä Ciglianosta. Luostarielämällä oli ainakin vakava tarkoituksensa. Luostarissa ei maallista eloa katsottu muuksi kuin jälkeentulevan, todellisen elämän esikartanoksi; elämä täällä oli lyhyt noviisiaika, valmistus ikuisuuteen. Mitä merkitsi rauhallisen, todellisen päämäärän etsimisen rinnalla kaikkinainen maallinen sokea uurastus ja taistelu?

Näin tarkasteli messer Bellarion totuutta, ratsastaessaan virtaavan joen vartta, sinitaivasta kohti kurkottelevien poppelien katveessa.

Mutta kun hän jätti vilpoisat varjot nousten lakeudelle, jätti hän myös alakuloiset mietteensä. Äkkiä osui hänen katseensa naiseen, joka lähestyi valkoisen hevosen selässä ratsastaen. Naista seurasi metsästäjä ja kaksi tallipoikaa, yllään hopean- ja sinisenkirjavat liverit, mikä ilmaisi heidän kuuluvan messer Facino Canen, Biandraten kreivin, palveluskuntaan, Facino Canen, joka nyt oli katkaissut kaikki suhteensa Milanon herttuaan ja Visconteihin, halliten yksinvaltiaana Alessandriaa.

Bellarion olisi mielellään väistynyt tieltä. Sellainen halu valtasi hänet aina hänen joutuessaan kreivittären läheisyyteen. Facinon puoliso tavoitti hänet kuitenkin pian, jätti haukkansa metsästäjän hoiviin, ja puhkesi puhumaan.

"Jos olette kotimatkalla Bellarion, voimme ratsastaa yhdessä."

Sisimmässään närkästyneenä mutisi nuori mies iloitsevansa hänen seurastaan.

Kreivitär loi häneen syrjäsilmäyksen ja kääntyi ratsastamaan hänen rinnallaan. Puhuttiin metsästyksestä. Tämä seutu tarjosi vallan oivallisen tilaisuuden sentapaisen urheilun harrastamiseen. Tänään oli kuitenkin menestys ollut mitätön. Luultavastikin pidätti helle kyyhkysiä piilossa.

Äänetönnä ratsasti Bellarion eteenpäin, kuunnellen kreivittären rupattelua. Tuokion kuluttua vaikeni kreivitärkin, kunnes nopeasti katsahdettuaan seuralaistaan kysyi:

"Oletteko suuttunut, Bellarion?"

Bellarion hätkähti. "Tokkopa sentään olen niin julkea."

"Olette ollut niin yksin näinä päivinä. Olette kartellut minua yhtä innokkaasti kuin minä olen yrittänyt lähestyä teitä."

"Saatoinko aavistaakaan, että haluaisitte tavata minua?"

"Teidän olisi pitänyt huomata…" Kreivitär huoahti. "Annatte selvästi ymmärtää, ettette anna anteeksi."

"Kuinka niin? En kanna kaunaa ainoallekaan miehelle tai naiselle."

"Kuinka suurenmoista! Ihmettelenpä miksi oikeastaan olette lähtenyt taivaasta harhailemaan tänne syntiseen maailmaan!"

Huudahdus pääsi häneltä kuin vahingossa ja hän yritti heti korjata sanojaan. "Ei, ei. Hyvä Jumala, en tahtonut loukata teitä. Mutta te olette niin kylmä, niin tyyni! Olette mainio sotilas ja teitä kunnioitetaan, mutta miehenne eivät rakasta teitä."

Bellarion hymyili. "En ole etsinyt miesten rakkautta."

"Ettekä naisten."

"Isät neuvoivat minua välttämään sitä."

"Isät! Isät!" Nyt oli kreivitär selvästi pilkallinen. "Miksi taivaan tähden koskaan lähditte isien luota?"

"Sitäpä juuri itseltäni kyselin kohdatessamme äsken."

"Ettekä löytänyt vastausta nähdessänne minut."

"En, madonna." Kreivitär kalpeni ja naurahti kiihtyneenä.

"Olette tylsä!"

Bellarionin piti selittää. "Te olette herrani Facinon puoliso."

"Ah!" Kaunottaren ilme muuttui. "Aavistin tuota. Mutta ellei niin olisi?" Hän katsoi nuorta miestä rohkeasti kasvoihin, niin innokkaasti, että tämä melkein tunsi pahoinvointia.

Bellarionin tyyneys katosi. Hän katsoi suoraan eteensä. "Koko tässä joutavassa maailmassa ei ole mitään niin joutavaa kuin ajatella, miten ehkä voisi olla, jos ei olisi niin tahi näin."

Kreivitär ei keksinyt tähän mitään vastausta ja siunaaman ajan he ratsastivat ääneti eteenpäin. Palvelijat olivat jääneet kauas taakse.

"Annatte varmaan anteeksi, jos selitän", virkkoi kreivitär vihdoin.

"Selitätte?" Bellarion oli kummastunut.

"Muistatteko tuon illan Milanossa… kun keskustelimme viimeistä kertaa ennen lähtöänne? Olin teille julma."

"Sellaisessa maailmassa, jossa odotetaan miesten panevan enemmän arvoa kauneudelle kuin kunnialle, täytyy olla julmempikin."

"Tiesin, että juuri kunniantuntonne teki teidät ankaraksi." Kreivitär kosketti hänen kättään. "Ymmärsin vieläpä paremmin kuin aavistattekaan, Bellarion. Miten olisinkaan voinut olla teille vihainen sydämessäni?"

"Näytitte vihaiselta."

"Näytin. Aivan oikea sana. Se oli välttämätöntä. Ette tiennyt, että Facino oli verhojen takana ovikomerossa."

"Toivoin, ettette olisi huomannut sitä." Kreivittärestä tuntui kuin olisi hän saanut nyrkiniskun kasvoihinsa. Hän riuhtaisi pois kätensä. Kulmat vetäytyivät kurttuun ja hampaat iskeytyivät alahuuleen. "Tiesitte!" läähätti hän.

"Verhot liikahtivat. Näin Facinon kengän kärjen pistävän esiin niiden alta."

Bellarion huomasi kuvaamattoman ilkeän ilmeen hänen kasvoillaan.

"Milloin teitte tuon havainnon? Ennenkuin puhuitte vai senjälkeenkö?"

"Huonoksipa minut arvioitte. Jos olisin nähnyt kengän ajoissa, en olisi säästänyt sanojani senkään vertaa. Kerkisin puhua ennenkuin huomasin sen."

"Toivoin melkein, että asia olisi ollut päinvastoin." Tämänjälkeen, ajatteli Bellarion, ei mikään tuon naisen päähänpisto enää häntä hämmästyttäisi.

"Toivoitte, että olisin osoittautunut pelkuriksi, joka piiloutuu vaimon taakse miehen oikeutetun vihan uhatessa."

Ja kun toinen ei vastannut, jatkoi hän: "Meidän kummankin toiveet ovat pettäneet. Minä näet toivoin, ettette tiennyt Facinon läsnäolosta mitään, vaan vihdoinkin olitte herännyt huomaamaan, että vaimon kunnia velvoittaa."

Kreivitär ei heti tajunnut hänen sanojensa merkitystä. Mutta sitten karahti hän punaiseksi ja vihan kyynelet sumensivat hänen katseensa. Hänen äänensä oli yhä ivallinen, vaikka se vapisi.

"Ette jätä minulle mitään. Riisutte minut alastomaksi ja heitätte lokaa päälleni. Olen ollut ystävänne, Bellarion. Mutta vain tähän asti."

"Madonna, jos olen loukannut…"

"Vaiti." Kreivitär oikaisihen majesteetillisesti. "Kuunnelkaa nyt. Ei sovi, että te enää jäätte tänne. Minun tulee seurata puolisoani."

"Ja minun pitäisi erota hänen palveluksestaan?"

"Pyydän sitä… suosionosoituksena, Bellarion. Olette itse syypää siihen, että minä en voi kohdella teitä niinkuin haluaisin. En tahdo tavata teitä jok'ainoa päivä." Kreivitär kiihtyi jälleen. "Ellette lähde, vannon…"

"Älkää vannoko mitään", kivahti Bellarion, äkkiä suuttuneena. "Jos uhkaatte, pysyn vain sitä uskollisempana Facinolle."

Kreivittären sävy muuttui. Hän ei koskaan osannut käyttää aseitaan.

"Ah, Bellarion, enhän minä uhkaa. Rukoilen…"

"Parasta kun ette puhuisi enää mitään. Tiedän, mitä haluatte ja…" Hän keskeytti huitaisten kädellään. "Mihin minä lähtisin?" Kysymys oli osoitettu kohtalolle eikä naiselle. Tämä kuitenkin vastasi:

"Maineenne, senjälkeen kuin Alessandria kukistui, on levinnyt yli koko Italian. Joka mies tietää, mikä taitava sotilas olette."

"Niin, Facino on jalomielinen." Bellarionin äänessä oli katkera sävy.

"Joka ainut Italian ruhtinas ottaisi mielellään teidät palvelukseensa."

"Maailmassa on paljon tilaa niille, joista haluamme erota."

Vaieten he jatkoivat matkaansa aina kaupungin muureille saakka.

"Lähdettehän, Bellarion?"

"Harkitsen asiaa." Hän oli vakava, puoleksi vihainen, puoleksi pahoillaan.

Linnan kartanolla he laskeutuivat hevostensa selästä. Bellarion auttoi kreivitärtä ja tämä laski pienen kätensä hänen kädelleen.

"Tiedän, että suostutte lähtemään, sillä te olette jalo. Lausun hyvästini nyt. Tulkaa onnelliseksi!"

Kohteliaasti kumartui Bellarion hennon käden yli.

Kun hän suoristautui, huomasi hän Facinon leveäharteisen hahmon goottilaisen oven aukossa. Kondottieri katseli heitä silmiään siristäen.

Sitten hän astui heitä vastaan ystävällisesti tervehtien. Hän kyseli miten metsästys oli onnistunut, montako fasaania kreivitär oli saanut, kaukanako hän oli käynyt, missä hän oli kohdannut Bellarionin ja oliko ollut hauskaa. Mutta Bellarion, joka piti häntä silmällä, huomasi että hänen hymynsä karehti vain huulilla, katseen pysyessä totisena.

Aterian aikana — Facinon pöydässä istuivat tavan mukaan hänen kapteeninsa — oli Alessandrian valtias kovin hiljainen. Häntä ei kiinnostanut edes Carmagnolan ilmoitus, että Milanosta saapuisi suuri ghibellinijoukko armeijan vahvistukseksi, ja kun kreivitär oli päättänyt ateriansa, salli Facino kapteeniensakin poistua. Ainoastaan Bellarion jäi paikalleen. Hän oli tehnyt päätöksensä.

Facino kohotti synkän, miettivän katseensa ja nojautui taaksepäin tuolissaan. Kynttilän lepattavassa valossa näytti hän kumman vanhalta. Hänen ensimmäiset sanansa koskivat asiaa, jossa hänen ajatuksensa koko illan olivat askaroineet.

"Hei, poika! On hauskaa, että olet hyvissä väleissä Bicen kanssa. Olen viime aikoina ollut huomaavinani jonkinlaista viileyttä seurustelussanne."

"Olen kreivittären palvelija niinkuin olen teidänkin palvelijanne."

"Niinpä niin", mutisi Facino, ryypäten viiniä kultapikarista. "Hän pitää sinusta. Muistan hänen olleen pahoillaan kun lähetin sinut Genovaan. Nyt on minulla samanlaisia aikeita."

"Lähetätte minut pestaamaan miehiä Boucicaultilta?" hämmästyi Bellarion.

Facino silmäili häntä huvitettuna. "Miksi en sitä tekisi? Luuletko, ettei hän suostuisi?"

"Voi, tietysti hän suostuu. Hän marssii kernaasti kanssanne Milanoon, auttaa teitä kukistamaan Malatestan ja sitten hän tuhoaa teidät, saadakseen ottaa haltuunsa kaupungin Ranskan kuninkaan nimessä."

"Olet harrastanut politiikkaakin opintoaikanasi."

"Käytän järkeäni."

"Toisinaan, poikaseni, toisinaan. En ole ajatellutkaan Boucicaultia tämän jutun yhteydessä. Miehiä minun kuitenkin on saatava. Mutta mistä?"

Bellarion ymmärsi. Facino toivoi pääsevänsä hänestä eroon ja halusi hänen käsittävän sen. Facinon rakkaus arvottomaan naiseen oli syvä ja horjumaton — hairahdus ei voinut sitä vähentää. Bellarion käytti järkeään, kuten huomaatte.

Miksi oli Facino vakoillut tuona iltana Milanossa? Varmasti senvuoksi, että hän jo silloin epäili puolisoaan. Hän oli rauhoittunut sillä kertaa, mutta vain hetkeksi. Vaikka hän saattoi olla varma siitä, ettei mitään rikollista ollut tapahtunut, ei hän voinut olla yhtä varma siitä, ettei hänen tarvitsisi olla varuillaan.

Suuri murhe laskeutui Bellarionin sydämeen. Kaikki mitä hän oli, kaiken mitä hän omisti, oli hän velkaa Facinolle. Ja hän puolestaan oli vain pistävä oka Facinon ruumiissa.

"Niin", huokasi hän heikosti hymyillen, "minäkin olen viime aikoina ajatellut tätä asiaa. Ollakseni rehellinen täytyy minun sanoa, että olen hieman ajatellut oman kondottani muodostamista."

Facino suoristihen. Nuo sanat eivät miellyttäneet häntä.

"Ohoh, jopa on sinulla suuret tuumat!"

"Minullakin on kunnianhimoni."

"Kauanko olet tällaista ajatusta hautonut? Et ole puhunut siitä ennen."

Bellarion katsoi häntä surumielisesti ja sanoi hiljaa:

"Tämä ajatus kypsyi tänään."

"Ollessasi ratsastamassa?"

Facino tuijotti häntä kasvoihin ja näki hänen lempeän ilmeensä. Kondottierin katse painui. He ymmärsivät toisensa täydellisesti.

"Toivotan sinulle onnea, Bellarion. Olet palvellut minua hyvin. Sangen hyvin. Sen tiedän itse parhaiten. Olet oikeassa tahtoessasi lähteä — koska tunnet, että niin on paras."

Bellarionin kasvot olivat valjut ja hänen silmänsä loistivat. Hän nielaisi kuin selvittääkseen kurkkuaan ja virkkoi:

"Suhtaudutte aikomukseeni ystävällisesti. Mutta kunnianhimostani huolimatta olen teidän miehenne."

Keskusteltiin Bellarionin lähimmistä suunnitelmista. Hänen mielensä teki lähteä kanttooneihin muodostaakseen siellä sveitsiläisarmeijan, sillä sveitsiläinen jalkaväki oli maailman parasta, ja jalkaväki puolestaan se aselaji, johon Bellarion eniten luotti. Hän pyysi, että Facino osoitukseksi suosiostaan antaisi hänelle Stoffelin, josta hänellä olisi suurta apua Urissa ja Vierwaldstätterissä. Facino lupasikin luovuttaa Stoffelin ja lisäksi viisikymmentä sveitsiläistä ratsumiestä Bellarionin kondottan kantajoukoksi. Tämänjälkeen he joivat lähtömaljan ja Facino lähti makuulle. Bellarion taas meni etsimään Stoffelia käsiinsä.

Stoffel suostui mielellään, kuultuaan Bellarionin ehdotuksen, rupeamaan hänen apulaisekseen.

"Ja miehistä jok'ainoa, joka oli mukana Trebbian taistelussa, lähtee kernaasti mukaan."

He valitsivat kuusikymmentä miestä, jotka Facinon suostumuksella seuraavana aamuna laittautuivat lähtökuntoon. Viivyttelyyn ei ollut mitään syytä. Kun Bellarion sitten oli järjestänyt raha-asiansa lähti hän heittämään jäähyväisiä.

"Voisin ehkä tehdä teille vielä palveluksen", sanoi hän Facinolle. "Suunnittelette lisäjoukkojen palkkaamista, vaikka tiedättekin, miten hankalaksi teille muodostuu suuremman joukon varustaminen ja muonittaminen."

"Jokaisella ei ole onnea saada joku Vignate vangikseen."

"Ettekö ole ajatellut liittoutumista kenenkään kanssa?" Facino naurahti melkein hilpeästi. "Kenen sitten? Milanon liepeillä vouhkivien koirienko? Estorren tai Gian Carlon?"

"Esimerkiksi Montferratin Theodoren kanssa", sanoi Bellarion.

"Tosiaan, siinä olisi voimakas, vanha kettu, mutta Theodoren hinta olisi varmasti liian korkea."

"Ehkäpä katsoisitte voivanne sen kuitenkin maksaa. Markiisi Theodorekin on kunnianhimoinen. Hän himoitsee Vercelliä ja Genovan herruutta. Milanon retkellä voisi helposti vallata Vercellin."

"Niin kyllä. Voisimme aloittaa taistelun Vercellin valtauksella. Mutta Genova…"

"Genova voisi odottaa, kunnes meidän työmme olisi tehty. Montferrat liittyy kyllä teihin sellaisilla ehdoilla."

"Haa! Jumalavita! Sinä olet kaikkitietävä."

"En varsin. Mutta tiedän sentään koko joukon. Tiedän esimerkiksi, että Theodore saapui Milanoon Gabriellon kutsusta tarjoamaan Gian Marialle liittoa äsken mainitsemillani ehdoilla. Hän palasi sieltä vihoissaan, sillä Gian Maria hylkäsi tarjouksen. Ja Theodore on kostonhimoinen. En usko että teidän ehdotuksenne kohtaisi suurtakaan vastustusta."

Ajatus oli suurenmoinen ja Facino hyväksyi sen innokkaasti.

"Poikkeaisinko Montferratissa valmistamassa asiaa?"

"Jäisin sinulle siitä suureen kiitollisuudenvelkaan."

"Samat sanat saanen kuulla Theodoreltakin."

"Olet hyvin toivehikas."

"Olen varma asiastani. Niin varma, että panen hänelle vieläpä ehdon. Hänen on lähetettävä markiisi Gian Giacomo teidän hoiviinne. Tarvitsette holhokin minun tilalleni."

"Mitä hittoa minulla on tekemistä Gian Giacomon kanssa?"

"Teidän pitää tehdä hänestä mies ja samalla pitää häntä panttina. Theodore alkaa vanheta ja sotaretkellä voi sattua mitä tahansa. Jos hän sattuisi kuolemaan ennenkuin se oikein sopisi laskelmiin, on teillä Montferratin hallitsija sivullanne jatkamassa liittoa."

"Tottavie! Sinä olet kaukonäköinen."

"Toivon jonakin päivänä näkeväni jotakin. Sanoin äsken, että markiisi Theodore on kunnianhimoinen. Kunnianhimoiset miehet luopuvat kovin vastahakoisesti vallastaan. Vuoden kuluttua on markiisi Gian Giacomo täysi-ikäinen. Pitäkää hänestä hyvää huolta." Facino katsoi häntä ja pullisti poskiaan. "Toisinaan saat minut aivan tolaltani. Sanot sadat asiaa yhtaikaa. Eivätkä ajatuksesi aina ole järin miellyttäviä."

Bellarion huokasi. "Ajatukseni ovat samanlaisia kuin asiat, jotka niitä askarruttavat."

XVII luku.

PALUU.

Ritari Bellarion palasi Casaleen toisin kuin hän oli sieltä lähtenyt. Hänen sydämensä oli kiintynyt maailmaan enemmän kuin hän itsekään aavisti.

Upeassa puvussa komeillen ratsasti hän kookkaalla harmaalla hevosella, sivullaan uskollinen Stoffel ja takanaan kuusikymmentä ratsumiestä, kaikki hyvissä varuksissa. Ratsujoukon johtajan keihäässä hulmusi viiri, johon oli ommeltu Bellarionin vaakuna, hopeainen koiranpää kirkkaansinisellä pohjalla. Jälkijoukon muodosti muulijono teltta-, varus- y.m. kantamuksineen. Nuori mies oli kaikesta päättäen huomattava henkilö ja sellaisena hänet myös otettiin vastaan Casalessa.

Valtionhoitaja osoitti hänelle kaikin tavoin suopeuttaan ja Bellarion vastasi kunnioittavalla kohteliaisuudella. Kuten muistanette, oli markiisi Theodore käynyt Milanossa juuri kun Bellarionin tähti oli nousemassa, eikä hän nyt tuntunut paljon muuta tietävänkään Facino Canen ottopojasta. Hän oli myöskin kuullut, mikä osuus Bellarionilla oli ollut Alessandrian valloituksessa, ja koko käytöksensä ilmaisi sitä arvonantoa, jota tunnetaan loistavaa sotapäällikköä kohtaan. Kertaakaan hän ei kosketellut erään nuoren miehen toimintaa Casalessa vuosi sitten. Myöskin hovi osoitti kaikin tavoin mieltymystään kuuluisan miehen kuuluisaan poikaan. Bellarion sai hetkisen levätä laakereillaan.